Aaro Hellaakosken 'Huojuvat keulat' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3772. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.




HUOJUVAT KEULAT

Runoja


Kirj.

AARO HELLAAKOSKI





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1946.






SISÄLLYS:

I

Kuu ja minä
Näköala
Ilta
Pieniä ihmeitä
Salomaa
Siellä
Kesäyö
Suolla
Osattomat
Meren henki
Metamorfoosi

II

Ballaadi taittuneesta puusta
Öinen katu
Trubaduurin maljapuhe
Trubaduurin odotuspuhe
Viimeinen dinosauri
Materia
Kaatopaikka
Katuvaunu
Tanssilavalla
Hullujen juna
Viatonten valssi
Tuuli tempoo
Lyhyesti
Veroilmoitus

III

Pieni sana
Sisilisko
Vieretyksin
Unia
Olit likellä
Hyvä vaino
Riemulaulu
Iltarukous
Pilvi häipyy
Hengen manaus
Ääni läheltä

IV

Talvinen ilta
Pimeässä
Lyhtymies
October
Tammikuu 1, 2
Lainaa, Apollo
Tuuli kertoo
Huojuva keula
Dante

V

Noustessa
Prospecting
Akvaario
Rannalla
Pisara
Keväimeni
Tajunnan takaa
Tulen
Seula
Satama
Viesti





I




KUU JA MINÄ


Yön lamppu, katso,
olen kulkeilla taas,
ikikulkuri, vanhaa
kysy tuttavaas.

Mekö vanhoja? Niinkö?
Yön taikuri, kuu,
me tiedämme kyllä
kuka uudistuu

typötyhjiin juosten
ja täyttyen taas.
Hymytynnyri, tiedät
kuka kultia kaas

ohi hattarapilven,
yli himmeän veen
kun kulkuri lauloi
kuu-veljelleen.




NÄKÖALA


Viulut, unta näkevät,
sellon vyöryt väkevät,
ooboen ja huilun pillit,
käyrätorven syöksyt villit,
kaikki vannoo, rakastaa
aamutuulta raikuvaa.
Nousen, nousen, kuulla saan
kunnahalta mäkimaan,
metsän latvan huminassa
huumaavassa,
haukan siiven suhinat,
päilynnässä vetten kalvon
säihkyvimmät hopeat.
Valvon, valvon.
Sisäisesti,
kevyesti
astun ilmaan väkevään,
auringolta näkevään.




ILTA


Kuin rauhallisena tummuu ilta
ja oksien alla hämärtyy.
Kysy taivaan pitkiltä tanhuvilta
mist' on tämä lahjoitettu ilta
ja missä on tyyneyteesi syy.

Oli aivan turhaa ja tuskallista
luo salaisuuksien ponnistaa.
Se on loppumattoman louhimista,
se on pohjattomuuden luotaamista,
se on kysymysmerkkien seulontaa.

Älä kaivele mistä ja minkä vuoksi.
Ole tyhjä vain. Ole auki vain.
Suo salaisuuksien tulla luoksi
tai haipua niinkuin pilvet juoksi
yli metsän latvojen humisevain,

suo silmien paistaa, henkien tuulla
läpi tuntosi valvovan tuokion.
Vain hiljaisella on korvat kuulla.
Kun askelet hiipivät porraspuulla
vain odottajan ovi auki on.




PIENIÄ IHMEITÄ


Jumala ylhäinenkö?
Hymyä nähnyt enkö
metsän reunassa, päivänä huhtikuun?
Syveni utuinen rinne
kun valokartio sinne
häilähti hetkenä pilvisen huhtikuun,

noin, ohimennen, antain
humahtaa metsänrantain:
aavistukselle ovia kyllin on.
Viipyvänikö tunnun
vierellä keveän hunnun,
jonka takana ovia auki on?

Pilviin, puihin ja maahan
tuntoni aukeaahan
noin, ohimennen, pieniin ihmeisiin,
joita ei maksa vaivaa
aatoksillaan kaivaa,
upota vain kuin upotaan ihmeisiin.




SALOMAA


Salomaa on tehty, jotta siellä ei asuttais,
jotta siellä jumala yksin olla sais
astuskellen sammalmattojansa,
ympärillään koko luomisen kansa.

Meidätkin hän kaiketi mukaan tulla sois
kunhan malttaisimme jättää tärkeytemme pois,
viipyä vaistojen salamyhkäisten ajeltavana,
huulilla hyvin yksinkertainen, harras sana,

ristiriidaton tänne, jossa kuulla saa
kuinka käpy oksalta maahan putoaa,
jossa on monta pyhästi puhdasta puuta,
ihmistä jos ei, on sitä enemmän muuta.




SIELLÄ


Siell' on suviöitten kuulaus
rannoilla ja soilla,
varjotonna valvoo valkeus
metsän hartioilla.

uomastansa kosken pauhu nous
taivasteille asti,
ilmanpielten ääriin sous ja sous
tyynen valtavasti.

Jossain siellä nytkin poikanen,
loihtu valtimoissa,
kummastellen nostaa askelen
itsestänsä poissa,

alla pyörryttävän, korkean
kaikkeuden katon,
jossa vierii virsi kohinan,
ennen laulamaton,

kun on suviöitten kuulaus
rannoilla ja soilla,
kun on humahdellut valkeus
metsän hartioilla.




KESÄYÖ


Kentillä kasteisilla
hämärä käy yli maan.
Valkea niittyvilla
vielä on valveillaan

katsoen kummissansa
kuinka rukoukseen
kaikki kukkien kansa
kumartui hiljaiseen.

Kuusen latvasta ääni
pienoisen huilun soi.
Minäkin kumarran pääni.
Minunkin sisällä soi.




SUOLLA


Rämettä, rahkasuota,
nevaa upottavaa.
Tule ei niitten luota
yhtään tuttavaa,

tulee vain tuulenhenki
vakavan vaitelias,
nevojen harmaittenki
ainoa asukas,

sylistään, tietämättään,
ylleni varistaen
tuoksuvan pursumättään
köyhän rikkauden,

kantaen äänenkin jostain
luhdalta, kauempaa,
missä siipeä nostain
kuovi kiljahtaa.




