Aaro Hellaakosken 'Huomenna seestyvää' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3774. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.




HUOMENNA SEESTYVÄÄ

Runoja


Kirj.

AARO HELLAAKOSKI





Porvoo • Helsinki,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1953.






SISÄLLYS:

Alkusanat

I

Lokakuu
Kaivaja nousee
Manneken-pis
Hääruno
Maaliskuuta
Tarina portilta
Lasten —

II

Kerttusen terveiset
Herra Tärkeys
Vauhdissa
Sarastus
Minä olen tuolla —
Suhinaa
Liian hienoa

III

Me
Ihmisen poika
Odottaja
Raamatulta

IV

Omistus
Pari huulia unen —
Ei turhia —
Uneen

V

Tähtiä
Sinipiiru
Hahhah haa —
Hattu
Portit
Kuolema istuu olkapäällä —

VI

Pyörteessä
Lumia
Hyräily
Paradiso
Maalari
Ei sarjaa loppuun saatukaan —




ALKUSANAT


Seuraavilla sivuilla julkaistaan Aaro Hellaakosken viimeiset runot.
Runoilija pyysi minua luokseen viikkoa ennen kuolemaansa, koska
hän voimiensa jo ehyessä tunsi tarvitsevansa niitä painokuntoon
järjestäessään arvostelevaa apua. Hän kehoitti minua toimittamaan
kokoelman myös runoilija Aale Tynnin nähtäväksi, tehtävä, jonka
suoritinkin. Palauttaessani käsikirjoituksen voin iloiten kertoa,
että hän kummankin lukijan käsityksen mukaan oli kirjoittanut
suurimittaisen, järkyttävän kauniin kirjan.

Se järjestys, jossa runot julkaistaan, on Aaro Hellaakosken itsensä
määräämä neuvottelujemme jälkeen. Erityisen maininnan ansaitsee runo
»Tarina portilta», joka kirjoittajansa arvelun mukaan oli jäänyt hieman
keskeneräiseksi ja epäselväksi; siihen ehdotti Aale Tynni vähäisiä
muutoksia — muutamien repliikkien vaihdoksia —, ja Aaro Hellaakoski
hyväksyi ne.

Aaro Hellaakoski suhtautui lähestyvään kuolemaan nöyrästi ja
miehekkäästi, ja hetket hänen parissaan noina viimeisinä päivinä
olivat juhlanlaisia. Keskustelimme useiden tuntien aikana etupäässä
kirjallisuudesta ja vain vähän kuolemasta. Eräät runoilijan sanat
jäivät erityisesti mieleeni: »Ympärilläni on aina ollut seiniä joka
suuntaan. Nyt on tapahtunut outoa ja ihmeellistä: seinät ovat poissa.
Minua ei mikään erota menneisyydestä eikä tulevaisuudesta. Tunnelma on
samanlainen kuin syksyllä aamun sarastuksen aikaan. Kaikki on kuulasta
ja seesteistä. Et kai ymmärrä, mitä tarkoitan, ja mahdotontahan se
onkin.»

Olen nämä sanat kerrannut siksi, että ne mielestäni selittävät tämän
kokoelman nimen tarkoituksen.

Helsingissä 28.2.1953.

_Martti Haavio_.






I




LOKAKUU


1.

Taas kajastaa —
jo harmajaa
on aamun akkunoissa.
Ja lieden luota hulvahtaa
jo kahvin tuoksu. Poissa
pianaikaan lie jo pikkuiset
ne koululaisten askelet —
ne roiskuu rapakoissa.
Ja harmajaa
jos tihkuaa,
jos märkä maa
on mustunutta multaa,
on koivun kolttu kultaa.
Jos tihkuaa ja kastelee,
veshelmet puissa kiiltää.
Ja miehen saapas astelee
ja aura maata viiltää
kuin aina, uusiin luomisiin
ja kauas niitten taaksi
kun ruumis mullan huomisiin
on siunattu jo maaksi.
Nyt kynnetään
ja kehrätään
ja kuokan tahti tuolla
käy luhtapellon puolla.
Pian pilvi seuloo himmeää.
Jo hämärtää.
Maa keltainen ja musta
ja hiukan punerrusta.
Tihentyy pilvihuntu.
Sen alla tihkun tuntu.


2.

Tätä varten tupanen tarvitaan,
tuvan uuni ja lampun pilkku,
kun päivä on pahasti nilkku
ja myöhästyy sarastuksestaan
ja kaatuu ennen aikojaan
hämärään, joka tuulena tohisemaan
jää iltaan, yhäti tummenevaan,
ja pimeän pussiin pujotetaan
koko pelto-aukea, piha,
ja hytisee ihmisliha
kuin olisi jostain poissa
ja liikaakin pimennoissa.


