Lauri Haarlan 'Sukeltaja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3775. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen, Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.




SUKELTAJA

Viisinäytöksinen draama


Kirj.

LAURI HAARLA





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1938.






HENKILÖT:

MiKKEL BARK, laivanvarustaja.
KRISTIAN BARK, hänen velipuolensa.
JANIKA.
JANNE GRÖÖP, puukhollari.
JAAKO MÄRSSY, perämies.
JOHAN-EERIK HJERPE, viskaali.
RIITTA-MATAMI, perämiehen leski.
JUUTI, sukelluslautan instruktööri.
HEISKARI, assistentti.
TANELI LÄKSY  |
HOPPOINEN     | hantlankareita.
KNÖÖSIN POIKA |
SELINA         | morsiusneitoja.
EMMA KAROLIINA |
ANTERO      | sulhaspoikia.
OTTO JULIUS |


Tapahtuu Suomessa rannikkokaupungissa ja merellä, päättyneen vuosisadan
jälkipuoliskolla.




ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


NÄYTTÄMÖ:

Kaupunkilaistalon pikkusali, jonka kalusto on peräisin
kustavilaisajalta ja jo jossain määrin rappeutunut.

Vasemmalla kaksi akkunaa, joiden ikkunalaudalla runsaasti kukkivia
kasveja, mm. ruusuja ja oleandereita, ja niiden välissä korkea
seinäpeili.

Perällä kaksi ovea: toinen, oikeanpuoleinen, vie valoisaan eteiseen,
jonka perältä näkyvät vintille ja portinpäällyskamariin johtavat
portaat, ja toinen, vasemmanpuoleinen, vieraskamariin eli förmakiin.
Oikealta etualalta ovi isännänhuoneeseen. Oikean taka-alan nurkassa
korkea kaakeliuuni, jonka lähellä kaappikello ja pari tuolia. Molempien
peräovien välissä matalahko kaappi, jolla kahdet kynttilänjalat. Sen
yläpuolella kömpelö maalaus, joka kuvaa englantilaisen laivaston
hävitystyötä v. 1854.

Oikeanpuoleisella seinällä sohva pöytineen ja tuoleineen. Pöydällä
malja, jossa hääkonvehteja ja muita makeisia. Myös vasemmalla etualalla
pieni, siro pöytä parine tuoleineen ja pöydällä ruukussa kasvava myrtti
sekä pari ryhmää irtonaisia puutarhakukkia.

On hohtavan kirkas elokuinen iltapäivä, tuulen kuitenkin silloin
tällöin häilähdyttäessä avonaisten ikkunoitten verhoja.


I KOHTAUS.

(SELINA, nuori vaaleaverinen morsiusneito, puettuna laajahameiseen,
viehkeän kesäiseen herrasmamsellin pukuun, seisoo vasemmalla etualalla,
sitoen pöydän ääressä myrtinoksia morsiusseppeleeseen, joka on jo
lähellä valmistumistaan.)

(Sitojatar tarkastelee työtään, pistää pöydältä pari kukkaa
seppeleeseen; ei voi olla koettelematta sitä omaan päähänsä; liikehtii
vasemmalle peilin eteen, ihastelee, alkaa kiertää haaveksivasti
hyräillen muutamin valssiaskelin näyttämöä.)

(Säikähtää, pysähtyy taka-alalle, sillä oikeanpuoleinen ovi avautuu
ripeästä vetäisystä, ja isännänhuoneesta alkaa kuulua kahden miesäänen
laulamat glunttidueton kertosäkeet:)

    (Rectissime!
    Strictissime!
    Drick, frater amantissime!)


II KOHTAUS.

(Ovesta oikealta tulee RIITTA-MATAMI, tuikeaeleinen muori, joka on
puettu »trakteerskan» ja ulospukijan» mustaan »tyköistuvaan» pukuun
yksinkertaisine kaulapitseineen ja valkeine esiliinoineen, kantaen
tarjotinta, jolla on kannu ja muita totivehkeitä.)

MATAMI (katsoo hetken hämmästyneenä Selinaan, panee oven kiinni,
jolloin laulu lakkaa kuulumasta, toruvasti, selkä käännettynä hetken
ajan katsomoon päin:) No, sinä taivaallinen Serafiina, du himmelska
Serafiina, kuten herskapit sanovat! Eikös se Selina-mamselli
muista, että morsiuskranssin päähänpano tietää Kyöpelinvuorta...
morsiusneidolle eli tärnalle, kuten fiinisti praatataan?

SELINA (hämillään, ryhtyen irroittamaan seppelettä:) Minähän vain... en
saattanut olla koettelematta... (Siirtyy vasemmalle pöydän luo.)

MATAMI (laskee tarjottimen pöydälle, yhä tuohtuneena:) Eikä vainkaan!
Niin se ajatteli Jörkin patruunan Serafiina raiskakin. Mutta
mitenkäs kävi? Tuli löyhähtäneeksi, sitten löylynlyömäksi ja lopulta
nöyräpäiseksi. Ja mitäpäs... koko ikänsä sai vaeltaa ihmisten pilkkana
Kyöpelintietä... kitara silkkinauhassa rinnoilla ja lemmenvärsyt
huulilla. Niin, niin. Siihen jäi neito parka kitaralla soittelemaan...
Ja tietääkös mamselli, mitä on kitara miehen rinnalla? (Melkein
toivottomana.) Ei, eipä tietenkään, mutta...

SELINA (huvitettuna, hyvitellen:) Mitä se Riitta-muori nyt turhia!
Sano ennemminkin, missä se on se oikea morsian, jotta saisin tätä
koetella... oikeaan päähän.

MATAMI (jotain peitellen:) Niin, missäkö? Liepä kai jossain... (Alkaa
tarkkailla ikkunasta taivasta, sillä auringon kirkas paiste on äkkiä
mennyt pilveen ja ikkunaverhot ovat alkaneet heilahdella voimakkaasta
tuulenpuuskasta; mennen sulkemaan akkunoita, muka sivumennen puhellen.)
Kappas tuota... Aamusella oli tämä elokuun päivä kuin olisi heinäkuu
kiertänyt taivaanrantoja. Keskipäivällä alkoi hamuilla heiveröisiä
pilvenlonkia. Ja eiköpäs jo nouse myrskynpoikanen tuolta Pitkänkarin
takaa?

SELINA (käyden vakavaksi:) Nyt sinä taidat jotain salailla,
Riitta-muori! Hän on ollut piilossa jo monia tunteja. Me... tytöt
ja sulhaspojat olemme laittaneet kaikki valmiiksi, kukkapuketit,
sulhaspoikien rintakranssit ja tämän seppeleen. Olen alkanut lopulta
jo jotain pelätä, en tiedä mitä... Janika on ollut viime aikoina niin
surullisen näköinen, liikkumaton ja puhumaton...

MATAMI (yrittäen yhä jotain peitellä, aikoen ottaa tarjottimensa:) No,
tietäähän ne... morsianten tavat! Tulee kun tulee. (Ottaen tarjottimen;
käytyään akkunan luona silmäämässä ja kuulostamassa.) Eikäpähän kuulu
vielä sulhasenkaan rilloja. (Nyökäten päällään isännänhuoneen ovea
kohti.) Jos sattuisi vielä herraseuraa, niin mamselli ohjaa ne vain
tuonne samaan karsinaan... viskaalin ja puukhollarin pariin. (Poistuu
vieraskamarin ovesta.)

SELINA (nyökkää kiireesti, sillä hän kääntyy uteliaana kuulostelemaan
eteisen portailta päin ilakoivia ääniä ja kulkee ulko-ovea kohti.)


III KOHTAUS.

(ANTERO, sulhaspoika, puettuna 1870-luvun nuorenherran juhlapukuun:
laajahelmaiseen takkiin, valkoisiin liiveihin ja korkeaan kaulukseen,
rintapielessä sulhaspojan pieni »kranssi», sekä EMMA KAROLIINA,
morsiusneito, kielevä, vilkas ja tumma, kädessä puutarhakukkia,
kiirehtivät rinnakkain eteisestä, ottaen SELINAN keskelleen.)

EMMA KAROLIINA: Lisää kukkia, Selina, katso! (Panee kukat
myrttipöydälle.)

SELINA: Ettekö löytäneetkään... Janikaa?

EMMA KAROLIINA: Hui, hai! Ei siellä ollut ketään muuta kuin puutarhan
perimmäisessä lehtimajassa sinun sulhaspoikasi Otto Julius... Ja sekin
lähti rantatielle päin... (Selinalle, merkitsevästi) hukuttelemaan kai
surujansa.

ANTERO, (joka on ottanut maljakosta pari hääkonvehtia, yhtyen
kiusantekoon, nauraen:) Ja selvissä itsemurha-aikeissa, sanon minä!

EMMA KAROLIINA (lipevästi kiusoitellen:) Se kun näet on mustasukkainen
yhäkin Kristian Barkille siitä jouluisesta rekiretkestä, jolla sinä
ja...

SELINA (todella suuttuen:) Ole siinä! Mistä te haitte häntä?

MATAMI (palaa ilman tarjotintaan, pysähtyy vieraskamarin ovelle,
siirtyy ulkoeteiseen levottoman näköisenä.)

EMMA KAROLIINA: No, ihan joka paikasta! Kaikki lehtimajat,
luhtirakennuksen ala-aitat ja yliskammiot, Janikan oman parven
nuuskimme nurkasta nurkkaan ja sitten... Antero huikkasi pihakaivon
pohjaan, hulluuksissaan tietenkin, se kun on ollut aina vähän päästä
vialla. (Nauraa helakan kiusoittelevasti.)

ANTERO (erikoisesti Emma Karoliinalle:)

Vai niin! Mutta kuulepas tätä konvehtivärssyä, sinä mamselli! (Lukee
konvehtipaperista.) 'Sun kätes käteheni hellästi painan ja sulle
sydämeni iäksi lainaan!' (Hohottaen.) Kuuletko, Emma Karoliina!
Lainaan... Ihan niinkuin sinäkin... pojalta pojalle.

EMMA KAROLIINA: Pyh, siinä... mokoma hoilake! (Kiepsahtaa suuttuneena
ikkunan luo.)

SELINA (entistä huolestuneempana:) No, mutta mistä me oikein sitä
Janikaa... etsisimme?

MATAMI (palaten eteisestä, Selinalle:) No, kuulla nyt, hyvä mamselli!
Ei sitä toinna... morsianta sen enempiä haeskella. (Teetellen
salaperäistä.) Se on, luulen ma... (viittaa ylöspäin) tuolla omassa
yliskamarissaan, lepäilemässä tai vähän tyttömuistojaan vetistelemässä.
Tulee kun tulee. Minä laitan sillä aikaa teille oikeat bischofiboolit
ja sellaista boolia, jossa on... kuulkaas nyt... (luetellen) oikeat
punaviinit, reiniläiset moselviinit, pomeranssi-ryytäykset ja...

ANTERO (keskeyttäen:) Laita, laita matami! Mutta sitä ennen
Janika-mamselli tänne! Onkos se nyt laitaa, että morsian
sitojaispäivänään itkeskelee tai — makailee? (Vetää Emma Karoliinan
kädestä nurkkaan, juoksevat eteiseen.)

MATAMI (epätoivoisena:) Top tykkänään, sanon minä! (Nuorten pysähtyessä
vintinportaille.) Ei sinne sovi tällä kertaa mennä.

ANTERO (hohottaen täyttä kurkkua:) Mutta meillä kun mennään! Hei!
(Juoksevat portaita ylös.)

MATAMI (lysähtäen toivottomana läheiselle tuolille:) Nyt en minä enää
näitä häitä jaksa. 'Skandaali', 'skandaali!' huutavat kohta herskapit.
Ja mistä syystä?

SELINA (on kiirehtinyt 'skandaali' sanan kuullessaan Matamin luo:) Mitä
sitten on tapahtunut? (Istuutuen Matamin lähelle.) Vai onko jotain
tapahtumaisillaan? Onko ehkä Kristian Bark palannut matkoiltaan, vai...?

MATAMI (voivotellen, mieli lamassa:) Voi, voi hyvä mamselli, mistä
minä tietäisin, yksinkertainen vaimoihminen... ? Mutta sanokaapas nyt
itse, onko häpeäksi morsiamelle, jos hän nyt vähän vielä haikaileekin
Kristian-herraa, vaikka onkin sulhasena talossa _vanhempi_ velipuoli...
Mikkel-patruuna?

SELINA (entistä kiihkeämmin:) Puhu selvemmin Riitta-muori. Onko
Kristian tullut, onko?

MATAMI: Voi, voi, kaikki ne sitä Kristian-herraa! Toiset hokevat,
toiset haukkuvat, ihankuin ei muita miehiä enää olisi maailmassakaan.
Mutta minkäs teki Janika parkakaan. Vuosikausia vuotti ja vuotti.
Sitten äiti, kapteenska, tytön ainoa turva, talvella kuolee. Pesä jäi
tyhjäksi, tätä taloa vaille. Ja kuolinvuoteellaan äiti-rouva hokee
tyttärelleen: 'Ota vakava ja vauras mies, ota Mikkel-patruuna ja heitä
mielestäsi se hulttio, Kristian-herra. Ota, ota Barkin patruuna.' Sillä
tavalla se hoki päivät päästään. Ja mitäs tapahtui? Ihan kuoleman
hetkellä oli tytär jotain luvannut äidilleen... Ja kun sitten vielä se
Kristian, palatessaan keväällä opistoistaan, ei käynyt edes katsomassa,
vaan seilipaattiin suoraa päätä, niin olikos ihme, että... (lyöden
polviinsa) tässä sitä nyt ollaan!

SELINA (nousten; suuttuneena:) Sinä et puhu yhtä ainoata asiaa, jota en
olisi jo joko tietänyt tai aavistanut. (Käskeväsi!.) Sano suoraan, onko
Kristian tullut ja ovatko he tavanneet toisensa.

MATAMI (nousten istuimeltaan, peitellen salaisuuttaan muka
vihastukseen:) No, kun ei kerran keväällä välittänyt edes käväistä,
niin mistäs se nyt, yht'äkkiä, olisi sellainen pää tullut, vai?
Huhuavat ja huutavat kaupungilla jos jotakin, mutta sen minä takaan,
että minulle ei tulla Kristian-herraa parjaamaan, sillä minä sen olen
tuonkorkuisesta — äidin kuoleman jälkeen — hoitanut ja kasvattanut.
Eikä siinä miehessä ole mitään muuta vikaa kuin liian paljon alavaista
mieltä, jota herskapit eivät ymmärrä. (Istahtaa jälleen huokaillen.)

SELINA (lähestyen:) Olet oikeassa, Riitta-muori, tiedän sen... Mutta...
miksi he eivät jo tule tuolta yliskamarista? (Tutkivasti.) Sanopas?

MATAMI (yltyen uudestaan:) Sanopas ja... oikeassa? Minä olen enemmän
kuin oikeassa!

SELINA (nauraen, lähestyen, taputtaa olalle:) No, mutta herkeä nyt
jo... (Siirtyy eteiseen ja vintinportaille.)

MATAMI (huomaamatta Selinan poistumista, lyöden kädet puuskaan:) Enkä
herkeä, sillä minä olen suuttunut just kerrassaan. Jaa-ah! (Hakee
katseillaan Selinaa, kuin hokien jotain unohtamaansa asiaa.) Mitäs
minun taas pitikään... ? Niinpä niin... sitä bischofiboolia! (Lähtee
vieraskamaria kohti.)


IV KOHTAUS.

(JOHAN-EERIK HJERPE, viskaali, viisissäkymmenissä oleva, lyhyenläntä,
hyvänahkaisen näköinen ukko, joka on puettu kuluneeseen, mutta silti
arvokkaalta vaikuttavaan värilliseen, samettikauluksiseen frakkiin
hieman nuhraantuneine liiveineen ja metallinappeineen, tulee lievässä
nousuhumalassa oikealta.)

HJERPE (laulaa leikillisesti liioitellen glunttisäettä:) 'Bror, jag
är ledsen vid livet, just jag'... (Matamin pysähtyessä vieraskamarin
ovelle.) Ainakin sen viheliäisimpään epäluomaan. (Hiljentäen, ääntään,
viitaten oikealle.) Tuohon Parkin patruunan puukhollariin... Sitä
kierosilmää ei voi sivistynyt ihminen katsella muuta kuin totihöyryjen
lävitse. (Tehden kohteliaan, kysyvän eleen.) Vai kuinka, matami?

MATAMI (jyrkästi:) Ja sitä kun ei tule tippaakaan, ennen kuin sulhasen
rillat pysähtyvät tuonne portaiden eteen.

HJERPE (tuttavallisesti:) Siksipä juuri, matami hyvä. Sitä sulhasta
vastaan minun nyt täytyy saada rohkaisuryyppy. Katsokaas... se
moraalinen selkäranka.

MATAMI (keskeyttäen:) Kylläpä kai. (Syyttävästi.) Lie mennyt jo
sitä myöten poikki herra viskaaliltakin, kun on kylliksi velkaa
velipuoltansa vainoovalle patruunalle.

HJERPE (kevyehkön melankoolisesti:) Siinäpä se... Ajaako väärin keinoin
holhouksen alle Kristian Bark vai antaako kiertyä oman kaulansa
ympärille velkanuoran ja sitten... fuih! (Tekee kuvaavan eleen.)

MATAMI (on vavahtanut kuultuaan 'holhous' sanan; tarttuen Hjerpeä
käsivarteen, hätäillen kuin oman poikansa puolesta:) Hyvä Jumala,
ettehän vainkaan myönny, armollinen herra viskaali, sellaiseen
kataluuteen ja... viatonta vastaan? Ettehän vainkaan?

HJERPE (kevyen katkerasti:) Tjaah, tässä seison — hirttopallilla!


V KOHTAUS.

(SELINA, EMMA KAROLIINA ja ANTERO vinttikerroksesta.)

MATAMI (hätäännyksissään, voivotellen:) Jestamadeerakkoo...!

HJERPE (siirtyy akkunan luo.)

SELINA (erikoisesti Matamille, entistä jyrkemmässä sävyssä:) Ei ollut
sielläkään, matami.

MATAMI (umpimähkään tuohahtaen:) No, mitäs siellä sitten koko päivän
kuhnailitte?

ANTERO (innokkaasti:) Eihän me... mutta siellä kun on merellä
sellainen myrsky, jotta... pauhasilakan pyytäjät laskevat pitkänä
jonona ulkokareilta satamaa kohti, ja veneet kun juoksevat emäaallolta
toiselle, poika-aaltojen sahtina sohistessa, kuten Skratte-ukon on
tapana sanoa...

EMMA KAROLIINA (kerkeästi yhtyen:) Sen pauhavene siellä näyttikin
ensimmäisenä ajavan... purje suoraa päätä nokallaan satamaa kohti.

MATAMI (yhä hätääntyneempänä:) Hyvät lapset, hyvät lapset, juoskaapa
rantatielle, Pitkänkarin tienpäähän, jos olisi vaikka Janika-mamselli
juossut sinne, ja katsokaa samalla, liekö vanhalla paikallaan
Kristian-herran seilisluuppi, nähkääs... No, niin, niin, noh...
menkäähän siitä...

(ANTERO ja EMMA KAROLIINA juoksevat eteiseen ja ulos).

SELINA (Matamille, kiihkeästi kuiskaten:) Siis... hän on tullut!

MATAMI: No, mistäpäs minä kaikki tietäisin! Jos on, niin on. Ja kaipa
se sitten sillä tavalla on. (Lyyhistyy tuolille.)

SELINA (mietittyään tarmokkaasti; Matamille, päättävästi:) Juoksen
Skratte-ukon veneelle. Hän on ehkä nähnyt hänen purjeensa jossain...
(Kiirehtii eteiseen, josta sieppaa huivin harteilleen, ja katoo
ulkoportaisiin.)

HJERPE: Lienevätkö jääneet kalastaja parkojen verkot meren varaan...?

MATAMI (hetken vaiettuaan, synkkänä:) Silloin on vielä hyvin asiat,
kun on verkko _meressä_, mutta meillä se on kaivossa. (Lyhyesti,
päättävästi, kädet polvien varassa kuin noustakseen.) Ja tämä matami
lähtee nyt keittämään herra viskaalille sitä... rohkaisuvettä. (Poistuu
vieraskamariin.)

HJERPE (Matamin mennessä, ystävällisesti nauraen:) Oikein, muori!
Ollaan kuin oltaisiin »Viimeisen pennin» kapakassa...

MATAMI (käännähtäen ovella, urhoollisesti:) Just soo! (Poistuu.)

HJERPE (jatkaen ajatustaan, Matamin jo mennessä, synkistyen:) Ja
vaikkapa viimeistä kertaa... (Jää käyskelevään, pysähtyy akkunan luo.)


VI KOHTAUS.

(JANNE GRÖÖP, puukhollari eli kirjanpitäjä, nuori, puoliväliin
kolmeakymmentä, nokkelan näköinen olento, jonka silmissä on
kuitenkin jotain kieroutta, ilmeissä milloin luihuutta, milloin
häikäilemättömyyttä ja koko olemuksessa nousukasmaisuutta, kurkistaa
oikeanpuoleisesta ovesta, pälyilee vasemmalle, kurkkaa oikealle,
eteistä kohti, näkee HJERPEN seisovan selin häneen akkunan luona ja
astuu nokkelalla askelella sisään. — Hän on puettuna samaan tapaan kuin
nuoriherra Anterokin, mutta koreilevammin: kaulus on huomattavan korkea
ja liivit ovat räikeän väriset. — Pitää hienostelevasti kädessään
merenvahapiippua.)

HJERPE (kääntyy, kohauttaa hartioitaan hieman vaivaantuneesti.)

GRÖÖP (pyrkien näyttelevään huoletonta tottuneisuutta, imaisten sauhuja
piipustaan:) Kyllä tämä pietarilainen mahorkka on sentään jotain
aivan toista kuin se vanhanaikainen »Porin vaakuna», (naurahtaen
yliolkaisesti) se Lampe-porjarin herras-nuuska ha-ha...

HJERPE (äkkiä, terävästi:) Satutko muuten tietämään, millä tavalla
puotirotta pääsee parhaiten puukhollariksi ja — ryssäläisiin
kaalinlehtiin?

GRÖÖP (luihusti, kostonhimoisesti:) Jaha, vai sitä sorttia! Mutta
eikös saattaisi sattua niinkin päin, että eräs herra viskaali joutuu
kohta-puolin istumaan herrojen kalaasipöydän alapäässä tai suorastaan
pelimannien pöydässä, vai...? Jospa vähän syynättäisiin sitä asiaa...
(Ottaa taskustaan koreakantisen muistikirjan.)

HJERPE (melkeinpä huolettomasti:) Turha vaiva. Pääasia lienee, että
patruuna kyllä kykenee lyöttämään konkurssisinetit minun ovilleni...
vaikkapa huomisena päivänä? Mutta ettekö luule minun tietävän, mihin
aiotte minun syntisen ruumiini yli? Kristian Barkin kimppuun! Eikö
niin? Hänestä ja hänen holhoukseen panostaan yksinomaan on kysymys. Vai
ettekö uskalla vieläkään lyödä korttejanne esiin, hyvät pelurit.

GRÖÖP (naurahtaen halveksivasti, vedellen sauhuja:) Mnjaa jaa, ehkäpä
on patruuna huolissaan juuri hänen vuokseen Barkien kauppahuoneen
hyvästä maineesta ja auktoriteetista... Kahdeksassa vuodessa ei tuo
herra ole kyennyt suorittamaan pääkaupungissa yhtäkään varsinaista
eksaamia, koti kaupungissaan hän on tärvännyt maineensa Viimeisen
pennin krouvista Ilolinnaan ja herskapien Bruunillakaan saakka ja
menettänyt melkeinpä koko osuutensa Barkien pesään, niin jotta...


VII KOHTAUS.

(MATAMI tulee tarjottimineen vieraskamarista.)

MATAMI (pysähtyy jo oven lähettyville, hirmustuneena:) Vai niin,
sinä kakkeliini? Viimeisen pennin krouvista alkaen? Ja tuhlannut?
Kylläpä kai! Jos pannaan — Jumala paratkoon — huoleton ja huolimaton
Kristian-herra kirjoittamaan alle ylettömät ja moninkertaiset kuitit,
niin nousevathan ne... lukumenot tuhottomiin asti, nousevat vainkin...
(Hjerpelle.) Tarvitaankos kuinka paljon rohkaisuvettä, vai...? (Panee
tarjottimen pöydälle, niin että astiat heläjävät.)

GRÖÖP (on siirtynyt harmistuneena ikkunan luo.)

HJERPE (ryhtyen sekoittamaan totia, hymyillen:) Katsokaas, muori, minun
laitani taitaa olla samalla tavalla kuin sukeltajan siinä fransmannien
keksimässä ihmelaivassa. Ne lasketaan kuulema lyijysaappaat jalassa
ja metallikypärä päässä meren syvyyteen, mutta sitä ennen ne saavat
nahkaansa huimat tuutingit parhaasta Jamaika-rommista.

MATAMI: Jesses... Mutta minä olen elämässäni kokenut, että kun oikein
peloittaa, niin yht'äkkiä lakkaa pelkäämästä just kerrassaan...

HJERPE (juoden lasistaan:) Skål, madame!

GRÖÖP (akkunan luota, kuulosteltuaan:) Sieltä jo taitavat tulla...
patruunan rillat.

MATAMI (säikähtäen:) Jestama... (Ryhdistäytyen.) Ja tulkoon kun tulee!
(Lähtee eteistä kohti, ovelta kääntyen Hjerpelle.) Pari hörppäisyä
lisää ei ole pahaksi tällä erää, herra viskaali! (Poistuu.)

GRÖÖP (vaativasti, röyhkeästi:) Ei ole pahaksi, ei, herra viskaali,
sillä holhousasian jatkaa patruuna loppuun saakka vielä tänä päivänä.
Ja sitä ennen... vanhan tuttavuuden nimessä huomautan, että sen herran
viimeisistä kolttosista on meillä mustaa valkoisella. Hän on käyttänyt
Barkien luottoa väärin hyväkseen Kööpenhaminan kauppahuoneessa, niin,
voipa sanoa: ylittänyt nostettavissaan olevia summia... _väärentämällä_!

(Alkaa kuulua portailta päin Matamin sanoja: »Tehkää niin hyvin, herra
patruuna, tehkää hyvin...»)

GRÖÖP (kääntyy eteisen ovea kohti, jääden jo valmiiksi mielistelevään
asentoon.)

HJERPE (tarttuu jälleen lasiinsa, rehevästi nauraen:) Sinä
kierosilmäinen liero!


VIII KOHTAUS.

(MIKKEL BARK, patruuna, tulee eteisestä, MATAMI jäljessään. Hän on
keskikokoinen, hillityn varmaeleinen, keski-ikäinen mies; kasvoiltaan
tummahko, suun ympärillä jollain tavalla kärsivät, mutta tarmokkaat
ilmeet, silmien ja kulmallisten ilme yleensä synkkä. Hän on puettu
värilliseen ja erinomaisen hienoon, mutta tummahkoon frakkiin; koko
hänen olemuksensa tekee hillityn, säädyllisen ja ankaran vaikutuksen.
Astuu sisään hitaasti, määrätietoisin askelin, kantaen kädessään
pienehköä, kallisarvoisen näköistä lipasta.)

HJERPE (tervehtien kädestä, yksinkertaisesti:) Terve tuloa!

GRÖÖP (lähettyvillä pokkuroiden:) Onneks' olkoon, herra patruuna, tänä
onnellisena päivänä... (Siirtyy kumarrellen syrjemmälle.)

PATRUUNA: No, veli Hjerpe, emme ole tavanneet pitkään aikaan. Monet
asiat ja huolet saattavat panna miehen joskus... (hymähtäen) kalterien
taakse, käyttääkseni veljen ammattiin sopivaa kieltä. (Istuu oikealle,
pöydän taakse nojatuoliin.)

HJERPE (istuutuen jälleen sohvaan, leikin varjolla, iskevästi:) No,
sinnehän sinä, veli patruuna, kai oikeastaan kuuluisitkin... kalterien
taakse!

PATRUUNA (rypistäen kulmallisiaan:) No-no, no-no, mutta... leikillä
sijansa. (Asiallisen törkeästi.) En kuitenkaan voi olla sinulle
huomauttamatta siitä, mistä oli hiljan puhe pormestarimmekin kanssa...
(Ankarasti.) Sinun vankimajassasi, siellä »kistussa», kuten kansa
sanoo, on nykyisin kuulema liian lempeä komento.

HJERPE (nauraen:) Skål, veli patruuna!

PATRUUNA: Niin, et kuulema enää ruoskita pahinta varasta etkä rosvoa.
Kaularaudat, jalkapultit ja hanskluuvit olet, sanotaan, heittänyt
romukasaan. Minun nuoruuteni aikana pidettiin esimerkiksi julkista
kaakinpuussa ruoskimista terveellisenä varoituksena kansalle.

HJERPE (huiskauttaen kädellään, nousten:) Ja muistatko, minkä
sutkauksen kansa niissä näytännöissä keksi? (Patruunan katsahtaessa
kysyvästi; tarkoituksellisen painokkaasti.) Pikku rosvoa piiskataan ja
_isot_ katsoo päältä!

PATRUUNA (on suutahtamaisillaan, hillitsee itsensä, väkinäisesti
naurahtaen:) No jaa, mitäpäs noista... synkistä asioista näin
onnellisena iltapäivänä; (Kääntyen katsomaan ympärilleen.) Jokohan
lienee morsian valmis?

GRÖÖP (lähestyen, lipevästi:) Ei ole vielä näytetty kenellekään...


IX KOHTAUS.

(MATAMI on ilmestynyt vieraskamarin ovelle kädessä tarjotin, jolla on
hopeainen viinipikari.)

PATRUUNA (viitaten pöydälle asettamaansa lippaaseen, kasvot valaistuen
harvinaisen leppoisiksi:) Minulla on täällä hänelle pieni tuliaislahja.
Kutsukaapa hänet tänne!

