Lauri Haarlan 'Pähkähullu' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3773. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen, Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.




PÄHKÄHULLU

3-näytöksinen komedia


Kirj.

LAURI HAARLA





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1938.






HENKILÖT:

AAPE SÄÄSKI, lehtori.
PERDITA, rouva.
KAARIN IRJALA, opettajatar.
JUSSI PRINKKALA, entinen lehtori.
OLGA LAIHO, palvelijatar.
JOHAN BLANK, virkamies.
BRITA, rouva.
ANTTI RYHÄNEN, kansanedustaja.
JUUSO KERÄLÄ, maisteri.
NILLA, rouva.
TOIVO ISOMURSU, maalari.
MATTI PELLIKKA, ajuri.
HILMA KAKSONEN.
Panttilainakonttorin ja poliisikamarin asiakkaita ja virkailijoita.


Tapahtuu eräänä varhaiskeväänä Suomen pääkaupungissa.




ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.



I NÄYTTÄMÖ:


Panttilainakonttori: Syvyydellään vain puoliväliin näyttämöä ulottuva
etualan dekoratio; ovi vasemmalla; taustalla korkeahko, puolittain
himmennetty ikkuna; oikealle käynti etualan parin kolmen pylvään
lomitse; vasemmalla etualalla pitkähkö puupenkki, yksinkertainen
verhoton pöytä, jolla on liinalla puolittain verhoilu gramofonit sekä
lähettyvillä pari kulunutia tuolia; oikealla pylvästen edessä samoin
kulunut puupenkki; vähän taempana oikealla pitkä vastaanottopöytä,
joka lähellä keskinäyttämöä tekee viiston mutkan taemmaksi, jossa on
korkeahko kassaluukku ja tästä edelleen vasemmalle »ulosanto»-pöytä,
jonka takana on taulu »Ulosanto»; samoin vastaanotlopöydän kohdalla
taulu »Vastaanotto» ja pöydällä suurehko vaaka sekä siitä riippumassa
kiiltävä kellonavauslaatta; ulosantopöydän pinnassa pitkulaisia reikiä,
joihin pudotetut metalliset vastalaput kilahtaen katoavat. On keväinen
iltapäivä; valoa tulee niukasti taustan ikkunasta, joten konttorin
taka-ala on jossain määrin hämärä, mutta sitä voimakkaammin oikealta
pylväitten lomitse. [Tarpeen vaatiessa voidaan tämän I näyttämön
sivukulissit käyttää myös III:n näytöksen II näyttämöön. »Vasen» ja
»oikea» katsomosta katsottuina.]


1. KOHTAUS.

(Kassassa istuu nuori _Kassaneiti_; Ulosottopöydän takana istuu
korkeahkolla tuolilla, pöytään veltosti nojaten rappeutuneen näköinen,
juopponaamainen _Ulosantaja_; hyvin, mutta synkkiin väreihin puettu
piika, luisevanaamainen _Vastaanottaja_ seisoo oikealla pöydän takana,
punniten tärkeänä vaa'alla joitakin hopeaesineitä. Vasemmalla pöydän
luona istuu ryhmä asiakkaita, joiden joukossa sällinnäköinen Mies, joka
on nuttusillaan, ja »puolivillainen» _Rouva_ sekä _I asiakas_; samoin
oikealla, penkillä, »uudistavia» kundeja, kuten esim. kuluneesti puettu
hermostunut _Herrasmies_ ja _II asiakas_; eräät heistä supattavat
keskenään tai seuraavat tapahtumia.)

(Köyhästi, mutia sivistyneesti puettu vanha _Nainen_ köpöttelee kassaa
kohti: kopeloi kukkaroaan; saa metallisen kassamerkin; siirtyy
»ulosantoon», jossa Ulosantaja hakee taka-alalta mustan hartialiinan,
jonka työntää Naiselle, ja vetää kassamerkin kilahtaen pöydän alle.)

SÄLLI (»puolivillaiselle» Rouvalle; kiusoitellen). Lystikseenkös
se rouva on tullut gramofonia soittelemaan? Vai onko ukko ollut
ryyppypäällä?

ROUVA (suutahtaen). Ei siinä tartte pilkata! (Lyhyt vaitiolo.)
Mutta niin se vaan on, että meidän ukko on tuurijuoppo ja ryyppäsi
vuokrarahat.

SÄLLI (nousten; nokkelasti). Jäikö vielä kuinkakin paljon muita
mööpeleitä?

ROUVA. Liepä jäänyt.. (kivahtaen) ainakin se... ukko!

SÄLLI (poistuu kassaan nauraen). Paraspa jäi.

ROUVA (Sällin jälkeen, kielevästi). Jaa, jaa, mutta katumusaikoinaan
se onkin ukko parka... parhaimmillaan! (Puoliksi itsekseen.) Höyli ja
nöyrä...

NAINEN (on kietonut liinan hyvillään hymisten harteilleen; aikoo
poistua vasemmalle).

VASTAANOTTAJA (jyrkästi; viitaten kädellään). Vasemmalle! (Nainen
poistuu pelästyneenä oikealle.)

SÄLLI (on heti vaimon jäljestä mennyt kassaan, saa täällä vastamerkin
ja »ulosannosta» huonohkon palttoon, jonka vetää ylleen; heittää lakin
kallelleen päähänsä, jää katselemaan).

VASTAANOTTAJA (Sällin hommatessa vasemmalla; kilahduttaen voimakkaasti
kellolaatalla vaa’an kylkeen; oikealla istuville). Uusijat! Uudistajat!
(Katsahtaen luetteloonsa.) Herätyskello 132! No, noo, herätyskello
132! (Kuluneesti puettu Herrasmies tulee oikealla, penkiltä,
»vastaanottoon».)

VASTAANOTTAJA. Paljonko?

HERRASMIES. Korot.

VASTAANOTTAJA. Ei riitä.

HERRASMIES (hermostuneena; kivahtaen). Olkoon sitten riittämättä!
Vaikka en heräisi enää ollenkaan, en yhtenäkään aamuna. Ei ole
virkaanmenoa, kun virka on mennyt!

SÄLLI (sytytellen savuketta, häijysti). Sitä ennen meni kai kunnia ja
kansalaismaine?

HERRASMIES (vakaumuksella; puolittain kaikille). Tässä maassa ei
menetetty kunnia vie mitään virkaa. Tuo herätyskello soi vain
sivistyneistön liikatuotantoa. Hyvästi! (Poistuu oikealle.)

VASTAANOTTAJA (Sällille). Ei täällä saa polttaa! Ulos.

SÄLLI (poistuessaan oikealle). Hiivatin meklari!

VASTAANOTTAJA (jatkaen kylmänä ammattiaan). Jaha, jaha... palttoo 531,
esiin, esiin palttoo 531. Jaha, jaha, ei ole läsnä...


2. KOHTAUS.

(Samassa rientää vasemmalta kulunut nahkalaukku kädessä lehtori _Aape_
eli _Albert Sääski_, joka on iältään vasta puolivälissä neljääkymmentä,
mutta kuluneine palttoineen, vanhanaikaisina hattuineen, ja
rasittuneine kasvoineen näyttää nyt paljon vanhemmalta, tulee suoraa
päätä vastaanottopöydän päähän, laskee laukkunsa pöydälle ja aikoo
ryhtyä puhumaan, tapaillen hätäisesti ja arasti sanoja.)

VASTAANOTTAJA. Järjestysnumero... kassasta.

SÄÄSKI. Jaha, jaha, suokaa anteeksi. Olen täällä ensimmäistä kertaa...
(Pälyilee kaikille puolille; huomaa kassan, saa numeronsa; yrittää
laukkuineen vasemmalle; samassa kuuluu _Vastaanottajan_ ääni: Numero
38! _Rouva_ nousee gramofoneineen; Sääski ikäänkuin pelästyy; kulkee
oikeanpuoleiselle penkille; istuutuu sen katsomonpuoleiseen päähän,
asettaen laukun polvilleen.)

ROUVA (on vienyt gramofonin vastaanottopöydälle).

VASTAANOTTAJA. Paljonko?

ROUVA. Neljäsataa.

VASTAANOTTAJA (lakonisesti). Kaksisataa (Ryhtyy samalla veivaamaan
konetta soittokuntoon.)

ROUVA (tiukasti). No, mutta kun ukko joi vuokrarahat, ja niitä oli
neljäsataa!

VASTAANOTTAJA. Koettakaamme (Panee levyn pyörimään.)

ROUVA (kun levy on vasta alkanut rohista ja rahista; hätäisenä). Ei, ei
sitä! (Ottaen levyn koneesta.) Se on tältä etupuoleltaan ihan loppuun
kulutettu. Ukko kun aina haikealla päällä ollessaan ei soita mitään
muuta kuin tätä puolta vaan... (Panee koneeseen levyn uusinpäin.) Mutta
täältä, täältä se on ihan ehjä, ihan ehta ehjä... (Saa samassa levyn
soimaan, kuuluu iloinen tanssikappale.)


3. KOHTAUS.

(Levyn alkaessa soida tulee vasemmalla _Hilma Kaksonen_, jolla
on yllään ylellinen, kallispuuhkainen turkiskappa, päässä hieman
mauttomasti keikaileva hattu ja kasvot maalatut jossain määrin
ilotyttömäisesti, mutta ilmeiltään reippaat; pysähtyy melkein
hämmästyneenä ovelle; naurahtaa iloisesti, panee kätensä keikaillen
lanteilleen ja siirtyy puolittain tanssiaskelin kassaa kohti: muiden
katsellessa ihmetellen tai nauraa hohotellen.)

SÄÄSKI (on ottanut laukustaan paperiin käärityn voileivän ja ryhtynyt
sitä hieman arkaillen syömään; Hilman alkaessa liikehtiä panee
kuin säikähtyneenä voileivän laukkuunsa ja jää ruumis suorastaan
kutistuneena tuijottamaan naista; kääntyy vähitellen poispäin, jääden
katsomaan puolittain katsomoon).

HILMA. (soiton nopeasti lakattua ottaa huolettomasti kassasta
järjestysmerkin, jääden nojaamaan vastaanottopöydän kulmaukseen).

VASTAANOTTAJA (pysähdytettyään gramofonin; Rouvalle). Kolmesataa
(Kassaan.) Gramofoni kolmesataa! (Työntää koneen kassaan päin.)

ROUVA (kiirehtii kassaan; saa rahat ja poistuu oikealle, niiaten
Vastaanottajan kohdalla sangen syvään).

HILMA (Vastaanottajalle, heti Rouvan siirryttyä kassaan; reilusti).
Paljonko, setä, maksat? Rakkaus loppui, mutta turkki jäi. Ja katsopas
päälle! Hieno kuin pankinjohtajan rouvalla...

VASTAANOTTAJA (lyhyesti). Järjestysnumero (Kiinnittämättä vielä
sen enempää huomiota Hilmaan siirtyy hetkiseksi kassaan jotakin
selittämään.)

I ASIAKAS (nauraen). Taitaa olla pankinjohtajan antamakin!

HILMA (iloisesti). Mitä lie ollut muuta sorttia koronkiskuri... vanha
rahjus, joka oli hevelillään syksyllä ja osti turkit ja kompineesit,
mutta talvella paljasti luontonsa ja mankui mankumistaan huonoja
aikoja, mukamas. — No, mitäs minä? Heitin sen... ja nyt on kevät!
(Nauraen.) Kesäheila mull' on jo ennestään. Ei muuta kun ostan
kesäpalttoon ja vien loput rahat kullalleni.. (Vastaanottajalle, joka
viipyy yhä kassan luona.) Niin, että... paljonkos maksat, ukkeli?
Neljätuhatta?

VASTAANOTTAJA (kassan luota; jyrkästi). Ettekö te kuullut?
Järjestykseen! sanoin.

HILMA (terhakasti). Mutta kyllä tämä herrasväkikin, tykkää, että
minulla on kiire, kun sulhanen odottaa tuolla kadulla, ja se onkin
oikea maalaripoika, joka tekee käsintehtyjä tauluja.

II ASIAKAS (kiusoitellen). Kyllä sen morsiamen vain pitäisi totella
reklementtejä! (Levittäen kätensä.) Tämä täällä on järjestettyä
yhteiskuntaa, ja siinä on sekä vasemmisto että oikeisto: panttaajat,
joilla ei ole yhtään markkaa, ja lunastajat, joilla on lunastusrahat
taskussa.

I ASIAKAS (väittelynhaluisena). Mihin jäi keskusta, hyvä herra?
Sitähän täällä vasta onkin! Te siellä... uusijat, uudistajat, jotka
lyhennätte summaa ja pitennätte aikaa, lyötte markan markan päälle ja
paikan toisen paikan päälle, kunnes taitaa lopulta tulla ehjä hähähä...
(Kaikki yhtyvät nauruun, erikoisesti »ulosantaja» voimakkaasti
hohottaen.)

II ASIAKAS. Samalla taipaleella, samalla taipaleella ollaan
täälläkin päin, hyvä herra. Meillä ei ole vain hounankiirettä juosta
summamutikassa (Viitaten ulosantajaan.) tuonne kapitalismin helmaan,
sillä näyttääpä (Nauraen.) tämän yhteiskunnan arvonvartija vähän
niinkuin ränsistyneeltä ja juoponnäköiseltä herralta.

ULOSANTAJA (jonka leveästi naurava naama yht'äkkiä muuttuu solvauksesta
hirvittävän vihaiseksi, melkein karjahtaen). Juoppo! Kuka täällä...?
(Osoittaen II asiakasta.) Te, te, te solvasitte laitoksen virkailijaa
juopoksi! Ulos! Ulos täältä!

II ASIAKAS (on noussut seisaalleen; kiivaasti, äänekkäästi). Ei
juopoksi, vaan juopon _näköiseksi_, hyvä herra!

SÄÄSKI (on painautunut penkin päähän melkein kauhuissaan, kuin
suojellen korviaan melulla, nousee puoleksi seisaalleen, nostaa
molempia käsiään kuin vaatisi luokan edessä hiljaisuutta; kääntyy
jälleen puolittain katsomoon päin ja jää tuijottamaan ajatuksissaan).

VASTAANOTTAJA (on tullut uhkaavan näköisenä; lyö ankarasti
kellolaatalla vaa'an kylkeen, niin että melu äkkiä lakkaa).

HILMA Niinhän te huudatte kuin yökerhossa. Johan minä tällä aikaa...
(Päättävästi.) Ja nyt minä riisun! (Heittää turkin pöydälle.)
Neljätuhatta!


4. KOHTAUS

(_Olga Laiho_, palvelijatar, noin 25-vuotias, sivistyneen näkönen,
puettu hyvin ja uudenaikaisesti, tulee vasemmalta, ottaa kassasta
järjestyslapun ja siirtyy kehenkään katsomalta vasemmalle tuolille
istumaan, niin että joutuu selin Sääskeen.)

VASTAANOTTAJA (jo puoliksi leppyneenä ryhtyen turkkia tarkastelemaan).
Hm, no, jaa...

HILMA (muille asiakkaille, leppoisan torailevasti). Poika parka kun
on saanut olla syömättäkin monta päivää ja koko talven kärsiä vilua
ja nälkää ajuri Pellikan vintinylisillä... Ja ajatella... minun
uskottomuuteni vuoksi! (Naurahtaen.) Tosin se oli sekin lurjus löytänyt
oman talviheilansa jostakusta lehtorskasta, joka oli itseään muka
maalautellut...

OLGA (kääntyen, terävästi). Ja kenestä lehtorskasta?

HILMA Jaa että... kenestä? (Epäröiden.) Sillä kun on sitten niin
kummallinen ristimänimi... No tuota... mistäs minä sen nyt aina
muistankaan? Juu, juu!... Iitasta! Mutta se ei ole Iita vaan Tiitta,
ja kirjoitetaan Ti-ta!... (Hieman ylpistellen.) Juu, juu... sellaisia
niitä on taiteilijoilla... (On kääntymäisillään Vastaanottajan puoleen.)

SÄÄSKI (on jo »lehtorskan» kuullessaan käännähtänyt kuuntelemaan
hämmästyneen näköisenä; kuullessaan puhuttavan »Tiitasta» tekee otteita
noustakseen; lopulta, ponnahtaen pystyyn, Hilmalle, täynnä moraalista
suuttumusta). Kuulkaapas nyt, hyvä ihminen, mitä te rohkenette puhua
minun rouvastani? Niin, niin, hän on Dita, Perdita. Ja minä olen
lehtori Sääski...

HILMA (tyynesti; ojentaen kätensä). Hilma Kaksonen. (Niiaa.) Hauska
tutustua...

SÄÄSKI (hämmentyen kokonaan, ärtyneesti). Hjaa, jaa... minä en
halua tietää kuka te olette... enkä tahtoisi sekaantua teidän
yksityisasioihinne, mutta...

HILMA. Sopii tahtoa vaan! Ei minulla ole yksityisasioita... minä olen
julkinen henkilö.

SÄÄSKI (nyt todella suuttuen). Tarkoitan — te käytätte sopimattomia
sanoja, te levitätte valheita minun vaimostani! Tuo nuori maalari on
meidän perhetuttavamme ja...

HILMA. No, herra jee... enhän minä heitillä juuri sen ihmeempää
tarkoitakaan kuin hyvänpäivän tuttavaa!

VASTAANOTTAJA. Kaksi tuhatta!

HILMA (kääntyy vastaanottajan puoleen).

SÄÄSKI (nostaa toivottomana käsiään).

OLGA (on noussut ja seurannut hämmästyneenä keskustelua,
ihmettelevästi). Herra lehtori!

SÄÄSKI (huomattuaan palvelijattarensa; ylen hämmästyneenä, yli laitojen
harmissaan). No, ja... mitä te täällä teette?'

OLGA (kuin kahden kesken puhuen). Rouva arveli, että herra ei saisi
kokoon niitä rahoja. Ja minä toin hopealusikoita ja soppakauhan...

SÄÄSKI (tutkivasti). Onko rouvani lähettänyt teidät tänne ehkä jo...
aikaisemminkin?

OLGA (varmasti). On kyllä... useastikin.

SÄÄSKI (tiukasti, lyhyesti). Olga palaa heti kotiin. Tulen kohta.

OLGA (niiaa kevyesti; aikoo lähteä, palaten takaisin). Opettajatar
Irjala odottaa lehtoria kadulla, ja hän näyttää kovin levottomalta.

SÄÄSKI. Menkää.

OLGA (poistuu oikealle).

HILMA (on jo saanut rahat kassasta; ja I ja II asiakas ovat jo
vastaanottopöydän luona, toinen jättämässä kelloaan, toinen panttiaan
lyhentämässä, suorittaen hiljaa keskustellen asiansa).

HILMA (Sääskelle; poistuessaan oikealle; iloisen sovittavasti).
Anteeks' nyt sitten vaan, herra lehtori... (Niiata nytkäyttää). Kyllä
minä näen, että lehtori on korkeasti oppinut herra, kun on niin
_eedillinenkin_, että... (Niiaa syvään; poistuu oikealle.)

I ja II ASIAKAS (tekevät lähtöä oikealle).

VASTAANOTTAJA (katsoen kelloaan). Viisi minuuttia sulkemisaikaan
(Sääskelle.) Onko herralla pantattavaa?

SÄÄSKI (melkein innostuen). On kyllä (Kiirehtii oikealle ottamaan
laukkuaan.)

I ja II ASIAKAS (poistuvat yhdessä, keskustellen, oikealle).

SÄÄSKI (tuo laukun vastaanottopöydän päähän, johon jää esittämään
asiaansa, joten hän joutuu olemaan vuoroin profiilissa, vuoroin
suoremmin kasvot katsomoon päin; availlessaan laukkua; hyväntahtoisen
välittömästi). Tämä on minun kallein aarteeni, suorastaan
harvinaisuus... Se on annettu kerran häälahjaksi! Enkä minä haluaisi
sitä menettää mistään hinnasta. Mutta.. (Saa laukun auki, työntäen
kätensä laukkuun.) ei hätää lainkaan... minun paras nuoruudentoverini
on tulossa kaupunkiin... järjestämään asioitani (Nostaa ilmoille
täytetyn oravan, voitonriemuisena.) Minä kun, näes, olen
luonnontieteilijä! (Jää pitämään oravaa kämmenellään.)

VASTAANOTTAJA (räjähtää nauramaan).

ULOSANTAJA (kurkistaa pöytänsä yli; ilmestyy Vastaanottajan viereen;
pyrskähtää hänkin nauramaan).

SÄÄSKI (hyväntahtoisesti; käymättä lainkaan hämilleen). Naurakaa vain,
hyvät herrat...

KASSANEITI (nostaa hetkeksi päänsä kassasta; yhtyy hymyillen toisten
nauruun).

SÄÄSKI (yhä voitonriemuisempana). Naurakaa vain, mutta kohta saatte
pitkän nenän (Kassaneidille; leikillisesti.) Varokaa vain, neiti!
(Kaikille.) Katsokaapa tämän epelin silmiä! No?

ULOSANTAJA (ivallisesti nauraen). Hurmaavat silmät...

SÄÄSKI (työntäen oravan Vastaanottajaa kohti). Entä te? Jos katsotte
sen silmäteriä?

VASTAANOTTAJA. Tjaah... minä luulen, että olisi haettava lääkäri
katsomaan _teitä_ silmäteriin.

SÄÄSKI (nauraen herttaisesti). No, mutta olettepa te ammattimies!
Ettekö te näe, että kaksi suurta ehta safiiria on upotettu sen
silmäteriksi. Minä en tahtonut niitä irroittaa paikoiltaan, jotta en
rikkoisi tätä harvinaista ja leikillistä kokonaisuutta. (Yhä varmana;
eloisasti.) No, niin, paljoksiko arvioitte?

VASTAANOTTAJA (kuiskattuaan jotain Ulosantajalle; jyrkästi;
uhkaavasti). Vai niin. Te näyttekin olevan petkuttaja, hyvä mies
(Sääsken perääntyessä hämmästyneenä; ristii käsivartensa; silmät
uhkaavasti sirrillään.) Oikea veijari!

ULOSANTAJA (leppoisasti naurahtaen). Näyttelijä, sanoisin minä...

SÄÄSKI (kävellen tuohtuneena edestakaisin, puoliksi itsekseen).
Minä... lehtori Sääski, veijari, petkuttaja...! Ja kaiken lisäksi
vielä..._näyttelijä_! (Pysähtyy äkkiä, kääntyy herroihin päin.) No,
hyvä. Uskoisitteko, jos väittäisin näiden olevan sinisiksi värjättyjä
lasinpalasia, vai?

ULOSANTAJA (nauraen). Sitähän me juuri emme lakkaa uskomasta, hyvä
herra.


5. KOHTAUS.

(Ovensuuhun on ilmestynyt edellisen repliikin aikana _Kaarin Irjala_,
opettajatar, joka on puettu hyvin, yksinkertaiseen kävelypukuun, mutta
jollain tavalla niin täsmällisesti — m.m. hattu ja puseron kravatti
viittaavat »miesmäisyyteen» — että hän tekee aluksi yksitoikkoisen,
»emansipeeratun» vaikutuksen. Kasvot ovat kuitenkin nuorekkaat ja
raikkaat, kuten koko esiintymistapakin välittömän, naisellisen
älykästä.)

SÄÄSKI (edelleen herroille). Niinpä niin...(Kuin moraalisena
syytöksenä, sormi sojossa.) siis rihkamasieluja, jotka uskovat helposti
jokaiseen halpahintaiseen mitättömyyteen, mutta sulkevat silmänsä
harvinaiselta, kallisarvoiselta kauneudelta...

KAARIN (oven luota, raikkaan iskevästi). Kuten joskus sinäkin, Albert!

SÄÄSKI (kääntyy hämmästyneenä). Mitäh? (Panee oravan pöydälle.) Niin,
niin, minähän kuulin.. (Käyden Kaarinin luo, ottaa tätä kädestä;
vieden vasemmalle pöydän luo istumaan; rauhoittuneena; puolittain
anteeksipyytävin, puolittain selittävin sävyin.) Hyvä kollegani,
tapaatte minut hieman harvinaisessa tilanteessa... suuttuneena ja
kaiken lisäksi panttilainakonttorissa... (Nyt jo melkein hyvillään;
viitaten herroihin; naurahtaen.) He luulevat minua hulluksi tai...
petkuttajaksi!

VASTAANOTTAJA (ja Ulosantaja ovat edellisen repliikin aikana kadonneet
taka-alalle).

KAARIN (sydämellisen moittivasti). Minun kai pitäisi väittää sinua
kummaksikin! Salata sillä tavalla... tovereiltasi tuollainen...
satunnainen rahapula ja ruveta tekemään tällaisia kolttosia...

SÄÄSKI (hieman ironisesti). Pyydän... en ole tottunut naisten avulla
hoitamaan raha-asioitani.

KAARIN. Siinä ja monessa muussa suhteessa sinä olet todellakin
vanhanaikainen, luvalla sanoen.

SÄÄSKI (nousten; käyden vieraan vakavaksi). Hyvä neiti, et kai sinä
suinkaan vain tätä varten ole juossut jäljessäni tänne panttilainastoon?

KASSANEITI (lyö kuuluvasti kassaluukun kiinni).

KAARIN (myös nousten; sisimmässään loukkaantuneena; hillitysti). En
tosiaankaan (Hieman ironisesti.) Rouvasi vain soitti heti lähdettyäsi
ja pyysi ilmoittamaan, että hän oli jo itse ryhtynyt järjestämään...
tuota raha-asiaa. Ja minä... todellakin... juoksin jäljestäsi.

VASTAANOTTAJA (ilmestyy kassan luo päällysvaatteissaan).

SÄÄSKI (käyden tarkkaavaksi). Järjestämään? (Kuin äkkiä muistaen;
tuskastuen.) Niin, niin... aivan oikein... (Suoraan Kaarinille.)
Lähettämällä palvelijan mukana meidän pöytähopeaamme tällaiseen
paikkaan... Ja jo ties kuinka monennen kerran! (Epätietoisena;
kysyvästi; puolittain naurahtaen.) Sehän näyttää melkein siltä, kuin
hän olisi oppinut minulta jo jotain salailemaan, tai...?

KAARIN (sisäisesti kuohahtaen). Tai salannut niin paljon, ettei enää
mitään muuta olekaan kuin salattavaa!

KASSANEITI (puettuna päällystakkiin; käy sulkemassa vasemmalla oven;
poistuu oikealle).

SÄÄSKI (katsoo hetken hämmästyneenä, kävelee sitten ajatuksissaan
oikealle).

VASTAANOTTAJA (on hitaasti asetellut oravan laukkuun; Kaarinille). Jos
neiti on tämän herran hoitajatar, niin sopii ottaa (Viitaten laukkuun.)
tuo otus mukaan... sinne hoitolaan (Nauraen.) Muuten hän voi tulla...
raivohulluksi!

SÄÄSKI (on palannut Kaarinin luo; puoliääneen; tarmokkaasti). Missään
tapauksessa en salli vaimoani solvattavan salakavalin ja alhaisin
vihjauksin... pyydän. Hyvästi! (Poistuu kiivastuneen näköisenä
oikealle.)

KAARIN (katsoo hiljaa hymyillen hänen jälkeensä; kääntyy hitaasti;
ottaa laukun pöydällä; jää yhä se kädessä seisomaan, kasvot katsomoon
päin).

