Aaro Hellaakosken 'Hiljaisuus' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3771. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen, Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.




HILJAISUUS

Kirj.

Aaro Hellaakoski





Porvoo • Helsinki,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1949.






SISÄLLYS:

I

Runo puhuu
Toinen runo puhuu
Pohjalla
Kirottu
Omakuva
Suolaa
Aavekaupunki
Palo

II

Lintu pyryssä
Tipat
Viimeinen sana
Vaellusvirsi
Mannun kourat
Puut palossa
Syys
Sotka


III

Herra Heikkilä
Peilitanssi
Nicotiana
Maailmanteatteri
Taulu
Myrkytetty
Pilvipainia
Pilvet
Läikky
Sunnuntai-aamu
Lahja
Heittäjäiset
Kun

IV

Pimeä tieto
Yön hetkiä 1—4
Suon satu
Puut
Hukkuva minä
Isoa pienessä
Lepo
Kevään kuuntelua
Velallinen
Kesäyö
Lehvän luona

V

Odotus
Tuntemattomat
Seinät
Helppoa
Sydän
Kulkijat
Sumujen laituri






I




RUNO PUHUU


Olen syntynyt jossain, vapaan pilven alla
kuin veljeni aalto ja lintu ja kauniit puut,
olin nimetön niinkuin ne, kuten kaikkialla
ne veljeni muut.
Olin enemmän yksin vain. Olin yksin
kera itseni silmätyksin, 
en itsekkyydestä, enkä tiedä miksi.
Niin oli vain määrätty, että kuulisin kuin
tuli kaukaisuudet minulle läheisiksi.
Niin kantauduin
läpi hiljaisten kammioitten, joista
oli toinen kirkkaampi toista.

Mua älkää viekö torille markkinamajain.
Olen vauhko ja vapaa niinkuin pilvi ja puu,
ja silmien kaikkien, itseensä tuijottajain,
valo heijastuu
mun siivistäni, joill' on väri mullan
ja pilvien tulisen kullan.




TOINEN RUNO PUHUU


Minä, runo, minäkö vapaa?
Jos ennen olin, nyt en.
Olen mäntää, vipua, akselinnapaa;
minut kritiikin ruuvimeisseli tapaa
jos hiukan viheltelen.

Olen konstruoitu niin taitavin aivoin
kuin ikinä robotti muu,
puhun arvoni tunnossa, kenties vaivoin,
liki mikrofoonia sentään suu
vähän viileä kai, mutta hyvin
jo rasvattu sanoin syvin.

Minä, runo, itseni rahasta möin.
Minä häpeän joskus, ja ikävöin

sitä päivää, kun olin veijari vain
ja kukkarotaskua vailla;
veli tuulien, lehtien suhisevain,
ilon leikkiä löin,
surun leipää söin
suvisunnuntaisilla mailla,
jalankulkua muuatta kuulostin
ja sydämin
kai vavahtavin
ihan hiljaa vihelsin.




POHJALLA


Aamunkoitossa kalliostoon
kohahti aalto, aivan niin.
Sinien siinnossa verkonnostoon
karikon syrjään soudettiin.

Mukana ollut enhän, en.
kuuntelen vain, ja kuvittelen.

Kaiketi verkosta kohotetusta
pyrisi vetten hopeaa?
Entäs nousiko muuan musta
liejun hirviö? Laskekaa

verkko se kouristanne pois
kuin sitä ollenkaan ei ois!
Hyppyset irti! Se saalis teille
sovi ei, aamussa soutaneille.

Mukana tosin en liene, en.
Hourailen vain, hourailen

raskaanlaisen ja mustan mietteen
tuijottajasta pohjalietteen
syvien syrjällä vaikenevalla
vetten hirveän painon alla.

Kasvonsa käänsi se, hiljalleen,
aaltojen kulkuun ylhäiseen.




KIROTTU


Älä liverrä lintu, älä helise aamu
niin likellä sieluni akkunaa,
se samea onhan, ja kavala haamu
sen takana sinua karsastaa.

Olen arvoitus. Ja sen pohjalla piili
yhä kätkössä jotakin, jota ei näy,
mut silmänä sillä on hehkuva hiili
ja suusta läähätys kuuma käy,

se väijyy siellä, se hornan kyttä,
sen sormi liipasimella lie
ja se tunnonvaivatta, epäilyttä
tuliluikun poskellensa vie.

Sun kaltaistas se on napannut monta
näinikään, aamuni livertäjää.
Älä lisää saalista tarpeetonta.
Ole vaiti. Pois. Älä tänne jää.




OMAKUVA


Jumin kai tunnette, toukan
jota ei silmänne keksi
koska se tiensä soukan
syö puun-sisäiseksi,

pimeää pilkkoista kaivain
lävitse puun, kovan aineen,
jossa se, kirossa vaivain
torjuu tiimoja paineen.

Toukka se pankaa vuoreen,
tuhannen kyynärän syvään,
tekemään tiensä tuoreen
kauhuunsa jäykistyvään.

Tuhannen tuskan kuorta
kenet on vannehtinut?
Mittailkaa sitä vuorta.
Sisinnä löydätte minut.

Kussa on vuoren sisin,
lauluni suonet juoksi.
Yltääkö kairanne pisin
kivessä-kaivajan luoksi?




SUOLAA


Hyökynä kallion kylkeen lyön
vaikka tuuli jo lakkas.
Pitkän päivän ja pimeän yön
otsani moukari hakkas

turhaan hajalle itseään
sähisten omassa vyöryssään.
Vieläkään en saata
kauheasta laata.

Olkoon niin. Olen ollut vain
huohotus ainoastaan,
itsetuhossa kuohuttain
vaiston vaistoa vastaan.

Kapinoinut ja kiistellyt
olenhan. Siinä on syyni.
On niin vaikea olla nyt
alistuvainen ja tyyni.

Pienoinen pulma vain ei suo
rauhaa: kumpi on kumpi?
hyökykö olin vai kallio tuo
suultansa suljetumpi?