MATAMI (niiaten:) Saisikos olla, herra patruuna, portviiniä, minä kun
tiedän, ettei patruuna noista väkevämmistä...

PATRUUNA (ottaen pikarin, nousten, vakaan onnellisena:) Niin, minulla
on tänään onnellinen päivä... Minä en ole saanut ainoastaan kelvollista
morsianta, vaan minä olen niin sanoakseni saattanut orvon neito paran
turviin... huikentelevaisen maailman viettelyksiltä, ajatellen ennen
kaikkea... Barkien suvun kasvua ja menestystä, (kykenemättä peittämään
jäytävää vihaansa) varsinkin kun nuoremmasta velipuolestani ei näytä
olevan perheen perustajaksi. (Äkkiä lopettaen.) No niin, siispä...
(Kumartaen niukasti myös kumartelevalle Grööpille ja Matamille, joka
niiaa hartaasti ja syvään, juo Hjerpen kanssa maljan; ottaa lippaan
pöydältä ja sieltä kallisarvoisen, silkkisen hartialiinan; yhä
nuorekkaampana.) Tämän turkkilaisen saalin toi »Gloriamme» kapteeni
viime Odessan-matkaltaan...

MATAMI (hypistellen liinannurkkaa:) Jestamadeerakkoo... Utessasta asti!

PATRUUNA (ystävällisesti:) Šaali kyllä on Konstantinopolista, matami
hyvä. (Ottaen lippaasta rintaneulan.) Ja sitten... täällä oli lisäksi
italialainen kamé, joka...

MATAMI (ihastuen:) Herran pieksut... Minun ukko vainaani, Rajalinin
Matti, toi kerran ihka tonsorttisen kapistuksen, mutta se sanoi sen
ostaneensa portukeesareilta...

HJERPE (hymyillen, nostaen lasinsa:) Niinpä niin. Onneksi olkoon,
ylkämies!


X KOHTAUS.

(EMMA KAROLIINA ilmestyy eteiseen.)

EMMA KAROLIINA (jo ovelta huudahtaen:) Ei ollut Janikaa
rautatielläkään, matami. (Älyämättä Matamin pelästymistä, jatkaa.) Eikä
ollut Kristian-herran kutteriakaan, mutta kyllä oli nähty seiliveneen
purjehtivan ulkopauhojen karikoilla... (Ihmetellen ympärillä olevien
pelästyneitä tai hämmästyneitä ilmeitä.) Niin, niin, Antero ja Otto
Julius juoksivat kalastajien telapaikoille hakemaan tietoja.

MATAMI (Patruunalle, hyvitellen:) No, tulee kyllä, ajallaan tulee...
(Emma Karoliinalle.) Ja nyt me mennään, mamselli, sekoittamaan se booli
loppuun! (Aikovat poistua.)

PATRUUNA (Matamille, jyrkästi:) Odottakaa! (Matamin lähestyessä;
hillityssä vihassa.) Mitä tämä merkitsee?

MATAMI (aivankuin kärsimättömänä:) Ka, täytyihän sen... tyttö paran,
saada vähän raikasta ilmaa...

PATRUUNA Emma Karoliinalle, kylmän käskevästi: Mamselli poistuu
sinne... naisväen puolelle. (Emma Karoliinan pelästyneenä vetäydyttyä
vieraskamarin ovesta Matamille.) Ja sinä, hyysääjä... sanasta sanaan
totuus julki!

MATAMI (kuin ottaen taisteluhaasteen vastaan, paljastaen rohkeasti
koko tapauksen:) Eikä siinä totuudessa, herra patruuna, ole paljon
riisumisia. Ja viaton se on alastomanakin, jos niikseen tulee.
(Vilkkaasti, havainnollisesti.) Katsoa nyt! Minä olen juuri panemassa
luumusylttiä torttuihin köökissä, kun hoksaan, että Janika-mamselli
tulee herskapin ovesta, kävelee hitaasti ja jäykkänä pihakeinua kohti.
Kappas tuota, minä ajattelin, yksinäisyyttä hakee, ennenkuin lohikäärme
nielee...

PATRUUNA (suuttumaisillaan:) Nopeammin, matami!

MATAMI: No, ei se sen nopeammin tapahtunutkaan! Siihen lyykähti
keinuun ja eikös sitten... pitsiliina silmille ja itkemään. Minä taas
aattelemaan, jotta olisiko mennä käskemään näitä tärnoja kumppaneiksi.
Mutta justiinsa siinä samassa revähtivät silmäni selkosen selälleen.
Eikös astukin ilmielävänä, omassa persoonassaan rekooliportista itse
Kristian-herra, nuoriherra Kristian Bark! Siinä se nyt on, minä
aattelin, skandaali... ja ihan alkoi kylmätä polvenlumpioista. Samassa
juoksee Janika-mamselli aivan kuin pakoon piha-aittaa kohti, juoksee
parvelle ja siitä omaan yliskammioonsa. Ja minä siitä samasta paikasta
hynttäämään Kristian-herraa vastaan...

PATRUUNA (käveltyään synkkänä, huitaisee kädellään; Grööpille puoliksi
kuiskaten.) Ja missä ovat olleet sinun silmäsi, tolvana?

GRÖÖP (änkyttäen:) Sitä holhousasiaahan minä... viskaalin kanssa...

MATAMI: 'Älä hätäile, muori', sanoo Kristian-herra, 'minun täytyy
hänet tavata, minun täytyy...' Ja sen silmissä oli sellainen palo,
jotta jo oli komea katsella. Enkä minä ole pöksyniekkana poikanakaan
kyennyt Kristian-herralle vastaan sanomaan, saatikka nyt, kun kulki
kuin ruhtinas pihan yli aittaa kohti. No, ja mitäs tapahtui? 'Janika,
tule, tule, Janika!' se kutsuu morsianta. Ja eikös tulekin? Alas
astuu hitaasti Janika-mamselli, aivan kuin unessa kulkee ja jäykkänä,
ihankuin olisi käärinliinoista noussut, neito parka... Yht'äkkiä
hän tultuaan Kristian-herran eteen aivankuin herää. 'Tulit liian
myöhään, myöhään!' hän huudahtaa ja ääni samassa tukehtuu. Mutta
herra otti neitoa kainalosta, ja he läksivät, aluksi kävellen, sitten
melkein juosten, ja neito näytti tulleen ihan pyöräpäiseksi, sillä
hänen askelensa kiirehtivät kiirehtimistään, mutta silmät katsoivat
Kristian-herran kasvoja... Kuin sokaistuna hän kulki ja sitten...
(Äkkiä lopettaen.) Eikä sitten ihmeempää! Rekoolin takaportista
katosivat. — Hyvästiä sanovat, ja liepä lupa sentään tuonvertaiseen,
jäin minä aattelemaan... esiliinaani hypistellen, sillä koreata ja...
vähän pelottavaakin se oli... se sellainen meno.

PATRUUNA (Matamille, käskevästi:) Hyvä, saat mennä.

MATAMI (poistuu vieraskamarin ovesta.)

PATRUUNA (Grööpille:) Ja sinä, ota miehiä parkaasi täyteen, missä
näetkin purjeen, souda kohti ja tuo morsian tänne. Joutuin,
juoksemalla! (Pysähdyttäen, lyhyesti.) Mitään huomiota herättämättä, se
muista.

GRÖÖP (kiirehtii ulko-ovesta.)

(Päivä on tällä välin painunut laskulleen; huoneeseen leviää vähitellen
yhä kuultavammaksi käyvä kellervä valo, joka hämärtyy hämärtymistään.)

PATRUUNA (lysähtäen tuolille, puoliksi itsekseen:) Mutta... jumalavita,
se oli sen lurjuksen viimeinen teko. (Hjerpelle.) Vai eikö jo riitä?
Minä korjaan isättömän ja äidittömän tytön, jonka pään tuo elostelija
oli jo kasvuiässä pannut pyörälle ja sitten unohtanut, yksinkertaisesti
vain unohtanut, kuten hänellä on ollut tapana koko elämänsä ajan.
Saadakseni rauhaa morsiamelle ja itselleni annoin hänen lähteä
Skagerrakin matalikoille, (iroonisen halveksivasti) muka tutkimaan
jonkinlaisten krapujen ja merivuokkojen 'yhteiselämää'... ja luulin
hänen siellä pysyvän ainakin elokuun loppuun, lounaismyrskyihin saakka,
mutta...

HJERPE (iskevästi:) Etköhän lähettänyt ennemminkin maanpakoon,
valmistaaksesi hänelle sillä aikaa holhoustuomion ja riistääksesi
loputkin hänen omaisuudestaan.

PATRUUNA (nousten, todella oikeuksiaan puolustaen, tarmokkaasti:)
Ja kuka voi minua siitä syyttää, että olen todellakin pitänyt
holhoukseen panoa viimeisenä keinona... pelastuksena nimittäin koko
Barkien kauppahuoneelle. Tiedät itse, että laivanvarustajalle ajat
ovat raskaat. Saimaan kanavan valmistuttua on koko Savon kauppa
tänne päin tyrehtynyt. Iisalmen ja Pielaveden hurstimekot vievät
tervansa, talinsa, voinsa ja mastopuunsa Pietariin, vieläpä koko sen
kaskivilja on lakannut valumasta tänne päin. Ja Ruonanojan myllyt
seisovat tyhjinä. Uusia rahtilaivoja ei enää kaupungissa lyötetä. Ja
Barkien rahtilaivoista on enää jäljellä vain »Gloria», jonka suurin
vaivoin sain vielä viime syksynä täyteen lastiin ja rahtausmatkoille.
Tajuat kai, että tuosta lastista ja kolin ja vehnän rahtauksesta ei
enää liikene rahoja herra velipuoleni hummauksiin Visbyn rantakadun
krouveissa tai Upsalan gluntti-illoissa. (Uhkaavasti, tinkimättömästi.)
Juuri siitä syystä panen hänet holhoukseen viskaali Hjerpen avulla. Vai
haluatko ruveta syömään konkurssintekijän kuivanpuoleisia kannikoita?

HJERPE: Teen mitä virkaani kuuluu. Mutta vielä ei ole tapahtunut mitään
sellaista, joka oikeuttaisi...

PATRUUNA (kiihtyen, keskeyttäen:) Vai ei! Eikö morsiameni ryöstö
keskellä päivää, häitten aattona, sitojaisiltana, ole kerrassa mitään?
Vähemmästäkin on meillä ollut tapana tuomita mies kaakinpuuhun yleisen
moraalin nimessä. Ja minä — säästääkseni julkiselta häväistykseltä
Barkien nimeä — tyydyn holhoustuomioon. (Läheltä, koko olemus
jännittyneenä, käskevänä.) Mutta sen minä tahdon, viskaali Hjerpe.

HJERPE (kävellen, pysähtyen, tulisesti:) Niin mitättömäksi en lie
vielä mennyt sinun velkaorjuudessasi, että suostuisin tällaiseen
kiristykseen, sillä sitä tämä juuri on, luvalla sanoen. Äläkä
luule, että minä, hänen äitinsä, papintytär Lilli Alice Landénin,
nuoruudenystävä... että minä kiristäisin virkavallan hanskluuveilla
Kristiania ja lisäksi... sellaisesta bagatellista, että häntä huvittaa
tehdä purjehdusretki velipuolensa morsiamen kanssa.

PATRUUNA (ratkaisevasti:) Onko tämä viimeinen sanasi?

HJERPE (kuin vapautuneena, iloisella mielellä:) Onpa niinkin.
(Ottaen lasinsa, ylpeästi liioitellen.) Hänen täytyy tulla vähintäin
murhamieheksi, ennen kuin kosketan viskaalin-kädelläni hänen
olkapäätään. Skål, horribile!

PATRUUNA (on kävellyt hetken kiivaasti edestakaisin, kääntyy äkkiä
kohti herrainhuoneen ovea; pysähtyen, ovelta:) Kestä sitten seuraukset.
Hyvästi! (Poistuu oikeanpuoleisesta ovesta.)

HJERPE (istahtaa kuin raskaan taistelun kestänyt läheiselle tuolille,
haparoi surumielisesti hymyillen totilasiansa, tuijottaa hetken;
nousee, yhä kirkkaammin hymyillen, hyräillen gluntin kertosäkeitä:)
Samloms Broder Juvenaler! (Vaihtaen tämän voitolliseen, iloiseen
tuulahdukseen:)

    »Det är otroligt
    hvad här ska bli roligt!»

(Laskee yhä hyräillen lasinsa pöydälle, siitä lainkaan juomatta, kulkee
hitaasti, hienon herrasmiehen askelin eteistä kohti, viitaten kädellään
herrainhuoneen oveen päin aivan kuin hyvästiksi.)


XI KOHTAUS.

(Eteisessä tulee HJERPEÄ vastaan SELINA, joka väsyneenä, toivottomana
horjahtaa hänen käsivarsiensa varaan.)

HJERPE (hoivaten neitoa istumaan vasemmanpuoleista pöytää ja tuoleja
kohti; tyynnytellen:) No-no, no-no... mitä on tapahtunut? Miksi te
vapisette? Ja kaiken lisäksi... itkenytkö? (Vie Selinan istumaan,
laskee yhä tyynnytellen kätensä neidon olalle.) Kertokaa toki...

SELINA (suuressa tuskassa, akuksi melkein kuiskaten:) Hän on lähtenyt,
lähtenyt pois, kokonaan pois... He ovat paenneet... merien taakse!
(Murtuneena, puoliksi itsekseen.) Eikä hän enää palaa.

HJERPE: Kristian?

SELINA (yhä kuin vain omaa itseään tuijottaen; yltyvässä tuskassa:)
Niin, Kristian! En koskaan enää saa häntä nähdä... (Jää nyyhkimään
pää pöytää vasten, jolta hänen kätensä vaistomaisesti hamuilee
myrttiseppelettä rutistellen sen puolittain rikki kourallaan.)


XII KOHTAUS.

(MATAMI ilmestyy hätäisen näköisenä vieraskamarin ovelle:) Mitäs sillä.
Selina-mamsellilla...?

HJERPE (nostaen kätensä:) Sst... (Selittäen, puolittain kuiskaten.)
Odottakaamme... Hänen täytyy vähän selviytyä.

MATAMI (lähestyen, pudistaen rohkaisevasti Selinaa olasta:) Sisso,
mamselli, pää pystyyn vain ja... totuus julki, kuten patruunat sanovat.

SELINA (kuin heräten; tuijottaen hetken rutistunutta seppelettä
kädessään; yhä puoliksi itsekseen:) Olit oikeassa, Riitta-muori. Panin
sen päähäni liian aikaisin... äsken.

MATAMI: Sepä se. Mutta mitä tiesi Skratte-ukko kertoa mamsellille?
Kertokaa nyt jo tokkiinsa, ihanhan tässä...

SELINA (selvemmin, nopean asiallisesti:) Hän sanoi, että Kristian
oli luovinut edestakaisin ulkopauhoilla, laskenut kohti karikolta,
välttänyt ne samassa, ohjannut riuttojen lomitse, noussut taas
myrskyn yläpuolelle... Vene oli hulluna töytäillyt, aivankuin hakien
omaa haaksirikkoansa. Mutta vihdoinkin... jo ajat sitten, myrskyn
pahimmillaan raivotessa, alus oli kääntynyt lounatta kohti, ja he
olivat laskeneet täysin purjein ulkoväylälle, isolle merelle päin...

HJERPE: He ovat siis... kerta kaikkiaan...?

MATAMI (jatkaen:) Ovatpa vainkin! (Melkein iloissaan.) Ja jäipä kuin
jäikin patruuna kitaralla soittelemaan.


XIII KOHTAUS.

(PATRUUNA on jo Selinan viimeisen repliikin aikana ilmestynyt toisten
huomaamatta herrainhuoneen ovelle.)

PATRUUNA (äkkiä, synkän raivokkaasti:) Ole huoletta, matami. Minun
käsivarteni ulottuu kyllä vielä Itämeren jokaiseen satamaan. Sen rosvon
ei pidä teostaan riemuitseman. (Tukahtuen omaan vihaansa.) Sen takaan.
(Poistuu tarmokkain askelin ulko-ovesta.)

MATAMI (vakavasti, aivan kuin havahtuen näkemään koko vaaran:) Herra
Jumala... isolle merelle? Enkä minä ole edes seuraillut myrskyn
kulkua... (Kiirehtii akkunan luo, avaa sen, kurkistaa ulos, kääntyen
takaisin, vapautuneena.) Jumalan kiitos! Sehän on jo laantumassa. Äsken
pauhasi kuin hurrikaani ja nyt... peräpakaroillaan just kerrassaan.


XIV KOHTAUS.

(EMMA KAROLIINA vieraskamarin ovella.)

EMMA KAROLIINA (jo ovelta, tärkeänä:) Mitähän siellä on oikeastaan
tekeillä? Ihmisiä juoksee satamaan päin, ja Marjeliinin piiat ja rengit
kurkkailevat aidan yli tänne päin.

HJERPE: Käyn katsomassa. (Poistuu ulko-ovesta.)

EMMA KAROLIINA (seuraa Hjerpen jäljessä.)

MATAMI (Selinalle, rohkaisevasti:) No, mitäs siinä nyt säikähtelemistä?
Parasta se on tällä tavalla... kullekin omansa. Lähettäköön patruuna
sanomiaan jos vaikka Parseluunaan ja Jipraltariin, Kristian-herra kyllä
vie omansa vaikka Ustinjasta Västintiaan, kuten laulussa sanotaan...
(Pysähtyy äkkiä, sillä kadulta on alkanut kuulua voimakasta äänten
sorinaa. Kuuluu huutoja aivan ikkunan alta: Haaksirikko! — Tuolla
kannetaan! Tuolla!)

SELINA, (joka yhdessä Matamin kanssa on kiirehtinyt akkunaan, parahtaa,
lyyhistyy jälleen pöydän luo tuolille.)

EMMA KAROLIINA (palaten ulkoa; yhä pelokkaampana:) Kuulkaa... Antero ja
Otto Julius seisovat puutarhakeinun luona, he pälyilevät tänne päin; ja
Hjerpen setä lähti juoksemaan käsi ojossa heitä kohti.

MATAMI (kumartuen ikkunasta:) Hoi, Knöösin poika! Mitä siellä on
tapahtunut?

KNÖÖSIN POIKA (näkymättömistä; huutaen:) Ovat hukkuneet... Parkin
nuoriherra ja morsian!

MATAMI: Sitä minä en usko. Kristian-herra on monet kerrat kaatanut
paattinsa huvikseen ja uinut pitkät matkat... karikoilta Ruonanojan
suihin saakka.


XV KOHTAUS.

(HJERPE, ANTERO ja toinen sulhaspoika, haaveellisen näköinen OTTO
JULIUS, ulko-ovesta.)

HJERPE (istuutuen oikealle nojatuoliin, vetäen muistikirjan taskustaan,
asiallisesti:) Teidän on kerrottava tapahtuma tarkasti, kaikki mitä
tiedätte. Tämä on nyt jo viranomaisten asia.

ANTERO: Otto Julius sen näki omin silmin ja kaipa myöskin puukhollari,
joka oli lähtenyt parkaasilla Suenreikään päin. Minä erkanin
satamatiellä kalastajia vastaan.

HJERPE (Otto Juliukselle:) Siispä...?

OTTO JULIUS (epäröiden, sammaltaen:) Kuljin yksin, rantaa pitkin...
Äkkiä... Vähä-Kraaselista päin ilmestyy purjevene, masto katkenneena,
purjeet laahaten, pahasti kallellaan, niin että punainen pohjamaali
vilahteli hyrskyjen keskeltä. Ja sitten... en tiedä mitä näinkään!
Kristian-herra nousee perävantaalle, Janika-mamselli horjahtaa jostain
hänen käsivarsilleen... Samassa hyrskyt peittävät koko aluksen
näkyvistä. Juoksen somerikkoa pitkin, kahlaan vettä, hypin kiveltä
kivelle. En tajua, kuinka paljon aikaa lie kulunutkaan. Mutta aivan
läheltäni, matalaa vettä kahlaa Kristian-herra ja vainajan näköinen
Janika-mamselli on hänen sylissään, pää hervottomana, ja siihen...
somerikolle he vaipuvat. Mutta Barkin herra viittoo minulle aivan kuin
käskien hakemaan apua tai viemään sanaa. Minä juoksemaan kalastusteloja
kohti. Skratte-ukko ja muutamat muut lähtevät osoittamaani suuntaan ja
Antero ja minä lähdimme tuomaan sanaa, mutta...


XVI KOHTAUS.

(MATAMI tulee hitaasti eteiseen ja täältä sisälle. Ilta on käynyt yhä
hämärämmäksi; vain toisesta akkunasta etunäyttämöllä ja avoimeksi
jääneestä ulko-ovesta eteiseen heittyy laskevan auringon valo, joten
ala-osa vintinportaita on valaistunut suhteellisen kirkkaasti.)

MATAMI (hiljaisella äänellä:) Hän kantaa hukkunutta, käsivarsillaan.
Tuli rekoolin takaportista ja astuu nyt... tänne päin. En uskaltanut
häntä lähestyä... (Kääntyy kuten muutkin jännittyneen odottavana
katsomaan eteistä kohti; hetken täydellinen vaitiolo. Selina nousee
tuoliltaan äänettömästi, varoen.)


XVII KOHTAUS.

(KRISTIAN BARK, noin 30-vuotias mies, purjehduspuvussa, mutta tällä
kertaa takki poissa, paidan sepalus revenneenä, paljain päin, astuu
hitaasti eteiseen, kantaen sylissään kellerväpukuista vainajaa,
JANIKAA, astuu suoraan, tuijottaen vain vainajan kasvoihin,
vintinportaille; nousee siitä porras portaalta, raskaasti, askel
askelelta; katoaa portaitten kaarteeseen; askelet kuuluvat yhä, ne
tuntuvat jumahtelevan vielä vinttikerroksesta, jostain ylhäältä,
vasemmalta taustalta. Näyttämöllä olevat kuuntelevat henkeä pidättäen;
yksikään ei uskalla liikahtaa; aineettomassa illan kajossa tuntuu
tapahtuma epätodelliselta näyltä; äkkiä kuuluu ylhäältä taustalta ovi
rämähtävän kiinni lukkoon, ja läsnäolijat liikahtavat kuin ahdistavasta
lainauksesta päästen.)

HJERPE: Minun täytyy... (Poistuu eteiseen ja portaita vinttikerrokseen.)

MATAMI (on istuutunut oikealle; kuin väsyneenä:) Sulkekaa ikkuna,
lapset.

ANTERO (siirtyy hiljaa ikkunan luo ja sulkee sen varoen, äänettömästi.)

SELINA (tuijottaa yhä eteisen portaisiin.)

EMMA KAROLIINA (lähestyy Anteroa siirtyen ikkunan luo.)

OTTO JULIUS (katsoo muurin lähettyviltä Selinaa kohti.)


XVIII KOHTAUS.

(GRÖÖP kiireesti ulko-ovesta.)

GRÖÖP (tärkeän näköisenä:) Missä on patruuna? (Saamatta vastausta
kulkee oikealle, kurkistaa isännän huoneeseen, palaa takaisin;
Matamille tiukasti.) Mihin hän läksi... patruuna?

MATAMI: Kaupungille kai.

GRÖÖP: Hyvä. Hänen täytyy saada tietää, että on tapahtunut murha.
(Vielä ovella kääntyen, erikoisesti Matamille, kovalla äänellä.) Niin,
kaunistelematta.. murha kuin murha! (Poistuu.)

MATAMI (kavahtaa seisomaan; nuorten liikahtaessa, katsoessa kammahtaen
toisiinsa.)

HJERPE (laskeutuen portaita; tultuaan sisään, Matamille, surullisen
jyrkästi:) Ei ole mitään tehtävissä. Hän ei ole ainoastaan hukkunut,
vaan saanut myöskin kuolettavan ruhjevamman... ohimoonsa.


XIX KOHTAUS.

(KRISTIANIN raskaat askelet alkavat taas kuulua; hän tulee näkyviin
portaille, astuu sisään hitaasti, kulkee keneenkään katsomatta kohti
vasemmanpuoleista pöytää lyyhistyen sen ääreen tuolille.)

SELINA (tekee liikkeen kuin aikoisi lähestyä, mutta pysähtyy epäröiden.)

MATAMI (rohkeamatta hänkään lähestyä; hillityssä tuskassa:) Poikani,
tapahtuihan onnettomuus...

KRISTIAN (poissaolevana, hakien jotain harhailevin katsein; nostaa
päänsä ikäänkuin äkkiä jotain kuullen, kuulostellen yhä tarkemmin:)
Kuuletko? (Osoittaa kaappikelloa.) Kello käy... (Äkkinäisin sysäyksin.)
Se on hänen perintökellonsa! Sitä hän on seurannut vuodesta vuoteen...
Ja odottavan aika on pitkä. (Havaiten Selina-mamsellin lähellään;
tarttuen häntä lujasti ranteeseen.) Selina-neito, minulle ei ole
ollut olemassa koskaan aikaa... Se on juossut... vikisevänä virtana!
Sillä minä olen saanut jo kehtooni unohtamisen lahjan. (Mielipuolisen
katkonaisesti, kuin pimeydestä ajatuksia tapaillen.) Hän sanoi sen
minulle äsken... tuolla merellä. (Katkerassa itseironiassa.) Kas,
kas, jopas minäkin jotain muistan! (Painaen päätään kämmenellä, kuin
muistaen jotain tuskallista.) Aivan oikein ... Kuulitteko äsken...?
Jokin ääni huusi murhaa... täältä alhaalta päin. Ja se oli kehnon
ihmisen ääni! (Repivässä tuskassa, särkevästä, kuiskaten.) Mutta...
tiedättekö? Se huusi totuuden julki.

MATAMI (ottaen Kristiania olkapäästä ikäänkuin estääkseen häntä
tekemästä vaarallisia tunnustuksia:) Havahtukaa nyt jo lopultakin,
herra! Eihän sitä pitäisi puhua ihan hourupäisyyksiä...

KRISTIAN (aivankuin nyt vasta tuntien Matamin; tarttuen hänen
käteensä:) Riitta-muori! Kuulitko, mitä hänen äitinsä oli sanonut
hänelle kuolinvuoteella? — Kun minä synnyin, oli omatunto jossain
harhateillä... (Nauraen katkerasti.) Somasti sanottu, eikö totta?
(Väsähtyen.) Ja nyt se palasi jostain... unohduksen maasta... (Yltyen
jälleen äkkinäiseen tuskaan.) Mutta liian myöhään, pahan pahasti
myöhästyneenä, Riitta-muori...

HJERPE (isällisen käskevästi:) Olet väsynyt, Kristian. Sinun täytyy
ryhdistäytyä. Mikkel-veljesi voi olla tuossa paikassa täällä.

KRISTIAN (vavahtaen kuullessaan velipuolensa nimen; entistä selkeämmin,
yltyen vihaan:) Velipuoleni Mikkel... Hänkö, joka aikoi ostaa minun
morsiameni tekopyhyydellä ja ulkokultaisuudella, käyttäen hyväkseen
hänen yksinäistä toivottomuuttaan? (Nousten, kävellen hetken kiivaasti
näyttämön laidasta laitaan, pysähtyen äkkiä, jääden tuijottamaan
akkunasta heittyvää kellervää iltakajoa.) Katsokaa, tuo ilta paistaa
yhä. Äsken oli pimeätä kuin yöllä. Mutta nyt... se paistaa ihanan
keltaisena kuin huikaisevassa myrskyssä hänen kellervä hameensa,
jonka vyönauha oli sinisempi kuin taivas. (Lyyhistyen sohvapöydän luo
tuolille.) Minä onneton mies...

HJERPE: Etkö kykene kertomaan tarkemmin, miten tuo kaikki tapahtui...
tuo onnettomuus?

KRISTIAN (hurjistuen, kuin rohkeata näkyä nähden:) Ryöstää minä hänet
tahdoin, viedä merien taakse, herättää hänet henkiin, parantaa hänet,
pestä hänen huoltuneet kasvonsa ja itkettyneet silmänsä, mutta... (kuin
tuskallista tunnustusta tehden, kuiskaten) setä Hjerpe, minä luulen,
että hän halusi kuolla, sillä hänen täytyi huomata, miten minun sieluni
oli ollut aina mitätön ja tyhjä, (istuutuen, puoliksi itsekseen)
tyhjääkin tyhjempi... (Jää tuijottamaan eteensä.)


XX KOHTAUS.

(PATRUUNA ja jäljessä GRÖÖP tulevat ulko-ovesta edellisen repliikin
loppupuolella.)

PATRUUNA (jääden seisomaan Kristianin taakse, tarkastellen häntä hetken
vaieten, jäykästi:) Turha enää kaunistella. Olet yksinkertaisesti
murhaaja. (Vavisten, synkässä vihassa.) Minun morsiameni murhaaja, mies!

KRISTIAN (kavahtaen tuoliltaan, siirtyen vasemmalle, velipuoltansa
vastapäätä; intohimoisen rehellisesti:) Et usko itse omaa sanomaasi.
Ja kuitenkin... olet oikeassa Mikkel parka. Minä surmasin hänet...
vuodesta vuoteen hiljaisella roviolla. Minä murhasin hänet tulemalla
tänne, juuri kun sinä olit ostamaisillasi hänen elottoman ruumiinsa.
Minä, juuri minä saatoin hänet kuolemaan ryöstämällä hänet, viemällä
salakareja päin, myrskyn keskelle... (Osoittaen Patruunaa.) Mutta
voi sitä miestä, joka oli näännyttänyt hänet jo ennen sitä toivomaan
kuolemaa!

PATRUUNA (Hjerpelle; kylmästi:) Hän siis tunnusti tekonsa, viskaali
Hjerpe. (Kaikille.) Te kuulitte sen kaikki! (Jälleen Hjerpelle.)
Vangitkaa hänet.