VASTAANOTTAJA (kohteliaasti; hillityllä äänellä; viitaten oikealle).
Tätä tietä, jos suvaitsette.

KAARIN (kuin havahtuen; ystävällisen reippaasti). Erehdyitte
hyvä herra. Hän ei ole hullu. Hän on vain unissakävijä, (Melkein
ilakoivasti.) jonka pitäisi pudota katonharjalta, (Vakavammin.) jotta
löytäisi tien maan, päälle takaisin (Poistuen oikealle.)

VASTAANOTTAJA (jää lievään kumarrusasentoon).

_Väliverho._




II NÄYTTÄMÖ.


Avautuu välittömästi, ilman varsinaisia väliaikaa, I näyttämön
jälkeen. Vinttikamari, lehtori Sääsken työhuone; takaseinä on
matala, koska siitä suuren osan muodostaa atelieerimaisen kalteva
laaja kattoikkuna, jossa on verhoja, jotta valo tulee huoneeseen
huomattavasti himmennettynä; taka-alan oikeassa nurkassa ovi eteiseen;
vasemmalta taka-alalla ovi keittiön puolelle; oikealla taka-alalta —
läheltä eteisenovea — ovi rouvankamariin; oikeanpuoleisen seinustan
etualan täyttää kirjahylly; tämän lähettyvillä työpöytä, jolla on
järjestymättömissä röykkiöissä kirjoja, papereita, herbaarioita y.m.
sekä puhelin; pöydän lähellä kulunut nojatuoli, vasemmalla etualalla
leposohva, jonka vieressä matala tupakka-pöytä; taburetin tapainen
jakkara; sohvan yläpuolella seinällä pieni tauluryhmä, jossa on luonnos
lehtorin rouvasta ja pari kukka-aiheista maalausta. Taka-alalla on
laaja hylly, joka ulottuu melkein poikki koko näyttämön ja jolla on —
parhaassa auringonvalossa — eräitä ryhmiä kaktuskasveja, joista pari
loistavassa kukassa, sekä muutamia täytettyjä lintuja tai muita eläimiä.

Ovissa kevyet verhot; interiööri tekee — kaluston kuluneisuudesta
huolimatta — heleän, erikoisen ja taiteellisen vaikutuksen.

Valo tulee kattoikkunasta voimakkaana.


1. KOHTAUS.

(Väliverhon avautuessa on näyttämö tyhjänä; ovikello soi lyhyesti,
mutta varmasti; oikealta kurkistaa _Perdita Sääski_, lehtorinrouva,
joka on vasta puolipukeissaan; hän on kypsähkö nainen; joka on hyvin
säilyttänyt hieman nukkemaisen kauneutensa; on puettuna ohueen,
puolittain läpinäkyvään, hieman liiankin koreaan aamuviittaan, jonka
läpi hänen sironpuoleinen vartalonsa tulee hyvin näkyviin.)

DITA (kamarin ovelta keittiön oveen päin; melkein kuiskaten). Olga,
Olga... (Kiirehtää juoksuaskelin keittiön ovelle; täältä.) Olga!
(Palaa harmistuneena; katselee neuvottomana pukuaan; ovikello soi
jälleen, edelleen lyhyesti ja varmasti; kärsimättömänä.) Sitä
itsepintaisuutta... (Kiirehtii eteisen ovelle; ulko-oveen päin;
hermostuneena.) Tullaan, tullaan. (Palaa, ottaa hermostuksissaan
tupakkapöydältä savukkeen ja ryhtyy sytyttämään. Kuulee oven käyvän
keittiön puolella; helpotuksesta huoahtaen.) No vihdoinkin...
(Kiirehtii keittiön ovelle; käskevästi.) Olga, heti, heti! (Palaa
oikealle.)


2. KOHTAUS.

(_Olga_ tulee päällysvaatteissaan, ja äskeinen paketti kädessään
oikealla.)

OLGA (puhuen koko ajan rouvalle kohteliaasti, mutta itsetietoisesti).
Heti, rouva, mutta... (Näyttäen pakettia.) kauppoja ei tullut. Lehtori
ajoi minut ovesta ulos (Ovikello soi taas kaksi kertaa.)

DITA (kärsimättömänä). Hyvä, hyvä... se on soittanut jos kuinka monta
kertaa.. (Viitaten eteiseen.) Mene.

OLGA (laskee paketin tupakkapöydälle; kulkee eteiseen päin).

DITA (pysähdyttäen; melkein kuiskaavasti). Jos se on joku laskuntuoja,
sano, että huomenna tai... (Ilostuen.) Mutta jos se on ompelijatar, vie
hänet sinne (Viitaten vasemmalle.) keittiökamariin.

OLGA (nokkelasti). Ompelijatar tuo ei nyt ainakaan ole... hän soittaisi
arkaillen (Jälleen lyhyt, hillitty soitto; kuulostellen; naurahtaen.)
Eikä se ole karhukaan... Siinä on jotain hienostunutta varmuutta.

DITA. Mene nyt ja koeta hoitaa...

OLGA (sivumennen; nasevasti). Tietenkin, rouva.

DITA (heittää savukkeensa huolimattoman hätäisesti miehensä työpöydälle
ja katoaa oikealle).


3. KOHTAUS.

(Olga eteisestä, hetken kuluttua jäljessä hienoon matkapukuun puettu
herra, _Jussi Prinkkala_, jolla on keski-iästään huolimalta nuorekkaan
tiiviit ja älykkäät, joskin jollain tavalla rasittuneet kasvot ja
ohimoilla hieman harmaata.)

OLGA (käväisee käyntikorttia vieden, jo ennen kuin Prinkkala on
ennättänyt tulla eteisestä, oikealla; palaa, keittiön ovella, viitaten
herraa istumaan). Hetkinen, herra (Katoaa vasemmalle.)

PRINKKALA (katselee hieman huvitettuna ympärilleen; näkee kaktukset
ja täytetyt eläimet; menee taka-alalle, naurahtaa hyvillään, siirtyy
työpöydän luo, ottaa tältä rouvan äskeisen savukkeen; naurahtaa
melkein ääneen ja nyökkää ymmärtävästi; vie savukkeen tupakkapöydälle
tuhka-astiaan; jää katsomaan seinällä olevia piirroksia; äännähtää kuin
menneitä muistellen; ironisesti). Tjaah...jaa, jaa... (Istuu sohvalle.)

OLGA (palaten; nyt ilman päällysvaatteita; sirossa kotipuvussa
esiliinoineen; ottaessaan pöydällä paketin, kohteliaasti; viitaten
tupakkapöydälle). Savukkeita, herra?

PRINKKALA (ottaen ajatuksissaan savukkeen, nousten, kuin tunnustellen
nenällään ilmaa; äkkiä). Tässä huoneessa on hiljan ollut talon rouva!

OLGA (nokkelasti, leikillisesti). Ette vain liene salapoliisi?

PRINKKALA. Muistan vain, että tämän talon herra ei polta.

OLGA. Ahaa, jopa tiedänkin... te juuri olette se odotettu...
nuoruudenystävä.

PRINKKALA (kohteliaasti). Ja te? Rouvan sisarentyttäriä, vai?

OLGA (naurahtaen). Eipä aivan...

PRINKKALA (yltyen leikkiin). No, mutta... serkun serkkuja tai... kummin
kaimoja kuitenkin?

OLGA (melkein hihittäen; nokkelasti). No, ehkäpä sinne päin, ainakin
Eevasta alkaen.

PRINKKALA (ottaen Olgaa leuasta; huvitettuna). Tepä olette
salaperäinen... Eevatar! Vai siivetärkö? Opiskelette kai parhaillaan
täällä itsellenne sulhasmiestä?

OLGA (hieman hämmentyen). Opiskeltu on...

PRINKKALA (huvitetun ironisesti). Ja laudatur-työ valmistumaisillaan
joka toinen päivä? Aiheena kai... nuo ikuiset Goethen rakkausjutut
tai...?

OLGA. Eipähän niinkään! Olen kirjoittanut tutkielman pääoman
kasautumisesta kapitalistien käsiin ja minun sulhaseni kirjoitti sen
seurauksista...

PRINKKALA (räjähtää nauramaan). No, ja tuo onnellinen... ken hän on?
Jos saan...

OLGA (tuimasti). Meidän talon troppujen korjaaja. Vihtori Hölttä! Hän
on sähkölaitoksen remonttimies.

PRINKKALA (ymmällään). No, mutta missäs akatemiassa te sitten?

OLGA (kuivan varmasti). Työväen akatemiassa. Sitä ennen harrastin
ominpäinopiskelua, ja nyt täytyy välillä vähän tienata.. (Niiaten;
ilkamoiden.) palvelijattarenne! (Aikoo poistua; ennättää keittiön
ovelle saakka.)

PRINKKALA (pysähdyttäen). So-soo, hyvä neiti! (Tuoden Olgan takaisin.)
Te ette siis olekaan mikään peruukkikaljujen paistattama ansarikukka
(Innostuneena.) Istukaamme! (Olgan istuttua jakkaralle tarjoa hänelle
savukkeen ja sytyttää myös itselleen.). Tiedättekö, olen tullut
hakemaan itselleni muunmuassa yksityissihteeriä, jolla tulee olla sekä
älyä että... oikean kurittoman luonnonlapsen tuoreus.

OLGA (kamarin oven avautuessa hypähtää ylös ja piilottaa savukkeen
taakseen).

PRINKKALA (puoliääneen). Meillä on kyllä aikaa keskustella.

DITA (kamarista; näkymättömistä). Jussi, Jussi-ii!

PRINKKALA (Olgalle, viitaten oikealle). Hidas pukeutuminen, nähkääs, on
puolet naisen kauneudesta.

OLGA (nostaa varoittavasti sormensa).

DITA (kamarista; hieman laulavalla äänellä). Sanoitko jotain, Jussi?

PRINKKALA (lähestyen hieman kamarinovea). Sanoin, että... naisen
pukeutumisaika on (Iskee silmää Olgalle.) kääntäin verrannollinen hänen
moraaliinsa...

OLGA (helähdyttää lyhyen naurun; ryhtyy polttamaan jälleen).

DITA (lähellä kamarinovea; muka hädissään). Ei, ei! Et saa tulla! Ei,
ei, ei! Ei kurkistamaankaan... Suljen koko oven, suljenpas! (Sulkee
kamarinoven.)

OLGA (todella ihastuneena). Te olette vasta fiksu porvari!

PRINKKALA. Ja te varmaan ankara sosialisti?

OLGA (istuutuen; kerkeästi). Hirvittävän ankara.

PRINKKALA (leikillisesti). Silloinpa taitaa käydä huonosti tämän
porvarillisen yhteiskunnan!

OLGA (terävästi; kuivan asiallisesti). Eipä suinkaan. Minä aion tulla
porvariksi!

PRINKKALA (nousten; ihastuneena). No, mutta... teidän älynnehän juoksee
kuin elohopea kuumemittarissa! (Lähestyy, on hyväilemäisillään Olgan
poskea takaapäin.)

OLGA (ponnahtaen tuolilta; veikeän kylmästi). Eikö mitä. Sille riittää
kyllä tavallinen, järkevä pakkasmittari. Vai onko siinä mitään
kuumetilaa, että haluan päästä porvariksi? Sosialismi tahtoo auttaa
köyhälistön hyville päiville. No, kas! Siis porvariksi! Eikö niin?

PRINKKALA (iloisesti). Minä Vain pelkään, hyvä neiti, että tällä
tavalla te kiskaisette setä-Marxilta koko hänen pyhän partansa pois!

OLGA (nokkelasti; nauraen). Kun mauri on tehnyt tehtävänsä, niin
mauri saa mennä! (Äkkiä; uudessa äänilajissa.) Tiedättekö, mitä olen
sanonut sille monttöörille, jolla on, meiän kesken sanoen, aika hyviä
taipumuksia hummailuun ja tuhlaukseen?

PRINKKALA. No, mutta... nehän ovat pelkkiä porvarillisia hyveitä...
molemmat!

OLGA. Ehkä... _perinnölliselle_ porvaristolle — ei meille! Stop, poika,
ei kynnenmustukaisen vertaa irtoa tästä tytöstä, ennenkuin meillä
on _pääoma_, jolla perustamme pienen kahvilan, tai silitysliikkeen
tai... kauneuslaitoksen tai vaikkapa... limunaatikioskin, kunhan vain
perustamme... (Viehkeästi, melkein lapsellisesti lähestyen Prinkkalaa.)
Sillä tavalla... sanasta sanaan.

DITA (kamarista; ovea raoittaen). No, nyt, Jussi, aivan, aivan heti...
Ethän vain pitkästy, ethän?

PRINKKALA (katsoen nauraen Olgaan). En lainkaan, rakas Dita, en
lainkaan (Ottaen Olgan käden omaansa.) Minäpä taidan ruveta toivomaan,
ettei tuo monttööri-lurjus saisi lainkaan kasaan tuota kapitaaliansa...

OLGA (irtautuen, keikailevasti). Jos ei saa, ei saa... mitään
muutakaan! (Loitontuen keittiönovelle. Ovella niiaten; viettelevästi.)
Ei ainakaan minulta! (Katsoo vasemmalle.)


4. KOHTAUS.

(_Dita_ oikealta, puettuna keväisesti, tavallistakin huolitellummin ja
todellakin aistikkaasti.)

DITA (rientäen kohti Prinkkalaa; puolittain liioitellen). Oo, minun
nuoruuteni prinssi Florizel! Tiedätkö...?

PRINKKALA (kuivan humoristisesti). Tiedän kyllä. Olin silloin
ennemminkin eräänlainen pukki, joka sai katsella aidanraosta tuoretta
kaalinpäätä.

DITA (puoliksi tosissaan; puoliksi kiemaillen). Hyi, sinähän olet
tullut karkeaksi.

PRINKKALA. Katsos, pirullekin kasvaa sarvet vasta vanhempana.

DITA. Todellakin! Nuorena ylioppilaana sinä taisit katsella minua
kuin koulupoika karamellia näyteikkunan takaa. Ja Albert paralle olit
niin mustasukkainen kuin... (Heittäytyy »houkuttelevaan» asentoon
leposohvalle.)

PRINKKALA (tarttuu sanaan; istuutuen nojatuoliin)... kuin
kalkkarokäärme! Melkeinpä. Rakkauden esinäytöksessä me taidamme olla
kaikki auttamattomia narreja.

DITA (melkein kuin lohduttaen). Älähän nyt... Etpä ollutkaan sentään
aina! Muistatko, kun vietimme Albertin maisterikekkereitä?

PRINKKALA (yhä kaksimielisen leikillisesti; keskeyttäen). Ja teidän
kihlajaisianne! — Taisinpa huokailla silloin kaula ojossa eräänlaisessa
hirttonuorassa, jota sanotaan toivottomaksi rakkaudeksi.

DITA (jatkaen äskeisiä näkemystään). Niin, niin, mutta muistatko, kun
sinä, ja minä tanssimme aamuyöstä asfalttia pitkin kokonaisen korttelin
ympäri? (Kiemailevasti.) Silloin oli vähältä Albert paralle käydä
hullusti.

PRINKKALA (entistä viiltävämmin). Mutta ei käynyt, sillä hänellä oli
edessään loistava tieteellinen tulevaisuus... ja Perdita Svanvikilla
oli kiire naimisiin.

DITA (puolittain ärtyneenä). Niin, hänhän oli jo silloin hullaantunut
noihin kaktuksiinsa!

PRINKKALA (ristiriitaisissa sävyissä). Ja sinä olit se harvinainen
kukka, joka saattoi puhjeta vain kerran vuosisadassa... hänen
elämänkaktukseensa.. (Kuivan hävyttömästi; osoittaen Ditaa.) Ja siinä
se nyt kukkii.


5. KOHTAUS.

(_Olga_ keittiönovesta.)

OLGA. Ompelijatar on täällä.

DITA (kuin ohimennen). Ooh, odottakoon... (Prinkkalalle.) Tiedätkö,
meillä on kohta juhla, jossa minun täytyy esiintyä jossain... kadonneen
kaupungin puutarhassa... verettömänä nymfinä, jota hullu fauni
rakastaa...

OLGA (äkkiä; proosallisesti). Siellä on myöskin sähkölasku.

DITA (hermostuen). No, mutta... johan minä sanoin... tuonnempana...

OLGA (kuivasti). Tämä on jo kolmas kerta.

DITA (nousee; siirtyy hermostunein elein taka-alalle).

OLGA. Juoksenko hakemaan opettajatar Irjalalta? (Aikoo lähteä.)

PRINKKALA (Olgalle). Apropos! (Kiusoitellen.) Onko siellä ehkä tuo...
monttööri?

OLGA (nasevasti). Monttöörit eivät ole juoksupoikia!

PRINKKALA. Mutta juoksupojista voi tulla vielä suurempia kapitalisteja.
Minun on syytä tulla häntä tapaamaan.

OLGA (hymyilee; niiaa; poistuu).

PRINKKALA. Kuka on opettajatar Irjala?

DITA (ohimennen; ärtyneenä). Hjaa, eräs... etupäässä naissukuun
katkeroitunut vanhapiika, joka on saanut sellaisen hullunkurisen
päähänpiston, että on ruvennut tuppautumalla tuppautumaan... meidän
laskujemme maksajaksi ja — ajatteles! — salaa Albertilta! Sen hän on
asettanut tämän suuren jalomielisyytensä ehdoksi.

PRINKKALA (viheltää pitkään; eteisestä päin, jonne ovi on jäänyt auki,
kuuluu eräitä säännöllisiä koputuksia).

DITA (hätkähtää; siirtyy vaistomaisesti eteistä kohti).

PRINKKALA (nousee; katsoen kysyvästi). Ovelle koputetaan?

DITA (yrittäen selittää). Niin, katsos, siellä on eräs...

PRINKKALA (leikillisen ivallisesti). Varmaankin juuri tuo oikea prinssi
Florizel?

DITA. Ole sinä... Sehän on vain eräs nuori taiteilija, joka on
maalaillut muotokuvaani ja tulee usein koputtamalla, kun tietää
ovikellon särkevän hermojani.

PRINKKALA (ollen uskovinaan selitykseen; reippaasti). Aivan oikein.
No, laske sitten tuo fauni sisään! Minä sillä aikaa... (siirtyy
keittiönovelle) otan vapauden hakkailla sinun palvelijatartasi.
(Poistuu vasemmalle, Dita kiirehtii eteiseen.)


6. KOHTAUS.

(_Toivo Isomursu_, taiteilija, ulko-ovesta; hän on kömpelö, puoliksi
maalaispojan tavoin ja huolimattomasti puettu, multa kasvoillaan
mielenkiintoisen näköinen nuorukainen; sekoittaa huvittavalla lavalla
kirjakieliä ja murretta; tulee Ditan jäljestä eteisen-ovesta; heittää
lakkinsa huolimattomasti työpöydälle.)

ISOMURSU (harvahkosti; melkein laiskasti). Nyt on piru merrassa.

DITA (kärsimättömästi). Minulla on vieraita ja... asioita...

ISOMURSU (istuutuen jakkaralle; yhtä harvaan ja varmasti). Asiaa se on
tämäkin. Se Kaksosen Hilima kun...

DITA. Kuka ihmeen Hilma?

ISOMURSU. No, se sieltä kotpuolesta, Saukon kulumalta, josta minäkin
olen perräisin, jos muistat... Se aikoo nyt ruveta myymään mun
taulujani, sillä on, nääs, peevelin hyvä supliikki (Synkistyen;
murahtaen.) Vähän liiankin hyvä.

DITA (lähestyen; sivumennen hyväillen taiteilijan paksua tukkaa;
hyvitellen). No, mutta, sinä...pörröpää! Etkö nyt voisi puhua vähän
nopeammin!

ISOMURSU. Joo, kyllä (Yhtä harvakseen.) Se kun se Hilima... oli
sanonut... keskellä kanin lattiaa... sinua minun heilakseni. Ja sitä
oli kuulemassa sun piikas ja sun ukkos. Noh?

DITA. Hyvä, hyvä, osaan kyllä olla varoillani (On mennyt keittiön
ovelle; täällä nopean käskevästi.) Istu tuohon nojatuoliin ja sano
tulleesi minua hakemaan... muotokuvaa varten.

ISOMURSU. Sitä minä vaan... etten tahtois Aapea tehä mustankippeeks',
se kun on niin yhtä hyvä miehenkuipelo ja... turhan tautta...


7. KOHTAUS.

(_Prinkkala_ keittiönovesta.)

PRINKKALA (Ditalle). Olen ihastunut sinun palvelijattareesi!

DITA. Maalaisherrojen tapaan.

PRINKKALA Niin, siellä oppii panemaan arvoa väärentämättömille
luonnontuotteille. Sitäpaitsi, hän on älykäs kuin peeveli...

DITA (hymähtää; kiirehtien esittämään). Saanko? Taiteilija Isomursu —
lehtori Prinkkala...

ISOMURSU (nousee kömpelösti, tervehtivät, jolloin taiteilija puristaa
Prinkkalan kättä niin, että tämä vetää kätensä pois huvitettuna
voivotellen).

PRINKKALA Ohhoh, ei siitä kourasta ainakaan pensseli putoa.

ISOMURSU (katsellen kämmeniään). Se on vaan... sellainen tassu. Mutta
kyllä sillä maalata ilikiää ja jäläkee tullee.

PRINKKALA (kohteliaasti). Tiedän... teidän nimennehän alkaa olla jo
tunnettu.

ISOMURSU. Ei se ainakaan kukkarossa tunnu. Kulassit ovat kuolleet,
porvarit eivät harrasta muita tauluja kuin ampumatauluja, ja työväen
herrat vaativat roletaarikulttuuria, mutta me taiteilijat... (Työntäen
käden housunlaskuihinsa; huvittavan itsetietoiseen.) me, kun olemme...
_aristokraatteja_!

PRINKKALA (naurahtaen). Minäpä neuvon teille hyvän keinon, herra
Isomursu. Käsitelkää tuo vanha aihe Johannes Kastajan pää vadissa
ja pankaa nimeksi 'Porvarin palkka', niin alkaapa käydä kauppa, sen
takaan... tuolla Siltasaaren puolella.

ISOMURSU (muhoillen). Hyvä neuvo. Mutta ei satu sopimaan tämän pojan
pensseliin, mulla kun on erikoisalana ihtensä hirttäneet miehet. Se
on sitä hirspuuhumööriä, nähkääs... Enkä minä oo moneen aikaan muuta
maalaillutkaan... pait' mitä näitä rouvia... ruokapalkoilla.

DITA (hermostuen). Niin, niin, mutta en todellakaan löydä hetkeäkään
ennättääkseni atelieeriinne saakka.

ISOMURSU (kömpelösti). No, ka mikäpäs siinä sitten! Terveeks vaan...
(Poistuu ulko-ovesta Ditan seuratessa häntä eteiseen.)

PRINKKALA (istuutuu työpöydän ääreen; Ditan palatessa). Hjaa, jaa...
Sinä siis alat tulla jo vaaralliseen ikään, Dita parka.

DITA (asettuen leposohvalle; kiemaillen). Vanhaksiko, tarkoitat?

PRINKKALA. En, vain vaarallista ikää, jolloin nainen alkaa pitää
karkeaa voimaa miehessä välttämättömämpänä kuin sivistyneisyyttä ja
älyä.

DITA. Yrität kai viitata tuohon minun karhunpoikafauniini. Älä viitsi
olla bagatelli! Tiedät kai, että usein juuri todelliset luonnonnerot
ovat mahdottomia salonkikeikareiksi.

PRINKKALA (nopeassa, älykkäässä leikissä). Aivan oikein. Mutta tämä ei
muuta sitä tosiasiaa, mitä _sinä_ todistat itsestäsi!

DITA. Ja mitä, jos saan...?

PRINKKALA (hävyttömästi). Melkein samaa kuin ne tsaarinaikuiset
hovinaiset, joiden mielestä eräs raaka talonpoika oli suurempi
naispsykologi kuin — sanokaamme Strindberg, jolla oli liian paljon...
hermoja.

DITA (todella loukkaantuneena). Jussi! (Nousten keskeyttäen
vihastuneena.) Oletko sinä todella tullut tänne vain minua solvataksesi?

PRINKKALA. Ei, ei, hyvä Dita...

DITA (hermostuneen ivallisesti). Kun houkuttelin Albertin kääntymään
puoleesi, en olettanut sinun tulevan tänne... tuomarina.

PRINKKALA (hymyilevän kohteliaasti; alla hävyttömyyttä). Kaunis nainen
voi aina kääntää tuomarin... omaksi asianajajakseen.

DITA (taas viehätysvoimaansa luottaen; lähestyen; kiemailevasti).
Niinkö arvelet? (Puhelin soi; puhelimessa flirtaten.) Haloo... Oi, oi,
tekö siellä, herra tuntematon...? — Ei, ei, ei! Tehän lupasitte tyytyä
ihailemaan kaukaa... — Kirjeitäkö? Luen, luen kyllä! Mutta en vastaa,
en, en, en... — En missään tapauksessa. Ja nyt, juuri nyt minä suljen
(Lempeästi.) Saatte, saattehan toki... (Sulkee puhelimen, Prinkkalalle
kerkeästi.) Muistathan... minulla on aina täytynyt olla jotain...
salaperäistä. Tuollainen karhunpoika tai solakka, tuntematon upseeri,
joka tulee joka päivä samaan kahvilaan pöytäni lähettyville tai...
viatonta kirjeenvaihtoa.

PRINKKALA (pohjimmaltaan ironisesti). Niin, niin... kuten ennenkin!
Ei nykyaikaista säärenheittoa suorasukaisessa jazzissa, ei aivan
vanhanaikaista wienervalssiakaan, vaan siltä väliltä, viattomuuden
rajalta...

DITA (ilostuen). Juuri sellaista! Melkein, _melkein_ viatonta...
(Liioitellun haaveellisesti; koskettaen Prinkkalan olkapäätä.) Paitsi —
jos tulisi luokseni se suuri...

PRINKKALA. Rakkausko?

DITA. Juuri niin!

PRINKKALA. Mitä tekisit?

DITA (tunteellisen raukeasti). Pakenisin hänen kanssaan!

PRINKKALA. En usko.

DITA (reippaasti). Lyödäänpä vetoa!

PRINKKALA (nousten; yhtyen leikkiin, ojentaen kätensä). Mistä?

DITA (ollen tarttumaisillaan Prinkkalan käteen, muka leikillisesti
venytellen). Siinä tapauksessa, että häviät, saat maksaa (Äkkiä
yllättävästi.) _vajaukseni pankkiin_.

PRINKKALA (vetää hämmästyneenä kätensä pois; istuutuu nojatuolin
käsinojan varaan). Kuinka?... Selitä.