OSATTOMAT


Sinisen taivaan syli
pilveä kuljettaa
puitten latvojen yli
silmänkantaman taa

ylitse tuhanten päiden
jotka on kyyryssään
tietämätönnä säiden
leikistä vierellään

kääntäen jotakin kahvaa
kun kone humisten käy
kiroten kattoa vahvaa
joka ei lävitse näy

tai nenä pöydässä tehden
piirtoa kirjaimen
ylitse paperinlehden
kalvakan valkeuden

tuhannen päätä on siellä
eikä ne nää ei nää
leikkivän pilven tiellä
siintoa sinertävää.




MEREN HENKI


Järven rantaman hiekkaan
aaltoset liplattavat
kertoen tarinan viekkaan:
täällä on pienet tavat,
kukka ja lehvien tuutu.
Uneksi muutu!

Täällä on hempeä olla,
tänne jäsenet maatuu,
rannan somerikolla
kukkasetkin kaatuu
haurautensa myötä,
vikisten: hyvää yötä.

Merta jo kaipaan, jossa
peljättävä on henki,
vaikka se auringossa
välkkyis tyventyenki,
suolaa tuoksuvin äärin
leväten mielinmäärin,

tuulen painoa vartoin,
joka sen sylihin syöksi
laivoja paperikartoin,
päivä kun vaihtui yöksi,
karit kun nousivat vastaan,
kumisten kuohunnastaan.

Merta jos peljännenki,
en sitä karkuun pääse.
Suolaisen ulapan henki
lähtemätönnä jää se
houkuttamaan ja soimaan
kohtalon, kutsun voimaan.

Aurinkoaavat on siellä,
tasangot laajoin taivain,
ulapat, mastoja niellä
rohkeimpienkin laivain.
Liplatus toista on, eri
haaksirikko ja meri.




METAMORFOOSI


Pitopöytiä piillen
söin multaa, maata.
Nyt erota niistä
en ikinä saata.

    Vereni palaa.
    Olenhan tulta.
    Kyselen turhaan:
    Missä on multa?

Se sulanut lienee.
Se on punaista laavaa,
läpi suonten ja saumain
ylös päähäni saavaa.

    Multaa nielin.
    Laavaksi sulin.
    Kraatteri, puhun
    liekein ja tulin.





II




BALLAADI TAITTUNEESTA PUUSTA


Ajopuunakin saattaa lopuksi olla
tämän rannan laajalla autiolla
tämä aallon viskoma, hauras puu,
joka vaieten sammaltuu,

ajan alussa oltuansa muinen,
kun humisi tuuli toukokuinen,
täys mahlan kultaisen kuohuntaa,
täys silmua puhkeavaa.

Sain suvea monta, ja tulisin tuoksuin
vein latvani piiriin pilvenjuoksuin,
olen puhunut tuulen kanssa, ja söin
vesihelmiä tyynin öin,

sain kokea syksyjen kypsymystä
ja voiman kukkivan täyttymystä.
Olen huojunut myrskyssä jumalain,
ja kerran taittua sain.

Syyslehväin keltaa ja punaista tiukkuin
olin silloin kynsissä myrskyn kiukkuin,
ne kaas minut, katkesin ryskähtäin
ja merelle uimaan jäin.

Meri viskoi mua, löi kallioseiniin
ja kietoi mun leväniljan heiniin
ja taittoi jäykät oksani pois
kuin korsia olleet ne ois.

Olen ranka nyt vain, puu entinen lienen,
olen ruokkija sammalen, syövän sienen,
ja piikkiset pensaskäkkyrät
hylyn kylkiä kynsivät.

Pois säälit. Niitä jos kysynyt oisin,
en kohissut ois, ja kuolisin toisin.
Tähän viskattu olen, ja tänne jään
tähän yöhön hämärtyvään.

Näet, kulkija, yöllä, kun pimeä tosi
on niellyt tähtesi, aurinkosi,
näet: jotakin täältä hohtanut on
kuin nuotio liikkumaton.

Se on ruumiini mun, joka hohkaa, palaa,
kai hiukkasen valkaisten pimeän alaa,
se on sienien kalvama, hauras puu.
joka loistaa kuin lumi ja luu.

Näet kuoleman polton ja kuoleman palon,
näet kylmän, pettävän lahomisvalon.
Merimies, älä ohjaa tännepäin.
On kuolema täälläpäin.




ÖINEN KATU


Kapeneva kuilu, katu,
tähtää yhteen pisteeseen.
Naurua ei tielle satu
eikä ääntä itkeneen;
alla yksinäisen lyhdyn
itseeni vain siellä yhdyn,

nostan hattua ja kuiskaan:
hauska nähdä sinutkin.
Kasvot kuinka unohtuiskaan,
joita kerran hätkähdin
aivan lyhdyn alla, tässä
öisen kadun hämärässä.

Synkän hurjaa muotoasi
nyt en kuule enkä nää,
pikemminkin kurkustasi
hersyy laulun hyrinää,
pienen laulun, jonka ääni
humallutti köyhän pääni.

Tyhjä vaikk' on katu öinen,
mahtuu sinne laulus sun,
lyhdyn tuikku heiveröinen
gloorian saa lumotun.
Ellei aina riitä poutaa,
syrjään synkkä miini joutaa,

semminkin, kun kuilu, katu,
vielä hiukan auki lie.
vaikka senkin pieni satu
tyhjään pisteeseensä vie.
Tunnethan sen perspektiivin,
Laulat silti, mustin siivin.




TRUBADUURIN MALJAPUHE


Happamet ja makeat marjat,
inhimillisen tunteen sarjat,
tiedon kullat ja kamat
saakoot olla samat,
saman arvoiset
saman painoiset
kuin tomuhiukkaset.

Kuka on poiminut tiedon puusta
omenan, ehkei pihtaa muusta.
Kuka on noussut valtaan,
tallaten toiset altaan,
kaiketi sai, mitä pyys.
Eläköön ihmisyys!

Kuka lie vaappuva tuuliviiri,
kuka lie kärpänen, kuka lie hiiri,
kuka lie, antaen päänsä,
auttanut ystäväänsä,
kaikki he olkoot autuaat
kansoittaen maat.

Kuka on soutanut kaikessa säässä,
tulena hehkunut, ollut jäässä,
sanokoon: kaikkea maistoin,
haistatin ja haistoin;
siispä, suutaan nuollen
eläköön! eläen, kuollen.

Kuka on antanut, nauraissansa,
kaiken solua sormistansa,
tulkoon, pikarin kohottakoon,
pienen laulun laulakoon:
saman arvoiset
saman painoiset
on tomuhiukkaset.