HJERPE jyrkästi: Laillinen tutkinto asiassa pidetään, ja ajoissa. Mutta
huomautan jo edeltäpäin, ettei ole tapahtunut vielä mitään tunnustusta,
sillä hän puhuu mieli järkyttyneenä, niin, voipa sanoa, mielen
häiriössä. Hänen täytyy saada rauhoittua ennen tutkinnon pitämistä.

KRISTIAN: Mikään tuomio ei ole enää minulle kylliksi kova. Sillä
ankarimman kaikista tuomioista minä olen jo saanut. Se iski minuun
tuolla rannalla... vainajan ruumiin ääressä kuin ukkosen vaaja,
repäisi minun rintani auki pohjia myöten ja näytti... kuin viimeisellä
tuomiolla: se oli tyhjä ja se oli ollut aina tyhjä, tyhjääkin
tyhjempi... (Kuin hakien poispääsyä ahtaasta, tuskallisesta kammiosta;
vaikeroiden.) Mutta... nyt minun täytyy lähteä. (Melkein parahtaen
tuskasta.) Minun täytyy! Sallikaa... (Lähtee hitaasti ulko-ovea kohti.)

PATRUUNA (tekee liikkeen kuin häntä estääkseen, mutta kaikkien muiden
vetäytyessä syrjään ja avatessa lähtevälle tietä hänkin jää synkkänä
seisomaan paikalleen.)

KRISTIAN (kulkee kuin harhaillen eteiseen, poistuu ulko-ovesta.)

PATRUUNA (jää tuijottamaan tutkivasti Hjerpeä.)

GRÖÖP (siirtyy epäluuloisena eteistä kohti.)

HJERPE (Grööpille rauhallisen käskevästi:) Takaisin, Janne Grööp. Minä
vastaan hänestä. (Erikoisesti Patruunalle.) Ja sietäisi muistaa hänen
vihamiehensäkin, että mitä syvempi meri, sitä syvempi myös aallonpohja.

MIKKEL (painaen kättä rintaansa vasten; todellisessa, katkerassa
tuskassa:) Ja mitä suolaisempi meri, sitä raskaampi aalto, viskaali
Hjerpe! (Poistuu tarmokkain askelin ulko-ovesta, jäljessään Grööp.)

MATAMI (lähtee hitaasti, kumarin hartein vieraskamarin ovea kohti,
morsiusneitojen ja sulhaspoikien jäädessä pelokkaan vakavina seisomaan
paikoilleen.)

HJERPE (lähtee hitaasti eteistä kohti.)

_Väliverho_.




II NÄYTÖS.


Näyttämö: »Viimeisen pennin krouvi»: pienehkön tuvan tapainen huone:
takaseinämässä kaksi kuusiruutuista ikkunaa; oikealla etualalla ovi,
jossa oleva kulkuskello avattaessa ja suljettaessa kilahtelee; ovi
takahuoneeseen vasemmalla etualalla; vasemmalla taka-alalla suurehko
muuri takkauuneineen; tämän kupeessa vasemmalla tarjoilupöytä, jolla
on oluttynnöri ja jonka takana seinähyllyillä on lautasia, tuoppeja
ym. astioita; oikealla seinämällä pitkä pöytä penkkeineen; vasemmalla
etualalla erillinen nelikulmainen pöytä jakkaroineen; takaseinää pitkin
kulkee pitkä penkki, jonka edessä, vasemmalla taka-alalla, myös tukeva
pöytä.

Ikkunat ovat pienet, jossain määrin vinossa ja muutenkin ränsistyneet;
pöydät, jakkarat ja penkit kuluneita, muuri paikkapaikoin lohkeillut,
seinät ja katto tummuneet, savuttaneet, mutta yleisvaikutelma on
kuitenkin siisti ja puhdas.

Akkunoista näkyy parhaillaan pimeäksi tihentyvä syyskuinen iltahämärä;
tupa on aluksi melkein pimeä, sillä kattolamppua, joka sekin on
alkuperäistä lajia, ei ole vielä sytytetty.


I KOHTAUS.

(Peräpenkillä pöydän ääressä istuu kyynärpäihinsä nojaten KRISTIAN
BARK, jota tummaa seinää vasten tuskin lainkaan huomaa; hänellä on
yllään hieman huolimaton arkipuku, joka kuitenkin tekee herrasmiehen
puvun vaikutuksen; kaulus on matala ja pehmeä ja kaulanauha
huolettomasti solmittu.)

(Hetken hiljaisuus. Ovikello kilahtaa, ovi suljetaan varovasti; SELINA
puettuna huppupäiseen viittaan, on tullut ovesta.)

SELINA (pysähtyen, puoleksi kuiskaten:) Riitta-muori... (Etenee yli
näyttämön sisäovea kohti.) Riitta-muori... (Koputtaa ovelle.)

MATAMI (vasemmalta, kädessä pieni peltinen kitulamppu.) Kuka siellä?

SELINA: Minä... Selina!

MATAMI: Mamselli... »Viimeisen pennin krouvissa»! Jopas taitaa olla
hätä käsissä?

SELINA (kiihkeästi.) Onko hän kamarissaan... kotosalla?

MATAMI (pannen lampun etualan pöydälle istuutuen; masentuneena:)
Vai vielä... Yökaudet harhailee tullin ulkopuolella ja metsissä
ja hautausmaalla päin... Minkä kerran päivässä syömässä käynee ja
aamuyöstä torkahtaa.

SELINA (tullen aivan lähelle Matamia; hädässä:) Hän on perikadon
partaalla. Hän tekee syyttömänä itsensä murhaajaksi, sillä hän ei
puolusta itseään lainkaan, ja puukhollari Grööp hämää ja vatvoo, niin
että parkaasin soutumiehet eivät enää osaa uskoa omia silmiään.

MATAMI (tuohahtaen:) Se puotirotta...!

SELINA (selittäen, kiireisesti:) Katsokaas, viskaali Hjerpe oli meillä
istumassa iltaa. Hän on harmistunut ja toivoton. Jos Kristian-herra ei
ryhdy todella puolustamaan itseänsä, edes selittämään tapausta, niin
— viskaali sanoi — hänet vangitaan syytettynä murhasta tai ainakin
kuoleman tuottamuksesta. Teidän pitäisi hänelle puhua... Te olette
ainoa ihminen, johon hän todella luottaa.

MATAMI (huiskauttaen kädellään:) On luottanut kylläkin. Nyt ei kuule
kuin puolella korvalla. Minä selitän hänelle selittämistäni: patruuna
on tehnyt sitä ja sitä, juonia punoskellut, asetellut jos joitakin
konnankoukkuja...

SELINA: Eikö hän sano mitään? Eikö hän vihastu edes?

MATAMI (nousten:) Mitäs hän? 'Tiedän, tiedän', tai 'alhaista, alhaista'
hän saattaa hokaista. Mutta sitten taas... 'Minä olen kuitenkin
heitäkin kurjempi... minulle ei ole enää mitään muuta olemassa kuin
kärsimisen oikeus.' Niin hän sanoo ja lähtee harhailuilleen.

KRISTIAN (liikahtamatta; penkiltään:) Ja mitä muuta minulla sitten
voisi olla, Riitta-muori, kuin kärsimyksen oikeus... rikokseni mukaan.

MATAMI: ... sus siunatkoon, Kristian-herra!

SELINA (on myös kavahtanut, siirtyy vasemmalle.)

MATAMI: Ja yksin, pimeässä? Täytyy tästä... (Ottaa jakkaran, jolle
nousten ryhtyy sytyttämään kattolamppua,)

KRISTIAN (hitaasti, selkeästi:) Odotan häneltä jotain sanaa, mutta en
kuule mitään. (Lyhyt vaitiolo.) Eikä minulla ole muuta tehtävää kuin
opetella ajattelemaan... (hymähtäen vaisusti) näin keski-ikämiehenä.

MATAMI (sytytettyään lampun, laskeutuen jakkaralta, Kristianille:)
Eikös saisi olla jotain syötävää? Menen panemaan pöytään... kamarin
puolelle. (Poistuu vasemmalle.)

SELINA (lähestyen:) Teidän täytyy pelastaa itsenne, Kristian-herra!

KRISTIAN (nousee hymähtäen:) Olette hyvä, hyvin hyvä, Selina-neito.
Mutta tiedättekö, mikä on vaarallisin lahja, mitä ikinä on keksitty
ihmislapselle... kadotuksessa ja taivaassa? — Se on _unohtamisen
lahja_. (Puoleksi itsekseen.) Ken sen on saanut, hän ei näe eikä huomaa
toisten kärsimyksiä, sillä hänen silmänsä ovat huikaistuneet kuin
purjehtijalla meren ja taivaan loppumattomasta sinestä... (Koskettaen
Selinan hiuksia, hymyillen.) Varokaa, neito, sellaisia miehiä!

SELINA (tyttömäisen rakastuneesti:) Ei, en tahdo varoa sellaisia
miehiä...! Viimejouluiselta rekiretkeltämme saakka, muistatteko, kun
kerroitte minulle erakkokravuista ja niiden ihmeellisistä morsiamista,
merivuokoista... (hämmentyen) siitä alkaen, niin, ettekö muista?

KRISTIAN (hymähtäen:) Kas, en muistanut enää sitäkään! (Synkistyen.)
Minähän olen puhunut niin paljon, niin luonnottoman paljon kuin tuo
kilipukin kulkunen tuolla... kapakan ovipielessä.

SELINA: Minulle ette ainakaan ole puhunut sillä tavalla!

KRISTIAN: Kaikille, neito, kaikille, vieläpä itselleni, kunnes havahtui
yht'äkkiä, kuten vainaja itse sanoi, omatuntoni harharetkiltään ja minä
aloin muistaa, minäkin. (Siirtyen Selinan pöydän ääreen, innostuen,
kuin nähden elävinä edessään tapaukset.) Katsokaas, tarkastelin
eräänä aamuna matalikoilla ihanan ihanaa merivuokkoa, joka liikutteli
krapu-herran kuorella istuen hienoja lonkeroitaan milloin hoikan
neilikan, milloin asterin, milloin taas päivänkukan muotoisena. Olin
saanut juuri tiedon Janikan kihlautumisesta. Ja tiedättekö, neito,
mikä pohjaton ajatus avautui tuona hetkenä minua vastaan? Voi, minua
kurjaa, jonka silmät ovat valehdelleet päivästä päivään! Miksi olinkaan
havainnut kerkein silmin jokaisen voikukan höytyväisen pallon, jonka
sisään sininen ja kirjava perhonen istahti, jokaisen hämähäkin,
peukaloisen ja muurahaisen touhut, vieläpä merenaliset gorgoniat,
meduusat ja korallit? Miksi, miksi juuri ne? Mutta luomakunnan
täydellisimmän kukan, rakastamani naisen ohitse olin kulkenut sokkona,
kuin syntymästäni saakka sokeana.

SELINA (keskeyttäen, hymyillen:) Kristian, eikö teidän pitänytkin
lakata liian paljon puhumasta ja ajatella omaa pelastumistanne, tehdä
jotakin...?

KRISTIAN (naurahtaen katkerasti:) Silloin päätin myös tehdä jotain.
Läksin matkaan samana yönä riistääkseni hänet itselleni. (Istuutuen
penkille, raskaasti.) Mutta hän tahtoi kuolla. Tunsin sen ja näin!
Emme olisi horjahtaneet mereen, jollei hän olisi syöksynyt syliini,
perävantaalle, ja hokenut epätoivoisessa rakkaudessa: "Elämä ei
sallinut minua sinulle... kuolema sen tekee, kuolema..."

SELINA (lähestyen, laskien kätensä Kristianin olalle:) Kristian, tuo
kaikki teidän on kerrottava samalla tavalla huomenna, kun tutkivat
jälleen asiaa.


II KOHTAUS.

(MATAMI kiireesti vasemmalta.)

MATAMI (Kristianille; kiireesti:) Timperit ja merimiehet tulevat
varvilta päin... iltatuopilleen. Ei sovi Kristian-herran jäädä
tänne kaiken kansan toljailtavaksi. (Ottaen häntä kehoittavasti
käsivarresta.) Ruoka on pöydässä, tulkaa, herra!

KRISTIAN (nousee tahdottomasti, seuraa muutaman askelen Matamia;
pysähtyen mietteissään, kuin vastaukseksi Selinalle:) Kerrottavako?
(Raskaasti, puoliksi itsekseen.) Minulla ei ole olemassa enää mitään
muuta kuin omantuntoni ranneraudat.

SELINA (tekee kiihkeästi estävän eleen aikoen tarttua Kristianin
käsivarteen.)

KRISTIAN (nojaten kieltävästi kätensä; jyrkästi.) Vaiti! Vain hän voi
lähettää minulle merkin, yksin hän, sillä olen hänen ja Jumalan vanki.
(Kääntyy hitaasti; poistuen vasemmalle.)

(Ikkunoiden takaa kulkee joukko miehiä äänekkäästi nauraen ja
keskustellen.)

MATAMI (Selinalle:) Pää huppuun nyt vain, mamselli! (Viitaten
kamarinoveen.) Ja tuota tietä ... köökin portaita!

SELINA (rukoilevasti:) Pelasta hänet, Riitta-muori...

MATAMI (yksikantaan:) Kuta kovempi koulu, sitä parempi pappi, sanotaan.
(Ryhtyy ottamaan oluttuoppeja hyllyltä.)

SELINA (poistuu vasemmalle.)


III KOHTAUS.

(Ovikello soi, oikealta perämies JAAKO MÄRSSY iäkäs merikarhu, entinen
sukeltaja, puolittain kuuro, sekä merimiehet TANELI LÄKSY ja HEISKARI,
puettuina pyhäpukuihinsa, joihin kuuluu sininen villapaita, mustat
housut, kiiltävä vyö messinkisine ankkurisolkineen, solkipatiinat ja
matala merimieslakki.)

LÄKSY: Nyt, matami, otetaan herne... ja pestiryyppy sellaiseen
kaljaasiin, jossa ei seilata aaltoja pitkin!

HEISKARI (hieman ärtyisesti:) Älä sinä Läksyn poika! Eivät ole vielä
kaupat kiinni. (Märssylle tarkoittaen.) Kuka ne tietää... sellaiset
sukelluspurkit! Niissä voi olla kaljuunapilttinä sääriluut ristikkäin.

MÄRSSY (istahtaen oikealle seinäpenkille:) Hoi, matami, pojille
kiilaryyppy ja kaikille kuunari olutta.

LÄKSY ja HEISKARI (kumoavat pari ryyppyä tarjoilupöydän luona.)

MÄRSSY (merimiesten ottaessa ryyppyjä:) Ei kielletä, pojat, ei
kielletä, että monet ovat sukeltajan vaarat... (Nostaen toisen kätensä
korvalliselle huonokuuloisen tapaan.) Mitäh? Sanoitko jotakin, Heiskari?

LÄKSY (kovalla äänellä:) Sitä me vain, että taidat olla sen sata vuotta
seilaavan kuoleman laivan perämies.

MÄRSSY: Häh? Miestäkö? No, totta jumaliste, sanasta miestä...
Kolminkertainen pestiraha ja kaksinkertainen palkka.

MATAMI (tuo ja asettelee oluttuopit pitkälle pöydälle.)

MÄRSSY (Matamille:) Eikös se Rajalinin Riitta enää sano sen parempia
iltapäiviä vanhalle kamraatille?

MATAMI: Keitäs sitä sitten oikein ollaan?

MÄRSSY: Häh-häh-häh... kuullaan, kuullaan!

MATAMI (kuten kuurolle, koroittaen ääntään:) Ollaan, sanoin minä!

MÄRSSY: Ollaan tuota, jotta... tullaanko? (Täynnä hyväntahtoista
koirankurisuutta.) Noh, tuolta tullista on tultu ja alunperin
Keuruunkorvesta on mastohongan perässä pienenä ruotelipoikana
lipitelty, timperin alkuna kosiskeltu yhtä upealanteista Keisalan
Riittaa, jonka sieppasi, tuosta noin, kouran ulottuvilta se Rajalinin
merimies-poika...

MATAMI: No, mutta mun siunaa ja varjele! Eikös vain...?

MÄRSSY (nauraa röhöttäen:) Siunattiin, siunattiin... Ja häissä
tämä poika tanssi sotteisit ja katrillit nuorikon kanssa, vaikka
puretuttikin leukapieliä kiukuntapainen.

MATAMI: Jaako Märssy! (Antaen kättä.) No, terve tulemasta! Ja kun on
tultu oikein perämieheksi...

MÄRSSY: Mieheksi, mieheksi tultiin, kun karattiin maailman merille.
Konstatinuupulin suntit, Monttoviitet ja Havaijit seilattiin
kaikenkokoisissa purkeissa, prikeissä ja frekateissa, mutta Permutaksen
kustalla tämä poika rupesi hantlankariksi sukelluslaivaan ja läksipä
kävelemään lopulta kenkurunmarssia koralliriutoilla ja uponneitten
laivojen salongeissa.

MATAMI: Jestama... Ja sielläkös se on meren paineesta tuo kuulokin
vähän niinkuin...?

MÄRSSY (haamaisten merikarhun kourallaan Matamia, hohottaen hyvillään:)
Joopa joo... kuulemaan on tultu, jotta... eiköpä suostuisi mun
kamraatini Rajalinin leski perämiehen frouvaksi.

HEISKARI ja LÄKSY, (jotka ovat istuutuneet pöytään Märssyä vastapäätä,
remahtavat nauramaan.)

MATAMI: (hyvillään, muka suutahtaen:) Mitäs siinä, senkin
kotkottajat... (Poistuu tarjoilupöydän puolelle.)

MÄRSSY (seuraten Matamia katseillaan:) Joo, joo, pojat! (Viitaten
matamiin.) Akterspeilistä sen näkee... piikin prikiksi ja frekatin
frekatiksi! (Nauravat.)


IV KOHTAUS.

(Vasemmalta JANNE GRÖÖP, puettuna arkipukuun, johon kuuluu kaksirivinen
sininen päällystakki.)

GRÖÖP (vilkuilee varovasti merimiehiin, kulkee kohti _Matamia_, joka ei
ole tarjoilupöydän takaa häntä huomaavinaan.)

MÄRSSY (merimiehille; ottaen rahakukkaronsa ja lyöden sen mahtavasti
pöytään:) Siinä sitä olisi... pestirahaa! Kolmin kerroin, kuten
sanottu. (Ryhtyvät keskustelemaan asiallisen näköisinä tarjouksesta.)

GRÖÖP (Matamille kohteliaasti:) Voisinko saada luvan vähän
konverseerata Kristian-herran kanssa?

MATAMI (epäluuloisena, töykeästi:) Ei tässä murjussa ole tapana
konverseerata, täällä trakteerataan.

GRÖÖP (hienostelevasti:) No, no, matami. Minä en ole tänne tullut
ottamaan mitään kopparslaakareita viimeisen pennin sikunakaljasta, vaan
pelastamaan herra Barkia ikävästä situatshuunista... (Istuu etualan
pöydän luo.)

MATAMI (kohauttaen hartioitaan, yhä ynseästi:) Jos tulee, niin tulee.
(Poistuu vasemmalle palaten hetken kuluttua tarjoilupöydän taakse.)

MÄRSSY (merimiehille:) Vaaroja mukamas, hengenmenoja...? Ehei,
rakkarit, ei sinne päinkään, jollette ota itsellenne uskottomia
eukkoja. Se on nähkääs sillä tavalla, että jos sukeltajan akka
höynäytyy toiseen mieheen, niin se voi jättää ukkonsa merenpohjaan
vettä keittämään tuomiopäivään asti.

LÄKSY: Äläs, millä tavalla!

MÄRSSY: No, ka... sattuipa kerrankin sillä tavalla, että... (Ryhtyy
jatkamaan, Kristianin tullessa, hiljaisella äänellä.)


V KOHTAUS.

(KRISTIAN vasemmalta, astuen Grööpin noustessa suoraan hänen luokseen.)

KRISTIAN: Mitä tahdotte?

GRÖÖP (yrittäen olla sukkela:) Niin, katsokaas, Kristian herra, jos
käyn asiaan suoraa päätä kuin Matelan muori silakan niskaan, niin...
patruuna, yhteisen, kunniallisen nimen vuoksi, antaa teille niin
sanoakseni ylimääräistä kretiittiä, jos tuota... haluaisitte pimitä
näiltä main, paeta... tuonne yön selkään sluupillanne, joka siinä
tapauksessa jäisi teidän ainoaksi perintöosaksenne Barkin pesästä...

KRISTIAN (jännittyen vihasta, terävästi:) Oletteko kuullut koskaan,
Janne Grööp, että lurjuksetkin voivat auttaa oikean tuomion täyttymistä
näkemällä väärin, todistamalla väärin ja väärin valoja vannomalla?

GRÖÖP (yrittäen pilkkaa:) Saan siis viedä patruunalle eräitä
hullunpuheita vastaukseksi?

KRISTIAN (hymyillen, melankoolisesti:) Entisen hullun, sanokaamme.
(Kääntää Grööpille selkänsä, siirtyy vasemmalle tarjoilupöydän päähän
ja taakse, jonne jää hajamielisenä kuuntelemaan Märssyn ja merimiesten
puheita.)

GRÖÖP (poistuu ylimielisesti naurahtaen oikealle.)

MÄRSSY (jatkaen juttuansa päätökseen:) Se oli nähkääs se naakka
houkutellut eräänä myrsky-yönä rakastajansa, joka toimi pumppumiehenä,
työnsä äärestä kajuuttaansa, ja aviomies jää tukehtumaan yhdeksän sylen
syvyyteen. Minä sen sieltä vinttasin viime tingassa laitaluukusta
kannelle. Mutta tapasipa mies pian sen jälkeen herjan akkansa
verekseltään synnin työstä, surmasi sen lyijysaappaansa anturalla ja
istui muutaman vuoden linnassa. Ja sitten siitä vasta tuli sukeltajain
mestari. Toista sataa ihmistä haalasi meren alta, ennen kuin ruumis
halvaantui, suonet murtuivat ja tuli umpikuuroksi molemmista
korvistaan, Mutta, kuten sanottu... ei sitä merenpohjassakaan niin
jolsasti käy, jos ei rupea hulluna reuhtoilemaan ja jos akka on
uskollista sorttia.

KRISTIAN (tullen tarjoilupöydän takaa:) Kertokaa enemmän, haluan
kuulla...

MÄRSSY: No, perh-ha-na! Eikös se olekin ihan se Parkin nuoriherra, joka
parikymmentä vuotta sitten sukelteli prikien tamstaaveista sen riivatun
viikarina...?

KRISTIAN Niinpä niin. (Kiihkeästi.) Mutta hän... tuo sukeltaja, pelasti
siis kymmeniä, satoja haaksirikkoisia... hukkuneita meren pohjasta...?

MÄRSSY (käsi korvan takana:) Häh? Puhuapa vähän...

KRISTIAN (äänekkäämmin:) Tarkoitan... hänen suonensa murtuivat,
hän halvautui vähitellen jäsen jäseneltä ja kuurous lisääntyi
lisääntymistään? Niinkö?

MÄRSSY: No, helkkarissa... tottakai, kun se hukkuneita haalatessaan
tapasi pompahuttaa itsensä pohjasta pintaan äkkinäisenä pallona. Ei,
pojat, merenpohjista pitää nousta hitaasti, tuuma tuumalta, mutta
alaspäin saa mennä vaikka kanuunan kuulana, jos haluaa.

KRISTIAN (kiihkeästi:) Mutta hänellä oli _kiire_, eikö niin? Hukkuneita
saattoi olla paljon ja...?

MÄRSSY: Häh? Kiire! No, mikäs kiire niillä... vainajilla!
(Salaperäisenä, jännittävästä.) Mutta... nähkääs, sen oli höltynyt
vankilassa jokin ruuvi päästä. (Nauraen huvitettuna.) Se uskoi,
katsokaas, että haaksirikkoinen ei kuole veden alla, vaan vasta
pinnassa, ilman hengessä. Silloin, näätsen, särkyy hukkuneen pään
ympäriltä suuri ilmakupla, josta se on siihen saakka tainnoksissa
hengittänyt.

LÄKSY: No, totta jumaliste!

KRISTIAN (kärsimättömänä, polttavassa jännityksessä;) Vaietkaa! Entä
sitten?

MÄRSSY: Onpa niitä uskoja, on... merenpohjasta taivaaseen asti.

KRISTIAN (kiihkeällä, kovalla äänellä:) Toteutuiko hänen uskonsa
koskaan? Tapahtuiko sellainen ihme, että...?

MÄRSSY (keskeyttäen:) Jotta... ihmettäkö? Piru hänet tiennee. Toiset
heräsivät henkiin, kun vatkattiin keuhkoista vesi, joskin harva, perin
harva. Mutta niin se herja uskoi, että jos tuo elämän ilmakupla säilyi
ehjänä, jo heräsi henkiin vaikka tusinan sylen syvästä.

KRISTIAN (on noussut; puoleksi itsekseen:) Niin, meren syvyydet
ovat ihmeitä täynnä... Ja tämä oli minulle merkki? (Matamille.)
Riitta-muori! (Tämän lähestyessä.) Kuulitko? Minun tulee sukeltaa
hukkuneita meren syvyyksistä... yksi jokaisesta hänen huokauksestaan!
Se on Janikan viesti minulle. Minun tulee kestää ja kärsiä... Ei
vankilassa, vaan työssä ja vaivassa, hänen kaltaisiaan pelastamalla.
Eikö niin, muori, sehän on hänen selvä käskynsä ja anteeksiantonsa?
Minä saan elää ja... uskaltaa!

MATAMI: Mitenkäpähän muutoin... elettävähän toki hyvällä ja huonolla
säällä.

KRISTIAN (jatkaen näkyään:) Vereni särkyy ja suoneni murtuvat. Kerran
olen viimeistä kalvoa myöten kuuro. En kuule enää ystävien enkä
vihamiesteni ääntä, vaan yksin hänen, vain hänen! (Märssylle, joka
merimiesten kera on katsonut häneen kummissaan.) Koska lähdet... koska
palaat takaisin sukelluslautalle?

MÄRSSY (kuulostellen:) Jaa, että tuota...?

KRISTIAN (jälleen Matamille:) Ymmärrätkö, muori? Nyt minulla on oikeus
taistella itseni täältä vapaaksi. Ja sitten Kanaaliin ja Välimerelle
oppipojaksi ja sukeltajaksi. (Märssylle; korottaen ääntään.) Minä
lähden mukaasi! Kuuletko, perämies? (Poistuu vasemmalle.)

MÄRSSY (ja merimiehet jäävät tuijottamaan hämmästyneinä toisiaan.)


VI KOHTAUS.

(KNÖÖSIN POIKA ja HOPPOINEN, kaksi nuorta merimiestä, puettuina
huolimattomasti merimiehen arkipukuun, alkavat laulaa kadulla,
ikkunoitten takaa, huikealla äänellä:)

    Huipata, hoipata tämän pojan täytyy,
    heila on mennyt ja takki on juotu,
    huipata, hoipata tämän pojan täytyy,
    aaltojen alle on hautani luotu.

(Vielä sisään astuessaan, oikealta, he laulavat kertosäettä.)

MATAMI (kuuntelee hoilausta uhkaavana, kädet lanteilla, sieppaa
varsiluudan uunin kupeelta; laulajien ennätettyä keskilattialle,
muurin luota:) Ulos, ryökäleet, tai tämä akka huitelee! (Merimiesten
lopettaessa laulunsa siihen paikkaan.) Täällä ei trakteerata
humalaisille seilareille.

HOPPOINEN (hyvitellen:) Ei olla, matami, humalassa. Murheessa ollaan ja
pestiä haetaan.

KNÖÖSIN POIKA (Märssylle:) Ja nyt se otetaan se sinun pestisi
haikalojen hotoon! Ryysyt on päällä, ei pennin syrjää massissa, mutta
päässä on helvetin hiki. Otatko kaksi reimaa poikaa? Petyykit on
reilassa!

MÄRSSY: No, pärh-hana, sanoi entinen rovasti! Kuin kypsät kekäleet
krouvarin pätsistä!

HOPPOINEN (ojentaen kätensä kaupan vahvikkeeksi:) Tuossa on koura, joka
ei vapise!

HEISKARI (Läksylle:) Eikä olla meilläkään nokkavastasen poikia, jos...

KNÖÖSIN poika: Mutta harjakaisia ei juoda köyhien Prunnihaassa
tuohilipillä eikä näissä oppinoukkujen kapakoissa, vaan vallasherrojen
Ilolinnassa. Ja se on tärkimmäisin kontrahtin pykälä, perämies.

MATAMI (uhkaavasti:) Ja joutukaakin siitä! Ei minulla ole aikoja tässä
tätä... iankaikkista vehtuuttamista...

MÄRSSY (Matamille, hyvitellen, taputtaen leppoisasti lanteille:)
Mennään, mennään ja tullaan huomissa päivänä, ennen lähtöä,
merinoohuivi ja kellonvitjat lakkarissa, he-he, vai...?

MATAMI (puolittain leppyen:) Tulee, kun tulee ja jos tulee...

(MÄRSSY, KNÖÖSIN POIKA, HOPPOINEN, LÄKSY ja Heiskari poistuvat
oikealle; äskeinen laulu alkaa jälleen kuulua ikkunain takaa, häipyen
vähitellen kuulumattomiin.)

MATAMI (on seurannut poistuvia oikealle, menee vetämään kiinni auki
jätettyä ovea, katoo hetkeksi; kuuluu hämmästynyt huudahdus ja sanoja:)
... sus siunatkoon... kukas se täällä...? (Vetää mukanaan sisälle
_Selinan_, joka tulee mukana hädissään ja arkaillen.)

SELINA: Odottelin hänen lähtevän kävelylle. Minun täytyi tulla
uudestaan, kun...


VII KOHTAUS.

(KRISTIAN kiireesti vasemmalta.)

KRISTIAN (jo tarjoilupöydän luota:) Joko hän läksi? (Yhä tiukemmin.)
Eikö hän jättänyt mitään sanaa?