Onhan kuin otsaani äsken ois
moukaroitu ja lyöty.
Jotakin pyyhkäisen poskelta pois.
Suolaa on juotu ja syöty.




AAVEKAUPUNKI


Matkalaukun kuluneen
ynnä keppikolun
tempaisen, ja hiljalleen
asemalle solun.

Tuttu seutu ennestään.
Täällä kiemurteli
ulos lapsenkengistään
muuan vanha veli,

värjötellen, vilustuin,
arpaa lyöden elän—kuollen,
kalvain itseään, ja suin
verisin sen haavat nuollen.

Kipuluola muistojen
täällä humisee ja herää
joka puolla, yhtäperää
kulmanteista katujen,

joita vierain askelin
kuljen, outo, muukalainen,
jonkun aavekaupungin
varjo kummittelevainen,

jolle kaikki seinäpuut
irvistää, ja ikkunoilla
silmät on kuin vainajoilla.
Entä suut? Entä suut?

Vaiti olkaa seinät, sillä
haudan vaiettava on.
Unohduksen ympärillä
olkoon peitto sanaton.

Jotakin jos sieltä ois
silti päässyt karkusalle,
matkaan! täältä irti, pois
aavistusten asemalle!




PALO


Uupua voi. Ei sammua voi,
ei saa.
Kammottavasti jossain
sisällä kuumottaa.

Raossa matalan pilven
ja jäisen maan
tuomittu olen
tulena tuhoutumaan.

Kauan se kestää, kauan.
Loputtomat
yöt ovat olleet ja päivät
roihujen kaluamat,

romahtaneet on kuumaan
hiillokseen
pylväät suuret ja pienet.
Pimeyteen

syöksyi kipinäsuihkut
suustani ulos,
aivut päässäni kiehui.
Missä on tulos,

elämän tulos
ja hohkan ja hornan ja palon?
Kypsyikö jotain?
Annoinko johonkin valon?






II




LINTU PYRYSSÄ


Sakeasti satavat
lumihiutaleet,
hidastellen matavat
uudet taipaleet.
Lienet, lintu, lämmin;
lennä päättävämmin.

Mannut valtakuntien
kerran vaihtui allas.
Kutsumukses tuntien
siiven suhinallas
yhä lento lämmin
vetää kiihkeämmin.

Usko: loihtu laukeaa,
taivaanrannan taaksi
suven arkku aukeaa
luvatuksi maaksi,
väsymättömämmin
lennä, lintu lämmin.

Usko uupunutta vei.
Eksyneensä tiedä ei.
Siipi hangen lumea
lyö, on silmä sumea.
Vielä kerran, lämmin!
Nukut heleämmin.




TIPAT


Kivun veitsi kiilsi.
Hiljalleen se viilsi
auki jäsenet,
paljastellen arkain,
herkkäin hermoparkain
kaikki säikehet.

Sahakin jo säristen
kallon kautta kulki
— aivot auki — julki
siinä on ne, väristen.

»Hieno alku vasta»,
sanoo Kipu. Vasta?

Niin, hän pyyhkii hyvillään
verisiä käsiään,
taskustansa jostain
sievän pullon nostain.
Kivun pullo kohoaa,
pienen tipan pudottaa
hermoon arkaan,
niin, ja aivoparkaan
tippuu, eikä tipu,
tippuu. Se on kipu.

Veistä ei, ei sahaa.
Tipat, tipat ne sahaa.




VIIMEINEN SANA


Himmeni metsät, himmeni maat,
taivaat pääsivät esiin
valaen värinsä vaiteliaat
viilentyneisiin vesiin,

joilla on läikkynyt, levottomana,
ratkaisematon sana.
suurekas ei, mutta luonnostaan
vaahtina vierivä kyllä,
kaatuen pintaan rajattomaan
pauhulla, sähähtelyllä,

tietäen kaikesta odottamastaan
turhan kasvojen tulevan vastaan
joskus kylminä, niinkuin jää,
joskus loistaen hurmaa,
johon on kätketty hymyävää
pettymystä ja surmaa.

Ääreltä ääreen, levottomana,
hoipersi äsken sana,

liian painava synnyltään
nousuihin siivittyviin,
liian kepeä menehtymään
yhdeksän syllän syviin.

Sinne on kaikesta hiven ja hiven
uponnut painolla raudan ja kiven.

Viimeinen, tämä, tietää sen
missä on hirvein syvyys,
minne ei ylety sädehtien
viisaus, ei hyvyys.

Viimeinen, tämä, kuvittelustaan
saakoon painua mujuun mustaan

vasta, kun ympäri himmeni maat,
taivaat vyöryivät esiin
valaen värinsä voimakkaat
hiljentyneisiin vesiin,

joitten keskelle, suruttomana,
vajosi ratkaisematon sana.




VAELLUSVIRSI


Yksikään ei lehvä nuoku
siellä, minne nään,
Autioisen tuulen huoku
ohi mennessään
pyyhkäisee vain kulmaluuta.
Eikä muuta
siellä, minne nään.

Eessäpäinkö silti vilkku
pienen nuotion?
Hiilloksessa hehkun pilkku.
Askel maltiton
aavistat jo: kierrät tässä
ympyrässä.
Hiillos oma on!

Eihän ollut ensi kerta
ett' on käynyt näin.
Huohotinpa vaikka verta,
mutta aina näin:
tyhjän kautta kuljen tässä
ympyrässä
tyhjää päin.

Mutt' en päästä, niinkuin ennen,
naurun riehuntaa.
Jaksan sadantuhannennen
kierron suorittaa
tyhjän tuulta soitatellen,
kuulostellen
viime kaiun taa;

kaiken tyhjän keskimailla
pensseliini käyn,
huitaisuilla railakkailla
piirrän vielä näyn:
kangastuksen, jonka tähden
taasen lähden
uudelleen ja käyn.




MANNUN KOURAT


Pilvi on raskas niinkuin lyijy.
Onkohan lähdön läheisyys?
Kuolemankourain heleä ryijy
aholla liekehtii. On syys.

