Arkadi Avertshenkon 'Iloisia juttuja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3779. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen, Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.




ILOISIA JUTTUJA

Kirj.

Arkadi Avertshenko



Venäjänkielestä suomentanut

K. Halonen



Taskutoveri 9





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1933.






SISÄLLYS

Kaksi venäläistä juttua
Sekava vyyhti
Kotitarkastus
Tepsivä lääke
Keino matkaikävää vastaan
Mosaiikkia
Naisen valheet
Laskiaisvieras




KAKSI VENÄLÄISTÄ JUTTUA



I


Eräs venäläinen ylioppilas joutui perikatoon vain sentähden, että
harrasti kasvitiedettä.

Lähti hän pellolle kasveja kokoilemaan. Käveli, lauluja lauleli, kukkia
keräili.

Mutta pellon toiselta puolen tuli joukko talonpoikia vaimoineen
Nizhnjaja Gogolevkan kylästä.

»Terve, rakkaat maamiehet», lausui kohtelias ylioppilas paljastaen
päänsä Ja kumartaen.

»Terve, senkin viekastelija —»

»Kiitän teitä», sanoi heille ylioppilas kumartaen ja taittaen
ruohonkorren.

»Mitä sinä teet?!»

»Kuten näette: herbariooni kokoilen.»

»Mitä — mitä?!!?!»

Ylioppilas huomasi vihdoin talonpoikien järkähtämättömän kysymyksen
omituisen sävyn.

Hän katseli heitä ja näki heidän pelästyneet ja vihaa hehkuvat
silmänsä, kalpeat kasvonsa, heidän likaiset, jäntevät nyrkkinsä.

»Mitä sinä?!!?»

»Mutta, rakkaat veljet... Jos ette, tahdo luopua kukistanne, — niin
annan ne mielelläni takaisin...»

Jo astui esiin talonpoikien joukosta viisain heistä, ukko Pjotr
Saveljev Neuvashai-Koryto.

Oli ukko harmaa kuin susi ja tyhmä kuin saapas.

»Kukkia kokoilet, senkin saastainen», ärisi tuo viisain heistä,
»valetta laskee, veljet. — Koleeraa levittää.»

Ukko — harmaa kuin susi ja tyhmä kuin saapas — oli suuressa arvossa
maamiesten kesken.

»Oikein sanottu, Savelitsh!... Tarttukaa kiinni häneen, veljet...»

»Astu esiin sieltä!»

Ylioppilas alkoi vaikeroida.

»Vielä vaikeroitseekin, paholaisen poika! Ehkäpä piru — sinun isäsi —
tuleekin sinut pelastamaan. Tarkasta hänet, setä Minjai! Ehkäpä hänellä
on mukanaan jonkunlaista pulveria?»

Pulveri löytyikin.

Se oli hammaspulveria, mutta koska Gogolevkan kylän asukkaat vain
kerran viikossa puhdistivat hampaansa — valtion viinamyymälässä —
vieläpä mitä alkuperäisimmällä tavalla, niin tämä paperiin kääritty,
ylioppilaan taskusta keksitty sivistystavara selvästi talonpoikien
silmissä todisti ylioppilaan pahanilkisyyden.

»Tuossa se pulveri on! Koleerapulveri... Mitä arvelette, veljet:
hukuttaako poika vai kuristaa?»

Molemmat mahdollisuudet tuntuivat ylioppilaan mielestä niin vähän
houkuttelevilta, että hän sanoi:

»Mutta malttakaapas, hyvät ystävät! Tämähän on yksinkertaista
hammaspulveria. Ei se ole vaarallista... Jos tahdotte — minä syön sen
suuhuni!»

»Valehtelet! Etpäs syö!...»

»Vakuutan teille! Syön sen suuhuni — vaaraan joutumatta.»

»Olkoon menneeksi, kuoliahan hänen täytyy, veljet. Nielaiskoon!»

Ylioppilas istuutui tiheän väkijoukon keskelle ja alkoi ahmia posket
täyteen hammaspulveria.

Arkaluontoisimmat akat alkoivat katsellessaan tätä nyyhkiä ja
kuiskasivat keskenään:

»Minkälaisen kuoleman omaksi joutuu! Nuori on vielä... ja syntisenä
kuolee.»

»Loppui!» — sanoi ylioppilas näyttäen tyhjää paperirasiaa.

»Syö rasiakin», — päätti Pjotr Saveljev, harmaa kuin susi ja tyhmä kuin
saapas.

Sanomalehtien tiedonantojen mukaan ylioppilaan ateria päättyi
hammaspulveriin, jonka jälkeen hänet muka laskettiin vapaaksi.

Mutta asia ei ollutkaan todellisuudessa niin: ylioppilas nielaisi
tyhjän rasian, jonka jälkeen häntä uudestaan alettiin tarkastaa:
löydettiin muistiinpanokirja, hammaspuikko ja pieni pullo arabikumia.

»Syö!» käski vastenmielisen ylioppilaspäivällisen järjestäjä
Neuvashai-Koryto.

Ylioppilas tahtoi kiittää kunniasta vetoamalla siihen, että oli jo
kylläinen, mutta nähdessään itseensä suunnatut, päättäväiset, partaiset
kasvot alkoi hän nöyränä syödä muistiinpanokirjaa. Sen nielaistuaan
murskasi hän voimakkailla, nuorilla hampaillaan vielä hammaspuikon, joi
arabikumin ja riemuiten lausui:

»Kuulkaa, ystävät! Enkö ollut oikeassa vakuuttaessani, että ne ovat
aivan vaarattomia esineitä?...»

»Onko ennen moista nähty», virkkoi hyväntahtoinen talonpoika nimeltä
Korovij-Kirpitsh. »Turhaan te tutenttia loukkasitte.»

»Tietämätöntä olette kansaa», sanoi ylioppilas huokaillen.

Haukuttuaan talonpoikia olisi hänen ollut parasta sanoa heille
jäähyväiset ja lähteä matkoihinsa, mutta onnettomuudekseen ylioppilas
kuului koko sydämeltään sivistyneistöön.

»Tietämätöntä olette kansaa!» toisti hän. »Ettekö esim. tiedä, että
koleera ei leviä pulverista, vaan pienistä hiutaleista, joita on
vedessä, hedelmissä ja vihanneksissa — niin sanotuista vibrioneista,
jotka ovat niin pieniä, että yhdessä vesipisarassa voi olla tuhansia.»

»Jaarittelet joutavia!» sanoi epäluuloisena Pjotr Saveljev, mutta oli
sentään uskovinaan.

Yleinen mieliala oli kuitenkin muuttunut niin suopeaksi, että
ylioppilaalle annettiin anteeksi, kun hän vakuutti, että salama johtuu
sähköstä sekä että pilvet muodostuvat »vesihöyrystä, jota tuuli
kulettaa paikasta toiseen.

Pidätettyä nurinaa nousi vasta silloin, kun heille ilmoitettiin ennen
kuulumaton tosiasia, että kuu ei itse valaise, vaan heijastaa auringon
valoa.

Kun ylioppilas sitten julkeni heille ilmoittaa, että maa on pyöreä ja
liikkuu auringon ympäri, niin talonpojat hyökkäsivät hänen kimppuunsa
ja alkoivat häntä piestä.

Pieksivät kauan ja sitten hukuttivat jokeen.

Minkätähden sanomalehdet tästä ovat vaienneet — ei tiedetä.



II


Juopottelun vuoksi eroteltu sähkölennätinvirkamies Vaska Svishtsh
maleksi kauan toimetonna turhaan etsien jonkunlaista pelastusta
vaikeasta asemastaan.

Odottamatta onni ilmestyikin hänelle — likistyneen kokardin muodossa,
jonka joku huvittelunhaluinen upseeri oli pudottanut ratakiskojen
väliin.

»Mainiota», sanoi Vaska Svishtsh.

Kiinnitti upseerin kokardin vanhaan virkalakkiin, puki päälleen
virkatakin, vuokrasi ajurin, heittäytyi rekeen ja komensi:

»Aja Nizhnjaja Gogolevkan kylään! Aika vauhtia!! Siellä maksetaan
sinulle.»

Kulkusten iloisesti kilistessä kiiti kolmivaljakko kylänvanhimman
tuvalle.

Reippaasti hypähti Vaska Svishtsh reestä, antoi korvapuustin
ohikulkevalle talonpojalle, joka ihmeissään katseli juhlallista näkyä,
ja huudahti:

»Konnat!! Pieksän teidät!! Päällystöä ette kunnioita?? Vietätte huonoa
elämää! Kylänvanhin tänne!!»

Pelästyneenä, vavisten koko ruumiissaan astui kylänvanhin esiin:

»Mitä tahdot, isä kulta?»

»'Isä kulta!' Minä sinulle, senkin nikkari, näytän 'isä kultaa'. Etkö
näe, että olen kenraali? Kuka sinä olet, joka siellä rattailla istut?
Entäs sinä? Etkö tiedä, että lakki on otettava päästä? Mikä on nimesi?»

»Ko-Korovij-Kirpitsh.»

Sähkölennätinvirkamies rypisti otsaansa ja iski nyrkillään vasten
naamaa aivan hämilleen joutunutta Korovij-Kirpitshiä.

»Kylänvanhin, tarttukaa kiinni häneen! Minä näytän teille!! Hälytä
kokoon talonpojat, minä heille luen julistuksen.»

Kymmenen minuutin kuluttua kaikki Nizhnjaja Gogolevkan asukkaat olivat
koolla, harmaana, pelästyneenä ja vapisevana joukkona.

»Kaikki ääneti!» huusi Vaska Svitshtsh astuen askeleen eteenpäin.
— »Lakit päästä! Näin kuuluu julistus: intendenttikomisionin,
lakkasinetillä varustetun julkisen tiedonannon johdosta ja julkisen
kirjaston emeriittiosaston suostumuksella on käsketty koota jokaiselta
talonpojalta kaksi ruplaa kymmenen kopeekkaa katukäytäväveroja ja viedä
rahat Pietariin.»

»Ymmärrättekö! Ne, jotka kieltäytyvät maksamasta, suljetaan vankilaan
kahdeksi vuodeksi, tai vetävät sakkoa aina 500 ruplaan. Ymmärrättekö?!»

»Ymmärsimme, teidän ylhäisyytenne!» suhisivat talonpoikien huulet.

»Ylhäisy-y-ytenne?!» ärisi sähkölennätinvirkamies. »Konnat!!
Kylänvanhin! Vangitkaa tämä! Ja tämä! istukoot! Mikä on sinun nimesi?
Neuvashai-Koryto? Vie hänetkin!»

Tunnin kuluttua kylänvanhin astui kumartaen mökkiin, vei
sähkölennätinvirkamiehelle rahat ja sanoi arasti:

»Ehkäpä, tuota... julistusta... silmäillä... Sinettiä...»

»Senkin aasi!» kähisi sähkölennätinvirkamies, pisti rahat taskuunsa,
lykkäsi tieltään hölmistyneen kylän vanhimman ja tultuansa maantielle
hyppäsi rekeen.

»Minäteille näytän, senkin vietävät», huusi hän uhaten nyrkillään kylän
vanhinta ja katosi tomupilveen.

Talonpojista viisain Pjotr Saveljev Neuvashai-Koryto, harmaa kuin
susi ja tyhmä kuin saapas, astui kylänvanhimman luo ja sanoi päätään
raappien:

»Pietarista oli. Heti sen voi huomata! Vähällä pääsimme, veljet!»




SEKAVA VYYHTI


Kirkonkellojen juhlallinen yhteensoitto voi olla mitä pettävintä
laatua... En ole tuntenut paatuneintakaan pahantekijää, joka olisi
voinut vastustaa juhlakellojen iloista vuorosoittoa... On tapauksia,
jolloin paatunutta rikoksentekijää on kidutettu, rääkätty toivossa
saada hänet edes parilla sanalla tunnustamaan rikostaan, — hän on
vaiennut, aivan kuin hänen kurkkuunsa olisi vettä kaadettu... Mutta
kun iloisen juhlallinen soitto on hänen korviinsa kaikunut, niin on
hänelle muistunut mieleen lapsuuden aika, ja hän on katunut, itkenyt ja
rikoksensa tunnustettuaan luvannut elämänsä parantaa.

Välistä ei ole tarvittu edes sanallakaan kehoittaa häntä rikostaan
tunnustamaan.

Kuultuansa kirkonkellon kieltä koskettavan on hän heti muistanut
nuoruutensa, katunut pahoja tekojaan, katkeria kyyneliä vuodattanut.

Sellainen on kirkonkellojen juhlallisen yhteensoiton omituinen vaikutus.

       *       *       *       *       *

Vanha provokaattori Volk istui suuressa, epämukavassa huoneessaan ja
levottomana kuunteli nyt juhlakellojen iloista yhteensoittoa.

Hän muisti nuoruutensa, äitinsä, joka vei hänet pienenä, viattomana
lapsena kirkkoon, ja tämä yhteensoitto oli niin tuskallinen ja iloinen,
niin toivottu ja juhlallinen.

