Aaro Hellaakosken 'Sarjoja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3780. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen, Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.




SARJOJA

Kirj.

Aaro Hellaakoski





Porvoo • Helsinki,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1952.






SISÄLLYS:

Satakieli

 1. Ilta
 2. Muurahaisten laulu
 3. Satakieli herää
 4. Surviaisten tanssi
 £. Satakielen ahdistus
 6. Menninkäiset
 7. Satakieli laulaa
 8. Sarastus
 9. Satakieli lopettelee
10. Aamu

Järvellä

1. Sade
2. Tuhma telkän poika
3. Kaari
4. Soutaja

Ikuisuuden matala

1. Kutsu
2. Lähtö
3. Näky
4. Perillä
5. Unesta
6. Paluu

Kiertäjä

 1. Outoja laivat —
 2. Siinä tie ja aidan kylki —
 3. Niin itseni ajajaa liki —
 4. kumise rummutus —
 5. Tuonnepäin joku äsken —
 6. Mitä edessä lie —
 7. Kas vain, autoja —
 8. Paettu on —
 9. Antarktis —
10. Lie jumalaisinta —
11. Se ylhäisen kuva —
12. Kun nyt pysähtyisin —

Jälkiä lumessa

1. Pieni ja hento —
2. Tien syrjästä jälkiä —
3. Kovalla hankiaisella —
4. Entäs nyt, jos —
5. Lumi onhan herkkä —

Erällä

1. Tuuhea ilves taakkana —
2. Kantapäitten takana —
3. Jäätyvä ilves tukena —
4. Hei, mitä tuossa —
5. Jäätynyt ilves alla —
6. Edessä, takana, taasenko —
7. Jäätynyt ilves vierellä —

Piippulevolla

i. Piippulevolla, maantien laidalla —
2. Lähteen kalvolla —
3. Suon yli saapasta nostellen —
4. Tuli muurahainen —
5. Piippulevolla lienen viipynyt —
6. Piippulevolla, niemen kärjessä —
7. Rannalla jälki —
8. Piippulevolla ei ole —

Piilokuvia

1. Kenties joku tarina —
2. Se väikehti edessä —
3. Kalojen luokse —

Marraskuuta

1. Paenneet on ne —
2. Taru on vanha —
3. On muistissa —






SATAKIELI




1

ILTA


Kun oli lasten leikki jo haipunut tanhuvilta,
kun oli päätöksessään pääskyn pakinailta,
kun oli tuulen siipikin suppuun painaunut
tuonne petäjäkummulle, pihkaisten oksien lomiin,
lahdella lumpeet, päivän kilossa valkaistut,
sulkeutuivat lymyten aatoksiinsa omiin,

kuului kellon kilahdus ahoilta kaukaisilta.

Sitten ei kuulunut mitään. Miehen nähtiin vain
astuvan hevoshaan veräjän luota, länkiä kantain.
Viileni rannat jo varjoisten lahdelmain.
Auringon kajoa huokuivat kivet toisten rantain.
Kuuluipa sentään ininä sääsken, joka on pantu
veriseen työhön ja himoon kyltymättömään.
Häilähti kaukainen ruovikon reuna. Kahahti mantu
sammakon loikahtaissa sen yli pelästyksissään.

Mies yhä nyökäten astui piennarpolkua pitkin,
hajalla paidan kyynärpää, hajan henkselitkin.
Väsynyt mies, työn uurtama, nosti raskasta kättään
pyyhkäisten otsaltaan hikihelmen varjoa pois
taikka jotakin muuta, raskaampaa, kuin ois
tehnyt sen unen takana, tietämättään.

Pientare tuoksui. Kivelle istahti mies. Pani piippuun,
hellittäen ajatuksensa mutkat rauhan riippuun,
iltaan viilenevään, joka tuntui keinuvan aivan
kuin veri valtimoitten, jotka jo nuortuivat
jälkeen vuosikymmenisen pahan piinan ja vaivan.
Kurkustaan hänen sanaset karusti lohkeavat:
Hyvä on, kaikki on hyvin, en kaipaa mitään muuta
kuin tätä kiittelemään — miten riittäisi siihen suuta?




2.

MUURAHAISTEN LAULU


Sääret väärinä aivan
pinnistettiin työtä,
taipumatonna vaivan
millaisenkaan myötä.
Muurahaisien suku
milloinkaan ei huku.

Saapas tallasi suuri
meitäkin tänne ja tuonne.
Siitä, siitäpä juuri
nähtiin lujien luonne:
laulamme murtuvin kalloin:
meitä ei tuhota talloin.

Aate on vanhempi meitä.
Olemme häviävää.
Muurahaisien teitä
silti on ollut. Ja jää.
Kuorsaamme. Huomenna esiin
kiskoen korsia pesiin.




3.

SATAKIELI HERÄÄ


Tais harmaja olla päivällä höyhenpuku,
ajan täyttivät askarrus ja murkina muu
ja kiireitten kirotuitten luvuton luku.
Nyt huolien tomusta laulaja irroittuu.
Olen taas joku minä, maan kukkako? pilvenlaita?
vai jotakin siltä väliltä? tiedä en
edes: lehtikö puun vai lehdentakainen.
Mut aavistan: en harmaja höyhenpaita,
en köyhä en sairas en saita.

Kun päivän tulinen pallo taivaanrantaan ehtii,
olen kukkasista suurin ja punaisin,
ja vaikka olisin mykkä, minussa sittenkin
jokainoa säie liikkuu ja livertelehtii,
joka höyhen on irti juuristaan ja kysyy
mikä ollenkaan tänä iltana kiinni pysyy
kun kaikki, mikä on ollut ja mikä on tulevaa,
on nyt, on tapahtumaa.

En tiedä, lienenkö hukkunut järven loiskeeseen,
joka äsken kimalsi, nyt värijuovin peittyy,
vai pilvenkö painoton kulku, yksikseen
kun ilmojen kannettavaksi se nauraen heittyy.
Olen hohto männikön pilarikyljissä tuolla,
olen pursujen väkevä huoku aavalla suolla,
ja ruohikon autuus, perhosen siipi tuo,
joka äsken katkesi lemmittynsä luo,
olen kaikki, jotka nyt, tänä hetkenä, tahtovat kuolla.
Suviyö, satu surmana rintaan!
Pian pöllö jo lyö kumistintaan.

Kenen tietäisin onnesta osattomaksi jääneen,
hänet toisin tänne, ja vaatisin rakastamaan
tätä turhinta, mitä on tehty milloinkaan.
Miks kaikki on vaiti? Miksei puhkea ääneen
tämä ilta hurmannut, yli mullankin huminoiva.
Olen valmis kuunteluun. En kaipaa mitään.
Olen olematon, jota sisältä kiirehditään.
Olen vastaanottaja vain. Olen soiva.




4.

SURVIAISTEN TANSSI


Armias oli päivä meille
aallon alla syntyneille,
jotka toukan-tunnostaan
ilmaan nous iloitsemaan.

Surviaisten tanssin tahti
kesti kyllin, läikkyi lahti
kaunis, mutta kätkien
luiset leuat ahvenen.

Lämmin sää, ja siinä siivekkäät
villit, meitä nälkäisemmät näät:

Pääskynen ja västäräkki
saattoi antaa aivan äkki-
lähdön tästä
liidännästä
pienen päivän kestävästä,
joka on totta huimimpaa
vaikkei varsin painavaa.

Surviaista olla ei saa.
Silti tanssillansa veisaa
hänkin, kunnes riemustaan
aivan ilman aikojaan
kuolemalle korjataan.




5.

SATAKIELEN AHDISTUS


Yön huimaus ensimmäinen
on, viileä, saatu.
Juo kukasta menninkäinen.
Ja ilmojen laatu
jos lie suvisäinen
se polttaa kuin tuli jäinen.
On sisällä rintojen kiven
niin paljon pakahtuvaa,
yö valvoo, yö valittaa,
joka lehti, höyty ja hiven
kivun katkeran saa.
Humu tuulen, ollutta kantain,
on jäänyt soralle rantain
ja pieniin pensaisiin.

Kai sielläkin voihkaistiin.
Mut miksi en laulaisi antain?
Mitä minulle jäisi
mitä minusta jäisi
jos kiroan, en visertäisi?
Minun ääneni turha on.
Olen tarpeeton.
Jos aukaisen suuni tarpein omin
olen kaikkein tarpeettomin.
Pois valitus. Lainattu olenhan, pantu työlle
vain hengittämään
vain helisemään,
yli kaiken yhäti ylistämään
tätä yötä tälle yölle.




