Carl Grimbergin 'Kansojen historia 3' on Projekti Lönnrotin julkaisu
n:o 3680. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella
joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen
suhteen.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.




KANSOJEN HISTORIA 3

Vanha aika III

Kreikkalaiset vuodesta 404 e.Kr.
Roomalaiset vuoteen 133 e.Kr.


Kirj.

CARL GRIMBERG



Tekijän luvalla suomentanut

Weikko Pakarinen




Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1929.




SISÄLLYS:

   Esipuhe.
Tieteen ensimmäinen suuruudenaika.
   Sofistat.
   Antiikin jaloin ja viisain ihmisystävä.
   Sokrateslaiset koulukunnat.
   Platon.
   Aristoteles.
   »Lääkitsemistaidon isä».
Vanha attikalainen huvinäytelmä.
   Aristophanes.
Kreikan valtiollinen rappio.
   Helleenit Persian herruuden alaisina.
   Sisilian olot ateenalaisten Syrakusan luona kärsimän tappion jälkeen.
Makedonian johtovalta.
   Makedonian kuningas Philippos.
   Aleksanteri Suuri.
   Maailmanvaltakunta hajoaa.
Hellenistinen aika.
   Maailman taloudellisen kehityksen uusi vaihe.
   Hellenistinen kulttuuri................................. 268
   Hellenististen valtakuntain häviö.
   Lännen helleenit ja barbaarit.
Italia ennen roomalaisia.
   Etruskit.
Rooman taruaika.
   Romulus ja Remus.
   Rooman kuningastarut.
   Brutus.
   Horatius Cocles ja Mucius Scaevola.
   Patriisien ja plebeijien välinen taistelu.
   Cincinnatus.
   Gallialaiset hävittävät Rooman.
   Aito talonpoikaiskansaa.
   Rooman historiaa tarun ja tieteen valossa.
Rooman sankari- ja suuruusaika.
   Roomalaiset pääsevät koko niemimaan herroiksi.
   Roomasta tulee suurvalta.
   Roomalaiset pääsevät itäisenkin Välimerenmaailman valtiaiksi.
   Scipio ja Cato.
   Hannibalin viimeiset vaiheet.
   Kolmas puunilaissota.
   Numantia — toinen Karthago.




ESIPUHE.


Kreikkalaisten historian kuvauksessa professori Ernst Nachmanson
on edelleenkin hyväntahtoisesti auttanut minua tarkastajana
ja neuvonantajana. Kiitollisuudenvelkani hänelle on kasvanut
suhteellisesti nopeammin kuin hänen tarkastamansa sivumäärä.
Erikoisesti hänen asiantunteva opastuksensa hellenististä aikaa
koskevan runsaan kirjallisuuden suhteen on ollut minulle verrattomaksi
hyödyksi.

Rooman historiassa minulla on ollut yhtä suuri etu kuin ilokin
saada turvautua lehtori Harald Hagendahlin apuun. Osaston »Tieteen
ensimmäinen suuruudenaika» Aristoteleeseen asti on suosiollisesti
tarkastanut myöskin fil. tri Alf Ahlberg. Kaikille näille avustajille
sydämellinen kiitos!

Djurholm marraskuussa 1928.

Carl Grimberg.






TIETEEN ENSIMMÄINEN SUURUUDENAIKA




SOFISTAT.


»Tänä yönä — tai oikeammin varhaisena aamuhetkenä — tuli Hippokrātēs,
Apollódōroksen poika, ja kolkutti sangen kovasti kepillään ulko-oveani.
Hänelle avattiin ovi; hän ryntäsi heti sisään ja huusi kovaäänisesti:
Sokrates, oletko hereillä vai nukutko?'»

Filosofi Sokrates kertoo itse tämän tapauksen.

Hän jatkaa: »'Hyvä', minä sanoin. 'Mutta mistä on kysymys? Miksi tulet
tänne näin varhain?'

_Prōtāgōras_ on saapunut', hän vastasi.»

       *       *       *       *       *

Kuka tämä Protagoras sitten oli? Hän oli aikansa suurin sofista.

Nykyaikaisessa kielenkäytössä »sofista» merkitsee samaa kuin sanojen
vääristelyä: henkilö, joka viisasteluilla ja sanansutkauksilla voi
muuttaa mustan valkoiseksi ja yhtä helposti ja sujuvasti voi todistaa
saman väitteen vääräksi tai oikeaksi.

Jos sofista sattui näkemään jonkun kurittavan koiraansa, niin hän
saattoi — käyttääksemme antiikin aikaista esimerkkiä — miehen
hämmästykseksi todistaa hänen lyövän omaa isäänsä: »Koirahan on
_sinun_, ja _isä_ se myöskin on — nimittäin pentujensa. Siispä koira on
_sinun isäsi_.»

Ensimmäiset tunnetut sofistat eivät kuitenkaan olleet sellaisia sanojen
vääntelijöitä. »Sofista» samoinkuin »tyranni» ovat sanoja, jotka
aikojen kuluessa ovat saaneet huonomman kaiun, kuin niillä alkujaan
oli. Oikeastaan sofista merkitsee »viisasta ja taitavaa miestä», ja
Protagoras oli sellainen. Perikleen päivinä, kansanvallan kulta-aikana,
Ateenassa ja muissa Kreikan kaupungeissa esiintyi kokonainen sarja
samanlaisia viisaudenopettajia, jotka käyttivät itsestään sofistan
nimeä. Tätä he tietenkään eivät olisi tehneet, ellei se olisi ollut
kunnianimi.

Sofistoilla, viisailla ja taitavilla miehillä, on ollut suuri
sivistyksellinen merkitys. He ovat tuoneet aikansa tieteen tulokset
yhteisen kansan ulottuville: he olivat yleistajuistieteellisiä
luennoitsijoita ja opettajia, »puoleksi professoreja, puoleksi
sanomalehtimiehiä», kuten Gomperz sanoo. Heidän aloittamansa uusi aika
on valistusaikaa ja henkisesti sukua 1700-luvun suurelle samannimiselle
sivistysvirtaukselle.[1]

Äsken kuvatusta kohtauksesta, jossa nuori Hippokrātēs yllättää vielä
makuulla olevan Sokrateen saattaen hänet suunniltaan ihastuksesta
Protagoraan kaupunkiin saapumisen johdosta, saamme voimakkaan
vaikutelman siitä, millainen yhteiskunnallinen voima sofistoilla
mahtoikaan olla, — Plātōn, Sokrateen suuri oppilas, antaa eräässä
kuuluisista »dialogeistaan» mestarinsa kertoa tapauksen. Hippokrates
palaa innosta päästä osalliseksi mainehikkaan kansanvalistajan
viisaudesta, ja Sokrateen täytyy luvata esittää hänet suurelle
julistajalle. Mutta nuorukaisen täytyy koettaa malttaa mielensä, kunnes
aamu sarastaa.

Heti päivän valjetessa he lähtevät taloon, johon Protagoras
on majoittunut — erään rikkaan ateenalaisen vieraaksi. Heidän
saapuessaan sinne koko talo on jo jalkeilla. Eteishallissa suuri
sofista kävelee edestakaisin syventyneenä keskusteluun isäntänsä,
Perikleen kahden pojan ja kolmen muun ylhäisen miehen kanssa. »Heidän
takanaan», Sokrates sanoo, »kulki koko joukko ihmisiä, ilmeisesti
suurimmaksi osaksi muukalaisia, kuunnellen keskustelua. Protagoras
vetää heitä mukaansa eri kaupungeista, joissa hän vierailee — hän
lumoaa heidät äänellään kuin uusi Orpheus. Seurassa oli myöskin
muutamia ateenalaisia. Joukon katseleminen tuotti minulle todellista
huvia: miten äärimmäisen tarkasti kukin varoikaan joutumasta
koskaan Protagoraan eteen tai hänen tielleen. Joka kerta, kun hän
vierustovereineen kääntyi, toiset jakaantuivat niin sirosti ja
täsmällisesti molemmille tahoille, tekivät käännöksen ja asettuivat
aina hänen taakseen erinomaisessa järjestyksessä.» Ja verrattomalla
ironialla Sokrates kertoo, miten kuulijat heti suuren miehen avatessa
suunsa odotuksen jännityksestä kiinnittivät katseensa hänen huuliinsa
ja miten hänen lopetettuaan kauan pidätetyt jyrisevät suosionosoitukset
puhkesivat ilmoille. — Talon sisäosissa oli muita sofistoja majaillen
eri huoneissa, kukin ihailijapiirinsä ympäröimänä.

Sofistojen tiede oli aivan toista kuin ne elämänarvoitukset, joita
maailmalle vieraat luonnonfilosofit olivat pohtineet — sofistojen
pyrkimyksenä sen sijaan oli tarjota ihmisille sellaista filosofiaa ja
tietoa, josta oli hyötyä elämää varten.

_Hyötynäkökohta_ oli siis vallitsevana heidän toiminnassaan. Siinä
piili sekä tämän sivistysliikkeen voima että sen häviön siemen.

Kreikkalaiset pitivät käytännöllisenä tieteenä ennen kaikkea
puhetaitoa, _retoriikkaa_. Olivathan he kansaa, joka on kaikkina
aikoina mielellään pitänyt ja kuunnellut puheita. Temmatakseen
mukaansa etelämaalaisen kansanjoukon puhuja tarvitsee vain kauniisti
helkähteleviä korulauseita. Niitä vastaan etelän lapset ovat avuttomia.
He humaltuvat kuin oopiumista, eikä kukaan kysy tosiseikkoja. Ken osaa
hyvin valita sanansa, voi täällä ohjata ihmisten sydämiä niinkuin
vesiojia. Ateenassa ja muissa kansanvaltaisissa yhteiskunnissa
hänelle tarjoutui kansankokouksessa loistavat mahdollisuudet. Ja jos
hänellä oli oikeusjuttu ajettavana, niin taitava asianajo oli paras
keino, jolla hän saattoi johtaa tuomareina olevat yksinkertaiset
kansanmiehet, mihin itse halusi. Henkilö, joka ei kyennyt asestautumaan
kaunopuheisuuden taitokeinoilla, oli yhtä pahassa pulassa, kuin jos hän
olisi heittäytynyt ilman miekkaa ja kilpeä taistelukentän tuoksinaan.

Tällaisissa oloissa itsekukin oivalsi, että »tieto on valtaa», ja
varsinkin, että kaunopuheisuuden taito oli mahtava yhteiskunnallinen
voima. Eräässä Platonin dialogissa muuan sofista julistaakin, että
retoriikka tuottaa ihmiselle vallan hallita muita ja tehdä heidät
orjikseen. »Liikemies, joka kerää rahoja, ei kokoa niitä itselleen»,
sofista sanoo, »vaan toiselle — juuri sinulle, jolla on sana vallassasi
ja voit vakuuttaa kansanjoukkoja. Sillä yleensä ei ole mitään, mistä
puhuja ei kansan edessä voisi lausua ajatuksiaan vakuuttavammin kuin
kuka muu ammattimies tahansa. Sen laatuinen, niin valtava on tämän
taidon voima.»

Protagoras kerskaili myöskin voivansa puhetaidollaan »_tehdä heikomman
syyn voimakkaammaksi_». Sattuvammalla tavalla ei voi ilmaista uskoa
retoriikan kaikkivaltaan. Saattaa ymmärtää, miten sofistat johtuivat
pitämään puhetaitoa kykynä, joka tuotti »kansalaiskelpoisuuden». He
pitivät retoriikkaa _kaikkia muita taitoja tärkeämpänä_ ja kaikkien
tieteitten mestarina. Mikään tieteellinen lauselma, mikään vakaumus ei
ole niin luja, että se voisi vastustaa kaunopuheisuuden taikavoimaa,
sillä kuten Protagoras sangen oikein sanoi, »_jokaisesta asiasta on
olemassa kaksi toisilleen vastakkaista mielipidettä_.»

Koko tämä ajatustapa perustuu siihen käsitykseen, että ei ole mitään
ehdotonta totuutta, vaan ainoastaan »mielipiteitä» ja »arveluita».

Kuitenkin jo sofistat tiesivät kaikesta kaunopuheisuuden taidon
ylistämisestään huolimatta, että se vaikuttaa voimakkaammin, jos se
on yhtynyt vakavaan tietoon. Vanhemmat, kunnianarvoisat sofistat
koettivatkin itse perehtyä erikoistieteisiin voidakseen sitten
vuorostaan välittää näitä tietoja oppilailleen, pyrkien täten
kehittämään heistä kunnon kansalaisia.

Ennen kaikkea heidän kieliopintonsa osoittavat, miten vakavasti
he tällöin suhtautuivat tehtäväänsä. Juuri sofistat tutkivat
ensimmäisinä tätä tiedettä luodakseen virheettömän kielen, joka olisi
käyttökelpoinen heidän toimiessaan puhujina. Samasta syystä sofistat
harrastivat innokkaasti muitakin tieteitä. Sillä ne, jotka ottivat
tehtävänsä vakavalta kannalta, arvelivat, että sen, joka haluaa puhua
vakuuttavasti ammattikysymyksistä, tulee olla perin pohjin tutustunut
käsittelemäänsä aineeseen.

Aikana, jolloin erikoistuminen ei ollut vielä ehtinyt niin pitkälle
kuin nykyjään, tarvittiin tällaisia monipuolisia miehiä tyydyttämään
yhä kasvavaa sivistysjanoa. Heidän oli sen vuoksi turhaa ryhtyä
sellaisiin mielettömiin liioitteluihin kuin sofista Hippias, joka
asettui torille rahanvaihtajien pöydän ääreen ja kerskaili tiedoillaan
kaikkien mahdollisten tieteitten alalla. Edelleen hän kehui olevansa
erikoisen etevä muistamistaidossa, mnemotekniikassa, eikä unohtanut
kertoa hämmästyneille kuulijoilleen, miten hän kerran Olympiaan
tullessaan oli omin käsin valmistanut kaiken, mitä hänellä oli
yllään aina sormuksesta, joka hänellä oli sormessaan, öljypullosta
ja kylpysuasta kenkiin ja viittaan saakka. Vyönsäkin hän oli itse
kutonut. Eikä siinä kyllin: matkatavaroittensa joukossa hänellä oli
myöskin ollut kertovia runoja, murhenäytelmiä ynnä muuta runoutta sekä
joukoittain erilaatuisia suorasanaisia kirjoitelmia.

Sellainen tuhattaituri ei tosin vaikuta oikein luottamustaherättävältä,
ja pätevämmät sofistat, kuten Protagoras, rajoittautuivatkin
kohtuullisemmalle liikkuma-alalle.

Ajan mittaan sofistinen liike muuttui yhä pintapuolisemmaksi.
Todellinen perehtyminen asioihin tuli tuskin enää kysymykseen,
vaan pikemminkin taito verhoutua _näennäiseen_ asiantuntemukseen.
Retorisista taitokeinoista tuli A ja O huolimatta siitä, oliko
kaunopuheisuuden näytteiden sisällöllä mitään arvoa. Sofistiikka
muuttui asianajotempuiksi ja sanojen vääntelemiseksi. »Onko sairaus
hyvä vai paha?» sofistat kysyivät. Ja saatuaan odottamansa vastauksen,
että se oli paha, he vastasivat voitonriemuisina: »Se ei ole paha
lääkärille!» — »Entä kuolema, onko se paha?» — »Ei hautapaikkojen
myyjälle.» He esittivät rikkiviisaita kysymyksiä kuten tämä:
»Valehteleeko silloin, kun ei puhu totta, mutta sanoo valehtelevansa?»

Tämän luokan sofistat huvittelivat myös keksimällä mahdottomia
todistuksia; he harjoittivat näitä temppuja kuten jonkinlaista
silmänkääntämistä. He todistivat esimerkiksi, että yksityisistä
hiekkajyväsistä ei voi koskaan saada aikaan hiekkakasaa. »Eihän yksi
hiekkajyvänen muodosta mitään kasaa», he sanoivat. »Jos lisätään yksi
jyvä, ei siitäkään tule mitään hiekkakasaa, sillä kaksi hiekkajyvää ei
ole hiekkakasa. Yhtä vähän syntyy hiekkakasaa, jos lisätään vieläkin
yksi jyvä j.n.e. Siispä ei voida lisäämällä yksi uusi hiekkajyvä
kerrallaan saada aikaan hiekkakasaa.»

Samalla tavalla he huvittelivat todistamalla, että on mahdotonta tulla
kaljupäiseksi. Pää ei tule kaljuksi, jos menettää yhden hiuksen;
ei myöskään, jos menettää kaksi, kolme, neljä j.n.e. Yhden hiuksen
vähennys ei siis ole mitään.

Tällaiset todistukset ovat sukua elealaisen Zenonin
hirssinjyvä-esimerkille. Hiekkakasasta puhuttaessa kieli itse tekee
ajatukselle kepposen. Tapaus edustaa runsaslukuisia esimerkkejä
»kielen vallasta ajatukseen.»[2] Hiekkajyvän ja hiekkakasan välillä
on itse asiassa vain _aste-ero_; mutta siitä seikasta, että niillä
on _erilaatuiset nimet_, johdumme pitämään itse käsitteitäkin
erilaatuisina. Jos on ilmaistava, mitä käsitteeseen »kasa» sisältyy,
tullaan siihen tulokseen, että sillä tarkoitetaan niin lukuisaa
yksityisten esineitten kokoelmaa, ettei niitä enää voi laskea ensi
näkemältä. Siinä kulkee yksityisten esineitten ja kokonaisen kasan
raja. Eri henkilöillä tämä raja kuitenkin osoittautuu olevan erilainen.
Se vaihtelee riippuen käsityskyvyn nopeudesta ja henkilön tottumuksesta
lukukäsitteiden käyttöön.[3]

Toinen esimerkki sofistojen taidosta todistaa mahdottomuuksia on
seuraava: »Sen, mitä olen omistanut, mutta jota minulla ei enää ole,
sen olen menettänyt. Minulla oli viisi drakmaa[4], mutta en enää omista
viittä drakmaa — olen nimittäin tehnyt ostoksia kahdella drakmalla.
Koska minulla siis ei enää ole viittä drakmaa, jotka kerran omistin
(vaan ainoastaan kolme), niin olen», sofistat sanoivat, »menettänyt
viisi drakmaa.» Sillä sovimmehan alussa, että sen, minkä on omistanut
ja jota ei enää omista, sen on tietenkin menettänyt.

Sofistat käänsivät myöskin lauseen nurin ja sanoivat: »Mitä ei ole
menettänyt, sen omistaa.» Niinpä he kysyivät: »Oletko kadottanut
sarvesi?» — »En.» — »Siispä sinulla on sarvet.»

»Oletko lakannut lyömästä isääsi?» he myöskin kysyivät. Jos vastasi
myöntävästi, niin sittenhän oli tunnustanut aikaisemmin tavallisesti
lyöneensä omaa isäänsä. Jos vastasi kieltävästi, niin sofistat
käyttivät kieltoakin julistaakseen siveellisesti langettavan tuomion:
»Vai niin, sinä et siis olekaan lopettanut, vaan yhä edelleen _jatkat_
häpeällistä menettelyäsi. Sillä sen, jolta kysyttiin, piti vastata
vain kyllä tai ei, eikä hän saanut lisätä: »Koska en milloinkaan ole
_alkanut_ lyödä isääni, en myöskään ole voinut lakata sitä tekemästä.»

Tällaisilla väittelytaidon mestarinäytteillä on kuitenkin ollut oma
arvonsa. Ne ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että on kysymyksiä,
joihin ei voi vastata yksinomaan myöntävästi tai kieltävästi saamatta
tahtomattaan aikaan harhaanjohtavaa vaikutusta.

Vähempiarvoisia esimerkkejä loogillisista silmänkääntötempuista ovat
tämäntapaiset: »Onhan nylkeminen ja paloitteleminen teurastajalle
sopivaa, eikö totta?» — »Sehän on selvää», vastaa toinen ja luulee
myöntäneensä todeksi sen itsestään selvän väitteen, että teurastajan
sopii paloitella ja nylkeä lihaa. Mutta kavala sofista huudahtaa
voitonriemuisena: »Vai arvelet sinä tosiaankin, että menetellään
sopivasti, jos teurastaja paloitellaan ja nyljetään!»

Samalla tavoin on kielellistä kaksimielisyyttä seuraavassa
ajatusjuoksussa: »Onko mahdollista vaikenevan olla keskustelussa?»
— »Ei», toinen vastaa kysymykseen ajatellen: vaieta ja olla mukana
keskustelussa. »Sepä vasta merkillistä», sofista tokaisee. »Eikö sitten
voi keskustella leivistä ja puista — nehän ovat molemmat vaikenevia.»

       *       *       *       *       *

Jo ennenkuin tämä sivistysliike, jollainen sofistiikka epäilemättä
alussa oli, ehti joutua kaltevalle pinnalle, esiintyi sen vastustajana
muuan Kreikan ja koko maailmanhistorian syvimpiä ja jaloimpia henkiä,
ajattelija, jonka terävä katse jo alusta alkaen oli huomannut
sofistojen enemmän tai vähemmän halpamaisten hyötynäkökohtien
turmiollisuuden.


Kirjallisuutta:

Efraim Liljequist, Antik och modern sofistik.




ANTIIKIN JALOIN JA VIISAIN IHMISYSTÄVÄ.


Ateenassa ratkaistiin 23 vuosisataa sitten valtiollinen oikeusjuttu,
joka vieläkin mainitaan maailmanhistorian tärkeimpien tapausten
joukossa. Muuan nöyrä ja vaatimaton vanha mies, joka ei milloinkaan
ollut kohonnut korkeaan yhteiskunnalliseen tai valtiolliseen asemaan,
joka ainoastaan sotapalvelustaan suorittaessaan siirtyi pois siitä
pienestä maailman kolkasta, missä hän oli syntynyt — tämä mies
tuomittiin silloin tyhjentämään myrkkymalja. Hän ei ollut pitänyt
suurta melua itsestään eikä eläessään ollut kirjoittanut riviäkään.
Mitäpä tämän miehen kohtalo meitä liikuttaa? Minkä vuoksi on siitä
lähtien kaikkina aikoina puhuttu enemmän hänestä kuin kenestäkään
toisesta muinaisajan ihmisestä? Sen vuoksi, että hänen elämäntyöhönsä
sisältyy jaloin ja korkein, mitä helleeninen henki on luonut. Hän
sytytti kipinän, joka vielä valaisee maailmaa. Hänen nimensä oli
_Sōkrātēs_.

Ateenassa ei ollut Perikleen aikana ketään, joka ei olisi tuntenut
kuluneeseen viittaan puettua miestä, joka varhaisesta aamusta
myöhäiseen iltaan aina kuljeskeli avojaloin kaduilla ja toreilla,
kylpylöissä ja voimisteluhalleissa lyöttäytyen keskusteluun
kaikenlaisten ihmisten kanssa.

Kun hän ensinnä ryhtyi puheisiin jonkun kanssa, tuntui siltä, kuin hän
olisi vain halunnut rupatella joutohetkensä huviksi. Puhelihan hän
mitä jokapäiväisimmistä asioista: ilmoista ja tuulista, vuodentulosta
ja torihinnoista. Mutta hänestä erotessaan tunsi, että tuolla miehellä
oli jotakin sanottavaa juuri puhuttelemallensa. Oli ihmeellistä, miten
paljon ajattelemisen aihetta hän saattoikaan antaa, tuo omituinen,
ruma filosofi, jolla oli hyvät ja viisaat silmät. Nyt näki itsekukin
selvemmin kuin konsanaan, millainen raukka sitä sentään oli. Mutta
tästä lähtien pitikin pyrkiä paremmaksi ihmiseksi! Sokrates oli ottanut
elämänsä tunnuslauseeksi delphoilaisen mietelmän: »Tunne itsesi!»
Hän harjoitteli joka päivä itsensä tuntemista ja koetti opettaa tätä
vaikeata taitoa muillekin, jotta he sitten voisivat kehittyä paremmiksi
ihmisiksi.

Juuri siihen Sokrates pyrki keskusteluissaan. Hän halusi osoittaa
ihmisille, että jokaisella on tässä maailmassa tehtävänsä täytettävänä
ja että korkein kaikista tehtävistä on pyrkimys totuuteen,
vanhurskauteen ja hyvyyteen. Hän tahtoi opettaa heitä kuuntelemaan
ääntä sisimmässään, »daimonionia», joka varoittaa meitä, kun olemme
aikeissa tehdä jotakin pahaa. Se, joka on tottunut seuraamaan tämän
äänen johtoa, tekee aina oikein; hänestä tulee _hyvä_ ihminen. Juuri
tätä Sokrates tarkoitti kuuluisilla sanoillaan: »Se joka _tietää_,
mikä on oikein, _tekee_ myöskin oikein. Sillä se, joka tietää, mikä on
oikein, on juuri ihminen, joka on niin tottunut antamaan omantuntonsa
äänen puhua, että hänen _täytyy_ noudattaa sen kehoitusta.»

Sokrateen elämä ja oppi olivat sulautuneet sopusointuiseksi
kokonaisuudeksi. Tämä viisas mies ja ajattelija ei ollut suinkaan
kärtyinen erakko, vaan päinvastoin tosi ihmisystävä kaikissa
tilanteissa. Hän itki itkevien kanssa ja iloitsi iloitsevien kanssa.
Hän ei koskaan pilannut juhlapitoja, joihin hänet oli kutsuttu, vaan
antoi aina juhlariemun keskelläkin ihmisille jotakin mieltäylentävää
ajattelemista.

Vaeltaessaan kaduilla ja turuilla Sokrateen päämääränä oli, kuten hän
itse sanoi, »ihmisten pyydystäminen». Miten tämä tapahtui, osoittaa
kertomus siitä, miten kelpo nuorukainen Ksenophōn joutui hänen
oppilaakseen. Sokrates tapaa hänet eräänä päivänä kapealla kadulla.
Hän pitää sauvaansa nuorukaisen edessä, niin että tämän on pakko
pysähtyä, ja kysyy häneltä: »Sanokaa minulle, mistä ostetaan maitoa?»
— »Torilta», Ksenophon vastaa. — »Entä öljyä?» — »Myöskin torilta.»
— »Mutta minne on mentävä tullakseen viisaaksi ja hyväksi?» — Siihen
nuorukainen ei osaa vastata. »Seuraa minua!» sanoo viisas mies. »Minäpä
sanon sen sinulle.» Ja pian nämä kaksi olivat parhaita ystäviä.
Sokrateen johdolla Ksenophonista kehittyi taitava upseeri ja etevä
kirjailija.