TRUBADUURIN ODOTUSPUHE


Olet jälkeeni jäänyt, viikatemies.
Nyt kuuntelen, matkasta minne jäit sä?
jo porttisi luona ja päässä ties
mun hattuni kenties näit sä?

Kai tiennet, porttisi taaksekkin
on korvani kerinnyt kuulostamaan,
ja vaikka nyt, uupunut, istahdin,
en liene uupunut lamaan.

On yhdentekevää tämä ja tuo.
En ihmistä kaipaa, en elämänpuuta.
Sinä myös, sinä kunhan saavut luo,
olet muuan veli, et muuta.

Kipu kyllin jo syönyt luitani on,
ilo ihmisen täyttänyt tulvana pääni
ja ohitse tuhannen auringon
tuonpuolinen kuului ääni.

En kaipaa tätä, en tuotakaan,
en ihmettä odota tuoltapuolen.
Ja haavani — jos lien saanutkaan —
kai nurkumatta ne nuolen.

Veli pikkuinen, veli viikatemies,
en haparoi tätä, en kaipaa tuota.
Näet, nyökkään sinulle, päässä ties.
Minut löydät porttisi luota.




VIIMEINEN DINOSAURI


Minä, yksinäinen ja ylhäinen,
dinosaurien suvusta viimeinen. —
Vai suvusta? Ei, vaan maailmasta,
joka ympärilläni sammui vasta.
Jos olenkin yksin ja ylhäinen,
olen kaikelle vieras samallakertaa
niin, ettei kohtalolleni vertaa.

Me olimme suuret ja voimakkaat.
Ken astui, kumisi mannut, maat,
ken ui, hänen kyljistä kuohut lähti,
ken lensi, pimeni päivän tähti.
Niin, olimme suuret ja voimakkaat
ja ylväimmät kaikista, joissa on henki,
maan, vesien herrat, ja ilmojenki.

Meiss' asui puhtain kauneus
ja täydellisyyteen kutsumus,
iho suomuinen välkkyi, valossa kylpein,
ylös kaula kohosi kaartein ylpein.
Näin hahmoja, joiss' oli kauneus,
ilo yksin olla, ja jokaisella
oma vapaus kaulaansa kanniskella.

Tuho sentään tuli. Se hiipi ja söi.
Se laumoina meidät ympäröi.
Me olimme harvat, heit' oli monta
polun kieron käynnissä voittamatonta.
Tuho ympäri kiertyi. Se hiipi ja söi,
joka pensaassa kyyhötti matala suku,
joka varjosta vilahti karvapuku.

Mitä on he? Ulvova lauma vain,
joka laukkaa nuuskien, ahdistain
ja kantaen rumia pentujansa
mahan alla, piilossa, pussissansa.
He tulivat, ulvova lauma vain,
täin, kirpun syömä, ja kuumat aivot
joka hetki ravinnon himosta raivot.

Suku imettäväin, suku nälkäinen,
teit tyhjäksi tarun dinosaurien,
mut et ole koskaan nouseva maasta
kuin me; olet multa ja saasta,
suku, laumoja suosiva, nälkäinen. —
Kai sinäkin loastas ylenet kerran.
Saat itse mitata, minkäverran.




MATERIA


Painovoimaa. Painoa.
Sekö tunto ainoa?
Raskautta raudan ja kiven,
kohesion siteissä jokainen hiven,
massaa, painoa.
sekö olemukseni ainoa?

Niinkö olen jo pahaksi pantu?
Olenhan ilma, vesi ja mantu,
minua on maan ja vetten karja,
metinen marja,
humisevain puitten sarja
kaivavine juurinensa,
minua leuat hampainensa,
raajat, vauhtia kihisten,
kidat, kiljuen, sihisten.

Kaaostako kaikki tuo?
Eiköhän voimaa, joka luo
kyselemättä minkä vuoksi
lensikö vai mateli, juoksi;
se on painetta, joka luo,
himoa itsestänsä ulos.
Aina on valmiina lopputulos:
symmetriaa kiteisen aineen,
rytmiä laineen,
paineen, paineen
hahmoja loputtomasti
pohjamudasta pilviin asti,
meritähdestä ihmiseen
kolkkavine koneineen,
taisteluineen, lauluineen.
Kauneus yksi nimeni on.
Olen tutkimaton.




KAATOPAIKKA


Aivan salaisuus ei liene:
kaikki vikojansa vie ne
pihamaalleen, pienin erin;
toinen punastellen kulki,
toinen vihelteli julki,
kaikki levottomin verin.

Kaatopaikka, kaivo hädän,
tuoksahtaahan kohta mädän
tuulta naapureitten nenään.
Turha katumus ja raivo.
Salaisinkin kaatokaivo
kasvaa, on jo täyteisenään.

Eikä apumiestä tälle
mistään löydy häpeälle.
Itse lapioitse kätkös,
julki raahaa julma lasti
yhteistunkioille asti.
Vielä nytkin vihellätkös?

Aina muistan, ensi kertaa
(liekkö tuskalleni vertaa!)
kun vein häpeääni sinne
raskaan kuorman, yöllä, yksin,
pälyillen ja tirkistyksin
minne piiloutua, minne!

Yksinkö? Jo matkatessa
töytäeltiin tungoksessa.
Tuonne loppujuoksu raisuin,
miss' on kaikenlainen kaato,
iso raato, pieni raato
päätä pyörryttävin haisuin.

Pimeää jos kyllin riitti,
kukin onneansa kiitti.
Yö on musta. Työ on musta.
Tyrskintää ja huohotusta.
Aamun auetessa tultiin
puhtain otsin päiväkultiin.




KATUVAUNU


Tavallinenkin pieni mies
vaunuun vielä mahtuu, kenties.

    Täytenä olkoon ovi,
    sentään sisälle paina;
    joukosta löytyy aina
    yhden mentävä lovi

vaunuun, joka on ahdas, mutta
täynnä uusinta valkeutta.
normaalivaunuun, joka ei saa
kaatua, vaikka heilahtaa
tutisten, täristen mutkanteissa.
Tutise keralla naapureis sa,
litistettynä, tukehtumallas,
anteeksi pyytäen, jos joku tallas,
pudoten johonkin syliin, vaikka
on se jo kenties varattu paikka.