6.

MENNINKÄISET


Ei ole mykkiä,
ei sokeoita.
Ei ole tarvis kykkiä
piilossa, pitkin soita.
Päivän räikkyvä rumuus
sukella sumuus
yön uni valkean tieltä.
Kaikki on auki. On mieltä.
Kaikki on kieltä.

Meillä on hyvää yötä.
Täynnään taikurityötä
humisee runojen kuilu.
Torvi, rumpu ja huilu
nousevat äänien myötä
syvältä, syvältä jostain
nousten ja nostain.

Meillä on tiirikat vyöllä
vaivattujenkin oviin
pehmeisiin ja koviin.
Sesam aukene! Yöllä
astumme kaikkiin poviin.
Missä on raskain mieli
siellä on myös satakieli.




7.

SATAKIELI LAULAA
  hyvin hiljaa


Tuli kaikkien äänien takaa
yhä ihme ja ihme uus
ja viimeisimpänä vakaa
tuli hiljaisuus.
Sen lävitse purosen voin
vain aavistaa solinoin.
Vesi viileä on, ja puu
yli sen kuvastuu.
Puro solise lehvien alla,
vesi onnellinen
vie kuplaa, kannattamalla
varovasti kuultoa sen
sivu sammalen kasteisen,
ali puun, yli maan,
ohi kelloa kilkkavan haan.
Olen onnellinen.
Olen kupla, muuta en.
Olen tyhjä, muuta en.
Vain kuvastajana
olen, kuuntelijana.
Vain kupla pysyi, kesti
ja ylisti ikuisesti.




8.

SARASTUS


Pilvien pihatot varjoistansa kauas hohtaa
kun säde, taivaanrannan takaa tullut, kohtaa
päätyjä niitten, kaukana, kaukana korkealla.
Kohta on loimuavaa suvipilven pielien alla.
Kastepisara nukkuu vielä. Ja lukkien seitti,
harsollaan joka pensaitten vihreät jäsenet peitti,
uneksuu vielä. Mutta ne kimmellyksiin
saakoot herätä, soitintuakseen kaikin yksiin,
kun polun holvistoista käy pihaportin pieleen
kaksi nuorta, joille ei vielä juohdu mieleen
muuta kuin vain toisiansa kuulla,
vannoen vaikka kuinka vakavalla suulla:
kaikki on punapilvet keritty yhteen kerään,
on satakielen laulua kuiskaus yhden, erään.




9.

SATAKIELI LOPETTELEE


Kiertää taisin
unien tarhaa vain,
mutta en laisin
loitolla harhaavain.
Kuplan pinnassa lienen.
Virtana kuplaa vienen.
Täys olen nyt
keveää hämmennystä,
siivitetyt
hetkeni soi ylistystä
kaiken sen, mitä on.
Aina ja yhä
enimmän pyhä
olkoon sananen: on.

Runojen lämmin
vie heleämmin
vauhtia valtimon,
päivien mykkien
jos oli kielellä sulku,
läikkyen, sykkien
käy säveljuoksujen kulku,
enkä, en pelkää
ettei laulua riitä.
Näyt, hymyelkää.
Kiitä, lauluni, kiitä.




10.

AAMU


Käki herännyt on: kuk-kukkuu.
Satakieli nukahti. Nukkuu.
Kuin kauan? Ehkä iki,
sitä surviaista liki,
joka ahvenen vatsaan hukkuu.
Kuk-kukkuu.
Luja muurahaisien suku,
se, joka ei koskaan huku,
käy töihin taas, tuhatluku.

Ens-päivänsade on kimaltamassa
mökin muutaman pienessä ikkunassa
ja herätti kai mökin muorin.
Hän kuuntelee miten sammuu
jo uni, kun Mansike ammuu.
Mut aitassa, jäsenin suorin
unen huumaan jää tytär nuorin
niin syvälle kuin sydänyö ois nyt.
Satakieli on hänessä visertänyt
ja lauluansa jatkaa
puolpäiviin pitkän matkaa.
Ei kuulu hänelle kukelikuu,
joka naapurin pihalta kantautuu
yli maidon sohinan haassa
ja elämän ilmassa, maassa.






JÄRVELLÄ




1.

(SADE)


Ne kohahti rajusti rannan puut,
nous tuikea aallokko esiin
ja mustien pilvien mustat suut
jyrähtäin löi roisketta vesiin.

Salamoiko? järkkyikö kalliopaasi?
jyly pauhasikos kumeasti?
ihan määrättä, loputtomasti,
kun järvelle pilvet painonsa kaasi.

Ja niin oli aivan tyventä, vain
vesi huuruna suihkusi alas
yltympäri, peittäen, harsottain
näyt rantain ja muut näköalas.

Joku soutaja, yksin, helinän kuuli
yli vetten, ihmeellisen,
ja lopetti kaiken liikkumisen
ja uneksivansa luuli

kun pisarat, helmiä kirkkaammat
ylös poukkivat vedestä piiskatusta.
Läpikuultoiset, läpihohtelevat.
Ei ykskään ollut musta.




2.

(TUHMA TELKÄNPOIKA)


Muu telkänpoikue souteli pois.
Saderyöppyyn yksin jäin.
Ja niinhän on kuin ympäri ois
koko maailma väärinpäin,

ui taivasta mustat kalliot, ui
kivikärryin jyrähtelevin,
sen viereltä hauki viskautui
alas, tulta tuiskivin evin.

Tämä pilvikö lie? Vai järvikö nyt
yltympäri pisartelee?
Läpikuultavat, hyppivät helmeilyt
näön huikaisee,

pääparkani lävitse helinä soi,
en tiedä mikä on totta,
ylöspäin, alaspäin humisee, pisaroi,
vain hiukan tajuan, jotta

olen tuhma, ja vielä tuhmemmin
tein silloin, kun joukosta jäin.
Toki muut ovat tuhmemmat sittenkin,
nurinpäin ja väärinpäin

muut kaikki, paitsi pisarat nuo,
joill' on niin hohtava sisin.
Kuka pisaran kiinni saa ja sen juo,
hänen on ilo ihmeellisin.

Olemattomat! Jos kuin pyydystän,
en kiinni saa.
Jo hiukan, hiukkasen ymmärrän
läpihohtelevaa.




3.

(KAARI)


Se värien kaari, se hennoin,
jota ei ole ollenkaan,
se joskus välkehtien noin
lie otsalla onnekkaan,

joka on hyvin kaukana siitä
ja sittenkin alla sen.
Värisyttää selkäpiitä
sen kosketus kaukainen.

Olemattomat? Onnelliset?
Näköhäiriöitä vain.
Ovat kaikki kajastamiset
läpi tummienkin pisarain

näkymättömän heijastusta
valolähteestä niin salatusta,
joka hymysi äsken, virkkain:
ole kirkkain.




4.

(SOUTAJA)


Kukahan lienee tuollakin soutelemassa
hiljalleen, kuin kiirettä maailmassa
ei olis ollenkaan. Vene piirtää vettä,
kevein tunnoin kelluen niemen taa.
Ilta on miltei tyyni ja kannattaa
auringonlaskun hetkien kimmellettä
kivikkorannoillansa, joitten laitaa
harvat ruovikot reunustella taitaa.

Vesien ihme hiljainen on tämä hetki.
Ainetta ei ole. On vain valaistusta,
hajoavaa ja vailla tarkoitusta
niinkuin venekkin, niinkuin soutajan retki
ohitse korsisto-pälvien, vierekkäin
vesien viileydestä yleneväin.

Silmiä polttelevaa viherharsoa rantain,
vaihtuen matkan varrella, noin ja näin
auringon vaimenevan kajastuksia kantain
lehdillänsä, jotka ei lepata nyt.
Aavemainen, jostakin toiseltapuolen
on tämä hohto ja ruovikot, pystytetyt
rannoille viileän olon ja kivisen huolen.

Soutaja, kelluen keveän illan matkaa,
silmäilee sinipintojen viheriää.
Keulan solina yhäti jotakin jatkaa.
Kuplien kuulto, keinuva, jälkeen jää.






IKUISUUDENMATALA




I.

(KUTSU)


Kumma nimi joskus kuultiin.
Lasten kesken luultiin
että on se pelkkä sana,
vaikka joskus unta nähtiin:
mereen, tähtiin
piirtyi purjepaatin vana
loputonna, haipuvana
kaiken järjellisen taaksi.
Ajatusten vilkas haaksi
puikkelehti,
hyppelehti,
joskus uupui, joskus ehti
unten luona ollessaan
Ikuisuudenmatalaan.
Siell' on syltää seitsemän
matalinta kohtaa,
pohjatonta enemmän
yllä, alla hohtaa
kirkkaudessa, jonka vertaa
ei lie nähty monta kertaa,
ehkei milloinkaan.
Kaipuu vain kuin viulun jänne
soitti laulun sieltä tänne:
tulkaa tuntemaan.