       *       *       *       *       *

Sokrates oli syntynyt v. 469 e.Kr. Hänen isänsä oli kuvanveistäjä,
ja itsekin hän jonkin aikaa harjoitti samaa ammattia. Mutta pian hän
jätti sen antautuakseen vaativampaan tehtävään: kehittämään eläviä
ihmisiä korkeimpaan mahdolliseen täydellisyyteen. Pienen maatalon
tuotteista hän sai niukan elatuksen itselleen sekä ylläpidon vaimolleen
ja lapsilleen.[5] Hänen omat elämäntarpeensa olivat mahdollisimman
vähäiset. Ksenophon antaa eräässä kirjoituksessaan sofistan sanoa
Sokrateelle: »Elämäntapasi on sellainen, ettei yksikään orja kestäisi
oloa isäntänsä luona, jos hänen pitäisi elää niin niukasti. Minun
täytyy sanoa, että sinä annat köyhyyden opetusta.»

Sokrates kysyy silloin: »Luuletko, että herkulliset ruokalajisi
maistuvat sinusta paremmilta, kuin minun ruokani maistuu minusta?
Tuntuu, kuin eläisit siinä harhaluulossa, että onni on samaa kuin
ylellinen ja kallis elämäntapa. Minä sitävastoin luulen, että olla
mitään tarvitsematta on elää kuin jumala. Se jolla on vähäisimmät
tarpeet, pääsee siis lähimmäksi jumaluutta.»

Kukaan ei voinut olla vapautuneempi kaikesta ulkonaisesta,
välinpitämättömämpi ihmisten mielipiteistä kuin tämä ajattelija, joka
saattoi seisoa mietiskellen paikoillaan useita tunteja yhteen menoon,
kun jokin tärkeä kysymys askarrutti hänen ajatuksiaan. Tässä asennossa
tapaamme hänet Platonin dialogissa »Sympósion» eli »Pidot», joka on
kuuluisin ja taiteellisesti viimeistellyin hänen kirjoituksistaan.
Sokrates on kutsuttu päivällisille, ja kaikki muut vieraat ovat
saapuneet, mutta suuri filosofi on ajatuksissaan kulkenut isännän talon
ohitse ja seisoo nyt aivan yksinään viereisen talon edustalla. Isäntä
aikoo lähettää häntä noutamaan, mutta muuan vieraista, joka tuntee
Sokrateen tavat, sanoo: »Ei, ei, antakaa hänen olla! Hän tekee usein
näin. Mutta hän tulee kyllä heti. Älkää vain häiritkö häntä!»

_Heti_ hän ei kylläkään tullut — sillä kun hän vihdoinkin oli herännyt
mietteistään, ateria oli kulunut puoliväliin.

Pitojen jatkuessa Alkibiádēs pitää ylistyspuheen Sokrateen kunniaksi
ja kertoo m.m., miten karaistunut tämä mies on kestämään kaikenlaista
puutetta. Eräällä sotaretkellä Makedonian vuoristoissa, missä he olivat
aseveljiä, »hän ei rasitusten kestämisessä voittanut ainoastaan minua»,
Alkibiades sanoo, »vaan myös kaikki muut. Kun me esimerkiksi toisinaan,
kuten sodassa voi käydä, jouduimme eristetyiksi muista ja näimme
nälkää, ei muita voinut mainitakaan hänen rinnallaan milloin kestävyys
oli tarpeen. Kun taas oli kyseessä juhliminen, niin hän oli ainoa, joka
osasi oikean nauttimisen taidon. Ja vaikka hän ei pitänyt juomisesta,
hän kykeni, jos hänet kaikesta huolimatta siihen pakotettiin, juomaan
meidät kaikki pöydän alle. Ja ihmeellisintä kaikesta: kukaan ei ikinä
ole nähnyt Sokratesta juopuneena.»

Hänen kykynsä sietää pakkasta talvisodassa oli aivan uskomaton.
»Mainitsenpa esimerkin», Alkibiades jatkaa. »Oli kauhean kylmä,
ja sotilaat pysyttelivät sisällä, tai jos heidän oli pakko mennä
ulos, he pukivat ylleen tavattoman runsaasti vaatetta ja käärivät
jalkansa huopiin ja nahkoihin. Mutta Sokrates lähti ulos ainoastaan
tavalliseen viittaansa pukeutuneena ja käveli jäällä avojaloin paljon
vaivattomammin kuin me muut, jotka käytimme jalkineita.»

Ja kun käytiin taisteluun ei kukaan kyennyt osoittamaan samalla
kertaa suurempaa urhoollisuutta ja ihailtavampaa tyyneyttä. Kerran
kun Alkibiades oli vaikeasti haavoittunut, Sokrates pelasti hänet ja
toimitti sittemmin Alkibiadeelle palkinnon urhoollisuudesta — hänen
itsensä jäädessä ilman.

Yhtä kovakouraisesti kuin tämä viisas mies ryntäsi päin vihollisten
rivejä taistelutantereella, yhtä peloittavaa tuhoa hän saattoi
tehdä sofistojen parvessa. Hän astuu pylväskäytävään, missä
professori-sofista parhaillaan julistaa oppiaan hämmästelevälle
nuorukaisjoukolle, ja aito attikalaisen kohteliaasti hän pyytää
saada tehdä muutamia kysymyksiä. »Sinä tahdot», hän sanoo
viisaudenopettajalle, »opettaa näille monille miehille, mikä on oikein.
Mitä siis on oikein? Tahdot tehdä heistä hyviä ihmisiä. Mitä siis on
hyvyys?» Kysyjä, joka alituisesti selittää olevansa aivan tietämätön,
kietoo ylivoimaisella väittelytaidollaan oppineen professorin
mahdottomiin ristiriitaisuuksiin, ja lopputulokseksi todetaan, että
viisaudenopettaja tietää asiasta vieläkin vähemmän kuin kiusallinen
kyselijä.

Sokrates oli perin pohjin syventynyt aikansa sivistykseen ja
huomannut, että se useimmiten oli vain kuori vailla sydäntä,
alamittaista puolisivistystä, sulamaton sekamelska sieltä täältä
siepattuja tiedonsirpaleita, joilta puuttui keskinäinen yhteys ja tosi
hyödyllisyys. Hänen elämäntyönsä muodostuikin sen vuoksi taisteluksi
korulauseita ja puolisivistystä vastaan.

Sellaisen »oppineen» miehen perikuva, joka on maistellut kaikkea eikä
syventynyt mihinkään, oli sofista Hippias. Sokrates ei olisi voinut
keksiä otollisempaa pilkanteon esinettä. Platon tarjoaa eräässä
dialogissaan meille tilaisuuden kuunnella näiden molempien miesten
sananvaihtoa. Hippias on juuri lopettanut luennon, jota muuan hänen
ystävänsä ja ihailijansa ylistää pilviin saakka. Sokrates sitävastoin
ei virka mitään. Ja kun kysytään, mitä hän pitää esitelmästä, hän
selittää, ettei ole voinut oikein seurata kaunista esitystä. Siksi hän
haluaisi mielellään tehdä muutamia kysymyksiä. Hippias oli luennossaan
esittänyt Akhilleuksen ja Odysseuksen toistensa vastakohtina. Akhilleus
oli luonteeltaan suora, Odysseus kavala.

Sokrates saa Hippiaan kuitenkin myöntämään, että myöskin Akhilleus
saattoi valehdella; mutta Hippias huomauttaa, että Akhilleus teki sen
tarkoituksetta, kun Odysseus sitävastoin valehteli ehdoin tahdoin.
Sofista antaa edelleen Sokrateen houkutella hänet vahvistamaan sen,
että voidakseen tahallaan tehdä huonon teon ihmisen täytyy olla sekä
viisas että taitava. Sellainen mies on kuitenkin huonompi kuin se, joka
ei tahallaan hairahdu, ja ansaitsee ankaran rangaistuksen, kun taas
sitä, joka vasten tahtoaan tekee pahaa, on kohdeltava lempeästi.

Sokrates istuu siinä koko ajan niin sydämellisen kiitollisena viisaan
miehen hänelle antamista vastauksista. Mutta hänen on niin vaikea
käsittää mitään ja senvuoksi hän pyytää Hippiasta olemaan kärsivällinen
hänen suhteensa. »Enhän minä ymmärrä filosofisia kysymyksiä», hän sanoo
lempeällä ironiallaan, jossa hän oli mestari. »Paras todistus siitä on
se, että heti kun olen yhdessä jonkun kanssa teidän joukostanne, jotka
koko Hellas on tunnustanut viisaiksi, tunnen olevani aivan tietämätön.
Sillä melkein kaikesta ajattelen toisin kuin te. Ja se lienee varmaan
ilmeinen todistus tietämättömyydestäni.»

Mutta Hippias on tällä haavaa alkanut menettää uhkavarmuuttaan. Mihin
tuo kummallinen mies oikeastaan _pyrkii_ kaikilla kysymyksillään.
Hänhän sotkee kaiken, niin että sofista alkaa tuumia, lieneekö hänen
viattomilla kysymyksillään salakavalia tarkoituksia. Mutta se Sokrateen
on mitä jyrkimmin kiellettävä. »Jos niin olisi», hän sanoo, »että
tahallani saisin aikaan sekaannusta keskustelussamme, silloinhan minä
omien sanojesi mukaan olisin viisas ja neuvokas mies. Ei, olen aivan
tahtomattani sekoittanut asiani. Ole sentähden pitkämielinen minua
kohtaan. Itsehän sanoit äsken, että on annettava anteeksi sille, joka
vasten tahtoansa tekee väärin.»

Hippias istuu siinä kuin neuloilla, mutta häpeätä välttääkseen hänen
täytyy koettaa kestää. Sokrates sitävastoin on nyt kuin kala vedessä.
Hänellä on käsillä kerrassaan tyhjentymätön varasto kiperiä kysymyksiä
ja harmillisia esimerkkejä. Hän alkaa nyt puhua kahdesta juoksijasta,
jotka kilpailussa kumpikin juoksevat hitaasti. Toinen tekee sen siksi,
ettei hän _voi_ juosta kovin, toinen siksi, ettei hän _halua_. »Kumpi
näistä on parempi juoksija?» Sokrates kysyy.

Hippiaan täytyy myöntää, että parempi juoksija on se, joka _voi_ juosta
nopeasti; jos hän vain tahtoo. Samoin Sokrates saa hänet vastaamaan,
kun kysymyksessä on paras painija, paras laulaja ja paras soittaja.
»Kaksi miestä soittaa väärin kitaraa», Sokrates sanoo. »Toinen ei
_osaa_ soittaa paremmin, toinen soittaa ehdoin tahdoin väärin. Kumpi on
suurempi mestari?»

Hippias on varma vastauksestaan. Hänen täytyy myöskin myöntää, että
samoin on sen laita, joka ymmärtää tieteitä ja taiteita, verrattuna
siihen, joka on niissä taitamaton, jos molemmat tekevät saman virheen.

On siis sovittu, että se jolla on taito tai kyky, on parempi kuin
toinen, jolla ei ole tätä taitoa tai kykyä. Ja kun taitava ja tietävä
erehtyy, hän on parempi sitä, joka hairahtuu vasten tahtoaan. »Onhan» —
Sokrates jatkaa — »oikeamielisyyskin sielun taito ja kyky. Sen suhteen
täytyy siis saman pitää paikkansa kuin soitannollisen ja tieteellisen
taidon ja tiedon suhteen: Se joka ehdoin tahdoin tekee vääriä tekoja,
on siis parempi kuin toinen, joka tahtomattaan tekee niin.»

Sinä hetkenä Hippiaan silmät aukenevat näkemään Sokrateen ironian koko
laajuudessaan. Olihan tuo tunkeilevainen mies kysymyksillään saattanut
hänet väittämään juuri päinvastaista, mitä hän — Hippias — itse
hetkistä aikaisemmin oli lausunut! Mutta sitä johtopäätöstä Hippias
tietenkään ei halua tunnustaa mielipiteenään.

»En minäkään, hyvä Hippias», Sokrates sanoo. »Mutta eikö se
ehdottomasti ole tutkimuksemme lopputulos? Kuten — näet, minä harhailen
sinne tänne pääsemättä mihinkään tulokseen. Eikä olekaan ihme, jos
minä ja muut maallikot erehdymme. Mutta se, että te viisaatkin voitte
erehtyä, se on suuri onnettomuus — myöskin meille. Emmehän voi päästä
erehdyksistämme edes kääntymällä teidän puoleenne.»

Ja Sokrateshan oli ollut niin varma siitä, että Hippias »parantaisi
hänet tietämättömyydestään niinkuin taudista»!

Yhtä vähän apua Sokrates saa omahyväiseltä tietäjä Euthyphrōnilta,
kun hän haluaa selitystä kysymykseen, mitä jumalanpelko on. Aluksi
hän tuskin voi tulkita iloaan tavattuaan miehen, joka niin varmasti
tietää, mikä on vanhurskasta ja mikä väärää. Hän tahtoo heti ruveta
Euthyphronin oppilaaksi saadakseen selvyyden tähän tärkeään kysymykseen.

Kyllä vain, se hänelle kyllä suodaan, hurskas tietäjä selittää
alentuvaisesti. »Huonosti olisi tosiaan laitani» — hän rehentelee,
»ellen olisi varmasti selvillä siitä asiasta. Silloinhan minä,
Euthyphron, en olisi parempi kuin tavalliset ihmiset!»

Mutta miten Euthyphron hurskauden määritteleekin, Sokrates ei ole
tyytyväinen. Tietäjä aloittaa lausumalla, että hurskaus on samaa kuin
»tehdä niinkuin _minä_ teen.» Mutta Sokrates tahtoo saada esille
hurskauden _yleisen luonteen_, niin että hän sitten voi käyttää sitä
tekojensa mittapuuna. »_Selitä_ toki se minulle!» Sokrates pyytää
niin liikuttavasti. — »Kyllä, Sokrates, sen teen mielihyvällä»,
viisaudenopettaja lupaa, ja niin hän juhlallisesti julistaa, että
»hurskaus on jumalille mieluista ja jumalattomuus ei sitä ole.»

»Oivallista!» Sokrates huudahtaa. »Nyt vastasit täsmälleen
kysymykseeni. Mutta onko vastaus myöskin _oikea_? Miten onkaan,
Euthyphron, eivätkö jumalat ole keskenään eripuraisia ja riitele ja
toraile keskenään?»

Sitähän Euthyphron ei voi kieltää.

»Mutta silloinhan», Sokrates huomauttaa hiljaiseen ja kainoon
tapaansa, »täytyy saman asian olla muutamien jumalien mielestä oikein
ja toisten mielestä väärin.» Täten hän on houkutellut ennustajan ja
merkkienselittäjän liukkaalle jäälle. Turhaan Euthyphron koettaa
selviytyä uusin vakuutuksin, että kukaan ei varmemmin kuin hän itse
tiedä, mitä tekoja jumalat hyväksyvät. Sokrates on kyllin epähieno
pyytääkseen saada tietää, miten Euthyphron voi olla niin varma siitä
asiasta. Mutta kaikki ennustajan yritykset selvitellä kysymystä
johtavat siihen, että palataan samaan kohtaan kuin keskustelun alussa.
»En totisesti tiedä», Euthyphron huudahtaa uupuneena, »miten minun
pitäisi lausua ajatukseni. Sillä mitä sanonemmekin, se pyörähtää aina
ympäri eikä koskaan pysy siinä, mihin sen olemme asettaneet.» Mutta
Sokrates vihjailee ivallisesti, että Euthyphron ei _halua_ vastata
hänen kysymykseensä. »Sinulla ilmeisesti ei ole halua opettaa minua»,
hän sanoo, eikä se ole kauniisti tehty niin tarkkaavaista oppilasta
kohtaan, joka varoo, ettei ainoakaan opettajan viisauden sana pääsisi
menemään hukkaan.

Hän on myöskin oppilas, joka ei milloinkaan masennu. Kun taaskin
on palattu takaisin lähtökohtaan, hän vain virkkaa armottoman
rauhallisesti: »Siispä meidän on taas alettava uudestaan. Sillä minä
en aio lopettaa, ennenkuin olen oppinut, mitä jumalanpelko on. Ja
jos yleensä joku ihminen sen tietää, niin sinä tiedät. Sano siis se
minulle.»

Mutta nyt Euthyphron on saanut tarpeekseen. »Toisella kertaa,
Sokrates», hän vastaa hermostuneesti. »Nyt en ehdi, vaan minun on
mentävä.»

»Mutta hyvä ystävä, mitä ajatteletkaan?» tiedonhaluinen oppilas
huudahtaa aivan epätoivoissaan. »Ja minä kun toivoin saavani sinulta
oppia, mikä on vanhurskasta ja mikä väärää voidakseni siten vastedes
elää parempaa elämää kuin tähän asti!»

       *       *       *       *       *

Oivallisimpia Platonin jälkimaailmalle pelastamia
kielenpieksäntäkohtauksia on se, jonka hän esittää dialogissa
»Euthýdēmos». Euthydemos ja hänen veljensä Dionýsódōros ovat
ensiluokkainen sofistinen ilveilijäpari — parempaa nimitystä ei heistä
voi käyttää. He ovat aikaisemmin esiintyneet miekkailijoina, mutta ovat
viime aikoina alkaneet harrastaa väittelytaitoa ja saavuttaneet siinä
suurenmoista menestystä. Sille, joka vain haluaa kuulla, he julistavat
ujostelematta panevansa toimeen oikeita »hyveen» pikakursseja
— luonnollisesti asianomaista korvausta vastaan. Dialogissa he
esiintyvätkin ihailevan opetuslapsijoukon ympäröiminä. Sokrates pyytää
heitä nyt ottamaan huostaansa erään hänen nuoren, Kleinias-nimisen
ystävänsä. »Asian laita on näet niin», hän sanoo, »että sekä minä
että hänen muut ystävänsä toivomme hartaasti, että tästä nuoresta
miehestä tulisi niin oivallinen ihminen kuin mahdollista. Olemme
vain huolissamme siitä, että nuori kun hän on, joku toinen saattaa
ehtiä ennen meitä ja kääntää hänen mielensä väärään suuntaan ja siten
turmella hänet. Te kaksi tulette siksi juuri kuin kutsuttuina. Ettekö
haluaisi kokeilla nuorukaisen suhteen ja puhella hänen kanssaan tässä
meidän läsnäollessamme?»

Kyllä vain, siihen nuo etevät hyveenopettajat kyllä olivat halukkaita.
Nuorukaisen on vain vastattava sofistojen esittämiin kysymyksiin.

Ja nyt alkaa näytäntö, miten ihmistä lyhyessä ajassa opetetaan tulemaan
»hyveelliseksi». Platon antaa Sokrateen itsensä kertoa tästä uusimmasta
sielunkehittämisen muodosta. »Euthydemos», hän sanoo, »aloitti nyt —
muistaakseni — suunnilleen näin: 'Sanohan, Kleinias, ovatko ne, jotka
jotakin oppivat, taitavia ihmisiä vai taitamattomia?' Kun kysymys
kieltämättä oli aika vaikea, nuorukainen punastui ja katsoi melkoisen
hämillään minua kohti.» Mutta Sokrates kehoitti häntä vain vastaamaan
parhaansa mukaan. »Siitä on sinulle varmasti todellista hyötyä», hän
sanoi.

»Samassa hetkessä», Sokrates jatkaa, »Dionysodoros kumartui hieman
korvaani kohden, hymyili koko naamallaan ja sanoi: 'Sen sanon sinulle
jo etukäteen, Sokrates, että mitä hyvänsä nuorukainen vastanneekin,
kyllä me hänet kumoamme.'»

Kun Kleinias nyt lausui vastauksensa, kuului se niin, että ne, jotka
oppivat, ovat _taitavia_.

Euthydemos ryhtyy tutkistelemaan vastausta. Hän kysyy: »Miten olikaan,
Kleinias, kun itse kävit koulua? Tunsitteko sinä ja toverisi ennakolta
sen, mitä opitte?»

»Emme tunteneet.»

»Silloin on kai sanottava, että olitte taitamattomia.»

Sehän Kleiniaan täytyi myöntää.

»_Taitamattomat_ siis oppivat, Kleinias, eivätkä taitavat, kuten sinä
luulit», Euthydemos huudahtaa voitonriemuisena.

»Nämä sanat kuultuaan», Sokrates sanoo, »kaikki, jotka kuuluivat
Dionysodoroksen ja Euthydemoksen seurueeseen, alkoivat yhtä aikaa sekä
huutaa että nauraa, aivan kuin juhlakuoro johtajan annettua merkin.

Mutta ennenkuin nuorukainen oli ehtinyt oikein tyyntyä, Dionysodoros
puhkesi puhumaan ja sanoi: 'Kuulehan, Kleinias! Kun opettaja
saneli teille, kutka pojista silloin oppivat luetun, taitavat vai
taitamattomat?'

'Taitavat', Kleinias vastasi.

'Silloinhan oppivaiset kuitenkin ovat _taitavia_ eivätkä taitamattomia.
Ja sinun yhtymisesi Euthydemoksen sanoihin oli siis virheellistä.'

Nyt näiden kahden miehen oppilaat vasta toden teolla alkoivat nauraa
täyttä kurkkua ja huutaa ihaillen heidän viisauttaan. Mutta me muut
istuimme hiljaa ja ihmeissämme. Huomatessaan hämmästyksemme Euthydemos
tahtoi, että me vielä enemmän ihailisimme häntä eikä päästänyt
nuorukaista, vaan kysyi häneltä uudestaan; ja taitavan tanssimestarin
tavoin, joka pyörähtää kaksi kertaa ympäri samalla kohdalla, hän käänsi
kysymyksen ja sanoi: 'oppiiko ihminen sellaista, minkä tietää, vaiko
sellaista, jota ei tiedä?'

Nyt Euthydemos taas kuiskasi jotakin korvaani ja sanoi: 'Tämäkin,
Sokrates, on samanlainen kysymys kuin edellinen. Kaikki kysymyksemme
ovat tämän kaltaisia: niihin on mahdotonta vastata!'

'Nyt ymmärrän', minä lausuin, 'miksi opetuslapsenne pitävät teitä niin
suuressa arvossa.'

Sillä aikaa Kleinias oli vastannut, että ihminen oppii sellaista, jota
hän _ei tiedä_. Euthydemos kysyi häneltä käyttäen samaa juonta kuin
äskenkin: 'Miten onkaan? Tunnetko kirjaimet?'

'Tunnen kyllä', Kleinias vastasi.

'Jos nyt joku sanelee sinulle, eikö hän silloin sanele kirjaimia?'

'Kyllä.'

'Jos siis tunnet kaikki kirjaimet — eikö hän silloin sanele sellaista,
minkä sinä _tunnet_?'

Nytkin Kleinias vastasi myöntävästi.

'No niin', Euthydemos toisti, 'sinä siis opit sellaista, minkä tunnet
ja tiedät, koska tunnet kaikki kirjaimet.'

'Niin.'

'Olet siis taaskin vastannut väärin.'

Euthydemos oli tuskin ehtinyt lausua nämä sanat ennenkuin Dionysodoros
puuttui puheeseen aivan kuin pallo siepataan ilmasta, ja kohdisti
sanansa nuorukaiselle: 'Euthydemos petkuttaa sinua, Kleinias. Sillä
sanokaa minulle — onhan toki oppiminen sellaisen tiedon saamista, mitä
ei ole ennemmin omistanut?'

'On.'

'Ne, jotka oppivat, ovat siis _tietämättömiä_ — eivätkä tietäväisiä.’»

Näin kaikki muuttuu pelkäksi mitä kehnoimmaksi sanojen vääntelyksi,
»sofistiikaksi»sanan huonoimmassa merkityksessä. Mutta Sokrates
on käsittävittään tämän vain jonkinlaiseksi alkupilaksi. Nyt hän
arvelee, että sitä lajia on saatu tarpeeksi, ja pyytää molempia
viisaudenopettajia ottamaan asian vakavalta kannalta. »Näyttäkää
nyt», hän sanoo, »miten osaatte rohkaista nuorukaista ja saada hänet
harrastamaan viisautta ja hyvettä!»

»Vai niin, te tahdotte, että nuoresta ystävästänne tulisi viisas»,
alkaa Dionysodoros.

»Niin tietenkin», Sokrates ystävineen vastaa.

»Ja miten on nyt», sofista kysyy — »onko hän viisas vai eikö?»

»Ei hän ole viisas.»

»Toivotte siis, että hänestä tulisi se, mitä hän nyt ei ole, ja ettei
hän enää olisi sitä, mikä hän on. Niinmuodoin haluatte nähtävästi hänen
perinpohjin tuhoutuvan. Hänellä mahtaa tosiaankin olla kelpo ystäviä!»

Siihen tapaan molemmat sofistat jatkavat eivätkä kykene esittämään
muuta kuin sanasutkauksiaan. Milloinkaan he eivät edes yritä keksiä
jotakin asiallisesti arvokasta, vaan koettavat ainoastaan puhua kumoon
toisen puolueen.

Sokrates käyttelee koko ajan oivallisinta ironiaansa. »Olen hiukan
hidasjärkinen», hän kerrankin sanoo puolustellen itseään. »Suokaa
sentähden anteeksi, että esitän kysymyksen, joka on hieman hankala!»
Ja kun kysymys osoittautuu olevan niin hankala, että Euthydemos
välttelee sitä kuin liukas ankerias, niin Sokrates antaa täyden arvon
hänen »kaikki tietäväisyydelleen, joka neuvoo häntä, milloin hänen
on vastattava ja milloin oltava vastaamatta.» Mutta kun sofistojen
sanansaivartelu ei ota loppuakseen, Sokrates vertaa omaa taisteluansa
heitä vastaan Herkuleen kuuluisaan taisteluun Lernan lohikäärmettä
vastaan ja selittää, että tämä oli — naarassofista! Sillä niin pian
kuin siltä hakattiin poikki yksi dialektiikan pää, se kasvatti sijalle
uusia.

Omasta puolestaan Sokrates koko ajan on tarkoin varovainen
vastauksissaan. Nuo kaksi sofista-ilveilijää eivät saa häntä
milloinkaan houkutelluksi tuumaakaan pitemmälle, kuin hän itse
haluaa. Siksipä hän alkaakin tuntua heistä melko ärsyttävältä. Koko
jutun tuloksena on, että Sokrates armottomalla ilveilyllään riistää
molemmilta »viisaudenopettajilta» kaiken arvon ajattelevien ihmisten
silmissä ja paljastaa heidät halpamaisiksi sanansaivartelijoiksi.

Ei olisi ollut Sokrateen tapaista, jos hän ei olisi siroin kumarruksin
lopettanut tätä ystävyysottelua — kuten sitä tekisi mieli nimittää —
tunnustaen, ettei hän ikinä eläessään ollut tavannut niin viisaita
miehiä ja pitäen heille heidän viisautensa suorastaan musertamana
ylitsevuotavan ylistyspuheen. Heidän oli ainoastaan varottava, etteivät
tekisi niin harvinaista tavaraa vähemmän kysytyksi ja arvokkaaksi
levittämällä taitoaan kansan keskuuteen. Ainakaan heidän ei pitänyt
päästää siitä osalliseksi muita kuin niitä, jotka maksoivat opetuksesta.