Kuolemankourat, saniaiset,
kesällä hiljeni viheriään,
syys ne sytytti, odottavaiset,
värien hehkuun heleimpään.

Kourat ja ranteet, sormia nostain
syksyn yltyvän ilmoihin,
tuovat ne juuristansa jostain
kutsua mullan iloihin,

loistaen kaikkea kalman kultaa,
houkuttaen ja pettäen,
tuoksahtain ylikypsää multaa,
lahonkin lemua hiukkasen,

pyyhkäisevät ne sormillansa
polvia, aivan vaiti vain,
sanattomassa loistossansa
ajatuksia uuvuttain,

kiertyvät ottein kahisevaisin
ohi-astujan askeliin.
Aatos, vaikk'ei vavahda laisin,
katsoo väreihin kukattomiin.

Hiljaisempi on askel tänään
kuin oli vielä eilettäin.
Mannun kourat jo, ystävänään,
vetävät, syvyyksiä päin.




PUUT PALOSSA


onko jo lahdekkeen
hyytävän kylmän veen
ylitse nousseet liekehtimään
veret mantereen

loistava lokakuu
kun jok’ainoa puu
seisten suorana juurillansa
talveen kurkottuu

aavistamattakaan
että on nostamaan
joutunut pienen loimuvan liekin
kohtalomaisemaan

jossa jo olla pyys
lähtöjen lämpimyys
kaikkien kylmien tähtien alla
kaikkien syksyjen syys




SYYS


suven viimeistä konttia kantain

          sitä värien konttia niin
          sitä painojen konttia niin
          joka unohdettiin

syys asteli mykkä ja kieletön mies


     mutta korvaton ei kenties

ohi märkien metsänrantain
ja saappaan sisällä hulisi vettä
ja kurkkua kouraisi että

          suven lintua ei
          joka huolet vei
          ei kukkaa-nukkaa-tukkaa
          ei liikoja illusioita

     tohinoita vain kohinoita
     oli harmaja pilvi ja puu
     ja huohotti tuulensuu
     oli aalto pahalla päällä

sadekuuroja roiskahti tuolia ja täällä

          mitä toi suvi kai sen veikin
          pois jälkeen lyhyen leikin

syys muisti nyt on lokakuu

          pian riisuutuu
          jo pensas ja puu
          ja maa on kolkko ja marras
          lumen luutima lahden parras

syys kauan asteli käyden
sade niskassaan
yli pellon ja maan

     kera kontin painavan-täyden

jos ähkyvin suin olemattomin kielin
ei tyhjin kourin ei tyhjin mielin

     ja tuumi yksi on varmaa
     tämä kontti ei ole harmaa
     se karjuu istu ja pala
     jos purkaa en sitä ala

ja niinpä hän ilmein mietteliäin
suti huitaisi tuonne ja tänne päin
ilon raikuvan niittyyn ja hakaan
ja harteille metsän vakaan
hän maalasi manttelit upeat niin
kuin tulen ja lieskan paraadiin

          ja hän itsekkin ihmetteli
          miten tyhjät täyttyi ja eli

ja kaikki se leimusi kaikki se paloi
kipukontistaan mitä syksy valoi
yli uskosta riisutun yksinäisen
ja viheliäisen
hän viskasi sen yli lokaisen maan

     vajavuutensa laukaisi pois kokonaan

syys maalasi niin syys maalasi näin
väriläikkiä uusia välkyttäin

          pois hävisi harmaa musta
          sai kaikki oivallusta

ja syksy on vaiti ja ihmettelee
yhä vieläkin maalailee
kun talvi jo tuo hopeansa ja muut
ja riisuu kaikki puut.




SOTKA


Hyvät on syksyn kirjaimet
maassa ja puussa ja vetten päällä.
Sehän on selvää: huomiset
kirjoitetaan jo jäällä

lehdille, joita ei ollenkaan
ole, ja lahtiin, jotka
jättänyt on sukelluksiltaan
viimeinenkin sotka.

Hyvä on kaikki niinkuin on.
Jäätä jos saadaan, ei saada rapaa.
Sukella ilolla, kahleeton.
Syvyys kaikki on vapaa.






III




HERRA HEIKKILÄ


Niinkuin sauhukuontalo ikään
herra Heikkilä leijailee.
Kenties hän ei ollut mikään.
Eikä hänen tajunsa selvää tee:
sauhu ja nolla jos pannaan vaakaan
kumpi painavammaksi saakaan.

Niin, olomuotoa jos on monta,
sopivaista ei tuokaan lie
että ihmistä olematonta
tuntemattomat tuulet vie
vaikka hän istuu tuolillansa
omassa osakehuoneessansa.

Niin, ja seikka on sittenkin noin.
Herra Heikkilän kuori vain
könöttää tuolilla, röyhevin rinnoin,
oivallisuuttaan tuijottain,
todeten, että on komea olla
sentään pyöreä nolla.

Painava numero! Siihen asti
kun tuli tuuli huoneeseen,
tuli kuin huomaamattomasti
henkäys hyttysen havahtuneen,
pyyhkäisi lävitse takin ja liivin
pienin, elävin siivin,

pöllähyttäen sielun sieltä,
pienen, ja sauhun kaltaisen,
kiertelemään liki seinän pieltä.

Yksi elävä hetkinen
sai herra Heikkilästäkin ulos
ominaispainon, ja tuossa on tulos:
herra Heikkilä ei ole mikään.

Hän vain hiljaa leijailee
niinkuin sauhukuontalo ikään
vaikkei liikettäkään tee.
Sauhu hän on, ja sauhun lailla
taatusti painoa vailla.




PEILITANSSt


Kukaan ei sovi kellekkään.
Kaikki tanssivat yksinään
nyt, tänä hetkenä, kerran
pienen hivenen verran
tanssivat yksinään.