3.

Maa, taivas on yhtä pimeää
ja kaikki samallaista.
Vain lyhdyn valossa häilähtää
pihamaata kostea kaista,

kun saunasta höyryten astellaan
päin tuttua porraspieltä,
kun isäntä käy liki talliaan
ja rousketta kuuluu sieltä,

kun emäntä kuhkii navetan luo
ja ovesta avaamastaan
lemut vahvat ja höyryt, yninät, nuo
kuin tiedämme, vyöryy vastaan,

ja pirtistä kun tuli pilkottaa
ja kutsuu kaikkia pöytään. —
Tämä hengittämään tyvenesti saa.
Ja pimeän keskeltä löytään

joku pesue tyytyvin, kiittävin suin.
He ryhtyvät atrioimaan.
Ja radio pannaan soimaan.
Ja huominen on liki, miltei kuin
pyhäpäivä jo astuu voimaan.




KAIVAJA NOUSEE


Pora vielä syvemmäs, ihmisen pohjiin asti —
on tehty se työ. Hän malmia puhkonut on
läpi harmajan alkukallion,
ja räjähdyspanokset kumahti huumaavasti.

Oli malmia vain. Oli pimeät kaivoskuilut.
Poran kirske korvasi kauan ilmojen huilut.
Hyvä niin. Työ leppymätön nyt on kuin onkin
kai tehty, ja kaivaja kiipeää
ulos ilmoille, jäykin polvin ja kipein lonkin.
Jo nousee, jo nousi kyyryssä ollut pää.
Hän epäröi hetken, ja sitten hengähtää.

Kuka kauan sai sydänsyvillä olla siellä,
on kaiketi kuuro ja sokea päivän tiellä?
Hän siristää silmiään, hän uppoutuu
hymähdykseen, joka ei mitään kiellä.
Hän hengitys on. Kukaties hän oudoksuu
puheääntä. Hän ujosti pelkää olla suu.

Jos kömpelö lie hän hiukkasen askeliltaan,
hänen kätensä, raskas, nurmea hyväilee.
Tämän aamun alusta hamaan hämärän iltaan
hän mitään ei tiedä eikä mitään tee.
Hämärtyy tai rusottelee,

hän on vain, on, koska hänessä ollaan.
Hän tapahtuu, ja hänessä tapahdutaan.
Hän, linnunviserrys, lehti oksistollaan,
hän, tuulen henkäys omalla otsallaan.




MANNEKEN-PIS


Miksipä mietiskellä turhan tähden
timanttikairalla jauhaen reikiä tuonne ja tänne
dynamiittia pum.
Tietäähän tuon: kuiluja terävin reunoin
joitten pohjalla pilkottaa valopilkku
heiluva lyhtysi sun.

Tyydytyksenkö löydät kaivoskuilujen luota?
syvyyden pimeästä?
rikkilouhitun maan jätekasoja pengoskellen
reikiä täyteen puhkotun taivaan alla?
puuskuttain pahan kerran tyhjyyteen
jossa ei viherrä lehti
ei kohu aallon käy.

Jos tämä kaikki tärkeää on vaivaa
maailmankatsomuksen tähden ja tiedon ja taidon,
sallikaa ilo toisellainenkin.
Leikkivin mielin
kääntää jaksamme nurin
totuudet ja hikiset työt
niinkuin liikkuva poikaparvi kääntää
nurin
lehmänkakkaroita
sieltä löytääkseen
eräitä omien onkaloittensa kaivelijoita
lieroja, joilla on sentään soma
onkia ahven ja särki
rannalla tuulessa humisevalla
kiveltä kivelle kahlaillen
savisin säärin
suhteellisissa syvyyksissä
jotka ei pahasti kasta
polvihousujakaan.

Jos tämä leikki
kääntyy nyt sopimattomaksi,
peitelkää nenäliinallanne
silmät ja korvat,
sillä nyt myydään iloa ilmaiseksi.

Tuonne on rannan kivelle noussut pieni
filosoofinen miehen alku
(poispäin kääntyneenä niinkuin asiaan kuuluu)
lasketellen liri-loro
kauniisti kaartuvan suihkun
kirkkaana läikehtivään aallokkoon,
kaiketi nauttienkin
sanomattomasti.

Pienellä osuudellaan saanee kukin
noin luritella
suvisen luonnon
symfoniiaan.
Mene ja tee Sinä samoin.