2.

(LÄHTÖ)


Poudassa hiljaa kuivuneet
verkot, suolaisen tuulen alla
olivat aamurupeamalla
kivestetyt ja siirtyneet
suureen, jykevään pauhapaattiin.
Nyt sitä kunnostamasta laattiin.
Kolme heitä on, lähtijää.
Paatti jo liukui, poikanen sousi
väristen kiihkoa viileää.
Purjeet läiskyen mastoon nousi.

Tunnista toiseen nuolevat
aallot kuohuvan keulan kylkeen.
Ei ole lokkien, ei ole hylkeen
seuraa. Miehet matkaavat
vakavin ilmein sinne, missä
ei ole rantoja siintelemissä.
Viimeiset maamerkit jää.
Ympäri vain meren vyö ryntää,
tuttua, sentään toisenlaista
irralla valkamista ja maista.

Miehet, kompassi polvellaan.
Poikanen, keulassa, aivan yksin,
ikuisuuksia luotaamaan
matkalla, kalvavin ihmetyksin,
aallonharjojen keinuttaissa
jossain aavojen puolimaissa,
taivaanrantojen vankina vain,
joitten välillä ei lie mitään.
Katsoipa länteen, katsoi itään:
keinua aaltojen pakenevain,
taivaalla toisia kulkijoita:
tuulisia hattaroita.




3.

(NÄKY)


Onko tuolla lippu
valkoinen?
taikka pilven rippu
siintävin? ja sen
nousevan jo ylemmäs
nähnet, hierot silmiäs:
purje tuolta edestä
kohoaa vedestä,
kolmimaston purjepinta
lähenee, jo suuremmaksi
käy se, pilven hohtavinta
valkeutta vahvemmaksi.
Nousi märssyt, kliivaritkin,
kulki, kuohut keulassansa,
liihoitellen vettä pitkin,
paistatellen purjeitansa.
Painuen taas. Vetten pieli
laivan nieli
hiljalleen.
Merten ihme, laulu veen,
ollut, mennyt. Havahduitko
taikka uneksuitko
hyrskiessä keulan, siellä
jossain suuren aavan tiellä.




4.

(PERILLÄ)


Verkot on ulkona. Saatiinhan
luotinuoralla piilot julki.
Jälkeen hikisen soudannan
verkot laidan ylitse kulki

painoineen ja poijuineen.
Paatti on ankkuroitu. On syöty.
On kuin jumalan kämmeneen
nyt olis ankara arpa lyöty.

Miesten kasvoille heijastuu
sammuvan illan viime vaski,
kun he, tiukkana silmä ja suu,
piipunnysänsä pois jo laski.

Humu vain loppumaton on taas
luona sen pauhapaatin öisen,
hämärän kupunsa yli sen kaas
taivas, ja ajaton ympäröi sen,

jottei muuhun luottane mies
kuin jumalaansa ja kouraan omaan.
Muutoin jauhautuu kenties
pirstana vain parin aallon lomaan,

joitten on valta olla nyt
kuin ei olisi mitään muuta.)
Ikuisuuksiin sytytetyt
ovat vain tähdet ja viipale kuuta,

kun joku poikanen hymyilee
silmäten unisen luomen alta.
Pilvien peittoon lymyilee
tähdetkin korkealta.




5.

(UNESTA)


Ruukin puutarhakunnas
sai värilyhtyjä, kyllä
montakin neitoa sorjaa
siellä on nyt kävelyllä,

riippumattojen verkot
on viritetty riviin,
puitten latvoista yltäin
syvälle pohjakiviin.

Suuria silmukat olkoon
sillä nyt on iso hetki.
Käyköön turvallisesti
pienien kalojen retki

vilisten lävitse verkon,
mutta jo paulassa potki
vesien venkale, pyrstön
läimäyksellä se sotki

kaiken tuppuran-huppuun
jotta ei tuiketta lyhtyin
näy, vain harmaja pilvi
vesien vyöryyn yhtyin.

Airoissa on isä. Vaari
kiskoo veen hopeoita.
Köytenä nousee paattiin
saalista — vain silakoita.




6.

(PALUU)


Huojuen tosin ja kallellaan
paatti on, mutta lastissaan.

Onpahan aavalla kaksi miestä
myrskyn siipiä tirkistäin
kuinka ne alkavat suolaa piestä
paatin kyljelle sivultapäin.
Ruorissa istuu itse ukko
silmä tyynenä, suu kuin lukko.
Tullessa vihurin, tullessa tiukan
käänsi hän vastaiselle, hiukan
löysäten taasen, kun vauhdin on aikaa
jotta keulassa vaahti käy.
Taitoa tarvis on vain, ei taikaa.

Maasta vaikka ei piirtoa näy,
pojan on keinua lysti, hän nyökkää
vaarille, kun iso pärske hyökkää
laidan ylitse, kastellen
kourassa leivänviilun sen,
jota hän jyrsii ja tuijottaa
isänsä ohitse, vaarin taa
sinne, missä on liian mieto
kaikki kartan ja kirjan tieto.
Pojassa on jo tartuntaa:
Ikuisuudenmatalaa.

Eikä hän huomaa: jo maa lähenee,
ulkopauhoilla kumahtelee
purku, ja karikot vaahtoavat
niinkuin on niitten tavat.
Sadetta vihmoo. Vihuri soi.
Isä on siirtynyt ruorin varteen,
vaari nukkunut. Poikanen voi
miettiä sitä ja miettiä tätä,
mutta ei paina hätä.

Olkoon myrsky ja lyököön sää nyt,
pojan on kuin hän muualla ois.
Hän on johonkin iäksi jäänyt
palaamatta pois.
Kaikkien kohdalle sattune kaava
ei sama, ei.
Toisia rannalle saatteli aava,
toisia otti ja vei
sinne, missä ei tukikohtaa,
vain joku valkea laiva hohtaa
nousten näkynä silmien eteen,
painuen mykkänä suureen veteen,
pohjattomaan, joka piilottaa
Ikuisuudenmatalaa.






KIERTÄJÄ




1.


Outoja laivat. Ja ihmissuut
oudosti sorahtaa voi asialtaan.
Tutumpaa laiturin kivet ja puut
ympäri satama-altaan.
Entäs loiskina aallokon —
tuttua, täyteläistä se on,

samaa, kun laivapoikanen lähti
kerran kaikkeen maailmaan,
edessä kaiketi aamun tähti,
tuulet vain takanaan.
Well, sinuteltu on muutama kerta
jokaista mannerta, valtamerta.

Autuas aika, ja vapaa tie,
joka ei passikirjasta piittaa.
Astele minne otsasi viittaa
tai mihin sattuma vie.
Rajat oli auki ja mielen valta
tavottaa kantansa maan kamaralta,

joskus uupua, istahtain
rauniokummulle — kaukana siellä —
viinitarhojen tummenevain
luona, lämpimän illan tiellä,
kun tulikärpänen syöstä
alkoi seikkoja yöstä,

jossa olet yksin, ja turvallinen
läheisyys on liki:
kaikkien pienten aikojen
ähky, piina, hiki.
Moni lie ihmetellyt näin
itseäänkin hetkittäin,

joku kai tuuminut tiukemmasti
sisäisen satunsa sykertymää,
josta vie säie alun alkuun asti
— kauemmaskin — ja häviää
johonkin tietoisuuden taaksi
oudoksi maaksi,

niinkuin nytkin, äskettäin,
tultua tuttuun takaapäin,
välillä jotakin, jota on ajaksi
sanottu, mutta joka mielestämme
pakkoa on. Ja pakkojen majaksi
jää elämämme.




2.


Siinä tie ja aidan kylki. Tunnettiin,
vaikka äänet pihamaalta kuulen niin

oudon kielenmurron suusta lähtevän
että kysymättäkin jo ymmärrän

vieraspaikkakuntalaisten muuttaneen
jonkun kotopiirin pihaan entiseen.

Mutta portti aukes, nyt jo kautta sen
nuori mies on tullut, ottaa askelen,

toisen, tuttu matkalaukku kourassaan,
hyvästiksi heilahutti hattuaan.

Poistujasta pelkän selkäpuolen näin.
Silti ääntämättä paikalleni jäin.

