Aaro Hellaakosken 'Uusi runo' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3770. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.




UUSI RUNO

Kirj.

Aaro Hellaakoski





Porvoo • Helsinki,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1943.






SISÄLLYS:

I

Kosmos
Sieluni on —
Yksinäisyys
Ilta
Mies ja minuutti
Arktis
Legenda
Tuomas
Kasvot
Lasten oppilas
Aamussa

II

Runo runosta
Kiurun tie
Laulu
Mysteerio
Unissakävijä
Sateen jälkeen
Pientarella
Säkeitä syys-yössä
Reessä
Outo

III

Sana
Lähtijöitä
Mefisto
Pallopeliä 1-2
Pientä kokoa
Testamentti
Kysymys
Hiljeten

IV

Viimeinen
Kuva
Alttaripalvelus
Pieniä
Amore
Naurava laulu
Lumottu
Yksi on —
Köyhänä

V

Vaiti
Normaaliajat
Itkevä Jumala
Vapautus
En minä —
Vainajain kevät

VI

Tähtilaivat
Vanhuus
Lähtö
Koetus
Pitkäperjantai
Kipeä runo
Soittaja kuolee
Silmä
Finaali
Kiitos






I




KOSMOS


Mit' ei nähty, nähnyt olen.
Tietä viitatonta polen
taivas alla, tähti päällä.
Yhtä yö ja päivä täällä.

Missä linnunrata alkaa,
vapaus on nostaa jalkaa
kolhimatta polveaan.
Anna uida tähtikuvain,
vierelläsi vaihettuvain,
seljän taaksi nukkumaan!

Tuttua ei tuntumilla.
Kaikki silti tuttavaa:
tiettömillä taipalilla
hengelläs on kotimaa,
auringoita, joitten mukaan
viel' ei suunnistanut kukaan,
maailmoita, jotka vasta
synnyn saivat Jumalasta.




SIELUNI ON —


Sieluni on sankka metsämaa,
jossa turhaan tietä tavottaa,

joka suuntaan yhtä rannaton,
askelteni saavuttamaton.

Eksyksissä siellä hiivitään,
loitsusanain saatot löydetään,

nähdään yllättävät maisemat,
tuolla jylhät, täällä kukkivat,

kuullaan alkumyrskyt maailman,
salamoivan, sateenkostean,

mutt' ei asumusta naapurien
eikä aitaa poikki askelien.

Sieluni on sankka metsämaa,
joss' ei ole tarvis tietä tavottaa.




YKSINÄISYYS


Koskia, metsää humisevaa,
polkuja, niukasti poljetuita,
nevoja, joille johdattaa
yksinäisiä pitkospuita.

Sinne, kantamus seljässään,
hiihtäjä häipyi maaliskuussa.
Petäjän kylkeen helisevään
upposi kirves illansuussa.

Keväät useat valjenneet
ovat jo siitä illasta asti,
syksyn pimeät saartaneet
mykkinä, henkeä salpaavasti;

parvi kurkien korkeain,
kauas vievällä taipaleitaan,
tullen, mennen, on nähnyt vain
kumaran hahmon kuokoksellaan,

hahmon, joka ei silmää suo
heille, eikä kohota kättä,
tuskansa vain vaiti juo,
siitä pääsyä pyytelemättä.

Kuka on täällä, hän tiennee kai
mitä on jättänyt seljan taaksi,
tiennee, yksinäisyys sai
riittää hänelle asuntomaaksi;

tiennee: täällä ei pelloltaan
leikkaa satoa turvallista,
ei eräpirtin akkunaan
tuikuta pilkotus naapurista.

Aatos on vajaamittainen
erämaan äärien opastajaksi.
Ihmissuru on pikkuinen
täällä totena otettavaksi,

turhaa kaipaus, levottomuus,
pyyntö silmän ja korvan raton,
valetta se, mitä kurjet huus,
tyhjää sanasi malttamaton.

Täällä on koti vain tyyntyneen
voimantäyteisen miehenmielen,
jonka ei tiedetä peljänneen
muuta kuin myrkkyä naapurin kielen.

Täällä on kosket ja metsien maa,
polkuja, niukasti poljetuita,
nevoja, joille johdattaa
yksinäisiä pitkospuita,

kuikan huutoa vihlovaa,
huurua ruskeavetisten soitten,
sammalta, jolle puhkeaa
kyynel kirpeä karpaloitten,

harmajan pilviverkoston
lomitse päivän pilkahdusta,
kunnes ylläsi kerran on
yö ikiautuas, silkinmusta.




ILTA


Yöksi jo siirtyy
haave ja ilta.
Lahdelle piirtyy
kuutamon silta,

kiville karun
rannikon käyden,
kertoen tarun
tyhjää täyden

unien arkain
kurottajista,
kuutamon sarkain
upottamista.

Tyhjä on silta.
Mustaan veteen
kaatui ilta
jalkojes eteen.