HÄÄRUNO


Oli sortunut kaupungeita.
Oli sortunut kaupungeita
ja kaikki eksyi toisistaan
ja riitti parkua,
oli suuri sekasorto,
oli suuri sekasorto
ja juostiin minne sattui vain
ihan täyttä karkua.

Niin kaksi ihmislasta,
niin kaksi ihmislasta
tais eksyä muista kaksikseen
pois pitkin metsiä.
Vaan eihän kahden nuoren,
vaan eihän kahden nuoren
ole tarvis aivan kauankaan
toin-toistaan etsiä,

ei, vaikk' oli toinen heistä,
ei, vaikk' oli toinen heistä
ihan umpikuuro, ja toinenkin
oli aivan sokea.
Hyvin käsi löysi toisen.
Hyvin käsi löysi toisen,
ja vielä kummallisempaa
he saivat kokea.

Pian kuuro sokealle,
pian kuuro sokealle
oli puhunut lintujen laulua ja
humutuulen hupia,
ja sokea kuurollensa
ja sokea kuurollensa
tais kuvata kukkien loistavain
ja pilvien tupia.

Ei tienneet kuuluvansa,
ei tienneet kuuluvansa
he rikki menneen maailman
monellaisiin vaivaisiin,
vaan poutatuulet kantoi.
Vaan poutatuulet kantoi
kaks perhosta lepattelevaa
ylimmäisiin taivaisiin.

He vapisivat tietysti.
He vapisivat tietysti
hyvin hämmenneinä siitä kuin
he saivat kokea.
He tienneet eihän, että,
he tienneet eihän, että
sellaista saavat osakseen
vain kuuro ja sokea,

ja kuurokin vain niin kauan
ja kuurokin vain niin kauan
kuin hän sen sokean tiedossa
voi kiinni pysyä,
ja sokea vain sen verran
ja sokea vain sen verran
kuin hän tätä elämänlauluaan
saa kuurolta kysyä.




MAALISKUUTA


Kun maaliskuinen päivä on korkeimmillaan
ja räystäs alkaa tiputella pikku pisaroita,
on porraspäähän kissa tullut ilmaa haistamaan,
on kanaparvi tutkimassa tunkioita.
Ja havupölkyn vierustalla kolke harventuu
kun koukkuselkä ukko siellä hiukan ojentuu.
Ja hymyn irvistykseen on käynyt ukon suu.

On aurinkoinen seinänpieli höyryävän lämmin.
On tumman teräksistä kuusen vihreys.
Jääkynttilöissä räystään on välke, kimmellys,
ja pisarat on helkkymässä yhä vikkelämmin.

Jos humahtelee metsä, kun lunta putoaa
sen oksistoista tuonne kovan hankiaisen pintaan,
on samaa mieltä ukko, ja hänkin humahtaa
ja hankimöykky heltiää, ja tunnon avaraa
on saatu taasen röhisevään rintaan.

Ja kun hän katsoi kuusimetsän sinikammariin,
sen varjostoissa välkehtivät valoläikät uudet,
tapahtui, että siellä aukes oudot ihanuudet,
ja hänen silmillensä se neito näytettiin,
se, joka käykkäleukana nyt istuu kammarissa
ja karstaa villan hahtuoita, vierellänsä kissa
ja kaffipannu, jonka kylki mustunut on niin
ja kuhmurainen niinkuin koko eukko oli tuonoin,
tään kaiken kylän muijasista hankalin ja huonoin.

Ei ole yhtään eukkoa. On nuori neito vain.
Sen silmäkullat paistavat, sen suusta helmet helkkää,
sen posket on kuin puolipallot onnen omenain,
se kainoutta täysi on ja ihanuutta pelkkää.
On ilo sitä katsella ja riemu tanssittaa,
kun käsivarren laskea sen tröijyn päälle saa.

Ja tanssitettu neito on höyryävän lämmin.
Ja vyötäröllä sen on koura teräksestä.
On paiste sydämissä. Ei silmäluomi estä,
kun jäiset kynttilätkään ei sulamatta kestä
ja pisarat on välkkymässä yhä vikkelämmin.




TARINA PORTILTA


Hän, nainen, mitä lie kokenutkaan, nyt portilla taivasten
pyhän Pietarin eteen ilmestyi, näin hurjana haastellen:

En tajua mitään, taikka
miks helvetin lieska ei kärventänyt sua veijari parrakas!
Tämä lienee väärä paikka —
sinä samaten lienet valhemies olemattoman-portillas,
niin luulen, ei, sen tiedän:
sua ei ole koskaan ollutkaan ei liioin taivastas.