Vaiti nyt. Hän ei saa hätkähtää:
kuka kumma selkään hengittää?

Vaiti. Kumpikin me hiukan peljättiin.
Kasvojaan en nähnyt. Ehkä hyvä niin.




3.


Niin itseni ajajaa liki
en ollut milloinkaan.
Oli noussut tuskan hiki:
minua seurataan.

Yhtäkkiä käännyin yössä
kun palmut kohisivat.
Kätesi kohotit myös sä.
Mutta nopeammat

olivat aivoni. Iskin.
Kuulin parkaisun.
Menin ja otin whiskyn
muistoksesi sun.

Tunsinhan toki äänen
jos pimeään peittyi muu.
Epätietoisuuteen jäänen
mikä ja kuka muu,

kun hetkiseksi taisin
pyörtyä pimeään,
tajuten: noin parahtaisin
jos minua isketään.

Niinköhän nielin whiskyn
vain muistoksesi sun?
Kasvinkumppaliskin
tarvitsi rohkaisun.




4.


kumise rummutus hellitä pimeän vyö
yhtäläinen on minän ja neekerin yö
yhtä turha tiedon kapinatyö
pilkkopimeä maailman alkukehto
johonka reiän vain nälkäinen salama syö
elämän ehto
tanssi torkahtamatta ja rumpua lyö

kaikki on mahdollista ja henkiä on
silloinkin vaikka ilma ois kohinaton
kivien askelet jyskähdellen käy
puut ovat tulossa vaikka niitä ei näy
pitkät sormet on vihollisilla
silmiä täynnä kiiluu kiiluu yö
taika ei auta pakahtuvilla
keuhkoilla kilju ja rumpua lyö

kun olet hikisen hullu ja vaahdossa suu
nainen ota hän joka jo valmistuu
olemaan kaadettavana henkien alle
ota ja kaadu olethan pimeä puu
hypähdä vielä hypähdä korkealle
rummuttaen yhä tanssien onhan yö
kauhut sen nielevät joka ei rumpua lyö




5.


Tuonnepäin joku äsken asteli pois,
kääntäen selkänsä näille maisemille.
Nytkö jo näyttää kuin joku tulossa ois,
toiselta suunnalta, samoille askelmille?
Edessä toisen kengistä kannat keikkaa
kun jo takana kahisee samaa seikkaa.

Koira on joskus hyrränä, häntänsä tupsun
kimpussa, jotta karvat pölisevät.
Sanotaan samaten jokusen urheiluhupsun
juosseen kinttunsa kiinni. Täpärämmät
lienee paikat, liikkumatonna kun tuolta
itse lähenee itsensä selkäpuolta,

vitkaan, vaikka hiukkasen huohottain,
jotta poistuja tuntee sen takanansa
niskansa iholla tai ihan hiuksillansa.
Pää ei kääntyä saata. Kuuluu vain
hymähdys. Hattua heilahutti ja läksi.
Pakko, jos kuka lie syntynyt kiertäjäksi.




6.


Mitä edessä lie, sitä selitä emme,
mitä takana, turhaan tavoitellemme.
Vain tietoisuuden pisteet sankkojen pimeäin mailla
etenee yhä, pienten myrskylyhtyjen lailla
kukin itsekseen, vain sattuman viemänä yhtyin
valopiiriin toisten harhailevaisten lyhtyin,

valopiiriin vain, sitä laajentaenkin, joskaan
ei toistensa liekkiin jaksa ne yhtyä koskaan.
Lasi onhan välillä. Niin, ja harhailusuuntaa
ei saata ne toistensa matkain malliin muuntaa.
Lie suuntia yhtä monia kuin on meitä.
Siis lyhtyjen tuikut lienevät eksyneitä.

Ja sammuttuaan nekö yhäti kulkuun jäivät,
eri suuntia kiertelemään ikipäivät,
vai putosivatko ne pohjattomimpaan aavaan,
niin lopultakin siten suistuen samaan kaavaan,
vai tarttuuko niihin nyt joku kouraus vakaa,
vie johonkin, näyttää jotakin kaiken takaa.

Se on sen ajan murhe, sen, jossa ei ole aikaa,
muttei myös pienen, tuikkivan lyhdyn taikaa.
Tätä harhailuakaan silti ei moittia saata.
Se ei ole tyhjää, se puuttune ei kotomaata:
mihin yltää lyhdyn piiristä himmeä valo,
siin'on tällainen liikkuvan-liekin-talo.




7.


Kas vain, autoja aivan loputtomasti,
liiketaloja avarin akkunoin.
Rahallisuus on ehtinyt tänne asti
enemmänkin kuin aavistella voin.

Eläköön elämä! Jokainen olkoon vapaa
silmät kiiluen jotakin saalistamaan
kysymätönnä malttia taikka tapaa.
Eihän niitä ollut minullakaan

kun poispääsyä itseydestä etsin
siellä, missä manteret tallailin
aavikkopolttein, sakein aarniometsin
tai Farwellista Finisterreen purjehdin.

Sinne lienen avuttomasti jäänyt
kauaksi täältä, uniin unohtunut.
Täälläkö sitten olisikin elämää nyt?
Täällähän vaikerretaan kuin kidutetut,

rummutus kuuluu, seassa saksofoonin
tolkuton ulina, läiske helistimen.
Täällä on hätä. Ja odotus postiljoonin
sen, joka luukusta pudottaa. Mitäkö? Sen.




8.


Paettu on. Ja ajettu kauan takaa
jotakin tarpeetonta ja turhaa, niin
kuin se vois hitusenkaan malttia jakaa
meihin, syntymähetkestä levottomiin,
jotka on pantu loiskahtamaan ylipäätään
laineen serkkuna, joka ei säätele säätään,

vierii vain miten tuulien tuska ja voima
kulloinkin pakon painolla vierittää.
Ristiin puhaltaa kirjojen nikkaroima
tieto ja vaistojen vihuripää,
kumisee syvyydet, niin monta on säätä
että niistä on jokunen pelkkää jäätä.




9.


Antarktis. Kuinka hyytävää.
On valloillansa kylmä jää,
se kokonaisen manteren
on peittänyt, ja siitä ei nää
kuin usvan puhki kaistalen
vain pystyseinää.

Se torjuu laivankeulan pois.
Se kylvääkin kuin siitä ois
karissut runsas siemen:
jäävuorillaan se kauas ui.
Ja niistä muuan kantautui
luo Hyväntoivon-niemen.

Ei tohdi jalka hurjinkaan
jääsaaren pintaa polkemaan.
Se kaatuu kosketukseen.
Ja kuitenkin se ui, se ui,
meren kuullot kaikki heijastui
sen kyljen kimallukseen.

Etäällä kuumottaa se noin
mumisten synkin luolikoin,
valokeiloin satamäärin.
Hyvätoivo, vaiti katselet.
Jos nimen sille antanet,
se varmasti on väärin.

Jo saari muuttuu. Liukuu pois
kuin taivaanrannan pilvi ois
utuisin, eikä muuta.
Ja niinhän lienee ollutkin.
Suvituulta. Paahtaa päivisin.
Yö näyttää kaistan kuuta.




10.


Lie jumalaisinta olla aivan tyyni.
Meikäläistä on vain tämä kiertäminen.
Mikä sen pakottaa? Oma on ollut syyni:
etsin. Etsittäväksi jäänyt en.
Tyhjiin juossut astia vain on avoin
saamaan jotakin, hiljaisemmin tavoin.

Katse tuolla, ulkopuolella tuolla,
meistä syntynyt, meitäkin mittaillut,
varmasti ei tätä harhailuamme huolla
mutta ei kiroakkaan: te kadotetut.
Katseesta puristuu vain ajatus, joka tietää
enemmän kuin mitä ääneen sanoa sietää.




11.


Se ylhäisen kuva, joka istuu, tuijottaa,
ei liiku vuostuhansiin, ei varvas eikä
suupieli värähdä, ei surun piirtoa saa
sen alati katsova, kuulas silmänreikä.

Vain varjot vaeltavat yli kasvojen mietteen
ja vaihtuu otsalla kimallus turkoosin
läpi aikojen olevan, kun kohu monsuunin
käy siunaten laihoa riissivainion lietteen —

tai kun maaemo pölynkuivana halkeilee,
nälän antaen viljelijälle, ruttoa tuoden —
tai kun rajumyrsky tempaisee
sadon juuriltaan ja askaret ihmisvuoden.

Hänen kasvonsa miettivät, aivan värähtämättään
tuon tajuten, piiloitetunkin tietäen muun.
Ei lohdutukseen aukea kaaret suun.
Avunantoon ei hän koskaan kohota kättään.