    Piletit, olkaa hyvä.
    Käykää eteenpäin.
    Viisaus selvä ja syvä:
    käykää eteenpäin.

Virran mukana painut vitkaan,
ennen kuin edes huomasitkaan,
etusillalle, pienen ajan
viereen itsensä kuljettajan,
joka on mykkä kuin arvoitus,
edessään kiskojen kimallus,
puristut ovesta ulos
edessäs lopputulos,
pysäkki katujen kulmassa vain,
katujen tyhjien, tummuvain.

    On vain pimeää vähän.
    Kuinkas putosit tähän?




TANSSILAVALLA


Sammui hanurin luritus, sammui tähti,
lyhdyn tuikkukin painui sammuksiin.
Viileän aamuhämärän turviin lähti
pareja, raukein jäsenin. Naurettiin

tuolla ja täällä vieläkin pensastoissa.
Sitten hiljeni. Kaikki taas oli poissa.

Sinne lymysi Maire, Liisa ja Hellä,
raskas miehinen koura uuvuttain
kenellä vyötäröllä, kaulalla kellä,
kenellä pihtinä sormien pakenevain.

Piilon katveeseen pian kaikki on saapa.
Aamun tuulessa havisee vain joku haapa.

Kalvakka poikanen, sammunut sätkä suussa,
jäi lavan vierelle sentään, yksikseen,
kaipaus ensimmäinen lihassa, luussa
tyttöön yhteen ja tyttöön jokaiseen,

joll' oli nilkan nousussa tanssin juoksu,
ympärillänsä outo lämpö ja tuoksu,

silmän kalvolla tuijotus maailmoihin
aivan toisiin kuin tämä harmaja maa,
hullun autuuden esikartanoihin,
joitten hohto poskea kuumottaa.

Poikasen, yksin jääneen, nilkannousu
tahtia lyö ja sätkä ja sarssihousu.

Aineeton kuin lienee ensi lempi,
ainetta kohti se sentään kurkottuu
— askel eteni, toinen askel empi —
kunnes edessä oli se penkin puu,

jolla tyttöjen rivi oli istunut tuonaan
kaikki salatun elämän armaus luonaan.

Viivytellen istahti poika parka,
tuntien lämpimän tulvan ruumiissaan.
Kasteista penkkiä siveli sormi arka
niinkuin armaintansa konsanaan,

hytisten heidän tähtensä, jotk' oli poissa
raskaitten miehenkourien kammitsoissa,

joita elämä, raakana eteen saapa,
tanssittaa ja ruhjoo vuorottain.
Poika itki, ja vierellä havisi haapa,
lintuset piiskutti latvoissa pihlajain.

Aurinko nousee, ja kultaan maisemat pukee,
poikasen myös, joka isoa aapista lukee.




HULLUJEN JUNA


Vaunussa nyökkää päitä
niitä ja näitä
irralla juuristaan,
kaikesta irrallaan.
Päitten lomissa peli:
haitari kurnahteli.

Kolkkavan pyörän päällä
upottu täällä
kukin on kirjoineen
sakeaan kuumeeseen,
haitarin haikea ralli
ei pysähdyksiä salli.

Akkunan ohitse jatkaa
vauhkoa matkaa
maisema syksyinen
kiljuvan keltainen,
haitarin hirnahtaissa
vauhtia myötälemaissa.

Vihellä, veturin pilli
luikkaus villi
lävitse huoneen tään,
jossa on kuumetta pään,
särkyvän pullon hely,
haitarin mylvähtely.

Matka kun loppuu, näitä
ei ole päitä
koskaan ollutkaan
irti, ei juurillaan,
ovet on kiinni lyöty,
halvalla haitari myöty.

Vielä on taipale.
Matkaa räikkyen jatkaa
maisema syksyinen
kiljuvan keltainen
haitarin rallittaissa
vauhtia myötälemaissa.




VIATONTEN VALSSI


Kun kesäinen yö oli kirkkain
ja tyyninä valvoivat veet
ja helisi soittimet sirkkain
kuin viulut ja kanteleet,

    viisi pientä piru-parkaa,
    aivan ujoa ja arkaa
    sievin kumarruksin tohti
    käydä enkeleitä kohti.

Uniformunsa karvaiset heitti
he, sarvet ja saparovyön;
oli lanteilla vain lukinseitti;
ja helisi harput yön.

    Enkelitkin sulkapaidan
    jätti tuonne, päälle aidan,
    siellä häntä, siellä siipi
    toisiansa tervehtiipi.

Ja niinhän he, nostaen jalkaa
niin nätisti tanssia alkaa
yli kallion kasteisen.
Ja yö oli onnellinen.

    Missäs sika, jos ei kerää
    kärsäänsä se yhtäperää
    siivet, karvat, ynnämuuta,
    vielä maiskutellen suuta.

Sill'aikaa enkelit tanssi
niin ujosti, varpaillaan,
vain pukuna pikkuinen kranssi,
viis pirua toverinaan.

    Kerran tuli aamun koitto.
    Loppui tanssi, loppui soitto.
    Pirut, niin kuin enkelitki
    tunnusmerkkejänsä itki.

Oi pienoiset, ettehän arvaa:
moni vaihtaa nahkaa ja karvaa,
sika paljon siipiä syö.
Mut harppua sirkat lyö
yhä, kun on kesäyö.




TUULI TEMPOO


Ole vaiti, virkojes renki,
miks tempoilet?
Mun henkeni, levoton henki,
miks kuvittelet
yhä siivenlyöntiä haukan tapaan
ja vauhtia tuulen vapaan?

Olet sitoma monien, monien paulain,
sinä paperipää;
vain joukon mukana joukkoon lauluin
saat mylvähtää.
Olet vannehdittuna tynnyriisi,
joten muusta veisaa viisi!

Jaa, naurettava ja hiukan hupsu
tosin lienet niin,
merilintu, jolta jo siiven tupsu
pois leikattiin,
olet pilvi rapakon syvyyksissä,
olet tuuli tynnyrissä.

Sinä, sairas, houkka ja renki,
miks tempoilet?
Mun henkeni, levoton henki,
miks hourailet
edes variksen taivalta taivaan kanteen,
sinä, sitoma tuhannen vanteen!




LYHYESTI


Maa tanssasi ympäri auringon
ja oman itsensä mainion
ja kerskui: eipäs sanoa saata
toki pannukakuksi maata.
Ja sitten me hurrattiin, me täällä
tämän pyörivän pannukakun päällä.