Nyt jos sua siedän, siedän
sentähden vain, että koskettaa voin melkein sormias.
Mua samaten kosketatko?
Minun olevan tunnustatko
kuten itse olet, ja naurahdat jo epäuskoas?

Nyt esittäytyä saanen. Oh, nimi vaihtui kolme kertaa
jo miesten mukana. Silti et aivan tuuleen minua vertaa.

Sinä kulmias rypistätkö
ja käännät suuren kirjasi lehteä, jäykkää, pelottavaa?
Tuo esiin vain se kätkö,
joka riisuu minut ja tarkalleen olemukseni paljastaa.
Et sisälle asti yllä.

Minä itse teen sen, ja korvies kuulla tuntoni kiljaisen:
ihan viimeiseksi kyllä
olen kieltänyt: ei ole jumalaa. Ja nytkin toistan sen.
Sinä samaten, vanha konna,
olet väärin vannonut valhemies; olemattoman-portillas
saat pysyä olematonna.
Sua oikeastaan
ei ollutkaan,
ei liioin taivastas.
Minä tiedän: armahdusta
ei ole. Koko juttusi petosta on. Ja jumala on petos musta.

Sanon: tyhjää. Kerällä herjaajain
sanon: täytä tyhjäsi rahalla vain,
saat autuutta, saat unohdusta.

Sinä puistat päätäsi. Mutta myöntänet elämän sellaiseksi.
Tai kenties myönnämme vain, että miltei kirosin viimeiseksi
kun aukeni väljää eteen
ja: roiskis kylmään veteen.

Sitä ennen, vuosia ennemmin, olen huokaissut: en voi
toki uskoa enkeleihin,
en isosti muuhunkaan, mitä mustatakkinen tarinoi
kun pienen arkun teihin
olin katsonut silmin kirvelevin ja tyhjiin itketyin.
Ei varoja kyyneleihin
senjälkeen minulla enää ollut suuremminkaan syin.

Olen tehty siihen malliin.
Tai elämä oli mun eteeni avattu tyyliin sellaiseen
että menetän kaiken kalliin
ja jälelle jää vain kuivin silmin katsoa tyhjyyteen.
Ei tarvis monta vuotta
sen hautauspäivän taakse mennä, kun oli oivallus
jo tämäkin selvänä: suotta
on kumartaa sellaisen sanan eteen kuin on »rakkaus».

Jos kirjasi tietää kaiken,
sinä sieltä lukea saatat kuka on kaiken uhrannut
ja niellä silloin sai ken
niin karvaan palasen kurkustaan kuin siihen ois kasatut
kivet kaikki ja kaikkien merien suola ja sillit suolatut.
Ei, ei ole enkeleitä.
Ei kukaan tunne meitä.
Ei kukaan ollut rakastanut, ei kukaan uhrannut.

Niin, niin, ota kirjasta selko,
mene taaksepäin, sen päivän luo, kun nukkeni heitin pois.
Mua vavisuttaa pelko
yhä, kuin sen tekosen matkaan jotakin iäksi mennyt ois.
Tuli punnitsevaa päätä,
tuli selkeätä säätä,
mut eipähän tullut mitään, joka laulahtais ja sois
ja tyytymyksen tois.

Sinä kulmies alta katsahdatko, hiukan hymähtäin,
ja suljet kirjasi kamalan tuon, jota selaten taaksepäin
myös pääset siihen paikkaan
kun pikku tyttönen helähytti äänen kireän,
mutta kuuluvan ja raikkaan:
ei-ei ole joulupukkia. Ja kirjasi tietäähän
miten ensi kielto karttuu,
se tartuttaa ja tarttuu
ja romahdussarjaa seurailee salaitku loputon.

— Surun pikkuruisen illoin
et tajunnut vielä silloin
(ja yhäti lie tämä tietosi vielä liian voimaton):
mitä ikinä uskot ja milloin,
sen uskosi omaksi pääset, ja katso, se luonasi on, se on
— et luhistu etkä huku
ja enkeli valkopuku
tuo viestiä sieltä, joka on sinulle saavuttamaton.

No niin. Nyt hymyätkö
kun paljastui se kätkö,
se pohjimmainen puutostauti, joka jäsenet jäykistää.
Kun itsesi auki kaivat,
näet helvetin ja vaivat
ja lieskan, jota ei sietää jaksa pieni ihmispää,
se kerskaa murheellansa
ja luulee olevansa
muu kuin vain murene itsekkyyttä ja kaiken pettäjää.