Ja kun hän ajatteli nykyistä käytöstään, lankeemustaan kavaluuden
kuiluun, — niin hänen sydäntään ahdisti ja kyyneleet täyttivät hänen
silmänsä.

Mutta kirkonkellot iloisina kumisivat:

— Bom-bom! Bom-bom!

— Ei! — huokasi provokaattori. — En voi enää!... Sydämeni läkähtyy
katumuksesta!... Tarpeeksi olen jo syntiä tehnyt! Menen ja tunnustan
kaikki — tehkööt minulle, mitä tahtovat. Eihän ole koskaan liian
myöhäistä katua syntejään.

Hän pukeutui ja lähti ulos.

       *       *       *       *       *

Kävellessään kadulla mutisi Volk itsekseen:

— Menen suoraa päätä poliisilaitokseen ja kerron kaikki: kuinka
ilmoitin vallankumouksellisille sen salaisuuksia ja kuinka kerran
sieppasin everstin pöydältä määräyksen, joka koski kotitarkastuksen
toimeenpanemista tuttavani — — luona. Kaiken kerron! Sulkekoot
vankilaan, tehkööt minulle mitä tahansa!...

— Bom-bom! Bom-bom! — iloitsivat kirkonkellot.

Sen mukaan kuin lähestyi everstin taloa hiljensi Volk vauhtiaan ja
askeleet tulivat yhä epävarmemmiksi.

Uusi tunne heräsi vanhan suden rinnassa.[Volk = susi]

— Mihinkä minä menenkään? — ajatteli hän. — Sinnekö minun pitää mennä
katumusta tekemään? Keille olen tehnyt ääretöntä vahinkoa? Kutka olen
rahasta myynyt? — Toverini! Ja he ovat minuun luottaneet... Ha-haa!
Heidän luokseen sinun täytyy mennä, vanha Volk! Heidän edessään sinun
tulee katua!

Hänen katseensa kirkastui.

Päättäväisenä hän käännähti ympäri ja alkoi astua vastakkaiseen
suuntaan, toverinsa Kirillin vallankumouksellista asuntoa kohden.

— Menen ja sanon suoraan: niin ja niin on asianlaita, veljet!
Synnintekijä olen suuri, rahasta olen teidät myynyt — antakaa minulle
anteeksi tai tehkää minulle mitä tahdotte Hän alkoi nyyhkiä ja pyyhki
silmänsä nenäliinalla. Hänen tuli sääli itseään. Jo kaukaa näki hän
toverinsa Kirillin asunnon ikkunat.

— Menen ja ilmoitan, — mutisi Volk. — Olen teidät pettänyt! Sekä
poliisilaitosta että teitä olen pettänyt. Poliisilaitosta vielä enemmän.

Hän hiljensi vauhtiaan, pysähtyi ja mietti.

— Hm... Jos olen poliisilaitosta enemmän pettänyt, sen edessähän minun
täytyisi katumukseni tehdä. Sille täytyisi minun tunnustaa, että olen
kaksinaamaisena esiintynyt. Eihän se ole syypää siihen, että se on
poliisilaitos, — sehän täyttää velvollisuutensa. Eversti raukka... Istu
nyt kotona ja ajattele: »Pian tulee Volk ja tuo muutamia tietoja.» Ja
minä!

— Bom-bom! Bom-bom! kaikuivat kellot.

Kyyneleet himmensivät Volkin silmät.

Päättäväisenä kääntyi hän ja alkoi astua vastakkaiseen suuntaan.

— — ... Istuu eversti nyt ja ajattelee: »tulee Volk, tuo muutamia
tietoja». Hyvä on hänen olla, mukava on asunto. Lamput palavat, seinät
ovat taulujen koristamat... Siellä on lämmin ja hyvä olla. Aivan toista
on niillä, jotka äskettäin joutuivat kiinni: istuvat kammioissaan ja
hampaat suussa vilusta kalisevat. Volk heidät ilmiantoi.

Hän huoahti.

— Ja nyt kärsivät he siellä kylmää ja nälkää, kiviset ovat kammioissa
lattiat. He luottivat minuun, ajattelivat — heikäläinen olen, ja kuinka
minä menettelin! Voi, Volk parka!

Suuresti olet syyllinen heidän edessään, rajaton on rikoksesi heitä
vastaan.

— Bom-bom! — mylvivät kellot. — Kadu, Volk! — Bom-bom!...

Tarttuen käsillään päähänsä huokaili onneton raskaasti ja pyörsi
toverinsa Kirillin taholle.

— Kaiken kerron! Suutelen heidän käsiään, kyyneleitä vuodatan.

— Missä on nuoruuteni? Missä rehellisyyteni?

Kirillin luo Volk ei mennyt.

Kauan seisoi hän kadulla epätoivon ahdistamana ja mitä vastakkaisimpien
tunteiden valtaamana. Kovin mielellään olisi nyt syntinsä tunnustanut,
eikä koskaan ennen ollut hän siinä määrin kaivannut puhdistusta ja
rauhaa levottomalle sielulleen, ja kauan seisoi hän epäröiden:

Mihin oli mentävä?

Eikä hän päässyt siitä selville.

Hänen ohitseen kulki nopeasti mies, jonka kasvot tuntuivat hänestä
tutuilta. Katumus haihtui hetkeksi hänen mielestään, ja hän ajatteli:

— Missä olen tämän miehen nähnyt? — Ja hänelle johtuikin mieleen:

— Sehän on Motja. Olen hänet usein tavannut poliisilaitoksessa!

Ammattivaisto heräsi »Suden» mielessä.

— Mihinkä hän nyt voinee mennä? Kas vain! Tuossa ovat toveri Kirillin
rappuset!

Olisiko mahdollista...?

Volk saavutti Motjan ja laski kätensä hänen olalleen. Motja kääntyi
päin, joutui hämilleen ja ällistyneenä sanoi:

»Kas, Volk! Onnittelen juhlan johdosta.»

Mutta heti heräsi hänessä epäily ja hän suuntasi läpitunkevat katseensa
Volkiin.

»Tekö... myöskin sinne?»

»Niin juuri», vastasi Volk, mutta itsekseen ajatteli: — Aikooko, hän
minut ilmiantaa, senkin mateleva konna! Kunpa olisinkin nyt Kirillin
edessä.

Levottomana asteli hän ja sanoi:

»Nähkääpäs, Motja... Tahdon olla teille avomielinen: todellisuudessa
työskentelen puolueen hyväksi, mutta poliisilaitoksessa käyn vain —
tuota — oman asiamme hyödyksi!»

»Sehän on mainiota!» virkkoi iloisena Motja. »Silloin tahdon minäkin
olla avomielinen: suoraan sanoen, minäkin menettelen samoin!» Mutta
Motjan silmissä huomasi Volk äkkiä välkähtävän liekin, jonka kuitenkin
alaspainuvat silmäluomet heti tukehduttivat.

— Kas vain! — ajatteli Volk lyöden ystävällisesti Motjaa olkapäälle.

»Hemmettiin viekkaus ja kavaluus! Huomaan kyllä minkälainen vekkuli te
olette. Mitä puolueeseen tulee, niin laskin teidän kanssanne leikkiä.
Mikä puolueen kannattaja minä olisin, teinhän juuri näinä päivinä
ilmiannon salaisesta kirjapainosta.»

»Ha-haa!» purskahti nauruun Motja. »Niin — niin! Luulevatkin!»

Mutta hänen naurunsa oli Volkin mielestä teeskenneltyä ja silmissä
välkähti äkillinen tuli.

— Hyvä Jumala! — ajatteli ällistyneenä Volk. En todellakaan ymmärrä.
Minkätähden menisi hän Kirillin luo, jos hän julkisesti työskentelee
osastossa? Mutta toiselta puolen... H-m...

Motja myöskin mietti.

Niin he kauan seisoivat epäröiden, katsellen toisiaan.

— Mene ja selvitä, mitä hän mielessään aprikoi! — ajatteli levottomana
Volk. Voi aikoja!

— Piru tietää, mikä hän oikein on miehiään! — ajatteli ärtyisenä Motja.
— Voi aikoja!

Seistyään hetkisen molemmat ystävällisesti hymyilivät toisilleen,
sanoivat hyvästi ja erkanivat. Motja kiipesi ylös rappusia, ja Volk
alkoi astua katua pitkin.

Tultuaan kadun kulmaukseen huoahti Volk ja kuunteli:

Kirkonkellot eivät enää soineet.

—Ahaa! — ajatteli keventynein mielin Volk. Jo lakkasivat. Katua —
vieläpä muuta! Kaikkea tässä!

Vähääkään arastelematta meni hän suoraan everstin luo, pyysi saada
puhutella häntä ja ilmoitti heti, että Motja on sangen epäluulonalainen
henkilö, koska hän liikkuu vallankumouksellisten asunnossa, ja että
hänestä täytyy pitää tarkka vaari.

Mutta samaan aikaan istui Motja Kirillin asunnossa ja puhui arasti
silmäillen ympärilleen:

»Epäluulonalainen henkilö on Volk... Oleskelee everstin luona, —
parasta olisi pitää häntä tarkoin silmällä!...»




KOTITARKASTUS


Ivan Vasiljevitsh Sitsilistov kohottautui vuoteellaan ja kuunteli
kyynäspäähänsä nojaten...

»Nyt ne meille tulevat», sanoi hän jo unenhorroksissa olevalle
vaimolleen. »Vihdoinkin!»

»Mene, avaa heille. Eihän ole kovinkaan hauskaa seisoa rappusilla
läpimärkänä sateesta.»

Sitsilistov hypähti ylös ja puoleksi puettuna kiirehti nopeasti
eteiseen.

Avattuaan oven loi hän katseensa rappusille. Hänen kasvonsa vetäytyivät
leveään, iloiseen hymyilyyn. »Kas, kas! Ja minä kun odotin jo
toissapäivänä, eilen... Olen iloinen. Hyvin iloinen. Pyydän nöyrimmästi
majaamme.»

Etumaisena oleva santarmiupseeri rypisti otsaansa valosta. Hänen
kasvoillaan kuvastui mitä vilpittömin neuvottomuus.

»Anteeksi!... Mutta te luultavasti — olette väärin käsittänyt. Tulemme
luoksenne kotitarkastukselle!»

Isäntä purskahti sellaiseen nauruun, että oikein alkoi yskiä.

»Tietysti, tietysti..— Ymmärränhän minä, että te ette suinkaan tule
luokseni korttia pelaamaan.»

Iloisena hääri hän tulleiden kesken.

»Sallikaa auttaa palttoonne... Teidän on vaikea riisuutua. Kas kuinka
se on kastunut! Nyt valaisen teille... Varovaisemmin: tuossa on kynnys.»

Santarmiupseeri ja poliisipäällikkö silmäilivät neuvottomina toinen
toistaan, ja puhdistettuaan jalkansa edellinen heistä virkkoi
epävarmalla äänellä:

»Sallikaa ryhtyä toimeen. Kas tuossa määräys.»

»Ei — ei — ei! Kuinka voitte ajatellakaan! Sateesta, kastunein jaloin
suoraa päätä toimeen — sillä tavoin voitte pian itsellenne nuhan
hankkia... Mutta määräyksenne voitte isoäidille lahjoittaa. Kyllähän
kunnon mies uskoo toista kunnon miestä ilman määräystäkin. Istukaa,
hyvät herrat! Anteeksi, teidän nimenne?»

Upseeri nytkäytti olkapäitään, kohdistaen tämän liikkeen jo partaansa
hymyilevälle poliisipäällikölle, ja sanoi koettaen antaa sanoilleen
hyvin kylmän sävyn:

»Olen virallisesti valtuutettu kotitarkastusta toimeenpanemaan...»

Isäntä huiskautti hänelle käsiään...

»Tiedän, tiedän!! Hyvä Jumala sentään... — ei suinkaan kotitarkastus
teitä jätä? Ymmärränhän minä! Itsekin autan! Mutta minkätähden
tarvitsisi meidän poiketa ihmisten kesken vallitsevista hyvistä
säännöistä?... eikö totta, Nikodim Ivanovitsh, niinhän on nimenne!?
Niinhän? he, he! Sainhan tietää, sainhan tietää!! Ettehän voi arvata
— mistä?! Teidän lakkinne pohjasta luin sen eteisessä!! Ha-ha-haa!!
Kuulepas, Lisotshka! (Se on vaimoni... Erinomainen nainen!... Teen
teidät tutuksi hänen, kanssaan.) Lisotshka, tuopas meille jotain. − −
Sateessa vilustuneet herrat upseerit tarvitsevat jotain lämmittävää! Ei
— ei! Jos kieltäydytte, niin minua kovin loukkaatte!»

Viereisestä huoneesta astui harvinaisen kaunis nuori nainen; Järjestäen
ohimennen tuuheaa tukkaansa hymyili hän ja sanoi räpäyttäen vielä
unisia silmiään:

»Miehelle voitte kieltäytyä, — mutta naiselle — hyi sentään! Se ei
olisi kunniallista!»