DITA (on ottanut savukkeen; istuutuu jakkaralle; yrittää puhua kuin
sivumennen, vaarattomasta asiasta). Tiedäthän, että Albert on aikonut
jo vuosikausia lähteä tutkimusmatkalle... Afrikan kaktusalueille.
Hän ei muuten saa väitöskirjaansa päätökseen. No, tätä varten hän on
kerännyt pankkiin säästötilille rahaa pienen summan kuukausittain.
Palkanmaksupäivänä hän ojentaa nuo satalappuset minulle erikseen
ja sanoo: viepä nuo taas... pane sinne Afrikan-tililleni. Ja se on
ainoa paikka, mistä hän ei suurimmassakaan hädässä ole ottanut vielä
penniäkään (Vaikeasti, hieman häpeillen.) Mutta minä — minä en ole
noista summista pannut kuin osan tuolle tilille ja viime aikoina... en
ole voinut, niin... en lainkaan, (Ärtyen.) en yhtään penniä! Katsos,
(Melkein vihassa.) olin odottanut avioliitoltani aivan toista...
(Yhä kiihtyneempänä.) En ainakaan risoissa kulkemista ja nääntymistä
tällaiseen vinttikamarihäkkiin.

PRINKKALA (naurahtaen; ironisesti). Hjaa. jaa... jos avioliitto on
säädetty taivaassa, kuten sanotaan, ovat todeltakin neropatit joutuneet
helvetin puolelle. (Alkaa kävellä mietteissään.)

DITA (helähtäen nauramaan; nousten; lähestyen). Niin, niin, varo vain,
ettet häviä vetoasi — kysymyksessä on suurenpuoleinen summa.

PRINKKALA (sivumennen). Luulen hävinneeni jo edeltäpäin!

DITA (ilakoiden). Siinä tapauksessa sinun tulee rakastua minuun
uudestaan. Tuskin minulla on ketään muuta, kenen kanssa uskaltaisin
lähteä oikealle karkumatkalle.

PRINKKALA (pysähtyen Ditan et een; löysin totisena, tuimasti). Tiedätkö
sinä ylimalkaan mitä varten minä olen tänne tullut?— (Heittäytyy äkkiä
leikkiin.) Koko miessuvun puolesta!

DITA. Oo, sehän on liikaa jo minunkin huikentelevaisuudelleni.

PRINKKALA. Toisin sanoen... maksamaan Aape paralle siitä
sijaiskärsimyksestä, jonka hän on kestänyt minun ja muiden puolesta...
lyötyään meidät kerran laudalta (Kevyesti.) Ehkäpä olisi jo Aapenkin
vuoro päästä parantelemaan haavojansa, joita sinä yhä näyt osaavan
iskeä miesten Akilleen-kantapäihin.

DITA (voitollisesti nauraen). Mutta — hänhän ei tiedä mitään koko
vajauksesta.

PRINKKALA (uhkaavasti; mutta kevein äänenpainoin). Entäpä jos... hän
saa sen tietää?

DITA (nopeasti; säikähtyen). Sinäkö sen menisit hänelle sanomaan?
(Anovasti.) Juuri häntä säästääksenihän minä...

PRINKKALA No, mutta... et suinkaan sinä aio karata kuin salakka
verkosta?

DITA (nokkelasti, kevyesti). Kyky pettää hienosti on älykkyyden
todistus!

PRINKKALA (terävästi). Sinä yrität siis väittää miehesi aikamoiseksi
aasiksi. Mutta...jos satut muistamaan — _minulla_ ei ole enää
aasinkorvia (Istuutuu.) Niinpä... jos sinua huvittaisi karata minun
kanssani, niin tee se pian, etten ennätä ennen karkumatkaa rakastua
toiseen naiseen!

DITA (todella jotain tarkoittaen; leikillä verhoten). Varo, senkin,
juupeli, uhkailemasta! (Aikoo istuutua sohvalle.)


8. KOHTAUS.

(Samassa kuuluu ulko-oveen työnnettävän avainta ja _Sääski_ tulee
eteiseen.)

DITA. Se on Albert!.. (Pyytävästi, houkuttelevasti.) Muistathan... ei
sanaakaan meidän... salaisuuksistamme (Todella tuskallisesti.) Minun
käy häntä niin sääli...

PRINKKALA (tarttuen sanaan, kaksimielisesti). Tottakai! Täytyyhän
säälin ja valheen säilyä, niin kauan kuin suinkin, jotta ei lakkaisi
nainen olemasta!

DITA (on rientänyt eteisen ovea kohti).

SÄÄSKI (jo eteisessä, riisuessaan palttootaan; ihastuneena). No, mutta
sen minä olisin voinut vaikka vannoa... (Kiirehtii sisään.)

DITA (tarjoten poskensa suudeltavaksi). Oletpa sinä viipynyt, ukkoseni!

SÄÄSKI (suudellen herttaisesti Ditaa; Prinkkalalle, jatkaen
äskeisiä lauseitaan)... että tänään, juuri tänään sinä, veljeni,
saavut! (Kättelevät läheisen toverillisesti, melkein poikamaiseen
nauraen.) Sillä juuri tänään minä olen ennättänyt joutua jo
panttilainakonttoriin... ensi kerran elämässäni. Niin, niin, meillä on
tämä elämä alkanut tarrata jo suoraan niskavilloihin...

PRINKKALA (lyöden Sääskeä olalle; reippaasti). Mutta me kun tartumme
molemmat sitä rinnuksiin, niin heltiävätpä, sen takaan, tuon vanhan
peikon kourat.

SÄÄSKI (iloisesti). Uskonpa sen, kun näen, miten uhkean ja voimakkaan
näköiseksi olet tullut.

PRINKKALA. Katsos, minä osasin ajoissa luopua siitä niin sanotusta
sivistyksestä ja huomasin, että kauppamatkustajavitseillä voi,
ratsastaa paljon pitemmälle tässä maassa kuin tieteellisillä
totuuksilla — ainakin tukkukauppiaaksi asti.

SÄÄSKI (yhtyen leikkiin). Niinpä niin, arvaahan sen... näillä
tasapäisyyden laitumilla kuhertelevat parhaiten ylenyleiset
kiertolinnut eivätkä suinkaan tällaiset viisauden pöllöt!

DITA (aikoen vasemmalle). Odottakaapa! Käyn vain tässä lomassa
koettelemassa juhlapukuani (Miehelleen; sormea heristäen, ilakoivasti.)
Muistakin, pöllö, se maksaa enemmän kuin viisaudella ansaitaan (Poistuu
vasemmalle.)

SÄÄSKI. Siinäpä se, siinäpä se.. (Prinkkalalle.) Mutta istuhan toki!

PRINKKALA (istuutuen nojatuoliin). No, niin, minä olen tullut
oikeastaan auttamaan sinua Afrikan-matkallesi.

SÄÄSKI (yhä innostuneempana). Sanopas muuta. Sinä et vielä tiedäkään
mitä kaikkea olen noista rakkaista kaktuksistani löytänyt!
(Selittävästi.) Katsos, väitöskirjastani puuttuu oikeastaan vain yksi
ainoa luku. Sen on, näet, määrä käsitellä köynnösteleviä kaktuslajeja,
joita ei täällä voi, tietenkään, saada käsiinsäkään. Lähinnä on
kysymyksessä Rhipsalis-suku, joka peittää valtavilla lehvillään
puunrungot laajoilla alueilla Keski-Afrikan aarniometsissä... No,
niin, no, niin... joka tapauksessa: tuo matka on oleva minulle oikea
kurjenlento täältä rämeisiltä soilta.

PRINKKALA (reippaasti). Siis summa julki ja... šekki on valmis!

SÄÄSKI. Niinpä niin... Tuo matka sinänsä on kyllä jo oikeastaan taattu.
Minulla on sitä varten jo sievoinen summa pankissa. Minun on vain
turvattava siksi aikaa vaimolleni kunnolliset olot... hän kun ei ole
tottunut oikeastaan meidän säätymme nykyiseen elämäntasoon...

PRINKKALA (mietteissään). Eipä kai.

SÄÄSKI. Katsos, minä olen kyennyt tarjoamaan hänelle niin vähän,
en puoliakaan siitä, mihin oikeuttaa hänen kauneutensa, hänen
uskollisuutensa ja...


9. KOHTAUS.

(_Dita_ vasemmalta upeassa juhlapuvussa.)

DITA. Saako tulla? (Näytellen uutta pukuaan.) Katsokaa! En voinut
malttaa... minun täytyi tulla kuulemaan nuoruudenkavaljeerieni
arvostelua...

SÄÄSKI (ihastuneena). Mitä minä sanoin, Jussi! Hänestä minä antaisin
koko elämäni...

PRINKKALA (iskevästi). Et kai sentään Afrikan-matkaasi?

SÄÄSKI (totisena; lämpimästi). Sehän onkin enemmän kuin minun elämäni.
Sen hedelmät kypsyvät kauneimmilleen vasta meidän kuoltuamme.

DITA. Noo, mitä sanoo... tukkukauppias?

PRINKKALA (peittäen leikkiin kärkevän ajatuksensa). Kuule, Jussi, jos
sinä olisit kaktusten sijasta ryhtynyt tutkimaan Afrikan lintumaailmaa,
olisit saanut hänestä kokoelmiisi... parhaimman eksemplaarin.

DITA (etupäässä Prinkkalalle). Varo, etten kosta sinulle.

SÄÄSKI (naurahtaen leppoisasti). Niin, niin, niin, niin mutta... Ei,
mutta tulepa katsomaan! (Vie Prinkkalan taka-alalle.)

DITA (asettautuu leposohvalle, ottaa savukkeen, jonka jättää
sytyttämättä, seuraa erikoisesti Prinkkalaa katseellaan).

SÄÄSKI (selittäen; innostuneena). Katsohan tuota häikäisevää kukkaa. Ja
kuitenkin on tämä vasta eräänlainen jäljennös, kääpiöhahmo, verrattuna
luonnonsisariinsa päiväntasaajalla. Se on Gereus nycticalus... Yön
prinsessa (Haaveellisesti.) Ja siellä se kasvaa täydessä upeudessaan...
Eikö ole kaunis? (Ditaa tarkoittaen.) Niin, niin, hän hymyilee! Hän on
saanut monet ajat pitää kaimanaan juuri tätä samaista prinsessaa...

DITA (hymyillen turhamaisesti). Entäs... Yön kuningatar...!
Sellaisenkin lempinimen muistan joskus kuulleeni...

SÄÄSKI (ihastuen). Juuri niin! Cereus grandiflorus! Sen minä olen
luvannut tuoda hänelle tuliaislahjaksi. Mitäs sanot?

PRINKKALA. Pysyn sittenkin lintumaailman kannalla. Nuohan muistuttavat
melkein piikkisikoja!

SÄÄSKI. Mutta... kukat, kukat! Jospa saisit ne kerran nähdä
yksinäisessä loistossaan...

DITA. (kiusoitellen). Kuulitko, Jussi?

SÄÄSKI. Merkillistä muuten: ne saattavat sairastaa mitä inhimillisimpiä
tauteja, joita en myöskään voi tutkia muualla kuin niiden
luonnollisella kasvualueella. Niillä on hometauteja, ne sairastavat
keltatautia, mutta niiden pahin vihollinen on epäilemättä eräs Goccus
adonidum... eräänlaisia kirppuja tai... oikeammin luteita, jotka
häärivät kuin pienen pienet hiilihankopirut niiden kauneuden kimpussa.

PRINKKALA. Todellakin inhimillistä! (Ditalle.) Kukat muistuttavat
melkein aina naisia, joita kalvavat pikkusyntien kirput!

SÄÄSKI. Sanopas muuta! (Kääntyy ikkunan puoleen; hämmästyneenä.) Mutta
mikäs pirulainen on vienyt meidän oravamme... tästä hyllyltä? Dita,
Dita!

DITA (tekee kädellään penseän eleen). Se on kai muuttunut
siipi-oravaksi!

SÄÄSKI (lyöden otsaansa). Herra jumala... minä houna, houna! Sehän jäi
sinne panttikonttorin pöydälle. Minun täytyy juosta...

PRINKKALA (katsoen kelloaan). Se on jo suljettu.

SÄÄSKI. Olkoon. Menen vaikka ikkunasta. Ovat sen heittäneet vielä
vaikka takapihan tunkiolle, ne hölmöt.. (Kääntyen eteisen ovella.)
Ne luulivat, näet, sen silmiä lasinpalasiksi, hölmöt.. (Katoaa
takkisillaan ulko-ovesta.)

DITA (jää nauramaan kuivahkosti).

PRINKKALA (käytyään sulkemassa eteisenoven). Niin, kuulehan...

DITA (on ottanut savukkeen; taistelunhaluisena). Noo, herra moralisti!

PRINKKALA (jo sytyttäessään Ditan savuketta; nopeasti). Niin,
muistelepa erästä rukkasten saajaa! Kuvittele, että keskellä kesää
tulee äkkiä pakkaspäivä, pakkasessa värjöttelee oinas parka, joka on
keritty orvaskettä myöten ja sairastaa lisäksi synkkämielisyyttä ja
vainoamishulluutta. Sellaisesta voi tulla pässinpääkin moralistiksi!

DITA. Huomaan ainakin sen, että miehen mustasukkaisuudessa on fantasiaa.

PRINKKALA. Eikö mitä. Se ei ollut enää edes mustasukkaisuutta, se oli
raukkamaisuutta, jonka vein mukanani paetessani sinun kihlajaisistasi
pieneen maaseutukaupunkiin (Naurahtaen.) Ja minusta tuli naisvihaaja!

DITA. Oo, se se vasta oli rakkautta!

PRINKKALA (itseironisesti). Luin etupäässä Strindbergiä, kunnes
huomasin, että hänen koko naisvihansa oli kustantajien reklaamitemppu.
Ja rupesin melkein parantuneena opettamaan kertomataulua ja neliöjuuria.

DITA. Matematiikka on aina ollut meidän naisten vihollinen!

PRINKKALA. Minulle se kääntyi häpeäksi. Kun minun peruukintakkini
alkoi nuhraantua ja lopulta kiiltää siinä määrin, että nuo pienet
apinat rupesivat siinä peilailemaan virnisteleviä naamojaan, lakkasin
opettamasta tätä takaperoista kansaa. Rupesin kauppamatkustajaksi! Ja
tiedätkö mitä? Huomasin matkoillani, että naisia oli kaikkialla ja
melkein kaikki yhtä kauniita ja yhtä syntisiä.

DITA. Ahaa! Sitä tietä sinä siis olet hankkinut itsellesi tuon nykyisen
hävyttömän kyynillisyytesi.

PRINKKALA. Naisiltako? Ei suinkaan. Mitä useampia naisia syleilee, sitä
enemmän oppii heille leppoisasti hymyilemään... Mutta sinä, sinä jäit
sittenkin aivan erikoisasemaan.

DITA (ihastuen). Niinkö? Et voinut unohtaa? (Nousten, lähestyen;
voitollisesti.) Ei yksikään nainen kyennyt riistämään minua sinun
sydämestäsi! (Läheisesti; intohimoisesti.) Niinhän?

PRINKKALA (nousten; kokonaan hahmoltaan muuttuneena; halveksuvassa
vihassa; ratkaisevasti). Juuri niin. Sillä kukaan ei ole ollut niin
alhaisen tunnoton, niin turhamaisuuden sokaisema kuin sinä. He ovat
saattaneet olla mitättömiä ja älyttömiä, mutta he ovat olleet sentään
luonnollisia ihmisiä, jotka ovat osanneet antaa itsestään jotain. Sinä
yksin, vain sinä olet ollut pelkkää koketteriaa, veretöntä nymfiä,
heikkoa, väritöntä valhetta...

DITA (helähtäen nauramaan voitollisesti). Sinähän olet suorastaan
verisesti rakastunut tähän verettömään nymfiin.

PRINKKALA (ivalla herkutellen). No, mutta... etkö sinä todellakaan
ole oppinut ymmärtämään edes peilisi avulla, että mekään emme toki
ikuisesti pysy keltanokkina tai upseerinkokelaina? (Hyökkäävästi;
suuttuneena.) Ja luuletko sinä yhä voivasi luulotella, että me miehet
emme osaa erottaa joulukuusen koristetta oikeasta hedelmästä (Istuutuen
nojatuolin käsinojalle: melkein äsähtäen.) Sat sapienti.

DITA (todella antautuvana, tulisesti; tullen aivan lähelle). Suutele
minua! Sinä kaunis mustasukkainen hirviö! Suutele ja koeta, onko
huulillani hedelmää vai.. (Nojautuu Prinkkalan käsivarren varaan
tarjoten huulensa suudeltavaksi.)

PRINKKALA (antaa, hänen päänsä vaipua käsivarttansa vasten; näyttää
hetken olevan kahden vaiheilla; äkkiä ironisesti). Nyt kai haluat
jäljitellä ranskalaista kolminaisuutta: mies, rouva ja rakastaja...
(Jättäen hänet; siirtyen syrjemmälle; hävyttömän leikillisesti.)
Kuule, rakas Dita, sinun pitää jo lopultakin oppia omaperäisemmäksi
ja rohkeammaksi; tehdä esimerkiksi suuren suuri skandaali... vaikkapa
juuri karkaamalla...

DITA (verisesti loukattuna; tyynesti, mutta todella uhkaavasti). Hyvä.
Sait nyt kai kostetuksi nuoruuden valheeni! Mutta nyt on myös minun
vuoroni. Entäpä jos kuuluisinkin päiväntasaajan petoeläimistöön, joka
elää mielellään nautinnollisessa horroksessa, kynnet piilossa, käpälät
pehmeän laiskoina, (Kuulee eteisen oven käyvän; kiirehtii.) mutta...
jossa osataan myöskin uskaltaa, kun on kysymyksessä tuollainen tyhmä,
raivokas ja rakastunut leijona... (Siirtyy keittiön ovelle; helakasti
nauraen.) Varo, ettet häviä... äskeistä vetoamme! (Poistuu vasemmalle.)


10. KOHTAUS.

(_Kaarin Irjala_ ja hänen jäljessään _Albert Sääski_, laukkua kantaen,
eteisestä.)

SÄÄSKI (hyvillään). Katso nyt! (Samalla esittäen.) Minun kollegani —
neiti Irjala — oli ottanut huolehtiakseen tämän tänne, vaikka suutuin
hänelle, suorastaan loukkasin häntä... siellä panttikonttorissa.

KAARIN (tervehtien hymyillen). Katsokaas, Albert on rakastunut omaan,
rouvaansa niin hirvittävästi, että hän on kaikkia muita naisia kohtaan
oikea tyranni. (Istuutuu sohvalle.)

PRINKKALA (istuutuen nojatuoliin). Luonnollista! Yhden vaimon mies
lähes kymmenen vuotta! Vähemmästäkin toki mies tulee naisvihaajaksi?

KAARIN. Se nyt ei olisi vielä mitään! Mutta hän kun julmistelee ihan
syyttömille...

PRINKKALA (yhtyen leikkiin). Syylliset pysyvät tietenkin visusti
piilossa!

SÄÄSKI. So-so, so-so... minä en nyt kerta kaikkiaan voi sietää teitä
ansaitsevia naisia. Kaikessa viisaudessanne te melkein lakkaatte
olemasta naisia (Ottaa oravan laukusta ja jää se kädessä seisomaan.)

KAARIN. Sanopas muuta... turhaan me saamme enää rukoilla takaisin
esi-äitiemme kananaivoja.

PRINKKALA (leikillisen väittelevästi). No, no, neiti Irjala! Ainakin
siemen lie teille kaikille jäänyt hampaankoloon siitä... esiäitiemme
omenasta.

KAARIN (Sääskeä tarkoittaen; pirteästi). Sitäkin on usein vaikea
miesparkojen nähdä. Ei, meidät... sukupuolestamme pois poikenneet
pitäisi oikeastaan tappaa, täyttää sahajauhoilla ja pumpuleilla ja
lyödä siniset safiirisilmät päähän (Osoittaa vapautuneesti nauraen
oravaa.) Kas, silloin me olisimme kuin tuo hänen oravansa: säteileviä,
naisellisia harvinaisuuksia, noita vanhanaikaisia rouvia, jotka
(Äkkiä; viiltävän terävästi,) edustavat oikeastaan uudenaikaista
prostitutsionia.

PRINKKALA (taputtaen käsiään). Bravo, bravo!

SÄÄSKI (istuutuen työtuolilleen; väittelynhaluisena). Siinäpä se,
siinäpä se... juuri tuollaisilla miehisillä karkeuksillanne...

PRINKKALA (väliin). Eikö luonnontieteilijä uskalla kuulla luonnollisia
totuuksia?

SÄÄSKI. ... karkeuksillanne, sanon! Niillä te tuhoatte itsestänne sen
todella naisellisen, joka osaa vielä suloisesti hassutella, ihanasti
riidellä ja... kerta kaikkiaan...


11. KOHTAUS.

(_Dita_ tulee äskeisessä arkipuvussa vasemmalta.)

SÄÄSKI (Ditalle; nousten, ohjaten hänet sohvan lähelle nojatuolia
kohti). Kuulepa nyt noita! He eivät ymmärrä rakkaudesta tuon
taivaallista. Heillä ei ole aavistustakaan, kuinka hauska meidän on
välistä riidellä... (Toisille; ylen herttaisena.) Ja tiedättekö, mistä
se tavallisesti alkaa?

PRINKKALA. No, tuskinpa muusta kuin uusista hatuista ja — vanhoista
hysteerisistä taipumuksista!

DITA (on jäänyt seisomaan nojatuolin luo, katsoo uhmaavasti
Prinkkalaan).

SÄÄSKI. Eikö mitä... Ei laisinkaan! Hän vain saa joskus — eikä niin
harvoinkaan — sellaisia päähänpistoja, että minun, ajatelkaa!... minun
olisi hakkailtava muita naisia, neitejä ja rouvia (Kaarinille) ja
kukaties näitä naisasiahirviöitäkin...

KAARIN (keskeyttäen; nokkelasti). Vastalauseeni! Minä halveksin
naisasialiikettä ja naista ylimalkaan — kaikissa muissa paitsi
itsessäni!

SÄÄSKI (viitaten kädellään torjuvasti Kaarinille; jatkaen ajatustaan).
Ja tiedättekö, mitä varten? (Kuin suurena, huvittavana salaisuutena.)
Hän tahtoo ehdottomasti saada olla mustasukkainen, minulle, miehelleen
(Nauraa herttaisesti; toisien yhtyessä.)

DITA (kohauttaen hartioitaan; syvimmältään jotain ratkaisevaa aikoen).
Juuri niin. Meidän täytyy saada olla senverran turhamaisia (Katsoen
ylpeästi Kaariniin.) Ainakin meidän... _naisten_. (Ottaa savukkeen.)

PRINKKALA (nousee sytyttämään).

DITA (kylmän torjuvasti). Kiitän, sytytän itse! (Miehelleen.) Mutta...
jätit kertomatta, rakas mieheni, toisen puolen meidän riidastamme.
Olen odottanut vuodesta vuoteen — (Ilkamoivasti naurahtaen.) ja
turhaan! — että sinä tajuaisit tulla mustasukkaiseksi minulle, minun
uskottomuuksistani (Halveksivasti.) Et ole osannut, et kykene siihen,
vaikka on ollut syitä jos joitakin. Vai kuinka, rakas Jussi?

PRINKKALA (ironisesti hymähtäen). Tuskinpa. Aape ei ole niitä miehiä,
jotka kuurnitsevat hyttysiä, hän nielee ennemmin... tietämättään
kokonaiset kameelit!

KAARIN (Ditalle; hieman vahingoniloisesti). Tai rakastaa liiaksi omaa
sokeuttaan.

DITA (puoliksi itsekseen; puolittain Prinkkalalle). Vaaraa,
menettämisen pelkoa, taistelua ja julmuutta... sellaista on
mustasukkaisuus miehessä. Eikä yksikään oikea mies...

SÄÄSKI (huvitettuna). No, mutta herrajumala, pitäisikö minun
istuttamalla istuttaa itseeni noita mustasukkaisuuden basilleja?

DITA (kaksimielisesti hymyillen). Hengitä, tunnustele ystäviäsi,
(Viitaten Prinkkalaan.) parhaimpia tovereitasi, niitä on kaikkialla...
basilleja! Ne pesivät, varsinkin pienissä valheissa, (Osoittaa jälleen
Prinkkalaa.) joita sinun nuoruudenkilpailijasi yrittää liian paljon
halveksia.

PRINKKALA. Kuule nyt, Aape, kuule... hän aikoo usuttaa meidät
kaksintaisteluun.

KAARIN. Suomalainen nainen on enimmäkseen teennäisen romanttinen
(Äkkiä; syvällä tulevana syytöksenä Ditalle.) Hän peittää sillä
kuivahkoa sydäntään!

DITA. Kunnes lakkaa peittelemästä! (Miehelleen.) Niin, Albert, etkö
saanutkin tänään ilmi, että olen pantannut sinun tietämättäsi, tuon
tuostakin, yhtä ja toista, sekä hopeaa että kultaa? Eikö se ole
sievänpuoleista petoksen kylvöä!

SÄÄSKI (moraalisesti). Niin, todellakin suuresti hämmästyin. Mutta kun
kotimatkalla ryhdyin ajattelemaan meidän ainaista ahdinkoamme ja...

DITA (yhä hyökkäävämmin, muita leikin suojassa). Ajattelitko myöskin
sitä maalaria, jota tuntematon nainen sanoi minun heilakseni?

SÄÄSKI. No, mutta... sillä mursulla sinä nyt et ainakaan tee minua
mustasukkaiseksi!

DITA. Entä tuo korea ja köyhä Johan Blank, joka kuuluu sinun
tuttaviisi, entä rikas kansanedustaja Ryhänen, jonka luona me kohta
vietämme juhlaa, entä maisteri Kerälä, eräät näyttelijät ja nuoret
upseerit, jotka kaikki ovat lähettäneet minulle ylen imartelevia
kirjeitä?

SÄÄSKI (on käynyt tarkkaavaksi; ymmällään). En ole tosin koskaan
kieltänyt leikinlaskua, mutta silläkin täytyy olla rajansa!

PRINKKALA. Todistuksia, hyvä rouva. Muuten me emme usko.

KAARIN. Emme lainkaan, rakas Dita!

DITA. Pieni, jännittävä odotushetki vain, hyvä herrasväki (Siirtyy
oikealle; täällä Prinkkalalle.) Noo, rakas Jussi, onko tämä siis sitä
_oikeata_, ikuisesti naisellista? (Poistuu oikealle, jättäen oven auki.)

SÄÄSKI (on seurannut tolkuttomana Ditan eleitä ja poistumista; istuutuu
kuin päähän lyötynä työtuolilleen).

KAARIN (Prinkkalalle): Kuulitteko, herra Prinkkala? Onko? Sanokaa?

PRINKKALA (kohteliaasti hymyillen). Ikuisesti naisellista? Osatakseni
todella vastata... minun täytyisi paljastaa pari pikkusyntiäni...

KAARIN (raikkaasti). No, mutta... tarkoitushan pyhittää aina, keinot
— naiskysymyksessä. Kuuletko, Albert? (Nousten, mennen lehtorin
luo, laskien kätensä melkein hyväillen hänen olalleen). No, mutta,
Albert! Älä nyt anna itsesi masentua. Eihän tämä ole muuta kuin sinun
heräämistäsi tähän pikkusyntien maailmaan...

SÄÄSKI (kavahtaen). Vai heräämistä? Minusta tuntuu kuin näkisin pahaa
unta!

KAARIN (hellästi). Mitä pahempi on uni, sitä onnellisempaa siitä on
herätä...

SÄÄSKI (ponnahtaen pystyyn). Ja vielä te jaksatte...!