       *     *     *

Niin vanhaksi mua älä koskaan sano
ettei olis henkeni kidassa jano.

       *     *     *

Vaivoillasi vaikka ei lie lukua,
ihminen, olet hengen sukua.

       *     *     *

Tuskan löylyä tuikeaa,
vaivan totista saippuaa,
äläpäs pakene niitä.
Ehkei nekään sinulle riitä.
Pehmeni ehkä vain pintalihat,
eivät luut,
eivät suut
eivätkä verien vihat.

       *     *     *

Kerran koetin olla kuin ovat muut,
suuni koin panna kuin ovat muitten suut.
Enpähän osannut seurata toisia suita —
loilotin paria tahtia erillä muita.
Niin, se on yksin-eläjän kitkerä totuus:
kuulut omaan tahtiis ja omaan rotuus,
vertesi veljet haudoista antavat kättä
tai, kenties, ovat vielä he syntymättä.

       *     *     *

Hm. Tuulinen paikka tämä Suomenmaa.
Joka suunnalta puhurit puuskuttaa.
Tupa täytyy olla tukeva täällä,
ja melkeinpä, ilkeimmällä säällä,
on kynettäväkin turkit päällä.

       *     *     *

Vainajat katsovat kohti,
kaikille kuiskaten,
jotka pohti ja pohti
huolia huomisen:
Mitäpä huomisista.
Tänään kysytään
tahtoa voimallista,
kykyä kypsän pään.
Meill' oli sydän, meillä,
nuori ja lämpöinen.
Lieneekö päätä keillä,
nyt on vuoro sen.

       *     *     *

Tietä käyden tien on vanki.
Vapaa on vain umpihanki.




VEROILMOITUS


Verolautakunta kysyy
mitä kultaa omistan,
painomittaa hopean,
karaateja kysyy, kysyy,
jalokiviäni urkkii,
tauluin, mattoin mittaa kurkkii.

Kyllä, kyllä, omaisuutta
sellaista on paljon täällä,
vanhaa hopeaa ja uutta
kultaa kaapit kukkupäällä,
rubiineja kahmaloittain
timantteja tusinoittain,
nukkamatto, joll' ei määrää,
eikä missään leimaa väärää.
Kiitän, veroherrat, tästä
aarteitteni kysynnästä.
Nythän huomaan, taivas ties,
kuinka olen rikas mies.

Päivän kullat, vetten hopeat
kaikk' on mun, ja omanani pysyy,
määriltänsä mittaamattomat.
Karaatit, ah, turhaan niitä kysyy,
samat on ne kuin on jumalilla,
Olympossaan juhlivilla.
Vyöryt rubiinin ja timantin
talvihangilla ne kohtasin,
muutkin taideluomat signeerannut
luonto suuri on, ja hinnan pannut
niihin ylettömän, harvinaisen,
miljaardeihin nousevaisen.
Nukkamatot nurmen kukkivan,
nekin, suunnattomat, omistan.
Mitä vielä? Kiitollisen mielen,
kauniin, rakkaan soivan äidinkielen.

Tulkaa, verottakaa, jotta ties
maat ja taivaat: täss' on rikas mies.





III




PIENI SANA


Monta suuremmoista sanaa,
kaikki kuulijoita manaa,
kaikki syövät toisiansa,
levitellen leukojansa.

Yksinäinen, pieni sana,
eikä ketään kuulijana.
Sana lämmin, halveksuttu,
onko sydämelles tuttu?




SISILISKO


Petäjän konkelo katseli ympärilleen,
puheli itselleen ja vertaisilleen:

Puilla ja kivillä murjotus aivan sama,
kovien paasienkin on tukala olla.
Sisilisko, kaikkien armahtama,
kun se sirona livisti kalliolla,
tallattuna on aivan litteäksi.

Autere, ilma ja ilo sen mukana läksi,
mukana pienen auringon-rakastajan,
pienen, mutta uskollisuudessa hyvän.
Kun sen kivellä tietänet huokuvan,
tiedät arktisen päivän pelkistyvän
lämmön ja hengittämisen runsaudeksi,
jonka vierillä vesien kalvot hymyy.
Kun sitä, uskollista, et mistään keksi,
tiedät, päiväsi paistaja pilviin lymyy,
on vilun vuoro, pimenet myrskyiseksi.
Kun sen ruhjottuna näet kalliolla,
pimenee synkimmin, on tukala olla.
Paasilla kun oli paiste, kuvittelisko,
että sen ihmeen taikoi vain sisilisko!




VIERETYKSIN


Öiset tunnit kulki hiljaa
uinuttaissa vieretyksin.

Kädet etsi toisiansa
kiihkottomin kysymyksin.

rinnallasi kuulostelin
kaulasuones tytkimistä,

löysin sanaa monta,
monta jäsenies liikkehistä.

Tunnit lävitsemme hiipi
kepein ja herkin jaloin.

Aatos lensi, ees ja taaksi,
lämpenevin mielialoin.

Tuntenetko, ettei ollut
yömme siipi aivan saita?

Hyväilinkö, aivan hiljaa,
jossain untes kulkumaita?




UNIA


Tämä kainalo
tuntee unesi kai.
Se usein olla
kehtonas sai.
Jäi tuoksuas siihen
ja painoa pääs
ja hitunen jotain
ystävääs,
joka unesi luona
valvonut on,
sen ympäri tehden
vartion,
kai seljänkin kääntäen
joskus, kun
oli yksinäisyys
osanas sun.




OLIT LIKELLÄ


Olit likellä. Vapahtaja.
Nyt kauempana liet
ja herkimmästäni jotain
sinä mukanas veit ja viet.

Veit. Minne? Talteesi veitkö
etten sitä halventais?
Olen joskus hiljaa ja varron
jos askeles kuulla sais,

jos olisit liki ja katsein
läpi luitteni tunkisit
ja, ellet löytäisi mitään,
edes jotakin kylväisit.




HYVÄ VAINO


Kutsullas, Herra,
minua vainoat,
sanasi kuuloon
yhäti ahdistat,

kolkutat oveen
sydämen itsekkään,
aivoitukset
masennat ylpeän pään.

Loistiko rakkaus
sentään katseestas?
Vaivaa, Herra,
minua kutsullas!