Peililasiseen astiaan
kukin on pantu, ja purkissaan
silmä ei seinää yllä.
Tilavaa on kyllä.
Kukin saa purkissaan

keksiä ympäri hartiain
uusia avaruuksia vain,
niin, ja seurallisuutta
joka puolella uutta.
Ympäri hartiain

minne ikinä vilkaiset,
aina on yhdenkaltaiset
jäsenet liikunnassa
olemattomassa.
Yhdenkaltaiset,

samat ovat liikkeet, kasvot, kuin
toisistansa heijastuin.
Lienet kai joku noista,
tyhjässä tanssijoista
toisiin heijastuin.

Viulu vinkuva kitkuttaa.
Tanssia täytyy ja tanssia saa
sievin sätkytyksin
kaikkien kanssa yksin.
Viuluhan kitkuttaa,

nuotin vierestä parkaisee.
Missä on soittaja? Ethän tee
tyhmintä kysymystä,
vaikka ei epäilystä:
jossakin parkaisee.

Tanssi, tanssi! Jos seisahdat,
muutkin seisten tuijottavat
silmies sisälle asti,
kysyen uhkaavasti;
miksi seisahdat?

Tanssi keskellä tyhjyytes,
kolhaise otsasi otsalles,
kompastu lopuksi omiin
polviis, ja putoa lomiin
tyhjyytes.




NICOTIANA


Harmajaa sauhua, tupakan tuomaa,
huoneessa huljuvan näät.
Eikä sen lävitse tarkkaan huomaa
puolituttua vanhaa kuomaa,
jonka mietteliäät
kasvot kuultavat tuolta
pöytälampun puolta.

Katse laski ja katse nousi,
aatos kupli ja aatos sousi
ikkunalasien iltaiseen
tammikuiseen tummuuteen;
kauemmaksi ei nää
vastapäistä seinää.

Pieni on huone, ja ympäri kai
samallaisia sata,
joitten lakena olla sai
naapurin lattiata.
Askel päähäsi paukkaa
puhki kaikuvan katon,
pianon kilinä laukkaa
lävitse lattiamaton.

Lyhyt on täällä silmän tie,
korvalla taival pisin,
joka vie seinän lävitse, vie
syöksyin irrallisin —

Hyvä on hyristä hiljentyin,
paha on avata täällä
rintansa, täysin henkäilyin
toisten alla ja päällä.

Paras on aatos, joka ei paina,
paras on sanasi olla laina
ylhäältä, alhaalta, viereltäsi,
kirjasta, joka on pöydälläsi,
vaikka sen tajuat vaivoin
litistetyin aivoin.

Nicotiaanaa sankemmasti!
Lattiasta lakeen asti.




MAAILMANTEATTERI


Kasvoitpa töllin penkille taikka
osakehuoneisiin,
sinun on saatava pääsinpaikka
maailmanteatteriin;

sinne on päästävä Liisan ja Jussin,
maksoipa tuo ilo pillit ja pussin.

Niin, tämä paikka on ovela siitä
ettei pääsymaksuksi riitä

muu kuin kaikki. Mitä ikinä iöytään
taskusi pohjilta, levitä pöytään.
Surra ei sovi tuota.
Usko ja toivo ja luota.

Ohjaaja, kuulitko, huusi jo
näytelmän nimen: Illuusio!

Mitä näit? Mitäkö kuulla sait?
Siitä on tapana olla vait.

Kielitaidoton ehkei voi
tajuta oivallusta.
Huilu ei kuurolle soi, ei soi.
Sokean silmä on musta.
Kaikki on verhottu kalastajalta
ruuhensa tuhdolla odottavalta.

Kenties verhoon valottomaan
auennut ei rakoakaan?

Toki voit kerskata suulla:
tuuli on tainnut tuulla.
Voinet vannoa: jotakin sait,
ehkei sen mittaista kuin mitä hait,
saattanet sentään luulla

päivänsäteestä puolikkaan
kimaltaneen sun vuokses,
taivaan tähden ja makean maan
kumartuneen sun luokses.

Vähempikin jo riitti.
Kiitän, kiität, kiltti.

Et kai hakenut ilmestystä
jostakin enemmän kätketystä,
kourassa matkalippu — liian
kaukaisen maan, Utopiian?

Tai voitko vannoa, ettäs maksoit
kaiken, minkä jaksoit?

Olitko kaikin tavoin
tyhjä, köyhä, avoin?




TAULU


Maa kuin raskas massa
kiiltää kosteuttaan.
Ilmassa kohisevassa
pilviä laahataan

kyntäjän luona erään,
joka ei kuule, ei nää
muuta kuin auran terään
hitaasti kääntyvää

maata, maata, maata
saappaissa lotisevaa.
Pilvien tihku ei saata
olla sameampaa

eikä voi avarat olla
kehykset taulun tään.
Tälläkin vainiolla
sentään kynnetään.

Niin, ja kun sato on saatu
vaosta harmajan maan,
leudompi värien laatu
tauluumme maalataan.

Tämähän oli vain varkain
vilkaisu sinne päin
missä on viiltely sarkain
käynnissä, kipein säin,

ilmassa kohisevassa
pilvi kun laahautuu,
maa kun on raskas massa,
alaston aholla puu.




MYRKYTETTY


Sieluni kaupungin yössäkin valvot.
Väljemmän ilman ja vetten kalvot
kaukana jossain näät.
Katujen valheesta myrkykkäästä
haluat päästä
sinne, missä on puhtaat säät,

metsien hämyä, paljon vettä,
loiskuvan aallon kimmellettä,
ilmaa loputtomiin
tuonne ja tänne, ja taivaskuvin
vaihettuvin
poudasta tuomion ukkosiin.

Silmän se pyyntö, korvan se ratto
— seinätön seinä ja katoton katto
liiallistako lie?
tympeitä mieliä täytyykö kestää
voimatta estää
tartuntaa, joka tunnon vie.

Kaupunki-sieluni, muistanet, että
keskellä vesien kimmellettä
väljinä ilmat nään.
Katujen valheesta myrkykkäästä
himoan päästä
porteille tuntoni puhtaan sään;

siellä on kirkastuspäiväkin kyllä,
pitkäisen loimotus otsani yllä,
otsani tahraisen.
Salama, nostanet ratsusi selkään!
Täällä mä pelkään.
Sinua, polttoas pelkää en.