KAARIN. No, mutta kuuntele toki hetkinen (Johtaa hänet nojatuoliin
lähelle sohvaa ja istuu itse sohvalle.)

PRINKKALA (kerkeästi; hauskasti). Niin, katsokaas, suutelin kerran
kaunista naista. Sattui lähelle pikkuruikkunen tyttö. Hän nauroi
viekkaan ymmärtävästi. Suutelin ja pidin sylissäni erään toisen kerran
erästä toista naista. Sattui lähelle — kahdeksankymmen-vuotias akka.
Hän kurtisti huulensa ja silmänsä ymmärtäväiseen nauruun. Molempien,
lapsen ja akan, ilme oli aivan sama. He eivät olleet osallisina...
tuohon pikkusyntiin, toinen ei vielä, toinen ei enää. Mutta... mitä
arvelette? Eikö elänyt heissä molemmissa tuo... ikuisesti naisellinen?

KAARIN (älykkäästi; leikillisesti). Ei, ei, tuo oli liian ritarillista
ollakseen totta! (Kuin salaperäisesti kuiskaten.) Se ei ole lopultakaan
mitään muuta kuin eräänlainen lankakerä.

PRINKKALA. Tietenkin... pehmeä?

KAARIN. Niin... ja hämmästyttävässä määrässä kehräävän kissan muotoinen!

SÄÄSKI (on noussut yhä orava kädessään, aikoen, melkein kuin paeten,
hiipivin askelin, oikealle).

KAARIN. Kuuletko, Albert?

SÄÄSKI (palaten, kuin pakosta, teosta kiinni saatuna; hämillään,
silitellen oravaa). Minä vain tätä oravaani... (Keksien pelastuksen.)
tänne hyllylle, entiselle paikalleen (Vie oravan taka-alalle,
ikkunahyllylle.)

PRINKKALA (kiusoitellen). Kas, kas, käärme on pistänyt häntä
kantapäähän!

SÄÄSKI (tullen nojatuolin luo). Mitä siinä... Tämähän on leikkiä alusta
loppuun! Hänhän nyt on aina niin oikukas ja yllätyksellinen...


12. KOHTAUS.

(_Dita_ tulee oikealta, kädessä soma, pienehkö lipas, jää seisomaan
työpöydän luo.)

KAARIN (erikoisesti Ditalle). Aivan kuin tuo äskenmainittu lankakerä.
Jos sen purat, tulee näkyviin usemmissa tapauksissa vain — rutistunut
paperitötterö!

DITA (nasevasti). Mutta...mitenkähän lie syntynyt tuo... kerä?

KAARIN. Mies on kerinyt ja nainen on pitänyt vyyhteä, kun on ensin sen
sekoittanut.

DITA. Nainenpa lie sentään kehrännyt langan! (Sääskelle, joka on
lähestynyt häntä hermostuneena; lyhyesti.) Odota!

PRINKKALA. Ja värjännyt valheen värillä!

KAARIN. Tai etupäässä runoilijat, joille tavallinen harmaa on jostain
syystä... kauhistus!

DITA (avaten lippaan, ottaen esille erivärisin nauhoin sidottuja
kirjepakkoja; uhmaavasti). Hyvä. Tuollaisia runoilijoita minulla on
tukuittain! (Heittäen työpöydälle kirjetukkuja.) Nuo ruusunpunaisella
sidotut ovat koreakielisen Johan Blankin! Nämä tässä, keltanauhaiset,
kansanedustajan. Täynnä rahan ja rakkauden lupauksia! Ja nämä...
surumielisiä ja haaveellisia seminaarilais-vuodatuksia, väriltään
violetteja... (Heittäen lisäksi pari, kolme kirjepakkaa.) Ja nämä!
Entäs nämä? Kauniita todistuskappaleita, vai mitä? Lue, lue!

SÄÄSKI (on painunut kiireesti työtuolilleen ja ryhtynyt avaamaan
kirjeitä tulisella kiireellä; kauhistuneena). Mitä, mitä tämä oikein on?

DITA (järkkymättömän tyynesti). Se on vuosikausien apaja, muunmuassa
meidän lähimmästä tuttavapiiristämme.

SÄÄSKI (tulistuen). Ja tuo Blank, mitätön virkamies, kehtaa tarjota...
minun vaimolleni... tarjota kohtaamisia?

DITA. Niin he tekevät kaikki, paitsi melankolinen Kerälä parka, joka
pyytää ihailla kaukaa, hyvin kaukaa...

SÄÄSKI. Ja kunnallisneuvos Ryhänen! Mitä häpeämättömiä tarjouksia!
(Nousee tulistuneena, lyöden nyrkkiä pöytään.)

KAARIN. Ja oma rouva... komea kuin tabernaakkeli!

SÄÄSKI (Ditalle, tuimasti). Tämän kaiken sinä olet pitänyt minulta
salassa!

DITA. Ehkäpä enemmänkin. Kuka tietää, olenko myöntynyt heidän
tarjouksiinsa vai en?

SÄÄSKI (ryhtyy kävelemään tuskastuneena edestakaisin).

PRINKKALA (naurahtaen). Kuule, Dita, minä luulen, että sinä näyttelet
nyt oikeata naaraspantteria... päiväntasaajalta!

SÄÄSKI. Ja miksi sinä juuri nyt... paljastat tämän kaiken... kataluuden?

DITA. Ei ole ollut ennen syytä (Prinkkalalle; uhmaavasti ja
voitollisesti.) Mutta nyt... nythän on Jussi Prinkkala tullut pitämään
perhekatselmusta... Ja Kaarin Irjala... hän on tullut nauttimaan minun
valheitteni paljastumisesta!

KAARIN (hätääntyen; vakavasti). Hyvä Dita, en odottanut sinulta
tällaista...

DITA. Etkä kai sitäkään, että paljastaisin hänelle meidän
salaliittomme? Kuule, Albert, sinun kollegasi on salaa sinulta
maksellut meidän laskujamme? Sekin on kai eräänlaista armeliasta
petosta! (Hermostuneesti.) Ja siinä onkin kaikki!

PRINKKALA (purevasti). _Melkein_ kaikki!

DITA (itku kurkussa, koomillisen kiukkuisesti). Ja nyt minä lähden
Isomursun luo! (Prinkkalalle.) Kuulitko, Jussi? Isomursun...!
(Kiirehtii eteiseen, lyö oven jäljessään kiinni.)

SÄÄSKI (on jäänyt seisomaan nojatuolin luo kuin puulla päähän lyötynä;
tuijottaa älyttömänä).

PRINKKALA (reippaasti.) No, mutta herää, Albert! Hän meni vain
ikuistuttamaan kiukkuista naamaansa.

KAARIN (on noussut; Sääskelle, lähestyen; läheisesti, anovasti).
Ethän pahastu, Albert? Halusin sinulle työrauhaa, säästää sinua...
pikkumaisilta rahahuolilta...

SÄÄSKI (tolkuttomana). Säästää? (Puoliksi itsekseen.) Mikä häpeä,
mikä häpeä... (Kiukuissaan) Säästää! Menkää, menkää... (Retkahtaa
nojatuoliin.)

KAARIN (surumielisesti hymyillen). Näkemiin, herra Prinkkala.

PRINKKALA (nousten). Saanko saattaa? (Poistuvat eteiseen.)

SÄÄSKI (tuijottaa hetken tylsänä; sipaisee pari kertaa kasvojaan kuin
tahtoisi herätä pahasta unesta; ottaa äkkiä savukkeen ja työntää sen
suuhunsa; yhtä äkkinäisin nykäyksin sytyttää tulitikun, mutta jää se
kädessä taas tuijottamaan, kunnes tikku polttaa hänen hyppysensä, ja
hän kimmahtaa seisaalleen; näyttää saavan ajatuksen; maiskahuttaa
huuliaan, napsahuttaa sormillaan; rientää, puhelimen luo; vääntää
numerot).

PRINKKALA (eteisen ovesta; jää huvitettuna tarkkaamaan Sääsken hommia).

SÄÄSKI (kuunnellessaan kuulotorvesta; lyhyesti; tuimasti). Vippaatko?

PRINKKALA. Tietenkin.

SÄÄSKI (puhelimessa). Onko Karjalaisella? Täällä lehtori Sääski.
Voitteko valmistaa herrain kevätpuvun yhdessä päivässä? Hyvä. Mutta
sen tulee olla oikea keikaripuku. Ymmärrättekö? Sellainen, jolla
mielistellään naisia, etupäässä rouvia! Ymmärrättekö? Hyvä on, hyvä
on... Näkemiin.

PRINKKALA. Ei, mutta... kuule! Tiedätkö, minne me nyt lähdemme?

SÄÄSKI (ottaen esiin paperia ja mustekynän; puoliksi itsekseen). Jaha,
jaha (Muistellen.) Johan Blank! Hänen rouvansa ristimänimi on Brita...
Kansanedustajan rouva...? Ahaa... Hilda! Ja Kerälän Juusolla? Gunilla!
Nilla! Nilla hahaha...

PRINKKALA. Kuule, me lähdemme Alppilaan! Hieman chassagnea ja
martellia...

SÄÄSKI (kääntyen Prinkkalan puoleen; hurjistuneena). Ja tuo kiero
vanhapiika!... Tulkoon samaan sakkiin. Eikö niin?

PRINKKALA. Tietenkin... koko seurakunta! Mutta nyt me lähdemme.
Kirjoitamme kirjeet siellä... japanilaishuoneessa, oikeassa
tunnelmassa... Minulla on kyllä kokemuksia... tekstiin nähden! Tule...
(Kääntyen eteistä kohti; nostaen riemukkaasti kättään.) Alppilaan!

SÄÄSKI (nousten; hammasta purren; koomillisen hurjistuneena). Ja vaikka
helvettiin! (Lähtee tuimasti eteistä kohti.)

_Väliverho._




TOINEN NÄYTÖS.



I NÄYTTÄMÖ.


Taiteilija Isomursun atelieeri ajuri Pellikan vinttikamarissa; huone on
puolittain ullakko, seinät paperoimattomat ja kattona vain vesikatto;
taka-alalla neliskulmainen, avoimena oleva ikkuna, josta näkyy
toukokuisen heleänvihreän koivun ja kukkivan tuomen latva; vasemmalta,
etualalla, ovi alakerrokseen; taka-alalla maalaamaton lauta-ovi
vasemmalle; vasemmalla pienialainen vaaksan korkuinen koroke, tämän
yläpuolella, kaltevassa katossa on laajahko avoin luukku; korokkeella
pari yksinkertaista jakkaraa ja pieni, kulunut pöytä, jolla on korea
pöytäliina ja korkeahko tyhjä tupakkapurkki; taka-alalla peräikkunan
alla yksinkertainen lavitsa; oikealla pari verholla peitettyä
pakkalaatikkoa, joita käytetään istuimina; katto-aukon valossa
maalausteline kankaineen ja tämän lähellä hakotukin tapainen pölkky,
jolla on vähän maalaustarpeita; korokkeenpuoleisella seinällä, kuten
siellä täällä oikeallakin, kehystämättömiä maalauksia: m.m. naishahmoja
ja hirttäytyneitten miesten kuvia.

Kattoaukosta tulee voimakas valovirta; samoin peräikkunasta, valaisten
lavitsan, jolla väliverhon avautuessa makaa paitahihasillaan taiteilija
Isomursu täydessä unessa. Koko interiööri saa aikaan, huolimatta
primitiivisyydestään, taiteellisesti iloisen vaikutelman.


1. KOHTAUS.

(_Hilma Kaksonen_, puettuna kesäisesti ja värikkäästi; tulee
vasemmalta, kädessään vihko rentukoita (tai tuomenoksa t.m.s.), laskee
käsilaukkunsa pöydälle, kiirehtii samassa vauhdissa herättämään
taiteilijaa lavitsalta.)

HILMA (herätellen, kutitellen taiteilijaa kyljestä; iloisesti
kuherrellen). Kukkuu, kukkuu... Kultaseni... Heräätkös siitä! Nyt on jo
iltapäivä.

ISOMURSU (havahtuen; vääntäytyen istumaan; öristen huvittavan
kiukkuisena). Mitä hemmettiä! Löit poikki tuosta noin ihan nenäni eestä
mun unennäköni. Se oli vasta aihe! (Melkein hekumoiden näkemyksessään.)
Saita juutalainen hirtettiin vakoojana. (Hihittää hyvillään.) Ja sen
kukkaro pantiin killumaan puunoksaan silmukan eteen...

HILMA (on vienyt kukat pöydälle purkkiin ja ryhtynyt siirtelemään
istuimia, oikealla, parempaan järjestykseen, vetäen m.m. erään
valahtaneen verhon pakkalaatikon ylle; väliin, kerkeästi). Minäpä olen
tehnyt taulukaupan tänäpänä!

ISOMURSU (jatkaen omaansa). Mutta... Juuri kun sen nuppia nostettiin
silmukkaa kohti, ja minä rupesin tarkkaamaan sen kasvojenilmeitä,
silloin sinä, tolvana, tulet ja katkaiset koko mun autuaan uneni!

HILMA (on kiirehtinyt pöydän luo; ottaen kaksi satamarkkasta
käsilaukustaan, lipevästi). Se tolvanapas nyppäisi kaksi satalappusta
siitä lappalaistytöstä! (Lähestyen, ojentaen rahoja.)

ISOMURSU. Älä... (Nousee, ihastuneena.) Makkaraa ja olutta! Vie ne
Matleena-muorin puolelle. Sassiin! Kuin öljytty salama! Mars, mars!

HILMA (iloisen nöyrästi). Menenhän minä, kultaseni, menenhän
tokkiisa... (On ottanut käsilaukustaan pienen peilin, jonka avulla
kohentelee hattuaan.)

ISOMURSU (leppyneenä, rehevästi, taputtaa aika kovakouraisesti Hilmaa
takapuolelle). Meillä kun se on aina tuo perhesopu framilla.

HILMA (hyvillään, iloisen rakastuneesti). Kas, tää naisihminen
kun tuntee ihtensä ihankuin rikkonaiseks' astiaks', silloin se on
rakkautta, ja silloin se juoksee kiel' vyön alla omansa ettee...
(Lähtee hynttäämään vasemmalle.)


2. KOHTAUS.

(Ajuri _Kalle Pellikka_, vanha, mutta iloisen näköinen ukko, jolla on
vaaleat, oikeat husaariviikset ja kulunut, pahasti sinttynyt, mutta
siisti ajurinlakki yllä, tulee vasemmalla Hilmaa vastaan.)

PELLIKKA (nostaen kättään varottavasti; mennen salaperäisenä, yhä
vaatien hiljaisuutta kädellään ja sihistäen taiteilijan luo; varovasti
udellen). Olikos sillä taiteilijalla viime yönä mitä kommelluksen
tapaisia?

ISOMURSU (käyden päähänsä kiinni, raapien korvallistaan; hoksaten,
vapautuneena). Ee-ee... en minä mitä ihmeempiä... muuta kuin... pi'in
yhtä pollaria viis minuuttia sylissäni, noin vain hellästi... jotta
kaverit pääsivät pakoon. Tuli, nääs, vähän otetuks... siellä Ateneumin
puskikossa.

PELLIKKA (huitaisten kädellään, hyvillään). Noo — ne...

ISOMURSU (Hilmalle, tuimasti). Noh, jalat alle!

HILMA. (kiirehtii juoksemalla vasemmalle).

ISOMURSU (ryhtyy tarkastelemaan telineillä olevaa Dita-rouvan
luonnosta, vetäen siihen tuolloin tällöin suuttuneen näköisenä maalia).

PELLIKKA (istuutuen pakkalaatikolle). Noo — ne... Minä vain sitä,
etteivät ole etsivät langan päässä, kun ovat soitelleet tilifoonilla
mun roskiani ajoon, ihankuin ennen hyvinä aikoina. Muijakin oli
saada halvauksen, kun ei enää moniin vuosiin ole sillä tavalla
tilattu Pellikan Kallea. — Joopa, joo, (Rehevän ylpeästi.) meillä
taiteilijoilla on ollut viime vuosina huonot ajat, pelkkää alamäkeä on
laskettu korvat niuhassa ja häntä kippurassa.

ISOMURSU (äreästi, tökäten maalausta siveltimellä). Laskettu on.

PELLIKKA (kasvoiltaan valaistuen; rehevästi). Toista se oli silloin,
kun pantiin tasaista ravia illasta aamuun ja herrat olivat herroja.
Syltäleveät hatunlierit oli silloin kirjaltajilla ja musiikkimiehillä
sellaiset puskat tukkaa päässä, että kyllä erotti moukista herrat. Eikä
ollut puutetta paikoista. Ei tarvinnut Pellikan Kallelta kysellä, että,
mistäs päin nyt ilot irti otetaan? Ei muuta kuin viiksenkiekurat noin
vain (Sivelee ylpeänä viiksiään.) kierrettiin (Myhähtäen nauruun.),
juhlatuulelle, mukamas, maiskaus (Maiskauttaa huulillaan kuin hevosta
liikkeelle.), ja komea paukaus piiskalla ja herrojen kanssa boksiin,
jonka Pellikan Kalle oli ajatellut kulloinkin henkeen ja vereen
sopivaksi...

ISOMURSU (yhä kamppaillen maalauksensa kanssa; yhä suuttuneempana).
Ja maalata tollaista! Kahto nyt! Kasvot tyhjät kuin posliininukella
(Kysyen Peilikalta; myrkyllisesti.) Oiskohan panna karamellipunaa ja
russakanmyrkkyä?

PELLIKKA (ikäänkuin vastaukseksi). Joopa, joo... (Painuu taas
muistoihinsa.) Mutta silloin minulla olikin ori ja valakka ja roskat
kuin Eliaan vaunut. Tutentit olivat maistereita ja maisterit suurempia
herroja kuin tämän ajan ministerit. Nee-ne, nee-ne.

ISOMURSU (piruuksissaan; hyvänahkaisesti; jäljitellen). Neene,
nee-ne! Ja nyt ovat kirjailijat kuin yhtiöitten kuponkiherroja,
säveltäjät kulkevat salkku kainalossa kuin kassanhoitajat pankkiin,
oopperalaulajat ajavat omilla autoillaan...

PELLIKKA (väliin). Autoilla... haisumasinoilla, sanon minä!
Velkavärkeillä, sanon minä! Automopiili? Herran ja talonpojan
konkurssin-kuuluttaja... muiluttaja, ihmissyöjä!

ISOMURSU (kiusoitellen). Ja sinulla kun on vain se vanha tammanluuska.

PELLIKKA (nousten, hirvittävästi suuttuneena). Häh? Minun Leenani,
joka on melkein kuin kaima mun Matleenalleni? Noo-ne... tosin se
on vanha, mutta ei mikään luuska. Se on sellaista sorttia, että
minkä se lautasilta käpristyy, sen se vain vuojasilta norjistuu
(Siirtyen peräikkunaa kohti; taka-alalta, rehevästi nauraen.) Se on,
tottavieköön, kuin mun Matleenani tuolla hellan ääressä! (Silmäistyään
ikkunasta.) Nyt se siellä jo konkkaa eestaas pihamaata... se konkari.

ISOMURSU (sivumennen). Kuka?

PELLIKKA (ikkunasta). Sopii tulla vaan, herra! (Isomursulle.) No, se
herra, jonka kuskasin tänne Töölön puolelta. Kysyi taiteilijaa, mutta
kun se oli niin yrmynnäköinen ja piteli kourassaan protokollan tapaista
arkkia, niin... (Kuuluu autotorven törähdys läheltä, vihastuen).
Noo-ne... siinä ne nyt ovat... mulkosilmät mun omalla pihallani
mylvimässä! (Painelee julmistuneen näköisenä jälleen taka-alalle;
kurkistaa taas ikkunasta; mutisten.) Painunpa täältä tallinportaita...
kauroja Leenalle... (Poistuu taka-alan oviaukosta.)


3. KOHTAUS.

(_Johan Blank_, virkamies, puettuna värilliseen, mutta sangen
kauhtuneeseen pitkääntakkiin, vanhanaikainen knalli päässä, toisessa
kädessä hieno, hopeapäinen keppi, toisessa rutistunut kirje, tulee
kiivaasti vasemmalta.)

BLANK (kävellen kiivaasti taka-alalle saakka, silmäten tuimana
kaikille puolille; harpaten etualalle; käärmeissään, koko hahmollaan
kärsimättömästi elehtien): Oletteko te siis vuokrannut tämän
(Halveksivasti korostaen.) atelieerinne eräitä erikoistarkoituksia
varten?

ISOMURSU. Joopa, joo... (Viitaten seinille; hirtehishuumorilla.) Noita
hirtettyjä miehiä varten, jos herra näkee...

BLANK (pää kärsimättömyydestä tutisten). En minä tarkoita mitään
hirtetyitä miehiä! (Tuimasti.) Oletteko vuokrannut lehtori Sääskelle
täksi iltapäiväksi (Ikäänkuin peläten itsensä tahraantuvan.) tämän —
tyyssijanne?

ISOMURSU (ärtyen). Oikeestaan... sen rouva on vuokrannut minut ja...
mun (Hosaisten siveltimellään.) pensselini!

BLANK. Ei mitään kieräilyjä! Lehtori Sääski saapuu tänne kohta, ja
teidän on täältä poistuttava... hetkiseksi! (Siirtyy taka-alalle.)

ISOMURSU. Ka, mikäpäs siinä... (Ryhtyy panemaan syrjään
maalausvälineitä.)


4. KOHTAUS.

(_Antti Ryhänen_, kansanedustaja, lihavahko, punakka mies, tulee
huohottaen vasemmalla; hänelläkin on kädessään kirje.)

RYHÄNEN (pyyhkien hikeä, puhkuen). Huh-huh... onpas siinä
portaat.. (Menee suoraan, kehenkään katsomalta, istumaan oikealle,
pakkalaatikolle.)

ISOMURSU (tehden lähtöä). Jos herroille noin niinkuin sopis kahtella
Suomen taiteen tulevaisuutta, niin... tuolla sitä olis' seinillä,
varsinkin noissa hirtetyissä miehissä... sadasta markasta kappale...
(Poistuu muhoillen vasemmalle.)

BLANK (tullen taka-alalla Ryhäsen eteen; nöyrän kohteliaasti; kakoen
hämillään). Herra kunnallisneuvos...

RYHÄNEN (joka on pyyhkeillyt hikeä niskastaan; nostaa päänsä;
ällistyneenä). Mitäh! Te täällä? (Katsahtaa neuvottomana kirjeeseensä;
huomaa kirjeen Blankin kädessä; nousee; kävelee ymmällään taka-alalle;
palaa jälleen.)

BLANK (on jäänyt oikealle etualalle kohteliaasti odottavaan asentoon).

RYHÄNEN (osoittaa mykkänä, kysyvästi Blankin kädessä olevaa kirjettä).

BLANK (levittää kärsivän näköisenä käsiään; kohauttaa harteitaan).

RYHÄNEN (tuimasti). Mitä teillä on tuossa... kädessänne?

BLANK (tapaillen). Se on kirje... oikeastaan vaimolleni.

RYHÄNEN. Sääskeltäkö?

BLANK (nyökkää avuttomana).

RYHÄNEN (istuutuen, käskevästi). Lukekaa se!

BLANK (alkaa lukea vastahakoisesti). Rakas rouva Blank, en ole voinut
erehtyä teidän katseistanne. Niiden säteilevä kauneus on herättänyt
minun janoon nääntyneen sydämeni kuin...

RYHÄNEN (on heti kirjeen alkusanoista alkanut seurata omaa kirjettään;
keskeyttäen, lukien kirjeestään; puhisten vihasta; nopeasti). Rakas
rouva Ryhänen, en ole voinut erehtyä teidän katseistanne. Niiden
säteilevä kauneus... (Nousten, heristäen nyrkkiään.) Samat sanat! Ja
tietenkin loppuun saakka... se lurjus!

BLANK (itkuisen moittivasti). Viettelijä!

RYHÄNEN (kävellen; purren hammasta). Tämähän on skantaali!

BLANK (peittäen kädellä kasvonsa). Ooh...

RYHÄNEN (on pysähtynyt, kuulostelee vasemmalle). Portaita noustaan...
(Siirtyy uhkaavana taka-alalle.)

BLANK (kävelee vasemmalle korokkeelle, jossa jäykistyy loukkaantuneen
ylpeään asentoon).


5. KOHTAUS.

(_Albert Sääski_, nyt puettuna hienoon, vaaleaan kevätpukuun, vanha
laukku kädessään, tulee nuorekkaana ja hyväntuulisen näköisenä
vasemmalta; pysähtyy rouvansa kuvan eteen; tekee hermostuneen liikkeen;
nostaa katseensa, näkee Blankin; silmää ympärilleen, huomaa Ryhäsen,
pelästyy, on lähtemäisillään pakoon.)

RYHÄNEN (lähestyen pari askella; uhkaavasti). Seis, mies!

SÄÄSKI (hädissään, epätoivon vimmalla). Hyvät herrat, tämä ei ole
rehellistä peliä!

RYHÄNEN (lyöden kirjeeseensä; julmasti). Mitäs tämä sitten on, te, te,
te... roisto?

SÄÄSKI (nyt jo innostuen nasevasti väittelemään). Niin, niin... mutta
mennä anastamaan rouviensa kirjeet... Minun moraalini ei tunne mitään
sen katalampaa!

BLANK (ojentaen kirjettään; juhlallisesti). Minä vaadin hyvitystä!

SÄÄSKI (yhä kiivaammin). Minun, minun pitäisi saada hyvitystä sekä
teiltä että teidän rouviltanne! Ja kyllä minä sen vielä otankin, niin
että tuntuu...

RYHÄNEN (ällistyneenä). Kappas tuota... (Blankille, julman
rauhallisesti). Antakaapas se keppinne tänne...

BLANK (ojentaa keppinsä, yhä närkästyneen vakavin ilmein).

SÄÄSKI (hurjistuneena). Vähät minä teidän kepeistänne! Minun täytyy
saada minunkin... harjoittaa uskottomuutta! Niin, niin... Ja juuri
teidän rouvienne kanssa... te, te, te, hampparit!

BLANK (syvästi loukkaantuneena). Vai hampparit?

SÄÄSKI. Niin, niin, niin, niin... ja minulla on kyllä sellaiset
lupakirjat että tuntuu...

RYHÄNEN (tarttumaisillaan kiinni). Taitaa tuntua, kun otan toisella
kädellä kraivelista ja toisella...

SÄÄSKI. Varovammin, varovammin... (Taputtaen laukkuaan.) Muistellaanpa
eräitä... omia sepustuksianne... minun rouvalleni.


6. KOHTAUS.

(_Hilma_, vasemmalla touhuissaan.)

HILMA (Sääskelle, niiaten). Yks' rouva soitti ja käski sanoa
lehtorille, että maisteri on matkoilla ja että hän on (Iskien silmää.)
yksin kotosalla, niin että... Ymmärrätteks' yskän? (Nauraa hekottaa.)
Se sano' nimekseen vain että... Kunilla.

SÄÄSKI (kuin muistellen). Gunilla? (Riemastuen.) Nilla! Se on Nilla
hahaha... Kuulitteko, herrat? Kun tällaista tapahtuu kuivassa puussa,
mitä sitten tuoreessa, kuten esimerkiksi teidän rouvassanne, herra
kunnallisneuvos?