— Miten olen nyt näin pieni,
miten kolttuni on ylen lyhkäinen ja kengät pikkuiset?
Kuin ympyrää on tieni.
Tulen luokse enkelieni.
Ja sinä, isä kaikkien kieltäjäin, sinä ovella myhäilet.
Et naura etkä pilkkaa!
Olen erehdystä silkkaa
ja sinulla partasi tärähtelee. Mitä nyt? Oven aukaiset.

Minä, valheihminen, olen nyt aivan hiljaa portillas.
Jo kosken sormias.
Mua samaten kosketatko?
Minun olevan tunnustatko
kuten itse olit, kun muistat omaa puutostautias.




LASTEN —


Lasten leikkien jäljet järkyttävimmät
kaikista jäljistä on.
Lapsihan on perusihminen, leikkivä ihme,
rajaton, ymmärryksemme yltämätön,
kaikessa-oleva, kaikkeen mahdollinen,
jumalten lailla leikkivä sanalla: tulkoon
Oletko kuullut viekoittelua:
tulkoon-tulkoon?
Ei ole tähteäkään niin kaukaista, joka
jää tulematta, kun taikuri kutsuu.
Siinä on viisaus, alku ja loppu ja piste,
jonka yli ei käydä.

Lapsiko vajaa
olisi? astia, josta sisällys puuttuu?
Mitä on sisällys? Tyhjän täytettä vain
jota voi kaataa pullosta pulloon.

Lapsi on maailma sinänsä. Lapsen jälki
vain näennäisesti pieneksi piirtyy,
mutta siihen on mahtunut monia meitä
kenties laajemmin, varmasti sentään
kokonaisemmin kuin mitä meissä lie.
Lapsi ei ole hajonnut vielä
moneksi mahdollisuudeksi, joitten risat
roikkuvat meissä, kerjäten tai kapinoiden.
Siunaa lasta. Ja vapise, kun hän katsoo,
kun hän, täysimielinen, valikoi meitä,
kun hän, oikeamielinen, tuomitsee.






II




KERTTUSEN TERVEISET


Jospa nyt sitten punon
lehteenne pienen runon,
vaikka en muuta keksi
kuin mitä viimeiseksi
kerttusen kurkusta kuulin.
Näin sen sanovan luulin:

Meneppäs, Koukku, ja supise näin
sinne Tyttönorssille päin:
Hyvää päivää, III A,
saan teille suvea toivottaa.

Vielä kaiketi muistatte minut,
vaikka olen kaukana talvehtinut
siellä, missä päivä oli tulista
jotta sauhua pihisi sulista
eikä jaksanut laulaa.
Neekerit silti nähtiin ja kuultiin,
muutaman kirahvin pitkää kaulaa
kirkontorniksi luultiin.
Kivaa se oli, mutta tänne teki mieli.
Täällä on taasen irralla kieli,
kohoan säteilevään
ilmaan viileän kevään,
ylistän vesiä, salmien suita,
silmuihin puhkeilevia puita;
rentukan kultaan, pajujen kissiin
ihastunut olen taas ihan vissiin.
Odotan teitäkin tänne
poluille toukokuun.
Paljon ystäviänne
helisee oksilla puun.




HERRA TÄRKEYS


Pieni huumorin poikanen
taasen sinua tarvitsen.
Naputa naurua raikuvaa
tuonne totisen otsan taa.

Näethän, Herra Tärkeys on
asunut sinne, kun olit poissa.
Pelkäänpä, että se kutsumaton
perusti huijaustoimiston
sinne, ja pian kai takalistoissa
meillä on kalossin lakia
tirskahduksemme takia.

Pieni huumorin poikanen
tuleppas nyt, edes hetken verran
naputa nenälle Suuren Herran,
naputa nenälle Tärkeyden.
Näetkös, ei ole tarvis muuta.
Huijari murisee, murtaa suuta.
Harvoin se herra naurua kesti,
naputtaa ollenkaan ei sois.
Salkkunsa otti jo. Juhlallisesti,
selkä kenossa, kolkkii pois.




VAUHDISSA


Vauhdissa, valitettavasti,
paljon tapahtuu:
poissa on turha painolasti
mutta on auki suu:
sanoja sattuu, joitten luonne
käryää pahasti tänne ja tuonne.

Vauhdissa itsessään ei vikaa,
missähän sitten lie
kun voi sattua, äkkipikaa
että on kapea tie:
joku jäi alle, tai muuten se reitti
ryskähtäin kuperkeikan heitti.