Kipu, kauhu ja myötätunto — se kuuluu heille —
kai uudestisyntymisenkin salaisuus.
Hänen kasvoillensa, umpeen sulkeutuneille,
on veistetty vain sana yksi: jumaluus.




12.


Kun nyt pysähtyisin, tähän paikkaani jäisin,
en pelkää, jos selkääni tirkistäisin.
Voin myöntyä muihin — siis itseenikin —
jos hyräili tai vähän rummuttikin.
Toki taasenko taakse kyttäilen
tai astunen omiin askeleihin?
En piittaa niistä. Ja jälkeä en
jätä nurmikkoon enkä polkuteihin.
Olen mukana, minussa mukana ollaan
kuin lehvässä oksistollaan.

On pilvellä tiensä, ja linnunlento
keveästi käy yli maisemain,
kiven vierellä viihtyy kukkanen hento,
lyö laine rannalle loiskahtain.
Hymy silmistä silmiin tarttuu.
Sanat hiljaisuudeksi karttuu.

Olen, enkä ole, teen enkä tee.
Mitä kuuntelen, siellä sykähtelee,
sen haavankin alla, jota kirvelee.
Mitä on, se olkoon, en pahene siitä.
Sanon kielelleni: ole hyvä ja kiitä.

Jääsaarta ei ole. Ja jos äskettäin
lien ajautunutkin tännepäin,
ei täällä tuikkinut tunnustähti
ei maailmannapa, ei elämänpuu.
Joku umpikierros vain avautuu.
Oli kerran. Joku kai täältäkin lähti,
joku aivan vieras ja aivan muu,
jota koskaan ei liene ollut missään
ei lakkinsa alla, ei kengäksissään.

Utu kiertää. Liikumme ympäri tienoon
läpikuultavin hahmoin, ja äänet käy
mikä humisten mikä vain viheltäin vienoon
simapilliin. Ja ketään ei koskaan näy.
Ja kuitenkin, jos tähän paikkaani jäisin,
hyvin tyytyisin, vaivatta viivähtäisin.
En silti ole kukaan, en vielä ole ketään,
ja sittenkin säe, johon hengitetään.






JÄLKIÄ LUMESSA




1.


Pieni ja hento ja säikkyväinen —
kulkuna kukkiva nurmenkallas?
Niinkö? Satuja. Tähti jäinen
ylläsi oli ja hanki allas,

lumi vain, johon on kengänpohjat
painelleet haparoivan saaton
jälkiä, joita ei onnen ohjat
vie, hän onhan osaton, maaton

taivaan tuvilla armoisilla
kuten on ihmis-ilojen luona.
Rinnan pohjilla pakahtuvilla
kahisee vain ruman musta kuona.

Raskas kulku on pienten kenkäin.
Virran syli on vierellä avoin,
hulluttavaista huurua henkäin
ikuisen unohduksen tavoin.

Jäälle jäljet on haparoineet
sulalle, pois, ja taas sen itiöksi,
silti edetä on ne voineet
kaartaen tielle — turhan vuoksi

kenties tai elämäänsä löytäin
vielä suvea pilkahduksen,
onnellisempienkin pitopöytäin
ylitse kuiskaten, siunauksen,

tuodun yöstä ja virran jäältä
pienien jalkojen kamppailusta
tietona, jonka on löytänyt täältä:
huomenen musta ei ole nokimusta.

Satua oliko taivas jäinen
ylläsi, satua hanki allas?
Odotat, pieni ja säikkyväinen.
Totta on kukkiva nurmenkallas.




2.


Tien syrjästä jälkiä metsään käy.
Nimimerkkiä niissä kun ei näy,
vain arvata saa kuka noissa
on astellut tallukoissa

pois kyliltä, tieltä ja meistäkin, niin
kun liiaksi suuta me auottiin.
Kuka hiljaisimpia läänin
on, muutenkin vähin äänin

selän kääntää tyynesti, niin kuin ois
hän todemmin menossa päin, ei pois,
päin askaren suuntailuita.
Lie syötettäviäkin suita.

Lie. Jäljet ei sano niin ei näin.
Läpi hongikon aamuisten hämäräin
oli lumia umpisääreen.
Meno paineli vain työn ääreen.

Saha siukuu siellä ja kirves lyö,
hikihelmiä kaiketi työntää työ,
mut kirveen varressa voimaa
on, jotta kaikua soi maa,

pian kaatuu petäjä huurteinen,
lumipilvi pelmahti oksilta sen
yltympäri hangen kiloon.
Tuo raiutti mielen iloon,

ja kerkisi hiukan laulahtaa
se, mikä on miehessä rakastajaa.
Monen hellyydessä on myötä
vähän iloa, paljon työtä.




3.


Kovalla hankiaisella hiukan vitiä, jotta
kelkan jalasten jälki näkyy ja askelten.
Mummokin aikomuksistaan on tehnyt totta,
kylälle kuorman ja kotia toisen kiskoen,
    vaivalla vain, todentotta.

Kaikkien vuodenaikojen lävitse kahlannut
on tuo askel, joka jo töksähtelee ja horjuu.
Kaikki on tehty, ja kaikki on turvaan saatetut.
Niukkuudestakin aukeni pienoinen sadonkorjuu.
    Kaiken jo kahlannut

on hän, ja tänään Noutajan kädessä kiinni riippuin
toisessa maailmassa, kun askelet silti vie
suoraan kohti tulia kotoisien savupiippuin.
Siellä hän lyyhistynyt jo permannolle lie
    lämpöön, luo savupiippuin,

nostanut kätensä vielä hetkeksi kehtoa päin,
josta lapsenlapsen silmäys vastaan hohti.
Hampaaton hymy kummankin. Ja he nukahti näin,
toinen tänne, kun toiselle taas uni aamuton johti
    mustaa kehtoa päin.




4.


Entäs nyt, jos näitten jalkain
kulku tuonne poikkeaisi
hangen pintaa polkemaan,
yhteiseltä tieltä aikain
jäljet jäljitellä saisi
itseään ja toisiaan.

Nähnenkin sen askelrivin
noin, sen tuossa tavotanki,
kärjessänsä pieni mies,
joka silmin liekehtivin
katsoo eteen: paljas hanki,
kipunoivakin kenties.

Katseen vain jos taakse loisi,
pituutensa nähdä voisi.
Niin, hän tänne katsahtaa.
Tuijotamme välimatkaa.
Sitten kahluutansa jatkaa
hän, ja tuiskuun katoaa.




5.


Lumi onhan herkkä. Se askeljäljet ottaa
viileälle pinnallensa, kaikki tallettain.
Rivi pienten syvennysten käy yli hangen
elähyttäen sitä melko vaatimattomasti
muutaman talvipäivän kylmin tyvenin.

Lumi meihin myöntyy, ehkä rakastaakin
jälkiämme, koska taipunut on tarkalleen
säilyttämään askelien laadun ja muodon
siten kuin ne hetkellään on olleet ja menneet.
Lieneväthän olleet, koska jälki niistä jäi.

Lumi on viisas, se henkilöä koskaan
nimeltään ei näytä eikä piirrä näkyviin
muuta kuin kolon, joka kerran oli täysi,
nyt vain tyhjä muotti, jossa varjot haparoivat
taikka tuuli herätessään hetken pysähtää.

Lumi on laupias. Se muotin säilytellen
huomenissa tuiskutti jo täyteen sen.
Hangen hartioilla kidesarjat kiiltää
kunnes suvi humahdellen sulattaa ne. Tyhjää
eihän ollutkaan koska nurmi vihannoi.






ERÄLLÄ




1.


Tuuhea ilves taakkana. Hymyämään
miehen panisi, jos kipu olkapään
säilisi ei ja ellei se tihkuisi verin.
Hidastuu hiihto. Sumenee. Huimaa päätä.
Suksilta kaatuilee hän pyörtyvin erin
kunnes hangelle jää, surematta säätä
pakkasenpurevaa, illaksi kalpenevaa.
Saanut hän on mitä antaa voi erämaa.
Tyytyen, nurisematta, hän miettii: riittää,
ei ole tarvis moittia eikä kiittää.

Takkavalkea, naapuri — kauas jää se
kuten sen kerran on jäätävä kuitenkin.
Tuulentupa on jälellä, viimeisin
tosi, joka kiellä ei: et oville pääse.




2.