PILVIPAINIA


Taas pilvet, rehevin ryntäin
lyö painia, töppöset kyntäin
avaruutta jylisevää,
Ja linnut puikkivat pakoon,
ruispelto kaatuu lakoon,
hätä lampailla on: bää-bää.

Ihan heikot sydämestä
hui! puuskutusta ei kestä
edes kuulla, ei katsahtaa
noin surkeilemattoman roimaa
sylipainia, jossa on voimaa
ylimaallisen muhkeaa.

Pois pienet poikaset tieltä
kun, tavaten taivaan pieltä
nuo heittää ja vierittäy
jotta urholta kukistetulta
lyö täräys silmistä tulta
ja kallossa kohina käy.

Ei, nythän jo suihkun roiskein
on ehditty läiskein, loiskein
ihon hikisen huuhdontaan.
Käy syrjään, maan mato, tynkä.
Pian lienet länkä ja lynkä
kun pilvissä paiskellaan,

kun, vettä valuvin ryntäin
taas kieriskellään, kyntäin
avaruutta jylisevää,
kun leimaus lyö tämäntästä
ja ilmojen ryskinnästä
soi riemua jyhkeää.




PILVET


Pilvi puheli kalliolle:
Täällä on kepeä niin!
Avaja silmäsi auringolle,
ilmojen ihmeisiin,
täällä on monta
olematonta,
kaikki kepeät niin
ettei jalkamme maahan yllä
eikä sen kallioon.
Näetkös, huntumme pyyhkäisyllä
silmäsi nostatamme kyllä
meihin ja aurinkoon.

Kallio vaikeni, eikä suotta,
sillä sen jykevän otsan alla,
lähteen kalvolla vipajavalla,
kymmenentuhatta vuotta
oli jo väikkynyt monta
yhtä olematonta.
Kunhan hälveni pilviväet,
palavan auringonkin näet
korkeudestaan astuneen
syvälle lähteeseen.




LÄIKKY


Loiskun tuolla, läikyn täällä
rannan pitkän paaden päällä,
    ollen vain
syvän itku irtonainen,
läikky läpikuultavainen
    ulappain.

Pohjaliejun päältä jostain
huohotusta tänne nostain
     kuuntelen
kuinka painot, kuinka vaivat
oudon kirkastuksen saivat,
     muuttuen

loiskumiksi, läikkymiksi,
vaahtivöiksi valkeiksi
     välkähtäin
kuin ei koskaan oisi muuta,
kuunneltais vain tuulensuuta
     suvisäin.




SUNNUNTAI-AAMU


Kivikirkon tornista ympäri poukkoin
jyly malmin soi yli korven loukkoin
kun äsken astahdin kesäiseen
pyhäpäivän puhtauteen.

Käyn pois. En halua kuulla heitä.
Nyt vaivaa virsi ja isämeitä.
Hyvin kaukana, kun ei kukaan nää,
vain paljastuu tämä pää;

sekin, aivan kuin tuo temppelikansa,
myös nöyrtyy edessä jumalansa,
joka tuulen kädellä pyyhkäissyt
on otsaani aivan nyt —

hän valtavin askelin astuu esiin
ja katsoo kauaksi välke-vesiin
ja heilimöineen pellon luo
sadepilven suhinan tuo.

Tänä päivänä, kun olin aivan yksin
kera suvisen aamun silmätyksin,
olin taasen likellä rakastavaa
ja pyhää jumalaa.




LAHJA


Kaulaasi kannoin
liekehtiväisen soljen,
keveän kuin on
kuulto kultaisen oljen.

Silmin ja sormin
koskea ei sitä saata,
muuta se onhan
kuin olevaisien maata,

mutta sen loiston
lukea saattaa kyllä
kimmeltelystä
kasvojes alla ja yllä,

niin, ja se solki
polttaa kuin olis tulta,
näännyttävästi
painaa sen kuulto ja kulta.

Solkea tuota
saat iät päiväsi kantaa,
näkymätönnä
kaiken se ottaa ja antaa,

enkä, en voinut
auttaa asianlaitaa:
kevyt kuin olki,
raskaampi rautaista paitaa.




HEITTÄJÄISET


Heijun-keijun, muijaseni,
miksi suruinen?
Nostan käsivarsilleni,
hiukan heijailen.

heitän ulos akkunasta,
heitän, heitän sun —
tuolla vastaanottajasta
taasen tunnet mun.

Saivat heijan, heittäjäisen
sydänpolttelos.
Pehmeät on menninkäisen
tassut, tunnetkos?




KUN


Kun olkapäätäs kosken,
    silmääs siirtynen,
on niinkuin kylvyn saisin
    aivan hiljaisen.

Ei puhtaampaa voi olla
    kasteessaan kun pisaroi
maan sateen jälkeen ruoho,
    taikka aamun koi

kun päivännousun aikaan
    metsänlatvaa rusottaa
ja aamulinnun huilu
    huhuaa.






IV




PIMEÄ TIETO


Mikä varjon heittää, se onhan
kai materiaa.
Mut kaikki aine on tiedolles
läpikuultavaa:

voit aivan helposti nähdä
läpi kiven ja puun
ja, luulet, ihmisen pinnankin
ja kaiken muun.

Vain pimeää pulmallista
on varjosi sun.
Miks et voi kuulua yhteyteen
läpivalaistun ?




YÖN HETKIÄ


1 (Jäätynyt pisara)

Kylmä helmiäinen
kyllä lienen nyt.
Mutta enhän, jäinen,
jääksi syntynyt,

koska jäykkyyden tään
tiedän liikkuneen —
onhan sillä sentään
muoto kyyneleen.

Jos se säihkyn saikin
kylmän kristallin,
hermoäänin kaikin
kerran hengitin.