Mies esitti:

»Vaimoni Jelisaveta Grigorjevna — Nikodim Ivanovitsh! Herra
poliisipäällikkö... anteeksi, minulla ei ole...

Nähdessään sisään tulleen kaunottaren joutui poliisipäällikkö niin
hämilleen, että hypähti ylös, löi yhteen kantapäänsä ja esitteli
itsensä harvinaisen kovalla äänellä:

»Krutilov, Valerian Petrovitsh!

»Kyllähän oli sattuma! Olen hyvin iloinen. Minullakin on poika nimeltä
Valja. — Lukerja!»

Sisään tulleelle palvelijattarelle lausui hän käskevästi:

»Saata poliisit keittiöön! Lämmitä piirakkaa, hanki makkaraa,
kurkkuja... Viinaa siellä luullakseni on noin puoli tshetverttiä.
Sanalla sanoen, kestitse heitä... Minä pidän huolta heidän
arvoisuuksistaan.»

Hymyillen poliisipäällikölle, joka silmät selällään tuijotti häntä,
lensi vaimo ulos.

Tyrmistynyt santarmi-upseeri avasi suunsa ja aloitti:

»Suokaa anteeksi, mutta...»

Oven takaa kuului hälinää, melua, lasten ääniä, ja huoneeseen syöksyi
kaksi viisi-, kuusivuotiasta poikaviikaria.

»Kotitarkastus, kotitarkastus! Meillä on kotitarkastus!» huusivat he
tahdissa hyppien, ikäänkuin olisivat sokerileivoksen saaneet.

Toinen heistä juoksi paljain jaloin suoraan upseerin luo ja tarttui
hänen sormeensa.

»Terve! Heiluta minua jalallasi, noin: hopp, hopp!»

Isä pudisteli päätään.

»Voi teitä, senkin anastajat! Suokaa heille anteeksi... Odessassa
heitä niin hemmoteltiin. Kotitarkastuksia oli meillä melkein kaksi
kertaa viikossa... ja heille ne tuottivat mitä suurinta huvia. Tulivat
ystäviksi kaikkien kanssa. Uskotteko — oikein tuotiin heille suklaata,
leikkikaluja.»

Nähdessään, että poika ojensi huuliaan hänen punertavia viiksiänsä
kohti, kumartui santarmiupseeri ja suuteli häntä.

Toinen pojista istui hajareisin poliisipäällikön polvella ja tarkastaen
olkalippuja kysyi asiantuntijan sävyllä:

»Montako tähteä sinulla? Voiko miekan vetää tupesta? Odessassa minä
itse vedin ulos — jumal’aut!»

»Olen jo monta kertaa sinulle sanonut, että sinä et saa vannoa. Hän
kyllästyttää teidät — laskekaa hänet lattialle.»

»Ei mitään... Olkaa huoletta! Mikä sinun nimesi on?»

»Mitja. Entä sinun?»

Poliisipäällikkö naurahti.

»Valja. Meistä tulee hyvät tutut.»

Äiti hymyillen vieraille kaasi pikareihin konjakkia ja ojentaen
upseerille kaviaaria lausui:

»Pyydän nöyrimmästi. Lämmittäkää itseänne. Meidän on oikein paha olla,
että vaivasitte itseänne tällaisella huonolla säällä.»

»Valja, anna minulle kaviaaria», vaati Mitja, hypistellen
poliisipäällikön takin nappia.

Tunnin kuluttua santarmiupseeri käsi poskella poltteli isännän
tarjoamaa sikaaria ja kuunteli. »Eripuraisuus vähemmistöläisten
kanssa», selitteli isäntä, »johtuu meillä pääasiallisesti taktillisista
kysymyksistä. Mitä taas tulee meidän suhteeseemme terrorismiin...»

Heilutellen käsillään uneen vaipunutta poikaa ja yrittäen olla niin
hiljaa kuin mahdollista, koetti poliisipäällikkö istuutua niin, että
nukkuvaa ei häiritsisi lampun valo.

       *       *       *       *       *

Poliisikonstaapeli Harlampov kostutti peukalonsa ja lyötyään sitten
kortin pöytään sanoi:

»Mepä kaadamme teidän kuninkaanne! Ja nyt, talonmies, solttu, prinssi,
ja te, Lukerja Abramovna, olette kuningatar. Ihan kuin Englannin
Viktoria. He, he!»

Lukerja hymyili ujosti, kaataen olutta tyhjiin laseihin.

»Kaikkea keksiikin... Ilmankos teistä sanotaankin — virkavaltainen
järjestelmä.»




TEPSIVÄ LÄÄKE



I


Hänen seurassaan nimitin häntä Maria Pavlovnaksi, mutta muuten sanoin
häntä Marusjaksi, Meeriksi ja Nopsajalaksi... Kun tänään menin hänen
luoksensa, ajattelin:

Rohkaisen mieltäni ja tunnustan hänelle!... Jos hän antaa myöntävän
vastauksen — niin rintani riemusta sykähtää ja elämä kerrankin hohtaa
minulle ruusun värisenä. Jos saan kieltävän vastauksen... en mitään
sano, käännän hänelle selkäni ja menen ulos huoneesta. Eikä kukaan enää
sen jälkeen kuule minusta sanaakaan. Vasta ehkä monien vuosien kuluttua
hän ja hänen tuttavansa saavat kuulla puhuttavan omituisesta munkista,
joka asettuneena erämaahan viettää ankaraa erakkoelämää, yksinäisenä,
salaperäisenä, jonka kuihtuneissa kasvoissa vielä voi huomata kauneuden
jälkiä ja jonka rinnassa asuu viha kaikkia naisia kohtaan...

Se olen minä.

Astuin Maria Pavlovnan huoneeseen puserretuin huulin ja kuumeentapainen
loisto silmissäni.

»Mikä teitä vaivaa?» kysyi hän ihmetellen.

»Tahtoisin keskustella teidän kanssanne eräästä hyvin tärkeästä
asiasta.»

Hänen kummassakin silmässään leimahti äkkinäinen tuli ja — sammui.

»Suostun mielelläni. Mutta minun täytyy ensin käydä kahdessa eri
paikassa asioilla... Toivon että tulette saattamaan?»

»Tietysti! Kuinka voitte sellaista kysyäkään?...»

»Minä heti pukeudun; menemme sitten muotikauppaan ja ompelijan luo.
Suostutteko?»

»Vaikkapa kahden ompelijan luo!..» Kumarsin kohteliaasti.»

Hän mietti hetkisen.

»Kahden luo? Minun oikeastaan pitäisikin mennä kahden luo, mutta en
tunne toisen osoitetta. Istukaa. Minä pukeudun pian. Dasha!! Juokse
hakemaan talonmies!»

»Mitä asiaa teillä on talonmiehelle?» kysyin ihmetellen.

»Enhän voi mennä kaupungille vain pelkässä leningissä!?»

»Mutta eihän talonmies...»

»Se on pitkä juttu! Talonmiehen vaimolla, joka palvelee eräässä
perheessä, on sisar, joka työskentelee sen ompelijan luona, jolle
annoin kappani korjattavaksi. Niin että, jos talonmiehen vaimo nyt
antaa miehelleen osoitteen, missä hänen siskonsa on työssä, niin
lähetän Dashan noutamaan — —»

»Ymmärrän. Sen ompelijan osoitetta siis, ette tiedä?»

»Mitä te sekoitatte! Senhän osoitteen juuri tiedän. Kuinka sen muutoin
löytäisin?»

»Omituisia olette te naiset!» sanoin hymyillen.

Hän näytti minulle kieltään ja riensi toiseen huoneeseen.

Istuuduin, otin sanomalehden ja luin sen alusta loppuun. Maria Pavlovna
puki päälleen. Katselin albumia, olin hyllyltä kirjan, luin kolme
lukua. Maria Pavlovna puki päälleen! Luettuani kuusi lukua kuulin;
selvään, että Maria Pavlovna ei vielä ollut pukeutunut, ja lukiessani
yhdeksältä lukua kurkisti hän ovesta ja kysyi:

»Eikö teillä ole koukkua kenkien napittamista varten? En voi löytää
omaani. Kokonaisen tunnin olemme hakeneet!... Minkätähden ette pidä
mukananne koukkua?»

»Hyvä», vastasin lyhyesti. »Tästälähin tulee minulla aina olemaan
koukku mukanani. Kaiken vastaisen varalle otan myös mukaani
käherryssakset ja hiusneuloja. Jos te vielä jotain tarvitsette,
ilmoittakaa edeltäpäin.»

Hän nähtävästi ei minua ymmärtänyt, sillä hän vastasi:

»Käherryssakset on minulla kyllä. Mutta jos teillä olisi hiusneuloja,
niin minä välistä lainaisin teiltä, sillä usein ne joutuvat hukkaan.»

Nyt astui sisään Dasha ja kysyi:

»Eikö herra ole nähnyt koukkua?

Sen pitäisi olla jossain täällä.»

»En ole nähnyt.» Tarkastin uudestaan albumin, — sitä ei ollut siellä.
Kirjassa ei sitä myöskään ollut. »Ehkä voisi kysyä siltä talonmiehenä,
jolla on tietoja teidän − −»

Dasha ei myöskään minua ymmärtänyt.

»Demjan!» huusi hän juosten eteiseen, »etkö ole nähnyt neidin koukkua?»

Astuin siihen huoneeseen, missä Maria Pavlovna pukeutui, ja sanoin:

»Ehkä minä voisin sen löytää?»

Hienotuntoisuudesta koetin olla katsomatta Maria Pavlovnaan, joka
paraillaan kähersi tukkaansa, mutta hän huudahti:

»Älkää Jumalan nimessä rohjetko katsella minua!»

En voinut nyt tietysti olla katsomatta. Loin silmäyksen häneen ja hänen
vieressään olevaan pieneen kenkäpariin sekä kysyin:

»Nämä kengätkö te aiotte vetää jalkaanne?»

»Niin... mutta koukkua ei ole.»

»Koukun voi ostaa», vastasin mini »Sellaisen voi tehdä, löytää jostain,
varastaa, mutta — se joutuu olemaan teille aivan hyödytön.»

»Kuinka niin?!»

»Sillä kenkänne eivät ole napeilla, vaan nauhoilla kiinnitettävät.»

Hän purskahti nauruun.

»Niin todellakin! Dasha! Älä hae koukkua... Ja te, herra, olkaa hyvä ja
menkää toiseen huoneeseen.»

Astuin ulos hänen huoneestaan ja aloin ikävissäni silmäillä
sanomalehteä. Dasha katsahti ovesta ja kysyi:

»Herra, ettekö ole nähnyt neidin rintaneulaa?»

»En tiedä missä se on. Koettakaa katsella, olisiko se naapuritalon
katolla. Ehkä se on jollain tavoin tarttunut savupiippuun?»

Huolestuneena Dasha katsahti ikkunasta, heilautti käsiään ja palasi
neidin huoneeseen.

»Siellä ei ole... Oletteko hakenut sitä maton alta?»

»Olen. Pesuvadissa ei sitä myöskään ole.»

»Hyvä Jumala!»

Menin hermostuneena heidän huoneeseensa ja kysyin:

»Mihinkä te tavallisesti sen panette? Minkä näköinen se on?»

»Tavallisesti se on rinnassani. Se on saman muotoinen kuin se, jota
hevoset käyttävät jaloissaan.»

»Missä jaloissa?»

»No sellainen... Sitä sanotaan kavioksi.»

»En muista teillä nähneeni sellaista rintaneulaa — — Varmaankin
tarkoitatte hevosenkenkää?»

»Niin juuri. Sellainen, joka niin tömisee.»

»Olisitte heti sanonut! Sellainen, joka tömisee, — jokainen olisi
arvannut. Muistan, että se oli hevosenkenkä. Kultaseppä kai asetti
siihen jo uuden helmen, joka putosi? Mehän yhdessä viime viikolla
veimme sen?»

»Ei ole vielä asettanut siihen uutta.»

»Se on siis vielä kultasepän luona! Mutta sanokaapas, kuinka paljon
aikaa kulutatte etsimällä tästä huoneesta esineitä, jotka ovat toisessa
päässä kaupunkia?»

»Todellakin, se on kultasepän luona. Dasha, senkin hölmö, älä etsi,
unohdin kokonaan.»

Koska naiset tunnustivat minut järkeväksi, kohteliaaksi mieheksi, niin
sain olla läsnä koko loppuajan, kunnes Maria Pavlovna oli pukeutunut.

Kaikki menikin hyvin, jos ei ota huomioon, että naiset turhaan
yrittivät avata hajuvesipulloa, syyttäen ahdasta korkkia. Minun ei
tarvinnut suurestikaan vaivata itseäni saadakseni heille selväksi, että
on aivan järjetöntä avata pullo, joka on tyhjä, ja että voi saavuttaa
paljon paremmat tulokset, jos avaa vieressä seisovan toisen pullon,
joka on aivan täynnä hajuvettä.