RIEMULAULU


Korkea, korkea ihmisen majakin on,
kun sen vieraana Herramme ollut on.

Kun hänen sanansa ovelle kolkuttivat,
siirtyivät seinät ja valkeni akkunat,

kun hän kynnyksen ylitse astahtaa,
ilma on täynnänsä iloa avartuvaa,

kun häntä katsomme kasvoista kasvoihin,
sammuvat tuliset helvetin lieskatkin.

Häivyttyään yhä jotakin jättikö hän?
Rauhansa jätti, hiljaisen, ylenevän.




ILTARUKOUS


Ristin Herra, tule, tule,
kouraas sydämemme sule.

salli särkyneille niille
tiima, joss' ei tuska piille,

huou niihin, jotta haavat
kerran parannuksen saavat,

anna sydäntemme olla
kourassasi tuomiolla.




PILVI HÄIPYY


Pilvi häipyy, sammuu kukkanen.
Jospa niin vois mennä ihminen!

Mutta sull' on huoli rakkaistas,
tuska tupasilla tuonelas.

Herra, joka itse rakastat,
nuokin ota huostaas rakkahat,

kanna heidät suulle sataman
puhki myrskyävän maailman,

jossa väkivalta hohottaa,
rikos itseänsä rakastaa.




HENGEN MANAUS


Jumala, henki, sinutko kieltäisin
siksi vain, ettet ole mahtunut majaan,
jonka sun asunnoksesi kaavailin?
Itseviisaana, arkana kunniastaan
järkeni on kapinoinut sinua vastaan
nähden mahtisi melko heikon, vajaan.
Ethän kykene rakennusmestariksi,
et edes kunnolliseksi poliisiksi,
vastaamaan et, kun kysyn: miksi, miksi.
Niin, lukemattoman paljon sanella voisin
seikkoja, joitten täytyisi olla toisin
jos olis valta ja voima ja kunnia sun
ja viisaus mun.

Jumala, henki, jos olen kiistellyt
kanssasi, katso, uhkani haipuu.
Tosin ei vielä liene selvinnyt
sinäkö loit mun, vai sinut ihmisen kaipuu,
mutta sen tiennen ja osannen ottaa lukuun:
sinua vailla kuulumme susien sukuun.

Jumala, henki, kaivaten sinua hain
lapsen silmistä, säkeistä runoilijain,
takaa lehden, tuulessa vipajavan,
ja ukkospilven ja salaman,
kieleltä niitten, jotka sun tunnustavat,
anoen, kiittäen kätensä kurkottavat
tähtiä kohti ja kauas niitten taa
missä päärlyportteja aukeaa.
Joskus en sua löytänyt, joskus, luulen,
äänesi kaikkialta kuulen,
minne ihmisen aatos sinkoaa
puhdistettuna liekissä kuluttavassa,
kärsimyksien ahjon lietsonnassa.

Jumala, henki, aavistukseni sanoo:
turhaan sinulta kysyy, sinulta anoo,
eikä aivan turhaan sittenkään.
Nokisen askaren vierellä nään
otsasi uurteisen ja kumarapään,
työn epäkiitollisimman tuttuna tuona,
jonka on meistä kulutettava kuona.

Jumala, henki, en lie ainoa, jolla
vaikea on sinun ahjossasi olla,
paahtua niinkuin lietsottava rauta,
taipua paljoon, kasvaa pienemmäksi,
tulla hetki hetkeltä köyhemmäksi.
Muttei auta, muttei auta,
sinähän yksin puhallat kipinän meihin
kylmiin, kovettuneihin.

Jumala, henki, ahjosi kuumuudessa
uupunut olen ja pihties puristimessa.
Sinä et väsy, et putoa uskostas
ett' olet nostava kerran moukarin alta
työn, joka näyttää valmiimmalta
kuin tämä, joka nyt kipunoi sormissas.




ÄÄNI LÄHELTÄ


Niin, tilasin puhelinsoiton
hyvin kaukaisen, hyvin loiton,
luo Herramme istuimen.

En tiedä, jos yhdistettiin,
en tiedä, jos ymmärrettiin.
Sain vastauksenko? En.

Tosin ihmisen ajatuskaava
hänt' ei ole kiinni saava,
ei nyt, eikä milloinkaan.

mut sinua vaikka en tunne,
minä kysyä tahdoin: kunne
veit toivon lapsilta maan?

Sinä, hahmossa ihmisteuraan
liet joskus astunut seuraan,
jota lienet säälinyt.

Tule taas, välimatkojes takaa,
tule, tahtonethan jakaa
tämän Golgatamme nyt.

Niin korisin puhelinsoiton
hyvin kaukaisen, hyvin loiton,
ja huusin, ja muutkin huus.

En tiedä, jos yhdistettiin.
En tiedä, jos ymmärrettiin.
Mut humisi hiljaisuus

ja ympäri kipeän pääni
soi aivan likeltä ääni:
mua katso ja hiljene vait.

Tuo kärsijän kouriin vaivas.
Näet: syntyy laulu ja taivas.
Mua liian kaukaa hait.





IV




TALVINEN ILTA


Päivän vaivat, illan piinat,
raudan-kylmät aamuyöt,
nurmikoilla valkoliinat.
Pitkät aamuyöt.

Sauhupatsas naapurista.
Täällä hiillos himmenee.
Laulu tee jääkukkasista.
Nekin himmenee.




PIMEÄSSÄ


Pyry ja vihuri huimin
nuolee ikkunaas.
Istuja tuolin, tuimin
tuuli on huountaas.

Matalapaine on päällä.
Huoumme, kammostuin
tuollapuolen ja täällä
yhtä kipein suin.

Hytise, istuja tuolin!
Näethän: nietostaa
vahvasti, molemminpuoiin
mustaa ikkunaa.




LYHTYMIES


Silloin, kun päivä ei paista,
kuleksii lyhtymies.
Pimeää riittää, puristavaista,
valoa pieni kaista,
kumara lyhtymies.
Sammalen alta ja kasteisen mullan
kähisee matoset maan.
joita ei lapset päivän kullan
kuulleet milloinkaan,
ei edes houreissaan.