2 (Käsi)

Tämä käsikö, tämä
taas nousi ja löi?
Olen kirojen myrkyttämä,
en viheriöi,

en seesty suvantovuoksi,
vaan kiehahdan.
Tule, auttaja, luoksi. —
Jo vajoan

putouksena kuiluun syvään,
joka kumahtelee.
Olin huono hyvään.
Nyt palelee.


3 (Sana)

Älä sanalle mitään sano.
Ole hiljaa vain.
Se korva on valkenevain
ja sillä on nälkä ja jano
sinut löytää itsesi alta.
Se on etsivä valta.

Älä sanalta mitään ano.
Ei mitään se sano,
se liikkuu vain, kuten liikkuu meissä.
Ja voimattomuutesi jyrkänteissä
se kantaa yli.
Sana, hauras, nostava syli.


4

miks muuta etsiä silloin
kun hiljaisuus
hyvin sanelee kaiken (ja sana
on aina uus)
ja taistelu yhtä hiljainen
pois pyyhkii
muun kaiken sen
väliaikaisen
joka vannoo väärin
ja vieroksuu
kun alaston syntyy
ja polvistuu


SUON SATU

Turhaan turhan vuoksi
kaikki tapahtuu.
Hiljaisuuden luoksi
kasvoi koivupuu

laitaan suuren suo-maan,
jossa lahotaan
harmajainsa huomaan
kokonaan;

nosti sinne viirin
pienen, vihreän,
yli soitten piirin
sammal-sileän.

Suuremmiksi taitaan
tulla kuin on tuo,
noussut soitten laitaan
hiljaisuuden luo.

Harmeneeko suoksi
sekin koivupuu?
Turhaan turhan vuoksi
kaikki tapahtuu.




PUUT


Kaikilla puilla
on huuto
aivan suora,
äänetön.

Ilmakehässä
vapaassa, vapaassa
maan säteitä
ne on.

Sidotut pimeään
epätoivoisin juurin,
kamaran pintaa
ne jatkavat pois
kehään toiseen,
näkymättömään,
joka liikkuu aina.

Ne liikkuvat itse
sisäisessä
valossaan.




HUKKUVA MINÄ


Läjä tietoja, nimiä, käsitteitä —
vain kapulakasa, joka kalisee
ja kasvaa. Niinköhän meitä
paholainen sinuttelee?

Nimi: seinä, piirtäjä kylmäin rajain.
Nimi: erillisyyden kaiken syy.
Vain askelko itsensä unohtajain
vie viisauteen, joka hämmentyy

olevaiseen päästessään, joka tunne
ei mittaa, ei rajaa, ei pidättäjää?
Kysymykset sammuvat, yks on tunne:
olet unta, paraikaa heräävää

pois jostain kummitusmaailmasta
hyvin suureen ja avaraan köyhyyteen.
Sisäpuolella kaiken nyt olet vasta
ja vajoat keskipisteeseen.




ISOA PIENESSÄ


Salainen, kaikkialta
silmäsi katsoo kuin
himmeän verhon alta,
mieltäni kummeksuin,
ahdasta, laimeaa,
joka vain aavistaa.

että olet voimalla käynyt
kaikkiin aistimiin,
syvälle syövyttäynyt
tuntojen lähteisiin,
että olit kielellänikin, kun
huhusin nimeäs sun.

Salainen, minua vaivaat.
Onnelliseksi teet.
Sinussa maat ja taivaat
vähään on mahtuneet
läikkyäkseen tajuuni kaitaan:
millimetrin laidasta laitaan.




LEPO


Tämän tuulisen Ilman
olen painoinen vain.
Sen liikkuvan levon
hakemattani sain,
olen keveys, voima,
näkymättömyys,
sitä aivan turhaan
sana kiinni pyys.

Mut mihin en kuunaan
kyennyt ennen,
sen teen ohimennen —
vein pilveä, eikä
se särkynyt
ja leivosen ääntä
nyt helisen, nyt.
Näin kevyttä muuta
ei lienekkään:
lepo liikkuva, ihme
itsessään.




KEVÄÄN KUUNTELUA


Toukokuisen sateen suhu
vaiennut on kokonaan.

Tuulikaan ei vielä puhu
oksaan kimaltelevaan,

jossa vaiti aukeavat
silmut ilmaan tyveneen.

lehdenkärjet kurkottavat
nyt jo hiirenkorvineen

kuullaksensa: huokuu herkin
hengin hyrinät jo suun

kunnes lauluun alkumerkin
antaa lintu toukokuun.




VELALLINEN


Virkahti pienet
virpien päät:
liki jos lienet,
meidätkin näät,
kivenkin kuulet, sirusen huulet
aukeavat, joita mykiksi luulet;
auki jos lienet,
lähelle jäät.

Mitään en keksi,
jolle en lie
velalliseksi
tullut, ja vie
askelet yhäti likemmäs uutta
kaikelle pienelle velallisuutta.
Muuta en keksi:
tämä on tie!

Velka ei pistä
suunnaton.
Lähentymistä
velassa on,
kaikki se, mikä on mykistynyt,
pienuuden ilolle altis on nyt.
Lähentymistä
elämä on.




KESÄYÖ


Auki jäivät silmäripset
kesäyön,
nuku ei se, valvo ei se,
mutta työn
äänet kaikki vaienneet on,
kaiken työn.

Milloin korva herkemmästi
kuulikaan
aironkolkkeen kaiun, taikka
kokonaan

aukes pienen peipposlinnun
laulantaan.
Ken ei uinu eikä valvo,
hengittää
aistimusten tuolta puolen
siintävää
ilmanrannan kukkeutta
viileää,

jossa himmeästi uivat
esineet,
varjottomin ääriviivoin
piirtyneet,
kosketuksen rajain taakse
siirtyneet.




LEHVÄN LUONA


Toivoisinko takaisin
tunnon, jonka ainiaaksi

tuonne, tuonne kadotin
pienen koivun lehvän taaksi?

Turhaan aatos pohti, pohti
josko painavaa on poissa.

Lehvä vaikeni ja hohti
sadepäivän pisaroissa,

vihreys kuin aivan uus
tänään siitä aukeaisi.