II


Kun tulimme myymälään, kumarsi puotipalvelija meille kohteliaasti,
mutta samassa hän kalpeni ja kiinnitti katseensa, jossa kuvastui
kauhua, punaiseen, hymyilevään Maria Pavlovnaan.

»Näyttäkää minulle joitakin uutuuksia puseroa varten. Mutta sen pitää
olla aivan viimeistä mallia. Minä aina käyn teillä ja te näytätte
minulle vain vanhaa.»

— Mikä ilkiö! — ajattelin minä.

Puotipalvelija kiipesi ylös pienille tikkaille ja alkoi heittää
tiskille aimo röykkiön erivärisiä kankaita, ja hänen kasvoistaan
päättäen tahtoi hän muodostaa lujan, luotettavan varustuksen itsensä ja
ostajan välille ja piiloutua sen taakse.

Hänen kasvoillaan kuvastui epätoivo ja nöyrä alistuvaisuus kohtaloonsa.

»Kas tämä tässä, armollinen neiti... Hauska malli.»

»Tämäkö? Te teette pilaa minusta! Ämmät tuollaisia kankaita käyttävät!»

»Ehkäpä tämä! Aivan viimeinen muotiuutuus.»

»Tämäkö? Todellakin te teette pilaa minusta!»

En voinut käsittää, että tämä olisi ollut pilaa. Puotipalvelijan
otsa oli hiessä, hänen huulensa olivat kuivat ja värähtelivät
hermostuneesti. Kangaspakat satelivat hyllyiltä, niitä kierreltiin
ja käänneltiin, hylättiin ja ne kätkeytyivät uuden kangaspakkatulvan
alle, jotka myöskin kelpaamattomina ikäänkuin huokailivat yhä uusien
ja uusien pinkkojen alla, jotka vuorostaan väliin olivat liian
karkeatekoisia, väliin taas olivat raidat liian pienet, väliin liian
suuret. Eräs laatu joutui ankaran arvostelun alaiseksi siitä, että
raidat olivat liian keskinkertaista kokoa.

»Kas tämä tässä minua miellyttää», sanoin arasti osoittaen keltaista
liepukkaa, joka törrötti röykkiön keskeltä.

Puotipalvelija loi minuun kiitollisen katseen, mutta huoahti sitten ja
sanoi:

»Ei se ole kangasta. Sehän on kääre paperia eräästä pakasta. Mutta tämä
tässä näyttää sangen kauniilta.»

»Tämäkö?» huudahdin teeskennellen ihastusta. »Se on todella verratonta!»

»Näyttäkääpäs vielä jotain tämän tapaisia», pyysi kohteliaasti
ystävättäreni.

Puotipalvelija ei enää seisonut tiskin takana, vaan makasi puolittain
hautautuneena suunnattomaan rypistyneiden kankaitten röykkiöön. Meidän
täytyi kurkoittaa päitämme nähdäksemme tätä kelpo miestä, joka käheällä
äänellään ylhäältä huusi meille: »Kas tässä myöskin — suosittelen...
_Dernier cri de la mode_...»

Puotipalvelijan kärsivällisyys ihmetytti minua. Mikä voi pidättää häntä
pienellä, huomaamattomalla käden liikkeellä vyöryttämästä osaa tästä
»puseroa varten» haalitusta läjästä ostajattaren päälle? Neidin esille
kaivaminen raunioiden alta ja sitä seuraava iloinen hämminki olisivat
antaneet puotipalvelijalle mahdollisuuden hengittää hetkisen ja koota
voimiaan, ja ostajatar itse olisi saanut havainnollisesti kokea, ettei
ole aivan paikallaan varata puserotarpeiksi kahdeksaa tai kymmentä
leiviskää.

Viimeiset äänet, jotka kaikuivat ylhäältä kangasröykkiön päältä,
hiljenivät hiljenemistään. Minä ymmärsin, minkätähden puotipalvelija
nähtyänsä seuralaiseni kalpeni kauhusta. Pehmeällä, hopealta
helähtävällä äänellään puheli sillä välin neitoseni:

»Tämä väri on liian tumma, tai oikeammin, liian vaalea minulle... Ehkä
en ostakaan mitään.»

Hän huoahti, valmistautui lähtemään ja nyökäytti ystävällisesti päätään
kangasläjällä hoipertelevalle puotipalvelijalle.

»Me lähdemme siis?» kysyin minä. »Siinä tapauksessa käärikää minulle,
herra puotipalvelija, tämä kaistale, ja tämä... ja tämä...»

»Mitä varten te näitä ostatte?» kysyi hämmästyneenä Maria Pavlovna.

Minä aioin hänelle ilmoittaa, että puotipalvelija huonoimmassakaan
tapauksessa ei olisi ansainnut ainoastaan tätä minulle aivan järjetöntä
ostoa, vaan vieläpä elinkautisen eläkkeen ja lastensa kasvatuksen
valtion laskuun. Mutta tuskin hän olisikaan tarvinnut elinkautista
eläkettä, sillä ulkomuodosta päättäen miesparka ei voinut elää muuta
kuin kuluvan viikon loppuun.



III


Me lähdimme myymälästä — menulla suuri käärö kainalossa, hän tyhjin
käsin, ylpeän ja iloisen näköisenä — ja istuuduimme ajuriin.

»No?» kysyin minä.

»No?»

»Mihinkä meidän nyt on mentävä?»

»Ompelijan luo. Sanoinhan jo teille.»

»Ajuri, ompelijan luo.»

»Mille kadulle suvaitsette tahtoa?»

»Mille kadulle?» kysyin minä kääntyen seuralaiseni puoleen.

»Sille pitkälle... Minä olen todellakin unohtanut, mikä sen kadun nimi
on.»

»Vai pitkäkö! Olisitte heti sanonut. Varmaankin sen kadun kummallakin
puolen on taloja ja jokaisen portin vieressä istuu talonmies? Niinkö?»

»Niin juuri. Jotain sellaista se oli. Siellä oli vielä nelikerroksinen
talo, jossa oli tuollainen portti.»

»Minkälainen?»

Hän ojensi sormensa ja teki niillä epämääräisen liikkeen.

»Niin sellainen, tiedättehän?...»

»Vai tuollainen portti? Hyvin kaunis. Mutta kadun nimeä te ette tiedä?»

»Olen sen tiennyt, mutta olen unohtanut Muistan, että nyt pitää kääntyä
oikealle.»

»Ajuri! Oikealle.»

»Mutta mihinkä hän nyt ajaa?! Ei sinne! Oikealle!»

»Oikeallehan hän ajaa!»

»No, pitikin siis kääntyä vasemmalle.»

»Nämä ajurithan aina tahtovat seota», mutisin totisen näköisenä. —
»Asianlaita onkin niin, että ajureilla ja miespuolisilla yleensä
oikea puoli sattuu olemaan oikealla kädellä, mutta naisilla se on —
vasemmalla! Ja miehet ovat niin yksinkertaisia, etteivät voi tähän
tottua.»

»Yleensä, te miehet...» virkkoi totisena Maria Pavlovna ja hymyili
itsetietoisena.

Me käännyimme jollekin kadulle ja ajoimme sitä pitkin. Minä loin
läpitunkevat katseeni kaikkiin taloihin, joissa oli »tuollainen»
portti. Mutta seuralaiseni sillä välin teki salaa ristinmerkin.

»Mistä nyt tuollainen hurskaus?» kysyin olkapäitäni kohauttaen. »Ehkä
aiotte nunnaksi ruveta?»

»En», vastasi hän. »Näin saan tietää, missä on oikea puoli.»

»Mitenkä se on mahdollista?»

»Oikealla kädellä aina ristinmerkki tehdään. Tehdessäni ristinmerkin
ajattelen: kas tuo se onkin oikea puoli.»

»Nerokkaasti ajateltu! Tien voi löytää ja samalla myös synneistään
puhdistua. Jos kaikki tuntisivat tämän viisaan tavan, niin ei olisi
väärään joutuneita ja syntisiä ihmisiä.»

»Te imartelette minua!» sanoi hän näpsäyttäen hansikkaallaan kättäni.

»En minä ole tätä keksinyt, vaan ystävättäreni.»

»Lahjakas olento», sanoin päätäni nyökäyttäen.



IV


Koska oli äärettömän paljon taloja, joissa oli »tuollainen portti»,
niin emme löytäneet ompelijatarta.

Kun tunnin kuluttua palasimme kotiin, juolahti Maria Pavlovnan mieleen:

»Niin, mistä tärkeästä asiasta te tahdoitte minun kanssani puhella?
Vieläpä sanoitte, että se on teille hyvin tärkeä!...»

En nimittänyt häntä enää ajatuksissanikaan Meeriksi tai Nopsajalaksi,
vaan haukotellen virkoin:

»Aivan niin! Tahdoin vain kysyä teiltä: mistä ostatte niin maukkaita
pikkuleipiä teepöytäänne?»

Ja tästä hetkestä erämaa menetti yhden parhaimpia erakkoja, mitä on
koskaan pyrkinyt yksinäisyydestä etsimään sielulleen autuutta.




KEINO MATKAIKÄVÄÄ VASTAAN



I


Pikajunan toisen luokan vaunussa matkusti kolme henkilöä:
valtionkonttorin virkamies Tshetverorykov, hänen nuori vaimonsa
Simotshka ja toiminimi Evans & Krymbelin asiamies Vasili Abramovitsh
Sandomirski...

Eräällä pysäkillä astui vaunuun ja istuutui penkille tuntematon
herrasmies, puettuna paksuihin turkkeihin ja matkalakkiin. Hän silmäili
tarkkaavaisena kumpaakin Tshetverorykov-puolisoa ja toiminimi Evans
ja Krymbelin asiamiestä, ottaen sitten taskustaan sanomalehden ja
syventyen sitä lukemaan.

Erityinen matkaikävä vaivasi heitä kaikkia. Tshetverorykov pyöritteli
käsissään paperossikoteloa, Simotshka napsutteli kantapäillään lattiaa
ja loi hajamielisen katseensa Sandomirskin vähäpätöisestä naamasta
hänen vieressään-istuvaan tuntemattomaan herraan. Sandomirski taas
selaili kymmenettä kertaa arvotonta pilalehteä, jonka hän jo oli
lukenut läpi, vieläpä kirjapainon omistajan nimen ja tilausilmoituksen.

»Vielä on meillä matkaa viisi tuntia», sanoi Simotshka suloisesti
haukotellen. »Viisi tuntia epätoivoista ikävää!»

»Matkustaminen rautatiellä on yksitoikkoista, joten se väsyttää
matkustajat», vastasi isällisesti mies.

Mutta Sandomirski virkkoi puolestaan:

»Ja rautatiematkat tulevat kauhean kalliiksi. Ajatelkaapas: yksi
piletti jo maksaa kaksitoista ruplaa.» Ja silmäiltyään vielä kerran
pilalehteään lisäsi hän:

»Puhumattakaan...»

»Mutta kauheinta on, että on ikävä», sanoi kantapäätään kolauttaen
Simotshka.

Oven vieressä istuva tuntematon herrasmies kääri kokoon sanomalehtensä,
loi uudestaan omituisen katseen koko joukkueeseen ja purskahti nauruun.

Ja hänen naurunsa oli omituista, terävää ja tukahdutettua, ja se, mitä
hän sitten sanoi, ihmetytti äärettömästi kaikkia.

»Teidän on ikävä? Minä tiedän, mistä johtuu tämä ikävä... Siitä, että
te _ette ole samoja henkilöitä_, joina tahdotte esiintyä, ja se on
kauhean ikävää.»

»Kuinka, mekö emme olisi samoja henkilöitä?» virkkoi loukkaantuneena
Sandomirski. »Juuri samoja olemme, joina esiinnymme. Sivistyneenä
ihmisenä...

Vieras hymyili ja sanoi:

»Me kaikki emme ole samoja henkilöitä, joiksi tekeydymme. Te
esimerkiksi... kuka te olette?»

»Minä», lausui kulmakarvojaan kohottaen Sandomirski, »edustan
toiminimeä Evans ja Krymbel, verkaa, trikoota ja bumaseeta».

»Aha-ha-haa!» purskahti nauruun tuntematon. »Tiesinhän, että keksitte
jotain aivan mieletöntä! Miksi valehtelette itsellenne ja muille? Tehän
olette kardinaali paavin hovissa Vatikaanissa ja tahollanne esiinnytte
muka jonakin Krymbelinä!»

»Vatikaani!» mutisi pelästyneenä ja ihmetellen Sandomirski. »Minäkö
vatikaani?»

»Ette vatikaani, vaan kardinaali! Älkää tekeytykö tyhmyriksi. Tiedän,
että olette aikamme viisaimpia ja viekkaimpia henkilöitä! Olen kuullut
yhtä ja toista teistä!...»

»Anteeksi», sanoi Sandomirski. »Mutta tämä pila menee jo liian
pitkälle!»