MATAMI: Meni Ilolinnaan... pestattaviensa sakissa. (Poistuu
vasemmalle.)

SELINA (vakavasti, asiallisesti:) Teidän on paettava, Kristian, nyt
ei ole aikaa mihinkään muuhun. (Värähtäen tuskasta.) Minä en olisi
enää rohjennut tulla, jollen olisi kuullut omin korvin, että viskaali
Hjerpe, puolisonsa ja lastensa rukouksista, on taipunut velipuolenne
käskyyn. (Kristianin kävellessä omissa ajatuksissaan edestakaisin.)
Kuulkaa minua! He tulevat teitä vangitsemaan.

KRISTIAN (hymyillen:) Nyt ei voi minua enää mikään voima vangita.

SELINA: Kaksi poliisia, viskaali, Janne Grööp ja patruuna... he
tulevat, ymmärrättekö? Ei ole, uskokaa minua... nyt ei ole aikaa
hukattavissa!

KRISTIAN (omissa aikeissaan, taistelunhaluisena:) Eipä ole, totta
vieköön, enää aikaa hukattavissa. He tulkoot! (Siirtyy akkunoitten luo.)

SELINA (ihastuen, kiihkeästi:) Niinpä... lähtekäämme, Kristian!
Otin mukaan säästörahani ja koruni. Minä lähden mukaan! (Lähestyen;
suloisesti.) Ettehän kiellä, ettehän?


VIII KOHTAUS.

(Ääniä alkaa kuulua akkunoitten takaa.)

PATRUUNA (ulkoa:) Konstaapelit... pihan puolelle! Janne Grööp... tänne!

SELINA (hätääntyneenä:) Kuuletteko? Juoskaamme! Hän ei ehkä estä meidän
pakoamme... (Aikoen ohjata Kristiania ulko-ovea kohti.)

KRISTIAN (ottaen Selinaa hartioista:) Rakas Selina, ette ymmärrä
minua. Lähden kyllä, mutta sitä ennen taistelen velipuoltani vastaan.
Minä tarvitsen nyt sekä kunniani että omaisuuteni. (Saattaa Selinaa
vasemmalle.) Ja te, älkää jääkö minua odottamaan. (Ankarasti.) Minä
en voi antaa mitään eikä minulta myöskään voi ottaa kukaan mitään
paitsi hän, Janika-vainaja... Olen hänen vankinsa niin elämässä kuin
kuolemassa! Menkää...

SELINA (siirtyy vasemmalle Kristianin saattamana, pysähtyen:) Enkä
kuitenkaan, Kristian... voi olla... odottamatta...! Hyvästi. (Poistuu
vasemmalle.)

PATRUUNA (avaa ulko-oven; ovelta ulospäin, kiukkuisen tarmokkaana:)
Viskaali Hjerpe! Missä viivyttelette? — Odottakaa tässä! (Astuu sisään
puettuna lyhyeen päällystakkiin suurine sarvinappeineen; Kristianille.)
Vai niin, sinä hylkäsit siis sen armon, jota äsken hyvän hyvyyttäni
lähetin tarjoamaan. Miksi?

KRISTIAN (hymyillen:) Katsos, rakas velipuoleni, pohjatuuli on kylmää,
vaikka se sattuisi tuulemaan etelästäkin päin.

PATRUUNA (kylmän iskevästi:) Olkoonpa niin. Mutta nyt on sinut pettänyt
parhain suojelijasi, viskaali Hjerpe, ja edessäsi on joko häpeällinen
pako tai vielä häpeällisempi vangitseminen ja syytös... lievimmin
sanoen kuoleman tuottamuksesta.

KRISTIAN (hymähtäen:) Erehdyt, veljeni. Etkö enää muista, että
parkaasin soutumiehet, joita oli kahdeksan, ovat nähneet haaksirikon
aivan toisennäköisenä kuin kätyrisi Janne Grööp. Ja he tulevat
raastuvassa, kaksi sormea raamatulla, puhumaan näkemisensä sitä
suoremmin, koska yksinkertaiset kansanmiehet eivät hevin halua tärvätä
rehellistä sieluansa väärällä valalla. Mutta siitä, juuri siitä tulen
syyttämään puukhollari Grööpiä, jos jatkatte peliänne.

PATRUUNA (hätkähtäen, peittäen tappionsa ivaan:) Kas, kas, joko alkaa
velipuoleni kielenkanta laueta! Mikähän lie sen tähän saakka sitomalla
sitonut?

KRISTIAN: Sen saattoi, katsos, kirvoittaa vain taivaallinen ihme.

PATRUUNA: Nyt ei ole aikaa arvoituksiin!

KRISTIAN (iskevästi:) Erehdyt taaskin, hyvä veli. Taivaastakin päin
saatetaan puhua joskus järkeä. Ja se merkitsee tässä tapauksessa sitä,
että lähden täältä koska haluan, mutta otan sitä ennen äidinperintöni
irti Barkien perästä, jossa on minun osuuttani hoidettu vaarallisen
huonosti, veli patruuna.

PATRUUNA: Ooho, vai siihen suuntaan! Mutta enpä ihmettele. Sinä olet
houraillut aina etkä siitä ikänäsi lakkaa.

KRISTIAN: Niinpä kyllä, valitettavasti, yksinpä näissäkin asioissa.
(Kiihkoutuen, kohoten siveelliseen suuttumukseen.) Sillä minä häpesin
sinun petollisuuttasi. En saanut sanaa suustani sinua vastaan, vaikka
näin, että Grööpin kuitit minulle lähetetyistä summista oli ylitetty
suorastaan törkeästi. Lopulta kuitenkin pari toveriani — kahden viime
vuoden aikana — sai minut ottamaan todistajien läsnäollessa vastaan
nuo kohtalokkaan alhaiset summat. Mitä arvelet, eikö tämä kummallinen
ristiriita kykene todistamaan sinun kirjanpitäjääsi ja sinua...
väärentäjiksi?

PATRUUNA (on ryhtynyt kävelemään hermostuneena edestakaisin:) Hyvä
veli, luulen, että Grööp on... noissa tapauksissa pyrkinyt katsomaan
horjuvan kauppahuoneemme pelastamista... Et voi kieltää, että tuhlasit
enemmän kuin...

KRISTIAN (terävästi iskien:) Mutta sinä säästit. Ja taaskin minun
selkäni takana. Sattunetko näet muistamaan, että sinulla on
yksityistililläsi kauppahuoneen rahoja Tukholmassa ja sitä paitsi
Pietarin pankeissa ruplia... kohtalaisia summia.

PATRUUNA (menettäen malttinsa): Kuka sinulle on...?

KRISTIAN (siirtyen oikealle, avaten ulko-oven; kutsuen:) Hjerpe! Setä
Hjerpe! (Palaten; Patruunalle.) Ei näitä asioita _hän_ ole kertonut.
Niistä sain tiedon sattumalta eräällä Tukholman-matkallani.


IX KOHTAUS.

(VISKAALI HJERPE on tullut ulko-ovesta.)

KRISTIAN (viitaten Hjerpeä; Patruunalle:) Mutta hänessä,
kummisedässäni, on herättänyt hänessäkin kummastusta, että tapanasi
on tehdä parhaimmat rahtaukset ja kaupat niin sanoakseni omalla
onnellasi ja omaksi voitoksesi, kuten todistaa parhaillaan »Gloriamme»
salaperäiset rahtausmatkat Lontoon ja Odessan palveluksessa.
(Säikähtyneelle Hjerpelle.) Älä pelästy, setä Hjerpe! Velipuoleni
suostuu täsmälleen tällä hetkellä siihen, että velkasi siirretään
minulle. (Lyöden ystävällisesti Hjerpeä olalle.) Ja sinä saat tästä
alkaen edustaa minua kauppahuoneen asioissa holhoojanani, jota
onnea velipuoleni on yrittänyt minulle niin innokkaasti tarjoilla.
(Patruunalle, näytellen kohteliasta.) Suostunet näihin järjestelyihin?
(Muuttautuen synkän uhkaavaksi.) Muussa tapauksessa syytän sinua
moninkertaisesta petoksesta. Vastaa!

PATRUUNA (on lyyhistynyt lyötynä penkille istumaan; katkonaisesti:)
Kuten haluat, jos... »Gloria» jää... kauppahuoneen haltuun ja...

KRISTIAN (jyrkästi:) Mitä yli äidinperintöni jää omaisuuttani
liikkeeseen, siitä vaadin tilinteon aikanaan.

PATRUUNA (nousten; epätoivoissaan, nostaen nyrkkinsä:) Sinähän olet...!

KRISTIAN (ehdottoman jyrkästi:) Joko tai! ja »tai» merkitsee kanteen
nostamista jatketusta kavalluksesta.

PATRUUNA (lannistuen kuin ruhjovasta iskusta; Hjerpelle, tietämättä
mitä sanoa:) Viskaali, saatte poistua! (Lyhyesti, kuin paineen alta,
viitaten Kristianiin.) En syytä häntä. Sovimme asiat keskenämme...
(Äkkiä kuin suutahtaen.) Mitä odotatte? Menkää! (Siirtyy vasemmalle,
jonne jää synkkänä seisomaan.)

HJERPE: Olen vain ymmälläni. Osaan tuskin kummailla ja arvailla mitä
täällä lie tapahtunut. (Kristianille masentuneena.) Enkä oikein tiedä,
mitä glunttia enää rohkenisin laulaa, sillä olinpa jo taipumaisillani
myymään sieluni pirulle... Mathilda parkani kyynelistä. Voitko unohtaa?

KRISTIAN (tarttuen Hjerpeä sydämellisesti olkaan; iloisesti:) Et olisi
kyennyt minua lopultakaan pettämään, sinä syyntakeeton juvenaali!

HJERPE (ilostuneena, peittäen syvän liikutuksensa leikilliseen sävyyn:)
Sinä Herran poika! Niinpä en laulakaan Mathilda raukalleni muuta
kuin pari säettä Maisterin ja Gluntin »Jäähyväisistä». Muistatko?
'Löfstabron kohdalta erkanee tie...!' (Poistuu ulko-ovesta.)

PATRUUNA (kääntyen; hitaasti, painokkaasti:) Sinä voitit tällä
kertaa. Mutta sinun pitää myöskin tietää, että olen sinua aina
vihannut, pienestä pitäen. Vai muistatko, että minä olin isämme
talossa emäntäpiiasta rouvaksi päässeen sietämällä siedetty kakara
ja sinä papintyttären hellitty lellipoika? Niinpä mene, mene!
Ainoaksi toivokseni jää uutinen, joka ilmoittaa sinun kuolemasi, joko
merenpohjaan tai yökapakoitten kloaakkeihin...

KRISTIAN (astuen velipuolensa eteen; silmästä silmään, hillityssä
moraalisessa vihassa:) Ja sinä... vihan ja kateuden yhteinen äpärä,
sinä rohkenit valehdella rakkautta Janika Stormille! Hänen sijastaan
olisit _sinä_ ansainnut kuoleman, mies.

PATRUUNA (ivallisesti:) Luuletko yhä olevasi näyttämöllä, komeljanttari?

KRISTIAN: Melkeinpä... Ja ikuisella näyttämöllä! Sillä iankaikkinen ja
ylitsepääsemätön kuilu näyttää olevan teidänkaltaisten ja meidän...
parjattujen haaveniekkain välillä.

PATRUUNA (ironisesti:) »Alhaisten» ja »jalojen» kai tarkoitit sanoa?

KRISTIAN: Luultavasti. (Nousten.) Ja vielä enemmänkin! Sillä vasta tänä
iltana sen todella näen... (Kuin näkyä nähden.) Se on merenpohjiin
ulottuva, maan perusvuoret lävistävä ja taivaisiin yltävä raja, jonka
yli ei ojenna ihmisennäköinen toiselle kättä, ei vedenpisaraa tarjoa
»lähimmäisensä» janoon, ei ymmärrä toisen kieltä, ei sanaa, vaikka
toinen hädässä huutaisi tai haastaisi mesikielellä... Sellainen se on,
Mikkel Bark.

PATRUUNA (nousten:) Onpa tottakin eräitä saarnanjuuria... papintyttären
pojalla. (Ottaa lakkinsa.)

KRISTIAN: Mutta sanomatta on vielä eräs _asia_, joka sinun on
hyödyllistä kuulla. Tähän saakka olen teidänkaltaisianne väistänyt.
Olen sulkenut silmäni alhaisuuksiltanne tai katsellut teitä kuin
eräitä välttämättömiä luonnontieteellisiä olioita. Mutta nyt, tästä
illasta alkaen aion taistella teossa teitä vastaan. Ja juuri se,
pane se mieleesi, on minun uusi ja oikea siveysoppini, jossa ei ole
valitsemisen varaa. (Alkaa kuulua kaukaa merimiesten laulama 'Huipata,
hoikata'-laulu, jota jää kuulostelemaan.) Kuuletko tuota laulua?

PATRUUNA: Minun lauluni on tästä alkaen vain se, että viimeinen laivani
»Gloria» on kaikkine aarteineen oleva minun. (Poistuu, painaen oven
jäljessään kiinni lujasti ja varmasti; äskeinen laulu alkaa kuulua
entistä raikuvammin.)

KRISTIAN (viitaten vasemmalle; täynnä voitollista riemua:) Kuuletko,
muori, siellä laulaa Ilolinnan kallioilla minun uusi armeijani,
yksinkertaisten ja rehellisten miesten armeija.

MATAMI (joka on tullut edellisen repliikin alussa:) Sekalaista
sakkia... nämä seurakunnat ja armeijat, pait jos tämä muija lähtee
mukaan trakteerskaksi.

KRISTIAN (hyväillen, iloisesti:) San opas muuta...! (Puoliksi
itsekseen.) Mutta... nyt viimeistä kertaa tämän maailman Ilolinnaan...
ja sitten, muori, taivaallinen pesti vainajien ihmelaivaan. (Poistuu
vasemmalle.)

MATAMI (jää katsomaan säikähtyneen ihmettelevänä.)

_Väliverho_.




KOLMAS NÄYTÖS.


Näyttämö: höyryllä käypä sukellusproomu, josta on näkyvissä osa
matalalaitaista työskentelyaluetta; taka-alaa rajoittaa matalahko
laita, jossa on kaksiosainen, tällä kertaa suljettu portti; taustana
on meri, josta häämöittää kallioluotoja ja kaukainen ranta;
vasemmalla, hieman etualalla, kajuutan seinä, josta portaat alas
kajuuttaan; tämän takaa kulkee käytävä edelleen taka-alaa vasemmalle;
oikealla rajoittaa näyttämöä aluksen yläkannen seinä, joka huipentuu
perämiehen ohjaushytin seinäksi etualalla; täälläkin on taka-alalta
kulku oikealle, kannelle, portaita myöten; etualalla, ohjaajahytin
alapuolella, yksinkertainen puupenkki; keskellä, hieman etualalla,
pari jakkaraa; näistä takaviistoon vasemmalle koroke, jolla on
vipuvartinen ilmapumppu laitteineen: ilmajohtoineen, laskuköysineen ja
signaalinuorineen. Vasemmalla, kajuutanovesta etualalle päin korkeahko
mekaanikon pöytä, jolla työkalujen keskellä myös sukeltajan kypärä.
Näyttämön yleisväri on sinisen harmaata, pielet ja takalaidan yläreuna
maalattu tummanruskealla.

On sumuinen kevätkesän aamu; sumun läpi häämöittelee merellä
harhailevien pelastusveneiden valoja; kuitenkin jo kolmannen kohtauksen
aikana sumu huomattavasti hälvenee.


I KOHTAUS.

(Harvahkot taustan valot liikkuvat ristiin rastiin; kuuluu kaukaisia
huutoja ja sireenipillien vihellyksiä; lähempää airojen tahdikasta
soutua ja kolketta; oikealta yläkannelta edestakaisin kiirehtivien
askelten töminää sekä seuraavia huutoja):

1 NAISÄÄNI: Auttakaa, auttakaa... palelee, palelee!

JUUTIN ÄÄNI (käskevästi:) Köysiportaat! Haalatkaa, miehet! (Vasemmalta,
kaukaa, kuuluu uusia suuntaa etsiviä »hoi» ja »hoijaa»-huutoja, joihin
laivasta vastataan pari kertaa toistuvalla hätäkellon soitolla. Valot
taustalta vähenevät nopeasti ja katoavat sumun hälvetessä.)

2 NAISÄÄNI: Tyttäreni, tyttäreni! Missä on minun tyttäreni?

JUUTIN ÄÄNI: Hiljaa! Rauhoittukaa!

MIESÄÄNI: Päällikkö! Uusia veneitä paapuurin puolella!

JUUTIN ÄÄNI: Haltäkille... kolme miestä!

(Ilmapumpun luona työskentelevät LÄKSY ja HEISKARI, joista edellinen
painaa tasaisessa tahdissa pumpun vipuvartta, ja jälkimmäinen
lappaa hitaasti laskuköyttä; HOPPOINEN, lähempänä takalaitaa, pitää
signaalinuoraa ja KNÖÖSIN POIKA kurkkaa jännittyneenä yli laidan
merelle päin; kaikki ovat puettuina merimiesten työpukuihin.)

KNÖÖSIN POIKA (Hoppoiselle:)

Joko nykii, joko...?

HOPPOINEN: Eikä tärpi. Vastahan sitä juuri lasketaan! (Viittaa
Heiskariin.)

MIESÄÄNI (oikealta:) Herra Jumala, hän ei herää enää, hän ei herää!
(Ääni tukehtuu.)

LÄKSY (jatkaen pumppaamista:) Ja mitähän se meidän mestari sieltä
luulee löytävänsä? Pelastusveneisiinhän ne... Ja riuttoja vastassahan
se laiva makaa... Mihinkäs se siitä luiskahtaisi?

HEISKARI (alkaa äkkiä lappaa köyttä takaisin:) Hiljaa!

KNÖÖSIN POIKA: Ilmakuplat lakkasivat nousemasta pinnalle!

HEISKARI: Peeveli vieköön! Mitäs tämä? Sehän löysää löysäämistään?
Aikooko se...?

HOPPOINEN (äkkiä; huutaen:) Neljä kertaa! Neljä merkkiä, Heiskari!


II KOHTAUS.

(JUUTI, instruktööri, oikealta kansiportaista; hän on puettuna
kaksiriviseen siniseen takkiin ja virkalakkiin, on nuorehko ja
puolittain herrasmiehen näköinen.)

JUUTI (jo portailta:) Mitäs täällä? Mitä on tapahtunut?

HOPPOINEN: Neljä merkkiä, päällikkö. Se tahtoo nousta!

HEISKARI (jännittyneenä:) Se löysää, löysää yhä! Nyt se tempoo...
(Siirtyy köyttä seuraten vasemmalle taka-alalle.) Ja perhana! Nyt se
päästi irti!

HOPPOINEN (hämmästyneenä:) Ja heitti siknaalinuorankin siihen
paikkaan...

JUUTI (viitaten vasemmalle taka-alalle:) Tuonne... etuportille!

HEISKARI (katoo vasemmalle.)

JUUTI: Onko se mies hullu? Se on sulkenut ilmaläpän ja nousee
korkkipallona pintaan... (Hoppoiselle ja Knöösin pojalle.)
Hantlankarit, etuportille! Ja riisukaa hänet nopeasti!

HOPPOINEN ja KNÖÖSIN POIKA (vasemmalle.)

MÄRSSY (työntäen päänsä näkyville ohjaushytin akkunasta; Juutille:)
Haaksirikkoisia... pari parkaasia ylähangan puolella!

JUUTI (ärtyneenä:) Tämä proomuhan taitaa muuttua Noakin arkiksi!
(Poistuu kiireesti vasemmalle.)

LÄKSY (lakaten pumppaamasta; Märssylle:) Nyt se nousi! Hoi, Märssy!
Katso, katso (Nauraa poikamaisesta) Siinä se on... pörriäinen...!
Sudenkorennon pää ja sontiaisen ruumis...

MÄRSSY (on katsonut kämmenensä alta tiiraillen:) No, per-hha-na! Nyt
se toi taas niitä morsiamiaan... Ihanhan sieltä kuultelee hameen
tapaista... kellervän näköistä...

LÄKSY (on juossut kurkkaamaan takalaidalta; palaten, jännittyneenä:) Jo
nostavat. Se on nainen... retkallaan sen käsivarsilla.

MÄRSSY: Häh? Varreltaanko? Hoikka on varreltaan...


III KOHTAUS.

KRISTIAN (vasemmalta, näkymättömistä; käskevästi:) Yläkannelle!
Tekohengitystä... kiirehtikää!

JUUTI (näkymättömistä, vasemmalta, josta on alkanut kuulua
pelastettavien hälinää:) Järjestyksessä! Takaisin, mies! Naiset ja
lapset ensin!

HEISKARI (jatkuvan hälinän aikana vasemmalta, kantaa taka-alaa pitkin
keltapukuista, kuolleelta näyttävää naista; katoo portaita oikealle.)

MÄRSSY: Se on poikaa! Eläviä ei huoli, mutta vainajia kerää sen
saakelin rutosti.

LÄKSY (joka on siirtynyt kurkkailemaan vasemmalle; palaten, nostaen
varottavasti kätensä:) Sst... Mestari tulee. (Siirtyy syrjään.)

KRISTIAN (puettuna vankkoihin housuihin ja paksuun villapaitaan,
päässä sukeltajakypärän alla pidettävä villamyssy, tulee vasemmalta;
horjahtaa väsymyksestä, tarttuu pumpputelineeseen, koettelee ohimoaan
kädellä; naurahtaen heikkouttaan:) Kas, kas, jalat eivät enää kannata
omaa isäntäänsä! Ja korvissa taitaa humista... (Hymähtäen.) No, olihan
se hieman... äkkinäistä... (Siirtyy oikealle, penkille, heittää myssyn
päästään, kuivaa otsaansa hihallaan.)

MÄRSSY: Ei pitäisi sillä tavalla, mestari. Siinä käy lopulta kuin
mustalaisen hevosen.

KRISTIAN (äkkiä:) Onko hän elossa? Saatiinko hänet...?

LÄKSY: Kyllä se näytti olevan vain hautausta vailla.

KRISTIAN (väsähtyen jälleen, viitaten Läksylle:) Mene, ota selvää.

LÄKSY (oikealle; kuuluu, samoin oikealta, höyrylaivan huuto.)

KRISTIAN (kuin havahtuen:) Ei, ei, se ei saattanut olla vainaja! Sillä
oli keltainen puku, kuten hänelläkin... Eikö ollut?

MÄRSSY: Häh? Mitä, mestari?

KRISTIAN (kavahtaen istuimeltaan, puoleksi itsekseen:) Ja se liikkui
kuin elävä olento... tuskin muutaman sylen syvyydessä... (Märssylle,
kovalla äänellä.) Kuulitko? Se haami käsivarsillaan minua kohti, ne
aivan kuin tarttuivat kaulani ympäri.

MÄRSSY: No, pitäisihän mestarin olla kokenut, että sillä tavalla ne
aina huljuilevat... vainajat, meren liikahteluista.

KRISTIAN (Märssylle; lujassa uskossa:) Ei, ei! Tämä oli toista. Hän
aivan kuin hakemalla haki minua... (Iloisena, raikkaana näkynä.)
Tiedätkö, sen ihanammin ei himmerrä hiustähden oranssi koralliriutan
kupeessa kuin hänen hiuksensa äsken... (Melkein yltiöpäisessä
leikissä.) Minä olin vähältä seurata häntä yhä syvemmälle, sillä häntä
olisi saattanut luulla ilmieläväksi Vetehisen tyttäreksi!

LÄKSY (oikealta:) Kuollut kuin kuollut. Juuti ja Heiskari sitä kyllä...
(Siirtyy vasemmalle ja katoo seuraavan repliikin aikana kajuuttaan,
vasemmalle.)

KRISTIAN (keskeyttäen, puoliksi itsekseen:) Kuollut kuin kuollut...
(Siirtyy ajatuksissaan vasemmalle, työpöydän luo, ottaa siltä kypärän
ja metallilevyn ja meisselin; näyttää ryhtyvän työskentelemään;
puoliksi itsekseen, puolittain Märssylle.) Enkö minä ole jo kylliksi
jaksanut... puolessatoista vuodessa? Vainajaa, pelkkää vainajaa on
noussut, niin Persianlahden helvetinkattilasta kuin Välimeren ruskean
punaisesta sannasta. (Asiallisen kiinteästi.) Märssy, minä tahtoisin
pelastaa, mutta en kykene sen enempää kuin antamaan lohtua omaisille...
heidän vainajansa siunattuun multaan haudattaviksi. (Alkaa hitaasti
meisselin avulla työskennellä.)

MÄRSSY: Multaan? Multaanpa hyvinkin. Ja ovatpa siitä olleet mestarille
monen monet kiitosta täynnä.

KRISTIAN (ilostuen:) Totisen totta, perämies! Jotainhan on jo sekin.
(Puoliksi itsekseen.) Eikä ole lupa tutkailla Jumalan vangin, vaan
kestettävä paikallaan... (Märssylle; jälleen rohkeana.) Katsohan
Märssy! Luulen, että tämä onnistuu... kuulokoje, jolla saatan
signaalinuoraan nykäisemättä puhua merenpohjasta... Usko pois! Tällä
pannaan vielä sinunkin korvasi paikoilleen...

MÄRSSY: Ho-ho-ho... Vai korvat? Joopa, joo...

KRISTIAN: Täällä Pohjanlahden rajoilla me teemme vielä ihmeitä. Emme
ole tänne turhan vuoksi suurin vaivoin tällaista proomua hinanneet.


IV KOHTAUS;

(JUUTI vasemmalta.)

JUUTI: Höyry Tukholman suunnalta, laskee juuri parkaasia veteen. Kai
tarjoomme sen hoiviin nuo haaksirikkoiset?

KRISTIAN: Mitä ajattelette, herra instruktööri? Me hoidamme itse sekä
pelastuneet että... vainajamme. (Äkkiä.) Niin, onko, mitään toivoa
tuosta äskeisestä... keltapukuisesta?

JUUTI (kohauttaen harteitaan, karkeahkosti:) Tjaa, luulen... hukkaan
meni hyvät humalat.

KRISTIAN (alistuen, jäyhästi:) Niinpä niin. Mutta hänen omaisistaan on
otettava selvä. (Hieman melankolisesti.) Katsokaas, ihmisillä on se
huvittava harhaluulo, että heidän rakkaimpansa on suloisempaa lahota
kirkkomaan mullassa kuin meriheinän autuaassa sylissä. (Asiallisesti.)
Siispä, ottakaa asiasta selvä. Ja muuten... haettakaa varastoista
lämpimät huovat ja kuivia vaatteita pelastuneille, jokaiselle ryyppy
rommia ja mitä muuta lie tarpeen... No, niin tavalliseen tapaan.
(Viittaa Juutia poistumaan.)

JUUTI (aivankuin purkaen jo kauan aikomaansa; hyökkäävästi:) Sallikaa
minun kuitenkin jo lopultakin sanoa, että tämän aluksen omistava
kompania ei ole mikään hyväntekeväisyysseura eikä tämä proomu mikään
haaksirikkoisten lasareetti.

(HOPPOINEN ja KNÖÖSIN POIKA ilmestyvät väittelyn aikana näkyviin
vasemmalle taka-alalle, kuten myöskin LÄKSY kajuutan ovesta.)

KRISTIAN (keskeyttäen; ironisesti:) Oikein, oikein, herra Juuti!
Teistä jos kenestäkään käy selväksi taaskin, että kierosilmäisiä
puukhollareita on jokaisella leveysasteella. (Ylpeästi.) Mutta
teidän tulee tietää, että minä en ole tullut tänne vain junnatakseni
pikkuporvareitten kassakirstuja ja romurautaa.

JUUTI (suuttuneena; jäykästi:) Puulaakin konttoripäällikkö
Kööpenhaminassa saa kyllä arvioitavakseen teidän järjettömät
päähänpistonne ja solvauksenne, herra mestari.

KRISTIAN (määräävästi, lyhyesti:) Herra Juuti, olette vapaa
instruktöörin tehtävistänne, alennan teidät apulaiseksi, assistentiksi,
ja teidän toimenne saa toistaiseksi Heiskari. Voitte mennä.

HOPPOINEN (KNÖÖSIN POIKA ja LÄKSY räjähtävät hyvänmielen nauruun;
kuuluu huudahduksia:) Jopa tuli! — Siinäs sait, juuttilainen!

JUUTI (malttinsa menettämäisillään; nauraen röyhkeästi:) Taisittepa,
herra mestari, kirjoittaa itsellenne eropassin.

KRISTIAN (kääntyen kaikkien puoleen:) Miehet! Perämies Märssy!
Aikomukseni on ollut juuri näinä päivinä ilmoittaa, että äskeisen
Kööpenhaminaan poikkeamisemme jälkeen olen sukelluskompanian suurin
osakas, joten olen myöskin ainoa käskijä tässä aluksessa.

MÄRSSY (tyytyväisenä hohottaen:) No, per-hha-na, pojat! Rommiryyppy sen
asian päälle, vai...?

LÄKSY (heittäen lakkinsa ilmaan, toisten heiluttaessa mukana:)
Ruoriryypyt ja taklinkiryypyt samassa kalaasissa! (Hurraavat lyhyesti
ja raikuvasti kaksi kertaa.)

KRISTIAN (on siirtynyt taka-alalle; miehille, viitaten taka-alan
porttiin:) Portti auki, parkaasi näkyy lähestyvän. (Siirtyy etualan
penkille; merimiehet avaavat taustalla kaksiosaisen portin ja laskevat
köysiportaat alas.)

JUUTI (joka on jäänyt lyötynä seisomaan oikealle taka-alalle,
lähestyen, nöyristellen:) Minun piti vain ilmoittaa, että jo hetken
ajan on haaksirikkoisen laivan kapteeni tuolta riutoilta antanut
merkkejä pyytäen meitä ryhtymään pikaisesti pelastustyöhön.

KRISTIAN (lyhyesti:) Heiskari saa käskyni... ajallaan. (Jää
tuijottamaan väsyneenä eteensä.)