Mykistyttää miehen taisi
lehvän luova hiljaisuus.






V




ODOTUS


Sielunliike
aivan kivuton
utuverhon
huljutellut on
sisäisyyteen,
jossa vielä käy
hyöky, eikä
tyyntyvän se näy
meren lailla,
jolle kirkastuvat
joskus taivaan
kasvot, pilvikuvat.

Sielunliike
tyyni, kivuton,
tuulenkäynnin
alkutahti on
tajunnassa,
jonne läikähtää
tuntematon
ilmanhenki, sää,
tuoden rantaan
loiskahduksen jostain,
pauhinoita
piiloistansa nostain,
jotka purkaa
auki aaltoaan
niemenkärkeen
vaahtivalkeaan.




TUNTEMATTOMAT


Jo ympäristö himmentyy.
Ei sun, ei mun se liene syy,
ei kynttilöiden muiden;

vain kyllin nähneen silmän tie
pois jostain ulkoisesta vie
taas piiriin salatuiden,

taapäinkö? vaiko eteenpäin?
ei kartoittaa voi mielekkäin
ja selvin sanajuurin,

ei selvemmin kuin kerran ties
se kapaloitu pikku mies,
se, joka silmin suurin

ja tyhjin, vailla itseään
löys aistimusten hämärään
kai meistä varjon vasta,

niin, meistä, jotka siirrettiin
sen aikain alkutuntumiin
pois tuntemattomasta.




SEINÄT


Todellisuuden
litteä pinta se on,
litteä, lattea,
hengen asumaton,
josta en pääse
lävitse, toisempiin
todempiin kerroksiin
itsessäni ja muussa
kaikessa, kunnekka on
kätketty jokin
sormin koskematon
huhuta sanoin
haparoivin ja herkin.
Mistäkö saan sanat?
Aavistus, antanet merkin!
Pimeän pintaa
sormeillen
löysinkö sen
koskettavuuden
lävitse käyvän
huokoisuuden?
Turhuusko toinen
takana siell' on,
syrjimä tylyn
naurun ja kiellon?
Huuleni painaen
viimeisiin
salaisuuksien
seinämiin,
niitten lävitse
imeä sainko
tihkua toisten
maailmainko?
Niitten makua
etsii jo sana —
sentään litteän
avuttomana.

Niin kuin aurinko
lävitse pilvien katon,
kajastus jostain,
joka on saavuttamaton,
valottaa puhki
kaiken sen harmajan kalvon,
joka mua piirittää.
Valoa vaikka en nää,
henkenä valvon,
huhuan viestiä, harmaan
taa, epävarmaan.




HELPPOA


Lumikidettä, pilven pieltä ja aallon soljuntaa
ja kukkaa kedolla, tottahan niitä on helppoa rakastaa,
ja paljoa muutakin, joka ei tahraa ehkei järkytäkään,
nostattaahan vain kuvitelmia harmaimpaan hämärään.

Mutta rakasta ryppyä, hikeä ihossa ihmisen,
ponnistuksia, joitten edessä vapiset, vähäinen,
rakasta askeljälkeä, joka rapaan jäänyt on
kun sen ylitse hoiperteli suru sanaton,

lihasi läpi kun työntyy pistin, ja luitasi järsitään,
ähkytkö silloin: hyvä on näin? Sen äännätkö mielellään?
Oletkos elänyt pohjia myöten käskyn: vihamiestä
äläpäs kiroa, vaikka tuo ois voinut hiukan piestä.

Vilppiä vailla myönnätkös: on kohtalo kaunis, kun
pyyhkäisee pelilaudaltansa nappulan pienen sun,
joka ei ollut parhaillaankaan tuota eikä tätä,
parahdus vain ja epätoivo, kummallinen hätä

olemaan enemmän, näkemään syvemmin, olemattomaan
asti katsetta puhkaisevaa läpitunkemaan,
kunnes tyytyi vilkaisemaan, ujosti, ohimennen,
jotakin hymyä, jota ei ehkä huomannutkaan ennen.




SYDÄN


        »Se on omistajansa nyrkin kokoinen
        ontto lihas rintaontelossa, hiukan
        vasemmalle viistossa.»

Lapsen sydän
itsestään ei tiedä.
Tykytellen
saa se verta viedä
solukoihin.
jotka hymyilevät
niinkuin niistä
läikähtäisi kevät
aivan pieni
kaikkiin esineihin,
ilmaan, jota
hengitämme, meihin.

Sydän nuoren
voimastaan ei tiedä.
Sen on pakko
pauhaellen verta viedä
kaikkeen, minkä
keksii altis aivokuori,
ujo ehkä
mutta kipeästi nuori,
typeryyden
tyhjimmänkin virkkain
lämpimästi,
sinisilmin kirkkain.

Mies-sydän, nais-sydän
kypsä ja todellinen,
jyskeen tiedät sen,
jota on mitattu tohtorissa
kardiogrammin piirroksissa.

Tiedon vierellä, sen
kirotun-todellisen,
tähyät, valittaen.
Sätkivä moottori, käskyläinen,
kuinkas et ole tyytyväinen
pumppuhuoneesees,
joka on kylmä ja sees?
Odotus, ovella valvoin,
pyysikö olettamaan
että me, voimin halvoin,
sentään rakennetaan
laiturin kärkeä, kunne
laiva se poiketa vois
jota ei kukaan tunne,
mutta joka kerran tois
pienen paketin sille
tyhjälle laiturille.

Sydän värisee vanhuksella
— ei siedä kuulostella —
jo itseään se syö ja juo
mut sittenkin se lyö ja luo
kuin hädässä, niin kuin kiire ois
joku salattu löytää salasta pois,
kuin välille kahden maailman
se sillan takoisi tutisevan,
yli syvyyden lankulle astahtais
ja kahtaalle sieltä katsoa sais
läpi seinien, jotka ei lävitse näy,
vain himmeä värinä puhki käy
kuin sydämen iskuihin sammuviin
jo vastattais. Joko vastattiin?