II


»Giuseppe!» mutisi totisena tuntematon, laskien molemmat kätensä
toiminimi Evans ja Krymbelin edustajan olkapäille. »Sinä et minua petä!
Tuhlaamatta aikaamme tyhmiin keskusteluihin tahtoisin kuulla sinulta
jotain Vatikaanista, sikäläisistä oloista ja voitoistasi hurskaiden,
jalosukuisten italialaisten naisten joukossa...»

»Jättäkää minut rauhaan», huusi kauhistuneena Sandomirski. »Mitä tämä
oikein merkitsee?»

»Tsss!» mutisi tuntematon peittäen kämmenellään matkakumppaninsa suuta.
»Ei pidä huutaa. Täällä on nainen.»

Tuntematon herrasmies istuutui paikalleen oven viereen, pisti sitten
kätensä taskuun, veti sieltä revolverin ja suuntasi sen Sandomirskia
kohden.

»Giuseppe! Olen erittäin hyväluontoinen mies, mutta jos minun
vieressäni istuu teeskentelijä, niin sitä en salli!»

Simotshka voivotteli ja peräytyi vaunun nurkkaan. — Tshetverorykov
vääntelihe sohvalla, aikoen nousta, mutta tuntemattoman miehen
päättäväinen liike kiinnitti hänet paikalleen.

»Minä olen Sandomirski!» kuiskasivat asiamiehen kalpeat huulet.

»Valehtelet, Giuseppe! Sinä olet kardinaali.»

Revolverin suu katseli Sandomirskia mustalla silmällään. Tshetverorykov
silmäili pelästyneenä vierasta ja kuiskasi Sandomirskille:

»Näette, kenenkä kanssa olette joutunut tekemisiin... Sanokaa hänelle,
että olette kardinaali. Helppoahan se teille on!»

»Enhän minä ole kardinaali!!» mutisi epätoivoisena Sandomirski.

»Hän arkailee ilmoittaa teille olevansa kardinaali», sanoi mielistellen
Tshetverorykov tuntemattomalle herralle. »Kaiketi hän kuitenkin on
kardinaali.»

»Eikö totta?!» tarttui puheeseen tuntematon. »Ettekö huomaa hänen
kasvoissaan jotain, mikä muistuttaa kardinaalia?»

»Huomaan kyllä», vastasi nöyränä Tshetverorykov. »Mutta... mitä te
turhasta nostatte melua?»

»Tunnustakoon!» vastasi oikullinen matkustaja leikkien revolverillaan.

»No, olkoon menneeksi!» huusi Sandomirski. »No niin! Olen kardinaali.»



III


»Nähkääpäs!» sanoi riemuiten vieras. »Sanoinhan teille... Eivät
kaikki ihmiset ole sellaisia, joiksi heitä luullaan. Olkaa minulle
kiitollinen, teidän ylhäisyytenne!»

Sandomirski kohautti epäröiden olkapäitään ja ojensi molemmat kätensä
vierasta kohden.

Simotshka purskahti nauruun.

»Vieläkö nauratte?» sanoi loukkaantuneena Sandomirski. »Sallikaa, hyvä
herra, minun hetkeksi poistua.»

»En, en laske teitä», sanoi matkustaja. »Tahdon, että kerrotte meille
jonkun hauskan seikkailun naistenne piiristä.»

»Minkä naisten? Minkä seikkailun...?!»

Silmäillessään revolveria hän sitten alensi äänensä ja myönsi
alakuloisena:

»No, olihan niitä seikkailuja... mutta maksaako siitä puhua...?»

»Puhukaa!!» virkkoi raivostuneena tuntematon.

»Korjatkaa pois pistoolinne, niin kerron. No, mitähän teille
kertoisin... Kerran rakastui minuun eräs ylhäinen italialainen nainen.»

»Kreivitärkö?» kysyi matkustaja.

»No, olkoon menneeksi, kreivitär. 'Valja', sanoi hän, 'minä rakastan
sinua niin kovin.' Suutelimme toisiamme.»

»Ei, kertokaa seikkaperäisemmin... Missä hänet tapasitte ja kuinka tuo
tunne teissä syntyi?»

Toiminimi Evans ja Krymbelin asiamies rypisti otsaansa ja silmäiltyään
harmistuneena Tshetverorykovia jatkoi:

»Hän oli tanssiaisissa, ja hänen valkoisessa puvussaan oli punaisia
ruusuja. Joku lähettiläs tutustutti meidät. Minä sanoin: 'Voi,
kreivitär, kuinka olette kaunis...!'»

»Mitä te nyt lörpöttelette», keskeytti ankarana matkustaja. »Kuinka te,
hengellinen mies, voitte olla tanssiaisissa?»

»No eiväthän ne tanssiaiset olleetkaan! Pienet iltakutsut. Hän sanoi
minulle: 'Giuseppe, olen onneton! Tahtoisin teiltä nauttia pyhän
ehtoollisen.'»

»Ripittää itseni!» oikaisi tuntematon.

»Niin, ripittää itseni! Hyvä, sanoin minä. Tulkaa luokseni. Ja hän tuli
ja sanoi: 'Giuseppe, suokaa anteeksi, mutta minä rakastan teitä...'»

»Kovin mauton juttu!» tokaisi kursailematta tuntematon. »Teidän
naapurinne ovat sitä kuunnelleet ilman minkäänlaista mielenkiintoa. Jos
paavin kaikki kardinaalit ovat samanlaisia, niin en häntä kadehdi!»



IV


Tuntematon matkustaja silmäili hyväntahtoisesti Tshetverorykovia ja
sanoi kohteliaasti:

»En ymmärrä, kuinka voitte antaa vaimonne ikävystyä, kun teillä on
sellainen erinomainen lahja...»

Tshetverorykov kalpeni ja kysyi arasti:

»Mi... kä lahja?»

»No, hyväinen aika! Laulunlahjaa tarkoitan. Te vain viekastelette!
Luulette, että kun teidän vieressänne riippuu virkatakki, ei kukaan
arvaisi teidän olevan kuuluisa barytonilaulaja, joka pääkaupungissa on
niittänyt runsaasti laakereita.»

»Te erehdytte», hymyili teeskennellen Tshetverorykov. »Minä olen
virkamies Tshetverorykov, ja tämä tässä on vaimoni Simotshka...»

»Kardinaali!» huudahti tuntematon, ojentaen pistoolin piipun
virkamiestä kohden. »Kumpaiseksi hänet luulette: virkamieheksi vai
kuuluisaksi barytonilaulajaksi?»

Sandomirski katseli ilkeästi Tshetverorykovia ja kohauttaen olkapäitään
sanoi:

»Tietysti barytonilaulajaksi!»

»Nähkääpäs nyt! Kardinaalin huulet puhuvat totuutta. Laulakaa jotain,
mestari. Minä pyydän teitä.»

»En taida!» mutisi avuttomana Tshetverorykov. »Vakuutan teille, että
ääneni on vastenmielinen, kauhea!»

»Ha-hah-haa!» nauroi tuntematon. »Todellisen neron vaatimattomuutta.
Pyydän teitä, laulakaa.»

»Vakuutan teille...»

»Laulakaa! Laulakaa, hitto vieköön!!»

Tshetverorykov katseli hölmistyneenä vaimoaan, ja pistäen kätensä
taskuihin alkoi hän arasti ja väärällä nuotilla laulaa.

Tuntematon kuunteli laulua tarkkaavaisesti ja mielenkiintoa ilmaisien.
Vähän väliä hän näpsäytteli sormillaan ja yhtyi lauluun.

»Mainiosti laulatte! Kuusituhatta varmaankin ansaitsette? — Ehkäpä
enemmänkin? Sanottakoon mitä tahansa, mutta laulu on hermoille,
terveellistä. Eikö totta, kardinaali?

»Kuinkas muuten!» sanoi epävarmana Sandomirski.

»Siinä sen nyt näette, hyvät herrat! Heti kun lakkasitte
teeskentelemästä, tuli yleinen mielentila paremmaksi ja ikävä haihtui.
Eihän teidän ole nyt ikävä?»

»Vieläpä tässä nyt tuntisi ikävää!» huokasi Evans ja Krymbelin
edustaja. »Hauskaahan täällä on!»

»Olen hyvin iloinen. Huomaan, armollinen rouva, että teidänkin kasvonne
ovat muuttuneet. Teeskentely onkin, hyvät herrat, kauheinta elämässä.
Mutta jos vain rohkeasti rupeaa sitä vastaan taistelemaan, niin se
kyllä haihtuu. Ennen te piditte tätä herraa kauppamatkustajana ja
miestänne virkamiehenä. Mutta yhtäkkiä minä kaiken paljastin, toisesta
tuli kardinaali, toisesta barytonilaulaja... Eikö totta, kardinaali?»

»Te puhutte aivan kuin kirjasta», sanoi surullisena Sandomirski.

»Ja kauheinta on, että kaikkialla huomaamme valheen jälkiä. Valhe
seuraa aikaisimmasta lapsuudesta jokaista askeltamme, me hengitämme
sitä, haudomme sitä aivoissamme, ruumiissamme. Te, armollinen rouva,
olette puettu vaaleaan leninkiin, korsettiin ja korkeakorkoisiin
kenkiin. Minä vihaan kaikkea, mikä on valheellista, pettävää.
Armollinen rouva! Rohkenen kunnioittaen pyytää teitä riisumaan
vaatteenne! Ne salaavat kauneinta, mitä on luonnossa, ruumiin!»

Omituinen matkustaja suuntasi taitavasti revolverin Simotshkan miestä
kohtaan ja silmäillen rouvaa tarkkaavaisena jatkoi suostuttelevasti:

»Riisukaa vaatteenne... olkaa niin hyvä... Teidän miehellänne ei
nähtävästi ole mitään sitä vastaan?...»

Simotshkan mies katseli elottomin silmin revolverin piippua ja vastasi
hampaittensa lyödessä loukkua:

»Minä... ei mi... tään. Itse rakastan kauneutta. Vähän voi riisua,
he-hee...»

Simotshkan silmät iskivät tulta. Hän katseli inhoten kalpeaa
Tshetverorykovia ja hölmistynyttä Sandomirskia, hypähti päättäväisesti
ylös ja sanoi nauraen:

»Minä myöskin rakastan kauneutta ja vihaan pelkuruutta. Teille voin
riisuutua! Mutta käskekää kardinaalinne kääntää selkänsä.»

»Kardinaali!» sanoi ankarana tuntematon. »Hengellisenä miehenä ette voi
tällaista näkyä katsella. Peittäkää kasvonne sanomalehdellä.»

»Simotshka», mutisi Tshetverorykov, »ehkäpä sinä vähän...»

»Ole huoleti, kyllä tiedän ilman sinua!»

Hän avasi liivinsä, laski alas hameensa ja kenenkään katsomatta jatkoi
riisuutumista kalpeana ja rypistynein kulmakarvoin.

»Enkö ole kaunis?» sanoi hän häijysti ja suupielet hymyssä. »Jos
tahdotte minua suudella, niin voitte kysyä lupaa siihen mieheltäni...
varmaankin hän suostuu siihen.»

»Barytonilaulaja, sallikaa minun suudella tämän kelpo naisen huulia.
Monet pitävät minua järjettömänä, mutta niin ei kuitenkaan ole asian
laita!»

Tshetverorykov ällisteli kauhuissaan pelottavaa matkustajaa.

»Armollinen rouva! Nähtävästi miehellänne ei ole mitään sitä vastaan.
Minä kuitenkin suutelen vain kättänne...»

»Minkätähden vain kättä?» kysyi hymyillen Simotshka. »Suudelkaamme
toisiamme! Minähän miellytän teitä?»

Tuntematon katseli ihastuneena Simotshkan mustiin sukkiin verhottuja
jalkoja ja paljaita käsivarsia ja huudahti:

»Olen onnellinen!»

Kiinnittäen mieheensä säkenöivän katseensa suuteli Simotshka
tuntematonta herraa huulille.

Samassa juna hiljensi vauhtiaan ja pysähtyi kuvernementtikaupungin
asemalle.

Tuntematon kokosi tavaransa, suuteli vielä kerran Simotshkan kättä ja
sanoi:

»Kuulkaa, herra kardinaali ja barytonilaulaja! Juna seisoo täällä viisi
minuuttia. Koko tämän ajan minä odottelen asemasillalla revolveri
taskussa. Jos joku teistä tulee ulos vaunusta, niin minä ammun.
Ymmärrättekö?»

»Menkää Jumalan nimessä!» huokasi Sandomirski.

Junan lähdettyä liikkeelle avautui vaunun ovi ja konduktööri pisti
sisään kirjelapun.

Tshetverorykov otti sen ja luki hölmistyneenä:

»Tunnustakaa, että meillä ei ollut ikävää... Tällä omituisella,
mutta vaikuttavalla matkaikävän haihduttamistavalla on se etu, että
jokainen näyttää, mikä hän on miehiään. Meitä oli neljä: tyhmeliini,
pelkuri, urhoollinen nainen ja minä — pilanlaskija, yhteiskunnan sielu.
Barytonilaulaja! Sanokaa terveiseni kardinaalille.»