       *       *       *       *       *

Sokrates oli ottanut elämäntehtäväkseen opettaa ihmisiä ajattelemaan,
avata heidän silmänsä näkemään, miten vähän he itse asiassa tiesivät
ja siten herättää heissä arvokkaitten ja jalostavien tietojen
kaipausta. Mutta kehoituspuheita ja saarnoja hän ei pitänyt. Hän vain
kyseli kyselemistään, kunnes toinen lopulta huomasi, mihin Sokrates
tahtoi häntä johtaa. Henkilön, jonka kanssa Sokrates oli ryhtynyt
keskusteluun, oli Platonin sanojen mukaan »annettava tämän johtaa
itseään sinne tänne, kunnes hänen ehdottomasti oli pakko tehdä tiliä
itselleen siitä, miten hän nyt eli ja miten hän oli elänyt.»

Alkibiades sanookin »Pidoissa»; »Kuullessani Periklestä ja muita
suuria puhujia minusta tuntui kyllä, että he puhuivat hyvin — mutta en
tullut voimakkaasti järkytetyksi, en tuntenut huolta enkä surua oman
orjamaisen ja kurjan tilani johdosta. Sokrates sitävastoin on usein
saattanut minut sellaiseen mielentilaan, että elämä minunlaisessani
tilassa ei ole tuntunut elämisen arvoiselta. Sokrates on ainoa
ihminen, joka milloinkaan on saanut minut siihen, mitä tuskin kukaan
olisi minusta uskonut: häpeämään. Sen miehen rinnalla minä tosiaankin
häpeän. Sillä olen tietoinen siitä, että kun hän sanoo, mitä minun on
tehtävä, en voi sitä kumota, mutta kun sitten erkanen hänestä, niin
joukkojen suosion toivo saa minussa vallan. Riistäydyn senvuoksi irti
hänestä ja karkaan tieheni; mutta kun uudelleen näen hänet, häpeän
rikottuja lupauksiani. Niin, toivoisin usein, että hän olisi kuollut;
mutta tiedän hyvin, että jos jotakin sellaista sattuisi, tulisin
vieläkin onnettomammaksi. Sentähden en totisesti tiedä, miten minun on
meneteltävä sen miehen suhteen.

Ulkonaisestihan hän muistuttaa kivestä veistettyjä sileenejä. Mutta
kun hän avautuu, ystävät ja veljet, miten täynnä hän onkaan sisäistä
viisautta! En tiedä, onko joku teistä nähnyt siellä sisällä olevia
jumalankuvia; mutta _minä_ olen ne nähnyt, ja ne olivat silmissäni
jumalallisia, puhdasta kultaa, niin ihmeellisen ihania, että tuntui
kuin minun heti olisi pakko kaikessa tehdä, niinkuin Sokrates on
käskenyt.»

Sokrates tahtoi ikäänkuin luoda uusia ihmisiä. Hän vertasi omaa
menettelytapaansa äitinsä työhön, joka oli kätilö, ja nimitti omaa
taitoaan lapsenpäästötaidoksi: hän tahtoi »irroittaa» totuuden
jumalallisen lapsen sielusta, joka kantoi tätä lasta kohdussaan. Hän
tahtoi ohjata ihmisiä oikeaan, saattaa heitä siveelliseen itsetajuntaan.

Kuten kaikilla elämän aloilla vaaditaan asiantuntemusta arvokkaitten
tulosten aikaansaamiseksi, niin — Sokrateen mielestä — myöskin
siveysopin alalla on tieto tarpeen, jotta voitaisiin tehdä oikein:
ainoastaan se, joka _tietää_, mikä on oikein, kykenee _tekemään_ oikein.

Tämä hyvän tietäminen, on aivan toisenlaista ja korkeammanlaatuista
kuin muut tiedot. Sitä ei voi oppia samalla tavalla kuin muuta. Sen,
joka haluaa saada tätä salaperäistä tietoa, täytyy, kuten Sokrates
selitti Alkibiadeelle, »odottaa, kunnes jumala on avannut hänen
silmänsä ja poistanut sumun, joka vielä himmensi hänen näköään. Hyvyys
on sellaista »tietoa», joka voidaan ainoastaan elää. Se on niin
ihmeellisen läheistä sukua sille mielenmuutokselle, jota kristityssä
kielenkäytössä sanotaan _kääntymykseksi_. Siten selittyy Sokrateen
kuuluisan lauseen näennäinen oudoksuttavaisuus: »_Se joka tietää, mikä
on oikein, myöskin tekee oikein_.»

Ennen kaikkea Sokrateen päämääränä oli sen syöpähaavan parantaminen,
jonka sofistat olivat aiheuttaneet siveellisellä alalla. Useimmat
heistä suhtautuivat tehtäväänsä pintapuolisesti ja kevytmielisesti. He
pyrkivät opetuksellaan vain neuvomaan oppilailleen eräitä ulkonaisia
taitoja ja puhe taidollisia temppuja, joiden tarkoituksena oli
arvostelukyvyttömien ja herkkien kuulijoitten pyydystäminen. Nämä n.s.
viisaudenopettajat eivät uskoneet mihinkään.

Arvosteluhan on vain hyväksi ja hyödyksi kohdistuessaan vanhaan
taikauskoon ja ennakkoluuloihin. Sillä niitä kriitillisesti
tutkittaessa on syntynyt tiede, ja ihmiskunta on kulkenut eteenpäin
valistusta kohti. Mutta kun muutamat sofistat eivät edes uskoneet
hyvällä ja pahalla olevan lainkaan eroa, silloin he kävivät
vaarallisiksi.

Suuri oppi-isä Protagoras oli tarkkojen havaintojensa perusteella
tehnyt sen sattuvan johtopäätöksen, että jostakin esineestä ei voi
sanoa, millainen se tosiaan _on_, vaan ainoastaan minkä _vaikutuksen_
se tekee aisteihimme. Kun toisen mielestä on kylmä, niin toinen pitää
lämpömäärää miellyttävänä; toinen nauttii soittokappaleesta, mutta
jonkun muun mielestä se on hirveätä räminää; muuan syö halukkaasti
sparttalaista mustaa lientä, kun taas toinen ei kärsi sitä nähdäkään
j.n.e. Kaikki aistivaikutelmat perustuvat siis siihen, kuka ne
vastaanottaa, tai kuten Protagoras lausui: »_Ihminen on kaiken mitta_.»
Esineitä sellaisinaan emme tunne.

Sofista _Gorgías_ meni vieläkin pitemmälle ja selitti, että itse
asiassa emme tiedä mitään meitä ympäröivästä maailmasta. Ja vaikka
tietäisimmekin jotakin, emme kykenisi ilmaisemaan sitä muille, sillä
sanat eivät milloinkaan eri ihmisille merkitse aivan samaa.

Toiset sofistat siirsivät tämän lauseen siveelliselle alalle.
Samoinkuin ei ole mitään kaikille ihmisille pätevää totuutta — kuten he
arvelivat — ei myöskään ole mitään oikeuskäsitettä, joka on voimassa
kaikkien suhteen. Se mitä ihmiset yleensä nimittävät oikeudeksi, on
vain sitä, mikä jonakin määrättynä ajankohtana ja määrätyissä oloissa
on heille itselleen edullista ja hyödyllistä. Valtion lakeja oli
siis noudatettava — juuri sen verran, kuin niistä oli etua, mutta
ei enempää. — Muutamia vuosia sitten löydettiin erään kirjoituksen
katkelma, jossa muuan etevä sofista julistaa, että »valtion laeista
hyötyy eniten, jos _todistajien läsnäollessa_ pitää niitä kunniassa»,
mutta huomaa: vain todistajien läsnäollessa!

Sellaisilla opeillaan sofistat vaikuttivat höllentäväsi kaikkeen lakiin
ja oikeuteen, eikä heidän kouluistaan lähtenyt ainoastaan suulaita
lorunlaskijoita, vaan myöskin vaarallisia lainvääristelijöitä, miehiä,
jotka aina olivat valmiita ottamaan huonon asian puolustaakseen ja
vetivät ylevimmänkin lokaan.

Päinvastoin kuin sofistat Sokrates oli varma ikuisten siveyskäskyjen ja
lakien olemassaolosta, lakien, jotka koskivat kaikkia ja joita kukaan
ei rankaisematta loukannut. Protagoraan väitteestä, että »ihminen
on kaiken mitta», Sokrates kerran lausui: »Hän olisi yhtä hyvin
voinut sanoa, että sika tai paviaani tai jokin muu eläin on kaiken
mitta.» Ja miten nurinkurista onkaan, hän arveli, että tuollaisen
ajatuksen lausuja pyrkii esiintymään toisten opettajana ja ottaa
maksun opetuksestaan! Olihan hänen jokaisella oppilaallaan yhtä oikeat
mielipiteet, ja he olivat siis yhtä viisaita kuin opettaja itse.

Platonin »Gorgias»-nimisessä dialogissa Sokrates häikäilemättömästi
vastustaa sellaisia sofistisen siveysopin ilmauksia kuin esimerkiksi
seuraava, jonka esittäjä on muuan ehdottoman voimaopin jyrkkä
puolustaja nimeltä Kalliklēs. »Valta ja kyky tyydyttää himojaan, siinä
hyve ja onni», hän sanoo. »Kaikki muu, kauniit korulauseet, lait ja
sovinnainen siveellisyys on vain turhaa lorua.»

Voimakkaat himot ja niiden tyydyttäminen — se siis muka on todellista
onnea. »Sinä tietenkin tarkoitat», Sokrates sanoo, »että pohjaton
mässäilijä on onnellinen, kun hän vain saa syödä ja juoda niin paljon
kuin haluaa.»

»Niin, sitä tarkoitan. Ja se, jolla on kaikenlaisia muita haluja ja
joka voi ne tyydyttää, elää iloisena ja onnellisena.»

»Sanokaa minulle ensin», Sokrates jatkaa: »jos jollakin on syyhyä ja
kapitautia ja samalla tilaisuus raapia itseään mielin määrin, onko
tällainen raapien eletty elämä onnellista?»

Kallikleen mielestä esimerkki on mauton, mutta johdonmukaisuudesta
hänen on pakko vastata myöntävästi. »Mutta», Sokrates jatkaa, »etkö
joka tapauksessa ole sitä mieltä, että siveettömän irstailijan elämä
on häpeällistä ja kurjaa? Vai julkeatko tosiaankin ylistää sellaista
miestä onnelliseksi vain sen vuoksi, että hänellä on yllin kyllin sitä,
mitä hän toivoo?»

Nyt kysytyn täytyy peräytyä ja turvautua välttelevään vastaukseen.

»Etkö häpeä, Sokrates, johtaa keskustelua sellaisiin asioihin?»

Sokrates valitsee silloin muita esimerkkejä selvittääkseen, mihin
hän pyrkii. Hän kysyy m.m.: »Oletko sodassa nähnyt pelkurin? Kumpi
mielestäsi iloitsi enemmän vihollisten poistuessa, pelkuri vai rohkea?»

»Pelkuri», Kallikles myöntää. »Niinpä tässä tapauksessa pelkurin
nautinto on suurempi kuin urhoollisen», Sokrates vahvistaa.

Mutta nythän se mies, jonka nautinto on suurin, on paras ja onnellisin.
Pelkuri on siis parempi ja onnellisempi kuin urhoollinen, Sokrates
toteaa järkähtämättömän johdonmukaisesti. Sofistamme ei kuitenkaan voi
myöntää sitä. Muutamia nautintoja on tietenkin pidettävä huonompina ja
toisia parempina, hän arvelee.

»Ai, ai, Kallikles, millainen vekkuli sinä olet», Sokrates huudahtaa.
»Kohtelet minua kuin lasta ja pilkkaat minua puhuen milloin niin,
milloin näin. Nyt siis väität, että toiset nautinnot ovat hyviä ja
toiset huonoja. Eikö niin?»

Se Kallikleen täytyy tunnustaa, ja sitten Sokrateen on helppoa saada
hänet myöntämään sekin, että sellainen ihminen on hyvä, joka on
himojensa herra, ja että se, joka tekee hyvää, on onnellinen, mutta se,
joka tekee pahaa, onneton.

Keskustellessaan tämän omahyväisen herran kanssa Sokrateella on
ollut runsaasti tilaisuutta käytellä hienoa ironiaansa, jossa hän
oli mestari. Kun Kallikleen sävy alkaa käydä aivan sietämättömän
opettavaiseksi, Sokrates väistää imartelemalla hänen itserakkauttaan
ja vertaa häntä koetinkiveen, jolla ihmissielujen kultapitoisuus
koetellaan. Hän lausuu ilmi ilonsa sen johdosta, että on vihdoinkin
tavannut niin harvinaisen aarteen, ja pyytää, ettei korkeasti oppinut
herra millään muotoa kyllästyisi neuvomaan ihmisille, miten tulee
ajatella ja toimia.

Taistelunsa sofistojen moraalia vastaan Sokrates kohdisti myöskin
siihen seikkaan, että he vaikuttivat alentavasti julkiseen elämään
pintapuolisella puhetaidollaan. Kansan johtajina ja valtion
hallitusmiehinä ei saanut olla puhujia, vaan asiantuntijoita, miehiä,
jotka todella olivat _perehtyneet_ alaansa. Eihän vähemmänkään
vaativissa tehtävissä, hän sanoo, turvauduta kaunopuhujaan, vaan
ammattimieheen. Äsken mainitussa »Gorgias»-dialogissa Sokrates esittää
sofista Gorgiaalle seuraavan kysymyksen: »Kun pidetään julkinen kokous
lääkärin tai veneenrakentajan tai muiden ammattimiesten valitsemiseksi
— eihän silloin tarvita _puhujan_ neuvoa? Ei, sillä onhan selvää, että
kaikissa vaaleissa on valittava se, joka asian parhaiten ymmärtää.
Ja samoin, kun rakennetaan muureja, satamia tai laivatelakoita, on
rakennusmestarien saatava määrätä eikä puhujien.»

Kuitenkin puhetaito on valtava voima, Gorgias huomauttaa. »Niin,
Sokrates», hän vakuuttaa sydämensä kyllyydestä, »jospa vain tietäisit
kaiken — se saa aikaan miltei mitä hyvänsä. Esitänpä sinulle pätevän
todistuksen. Usein olen lääkärin mukana käynyt sairaan luona, joka
kieltäytyi nauttimasta lääkettä tai antamasta lääkärin leikata tai
polttaa itseään. Mihin lääkäri ei saanut häntä taipumaan, siinä
onnistuin minä, ja yksinomaan puhetaidollani. Uskallanpa väittää
seuraavaa: oleta, että lääkäri ja puhuja lähtevät johonkin kaupunkiin,
mihin tahansa, missä kansankokouksen tai jonkin muun kokouksen olisi
pohdittava, kumpi noista kahdesta olisi valittava lääkäriksi. Silloin
lääkäri joutuisi tappiolle, mutta etevä puhuja valittaisiin, jos
hän niin haluaisi. Ja kilpailussa minkä tahansa muun ammattimiehen
kanssa puhuja voisi tulla valituksi helpommin kuin kukaan muu. Sillä
yleensä ei ole mitään, mistä puhuja ei kansanjoukon kuullen voisi
lausua ajatuksiaan vakuuttavammin kuin kuka ammattimies hyvänsä. Sen
laatuinen, niin valtava on hänen taitonsa voima.»

Sokrates takertuu kuitenkin siihen, että puhuja voittaa ammattimiehen
juuri kohdistaessaan sanansa _kansanjoukolle_. »Nimityksellä
kansanjoukko tarkoitat varmaankin tietämättömiä ihmisiä?» hän sanoo.
»Sillä ymmärtäväisiin kuulijoihin puhuja tietenkään ei voi vaikuttaa
vakuuttavammin kuin lääkäri.»

»Olet oikeassa», Gorgias vastasi.

»Ja se, joka ei ole lääkäri, on ilmeisesti tietämätön niissä asioissa,
joita lääkäri osaa?»

»Ilmeisesti.»

»Tietämättömiä ihmisiä siis vakuuttaa tietämätön paremmin kuin taitava,
koska puhuja on taitamattomampi kuin lääkäri», Sokrates toteaa ja
vahvistaa väitteensä lausuen, että niin on laita kaikilla aloilla.
»Itse asiasta puhujan ei tarvitse olla selvillä — kunhan hän vain on
keksinyt jonkinlaisen todistelutavan, niin että hän tietämättömien
ihmisten mielestä näyttää tietävän enemmän kuin asian tuntevat.»

Siihen Gorgias yhtyy, sitäkin halukkaammmin, kun hän ei voi pitää muuna
kuin »suurena etuna sitä, että osaamatta mitään muita ammatteja kuin
tätä yhtä, kuitenkaan ei tarvitse olla ammattimiehiä huonompi.»

Sokrates sitävastoin sanoo suoraan, että kun puhetaitoa käytetään
sillä tavalla, se ei ole muuta kuin jonkinlaista halpaa käytännöllistä
taituruutta, jonka tarkoituksena on ihmisten pettäminen ja
mielisteleminen, sanalla sanoen: valtiotaidon irvikuva. Sillä
todellisen valtiotaidon tehtävä on ihmisten _kasvattaminen_
kunnollisiksi ja vastuukykyisiksi eikä heidän _pettämisensä_. Siinä
Sokrates on antanut kaikkien aikojen kansanjohtajille ja valtiomiehille
ajattelemisen aihetta.

       *       *       *       *       *

Monet saivat kiittää Sokratesta siitä, että heistä oli tullut hyviä ja
kunnon ihmisiä. Mutta hänellä oli myöskin suuri joukko vihamiehiä ja
kadehtijoita.

Ei ole ihme, että monet omahyväiset luonteet oikein sydämensä pohjasta
inhosivat kelpo Sokratesta, joka tällä tavoin vaelsi ympäri kaupunkia
koettaen luulotella ihmisille, että he eivät tienneet kerrassaan
mitään asioista, jotka he varmasti uskoivat perin pohjin tuntevansa.
Ei tosiaankaan ole hauskaa joutua koulupojan tavoin vastaamaan
nenäkkäisiin solmukysymyksiin, joita ei osaa ratkaista sotkeutumatta
mitä ilmeisimpiin ristiriitoihin. Se voi kenties olla terveellistä ja
välttämätöntä, jotta kehittyisi paremmaksi ja ajattelevaksi ihmiseksi,
mutta tilanne on joka tapauksessa mahdollisimman epämiellyttävä
ja panee häpeämään. Ja sangen harvat ihmiset pitävät sellaisesta
henkilöstä, joka on saanut heidät häpeämään tietämättömyyttään.
Sitä eivät ainakaan tee laiskat ja hitaat sielut, jotka pysähtyvät
häpeämään sisässänsä jaksamatta milloinkaan päästä pitemmälle, ihmiset,
jotka eivät ikinä ole saaneet nauttia tuskallisen sielunleikkauksen
myönteisiä hedelmiä. Ja vihdoin on muistettava, että ne miehet, joita
Sokrates erityisen mielellään ahdisti nenäkkäillä kysymyksillään
ja halusi ravistella hereille ajatuslaiskuudesta ja henkisestä
unesta, ne olivat enimmäkseen yhteiskunnan tukipylväitä, juuri
sellaisia, jotka olivat ylpeitä kyvyistään ja siis erikoisen arkoja
nöyryyttäville tilanteille. Heidän epäsuosioonsa joutuminen oli sitäkin
vaarallisempaa, kun heidän vaikutusvaltansa tietenkin oli suurempi kuin
tavallisten kansalaisten.

Mutta Sokrates otti myöskin mielellään hoiviinsa lahjakkaita
nuorukaisia. Ja kun nämä tulivat kotiin mieli tulvillaan uusia
tuumia ja ajatuksia, joita isä ei hyväksynyt, voi helposti käsittää,
millainen mieliala vanhemman polven keskuudessa vallitsi tätä »nuorison
viettelijää» kohtaan. Hänhän opetti lapset vastustamaan vanhempiansa
ja pitämään itseään mukamas heitä viisaampina! Ja hän houkutteli
heitä laiminlyömään velvollisuutensa ja sen sijaan vetelehtimään
kaupungilla tuollaisen omituisen ukkorähjän seurassa. Eräällä Sokrateen
syyttäjistä, joka muuten oli nahkuri, tuntuu olleen juuri tuollaisia
perhesyitä. Tämän miehen poika seurusteli mielellään Sokrateen kanssa,
ja filosofi, jossa nuorukaisen innokkaat älylliset harrastukset ja
suuri lahjakkuus olivat herättäneet suuria toiveita, koetti suostuttaa
isää sallimaan hänen antautua jollekin muulle alalle kuin nahkuriksi.
Mutta isä pysyi jyrkkänä mielipiteessään, että siihen asiaan ei
omituisella ukkorähjällä ollut oikeutta sekaantua. Mitenkä tuon
kummallisen vanhuksen omat kasvatusyritykset olivatkaan onnistuneet?
»Katsokaapa sellaisia oppilaita kuin Alkibiades ja Kritias![6] Kauniita
esimerkkejä!»

Vihdoin tilanne kärjistyi niin pitkälle, että muutamat Sokrateen
vihamiehet uskalsivat julkisesti astua esiin ja syyttää häntä siitä,
ettei hän enää uskonut isänmaan jumaliin, vaan tahtoi asettaa näiden
sijalle muita henkiolentoja, ja että hän turmeli nuorisoa.

Jumalattomuudesta oli säädetty ankara rangaistus, ja syyttäjä vaati
— kuolemanrangaistusta. Mutta Sokrateen mielestä syytös oli niin
mahdoton, että hän tuskin vaivautui puolustautumaan. Valmistautumatta
hän saapui oikeuteen ja puhui yhtä koruttomasti, kuin hänellä oli ollut
tapana keskustellessaan ihmisten kanssa kaduilla ja turuilla. »Minun
iälläni tuskin olisi sopivaa astua teidän eteenne kuin koulupoika
suorittamaan kaunopuheisuudennäytettä», Platon kertoo kirjassaan
»_Sokrateen puolustuspuhe_» hänen lausuneen tuomareilleen. Yleensä
hän ei osoittanut tuomioistuimelle niin syvää kunnioitusta, kuin sen
jäsenet vaativat. Hän esimerkiksi laiminlöi yleisen tavan koettaa
kyynelin ja rukouksin hellyttää valamiehiä. Hänen mielestään näet ei
ollut yhteiskunnan eikä hänen omalle arvolleen sopivaa kyyneltulvin
kerjätä tuomarien sääliä. »Muukalaiset voisivat sellaisesta
käyttäytymisestä saada sen käsityksen, että ne miehet, joita
ateenalaiset kunnioittivat valitsemalla heidät korkeimpiin virkoihin,
eivät ole parempia kuin heikot ja tunteelliset naiset», hän sanoi.
Ja mitä häneen itseensä tuli, oli Sokrateen mielestä hänen arvolleen
alentavaa esittää sellaista näytelmää, ikäänkuin hän pelkäisi kuolemaa.

Mutta sopivaisuudesta puhumattakin hän ei pitänyt oikeana sitä, että
tuomari antoi rukousten vaikuttaa itseensä. Sillä tuomarin velvollisuus
ei ollut langettaa tuomiota ikäänkuin suosionosoitukseksi tai lahjaksi,
vaan huolellisesti harkittuaan, mikä oli oikein.

Yleensä Sokrateesta _ei_ ollut — niin ihmeelliseltä kuin se tavallisen
ihmisen korvissa kuuluukin — tärkeintä se, tuomittaisiinko hänet
kuolemaan vai eikö, vaan se, langettaisivatko ateenalaiset oikean
tuomion vai väärän. Hän oli niin syvälle juurtunut kansankasvattajan
tehtävään, että oma elämä näytti hänestä toisarvoiselta sen kysymyksen
rinnalla, kykenivätkö hänen maanmiehensä osoittamaan oikeamielisyyttä
ja itsehillintää. Sen tarkoituksena, mitä hän lausui tuomioistuimen
edessä ei ollut hänen oma vapautumisensa, vaan ateenalaisten estäminen
tekemästä väärää tekoa. Hänen oma kohtalonsa sitävastoin oli aivan
epäoleellinen seikka. »En usko», hän kerran lausui, »että jumalallisen
lain ja inhimillisen järjestyksen mukaan on mahdollista, että huonompi
mies vahingoittaa parempaa.» Se, joka tekee pahaa, vahingoittaa sillä
vain itseään. Ja Sokrates tahtoi estää ateenalaisia tekemästä tätä
rikosta itseään vastaan.

Sokrates on useita muita kertoja lausunut saman ajatuksen. Ksenophonin
»_Muistelmissa Sokrateesta_» luemme esiin.: »Kun kerran eräs
mies oli vihoissaan siitä, että tuttava ei ollut vastannut hänen
tervehdykseensä, niin Sokrates sanoi: 'Jos olisit tavannut raajarikon,
ihmisen, jolla oli huonompi _ruumis_ kuin sinulla, et olisi suuttunut.
Eikö silloin ole hullunkurista, että olet vihoissasi tavattuasi
henkilön, jolla on huonompi _sielu_ kuin sinulla?»

Syytetty koetti myöskin innokkaasti tehdä selväksi tuomareilleen, että
hän ei tahtonut ostaa vapautusta lupaamalla lakata »viettelemästä
nuorisoa». Hänen elämäntehtävänsä kansan kasvattajana oli hänelle
kalliimpi kuin elämä. »Niin kauan kuin elän ja siihen kykenen, en
ikinä luovu filosofiastani enkä lakkaa neuvomasta ihmisiä», hän
sanoi. »Jokaiselle teistä, jonka tapaan, sanon totuuden tavalliseen
tapaani. 'Oi, sinä miehistä parhain’, olen sanova, ’joka olet
kotoisin Ateenasta, tästä suuresta, sivistyksensä ja valtansa vuoksi
eniten arvossapidetystä ja kuuluisasta kaupungista, etkö häpeä
huolehtia vain rikkauden, arvon ja kunnian kokoamisesta välittämättä
lainkaan viisaudesta ja totuudesta ja oman sielusi kehittämisestä
täydellisyyteen? Senvuoksi, ateenalaiset, vapautatte minut tai ette,
tietäkää, että en aio toimia toisin enpä edes vaikka minun pitäisi
kärsiä kuolemanrangaistus kuinka monta kertaa hyvänsä.’» Näin ainakin
Platon selostaa hänen tuomareille pitämänsä puheen. Ja vaikka tämä
esitys ei ehkä olekaan sananmukainen, esiintyy siinä kuitenkin aivan
varmasti Sokrateen ajatusjuoksu.

Kun toimitettiin äänestys 500 valamiehen kesken, oli tuloksena
Sokrateen julistaminen syylliseksi. Jäljellä oli ratkaiseva
oikeustoimenpide — rangaistuksen määrääminen.

Syyttäjä oli vaatinut kuolemanrangaistusta, mutta tämäntapaisissa
oikeusjutuissa se, joka oli julistettu syylliseksi, sai ehdottaa
jotakin lievempää rangaistusta. Jos Sokrates nyt olisi ehdottanut
maanpakoa, on sangen todennäköistä, että tuomioistuin olisi tyytynyt
tähän rangaistukseen, sillä syylliseksi julistus oli tapahtunut vain
mitättömän pienellä enemmistöllä.