HILMA (lähtiessään; Sääskelle; kuhertaen hyvillään). Ja se lehtori kun
oli, muka, olevinaan niin _eedillinenkin_ että... (Nauraa raikkaasti
poistuessaan vasemmalle.)

SÄÄSKI (istuutuen oikealle; jättää laukkunsa sivulle).

RYHÄNEN (suuttuneena, hieroen käsiään; yhä ärtyneenä). Jaha, jaha... Te
taitattekin elää oikeata kaksoiselämää... (Mitaten Sääskeä silmillään.)
Päivisin kuluneessa peruukintakissa ja iltaisin... (Osoittaen Sääsken
hienoa pukua.) hienona kavaljeerina laitakaupungilla... Melkein kuin se
kuuluisa tulitikkumaknaatti!

SÄÄSKI (nasevan nokkelasti). Olen synnyltäni ja sivistykseltäni herra,
jonka teidän tunkiopolitiikkanne on heittänyt yhteiskunnan takapihalle.
No? Loogillinen seuraus: puolet päivästä nälkäpalkkalainen ja toiset
puolet... gentleman ja herra (Ärsyttävästi.) Niin, niin... varokaa,
ettei tänne lennä kohta naisia kokonaisia parvia!

RYHÄNEN (jyrkästi, asiallisesti). Lentäkööt jos lentävät! Mutta nyt on
syytä mennä suoraan asiaan. Te sanoitte tuossa laukussa olevan eräitä
kirjeitä. No hyvä. Te saatte meiltä takaisin nämä... »tunnusteenne» ja
annatte meille... omamme. Kauppa kuin kauppa.

BLANK. Niin, kaikin mokomin on meidän vältettävä... skandaali! Vakuutan
muuten, herra lehtori, että...

SÄÄSKI (ottaen laukkunsa lattialta; istuen pölkylle ja pannen
laukun viereensä lattialle). So-soo, hyvät herrat! Te olette
häväisseet minun perheeni. Ja sen te saatte, totisesti, kokea omissa
niskavilloissanne... Niin, niin... toivonpa, että rouvanne leikkivät
kohta teidän kanssanne kanahaukkaa ja variksenpoikaa. Niin, niin, niin,
niin... sitä minä vain alunperin taisin aikoakin.

BLANK (suuresti hädissään). Mutta... minä annan kunniasanani siitä,
että...


7. KOHTAUS.

(_Hilma_ vasemmalta.)

HILMA (touhuissaan; melkein ymmällään; lehtorille, niiata niksauttaen).
Jes sentään... nyt siell' on yks' taas! (Makeillen). Ja se on sitten
tällätty viehkeeks'... (Puolittain erikseen Sääskelle.) Mutta ei se
kehtaa tulla muuta kuin kahenkeskiseen treffiin...

BLANK (epätietoisena). Jos se on teidän rouvanne, niin...

SÄÄSKI. Sitä parempi, sitä parempi! Minun rouvalleni, nähkääs, on
mustasukkaisuus samaa kuin sade ja auringonpaiste mansikalle. Jos te
siis olette kuvitelleet, että nuo teidän kirjeenne olisivat joitain
valtteja, niin... hui-hai, hyvät herrat. (Taputtaen laukkuaan.) Mutta
nämä, nämä kirjeet täällä...

RYHÄNEN (Hilmalle; levottomana). Onko täältä mitään muuta poispääsyä
kuin...?

HILMA. (siirtyen taka-alalle; touhukkaasti). No, on tokkiisa! Täältä
pääsee kauralaarille, laarin ja heinähäkin välitse vievät portaat
Pellikan tamman talliin ja tallista pääsee takapihalle... (Kerkeästi.)
Saiskos sitten vielä luvan olla muuta?

SÄÄSKI (viitaten Hilmaa poistumaan). Kutsun kyllä sitten... itse.

HILMA. (niiaten, kuten tarjoilijatar). Olka-aa hyvä! (Poistuu
vasemmalle.)

RYHÄNEN (Sääskelle; hätäisen kohteliaasti). Herra lehtori, meitän lie
aika tehdä... kompromissi...

SÄÄSKI. Lehmäkauppa? Ehei, herra edustaja! Me olemme vielä täällä
yliskamarissa emmekä tallissa tai navetassa.

RYHÄNEN. Jos luonnontieteet tarvitsisivat erikoismäärärahoja,
esimerkiksi tutkimusmatkoja varten, olisin valmis koko
vaikutusvallallani...

SÄÄSKI (hävyttömän ironisesti). Esimerkiksi... matka kuuhun! Siihen
riittää, tyhjäkin valtiorahasto. Mutta sitä ennen... silmä silmästä
ja hammas hampaasta. Ja siksipä juuri... nämä kirjeet kuuluvat teidän
rouvillenne, varsinkin teidän, herra edustaja...

RYHÄNEN (kauhun vallassa). Mutta ettekö te tiedä, että minun vaimoni...
saattaa olla... joskus suorastaan hirvittävä? Hän repii silmät minun
päästäni, juuri niin... molemmat silmät! (Hammasta purren.) Enkä tietä,
jättääkö etes hammaskarsinan paikoilleen...

SÄÄSKI (pirullisesti). Jos voisi yrittää hänen kanssaan...
lehmäkauppoja?

RYHÄNEN (hädissään; kiihottuneena). Te ette näy tajuavan, että te nyt
leikitte koko meitän temokratiallamme. Sen moraali on, kuten tietätte,
korkeaa ja senvuoksi myöskin ankaraa. Käsitättehän miten vaarallista
on meille, etustaville henkilöille, julkisuus...? (Yhä suuremmassa
hädässä.) Jos nuo, nuo tuolla... joutuvat Hiltan käsiin? (Synkästi.)
Heikun, keikun, sanon minä... Silloin ne lentävät suoraapäätä tutuille
ja toreille... (Pyyhkii hengästyneenä hikeä.) Huh-huh...

BLANK (tullen Sääsken eleen; epätoivon vimmalla). Sallikaa minun...
(Melkein vihaisesti.) yritän jo kolmannen kerran vakuuttaa, että teidän
rouvanne ei ole sanallakaan vastannut ainakaan minun kirjeisiini.

RYHÄNEN. Eikä minun, sen vannon.

SÄÄSKI (yllätettynä). Mitä te sanotte? Puhutteko totta?

RYHÄNEN (todella suuttuneena). Piru vieköön, en paremmin sano! Harvoin
minua on sillä tavalla nolattu. Silmillä lupaillaan ja lupaillaan. Ja
sitten kun mies tulee hulluksi, ei muuta kuin niskan nakkaus ja kiepaus
kantapäillä...

SÄÄSKI (puolittain jo uskoen; kuin pelastumassa suuresta tuskasta).
Voiko teihin todellakin uskoa?

BLANK (ylevästi). Annan siitä kunniasanani!

SÄÄSKI (lyöden Blankia olalle; innostuneena). No, siihen ehkä voi
uskoa. Sehän on teidän viimeinen sukukalleutenne (Ryhäselle; jälleen
epäillen.) Mutta teihin, herra... »korvenraatajain etustaja», joka
ette ole tuonut korvesta muuta mukananne kuin ketunhännän oikeassa
kainalossa ja nautojenne kantakirjat tulevassa ministerinsalkussanne?
Mitä?

RYHÄNEN (hämillään ja ärtyneenä). Sitä vain, että... kuten muistatte
kirjeistäni, viittasin rouvallenne myös eräisiin etullisiin
mahtollisuuksiin... (Äkkiä, suoraan.) No, onko teiltä rahapula loppunut?

SÄÄSKI (välittömästi). Ei, jumalankiitos.

RYHÄNEN (jatkaen, voitollisesti). Onko hän teettänyt uusia pukuja
näyttämättä teille laskuja? Kysykää siis kukkaroltanne.

SÄÄSKI (hullunkurisesti; riemuissaan). Kysytty on, kysytty on! (Avaa
laukkunsa.) Saatte, saatte... täältä saatte... koko kunnianne, hyvät
veljet. (Ottaen pari kirjepinkkaa laukusta, hurmioissaan.) Olisihan
minun se pitänyt arvatakin... Ja meikeinhän minä sen arvasinkin!
Leikkiä alusta loppuun, hänen hurmaavaa kissanleikkiänsä... Jaha,
jaha... (Ryhäselle.) nämä keltaisella sidotut ovat teidän...

RYHÄNEN (kurkottaa maltittomana kättään).

SÄÄSKI. Ja nämä, nämä... vaaleanpunaiset.. (Riemukkaan halveksivasti.)
nämä haalistuneella ruusunpunalla vyötetyt.. (On ojentamaisillaan
kirjepinkan Blankille).

BLANK (ja Ryhänen ovat jo molemmat ottamaisillaan omansa.)

SÄÄSKI (vetäen äkkiä ojentuvat kätensä takaisin; saaden päähänpiston;
vasemmalle, ovella). Dita, Dita! (Herroille iloisen ironisesti).
Hänelle saattaisi tuottaa suurta iloa nähdä herrat saamassa opetusta
viettelytaidossa.

RYHÄNEN (tulisilla hiilillä; suuttumaisillaan). Ettehän nyt toki tahto
meitä suorastaan häväistä?

SÄÄSKI (kostostaan nauttien). Eikö mitä, eikö mitä... Mutta minulle
opettajana tuottaa suorastaan kärsimystä jättää teidät sellaisten
aakkosten varaan, joita te, nähtävästi, tähän saakka olette luulleet
oikeaksi donjuanismiksi. No, mutta istukaa toki, herrat!

RYHÄNEN ja BLANK (istuutuvat väkinäisesti).

SÄÄSKI (jatkaen). Ettehän te näy tietävän edes minkälaisesta aviosta ja
millä tavalla rouva ylimalkaan on vieteltävissä? (Jälleen vasemmalle.)
No, mutta Dita, Dita! Tulehan nyt toki!

RYHÄNEN (nousten; uhkaavan synkästi). Nyt tämä saa jo riittää! Tai
tulette näkemään, että olen minä tuonut sieltä korvesta mukanani
myös... jonkin verran käsivoimia... (Vetäisee uhkaavasti hihojaan.)

SÄÄSKI. No, jaa, kun kerran minun rouvani itse, nähtävästi, haluaa
teitä säästää, niin... No, juoskaa, juoskaa takapihalle! (Ojentaa
herroille kirjepinkat, erikoisesti Ryhäselle.) Olenpa ainakin ajanut
vuorostanne teidät, (Naurahtaen.) talikkoherrat, takapihan kautta!

BLANK (livistää heti, kirjeet saatuaan, taka-alalle ja vasemmalle).

RYHÄNEN (palaten taka-alalle; vapautuneena, rehevästi, pudistaen
Sääsken kättä). Hyvin kostettu, sen minä sanon. Eikä kaunoja kanneta.
Huomisessa juhlassamme toivon voivani tarjota teille ja rouvallenne
sellaisen hyvityksen, että... teemme aamuyöstä... vaikka...
aasinkauppoja (Poistuu taka-alalle.)

SÄÄSKI (sanomattoman hyvillään). Antaa tulla vaan, mutta... varokaakin
joutumasta uudelleen... kahden heinähaasian väliin, hehehe...

RYHÄNEN (kaverillisesti; hekottaen). He-he-he-heikun, keikun...
(Poistuu.)


8. KOHTAUS.

(_Kaarin_ vasemmalta, nyt puettuna kuohkeaan, valoisaan kevätpukuun,
ikäänkuin muuttuneena koko olemukseltaan.)

KAARIN (naisellisen viehkeästi; aikoen tarttua Sääskeä käteen).
Albert...

SÄÄSKI (hämmästyneenä; rypistäen kulmallisiaan). Sinäkö?

KAARIN (säteilevästi). Tiedän kyllä, että kutsuit minut tänne vain
pilkalla... (Pirteästi.) Mutta siksi minä juuri tulinkin! (Näyttäen
pukuaan; hieman itseironisesti.) Katsos, olen muuttanut itseni
»naiselliseksi» naiseksi!

SÄÄSKI (melkein viehättyneesti). Kas, kas, kas, kas... minun
piti antaa sinulle läksytystä... loukkaavasta menettelystäsi ja
hävyttömyyksistäsi, mutta...

KAARIN (välittömästi; viehkeästi). Mutta...? (Läheltä, suloisesti.)
Nehän olivat... nuo, »miesmäiset karkeudet» vain eräänlaisia kaktuksen
piikkejä! Ja nyt! Vain kukka on jäljellä...

SÄÄSKI (jo epävarmana, loitoten). Hiton hyvin sinä matkit kiemailevia
naisia... (Istuutuu oikealle.)

KAARIN. Eikö mitä! Olen vain huomannut, että huonosilmäiselle
yölepakolle on näytettävä kirkkaita värejä, (Salaperäisen syyttävästi.)
jotta se edes jotain... kykenisi havaitsemaan.

SÄÄSKI (ärtyen; todella kimmastuen). Mistä hitosta sinä olet saanut
päähäsi ruveta matkimaan tuollaisia... mitättömiä naikkosia,
tyhjänpäiväisiä hanhia, jotka eivät osaa mitään muuta kuin kiemailla ja
kaakottaa?

KAARIN (helähtäen lyhyeen, onnelliseen nauruun; varovasti kiertäen).
Piditkö sitten... ehkä enemmän siitä Kaarin Irjalasta, joka
kunnioitti sinua tiedemiehenä, yritti auttaa sinua ja (Koomillisesti,
miesmäistyttäen ääntänsä.) käytti... miehen kravattia?

SÄÄSKI. No, melkeinpä!

KAARIN (voitollisesti; sydämellisesti). Ja vielä toissapäivänä juuri
sellaista Kaarinia sinä kauhistuit, halveksit ja... hänelle sinä
suutuit.. (Näsevästi.) Katsos nyt... Ei mikään ole vaihtelevampaa kuin
käsitys naisen kauneudesta. Sinä olet joka tapauksessa joutunut omaan
verkkoosi, mies parka!

SÄÄSKI (hakien laukkunsa; kuivasti). Ei, mutta... nyt minulla ei
todellakaan ole aikaa laverteluihin... Ajan vaikka Ditaa vastaan (Kuin
välttämättömänä pakkona.) Voit kyllä seurata samassa matkassa (Kulkee
kohti ulko-ovea.)

KAARIN (kiinteän vakavasti). Albert!

SÄÄSKI. No? Jäätkö tänne?

KAARIN (surullisen syyttävästi). Kuinka kauan sinä aiot vielä alentaa
itsesi klovniksi hänen narrinnuorallaan? Etkö sinä vieläkään näe
mitään? (Lähestyen ovelta palaavaa Sääskeä.) Usko, minä tahdon pelastaa
sinun työsi ja miehisen arvosi, jonka suuruutta heistä ei yksikään
ymmärrä...

SÄÄSKI (syvästi halveksien). Taasko? Yhä vain noita sinun
viittailujasi? Tiedä siis, että Dita on täysin viaton, hän ei ole
noihin kirjeisiin vastannut sanaakaan. Se oli vain hänen oikukasta
leikkiänsä, turhamaisuutta, jos niin haluat. Mutta ei missään
tapauksessa alhaista, kuten sinun jatkumistaan jatkuva panettelusi.

KAARIN (terävästi). Miksi hän ryhtyi juuri nyt noihin
»paljastuksiinsa», kun saapui eräs hänen nuoruudenkavaljeereistaan
häikäilemättömänä ja... _rikkaana_?

SÄÄSKI (vimmoissaan). Ooho! Jos häijy, kaksimielinen myrkyttämisen halu
on oleellisesti naista, alkaa sinussa jo todellakin olla toinen puoli
valmista, se helvetin puoli, nimittäin...

KAARIN (tiiviin tehoavasti). Istu, Albert (Nopeassa tempossa.) Älä
välitä siitä, että tämä näyttää alhaiselta (Istuutuvat; Sääski
korkeammalle istuimelle, Kaarin alemmalle; hänen lähelleen.) Häpeän
sitä itsekin, mutta... en voi muuta. Tunnen, että sinun elämäsi on
sortumaisillaan.

SÄÄSKI (liikahtaa kärsimättömästi).

KAARIN (peitellen). Älä pelkää, ei tämä ole minun puoleltani laisinkaan
minkäänlaista rakkautta. Se taitaa olla vain murhetta koko tämän
miessuvun vuoksi. Sehän on menettämäisillään koko sen herruutensa,
jonka eteen me naiset olemme saaneet nöyrtyä... (Melkein kuiskaten;
pirteästi.) joskus rakastuneinakin.

SÄÄSKI (leikillisesti). Nyt minun kollegani on todellakin rakastunut...
ainakin Strindbergiin!

KAARIN (leikkivän väittelevästi). Häneen ja juuri häneen! Sillä miten
on käynyt hänen aikansa naisten ritareille? Ajattele Björnson parkaa
ja Ibsenin ikäviä saarnoja »naisten oikeuksista» (Kuohahtaen.) Nyt on
meillä jo niin paljon oikeuksia, että me olemme menettäneet oikeuden...
saada rakastaa!

SÄÄSKI (leppoisan älykkäästi). Älä pelkää, rakas kollegani! Rakkaudella
on omat temppunsa. Vihaa tai rakasta...

KAARIN (keskeyttäen). Kuka tässä meistä kykenee teitä edes vihaamaan,
kun ei voi muuta kuin sääliä, sääliä... (Tinkimättömästi, muita
huvittavan tuiskaisevasti.) Niin juuri! Minä olen joskus melkein
itkenyt sinun puolestasi, kun olen saanut nähdä sinun juoksevan
koulujen väliä, kulunut laukku kädessä, kuin kiertävä kirjakauppias.
(Vaihtuen sävyssä.) Ja sitten... minua on suututtanut, sillä minä olen
tuntenut, että sittenkin sinä olet sydämeltäsi nuori ja voimakas,
ainakin toistaiseksi...

SÄÄSKI (reippaasti). Sinäpä sen sanot! Kohta minä ravaan kuin nuori
villivarsa päiväntasaajaa pitkin!

KAARIN (kiinteästi). Mutta sanopa, oletko voinut joka hetki työsi
kestäessä huutaa sielussasi, kuten eräs sankari lähtiessään vihollista
vastaan: minun sydämeni on rohkea, sillä sinä, puolisoni, olet oleva
minun lähelläni?

SÄÄSKI (on noussut, synkistyen). Ei, sitä... sellaista en ole saanut
koskaan tuntea...

KAARIN (nousten; iloisesti, inhimillisesti). No, katsos, jos minä sinun
ystävänäsi olen tahtonut olla sinua lähellä, ja sinulle avuksi, on se
minusta ollut parhain osa, minkä nainen voi saada — ja lisäksi kaunein
osa!

SÄÄSKI (hieman hämmästyneenä). Kas, kas, kas, kas... onpa vahinko,
että nainen ei vielä pääse saarnastuoliin. Ei, ei! Ei tämä ole ivaa
eikä leikkiä. (Läheisesti, melkein hellästi.) Ensi kerran näen sinun
ajatustesi ytimeen saakka... (Ihastuen.) Ne ovat todellakin... nehän
ovat melkein naisellisia!

KAARIN (kääntäen jälleen leikiksi). Siinä näet! Ehkäpä löydät minusta
vielä sekä orjattaren että ihmisen yht'aikaa!

SÄÄSKI (yhä ihastuneempana). Kaarin, sinä et ole vain viisas, vaan
myöskin kaunis, ennenkaikkea kaunis! (Liikutettuna, lähestyen, ottaen
Kaarinin molemmat kädet omiinsa; lempeän hyvänä.) Kaarin, noin hyviä,
uskollisia, silmiä en ole nähnyt koskaan (Ottaen Kaarinin pään käsiensä
väliin; hieman leikillisesti.) Niitä ei näe, jollei niitä katso aivan
läheltä ja syvään...

KAARIN (koettaen kääntää tilanteen leikiksi; raikkaasti). Älähän nyt...
ettet näe liikoja...!

SÄÄSKI (välittömästi kiihtyen; ottaen puoliksi leikillään Kaarinin pään
käsivarrelleen). Olen jo nähnyt... olen nähnyt.. (Suutelee.)

KAARIN (irtautuu todella loukattuna, työntäen Sääsken tuimasti
luotaan). Sinähän!...

SÄÄSKI (tarttuu nyt itsekin kauhistuneena käsillään päähänsä;
koomillisen hämmästyneenä omasta teostaan). No, mutta... olenko minä
tullut ihan hulluksi?

KAARIN (yhä pyrkien takaisin leikinlaskuun; puolittain vihaisena). Olet
kyllä! Sinähän yrität matkia täällä jonkinlaista viettelijää.

SÄÄSKI (on ryhtynyt vinhasti kävelemään edestakaisin hokien). Suo
anteeksi, Kaarin, suo anteeksi...

KAARIN (hieman kärsimättömästi nauraen). No, sehän oli kai vain...
viattoman virkaveljen pientä... kiitollisuuden osoitusta...

SÄÄSKI (on alkanut taas tuohtuneena liikehtiä; huvittavan
hätääntyneenä). Niin, niin, niin, niin... mutta kyllä se yhä vain
hämää... täällä... päässä!

KAARIN (kylmän raikkaasti). Se nyt ei ole vaarallista! Sen verran ovat
ruuvit aina olleet höllällä... sinun päässäsi.

SÄÄSKI (ihankuin vapautuen). Niinpä kai, niinpä kai! Ja kun ensi
kerran joutuu — vaikka viattomastikin — suutelemaan vierasta naista —
sehän on kuin salamanisku rauhalliselta taivaalta. Usko pois! Tässä on
jotain uskottomuuden esimakua, melkein kuin pahaa omaatuntoa, vaikka...
(Kuuluu autotorven tärähdys.)

KAARIN (kylmästi). Rauhoitu, hyvä mies. Se on luultavasti hän ja herra
Prinkkala.

SÄÄSKI. Niin kai... ja hän on aivan viaton! Herrajumala... nyt on
tainnut kääntyä nurinpäin koko meidän moraalimme. Ei-ei, ei-ei! Kyllä
minulla nyt on suuremmat velvollisuudet Ditaa kohtaan kuin koskaan
ennen (Puoliksi itsekseen.) Hyvät ihmiset, minähän näen edessäni aivan
uskottomuuden kuiluja! (Kaarinille.) Todellakin... (Kuin anteeksi
pyytäen.) Onpa jo aika ruveta ajamaan takaa sitä entistä minäänsä!

KAARIN (istuutuen oikealle; kuulostellen). Sieltä tullaan. Ala nyt
katsella vaikka... hänen kuvaansa! (Siirtyy taka-alalle.)

SÄÄSKI (asiallisesti; entisensä tapaisena). Olen sitä jo silmäillyt.
Mutta siinä on mielestäni liian vähän ilmettä! Mitä arvelet? Jotain
väritöntä...


9. KOHTAUS.

(_Dita_ ja _Prinkkala_ vasemmalta.)

DITA (jo ovella, miehelleen; nauraen). Ukko parka!... Jussi on kertonut
minulle kaikki! Ja tiellä tapasimme Blankin ja kunnallisneuvoksen.
He näyttivät olevan hyvällä päällä saatuaan sinut ansaan. (Taputtaen
miestään poskelle, kuin pientä poikaa; hymyilevän säälivästi.) Eihän
sinusta, ukko parka...

PRINKKALA. Älä usko häntä, Aape. Jollei noita herroja olisi tullut
vastaan, hän olisi suorastaan kiehunut mustasukkaisuutta (Siirtyy
keskustelemaan Kaarinin kanssa.)

SÄÄSKI (väittäen innokkaasti vastaan). Ooho. Nepä herrat olivat
vähältä vaatia minut kaksintaisteluun. Mutta minä nitistin ne kuin
torakat, melkeinpä noin vain... seinänrakoon. Uskokaa pois... olen
joutunut melkein kauhuihini tämän viettelijän-urani arvaamattomista
menestyksistä...

DITA (helähtäen vähäksyvästi nauramaan). Vai niin? Ja menestyksiesi
summa! Pikkuinen opettajattaremme, vai...?

SÄÄSKI (todella säikähtäen). Ei, ei... eihän toki! (Kääntyen toisien
puoleen.) Mitäs me nyt, virkaveljet... (Kuin löytäen pelastuksen.)
Olemme katselleet sinun kuvaasi. Mitä arvelet, Jussi?

PRINKKALA (ja Kaarin lähestyvät).

DITA. No, se nyt on vasta luonnos! Näytän siinä ainakin kymmenen vuotta
vanhemmalta kuin olen... tällä hetkellä.

PRINKKALA (hävyttömästi). Eikö mitä. Iän puolesta se on mitä
totuudenmukaisinta realismia!

DITA (loukkaantuen). Niinkö? (Siirtyy syrjään, taka-alalle, jossa
istuutuu jakkaralle.)

PRINKKALA (Kaarinille; viitaten vasemmalle seinälle). Maalauksena pidän
eniten tuosta hirtto-aiheesta.

KAARIN (Prinkkalalle; viitaten Ditaan). No, mutta katsokaas, te
loukkasitte häntä! (Moittivasti hymyillen.) Osaako nyt kukaan
taiteilija maalata naisen ikää... ainakaan nykyajan naisen? (Istuutuen
oikealle.)

PRINKKALA (sukkelasti). Ehkäpä ei. Mutta tuntea sen saattaa, ainakin...
(Katsoen koirankurisesti silmiin Kaarinia.) katsomalla silmiin tai
esimerkiksi... suutelemalla.

SÄÄSKI (on seurannut keskustelua huomaamattaan innostuen; katsoen
vaistomaisesti Kaariniin). Sanokaapas muuta! Olen aivan samaa mieltä,
aivan samaa... Juuri hiljattain aivan hämmästyin, kun...

PRINKKALA (nostaen sormensa varoittavasti). So, so, Aape!

DITA (miehelleen; yhä kiukuissaan äskeisestä loukkauksesta;
myrkyllisesti). Osasitko sinä todella hämmästyä?

SÄÄSKI (taas säikähtyneenä, lyöden käden otsalleen). Mitä -minun taas
pitikään sanomani?

KAARIN (koettaen vetää toisten huomion maalauksiin; erikoisesti
Prinkkalalle). Tuossa maalauksessa on todellakin oikeata
hirsipuuhuumoria! Se aivan hykerryttää ja... peloittaa...

SÄÄSKI (yhä omassa hädässään). Niin, niin! Ja miksi minä en kykenisi
hämmästymään? (Ditalle, lähestyen.) Sinä, Dita, sinä minut vasta
sait äsken hämmästymään! Sillä tavalla kujeilla... Et sanaakaan,
sanaakaan et ollut vastannut noiden lurjusten kirjeisiin! (Vakavasti,
syyllisenä.) Minä olen todellakin sinulle hyvin paljon velkaa, rakas
Dita. Kehdatakin sillä tavalla epäillä omaa vaimoaan!


10. KOHTAUS.

(Ajuri _Pellikka_ vasemmalta.)

PELLIKKA. Anteeks' nyt, hyvä herrasväki. Mutta kun toinen niistä
herroista... se seipäännielijä, livisti maksamatta! Enkä minä nyt
juuri siitä rahastakaan, mutta vaihtaa sillä tavalla minun Leenani
pentsiinimaakariin, sellaiseen haisevaan ihmissyöjään... se se
karmii, kun on tuntenut oikeitakin herroja, siihen aikaan, kun me
taiteilijatkin vielä olimme kunniassa...