JUUTI (poistuu kumartaen oikealle.)


V KOHTAUS.

(Taka-alalta, parkaasista nousee köysiportaita JOHAN-EERIK HJERPE, joka
on puettu yksinkertaiseen sarkatakkiin ja saappaisiin, kasvoiltaan ja
koko olennoltaan entisestään vanhentuneena.)

HJERPE (lähestyen LÄKSYN ohjaamana KRISTIANIA, joka ajatuksissaan ei
häntä lainkaan huomaa; hieman arkaillen, mutta äänessä jälleennäkemisen
iloa:) Kristian!

KRISTIAN (havahtuu, nostaa päätään, kuin ei uskoisi silmiään:) Sinä,
sinäkö? (Nousten, ottaen Hjerpeä käsivarsista.) Oletko se sinä?
Taivaastako suoraa päätä vai meren pohjasta?

HJERPE (hirtehishuumorin sävyssä:) Pohjasta päin, ikävä kyllä, hieman
haaksirikkoisena... eräiltä elämän salakareilta. Mutta tänne olen
tullut sinua varta vasten hakemaan. Luuletko, että olet saanut pysymään
salassa rohkeat tekosi? Sinun maineesi on kiertänyt satamasta satamaan.
Jokainen kaljaasi ja priki on tuonut uusia tietoja sinun töistäsi...
meidän matamimme »Viimeisen pennin krouviin» saakka. Sinua sanotaankin
etupäässä vain pelastajaksi.

KRISTIAN (ohjaten Hjerpen istumaan penkille oikealle, itse istuen
läheiselle jakkaralle; puoliksi leikillä, puolittain vakavasti,
heristäen sormellaan:) Älä tee syntiä, setämies! Mutta kerro nyt jotain
kotokaupungista! (Naurahtaen.) Elääkö siellä vielä eräs Mikkel-patruuna?

HJERPE (käyden kiihkeästi asiaan:) Se mies on muuttunut oikeaksi
hämähäkiksi, pysyy kolossaan ja peittelee asioita. »Gloria»
kääntyi viime matkalta palatessaan suoraan jo Lyypekistä takaisin
uusille rahtausmatkoille. Ja siksi juuri olen tullut. Puukhollarin
tilikirjoissa ei ole riksiä eikä markkaa merkittynä sen tuloista.
Vahinkoja, melkeinpä silkkaa haaveria koko seilaus, se liero
kiemurtelee kyselyihini, ja kiero silmä kiiltää kuin helvetin kekäle.

KRISTIAN (raikkaasti nauraen:) Hyvä, hyvä! Nuo olennot alkavat tuntua
näin kaukaa kuullen kuin rakkailta lähimmäisiltä. Mutta... entä sinä
itse? Kenen kanssa laulat nykyisin gluntteja? Miten Ilolinnassa
jaksetaan?

HJERPE (hirsipuuhuumorin sävyssä:) Tjaah! 'Tuli kommellus, lankeemus
ylen suuri!' voisin laulaa Gluntin omalla suulla. Katsos, velipuolesi
ja Grööp, heti lähdettyäsi, saivat aikaan jotain senkaltaista. Sanalla
sanoen: virka pois ja viskaalinlakki naulaan.

KRISTIAN (yllättyneenä:) Millä tavalla?

HJERPE: Älä hämmästy, hyvä veli! Jos kunkin syntisäkkiä ruvetaan
kaivamaan, aina sieltä löytyy koirille pari makoista luupalaa
kaluttavaksi. Liian leppoisa, katsos, viran toimituksessa, lallus kerta
kaikkiaan, ja lisäksi... pieniä synninelkeitä Ilolinnasta käsin...
Rosina-neitsyen kanssa kai. Tjaah! Ei ollut oikeastaan kiellettävissä.
Ja sain ottaa eropassit... tosin, omasta pyynnöstä. Olivat armeliaita
Mathilda raiskan vuoksi. No, niin, hän sai Selina-mamsellin seurakseen
ja läksi lasten kanssa lankoni, sahanpatruuna Bruunin luo sisämaahan.
Ja minä...? (Puolittain lausuen.) 'Bror, jag är ledsen vid livet, just
jag'...

KRISTIAN (nousten, lyöden Hjerpeä rohkaisevasti olalle:) Horribile!
Tulitpa oikean miehen luo. He saavat kyllä tehdä tilinsä, ja minä panen
takaisin päähäsi viskaalinlakin, olkoot sitten vastassamme sekä raati
että pormestari. Mitäs sanot?

HJERPE (nousten; herttaisen kiitollisena:) No, sitä vartenhan minä
juuri...

KRISTIAN: Siihen saakka saat olla vaikkapa rippi-isäni... silloin
tällöin. (Kääntyen vakavaksi.) Sillä joskus on, rakas setä, minun
uskoni heikko. Näen edessäni ilmielävänä Sisyfuksen... kantamassa
luonnotonta taakkaa vuoren korkeimmalle huipulle vain nähdäkseen — se
syöksyi takaisin, alas... rotkoon jälleen, uudestaan ja uudestaan...
(Istuutuu mietteissään penkille.) Sellaisina hetkinä on oljenkorteni
ainoastaan ajatus, että ken ei hukkuvaa pelasta, hän on murhaaja itse.

HJERPE (lähestyen, laskien kätensä Kristianin olalle, peitellen syvää
liikutustaan:) Filosofeeraus hiiteen, frater amantissime! Katsohan
tuonne! (Viitaten taustalle.) Sehän on vasta oikeata kevätaamun
nousua... Amabile!


VI KOHTAUS.

(MÄRSSY oikealta:)

MÄRSSY (lähestyen; Kristianille; raappien epätietoisena korvallistaan:)
No, nyt se taisi tulla, mestari... se ihmeitten ihme. (Hjerpelle;
nostaen kätensä lakin reunaan.) Jumal'antakoon, herra viskaali!

KRISTIAN: Ihme?

MÄRSSY (yhä aprikoiden:) Jollei lie sielunvihollisen pelehtimistä,
niin... Nähkääs, Heiskari tuli minua hakemaan, kun ei uskonut omia
silmiään, niin tuota...

KRISTIAN (tarttuen Märssyä käsivarteen:) Puhu selvästi, mies!

MÄRSSY: Well, sano engesmanni... puhutaan, puhutaan... Jollei vain
tulisi taaskin pettymystä mestarille, niin... kyllä minä naisihmisen
silmät olen näihin ikiin muista päädyistä erottanut. Kaksi kertaa,
nähkääs, se raotti silmälautoja, ja niin ne himersivät kuin simpukan
sisäpuoli Permutaksen kustolla.

KRISTIAN (kavahtaen seisaalleen:) Siniset, merensiniset silmät! Niinkö?
(Kiirehtii, kuin näkyä nähden oikealle.)

MÄRSSY (Hjerpelle:) Tovin se ainakin elää, sillä työnsinpä sen
suumaloon rommiryypyn, joka tokenee toissapäiväiseen vainajaankin.
Mutta nyt, herra (viitaten vasemmalle) tänne päin... kajuuttaan.
(Lähestyen aivan kuin kuiskatakseen, mutta kuitenkin kovalla äänellä.)
Ei se siedä tällaisissa tapauksissa muita näkemässä. Se puhuu silloin
hullun sorttisia. Manaa niitä heräämään, näätsen... (Menee ja avaa
kajuutan oven_ Hjerpelle_.)

HJERPE (siirtyy hämmästyneenä oikeanpuoleisten portaitten luo;
kuullessaan sieltä jonkun tulevan kulkee kajuutan ovea kohti;
ihmeissään:) Onpas tämä... hommaa!

MÄRSSY (Hjerpelle, tämän painuessa kajuuttaan:) Jaa, että... kummaako?
No, totta jumaliste! (Nauraa rehevästi; poistuu _Hjerpen_ jälkeen.)


VII KOHTAUS.

(KRISTIAN oikealta, kantaen käsivarsillaan keltapukuista naista,
JANIKAA, jonka pitkät hiukset ovat hajallaan ja nuoret, kauniit kasvot
puolittain harsoliinan varjossa.)

KRISTIAN (laskee _Janikan_ penkille siten, että pääpuoli joutuu
näyttämölle päin; kumartuen hänen ylitseen:) Elätkö? (Puoliksi
itsekseen.) Totisesti... enkö tuntenut hänen sydämensä sykkivän?
(Vetää penkin viereen itsellensä jakkaran; koskettaen Janikan
kasvoja peittävää verhoa.) Avaa silmäsi, neito... (Rohkenematta
nostaa verhoa; koskettaen hänen vyötäistään.) Sininen on hänen
vyönauhansa... ja hame keltainen, kuten hänelläkin... Kummallista...
(Silittäen Janikan hiuksia.) Ja mistä saitkaan, neito, hiuksesi?
Maanpäällisen oljen kultaa ja merenalisten gorgonioitten viinin väriä?
Silkinhienot ja suloiset kuin meduusan perhosenhienot kuidut...
(Jännittyen, kuin ratkaisevan arvoituksen edessä, melkein kauhistuen.)
Entä silmät? Merensinisetkö nekin? (Vetää riuhtaisten harsoliinan
Janikan kasvoilta.) Avaa, avaa! (Tarkastaa kasvoja; pettyneenä.) Nuo
huulet...? Niissä on jotakin vierasta, toisenlaista kuin... (Äkkiä;
kuin pelastuneena suuresta pettymyksestä.) Mutta... ehkä hän hymyilee
samalla tavalla! (Kuin manaten koko intohimonsa voimalla.) Hymyile,
naura... (Tuskassa; huudahtaen.) Naura, neito, naura!

JANIKA (liikahtaa, ojentaa käsivarttaan kuin unesta heräävä.)

KRISTIAN (on kavahtanut istuimeltaan; ihastuneena, tuskin hengittäen:)
Hän herää...

JANIKA (huokaa pitkään, nostaa äkkiä käsivartensa; kuin suuressa
hädässä:) Auttakaa! Pelastakaa!

KRISTIAN (kumartuen Janikan puoleen, tyynnyttäen:) Olen tässä, Janika,
älä pelkää...

JANIKA (nousten käsivartensa varaan:) Missä olen? (Katselee
ympärilleen, jää tuijottamaan Kristiania kasvoihin.)

KRISTIAN: Ihmeitten ihme... merensiniset! (Ottaa Janikan pään
kämmentensä väliin; onnellisena.) Sinä olet Janika...

JANIKA (kipeästi; kuin pelkäisi kadottaa oman itsensä:) Ei, ei! Minä
olen...

KRISTIAN (ratkaisevasti; lujassa varmuudessa:) Sinä olet Janika.

JANIKA: Minun nimeni on...!

KRISTIAN (lankee polvilleen istumaan nousevan Janikan eteen; iloisesti,
rohkaisevasti:) Rakas, sinä olet Janika! Mitään muuta nimeä ei ole
olemassa.

JANIKA (yhä vielä puolittain poissa-olevana:) Niin, nyt muistan. Yritin
veneeseen... putosin mereen, jostain löi airo, minä upposin, upposin...
vetävä virta vei minua suunnatonta vauhtia, kunnes...

KRISTIAN: ... kunnes minä otin sinut käsivarsilleni, sillä minulle
sinä olit lähetetty... ylhäältä... syvyyksien kautta. Hymyile minulle,
hymyile!

JANIKA (hymyillen, täysin tajuissaan:) Tekö siis minut pelastitte,
herra?

KRISTIAN: Minä, yksin minä... puolessatoista vuodessa?

JANIKA (hymyillen epäuskoisesti:) Puolessatoista vuodessa? Tehän
puhutte hulluja.

KRISTIAN (iloisen raikkaasti:) Mitäpä me muuta puhuisimmekaan, me
taivaan hullut!

JANIKA (äkkiä vierastaen, melkein pelästyen:) Kuka te olette?

KRISTIAN (nauraen onnellisena:) Olen Omai-nuorukaineu Havaijilta,
simpukan pyytäjä Bermudaksen koralliriutoilta ja löysin maailman
ihmeellisimmän helmen Pohjolan hyhmäisestä Maksamerestä!

JANIKA (hymyilee, naurahtaa ihmeissään.)

KRISTIAN (äkkiä; kuin kammahtaen omaa huomiotaan:) Mutta... sinun
hymyssäsi ja naurussasi on jotain vierasta. (Tapaillen.) Se on
maallisempaa, syntisempää kuin hänen...

JANIKA: Kenen hänen?

KRISTIAN (läheisesti:) Hänen, vainajan, sinun vanhemman sisaresi, joka
lähetti sinut minulle ... rakkautensa merkiksi.

JANIKA (jälleen kammahtaen; melkein parahtaen:) Kuka te olette?

KRISTIAN (tyynnyttäen; vakavasti:) Älä pelkää... Minua sanotaan
mestariksi ja myöskin kuulema pelastajaksi. (Avoimesti.) Ja minä olen
pelastanut sinut itselleni, omakseni, kokonaan omakseni... (Janikan
tehdessä vaistomaisesti torjuvan liikkeen; väkivaltaisesti.) Ilman
minua ei sinua olisi olemassakaan. (Nostaen Janikan istuimelta;
syleillen ja suudellen vastustamattomasti.) Sinä olet minun!

JANIKA (huumautuneena:) Olet kuin... merirosvo! Ja kuitenkin...
(hyväillen) minun elämäni pelastaja. (Tarttuu Kristianin käsivarteen
kuin turvaa hakien.) Miten hirvittävää olikaan kuoleman kauhu! Suojele
minua...

KRISTIAN (miehekkäästi; onnellisena:) Koko elämäni ajan! Katso, tässä
on minun valtakuntani. Se ulottuu mereltä merelle ja syvyyksistä
syvyyksiin. Sinä seuraat minua kaikkialle. (Vetää Janikan jakkaralle,
istuen itse häntä vastapäätä.) En päästä sinua luotani ainoaksikaan
hetkeksi. (Läheisesti.) Sinä yksin saat panna, astuessani viimeiselle
sukellusportaalle, lyijypainot rinnalleni ja hartioilleni. Silloin
vasta ne tuntuvat keveiltä kantaa... Ja kuuletko? Ei kukaan, ei
yksikään muu kuin sinä saa kiinnittää näkölasia kypärääni, jotta näen
sinun merensiniset silmäsi painuessani syvyyteen. Sillä tavalla...
uponneet laivat pelastetaan, nostetaan telakoille, hukkuneet herätetään
henkiin, vainajat saatetaan siunattuun multaan, loppumattomat aarteet
nostetaan ja...

JANIKA (ihaillen; ihmetellen:) Sinähän olet kuin ruhtinas!
(Houkutellen.) Sano jo toki minulle nimesi.

KRISTIAN (yksinkertaisesti:) Olen Kristian Bark.

JANIKA (ihastuen, kuten ainakin kuuluisuuden edessä:) Olen kuullut
sinusta!

KRISTIAN (hymyillen:) Lienetpä kuullut. (Ottaen Janikaa kädestä.) Mutta
tule! Tule katsomaan tätä taloasi ja kartanoasi, emäntä! (Ohjaa häntä
oikealle.)

JANIKA (pysähtyen; udellen:) Etkö käy koskaan maissa? Etkö asu
missään... tavallisessa talossa tai...?

KRISTIAN: Vai emmekö asuisi? No, tottakai... (Touhuten käskevänä ja
tarmokkaana.) Hoi, miehet! Missä on viskaali Hjerpe?


VIII KOHTAUS.

(JUUTI oikealta.)

KRISTIAN (Juutille, lyhyesti:) Lähettäkää salonkiin viiniä ja ruokaa.

JUUTI (kumartaa umpimielisen näköisenä, jää katsomaan ihastuneena
Janikaa:) Tervetuloa elämän puolelle, mamselli. Olisipa ollut suuri
vahinko, jos... (Keskeyttää Kristianin rypistäessä kulmallisiaan,
poistuu kumartaen.)


IX KOHTAUS.

(HJERPE vasemmalta kajuutasta.)

KRISTIAN (Hjerpelle:) Näetkö, hän elää... Janika, minun morsiameni!

HJERPE (kumartaen, hämmästyneenä:) No, sapperment! Mikäli ei
Jaako Märssyn rommituutinki ole pannut minua näkemään näkyjä, on
yhdennäköisyys todellakin ihmeteltävä.

KRISTIAN (täynnä onnellista voimaa:) Ei ole lupa ihmetellä ihmettä,
mies! Sano ennemminkin, miten on Janika Stormin syntymätalon laita.
Onko se myyty?

HJERPE: Vainajalla oli vain kaukaisia sukulaisia. Pesä on tietääkseni
vielä selvittämättä.

KRISTIAN: Hyvä, minä ostan sen. (Janikalle.) Sinun tulee elää, Janika,
loma-aikoinamme, Janikan kamareissa ja salissa, hänen tanhuallaan
tulee kulkea sinun kaivotiesi, hänen piha-aitassaan, puutarhassaan ja
lehtimajoissaan sinä käväiset, istahtelet ja elät. Yhtäkään puuta tai
pensasta, huonekalua, pöytää, tuolia, kaappikelloa tai kynttiläjalkaa
ei saa siirtää paikaltaan. Minä tiedän, että hän sallii sen ja tahtoo
sitä. Sinun tulee olla Janika, yksinomaan Janika...

JANIKA (istuen penkille; vaivautuneesti:) Sinun puheesi on täynnä
arvoituksia, joita on mahdoton ymmärtää...

HJERPE: Älkää pelästykö, neito! Hän ei ole kummallinen, hän on vain
onnellinen. Ja luulenpa... hän ansaitsee sen!

KRISTIAN: Selitän sinulle... (Viitaten Hjerpelle.) Istu, Hjerpe ja
todista hänelle minun sanani. (Janikalle.) Enkö jo sanonutkin, että
olen Omai-nuorukainen jostain... Papeten satamakaupungista. Mutta
paljon, paljon onnellisempi häntä... Hän oli helmensukeltaja. Mutta
pitkään aikaan hän ei ollut enää välittänyt ammatistaan, sillä
hän oli rakastunut vierasveriseen, hohtavakasvoiseen rantakapakan
tanssijattareen, Rosetteen. Eräänä iltana alkuasukasnuorukainen
kuulee syrjäisimpään loukkoon, josta hän seuraa ranskattaren kullalta
välkkyvän hameen liihoittelua, hänen nauravan ärsyttävästi ympäröiville
eurooppalaisille herroille: »Olen hänen, joka tuo minulle meduusan pään
tuolta... koralliriutoilta! Se on kuulema yhtä kaunis kuin minäkin!»
»Tuletko hakemaan sen auringon noustessa rantariutoilta?» kysyi äkkiä
silmissä kuolettava rakkaus Omai, joka oli polvistunut tanssijattaren
eteen. »Tulen!» huudahti Rosette katsoen uhmaten eurooppalaisia
kavaljeerejaan. Ja Omai sukelsi koko kirkkaan aamun... lukemattomat
kerrat. Vihreät merisiilit riipoivat hänen lannevaatettaan. Mustekala
sekoitti veden. Hän ei näe mitään. Ohimosuonet paisuvat. Hän on monet
kerrat tukehtumaisillaan. Silloin... äkkiä... myriadit valomikrobit,
helmi- ja tulikiehkurat kalojen kyljistä, kuonoista ja vatsojen
alusista kirkastavat syvyyden, ja sukeltaja näkee, näkee merenalisen
lumoojattarensa. Hän haamaisee. Hänen silmänsä alkavat palaa samaa
fosforiloistetta kuin ympärillä soilehtiva ikuisesti elävä valo... Ja
hän saa sen, hän saa sen käsiinsä, juurineen ja kukkineen. Se on hänen
kerta kaikkiaan! Ja hänen aivoissaan humisee yksi ainoa ajatus: Rosette
on minun, minä koristan bambumajani häntä varten...

JANIKA (kärsimättömänä jännityksestä:) Entä sitten, entä sitten?
Pelastuiko hän? Saiko hän Rosetten?

KRISTIAN (hitaammin, painokkaasti:) Rosette ja lännen herrat soutivat
yli lagunin. Riutan äärimmäisellä ulkoreunalla makasi nuoren sukeltajan
ruumis, joka oli kouristanut oikeaan käteensä tukun värittömältä
näyttävää meriheinää.

HJERPE: Kummallista...

JANIKA (pettyneenä:) Oliko hän sen hukannut sittenkin?

KRISTIAN: Ei, se oli juuri tuo... hänen tavoittamansa meduusanpää.
Mutta se ei kyennyt loistamaan muualla kuin syvyyksissä. Maan pinnalla
se kuihtui ja harmeni likaiseksi, värittömäksi heinätukoksi. Katsokaas,
suurin kauneus elää harvoin, sanomattoman harvoin maanpäällisen
arkiaamun kehnossa valossa.

HJERPE: Teethän meidät, hyvä mies, piruakin pessimistisemmiksi!


X KOHTAUS.

(JUUTI oikealta:)

JUUTI (Kristianille:) Virvokkeet odottavat salongissa, mestari.

KRISTIAN (nousten:) Hyvä. Lähettäkää Heiskari luokseni.

JUUTI (oikealle.)

KRISTIAN Ei, setä Hjerpe, sinä tulkitsit tarinani kuin piru raamattua.
Katsos, (vetäen Janikan lähelleen) tässä juuri on minulle tapahtuneen
ihmeen parhain todistus ja merkki. (Riemuiten.) Näethän... _minun_
meduusan pääni ei muuttunut ilman hengessä värittömäksi vainajaksi.
Vain ihme saattoi hänet kantaa kuoleman rajojen yläpuolelle. Ja siitä
minä tiedän, että... ehkäpä ensi kerran maailmassa haave, ihmeellisin
kuvitelma ja usko toteutuu ja kantaa hedelmän myös paratiisin
ulkopuolella. (Intohimoisesti vakuuttaen.) Uskokaa, minä tiedän
tietämällä, ettei arkisin aamu, ei raskain päivä eivätkä kurjimmat
pahanilman linnut kykene minulta tärvelemään tätä syvyyksien ja taivaan
lahjaa.


XI KOHTAUS.

(HEISKARI oikealta.)

KRISTIAN (Heiskarille; käskevää voimaa täynnä:) Alus kuntoon,
sukellusveneet vierille, kypäräni valmiiksi... ryhdymme kohta tuon
haaksirikkoisen aluksen pelastamistöihin.

HEISKARI (poistuu vasemmalle.)

KRISTIAN (Hjerpelle:) Ja sinä, lallus, lähimpään satamaan ja
kotokaupunkiin. Saat täydet valtuudet ostaaksesi hänelle, Janikalle,
talon ja tavarat. Ja lisäksi: vie viesti velipuolelleni, että minua on
entistäkin vaarallisempi pettää tästä alkaen.

HJERPE: A la bonheur, mutta...

KRISTIAN: Ei mitään gluntteja nyt, setämies! (Taputtaen käsiään.) Hoi,
miehet! (_Hoppoisen_ ja _Läksyn_ ilmestyessä vasemmalta.) Parkaasi
kuntoon! (Miehet poistuvat vasemmalle; Hjerpelle.) No-no, no-no...
(Saattaa Hjerpen leppoisella väkivallalla oikealle.) Viskaalin lakkisi
saat painaa päähäsi saapuessamme talveksi kotokaupunkiin. (Viittaavat
hyvästiksi.)

HJERPE (poistuu.)

JANIKA (nousten penkiltä, lähestyen, Kristianille; ihaillen:) Olet
ihmeellinen mies, minun pelastajani...

KRISTIAN: En ole muuta kuin eilispäivää tuhat kertaa voimakkaampi.
Ja siksipä juuri... minun vastustajani saavat nöyrtyä, sillä meidän
paratiisissamme ei siedetä ihmiskielellä puhuvia käärmeitä, rakas!
(Ottaa Janikaa vyötäröltä, saattaa häntä oikealle.)

_Väliverho_.




NELJÄS NÄYTÖS.


Näyttämö: Sama kuin ensimmäisessä näytöksessä: kaupunkilaistaan
pikkusali, jossa myöskin sisustus on ennallaan, kukin huonekalu
tarkasti entisellä paikallaan, paitsi että taka-alan akkunan peittää
alas laskettu uudin.

On varhaiskeväinen iltapäivä, jäidenlähdön aika. Ulkoa tuleva valo
leikkaa etualan näyttämön kirkkaan ja kovan valon puolelle, taka-alan
ja ulkoeteisen jäädessä varjoon.


I KOHTAUS.

(JANNE GRÖÖP, päässä hattu ja kädessä keikarinkeppi, tulee eteiseen,
ottaa hatun päästään ja kurkistaa saliin; astuu varovasti sisään,
kuulostelee oikealle, isännänhuoneeseen päin; luulee kuulevansa jotain
ääntä yläkerrasta, palaa eteiseen; hillityllä äänellä vintille päin:)

GRÖÖP: Rouva... Janika-rouva! (Vintin ovi kuuluu käyvän; rämähtää
kiinni melkein vihaisella liikkeellä.)

JANIKA (ylhäältä; pahantuulisena; veltosti:) Tulen, tulen kyllä..

GRÖÖP (on huudahdettuaan harpannut takaisin salin puolelle; silittää
peilin edessä tukkaansa; jää odottamaan:)

JANIKA (puettuna samantapaiseen keltaiseen pukuun kuin edellisessäkin
näytöksessä, harsomainen hartialiina huolimattomasti olkapäillä, tulee
eteiseen ja saliin.)

GRÖÖP (heti Janikan tullessa, kuiskaten:) Sopisiko rouvalle vähän
parleerata?

JANIKA (sivumennen; velton äreänä:) Ei täällä ole tarvis kuiskailla.
(Viitaten oikealle.) Ei se paljoakaan kuule, ei keksinnöltään eikä
korviltaan.

GRÖÖP (yhä kuiskaten:) Mutta matamin korvat ovat juupelin tarkat.

JANIKA (istuen kyllästyneen näköisenä sohvapöydän luo tuolille:)
Asioilla... kaupungilla.

GRÖÖP: Hyvä, hyvä. Kyllä minä aina mestarin kanssa... pestä pruuria,
niin sanoakseni. Se herra ei muistele vanhoja kaunoja.

JANIKA (puolittain itsekseen, väsyneesti:) Kunpa muistaisi eräitä
rakkaitansakin vähän vähemmän... (Äsähtäen.) Ei pääse askelta ottamaan!

GRÖÖP (hiivittyään edellä isännänhuoneen oven taakse; palaten; äkkiä
kuiskaten:) Minut lähetti herra Juuti. Asia on tärkeä.

JANIKA (elostuen:) Missä hän on?

GRÖÖP: Ilolinnassa... takakamarissa. Nyt ei ole aikaa hukattavissa.
Eilisen ja toissapäivän myrskyt ajoivat jäät hajalle, ja mestari vaatii
koneita kuntoon, päästäkseen...

JANIKA (katkerasti:) Tietenkin... taas... pelastelemaan. (Äkkiä.) Se on
estettävä! Eikö herra Juuti jo ole...?

GRÖÖP (hihittäen:) Se on jo estetty... ainakin toistaiseksi.
(Kuiskaten.) Koneisiin on tullut vika, jota Heiskari ei löydä,
hä-hä-hä...

JANIKA (nousten:) Jumalan kiitos! Pääsee sentään täällä maissa puolella
vankeudella. Sillä lautalla! Ei muuta hengähtämisen aikaa kuin minkä
'mestari' viettää meren pohjassa.

GRÖÖP (hihittäen:) Mutta sepä se sitten taitaakin olla yhtä
jupileerausta ja flakuleerausta. Se on sellainen donjuani se
Juutinpoika.

JANIKA (on siirtynyt akkunan luo; laskien vihaisin elein
kierrekaihtimen nousemaan ylös:) Mitä lienee... (Puoliksi itsekseen;
harmitellen.) Mutta täytyy sitä tässä elämässä olla nuorella naisella
vähän Ilolinnojakin eikä pelkkiä hullujenhuoneita. (Äkkiä.) Poistukaa!
(Mennessään eteiseen.) Ei ole viisasta hänen teitä tällä kertaa nähdä.
(Palaa takaisin asetellen hattua päähänsä; menee peilin eteen.)

GRÖÖP (taitavasti:) Muuten: »Gloria» on tulossa. Patruuna aikoo
Kristian-herran kanssa pieniä kaupanhieromisia. Ja jos rouva antaa
vähän kielensä laulaa, niin mestari kyllä suostuu lemmessä. Ja minä
taas, kuten sanotaan, harakkana siantappajaisissa ha-ha-ha...

JANIKA (sivumennen:) Hyvä. Puhun kyllä. Menkää.

GRÖÖP (poistuu ulko-ovesta.)

JANIKA (oikealle; avaten oven; suloisella äänellä:) Kristian!
Häiritsenkö?


II KOHTAUS..

(KRISTIAN tulee oikealta, puettuna lyhyeen kotitakkiin, toisessa
kädessä sukeltajan kypärä ja toisessa kuparilevy.)

KRISTIAN (hajamielisesti:) Mihin aiot, rakas?

JANIKA: Minun piti vain mennä hetkeksi puutarhaan... katsastamaan
taimilavoja... Saanko?

KRISTIAN: Saathan toki, rakas. (Näyttäen kojeitaan, innostuneena.)
Katsos, tämä on lopultakin onnistumaisillaan. Tiedätkö...? Tämä
kuparilevy vain tuonne, kypärän taka-osaan, johon kiinnitetään johto,
ja luulenpa... se on kokeiluvalmis. Huomenaamulla lähdemme! Niinhän,
Janika?

JANIKA: Niin, niin, niin, niin... Mutta nyt minulla on kiire!
(Suudellen Kristiania nopeasti ohimennen; poistuu ulko-ovesta.)


III KOHTAUS.

(MATAMI on ilmestynyt odottavan näköisenä vieraskamarin ovelle jo
Kristianin edellisen repliikin aikana.)

MATAMI: Jaako Märssy on tuolla köökissä. Sanoo olevan tärkkiä asiaa.