MIES JA MINUUTTI


Minuutti on pitkä.
Mies pieni on.
Tik- -tak.
Morse-merkit mitkä
tanssi halki kammion?

Minuuttisi täyttää
kauhu rajaton.
Tik- -tak.
Milloin kello näyttää:
kaikki aika ohi on.

Hätämerkit mitkä
tanssi halki kammion?
Minuutti on pitkä.
Mies pieni on.




ARKTIS


Jo silmäni nähdä sai sen
mitä eniten janosin,
Venezian jumalaisen
ja Rooman, Napolin.

Olin keskellä vuosisatain

— etruskien alkamain —
yhä samojen aurinkoratain
ja ilmojen hohtavain.

Näin ihmisen valtiasmerkin.
Hän taiturin-sormellaan
oli piirtänyt, linjoin herkin,
oman hahmonsa maailmaan. —

Kuin olenkaan toista juurta!
En kypsä, niin kuin nuo.
Mun henkeni sumean-suurta
yön alkuloitsua tuo,

sen yön, jossa maailmoita
on ähkynyt synnyssään
ja ihminen ollut noita,
käsin harova pimeään.

Minä tiedän mitä on Kaaos,
mitä rumuus, kauhistus.
Sen sylistä, henkeni, saaos
sanat: tulkoon valkeus.




LEGENDA


Totta se on. Hänet nähdä sain
kadulla hämärän-hiljaisella,
kun menin työhöni kiiruhtain
näin hänet sillä taipalella
     kadulla hiljaisella.

Portin pielessä seisoi mies
hahmoltansa tuttuna hiukan.
Kaiken varalta, niin, kenties
nyökkäyksenikin sai hän niukan
     tuttuna hiukan.

Useastihan sattuu noin.
Nyt tuli vaiva. Nyt tuli hätä.
Miten jos mietin ja puntaroin,
eivät ne silmät minua jätä.
     Nyt tuli hätä.

Illalla vasta, kun taivalsin
ohitse tyhjän portinpielen,
aivoni aukes. Ja ymmärsin
vaikenevaisten silmäin kielen.
     Portinpielen

kohdalla korvaani sanoja sain:
»Tunnen sinut, minä tunnen sinut.»
Tuntui kuin riemusta liikahtain
sydän ois vastaan kuiskehtinut:
     tunnen sinut.

Siinä hän seisoi, hymyten
surunsa alta: Vapahtajani,
hän, jota etsinyt kymmenen
olin jo vuotta tuskassani,
     Vapahtajani.




TUOMAS


Kuuluvani tunnen
joukkoon kirottuun,
uskoa jaksa kun en
keralla kansan muun.

Herra, mun kuulla sana
anna sun huuliltas,
anna mun todistajana
koskea haavojas,

minutkin johdata huomaan
henkesi herättävän.
Otithan kerran Tuomaan
luoksesi, epäilijän.




KASVOT


Valvojan yössä
varjoja häilyy,
yks kuva, himmeän
hohtava säilyy
niinkuin naulittu
paikallansa
vaikka sitä tempoo
varjojen kansa:

Varjojen keskellä
pysyvän nään
tulta hohtavaisen
suuren ihmispään.
Se on tullut sieltä
missä kärsitään.

Ihmisen kasvot
suuret, suuret,
joilla on yössä
syvällä juuret,
joita et koskaan
nähnyt, et,
kuinka jos muistojas
kaivelet.
Mutta joku kertoo
— aavistus —
että on tuttua
kamppailus.

Huulet nuoko kerran
herjasi niin?
Otsa tuoko painui
kerran kalteriin?
Tuskan hikihelmet
noinko posken söivät
hävityksen ruoskat
ohimoita löivät? —
varjojen huohotus
sielussaan,
päänsä silti nostaen
tuhkastaan!

Kasvot miettiväiset,
liikkumattomat,
varjot häilyväiset
niitä nuolevat;
katsetta ei nosta
raskas kulmaluu,
niinkuin kalliosta
veistetty on suu,
mutta silmä katsoo
rauhassaan
valvojain kaikkien
maailmaan.

Varjot ohi häilyy
tempoen, hohottain,
kasvot ovat tyynet,
otsansa kohottain;
varjot ohi häilyy,
liikkumatta säilyy,
hohtavana päilyy
kuva ihmispään.

Se on tullut sieltä
vaikealta tieltä,
missä kärsitään,
uumenista öitten
kaikkien
joita on valvonut
ihminen,
valajan kauhassa
paahtuen.




LASTEN OPPILAS


Kallion kumpurata
aurinko hautoikos?
Lapsensilmiä sata
sulatti naamios.

Kalliota vasten
aallot on läikkyneet.
Sielut tuhanten lasten
on sua huuhdelleet.

Miss' oli opettajat?
Miss' oli oppilaat?
Vaikea sanoa. Rajat
joskus on mutkikkaat.