Mutta sellainen menettely oli Sokrateelle mahdotonta kahdestakin
syystä: sisältyisihän siihen ensinnäkin se, että hän tunnusti
olevansa rikollinen, ja toiseksi sellainen rangaistus estäisi häntä
suorittamasta elämäntehtäväänsä. Hänen täytyi siis keksiä jokin muu
rangaistusmuoto.

»Aion siis ehdottaa oikeudenmukaista rangaistusta» — näin Platon
antaa hänen sanoa — »valtion hyväntekijälle, joka on köyhä ja
tarvitsee vapautusta muista toimista voidakseen neuvoa teitä. Mikäpä
silloin, ateenalaiset, olisi sopivampaa, kuin että sellainen mies
saisi aterioida raatihuoneessa kaupungin kustannuksella? Eikö tämä
ole paljoa oikeudenmukaisempaa kuin saman kunnian antaminen jollekin
niistä, jotka ovat yhdellä, kahdella tai neljällä hevosella voittaneet
olympialaisissa kisoissa? Sillä sellainen mies saa aikaan sen, että te
näytätte _onnellisilta_, minä sitävastoin, että _olette_ onnellisia.»

Sellainen puhe syylliseksi julistetun vastaajan suusta oli tietysti
omiaan suoraa päätä aikaansaamaan kuolemantuomion. Sen julisti
vihapäissään paljoa suurempi enemmistö kuin se, joka oli julistanut
hänet syylliseksi.

Sokrates kuunteli järkkymättömän tyynesti, kun kuolemantuomio luettiin
julki. Hänen esiintymisensä tuomioistuimen edessä oli mitä ihanin
todistus siitä, että hän oli kohonnut korkeammalle kaikkea inhimillistä
pelkoa ja heikkoutta. Hän tiesi, että hänen elämänsä loppunäytös
tulisi olemaan havainto-opetus, joka poltettaisiin aikalaisten ja
jälkimaailman tietoisuuteen syvemmälle kuin kaikki hänen puhumansa
sanat, ja joka sinetöisi kaiken sen, mitä hän pitkän elämänsä aikana
oli julistanut. Platon antaa hänen päättää puheensa tuomareille näin
sanoen: »Nyt on meidän aika lähteä täältä, minun kuolemaan, teidän
elämään. Kenelle meistä on langennut parempi arpa, sitä ei tiedä kukaan
muu kuin jumala yksin.»

Mutta hänen ystävänsä ja oppilaansa olivat epätoivoissaan. Kun eräs
heistä valitti sitä, että hänen ihaillun opettajansa täytyi kuolla
syyttömänä, Sokrates silitti hymyillen hänen päätään ja sanoi:
»Näkisitkö mieluummin minun kuolevan syyllisenä?»

Päivä päivältä suuren ratkaisun lähestyessä hänen mielensä kävi
yhä valoisammaksi. Ja käydessään hänen luonaan ystävät saivat aina
opettajaltaan lohdutuksen sanoja. Dialogi »Kritōn», joka on saanut
nimensä erään Sokrateen uskollisimman oppilaan mukaan, vie meidät
kuolemaantuomitun vankilaan paria päivää ennen tuomion täytäntöönpanoa.
Sokrates on vielä makuulla rauhalliseen uneen vaipuneena. Hänen
herätessään Kriton sanoo: »Olen nyt istunut hyvän aikaa ja ihaillut
sitä, että voit nukkua niin hyvin. Monta kertaa kuluneen elämäsi
varrella olen kadehtinut mielenrauhaasi, mutta en milloinkaan niin
suuresti kuin nykyisessä asemassasi — kannat kohtalosi niin keveästi ja
kärsivällisesti.»

Sokrates vastaa: »Minun iässäni, Kriton, olisikin aika typerää masentua
siitä, että täytyy kuolla.»

Sokrates oli varmasti vakuutettu siitä, että se, mikä tapahtui,
oli hänelle parasta, sillä hän ei ollut näinä päivinä kertaakaan
kuullut ääntä sisimmässään, joka muulloin aina varoitti häntä,
milloin hän oli tekemäisillään jotakin väärää. Siitä hän teki sen
varman johtopäätöksen, että, kuten hän sanoi, »sen, mikä minulle
on tapahtunut, täytyy olla jotakin hyvää, ja niiden meistä, jotka
luulevat, että kuolema on jotakin pahaa, on täytynyt erehtyä.» Näin hän
itse kuoleman lähestyessä todisti sen viisauden voimasta, jota hän koko
ikänsä oli julistanut.

Mutta Kriton ei voinut tyytyä siihen, että väärä tuomio pantaisiin
täytäntöön. Hänen onnistui lahjoa vankilan vartijat, niin että he
eräänä iltana jättivät oven lukitsematta. Hän oli huolehtinut siitäkin,
että rakastettu opettaja saisi varman turvapaikan, sillä hänellä oli
Thessaliassa hyviä ystäviä, jotka ilolla ottaisivat vastaan Sokrateen
ja valmistaisivat hänelle siellä rauhallisen elämän. Mutta kun Kriton
saapui ystävänsä luo kehoittaen häntä pakenemaan, niin viisas mies
vastasi: »Rakas Kriton, emmekö ole yhtä mieltä siitä, ettei koskaan
pidä palkita pahaa pahalla? Emmekö ole keskusteluissamme tulleet
siihen tulokseen, että kansalaisen ensimmäinen velvollisuus on lakien
noudattaminen? Olen näin kauan elänyt isänmaani lakien alaisena ja
nauttinut sen etuja; välttäisinkö niitä nyt, siksi että muutamat
henkilöt käyttävät niitä väärin minua vastaan?» Erään Pōlos-nimisen
Gorgiaan oppilaan ja Sokrateen välisessä keskustelussa, jota Platon
kuvaa »Gorgias»-dialogissa, Sokrates oli kerran lausunut: »Jos olisi
välttämätöntä joko tehdä väärin tai kärsiä vääryyttä, valitsisin
jälkimmäisen.» Ja hän jatkaa ajatusta esittämällä kysymyksen: »Onko
pahantekijä onnellinen saadessaan oikeudenmukaisen rangaistuksensa?»

»Ei, hän on silloin mahdollisimman onneton», Polos vastasi.

»Mutta jollei häntä rangaista — onko hän silloin mielestäsi onnellinen?»

»On.»

»Mutta minun käsitykseni mukaan, Polos, väärämielinen ja rikollinen
ihminen on kaikissa oloissa onneton. Kuitenkin hän on onnettomampi,
jollei hän saa oikeudenmukaista rangaistusta rikoksestaan, ja vähemmän
onneton, jos jumalat ja ihmiset häntä siitä rankaisevat.»

»Sinäpä vasta lausuit kummallisen ajatuksen, Sokrates.» Sokrates
yrittää silloin selvitellä asiaa esittämällä seuraavan kysymyksen:
»Jos ajattelemme kahta henkilöä, jotka ovat sairaita, olkootpa sitten
ruumiiltaan tai sielultaan, kumpi on silloin onnettomampi: sekö, joka
saa lääkärinhoitoa ja siten pääsee kivustaan, vaiko se, jota ei hoideta
ja jonka on edelleen kärsittävä vaivansa?»

Polos vastaa: »Se, jota hoidetaan, niin minusta tuntuu.»

Sokrates kysyy silloin: »Eikö rangaistuksen saamiseen sisälly vapautus
suurimmasta pahasta, sielun pahuudesta?»

»Kyllä.»

»Sillä», Sokrates jatkaa, »rangaistus palauttaa ihmisen järkiinsä,
tekee hänet oikeamielisemmäksi ja parantaa pahuuden.»

Sen Polos myöntää, ja Sokrates jatkaa: »Mutta se, joka elää törkeässä
pahuudessa ja vääryydessä saamatta rangaistusta, on miehen kaltainen,
joka potee vaikeita tauteja, mutta jonka on onnistunut karttaa
lääkärinhoitoa, siksi että hän — aivan kuin lapsi — on pelännyt
polttamista ja leikkaamista, koska se tekee kipeää. Etkö sinäkin ole
samaa mieltä?»

Kyllä, se Poloksen täytyi myöntää.

Periaatteelleen kärsiä mieluummin vääryyttä kuin tehdä väärin
Sokrates pysyi uskollisena silloinkin, kun hänen oli valittava elämän
ja kuoleman välillä. Hänen viimeisten hetkiensä kuvaus Platonin
»Phaidōn»-dialogissa on ylevintä, mitä milloinkaan on kirjoitettu. Sen
kieli on kauttaaltaan erinomaisen yksinkertaista ja hillityn arvokasta,
ja nämä ominaisuudet vain lisäävät sen tehon voimakkuutta. Sokrates
esiintyy miltei ylimaallisen kirkastetun hohteen ympäröimänä. Hänen
oppilaansa Phaidon, jonka mukaan dialogi on saanut nimensä, kuvaa
seuraavin sanoin muistojaan näistä mieltäylentävistä hetkistä: »Minusta
tuntui tosiaankin varsin omituiselta ja ihmeelliseltä olla hänen
luonaan. En nimittäin lainkaan tuntenut sääliä häntä kohtaan, kuten
olisi odottanut, sillä olinhan rakkaan ystävän kuoleman todistajana.
Hänhän oli onnellinen — sen huomasin selvästi hänen käytöksestään ja
puheestaan. Pelotta ja pystypäin hän erosi elämästä vuorenvarmana
siitä, että hyvälle ihmiselle ei voi tapahtua pahaa elämässä eikä
kuolemassa, eikä hänen kohtalonsa ole jumalille yhdentekevä.»

Phaidon vie meidät Sokrateen vankilaan. On viimeinen päivä. Varhain
aamulla ystävät saapuvat tervehdyskäynnille kuolemaantuomitun luo.
Hänellä on silloin luonaan vaimonsa Ksanthippa, jolla on käsivarrellaan
heidän pieni poikansa — nuorin kolmesta lapsesta. Mutta kun Sokrateen
ystävät astuvat sisään, vaimo alkaa itkeä ja valittaa niin äänekkäästi,
että Sokrateen täytyy lähettää hänet kotiin, jotta hän valituksillaan
ei häiritsisi hänen keskusteluaan ystäviensä kanssa. Sokrateella on
nimittäin vielä muutamia sanoja lausuttavana heille, ja ne ilmaisevat
sitä luottamusta, jolla hän odottaa viimeistä matkaansa.

Hän koettaa lohduttaa heitä unohtamattomin sanoin, sellaisin kuin nämä:
»Näyttää siltä, kuin ette pitäisi minua yhtä hyvänä tietäjänä kuin
joutsenia: nehän laulavat koko ikänsä, mutta innokkaimmin huomatessaan
loppunsa lähestyvän. Sillä ne iloitsevat siitä, että saavat lähteä
sen jumalan luo, jonka palvelijoita ne ovat. Mutta ihmisten on tapana
oman kuolemanpelkonsa perusteella väittää, että joutsenet valittavat
kuolemaansa ja laulavat surusta. He eivät ajattele sitä, ettei mikään
lintu laula nälissään tai viluissaan tai tuntiessaan jotakin muuta
vaivaa, eivätpä edes satakieli tai pääskynen tai harjalintu, joiden
juuri väitetään laulavan valitusvirsiä. Ei, surusta he eivät suinkaan
laula, ja yhtä vähän joutsenetkaan tekevät sitä. Ne ovat Apollonin
omia, ja siksi niillä on tietäjänlahja. Ja omasta puolestani pidän
itseäni joutsenten palvelustoverina ja samalle jumalalle pyhitettynä.
Uskon siis, että minäkin olen saanut herraltani tietäjänlahjan yhtä
hyvin kuin ne, ja että minun on erottava elämästä yhtä iloisena kuin
ne.»

Kun päivä kallistui iltaa kohti, tuli vanginvartija kuolemaantuomitun
huoneeseen ilmoittaen, että nyt hänen on aika tyhjentää myrkkypikari.
Mies purkaa samalla sanoiksi sen, mitä hän tänä hetkenä tuntee: »Olen
tänä aikana oppinut tuntemaan sinut jaloimmaksi, lempeimmäksi ja
parhaaksi mieheksi, joka milloinkaan on tänne joutunut.» Näin sanoen
mies purskahtaa itkuun. Ja nyt seuraa ihmeellinen loppukohtaus,
sellaisena kuin Platon antaa Phaidonin kuvata sen: »Miehelle, joka
ojensi hänelle myrkkypikarin, Sokrates sanoi: 'Niin, ystäväni, sinä,
joka olet selvillä tästä, sano, miten minun on meneteltävä?'

'Sinun on yksinkertaisesti vain juotava se', kuului vastaus, 'ja
sitten käveltävä ympäri huonetta, kunnes jalkasi tuntuvat painavilta;
silloin sinun on laskeuduttava makuulle, jolloin myrkky vaikuttaa
itsestään.' Näin sanoen mies ojensi hänelle pikarin. Sokrates otti sen
vastaan mitä ystävällisimmän näköisenä, käsien vapisematta, kasvojen
värin muuttumatta tai ilmeenkään värähtämättä. Hän vain tapansa mukaan
katsoi kiinteästi mieheen ja kysyi: 'Mitä arvelet, jos uhraisin tästä
pikarista juomauhrin? Onko se luvallista?' Mies vastasi: 'Sokrates, me
valmistamme vain juuri sen määrän, jota pidämme tarpeellisena juoda.'
— 'Ymmärrän', Sokrates sanoi. 'Mutta on varmaan luvallista rukoilla
jumalia — rukoilla, että muutto täältä tuolle puolen olisi onnellinen.
Se on rukoukseni: Tapahtukoon siis niin!»

Näin sanoen hän vei pikarin huulilleen ja tyhjensi sen reippaasti ja
helposti.

Tähän saakka useimmat meistä olivat kutakuinkin kyenneet pidättämään
kyyneleitään. Mutta nähdessämme hänen juovan, nähdessämme, että hän
oli tyhjentänyt pikarin — silloin olivat voimamme lopussa. Mitä minuun
tulee, niin kyyneleeni valuivat virtanaan, niin paljon kuin koetinkin
niitä hillitä, ja minun täytyi peittää kasvoni ja itkeä itsekseni.
Sillä en minä häntä itkenyt, vaan omaa onnettomuuttani, kun olin
menettänyt sellaisen ystävän. Kriton oli jo aikaisemmin noussut ja
lähtenyt ulos, kun hän ei voinut pidättää kyyneleitään. Apollodoros
oli koko ajan itkenyt lakkaamatta, mutta nyt hän puhkesi äänekkäisiin
valituksiin ja voivotuksiin, niin että kaikki läsnäolijat paitsi
Sokrates tulivat syvästi järkytetyiksi.

Sokrates sanoi: 'Mitä te teette, kummalliset ihmiset? Juuri
senvuoksihan minä lähetin pois naiset, jotta he eivät käyttäytyisi
tuolla tavoin. Olen myöskin kuullut sanottavan, että pitää saada kuolla
rauhassa. Rauhoittukaa ja osoittakaa olevanne miehiä!'

Tämän kuultuamme häpesimme ja pidätimme kyyneleitämme. Sokrates
käveli nyt edestakaisin huoneessa. Hetken kuluttua hän sanoi, että
hänen jalkansa alkoivat nyt tuntua painavilta, ja laskeutui senvuoksi
selälleen. Sillä niinhän mies, joka antoi hänelle myrkyn, oli käskenyt
hänen tehdä.»

Pian kuolemaatuottava juoma oli vaikuttanut, ja Kriton sulki vainajan
silmät.

»Sellaisen lopun sai ystävämme. Voimme ainoastaan sanoa, että hän oli
paras, viisain ja oikeamielisin ihminen, jonka milloinkaan olemme
tunteneet.»

Tämä tapahtui vuonna 399 e.Kr. Vasta liian myöhään ateenalaiset
huomasivat, miten väärin he olivat kohdelleet jaloa ihmisystävää,
joka itse oli elänyt köyhyydessä ja niukoissa oloissa auttaakseen
lähimmäisiään henkisesti rikkaampaan, enemmän ihmisarvon mukaiseen
elämään, ollen aina valmiina sinetöimään rakkaudentyönsä
marttyyrikuolemalla.

Lämminsydämisiä luonteita on ollut kaikkina aikoina ja samaten
teräväjärkisiä, mutta on miltei ainutlaatuista, että samassa henkilössä
niin hehkuvan lämpöinen sydän on yhtynyt niin ihmeellisen terävään
järkeen. Sellainen _selvän järjen innostus_ kuin Sokrateella ylittää
ihmisen tavalliset mitat, sillä innostuksen omaan luonteeseenhan
sisältyy se, että tunteet hämmentävät arvostelevan järjen. Mutta
Sokrateen suuri innostus pyrki tekemään sekä hänet itsensä että muut
ihmiset _selvänäköisemmiksi_. Haaveilijan koko hehkulla tämä mies
janosi selvyyttä, eivätkä hänen arvostelukykyään ikinä hämmentäneet
intohimot, ei viha eikä rakkaus. Ja kuitenkin hän oli luonnostaan
intohimoinen. Muuan kuuluisa syyrialainen fysiognomi luki sen hänen
kasvonpiirteistään. Kun Sokrateen ympärille kokoontunut oppilasjoukko
kiivaasti väitti syyrialaisen arvostelua vastaan, mestari itse saattoi
heidät vaikenemaan sanoen: »Hän on nähnyt aivan oikein: minulla on
voimakkaat intohimot. Mutta olen päässyt niiden herraksi.»

       *       *       *       *       *

Kullan puhtaus koetellaan tulessa. Mitä Sokrates oli, sen osoitti
täysin vasta se kiirastuli, joka lopetti hänen maallisen elämänsä,
mutta teki hänet kuolemattomaksi, hänen tuomionsa ja kuolemansa.
Tämän koetuksen tuloksena oli yksinkertaisen ihmisen mieltäylentävä
kuva, ihmisen, joka on alistanut koko sielunelämänsä järjen
johdettavaksi ja joka sen nojalla seisoo koskemattomana kaikissa
kohtalon vaiheissa. Elämässä ja kuolemassa hänen sielunrauhansa on
häiriintymätön. Onnellisena hän elää; onnellisena hän vaeltaa viimeisen
matkansa. Sokrateen kuolema on ihmishengen kauneimpia riemuvoittoja
vastoinkäymisistä ja kärsimyksistä. Tämä kohtaus on ylevän kaunis
ja kuitenkin niin puhtaasti inhimillinen. Näemme siinä vain köyhän
ihmisen, joka hiljaa ja tyynesti eroaa elämästä, marttyyrin, jolta
puuttuu marttyyrien kouristuksen tapainen kiihko, mutta jonka kestävyys
juuri sen vuoksi on sitäkin ihailtavampaa.


Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan lukuun:

Theidir Gomperz, Griechische Denker: nide II.

Tähän lukuun:

Heinrich Maier, Sokrates.

Karl Joel: Der echte und der Xeonphontische Sokrates: 2 nid.
(Kirjallisuusviittauksin.)

Sven Lönborg, Dike och Eros: osa II.

C.J. Dahlbäck, Sokrates.

Xenophons Hågkomster om Sokrates. Ruotsint. S. Ljungdahl.

Robert v. Pöhlmann, Sokrates und sein Volk.

Robert v. Pöhlmann, Das Sokratesproblem.




SOKRATESLAISET KOULUKUNNAT.


Suuren miehen julistus käsitetään aina enemmän tai vähemmän
yksipuolisesti. Se kuuluu neron tragiikkaan tässä vajavaisuuksien
maailmassa. Tavalliset ihmiset eivät täytä neron hengen mittaa,
eikä hän kykene kohottamaan heitä luokseen muuta kuin pienen
matkan. Jokainen suuren mestarin oppilaista ottaa vaarin siitä,
mikä parhaiten sopii hänen _omalle_ lahjakkuudelleen ja henkiselle
suunnalleen. Jokainen voi ainoastaan sirpaleittain omaksua mestarin
julistuksen selittäen sen omalla pienellä tavallaan. Ihmishengen
rajoittuneisuudesta johtuu, että suurten julistajien opit niin usein
ovat olleet alkuna erilaisille koulukunnille, jotka monesti ovat olleet
ja yhä vieläkin ovat sotakannalla keskenään.

Sokrateenkin oppilaat hajaantuivat ajan mittaan koulukuntiin, jotka
yksipuolisesti takertuivat mikä mihinkin puoleen suuren oppi-isän
julistuksessa.




KYYNIKOT JA STOALAISET.


Sokrateen oppilaista yksipuolisimpia olivat kyynikot. He kehittivät
kiihkomielisyyteen saakka Sokrateen opin kohtuullisuuden hyveestä
ja velvollisuudesta hillitä himojaan.[7] He eivät pysähtyneet
vaatimaan kohtuullisuutta, vaan opettivat hyveen olevan täydellistä
vieroittautumista mahdollisimman monista tarpeista. Ainoastaan
siten tulee todella vapaaksi. »Kernaammin tahdon olla mieletön kuin
nauttia», sanoi oppi-isä _Antisthénēs_. Kyynikkojen opin kehitti
huippuunsa kuuluisa Diogēnēs. Hänestä perimätieto kertoo, että hän
asui tynnyrissä ja tuli toimeen ilman muita talouskaluja paitsi
maljaa, josta hän joi vettä. Mutta kun hän tuli ajatelleeksi,
että voihan juoda kourastaankin, hän hylkäsi tämän viimeisenkin
sivistyselämän jäännöksen. Aleksanteri Suuren kerrotaan kerran käyneen
kuuluisan aikalaisensa luona ja kehoittaneen tätä pyytämään häneltä
suosionosoitusta, mitä hyvänsä. Diogeneen pyyntö kuului: »Olepa
ystävällinen ja väisty hiukan, niin että aurinko pääsee paistamaan
minuun!»[8]

Juuri »koiramaisesta» elämäntavasta johtui, että rahvas alkoi
nimittää tämän suunnan kannattajia kyynikoiksi, jonka nimen kantana
on kreikkalainen sana _kýōn_: koira. Ja vaikka useimmat kyynikot
eivät luontoon palaamisessaan menneetkään niin pitkälle, että
olisivat pitäneet eläimiä tai villi-ihmisiä esikuvanaan, niin he
kuitenkin kaikkea hienostunutta sivistyselämää halveksiessaan
olivat sivistykselle vihamielisiä, vaikkakin heidän itsehillintänsä
on ihailtava. He pitivät kunnianaan vapautumista sellaisista
harhaluuloista, jotka tavallisilla ihmisillä ilmenevät pyrkimyksenä
hyvinvointiin ja arvoasemaan. Jonkinlaisten kerjäläismunkkien tavoin
takkuisin hiuksin ja parroin ilman kotia ja enimmäkseen ilman perhettä
he vaelsivat ympäri maata kerjuusauva ja kerjuupussi mukanaan ja
julistivat oppejaan. Varmasti he olivat siunaukseksi monelle köyhälle
ja kärsivälle ihmiselle, mutta paikoittain heistä tuli oikea maanvaiva,
etenkin sen epämiellyttävän tunkeilevaisen tavan vuoksi, jolla he
sanoivat lähimmäisilleen »totuuden». Muuten on kuvaavaa, mitä Platon
sanoi Antistheneelle hänen tavastaan olla huolehtimatta ulkonaisesta
ihmisestään ja huomiontavoittelustaan esiintymällä hirvittävän
risaisessa viitassa. »Ystäväni», sanoi viisas, »turhamaisuus paistaa
viittasi reiästä!»

Kyynikot ovat särkeneet kreikkalaisen sivistyksen sopusoinnun.
Aikaisemmin ruumiillisesti terveet ja voimakkaat olivat myöskin
henkisiä johtajia. Kaunis ihminen oli hyvä ja hyvä ihminen kaunis.
»Sielu helkkyi ruumiin soittimesta kuin sävel.» Nyt on kaikki
muuttunut. Hyve pukeutuu rumuuteen, ja kauneutta pidetään melkein
syntisenä. Ja ihmiset tulevat yksipuolisiksi. Muutamat rupeavat
ammattisotureiksi ja antautuvat niiden palvelukseen, jotka parhaiten
maksavat; toisista tulee filosofisten oppituntien tai oikeammin
lakkojen johtajia. Palkkasoturi on taitava ammatissaan mutta
jalostavasti se ei vaikuta. Filosofikoulukunnan kannattajalla ja
huoltajalla on varma vakaumus, mutta yksipuolisuus on _hänenkin_
tunnusmerkkinsä.

Kyynikkojen teorioilla oli sama vaikutus kuin niin monilla muilla
kielteisillä »opeilla»: ne olivat hyödyllisiä arvostellessaan
ihmiselämän epäkohtia — tässä tapauksessa ahneutta, nautinnon- ja
vallanhimoa — mutta ne tarjosivat liian heikon perustuksen oleellisesti
uuden rakentamiselle. Näiden oppien kaikkea sovinnaisuutta, jopa
kaikkea säädyllisyyttäkin halveksivasta hengestä muistuttaa sanojen
»kyynikko» ja »kyynillinen» nykyjään tavallinen merkitys.

       *       *       *       *       *

Mitä kyynillisen suunnan vastenmielisen ulkokuoren peitossa
kuitenkin piili ihailtavaa, se kehittyi _stoalaisessa oppikunnassa_
kunnioitusta herättäväksi. Stoalaisuus piti tehtävänään opettaa
ihmisille _itsensähillitsemista_ ja vapauttaa heidät siten kiivaista
mielenliikutuksista, niin pelosta ja surusta kuin säälistä,
suuttumuksesta ja vihasta yhtä hyvin kuin hillittömästä ilostakin.
Sillä stoalaiset pitivät näitä kaikkia sielun sairaustilana. Ainoastaan
vapautumalla kaikista sellaisista häiritsevistä vaikutteista ja
seuraamalla järkeä saavutetaan »stoalainen tyyneys», joka on _hyveen_
tunnusmerkki. »Ole rauhallinen!» — niin kuuluisi stoalaisten
tunnuslause tavalliselle kielelle käännettynä. Suhtaudu rauhallisesti
kaikkeen, mitä ei voi välttää: sairauteen ja kipuun, köyhyyteen ja
puutteeseen! Kaikki sellainen on vain _ulkonaista_ ja sen vuoksi
ajattelevalle ihmiselle yhdentekevää. Ainoastaan sisäinen elämämme
on tärkeä. Se, joka on päässyt tälle korkealle tasolle, on _viisas_;
hänellä on silloin kaikki hyveet ja hän on jumalien kaltainen. Mikään
ei voi järkyttää viisaan mielenrauhaa. Onnen päivinä hän ei joudu
ihastuksen valtaan, vastoinkäymisen aikoina hän ei sure, sillä se mitä,
tietämätön rahvas pitää arvossa, on hänelle enimmäkseen yhdentekevää.