KRISTIAN (ryhtyen kokoamaan pöydältä keksintönsä kojeita;
ajatuksissaan:) Hän tulkoon.

MATAMI (vieraskamarin puolelle; viittoillen:) Hoi, Märssy! (Poistuu
ulko-ovesta.)


IV KOHTAUS.

(JAAKO MÄRSSY lakki kourassa vieraskamarin ovesta.)

MÄRSSY: Hyviä päiviä, mestari, mutta... kyllä nyt on piru merrassa ja
jumala jalkapuussa.

KRISTIAN: Ohhoh! Kuulinko oikein...?

MÄRSSY: Se on sillä tavalla, herra, ettei nyt päästä sylkäisemäänkään
suolamereen.

KRISTIAN (tuimasti:) Mistä on kysymys?

MÄRSSY: Me kun nähkääs Heiskarin kanssa entrattiin ja entrattiiu,
niin eikös... aamusilla ilmesty vika toisensa jälkeen... perhana, en
paremmin sano. No, siinä haettiin ja haettiin ja taas entrattiin. Mutta
viime yönä oli taaskin ollut konna hypistelemässä. Silinterit ja röörit
tohisevat tyhjää eikä vikaa ole vielä saatu selville.

KRISTIAN (synketen:) Ja tiedätkö mitään ilkityön tekijästä?

MÄRSSY: Paha sanoa valan päälle, mutta sopinee tutkailla sitä
assistanttia... juuttilaista. Näkeehän sen jo päältäkin päin, ettei se
ole niellyt viranmenetystään kakistelematta.

KRISTIAN (lyhyesti:) Missä tuo mies on? Haettakoon tänne.

MÄRSSY: Jaa, että...? Niin, tuota... Ilolinnassahan se herrailee.


V KOHTAUS.

(MATAMI ilmestyy eteisen ovelle aikovan näköisenä.)

KRISTIAN (yhä Märssylle:) Ilolinnassa? (Lyhyesti.) Mene, hae hänet
tänne.

MÄRSSY (poistuu vieraskamarin ovesta.)

KRISTIAN (Matamille:) Kutsu rouva puutarhasta... sisälle.

MATAMI: Siellä kun on Mikkel-patruuna! Nousee juuri liiloista ja Järpin
herra on mukana.

KRISTIAN (toistaen; käskevästi:) Kutsu rouva sisään.

MATAMI: Jes sentään! Mutta kun se rouva touhuutti helmat levällään
rekoolin takaportista... Ilolinnaan päin.

KRISTIAN (jyrkästi:) Hän on puutarhassa! Pyydä tänne. (Ärtyneesti,
äkkiä.) Mitä tekemisiä hänellä nyt olisi voinut olla Ilolinnassa päin?

MATAMI (tarkoituksellisen painokkaasti:) Liepä niitä tekemisiä...
monenlaisia... (Poistuu vieraskamarin ovesta.)

KRISTIAN (jää hetkeksi tuijottamaan, nostaa kätensä otsalleen; poistuu
äkkiä oikealle.)


VI KOHTAUS.

(PATRUUNA ja HJERPE ovat jo riisumassa päällystakkeja eteisessä.)

PATRUUNA (keskustellen vilkkaasti jo saliin astuessaan _Hjerpen_
kanssa:) No, mutta käsitä nyt lopultakin, Hjerpe, etten tarkoita muuta
kuin... tehdä mitä luonnollisimman kaupan, täydessä ystävyydessä
velipuoleni kanssa. (Istuutuen sohvapöydän taakse, nojatuoliin,
vaativasti.) Ehkäpä sinun olisi syytä muistaa, että jollen minä olisi
saanut pormestaria järjestämään virkaeroasi noin niinkuin... omasta
pyynnöstäsi, et olisi koskaan sitä saanut takaisin, (viitaten oikealle)
et tämän nykyisen mestarisi koko vaikutusvallallakaan.

HJERPE (hymyillen; istuutuen sohvan takimmaiseen päähän:) Nyt ei liene
kuitenkaan kysymys minun ränsistyneestä viskaalinlakistani, vaan
aikomastasi kaupasta, jossa näyttää olevan jotakuinkin kapinen koira
haudattuna.

PATRUUNA (kautta rantain:) Hyvä veli, satut olemaan siinä huvittavassa
asemassa, että hän... tuo tuolla luottaa sinun puoltavaan sanaasi.
Niin ollen... saattaisi olla eduksi sinun yhäkin tyhjänpuoleiselle
kukkarollesi ja suurehkolle perheellesi, jos siirrettäisiin noin
vain... kourasta kouraan, lompakosta lompakkoon erinäisiä summia...

HJERPE (nauraen:) Pardieu, veli patruuna! Varo lupailemasta liikaa,
sinä vanha saituri, muuten saattaisi tuntua siltä, että sinulla on
tällä kertaa kaikki yhden kortin varassa.

PATRUUNA (nousten; synkästi, kiihkeästi:) Ehkäpä onkin! (Kumartuu
Hjerpen puoleen.) Ja siksi juuri en aio kitsastella, jos...


VII KOHTAUS.

(KRISTIAN oikealta; mietteissään, poissa-olevana.)

KRISTIAN (välittämättä huomata lainkaan herroja; itsekseen:) Olisiko
sittenkin mahdollista...? (Kulkien kohti vieraskamarin ovea;
huudahtaa.) Riitta-muori! (Yhä kuuluvammin.) Matami! (Kääntyy, jää
tuijottamaan Patruunaan.)

PATRUUNA (liukkaasti:) Velipuoltani hämmästyttänee näin suhteellisen
harvinainen vieraskäynti, mutta...

KRISTIAN (hermostuneena:) Ei lainkaan, ei lainkaan... (Väkinäisesti
naurahtaen.) Ajattelin vain, miten pahanilman linnuilla on kummallinen
tapa... (kärkevästi) kerääntyä samoihin paikkoihin ja samaan aikaan.

PATRUUNA (yhä kohteliaasti:) Tulin, katsos, ajatelleeksi, että kun
sinun omat liikkeesi alkavat laajentua laajentumistaan, niin...


VIII KOHTAUS.

(MATAMI vieraskamarin ovelle.)

MATAMI (suoraa päätä, jo ovelta:) Herra taisi huutaa, vai?

KRISTIAN (lyhyesti:) Missä hän on?

MATAMI: Ei ole ainakaan rekoolissa.

KRISTIAN: Ilolinnaan! Juokse! Haluan tietää...

MATAMI (katoaa vieraskamarin puolelle.)

PATRUUNA: Sanalla sanoen...

KRISTIAN (omain ajatustensa vallassa:) Tiedättekö, hyvät herrat,
minusta alkaa tuntua, että usko on hirvittävä asia. (Äkkiä.) Eikö ole
puhuttukin jossain uskon haarniskoista tai... kypärästä? Hyvä, hyvä!
Siinä on hauras näkölasi kuin sukeltajan kypärässä. Yksi särö... yksi
ainoa? Ja miestä katsoo kuolema silmäterään!

HJERPE (lähestyen; huolestuneena:) Olet kai taaskin valvonut liian
paljon sen kojeesi kimpussa. (Leikillisen varottavasti) Ei saa heittää
pois iloista seuraa ja pitkää unta, kummipoika, tai...!

KRISTIAN (työntäen Hjerpen syrjään; syvimmältään järkyttyneenä:)
Ei, ei, setä Hjerpe! (Puoleksi itsekseen.) Alanpa luulla liikaakin
nukkuneeni... (kuohahtaen) oikeata uskon unta, yhäkin, yhäkin sokeana
kuin yksiöinen penikka.

HJERPE: Meidän on kuitenkin kuultava veli patruunan erästä tarjousta,
joskin huomautan jo edeltäpäin...

KRISTIAN (keskeyttäen; välinpitämättömästi:) Puhukaa.

PATRUUNA: Niin, olen tullut tarjoamaan kohtuullisen summan »Gloriasta»,
joka juuri on lähtenyt viime taipaleelleen Lyypekistä. Tuo vanha
rahjus on kylläkin jotakuinkin arvoton. Se ei tästä alkaen kelpaa enää
muuhun kuin minkä vähän rannikkoliikenteeseen, eikä se tuo lastiakaan
sen enempää kuin Lissabonin suolaa, Brasilian sokeria, vähän teetä ja
riisiä, mutta...

HJERPE (sitovasti:) Veli patruuna näyttää kuitenkin unohtavan tuon
vanhan rahjuksen lastaukset ja lossaukset. Sehän on purjehtinut
haminasta haminaan kokonaisen kolmen vuoden aikana! (Viitaten
Kristianiin.) Minun päämieheni on tietenkin nähtävä »Glorian»
rahtikirjat, ennen kuin voi olla kysymystäkään...

KRISTIAN (estäen kädenliikkeellä Hjerpen jatkamasta:) Puhu,
velipuoleni, puhu! (Houkutellen.) Kukaties tarvitsen käteistä rahaa...
ruoppausalukseni ja toisen sukelluslauttani loppumaksuihin.

PATRUUNA (innostuen:) Sitähän minä juuri arvelinkin! Meille on
molemmille eduksi ja... myöskin meidän veljelliselle sovullemme, jota
en suinkaan ole lakannut toivomasta — se nimittäin, että saamme kerta
kaikkiaan eroon liikeyrityksemme.

JANIKA (tulee eteiseen; silmää uhmaavasti Kristianiin, kääntyy ja
nousee portaita yliskamariin.)

KRISTIAN (siirtyy eteisen ovelle kuin aikoisi kiirehtiä _Janikan_
jälkeen; hillitsee itsensä; palaten, lyhyesti:) Jatka. Ei liene pahaksi
kuulla... sinun puhetaitoasi.

PATRUUNA: Mitä tulee noihin rahtaustuloihin, niin... tjaah! Purjelaiva
ei enää kykene kilpailemaan höyryalusten kanssa, ja sitä paitsi...
merivahingot, vieläpä lievähkö haaksirikko ovat ne nielleet melkeinpä
olemattomiksi. Ajatelkaas! Kaksi kertaa telakalla, Konstantinopolissa
ja... viimeksi Bergenissä!


IX KOHTAUS.

(MÄRSSY ilmestyy vieraskamarin ovelle.)

MÄRSSY (Kristianille:) Purrattu on koiravahtiin tuonne (viitaten
keittiön puolelle) kapiisin puolelle... se juuttilainen.

KRISTIAN (viitaten Märssylle:) Tulen kohta.

MÄRSSY (poistuu.)

KRISTIAN (Patruunalle; äkkiä:) Tiedätkö, velipuoleni, mitä tekee
sukeltaja mustekalan uhatessa? (Patruunan katsoessa ällistyneenä.) Hän
odottaa, kunnes sen saastuttama vesi on selkeytynyt. Hyvästi. (Poistuu
vieraskamarin ovesta.)

HJERPE (lyöden Patruunaa olalle; nauraen rehevästi:) Niinpä niin,
veli patruuna, pihlajanmarjat ovat ketullekin joskus liian korkealla!
(Poistuu yhä nauraen eteiseen täältä.) Tule Ilolinnaan jaloon seuraan
ja kiitä onneasi, ettet saanut liian happamia jälkimaksuja! (Poistuu.)

PATRUUNA (joka on seisonut kasvot jäykistyneinä synkkään kiukkuun,
käännähtää äkkiä, poistuu jäykin askelin riuhtaisten mennessään
päällysnuttunsa eteisen naulakosta.)


X KOHTAUS.

(KRISTIAN vasemmalta; jäljessä JUUTI.)

KRISTIAN: Niin, miksi olette harjoittanut ilkitöitä lautalla?

JUUTI (kiertelevästi:) Arveleeko herra mestari, että juuri minulla
ennen kaikkia muita olisi ollut syytä... kostoon?

KRISTIAN (lyhyesti:) Menetitte virkanne... öykkäriytenne vuoksi, herra
Juuti.

JUUTI (nasevasti:) Ehkäpä niin, mikäli terveen järjen puhuminen on
öykkäröimistä.

KRISTIAN (naurahtaen pilkallisesti:) Kummallista... (Uhkaavasti.)
Ettekö ole jo oppinut ymmärtämään, että teidän 'terveen järkenne' —
yrittäessään minua vastaan — käy kuin vesihämähäkin pakoveden aikana?
Sen verkko räjähtää rikki ja se makaa raatona liejussa... (Hänen
huomionsa kääntyy samassa eteiseen, jossa _Janika_ astuu hitain askelin
portaita alas.)

JUUTI (äänessä pidätettyä uhkaa:) Minä haluan instruktöörinvirkani
takaisin!

KRISTIAN (painaen nyrkkinsä pöytää vasten; tuskin kyeten hillitsemään
täyttä raivostumista:) Teidän asianne on vain tunnustaa. Olette tehnyt
rikoksen, mies!


XI KOHTAUS.

(JANIKA on tullut eteisen ovelle.)

JANIKA (ratkaisevasti; hitaasti:) Jos täällä puhutaan rikoksesta, ei
syyllinen ole tuo herra, vaan minä.

KRISTIAN (tyrmistyneenä:) Tiedätkö sinä, mistä on kysymys?

JANIKA (Juutille; lyhyesti:) Herra Juuti voi poistua.

JUUTI (kumartaen Kristianille kylmän ivallisesti poistuu vieraskamarin
ovesta.)

JANIKA (Kristianille:) Kyllä minä tiedän, mistä on kysymys. (Syytöksenä
singoten.) Minun vankeudestani! Halusin sitä lievittää edes
toistaiseksi, sillä sinun sukelluslauttasi on makaava helvetti.

KRISTIAN (jäyhästi, kauhistuneena:) Etkö ymmärrä, että olet katalan
rikoksen alkuunpanija sinä, nainen, joka olit luotu...?

JANIKA (jatkaen, hermostuneen ivallisesti:) ... paratiisiin! Juuri
niin. Mutta samalla kai myöskin hieman vilpilliseksi, kuten tarinaan
kuuluu.

KRISTIAN (tukahtuneesti:) Miksi suostuit minulle?

JANIKA: Onpa sekin kysymys. Kuka tahansa nainen minun silloisessa
tilassani olisi ollut sankarillisen pelastajansa armoilla. Vai etkö
näyttänytkin mahtavalta? Olit kuuluisa sekä rohkeista teoistasi että
nuoruutesi hurjisteluista, eikö niin?

KRISTIAN (katkeran tuskallisesti:) Siksikö? Vain siksikö? Sinua ei siis
hurmannut tuo merkillinen ihme, ei taivaallinen ilmestys eikä...?

JANIKA: Huimausta ei suinkaan puuttunut. Sinä osasit kyllä, vanha
viettelijä, myöskin... uuvutuslaulusi.

KRISTIAN (suunniltaan:) Herra Jumala... Sinähän puhut kuin... kokotti!
(Kuin katsoen kauhistuttavaa näkyä.) Oletko tullut tuomaan minulle
helvetin tuskat?

JANIKA (iskevästi, kiihkeästi:) En minä, vaan sinä minulle! Sillä
sinä olit sisimmältäsi väkivaltainen tyranni, kummallinen hullu, joka
rakastit ainoastaan omia uskojasi, eräänlainen hämähäkkipeto, joka...

KRISTIAN (on ryhtynyt, jotain ankarasti punniten, kävelemään
edestakaisin; pysähtyen, viiltävän katkerasti:) Hyvä, hyvä... Alanpa
muistaa jotain muitakin kuin taivaallisia merkkejä... (Äkkiä;
syyttävästi.) Miksi veit viime syyspuolella... sukelluspukuni räikeään
päivänpaisteeseen kuivamaan, niin että... sen ratketessa pääsin pintaan
veden jo tapaillessa kypärän sisäpuolta? (Silmästä silmään.) Miksi?
Sano!

JANIKA (hämmästyneenä, vakuuttavasti:) Siihen... sellaiseen olen
viaton. Vannon sen.

KRISTIAN (yhä syyttävämmin:) Entä eräänä myrskyisenä iltapäivänä!
Ilmajohto lakkasi tuon tuostakin toimimasta. Pelastuin vain
yhtäkkisellä nousulla. Molemmat pumppumiehet oli juotettu humalaan.
Ja sinut ja herra Juutin tapasin omasta salongistani kahdenkeskiseltä
aterialta? (Kostonhimoisena.) Silloin vietitte siis minun peijaisiani,
murhaajat?

JANIKA (jyrkästi:) Kaikkeen tuohon, toistan sen vielä, olen syytön,
syytön kerta kaikkiaan.

KRISTIAN (kiihkeässä ivassa:) Tietenkin syytön Sinullahan oli taivaasta
varastetut enkelinsiivet! Ne temput teki ainoastaan sinun kätyrisi,
eikö niin? Hänen asiansa on surmata ruumis ja sinuun uskoni ja
haaveeni, vai kuinka?

JANIKA (yhä torjuen:) Nuo tapaukset ovat pelkkiä sattumia, luullakseni.
Mutta tuosta sinun haaveestasi puhuen... (hyökkäävästi) se se juuri on
sinun sielusi hämähäkki, joka on hetkestä hetkeen kietonut ympärilleni
tukahduttavaa, tuhatkertaista verkkoa... (Kylmän päättävästi.) Tällä
tavalla en jaksa enää. (Istuutuu.)

KRISTIAN (suuressa tuskassa:) Siispä... se mikä minulle on ollut
taivaallinen lunastus, on sinulle kadotusta ja vankilaa! (Kävelee pari
kertaa edestakaisin; pysähtyen, synkästi.) Ihminen, muistatko koskaan
puhutun myllynkivestä, joka ripustetaan pahentajan kaulaan? Sinä, sinä
ansaitset sen valettavaksi lyijyharkoista, sillä... puhtaimman uskoni
hedelmät sinä ravistit ravistamalla maahan.

JANIKA (herpautumaisillaan; katkerana:) Niin, niin... _Sinun_ uskosi,
_sinun_ ihmeesi. Aina vain _sinun_! (Anovasti, selittäen.) Mutta
minä olen tavallinen, _tämän_ elämän ihminen. Minä haluan siltä
iloa, ymmärrätkö? Minä haluan joskus myöskin nauraa, haluan tanssia
tavallisten ihmisten kanssa enkä... (Keskeyttäen; lähestyen ja kietoen
kädet Kristianin kaulaan; naisellisen viehättävästi.) Älä kiellä
minulta, Kristian, pieniä hulluuksia, seuranpitoa ja...

KRISTIAN (työntäen syrjään _Janikan_, joka istuutuu masentuneena:)
Seuraa? Tuon herra Juutinko seuraa, joka kai halusta joisi kihlajaisia
erään äveriään lesken kanssa? (Ivallisen uhkaavasti.) Ei, hyvä rouva,
tuo kavaljeerisi on laulanut jo loppuun serenaadinsa!

JANIKA (kavahtaen tuoliltaan pelästyneenä; muuttautuen iloisen
houkuttelevaksi:) Tiedäthän, ettei hän ole mitään sinun rinnallasi!
(Lähestyen, hyväillen.) Mitä sinun tarvitsee välittää sen enempiä
eräästä assistentistasi! (Irtautuen; luontevasti nauraen.) Jos annat
hänelle takaisin entisen virkansa, on hän oleva sinulle yhtä uskollinen
palvelija kuin kuka tahansa. (On siirtynyt ikkunan luo.)

KRISTIAN: Vai niin? Vai siitäkö oli lopultakin vain kysymys koko tässä
— perheriidassa? (Nauraa särkevästä; kääntyen äkkiä, jyrkästi.) Turha
jatkaa. (Puoleksi itsekseen, synkän toivottomasti.) Tätä tietä ei enää
valaise mikään muu kuin repäisevä salama... ylhäältä alas. Hyvästi.
(Aikoo poistua oikealle.)

JANIKA (kääntyen; vakuuttavasti:) Ei, Kristian! On kysymys enemmästä
kuin perheriidasta. (Purkautuen todelliseen tuskaan.) En jaksa enää
olla vieras _omalle itselleni_! Ajattele, minulla on erään toisen
paikka, erään vainajan asunto, hänen tuolinsa, pöytänsä ja vuoteensa,
vieläpä hänen pukujansa matkivat vaatteet. Uskallanko täällä siirtää
yhtä ainoata esinettä? En pienintä maljakkoa, en pöytäliinaa, en
kynttilänjalkaa! (Katkerasti.) Yksinpä hänen hymyänsä minun täytyy
koettaa matkia, jotta huuleni eivät näyttäisi sinusta vierailta.
Omaa ristimänimeäni en rohkene sinun kuultesi lausua. (Elehtien
todellista hätää.) Ja kuitenkin... minä olen _Cecilia_ Bark! (Kiihtyen
kiihtymistään.) Minä en ole mikään vainaja. Minä en ole Janika, minä en
ole Janika! Minä _olen_ Cecilia Bark. (Uhkaavasti; kuin vapautuneena
suuresta taakasta.) Kuuletko? Minä tahdon takaisin oman itseni ja saan
sen! (Hiljeten; kuin ihmetellen.) Niin, lopultakin... (istuutuen) vain
oman tavallisen itseni, sen olennon vain, joksi olen kerran syntymällä
syntynyt... (Jää katsomaan rauhallisena Kristiania kasvoihin. On
alkanut hämärtää.)

KRISTIAN (lähestyen ovelta, jonne on pysähtynyt; jollain tavalla
kummissaan:) En voi olla palaamatta, Janika...! Ensi kerran soi
sinun äänestäsi kuoleman tuskaa, jota yksikään pelastaja ei saa olla
kuulematta. (Laskien kätensä Janikan olalle.) Avasit aivan kuin pienen
puutarhaportin minun tullakseni sinua lähemmäksi.

JANIKA (varovasti, anovasti:) Ymmärrät siis, Kristian?

KRISTIAN (painokkaasti:) Tiedän, että jokainen pääskynenkin eroaa
omasta lajistaan höyhenen verran...

JANIKA (ilostuen; kevyehköstä:) Tottakai! Ja nainen toisesta naisesta!
(Äkkiä, kuin kylmästä vavahtaen.) Ainakin vainajasta...

KRISTIAN (jatkaen omaa ajatustaan:) Olen ymmärtänyt myöskin sen,
että minun ihmeeni ei käske kieltämään maanpäällisen elämän lakeja.
(Tinkimättömästi.) Mutta yhtä se vaatii: _kaikki tai ei mitään_.
Joko minä luotan ja uskon sinuun tai... sukellan yksin, mitään onnea
toivomatta. (Ratkaisevasti.) Niin, jompikumpi, Janika! Joko usko sinuun
tai syvimmän meren vahvuus meidän välillemme?

JANIKA (hyväilevästi:) Enhän ole aikonutkaan luopua sinun rinnaltasi.
Enkä luovu niin kauan kuin elät, sen vannon! (Muuttautuen
houkuttelevaan ilakointiin.) Jos hymyilenkin hieman toisin ja lennän
muutamat hetket omalla tavallani, juuri sen pienen höyhenen verran,
sehän ei...

KRISTIAN (äkkiä tuimasti:) Mutta tiedätkö, että oman itsensä hakeminen
on vaarallista? Toinen löytää sisimmästään kauhistuttavaa tyhjää, kuten
minäkin kerran, toinen rietastelijan, kolmas salakavalan ahnurin,
neljäs ehkä mustakyntisen konnan tai salamurhaisen pedon. Etkö pelkää,
Janika?

JANIKA (lähestyen; viettelevästi:) Mitäpä minä pelkäisin... sinun
mahtavassa suojassasi.

KRISTIAN (miettivästi; tapaillen:) Luulen, että minun on odotettava
jotain... (Herkästi muistellen.) Se on, katsos, ainoa katoamaton oppi,
jonka sain vuotellessani kerran kuukaudesta toiseen sinun pelastumisesi
ihmettä.

JANIKA (iloisena; yltiöpäisenä:) Sanopas muuta, sinä totuuksien herra.
Ja nytpä saatkin odottaa jotain, jotain pientä ja merkillistä...
Tiedätkö... Ooh, mutta täällähän on pimeätä! (Käväisten vieraskamarin
ovella.) Matami, tänne! (Matamin vastatessa näkymättömistä: ’Täällä
ollaan, rouva!’) Sytytä nopsaan kynttilät ja kattolamppu! (Kääntyen
näyttämölle.) Valoa, minä tarvitsen paljon valoa! (Kristianille;
touhukkaassa ilossa.) Tiedätkö? Minä näytän sinulle jotain... Se on
tuolla yliskamarissa. (Salaperäisenä.) Katsos, olen tehnyt sen salaa
sinulta... yllättääkseni. (Kiirehtii eteisen ovelle; täältä.) Odotapas,
sinä murjaani!

KRISTIAN (kaksimielisesti:) Juuri niin... minä odotan!


XII KOHTAUS.

(HJERPE ilmestyy kiireisin elein eteiseen, ryhtyy riisumaan
päällystakkiaan.)

JANIKA (joka on jo ennättänyt yliskamarin portaille; täältä Hjerpelle;
yltiöpäisessä ilossa:) Kuuletteko, herra Hjerpe, kohta minä olen
Cecilia Bark! Kuuletteko? (Katoo yliskamariin.)

HJERPE (astuen sisään huolestuneen näköisenä; Kristianille:) En tiedä,
puhunko totta vai valetta. Se on vasta pelkkää huhua, mutta... tuolla
Ilolinnassa levitettiin tietoa, että »Gloria» on toissa yön myrskyssä
joutunut merihätään, ehkäpä haaksirikkoutunut. Parkkilaiva Auroora on
tullut juuri Tukholmasta, ja sen kapteeni oli saanut tietonsa Visbystä
käsin.

KRISTIAN: Onko miehistö saatu pelastetuksi?

HJERPE: Sitäkin kyllä kerrottiin.

KRISTIAN: Niinpä ei ole siis sukeltajaa tarvis.

HJERPE: Kuinka niin? Entä laiva?

KRISTIAN (kylmästi:) Lasti ja alus ovat tietenkin vakuutetut
kohtuullisesta summasta.

HJERPE (kärsimättömän hämmästyneenä:) Ovatpa tietenkin, mutta kuten
itsekin näytit äsken aavistaneen patruunan puheista, »Glorian»
kassakirstut saattavat olla täynnä kovaa rahaa!

KRISTIAN (kylmän ironisesti:) Mitä enemmän oli sen lastina valheita,
sitä parempi on niiden pysyä haudassaan.

HJERPE: Ja unohdat kokonaan sen, että puolet tästä, ehkäpä
arvaamattomasta vahingosta tulee sinun osallesi.

KRISTIAN (nauraen, melkein hohottavasti:) Hautajaiskustannukset
vaativat aina menoeränsä.


XIII KOHTAUS.

(MATAMI on tullut edellisen repliikin aikana vasemmanpuoleisesta
ovesta, toisessa kädessään valmiiksi sytytetty monikynttiläinen jalka
ja toisessa ruokovartinen sytytin; laskee kynttilänjalan taka-alan
piirongille ja ryhtyy sytyttämään pöydillä olevia kynttilöitä.)

HJERPE: Ei mutta... horribile! Sinähän olet pirujasi täynnä kuin
juvenaalit Karjaportin kapakassa. Minä jätän Ilolinnassa kalliin
tuutinkini kesken — kuuletko Riitta-muori? — (Taas Kristianille.)
Juoksen tänne kauhuissani, ja sinä nauraa hohotat kokonaisen omaisuuden
haaksirikolle.

MATAMI: Jopa vainkin... ihanko kesken — Järpin viskaalilta tuutinki!
(Puolittain Kristianille tarkoittaen.) No, jo minä olen ruvennut
tässä sitä aprikoimaankin, jotta tässä talossa tarvitaan taas...
rohkaisuryyppyjä.

HJERPE (humoristisena:) Oikein, Riitta-muori! (Puolittain laulaen.)
'Juomalista tuo, Lazarilla!'

MATAMI (rehevästi:) Saamanne pitää, senkin Latsarus! (Ryhtyy jälleen
sytyttelemään.)

KRISTIAN (ottaen reippaasti Hjerpeä käsivarresta:) Hyvä on. (Viitaten
oikealle.) Käykäämme odottamaan. (Lyöden Hjerpeä olalle; rehevästi
nauraen, syvimmältään totisena.) Minulle on näet, setä Hjerpe, tullut
tänään kummallisen paljon odottamista. (Poistuu oikealle.)

HJERPE (ovelta:) Muista, matami, että merellä hörpin rommia, mutta
maakrapuna yksinomaan konjakkia.

MATAMI (on asettanut esiliinansa tuolille ja nousee sille parhaillaan,
sytyttääkseen kattolamppua; täältä, uhkaavasti:) Tulta ja tulikiveä
minä täältä kohta satelen... tähän Sodomaan ja Komoraan.

HJERPE (humoristisesti; heristäen sormellaan:) 'Wir bitten um Rosen und
Kirschen, ja, ja!' (Katoo herrainkamariin.)

MATAMI (saa lampun sytytetyksi.)


XIV KOHTAUS.

(PATRUUNA tulee kiireesti vieraskamarin ovesta, vaatteet jossain määrin
epäjärjestyksessä, lakitta ja päällystakitta.)

MATAMI (kääntyy; seisoo hämmästyneenä:) ... siunatkoon... (Laskeutuu
alas, ottaa esiliinansa tuolilta ja toisella kädellään tuolin
selustasta.) Ihankos se patruuna köökin puolelta?

PATRUUNA (sammaltaen:) Onko... Kristian-herra...?

MATAMI (yhä hämmästyneempänä:) Ei mutta... tuonko näköisenä se patruuna
on juossut kaupungin läpi?

PATRUUNA (on istuutunut menehtyneenä etualan pöydän luo tuolille;
käheästi:) Onko hän... kotona? (Lyyhistyy jälleen pöytää vasten.)

MATAMI (melkein kuin vanhoja, kaunoja kostaen; tuiskeasti:) No, voi
minun päiviäni! Mitenkäs sen patruunan laita nyt oikein...?

PATRUUNA (äärimmilleen tuskastuen; huitaisten vimmoissaan kädellään:)
Onko hän kotona?

MATAMI (suutahtaen vastaan:) Onpa hyvinkin. Tuolla... kapinetissa.