Kantapäitten takana lienee kai levotonta.
Siellähän laukkaavat ajatusten parvet
varjokansana, jolla on leikkaavat ja terävät hampaat.
Niistä hän irralle hiihtää, poispäin, kauas pois
umpilumisen luonnon maisemiin,
ollakseen kokonainen ja tosi,
ympärillänsä pienistä koottu suuruus,
jossa vallitsee vuostuhantinen tasapaino.
Mitään siellä ei ole pahaa eikä hyvää,
inhottavaa ei tunneta ollenkaan,
pedonkin jäljet lumessa kauniit ovat
samaten kuin ovat riekon siipien piirrot
hangella, josta se ratisten lentoon lähti.
Nälkään ja kylläisyyteen, pakoon, lepoon
tänne on koostunut hämärä tunto: olen
— tai ehkä: ollaan — muttei kuulunut täältä
koskaan vielä ihmisen syntymä huuto: minä!
Täällä on vain kokonaista, päiväkin on
päivää ja yö on yötä, peruuttamattomasti,
kuolema on väsymys, jota vastaan taistellaan,
mutta kun jäsenet pettää, silloin leimuva katse
alistuu, laajentuu, kuin unelle huokaisten
painuu siiven kynkän alle sammuva pää.
Kaunista, juhlallista ja suurta on
pieninkin havunneulanen itsettömyydessään,
saatikka sitten maisema, jota ei ole
koska sen laatu ja ilmeet muuttuu
samalla kun sitä kulkija kuljettaa mukanansa
alati ollen keskipisteessä sen.
Ei ole rajaa, ei ole mittaajaa,
ei pysyvyyttä. Kuoret ja kelmut on poissa.
Kaikki on silti mukana yhdessä, sillä
kaikki on nykyhetkeä, alati tapahtumaa,
liikkumaton lumikide on samaista aallonharjaa,
joka vie jotakin huutoa vaikenevaa,
vaikenevaa, sillä kaikkien äänien luona
ei ole yhtä: ei ole sanaa
omaa eikä vierasta. Sanaa ei ole vielä
syntynyt täällä, ei nimitelmien häivääkään.
Täällä on vain yks ainoa: rajattomasti
täytenä oleminen, tänä hetkenä, joka on, on
vaaniva, vaarallinen, mutta milloinkaan ei tyhjä.
Kaikille riittää kunhan se on, nyt, on.
Tämä on alati-luominen, piittaamaton
tietoisuuden sormien asetteluista,
tämä on yritys, rohkea hyppy eteenpäin
kohti jotakin hahmoa, josta ei tiedä kukaan,
mutta joka on tuleva raskain ihmisaivoin
tänne takaisin kerran ja kysyvä: missä olen?
mikä on totuus? minne menen? ja miksi?
Täällä ei kysytä mitään. Täällä luodaan,
ei tosin jyrähtäin: tulkoon valkeus.
Sehän on käsky. Ja täällä ei käsketä ketään,
ei edes ihmistä. Hän saa tulla ja mennä
ohitse, kuten jo mennyt on: ohi
— palaten kerran ja kysyen: kuka minä olin?
Täällä on kaiku. Se vastasi. Vai sekö jotain
turhaa unohti? — huhuten vain: minä olin.




3.


Jäätyvä ilves tukena olkapään,
josta on veri vuotanut, viedessään
voimat, niin että enää ei hän jaksa
lisätä puita nuotion pilkahdukseen.
Siinä hän lepää, tajuten, ettei maksa
yrittää vauhtia liukkaaseenkaan sukseen.
Taivaankannen hiljaiseen hämärään
alkaa syttyä tähtien kimmellettä
ylitse hänen, joka ei voi tietää, että
nuotio tuikahtelee jo viimeisillään.
Hänen on hiukan vilu, ja kouraisten
lumista vuodettaan, pian lähettyvillään
tavottaa turkin, tuuhean, pehmoisen.
Sitä hän sivelee, sitä hän hypistelee
— toisella kädellä vain — ja hymyilee
tietämätönnä kivusta itsessään.
Muualla hän lie vaeltamassa kai jo.
Ei erävaistot vielä jäätyä aio,
hourion siipi kun reikää lyö hämärään.




4.


Hei, mitä tuossa? Pyörein pilkuin
tassu on painanut hangen pintaan
tarinan, että voimallisintaan
vauhtia loikkiva ilveskissa
paennut on kuin nauravin ilkuin.

Vauhtia mieheen, vauhtia sukseen
upottavissakin nietoksissa.
Ajo käy harjuilla, notkelmissa,
eikä se rinnoissa huurteisissa
hengähdystaukoa suo —
kunnes on pyssyn paukahdukseen
uupunut toinen — tuo.

Miksi et malta, mies?
Miks heti saaliin luo
suhisee suksenties.
Säälinet, Riemuinnetkin.
Sellaista on eräretkin.
Kosketat. Jäsenet, kas, vavahtaa,
silmistä lyö salamaa.
Nyt ei aiota kättäsi nuolla.
Kysytään kumman on tarvis kuolla,
kun peto ponnahtaa,
kynsin ja hampain käy käsivartees.

Räätälin tekemään vaatepartees
saat punapiiruja. Kyyrylläsi
taistella saat tovin hengestäsi
ennenkuin iso nukkuu. Mutta
mies olet myyty. Kakistelutta
sano: oli kerran käsi.

Mitä jos moitit, itseäs moitit,
et erämaata. Sen louhu ja suomaa
suoran latusi hangella huomaa:
mies erän mittainen olla koitit;
kysytä ei, hävisit tai voitit.




5.


Jäätynyt ilves alla olkapään.
Taivaankanteen, tummaan, tähdittyvään
syttynyt on tuhat tuiketta, kimmellettä
ylitse miehen, joka ei tiedä, että
nuotio tuikahti, hanki jäi hämärään.
Petäjät mustina huokuvat viileitään.
Erä on käyty, latujen varsilta poissa,
kaukana, pitkien metsien piilostoissa.
Aamuun aukenevaan hän liukua sai
sinne, mihin ei seuraa tupa ei takka,
ei valu allakan arkien pohjasakka,
kaava ei käske: korkene, sunnuntai.
Lumisten oksien kuuluu vain suhu raikas:
tule ja käytä autuaasti aikas,
päiväksi kutsuen hohtoa honganlatvain,
yön läpi nähden tähtien tuikinnat vain,
riistaa kiertäen, ottaen sen mitä saa,
ollen samaa kuin on maa, erämaa.




6.


Edessä, takana, taasenko lie levotonta.
Kuvia hiipii, suhuaa ääniä, suhuu,
käy kysymyksiä, monta ja taasen monta,
tyydyttämättömin vastauksin. Ikävuodet puhuu.
Pilvellinen kysymyksiä, joita ei koskaan kukaan
lausunut, pyrkii pyrynä mukaan
ladulle, peittäen sen. Läpi tuiskun taas
välähtää kasvoja kaiken jälelle jääneen,
kajastaa lamppu ja vuode, hyristen yhteen ääneen
nukutuslaulua pieneen tuutulaas.
Kuiskaisee joku: isä. Toinen: rakkain.
Pätevä kyllä lie sana pirtintakkain,
köyhä ja rikas ei helpolla väisty täältä
luotasi, liesivalojen lämmin sana,
velvollisuus ei korvaan kalise jäältä,
niskan on hyvä nöyrtyä palvelijana.

Hoi, ovi auki, hoi,
kiljahda haukka, ja korven yö kohinoi.

Supise, supise, pyydystä hiipivä rotta,
sieppaa ilmasta siivin sinkova koi,
kuuntele kuinka hiironen nikkaroi,
kun tomu kimmeltää, sano: tuo on totta,
putoa polvilles kun yhteinen virsi soi,
jos et itseesi luota, usko joukkoon
kunnes matanet turvallisuutesi loukkoon.

Huusiko kukaan: hoi, ovi auki, hoi?
Penkkien seurallisuuteen, uskojen kylläisyyteen
murisi vain verenkarvainen kita pyyteen,
kiljahti haukka. Ja korven yö kohinoi.

Ei ole aivan vieras, ei ole uus
mielen pohjalla kalvava levottomuus
pois erätielle, tietämätönnä miksi,
kysymätönnä väärää-oikeaa.
Ollaan tulemisessa, ollaan tapahtumaa,
kuunnellaan kukin korvansa hiljaisiksi.