Tiedät: sielusi talon
raivasit puhtaammaks,
tuhanten silmien valon
vastaanottajaks.




AAMUSSA


Aamun armaus viedä alkaa
vanhan soittajan sauvaa, jalkaa
kummun rintaan kasteiseen,
kepeämmin ja kepeämmin
aukeavaisen aamun lämmin
nostaa askelen uupuneen.

Tuulen laukea, kirkas siipi
kaljun altakin roudan riipi,
silmä kukkien kuullon joi,
kutsui kerttunen, maanitti rastas,
lintujen lauluun vaistot vastas,
sormet soittoa haparoi,

sauva jo leuan alle nousi,
näkymätönnä kieppui jousi
kielten yli olemattomain,
soitto kumpusi metsän pieliin,
voima vertyvä syttyi kieliin,
rinnan pohjia kuohuttain.

Norosta nousevat sinipiiat,
keräten helmuksensa liiat
ujuvat ympäri, tanssintaan,
louhessa ruskaa Lempo villi,
Nyyrikin huikea taikapilli
luikahtaa läpi nuoren maan.

Muistojen humina, mennyt aika,
saavuttamattoman onnen taika
ujosti uutena purkautui,
kiintyy silmä ja paisuu tahti,
tyvenen kiitosvirren mahti
honkien holvistossa ui.

Soittoa ei ole voitollisempaa
kuin on se, joka mielen tempaa
sauvan varresta vapauteen,
sisäisintänsä kuulostellen
tanssii, tuulia soitatellen
kuvitelmien totuuteen.






II




RUNO RUNOSTA


Purjepurren
kallistelevan
hullu retki
yli ulapan,

pillastuneen
ratsuhevosen
raisu laukka
puhki aitojen,

runo, siinä
sulle sisaret!
Raivotarten
ruoskan tuntenet

kylkiluillas
kyllä sinäkin
kisatessas
tyynin askelin.




KIURUN TIE


Korkealla,
korkealla,
siintävimmän
pilven alla
kiurun laulu kiipeää,

enkä tiedä
minne asti
rintakuopan
painolasti
vieri tietä säihkyvää.

Yhden kiurun
kantamalla,
siintävimmän
pilven alla
laulu kirkas kiipeää.




LAULU


Tuulen tuoksua
poutasäillä,
aallon juoksua
tähkäpäillä,
sävel vaihtuva
ilmojen,
varjo haihtuva
perhosen.

Monta ihmettä
suvikuussa!
Unen vihmettä
maassa, puussa.
Ole huulien
huoku vain,
laulu tuulien
nauravain.




MYSTEERIO


Rannalla tuoll' olet elänyt suuret hetket
mystillisen ja vieraan uskonnon,
taipuen tuulen tahtoon, jonka retket
täysin käsittämättömät sinulle on.

Aaltojen läikkeen tahdissa huumaavassa,
lehvien kahinan soidessa ympäri pään
täss' olet seisten viipynyt kadottamassa
ihmisen tietoiselta itseltään.

Sielusi polvistunut on niinkuin nainen,
joka on odotustäysi, ja jolle tapahtuu,
ollut tuulessa taipuvan oksan lainen,
ollut lehti ja laine ja kaikki muu.

Aatos on seisahtunut, ja tahtominen.
Nimesi kirjainten näet häipyneen.
Lienetkö koskaan ollut irrallinen?
Nyt olet kiinnitetty kaikkeuteen,

taipuen tahtoon johonkin, jonka retket
täysin käsittämättömät sinulle on. —
Yhäti tuttavampina tulvii hetket
mystillisen ja vieraan uskonnon.




UNISSAKÄVIJÄ


Heräsin aamuna tuona
kukkien katseeseen.
Heräsin aamuna tuona
kaikkien kukkien luona
unesta ihmeeseen
vierellä virran veen,

usvien soudellessa
ympäri pihlajain,
aamussa kasteisessa,
tuoksujen pursuessa
povelta pihlajain
unessa huokaavain.

Kukkaset kattaa maata
tuoksuun pakahtuvaa.
Eikä hän herätä saata,
houreen tulvasta laata,
kenessä puhkeaa
kukkaan ilma ja maa.




SATEEN JÄLKEEN
(akvarelli)


Pisarain lomissa
aukottomissa
pieni oli piiri maan,
kunnes arasti
jotakin sarasti
harmajaan —

taivaanrantojen
otsalla hentoinen
sateenkaarien koru,
mantua tuoksuvaa
raiuttaa
rastaan iloinen loru.

Paino raukeni.
Rakoja aukeni
pilvikuilujen taa.
Kuultavaista
sineä kaista,
avartuvaa.