SÄÄSKI (ihastuen). Hyvä Pellikka, me ajamme, rouvani ja minä, teidän
Leenallanne oikein vanhaan hyvään malliin!

PELLIKKA (naama loistaen; vetäen viiksiään). No, johan minä... ettei se
sivistyneistö ole vielä kokonaan rappiolla (Lähtien touhukkaana.) Ei
muuta kuin tulla sitten vain! (Poistuu vasemmalle.)

SÄÄSKI. Eikö niin, Dita? Ilta alkaa jo hieman hämärtää.
Vanhanaikaisissa ajopeleissä meillä on hauska muistella
nuoruusaikojamme...

PRINKKALA (päätään pudistaen, viitaten koirankurisesti Ditaan). No,
joko taas, Aape? Varo toki koskemasta hänen ikäkausiinsa!

SÄÄSKI. Niin, niin, niin, niin... minä tarkoitan... nykyajan
ajopeleissä, yksin sen sähkövalossakin on jotain kylmää ja alastonta...
Tarkoitan, että nykyajalta, ehkäpä sen naiseltakin, puuttuu jollain
tavalla tunnelmaa, verhoja...

KAARIN (hymyillen; nokkelasti). Me olemme siis kuin — alaston
sähkölamppu!

PRINKKALA. Älä ole milläsikään, Aape, ennenkuin mies keksi naiselle
vaatteet, oli hän itse keksinyt itselleen kaulakorun ja nilkkarenkaat,
ja ne ne juuri ovat tunnelmaa (Kaikki yhtyvät nauramaan leikinlaskulle.)


11. KOHTAUS.

(_Hilma_ pyrähtää vasemmalta.)

HILMA. (Sääskelle). Nyt se soitti taas, se Kunilla-rouva! Kun se kuuli,
ettei lehtori ollut vielä lähtenytkään, sanoi ajavansa autolla tänne.

SÄÄSKI (kauhistuen, käyden tukkaansa; hakien hattuaan). Herrajumala!
Siinä sitä nyt ollaan! Nyt ne eivät suostu enää edes odottamaan...

DITA (nousten, lähestyen). Gunilla? Rouva Keräläkö? (Naurahtaen).
Tämähän alkaa jo kuulua joltakin!

SÄÄSKI (seisoen syyllisen näköisenä, tarmokkaasti). Nyt mennään, Dita!
Pellikka saa nostaa kuomun ylös, ettei...

PRINKKALA. Kuinkas neuvoikaan aikoinaan Bismarck miehiä? Juoskaa,
juoskaa pakoon naista kuin säikähtyneet pirut!

SÄÄSKI. No, ei tässä enää muukaan auta! (Vetää nauravan Ditan pois
vasemmalle.)

KAARIN. Auttaako siinä juoksu tai edes vossikka, kun me ajamme heitä
takaa Nashilla ja Chryslerilla! Tehän tulitte autolla, herra Prinkkala?

PRINKKALA (ohjaten Kaarinia toisten jälkeen). Niin, lähtekäämme
(Poistuvat.)

HILMA (jää ällistyneenä seisomaan keskelle näyttämöä; istahtaa
oikealle, katsahtaa Ditan kuvaa).. No, mutta...? Sehän oli se Isomursun
heila! (Keinutellen koko ruumistaan.) Ho-ho-jaa...


12. KOHTAUS.

(_Isomursu_ vasemmalla, pitäen kädessään setelitukkua.)

ISOMURSU (muhoillen)..Se kupetsi osti ton hirtetyn kaverin ja — viiestä
sa'asta!

HILMA. (nousten vireästi). Kappas...

ISOMURSU (ojentaa kaksi satalappusta Hilmalle; lyhyen käskevästi).
Seh... juokse kavereita kokoon, osta jaloviinaa, lampaanreisi ja
siankinkku. Nyt vietetään se... perhejuhla!

HILMA. (ylen iloisena; lipevän nopsasti). No, siinä se nyt oli
sun unesi! Ja nyt. ei meiltä puutu muuta kuin kanarialinnut ja...
posetiivi, senkin Mussoliini.

_Väliverho._




KOLMAS NÄYTÖS.



I. NÄYTTÄMÖ.


Kunnallisneuvos Ryhäsen huoneiston upea, mutta persoonallista makua
vailla oleva halli; vasemmalla taka-alalla ovi eteishallin puolelle;
oikealla ovi sisähuoneisiin; takaseinän ikkunoissa ovat verhot
lasketut; uudenaikainen, suureksi osaksi »näkymätön» sähkövalaistus;
oikealla etualalla pöytä nojatuoleineen ja muine istuimineen; istuimia
ja pöytiä myös vasemmalla ja taka-alalla. On myöhäinen ilta. Oikealla
pöydällä on valmiina likööriä, konjakkia ja kahvia ynnä savukkeita ja
sikareja toisella pöydällä, vasemmalla.


1. KOHTAUS.

(_Antti Ryhänen_ ja _Johan Blank_ tulevat keskustellen oikealta;
vähitellen tulee näkyviin muitakin, naisia ja herroja, joista
edellisillä on yleensä sangen haalistuneita, köyhännäköisiä juhlapukuja
ja jälkimmäisillä kuluneita, ahtaita tai huonosti sopivia frakkeja
tai bonjoureja, onpa maisteri _Kerälällä_ vain tavallinen, kiiltävän
kulunut sininen puku yllään; poikkeuksen tästä haalistuneesta seurasta
tekevät vain _Dita_-rouva, _Ryhänen_ ja _Prinkkala_ sekä jossain määrin
myös lehtori _Sääski_.)

RYHÄNEN (Blankille; hyvällä tuulella; ikäänkuin ohimennen peitellen
prameilunhaluaan). No, jaa, näyttäneehän tämä nyt kai... näin
»nuorenmiehen» poksiksi aika laajalta, ehkäpä prameilevaltakin...
Mutta... näin miesten kesken sanoen — tässä on täytynyt ruveta
vähän etustamaan... Piirit, nähkääs, ne nyt vaativat näin
korvenraatajaltakin... konvinenttaalisten tapojen noutattamista...

BLANK (kohteliaasti; lähestyen konjakkipöylää, hykerrellen käsiään;
imartelevasti). Luonnollisesti! Tietenkin voimakkaan talonpoikaistemme
niinsanoakseni ruumiillistuman tulee edustaa kansan karttuisaa kättä ja
hyvinvointia.

RYHÄNEN (hyvillään; rehevästi; samalla istuutuen ja ryhtyen kaatamaan
konjakkia pikareihin). Niinpä niin... Jos sitten painettaisiin supeeta
vähän tuolla maarussa alaspäin.

BLANK (istuutuen; melkein kielevästi). Varsinkin kun
ministerituolejakin kasvaa kuin sieniä sateella. (Säikähtäen.)
Tarkoitan... koska tahansa voi taas hallitus kaatua ja...

RYHÄNEN (nostaen pikarinsa). Kippis.. (Ryyppäävät.) Kaatapas
kahvia... Niin, tuota... minä olen vaan Antti... Ryhäsen Antti!
(Ojentaen kätensä; muhoillen.) Me kun jo eilen tultiin melkein kuin
langoksiksikin... (Nauraa hihittäen.) siinä tekemättömässä synnissä...

BLANK (on noussut, Ryhäsen jäädessä yhä istumaan; juhlallisesti).
Juuhan!

RYHÄNEN (leveästi). Mikä Juuhan? Jussi sinä olet! Terve. (Kättelevät.)
Sellainen pikkuruikkuinen maanjussi... hengenvainiolla.


2. KOHTAUS.

(_Gunilla Kerälä_, sievä, kalpeahko, köyhästä puettu rouva, kulkee
taka-alalla oikealla vasemmalle erään naishenkilön kanssa keskustellen.)

RYHÄNEN (viitaten, kämmenellään; ryhtyen sytyttämään sikaria).
Kuullapa, rouva Kerälä, oishan täällä sille maisterillekin ryyppy
murheeseen... mennäpä hakemaan...

NILLA (kuin anteeksi pyytävästi). Minun mieheni ei ole koskaan
harrastanut alkoholia, herra kunnallisneuvos.

RYHÄNEN (valittaen). Ohhoh... hän taitaa sitten olla ilkeänsorttinen
mies! Minä olen huomannut, varsinkin omassa rouvassani, että liika
hyveellisyys kasvattaa ihmisissä omahyväisyyttä ja joskus suorastaan
hirmuisuutta.

NILLA (kerkeästi). Tai ulkokultaisuutta! Ja se se on minun
mielestäni ainoa todellinen synti koko maailmassa (Jatkaa vasemmalle
seuralaisineen.)

RYHÄNEN (Blankille). Siinäpä se juuri onkin... minunkin politiikkani
niinsanoakseni Kolumpuksen muna... (Kuiskaten Blankille.) siinä minun
muijassani. (Ärtyen, todella huolissaan.) Lyö sen toisinpäin tai
toisinpäin, ei siitä hevin tule kalua herraspöytään, ei varsinkaan
tiplomaattikutsuille... Kippis! (Ryyppäävät, leppoisan ystävällisesti.)
Paahan sikariksi!


3. KOHTAUS.

(_Albert Sääski_ ja _Jussi Prinkkala_ oikealla keskustellen Prinkkalan
ottaessa savukkeen, jäävät vasemmalle, jossa hetken kuluttua istuutuvat.)

RYHÄNEN (Blankille). Minun on täytynytkin perustaa sitä varten
oikein omatekoinen uutistoimisto (Melkein kuiskaten.) Joka kerta kun
muija levähyttää siipensä sieltä kotitanhuvilta tänne päin, niin
mun pehtoorini kilahuttaa puhelimella, että... heikun, keikun...
lähtövirttä veisataan, niin että jos neuvoksen ois lopettaa se
»tanssiva konkressi» siellä... (Hihittää hyvillään.) Kippis!
(Ryypättyään.) Se on sitä sisäpolitiikkaa!

PRINKKALA (vastaten johonkin Sääsken tekemään väitteeseen; purskahtaen
nauramaan). Ja mitä se sillä tekisi?


4. KOHTAUS.

(_Juuso Kerälä_, maisteri, köyhästi puettu, lakastuneen kalpea mies,
on tullut oikealla ja jäänyt seisomaan oikealle kädet ulkokultaisesti
ristissä.)

PRINKKALA (Kerälälle). Vai mitä sanoo siihen maisteri Kerälä
historianmiehenä? (Viitaten Sääskeen.) Hän, nimittäin, väittää, että
sivistyneistön pitäisi kyetä kokoamaan kansa suuren, yhteisen ajatuksen
ympärille.

SÄÄSKI. Niin, niin... kansa janoaa nyt elämänvettä syvästä kaivosta, ja
me tarjoamme sille pikku totuuksien kivenpalasia. Onko ihme, että se
sotkee opettajansa samaksi taikinaksi massan kanssa?

RYHÄNEN. Siinäpä se... teistä puuttuu hiivaa, joka nostattaa taikinan!
(Ihastuneena omaan ajatukseensa.) Kappas vaan, metka ajatus! Leipoapa
siitä tulevissa vaaleissa oikea pulla, niin talonpoika syö sitä kuin
vehnästä rusinasopan kanssa. Olenpa aina ollut sitä mieltä, että
sivistyneestä seurasta on monenlaista hyötyä.

KERÄLÄ (ulkokultaisen vaatimattomasti). Rohkenen olla toista
mieltä kuin veljemme Sääski. Meidän ajassamme on juuri tuhansien
_ratkaisemattomien_ arvoituksien kauneutta. Meidän hengenmiesten on
vain nöyrästi sen edessä tunnustettava mitättömyytemme ja...

SÄÄSKI (keskeyttäen, halveksivasti). Mikä kolportööriajatus! Juuri nuo
arvoitukset vaativat ehdotonta ratkaisuansa? Ja siinä, siinä se onkin
tuo suuri hengenajatus, joka sivistyneistön on kyettävä toteuttamaan,
jos haluaa nousta entiseen asemaansa.

PRINKKALA. Ja mitä se tuolla »suurella ajatuksella» tekisi,
kysyn vieläkin? Se saisi sen haudata nopeasti pöytälaatikkoonsa,
(Naurahtaen.) ettei syntyisi painokannetta koko sivistyneistöä vastaan!

RYHÄNEN (leveän hyväntahtoisesti). Mutta kuullapa, hyvät herrat;
eipähän kiivastuta! Politiikalla ne suuretkin jutut järjestetään
(Vakuuttavasti, tärkeänä.) Minä esimerkiksi olen aina suosinut
korkeampaa kulttuuria, kuten totistaa tämäkin seurakunta ja sen
kokoontumistarkoitus: hyväntekeväisyysjuhla. No niin! Enkä minä ole
koskaan asettanut ratkaisevissa istunnoissa virkamiehistöä vastaan.
Minä vain noin ikään livistän äänestyksistä, teen toisin sanoen
saunamatkan (Hyrähtää nauramaan.) ja otan kohtuulliset löylyt tuolla
Kasarmikatun yökerhossa... No, niin, mutta... kyllä kai herrat
sen käsittävät, että maalaiskansan täytyy saata vähän kärmistyä
kaupunkilaisherroille, joilla on nämä teatterit ja muutkin yökerhot.
Ja meillä maalaisilla? Ei muuta kuin käsinväännettävät elokuvat ja ne
vanhanaikaiset jähyllä-käynnit talkootansseissa...

SÄÄSKI (kärsimättömästi; nauraen; suuttumaisillaan). Niin että...
kulttuurikysymyksen parhain ratkaisu on pako, livistäminen...
lieromaisuuteen... (Melkein hämmästyneenä.) Tehän olette oikea
politiikan kastemato, ankeriainen, niin, niin, hampaaton valaskala,
oikea lohikäärme leukoja vailla...

PRINKKALA (tyynnyttäen, hymyillen). So-soo. Meidän arvoisa isäntämme
on Saarijärven Paavojen edustaja kolmannessa polvessa! Hänhän vain
hyväntahtoisesti pyrkii meille osoittamaan, miten paljon on kerran eräs
kansallisrunoilijamme laskenut pajun köyttä.

RYHÄNEN (leppoisasti). Ka, tuosta minä pitän. Venkoilla saa...
(Sääskelle.) Mutta ei suututa, lehtori, ei suututa... Paksu nahka on
Herran lahja, joka vie omistajansa pitkälle meitän tasavallassamme.

SÄÄSKI (yhä puolittain ärtyneenä, puolittain humoristisesti). Taidatte
olla oikeassa. Haukkumasanatkin voivat olla helmiä, joita on sääli
heittää politiikan porsaankaukaloon (Istuutuu vasemmalle.)


5. KOHTAUS.

(_Olga Laiho_, puettuna sievään, yksinkertaiseen vierailupukuun, tulee
vasemmalta.)

OLGA (tulee Prinkkalan luo, tervehtien). Käskyn mukaan, herra kauppias.

PRINKKALA (Ryhäselle.) Niin, herra kunnallisneuvos, tässä nyt on
se minun suojattini, neiti Laiho, hän on tullut avustamaan rouvien
näytelmässä paimenettarena.

RYHÄNEN (nousten tervehtimään). No, ka tervetulemaan! (Mehevästi.) Nämä
paimentytöthän ovat vähän niinkuin minun alaani... niin sanoakseni
»vihreitten laitumien» etustajana.

OLGA (tervehdittyään; katsellen ympärilleen; Prinkkalalle). Vai
tällaista täällä siis?... (Näppärästi.) Melkein kuin elokuvien
eteishallissa!

RYHÄNEN. Jos minä sitten saan niinkuin saatella neitiä sinne rouvien
hoiviin.

SÄÄSKI (puoleksi Prinkkalalle, puoleksi Olgalle; ihmeissään, hieman
närkästyneenä). Kuinka Olga on täällä...?

OLGA (tarttuen Ryhäsen käsivarteen; nokkelasti). Tällä tavalla vain!
(Menee Ryhäsen saattamana oikealle.)

PRINKKALA (Sääskelle; istuutuen hänen lähelleen). Hän halusi
ehdottomasti kokeilla, miltä tuntuu olla porvarina. Emmehän me nyt enää
toki ole ennakkoluuloisia... köyhälistö työläistöä kohtaan?

SÄÄSKI. Eipä, eipä... ajattelin vain Ditan hermoja... (Hymyillen.) Ne
ovat tällaisissa seikoissa säilyneet hyvin aristokraattisina.

BLANK (Kerälälle; jo hieman päihtyneesti). Skool, veljeni Juuso!

KERÄLÄ (lähestyen pöytää; valittavan moraalisesti). Sinäkin Juuhan...
Kieltolaki on tosin kaatunut, mutta meidän tulee pitää se sydämissämme.

BLANK (ylen iloisena). Päähän, päähän tämä menee, hyvä veli! Muuten!
sinun pitäisi ruveta ajamaan kieltolakia uskottomuutta vastaan, sekä
itsesi että vaimosi varalta...

KERÄLÄ (keskeyttäen; hätäisesti). No, mutta nyt, hyvä veli... (Lähestyy
ankarasti.) Nyt minä saatan sinut jonnekin... sopivaan paikkaan.

BLANK (nousten; iloisessa nousuhumalassa). Saata sinä vain, saata...
Mutta minäpä taisin nähdä sinunkin lemmenkirjeitäsi erään lehtorin
kapsäkissä... Mitäs sanot? Ja niiden ympärillä oli...

KERÄLÄ (säikähtäen). Suokaa anteeksi, hyvät herrat... Hänhän käy aivan
tolkuttomaksi (Poistuu nopeasti, käsiään hieroen oikealle.)

BLANK (nauraa Sääskelle). Eivät ne kai olleet ainakaan ruusunpunaisella
sidottuja? Vai kuinka, herra lehtori?

SÄÄSKI (ärtyneesti, kivahtaen). Kameleontin väreillä, jos haluatte
tietää.


6. KOHTAUS.

(_Brita Blank_, aistikkaasti, multa köyhästi puettu rouva, tulee
oikealta.)

BRITA (huomattuaan miehensä, kiinteästi). No mutta... Juuhan! Mitä sinä
vastaisit Ingeborgillemme, jos hän näkisi papan tuollaisessa tilassa?

BLANK (rouvalleen). Ja mitäs sinä olisit vastannut (Sääskeä osoittaen.)
tuon herran kirjeeseen? Juossut rendez-vous'hun laitakaupungille, vai!?
No, no, katsopas silmiin! (Herroille.) Ei hän katso. (Koomillisen
synkästi.) Niinpä niin... Nainen on uskollisuuden kruunu, mutta...
se kruunu päässä hän pettää — pelkästä uteliaisuudesta. (Jälleen
iloisesti.) Söötillä Blankilla on kokemusta, hyvät herrat! (Viittaa
iloisesti kädellään; poistuu vasemmalle.)

SÄÄSKI (on noussut; lähestyen Britaa, ohjaten hänet oikealle etualalle
päin). Hyvä rouva Brita, minä kyllä kirjoitin teille, mutta se oli vain
päähänpisto, leikinlaskua?

BRITA (moittien leikillisesti). Leikinlaskua? Hyi, teitä... Miksi ei
vakavasti? Ja miksi ette kirjoittanut »poste restante»... Brita 33.
Minun on, näet, jo viisainta käyttää vuosilukua eikä ikävuosiani.

SÄÄSKI (ällistyneenä). Herrajumala... puhutteko te totta?

BRITA (kaksimielisen leikillisesti; nostaen varoittavasti sormensa).
Olen aina sanonut, että teissä on jotain enemmän kuin itsekään
aavistatte.

SÄÄSKI (kääntyen Prinkkalan puoleen). Kuulitko Jussi? Nyt minä otan
totisesti konjakkiryypyn! (Ryhtyy kaatamaan pikariin konjakkia, joka
jää juomatta.)

PRINKKALA (viitaten oikealle). Kestä, kestä, Aape! Pelastajattaresi on
tulossa.


7. KOHTAUS.

(_Dita_ upeassa vierailupuvussaan oikealla, Ryhäsen käsivarressa;
jäljessä _Kaarin_ ja _Olga_, joista edellinen istuutuu taustalle ja
jälkimmäinen jää seisomaan hänen lähettyvilleen.)

DITA (kaikille). Nyt, hyvä herrasväki, on tilapäinen näyttämömme
valmis! Jos siirrymme saliin, saamme esimakua näytelmästämme, jonka on
kirjoittanut maisteri Kaarin Irjala...

PRINKKALA (on noussut, kumartaen Kaariniin päin). Ei liene lupa
onnitella edeltäpäin?

KAARIN (raikkaasti). Ei lainkaan? Se on vain teatterikärpäsen surinaa,
joka lakkaa luultavasti jo tähän kärpäspaperiin.

NILLA (seuralaisineen ilmestyy vasemmalle).

DITA. Näyttämöllämme ei ole vielä lainkaan kulisseja. Mutta se kuvaa
kadonneen kaupungin raunioitunutta puutarhaa. Kaikki kulttuuri on
kuollut...

PRINKKALA (väliin; lähestyen Ditaa). Siis spenglerismiä!

KAARIN (väliin). Vain supisuomalainen kulttuurikuva!

DITA (on lähestynyt Prinkkalaa; loukkaantuneena; vaativasti). Haluan
keskustella kanssasi palvelijattarestani — suojatistasi, kuulemma...

PRINKKALA (kuin keskustelun jatkoksi; kaikkien kuullen). Aivan oikein!
Ja keitä siinä puutarhassa asustaa? Haamujako vai...?

DITA (kuin kautta rantain syyttävästi Prinkkalalle; mustasukkaisena).
Siellä on vain eräs veretön nymfi, joka ei, muka, osaa tuntea
rakkautta. Mutta sitten ilmestyy sinne (katsoen Prinkkalaan)... eräs
hävytön, kyynillinen fauni, jonka nymfi viettelee syömään paratiisin
keskellä kasvavasta hulluuden puusta (Voitollisesti.) Ja fauni parka
tulee mielettömäksi rakkaudesta.

KAARIN (nousten). Ja ylimalkaan: siellä ovat melkein kaikki
löylynlyömiä, kuten koko Suomen nukkavieru sivistyneistö.

SÄÄSKI (lähtien saattamaan Kaarinia oikealle). Siellä taitaa siis nähdä
oman kuvansa sekä koverasta että kuperasta peilistä?

KAARIN (leikillisesti). Rikkinäisestä, sinä pähkähullu! (Lähtevät
oikealle.)

DITA. No, niin, hyvät katsojat, kohta väliverho avataan...

KAIKKI (alkavat siirtyä oikealle).

DITA (muiden poistuttua Prinkkalalle; pidättäen vielä suuttumustaan).
Aiotko sinä todella minut häväistä... palvelijattareni suosiollisella
avustuksella.

PRINKKALA (korrektisti). En suinkaan. Hänhän on aistikkaammin puettu
kuin suurin osa koko tätä seurakuntaa. Ja mitä tulee älyyn...?
(Naurahtaen.) Varokaa, ettei hän ryhdy väittelemään teidän kanssanne
kapitaalin kasautumisesta!

DITA (kohauttaen olkaansa; muuttautuen viettelevään sävyyn). Luuletko
sitten ehkä minun tulevan hänen tähtensä mustasukkaiseksi?

PRINKKALA (utelevasti). Sehän nyt kai olisi mahdotonta?

DITA. Kuinka niin... mahdotonta? Mikä minua voisikaan enemmän loukata
kuin kilpailu — palvelijattareni kanssa? (Äkkiä hermostuneesti.) Olen,
olen, olen... mustasukkainen!

PRINKKALA. No, sittenhän meidän uusi rakastumisemme alkaa olla
molemminpuolinen. Pari päivää sitten, tuossa... sinun »suuressa»
paljastuksessasi olin todella sinuun rakastumaisillani, vähältä, etten
suunnitellut Davidin tarinaa: Uuria päiväntasaajalle ja hänen rouvansa
kuninkaan kanssa Rivieralle tai... loistoautolla Petsamoon.

DITA (tunnustellen). Kun sinunlaisesi viettelijä puhuu noin
diplomaattisesti, on se luultavasti vain uuden hävyttömyyden hiomista?

PRINKKALA (terävästi; hyökkäävästi). Sinä itse sen hioit ihailtavalla
taidolla tuossa samassa kohtauksessa. Paljastit vuosien pikkusynnit ja
liioittelit ne uhmalla pirunnäköisiksi hirviöiksi...

DITA (kiinteästi). Entä sitten?

PRINKKALA. Niiden kävi kuin pikkupirujen aina: paljon ääntä ja
vähän villoja! Ja nyt... Aape luulee sinut entistäkin varmemmin
vitivalkoiseksi karitsaksi.

DITA (totisena). Ja ansaitsiko hän täydellistä tunnustamista? Hänhän
teki itsensä narriksi... jo pikkusyntienkin vuoksi.

PRINKKALA. No, jaa, pienistä valheista moralisti parat vain ärtyvät
syyttämään itseänsä. Ja sehän on aina naurettavan näköistä. Hekin
tarvitsevat toki täysinäisen myrkkymaljan humaltuakseen sankareiksi.


8. KOHTAUS.

(_Olga_ tulee oikealta.)

OLGA (oven luota). Hyvä rouva, katsomo käy levottomaksi. Lehtori
lähetti hakemaan...

DITA (viitaten Olgaa poistumaan; melkein uhkaavasti). Tulen kyllä.

OLGA (niiaa, poistuu).

DITA (Prinkkalalle; aikoen jotain ratkaisevaa). Muistatko meidän
vetoamme?

PRINKKALA (kaksimielisen varovasti). Mitä vajauksesi täyttämiseen
tulee, toistan sen hävinneeni jo edeltäpäin.

DITA (taistelevasti). Ooho! Mutta... sepä oli vasta toinen puoli
vedosta. Minun puolestani piti kyetä karkaamaan sen suuren rakkauteni
kanssa.

PRINKKALA (peittäen leikilliseen sävyyn tarkoituksensa; sormella
heristäen). Jos, nimittäin, ei tuo »rakkaus» satu rakastumaan toiseen
naiseen jo ennen tuota »suurta» paljastusta (Ärsyttävästi.) Esimerkiksi
— sinun palvelijattareesi! (Naurahtaa.)

DITA (suuttuen). Taasko? Ja luuletko sinä todellakin olevasi ainoa
joka...?

PRINKKALA (keskeyttäen, riemukkaan ironisesti). En suinkaan! Hurja
Blank on jo valmiiksi nousuhumalassa ja rohkealla päällä. Ryhäsellä
on rahaa karata vaikka Etelänavalle! Entä ryöstäjä-fauni Kerälä? Hän
pakenee sinun kanssasi piilopirttiin sinisen sisäjärven rannalle...
vesiparantolaan. Miten herkullista!

DITA (ärtyneesti). Suurenmoista! (Verhoten uhmansa leikkiin.) Entä
jos minä vielä tänä iltana, tänä hetkenä... pakotan erään nykyajan
maharadjan tilaamaan lentokoneen Rivieran-matkalle? (Uhkaavasti.)
Juokse kiireesti keittiön puolelle, jos aiot pelastua! (Lähtee oikealle
päin; kääntyen jälleen; vapauttavan voitollisesti.) Ja sinunhan on
sitä ennen, miesparka, ennätettävä kaiken lisäksi surmata... eräs
remonttimies! Näkemiin. (Kulkee oikealle, ovelle saakka.)