Viisas näkee myöskin olemassaolon pintaa syvemmälle. Hänen silmänsä
ovat avautuneet näkemään maailmassa suuren yhteenkuuluvaisuuden,
ja hän tajuaa, että yksityisen täytyy joskus kärsiä kokonaisuuden
hyväksi. »Osan ei sovi olla tyytymätön siihen, mikä tapahtuu
kokonaisuuden vuoksi», sanoo Rooman keisari Marcus Aurelius, kruunupää
filosofi.[9] Hän painostaa edelleen yksilöitten yhteenkuuluvaisuuden
tunnetta vertaamalla meitä kaikkia »saman puun oksiin». Jokaisen
ihmisen velvollisuus on palvella kokonaisuutta, ja sitä, joka pettää
lähimmäisensä, hän nimittää karkuriksi.

Stoalainen oppikunta on, kuten myöhemmin tulemme näkemään,
syvästi vaikuttanut roomalaiseen kansanluonteeseen. Sen vaatima
raudanluja mielenlaadun ja luonteen johdonmukaisuus ja sen ankara
velvollisuudentunto olivat sopusoinnussa roomalaishengen kanssa.
»Käy tietäsi suoraan eteenpäin arvelematta!» oli stoalainen
velvollisuuskäsky. »Ole aina oma itsesi!» Viisas ei milloinkaan
saa olla epävarma päämäärästään, ei milloinkaan kiusata itseään
epäilyksellä ja epävarmuudella. Myöskään ei hänen ikinä tarvitse katua
tekojaan.

Useat Rooman stoalaiset paitsi Marcus Aureliusta ovat voimakkaasti
tehostaneet sitä, että kaikki ihmiset ovat veljiä, sillä jokainen
sielu on jumaluuden osa. Kaikilla meillä on sama ihmisarvo, köyhillä
samoinkuin rikkailla, orjalla yhtä hyvin kuin hänen herrallaan.
Stoalaiset ovat ensimmäisinä tunnustaneet orjien ihmisarvon. He
ovat myöskin ensimmäisiä, jotka ovat pitäneet velvollisuutenaan
osoittaa vihollisillekin hyvyyttä. Heitäkin kohtaan viisas on
lempeä ja ystävällinen seuraten jumalien esimerkkiä, jotka antavat
aurinkonsa nousta arvottomillekin. Sellaisia sanoja lausuu arvossa
pidetty roomalainen stoalainen _Sēneca_. Hän julistaa myös, että
on unohdettava, mitä muut ovat rikkoneet meitä vastaan: »Anna
heille anteeksi, jotta sinulle itsellesi anteeksi annettaisiin!»
Huomaamme siis roomalaisessa stoalaisuudessa erinäisiä kosketuskohtia
kristinuskon kanssa. Palaamme myöhemmin tähän kysymykseen.




KYRENELÄISET JA EPIKUROLAISET.


Sokrateen oppihan on, että hyve on onnea. Kyreneläisen Aristippoksen,
hänen oppilaansa, opin perusajatus on, että hyve johtaa onneen.
Tuntuisi, kuten eräs ruotsalainen filosofi on sanonut, että näiden
oppien välillä on vain hiuksenhieno ero.

Sokrates oli julistanut, että hyve sinänsä on todellinen onni. Se
on toisin sanoen siinä, että tekee hyvää kaikissa elämän vaiheissa,
vaikkakin se maksaisi asianomaisen hengen. Hyveeseen itseensä sisältyy
korkein onni. Hyvälle ihmiselle ei voi tapahtua mitään pahaa elämässä
eikä kuolemassa, vaikka lyhytnäköisten ihmisten mielestä voi siltä
näyttääkin. Hänet voidaan surmata tai karkoittaa maanpakoon, häntä
voidaan ruoskia tai panna hänet kahleisiin, puhkaista hänen silmänsä
tai ristiinnaulita hänet — hänen onnensa ei riipu siitä. Sillä hyve
tekee hänet onnelliseksi. Sitävastoin mahtavinkin tyranni, joka
voi kaikessa noudattaa mielitekojaan, on onneton, jos hän ei ole
hyveellinen.

Mutta useimmat ihmiset ovat nyt kerta kaikkiaan sellaisia, että hyvän
tekeminen sen itsensä vuoksi on heille liian korkea ihanne. Tämän
korkean siveysopillisen katsantokannan mukainen elämä edellyttää
perinpohjaista mielenmuutosta, jonka Sokrates koetti saada aikaan
oppilaissaan, sielunkriisiä, jota kristillinen kielenkäyttö nimittää
»kääntymykseksi». Johtaakseen kuulijansa siihen Sokrateen täytyi astua
askel kerrallaan. Ollen erinomainen pedagogi hän ei laiminlyönyt
rohkaista yksinkertaisia kuulijoitaan sillä, että jo _pyrkimys_
ihannetta kohti, pyrkimys paremmaksi ihmiseksi, saa palkakseen siitä
johtuvan puhtaan, ylevän ilon. Mutta mitä korkeammalle suurta ihanuutta
kohti hänen onnistui oppilaansa johtaa, sitä voimakkaammin hän tehosti,
että tosi onni ei ole tyydytyksentunne, joka _seuraa_ hyvettä, vaan
itse elämä _hyveessä_. Hyve ei suinkaan ole ainoastaan onnen tie, ei,
vaan hyveen omistaminen itsessään on korkein, vieläpä ainoa todellinen
onni.

Sokrateen oppilas Aristippos takertui kuitenkin mestarin puheeseen
mielihyväntunteista, jotka seuraavat tietoisuutta siitä, että kehittyy
paremmaksi ihmiseksi, ja hän opetti, että nämä mielihyväntunteet ovat
hyveen _oleellinen_ osa, että se ihminen elää parhaiten, joka saavuttaa
suurimman mahdollisen mielihyvän.

Aristippos erosi Antistheneestä niin paljon, kuin yleensä on
mahdollista. Hänen kotiseutunsa oli rikas ja ihmeen ihanalla paikalla
sijaitseva Kyrene Afrikan pohjoisrannikolla Ison-Syrtin poukamassa.
Siellä hän oli tottunut ylelliseen ja hienostuneeseen elämään ja
hänestä oli kehittynyt täydellinen maailmanmies, elämäntaituri ja
miellyttävä seuraihminen. Elämä oli hänelle olemassa nauttimista
varten. Miksikä — hän kysyy — pitäisi tehdä kyynikkojen tavoin
ja kääntää selkänsä kaikelle tämän elämän hyvyydelle pitäen sitä
arvottomana? Elämä on antavampaa, jos siitä nauttii niin kauan
kuin se kestää; sillä kukaan ei tiedä, mitä epävarma tulevaisuus
kantaa helmassaan. Mutta — huomaa — on nautittava järkevästi ja
kohtuullisesti. Tähän lisäykseen sisältyy Aristippoksen opin
sokratesmainen piirre. Hän ei julistanut lihan evankeliumia, vaan
kohtuullista elämäniloa. Mielihyväntunne, jota hän pitää hyveen
päämääränä, ei ole laadultaan myrskyisää, vaan sen aateloi aito
helleeninen vaatimus: »Kohtuus kaikessa!» On suurempi taito nauttia
kohtuullisesti kuin kieltäytyä. Aristippos itse luonnehtii mielihyvän
»lempeäksi ja tasaiseksi sielun liikkeeksi», joka toisin sanoin
lausuttuna voisi olla elämää sopusoinnussa olemassaolon kanssa.

»Ainoastaan se mielihyväntunne on hyvä, jota ei seuraa katumus», hänen
myöskin kerrotaan sanoneen. Älä senvuoksi antaudu nautinnon orjaksi,
vaan opi hallitsemaan sitä! »Minä omistan, mutta minua ei omisteta»,
oli muuan Aristippoksen ajatelma.

Mutta kuulkaamme nyt, miten Aristippos perustelee varoituksensa
kohtuuttomuutta vastaan! Sitä on vältettävä — hän sanoo — siksi, että
se johtaa nautinnon vastakohtaan, siksi, että sitä seuraa tuska, pahin
kaikesta pahasta. Kohtuuton nautinto voi myöskin lopulta kokonaan
turmella ihraisen kyvyn nauttia edelleen. Sellaisista syistä intohimot
ovat korkeimman hyvän vihollisia. — Perustelu osoittaa kaikkein
selvimmin, miten Aristippos on pysähtynyt paljoa alemmalle asteelle
kuin korkeinta ihannetta ikävöivä Sokrates.

       *       *       *       *       *

Varoittavana esimerkkinä siitä, mihin joudutaan, kun kyreneläisten
tavoin asetetaan hetken mieliteko kunniasijalle, mainitaan tavallisesti
muuan kolmannen vuosisadan kyreneläinen nimeltä Hēgēsías. Hänen
mielestään elämä oli niin täynnä tuskaa ja kärsimystä, että hän ei
uskonut voivansa saavuttaa sitä autuutta, jonka hänen oppikuntansa
asetti elämän korkeimmaksi päämääräksi. Senvuoksi hän piti parhaana
vapautua kaikista kärsimyksistä riistämällä henkensä. Hän sai
sen johdosta nimen Peisithánatos: »kuolemaan houkuttelija». Tätä
pessimististä elämänkatsomustaan hän kehitteli osittain suullisissa
esityksissä, osittain kirjoitelmassa, jolla oli kaunis nimi
»Itsemurhaaja». Ja hän saarnasi oppiaan niin varmalla vakaumuksella,
että Aleksandreiassa, kaupungissa, jossa hän toimi, syntyi oikea
itsemurhakulkutauti. Viranomaisten täytyi puuttua asiaan ja kieltää
häntä esitelmöimästä.

       *       *       *       *       *

Kuten stoalainen koulukunta oli kyynikkojen jalostunut jälkeläinen,
samoin olivat kyreneläisen suunnan ylevämpiä seuraajia epikurolaiset,
jotka ovat saaneet nimensä oppi-isänsä _Epikūroksen_ mukaan. —
Epikurolaisella tarkoitetaan nykyjään ihmistä, joka on asettanut
hienostuneet nautinnot elämäntehtäväkseen.

Epikurolaisuutta ollaan yleensä kärkkäitä pitämään pelkkänä lihan
evankeliumina. Epikuros oli kuitenkin korkeammalla kannalla. Elämän
korkeimmaksi hyväksi hän asetti _sen_ nautinnon, joka johtuu siitä,
että hiljaisen sielunrauhan tunnelma leviää koko elämän ylle. Hän
selittää itse seuraavin sanoin tarkoituksensa: »Sanoessamme, että
mielihyväntunne on elämän päämäärä, emme tarkoita sitä hekumaa, jota
irstailijat tavoittelevat; vaan me ymmärrämme mielihyvän käsitteellä
sitä, että ruumis ei tunne tuskaa eikä sielu levottomuutta.»
Henkilökohtaisesti Epikuros oli hyvä ja helläsydäminen ihminen, joka
keskellä sairautta ja puutettakin ylläpiti sekä omaansa että muidenkin
rohkeutta. Ollen oppilaittensa rakastama ja ihailema ja kuolemansa
jälkeen jumaloitu hän tosiaankin oli nimensä veroinen. Se nimittäin
merkitsee »auttajaa» tai »lohduttajaa».

Voidakseen elää siinä häiritsemättömän onnen ja hyvinvoinnin tilassa,
joka on Epikuroksen ihanne, ihmisen täytyy vapautua kaikesta, mikä
voi vaikuttaa häiritsevästi, ei ainoastaan maallisen kärsimyksen
pelosta, vaan myöskin kostavien jumaluusolentojen ja kuoleman jälkeisen
rangaistuksen herättämästä taikauskoisesta pelosta. Ruumiillista
kipua vastaan Epikuros esittää sen lohdutuksen, että »se ei viivy
pitkää aikaa lihassamme»; ja sielullisia kärsimyksiä vastaan, joita
toiset ihmiset voivat meille aiheuttaa, hän suosittelee sen lauseen
noudattamista, joka roomalaisten kielellä kuuluu: »Bene vixit, qui
bene latuit: Onnellisena on elänyt se ihminen, joka on elänyt hiljaa
ja huomaamatta.» Älköön sentähden kukaan vapaaehtoisesti astuko
esiin ja pyrkikö johtaville paikoille yhteiskunnassa! Oikein hyvien
ystävien muodostama piiri, joka on perehtynyt totuuden oppiin, on
paras suoja kaikkea ulkomaailman taholta uhkaavaa pahaa vastaan. Juuri
samoinajattelevien välinen uskollinen ystävyys on todellisen onnen
syvin salaisuus.

Ihmisten on kaikkina aikoina ollut vaikeinta, Epikuros sanoo, vapautua
jumalien pelosta. Mutta se on vain johtunut siitä, että ihmiset eivät
ole tunteneet _ilmiöitten luonnollisia syitä_ ja sentähden ovat
etsineet yliluonnollisten olentojen asioihin sekaantumisesta selitystä
kaikelle, mitä maailmassa tapahtuu, »aivan kuin arat lapset hämärissä
pelkäävät kummituksia».

Onkin kyllä totta, että tieto luonnonilmiöitten todellisesta kulusta
on paras taikauskon ja sen aiheuttaman kauhun parannuskeino. Mutta
Epikuros menee paljoa pitemmälle: hän tahtoo poistaa _kaiken_
yliluonnollisen, koska se häiritsee rauhaamme.

Tämän tehtävän parhaiten täyttävä maailmanselitys on hänen mielestään
_Demokritoksen atomioppi_. Sekä Epikuros että Demokritos pitivät
kaiken pohjana atomien liikkeitä. Jumalilla ei ole mitään tekemistä
meidän maailmamme kanssa, Epikuros sanoo. He elävät korkealla
eetterissä, omassa maailmassaan, »ylevässä rauhassa, kaukana ihmisten
kilvoittelusta.»

Jos meidän siis ei tarvitse pelätä jumalia, niin kuolema on vielä
vähemmän kauhistava. Epikuros ei näe kuolemassa mitään kaameata,
sillä se on vain hävitys, palaaminen tyhjyydeksi, jota olimme ennen
syntymäämme. Molemmat ovat yhtä vähän peloittavia. Hänen saarnojaan
kuolemanpelkoa vastaan kannattaa juhlallinen, miltei uskonnollinen
paatos, ja koko vakaumuksensa voimalla hän huudahtaa: »Sinä kuolema,
sinä et minua liikuta, sillä missä sinä olet, ei minua ole; ja missä
minä olen, siellä et ole sinä.»

       *       *       *       *       *

Painavin epikurolaisuutta vastaan tähdätty moite on sen _itsekkyys_.
Epikuros ei ole milloinkaan jaksanut kohota yksilöllisestä
onnenmoraalistaan yleisen onnen aatteeseen. Korkeintaan hän
ulottaa sen käsittämään oikeauskoisten epikurolaisten yhdyskunnan.
Hän ei milloinkaan stoalaisten tavoin puhu ihmisrakkaudesta; ja
ystävyydellekin hän antaa arvoa ainoastaan, mikäli se edistää elämän
rauhallisuutta ja miellyttävyyttä. Rakastaessaan ystävää rakastaa
itseään eikä toista.

Mutta toiselta puolen Epikuros ei milloinkaan kehoita
suvaitsemattomuuteen ja vihaan toisinajattelevia kohtaan. Viisas
välittää ainoastaan siitä, mikä voi edistää hänen omaa onneansa.
Epikuroksen sävy ei lainkaan ole taisteluunhaastavan tuikea kuten
monien kyynikkojen ja stoalaisten. Hänen ihanteensa on elämäniloisempi,
eikä hän saarnaa hyvettä omahyväisin ilmein ja otsa synkästi rypyssä.

Ihminen, jota epikurolaiset pitävät viisaana, pakenee rakkautta
ja karttaa ystävyyssuhteita hengenheimolaistensa pienen piirin
ulkopuolelta, sillä ne vain tekevät hänen onnensa epävarmaksi. Hän ei
milloinkaan mene naimisiin, sillä avioliitto tuo mukanaan monenlaisia
huolia ja ristiriitoja, joita aiheuttaa yhdyselämä eriluonteisen
yksilön kanssa, lasten kiittämättömyys ja heidän särkemänsä toiveet,
heidän sairaudestaan tai kuolemastaan aiheutuvat huolet. Naimaton on
kaiken sellaisen kärsimyksen ulkopuolella. Epikurolaisuus tarjosi
kannattajilleen turvapaikan, johon elämän myrskyjä voi paeta;
stoalaisuus sitävastoin oli luja linnoitus sille, joka tahtoi taistella
turmeltunutta ajanhenkeä vastaan.

Samasta syystä, josta aito epikurolainen, »viisas» vältti avioliittoa,
samasta syystä hänen ei pitänyt milloinkaan puuttua politiikkaan. Siitä
seuraa vain loppumattomia rettelöitä. Ei ole toista intohimoa, joka
voisi tehdä ihmisen niin onnettomaksi kuin kunnianhimo, ei yhtäkään,
joka asettaa onnettoman uhrinsa alttiiksi niin äkillisille muutoksille.
Ja valta ja kunnia — mitä siunausta onkaan näin ollen niiden
omistamisesta? »Ainoa kruunu, jolla on jotakin arvoa, on viisauden
kruunu.» Kuitenkin Epikuros myöntää, että henkilö, joka suorastaan
palaa valtiollisesta kunnianhimosta, tekee parhaiten jättäessään sen
hillitsemättä ja antautuessaan leikkiin. Ja aikoina, jolloin valtion
etu vaatii, että kaikkien kansalaisten on kannettava kortensa kekoon,
on viisaankin velvollisuus uhrata rauhansa yhteiseksi hyväksi.


Kirjallisuutta:

Eduard Schwartz, Charakterköpfe aus der antiken Literatur: II Reihe.

Paul Barth, Die Stoa.

Adolf Dyroff, Die Ethik der alten Stoa.

H. von Arnim, Epikur.

Ivar Harrie, Athenare.

E. Joyau, Epicure.




PLATON.


Ehjimmän kuvan Sokrateesta on jälkimaailmalle antanut Platon,
verrattomasti suurin hänen oppilaistaan. Jo aikalaisiltaan hän sai
kunnianimen »filosofian ruhtinas». Suurella mestarilla ei milloinkaan
ole ollut niin arvokasta seuraajaa.

Platon oli syntynyt vuonna 427 e.Kr. suuren peloponnesolaissodan
viidentenä vuotena. Hän kuului erääseen Ateenan ylhäisimpiä ja
varakkaimpia sukuja. Hänen isänsä sukujuuret ulottuivat aina
Ateenan viimeiseen kuninkaaseen asti. Syntyperänsä nojalla tällä
kunnianhimoisella, runsaslahjaisella nuorukaisella oli kaikki
edellytykset kohota valtiomiehenä johtavaan asemaan. Mutta niihin
aikoihin, jolloin hän astui elämään, sattui tapahtuma, joka antoi hänen
elämänuralleen aivan toisen suunnan: hän oppi tuntemaan Sokrateen.
Ja hänet valtasi ihailu, jota eheä persoonallisuus aina herättää
intomielisessä nuorukaissydämessä. Elämä oli jo opettanut nuorelle
idealistille niin paljon, että hän oli huomannut sekä ylimysvallan että
kansanvallan heikot ja turmiolliset puolet. Molemmat olivat tehneet
politiikasta väkivallan ja puolueellisuuden välikappaleen. Mutta ajan
kiistojen keskellä Sokrates esiintyi ihmisyyden ja oikeamielisyyden
lipunkantajana väkivallan ja vääryyden pahoja voimia vastaan. Mitä
arvoa olikaan valtio- ja puoluemielien uralla sellaisen henkilön
siunauksellisen elämäntyön rinnalla? Mitä auttoikaan kaikki maailman
valtiotaito, niin kauan kuin yhteiskunta oli muodostunut ihmisistä,
joiden silmät olivat sokeat näkemään hyvän ja oikean? Mitä enemmän
onnettomuudet saartoivat Platonin maanmiehiä, sitä selvemmin hän
tajusi, että ainoa todellinen valtiotaito on ihmisten tekeminen
paremmiksi ja onnellisemmiksi. »Hän näki», kuten muuan ruotsalainen
Platonin kuvaaja lausuu, »vain _yhden_ mahdollisuuden paremman valtion
aikaansaamiseksi: sen, että _ihmiset_ muuttuisivat paremmiksi.» Siihen
Sokrates oli työllään pyrkinyt koko ikänsä, ja Platon tahtoi nyt jatkaa
hänen elämäntyötään.

Platonin päätökseen seurata opettajansa jälkiä vaikutti
peruuttamattomasti se, että Sokrates ihailtavalla tavalla sinetöi
kuolemallaan elämäntyönsä. Niihin aikoihin, jolloin Platon ainaiseksi
jätti hyvästi nuoruudenaikaiset valtiomiesunelmansa, jolloin hän
uhrasi kunniansa velvollisuuden ja todellisen onnen hyväksi, hän oli
28-vuotias mies.

Platon tuntee nyt, että hänen lähin tehtävänsä on kaiken maailman
edessä sovittaa poismenneen mestarinsa muisto. Ja hän tarttuu kynään
ja kirjoittaa ne kaksi teosta, jotka ovat nimeltään »Sokrateen
puolustuspuhe» ja »Kriton». Kaikesta päättäen ne eivät olleet Platonin
teosten pitkän sarjan ensimmäisiä. Asiantuntijat pitävät aivan
yleisesti vanhempina ainakin paria niistä dialogeista, jotka esittävät
Sokratesta kiistelemässä sofistojen kanssa, erikoisesti »Protagorasta»
ja »Hippiasta». Sitävastoin muuan toinen Platonin kuuluisimpia
dialogeja, joka käsittelee samaa aihetta, nimittäin se, jonka nimenä
on »Gorgias» ja jota on sanottu »oikeamielisyyden korkeaksi veisuksi»,
on ilmeisesti kirjoitettu unohtumattoman mestarin kuolemasta saatujen
voimakkaitten vaikutusten alaisena.[10]

Platon oli aloittanut kirjailijauransa näytelmänkirjoittajana.
Nuoruudenteoksensa hän oli polttanut päättäessään vihkiä elämänsä
filosofialle, mutta draamallinen kipinä kyti vielä hänen dialogeissaan.
Ne eivät ole ainoastaan saaneet sisältöään suurella ajattelijalta
— ne ovat myöskin suuren taiteilijan muovailemia. Dialogit, jotka
Platon kirjoitti voimansa päivinä, ovat jännitystä ja elämää uhkuvia
mestariteoksia, ja niissä vaeltaa silmiemme editse runsas kokoelma
mielenkiintoisia henkilöitä. Ja kun vielä tänä päivänä puhumme
attikalaisesta siroudesta, attikalaisesta suolasta esityksen mausteena,
silloin ajattelemme etupäässä Platonin dialogien valikoidun hienoa,
taiteellisesti viimeisteltyä kieltä.

       *       *       *       *       *

Ennenkuin Platon ryhtyi jatkamaan edesmenneen mestarinsa
rakkaudentyötä, hänen täytyi saada toipua musertavasta iskusta. Hänelle
oli tarpeellista päästä joksikin aikaa pois kansan keskuudesta,
joka oli palkinnut jaloimman ja parhaan miehensä kuolemalla. Platon
kaipasi maahan, missä helleenisen maailman valtiollinen levottomuus ja
kilvoittelu oli pannaanjulistettu, valtioon, jolla oli luja perustus ja
ikivanhat perimätiedot. Ja niin hän lähti Egyptiin, salaisen viisauden
ihmemaahan.[11]

Hänen hiljaisuuden ja rauhan kaipuunsa ei pettynyt. Täällä tuntui
siltä, kuin ajan kello olisi pysähtynyt ja ikuisuuden muuttumaton
maailma astunut alas ajalliseen elämään. Heijastaen iäisyyden suurta
rauhaa ja sielu syventyneenä Hellaan suurin ajattelija palasi
faaraoitten maasta.

Kotimatkalla hän kävi etelä-Italiassa, jossa tapasi Pythagoraan opin
kannattajia. Näiden esimerkkiä hän noudatti monessa suhteessa, kun hän
kotiin palattuaan itse perusti filosofisen yhdyskunnan. Luultavasti hän
myöskin oli pythagoralaisilta saanut elämänkatsomukseensa sellaisia
piirteitä kuin uskon sielunvaellukseen.

Syrakusassa Platoniin liittyi muuan hänen uskollisimpia ja
huomattavimpia oppilaitaan, yksinvaltias Dionysioksen lanko _Díōn_,
joka silloin oli kaksikymmenvuotias nuorukainen. »Hän omaksui», Platon
itse sanoo, »esittämäni opit suuremmalla innolla ja terävyydellä
kuin yksikään siihen asti tapaamani nuorukainen.» Mutta itsevaltias
Dionysios ei suinkaan yhtynyt Platonin ihastukseen. Hän piti huolen
siitä, että mahdollisimman pian päästiin eroon filosofista, joka
julkisesti paheksui väkivaltaa ja raakuutta, ja panetti tämän laivaan,
joka vei hänet takaisin kotimaahansa.

Oltuaan poissa kymmenkunnan vuotta Platon palaa koliinsa Ateenaan
rikkaana uusista vaikutelmista ja kokemuksista. Hän on kypsynyt
mieheksi ja filosofiksi. Nyt hän tahtoo käydä käsiksi suureen
elämäntehtäväänsä, ryhtyä uudistamaan yhteiskuntaa jalostamalla
ihmisiä. Ja niin hän kokoaa ympärilleen joukon ihanteellisia
luonteita veljeskunnaksi pythagoralaiseen tapaan. He asuvat puutarhan
kaunistamassa maatalossa, joka sijaitsi Ateenan ulkopuolella
Akádēmos-nimiselle satusankarille pyhitetyllä paikalla ja oli
siitä saanut nimen _Akadēmeia_. Luonnonihailija Kimon oli täällä
keinotekoisen kastelun avulla saanut aikaan tuuhean puiston ja vihreitä
nurmikenttiä. Platon oli itse ostanut maatilan.

Viileissä pylväiköissä tapahtui varsinainen opetus, ja Akademeian
hiljaisessa ja tyynessä lehdossa Platon käyskenteli oppilasparvineen
keskustellen filosofisista ja muista tieteellisistä kysymyksistä. Niin
syntyi maailman ensimmäinen akatemia. Se sai nimensä paikasta, jossa
se sijaitsi, ja se on antanut nimensä myöhempien aikojen korkeammille
opetuslaitoksille sekä oppineille, kaunokirjallisille ja taiteellisille
yhdyskunnille.

Platonin akatemia oli laatuaan pitkäikäisin opetuslaitos, mikä
milloinkaan on ollut olemassa. Kun keisari Justinianus vuonna 529 j.Kr.
hajoitti sen, se oli pysynyt pystyssä enemmän kuin yhdeksän vuosisataa.

Mutta akatemia ei ollut ainoastaan koulu, vaan myös tieteellinen
tutkimuslaitos — sitä voisi nimittää maailman ensimmäiseksi
yliopistoksi. Täällä opiskeltiin miltei kaikkia silloisia tieteitä, ja
Platon antoi herätteitä eri alojen tutkimukselle.