PIENTARELLA


Kellonkukka soitteli aamun tulla
heinäkuisen pientaren maailmaan.
Perhosparvi oli jo kisailulla
ylitse kukkia pursuavan maan,

upea harsoissaan oli angervoinen,
sininen silmäys hennon Veronican,
leinikin kultaa läikkyi niitty toinen,
toinen punassa lychnis-purppuran,

värien kuohua taivaanrantaan asti,
autere yllään helmenkaltainen,
linnunpoikasen piipitys raukeasti
kuului piilosta pensaan latvuksen,

ruohosta viheriästä liukuu julki
kiiltävä kylki käärmeen uneliaan:
äänetön kirojen poika kulki
ylitse kukkia pursuavan maan.




SÄKEITÄ SYYS-YÖSSÄ


Illan ruskot on sammuneet.
Pimeässä on rannat, veet.
Silmä raukes.
Korva aukes,
irti ratkoen säveleet,
jotka metsästä, pilven alta,
rannan pieleltä loiskuvalta
arastellen ja yksinään
ovat uineet pimeään.




REESSÄ


Alitse lumisten kuusen oksain
helmikuisia hankia liukuin,
kaviot kapsain, aisat loksain,
hilisten, helisten hangen tiukuin.

Auringossa ja varjossa vuoroin,
paiste alla, puhuri päällä,
pauhaellessa tuulen kuoroin
kirpelöivällä pakkassäällä,

ravia, ravia, aisat loksain,
huikaistuina silmien pohjat,
suon yli, alitse kuusen oksain,
aatos irti, löysinä ohjat.




OUTO


En pelkää pilvi olla
se kevein, haihtuvin,

en niinkuin kalliolla
on paasi painavin.

En pelkää, veljilleni
jos outo olisin.

Olen oudoin itselleni
ja kaikkein kaukaisin.






III




SANA


Kerta, kun luotiin
tyhjästä taivas ja maa
monta ei sanaa
tarvittu muovaavaa,

mutta ne sanat
täys oli alkuvoimaa,
luomisen tahdon
valtavan kukkuroimaa.

Sanoja nyt on
täynnään ilma ja maa.
Tunnetko, luoja,
omakses ainoaa?




LÄHTIJÖITÄ


Aatosteni lentokenttä on
yöt ja päivät yhtä rauhaton,

aina moottoreitten jyrinää,
pientä, suurta matkaan lähtijää;

monta sinkounut on lentämään,
harva palanneeksi merkitään,

monta reitiltänsä eksynyt,
madon viereen maahan syöksynyt.

paholaisen sissilaivueen
tiedän monta alas ampuneen,

joku liian korkealle ui,
taivahitten taaksi unohtui;

silti uutta uusin hyrinöin,
aina pienin, suurin lähtijöin;

lähtökentän yksi saavuttaa,
sata siivillensä sinkoaa.




MEFISTO


Tuosta en pääse
ilkkujasta erille!
Aina se löytää
aatosteni perille.

Milloin paatos
nousi hiukan siipineen,
aavistan kyllä
taakseni sen hiipineen,

pianhan tunnen
korvassani nykäsyn:
selkäni puolta
pienen, kuivan rykäsyn.

Milloin jos ääni
sydämestä solahtaa,
kuulen kyllä:
kaviokin kolahtaa

pilkallisesti
jossain tuolla takana.
Valveilla aina
on se kiero pakana.




PALLOPELIÄ


1

    Pallia lyödään.
Veikkoja vikkelin säärin,
    taktiikkatyössään
tyyliä runsain määrin.

    Pelasin minäkin
poikana heikkona ennen,
    taktiikallani
sentään lävitse mennen:

    korkeat lyötän
pallien kaaret silloin,
    yks löi laakaa,
tyylin komean pilloin,

    riittänyt eihän
halu, ei hartia hento
    kolkata palliin
kiinni-saamaton lento.

    Se oli eilen.
Nyt jos kaappasen kartun,
    pelkäänpä, siihen
suurin kämmenin tartun.

    Laakoja lyökööt
nyt ajan arkaan malliin,
    minull' on voimaa
antaa kajaus palliin,

    jotta se naukuu
taivaan kattoja kohti.
    Hyppysin paljain
koppaiskoon kuka tohti.


2

Seuraukset?
Kuulla saa sen:
»Väärä tyyli
sull' on taasen,

siistimätön
leikin malli
— yli maalin
poukkos palli».

Totta! Nähty
ei sen matkaa.
Pilvi söi sen.
Turha jatkaa.




PIENTÄ KOKOA


— Nurinpäin on leijona vaakunamme.
Sen iskulla länttäkö sivallamme?
Täyskäännös, leijona! Täytyy pitää
toki käpälät kohti itää.
Sen kuvallesikin velkaa olet
sinä jalo, joka käyrää miekkaa polet.
— Minä, leijona, tiedän, mitä teen.
Lyön itsekkyyteen ja valheeseen,
lyön otsaanne jumalten tuomion,
te, joilla lännessä valta on.