PATRUUNA (nousee äkkiä; kiirehtii kuin sokkona oikealle ovea kohti;
haparoi kädensijaa; kavahtaen:) Yksinkö?

MATAMI: Kappas tuota... Minunhan pitikin sitä konjakkitotia Järpin
herralle... (Lopettelee esiliinansa sitomista; aikoo lähteä.)

PATRUUNA: Älä mene! (Katsellen kuin valoa kaihtaen ympärilleen.)
Miksi täällä on valoja joka paikassa? (Melkein rukoilevasti.) Vähennä
niitä, puhaltele, puhalla. (Alkaa itse kiihkoissaan taka-alan kaapilta
puhaltaa kynttilöitä sammuksiin kesken työtään.) Kutsu sitten...
velipuoleni tänne.

MATAMI (estäen sammuttamisia; jyrkästi:) Sis-soh, patruuna! (Ryhtyen
toisesta kynttilästä sytyttämään uudelleen sammuneita.) Tämä on
meidän rouvan ilmineerausta. (Uhkaavasti.) Eikä sitä vähennellä eikä
puhallella.

PATRUUNA (aivankuin oljenkorteen tarttuen, suuressa hädässä:) Minulle
on, Riitta-muori, niin, meille molemmille on tapahtunut suuri
onnettomuus... (Kiihkeästi.) Minun täytyy saada apua jostain... eikä
minua voi kukaan muu pelastaa kuin hän... veljeni.

MATAMI: Jaha, jaha, jos on tultu vähän niin kuin tuhlaajapoikana,
niin... (Astuu riuskasti oikealle; avaten oven.) Täällä olisi
kiireellistä asiaa patruunalla. (Siirtyen vieraskamarin ovea kohti;
patruunalle, jyrkästi.) Eikä mitään pimentelemisiä tällä erää... sanon
minä! (Poistuu.)


XV KOHTAUS.

(KRISTIAN ja HJERPE oikealta.)

KRISTIAN (hymyillen, mutta pohjimmiltaan tutkivana:) Mistä tämä ilo...
jo toisen kerran samana päivänä?

PATRUUNA (haparoiden, takellellen:) Niin, on tapahtunut jotain...
Katsos, sain sähkösanoman... (Hakien sähkösanomaa vapisevin käsin
povitaskustaan.) Meitä jokaista kohtaa joskus... (Ojentaa sanoman
Kristianille.)

KRISTIAN (silmäten sanomaa; melankolisesti:) Niin, sinuakin vastaan
nousi myrsky ja taisi viedä sinun morsiamesi — Mammonan tyttären...

PATRUUNA: Olen mennyttä miestä, jos et auta minua... käytä
sukelluslauttaasi...

KRISTIAN (muuttautuen jälleen kylmän hymyileväksi, pinnalta katsoen
pelkästään asialliseksi:) Kuinka niin? Sehän oli vain vanha rahjus...
tuo »Gloria» parka. Pelkästään sen vakuutussummalla pääsemme osakkaiksi
uudenaikaiseen höyrylaivayhtiöön, joka todella kannattaa.

PATRUUNA (yhä haparoiden:) Niinhän se olisi, jos... Mutta... (Jää
pusertelemaan tuskaisen näköisenä rystysiään.)

KRISTIAN (ivallisesti, uhkaavasti:) Noinko tukalaa on kakistaa
kurkustaan pahan omantunnon ruotoja?

PATRUUNA (aivan kuin itseään vastaa huudahtaen:) Ei, ei! (Kristianille,
tarttuen tätä käsivarteen.) Usko minua! Olen tullut sinun taloosi
tuhlaajapoikana... (Puoliksi itsekseen, tukahtuneesti.) Ei, ei,
ei sitäkään. Paljon kehnompana... (Suorasti.) Petturina! Taaskin
petturina. (Selittäen.) »Glorian» kapteeninhytissä oli kassakirstussa
kolmen vuoden rahtaustulot ja suurelta osaltaan saman ajan kauppavoitot
Visbystä, Bergenistä, Lontoosta, Kööpenhaminasta ja Lyypekistä. Sitä
varten... äsken aioin ostaa sinut jo edeltäpäin pilahinnalla eroon
kauppahuoneestamme. (Istuutuu läheiselle tuolille; väsyneesti.) No,
niin. Nyt sen tiedät.

KRISTIAN (kylmästi:) Tuon kaiken näin jotakuinkin tarkkaan sinun
silmistäsi jo puolisen tuntia sitten. Sinun tunnustuksesi on siis vain
eräänlainen saiturin laulu, jonka kertosäe kuulunee: Ennemmin puolet
kuin ei niitäkään! (Matkien saiturimaisia kädenliikkeitä.) Ennemmin
edes ropo kuin ei rahtuakaan... (Ankarasti.) Eikö niin?

PATRUUNA (siirtyy lyötynä akkunan luo, näyttää taistelevan itsensä
kanssa.)


XVI KOHTAUS.

(MATAMI vieraskamarin ovesta; kantaa tarjottimella totia kohti
isännänhuonetta.)

HJERPE: Sallinette, herrat? (Viitaten Matamiin.) Katsokaas, jos kestää
kauan tämä herrain kameraali, ei kuivin suin voi olla vanha juvenaali!
(Kumartaa hymyillen.)

MATAMI (on pysähtynyt ovelle; nauraen rehevästi:) Just soo, herra
viskaali. (Poistuu oikealle, josta palaa tuokion kuluttua, poistuen,
herroihin tutkivasti silmäten, jälleen vieraskamarin puolelle.)

HJERPE (on seurannut oikealle.)

PATRUUNA (nöyrtyneenä:) Etkö kuitenkin muista, että sinua sanotaan
pelastajaksi ja että sinä itse myönnät siksi tulleesi... Janikan
muiston tähden?

KRISTIAN (raivostumaisillaan:) Älä koske pyhään, päästäksesi kiinni
kassakirstuihisi!

PATRUUNA (kuin löytäen ratkaisevan ajatuksen, vetäen Kristianin
istumaan sohvapöydän luo, istuen itse seuraavan repliikkinsä aikana
etualan pöydän lähelle:) Hyvä. Siispä sinun on kuultava, että minäkin
osaan jotain uhrata. (Tarttuen otsaansa, hapuillen sanottavaansa.)
Odota hetkinen, selvitän ajatuksiani... Niin, on jotain, josta ei
koskaan ole saanut kukaan tietää. On petos, joka on pysynyt ja
pysyy kaikilta salassa, jos en sitä itse ilmaise. Ja huomaa: sen
tunnustaminen tyhjentää yhtä paljon minun osuuttani kassakirstuista
kuin se on raskasta minun saada suustani irti... (Lyyhistyy tuolille;
vakavasti.) Kutsu Hjerpe tänne.

KRISTIAN (avaa vaiti pysyen oven oikealle, josta tulee hetken kuluttua
_Hjerpe_ jääden oven luo kuulemaan Patruunan tunnustusta.)

PATRUUNA (perinpohjin nöyrtyneenä; rauhallisesti:) Niin, velipuoleni,
minä olen sinut kavaltanut myös isämme kuolinvuoteella. Sain hänet
vähää ennen viimeistä halvaustaan lisäämään erillisen perintösumman
itselleni, muka korvaukseksi siitä, että sinä, johtaessasi nuorena
ylioppilaana sisävesillä tukkilautan kuljetusta, jouduit sen
hävittämään myrskyn käsiin, mikä oli ankara isku kauppahuoneelle. Hän
ei luottanut, suutuspäissään ollen, selityksiisi, sillä minä olin
jo hänelle kuvaillut, että olit öitsimistesi vuoksi talontyttärien
aitoissa jättänyt lautan juuri vaarallisimmalla hetkellä, Isonselän
laidalla, oman onnensa nojaan, ylintä johtoa vaille...

KRISTIAN (hiljaisella äänellä:) Jatka.

PATRUUNA Kuolinvuoteellaan häntä näytti painavan tuo ankaruus sinua
kohtaan. Hän kyseli sinua lakkaamatta. Aavistin, että hän ottaisi
selvän asiasta ja pyyhkisi pois tuon pykälän testamentista. Ja minä,
minä viivytin sähkösanoman lähettämistä, kunnes... et enää ennättänyt
tapaamaan isääsi elossa.

KRISTIAN (syvässä surussa; äänessä syvimmältään kauhua; puoleksi
itsekseen, puolittain Hjerpelle:) Ihminen ihmiselle hirviö...

PATRUUNA (nousten;, asiallisesti:) Kun tämä petokseni tuottama summa
hyvitetään sinulle, vähenee osuuteni... noihin kassakirstuihin ei
ainoastaan puoleen, vaan neljännekseen, ehkäpä siitäkin alle. Ja sinä,
viskaali Hjerpe, olet kuullut tunnustukseni? (Hjerpen nyökätessä;
Kristianille, anovasti.) Minähän olen siis syrjässä... ymmärräthän?

KRISTIAN (on edellisen repliikin aikana kasvoiltaan kokonaan muuttunut;
kuin ihmettä katsoen, heleässä riemussa:) Katsos, veljeni, miten
tulikin valoa kaikkialle! (Puoleksi itsekseen.) Ihmeellinen päivä...
(Patruunalle.) Jo toisen kerran tänään näen ihmisen taistelevan
sielustaan. (Nousten.) Nyt minä uskon! (Ottaen velipuoltaan olkapäästä;
lämpimästi.) Veljeni, nyt on todellakin oikea pakoveden aika.
Hämähäkkien verkot hajoavat tuuleen, ja me makaamme alastomina taivaan
alla. (Siirtyen eteisen ovelle yliskamariin päin.) Janika! Janika!
Tule tänne! (On kääntymäisillään; kuin suuresta löydöstä ilostuen.)
Ei, ei! (Uudelleen yliskamariin päin.) Cecilia! Cecilia Bark! Tule
ulos! (Palaten, herroille; valoisasti.) Kukin etsiköön itseään omalla
tavallaan ja... (naurahtaen iloisesti) omalla nimellään.

HJERPE: Vivas, gaudeas! Tämähän näyttää päättyvän oikeaan Eklundshovin
seksaan... tämä kameraali!

PATRUUNA (Kristianille, arasti:) Aiot siis... ehkä?

KRISTIAN: Tietenkin! Me nostamme meren pohjasta »Gloriamme»! Nyt sillä
ei ole enää lastina valheen säkkejä, vaan puhdasta kultaa. (Hjerpelle.)
Eikö niin? Jos saituri kykenee tunnustamaan tyhjäksi aarrearkkunsa, on
hän kuonasta puhdas?

HJERPE:(humoristisesti:) No, tottakai! Omatekemä hirttonuora kädessään
muuttui kuulema Juudaskin... suoraa päätä — Johannekseksi!

PATRUUNA (näyttää Kristianin ja Hjerpen nauraessa synkistyvän;
Kristianille, lyhyesti:) Kiitän lupauksestasi... ennen kaikkea sukumme
puolesta.


XVII KOHTAUS.

Janika laskeutuu portaita puettuna uuteen turhamaiseen, mutta
aistikkaasti loisteliaaseen pukuun.

JANIKA (jo portaista; voitollisesti:) Kuka täällä kutsui Ceciliaa?
(Tulee herrojen hämmästyneinä seuratessa hitaasti ovesta, tarkastelee
heitä tietoisena hurmaavaisuudestaan; hymyillen.) No, hyvät herrat?
Pukeeko minua muukin kuin... (silmäten Kristianiin) _keltainen_?

HJERPE (kohteliaasti:) Vakuutan... tämä juhlavalaistus näyttää
parhaillaan kalpenevan...!

JANIKA (Kristianille, vaativasti:) Entä mitä sanoo ankara puolisoni
Cecilia Barkista?

KRISTIAN (hymyillen, pohjimmaltaan vakavasti:) Me olemme heittäneet
täällä melkeinpä olemattomiin sekä nimet että vaateverhot.
(Läheisesti.) Ehkäpä vaatii, katsos, jokainen paratiisi kullekin
vapautensa... syödä tai jättää syömättä. (Lujasti, lämpimästi.) Minä
uskon sinuun.

JANIKA (puolittain hämmästyneenä, puolittain voitonriemuisena:) Niinkö?

KRISTIAN (kaikille, hurmioittavan valoisassa mielentilassa:) Ja
miksi en uskoisi tänä hetkenä jokaista ihmistä? Enkö ole saanut
todistuksia... ihmeen toisensa jälkeen! (Erikseen Janikalle.) Ja
emmekö olisi onnellisia tänään, Cecilia? (Jälleen herroille.) Niin,
luultavasti jo ylihuomenissa pääsemme lähtemään merelle. Tulet
tietenkin mukaan, Mikkel? (Patruunan nyökättyä myöntyvästi; Hjerpelle.)
Ja sinä, Hjerpe! Rommituutinki tekee vaihteeksi hyvää. Sitä paitsi:
aion samalla kertaa kokeilla keksinnölläni. Siitä tulee luullakseni
hieman jännittävää... Joko voitto tai tappio!

JANIKA: Entä minä? Unohdatko kokonaan?

KRISTIAN (painokkaasti:) Sinä saat vapaasti valita, Cecilia Bark.

JANIKA (siirtyen ikkunaan päin, kerkeästi:) Ehkäpä lähdenkin, kuka
tietää! (Kääntyen, kuin varoskellen.) Tai tulen katsomaan, miten vain
sattuu...

KRISTIAN (varmana, voitollisena:) Luulenpa, te tulette kaikki mukaan.
Missä olisi elementtiä... meren veroista! Eikö maa ole syntynyt,
hyvät maakravut, sen helmasta? Mistä tietäisi tuli mitättömyytensä ja
tuulet olemassaolonsa ilman merta? (Yleten jaloon paatokseen.) Itse
taivas ei näkisi omaa kauneuttaan, jollei olisi sillä kasvojensa alla
meren määrätön lähde. (Kuin havahtuen; määräävästi.) Niin, viimeistään
ylihuomeneksi panette itsenne matkakuntoon. Minä puolestani tartun heti
kuulokojeeni viimeistelytöihin. (Viittaa, poistuu oikealle.)

JANIKA (helähtäen nauramaan:) No, mutta, hyvät herrat! Tehän seisotte
kuin hirmumyrskyn lyöminä! Tointukaa toki... istukaahan. (Herrojen
istuuduttua.) Näettehän... Täällä on juhlavalaistus ja emännällä on
juhlapuku. Luulen, nyt on juotava myös juhlamalja... Cecilia-rouvan
menestykseksi. (Kääntyen kohti vieraskamarin ovea, taputtaen pari
kertaa käsiään.) Matami, matami! (Kulkien taka-alalle päin.) Missä on
Riitta-muori? Tulkaahan nyt...

_Väliverho._




VIIDES NÄYTÖS.


Näyttämö sama kuin III:ssa näytöksessä: sukellusaluksen etukansi,
jonka takaportaalla palaa kaksi lyhtyä, kuten myöskin ohjaajahytin
seinämällä yksi, sillä on vielä hämärä, joskin kuulakkaan keväinen
aamuyö tekee tuloaan, sitä paitsi heijastuu valoa vasemmalta
kajuutasta, jonka ovi on auki.


I KOHTAUS.

(Kajuutasta kuuluu äänten sorinaa ja naurun romahduksia; yksinäinen
ääni alkaa laulaa yli naurun ja remun paria laulun säettä:)

    Sun hautas päällä kukkaset
    ei kasva konsanaan.

Joihin vähitellen muut äänet yhtyvät, joten lauletaan kokonaisuudessaan
»_Sukeltajain laulu_»:

    Sun hautas päällä kukkaset
    ei kasva konsanaan,
    kun lyijypantsar rinnallas
    sa astut kuolemaan.

    Et nouse konsa aalloille,
    et painu pohjahan,
    et tuomiolle tulla saa
    sa jälkeen kuoleman.


II KOHTAUS.

(Ensimmäisen säkeistön aikana tulee HEISKKARI lyhty kädessä vasemmalta
taka-alalle ryhtyen tarkastamaan pumppulaitteita; siirtyy sen
kertosäkeitä laulettaessa kajuutan ovelle.)

HEISKKARI (alas kajuuttaan; jyrkästi:) Hantlankari... hoi siellä!
(Yhä äreämmin.) Tänne lurjukset! (Siirtyy laulun jatkuessa jälleen
ilmapumpun luo ryhtyen asettelemaan signaalinuoraa.)


III KOHTAUS.

(HOPPOINEN, LÄKSY ja KNÖÖSIN POIKA tulevat toisen säkeistön loppukertoa
laulettaessa kajuutasta jatkaen yhä laulamista.)

HEISKARI: Nyt se saa loppua, hiivatin noukut!

KNÖÖSIN POIKA (ärtyneenä:) Älä sinä täällä pamppuna hosu, kun et kerta
ole enää pumpparia väärtimpi.

HEISKARI (tarttuen Knöösin poikaa kovakouraisesti käsivarteen:)
Keulapakalle! Sanko vettä niskaan ja kojuun nukkumaan... Mars!

KNÖÖSIN POIKA ja HOPPOINEN (vasemmalle.)

LÄKSY (itseään puolustellen:) Se Järpin viskaali kun halusi oppia
»Sukeltajain laulun» ja kun se puukhollari trahteerasi...

HEISKARI (keskeyttäen:) Onko Märssy yhä tuolla alhaalla?

LÄKSY: Siellähän se...

HEISKARI: Hyvä on. Ja sinä... pää selväksi. Mestari, luulemma, sukeltaa
jo aamun noustessa.

LÄKSY (poistuu nopeasti ja nöyränä vasemmalle.)


IV KOHTAUS.

(PATRUUNA tulee oikealta yläkannen portaita.)

PATRUUNA (Heiskarille:) Mitä tämä merkitsee, mies? Miksi se teidän
mestarinne oikeastaan viivyttelee?

HEISKARI (rauhallisesti:) Kyllä kai patruuna sen on kuullut, että on
täytynyt odottaa sen verran leutoja päiviä, että voi työskennellä
tuolla alhaalla paleltumatta.

PATRUUNA (yhä hermostuneempana:) Työskennellä... Työskennellä?
Kokonaiset aarteet makaavat tuossa... muutaman sylen syvyydessä ja
me, me vain makaamme... (puoleksi itsekseen, istuutuen oikealle)
vanhurskaan unia.

HEISKARI: Jo se määräsi täksi aamuksi... mestari, pantavaksi kojeet
kuntoon, kun on ollut jo muutama päivä vähän suojempaa. (Poistuu
vasemmalle.)

PATRUUNA (poistuvan Heiskarin jälkeen; säikähtäen:) Täksi aamuksi?
Täksikö aamuksi?


V KOHTAUS.

(GRÖÖP on ilmestynyt kajuutan ovelle edellisten repliikkien aikana,
jääden tarkkailemaan tilannetta.)

PATRUUNA (huomaten Grööpin; nousten, yhä levottomampana:) Ehkä jo tänä
aamuna... Kuulitko?

GRÖÖP (sulkien tarkasti kajuutan oven:) Missä on Juuti?

PATRUUNA (äkkiä, jännittyneenä:) Mitä te aiotte?

GRÖÖP (ilkamoiden:) No, eikös patruuna ole jo alkanut riisua niitä
rippilapsen kenkiä, jotka nyörättiin hänen jalkoihinsa eräällä
synnintunnustuksella?

PATRUUNA (vavahtaen, melkein kauhuissaan:) Minä en ole murhaaja, mies!

GRÖÖP (yhä ilkamoivassa sävyssä:) Kukas sitä nyt meistä? Mehän
vain (viitaten vasemmalle kajuuttaan) ryyppäytämme paria herraa jo
edeltäkäsin... mestarin suuren keksinnön kunniaksi! (Melkein kuiskaten;
mutta tarmokkaasti.) Ja sitä paitsi: sukeltajan näkölasin ruuvaa
viimeisenä kiinni Janika-rouva, emmekä me.

PATRUUNA (omassa sisäisessä taistelussaan:) Sinä olet piru, kiusaaja...
konna!

GRÖÖP: Minä olen afäärimies ja aion ottaa _koko_ kapitaalista sovitun
prosenttini.

PATRUUNA (melkein parahtaen, saiturin kauhussa:) Mitä minulle enää
sitten... jäisi jäljelle, roisto! (Ryhtyy neuvottomana kävelemään.)

GRÖÖP (häijyssä ivassa:) Hyvä omatunto, herra patruuna, ha-ha...

PATRUUNA (pysähtyen, puoleksi itsekseen:) Minä tunnustin sille miehelle
oikeastaan liikaa...

GRÖÖP: Tjaah, kaakinpuussa puhutaan joskus lystikkäitä.

PATRUUNA (kuin kysellen itseltään ja Grööpiltä yhtaikaa:) Olihan hän
syyllinen tukkilautan hajoamiseen? Eikö ollut? Siihen aikaan hän oli
huolimaton hutilus jokaisessa yrityksessään ja yöjuoksija, oikea
yökolli...

GRÖÖP (taitavasti houkutellen:) Mitäpäs muuta. Ja siitä huolimatta
isänsä lellipoika.

PATRUUNA (ihastuen:) Ja kuka takaa nytkään, että hän kestää
kauppahuoneen hoidossa, todellisessa työssä? Kuka?

GRÖÖP: Ei pirukaan, sanon minä!

PATRUUNA (yhä ihastuneempana; ryhtyen kiivaasti kävelemään:) Siinäpä
se, siinäpä se... (Pysähtyen, syvässä vihassa.) Ja minä en saanut
kuitenkaan hänen kuvaansa irti, en isämme enkä myöskään Janika-vainajan
sydämestä. Mutta nyt! Entä nyt? Ei kukaan ole tuottanut niin paljon
kärsimyksiä kuin hän... myöskin Janika-vainajalle... monen monilla
tekosillaan. Ja sitten... muka pyhimyspalvontaa? — Ulkokultaisuutta,
sanon minä! (Synkän tarmokkaasti.) Olisi, totta vieköön, aika antaa
kullekin ansionsa mukaan.

GRÖÖP (kaksimielisesti:) Mistä tässä sitten olisi muusta ollut
kysymystäkään kuin ansiosta. Kullekin ansionsa mukaan...

PATRUUNA (päättävästi:) Mitä minun on tehtävä?

GRÖÖP (teeskennellen huoletonta:) Mitä lie vähän lystinpitoa tuolla
alhaalla. Patruunalla kun on vieläkin jostain syystä sitä luotettavaa
arvokkuutta, niin, tuota... (kuihaistenn) olisi saatava tukkihumalaan
nuo herrat... oikeaksi hetkeksi.


VI KOHTAUS.

(JUUTI oikealta, yläkannelta, kädessään vanhan näköinen
sukeltajankypärä.)

JUUTI (jyrkästi:) Mitä te täällä teette?

GRÖÖP (iskien silmää Juutille:) Tässä on vedetty vain vähän
kissanhäntää... piru nimittäin ja tämä herra Omatunto.

JUUTI (molemmille, lyhyesti, viitaten kajuuttaan:) Hoitakaa asiat...
tuolla. Kutsun, kun on aika.

PATRUUNA (poistuu kajuuttaan.)

GRÖÖP (jäljessä; viitaten Juutille:) Morjens!

JUUTI (käskevästi:) Nopsaan! Odotan Janika-rouvaa...

GRÖÖP (poistuu kajuuttaan, jättäen oven puolittain auki.)


VII KOHTAUS.

(HEISKARI vasemmalta.)

JUUTI (heittää kypärän työpöydälle; Heiskarille; viitaten oikealle;
tyynesti:) Menkääpä katsomaan, Heiskari, että lämmitys alkaa ajallaan
konehuoneessa. (Heiskarin lähtiessä oikealle.) Ja odottakaa siellä,
kunnes... no, niin, saan itse lähemmät määräykset.

HEISKARI (joka on ottanut käskyt vastaan epäluuloisen näköisenä,
poistuu oikealle.)

JUUTI (liikehtii jäntevästi; siirtyy katsomaan oikealle; yläkannelle;
kulkee yli näyttämön vasemmalle ja sulkee huolellisesti kajuutan oven;
ottaa työpöydältä sukeltajankypärän, jota jää hiljaa vihellellen
tarkastamaan.)


VIII KOHTAUS.

(JANIKA oikealta yläkannelta puettuna yöpukuun, jonka ylle on vedetty
viitta; päässä harsoliina.)

JANIKA (taaksensa silmäillen, pelokkaana _Juutia_ kohti.)

JUUTI (muuttamatta asentoaan, lyhyesti:) Nukkuuko? (_Janikan_
nyökätessä hätäisen myöntävästä.) Saitko sen käsiisi?

JANIKA: Sain kyllä... se on salongin seinäkaapissa.

JUUTI: Onko sen näkölasi tavallisen kokoinen, (näyttäen kypärää)
samantapainen kuin tässä?

JANIKA: On kyllä.

JUUTI (ottaen taskustaan pari ruuvia:) Hyvä. Tässä on kaksi vanhaa
ruuvia, kannoiltaan uuden näköiset, mutta jengoiltaan ruostuneet. Mene.
(Ottaen pöydättä meisselin.) Ruuvaa ne kahden uuden sijalle... tässä
meisseli.

JANIKA (tuijottaen säikähtyneenä tarjottuun meisseliin; torjuen,
peräytyen vasemmalle:) Sitä minä en voi, minä en voi... (Istuutuu
oikealle.)

JANIKA (tuijottaen kauhistuneena eteensä:) Minunhan täytyy viimeisenä
kiinnittää hänen näkölasinsa ja katsoa häntä (viitaten taka-alan
porttiin)... tuossa noin... viimeisellä portaalla... silmästä silmään...

JUUTI (kylmästi:) Niin, sinun täytyy.

JANIKA (anovasti:) Kohtahan se siitä raihnaantuu, käy päivä päivältä
yhä kuurommaksi ja halvaantuu lopulta vuoteen omaksi... (Nousten,
painautuen _Juutia_ vasten, rakastuneesti.) Meitähän ei estä mikään
rakastamasta... Enkö ole ollut sinulle...?

JUUTI (työntää Janikan tylysti syrjään; pidätetyn uhkaavasti:) Minä en
ole mikään hantlankari sinun aviossasi. Joko sinut kaikkinesi tai ei
mitään. Sukelluslauttoja on muuallakin.

JANIKA (painautuen _Juutin_ syliin:) Minä en päästä sinua! (Sanoja
tapaillen.) Sinä... jollain tavalla... sovit minulle. Häntä minä
häpeän. Hänen silmissään on joka hetki kuin jotain kummallista valoa,
joka valvoo jokaista ilmettäni, jokaista liikahdustani... Ooh, ei
nainen voi elää pelkistä totuuksista ja ihmeistä! Mutta sinä...!

JUUTI (työntäen syrjään; kyynillisesti:) Raavas mies, vai kuinka? No,
hyvä. Tässä on ruuvit. Muutat ne sitten vasta, kun häntä puetaan ja
pumppaajat täyttävät pukua. Ota!

JANIKA: Armahda minua... Olen vain nainen...

JUUTI: Ja minä mies, joka haluan kostaa. (Puoleksi itsekseen,
synkästi.) Ilman sitä miestä olisin ollut jo aikoja sitten ylin
päällikkö tässä aluksessa. (Ratkaisevasti.) Otatko, vai...?

JANIKA (antaen ruuvien pudota kämmenelleen; ikäänkuin työntäen
hirvittävää ratkaisua tuonnemmaksi:) Otan ne, mutta minä en voi
luvata...

JUURI (ehdottoman käskevästi:) Sinä lupaat. (Kajuutasta alkaa kuulua
ääniä; ovi avautuu; _Janikalle_.) Etukannelle... tarvitset raitista
ilmaa.

JANIKA (poistuu vasemmalle.)

JUUTI (silmää kajuuttaan päin, sitten ympärilleen; aamu on jo alkanut
kirkastua; siirtyy lampulta lampulle ja sammuttaa ne, jolloin lyhyen
hämärän jälkeen valo muuttuu keväiseksi varhaisaamuksi.)


IX KOHTAUS.

(GRÖÖP on tullut kajuutasta.)

GRÖÖP (lähestyen Juutia:) Viskaali vetelee hirsiä, Märssy istuu
romminassakkana, ei liiku, ei puhu, ei kuule.

JUUTI: Kutsu patruuna.

GRÖÖP (viittaa kutsuvasti alas kajuuttaan.)

JUUTI: Voiko siihen mieheen luottaa?

GRÖÖP: Etkö sinä tiedä, kuka on kolmesta konnasta suurin konna? —
Herraskainen saituri, jonka viimeinen kukkaro killuu homehtuneessa
omantunnon nyörissä, hä-hä...

JUUTI (naurahtaa halveksivasti.)


X KOHTAUS.

(PATRUUNA tulee kajuutasta.)

JUUTI (molemmille, lyhyesti ja varmasti:) Selvä on. Hän tekee sen
kyllä... Ja jos jotain sattuu, olen minä, miehen sukellettua, ylin
päällikkö aluksella. Hantlankarit täyttävät jokaisen käskyni. Ja
mitä tapahtuneekin, eivät he kykene sitä tajuamaan muuksi kuin
tapaturmaksi. Te... kumpikin pysytte lähelläni ja teette mitä määrään.
(Ratkaisevasti.) Tällä kertaa se mies ei elävänä nouse.

GRÖÖP (törkeästi:) Mutta Heiskari on vesiselvä ja uskollinen herralleen
kuin vahtikoira.

JUUTI: Mies on tyhmä kuin saapas ja saa käskyn toimia konehuoneessa.

PATRUUNA (saiturin hädässä, tapaillen sanottavaansa:) Entä... entä, kun
on tapahtunut tuo... tuo valitettava tapaturma, kuka kykenee sitten
enää sukeltamaan?

JUUTI: Muutamassa tunnissa uusi sukeltaja Visbystä. (Kavahtaa,
kuulostelee jotain oikealta; hillitysti.) Poistukaa... kajuuttaan.

PATRUUNA ja GRÖÖP (kääntyvät kohti kajuutan ovea.)

JUUTI (lähtee etukannelle päin.)