Ennen kaikkea harrastettiin luonnollisesti filosofian eri aloja.
Täällä laskettiin perustus sekä _psykologialle_, joka on oppi ihmisen
sielunelämästä, että _logiikalle_, joka tutkii ajattelun lakeja.
_Etiikka_ oli kuitenkin kaikista filosofian haaroista lähinnä Platonin
sydäntä. Kaikkien hänen filosofisten mietiskelyjensä lopullisena
tarkoituksena oli sen elämäntehtävän toteuttaminen, jonka hän oli
perinyt omalta opettajaltaan ja mestariltaan: ihmisten tekeminen
hyviksi ja oikeamielisiksi. Todellisena Hellaan poikana hän ei
milloinkaan väsynyt saarnaamaan _kohtuullisuutta_ ja _mielenmalttia_
kaikkia muita etevämpinä hyveinä.

Tämä Platonin siveysopillinen harrastus on ollut alkuna m.m.
tutkimukselle, jota voisi pitää alkoholikysymyksen ensimmäisenä
tunnettuna tieteellisenä käsittelynä. Hän tutkii ensin, millainen
käsitys eri kansoilla on juovutusjuomista alkaen skyyttalaisista ja
traakialaisista, joiden keskuudessa sekä miehet että naiset juovat
viiniä, tai Tarentumin asukkaista, missä voi Dionysoksen juhlana nähdä
koko kaupungin juopuneena, aina sparttalaisiin saakka, jotka ovat
kieltäneet kaiken viinin käytön ja rankaisevat ankarasti juopunutta
henkilöä. Platon tutkii edelleen humalan seurauksia ja huomaa, että
ne osoittautuvat halujen ja intohimojen voimakkaana nousuna, kun
sitävastoin huomiokyky, ymmärrys ja muisti tylsistyvät, vieläpä
kokonaan katoavat. Juopuneesta tulee kuin pieni lapsi, hän menettää
itsehallintansa ja muuttuu »todella viheliäiseksi olennoksi.» Platon
on kuitenkin varma siitä, että vanhoihin ihmisiin viini voi vaikuttaa
hyväätekevästi. Sentähden sallittakoon heidän kutsua Dionysos
»juhlallisuuteen ja riemuun, jonka hän on antanut ihmisille avuksi
vanhuuden ankeutta vastaan. Sillä hän antoi meille viinin siten
nuorentaakseen meidät uudelleen, saadakseen meidät unohtamaan murheemme
ja pehmittääkseen kovan mielemme kuten raudan, kun se pannaan tuleen ja
muuttuu silloin taipuisaksi.»

Sitävastoin ei »poikien tule ollenkaan saada maistaa viiniä, ennenkuin
he ovat kahdeksantoista vuoden ikäisiä. Sillä ei ole lisättävä tulta
tuleen ruumiissa enempää kuin sielussakaan. Ja ennenkuin nuoret ovat
alkaneet tehdä kovaa työtä, on tarkoin varottava heidän kiivaita
intohimojaan.» Platon puoltaa myöskin karthagolaisten keskuudessa
voimassa olevaa lakia, jonka mukaan »kukaan ei saa maistaa viiniä
ollessaan sodassa, kukaan virkamies ei saa juoda viiniä virkavuotenaan,
samoin eivät myöskään perämiehet ja tuomarit virkaansa toimittaessaan
eikä henkilö, joka aikoo ottaa osaa johonkin tärkeään neuvotteluun.
On myöskin», hän lisää, »joukoittain muita tapauksia, jolloin ei tule
juoda viiniä, jos tahtoo säilyttää hyvän ymmärryksen ja arvostelukyvyn.»

       *       *       *       *       *

Platonin innokkaasti harrastama tiede oli myöskin _matematiikka_.
Tällä alalla hän oli Pythagoraan hengenheimolainen ja yhtyi lukujen
maailman tässä herättämään innostukseen. Erikoisen suurena hän piti
matematiikan pedagogista arvoa: se selvittää ajatusta ja tekee
käsityskyvyn nopeammaksi. _Tähtitieteessä_ Platon itse antoi loistavan
näytteen intuitiivisesta tieteellisestä neroudestaan lausuessaan sen
vakaumuksen, että kiertotähtien liikkeitten itse asiassa täytyy olla
lainalaisia, vaikka ne meistä näyttävät säännöttömiltä. Oli vain
osattava laskea nämä lait. Muutaman akatemian jäsenen, kuuluisan
matemaatikon ja tähtitieteilijän, Eūdoksoksen, onnistuikin laskea
kiertotähtien radat ja kiertoaika, ja hän vahvisti siten suuren
mestarin tieteellisen aavistuksen.

       *       *       *       *       *

Ystävien ja oppilasten piirissä, jonka Platon oli kerännyt ympärilleen
Akatemiaan, hän oli täysin löytänyt itsensä, ja täällä hän laskee
filosofisen oppirakennelmansa perustuksen neljällä dialogillaan
»_Sympōsion_», »_Phaidon_», »_Phaidros_» ja »_Valtio_». Ne ovat
draamallisen eloisia mestariteoksia, jotka merkitsevät hänen
tuotantonsa huippukohtaa. Näissä dialogeissa hän johtaa lukijan
valtaiseen ajatusrakennelmaansa, _ideaoppiin_. Tämän sisällön Platon
on havainnollistuttanut suurpiirteisellä kuvalla »Valtio»-dialogissa,
teoksessa, joka on hänen filosofiansa korkeimpia saavutuksia. Hän
sanoo siinä lukijalle suunnilleen näin: »Kuvittele maanalaista luolaa,
missä istuu ihmisiä kahleet jaloissa ja kaulan ympärillä sillä tavoin,
että he eivät ikinä ole saaneet nähdä luolan ulkopuolella olevasta
elämästä muuta kuin varjokuvia, jotka piirtyvät luolan seinään ja
liikkuvat siinä ikäänkuin ne olisivat eläviä olentoja! Jos nämä ihmiset
kykenisivät ilmaisemaan toisilleen ajatuksiaan, etkö silloin luule
heidän kaikkien tulevan siihen käsitykseen, että nämä varjot olivat
todellisia esineitä. Nämä ihmiset eivät siis yleensä pitäisi totena
muuta kuin asioitten varjoja.

Kuvittele edelleen, että heidän kahleensa irroitetaan ja heidät
vapautetaan harhaluulostaan — mikä on seurauksena? Oleta, että yksi
heistä päästetään vapaaksi ja hänet pakotetaan äkkiä nousemaan,
tekemään täyskäännös ja katsomaan valoa kohti. Hän ei voi tehdä tätä
tuntemalta tuskaa, ja päivänvalon sokaisemana hän ei voi käsittää
kaikkia todellisia esineitä, joiden varjoja hän aikaisemmin näki. Mitä
arvelet hänen sanovan, jos joku selittäisi hänelle, että hän ennen oli
nähnyt vain silmänlumetta, mutta nyt sitävastoin näkee oikeammin? Etkö
luule hänen hämmentyvän ja pitävän ennen näkemäänsä todellisempana kuin
sitä, mitä hänelle nyt näytetään?» Samalla tavalla — Platon arvelee
— käy meidän ihmisten, kun me yritämme kohota aistimaailmasta, jossa
joka päivä elämme, järjen ja aatteitten katoamattomaan maailmaan.
Vain vähitellen me maan asujaimet totumme yläilmojen valkeuteen. Vain
asteittain meidän katseemme voi avautua näkemään oikean todellisuuden.
Mutta kun se tapahtuu, me tajuamme, että tämän aistimaailman esineet
ovat vain aatteitten kalpeita muistoja.

Korkeimpia aatteita ovat hyvyyden ja kauneuden idea sekä
oikeamielisyyden ja rohkeuden eli urhoollisuuden idea. Mitä sitten on
esimerkiksi _kauneuden idea_? Se on, Platon sanoo, jotakin muuta ja
korkeampaa kuin kauniit esineet, mutta se on läsnäolevana jokaisessa
kauniissa esineessä. Kauniit kasvot vaihtelevat ja muuttuvat, mutta
kauneus itsessään pysyy samana. Näin on myöskin _hyvyyden idean_
laita. Sen maalliset muodot vaihtelevat, mutta itse idea on ikuinen
ja muuttumaton. Sentähden se onkin todellisempi kuin ne muodot,
joissa se esiintyy täällä maan päällä. Yksityiset esineet ja ilmiöt
täällä maailmassa ovat vain kalpeita varjokuvia ideoitten maailmasta
— se yksinään on oikea todellisuus. Se on alkuperäinen. Yksityisten
esineitten olemassaolo perustuu itse asiassa aatteeseen. Kauniit
esineet ovat kauniita vain siitä syystä, että ne ovat osallisia
kauneuden aatteesta.

Tällöin johtuu helposti mieleen Johan Olof Wallinin ihana virsi:

    Oi, ylen paljon kauneutta kätkee
    elämän, luomakunnan virranuomat.
    Vaan alkulähteen aallot, jotka soittaa,
    ne virrat voittaa.

Jos laskeudumme ideoitten maailman asteikkoa alaspäin, on laita sama
kuin kauneuden idean: kaikkialla muodostaa oikean todellisuuden yleinen
tyyppi, lajikäsite, yleinen laki. Paino on oikea todellisuus — ei
putoava kivi. Yksityinen hevonen ei ole oikea todellisuus, vaan hevosen
lajikäsite — s.o. niiden tunnusmerkkien yhtymä, jotka ovat yhteisiä
kaikille hevosille ottamatta huomioon väriä, kokoa, ikää, sukupuolta.
Yksilöt tulevat ja menevät, syntyvät ja kuolevat, mutta lajityyppi
säilyy. Senvuoksi — Platon arvelee — se on oikea todellisuus eli idea.
Esineitten tilapäisiä ominaisuuksia me näemme silmillämme, kuulemme
korvillamme ja havaitsemme muilla aistimillamme; idean sitävastoin
tajuamme ainoastaan ajatuksellamme — vain se antaa täydellistä tietoa.
Tosi filosofi on se, jonka katse kykenee tunkeutumaan vaihtelevien
varjojen harson läpi, jota useimmat ihmiset nimittävät todellisuudeksi,
aina olioitten olemukseen asti, kirkkaitten, läpikuultavien aatteitten
maailmaan, »maahan, joka on tehty karneolista, jaspiksesta ja
smaragdista». Mutta vain harvat voivat nähdä petollista ulkokuorta
syvemmälle.

Hyvyyden idea on kaikista korkein. »On ilmeistä», Lindskog sanoo,
»että Platon pitää sitä melkein persoonallisena olentona. Se on
hänelle todellisuudessa korkein jumala ja ainoa jumala.» Toisinaan
hän puhuu muistakin korkeimmista aatteista aivan kuin elävistä ja
ajatuskykyisistä hengistä. Tällä tavoin niistä tulee paljoa enemmän
kuin pelkkiä lajikäsitteitä — niistä tulee järjellisiä olentoja, jotka
ovat läheisessä yhteydessä jumalallisen hengen kanssa.

Platonin tien oli johtanut ideaopin huipuille hänen elämäntarpeensa
löytää ehdottomasti todellista tietoa, saavuttaa kiinteä tukikohta
tässä katoavassa ja vaihtelevassa maailmassa.

Elämä aatteitten maailmassa on korkeinta autuutta, ja niiden näkemisen
tulee siksi olla kaikkien ajattelevien ihmisten pyrkimyksen päämääränä.
Mutta useimmat ihmiset eivät ymmärrä sitä, jonka silmät ovat täten
avautuneet näkemään korkeamman todellisuuden. Asian laita on aivan
sama, kuin jos joku noista luolaihmisistä äkkiä pakotettaisiin
päivänvalosta palaamaan luolan pimeyteen. »Oleta», Platon sanoo, »että
hänen tällöin on heti kilpailtava entisten vankitoveriensa kanssa
noiden varjokuvien arvostelemisessa, ennenkuin hänen silmänsä vielä
ovat ehtineet uudelleen tottua pimeyteen. Eikö hänelle silloin ilkkuen
naurettaisi sanoen, että hän on palannut vaellukseltaan yläilmoista
tärveltynein silmin, ja että siis ei ollut hyvä lähteä sinne? Ja voi
sitä, joka tämän jälkeen yrittäisi vapauttaa vangit ja viedä heidät
ylös valoon.» Sokrates oli saanut kokea, miten sen asian laita oli.
Luolaihmiset olivat hänet surmanneet.

Platonkin joutui monta kertaa tekemään sen katkeran kokemuksen, että
ihmiset eivät _tahtoneet_ vapautua vankeudestaan eivätkä antaneet viedä
itseään ylös päivänvaloon. Pettyneenä hän yhä enemmän luopui kaikista
yrityksistä vaikuttaa yleisiin asioihin ja sulkeutui yhä ahtaammin
kuoreensa ja uskollisten ystäviensä ja oppilaittensa pieneen piiriin.
Valtiolliset ihanteensa, hän esitti suuressa »Valtio»-nimisessä
teoksessa. Siinä hän piirsi ihannevaltion suuntaviivat, valtion, jonka
tuli astua »vääristeltyjen ja turmeltuneitten valtiomuotojen tilalle,
joita hän itse masentuneena oli paennut». Vain sille valtiomuodolle hän
antaa jotakin arvoa, joka yhteiskuntansa johtajiksi asettaa sellaisia
miehiä, jotka voivat vaikuttaa _kansankasvattajina_, jotka voivat tehdä
ihmiset hyviksi ja onnellisiksi, koska he vaeltavat katse kiinnitettynä
korkeampaan, katoamattomaan maailmaan. Tätä Platon tarkoittaa
sanoillaan, että »ainoa hyvä valtiomuoto on se, jonka vallassaolijat
ovat todellisia filosofeja.» Platon painostaa kuitenkin itse nimenomaan
sitä, että valtiomuoto, jonka hän ajatusmaailmassaan on luonut, on
mittapuuksi tarkoitettu _ihanne_, jonka mukaan muita valtiomuotoja on
arvosteltava.

Minkä verran hänen onnistui toteuttaa tätä teoriaansa käytännössä?

Tilanne näytti jo kerran varsin lupaavalta. Kuten pilvien lomitse
tunkeutuva auringonsäde tuli Platonille äkkiä kutsu matkustaa Sisiliaan
julistamaan oppejaan Syrakusan yksinvaltiaan hovissa. Se tapahtui
vuonna 366. Edellisenä vuonna Dionysios oli äkkiä kuollut, ja Platonin
ihailija Dion oli saanut suuren vaikutusvallan. Hän toivoi nyt voivansa
suuren filosofin avulla käännyttää nuoren Dionysios II:n.

Platon oli tällöin yli kuudenkymmenen vuoden ikäinen ja hänestä tuntui
sangen arveluttavalta niin iäkkäänä lähteä pitkälle ja vaivalloiselle
merimatkalle, mutta — kuten hän eräässä kirjeessään sanoo — »jos
yleensä milloinkaan aiottiin yrittää toteuttaa ajatuksiani laeista ja
asetuksista, niin sen täytyi tapahtua nyt. En tahtoisi olla omasta
mielestäni vain sanataituri, joka ei koskaan omasta aloitteestaan ole
ryhtynyt tositoimiin.»

Kaikki aikalaiset odottivat jännityksellä, miten mahtavan hallitsijan
ja koko Hellaan suurimman viisauden opettajan kohtaus sujuisi.
Alku näytti varsin lupaavalta. Dionysios otti Platonin vastaan
ruhtinaallisin. kunnianosoituksin, ja kuuluisan vieraansa mieliksi
yksinvaltias pani toimeen perinpohjaisia uudistuksia hovielämässä.
Meluisten juominkien sijaan, jotka voivat kestää »kolme kuukautta
yhteen menoon», astui voimaan ankara kohtuullisuus ruoan ja juoman
suhteen. Mutta pian filosofin oppien herättämä ensimmäinen innostus
haihtui, ja varsinaiselle mielenmuutokselle Dionysios oli yhtä vähän
altis kuin aikoinaan Alkibiades. Molemmat ihailivat opettajaansa ja
tunsivat hänen rinnallaan jonkinlaista häpeää hairahdustensa vuoksi,
mutta hyviä päätöksiä tai korkeintaan hyviä yrityksiä pitemmälle he
eivät ikinä päässeet. Platonin ei milloinkaan onnistunut muuttaa
tyrannia hallitsija-filosofiksi.

Yksinvaltiaan hovissa oli luonnollisesti myöskin sellaisia henkilöitä,
jotka olivat huolissaan Dionin ja Platonin vaikutusvallasta ja
pelkäsivät oman asemansa senvuoksi sortuvan. Platoniin he eivät alussa
uskaltaneet käydä käsiksi, mutta sitä kiivaammin he hyökkäsivät Dionin
kimppuun. Heidän onnistui uskotella Dionysiokselle, että hänen enonsa
aikoi itse pyrkiä tyranniksi, ja vihdoin eräänä päivänä Dion ajettiin
maanpakoon. Pian myöskin Dionysioksen ja Platonin ystävyys katkesi, ja
filosofi palasi kotiin.

Muutamien vuosien kuluttua oikullisen tyrannin mieleen tosin juolahti
ajatus kutsua filosofi uudelleen luokseen. Platonin sai varmaankin
suostumaan tarjoukseen se seikka, että Dionysios lupasi sopia Dionin
kanssa ja uskotteli, että hänessä oli uudelleen herännyt innokas
harrastus filosofiaan. Mutta kun tosi oli kyseessä, ei kummastakaan
tullut mitään, ja Platonin itsensä sallittiin töin tuskin lähteä
Sisiliasta. Dionysios koetti pidättää häntä siellä mahdollisimman kauan
— jonkinlaisena panttivankina. Sillä niin kauan kuin Platonin kohtalo
oli yksinvaltiaan määrättävissä, ei tämän ystävä Dion uskaltanut kostaa
sukulaiselleen.

Joitakin vuosia myöhemmin tilanne kuitenkin jälleen muuttui lupaavaksi.
Dion karkoitti Dionysioksen Syrakusasta. Tämä asettui Korinthokseen,
missä hänen kerrotaan ansainneen elatuksensa koulumestarina. Mutta
toimiessaan parhaillaan Syrakusan valtiomuodon uudistamiseksi Dion
joutui salamurhaajan uhriksi. Näin Platonin kaikki toiveet saada
käytännössä toteuttaa valtiollisia oppejaan olivat ainaiseksi
sortuneet. Hän suri syvästi ystävänsä kuolemaa. Platonin viimeinen
suuri teos, »_Lait_», onkin alistumisen tuote, osoittaen »vanhuksen
alistumista todellisuuteen, jota hän ei voinut hallita.» Ja kuitenkin
tämä teos ei ilmaise katkeruutta. Siitä huokuu vain elämänviisautta
ja lisäksi tunteen lämpöä, jolle mikään inhimillinen ei ole vierasta.
Vanhus ei ole katkera, sillä hän ymmärtää, mistä syystä hän on
epäonnistunut valtiollisena opettajana. Ja hänellä on se kaunis
lohdutus, että vaikka hän ei ole voinutkaan luoda uusia _yhteiskuntia_,
hän on kuitenkin kyennyt tekemään lukemattomia _ihmisiä_ paremmiksi.

       *       *       *       *       *

Platon oli kahdeksankymmenvuotias muuttaessaan pois tästä raihnaisuuden
ja pettymysten maailmasta. Hän erosi elämästä lujasti luottaen toiseen
olemassaoloon, missä ruumiillinen heikkous ei haitannut sielun
pyrkimystä »puhtauden, ikuisuuden ja kuolemattomuuden maailmaan»,
hyvyyden ja kauneuden iäiseen valtakuntaan, jonne hänen sielunsa
innoituksen hetkinä oli kaipauksen siivin kohonnut. Platonin ruumis
kätkettiin viimeiseen leposijaansa Akatemian läheisyyteen, mutta hänen
henkensä elää ja vaikuttaa vielä tänä päivänä kuolemattomissa teoksissa
kuten ennen kaikkea »Sokrateen puolustuspuhe», »Symposion», »Phaidon»,
»Gorgias» ja »Valtio».

»Platon on ensimmäisenä yrittänyt ratkaista länsimaisen ihmisen
elämänongelmaa kokonaisuudessaan, ja hänen jälkeensä tähän probleemaan
sisältyvät ristiriidat ovat taukoamatta askarruttaneet länsimaista
ihmiskuntaa» — suunnilleen tällaisen yleisarvostelun muuan Platonin
tuntija lausuu suuren filosofin elämäntyöstä. »Tämä ihmiskunta on
yksilön sisäisen täydellistymisen suureksi välikappaleeksi koroittanut
maailmasta pakenemisen, mutta toiselta puolen se on sankarina palvonut
niitä, jotka ovat vihkineet elämänsä työlle ihanteen toteuttamiseksi
maailmassa.

Intian viisaan silmissä elämänongelma on jo vuosituhansia näyttänyt
sangen yksinkertaiselta: elämä _maailmassa_ on vain valmistusta
eroon _maailmasta_. Länsimaalainen sitävastoin pitää näitä molempia,
sisäistä persoonallista kehitystä ja työtä maailmassa, samanarvoisina,
välttämättöminä vaatimuksina, ja ne tekevät hänestä sen rikkiraastetun
ihmisen, jollainen hän on, ellei hän surmaa toista, puolta sielustaan.
Hänen ikuinen ihanteenkaipuunsa ja ikuinen tarve muuttaa maailma
ihanteitten kaltaiseksi — näitten molempien päämäärien välillä häilyy
länsimaalaisen ajatus- ja tunne-elämä, ja tuloksena on ainainen
levottomuus, lakkaamaton vaikeus löytää oikeata tietä, löytää elämän
keskeistä painopistettä — olemassaolon tuska. Voimakkaammin kuin kukaan
muu on Platon lausunut julki elämämme ylevimmät pyrkimykset ja oman
elämämme tragiikan. »Platonin filosofian voi sanalla sanoen lausua
sisältävän _länsimaisen ihmisen koko aatemaailman_. Hänessä tapaamme
Euroopan kaikkien ajatusten idut. Ja hänessä löydämme länsimaisen
sielumme suuren vapahduksen ja levon — kaikki sovittavan huumorin.»

Kaikki idealismi on erottamattomasti liittynyt ideaopin suuren
julistajan muistoon. Jokaisen suuren ihanteellisen uudestisyntymisen,
niin renessanssin kuin romantiikankin päivinä, — kuten
kirjallisuushistorioitsija Albert Nilsson sanoo — »henget ovat
palanneet takaisin Platonin ajatusmaailmaan sytyttääkseen soihtunsa
hänen tulestaan.» Skandinavialaisessa sivistyspiirissä ilmenee
Platonin vaikutus voimakkaana Atterbomin lujassa uskossa aatteitten
ja kauneuden iäisyysarvoon. Sitä todistaa myöskin Stagneliuksen usko,
että aistimaailma on syntynyt ideoitten luopuessa Jumalasta. Tegnér
nimittää aistimaailmaan laskeutunutta aatetta langenneeksi enkeliksi,
joka kaipaa takaisin alkulähteeseensä. Hänen ihanteellisuutensa viittaa
myöskin, samoinkuin Platonin, aistimaailmasta totuuden, hyvyyden ja
kauneuden katoamattomaan maailmaan, ja hänen runollinen aatemaailman
kuvailunsa muistuttaa usein suuresti Platonia. Saman hengen lapsia on
Vihtori Rydberg, joka pitää maailmankehityksen keskeisimpänä asiana
jumaluuden toteuttamista täällä maan päällä ihmisten ihanteellisten
pyrkimysten avulla.

       *       *       *       *       *

Kirjallisuutta:

Platon, — Skrifter, ruotsiksi kääntänyt Claes Lindskog: 6 osaa.

Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff, Platon: 2 nid.

N. Bergius, Platons livssyn.

Hugo Bergstedt, Samhällsstrider och samhällsutopier i det forntida
Grekland.

Ivar A. Heikel, Platon (sarjassa »Merkkimiehiä»).

Malte Jacobsson, Platon som politiker.

Hans Larsson, Platon och vår tid.

Sven Lönborg, Det sjunde Platonsbrevet och Erosdialogerna (Svensk
tidskrift 1927).

Paul Natorp, Platos Ideenlehre.

Vitalis Norström, Till Platos idélära.

Gunnar Rudberg, Ur Platons brevväxling.

Gunnar Rudberg, Platon.

Pontus Wikner, Platon.

Albert Nilsson, Svensk romantik. Den platonska strömningen.




ARISTOTÉLĒS.


Aristoteles oli Platonin suurin oppilas. Hän on Platonin akatemian
toiminnan _tieteellisen_ puolen etevin edustaja. Platon oli samalla
kertaa ajattelija ja runoilija — Aristoteles on sitävastoin tiedemies
kiireestä kantapäähän. Hänellä ei ole suuren mestarinsa mielikuvitusta
ja kykyä ajatella kuvissa tuottaen lukijoilleen puhtaasti taiteellista
nautintoa. »Milloinkaan», Wilamowitz sanoo, »eivät laulunjumalattaret
ole suudelleet hänen huuliaan.» Hän on kuiva ja abstraktinen
luonne, mutta sen sijaan hänellä on tiedemiehen perinpohjaisuutta,
huolellisuutta ja varovaisesti harkitseva arvostelukyky. Kuitenkin voi
myöskin Aristoteleessa havaita erinäisiä piirteitä Sokrateen ironiasta
ja huumorista, vaikka ne ovatkin hänessä kuivuneet satiiriksi. Niinpä
pidetään seuraavaa arvostelua hänen lausumanaan: »Ateenalaiset ovat
keksineet kaksi asiaa: maanviljelyksen ja oivalliset lait. Pellon
viljasta he elävät, mutta lakeja he eivät käytä mihinkään.»

Aristoteleen ajattelu on _analysoivaa_: hän erittelee kaiken
yksityisiin osiinsa, kun taas Platonin ajatustoiminnan kohteena
on kokonaiskuva. Aristoteleen ajattelu on Platonin rinnalla kuin
anatominen kartasto verrattuna elävään ihmisolentoon.

Aristoteles oli seitsemäntoistavuotias nuorukainen tullessaan
Platonin oppilaaksi — se tapahtui vuonna 367 — ja kuului sitten
akatemiaan kaksikymmentä vuotta, aina mestarin kuolemaan asti.
Niin arvosteleva kuin Aristoteles olikin taipumuksiltaan, vieläpä
suhtautuen kriitillisesti muutamiin puoliin mestarin filosofiassa,
hän ihaili kuitenkin lämpimästi verratonta opettajaansa. Pitipä hän
suurta ajattelijaa niin suuressa arvossa, että selitti jo senkin
»liian suureksi kunniaksi, että kuka tahansa saisi edes puhua hänestä,
vaikkapa se olisi tapahtunut mitä ylistävimmin sanoin».