     *   *   *

Jos on sinua
niin kuin minua
kiskottu kahtaalle, uuvuksiin,
tietänet senkin:
uupuenkin
alati uudestisynnyttiin.

     *   *   *

Ihan turhaan tuotakin tuskailet
jos päivä ei pilkota polkusi yllä.
Se valo, jota ulkoa löydä et,
sehän rintasi luolassa loimuu kyllä.

     *   *   *

Hyvin tiedän: on »minä» vain eräs kuvasarja,
joka lähimmäisillä minusta on.
Ja se on hyvin, hyvin kirjava karja
monen valheen ja väärän arvion.
Mutta kammottavaisin valheen määrä
mua peilistä sentään katselee.
Oma peili onhan niin kiero ja väärä
että itselleenkin se valehtelee.

     *   *   *

Jos vuodesta vuoteen rakkautesi
on juhlinut samaa naista,
saat olettaa, että se rakkautesi
oli huikentelevaista:
kenties olet kertaan kymmeneen
jo rakastunut uudelleen.

     *   *   *

Tuossa on tyytyväinen mies:
kaiken kaavoihin sulloa ties.

     *   *   *

Kuin kernaasti älyä näytetään!
Se jokaisella on kielellään.
Syy siinäkö lie epäsuhtaan tähän:
niin paljon kielellä, päässä vähän.

     *   *   *

Itsetehostus, itsetunto —
niitäkin joskus tarvitaan
mikäli selkärankanaan
niillä on kirkas miehenkunto.

     *   *   *

Hyvin kuulen: matkasauvas
sinä raahasit kauas, kauas,
monet kulutit anturat.
Minun sallinet lojua. Makaan,
en astu askeltakaan —
ohi lentää maailmat.

     *   *   *

Runo — eihän se synny sorvaamalla,
ei savena muovaten sormesi alla.
Sen aines täytyy tulesta kahmoa,
ja, sille jos aikonet antaa hahmoa,
oman kourasi muottiin se täytyy valaa.
Mitä vikiset? Nahkako palaa?

     *   *   *

En kaipaa kunniamaininnoita,
en marisevan kritiikin armopaloja.
Minä varastan taivaalta auringolta
ja mereltä syvien vetten kaloja.

     *   *   *

»Ajanvietettä.» »Ikäväntorjuntaa.»
Se sopii hyvin. Se muistuttaa
miten pitkät tovit on aikaa mulla,
pala iltaa ihanan ikävän tulla.
Suo, Kohtalo, iltoja enemmän
ja ne täyteen silmiä ikävän!

     *   *   *

Herra, vaiennut olet jo kaksituhatta vuotta.
Ymmärsinkö sun oikein?: miksi puhua suotta!




TESTAMENTTI


Hypistelette
kerran näitä
runojen päitä.
Hymyilette.

Niin minäkin,
minä hymyilin.

Kaikki on mennyt
mitä nuoruus toi.
Kuuntelen nyt.
Se mennyt soi

kaukana, takana seinien
rautaisten.

Tuhkaa hiven:
niitä näitä
runojen päitä.
Mies alla kiven

kerran ei saa
edes naurahtaa.




KYSYMYS


Salainen, nimetön, tuntematon!
Voimasi minussa asunut on.

Olen sun suullasi haastellut,
nimeesi paljonkin vannonut.

Mutta nyt vaieten mieteksin —
väärinkö sinua tulkitsin?

Itseänikö kuuntelin vain
sinut kokonaan unhottain?

Onhan niin kuin olisin nyt
seisovilleni jäätynyt.




HILJETEN


Hiljenneenä
— vaiti aivan —
eihän liene
pisto vaivan
varsin tuima tuntumaan.

Piikin pisto
— rinnan alla —
pahenee se
tempomalla
kipuun kipunoitsevaan.

Piikki turha
— pieni aivan —
miksi taasen
tuota kaivan,
jost' en pääse kuitenkaan.

Hiljenneenä
— tyyntyessä —
veren vuoto
sydämessä
sekin sammuu, sanotaan.






IV




VIIMEINEN


Löysin sydämeesi
kerran tien.
Kaikki kyyneleesi
ryöstänytkö lien?

Silmässäsi päilyy
peili sees,
syvimpänä säilyy
viime kyynelees.

Tiedän, siihen asti
yllä en,
silti polttavasti
sitä pyytelen:

saanko senkin ostaa
— viimeises —
päärlyksi nostaa
ylös, otsalles.




KUVA


Ma silmissä ihmisen läheisen
kuvan näin, kuvan oudon niin.
Sitä tuntea uskaltanut en.
Se olihan outo niin.

Mut aina, kun verkkooni pyydystän
nuo silmät, rakkaat niin,
kuvan löydän myös. Sitä hätkähdän:
kuva mun! No, olkoon niin!