PRINKKALA. Kuule, Dita! (Ditan kääntyessä, terävästi.) Oletko sattunut
ajattelemaan, että... nyt et tarjoa miehellesi vain... (Iskevästi.)
hattulaskua?

DITA (hurmioissaan; pohjimmaltaan keveästi). Ajattelevatko syksyn
puremat, nälkäiset muuttolinnut lähtiessään etelää kohti? (Kiihkeän
vaativasti.) Nyt on sinun asiasi ajatella, mies! (Jyrkästi.) Odota
(Poistuu oikealle.)

PRINKKALA (ottaa hieman hermostuneena savukkeen; siirtyy istumaan
tarjoilupöydän luo, jossa kaataa itselleen pikarin likööriä).


9. KOHTAUS.

(_Blank_, nyt selvänä, vasemmalla.)

BLANK (Prinkkalalle; kohteliaasti). Suokaa anteeksi, herra Prinkkala,
tuo äskeinen skandaalintapaiseni. Kun joutuu vain harvoin ottamaan...

PRINKKALA (hymyillen). Siinäpä se! Meidän nautintomme ovat luonnostaan
pikkuporvarillisia. Puolella kukkarolla nautitaan paremmin kuin
tyhjällä ja täydellä.

BLANK. Sanokaapas muuta. Tässä alkaa tulla kapinalliseksi koko
yhteiskunnalle, kun kukkaro naukuu iankaikkista siveellisyyttä, ja
älymystö alkaa olla älyttömyyteen saakka hyveellistä. Toista se oli
ennen muinoin... nuoruudessa, kun maisterivekseleillä oli vielä sekä
etu- että takapuolensa ja molemmat rehellisessä maineessa ha-ha...


10. KOHTAUS.

(_Olga_ oikealta levottoman näköisenä.)

PRINKKALA (nostaen maljan saapuvaa Olgaa kohti). Niinpä niin...
Nuoruuden malja!

OLGA (levottomana). Herra Prinkkala, saisinko vähän keskustella...?

PRINKKALA (on noussut, viitaten Olgaa samaan pöytään istumaan). Luulen
jo tietäväni...

OLGA (istuen levottomana). Niin, mutta...

PRINKKALA (istuutuen; tyynnyttäen). Olkaa varma, että keskusteleminen
teidän uutisestanne on turhaa! (Kaataa samalla liköörilasin Olgalle.)
Sanokaa sensijaan, miltä teistä täällä tuntuu?

OLGA (yhä hieman levottomana). Totta puhuen... kadunpuoleiselta!
Meillä, siellä Siltasaaren sivistyneistössä...

BLANK. Ahaa, te kuulutte siis sinne ihannevaltakuntaan, jossa
meikäläiset, kuulemma, käyvät kohta puoliin tarpeettomiksi. Ajatella,
miten onnellista... kun kerran napsitaan umpisuolet suutarinpuikolla,
tieteelliset teokset leikataan räätäälinsakseilla ja joka miehen paita
saa liehua vapaudessa... housujen päällä!

OLGA (nasevasti). Hyvää päivää kirvesvartta, herra maisteri! Minun piti
juuri äsken sanomani, että siellä on aivan samanlaisia juippeja kuin
täällä... nämä maisterit ja Ryhäsen Antit. Mutta ei siellä sentään
köyhälistö ole niin nöyräselkäistä kuin täällä päin, sillä rahakkaat
pitävät siellä kapitaalinsa piilossa... porvaripankeissa, ja köyhyys
käy meillä — ainakin periaatteessa — aatelismerkistä!

PRINKKALA (nasevasti). Teillä on siis salarikkaita ja julkiköyhiä!

OLGA. Ja teillä... salaköyhät ja julkijumalattomat pohatat...

PRINKKALA. Senkin neropatti! (Rakastuneesti.) Teissä on
luonnonjärjestys tehnyt aikamoisen kuperkeikan... naisesta älyyn saakka!

OLGA (nousten). Eikö mitä! Äly on meillä nykyisin vain eräänlainen
muotipuku, jota miehet — ihme kyllä — ovat alkaneet suosia.

PRINKKALA (lähestyen; melkein rakkaudentunnustuksena; kysyvästi). Sehän
on siis sekin, jumalankiitos, oikean hetken tullen, heitettävissä pois?
Vai kuinka?

OLGA (melkein rakastuneesti hänkin). Ehkä, ehkäpä ei... En ole vielä
niin täysin perillä... muotiasioista.


11. KOHTAUS.

(_Sääski_ tulee oikealla hätäisen näköisenä, kädessä punainen
pankkikirja, pysähtyy silmänräpäykseksi ja kiirehtii suinpäin
vasemmalle.)

PRINKKALA (Olgalle; puolittain kuiskaten). Sst, nyt se alkoi...
perhekohtaus (Nopeasti.) Lienee parasta mennä ilmoittamaan, että
harjoituksista ei tällä kertaa tule mitään.

OLGA (Blankille). Tulkaa avukseni, herra maisteri! Minun ei sovi
korottaa täällä ääntäni muuta kuin (Nokkelasti.) — näin takana päin.

BLANK (nousten, kohteliaasti). Mielelläni, neiti, neiti... Siltasaari!
(Poistuvat oikealle.)


12. KOHTAUS.

(_Kaarin_ tulee oikealta — poistuvien _Olgan_ ja _Blankin_ tehdessä
hänelle tietä — levottoman näköisenä.)

KAARIN (Prinkkalalle). Mitä on tapahtunut? (Huolissaan.) Dita näyttää
keksineen jotain... arvaamatonta.

PRINKKALA. No, melkeinpä. Hän on muutteeksi valehdellut _itselleen_.
Ja tästä on, nähtävästi, ollut seurauksena, että hän on ruvennut
latelemaan _totuuksia_ miehelleen.

KAARIN (katsahtaen vasemmalle; yhä hätäisemmin). Hän on aikeissa
poistua! (Kiihkeän pyytävästi.) Hakekaa hänet...

PRINKKALA (vasemmalle). Aape! Minne kiire? (Kaarinille; melkein
tutkivasti.) Niin, huomaatteko, että teidän näytelmänne alkaa käydä
kohtalokkaaksi?

KAARIN (levottomana). En tiedä, en tiedä (Tuskassa.) Pelkään hänen
puolestaan! Tunnen jonkin vaaran lähestyvän, mutta en näe sitä...

PRINKKALA (ylimalkaisesti). Rakkaus on aina vaarallista! (Äkkiä, kuin
paljastaen koko sisimmän katkeruutensa.) Se on huvittava vimma tehdä
päinvastoin kuin järki käskee.

KAARIN (hieman hämmästyen). Miksi sanotte tuon melkein... katkerasti?

PRINKKALA (jälleen kuin vetäen naamarin kasvoilleen; huolettomasti).
Noo, se taisi olla vain nuoruudenaikaista liikatunteellisuutta.

KAARIN (kääntyen eteiseen päin). Mutta...miksi hän ei palaa? (Lähtien
eleistä kohti.) Albert! (Sääsken lähestyessä; kiihkeän huolehtivasti.)
Albert!

SÄÄSKI (palaa kokonaan lamautuneena; kulkee kuin poissaolevana, yhä
pankkikirja kädessä, vasemmalle, tarttuen erään tuolin käsinojaan).

KAARIN (Sääskelle; lähestyen). Mikä sinun on, Albert?

SÄÄSKI (ojentaa sanaa sanomalta, hitaasti pankkikirjan Kaarinille).

PRINKKALA (Kaarinille; tämän selatessa pankkikirjaa; vakavasti). Se on
se totuuksien summa — Afrikan matka.

KAARIN (näyttää ymmärtävän kaiken). Jotain tällaista... olen
aavistanutkin.

SÄÄSKI (kuin havahtuen; melkein kiukkuisesti). Mutta minä en! (Puoliksi
itsekseen.) Joko tämä on näyttelemistä tuolla näyttämöllä tai..
(Tarttuen molemmin käsin päähänsä; kuin vihastuneena itselleen.)
tämä kaalinpää on istutettu johonkin uuteen maaperään... (Jää taas
tuijottamaan.)

PRINKKALA (puolittain leikillisesti; pohjalla omakohtaista
katkeruutta). Siltä tuntuu aina aluksi, kun mies saa oikeata
koninlääkettä parantuakseen pitkäaikaisesta narriudesta.

KAARIN (sisäisesti levottomana). Ei, mutta... nyt minun täytyy kai
paeta täältä... (Prinkkalalle; peitellen leikillä levottomuuttaan.)
Perhekohtaukset ovat minulle sietämättömiä! Nainen tulee niissä
säännöllisesti rumaksi, ja miehelle ne ovat usein hänen herruutensa
suuren-suuri kompastuskivi! (Sääskelle.) No, mutta herää, sinä
unissakävijä! (Läheisesti.) Mehän autamme sinua... (Prinkkalalle.) Eikö
niin? (Jälleen Sääskelle.) Afrikan-matkalle!

PRINKKALA (asiallisesti). Olen sen taannut hänelle jo moneen kertaan.

SÄÄSKI (melkein ilku äänessä). Luuletteko te, että tällaisen kuilun yli
harpataan päiväntasaajalle?

PRINKKALA (lyöden Sääskeä olalle; rohkaisevasti). No, ainakin
lentokoneella!

SÄÄSKI (harppoo kiivaasti yli näyttämön; kiivastuneen katkerasti).
Rahat ja lentokoneet... Mitä niillä tekee mies, jota on lyöty
päähän, päähän... kivikovalla sydämellä (Kiihkeästi; nopeassa
tempossa; kuin itselleen.) Ajatella... hän on vuosikausia nähnyt
minun... jokapäiväiselämän valjaissa... kestävän vain siitä
ajatuksesta, että kerran, eräänä päivänä heitän ne niskoiltani ja
lähden tutkimusmatkailijana, oikeana miehenä luomaan maineikasta
tulevaisuutta... enkä ainoastaan itselleni vaan... (Huudahtaen.) Ooh,
mikä tunnoton kataluus! Sehän ei ole enää... ihmistä!

PRINKKALA (väliin; omakohtaisen katkerasti). Eikä edes naista!

KAARIN (yrittäen leikillisesti). No, nyt minä en enää uskalla jäädä...
(Aikoo poistua.)

SÄÄSKI (melkein julmasti). Vai et uskalla? Istu!

KAARIN (istuutuen melkein tahdottomana).

SÄÄSKI. Sinunhan piti auttaa minua! Eikö niin?

KAARIN (puolittain hämmästyneenä; puolittain ihaillen). Mikä
tyrannillinen ääni...?

SÄÄSKI. Pyövelin sen pitäisi olla! Nainen auttaa meitä nähtävästi
etupäässä rikoksilla, joista kuolemantuomio olisi vähäpätöinen
rangaistus (Liikehtien; kuin vastaväitteitä torjuen.) Niin, niin,
niin, niin! (Muuttautuen äkkiä käärmeelliseen sävyyn; erikoisesti
Prinkkalalle.) Tiedätkö muuten, miksi naisia on vankilassa vain
murto-osa siitä mitä miehiä?

PRINKKALA. No, sehän on vanha juttu! Nainen on tottunut vain
kotiaskareisiin, hän punoo silmukan. Mies saa suorittaa roistontyön.

SÄÄSKI (melkein voitonriemuisesti; sormi pystyssä). Väärin, hyvä veli,
väärin! Mies murhaa ruumiin ja rehellisesti. Mutta nainen. Hän surmaa
sielun — meidän haaveemme ja elämäntyömme, niin, niin, niin, niin...
hän surmaa sielun. Ja siitä, siitä ei ole lakikirjoissa pykälää!
(Myrkyllisesti.) Ruumista hän jostain syystä säästää. Se on nähtävästi
hänelle sangen kallisarvoinen... (Äkkiä singoten, Kaarinille.) Vai
kuinka?

KAARIN (peittäen leikkiin rakkautensa). En tiedä. Olen melkein
onnellinen. Sinähän osaat jo raivota, iskeä, kuristaa ja moukaroida!

SÄÄSKI (on liikehtinyt ärtyneenä; hyökkäävästi). Ole siivolla siinä!
Nyt minä puhun konnasta ja konnuudesta! Eräs vanha kirja on jättänyt
Juudas-tarinansa puolitiehen. Tuolla juutalaiskaupustelija Siimon
Iskariotilla on täytynyt olla, paitsi poikaa, myös tytär, joka sitten
on siittänyt polvesta polveen hymyileviä naiskonnia, hirvittävimmän
kaikista konnuuden lajeista...

KAARIN. So-soo, Albert, unohdit Delilan, joka hänkin luultavasti petti
juuri hyväilemällä ja hymyilemällä.

SÄÄSKI. Eikö mitä! Hän puijasi maansa vihollisen ja se on sodassa
paikallaan. Hänellä oli tarkoitus! Kuulitko? Järjellinen tarkoitus,
kuten Juudaksellakin. Mutta tämän sisarelle ja sisarentyttärille on
petoksen suudelma vain ajanvietettä, _tarkoituksetonta_ julmuutta,
älytöntä, häijyä ilkimielisyyttä, tiedotonta hysteriaa, luonnotonta
sairautta, joka peitetään hymykuopilla, tuoksulla, makealla naurulla
ja krokodiilin kyynelillä... (Äkkiä, terävästi väitellen.) Vai
luulisitteko olevan edes mitään tervettä luonnonlakia siinä, jos
piikikäs köynnös salaa ja hitaasti vuodattaisi kuiviin isäntäpuunsa
elämänmahlat? Sehän siinä tapauksessa sortuisi itsekin lahoovan puun
mukana.

PRINKKALA (tutkivan terävästi). Entäpä jos tuollaisella
köynnöskaktuksella olisi tarkoitus siirtyä... isäntäpuun nääntyessä...
syleilemään viereistä leipäpuuta, joka näyttää hänestä jostain syystä
uhkeammalta?

SÄÄSKI (ällistyneenä). Mitä? (Jännittyneenä.) Tarkoitatko jotain...?

PRINKKALA. Ehkäpä. Sinun tähänastista vaimoasi, sanokaamme...

SÄÄSKI (alkaa nauraa koomillisen tolkuttomasti; vaihtelevissa
sävyissä). No, niin, no, niin... siinä tapauksessa, hehehe (Istuutuu.)
No, sittenhän... tässäkin konnuudessa olisi jotain järjellisyyttä!
Sanokaapas muuta.. (Istuutuu.) Saattaisi jälleen uskoa vaikkapa
siveelliseen maailmanjärjestykseen, ainakin — helvetin olemassaoloon.
(Kuin väsähtyen.) Mutta... ei, ei, ei, ei! Tässä tapauksessa ei sekään
järjellisyys ole mahdollista. (Puoliksi itsekseen.) Niin, niin...
mahdotonta! Sitä varten hänen ei suinkaan olisi tarvinnut tulla —
kavaltajaksi! (Jää eteensä tuijottamaan.)


13. KOHTAUS.

(_Ryhänen_ oikealla.)

RYHÄNEN (leppoisan touhukkaasti). Tulla nyt, hyvät ihmiset, avittamaan!
Lehtorska uhkaa karata koko paratiisista. Toiset rouvat supattelevat
ja lehahtelevat kuin pesänteossa varpuset. Tässä on taittu tulla
naiskysymykseen suoraa päätä?

KAARIN (iloisesti). Ettekö muista, että nyt on kevät-yö?

PRINKKALA (jatkaen välittömästi). Ja että rakkaus lennättää silloin
(Viitaten Kaariniin.) näitä naisia kuin — paistettuja varpusia.

RYHÄNEN (leveästi). No, jaa, oikea rakkaus on terveellistä, siinä
on niinsanoakseni... vitamiineja. Mutta se ei kelpaa politiikan
propleemiksi. Se on jo ratkaistu... naisten äänestysoikeutella: muijat
äänestävät ylimalkaan ukkojensa perässä, tyttäret vetävät viivojaan
sulhastensa malliin ja vanhat piiat äänestelevät taivaallista ylkää
eli pappeja mustasta oikeistosta. Niin että... mitäs siinä sitten sen
enempää hähähä?

SÄÄSKI (aluksi ärtyneesti). Vai niin, vai niin? Te siis arvelette,
että meidän olisi laukattava märehtimään nämäkin asiat selviksi...
niillä teidän laitamillanne? (Alkaa nauraa melkein vapautuneesti.)
No, melkeinpä! Minun moraalini on ainakin ollut vielä suurempaa
nautamaisuutta!

KAARIN (katsoen Sääskeen; Ryhäselle). Missään tapauksessa me emme enää
näyttele tänä iltana.

RYHÄNEN. No, pankoot sitten vaikka rytkypolkaksi... koko herrasväki!
(Poistuu oikealle.)

KAARIN (nousten, kirkkaasti; voitollisesti). Kas niin, Albert, nythän
me osaamme jo nauraa. Ja siinä minä ainakin osaan auttaa sinua..
(Lähestyen, raikkaasti.) Tiedättekö, minkälaisen naisen minä puolestani
toivoisin kerran syntyvän? — Melkein aavistan hänet! Hänessä on
jotain ja... paljonkin spartalaisesta naisesta, joka juoksee yksissä
miesten kanssa... alastomana stadionilla, mutta surmaa itsensä, jos
häneen kosketaan (Muuttautuen leikkiin.)... tietenkin vastoin hänen
tahtoaan (Hymyillen.) Hyvästi (Kääntyen vasemmalle, Prinkkalan aikoessa
saattaa.) Ei, ei... ei ole tarvis (Poistuu vasemmalle.)

SÄÄSKI (katsoo silmät selällään Prinkkalaan; ällistyneenä). Kuulitko?
Siinä oli jotain sanomattoman puhdasta ja...

PRINKKALA (reippaasti). Todellakin! Me olemme taitaneet laskea
liian tarkasti kaikki naiset samaan eläinlajiin... tässä jalossa
naisvihassamme...


14. KOHTAUS.

(_Dita_ on ilmestynyt Prinkkalan repliikin lopussa oikeanpuoleiselle
ovelle.)

DITA (tarttuen Prinkkalan repliikkiin; säteilevästi). Ooho, yritätkö
sinäkin näytellä naisvihaajaa!

PRINKKALA (kaksimielisesti). Ehkäpä kostajaa!

DITA (lähestyessään Sääskeä Prinkkalan ohitse; jälkimmäiselle;
viehättävästi). Kosto voi olla myöskin suloista... (Sääskelle;
tekotunteellisesti, ojentaen kätensä hyvästeltäväksi.) Niin, Albert...
koeta unohtaa ja antaa anteeksi...

SÄÄSKI (katsellen Ditaa melkein kylmän ihmettelevästi). Anteeksi? No,
mutta... sinun kasvosihan katselevat kuin... rikkinäisestä peilistä...
Tai ehkäpä... peili on nyt vasta sattunut paikalleen ja antaa
kaunistelemattoman kuvan...

DITA (kohauttaa aikaansa). Vai niin, no...?

SÄÄSKI (Prinkkalalle; hämmästyneen iloisesti). Kuule, Jussi, ei tämä
tunnu paljon miltään!

DITA (kiukustuen; Olgalle, joka on ilmestynyt odottavana oikealle).
Olga, me lähdemme kotiin! (Sääskelle.) Mutta... emme pitkäksi aikaa,
hyvä kaktusherra. Hyvästi!

SÄÄSKI (Ditalle; pysähdyttäen; totisesti tarkoittaen). Kuule,
kykenisitkö sinä juoksemaan miesten parissa alastomana stadionilla ja
katsomaan suoraan silmiin... meitä molempia?

DITA (helähtäen nauruun; Prinkkalalle). Hän käy yhä mahdottomammaksi!
Olen voittanut loistavasti... olenko?

PRINKKALA (kaksimielisesti). No, jaa... ainakin osaat _hylätä_ meitä
miesparkoja... nyt, kuten ennenkin.

DITA (voitollisen riemukkaasti). Mutta ei enää samalla tavalla.
Sehän tietäisi hylätylle... kuolemanhyppyä... näin lentokoneitten
aikakaudella. (Nyökäten erikoisesti Prinkkalalle.) Näkemiin!

PRINKKALA (aikoen seurata eteiseen). Saanko?

DITA (lehden estävän liikkeen; ylen säälivästi). Ei, ei... ota toki
hoiviisi Albert parka... joksikin aikaa... (Katoaa vasemmalle.)

SÄÄSKI (äsähtää kiukustuneena; siirtyy oikealle pöydän luo; kaataa
ajatuksissaan itselleen pikarin konjakkia).


15. KOHTAUS.

(_Blank_ oikealta, rinnallaan _Brita_ rouva;, kulkevat melkein kuin
paeten vasemmalle.)

RYHÄNEN (tulee oikealta; leveästi nauraen). No, katsokaa nyt! Ne
alkavat lappaa poispäin, ja parittain... kuin Noakin arkista.

KERÄLÄ (painelee oikealla vasemmalle kuin hiiviskelisi pakoon
vaarallisesta paikasta).

PRINKKALA (osoittaen Kerälän jälkeen; Ryhäselle; nauraen). Hän näytti
minusta hiireltä, joka pakenee uppoavasta laivasta!

RYHÄNEN. Ooho... (Lyöden Prinkkalan olalle.) nämä pojat pysyvät aina
pinnalla, kun tämä herra aranseeraa. Sopiipas katsoa päältä! (Poistuu
vasemmalle.)

PRINKKALA (istuutuen vasemmalle).

NILLA (vasemmalla, aikeissa rientää miehensä jäljestä; huomaten
Sääsken; lähestyen; tunteellisesti). No, mutta... vihdoinkin, herra
lehtori! Ettehän te ole edes minua tervehtinyt... koko iltana? (Ottaen
molemmin käsin Sääsken kädestä; lempeän moittivasti.) Senkin petturi...

SÄÄSKI (hätäisesti; kokonaan poissa olevana). Niin, niin.

NILLA. Hyvä, että sentään myönnätte! (Jälleen keikailevan moittivasti.)
Mikä se sellainen kavaljeeri on, joka ensin ahdistelee ja sitten —
pakenee?

SÄÄSKI (kummastuen). Ja nyt minä, piru vieköön...! (Nostaa lasinsa ja
paiskaa sen sirpaleiksi lattiaan.) Hiiteen siitä, koko... konkkaronkka!
(Lysähtää tolkuttomana istumaan.)

NILLA (paeten vasemmalle). Herra jee... (Vielä vasemmalta;
Prinkkalalle.) Katsokaa nyt toki... hänen peräänsä! (Katoaa vasemmalle.)

RYHÄNEN (palaten vasemmalla; Prinkkalalle). Selvä on! Piankin Jussi
jää tänne! (Kuiskaten.) Se hiiren näköinen saattaa rouvat kotiin.
Hei, pojat! (Touhuten.) Nyt se siirtyy... naiskysymys luonnolliselle
pohjalle hehehe (Sääskelle, lähestyen.) Noh, lehtori, ei me nyt olla
naukumamman poikia... parista lasista ja pienestä perhenäytelmästä.
Sattuuhan sitä. Eikä siinä auta muuta kuin... vastalause pöytäkirjaan
(Nauraen.) tai uutet vaalit, uutet vaalit.. (On siirtynyt eräällä
pöydällä olevan puhelimen luo.)

PRINKKALA (siirtyy Sääsken luo).


16. KOHTAUS.

(_Blank_ tulee vasemmalta.)

RYHÄNEN (kaikille). Istu veli, istu! Kuullapa nyt, veljet,
miten Ryhäsen Antti hoitaa tätä... elämänpolitiikkaa (Vääntäen
puhelinnumeroita.) Ei muuta kuin kiertää ja kiertää... tätä yökerhon
hyrrää. (Puhelimessa.) Jaha, jaha... tirehtöörikö? Joopa, joo... Se
naiskysymyshän tässä, hähähä? Täällä on vain tämä Ryhäsen Antti...
(Pysähtyy äkkiä, nousee säikähtyneenä; uudelleen puhelimeen hätäisesti
toistaen.) Haloo, haloo? Hallooo-oo... (Todella säikähtäen.)
Näh? Mitäh? — Ulkolinjako? No, vie sun... (Uudelleen puhelimessa
vihaisesti.) Haloo, haloo-oo! (Herroille.) Nyt minä todellakin
toivon kuulevani oman Hiltani äänen enkä pehtorini... (Kuulostelee;
hermostuneena.) No, mikä siellä käkättää? Jaha, jaha... (Huoaten
syvään; laskien kuulotorven.) Rakkaat veljet, ääni taitaa olla Jaakopin
ääni, mutta... (Puhelimeen.) Mitäh? Niin että... lähtövirttä veisataan?
(Kauhistus.) Mitä? Onko jo veisattu? Yöjunassa? (Katsahtaa kelloaan;
rauhallisemmin.) No, jaa, kyllä se osataan täälläkin veisata! (Lyö
kuulotorven puhelimeen; nousten.) Yöjunassa... (Kiireissään.) Nyt,
pojat, autoon! Ja sassiin, etteivät tytöt ennätä lähteä tänne...
suoraan valaskalan hampaisiin...

SÄÄSKI (nousten; suutahtaen; tärkeänä). Hyvä herra, valaskalalla ei ole
mitään hampaita (Hurjapäisesti.) Mutta... minä olen valmis vaikka...
lohikäärmeen luolaan!


17. KOHTAUS.

(_Kerälä_ tulee käsiään hieroen vasemmalla. _Prinkkala_ ja _Blank_ ovat
nousseet.)

KERÄLÄ (terhakkaasti). Rouvat eivät huolineet minusta, sanoivat, että
minunkin pitäisi kerran totuttautua miesten tavoille...

RYHÄNEN. Oikein pojat! (Kerälälle; häätäen tätä eteiseen päin.) Hiiret
mukaan, ettei laiva pääse uppoamaan...

KERÄLÄ (pakenee säikähtyneenä eteiseen, jonne myös Ryhänen painelee,
toisten herrain alkaessa hitaammin seurata).

_Väliverho._




KOLMAS NÄYTÖS.



II NÄYTTÄMÖ.


Puolinäyttämö: poliisikamarin kuulusteluhuone, joka ulottuu vain
näyttämön puolelta syvyydellä ja on rappauksellaan pahasti lohkeillut
ja muuten ränsistynyt; vasemmalla taka-alalta työntyy putkain käytävä
taustalle, jossa korkealla käytävän päässä on ristikkoikkuna;
lähinnä kuulusteluhuonetta, käytävän oikeanpuoleisessa sivussa on
»miestenpuolen» ristikko-ovi, joka tulee näkyviin vain sitä avattaessa;
oikealla on korkealla ikkuna; vasemmalla taka-alalla ovi eteiseen ja
ulos; oikealta, taka-alalta, nurkasta, kapea ovi pihanpuolelle; kalusto
on niukkaa ja kulunutta; oikealla kuulustelijan pöytä; jonka takana
on kulunut korituolintapainen ja pään lähettyvillä kulunut tavallinen
tuoli; pöydällä on puhelin ja suuri kuulustelukirja; vasemmalla
etualalla on pitkähkö puupenkki; taka-alalla seinää vasten lyhyt
puupenkki.