Viisi vuotta Platonin kuoleman jälkeen Aristoteles ryhtyi Makedonian
Philippos kuninkaan pyynnöstä hänen poikansa Aleksanterin opettajaksi
ja kasvattajaksi tämän ollessa silloin kolmentoistavuotias nuorukainen.
Näin oli sen ajan etevimmällä filosofilla parin vuoden aikana
tilaisuus henkisesti vaikuttaa runsaslahjaiseen nuorukaiseen, jolle
historia kerran oli antava nimen Suuri. Aristoteleen ansiota on
varmaankin se kiihkeä mieltymys kreikkalaiseen sivistykseen, jota
nuori makedonialainen ruhtinas jo varhain osoitti, ja jonka hän
kerran lausui julki intomielisin sanoin: »Eivätkö teistä tosiaankin
kreikkalaiset makedonialaisten parissa näytä olevan kuin puolijumalia
villien eläinten keskellä!» Kun Aleksanteri sitten maailmaasyleilevillä
valloitusretkillään tunkeutui syvälle idän maihin, hän muisti lähettää
vanhan opettajansa tutkittavaksi kiintoisia luonnonesineitä ja myönsi
suuria summia Itämaitten rikkauksista hänen tutkimuksiaan varten.

Vuonna 335 Aleksanteri astui Makedonian valtaistuimelle. Samana
vuonna Aristoteles lähti Ateenaan ja perusti sinne filosofikoulun. Se
sijaitsi erään Lykeion nimisen voimisteluhallin läheisyydessä, ja tämän
nimen latinalainen muoto, _Lyceum_, toistuu vielä tänä päivänä monien
korkeampien oppilaitosten nimissä. Täällä harrastettiin voimaperäisesti
ei ainoastaan filosofian eri aloja, vaan myös kaikkia muita tieteitä,
ja Aristoteleen suuruus perustuu enimmältä osalta hänen miltei
ainutlaatuiseen kykyynsä hallita aikansa koko tietoa.

Aristoteleen filosofisen kasvatuksen pohjanahan oli Platonin
ideaoppi. Ajattelussaan hän onkin pysynyt ideaopin kannalla, mutta on
muodostellut sitä, niin että se on muuttunut niin sanoaksemme enemmän
turpeeseen sidotuksi. Platon kuvitteli ideoita itsenäisiksi olioiksi,
jonkinlaisiksi yliaistillisiksi henkiolennoiksi, jotka elivät toisessa
maailmassa kuin aistilliset esineet. Aristoteles toi ideat alas
aistimaailmaan ja opetti, että ne asuvat yksityisissä esineissä, aivan
kuin taiteilija valmistaa aatteelleen asunnon marmorilohkareeseen,
josta hän luo taideteoksen.

Aristoteles ei kuitenkaan ole suorittanut filosofista suurtyötään
metafysiikan vaan _logiikan_ alalla. Sekä Sokrates että Platon olivat
uutterasti harrastaneet loogillisia tutkimuksia varsinkin päästäkseen
selville oikeista käsitteistä ja ajattelun säännöistä, mutta vasta
Aristoteles on luonut järjestelmällisen logiikan ja aikaansaanut
siten erinomaisen arvokkaan älyllisen apuneuvon. Hän on antanut
ajattelijoille, puhujille ja kirjailijoille ajatusten koetinkiven,
keinon, jonka avulla voidaan erottaa toisistaan väärät ja oikeat
johtopäätökset. Hänen oma ajattelunsa todistaa myöskin hienoa ja
terävää logiikkaa. Hänen kirjoituksensa logiikan alalta olivat
keskiaikana yliopistojen tärkeimpiä oppikirjoja, ja niillä oli suuri
vaikutus myöskin muhamettilaiseen sivistykseen.

Muitten tieteitten alalla Aristoteleen vahvoja puolia on toisaalta
hänen perusteellinen _yksityiskohtien tutkimuksensa_. Toisaalta hänen
mestarillinen järjestely- ja _luokittelukykynsä_: taito, osoittaa tämän
maailman ilmiöitten lainalaisuutta ja yhteenkuuluvaisuutta.

Sanomattoman paljon vaivaa hän on varmaankin nähnyt ohjatessaan
oppilaitaan suorittamaan kärsivällisyyttä koettelevia tieteellisiä
erikoistutkimuksia, opettaessaan heitä tieteellisellä harrastuksella
tarkastelemaan hyönteisiä tai onkimatoja taikka ilman esteettistä
vastenmielisyyttä käsittelemään eläinten sisälmyksiä. Yhä uudelleen
hänen oli pakko teroittaa opiskelijoille, että luonnossa kaikki,
vähäpätöisin ja halveksituinkin, on ihmeellistä ja omassa lajissaan
kaunista.

Aristoteles on ensimmäisenä luokitellut eläinkunnan ja jakanut sen
selkärankaisiin ja selkärangattomiin eläimiin ja selkärankaiset
edelleen imettäväisiin, lintuihin, kaloihin, matelijoihin ja
sammakkoeläimiin. Hän tietää, että valas ei ole kala eikä lepakko
lintu, vaan molemmat ovat imettäväisiä.[12]

Miellyttävä piirre Aristoteleessa on se, että hänessä ilmenee
todellisen tiedemiehen nöyryys. Oman tutkimuksemme »rajoitettujen
apulähteitten» vuoksi — hän sanoo — »täytyy usein tyytyä pieniin
tuloksiin yrittäessään ratkaista maailmanarvoituksia; ja lohdutuksena
on se, että tulevaisuus runsaampine mahdollisuuksineen on saavuttava
parempia tuloksia. Meidän on vain tehtävä parhaamme, vaikka toisinaan
pakostakin tulisimme tehneeksi vääriä johtopäätöksiä.»

Ja tuskin tarvinnee mainita, että niin teräväjärkistä kuin Aristoteleen
tieteellinen menettely hänen oman aikansa kannalta olikin, se ei aina
täytä nykyajan tieteellisiä mittoja. Lisäksi hän oli useinkin liian
herkkäuskoinen, ja ennakkokannat ovat aivan liian paljon päässeet
vaikuttamaan hänen tosiseikkojen selityksiinsä.[13]

       *       *       *       *       *

Kaksitoista vuotta Aristoteles sai häiritsemättömässä rauhassa
toimia Lykeionissa. Mutta Aleksanterin äkkiä kuoltua vuonna 323
e.Kr. helleenien keskuudessa syttyi vapaussota makedonialaisia
vastaan, jotka aina Philippoksen ajoista asti olivat olleet heidän
isäntiään. Aristoteleen suhteet Makedonian kuningashuoneeseen olivat
jo aikaisemmin saattaneet hänet epäluulonalaiseksi »vapaudenystävien»
silmissä, ja nämä vihjailivat, että Lykeion muka oli makedonialainen
vakoilukeskus. Vanhan tutun kaavan mukaan häntä vihdoin syytettiin
»jumalattomuudesta». Mutta ennenkuin kuolemantuomiota oli ehditty
julistaa Aristoteles käänsi Ateenalle selkänsä sanoen: »Ateenalaiset
eivät saa toista kertaa tehdä syntiä filosofiaa vastaan.» Euboiasta hän
löysi turvapaikan, mutta kuoli siellä jo seuraa vana vuonna 62 vuoden
ikäisenä.

Aristoteleen vaikutus sivistyksen edistymiseen on valtava, suurempi
kuin yhdenkään toisen tiedemiehen. Vielä puolitoista vuosituhatta
hänen kuolemansa jälkeen muuan keskiajan suurimpia henkiä nimittää
häntä »kaikkien tieteitten mestariksi». »Muhamettilaiset samoinkuin
kristityt kunnioittavat häntä, ja ristiretkeilijä ja islamilainen
unohtavat kiistansa kilpaillessaan keskenään kreikkalaisen viisaan
ylistämisessä», Gomperz sanoo. Aristoteles on kaikista ensimmäisenä
asettanut tieteen kunniapaikalleen ihmiskunnan kehityksessä. Ja tämän
kunniasijan se on suureksi osaksi saavuttanut Aristoteleen luomien
varmojen tutkimusmenetelmien avulla. Niiden voima on ennen kaikkea
siinä, että hän on perustanut tutkimuksensa kokemuksen kiinteälle
maaperälle.


Kirjallisuutta:

Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff, Aristoteles und Athen: 2 nid.

Theodor Gomperz, Griechische Denker: nide III.

Werner Jaeger, Aristoteles.

Richard Nordin, Aristoteles, den grekiska antikens mångsidigaste
forskare.




»LÄÄKITSEMISTAIDON ISÄ».


Sokrateen ja Platonin aikoina eli Hippokrates, jota on nimitetty
»lääkitsemistaidon isäksi». Hänen kotipaikkansa oli Kōs-saari, kaunein
Vähän-Aasian lounaisrannikkoa reunustavista saarista, ja hän kuului
perheeseen joka polveutui Asklēpióksesta, lääkitsemistaidon jumalasta.
Tämän latinalainen nimi oli Aesculāpius, josta johtuu lääkärin
nimitys eskulaappi. — Asklepioksen pyhäkköjä oli melkein kaikkialla
helleenisessä maailmassa, ja niihin tulvi laumoittain sairaita
saadakseen apua ja neuvoja kipuihinsa. Asklepioksen kuuluisimmat
temppelit sijaitsevat Kos-saarella ja Epidauroksessa Argoliin
maakunnassa.

Kaivauksia suoritettaessa viimeksimainitulla paikalla on löydetty
kivitauluja, joiden kirjoitukset kertovat lukuisista ihmeparannuksista,
joita täällä on tapahtunut ontuville ja rammoille, sokeille ja mykille,
keuhkotautisille ja leininlyömille, ihmisille, joita oli vaivannut
rakkokivi, paiseet tai tulehdukset tai käärmeenpuremat tai joilla on
ollut ruumiissaan nuolenkärkiä. Hedelmättömät naiset voivat täällä
tulla siunatuiksi.[14] Epidauros oli antiikin Lourdes.

Kun sairaat olivat uhranneet jumalalle ja kun heidät oli soitolla
ja laululla saatettu voimakkaasti suggestiiviseen tilaan, he saivat
viettää yön temppelissä nukkuen uhrieläinten taljoilla, ja aamulla he
nousivat terveinä tai heille oli ainakin unessa ilmoitettu, miten he
saavuttaisivat terveytensä. Monelle onnettomalle Asklepioksen temppeli
kuitenkin oli kärsimyksen tien viimeinen pysähdyspaikka: hautausmaa on
pyhäkön alueen ulkopuolella.

    Epidauros-tammilehtoon
    sairas väsyneenä kulkee
    tuomiota vuottaen.
    Kultauneen Asklepios
    taikka kuolonuneen sulkee
    silmät uneksijan sen.

    Uneksien tahdon lehdon
    suhistessa syksyn lähteen
    tuikkivaiseen tuijottaa.
    Solistessa kuolon virran,
    kuohuessa elon lähteen
    kuolla — elon saavuttaa.

        Oscar Levertinin runosta »Tempelsömen».

Epidauroksen temppeli todistaa, että lääkitsemistaito joillakin
tahoilla Kreikassa, kuten Itämaillakin, oli yhteydessä uskonnon
ja loitsutaidon kanssa. Mutta täällä oli jo aikaisin olemassa
luonnonparannuksen, terveen kansanomaisen parannustaidon alkeet;
ja nämä Hippokrates kohotti tieteeksi. Tosin hän ei ollut
lääkitsemistaidon isä siinä mielessä, että hän olisi ollut lääketieteen
_perustaja_, mutta hänen _vaikutuksensa_ lääketieteen kehitykseen on
suurempi kuin kenenkään muun lääkärin. Siitä johtuu hänen kunnianimensä.

Kansanomainen lääkitsemistaito käytti kotoisissa parannuskeinoissaan
sellaisia aineita, joiden kokemus osoitti olevan terveellisiä; mutta
sen harjoittajien mieleen ei milloinkaan juolahtanut tutkia, mistä
syistä jokin lääkeaine vaikutti niin tai näin. He eivät tutkineet
rohtoja eivätkä ihmisruumista ja sentähden he eivät osanneet
tarkoituksenmukaisesti sovelluttaa lääkkeen käyttöä erilaisiin
tapauksiin. He eivät kyenneet erottamaan oleellista tilapäisestä; usein
he erehtyivät luulemaan taudin oireita sairauden syyksi. Tällainen
parannustaito oli vielä vain harjaantumiseen perustuvaa käsityötä eikä
tiedettä. Kreikkalaiset luonnonfilosofit ovat antaneet alkusysäyksen
lääketieteellisten kysymysten tieteelliselle käsittelylle.[15] Heidät
johti siihen tutkimisinto, ainainen kysymys _minkätähden_.

Mutta luonnonfilosofien lääketieteellisten kysymysten pohdinnassa piili
vaara: voidaan myöskin filosofoida liian paljon, niin että yhteys
kokemuksen kiinteän maaperän kanssa häviää. Lääketieteen perustana ei
saa olla ennakolta tehty _irrallinen olettamus_, sanoo Hippokrates
eräässä jälkeensä jättämässään kirjoituksessa ja suhtautuu purevalla
ivalla niihin, jotka vajoavat löyhiin havitteluihin.

Yhtä ankarasti hän arvostelee noitien ja velhojen lääkitsemistaitoa,
jonka pohjana on usko, että sairaat ovat pahan hengen riivaamia.
Miten paljon ovatkaan onnettomat mielisairaat ja kaatuvatautiset
saaneet kärsiä sen uskon vuoksi, että he olivat saastaisia ja jumalien
epäsuosiossa! Keskiajalla ja kauan jälkeenpäin, aina 1800-luvulle
saakka, näitä raukkoja pidettiin rautoihin kahlehdittuina kuin
pahantekijöitä ja heitä kohdeltiin järkyttävän tylysti. Tätä raakuuden
taustaa vastaan Hippokrateen inhimillinen käsitys tuntuu sitäkin
ihailtavammalta. Hän ei pitänyt uhriraukkoja hourupäinä, joita täytyi
pitää kahleissa, vaan sairaina ihmisinä, jotka tarvitsivat hoitoa. Hän
nimittäin totesi, että mielisairaus ja kaatuvatauti aiheutuvat erään
ruumiin elimen, aivojen, sairastumisesta, ja hän sovellutti hoidon
sen mukaisesti. »Ihmisten täytyy tietää», hän sanoo, »että mieluisat
ja iloiset vaikutelmamme, naurumme, pilamme eivät johdu muualta
kuin aivoista, kuten myös surumme ja murheemme, alakuloisuutemme ja
valituksemme. Etupäässä juuri aivoilla me ajattelemme ja ymmärrämme,
näemme ja kuulemme. Tämä sama elin aiheuttaa sen, että menetämme
järkemme ja vaivumme houreeseen, että pelko ja kauhu ympäröivät meitä
päivin ja öin.»

Lähtien joka kohdassa kokemuksesta ja tarkoista, varmasti
vahvistetuista havainnoista Hippokrates on lääketieteen alalla
saavuttanut saman merkityksen kuin Aristoteles luonnontieteitten
alalla yleensä. Molemmissa tapauksissa ammattimiehet ovat pari
vuosituhatta astuneet mestarin jälkiä varoen huolellisesti pienintäkin
poikkeusta; Sekä Platon että Aristoteles ovat muuten saaneet suuren
osan lääketieteellisistä tiedoistaan Hippokrateen kirjoituksista ja
mainitsevat hänet kunnioittaen aikansa suurimpana arvovaltana tällä
alalla.

Takaisin siis vanhaan kansanomaiseen lääkitsemistaitoon, joka ei
perustunut loitsujen lukemiseen ja jota filosofiset teoriat eivät
olleet hämmentäneet! — se oli Hippokrateen tunnussana. Rakenna
kokemuksen perustalle! Mutta rakenna edelleen! Älä tyydy siihen
tosiseikkaan, että jokin lääke auttaa, vaan koeta myöskin saada
selville syy, minkä vuoksi se auttaa! Itse hän on lausunut syvän
kunnioituksensa tieteellistä tutkimusta kohtaan »Aforismiensa»,
tietonsa yhdistelmän, tutuissa alkusanoissa: »Elämä on lyhyt, mutta
taito on pitkä.»

Olemme jo saaneet voimakkaan vaikutelman siitä, että lääkitsemistaidon
isä ei ollut ainoastaan nerokas lääkäri ja luonnontutkija, vaan myöskin
lämminsydäminen ihmisystävä. Hän ei milloinkaan unohtanut kärsivää
ihmistä sairaustapauksen vuoksi. Kirjoituksissaan hän puhuu harvemmin
taudeista kuin sairaista ihmisistä Ja sairauksia käsitellessään hän
näki paikallista taudinoiretta syvemmälle, hän ajatteli etupäässä koko
elimistön vahvistamista, jotta se siten jaksaisi voittaa paikallisen
kivun.

Tärkein tehtävä autettaessa elimistöä saamaan takaisin terveytensä on
_ruokajärjestyksen_ määrääminen ottaen huomioon potilaan yksilölliset
taipumukset. Tämä on uutta lääketieteen historiassa. Lääkkeisiin
nähden Hippokrates sitävastoin on erittäin säästäväinen aikana,
jolloin oltiin halukkaita ahmimaan sellaisia aineita, sen parempi mitä
eriskummallisempia.

Myöskin _kirurgina_ Hippokrates pääsi odottamattoman pitkälle, ja
hänen kirurgiset kirjoituksensa ovat useissa kohdissa pakottaneet
nykyaikaisiakin kirurgeja ihailemaan miehen erinomaista kokemusta,
taitoa ja huolellisuutta leikkausten suorittamisessa. Milloinkaan
hän ei väsy teroittamaan lääkäreille puhtautta ja varoittamaan
koskettelemasta haavoja likaisilla esineillä. Puhtaus on paranemisen
ensimmäinen ehto.

_Yleisen terveydenhoidon_ alalla Hippokrateen huomiot olivat perustavaa
laatua. Hän on, mikäli tiedämme, ensimmäinen, joka on täysin tajunnut
ilmastollisten ja maantieteellisten olojen vaikutuksen väestön
terveydentilaan. Hän neuvoo uudelle paikkakunnalle tulevaa lääkäriä
tutkimaan sen asemaa, sillä on suuri ero, onko seutu pohjan vai
etelän puolella, auringon nousuun tai laskuun päin. Lääkärin on myös
tarkattava, onko seutu laaksonpohjassa, jossa ilma on ummehtunutta,
vai kukkulalla, jossa ilmanvaihto on nopea, onko maa vesipitoista vai
kuivaa, sekä minkälaista juomavesi on, onko se pehmeätä vai kovaa,
kirkasta vai sameata ja mistä se tulee.

       *       *       *       *       *

Olemme edellä aivan arastelematta puhuneet Hippokrateesta ja hänen
kirjoituksistaan. Nyt meidän täytyy tunnustaa, että hänen omista
kirjoituksistaan tiedämme miltei yhtä vähän kuin Homeroksen. Niistä 53
kirjoituksesta, joita pidetään hänen tekeminään, ei varmastikaan noin
nelisenkymmentä ole hänen kirjoittamaansa. Mutta ainakin suuri osa
niistä on kuitenkin hänen koulukuntansa tuotetta, ja nekin — ainakin
pääasiassa — ilmaisevat mestarin ajatuksia.


Kirjallisuutta:

Ernst Nachmanson, Hippokrates och hans tid.

M.K. Löwegren, De Hippokratiska skrifterna i svensk öfversättning; 2
osaa.

Chr. Blinkenberg, Miraklerne i Epidauros.

Axel W. Persson, Ur antikens liv och kultur.

Hermann Usener, Organisation der wissenschaftlichen Arbeit (»Vorträge
und Aufsätze»).






VANHA ATTIKALAINEN HUVINÄYTELMÄ




ARISTOPHÁNĒS.


Erään nuoren kirjailijan näytelmä nimeltä 'Pilvet' esitettiin äskettäin
ensi kerran ruotsalaiselle yleisölle. Se on saanut odottaa esitystään
Tukholmassa melko kauan, lähes kaksi ja puoli vuosituhatta. Sen
alkupremiääri oli Ateenassa vuonna 423 e.Kr., jonka jälkeen se oli
unohduksissa jonkin aikaa, kaksikymmentä vuosisataa ja enemmänkin,
joutuen meidän päivinämme uudelleen teatterien ohjelmistoon.

Tekijä on meikäläiselle teatteria harrastavalle yleisölle uusi
tuttavuus; hänen kappaleitaan lienee tuskin milloinkaan esitetty
Ruotsin näyttämöillä. Mutta hän tuntuu kaikin tavoin ansaitsevan
rohkaisua, ja ensi-ilta on melkoinen merkkitapaus, varsinkin kun on
kulunut niin pitkä aika ensi-illasta tekijän omassa maassa, missä hän
kohtasi erinäisiä ikävyyksiä arvostelijain taholta kuten niin moni
muukin teatterin ohdakkeisella polulla. Toivottavasti meikäläinen
yleisö on vastaanottanut kappaleen suopeasti.

Kirjailija on kuten sanottu nuori, ja ajan tunnus on, että nuorten on
saatava äänensä kuuluviin vieläpä radiossakin. Se on sitäkin enemmän
paikallaan tässä tapauksessa, kun hän on ollut nuori lukemattomien
miespolvien aikana, nuorempi kuin useimmat ihmiset, ja on elänyt
kauemmin kuin sadat kaikkien maiden ja kaikkien koulukuntien nuoret.
Erehtymättömiä kirjallisia ohjelmia on toitotettu maailmalle ja
noudatettu ja haudattu, mutta 'Pilvien' kirjoittaja on säilynyt
tuoreena ja elävänä. Vanhuus ei ole pystynyt häneen, mitkään suunnat,
virtaukset ja -ismit eivät ole häntä surmanneet. Sillä hänellä,
Aristophaneella, on sitä, mihin runouden koko elämä perustuu:
mielikuvitusta ja oikeata sävyä.»

Näin kirjoitti muuan ruotsalainen teatteriarvostelija jonkin aikaa
sitten[16] otsakkeena »Lupaava ensi-esitys».

Aristophaneen ensimmäinen huvinäytelmä esitettiin vuonna 427 e.Kr.,
siis peloponnesolaissodan viidentenä vuonna. Siitä on tallella vain
katkelmia, mutta niistä voi päätellä aiheen olleen saman, jota
Aristophanes neljä vuotta myöhemmin käsitteli komediassa »Pilvet».
Kummassakin kappaleessa hän kävi sofistojen kimppuun syyttäen
heitä siitä, että he kasvattivat nuorisosta lainvääristelijöitä ja
sanansaivartelijoita.

Ennenkuin siirrymme »Pilviin», meidän on kuitenkin tutustuttava
erääseen toiseen hänen kuuluisimpia huvinäytelmiään, joka esitettiin
edellisenä vuonna. Sen nimenä on »_Ritarit_», ja se on kuuluisa
häikäilemättömyydestä, jolla siinä mukiloidaan kansanvallan ja
sotapuolueen johtomiestä, pöyhkeilevää nahkuri Kloonia. Harvoin,
tuskin milloinkaan lienee ketään miestä julkisuudessa niin ankarasti
ruoskittu. Aristophanes oli tosiaankin tässä pitänyt lupauksensa
»leikata karvari anturanahaksi ritareille».

Muuan kappaleen päähenkilöistä on ylhäinen herra nimeltä Dēmos.
Demos[17] merkitsee »kansa», ja ylhäinen herra onkin Ateenan kansa
olennoituna. Komedia alkaa kahden orjan keskustelulla Demoksen talossa.
He purkavat toisilleen sydäntään sättien erästä vastatullutta toveria,
paphlagonialaista lurjusta, joka kaikin tavoin katkeroittaa heidän
elämäänsä ja petkuttaa heidän vanhaa, herkkä uskoista isäntäänsä.
Juonen edistyessä käy pian selville, että orjien naamarin taakse
kätkeytyy sotapäällikkö Demosthenes — hän jonka ansiota, oli
Pyloksen valloitus, vaikka Kleon riisti siitä kunnian itselleen — ja
muuan toinen sotapäällikkö. Röyhkeä paphlagonialainen on tietenkin
Kleon — lisävakuudeksi saamme tietää, että paphlagonialainen on
aikaisemmin ollut nahkurinsälli. Kun tulee puheeksi paphlagonialaisen
pitkäkyntisyys — hänen kaikkien muiden vastenmielisten ominaisuuksiensa
joukossa —, sanoo Demos: »Äskettäin sotkin Pyloksessa sparttalaisen
taikinan, mutta sen, mikä oli minun leipomaani, hän kähveltää ja
tarjoaa sen sannalle omana työnään.»

Päästäkseen eroon hirmuvaltiaastaan nuo molemmat veijarit keksivät
varastaa hänen oraakkelikirjansa hänen maatessaan ja kuorsatessaan.
Ilmeisesti Kleon ei ole laiminlyönyt tarpeen vaatiessa lisätä
suunnitelmiensa arvovaltaa vetoamalla sopiviin oraakkelilauseisiin.

Kun orjat ovat saaneet kallisarvoisen kirjan käsiinsä, he löytävät
ihastuksekseen sen ennustuksen, että paphlagonialaisen nahkurin on
lopuksi karkoittava makkarakauppias, joka on vielä röyhkeämpi lurjus
kuin hän itse.

Samassa hetkessä makkaranmyyjä ilmestyykin kuin kutsuttuna, ja Demos
tervehtii häntä sanoilla:

    »Sua rikast', onnekasta!
    Maan mato tänään, huomenna jo valtias,
    oi päämies onnellisen Ateenan!»

Hämmästyneenä kaupustelija huudahtaa: »Mutta miten minusta,
makkaranmyyjästä, voisi tulla niin mahtava mies?»

— »Voi kyllä», Demos valistaa häntä, »juuri senvuoksi, että olet
mankuja, tyhjäntoimittaja, hävytön ja julkea vintiö.»

    Oi sa onnen kultapoika,
    mink' osan saitkaan, hyväks valtion tään elää!»

hän huudahtaa väristen tunnetta ja vakaumusta.

Kun makkarakauppias kainosti huomauttaa, ettei hän ole saanut
sivistystä, tuskinpa tuntee edes kirjaimia, hän saa Demokselta kuulla,
että jo siinäkin on arveluttavan paljon. Hän olisi ollut vielä
soveliaampi valtiolliseksi johtajaksi, jos hän ei ikinä olisi oppinut
ainoatakaan kirjainta. Makkarakauppiaan liian korkean sivistystason
korvaa se, että hän tähänastisen ammattinsa perusteella on hyvin
valmistunut ottamaan käsiinsä valtion ohjakset. Sillä makkaran teko ja
valtion ohjaaminenhan on yhdentekevää; kummassakin tapauksessa on vain
sekoitettava, Demos arvelee ja lisää:

    »Sun lahjas kaikki viittaa kansanjohtajaan:
    suur' ääni, tavat raa'at, synty alhainen.
    Sun laistas juuri kaipaa toimet valtion.»