ALTTARIPALVELUS


Niin, kiitos kohtalolle,
mä että löysin sun.
En muista, mistä löysinkään,
mut kaappasin kerran sun
ja kuumin käsivarsin
sun kiedoin olkapääs;
ja monta vuotta kesti kai
ne hereän-hellät hääs.

Mut suurin kiitos sulle,
sinä rakkain päällä maan,
sinä suoniin annoit voiman sen
jota arkeen tarvitaan,
ja sinun sielus hohto
mun aurinkoni lie —
vie tieni minne vieneekään,
mua pimeään eipäs vie.

Ota kiitokseni vastaan
sinä kallis kultasuu.
Mitä arjen töiltä yli jää,
sylinantia olkoon muu.
Älä pelkää. Hopeoille
sun tukkas vaikka sais,
ei yhtään kiitoskynttilää
tämä alttari sammuttais.




PIENIÄ


Lampun valopiiri:
pöytä, piippu, mies.
Kaipuu, pieni hiiri
seurailee sun ties,

kirjan luota varkain
kuulostella saa:
unta lapsiparkain
joku jouduttaa

pienin supatuksin
korviin unisiin,
nostain rukouksin
huolet huomisiin;

hyräilyynsä haipuu
ääni, vaimenee.
Pieni hiiri, kaipuu,
yhä kuuntelee.




AMORE


Tarina kuoleman — elon,
satunäytelmä rakkauden!
Yhdessä otimme selon
mysteerioista sen;

vaahteranlehdelle kiipi
joku näytös soreasana,
kulissi — perhosen siipi —
pääskynen kuiskaajana;

oli arkinen näytös, jota
työlamppu valotti kai,
muuatta säesti sota —
sanan ulvova sireeni sai.

Kuinka on juonen laita?
Mitä sadussa kerrottiin?
Ei mitään. Kuninkaita
vain oltiin, ja kuunneltiin.

Vain aika näytteli, uutta
kuvasarjaa juoksuttain.
Mikä satua, todellisuutta?
Me syleilimme vain.




NAURAVA LAULU


Tämä hullua on.
Mut minkäs teen:
Olen rakastunut
uudelleen.
Sun syytäsi on se
sinä loistava
jos nulikan lailla
olen toistava
sitä soperrusta
jota kuiskataan
kun kukkaset vasta
on umpussaan,
kevätkoivujen alla
kun suudellaan.




LUMOTTU


Yötinen ylkäs
vilkun jo venhettään.
Näinkö sun hylkäs
niemeen nimettömään

tuulien antain
outojen keinuttaa
taivaanrantain
tuntematonten taa?

Niinkö hän kiisi?
Synkeys silmässään?
Merien hiisi
vei hänet mennessään!




YKSI ON —


Synkkä ja sairas mies
viipyikö vierelläsi?
Piinasi kai, kenties
öitäsi, päiviäsi
synkkä ja sairas mies.

Jumalat kuolleet on
silmäni piirin alta.
Puristaa tunteeton
vain mua kohtalon valta;
jumalat kuolleet on.

Yksi on jäljellä vain,
hän joka sinut on luonut
sielusi sunnuntain
tuskani vierelle tuonut.
Yksi on jäljellä vain,

hän on luonani mun
ihmisen tyttäressä,
hänelle antaudun,
päiväni päättyessä
hän on luonani mun.




KÖYHÄNÄ


Taasenko silmäsi
kaipaavat
huuleni ett' olis
rikkaammat
kuiskaten tarua
turvallista,
kaikkeni sinulle
omistamista?

Anna mun vaieta.
Käärmettä polen.
Sinua paljon
köyhempi olen.

Odota sentään.
Vaieten aivan
varron tuloa
kuningaslaivan;
siinä on sinulle
kukkura lasti.
Minäkin varron
palavasti.






V




VAITI


Onko sun yllesi pantu taakka?
Sieluni, vaivutko maahan saakka?

Itseäs liiaksi kuuntelit äsken.
Vaiti, sun muille aueta käsken

kipeydestäsi, kiihkeydestäs,
yksinäisestä ylpeydestäs.

Sieluni, vaiti, ja kuuntele muita
vaikenevaisia, ahdistetuita.

Siellä on suuri ja syyttävä kuoro.
Maahan vaipua sinun on vuoro.




NORMAALIAJAT


Entiset ajat, ja ne normaalitavat
armaasti mielissä askartavat,
ne ajat, kun mitään puuttunut ei,
kun leikki elätti, auto vei.
Vaivaa olikos muusta
kuin poimia omenat puusta?

Äiti Suomi, hän mustissansa
käy kuin kaikki yhteinen kansa.

Hänenkin helmaansa kiipesi sana
lausuttu hetkenä haikeana.

Päänsä hän nostaa, otsin ylväin
muutaman hiljaisen lauseen kylväin:

Rakkaat, rakkaat lapsoset,
onhan päivät entiset.
Onhan vilu. On nälkä ja sota,
vaino tallaa vainiota.
Tykin leuat louskuttavat:
tuossa on teille normaalitavat.
Kyynel kannikan täällä kasti
ammoisista ajoista asti.
Mitä lie siitä poikkeusta
oli vain satujen kimallusta.