Siellä, missä he perhosen näki,
litisee limainen etanaväki,
miss' oli kukkanen, kyhöttää sieni,
mikä oli avaraa, on nyt pieni,
vihreys mustaa, valetta tosi,
pilkattu, häväisty aurinkosi.
Kostea lehden viilu
otsaasi nuolaisee
kiiltäen niinkuin piilu.
Pisarat tipahtelee.
Jossain äitelät lemut —
kaiketi toukkien kemut.
Lyhtymies, lyhtymies,
näitkös kyllin? Kukaties.
Valmis lienet,
tuntosi toiseen pimeään vienet,
josta et koskaan palaa.
Viet ihan vaiti ja salaa.




OCTOBER


October, oves aukeaa
ja raikas tuuli hulvahtaa
maan yli, järven sinen;
tään kerran vielä maisemat
on juhlallisen loistavat.
On suuri kypsyminen.

October, tiennet, kestetyt
on vaivat, kohta lyövä nyt
on kello kahtatoista.
On vaiti oltu, odottain,
ja kuultu äänet huuhkajain
syysyöstä, pimennoista.

October, päiväs lyhkäinen
täys onhan tuskaa tuhanten
ja täynnä vannotusta:
sun kanssas ihminen ja maa
tään viime kerran leimuaa
ja uhmaa sallimusta.

October, tänne tullessas
on kultalehti otsallas
ja verilehti toinen.
Liet viileä tai kuuma liet,
teet loistaviksi lähtötiet,
sa kutsut, hurmioinen.




TAMMIKUU


1

Aivan tyynenä katsot, aurinko,
vaisua kiloa hankien tammikuisten,
kyselemättä, missä on karkelo
kukkien taikka lintujen laulusuisten.

Olihan sekin sun työtäsi, valtias,
sen sinä hengitit esille kovasta maasta.
Nyt on kohmettuneilla kasvoillas
tuskin muistoa hehkusta voitokkaasta.

Sammunut et lie. Kasvosi mietteliäät
onkohan katselleet ylen kauas tähtiin?
Turhemmaksiko rakkautesi näät
kuin se koskaan aikojen alussa nähtiin?

Luulen, ett' olen luonasi, aurinko,
etsien kasvojas tyynellä katsannolla.
Olen sun sukuas. Suuni mun haastaako
ettei näin olis kevyt ja kuulas olla?

Enhän kysele, minne haipuivat
päivät kukkien, lintujen laulusuisten.
Aivan rauhallisina silmäni seuraavat
vaisua kiloa hankien tammikuisten.


2

Kaunis on olos, aurinko, tyyneytes
korkealla ja varmalla taivastiellä.
Kuitenkin, kun asetun vierelles,
ahdas ja puolinainen on oloni siellä.

Varjojen leikkiä enhän missään nää,
hämyä, missä häipyvä laulu huhuu,
sananen, puolilausuttu, viivähtää
kuunnellen, miten jossain kuiskaus puhuu.

En näe yötä. Poissa on tiheä yö,
jossa käy näkymättömän hengen tuulet,
aavistuksien suonet kumisten lyö,
loihtua purkaa raskaan hourion huulet.

Paljoa puuttuu. Mistään tavota en
erehtyväistä, köyhää ihmislasta,
en näe kapinamieltä, en miehuuden
silmänluontia kypsän uskaliasta.

Ylväs on olos, aurinko, loistelias
on sinun istumas korkea taivastuoli.
Mutta mun tuntuu niinkuin katseeltas
piiloon jäis maailmojen toinen puoli.

Sinne kalpaan, missä on varjot maan,
missä on erehdys, kauhu ja öitten uhka.
Sielläkin jokunen, väsynyt rakastamaan,
myöntää: kaunis on varjo, kaunista tuhka.




LAINAA, APOLLO —


Hyvien kirjojen vahvaa juomaa juoden
elänee joku läpi usean raskaan vuoden.

Työhön upoten toinen lannisti vaivat.
Kolmannen lunastaa korkeat jumalat saivat.

Niin edespäin. — En ollenkaan puhu noista,
joilla on kylmää järkeä monenkinmoista,

tarkoitan vain sieluja liekehtiviä,
jotka ei osanneet olla ei jäitä ei kiviä.

Lainaa heille, Apollo, tyyneyttäsi,
otsalle polttelevalle paina viileä käsi.

jotta he riemukseen tasapainon saavat,
arpeutuu sisäpuoliset taas palohaavat,

jotta he, tervein aistein, maailmastaan
ottavat sen, mikä otettava on vastaan,

jotta he tekonsa mittaisi oikein suhtein,
nuorina, kuin myös elämän ehtoopuhtein,

jottei säät ei jyrinät järkyttäisi,
jotta he, ihmeeksi itselleenkin, jäisi

hymyten syrjemmäs, kun kohtalo vakaa
kaikkien kouriin arpanappulat jakaa;

moni jos tarttuu niihin, kenties viittaa
kinttaalla jokuset: kiitos, ei, en piittaa.




TUULI KERTOO


Tuuli hiljaisesti kertoo.
pellon päätä kun ma kuokin:
»Marttyyrinsa kukin aika
vaatii, nyt on nähty tuokin;

sota vaati; kiitä heitä,
jotka vartiossa jaksoi,
kivipellon, kuokkasuonkin
hinnan puolestasi maksoi;

vaatii rauha; toinen puoli
kiitoksesta kuuluu heille
— lakki päästä, kun sen lausun —
maasi rauhan marttyyreille.»

Tuuli jatkoi, kun ma kuokin,
pellon päätä kun ma kuokin:
»Katso maatas, ympäröity
laakereill' on kuokkasuokin.»




HUOJUVA KEULA.


Missä on kompassineula,
joka ei värise?
Missä on laivan keula,
joka ei tärise
huojuen tänne ja tuonne?
Missä on luonne,
kuuluva ihmisrotuus,
jolle on selvänä totuus
silloin, kun lankut hajoaa,
laivat vajoaa,
pettää merikortti,
luhistuu muuri ja portti?
Tuossa on luonne
laivan keulassa kyllä,
kun se, syvien yllä,
huojuen tänne ja tuonne,
vaikka vesivuoret ryntää,
tietänsä kyntää
satamaa kohti, kunne
johtaa tieto ja tunne.
Huoju, heilu, ole terästä.
Yritä viikkojen perästä
löytää sataman suu.
Turhuutta viisaus muu.




DANTE


Helvetin lieskoista sähisevistä
yhtään ei päätä esille pistä,
päätä, ei kättä.
Kaikki he palavat, herkeämättä.