XI KOHTAUS.

(KRISTIAN ojentaa kätensä ohjaushytin akkunasta.)

KRISTIAN (jääväämättömän käskevästi:) Pysähtykää! (Poistuvat pysähtyvät
kukin paikalleen kuin salaman iskeminä.)

KRISTIAN (tullen näyttämölle; kuohuksissaan:) Jumal'avita! Siinäpä
kysymys, totta vie, kuka on suurin kolmesta konnasta... (Viitaten
Grööpiin, Juutiin ja Patruunaan.) Kätyri, roisto vai... herraskonna?
(Kuin kutsuen paikalle.) Hjerpe, setä Hjerpe! Missä on Märssy?
(Kaikille.) Vai onko hänet jo murhattu aikaisemmin... pois tieltä?

GRÖÖP (liukkaasti:) No, mutta mitäs se nyt mestari... herra Juutin
pienistä fantiseerauksista...?

JUUTI (Grööpille hammasta purren:) Vaiti. Ei sanaakaan.

KRISTIAN (on siirtynyt kajuutan ovelle ja riuhtaissut sen auki:
huudahtaen:) Hjerpe! Märssy! (Paiskaa, katsottuaan alas, oven kiinni;
kääntyen näyttämölle; puoleksi itsekseen.) Sikahumalassa! (Katkerasti.)
Hyvin valvottu, rakkaat opetuslapset... (Muille.) Ja viisaasti
ajateltu... »Järkevästi» kerta kaikkiaan, murhaajat.

PATRUUNA (Kristianille:) En ole tahtonut sinun kuolemaasi. Olen
päinvastoin... sitä kauhistunut...

KRISTIAN (purevan ivallisesti:) Tottakai... mutta mitäs tehdä? Tuo
valitettava tapaturma olisi tullut herkullisen sopivaan aikaan. Eikö
niin? Ei muuta kuin muutama kolikko juomarahaa kätyrille ja nuo
kassakirstut ja koko kauppahuone jälleen... oikeissa käsissä vai
kuinka? Ja nopeasti... tuossa paikassa! 'Muutamassa tunnissa uusi
sukeltaja Visbystä...' Niinhän, herra Juuti?

JUUTI (kylmästi, röyhkeästi:) Todistakaa syytöksenne. Puolikuuron,
melkeinpä umpikuuron puheista ei mikään oikeus voi langettaa tuomioita.

KRISTIAN: Hyvä. Koetetaanpa! (Huudahtaen.) Heiskari, hoi Heiskari!
Tänne! (Muille, erikoisesti Grööpille ja Juutille.) Se mieshän oli
vesiselvä ja uskollinen herralleen kuin vahtikoira? Luultavasti siksi,
että hän on lisäksi tyhmä kuin saapas. Huomaatteko, herra Juuti, miten
sanomattoman tarkkaan minä olen kuullut?

JUUTI (kohauttaa hartioitaan.)

KRISTIAN (on siirtynyt jälleen kajuutan ovelle; käskevästi:) Ja tekin
siellä tulkaa esiin!


XII KOHTAUS.

(HEISKARI on tullut oikealta ja jäänyt odottavana taka-alalle;
vasemmalta kerääntyvät taka-alalle HOPPOINEN, LÄKSY ja KNÖÖSIN POIKA;
hetken kuluttua MÄRSSY kajuutasta.)

KRISTIAN (havaiten Heiskarin:) Oletko kuullut tai nähnyt jotain näiden
miesten aikeista ja ylimalkaan ... tämän yön tapahtumista?

HEISKARI (varmalla äänellä:) On nähty kyllä, mestari, yhtä ja toista ja
kuultu sitäkin enemmän.

MÄRSSY (joka on ennättänyt kajuutan ovesta näkyville:) Kuultu? He-he...
Kuultuko? Meillä päin kun on näkemällä nähty...! (Grööpille.) Ja
melkeinpä selvin päin, herra puukhollari. (Erikoisesti Kristianille.)
Minulla on ollut aina tapana, mestari, haminoissa ja krouveissa,
miesten yltyessä tappelutuulelle, pysähtyä kiilaryyppyihin. Ja niinpä
tänäkin yönä... luiskautiinpa luukusta mereen erinäisiä tuutinkeja.

KRISTIAN: Voit siis todistaa jotain näiden miesten murha-aikeista?

MÄRSSY (vaivoin kuullen:) Tottako? Totta, jumalauta! (Osoittaen
Juutia.) Salamurha niillä oli mielessä, perh-ha-na... Tuo mies tuossa
on päämestari. (Laskien kätensä Grööpin olalle.) Tämä kierosilmä tässä
on häärinyt vihtahousuna, ja Heiskari on kyllä kuullut sen kuiskuttelut
patruunan kanssa.

KRISTIAN (keskeyttäen, lyhyesti:) Riittää. (Muille.) Voin siis
saattaa teidät maallisen oikeuden eteen, jos haluan. Mutta luulisinpä
parhaaksi, rakkaat konnat, kyydittää teidät vain irtolaisina takaisin
kotipaikkakunnallenne — helvettiin, josta näytte päässeen jostain
syystä karkumatkoille. (Huolettomasti.) Siihen mennessä... ota heidät
talteesi, Heiskari.

MÄRSSY (Heiskarin ottaessa Juutia käsivarresta, tarttuen itse kovin
kourin Grööpiä olkapäästä:) Akterluukulle, Heiskari! (Vie Grööpin
oikealle.)

JUUTI (riuhtaisten käsivartensa irti Heiskarin kourasta; Kristianille:)
Jos aiotte viedä meidät raastupaan, niin muistakaa myöskin ajoissa,
että silloin istuu syytettyjen penkillä myöskin — Janika-rouva!

KRISTIAN (raivostumaisillaan:) Viekää! Viekää hänet...

HEISKARI (työntää Juutin oikealle.)

PATRUUNA (on seisonut synkkänä syrjässä; aikoo poistua vangittujen
jälkeen.)

KRISTIAN (pysähdyttäen:) Pysähdy, Mikkel Bark! (Patruunan pysähtyessä;
tyynesti.) Luulin pari viikkoa sitten sinun tullessasi luokseni
haaksirikkoisena, että tunnustuksesi oli merkki taivaasta. Sillä
inhimillistä kauneutta hakeva ihmissilmä hakee valoa sieltäkin, missä
sitä ei ole. Nyt... tämän yön valheesi oli viimeinen. Sinä olet vain
niitä kadotettuja, jotka huutavat Jumalaa, kun heidän saatanansa sattuu
olemaan muilla matkoilla. Ja sen mukaan, itse itsesi tuominneena, saat
myöskin rangaistuksesi.

PATRUUNA (jäykästi:) Ja minkä?

KRISTIAN: Jätän sukeltamatta. Tuo laiva tuolla on minulle liian raskas
rikoksista. Eikä siihen ryhdy kukaan komppaniani sukeltaja, niin kauan
kuin minä olen sen johdossa.

PATRUUNA: Tuohan on sulaa hulluutta!

KRISTIAN: Se on viisautta, velipuoleni! Saituria, katsos, on
rangaistava hänen saituudellaan. Vanhuutesi päivät saat elää minun,
murhaamasi, armoilla.

PATRUUNA: Mutta... etkö kuullut, että päätekijöinä noissa... äskeisissä
olivat Juuti ja — Janika-rouva?

KRISTIAN (pyhässä vihassa:) Älä koske mustine kynsinesi pyhään! Ei
sentään jokainen voi olla valapatto. Ja hän on minulle uskollisuutensa
vannonut!

PATRUUNA (taitavasti:) Kukin eläköön uskollaan. Mutta mistä luulet
minun tietävän, että juuri ennen lähtöä tekemälläsi testamentilla
määräsit osuutesi jäämään Barkien kauppahuoneelle, siis minulle, ja
että omaisuutesi komppaniassa jätit kuoleman sattuessa leskellesi.
Juuri tuo edellinen määräys herätti minussa ajatuksen...

KRISTIAN (on kuunnellut aluksi hämmästyneenä ja vähitellen yhä
kauhistuneempana; jännittyneenä:) Ja mistä... mistä sait sen.. tietoosi?

PATRUUNA: Et kai ollut sitä näyttänyt kenellekään muulle kuin
puolisollesi?

KRISTIAN: Olisiko...?

PATRUUNA (sitovasti:) Ei hän _minulle_, vaan... herra Juuti. Kuka
siis... Juutille?

KRISTIAN (on ryhtynyt kiivaasti kävelemään edes takaisin.)

PATRUUNA (jatkaen, kylmästi:) Luuletko sinä, että Juutin tapainen
mies ryhtyy rikokseen, jollei hän tiedä saavansa ei ainoastaan
rakastajatarta vaan myöskin lesken _perintöineen_?

KRISTIAN (kauhussa:) Mene. Poistu...

PATRUUNA (poistuu hymähtäen.)

KRISTIAN: Janika! Janika!

HEISKARI (vasemmalta:) Näyttää jo kuulleen tuonne föörluukun
puolelle... mutta sitä piti minun kysyäkseni, aikooko mestari vielä
tänä aamuna panna työt alulle. Minä ja hantlankarit kyllä...

KRISTIAN: Odottakaamme, sillä puu tunnetaan vain hedelmistään...
Eikö niin, Heiskari? (Heiskarin seisoessa ymmällään.) No, niin, joka
tapauksessa koneet lähtökuntoon. Tule ilmoittamaan ajoissa. (Viittaa.)

HEISKARI (poistuu oikealle.)


XIII KOHTAUS.

(JANIKA vasemmalta; kalpeana, elottoman näköisenä.)

KRISTIAN (tuijottaen; hitaasti:) Tiedätkö miltä tuntuu, jos eksyneeltä
mieheltä on pimenemäisillään viimeinenkin tähti... (äkkiä, uhkaavasti)
rikoksien verenkarvaiseen pilveen?

JANIKA (ryhdistäytyen:) Olet siis vanginnut heidät?

KRISTIAN: Me olemme tänä hetkenä kaikki tuomittavina, kukin omasta
etsikkoajastamme. He, nuo tuolla ruumassa rottien parissa ovat jo
itsensä löytäneet. (Hitaan painokkaasti.) Entä... mitä olet löytänyt
sinä, Cecilia Bark? — (Julmasti.) Murhaajanko?

JANIKA (päättävästi:) Sitä en. Siihen en ole suostunut. (Hyökkäävästi.)
Mutta minä olen _toivonut_ sinun kuolemaasi!

KRISTIAN (tuijottaa ymmällään, kuin suoraan kasvoihin lyötynä.)

JANIKA (uhmaten, paljastavasti:) Jo ennen tätä yötä olen sinua
pettämällä pettänyt... toisen miehen rakastajattarena. (Riemuavassa
ilossa.) En aikonut luopua myöskään sinusta, mahtava herra. Sen vuoksi
taisin kerran vannoakin pysyväni rinnallasi kuolemaasi saakka.. Mutta
odotin sinun raihnaantuvan raihnaantumistasi ja kuolevan autuaassa
uskossa huvittavaan ihmeeseesi.

KRISTIAN (hohottaen, mielettömänä:) Löysin siis porton, alastoman
porton, joka on valmis salamurhaajan rakastajattareksi ja sen jälkeen
kai murtovarkaan, sitten pikkuvarkaan ja näpistelijän ja lopuksi...
rentusta renttuun, satamasta satamaan, rantakapakasta toiseen...
(Istuutuen väsähtyen oikealle.)

JANIKA (uhmaavasti, kuohahtaen:) Olkoonpa niinkin, kun vain saan
osakseni jotain muutakin rakkautta kuin tuota iankaikkista totuuksien
syleilemistä!

KRISTIAN (raukeasti, hitaasti:) Hyvin hyvä. Selvääkin selvempi.

JANIKA (ylpeillen, rohkeasti:) Voit myöskin raahata minut oikeuteen,
sillä muista, että minä en paljastanut heidän aikeitaan enkä aikonut
niitä paljastaa.

KRISTIAN (yhä tuijottaen tyhjyyteen:) Parastakin parempi... (Itseään
kauhistuen.) Mutta hirvittävintä ei ole tässä teidän kurjuutenne,
vaan... (nousten; liikehtien suuressa tuskassa) minun, minun!
(Janikalle silmästä silmään.) Minä uskoin kadotuksen siittämän sikiön
autuaan vainajan jälkikuvaksi...

JANIKA (ivassa:) Sinä uskoit verevän naisen kiiltokuva-enkeliksi etkä
mitään muuta.

KRISTIAN (omassa sisäisessä taistelussaan:) Eivät ainoastaan nämä
järkevät ihmiset, vaan itse taivas on pitänyt minua narrinaan!
Merenpohjat ja taivaat ovat ihmeitä täynnä. Mutta miten kävi minulle?
(Väsyneesti.) Samalla tavalla kuin Omai-nuorukaiselle kerran...
(Kuin itselleen selvittäen.) Tuo ihana meduusanpää, jonka sukelsin,
on muuttunut harmaaksi, värittömäksi heinätukoksi, mätäneväksi
tunkiokasaksi, joka löyhkää vielä kuolinmökkini pihamaalla, akkunani
alla... portaitten pielessä... (Muuttautuen yhä ahdistavampaan
tuskaan.) Ja juuri se eikä mikään muu, on ainoa päänaluseni
kuolinvuoteella. (Tuijottaen Janikaan.) Ja tämä kaikki tapahtuu minulle
vain siksi, että tein kerran uskoni eläväksi lihassa ja veressä! Mitäs
sanot, Cecilia Bark?

JANIKA (jäykästi, ratkaisevasti:) Olen sanonut kaikki. Tee mitä tahdot.
Hyvästi. (Poistuu oikealle.)

KRISTIAN (tuijottaa hetken tolkuttomana hänen jälkeensä; kääntyy,
kulkee kuin haparoiden kohti kajuutan ovea:) Hjerpe! Setä Hjerpe...
(Ovesta kajuuttaan.) Etkö osaa herätä? (Siirtyen etualalle,
naurahdellen itsekseen; mielipuolisen katkerasti.) Ei kuole hukkunut
meren alla, vaan meren päällä, sanoi Jaako Märssy...? Toinen usko
on yhtä hyvä kuin toinenkin, sillä autuas on vain se, joka ei
näkymättömistä epäile... (Äärimmäisen toivottomana; huudahtaen.) Mutta
voi sitä, joka tekee yhdestäkään uskonkappaleesta totta!


XIV KOHTAUS.

(HJERPE tulee kajuutasta.)

HJERPE (silmät karrillaan; tirkistää kädellään varjostaen yhä
kirkastuvaa aamunnousua:) Barbien! En, piru vieköön, tiedä, merkitseekö
tuo kirkkaus aamua vai auringon laskua! (Puolittain anteeksi pyytäen;
humoristisesti.) Pää on raskas kuin myllynkivi.

KRISTIAN: Heräsit kyllä ajoissa. Tuo on viimeisen tuomiopäivän
auringonnousua.

HJERPE: Mitä? Onko täällä jotain tapahtunut?

KRISTIAN (on istuutunut oikealle; äkkiä:) Muistatko, setä,
Omai-nuorukaisen tarinaa?

HJERPE: Taidanpa muistaa... Huvittava juttu!

KRISTIAN (kaksimielisesti:) Huvittavapa todellakin... Mutta aikoinaan
unohdin kertoa sen päähän asti. Haluatko kuulla?

HJERPE: Mitä tahansa. Kun ei vain... (tarttuen kivistävään päähänsä)
kovin syvää tai murheellista.

KRISTIAN: Ei lainkaan. Iloista ja ihmeellistä! Tiedätkö, miten kävi
Omai-nuorukaisen ruumiin, hänen maatessaan riutalla toisessa kourassa
likaista meriheinää?

HJERPE (painaen kädellään ohimolleen, koomillisen surkeana:) Johan
minä sanoin, että pääni ei tällä hetkellä kestä... metafyysillisiä
arvoituksia.

KRISTIAN: Katsos, kun tanssijatar katsoi vainajaa, alkoivat myriadit,
valomikrobit leikkiä sen hipiällä. Ne synnyttivät sille ihmeellistä
elävää valoa, sitä samaa valoa, joka paistaa merenalasissa kasveissa
ja eläimissä. Ja tiedätkö, miten se vainaja loisti saman päivän
kuultavassa iltavalossa? Se paloi suloisina, lukemattomina soihtuina,
jotka olivat ihanammat kuin medusa merenpohjalla ja tuhat kertaa
ihmeellisemmät kuin tuon tanssijattaren, tuon kokotin ja porton,
hiukset ja jäsenet, koristukset ja kasvojen väri.

HEISKARI (oikealta; ilmoittaen:) Nyt on kyllä höyryä päällä, mestari.

KRISTIAN: Se ei riitä enää. Hae salongista uusi kypäräni, kuulokojeet
kuntoon (osoittaen pumppulaitteen jalustaa)... tuohon noin. Ja Märssy
ohjaushyttiin! Nopeasti! Aion sukeltaa... hieman kokeilla tämän meren
syvyyksillä.

HEISKARI (oikealle.)

KRISTIAN (jälleen Hjerpelle:) Ja huomasitko: se tapahtui
Omai-nuorukaiselle vasta vainajana, vasta kuolemassa annettiin hänelle
se valo...? (Puoleksi itsekseen; tinkimättömästi.) Toisin sanoen: hae
itsestäsi ihme, älä muista.

HJERPE (yhä surkeampana, ojentaen käsivarsiaan, koomillisesti:) Tuo
poronpaistia, hailia, retikkaa, puoleksi oltta ja toinen madeiraa!
(Nousten.) Kuuletko? 'Horribile!' Sitten saat saarnata päälaelleen
kaikki elämän kysymykset summamutikassa, mutta...

KRISTIAN (yhä vapautuneempana; iloisesti lyöden Hjerpeä olalle:) Sinä
harmaapäinen kakara! Etkö tiedä, ettei ole olemassa mitään muita
elämänkysymyksiä kuin yksi ainoa suuri kysymys... kysymys kuolemasta
tai — kuolemattomuudesta. Näkemiin, sinä juvenaali. Menen puettavaksi.
(Taka-alalta, viitaten oikealta.) Katso, he pälyilevät tuolla kuin
kuokat isoisten häissä. Kutsu heidät toki vieraiksi, kunniavieraiksi.
Sulhasmies on puolestaan kohta valmis! (Vasemmalle.)

HJERPE (puolittain lausuillen, nostaen käsivarsiaan saapuvaa Patruunaa
kohti:)

    'Kylläpä saarnailee!
    Ja hullu ken vastailee'...

laulettiin ennenmuinoin täti Hoppenrathista.


XV KOHTAUS.

(PATRUUNA ja JANIKA hänen jäljessään, tulevat.)

PATRUUNA (jännittynein äänin:) Sukeltaako hän kuitenkin? Olin
kuulevinani hänen antaneen joitain käskyjä...?

HJERPE (itsekin ymmällään:) Käskyjäkö? Taisipa antaa... häiksi tai
hautajaisiksi. Sen selvempää en saanut, kunniani kautta!

JANIKA: Sanoiko hän, mitä aikoo... äsken vangitsemilleen miehille?

HJERPE (täysin ymmällään:) Vangitsemilleen...? (Heiskarille, joka
on tullut kypärä ja kuulokojeet mukanaan ryhtyen niitä järjestämään
pumppulaitteitten luona.) Heiskari, kuuletko? Mitä täällä on tapahtunut?

HEISKARI (yksikantaan:) Aikoivat murhata... mestarin.

PATRUUNA (hätääntyen:) Minä panen omasta puolestani jyrkän
vastalauseen...


XVI KOHTAUS.

(MÄRSSY on ilmestynyt ohjaushyttiin.)

HJERPE (huomaten Märssyn:) Hoi, veli Märssy! Mekö täällä olemme
ryypänneet tuutinkeja, vai...?

MÄRSSY: Murhaa aikoivat herrat ja narrit ja konnat... joka sorkka. Ei
se siitä parane.


XVII KOHTAUS.

(KRISTIAN on ilmestynyt vasemmalle taka-alalle yllään sukeltajan
kautshukkipuku, jota ei ole vielä täytetty ilmalla eikä varustettu
lyijypainoin.)

KRISTIAN (Märssylle; käskevästi:) Suu tukkoon, Märssy! (Hjerpelle;
näytellen huoletonta.) Ilonpito oli todellakin viime yönä liiallista,
ja nyt se kummittelee tuon juopporatin aivoissa oikeana Pärttylinyönä.
(Muille; hymyillen.) Suokaa toki anteeksi, hyvät vieraat, tällaiset
hourupäiset puheet! (Jälleen Märssylle; kuuluvasti.) Ja sinä, vanha
lurjus, mene päästämään sieltä akteriluukustasi puukhollari ja herra
Juuti. Lienevät jo saaneet päänsä selviksi hekin! (Muille.) Vai murhaa?
Kukapa nostaisi nuo aarteet tuolta, jos minut murhattaisiin? Vai
kuinka, rakas velipuoleni?

PATRUUNA (ymmällään; jotain jälleen toivoen:) Tarkoitat siis, että...?

KRISTIAN (jatkaen:) ...että kunkin meistä on käytävä rajaa vain
oman sielunsa puolesta. (Hjerpelle.) Vai eikö ole, viskaali
Hjerpe, testamenttini, joka koskee velipuoltani ja Cecilia Barkia,
rikkumattomana ja muuttumattomana hallussasi?

HJERPE On kyllä, mutta...

KRISTIAN (erikoisesti Patruunalle ja Janikalle:) No niin. Se siis
saatetaan voimaan sellaisenaan... mahdollisen kuolemantapauksen
sattuessa.

HJERPE (yhä hätääntyneempänä:) Millä sinä oikeastaan leikit, mies...
kuolemallako ja itsemurhalla?

KRISTIAN (viitaten huolettoman kieltävästi:) Aion vain kokeilla
keksinnölläni ja — ehkäpä — myöskin kuoleman _vaaralla_. Katsos,
kuolemassa vasta on elämä ihana ja jännittävä arvoitus! Vain se, yksin
se tekee elämän tyhjentymättömäksi, sillä se kuiskaa hetkestä hetkeen:
jäit jotain vaille, vieläkin jäit jotain vaille, mies. Eikö niin, setä
Hjerpe?

HJERPE (avuttomana; humoristisesti:) Tjaah, kylläpä saarnailee! sanon
vieläkin...


XVIII KOHTAUS.

(JUUTI ja GRÖÖP ja heidän takanaan MÄRSSY ilmestyvät oikealle
takajalalle, jonne jäävät synkkinä seisomaan ja josta MÄRSSY pian
katoaa ohjaushyttiin.)

KRISTIAN (Janikalle, joka on siirtynyt edellisten repliikkien aikana
taka-alalle; viitaten Juutiin ja Grööpiin:) Ei mutta... katsopa,
Cecilia Bark... Lisää perillisiä!

JANIKA (astuen kohti Kristiania; rohkeasti:) Nyt nämä solvaukset saavat
jo riittää!

KRISTIAN (näytellen suurta ihmetystä:) Solvauksiako? Luulin laulaneeni
pelkkää ylistystä. Sillä sinä olet lopultakin ollut minulle ihmeellinen
taivaan lahja. Mistä minä muuten olisin ymmärtänyt, että jokainen
meduusankukka muuttuu ilman hengessä tunkiokasaksi ja että parhainkin
uskon puu kasvaa maanpäällä enimmäkseen käärmeenpäitä, kuten sanakin
sanoo... eräässä vanhassa tarinassa.

JANIKA (kylmässä vihassa:) Mitä aiotkin, sinä mielenvikainen mies,
pelkäämään et minua saa.

HJERPE (anovasti, lempeästi:) Poikani, jätä tällä kertaa tuo
sukeltaminen, en ymmärrä enää sinun puhettasi.

KRISTIAN (joutuen suureen tuskaan, työntäen Hjerpen syrjään:) Minä
tahdon ilmaa! (Viitaten Heiskarille.) Pumput käyntiin. Vene valmiiksi!
(Viitaten taka-alan porttiin.) Sukellusportti auki!

(HEISKARI ja HOPPOINEN nousevat pumppaustelineille, KNÖÖSIN POIKA ja
LÄKSY asettuvat taka-alalle.)

KRISTIAN (ohjaushyttiin päin; Märssylle:) Tule alas, Märssy! Sinä
otat kuulotorven, sillä saattaapa sattua, että yksinkertaiset kuurot
kuulevat parhaiten minun merenpohjaisia totuuksiani.

MÄRSSY (saapuu pumppaustelineen luo, ottaa Kristianin sukeltaessa
kuulotorven.)

KRISTIAN (ottaen pumppulaitteen luota kypärän; Janikalle:) Ja
sinä, Janika, saat kiinnittää kypäräni ja näkölasini. (Tutkivasti,
salaperäisen uhkaavasti.) Juuri sinut minä haluan nähdä sinä hetkenä
silmästä silmään. Ja varo, etten näe silmistäsi merensinistä välkettä,
varo, ettei kätesi vapise, tai huulesi vavahda säälistä itkuun. Sehän
olisi... sellainen melkein lähimmäisen rakkautta... Ja vaarallista!
Se saattaisi houkutella minut liian nopsaan takaisin... tänne elämän
proomuun. (Äkkiä, käskevästi.) No, niin. Ilmaa miehet! Portit auki!.
(Poistuu vasemmalle.)

HJERPE (nostaen kätensä avuttomasti häntä pidättääkseen.)

(HEISKARI ja HOPPOINEN alkavat pumputa, LÄKSY ja KNÖÖSIN POIKA avaavat
takalaidan portin ja poistuvat vasemmalle; Märssy ottaa signaalinuoran
ja kuulotorven.)

HJERPE: Ettekö kuulleet? Sehän on sittenkin... kuin kuolemaan
menemistä... Hänet täytyy estää! Auttakaa minua, miehet!

JUUTI (kylmästi, halveksivasti:) Ette näy tuntevan hänen tapojaan,
herra viskaali. Samanlaisia saarnoja hän on pitänyt monet kerrat
aikaisemminkin ryhtyessään sukeltamaan.

HEISKARI: Hiljaa! Hän on jo veneessä.

HJERPE: Minun täytyy häneltä kuitenkin kysymällä kysyä... (Siirtyy
taka-alalle; samassa vene liukuu avonaisen portin taakse siten, että
_Kristian_ tulee näkyviin ryntäitä myöten.)

KRISTIAN (ojentaen kypärän Janikalle:) Tässä on kypärä.

JANIKA (ottaa kypärän vastaan.)

KRISTIAN: Ja, Heiskari, suurin laskunopeus mihin kykenemme.

HJERPE: Sano minulle suoraan, Kristian, aiotko hakea...?

KRISTIAN (keskeyttäen; varmasti:) Älä häiritse, mies! (Kääntyy
katsomaan kohti Janikaa.)

PATRUUNA (todellisessa hädässä:) Veljeni, minäkin sanon... älä sukella
vielä!

KRISTIAN (yhä katsoen vain Janikaa:) Tämän naisen kasvoja on minun
katsottava.

JANIKA (kylmässä uhmassa:) Näetkö jotain?

KRISTIAN (pidätetyssä kauhussa:) Näen pohjaan saakka... Kiinnitä kypärä.

JANINA (laskee kypärän Kristianin päähän.)

KRISTIAN (yltyvässä kauhussa:) Näen... kahdet kasvot! (Käskevästi.)
Sulje kypärä. (Laskeutuen alas, näkymättömiin.)

HEISKARI (joka on astunut alas ja ottanut ohjausköyden; ihmetellen:)
Menee kuin kanuunan luoti.

HJERPE (kuuluvasti; tuskassa:) Kuuntele, Märssy, kuuntele!

MÄRSSY kuulostaa, viitaten etääntymään luotaan.

(PATRUUNA, HJERPE, JANIKA ja taempana GRÖÖP kuulostelevat
jännittyneinä, JUUTIN seisoessa kylmänä syrjässä.)

PATRUUNA: Puhuuko hän jotain?

HEISKARI: Nyt päästi se ohjausköyden...

HJERPE: Miksi, mitä varten?

MÄRSSY: Se sanoo tulleensa pohjaan... »Glorian» kannelle.

PATRUUNA (jännittyneenä Märssyn korvaan:) Puhu... sanasta sanaan!

MÄRSSY (seuraten kuulemiaan sanoja:) Minulla on... sukeltajan veitsi...
kädessäni. Kuulkaa kuitenkin... (Loitontaa kättään ja kuulotorvea).

HJERPE (käskevästi:) Kuuntele!

MÄRSSY (toistaen:) Mitä syvemmälle... uskomme... ihmeeseen vaipuu...
(Loitontaa jälleen kuulotorvea; ymmällään.) Mitäs se sillä...?

HJERPE (ottaen Märssyttä kuulotorven; toistaen:) Sitä korkeammalle se
nousee täältä... taivasta kohti. Mutta pankaa mieleenne maan päällä...
muistakaa... _Ihmeellä ja uskolla... on kahdet kasvot: marttyyrin ja
porton!_

HJERPE (omana lausumanaan:) Kahdet kasvot... (Ryhtyen jätteen
kuuntelemaan.) Entä sitten...? (Toistaen.) Jääkää... hyvästi!
(Toisitte; kauhistuen.) Hän siis...?

MÄRSSY (koetettuaan ilmajohtoa:) Katkaisi ilmaslangin... (Surullisen
synkkänä.). Niin teki kerta kaikkiaan.

PATRUUNA (puoleksi itsekseen; hiljaisena:) Ja sittenkin... mitä varten?

HJERPE (hetken vaitiolon jälkeen; puoleksi itsekseen:) Ehkäpä hän oli
jo maksanut kylliksi... nuoruutensa unohtamisen lahjasta. (Patruunalle;
katkerassa ironiassa.) Ja eivätköpä hänelle jo kylliksi kypsyneet
(viitaten ympärilleen, läsnäolevia ja itseään tarkoittaen) tämän
paratiisin hedelmät? — Katsokaamme itseämme!

Sukeltajain laulu.

Säv. Väinö Raitio.

_Väliverho._