ITKEVÄ JUMALA


Jumala, silmilläni
näinhän, näin sinut kokonaan.
Olethan vierelläni,
vierellä verisen maan,
jonka on kyntänyt kauhu
syviin viilloksiin,
josta on vainon sauhu,
tuhannen sortuvan templin pauhu
kohonnut korkeuksiin.

Tuskin jaksanet muistaa
kuin soi kunnias ylistys.
Hartioitasi puistaa
hiljainen nyyhkytys,
aivan niin kuin meitä
ympärilläsi sun,
maahan lyyhistyneitä,
rujoiksi lyötyjä, tyrmistyneitä
ympärilläsi sun.

Nostaen raskaan pääsi
tuijotat pilviin, kauas pois,
niin kuin ylempääsi
jotakin siellä ois
valtaa, rukoiltavaksi
jumalan pyhäisen.
Ristit kättäsi kaksi,
huohotat, painuen kumaraksi:
tätä en tahtonut, en.




VAPAUTUS


Sota, julmasti leikkasit.
Mutta paljosta puhdistit,
riisuit sieluni paljaammaksi —
aivanko alastomaksi?

Suurien sanojen saattueet
kieleltäni on kirvonneet,
sammui viha, ja hajosi uhka
niin, kuin tuuleen tuhka.

Tilalle kasvatit, aavistan,
totisempaa, jota puolustan
sanattomasti, rakastavasti
kuoleman rajalle asti.

Olenko kypsynyt rakkauteen
pyyteettömään, hiljaiseen,
versoen nöyrintä kilvoitusta,
uhria, uskallusta?




EN MINÄ —


Minä en ole tehnyt tätä,
en minä, ei voimani mun.
Minuss' on vain asunut hätä,
se salainen, joka ei jätä
ja johon tukahdun.

Joku uusi asukas, luulen,
löys rintani taloon tien —
sen askelen kumean kuulen,
sen hengitys on kuin tuulen
yli vesien välkkyvien.

Se sanojen parvia tuoden
minut siivitti sisältäpäin,
se, kaiken uudestiluoden,
teki rikkaaksi raskaan vuoden.
Ja laulujen liekehtiväin

radat piirteli rohkeampi
kuin käteni vaivainen,
joku kaikkia korkeampi,
maailmoja valtavampi,
joka käskee, ja tottelen.




VAINAJAIN KEVÄT


Kaikista kummuista vihertyvistä
jotain on nousullaan.
Nyt on jotakin siivellistä
tulossa, päivistä ylenevistä
tyynnä iloitsemaan.

Vainajat kaikki mullan alla,
teidän hetkenne löi,
teidän on kiurunen korkealla,
teidän nimiinne kaikkialla
niityt viheriöi,

teidän silmänne siintämistä
kukat on kaikki nuo,
teidän uskonne kypsymistä
kaikki, mikä on siivellistä
ja ilman sineä juo.






VI




TÄHTILAIVAT


Sielut kaukana soutavat
kukin tähtilaivallaan,

välimatkat huikeat
valovuosina lausutaan.

Hauskaa lienee uskaltaa
virstan myriaadin taa.

jossa kiiluu houkuttain
pienen pieni tähti vain.

Huimempaa on kuitenkin
meloa meriä eetterin

yksinäisellä ruuhellaan,
sammuva taivas kattonaan.

Tuulien soitot on vaienneet.
Ympäri soi ikityynet veet.

Ruuhi solisten katoaa
olemattoman matkan taa.




VANHUUS


Olen malja. Mun elämä jostain toi
ja kohotti huulilleen.
Hän siemauksen pitkän joi.
Lopun ojensi veljelleen.

Se veli oli kuolema nimeltään.
Hän nosti mun, naurahtain,
joi pitkään. Unohti pisaran tään,
joka värisee maljassain

ja hymyää — siihen on kuvastunut
suvi suuri ja syksyn kuu,
sitä elämän henki on suudellut
ja se toinen, se luinen suu.




LÄHTÖ


Vierelläni aivan
kylki mustan laivan,
lähtöhuuto möyrähtävä
pitkän matkan laivan.

Miks' en tuntis tuota!
Ei se lähde luota
viemättä mua mennessänsä.
Miks' en tuntis tuota:

sinne mahdut kyllä
tuskan takki yllä,
kaikki murheen matkalaukut
sinne mahtuu kyllä.

Laiturille jäivät
elämäsi päivät,
yskähdellen, hämmillänsä
laiturille jäivät;

kuinka tahtovatkaan,
ei ne pääse matkaan;
kuollut painun muille maille,
ne ei pääse matkaan.