MOSAIIKKIA



I


»Olen todellakin onneton ihminen!»

»Turhia lörpöttelet! En koskaan sitä usko.»

»Vakuutan sinulle.»

»Vaikka vakuuttaisit minulle kokonaisen viikon, niin sanon kuitenkin,
että se on vain turhaa puhetta. Mitä sinulta puuttuu? Sinulla on
tasainen, hyvä luonne, rahoja riittävästi, suuri joukko ystäviä ja,
mikä onkin tärkeintä, sinulla on hyvä menestys naisten keskuudessa.»

Katsellen surullisin silmin pimeätä nurkkaa vastasi Korablev hiljaa:

»Niin, minulla on sitä menestystä...»

Katseli minua sitten kulmakarvojen alta ja sanoi hämillään:

»Tiedätkö sinä, että minulla on kuusi rakastettua?!»

»Sinä tahdot sanoa, että sinulla on eri aikoina ollut kuusi
rakastettua. Minä uskon, että sinulla on ollut enemmänkin.»

»Ei eri aikoina», huusi odottamattoman kiivaasti Korablev, »ei eri
aikoina!! — Minulla on parastaikaa! Kaikki kuusi!»

Hämmästyneenä löin käteni yhteen.

»Korablev! Minkätähden sinulla on niin monta?»

Hän painoi alas päänsä.

»On käynyt selville, että vähempää minulla ei voi olla. Niin
todellakin. Jospa sinä tietäisit, kuinka levoton, huolia täynnä on
elämäni... Täytyy säilyttää muistissaan tavaton määrä asioita, nimiä,
muistaa kaikenlaisia turhuuksia, tilapäisesti lausutulta sanoja,
ja aamusta alkaen vielä sängyssä ollessaan keksiä kaikenlaisia
pikkuvalheita.»

»Korablev! Mitä varten kuusi?»

Hän laski kätensä rinnalleen ja lausui surullisena:

»Minun täytyy sinulle ilmoittaa, etten suinkaan ole mikään turmeltunut
ihminen. Jos löytäisin oman makuni mukaisen naisen, joka täyttäisi
minun toiveeni, niin menisin naimisiin jo huomenna. Mutta minussa on
tapahtunut omituinen ilmiö: _ihannenaistani_ en ole löytänyt yhdessä
ihmisessä, vaan kuudessa. Se on aivan kuin jotain mosaiikkia.»

»Mo-sa-iikkia?»

»Niin, tiedäthän, sellaisia, jota valmistetaan erivärisistä
kappaleista. Ja vasta sitten syntyy kuvio. Minä omistan kauniin
ihannenaisen, mutta sen kappaleet kuuluvat kuudelle eri henkilölle...»

»Kuinka tämä on käsitettävä? kysyin kauhistuneena.

»Niin. Minä, tiedäthän, en kuulu niiden ihmisten joukkoon, jotka
tavattuaan naisen rakastuvat häneen, kääntämättä huomiota kaikkeen
siihen, mikä on hänessä vastenmielisiä. Minä en myönnä, että rakkaus
on sokea. Olen tuntenut sellaisia yksinkertaisia olentoja, jotka
järjettömästi ovat rakastuneet naisiin heidän kauniiden silmiensä
ja sointuvan äänensä lähden, kääntämättä huomiota heidän rumaan
vartaloonsa tai suuriin punaisiin käsiinsä. Sellaisissa tapauksissa
minä menettelen aivan eri tavoin. Minä rakastun kauniisiin silmiin
ja ihanaan ääneen, ja sitten menen etsimään toista naista, jolla
olisi kaunis vartalo ja kauniit kädet. Löydänkin sitten naisen, jolla
on Venuksen vartalo ja lumoavat kädet. Mutta hänellä taas on liian
tunteellinen luonne. Mitä tästä seuraa? Minun täytyy etsiä nainen,
jolla on tulinen, vilkas luonne ja henkisiä kykyjä! Menen, etsin...
Siten onkin tullut kerrassaan kuusi!»

Katselin häntä totisena.

»Niin, se todellakin muistuttaa mosaiikkia.»

»Eikö totta? Muodollisesti katsottuna. Minulle on siten muodostunut
ehkä paras nainen maailmassa, mutta jospa tietäisit, kuinka raskasta se
minulle on! Kuinka kalliiksi se tulee minulle!...»

Vaikeroiden hän tarttui molemmin käsin hiuksiinsa ja pudisti päätään
oikealle ja vasemmalle.

»Riipun koko ajan aivan kuin hiuksen varassa. Minulla on huono muisti,
olen hyvin hajamielinen, ja minun täytyy säilyttää mielessäni suuri
määrä sellaisia asioita, jotka, jos sinulle ne kertoisin, saattaisivat
sinut hämmästyksiin. Yhtä ja toista minä tosin kirjoitan muistiin,
mutta sekin auttaa vain osaksi.

»Kuinka, kirjoitat muistiin?»

»Muistikirjaani. Tahdotko? Minä olen nyt avomielisellä tuulella ja voin
salaamatta kertoa sinulle kaikki. Voin sinulle näyttää muistikirjani,
mutta älä naura minulle!»

Puristin hänen kättään.

»En naura. Asiahan on liian vakavaa laatua... Eihän pila tässä ole
paikallaan!»

»Kiitän sinua! Pääpiirteet on merkitty hyvin tarkoin. Katso: 'Elena
Nikolajevna. Tasainen, hyvä luonne, kauniit hampaat, kookas. Laulaa.
Soittaa pianoa.'»

Hieroen vihon nurkalla otsaansa jatkoi hän:

»Minä, tiedätkö, pidän hyvin paljon soitosta. Kun hän nauraa, nautin
suuresti: rakastan häntä hyvin paljon! Tämä on vielä yksityisseikkoja:
'Suo mielellään, että häntä sanotaan Ljoljaksi. Pitää keltaisista
ruusuista. Minun iloisuuteni ja leikillisyyteni miellyttävät
häntä. Pitää varoa keskust. liian vap. uskonnoll. asioista. Olla
tiedustelematta hänen ystävättärestään Kittystä. Hän epäilee, että
Kitty ei ole välinpitämätön minua kohtaan.' Sitten eteenpäin: 'Kitty,
tuulihattu, valmis kaikenlaisiin kepposiin. Lyhyt. Ei pidä siitä, että
häntä suudellaan korvalle. Huutaa. Tulee varoa suutelemasta häntä
muiden läsnäollen. Pitää hyasinteista. Solakka kuin viiniköynnös,
tanssii erinomaisesti. Rakastaa sokeroituja kastanjoita ja vihaa
musiikkia. Ei saa puhua soitosta ja Elena Nikolajevnasta. On
mustasukkainen.'»

Korablev kohotti kirjasta vaivaantuneet, kärsivät kasvonsa.

»Ja niin edespäin. Ymmärrätkö: olen hyvin viekas, kekseliäs, mutta
väliin on hetkiä, jolloin tunnen kiitäväni kuilun partaalla. On usein
tapahtunut, että olen Kittyä sanonut 'rakkaaksi ainoaksi Nastjaksi'
ja pyytänyt Nadeshda Pavlovnaa, että hyvä Marusja ei unhoittaisi
uskollista rakastajaansa. Niissä kyynelissä, joita on vuodatettu
tällaisten sattumien jälkeen, olisi varsin hyvin voinut uida. Kerran
sanoin Ljoljaa Sonjaksi, ja ainoastaan suuri kekseliäisyyteni
pelasti minut. Päätin silloin nimitellä heitä kerta kaikkiaan vain
kyyhkysikseni.»

Olin tovin vaiti, mutta kysäisin sitten:

»Mutta ovatko ne... sinulle uskollisia?»

»Tietysti. Aivan kuin minäkin heille. Ja jokaisessa heistä rakastan
sitä, mikä heissä on hyvää. Mutta kerrassaan kuusi... se on jo
liikaa. Se muistuttaa minulle henkilöä, jonka syödessään päivällistä
täytyy etsiä keittonsa yhdeltä kadulta, leipänsä toiselta ja suolansa
kolmannelta, palataksensa taas syömään paistia ja jälkiruokaa eri osiin
kaupunkia. Sellaisen ihmisen pitäisi aivan kuin minunkin juosta pitkin
kaupunkia päiväkaudet kuin mielipuoli, myöhästyä joka paikasta, saada
nuhteita ja olla ohimenevien pilkan esineenä. Ja minkätähden?!»

Hänen kertomuksensa hämmästytti minua.

Vaiettuani hetkiseksi nousin ja sanoin:

»On jo aika lähteä. Sinä kai jäät kotiin?»

»En», vastasi Korablev toivottomana silmäillen kelloaan. »Tänään täytyy
minun lupaukseni mukaan kello puoli seitsemältä viettää iltani Elena
Nikolajevnan luona, ja kello seitsemän minun pitäisi olla Nastjan
luona, joka asuu loisessa päässä kaupunkia.»

»Mitenkä sinä sitten aiot järjestää?»

»Mietin asian selväksi jo tänä aamuna. Käväisen pikimmältään Elena
Nikolajevnan luona ja annan hänelle nuhdesaarnan siitä, että tuttavani
ovat nähneet hänet viime viikolla teatterissa jonkun vaaleaverisen
herran seurassa. Koska tämä kaikki on vain omaa keksintöäni, niin hän
johtuu vastaamaan minulle ankaralla äänensävyllä... minä loukkaannun,
lyön oven kiinni ja poistun. Menen sitten Nastjan luo.»

Keskustellen kanssani tähän suuntaan otti Korablev kepin, painoi hatun
päähänsä, mutta jäi sitten miettiväisen näköisenä seisomaan.

»Mikä sinun on?»

Ääneti otti hän jalokivisormuksen sormestaan, kätki sen taskuunsa, otti
esille kellon, käänsi viisarit ja alkoi sitten hääriä kirjoituspöydän
ääressä.

»Mitä sinä teet?»

»Katso, tuossa on minulla Nastjan valokuva. Hän antoi sen minulle
sillä nimenomaisella ehdolla, että aina pitäisin sen pöydälläni.
Koska Nastja tänään odottaa minua, eikä siis missään tapauksessa
poikkea tänne, niin voin vaaratta kätkeä kuvan pöytälaatikkooni. Kysyt
varmaankin, minkätähden niin teen? No, sentähden, että luokseni voi
tulla tuo tuulihattu Kitty, ja kun hän ei tapaa minua kotona, niin hän
suutuksissaan tahtoo kirjoittaa muutaman rivin. Voit kuvitella, mitä
seuraa, jos hän näkee kilpailijansa kuvan pöydällä! On parempi, että
siksi aikaa panen pöydälle Kittyn kuvan.»

»Mutta jos ei Kitty tulekaan, vaan Marusja... Ja yhtäkkiä huomaa
pöydällä Kittyn kuvan?»

Korablev kynsi päätään.

»Sen asian olen jo valmiiksi miettinyt. Marusja ei tunne Kittyä, ja
minä sanon, että se on naimisissa olevan siskoni kuva.»

»Mutta minkä tähden sinä otit sormuksen sormestasi?»

»S& on lahja Nastjalta. Elena Nitolsjevna tuli mustasukkaiseksi tämän
sormuksen johdosta ja minun täytyi luvata hänelle, etten kanna sitä.
Kun nyt menen Elena Nikolajevnan luo, niin piilotan sen taskuuni ja
tavatessani Nastjan panen sen taas sormeeni. Mutta tämän lisäksi
täytyy minun vielä eri tilaisuuksissa käyttää erilaisia hajuvesiä,
erilaisia kaulaliinoja, kääntää kellon viisarit, lahjoa ovenvartijoita
ja ajureita eikä ainoastaan säilyttää muistissani kaikkia lausumiani
sanoja, vaan vielä, kenelle ne ovat lausutut ja minkä johdosta.»

»Onneton olet sinä ihminen», vastasin osaaottavaisena.

»Sanoinhan sen sinulle! Tietysti olen onneton.»



II


Erottuani kadulla Korahtavista en nähnyt häntä kokonaiseen kuukauteen.
Tänä aikana sain häneltä kaksi omituista sähkösanomaa:

»T. k. 2 ja 3 p:nä olin sinun kanssasi matkalla Suomessa. Älä vain
erehdy. Tavatessasi Elenan ilmoita hänelle tämä.»

Ja:

»Jalokivisormus on sinulla. Sinä veit sen kultasepälle korjattavaksi.
Kirjoita tästä Nastjalle. Varo Elenaa.»

Nähtävästi toverini yhtämittaisesti kiehui siinä kattilassa, jonka
hän oli järjestänyt ihannenaisensa hyväksi. Varmaankin hän koko tämän
ajan mielipuolena, kierteli kaupunkia, lahjoi ovenvartijoita, sovitti
valokuviaan ja sormuksiaan ja hoiti tuota omituista, mieletöntä
kirjanpitoa, joka kyllä olikin ainoa keino pelastaa hänet täydellisestä
haaksirikosta.