Vauhdissa ympäri planeettamme
sinkoiltaessa näin
joskus omia kasvojamme
ropsahtanemme päin.

Mustelmat silloin ei aina riitä.
Rusahti luut. Se siitä.




SARASTUS


Aamuja tunnen, tunnen,
paljolti nukkunut kun en
taikka en ollenkaan.

Vesillä huuruja sousi,
sumusta saaria nousi
outoja niin kokonaan

kuin kohotettu ja irtain
ihmeellisyys univirtain
kartoittamattomain,

vyöryen, hiljaa uiden
ohitse salmensuiden
pois, pois katoavain

latvoillaan ruso kalvein,
nähtynä vain univalvein,
kaukana tuokio uus

josta jo esille kulki
tiira, kirkuen julki:
entäs todellisuus.

     *   *   *

Minä olen tuolla. Ja lintunen tässä.
Kuin päin lienemmekään?
Minä olen oksalla livertelemässä,
lintunen tuolilla piirtelemässä
nuotteja lauluni tään.

Paperiin panna, veljeni siellä,
suustani valmista saat.
Ota jos tahdot, en pakota en kiellä,
pian olen taasen tuulien tiellä,
allani linnut ja maat.




SUHINAA


Lemu kaikkien lehtien puhkeavain —
se on kaikki, jonka nyt tiedän vain
sadesäässä suhisevassa.
Olen ovia avaamassa

tähän tietoon ja taitoon suurimpaan
sellainen kuin on, sitä vain olemaan
ja suunnitelmia vailla
kuten tuuli on näillä mailla.

Olen täys, olen nyt, tämän hetkisen vain
kera kaikkien lehtien puhkeavain.
Suvi sieraimissa ja suussa.

Sadepisaran kimallus puussa,
joka, lehtiin puhjeten, naurahtaa
miten taivaanrannassa noin kajastaa
joku huikea huomenrusko.
En kiellä enkä usko.




LIIAN HIENOA


Kun metsiä kävelin muutaman sunnuntain,
lukinseittien tahmaa naamaani paljon sain,

ja kun sitä kämmenen syrjällä pyyhin pois,
oli kuin Puck peijakas vierellä nauranut ois

ja sanonut: liian hienoa, liian hohtavaa —
vain perhosen siipeä varten — ja runoilijaa.






III




ME


Me tulimme sivua vainion
ja sen sarkojen kukkivain.
Me tiesimme, vinosti katsahtain:
ne orjantappuroita on
ja ohdakkeita on.

Me sanoimme: peltoa naapurin
ja lähimmäisen muun.
Ja: samoihin sieviin sarkoihin
oli kasvanut runsas lustekin
luo kuivan viikunapuun.

Ja sitten me kuulimme äänen sen,
joka sanoi: rakastakaa.
Me seisoimme kauan, kuunnellen
ja miettien, ja mittaillen
sitä uutta ja vaikeaa.

Kakstuhatta vuotta mietittiin.
Ja tässä seisomme nyt
päät painuksissa, me hyljätyt
ja pahasti paiskatut häpeisiin
ja orjantappuriin.

Mitä kylvimme, niitimme, lustetta lie
ja olkea ohdakemaan.
Tulenlieska sen syö. Ja tuuli sen vie.
Me tyydymme toteamaan:
nyt kaikki poltetaan.




IHMISEN POIKA


Veli vapahtaja, unen takana taas
sun kasvojes vaiteliaitten
näen kumartuvan yli vaikean maas,
yli kaikkien, kaikkien maitten.

Et ollut herra ja valtias,
et suurella kirjaimella
paperille vaatinut kunniatas.
Et tahtonut seurustella

nyt kanssamme tuomarin ilmeilyin
välimatkan aution takaa.
Vain nyökkäsit, hiukan hämmentyin,
kun taakkasi tahdoin jakaa

minä raadollinen ja sairas mies,
joka en hevin suostu hyvään,
ja siksi niin sopiva, niin kenties
olen kaikkeen syyhyn syvään,

kun uneeni, lävitse hourion,
taas tunkee naula ja pistin.
Kuka kirottu on? Kuka vaivattu on?
Kuka ruippuja tulisen ristin?




ODOTTAJA


Herra, luoksesi tahdoin,
kättäsi kurkoitin.
Minkäs sille mahdoin
että jo pois putosin,

uuvuin jo puolessa matkan.
Saavuttamattoman
luokse mitenkäs jatkan?
En mitenkään. Odotan.

Minän on oltava aivan
vaiti, paikallaan,
minässä tunnonvaivan
kohdalla odotetaan.