KOETUS


Isä, kovin koettelet
poloisia lapsias,
vaivan alla valmistelet
kuulemaan sun kutsuas,

riisut meidät tyhjemmiksi
kerjäläistä köyhimpää,
painat maahan, mataliksi,
ettei muuta meille jää

kuin vain huono korva parka
kuulemaan sun askelees,
huikaistunut silmä arka
katsomaan sun totuutees.




PITKÄPERJANTAI


Ristin juurella, taakkani alla
huohotan, mielellä musertuvalla:
Herra, armahda mua.

Sanasi minulle oudoiksi jäivät.
Tuttuja vain oli turhuuden päivät.
Herra, armahda mua.

Kaukana kuljin sun tahtosi tieltä
käyttäen pöyhkeän kerskurin kieltä.
Herra, armahda mua.

Itseni tunnossa huumaavassa
olin sua ristiinnaulitsemassa.
Herra, armahda mua.

Ristisi juurella, murskana aivan
nyt olen, maahan lyömänä vaivan.
Herra, armahda mua.




KIPEÄ RUNO


Kipujen mies, sinä jaksanet sanani sietää
ruumistani kun syö kipu sammumaton,
kipujen mies, sinä yksin saatat tietää
kuinka sieluni vaivattuna on.

Olenhan luonasi. Katso, ristinpuulla
riippuu ryöväri, jäsenin rikkeimin,
eikä hän rohkene haastaa korvasi kuulla
muuta kuin: tämän kaiken ansaitsin.

Sinut on viattomuutesi tänne tuonut
keskelle kaiken kirotun, piinatun,
mutta suusi on ylvään sanoman suonut:
Isäni, tahtosi olkoon yksin sun.

Laumaan vaikka en kuulu valitsemaasi,
anna voimaa kipua rakastaa.
Ota mun ryöväri-sieluni hallintaasi,
avaja sille aavistuksien maa.




SOITTAJA KUOLEE


Näen elämänpolkuni aivan hyvin
ja hauraan, pienen vaeltajan,
joka mielin hämärin, hämmentyvin
on sanonut: vihaan — rakastan.

Niin kaukaa katselen pikkuruista,
joka salaisuuttansa kummeksuu.
Mitä lienee soittanut? Enhän muista.
Vain viulu oli hän, laulupuu.

Näen kaukaa kuoloni pienen piinan.
Yhä kauempaa tuon aavistan:
joku heittää ylitse valkean liinan,
joku oikaisee käden kankean.

Minä tuoko? Tuotako itkeksitään?
Tuo oli vain viulusi, laulupuus,
sinä suurin, jolla ei nimeä mitään,
sinä suurin soittaja, salaisuus.




SILMÄ


Maailman näkymättömän
mä olen silmä eräs.
Vain hetken pienen, kiitävän
se tajuntaansa heräs
ja maata, vetten loiskinaa
ja ilman kantta korkeaa
kuin mettinen se keräs

niin paljon! Vielä syvempään
sen kiihko tunki vakaa.
Se aavistuksen itsestään
löys näkyväisen takaa,
se pienen-pienen hetkisen
sai olla iankaikkinen.
Sen riemu aavistakaa!




FINAALI


Kuoleman pitkää peltoa pitkin
asteli ankara kylvömies.
Siemenet sinkosi peltoa pitkin.
Lauloi ankara kylvömies:

Mitä lie ollut, ei ollut mitään.
Nythän vasta me alotetaan.
Mikä liet ollut, et ollut mitään,
kylvöä vasta alotetaan.

Tämä on alkua ikuiselle.
Katso, peltoni päätä ei näy.
Nyt sinut kylvän ikuiselle,
jolle äärtä ei missään näy.




KIITOS


Ei mistään löydy pidättäjää
maan päältä, ei taivaan alta,
kun sydäntä, kypsää ja viileää
on kutsunut kuoleman kaikkivalta.
Kuka valmis on, hän kiittää,
kun viikate nousee ja niittää.

Ei ihanuus ilmojen keväisten
tuon kutsun kulkua estä,
side rakkainkaan, side viimeinen
ei syvinten tuntojen painoa kestä,
yön, hiljaisuuden aavat
kun sielussa soinnin saavat.

Ovat elämää kylliksi ylistäneet
puut, sudet, jos lintusetkin
ja olemisestaan taistelleet
epätoivon vimmalla, kaikin hetkin.
Se on vaiston villiä juhlaa,
joka siittää, sortaa ja tuhlaa.

Mut ihmistä yksin on huhuillut
ikiääni viileä jostain,
hän yksin on kauas hapuillut
salan suuren hiljaista verhoa nostain
ja vetäen henkeä syvään
ilon virteen mykistyvään.

Vain ihminen yksin sanoa voi:
tule, saavu, sammuminen —
mene mereen, päivä — pimene, koi —
jo vaikene, sieluni onnellinen.
Nous viikate, suhahti niitos.
Vain ihminen kuiskasi: kiitos.