On varhainen aamu; valoa tunkeutuu voimakkaasti varsinkin
oikeanpuoleisesta ikkunasta.


1. KOHTAUS.

(_Vartija_, jolla on liian lyhyet housut, mikä tekee hänen
nuhraantuneen virkapukunsa ja koko miehen huvittavan näköiseksi, istuu
taka-alan penkillä, nyökäytellen päätään puolinukuksissa ja kiikutellen
polviensa välissä suurta avainkimppua.)

RYHÄNEN (näkymättömistä; putkasta). Piankin Jussi, nouse... jaloissa
rojotat!

PRINKKALA (samoin näkymättömistä). Älä huuda, Ryhänen! Ei tämä ole
mikään yökerho.

RYHÄNEN. Tämä on sikamaista! Me panemme vastalauseemme. Vartija!

BLANK (unisella äänellä; näkymättömistä). Portieeri tänne!

RYHÄNEN (sovittelevalla äänellä). Kuullapa, herra vahtimestari...

VARTIJA (havahtuen; hieroo silmiään).

RYHÄNEN (käskevästi). Vahtimestari! (Uhkaavasti.) Täällä puhuu
kansanetustaja!

VARTIJA (kiirehtii keppevänä kopin oven eteen; kumarrellen). Huomenta,
huomenta herrat.. (Innokkaan lipevästi.) Lie se kai sentään maistunut
vaikka... (Kuin anteeksi pyytäen.) nämä polsterit meillä ovat vähän
laihanpuoleiset.

RYHÄNEN (rymisyttäen ovea). Minä panen vastalauseeni!

VARTIJA (kumartelevan kohteliaasti). Sopii, sopiihan se... Kunnia ja
suuri tapaus tämänkin talon historiassa, herra edustaja (Kurkistaen
saapuvaa komisariosta; herroille.) Herrat nyt vain eivät hermostu
(Palaten; puoliksi itsekseen.) Sattuuhan sitä, sattuuhan sitä...


2. KOHTAUS.

(_Komisarius_ on tullut oikeanpuoleisesta takaovesta; hän on
siistissä virkapuvussa, täsmällisen ja ankaran näköinen; istuutuen
virkatuoliinsa; vetää esille tuomastaan salkusta papereita ja avaa
pöydällä olevan kuulustelukirjan.)

VARTIJA (komisariukselle, innokkaasti). Tässä ihan alkaa nuortua,
herra komisarius! Eihän meillä enää vuosikymmeneen ole ollut vieraina
sivistyneistöä, frakkiherroja. Niin täällä on tänä yönä oltu kuin
hotellissa... leikillisiä herroja! Ovat juoksuttaneet minuakin, vanhaa
hoopoa, kuin mitäkin häntäniekkaa kyypparia.

KOMISARIUS. Kutsukaa.

VARTIJA (menee avaamaan kopin ovea, joka auki ollen näkyy
ristikkoineen).

RYHÄNEN (törmäten kiivaasti näkyviin ja pöytää kohti; suuttuneena).
Minun täytyy panna vastalauseeni tällaista tiktatuurista mielivaltaa
vastaan.

KOMISARIUS (jyrkästi). Teitä syytetään juopumuksesta ja — melkeinpä! —
järjestysvallan vastustamisesta.

RYHÄNEN. Meistä ei ole yksikään ollut juovuksissa. Ja sitä paitsi:
minun lehmilläni on allaan paremmat oljet kuin teillä... näissä
sikoläteissänne.

KOMISARIUS. No, jaa, eihän täällä tosiaankaan ole jakarandatuoleja,
eikä olkia voida vaihtaa tarpeeksi useasti. Mutta... se johtuu siitä,
että te äänestätte joka istuntokausi poliisimäärärahoja vastaan.

RYHÄNEN (hölmistyen). Jaha, jaha.. (Ryhtyen kiivaasti elehtimään.)
No, mutta mistä nyt olisi saattanut... päähänikään pälkähtää, että
joutuisin tänne itse kokemaan teitän porsasmaista kaupunkikulttuurianne?


3. KOHTAUS.

(_Prinkkala_ ja _Blank_ ovat ilmestyneet taka-alalle käytävän päähän.)

PRINKKALA (Ryhäselle; nauraen). Siinäs saitte! Tulevan ministerin olisi
todellakin pitänyt olla kaukonäköisempi.

KOMISARIUS (jyrkästi). Täällä ei saa nauraa.

PRINKKALA (huvitettuna). Suokaa anteeksi, mutta... (Osoittaen yhä
nauraen Ryhäsiä.) Olen hermostunut hänen puolestaan. Frakki ilman
henkseleitä on vaarallinen juhlapuku.

RYHÄNEN (tarttuu vaistomaisesti housujensa kaulukseen, ryhtyen niitä
kohentamaan).

VARTIJA (komisariukselle; kysyvästi kumartaen). Herroille voi jo kai
antaakin takaisin henkselit ja lompakot? (Poistuu käytävään.)

BLANK (ärtyneenä). No, ainakaan minun lompakostani ei ole väliä.
Mutta henkselit tänne, tai tässä talossa ei ole oikeudenmukaisuuden
rippeitäkään jäljellä.

KOMISARIUS (sangen tuimasti). Varokaa sanojanne! Tämä talo on ainoa
lahjomaton paikka koko tasavallassa.


4. KOHTAUS.

(_Sääski_ tulee hitaasti, palttoo yllä, kaulus pystyssä, surkean
näköisenä käytävästä ja siirtyy väsyneesti vartijanpenkin luo, jolle
lysähtää istumaan.)

BLANK (komisariukselle; kiinteästi). Minä vain kysyn, miksi esimerkiksi
maisteri Kerälä päästettiin täältä jo yöllä, mutta meiltä, yhtä
selviltä miehiltä, kiskaistiin henkselit niskasta?

KOMISARIUS. Hänen syvä ja vilpitön katumuksensa osoitti, että hän oli
joutunut sattumalta huonoon seuraan.

RYHÄNEN (vimmastuneena). Huonoon seuraan?

KOMISARIUS (kuin lukien pöytäkirjaa; äreästi). Herrat ovat ajaneet
kymmenkunta kertaa Esplanadia ja erään patsaan ympäri, jota sanotaan
Havis Amandaksi, ja täten häirinneet kaupungin yörauhaa, vieläpä
(Korottaen merkitsevästi ääntään.) lisäten häiriöntekoa meluamalla
ja..._laulamalla_!

BLANK (kivahtaen). Tässä maassa ei siis saa nauraa eikä laulaa?

PRINKKALA. Hyvät veljet, herra komisarius on menetellyt, kuten hänen
virkaansa kuuluu. Ei ole hänen syynsä, että meillä on niinsanoakseni
kirjoittamaton laki, joka kieltää naurun ja laulun julkisella
paikalla. Hän on siis menetellyt vain niinsanoakseni kansallisesti!
Muuten: veljemme Kerälä pääsi livistämään minun erikoisen painavasta
todistuksestani. Täytyihän jonkun päästä ilmoittamaan meidän...
varmaankin sangen levottomille naisillemme.

RYHÄNEN (keskeyttäen; kauhistuneena). Siinä tapauksessa minä karkaan
täältä vaikka... kalterien kautta!

PRINKKALA. Tietenkään en ole sekaantunut teidän aviolliseen
suurpolitiikkaanne. Mutta katsokaa nyt veljeämme täällä (Viittaa
Sääskeen.) Hänhän on kokonaan murtunut ja tarvitsee lohduttajaa.

SÄÄSKI (tullen näkyviin penkiltään, toisten vetäytyessä syrjään;
nostaen väsyneesti käsiään; lamautuneena). Niin, niin... tässä näette
tuhlaajapojan, joka on. saanut pureksia koko yön omantuntonsa ruumenia
ja sementinpalasia... (Nousten sangen totisena.) Vakuutan, herra
komisarius, että olen ryypännyt vain rikkomalla erään täysinäisen
konjakkipikarin ja senkin moraalisesta suuttumuksesta. Mutta siitä
huolimatta ja ehkäpä juuri siksi... minulla vasta onkin sanan
hirvittävimmässä merkityksessä — moraalinen krapula.

VARTIJA (tulee näkyviin käytävästä käsivarrellaan kimppu
housunkannattimia ja kädessä lompakoita).

BLANK (nousten; kiirehtii kohti vartijaa). Henkselit tänne!

RYHÄNEN (seuraten Blankia). Ja lompakot myös! (Katoavat käytävään.)

PRINKKALA (nauraa).

SÄÄSKI. Niin, niin, ei tämä ole mikään naurun asia! Sillä minä,
minä tässä olen taitanut tehdä vääryyttä... oikein Porvoon mitalla
(Kävellen; puoliksi itsekseen.) Ruveta mittaamaan naista, jolla täytyy
olla oikeus omiin pieniin turhamaisuuksiinsa, mittaamaan samalla
haasiaseipäällä kuin meitä... pitkäkoipisia miehiä, jotka olemme, muka,
tottuneet harppaamaan (Ottaen pari harppovaa askella.) moraalisia
sankariaskelia! (Palaten Prinkkalan luo, läheisesti; kuin viimeistä
varmuutta vaalien,) Eikö naisen arvo lopultakin ole yksinomaan ja
kokonaan hänen uskollisuudessaan naisena, rakastajattarena tai
puolisona?


5. KOHTAUS.

(_Olga_ tulee tavalliseen arkipukuun puettuna, vasemmalta.)

PRINKKALA (Sääskelle; lyöden olalle). Sinäpä sen sanoit! (Viitaten
Olgaan.) Katsohan... ainakin jo yksi kyyhkynen on tuomassa
öljypuunoksaa.

OLGA (Prinkkalalle ja Sääskelle). Rouvan hermot ovat aivan pilalla. Hän
ei ole saanut unta koko yönä. Mitä täällä on oikein tapahtunut?

SÄÄSKI (ihastuen; Prinkkalalle). Kuuletko? Minun täytyy päästä häntä
tapaamaan. — Herra komisarius... (Samassa soi puhelin.)

KOMISARIUS (vastaten puhelimeen). Kyllä... kamarilla! (Kuunneltuaan
hetken.) Hyvä rouva, meillä ei toistaiseksi välitetä yksityispuheluita
putkaan. (Aikoo panna kuulotorven koneeseen.)

PRINKKALA (joka on lähestynyt pöytää, siepaten kuulotorven). Anteeksi..
(Puhelimeen.) Ditako siellä? No, ei vaarallista. — Tännekö? Tule,
tule... (Nauraen.) Luulen, että saamme täältä kohta aamiaislomaa.
Näkemiin (Sulkee puhelimen; Sääskelle.) Hän ei jaksa enää odottaa.

SÄÄSKI (melkein onnellisena). Siinä sitä ollaan! Hän on itkenyt varmaan
koko yön, ja minä olen jo edeltäpäin pelkkä rukkanen hänen käsissään
(Tarmokkaasti.) Henkselit tänne! (Kulkee kiivaasti käytävää kohti,
jonne katoaa.)

PRINKKALA (komisariukselle). Kuten näette, herra komisarius, meillä on
kiire, julistakaa tuomio.

KOMISARIUS (on noussut jo puhelinkeskustelun aikana hämmästyneen
näköisenä; ärtyneenä). Niin, tuota... tänä yönä näyttävät kaikki
pykälät horjuvan. Tämä seura on aamulla yhtä sekapäistä kuin tänne
tullessaan. Niin ollen... te ette ole olleet humalassa. Eikä lain asia
ole tarttua synnynnäisesti syyntakeettomiin (Julmasti.) Saatte mennä!
(Paiskoa tuimasti kuulustelukirjan kiinni, ottaa salkkunsa ja poistuu
taka-ovesta.)

PRINKKALA (komisariukselle; hymyilevästi, kumartaen). Salomonin tuomio!
(Olgalle). Mutta tiedättekö, nyt teidän on todellakin ratkaistava:
joko monttöörinne kainaloon... pikkuporvarirouvaksi tai minulle
yksityissihteeriksi. Vai joko hän on saanut kapitaalinsa kokoon?

OLGA. Mitä vielä! Elää kuin kauppaneuvoksen poika kolmannessa polvessa
ja luulee sitä kapitalismiksi! (Melkein kiukuissaan.) Niin, että...
välit poikki!

PRINKKALA (lievästi kumartaen). Siis... pyydän kättänne, rakas
yksityissihteerini. — Minulla on kiire!

OLGA (epäröiden). Niin, mutta... onko se sitten oikeata kihloihin
menemistä?

PRINKKALA (kaksimielisesti). Vähintään kihlautumista, enintään —
naimisiinmenoa.

OLGA (puolittain leikillisesti; puolittain todella epäröiden). Käy
vähän sääliksi sitä... monttööri parkaa. Ajatelkaas: hän kirjoitti
kapitaalin kasaantumisen seurauksista ja... (Äkkiä; ojentaen kätensä
Prinkkalalle; päättävästi.) tässä ne nyt ovat! (Kohauttaen olkapäitään,
uhmaavasti.) Kantakoon ne nyt sitten... oma syynsä.


6. KOHTAUS.

(_Kaarin_ vasemmalla, katselee ympärilleen, huomaa _Prinkkalan_.)

KAARIN (ojentaen kättään Prinkkalalle; huolissaan). Missä on Albert?

PRINKKALA. Laskut ovat jo maksetut. Herrat vain tekevät vielä
eräänlaista lopputiliä lompakkonsa kanssa.

KAARIN. Dita-rouvan ääni tuntui puhelimessa vuoroin alakuloiselta,
vuoroin kärsimättömältä. Hän on luultavasti valmis sovintoon, jos
Albert vain on parannettavissa siitä moraalisesta purkauksestaan.

PRINKKALA. Dita-rouva on jo tulossa tänne! Ja luulenpa, että kaikki
naiset, jotka ovat rakastuneet, tulevat pelastamaan kukin omansa...
täältä haaksirikkoisten patsaalta.

KAARIN (puolittain leikillä). Te olette parantumaton, herra Prinkkala!
(Huolehtivasti.) Tämä on vakava asia. Albert kun on sellainen
kotitonttu, tarvitsee välttämättä takaisin kotirauhansa, muuten hän
joutuu suorastaan hunningolle, (Viitaten ympäristöön; hymähtäen.) kuten
näette.


7. KOHTAUS.

(_Sääski_ tulee käytävästä.)

SÄÄSKI (kuulostellen). Minusta tuntuu, kuin auto olisi pysähtynyt..
(Huomaten Kaarinin.) Sinäkö, Kaarin... (Yrittäen olla leikillinen.)
Tässä sitä nyt ollaan. Minun kävi kuin sen entisen sammakon, joka
halkesi pelkästä pöyhkeydestä.

KAARIN. Äidinkin tänne eräänlaisena sovituksen enkelinä, mutta...
sinähän olet jo valmis anomaan nöyrästi anteeksi!

SÄÄSKI (vähän kiivastuen). Ei minun asiani nyt sentään ole anteeksi
pyytää. Minä olen vain ennättänyt ajatella... (Melkein hädässä.) Ja
naisen kyyneliä minä en kykene kestämään, tiedän sen ennestään.

KAARIN (hieman alakuloisesti). Joka tapauksessa...saan sanoa sinulle
jäähyväiset harvinaisessa paikassa.

SÄÄSKI (kuin jostain syystä säikähtäen). Minne, minne sinä...?

KAARIN (jälleen leikillisesti). Tiedätkös, olen tehnyt viime yönä
itsekseni juhlallisen päätöksen. Lähden pakoon koko tätä kulttuuria...
jonnekin Lappiin, syvälle erämaahan, (Joutuen jälleen tuskan sävyihin.)
jossa ei tarvitse nähdä yhtään ainoata ihmistä. (Jälleen leikillisesti,
muita pohjimmaltaan syyttävästi.) Katsos, täytyyhän edes yhden
sivistyneistöstä kyetä hautaamaan itsensä kunnialla. Eikö niin?

PRINKKALA (joka on jälleen keskustellut Olgan kanssa; Kaarinille).
Mitä? Kuulinko oikein? Lappiin, Jäämerelle? Mutta.. (Viitaten
Sääskeen.) hänhän lähtee tropiikkiin ja aarniometsiin!

KAARIN (kaksimielisesti). Ehkäpä juuri siksi! (Kääntyy keskustelemaan
vasemmalle Olgan kanssa.)


8. KOHTAUS.

(_Dita_ vasemmalta, puettuna matkapukuun; kiireisen, kiihkeän
näköisenä.)

SÄÄSKI (puolittain epätietoisena; puolittain ihailevana). Dita...?

DITA (kiirehtien, kehenkään muuhun katsomatta, Prinkkalan luo;
ratkaisevasti). Voi, miten olen ollut levoton sinun vuoksesi! (Tarttuu
hänen käsivarteensa; kiemaillen.) Sinä paha mies... (tuimasti.)
Lähtekäämme...

SÄÄSKI (hämillään; yrittäen naurahtaa). No, mutta, Dita... mihin me
muut sitten jäämme?

DITA (todella kimmastuen). Oletko sinä todellakin loppuun saakka sekä
sokea että pähkähullu? Minä en tahdo tietää sinusta enää mitään, en
koskaan, en koskaan... Ymmärrätkö? (Työntäen jälleen kätensä Prinkkalan
kainaloon.) Meidän asianajajamme saapuu aikanaan (Prinkkalalle;
suloisen kärsimättömästi.) Vihdoinkin, lähtekäämme...

SÄÄSKI (on lysähtynyt peräpenkille; kasvot huvittavasti ymmällään; pää
käsien välissä; äkkiä; kuin itselleen kiukustuen; takoen nyrkillään
otsaansa). Ei mutta... kyllä tuo pähkähullu on liian lievä sana!
Idiootti... idiootti! (Masentuneena.) Vajamielinen ja vettä päässä...
(Nostaa päänsä; Prinkkalalle.) Ja sinä, Jussi? Sinä? Sinäkö?

(_Ryhänen_ ja _Blank_ ovat juuri ilmestyneet taka-alalle; jäävät
seisomaan ihmettelevän näköisinä).

PRINKKALA (taitavan tarkoituksellisesti). Niin, minä. Meidän on
todellakin jo aika lähteä. Varsinkin kun meillä on syytä juhlia
(Viitaten ympärilleen.)... tätä »nuorta» vapauttamme ja sangen
harvinaista kihlausta (Siirtyen Olgan luo.) Saanko esittää? —
Morsiameni — neiti Laiho (Hukuttaen iskunsa leikkiin; nauraa.) Nähkääs,
amerikkalaiset tekevät reklaamia siitä, että he joskus viettävät häitä
lentokoneessa. Mutta eivätpä ole hoksanneet ainakaan mennä kihloihin
putkassa! (Kaikille, jotka seisovat täysin ymmällä.) No, eikö ole syytä
onnitella?

DITA (on jäänyt seisomaan jäykistyneenä; saaden vihdoin vaivoin
suustansa sanan; melkein tukehtumaisillaan). Konna..

PRINKKALA (välittömästi; nopeasti). Melkein samaa olen ajatellut
muutamina hetkinä itsekin. Mutta alunperin en tullut tänne lainkaan
kostaakseni ennen muinoisia rukkasiani. Matkustin tänne todellakin
vain auttaakseni vanhaa toveriani ja — sen myönnän — uteliaisuudesta
saada kokea, voiko yleensä tuollainen safiirisilmäinen, untuvilla
täytetty loisto-esine ylimalkaan kehittyä — edes, »vaarallisen ikänsä»
kynnyksellä...

DITA (vavahtaen; kiukkuisesti, peittäen häpeänsä ylimieliseen
plastiikkaan). Hyvästi! (Poistuu vasemmalle.)

RYHÄNEN. Jaha, jaha... tämä ryhmäkokous näyttää päättyvän
kalapaliikkiin. Mutta oppia ikä kaikki! Tulevassa putjettikeskustelussa
tulen asettumaan jyrkästi poliisimäärärahojen puolelle, ainakin
järjestämällä niihin aikoihin saunamatkan ja — varmuuten vuoksi —
oman emäntäni turviin (Viitaten koppiin päin.) Ne sauna-oljet oman
talon lauteilla, nähkääs... ne ne ovat sentään toista maata kuin tämä
(Halveksivasti huitaisten.)... kaupunkilaiskulttuuri! (Vetää Blankia
mukanaan ulos.)

BLANK (nostaen toista kättään). Niin, niin... kun oljet tippuvat,
niin mustat koirat haukkuvat, sanottiin ennen... ylioppilasaikoina.
(Poistuvat vasemmalle.)

PRINKKALA (jatkaen kuin ei mitään olisi tapahtunut; kevyehkösti).
Niin, todellakin... miten siinä sitten sanat sattuivatkin, löimmepä...
Dita-rouvan kanssa eräänlaisen vedon...

SÄÄSKI. Vedon? Mutta sinähän olet sittenkin ollut melkein konnamainen...

PRINKKALA. Tjaa, idean antoi joka tapauksessa nainen — sinun älykäs ja
loistava palvelijattaresi!

OLGA (uhmaavasti). Ja millä tavalla?

PRINKKALA. No, juuri tuossa vedossa me sovimme, että ellen ennen hänen
valheensa paljastumista ole rakastunut toiseen naiseen, hänellä olisi
oikeus paeta (Osoittaen itseään.) tämän »suuren rakkautensa» kanssa
(Olgalle.) Te, juuri te herätitte minussa tuon huvittavan ajatuksen
rakastumisesta.

OLGA (todella kiivastuen). Mutta, hyvä herra, luuletteko te minua
todella minkälaiseksi pelinappulaksi tahansa?

PRINKKALA. Enhän toki. Mutta en todellakaan voi sille mitään, että
hyveenkin täytyy käyttää valheen pukua, kunnes, kuten näette, miehekäs
moraali pääsee oikeuksiinsa.

SÄÄSKI (varoittavasti). No, mutta, Jussi, Jussi! Kyllä sinä nyt
sentään... ihan parhaillaan selität moraalikäskyjä kuin piru raamattua.

KAARIN (raikkaasti.). Eikö mitä, Albert (Prinkkalaa tarkoittaen.)
Hänestä on jäänyt vain äly jäljelle, eikä hän osaa enää rakastua
yhteenkään naiseen maailmassa.

OLGA. Juuri niin, hänellä on ollut sekä naisia että kapitaalia liian
paljon!

PRINKKALA (pohjimmaltaan katkerasti; leikkiin peittäen). Entäpä, jos
sen niin sanotun sydämen myrkytti joku nainen jo sen keltanokka-iässä?

OLGA. Ehkäpä, mutta... en minä ole ennättänyt vielä niin hienoksi
naiseksi, että minusta olisi leikkikaluksi. Otan jälleen
käsiteltäväkseni sen heikkopäisen monttöörini ja teen hänestä miehen,
vaikka tekemällä. Niin, että... luokkarajat selviksi meidän välillä,
herra petturi (Siirtyy vasemmalle.)

PRINKKALA (levittäen kätensä; huumorillisesti). Kuule nyt, Aape, sait
kohtalotoverin!

OLGA (kääntyen vasemmalle; raikkaasti). Minun poikani voi kyllä kosia
teidän tytärtänne, jos hänellä on vain kohtuulliset myötäjäiset
(Nostaen leikillisen varoittavasti sormensa.) Siihen mennessä...
pysykää tarkasti siellä... barrikadin toisella puolella (Poistuu.)

PRINKKALA. Kuten näet, Aape, olen valmis lähtemään sinun kanssasi
samaan matkaan... Ovambomaalle, lähetyssaarnaajaksi! (Tarttuu
puhelimeen, josta pyörittää numerot.)

SÄÄSKI (nousten; väsyneen synkkänä). Ja minulle on samantekevä, mille
pituus- ja leveysasteelle... tämän häpeäni hautaan... (Alkaa napittaa
palttootaan.)

KAARIN (nousten; hoivaavan rakastuneesti). Albert!

SÄÄSKI (melkein kuin paeten). Lähden vaikka... lennolle maailman ympäri!

PRINKKALA (puhelimeen). Poliisiasemalle... katettu auto! (Sääskelle,
laskien kuulotorven koneeseen.) Käy päinsä, mutta muista varata mukaan
niin laaja laskuvarjostin, että se kestää teidät molemmat — sinut ja
Kaarin Irjalan.

KAARIN (suloisen houkuttelevasti). Kuulitko, Albert?

SÄÄSKI (koomillisen toivottomana). Ei, ei... ei, ei! Ettekö te tiedä,
ettei yksikään nainen voi pitää minua muuna kuin höyrypäisenä houkkana,
idioottina, pähkähulluna...!

KAARIN (sydämellisen raikkaasti). Ja lisäksi neropattina, joka tekee
sankaritöitä työpöytänsä ääressä ja päiväntasaajalla ja — ainakin
kerran elämässään — myös naismaailmassa.

SÄÄSKI (yhä ymmällään). No, mutta... siinähän tapauksessa, sinäkin olet
laskenut selvää valhetta. Koko ajan olet puhunut vain jos joistakin
auttamisista ja toveruuksista?

PRINKKALA (väliin). Katsos, he väittävät, että miehen tyrannius on
kerran pakottanut heidät valehtelijoiksi ja että nyt... tottumus on
toinen luonto..

KAARIN. Tai oikeammin: lopultakin lie kysymyksessä vain eräs ikuinen
valhe: me näyttelemme pakenemista, mutta tosiasiassa... juuri me, me
naiset viettelemme. Ja mies... hän seisoo paikallaan... (Osoittaa
Sääskeä.) todellakin hieman hölmistyneenä.

SÄÄSKI (yht'äkkiä; reippaan terävästi). Äläpäs, äläpäs... Miten
sanoikaan jo kirkkoisä Ambrosius, joka oli tietääkseni mies? Koska
nainen vietteli miehen syntiin, on kohtuullista ja oikein, että hän
nöyrtyy miehelleen kuin orjatar herralleen (Lähestyen.) Kuulitko?

KAARIN. No, nytkö sinä sen vasta muistat?

PRINKKALA (oikealla, ikkunan luota). Auto saapui, lähtekäämme!

KAARIN (antaa kätensä Sääskelle; onnellisena). Sillä tavalla, juuri
sillä tavalla on kyettävä sanomaan jokaisen oikean miehen.

PRINKKALA. Niin että, jos... nainen pakenee pohjoisnavalle, mies lentää
maailman ympäri ja molemmat päätyvät päiväntasaajalle, silloin on
ratkaistu koko naiskysymys?

KAARIN. Enemmänkin... meidän osaltamme koko tämä yhteiskunta!

SÄÄSKI (Prinkkalalle; iloisen ylpeästi). Kuulitkos? Ovat pitäneetkin
vähän liian kauan kapalovöissä... tällaista synnynnäistä
diktaattorityyppiä!

PRINKKALA (heristäen sormellaan). Varo vain, Aape, diktatuuri on helppo
saavuttaa, mutta vaikea pitää.

KAARIN (tarttuen Sääsken käsivarteen; onnellisena). Hänpä onkin minun
herrani juuri siksi, että minä rakastan häntä!

SÄÄSKI (ihastuneena). Niin, niin, niin, niin... Ja mihin minä sitten
lopultakin luottaisin, jollen ainakin — kirkkoisä Ambrosiukseen!
(Kaikki hymyilevät onnellisina, kääntyvät lähtemään vasemmalle.)

_Väliverho._