Tietköön löytäjä suurin:
etsi en, tähän jään.
Kaipaajat, perinjuurin
köyhät, löydetään.




RAAMATUITA


Herra, ethän kahlitse siihen raamattuus,
jolla on mustat kannet ja suuri virallisuus.

Onhan tarjolla kirja aivan toinenkin,
joka ei mahdu pöydille, ei lasikaappeihin,

kannet sen avarat niin olkoot kuin on maa,
sisällys niinkuin ilma, joka lintua kannattaa,

sanojen pohjalta huokuu nurmien vihreys,
metsien hämy, ja tuuli, ja ulapan kimmellys,

ihminen mukana olkoon, sitä työtään uurastain
joka on hänelle suotu, hänelle yksin vain.

Herra, se on hyvä kirja. Mieleeni muistuu nyt
sitä kun luin, olet aina hymyten nyökännyt.






IV




OMISTUS


Niin kömpelön-uskollisesti
on eletty. Tiedäthän.
Jos sanot: se kiittää kesti —
niin väität enemmän

kuin tietävät jumalat taivaan
tai meistä kumpikaan.
On vieritty vaivasta vaivaan
ja uhrauduttu, vaan

pisar ylpeimmän enkelin verta
toki suonissa näin huminoi :
elo ainoa, kärsitty kerta,
sen olkoon, ken myrkkyni joi.

Pari huulia unen
takana tiesi:
joku lähenee sisään
sanattomiesi.
Ja käsi kun kiertyi,
sukeltajain
avaruuksia sitoo
anti vain.
Muu kaikki on multaa
hajoavana.




EI TURHIA —


Ei turhia, tunnemme sen,
ei turhien hetkien tuhkaa.
Tämä vain, tämä tietäminen:
on ilmassa uhkaa.

Sydänparka — se parkako, ei —
joka sykkinyt on. Tuhannesti
se vielä viestiä vei
miten herein hetkemme kesti. —

Ja kuolema? Mitä se on?
Vain aikaa, rippunen aikaa.
Se sammuu, ei muuttumaton
joka ei ole aikaa.

kuin tilalle kasvaisi suunnaton
uni, nyt jo valmis melkein,
se, joka ei-kenenkään luona on
ja sittenkin on ehdoton
ja selkein.




UNEEN


Yön alle taasen taivuttiin.
Ja yö oli valmis jo melkein.
Se puhaltaa silmät sammuksiin,
se aivojen rakoihin salaisiin
käy kummallisin elkein.

Se on kuin lupaus, tuleminen,
vaikk'ei sitä olisi missään
ja niinkuin kaikki todellinen
olis hajalla jossain, kaukaisen
teon takana, näännyksissään,






V




TÄHTIÄ


Talvisen taivaan kuvun
mitattomuus,
tähtiparkojen luvun
avuton kaukaisuus

toisistansa ja meistä,
jähmettävää.
Taivaan säikähtäneistä
silmistä vain väräjää

avuksi-pyyntöä, melkein
huutoa, niin.
Täältäkö, mielin selkein,
kouraa kohotettiin

joskus talvisin hetkin
niinkuin nyt,
hymähtäin: kaukaisetkin
olkaa säälityt —

tomua mielestänne
tämä jos lie,
tämä on lämmin, ja tänne
ei ole pitkä tie.

Lieneekö kuulunut tähtiin?
Hiljalleen
tomua satavan nähtiin
kouraan paljaaseen.




SINIPIIRU


Sydäntalven päivät
tuli, pakkasen taulua tarjoin:
valot jäi, yhä jäivät —
noin pitkiksi piirtyvin varjoin.

Tämä viiltävä valo
esineet siniliekkiin saahan.
Negatiivinen palo
on syttynyt hankien maahan.

Vähän huurua nostain
käy hengitys eläjän suusta.
Viti leijuu jostain.
Putos kuuran hahtuva puusta

ja varjot leikkaa
kuin niill' olis kiitävä kiiru.
Teräksistä on seikkaa
soma ruohonkin sinipiiru.


     *   *   *

Hahhah haa
sadetta, oksilta ropisevaa
sammalille
äriseville,
kärpässienille punaisille

Hahhah haa
vihurin roiskuntaa
lehtiä piiskatulta
kallistuvia puita
meitä ja muita

Hahhah haa
naurua ilmassa humisevaa
lintujen hupia
ilman lupia
tehdä oksille tuulentupia
joita ei ole muutoin kuin
laulusuin




HATTU


Kohta päättynee jo pitkä päivätyö,
hartioille painautuu se pienenpieni yö,

joka ohimoilla on kuin lierihattu vain.
Siitähän on lyhyt matka ylle hartiain.