äänettä ei! Miten käykään käry,
korvia vihloo äänien täry!
Kaikki ne huokaa;
polttomme ylitse multaa luokaa.

Yhtäänkö ei, joka tuoltakin jostain
kohoais, otsansa esille nostain,
ei edes suuta,
joka vois huokaista jotakin muuta?

Onhan yks pää; kuin unesta heräs
suu niin herkkä ja kova kuin teräs,
silmänsä kääntäin
alas, hän mumisi, hitaasti ääntäin — —

Mitä lie sanonut, kuuliko kukaan?
Ehkä, sen vanhan ohjeen mukaan:
eihän saisi
tuomita, ettei tuomittaisi.

Niinköhän? Nouseva katse näytti
että sen sisäinen varmuus täytti:
laki on toinen
yhtä ylväs ja erikoinen,

tuomarin laki, jolla ihminen tohti
kurottaa jumalallista kohti.
Lakiko Lykurgoksen?
Ei, vaan Danten ja Ikaroksen.





V




NOUSTESSA


Kirpeän aamun kiloon
nouse, sieluni, iloon,
vanhoista vanhin, nuorista nuorin,
askelin vaivattomin ja suorin
nouse, sieluni, iloon,

jättäen mielipiteet,
kaikki ne muutkin siteet,
joill' olet ollut aikasi vanki.
Silmäsi nosta, riemusi hanki,
jättäen kaikki siteet.

Tuossa on tuntosi sulla:
kirkkaammaksi tulla
tuulisen aamutuokion lailla,
joka on ennakkoluuloja vailla.
Aina on ilosi sulla.




PROSPECTING


Ohi kämppäni huiskahtavat
ihan uudet tunnot ja tavat.
Yhä yksin jään, kuten ennenkin.
Piti kiirettä uudet tavat,

ne tekevät tietä, ne raivaa,
mut eivät kerkiä kaivaa.
Mikä syvällä välkkyy, piilossaan,
sitä eivät he ehdi kaivaa.

He valtasi paljon alaa.
Mut kerran he tänne palaa
ja keksivät kaivauskuoppani, kun
he tähänkin kerran palaa.

Ja silloin he lapioivat
ja kumisten malmit soivat.
Olen silloin poissa, kun rikkaimmat
jalo malmit syvältä soivat.




AKVAARIO


Seinä, seinä, lasinen ja kirkas,
vettä pieni palanen.
Ole veden-alanen
kalanen,
evien hiljaisessa soudannassa virkas,
vierellä vihreän, vaikenevan lehden
liukuja tehden.

Vesi on, vesi on ihmeellinen,
paina ei se, nosta ei se,
ytimistä vimman vei se —
kuultava kirkkaus vihreän ja sinen.

Muuan niukka litra vettä,
kyllin siinä, kyllin, että
paino poissa,
valtimoissa
viileä varmuus rauhallinen
vihreän ja sinen.
Vesi on, vesi on ihmeellinen.




RANNALLA


Pimeää on,
pilvi liki maata,
tuuli tainnut
eilettäin jo kata.

Meren tunnen
silti tuoksuvan,
avo-vetten
pitkän huminan.

Tyyntynytkin
meri hengittää.
Syvin keuhkoin
nielen pimeää.

tuota vaikk'ei
silmä nähdä saata:
meri valvoo,
pilvi liki maata.




PISARA


Alkukotiin avaraan
kaikki kerran kutsutaan.

Muutamille juottavat
nyt jo valtajumalat

pienen kastepisaran,
tuskallisen, ihanan,

johon hiljaa liukenet
— tahtonetpa taikka et —

jonka kylkiin kuvastuu
taivas, maa ja kaikki muu.

Pieneen, pieneen pisaraan
maailmat saa mahtumaan.




KEVÄIMENI


Mun keväimeni —
joko viimeiseni?
Ole auki aivan nyt, sydämeni.

Ota kukkaset vastaan
ja laulut rastaan,
kuin suvi ois tuutiva kummilastaan,

sinitaivas yllä,
maat hymyilyllä.
Puol'sulanut niihin jo lienen kyllä

ja puoliksi mennyt.
Mihin? Tiedä en nyt.
Vain riemuitsen; olen puoliksi mennyt.




TAJUNNAN TAKAA


Kun tunne rupeaa juonikkaaksi,
se kamppaako sinut?
Sitä asiaa lienet ees ja taaksi
jo kummeksinut.
Niin ahdas on järjen valvontapiiri,
niin matala taivas tajunnan maan —
siell' olet vain hiiri
tai matonen mullassaan.

Kun tunne on vaatinut oikeuttansa,
se salamavalon
lyö jostakin, joka saa suunniltansa
sun tajuntas talon,
ja, silmiä sipristellen, pienen
on ihmeteltävä hiiriväen:
nyt sokea lienen?
vai nytköhän vasta näen?




TULEN


Maailmanhenki,
katso, jo tulen.
Itseni vielä
itseeni sulen,

kohta en enää.
Jotakin raukes,
jotakin aavaa
sieluuni aukes.

Liianko aavaa?
Huimautuneen
hyvä on herätä
maailman uneen.




SEULA


On kummaa kuinka huokoinen
voi olla pinta ihmisen.
Se läpäisee, eestaas, eestaas
sun huountaas,

sen puhki, niinkuin siivilän,
käy aineettoman elämän
salaiset läpikulkutiet.
Mukana liet?

Käyt ulkopuolle ruumistas
ja sieltä jostain, kummissas
sa katsot: asuin tuollakin
ja palelin;

tuo seula, kuinka jaksoikaan
sua pidätellä vankinaan?
Sen ulkopuolle jos nyt jäät,
ken puhuu? kenen silmin näät?




SATAMA


Tyynin mielin soudellaan
soukimpaankin satamaan,

sinne, missä autiot
rannat on ja kalliot,

josta askeleton tie
multapaakun alle vie;

ruuhi soutajatta saa
olla, kunnes hajoaa,

joskus pieni lintunen
laulaa, ohi lentäen,

virren, jonka tuuli vei,
jota kukaan kuule ei.




VIESTI


Tyyntyvän vetten alan
posahdus pilkkoi kai!

Tuntemattoman kalan
syvyys takaisin sai.

Viestinä syvyyksistä
hetkinen läikkymistä
pinnalla vetten alan.

Tuntisinpa sen kalan!