Löytänet jotakin. Tai sinut oikeastaan
löydetty on, jos pyristeletkin vastaan.
Lahjana saat lumihiutalen helinän hennon
tai jääkipunan, hilpeän linnunlennon,
osuen kohdalle kenties hetken vain,
aavistaen enemmän kuin koskettain.
Niin, ja kun silloin tuulisen taivaan alla
huhuaa Suuren Hengen utelu: missä
oletkaan poikani? — Silloin vastaajalla
solisee noin veri suonissa tykyttävissä:
täällä me ollaan. Kukin on kohdallaan
eikä tarvita muuta, ei sanaakaan.

Sinua ajetaan. Niin ladun suhinaa riittää.
Ei ole tarvis moittia eikä kiittää
jos jäät hankien saaliiksi, vertesi puna
peittyy huomisen lumilla, unohdettuna.




7.


Jäätynyt ilves vierellä jäätyvän pään.
Korkea taivas tähtiä täytenään.
Kylät niin kaukana kuin voi kaukana olla.
Pakkanen lyö kumisuttaen jossain kylkeä jään.
Säihkekimppuja taivaan holvistolla
juoksee äänettömästi, värejään siirtäen, siirtäin
tähtikuvion luota toisen luo.
Vain revontulta on viileät tanssit nuo,
sun yli, mun yli välkkyen, kruunuja piirtäin.
Täysimmillään hulmahtelu lie kyllä
kahden hangella uinahtavaisen yllä,
jotka ei kaipaa koruja, senhän arvaat,
kaikkein vähimmän kruunuja, mutta on somaa
että ne säihkeet yllä ei ole karvaat
ei imelätkään. Eikä niillä ole omaa
muotoa minkäänlaista. Ne yhtenään
muuttavat paikkaa, muuttavat ilmettään,
syttyvät tuolla ja sammuvat taasen tuolla.
Noinkin saattaisi elää, noin vois kuolla,






PIIPPULEVOLLA




1.


Piippulevolla, maantien laidalla, istui ja ihmetteli
reppunsa painosta uuvahtanut vaeltava veli.
Autoilla oli niin kiire, ne hurahti tänne- ja tuonnepäin,
toistensa takamuksille aivan pahasti mylvähtäin,

                    sillä meillähän kiire on
                    pirusti kiire ja mainion
                    malliset meillä ovat
                    koneet ja voimat kovat

Piippulevolla, maantien laidalla, istui ja pyyhiskeli
ruohon lehdeltä pölyä pois se vaeltava veli.
Paksulti onkin pölyä täällä. Ja uutta tuprahteli
autojen jäljiltä, matkien pilviä, taivaan purjehtijoita.
Paksulti peittoa ruohon päällä, ja puut ovat harmajoita,
linnulla tomua kurkussaan, se kakistelee, ei soita,
tuulen henkäys huohottaa ja öljyn katkua tuo,
pensan käryä kiihoittavaa, niin, joka meille suo

                    vauhtia hei pois alta
                    täällä on voima ja valta
                    torvella soittaa
                    kiire kiireellä voittaa

Kenellä ei ole kiire, hän väistyy kauemmas, kauas, luo
lähteensilmän, ja laittaa lipin, ja hiukkasen vettä juo,
ensin huuhdottuaan toki suun, joka kirkasta nielaisee.
Sitten hän istuu taas, ja on, ja mitään hän ei tee,
ihmetteleehän vain, miten sammal kivelle kiipeää
maalaten niille tarinan juurta, pientä ja tyynnyttävää,
jossa ei lie aivan paljolti kiljuvan vauhdin kieltä,
mutta varjoa paljon on ja laikkunen heleää,
henkäys, oksien vaimentama, leikkivän tuulen tieltä,
kastepisaran kimmellys, ja kappale pilven pieltä.




2.


Lähteen kalvolla kuva tunnetaan
kasvojen, jotka valittaen jäivät
sinne kokonaan,
ollen ikipäivät
vankina omakuvassaan.
Mutta siellä saattaa kuva olla toinen,
ei yhtä kiihkeä, ei erikoinen:
lähde avartuu, sen
syli otti vastaan kaiken muun,
siellä latva kuusen,
pajun oksa, lehvä pihlajapuun
pilvimerta uivat,
sinne unohtuivat,
syvälle kaatuen sinisuppiloon.
Sinne painukoon
kasvokuva, joukkoon kaiken muun,
muitten kuunteluun
oksalle puun,
pilven laitamalle,
ylle, alle,
vierelle kiven, jota sammal sitelee.
Pilvi pitelee
erilaiset yhdessä. Vesiin
kaikki on lumottu esiin,
kunnes liitelehti
sinne lepän lehti,
värähytti sekasorron, niin
taikka pikkarainen
putosi koppiainen
potkiskellen olevaiset olemattomiin.
Kuulua kuvaan
kirkastuvaan
saa, saa, saa.
Koskea ei saa.




3.


Suon yli saapasta nostellen tuli vaeltava veli
jotta niittyvillojen valkeat latvat heilahteli,
astui korven komeroihin, syvästi hiljaisiin,
painaen anturansa sinne sammalpolstariin,
kuusien katsellessa kulkua vaieten, niin että
kuului kuin ois oksilta jostain tipahdellut vettä,
vaikka eihän se muuta ollut kuin tynnyrilintu vain,
jonka kurkussa kilisi tiukuja kaksin-kolmittain.

Korvesta mies tuli männikköön, joka pihkaa tuoksahteli.
Sinne kivelle istahti se hiljukainen veli
piippulevolle pikkuiselle, tuprahutellen näin
sauhuja kepeän siivekkäitä, ilmein mietteliäin.
Mutta ääniä onhan tulossa tuolta tännepäin.
Kajahtaa sanoja. Kirveeniskuja. Kaatuu ryskähtäin
puut sen mittarijoukon tieltä, joka nyt linjaa ajaa
tilusten välille, aukoen metsään väljälti selvää rajaa.

Mittariketjujen kalina on jo tänne yltänyt.
Miestä, metsässä istuvaista, hätistellään nyt
syrjemmäksi, koska hän istuu keskellä, linjan tiellä,
tai jos istuu, istukoon, sitä ei toki mittari kiellä,
mutta jääköön niin rajapyykin alle, matojen vatsaan
kivisen pyykin alle, suuren viisauden patsaan,
sillä tähän on lyötävä auki maailmoitten raja,
jonka yli ei lintu lennä eikä tuuli aja.

Pian se pyykki tehtiinkin. Meni äänet kaikki pois.
Luulisi miltei, että joukkoa ollutkaan ei ois
ellei kulkisi metsän halki kuilu, linja, raja,
terävän, viiltävän viivoituksen kolea kuuluttaja.
Pyykki on pantu paikalleen. Se siinä on ja pysyy.
Uskallanko sen kivelle istua, kulkija hiljaa kysyy
itseltänsä, ja ihmettelee, että jos istahtaisi,
kenties hänetkin linja leikkais, jotta hän halkeaisi.




4.


Tuli muurahainen, tuli kahisten kyy.
Yli rajan vähitellen ne vääntäytyy.

Tuli, vilahti jäniksen hännän tupsu.
Ei linjasta piitannut vikkelä hupsu.

Tuli lintu, tuli tuuli ja tuulessa lehti,
yli kaiken ne nopsasti liidellä ehti,

ja linnusta puhkesi laulun raiku;
joka ilmansuunnalta vastasi kaiku.

Jo naurahti mies, jo nokkansa nosti
kuin auringosta ois pudonnut posti

hänen luettavakseen, kun siinä hän kyykki
pakaroittensa alla kova, kivinen pyykki.

Hän reppunsa otti ja taasen kulki
näin laulellen ilonsa irti ja julki:




5.


Piippulevolla lienen viipynyt, liikojen mietinnässä.
Nyt on edessä askeltahti ja neljän tuulen tie
korven polulla pehmoisella, kuusikon hämärässä
mennä minne mielennoudot irtolaista vie.

Eikä ne olleet suuren suuria linjoitusten summat.
Aho kun aukeni aurinkoinen illan säteisiin,
siellä on vastassa leikkaamattomat, soreammat kummat
kuin mitä koskaan luisen kallon sisällä keksittiin.

Pääsenpä rantaan ruohikkoiseen, kävelen niemen päihin
kuuntelemaan miten aallon kylki paasille loiskahtaa,
uppoan kaikessa-olemiseen ja suvisen illan säihin
niin kuin happoon kirkkaaseen, joka liuottaa mun saa,

katselen kuinka illan rusko maalaa väkevöitään.
Otan sen hetken vastaan niin kuin antaisin, en sais,
niin kuin ruoko, tuulahdukseen heräten kesken öitään,
viittaisi hiukan lehdellään, ja taasen nukahtais.




6.