Tavatessani kerran Nastjan ilmoitin hänelle heti, että minä lainasin
Korahtavilta kauniin sormuksen, jonka vein kultasepälle, jotta hän
valmistaisi minulta samanlaisen.

Nastjan kasvot kirkastuivat.

»Onko se totta? Korablev raukka! Suotta häntä siis ahdistin. Mutia
tiedättekö... hän ei ole nyt kaupungissa. Hän on kahdeksi viikoksi
matkustanut Moskovaan sukulaisten luo.»

Tätä minä en tiennyt, mutta otaksuin, että se oli joku metku Korahtavin
kirjanpidossa; pidin kuitenkin velvollisuutenani huudahtaa:

»Tietysti, tietysti! Varmaankin hän on Moskovassa.»

Pian kuitenkin sain tietää, että Korablev todellakin oli ollut
Moskovassa ja että hänelle siellä oli tapahtunut kauhea onnettomuus.

Sain siitä kuulla itse Korablevilta hänen palattuaan.



III


− − −

»Kuinka se sitten tapahtui?»

»Jumala sen tietäköön. Itsekään en ymmärrä. Lompakkoa kai tavoittivat,
kun varastivat muistikirjani. Ilmoitin asiasta poliisille, lupasin
suuren palkinnon... kaikki turhaan. Hullusti ovat nyt asiat, myyty olen
mies.»

»Mutta etkö voi muistisi avulla järjestää asiaasi?»

»Turhaa on yrittääkään. Tuossa kirjassa oli kaikki, pienimpiä
yksityisseikkoja myöten... kokonainen kirjallisuus! Kahden viikon
kuluessa olen kaikki unohtanut, kaikki on sekaisin päässäni, enkä
nyt tiedä, pitääkö minun viedä Marusjalle kimppu keltaisia ruusuja
vai voiko hän niitä ollenkaan kärsiä. Ja kenelle minä lupasin tuoda
Moskovasta 'Lotus'-hajuvettä, — Nastjalle vai Elenalle? Kenelle heistä
olen luvannut hajuvettä, kenelle puoli tusinaa hansikkaita numero kuusi
ja yksi neljäsosa? Ehkä se olikin... viisi ja kolme neljättäosaa?
Kenelle? Yksi heistä ehkä heittää minulle vasten naamaa hajuveteni,
toinen hansikkaat. Kuka heistä lahjoitti minulle kaulahuivin ehdolla,
että aina tavatessamme käyttäisin sitä? Sonja? Vai oliko se Sonja,
joka vaati, etten koskaan kantaisi tuota tummanvihreää riepua? Kenenkä
valokuvat olen velvollinen kätkemään? Ja milloin?»

Hän istuutui, ja kauhu kuvastui hänen katseestaan.

»Onneton olet!» kuiskasin myötätuntoisesti. »Ehkäpä minä jotain
muistaisin. Sormuksen lahjoitti Nastja. Siis varo Elenaa. Sitten
valokuvat. Jos tulee Kitty, pitää Marusja kätkeä, koska hän hänet
tuntee; Nastjaa ei tarvitse kätkeä. Vai kuinka? Onko Nastja kätkettävä?
Kenen heistä piti olla sinun siskosi? Kuka heistä tuntee kenet?»

»En tt-iedä!» huokasi hän tarttuen ohimoonsa. »En muista mitään! Hitto
vieköön! Menköön nyt ojaan tai allikkoon!»

Hän hypähti ylös ja tarttui lakkiinsa.

»Ota pois sormus», neuvoin minä.

»Ei maksa vaivaa. Marusja ei välitä sormuksesta.»

»Ota sitten tummansininen kaulahuivi.»

»Jospa tietäisin! Jospa muistaisin, kuka sen lahjoitti ja kuka sitä
vihaa... Mutta yhdentekevää!... Hyvästi, veikkoseni.»

Koko yön olin levoton onnettoman ystäväni tähden. Seuraavana aamuna
menin hänen luoksensa. Kalpeana, vaivaantuneena istui hän pöydän
ääressä ja kirjoitti kirjettä.

»No, kuinka ovat asiat?»

Väsyneesti hän heilautti kättään ilmassa.

»Kaikki on mennyttä. Olen melkein yksin!...»

»Mitenkä se tapahtui?»

»Kaikki meni hiiteen. Koetin toimia muistin avulla... Otin hansikkaat
ja menin Sonjan luo. 'Kas tässä, hyvä Ljooljani', sanoin hyväilevästi,
'tässä on sinun lahjasi, jonka pyysit! Ostin myös piletin oopperaan.
Emmekö lähde? Tiedän, että se tuottaa sinulle iloa.' Hän otti
hansikkaat, heitti ne nurkkaan, heittäytyi sohvalle ja alkoi
nyyhkiä. 'Menkää', sanoi hän, 'Ljooljaanne luo ja antakaa hänelle
nuo rievut. Hänen kanssaan voitte myös mennä kuuntelemaan tuota
inhoittavaa oopperakappaletta, jota minä niin vihaan.' 'Marusja',
sanoin minä, 'tämä on väärinkäsitystä'. 'Tietysti', sanoi hän, 'se on
väärinkäsitystä. Tietysti väärinkäsitystä, sillä lapsuudesta saakka en
ole Marusja... vaan Sonja! Menkää tiehenne!' Hänen luotaan menin Elena
Nikolajevnan hio.

Unohdin ottaa pois sormuksen, jonka olin luvannut hävittää, tarjosin
hänelle sokeroituja kastanjoita, joista hän rupeaa voimaan pahoin,
mutta joista, hänen omien sanojensa mukaan, kovin paljon pitää hänen
ystävänsä Kitty. Hän ajoi minut ovelle, riensin nyt Kittyn luo. Hänellä
oli vieraita. Vein Kittyn syrjään ja suutelin häntä korvalle. Hän alkoi
huutaa, syntyi melua ja suuri epäjärjestys. Vasta jälkeenpäin muistin,
että hän ei salli korvalle suutelemista.»

»Entäs jälellä olevat?» kysyin hiljaa.

»Jälelle jäi kaksi: Marusja ja Dusja. Mutta se on jo melkein samaa kuin
olla ilman. Ymmärrän, että voi olla onnellinen, kun omistaa kokonaisen
sopusointuisen naisen, mutta jos tämä nainen jaetaan kappaleisiin ja
annetaan sinulle vain jalat, hiukset ja kauniit korvat... voitko sinä
rakastaa näitä toisistaan eroitettuja kuolleita kappaleita? Missä on
nainen? Missä on sopusointu?»

»Niinkö?» huudahdin minä.

»Niin juuri... Ihanteestani jäi jälelle kaksi pientä jalkaa, hiukset
(Dusjan) sekä kaunis ääni ja kaksi ihanaa korvaa (Marusjan). Siinä
kaikki.»

»Mitä sinä nyt aiot tehdä?»

»Mitäkö?»

Hänen silmissään välkähti toivon kipinä.

»Mitäkö? Sano, ystäväni, kenenkä kanssa sinä olit toissapäivänä
teatterissa?? Kuka oli se solakka, kaunisvartaloinen nainen
ihannesilmineen?»

»Se oli minun serkkuni. Palovakuutusyhtiön asiamiehen rouva.»

»Ystäväni! Tee minut tutuksi hänen kanssaan.»




NAISEN VALHEET


Vaikea on ymmärtää kiinalaisia ja naisia.

Tunnen kiinalaisia, jotka kaksi, kolme vuotta ovat kärsivällisesti
istuneet pienen, pähkinän kokoisen norsunluunkappaleen ääressä. —
Tällaisesta muodottomasta kappaleesta on kiinalainen lukuisten pienten
veitsien ja sahojen avulla muodostanut laivan — kekseliäisyyden ja
kärsivällisyyden ihmeen: laivassa on ollut täydellinen taklaasi ja
miehistö, ja jokainen laivamies on ollut pieni kuin valmun siemen ja
köydet niin hienoja, etteivät edes varjoa heittäneet, — ja kaikesta
tästä ei ole ollut mitään, hyötyä. Ei ole ollut ajattelemistakaan, että
tällaista laivaa olisi voinut laskea vesille — alus oli niin heikko ja
kehno, että pieni hyppysen kosketus olisi hävittänyt tyhmän kiinalaisen
järjettömän työn.

Naisen valhe muistuttaa tällaisia kiinalaisen laivaa, — äärettömän
paljon kärsivällisyyttä, kekseliäisyyttä — mutta kaikki vain
tarkoituksetta, ilman päämäärää: pieni kosketus hävittää kaikki.

       *       *       *       *       *

Näytelmäkappaleen lukeminen oli määrätty kello 12:ksi yöllä.

Minä tulin muita aikaisemmin ja kulutin aikaani juttelemalla isännän,
asianajaja Ljasgovin kanssa.

Hetken kuluttua lennähti huoneeseen punaisena, hilpeänä Ljasgovin
vaimo, jonka tunti sitten olin vilahdukselta nähnyt teatterissa
tuttavamme Tanja Tshernozhukovan seurassa.

»Mitä tämä merkitsee», huudahti iloisena rouva Ljasgov. »Kello on jo
kaksitoista, eikä yleisöä vielä ole?»

»Tulevat kyllä», sanoi Ljasgov. »Mutta mistä sinä, Simotshka, tulet?»

»Minä... tuota, olin luistinradalla Turskin sisaren kanssa.»

Käännyin varovaisesti tuolilla ja katselin Serafina Petrovnaa suoraan
kasvoihin.

Minkätähden hän valehteli? Mitä hän sillä tarkoittaa?

Koetin miettiä.

Minkätähden hän valehteli? Tiesin varmaan, että hänellä ei ollut
rakastajaa... Teatterissa hän koko ajan istui Tanja Tshernozhukovan
kanssa, ja ajasta päättäen hän tuli siellä suoraan kotiin. Hän tahtoi
siis salata joko käyntinsä teatterissa tai seurustelunsa Tanja
Tshernozhukovan kanssa.

Juolahti silloin mieleeni, että Ljasgov pari kertaa oli pyytänyt
vaimoaan karttamaan rouva Tshernozhukovaa, joka hänen sanojensa mukaan
oli tyhmä ja pöyhkeä ja vaikutti pahaa hänen vaimoonsa... En voinut
olla ihmettelemättä: tuollainen tyhjänpäiväinen, mitätön syy voi
saattaa naisen valhettelemaan...

       *       *       *       *       *

Astui sisään ylioppilas Konjakin. Tervehdittyään meitä kääntyi hän
rouva Ljasgoviin ja kysyi:

»No, minkälainen oli kappale teatterissa? Hauskako?»

Serafina Petrovna ihmetellen kohautti olkapäitään.

»Mistä minä sen tietäisin? Enhän minä ollut teatterissa.»

»Ettekö ollut? Ja minä kun juuri kävin Tshernozhukovien luona — ja
minulle ilmoitettiin siellä, että te olitte Tanja Tshernozhukovan
kanssa teatterissa.»

Serafina Petrovna heilautti päätään ja vastasi nauraen:

»En suinkaan minä ole syypää, jos Tanja menettelee noin tyhmästi; kun
hän lähti kotoaan, niin olisi hän voinut keksiä jonkun muun valheen...»

Ljasgov katseli tiukasti vaimoaan ja kysyi: »Minkätähden Tanja olisi
valhetellut?»

»Etkö voi arvata? Varmaan hän meni runoilijansa luo!»

Ylioppilas Konjakin kääntyi uteliaana Serafina Petrovnaan.

»Runoilija Gagarovin luo? Sehän on mahdotonta! Gagarovhan matkusti
Moskovaan. Olin itse häntä saattamassa.»

Serafina Petrovna nytkäytti itsepäisesti päätään ja lausui
epätoivoisena:

»Mutta hän on kuitenkin kaupungissa!»

»En voi käsittää...» kummeksui olkapäitään kohauttaen Konjakin. — »Olen
Gagarovin paras ystävä, ja jos hän olisi jo tullut takaisin, niin hän
olisi heti käynyt luonani.»

»Hän nähtävästi koettaa salata täälläoloaan», vastasi Serafina Petrovna
koputtaen kantapäällään lattiaan. »Hän on valvonnan alaisena.»

Tämän viimeisen lauseen lasketti Serafina Petrovna suustaan nähtävästi
vain keskeyttääkseen epämiellyttävän keskustelun Gagarovista.

Mutta ylioppilas Konjakin tuli levottomaksi.

»Valvonnan alaisena?! Kenenkä valvonnan alaisena?»

»Noiden, — tuota... etsivien.»

»Mutta ajatelkaahan nyt, Serafina Petrovna... Tehän puhutte jotain
järjetöntä: mitä varten etsivät pitäisivät Gagarovia silmällä, eihän
hän ole mikään vallankumouksellinen, ja politiikkaan hän ei koskaan ole
sekaantunut?»