Olkapäiltä kantapäihin kun se lysähtää,
kynttäkään ei lieren alta nähtäville jää.

Vaikkei huppu laaja lie, se tunnetusti on
aivan pilkkopimeä ja aivan pohjaton.

Reikää siihen tehdä ei näverilläkään,
dynamiitti seinää sen ei saa särähtämään.

Siell' on äänet vaienneet ja kello pysähtyy,
yhtä turhan kepeää on syyttömyys ja syy,

aurinko on valhe vain, ja tuuli putoaa
niinkuin raskas paasi kauas maailmoitten taa.




PORTIT


Kaksi porttia on kuolemalla.

Ensimmäinen, jonka taakse mennään
välitilaan, vartoamaan, että
sammuu kaikki, ketkä meitä muistaa,
aivot, joitten komeroissa yhä
elämme, ei syöden eikä juoden,
muutenkin jo muuttuneina miltei
kieropeilin kuvan kaltaisiksi,
vapauteen melkoiseen jo silti
siirtyneinä, irti vaivoistamme,
maininnoitten yltämättömissä,
kuulematta parjauksen kieltä.

Toisen portin taakse astut silloin
kun ei muistajaa, ei lasta eikä
lähimmäistä eikä tuttavaa,
jonka tajunnassa ehkä liikuit
äsken vielä. Nyt se portti painuu
viimeinenkin umpeen; aivan hiljaa,
huomaamatta silmän yhdenkään
siirryt lopulliseen. Olet vapaa.


       *   *   *

Kuolema istuu olkapäällä. Korppinakos? Ei niin.
Pienenpienellä linnun nokalla poskeen koputettiin

luvaten laulua jotakin, jonka takia kannattaa
varrota hetkeä, jolloin kaikki salvat raukeaa.






VI




PYÖRTEESSÄ


Vento lienen, kyllin vieras, jotta tunnen sen:
tuulen kylki vettä hieras aivan hiukkasen.
Siitä laine läikkymässä virran kalvon viileässä.
Mutta miksi pyörre tässä synkkäsilmäinen
           vie jo huumaten.

Outo lienen, kyllin outo, jotta riivatuin
pohjavetten nielun nouto taas on auki-suin.
Pieni laine hyppelehti otsallansa kultalehti
kunnes kohtaloonsa ehti, nyt jo silti kuin
           kuilun kuunteluin.




LUMIA


Lumen viileä voima
taputellen ja tuiskuttani
kenen on tarinoima?
Ei välittäjäin,
vaan toisen laadun,
joka tuiskulta saadun
lumihiutalen rintapielestään
varovasti siirtää lentelemään
ohi raskaan, harmajan pään.




HYRÄILY


Pilkahti päivänsäde,
kimalsi hetken aallon kyljessä,
kallion kuvetta pyyhkäisi,
hävisi lehtien lomiin.
Ohimennen
vaihdoimme muutaman sanasen.
Olimme tajunneet
hiukan
toisiamme.
Olimme samalla työllä.

Siitä ilahduin ja hyräilin,
näin ikään hyräilin.
En tiedä lieneekö kevyt,
kevein
tosiaan havainnut
että olin.
Että olimme.




PARADISO


Olen aivan hiljainen.
En värähdä enkä puhu.
Vain tuuliko? — suhu
käy hiljainen

olemukseni pohjalla kuin
olemattomissa.
Joku kaikkein suljetuin
on sanottavissa

avarasti nyt
ja tuskattomasti.
Niin, seinäni lävistetyt
ovat pohjiin asti,

sävel jostakin, suhu
soi riemukkain
— kun kukaan ei puhu —
läpi kaikkien uneksijain.




MAALARI


Kokonaisen päivän elin
maisemaa,
janoavin silmin koskettelin
puita, kukkulaa,
illansuussa vasta kuvan tehden:
koivunlehden.


       *   *   *

Ei sarjaa loppuun saatukaan.
Kun sammuu äänet muut,
jää viulun kieliin kaikumaan
vain hiljaisuuden suut.

Taa neulansilmän portin kuin
vois päästä hiirikään
ellei hän taivu soukentuin
sen pieneen siivilään.

Sen portin taakse joutuneen
on turha piiskuttaa.
Näin riisutun ja vaienneen
on paljon kuultavaa.

Ei sarjaa loppuun saatukaan.
Kun taukos ääni muu,
jäi hiljaisuuteen kaikumaan
tavoittamaton suu.