KULKIJAT


Hänen sormiinsa tarttui tiivis enkelin käsi,
pitkä ja kapea, joka ei puristanut
murskaavasti, tarttuihan tyynin ottein
niinkuin ainakin ajatus ankara, ylhäinen.

Hänet vietiin pitkin katua, illaksi hämärtyvää,
kun lamput syttyivät ikkunoihin.

Ja niinkuin näyttämön edestä verhot reväistään,
niinkuin laatikosta sen kylki vedetään auki,
niin veti ankara käsi talosta seinän pois
aivan koko sen pituudelta, ja ääni kuului:
Nosta pääsi ja katso.

                       Hän, kulkevainen,
jonka sormet vavahti kourassa vahvemman,
katsoi ja näki vain kuusikerroksisen kivimuurin
suljetut luolat, paljastettuina kaikki,
vieri vieressä, puserrettuina kuuteen riviin,
niin ällistyttävän ohuin seinin, jotta
niitä ei ollenkaan silmä ois erottanut
ellei luolien rajoja piirtäisi näkyviin
valaistus, laadultaan erilainen,
tuossa räikeä, tuossa jo himmeämpi
tai värisävyltään vaihtelevainen tai
musta niinkuin pimeän reikä pimeimpään.

Hänen ranteessaan käsi lujasti kiinni pysyy.
He kulkevat. Ei, joku ylhäinen siivillä viuhtoo
jotta he siirtyvät, ilman kannattamina,
tänne ja tuonne. Ja milloin he pysähtyvät,
seinät humahtaa syrjään pitkin pituuttansa
ja laatikko uusi ja uusi sälänsä paljastaa.
Kiellätkö, ettei enkeleitä ole?
Sinulle ellei lie, jokin muu tuo olkoon siis,
joka käskee: Pysähdy, tirkistä tarkemmin,
muutu katseeksi, kuuloksi, aistimuksiksi muutu,
riistäy irti ja vapise.

                     Hän, joka nyt on irti,
kenties hän ei liiku. Hänessä muututaan
sisään ja ulos — etäisyyteen tuonne,
jossa on laatikoissaan monta liikkujaa,
toiset mustina varjokuvina valoa vasten,
toiset kasvoillansa lamppujen kelmeys,
kaikki he häälyvät, puhuvat, purevat ruokaa
levottomina, tuontuosta kelloon vilkaisten.
Vain joku juopunut tukkihumalan turvissa kuorsaa.
Vain koira lepää nurkassa, pää käpälillään,
ja uneksuu kanervanummesta, jonka oksistot
humisevat ja tuoksuu viileä maa.

Hän tässä, hän pakenee luolasta luolaan.
Hän pyydystää. Hän on sääli ja levottomuus.
Hän jotakin välttää, kiertää, johonkin hän ei katso.
Hän, kaiken-näkijä, hiljaa voihkaisee
kun ääni jyrähtää: Miksi väittelet tuota,
upota itsesi häneen ja hänessä tee,
minut hänessä tee,

                 Ei katsoa tarvis. Hän tietää.
Hän tietää, siinä on pieni ja himmeä huone, pieni
mies, joka pöytänsä ylitse kyyristyen
paraikaa kirjoittaa tätä runoa, ponnistaa
jotta se pysyisi raiteillaan eikä eksyis enää
enemmän mielikuvien sekavaan paljouteen.

Hän, joka seisoo tässä ja tuijottaa, hän eksyi
sittenkin ja karkasi muihin — muut ei häneen
tulleet tulvien, täyttäen kivullaan, janollaan.
Hän parahtaa onnesta, sillä hän aavistaa,
ei, läpi ytimiensä hän viiltävästi tietää
miten ranteessa tiukentuu ote ankaran enkelin
sormien, joissa on ajatus, joissa on lujuus
kun ne nostavat hänet pois pieneen huoneeseen.

Hänen katseensa kirkastuu, kun kuuluu ääni:
Olet ollut. Vihitty olet. Nyt minut tee.
Minä haluan olla, siksipä nyt minut tee.




SUMUJEN LAITURI


Sumujen piiriin tuonne
niemeksi kurkottuu
rannan kaartuva juonne.
Outo on niemen luonne −
pitkä ja kiemurainen,
kysymysmerkin lainen.
Polkua näyttää tuonne
nimetön viittapuu.

Siellä on, niemekkeen
kärjessä, laituri harmaa,
josta ei mitään varmaa
nää yli aavan veen.
Kukaan ei nähnyt, ei nää
muuta kuin sumujen seinää
kaiken se peitti
äänetön, häilyvä seitti.

Kuin lie? Tässäkö reitti
laivan, jota ei tunne
kukaan mistä ja kunne —
usvasta tuoltako töytäis
nyt se ja meidät löytäis?

Kysele, utele tuota.
Laituriin älä luota.
Kummituslaituri, vaikka
laho jo vanhuuttaan,
sentään on väkevä paikka
meitä kokoamaan.
Kysymysmerkillä keitä
lienee jo seissyt meitä,
aina on tuijottajaa
usvasta usvien taa
niinkuin, läheltä aivan,
kuuluisi kohina laivan,
sumujen seinät halkeaisi,
ihme salasta irtoaisi.

Lieneekö ollut ja uinut
ohi? Ei poikennut.
Moni on nyrkkiä puinut,
moni on rukoillut
alistuvaisin sanoin
ilmestystä anoin,
lyhdyt leimusi, yötä
pitkää kun valvottiin,
päivällä sumujen vyötä
palavin silmin puhkottiin.

Laivojen laiva, se aavain,
viipyy viesteineen.
Kuka ei uuvu, saa vain
sumua silmilleen.

Joku kai selkänsä käänsi
laiturin karvaudelle,
viisaudessaan äänsi:
narriko olla? ja kelle?

Joku lie horjunut veteen
upoten laiturin eteen.
Joku on, jämerä mies,
soutanut sumujen syliin.
Laivanko löys? Kenties;
koskaan ei palannut kyliin.

Aalloilla vain ajelehti
taittunut airon lehti.