Serafina Petrovna loi ylioppilaaseen vihamielisen katseen ja
kosketellen kuivuneita huuliaan kielellään vastasi:

»Ei ole ennen sekaantunut, mutta nyt jo sekaantuu. Mutta jättäkäämme jo
tuo Gagarov. Tehkää hyvin ja tulkaa juomaan teetä!»

       *       *       *       *       *

Saapui vielä yksi vieras — sanomalehtimies Bljuhin.

»Pakkanen! — Oikein viluttaa!» huudahti hän. »Olen kaksi tuntia ollut
luistelemassa. Mainio on luistinrata.»

»Vaimoni myös vasta tuli siellä», virkkoi teetä särppien Ljasgov.
»Varmaankin tapasitte toisenne?»

»Mitä te nyt lörpöttelette!» lausui ihmeissään Bljuhin. »Luistelin koko
ajan, enkä ollenkaan nähnyt teitä. Serafina Petrovna.»

Serafina Petrovna vastasi hymyillen:

»Mutta minä olin siellä kuitenkin Maria Aleksandrovna Shemshurinan
kanssa.»

»Ihmeellistä... En nähnyt häntä, enkä teitä. Ja kuitenkin on
luistinrata aivan mitättömän pieni.»

»Me, luota, istuimmekin vähän syrjässä — soittoa kuunnellen», vastasi
Serafina Petrovna. »Minulta särkyi ruuvi luistimesta.»

»Niinkö! Antakaa luistimenne tänne, niin minä heti korjaan sen. Olen
hyvin taitava tuollaisissa töissä. Missä se on teillä?»

»Annoin sen jo sepälle.»

»Mutta kuinka sinä keskellä yötä voit viedä sen sepälle?» kysyi Ljasgov.

Serafina Petrovna suuttui.

»Vein kuin voinkin. Mitä sinä viisastelet? Paja oli vielä auki, koska
tehtiin ylityötä. Sinne vein sen. Sepän nimi on Matvjejev.»

       *       *       *       *       *

Vihdoin saapui kauan odotettu kirjailija Shlivanski
näytelmäkappaleineen.

»Pyydän anteeksi, että myöhästyin», sanoi hän kumartaen. »Hienompi
sukupuoli minua viivytteli.»

»Kirjailijathan ovat hyvässä suosiossa», sanoi hymyillen Ljasgov. »Kuka
sinua myöhästytti?»

»Shemshurina, Maria Aleksandrovna. Luin hänelle näylelmäkappaleeni.»

»Jo valhetteli, jo valhetteli kirjailija!» lausui hymyillen Ljasgov.
»Kirjailija tahtoo salata rakkausseikkailujaan! Shemshurinalle sinä et
voinut näytelmäkappalettasi lukea!»

»Kuinka en lukenut?» huudahti Shlivanski silmäillen ällistyneenä
puhujaa. »Luin! Juuri hänelle luin.»

»Ha-haa!» purskahti nauruun Ljasgov; »ilmoita hänelle, Simotshka, että
jo joutui kiinni valheesta; sinun kanssasihan rouva Shemshurina oli
luistinradalla.»

»Niin, minun kanssani hän oli», sanoi nyökäten Serafina Petrovna ja loi
meihin kylmän katseen.

»Koska?! Puolikymmenestä kello kahteentoista istuin hänen luonaan ja
luin hänelle näytelmäkappalettani.»

»Varmaankin erehdytte nyt», väitti hartioitaan kohauttaen Serafina
Petrovna.

»Kuinka! Kuinka! Minäkö erehtyisin? En ikinä maailmassa», vastasi
ärtyisenä kirjailija.

»Saako olla teetä?» ehdotti Serafina Petrovna.

»Mutta milloin Shemshurina oli teidän kanssanne luistinradalla?»

»Noin kymmenen, yhdentoista aikaan.»

»Se on mahdotonta, sillä juuri samaan aikaan minä luin hänelle
näytelmäkappalettani.»

Serafina Petrovna myrkyllisesti kohotti kulmakarvojaan.

»Mutta? Ehkä onkin kaksi rouvaa nimeltä Shemshurina. Tai ehkä
luulin tuntematonta naista rouva Shemshurinaksi? Tai ehkä olinkin
luistelemassa jo eilen? Ha-haa!»

»Olen kuin puusta pudonnut!» sanoi hämmästyneenä Shlivanski kohauttaen
olkapäitään, ja alkoi avata käsikirjoituskääröä.

Kun siirryttiin ruokasaliin, viivähdin hetkisen työhuoneessa ja jäin
kahden kesken Serafina Petrovnan kanssa.

»Olitteko todellakin tänäpäivänä luistinradalla?» kysyin minä
välinpitämättömästi.

»Olin, rouva Shemshurinan kanssa.»

»Mutta minä näin teidät teatterissa Tanja Tshernozhukovan seurassa.»

Hänen silmissään välkähti tuli.

»Mahdotonta. Minä siis valhettelisin teille?»

»Tietysti valhettelette. Minä varsin hyvin näin teidät.»

»Ehkä luulitte jotain toista henkilöä minuksi...»

»En. Te valehtelette, sekoitatte joukon henkilöitä, joudutte kiinni ja
keksitte toisen valheen toisensa perästä. Minkätähden valhettelitte
miehellenne luistinradasta?»

Rouva polki jalallaan mattoa.

»Hän ei pidä siitä, että olen Tanjan seurassa.»

»Mutta nyt minä menen suoraapäätä ja ilmoitan nähneeni teidät
teatterissa Tanjan kanssa.»

Hän tarttui käteeni pelästyneenä ja vapisevin huulin lausui:

»Älkää sitä tehkö!»

»Minkätähden en tekisi? Teen kyllä!»

»Mutta hyvä, rakas ystävä! Ettehän te sano?»

»Sanon.»

Hän heitti kätensä olkapäilleni, alkoi minua tulisesti suudella ja
kuiskasi katkonaisesti:

»Ette kai nyt sano? Vai mitä?...»




LASKIAISVIERAS


Kulakov seisoi herkkukaupassa ja puhui isännälle:

»Kuusi ja puoli ruplaa naula? Sehän on kauhea hinta! Mutta rohkenen
tehdä teille, Mihail Polikarpytsh, erään ehdotuksen... Antakaa minulle
yksi naula tuota kaviaaria ehdolla, että saan huomenna tuoda loput
takaisin... Minkä syömme — siitä maksamme. Eihän meillä ole varoja
syödä sitä, mutta tuli vieras, ja vierasta varten pitäisi olla.»

Senkin juutalainen! ajatteli kauppias, mutta lausui ääneen:

»Eihän se nyt oikein sopisi... Mutta koska olette meidän vakinainen
ostajamme, olkoon menneeksi. Grishka, punnitse herralle.»

       *       *       *       *       *

Kulakov vei vieraansa pöytään ja sanoi käsiään hieroen:

»Pikarillinen viinaa blinien alle, — eikö saa olla? Olen sitä
erityisesti tätä tilaisuutta varten varustanut! He-he-hee!»

Vieras tarkasti tottuneella silmällä pöytää.

»Ei, ottaisin mieluisammin konjakkia! Tähän pikariin, se on vähän
suurempi.»

Isäntä huoahti ja sanoi hiljaisella äänellä:

»Niinkuin suvaitsette. Olettehan — vieras.»

Ja hän kaasi pikarin puolilleen.

»Täysi pikari, täysi pikari!» huudahti iloisena vieras ja taputtaen
Kulakovia olalle lisäsi:

»Pidän täysistä pikareista!»

»No... terveydeksenne! Minä tyydyn vain viinaan. Olkaa hyvä ja
syökää: tässä on sieniä, silliä, anjovista... Tahdon huomauttaa, että
anjovikset ovat erinomaisia.»

»Niin, niin, niin!» huusi ihastuneena vieras. »Mutta mitä näen tuolla!
Kaviaaria, ja vieläpä parasta lajia. Ja te, junkkari, vain vaikenette.»

»Niin, kaviaaria...» kuiskasi kalpein huulin Kulakov. »Tietysti, voi
myöskin kaviaaria... Olkaa hyvä, tässä on lusikka.»

»Mitä? Teelusikallako? Siirtäkää vähän lähemmäksi. Kaviaari on hyvää
vasta silloin, kun sitä saa syödä oikein ruokalusikalla. — Mainiolta
maistuu. Kaatakaa vielä pikarillinen konjakkia. Mutta kuinka olette
noin synkän näköinen? Onko jotain tapahtunut?»

Isäntä siirsi vieraalle sillilautasta ja vastasi kärsiväisen näköisenä:

»Kallista on nyt elämä.— Huonot ovat ansiot. Välttämättömimmätkin
tavarat ovat ylen kalliita, puhumattakaan ylellisyystavaroista. —
Voitteko, esimerkiksi, arvata paljonko maksaa tämä kaviaari? Kokonaista
kuusi ja puoli ruplaa.»

Vieras rypisti otsaansa.

»Mitä te sanottekaan! Mutta tehkäämme siitä loppu sentäänkin. Kas noin!
Kas noin!»

Isäntä puristi pöydän alla nyrkkiään ja koettaen hymyillä sanoi
iloisesti:

»Suosittelen teille erityisesti tätä silliä! Oikein suussa sulaa.»

»Sulaa? Kyllähän se ilkiö sulaa, mutta on suolaista kuin synti. Mutta
tuo kaviaari, se myöskin sulaa ja maistuu aivan erinomaiselta.»

»Mutta mitä pidätte näistä anjoviksista? Saksalaiset pitävät anjovista
parhaimpana ruokana!»

»Niin, kyllähän saksalaiset», huomautti vieras. »Mutta me olemmekin,
veliseni, venäläisiä. Elämme komeasti! 'Ammenna lähteestä, muutoin se
kuivuu', — niinhän kirjoittaa eräs runoilija.»

»Ei mikään runoilija niin sano», huomautti vihaisena isäntä.

»Eikö sano? Sanoo varmasti. Mutta tämä konjakki on mainiota! Varsinkin
kaviaarin kanssa.»

Isäntä loi silmäyksen kaviaariastiaan, tukehdutti rinnassaan äänettömän
kirouksen ja siirsi vieraalle kinkkua:

»Mutta minkätähden ette ota kinkkua... Ette suinkaan kursaile?»

»Vieläpä tässä! Tunnen olevani aivan kuin kotona!»

— Kuin kotona! Kyllä sinä siellä et ahmisi kaviaaria ruokalusikalla, —
aikoi Kulakov sanoa, mutta mietittyään virkkoi:

»Kas tuossa tuodaan bliniä. Syökää voin ja kerman kanssa.»

»Ja kaviaarin kanssa — lisätkää vielä», lausui opettavaisesti vieras.
»Kaviaari — se juuri sopiikin blinien kanssa.»

Sitten vieras ällistyneenä katseli pöytää ja ihmeissään huudahti!

»Hitto vieköön! Tuo kaviaarihan näkyy elävän. Minä siirrän sen
tännepäin, mutta se siirtyy taas tuonnemmaksi... Aivan huomaamalta!»

»Onko mahdollista?» kysyi ihmeissään onneton isäntä ja lisäsi: »Mutta
siirtäkäämme se taas tännepäin.»

Mutta hän siirsikin sienet lähemmäksi.

»Nuohan ovatkin sieniä», sanoi vieras hyväntahtoisesti.

»Mitä te sitten tahdoitte?»

»Kaviaaria! Siellä näkyy vielä olevan hiukkasen.»

»Jumalani!» mutisi Kulakov vihaisesti katsellen vierasta.

Mitä te sanoitte?»

»Syökää, olkaa hyvä. Syökää!»

»Minähän syönkin!»

Isännän hampaat tärisivät kuin kuumeessa.

»Syökää, syökää!! Te olette syönyt liian vähän kaviaaria, ottakaa vielä
lisää! Ehkä tahdotte samppanjaakin ja likööriä! Syökää!»

»Mainiota! Mutta te, ystäväni, älkää pyörikö siinä tielläni.
Jättäkäämme tilaa myöskin samppanjalle ja liköörille. Minä sillävälin
nielaisen tuon kaviaarin. Tuota herkkua näkyy vielä vähän jääneen.»

»Syö... syökää», ärisi isäntä järjettömin silmin katsellen ympärilleen.
»Ehkä ruokalusikka on liian pieni? Ehkä tahdotte kauhan? Mitä te
kursailette — syökää! Samppanjaa? Niin, samppanjaakin tarjotaan. Ehkä
miellyttävät teitä minun turkkini? Ottakaa turkkini! Jos liivini teitä
miellyttävät? Riisun liivinikin! Ottakaa tuolini, pöydät, peilit...
Tarvitsetteko rahaa? Ottakaa lompakkoni, syökää minutkin... Älkää
kursailko, olkaa kuin kotona! Ha-ha-haa!!»

Ja sairaalloisesti nauraen ja itkien heittäytyi Kulakov sohvalle.

Silmät selällään katseli häntä oudoksuen vieras pitäen kädessään
viimeistä lusikallista kaviaaria.