Piippulevolla, niemen kärjessä, vaeltava veli
illan sen, ja yötäkin kotvan, kivellä istuskeli.
Kivien kyljissä saattoi nähdä maailmoitten rajan,
jonka oli siihen viivoitellut mielevä sormi ajan:
oli kiven ylempi puolisko jäkälöitynyt, alempi puoli
kiilteli paljaana niin ylös kuin sitä elävä aalto nuoli.
Ilmetä sitenkin saattaa kalvo, läikkyvä, mitaton,
allansa syviä melkoisesti, ja yllä toisia on,
molemmissa jotakin liikuntaa, rajapinnalla ehkä enin
kirjavoida kuohujen leikin: tulin, olin, menin.
Kahden maailman kosketuspinnassa hetkeä hetket ajaa,
kuvia piirtyy ja kirjoitusta, muttei näy kirjoittajaa.

Mies yhä katseli, hiljaksensa sauhuja tupruttain,
miettien, että maailmoita voi olla alekkain
taikka päälletysten, niin kuin kirjanlehtiä vain.
Niitä voi joku lukea taikka lukematta olla
kuten on kunkin kutsumus — kuka tavata paukuttaa
ikänsä kaiken yhtä sivua, ja autuutensa saa,
kuka taas sanoja kuurnitsee, kuka kurkkaa niitten taa.
Toiselle alati aukeaa vain yksi näkymä: nolla;
tarinasilmät kenellä on, hän lävitse lehtien
tavottaa kenties siihenkin suuntaan kuvien yhteyden.
Kirja tuosta ei muutu, ei meistä piittaa paljoakaan.
Sitä kun jollain suuremmalla kouralla kirjoitetaan,
siihen on hankala päästä edes kirjaimeksi mukaan
jos on tärkeä itsestään. Ei, eihän itseys kukaan
pääse muuta kuin kärpäsenpilkuksi, tahraksi, jonka sois
kokonaisuudesta mieluumminkin pyyhittäväksi pois.

Vain tämä piippulepojen olo ja kaikki taivallettu
voi kokonaisen sisälle päästä ja päätyä vapauteen,
kaikessa mukana olemiseen ja sykähtämiseen
niinkuin olisi itsestänsä iäksi irroitettu.
Elämässänsä kuolemiseen kuka täysin kykenee,
hän on varjoton, askeleensa ei jälkeä hiekkaan tee.




7.


Rannalla jälki. Tiedä en
kenen se on, en tiedä.

Aalto, vaahtoa hiukkasen
saattanet sinne viedä?

Hengitystäni joskus sai
aavistaa joku, jolla

ei ole tähystystornia tai
paikkaa, missä olla.

Hiljaa hengitän sinne päin,
heleän haudan kaivan,

hiukkasen, hiukkasen nyyhkyttäin
ympäröin hänet aivan.




8.


Piippulevolla ei ole ketään. On vain kivessä rako.
Jotakin muuta kenties vielä rakosen pohjallako?
Onhan siellä lahonnut piippu. Tuolla se häämöttää nyt.
Kuka lie heittänyt pois? Tai kenties lienee muuten jäänyt
joltakin, joka ei ollut aivan oudosti olematon
koska häneltä piipunnysä jälkeen jäänyt on.






PIILOKUVIA




1.


Kenties joku tarina
läpi vesien kieri.

Oli sorsan narina,
joku rantojen vieri:

lähipaikoilla, vedessä
— on miltei tyyni —

kuin alla, kuin edessä
syy värähtelyyni,

liki pohjatta-oloa,
sitä huimaavinta,

on kuilua, koloa,
jota peittää pinta

läpikuultava, allaan
kuva taivaan katon.

Mitä pohjimmallaan?
Sora hiiskahtamaton,

sekin piilokuvina
vain mielialan,

kenties vain huvina
pik'riikkisen kalan.




2.


Se väikehti edessä
syy värähtelyyni.

Jokapuolella vedessä
on täysin tyyni —

vain viileä vipinä
kalankylkien, joista

valonheijastus, kipinä
ei etäälle loista,

niin onhan sumeaa,
niin on puristusta,

vaan metallin-kumeaa
on pilkoitusta

vilun veen syväyksiin.
Kenen tarinat, kelle

on punotut yksiin
runon heijastimelle.




3.


Kalojen luokse
painu, hohtavakylkien.
Sanaton syvyys
eihän torjune hylkien:
vaieten viivyt
kauan ja turvallisesti
tuokion, joka
laajeni, yhäti kesti.
Olet kuin kuussa
kaukana paikasta-ajasta.
Olet kuin peili:
samean lävitse kajasta
valoa jostain
jota et tiedä et tunne.
Kätkitte kalaan,
jumalat, ajattelunne:
turvallisesti,
ajassa, irralla ajasta
vaikene, mutta
ympärillesi kajasta.






MARRASKUUTA




1.


Paenneet on ne, muuttolintujen äänet
viimeisetkin, ja muut
suviset vieraat, suviset suut.
Yksinäisyys, näinköhän yksin jäänet
jälelle, kuin nuo riisutut puut,
joille jo routa on tuttu.
Viileä juttu
on tämä päivä ja karu sen kieli,
sisältäen vähän harmajaa,
rippusen jotakin punertavaa
ja mustana viiruna metsän pieli.

Päiväkö? Ei, tämä on joku muu
tummuva illansuu.
Kenelle raivaat?
kysyy huuli.
Kujat on märät, ja märät on taivaat,
niitten välissä vain vilu tuuli,
jonka kyljet ovat
tunnottomat, kovat.
Et sitä kiellä. Et sano: ei niin.
Elät kuin ennenkin, enemmän antain,
vaikenevammin taakkasi kantain
hengität, hengität tuulen seiniin.




2.


Taru on vanha. Jo maatuvat
nurmen alla sen kertojat:

Hallayöltä ei paljon jäänyt —
huomisen huolta vain.

Märkä ja marraskuinen sää nyt
aamuna sunnuntain

soudatteli yli järven heitä
kirkkoon, jossa on viileää.

Päät ovat hiukan kyyristyneitä,
mutta virsi jyrisevää,

Märkien huivien, takkien alla
hytisee liha, ei hytise muu.

Uskomalla, toivomalla
eletty on moni marraskuu.




3.


On muistissa laihat keväät ja suvi (ja jotkut häät)
ja syksy, kun huojui raskaat pellon tähkäpäät.
Mikä huiminta niistä? Se kai, kun kaikki tuleentuu,
sylintäydeltä satoa saadaan, ja kun hehkuu pensas, puu.
Mitä varten kaikki? En tiedä. Ei tiedä kukaan muu.

Syys ollut on sula ihme, joku minä vain korjuumies,
joka tallensi hiukan siitä, mitä tehtäväkseen ties.
On aumat täynnä, ja purnuun lie tullut purtavaa.
Jo riittää. Isäntä, luulen, jo tilille kolkuttaa.
Työmiehet vaihtua saakoot. Joku hengähtää nyt saa.

Jos maisema lienee marras ja hyhmäinen ja karu
(kuin tulee ollakkin silloin, kun talvi lähenee)
ja poissa lintujen äänet ja kukkimisen taru,
ei vähene kiitos suusta, jos voimat vähenee,
vaan askelen rouskahtaissa maan kylmään kamaraan
ja päivän harmetessa, kun ilta on tulollaan,
joku silmä saakoon nousta ylitse vainion
ja nähköön nyt: avaraa ja juhlavaakin on.

Oras on hyvin voimallista. On riittävän viheriää
se, jonka en suuria korjuupäiviä koskaan nää.
On lehdot ilmavammat kuin aavistaa suvi vois,
punaterttujen raikkaus on kypsynyt pihlajiin
ens-pakkasen kipeästi kimalluttamiin.
Ja jos kuvitelmia paljon riisuttu lienee pois
sellaisia, jotka ei kuulu näihin maisemiin,
ne visertäkööt kuin satu, joka, vaikkei vaikerois,
vain otaksunee, että joskus se lähellä ollut ois.

Nyt satu ei kuulu tänne. Nyt tuuli hengittää
niin raikasta, kirpelöivää ilmojen heleää,
ja rannalla helisee hiljaa ensimmäinen jää,
jota aallokko hieroo, hieroo niin uteliaana kuin
sitä rakastaen ja sentään hiukan vieroksuin.
Ei kukaan tiedä mitään, ei aalto, ei pensas tuo,
joka lehteä kellertynyttä yhä kannattaa ja suo
värähdellä sen läpi harmaan ja lävitse valkean
kun hiutale, toinen, heittyy jo ylle maiseman