Kun nyt paphlagonialainen ilmestyy näyttämölle, niin hänen ja
makkarakauppiaan välillä alkaa kaikkea muuta kuin salonkisävyinen
kaksintaistelu. Osoittaakseen oveluuttaan makkarakauppias kertoo jo
poikana kerran varastaneensa eräältä kokilta paistin. Huudahtaen:
»Katsohan, tuolla on pääskynen! Nyt tulee kevät», hän sai kokin
katsomaan ylös työstään. »Ja siinä silmänräpäyksessä»; hän jatkaa,
»minä sieppasin paistin, kätkin sen ja vannoin olevani viaton, kun
minua epäiltiin. Ja eräs demagogi, joka näki minut, sanoi: 'Kyllä
totisesti tuosta pojasta tulee kansanjohtaja.'»

Kiista päättyy makkaranmyyjän voittoon, sillä hän osaa eniten soittaa
suutaan; ja kuoron, jossa on Ateenan ritareita, huudellessa hänelle
kehoituksen sanoja, hän kaikin voimin pehmittää paphlagonialaisen.
Lopulta nahkuri menettää myöskin Demoksen suosion, ja hänen on pakko
luovuttaa valtansa makkarakauppiaalle.

Näytelmän lopussa makkaranmyyjä paljastuukin tosi isänmaanystäväksi,
joka on ainoastaan tahtonut avata Demoksen silmät. Hänen onnistuukin
herättää Demos ajattelemaan ja tehdä hänestä jälleen se, mikä hän oli
entisinä aikoina, Marathonin mainehikkaina päivinä.

       *       *       *       *       *

Mutta »Ritareista» kyllin — istuutukaamme katselemaan »_Pilviä!_»
Huvinäytelmä on saanut nimensä kuorosta, jonka jäsenet oli puettu
pilviksi esittäen vertauskuvallisesti sofistojen haihattelua ja
todellisen sisällön puutetta. Komedia kuvaa talonpoikaa, joka on
muuttanut Ateenaan ja jonka täytyy siellä tehdä velkaa, jotta hänen
poikansa voisi ylläpitää hevosiaan ja esiintyä oikein hienona herrana.
Nyt hän ei tiedä, miten selvittäisi huonot asiansa. Mutta silloin hän
tulee ajatelleeksi sofistoja, jotka opettavat, miten musta tehdään
valkoiseksi ja lakeja väännellään mielinmäärin. Hän sanoo pojalleen:

    »On heillä kaksi puhetapaa kuulemma,
    parempi puhe sekä toinen huonompi.
    Ja toinen niistä, juuri huonompi,
    se aina väärin sanoin voittaa, sanotaan.
    Jos nyt sen väärän puheen opettelet vain,
    niin veloistani, jotka sinun tähtes tein,
    obolia[18] ei tarvis ole maksaa mun.»

Pojalla ei kuitenkaan ole halua istuutua koulunpenkille. Silloin
isä itse lähtee erääseen »viisasten henkien mietiskelyhuoneeseen»,
kuten hän sofistakoulua nimittää, Sokrateen luo, jonka Aristophanes
kuvaa pääsofistaksi. »Makkarakauppiaat ja muut kelpo ihmiset, jotka
muodostivat teatterin yleisön enemmistön», hirttivät kyllä yhteen
köyteen kaiken, mikä filosofian nimeä kantoi», käyttääksemme Sohückin
hauskaa sanontaa. Heidän mielestään kaikki filosofit olivat pelkkiä
saivartelijoita.

Kelpo maamies tapaa suuren viisaudenopettajan riippumatossa makaamassa,
ja kysyessään viisaalta mieheltä, mikä tarkoitus sillä on, hän saa
ylevän vastauksen: »Leijailen pilvissä ja filosofoin auringosta.»

Talonpoika esittää nyt toivomuksensa saada oppia kaunopuheisuuden
taitoa, ja suurten traagikkojen tyyliin, joita Aristophanes parodioi,
hän antaa kuoron vastata:

    »Mitä pyydät, me kyllä täytämme sen, eikä tästä hetkestä kenkään
    sua voita, kun kansankokous on, missä tärkeimmät päätökset tehdään.»

Mutta tätä ei velkainen talonpoika pyydä. Hän selittää lähemmin
toivomustaan:

    »Minä tärkeistä päätöksistä nyt viis; en sellaista valtaa kaipaa,
    kun väärin vain tulkita voisin lait ja saamamieheni pettää.»

Kuoro suostuu siihen, että hän saa oppia tätäkin, ja suuri sofista
alkaa siis opettaa häntä. Ensiksi n.s. Sokrateen täytyy kuitenkin
päästä selville miehen luonteesta ja senvuoksi hän tekee tälle muutamia
kysymyksiä:

      »Sull' onko muisti?

  _Talonpoika_:

                          Kautta Zeun, on kaksikin:
      jos olen saamamies, niin muistan hyvin,
      jos velkaa olen, sangen kehnosti.

  _Sokrates_:

       No entäs onko puheenlahja sulla?

  _Talonpoika_:

      En puhu yhtään paremmin kuin maksankaan.»

Tämähän ei näytä erikoisen lupaavalta, ja maamies osoittautuukin
pian mahdottomaksi kehittymään edelleen. Hän ei malta omaksua mitään
tietoja, vaan odottaa ainoastaan kärsimättömästi, että saisi oppia
»sen niin — sen — tiedäthän — sen _väärän puheen_». Lopulta Sokrates
perinpohjin kyllästyy mahdottomaan oppilaaseen, ja mies saa sen sijaan
lähettää poikansa kouluun. Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä,
sillä kun poika tapaa jälleen isänsä, hän ensi töikseen antaa ukolle
selkäsaunan. Ja hän todistaa kaikkien väittelytaidon sääntöjen mukaan,
että hänellä on siihen oikeus.

»Etkö ole lyönyt minua ollessani lapsi?» hän kysyy isältä.

»Olen kylläkin, mutta vain siksi, että tahdoin sinun parastasi.»

»Eikö minullakin silloin ole oikeus tahtoa _sinun_ parastasi?» kysyy
häikäilemätön nuorukainen.

Katkeroituneena siitä, että häntä on niin perinpohjaisesti vedetty
nenästä, talonpoika raukka kostaa sytyttämällä koko sofistapesän
palamaan.

       *       *       *       *       *

Seuraavana vuonna, 422, Aristophanes palaa jälleen politiikkaan
kirjoittaen mainion huvinäytelmän »_Ampiaiset_», jossa hän ivailee
ateenalaisten rajatonta käräjöimishalua, minkä vuoksi he tuhlasivat
aikaa, joka olisi voitu käyttää paremminkin. Tämän piirteen
vertauskuvana on se kiukkuinen, pistävä hyönteinen, josta huvinäytelmä
on saanut nimensä. Sen hahmoon hän on myöskin pukenut kuoron jäsenet.
Päähenkilöinä ovat tässä, kuten »Pilvissä», isä ja poika. Isä on
yhtä innokas Kleonin ihailija kuin poika mainehikkaan nahkurin
verivihollinen. Ukko istuu oikeutta päivät pääksytyksin; ja siitä hän
saa Kleonin aikaansaaman lain mukaisesti kolme obolia päivässä. Mutta
omat asiansa hän laiminlyö kokonaan.

Parantaakseen isän tästä päähänpistosta poika lopulta keksii niin
jyrkän toimenpiteen, että telkeää hänet omaan taloonsa pitäen sitä
herkeämättä silmällä. Mutta ukko ryömii ulos viemärijohdoista tai
savuaukosta. Näytelmän alkaessa hän on pujahtanut leivinuuniin, missä
hän ryömii pitkin seiniä kuin hiiri. Hetken kuluttua hän ilmestyy
uudelleen savuaukkoon, mutta hänet huomataan, hän tekee uusia
epäonnistuneita yrityksiä päästääkseen ulos ja talttuu vasta pojan
luvatessa, että hän saa virkistäytyä ihanimmalla mitä tietää: hän
saa istua oikeutta, mutta kotona, ratkaisten — kahden koiran välistä
oikeusjuttua. Toinen rakki syyttää toista aitassa tapahtuneesta
juustonvarkaudesta, ja oikeudenkäynnissä noudatetaan kaikkia
oikeusistuimen muodollisuuksia, Ei unohdeta edes tuoda syytetyn pieniä
lapsia tuomioistuimen eteen pyytämään armoa isälleen.

       *       *       *       *       *

Herjaava, ilakoiva ilveily, joka pilkkaa vanhoja jumalia, politiikkaa
ja paljon muuta, on huvinäytelmä »_Linnut_», Aristophaneen runouden
mestariteos, antiikin Kesäyönunelma. Se on ehdottomasti samalla
iloisin ja ilmavin kaikista hänen näytelmistään. On kuin jokaisesta
vuorosanasta soisi linnunliverrys. Pilkkaaja on samalla kertaa
mestarilaulaja. Hänen runoutensa on, kuten muuan ruotsalainen
kreikkalaisen kirjallisuuden tuntija[19] sanoo, »ilmavinta ja ja
sirointa, mitä Attika milloinkaan on tuottanut. Keskellä ilmeilyjä
kumpuaa lyriikka kimmeltävinä, oikullisina vesisuihkuina. Hänen
suuren, ihanan vihansa vastapainona on puhdas ja lapsellinen ilo
mielikuvituksen päästessä laitumelle ilman ohjaksia tai turparengasta
— ja niin hullunkurisia syrjähyppyjä kuin se tekeekin, se päätyy aina
erehtymättömästi jollekin vihreälle ja kasteiselle niitylle, jossa on
kauniita kukkia ja linnunlaulua. — Sokrateen nimen solvaaja, Euripideen
kiihkeä ja ahdasmielinen vihollinen pysyy kuitenkin aina sulotarten
suosikkina.

Raivoisaa kynäkiistaa ja lennokasta runoutta dionysisen juhlatunnelman
yhdistäminä — siinä on suunnilleen Aristophaneen runouden kaava. Mutta
yhden ainoan kerran, elämänsä juoksun keskivaiheilla, hän näyttää
väsyneenä ja inhoten jättäneen päivän taistelujen kuorman ja helteen
ohjatakseen runon nopeakulkuisinta huvipurtta leikin ja haaveen
kultaista maailmaa kohti. Silloin hän kirjoitti »Linnut».

Tämä huvinäytelmä esitettiin ensi kerran vuonna 414, siis ajankohtana,
jolloin koko Ateena levottomuuden ja pelon vallassa odotti Sisilian
sotaretken päättymistä. Pääjuoni on seuraava: kaksi porvaria, jotka
ovat lopen kyllästyneet Ateenassa vallitsevaan eripuraisuuteen ja
rettelöimiseen, päättää perustaa uuden kaupungin, mutta ei maan päälle,
vaan yläilmoihin, lintujen valtakuntaan. Molemmat siirtolaiset, joiden
nimet ovat _Neuvokas_ ja _Hyvä toivo_, lähtevät matkaan kuljettaen
mukanaan välttämättömimmän kaluston uuden kodin perustamista varten:
patoja, pannuja, paistinvartaita y.m. Ensimmäisessä näytöksessä Hyvä
toivo esittää yleisölle seuraavat selitykset, jotka nykyaikaiselle
suomenkielelle käännettyinä kuuluvat näin:

    »Arvoisa herrasväki, hyvät kuulijat!
    Kuin tiedätte, on moni moitteetonkin mies
    Ateenan kansalaiseks päässyt viekkain keinoin.
    Me sitävastoin, kaksi poikaa Ateenan
    ja kuuluen sen tunnetuimpiin perheisiin,
    otimme jalat allemme ja Ateenan
    niin ilman kehoituksianne jätimme.
    Tää oikein ymmärtäkää, tiedämmehän toki:
    on kaupunkimme mahtava, ja jokaisella
    tääll’ yhtäläinen oikeus on turmeltua.
    Vain _yhden_ suven laulaa sirkka oksallaan,
    mut Ateenassa miehet kuljeksivat veisaten
    pois koko pitkän elämänsä käräjillä.
    Siks pois me läksimme vain kori kainalossa
    ja kulho sekä myrttiseppel uhrattavaks,
    ja etsimme nyt paikkaa, miss’ ei käräjöidä,
    ja minne siivo väki majoittua voi.»

Molemmat siirtolaiset aikovat ensinnä käydä harjalinnun, Tereuksen,
luona, sillä hän on kerran ollut ihminen ja saattoi varmasti antaa
heille arvokkaita neuvoja. Löytääkseen tien on kumpikin ostanut
itselleen lintukauppiaalta siivekkään oppaan, Hyvä toivo naakan ja
Neuvokas variksen. Näyttämö esittää karua seutua, missä molemmat
kulkijat harhailevat kummallakin tietäjälintu kädellään, väsyneinä
vaivalloisesta vaelluksesta, jolle nuo kirotut linnut ovat heidät
houkutelleet.

  Nyt Hyvä toivo sanoo naakalle:

      »Päin puuta suoraan? Käsitinkö oikein?

  Neuvokas:

      Sen piru ties. Tää raakkui: 'käännös, mars!'

  Hyvä toivo:

      Näin juostaan ahdett' alas, toista ylös.

  Neuvokas:

      Vie hengen meiltä nämä harhatiet.

  Hyvä toivo:

  Näin komennosta variksen saa käydä
  tääll' yhteen menoon sadat peninkulmat.

  Neuvokas:

      Näin komennosta naakan marssimme
      ja saamme känsän joka varpaaseen.

  Hyvä toivo:

      Miss' ihmeessä me olemmekaan nyt?

  Neuvokas:

      Tien jospa löytäis täällä Ateenaan —

  Hyvä toivo:

      Sit' ei vois löytää kauppajutkukaan.

  Neuvokas:

      Tie kulkee metsään.

  Hyvä toivo:

                          Juokse sitten sinne!
      Niin meidät petti kurjasti tuo hullu
      Philokrates, tuo siipikarjan kauppi.
      Siis näiden löytää piti Tereus,
      jok' ihmisestä harjalinnuks muuttui.
      Ja mitä vielä! Hintaa sai hän kyllä.
  (Naakalle) Mit' anot nokkaas? Narratako aiot
      päistikkaa kannokkoon ja louhuun meitä?
      En tietä nää.

  Neuvokas:

                    Niin, polkua ei missään.

  Hyvä toivo:

      Seis! Minne varis meitä viittoo taas?

  Neuvokas:

      Niin, kautta Zeun, ei raa'u se kuin ennen.

  Hyvä toivo:

      Se mitä tiestä tietääkään?

  Neuvokas:

                                 Ei muuta
      kuin tahtois sormeni se nokkia.

  Hyvä toivo:

      Tää pirullista on — kun tahtois muuttaa
      luo lintuin kimssuineen ja kamssuineen,
      ei sinne silloin tietä löydäkään.

  Neuvokas:

      Mut kuule!

  Hyvä toivo:

                 Mitä sitten?

  Neuvokas:

                              Varis viittaa
      pään päälle suoraan.

  Hyvä toivo:

                           Naakka töllistää
      myös sinne. Linnulle tää haiskahtaa.»

  Hyvä toivo koputtaa harjalinnun asunnon oveen ja kysyy:

      »Onko pappa kotona?

  Neuvokas:

                          Oot hullu!
      Kas pappa lintuin kielellä on pippi.

  Hyvä toivo:

      Siell' onko pippi? — Turhaan naputan.
      (Huutaa) _Hei, onko pippi kotona?_»

  Peukaloinen, kuningas Harjalinnun palvelija, tulee ulos ja hetken
  esteltyään hän lupaa »herrojen vuoksi» — kuten palvelijankielellä
  sanotaan — päästää muukalaiset sisään. Näyttämön peräovet avataan ja
  harjalintu astuu esiin. Mutta ainoastaan hänen koukkuinen nokkansa
  osoittaa, että hän on lintu.

  Hyvä toivo:

      Herakles auta, moinen kuvatus!
      Niin kumma pyrstö! Outo kaksoisharja!

  Harjalintu:

      Ken siellä on?

  Hyvä toivo:

                     Olympon jumalat
      kanss' Armonne on hiukan pilailleet.

  Harjalintu:

      Tuo mauton vihjailunne jättäkää,
      mä pyydän. Hyvät herrat, minäkin
      oon ollut ihminen.

  Hyvä toivo:

      Sua emme pilkkaa.

  Harjalintu:

                        No mitäs?

  Hyvä toivo:

      Koukkunokkaas nauramme.
      Liet kala vaiko lintu, Tereus?

  Harjalintu:

      Mä lintu olen.

  Hyvä toivo:

                     Miss' on höyhenes?

  Harjalintu:

      On sulkasato.

  Hyvä toivo:

                    Etkö voi siis hyvin?

  Harjalintu:

      Voin, kaikin muodoin, tää on vuosittaista.
      Kevääksi kasvaa uudet höyhenet.
      Mut keitä ootte sitten?

  Hyvä toivo:

                              Ihmisiä.

  Harjalintu:

      Ja mistä?

  Hyvä toivo:

                 Kaupungista suurten laivain.»

  Kun harjalintu saa kuulla, että vieraat ovat Ateenasta, hän huudahtaa:

      »Miks' ette komiteass' istu sitten?

  Hyvä toivo:

      Vihaamme komiteoita.

  Harjalintu:

                           Sepä kummaa,
      kun luulin moisien sukupuuttoon kuolleen.

  Hyvä toivo:

      Voi niitä sattumoisin löytää — mailta.

  Harjalintu:

      No entäs millä palvella voin teitä?

  Hyvä toivo:

      Sun kanssas puhuisimme.

  Harjalintu:

                              Mistä sitten?

  Hyvä toivo:

      Olithan ennen ihminen kuin mekin,
      teit velkaa niinkuin mekin teimme kerran,
      ja muutit hahmoa ja ilmaan lensit,
      näit sieltä linnunsilmin koko maan.
      Sait linnun tiedon, tiedot ihmisen.
      Kaks' anojaa on luokses saapunut
      nyt pyytäin, että paikan näyttäisit
      miss' ois niin turvallista asustaa
      kuin nukkuis lämpimässä vuoteessaan.»

  »Mutta viihtyisien paikkojen puheena ollen, kuinka eletään
  täällä lintujen maailmassa?» kysyy Hyvä toivo Harjalinnulla.

      »Sen tiedät kai sä?

  Harjalintu:

                          Kyllä, oivasti,
      kun vain saa höyhenpuvun lämpöisen.
      Pro primo, tääll' ei kukkaroita ole.

  Hyvä toivo:

      Siis ei myös taskuvarkaan pelkoa.

  Harjalintu:

      Puutarhoiss' astelemme noukkien
      vain unikoita sekä minttuja.»

  »Onhan tuokin tosin mukavaa», tuumii _Neuvokas_, »mutta voisipa
  olonne olla paljoa paremmatkin:

      On lintuin suku valtaan nouseva
      ja kunniaan, jos neuvojani seuraa.

  Harjalintu:

      Ja mitä tehdä pitäis?

  Neuvokas:

                            Mitäs pitäis?
      Tuo sinne tänne räpyttely ensin
      ja turha töllistely jättäkää.
      Noin tehdään kansankokouksissamme;
      on oikein, että sitä ivaillaan,
      sen käytös on kuin hassun kanan häät.

  Harjalintu:

      Suur Dionysos, hän on oikeassa.
      Siis mitä tehdä?

  Neuvokas:

      Tehkää kaupunki.»

  Ja sen kaupungin tuli olla ylhäällä avaruudessa, niin että linnut
  voisivat sieltä käsin hallita alapuolellaan olevia ihmisiä ja kukistaa
  yläpuolella asuvat jumalat saattamalla heidät piiritystilaan.

  Harjalintu:

      »Saarros? Mitä tarkoitat?

  Neuvokas:

                                 Kas ilma
      välissä maan ja taivaan sijaitsee.
      Vain läpikulkutullit säätäkää
      siis uhrisauhulle! Jos jumalat
      ei maksa, kieltää voitte liikenteen!

  Harjalintu:

      Tra-Ia-la-la.
      Niin totta kuin en lintuverkkoon jää.
      niin viekast' aatella en ennen kuullut.
      Sen kaupungin me rakennamme oitis,
      jos lintuni vain tuumaan yhtyvät.»

Näin sanoen harjalintu menee sisään herättämään puolisonsa,
heleä-äänisen satakielen, niin että he yhdessä voisivat kutsua linnut
koolle neuvotteluun. Hän herättää vaimonsa tällä ihanalla laululla:

    »Luo silmäsi auki, pien' armaani oi!
    Pyhä sävelten virta nyt ilmoille nosta
    ja kirvoita rinnastus hurmaava laulus,
    joka sävelten kyynelten lohdutuksen
    vuoks' Itys-poikamme meille jo soi!
    Pyhän hymnin sävel kun ilmoille kohoo
    sun kurkustas tummasta, värisevästä,
    niin hopeankirkkaana kaiku kiirii
    maan ylitse kentille Olympon ylhän,
    missä Phoibos kultakutrinen vastaan
    virittää sitransa norsunluisen.
    Jumalattaret jumalten rinnalla silloin
    ja kuorossa autuaat
    avaruuksia laululla hurmaa.»

Runollinen loistokohta on myöskin houkutushuuto, jolla harjalintu
kutsuu koolle ilman siivekkäät sotajoukot:

    »Lok, lok! Pok, pok!
    Tänne, tänne, tännepäin!
    Kaikki siivelliset ilmain asukkaat,
    kokoontukaat vainioilta, kynnöksiltä,
    te tuhannet ja jälleen tuhannet,
    jotka parveilette kyläin ympärillä,
    kierrätte ja kaartelette jyvää etsien
    ja liverrätte tuulelle, jok' ohi vaeltaa,
    säveltä suloisinta laululintusen!
    Te, jotka toisillenne viserrätte näin:
    'Aura kyntää madot esiin, nopsaan tännepäin',
    kaikki kuulkoot, kun ma kutsun:
    tänne, tänne, tännepäin!

    Te myöskin, jotka puistikoissa pesitte,
    miss' ympäritse puitten kiertyy muratit,
    ja tekin, jotka metsissä ja vuorill' asustatte:
    vadelmat, pähkinät ja kirsikat nyt jääköön
    ja kaikki herkut ylelliset muut!
    Niin nopsaan kuin vain siivet kantaa
    lok, pok, tänne, tännepäin!
    Te, jotka yllä niittyjen
    tai kaislarantain eestaas sinkoilette
    sukeltain sääskipilveen — tulkaa, lintuparvet
    myös vesirikkaan Marathonin kaupungin!
    Mua kuulkaa, kirjosiivet virtain asujat!
    Hoi, viiriäiset sekä haikarat,
    tänne, tännepäin!

    Ja lokki, meren lintu, joka kuohuun veen
    oot siipes kastanut,
    ylitse välkkyväisen valtameren ohjaa
    jo matkas käräjille kuulemaan,
    mit ihmisvieras suunnitellut on!»

Kun lintukongressi on koolla, alkavat vilkkaat neuvottelut flamingon ja
kukon, harakan ja mettisen, haarahaukan ja papukaijan välillä. Siivekäs
sotajoukko raakkuu ja piipittää ja visertää loppumattomiin, ja kokous
päättää perustaa yläilmoihin kaupungin, jonka nimeksi pannaan Käkelä
ja jolla tulee olla kaikkea, mikä mahtavalle valtakunnalle kuuluu:
»loistava historia, voimakas ja hyvinharjoitettu armeija» y.m.

Mutta kun muurit ovat valmiit, herättää Olympoksen uusi kilpailija
jumalissa levottomuutta. Uusi kaupunki sulkee taivaan ja maan välisen
tien, niin että ihmisten uhrit eivät saavu jumalien luo. Tästä on
seurauksena nälänhätä Olympoksen asukkaitten keskuudessa, ja heidän
on pakko taipua lähettämään rauhanhierojia Käkelään. Seuraavassa
näytöksessä ilveily saavuttaa huippukohtansa. Lähetystöön kuuluvat
Poseidon ja Herkules sekä muuan barbaarijumala, joka käyttäytyy niin
kömpelösti, että Poseidon häpeää hänen tähtensä.

Neuvokas, joka on ottanut käsiinsä uuden yhteiskunnan johdon, on heti
selvillä siitä, miten hän voittaa suursyömäri Herkuleen puolelleen. Hän
tarjoaa hänelle herkullista paistia, joka on valmistettu linnuista,
»jotka ovat kapinoineet lintumaailman kansanvaltaa vastaan ja saaneet
tuomionsa»; ja siitä lähtien suuri sotasankari on kuin vahaa Neuvokkaan
käsissä. Ja koska barbaarijumala puhuu niin huonoa kreikkaa, ettei
kukaan voi ymmärtää häntä, Neuvokas saattaa helposti tulkita hänen
siansaksansa Herkuleen mielipiteitten eduksi. Ja Herkules muutoin
auttaa barbaarijumalan sekasotkuisen puheen »kääntämisessä». Hän
tulkitsee seuralaisensa lausunnot melko vapaasti sanoilla: »Hyvin
puhuttu, hän sanoo.»

Jumalien lähettiläät suostuvat siis lintuvaltion vaatimukseen, että
Zeuksen on jaettava maailman herruus lintujen kanssa ja annettava eräs
tyttärensä puolisoksi Neuvokkaalle. Huvinäytelmä päättyy nuoren parin
juhlallisiin häihin.

Onko tämä selitettävä Alkibiadeen tuulentupia rakentelevaan
Sisilian-politiikkaan kohdistuvaksi pilaksi? Ehkäpä. Emme tiedä
sitä. Kappale on joka tapauksessa _hauska_ ja _sukkela_. Ja sehän on
huvinäytelmässä pääasia.

       *       *       *       *       *

»_Sammakot_» komediassa, joka esitettiin vuonna 405, Aristophaneen
parodioimiskyky ilmenee kaikessa loistossaan. Ivan esineenä on suuri
murhenäytelmänkirjoittaja Euripides, jota kohtaan Aristophaneella on
aina ollut vanhaa kaunaa tämän uudenaikaisuuden vuoksi.

Näytelmä alkaa siten, että Dionysos jumala lähtee Ateenan kansan
edustajana manalaan noutamaan Euripidestä takaisin Ateenaan.
Kaupungissa on näet puute suurista murhenäytelmänkirjoittajista.[20]
Soudettaessa Kharonin lautalla esiintyvät sammakot, joista komedia
on saanut nimensä, ja kurnuttavat manalan järvessä. Puettuna
ruohonvihreisiin vaatteisiin, kasvoilla naamarit, joissa on valtava
sammakonsuu, kuoro esittää laulujaan, joissa on kertosäkeenä.

    »Brekekekeks koaks koaks.
    Brekekekeks koaks koaks.»

Dionysoksen saapuessa Hadeksen linnaan siellä on parhaillaan käynnissä
kiivas runoilijakilpailu Aiskhyloksen ja Euripideen välillä etusijasta
murhenäytelmänkirjoittajien joukossa, ja Dionysos saapuu paikalle juuri
parhaaseen aikaan erotuomariksi. Nulikkamaisen vallattomasti ja käyttäen
huolellisesti hyväkseen kaikkia koomillisia kohtia Aristophanes
matkii Euripideen tyyliä. Lopputuloksena on, että Dionysos ei viekään
mukanansa Ateenaan Euripidestä, vaan Aiskhyloksen, ja manalan
runoilijavaltaistuimelle ei nouse Euripides, vaan Sophokles.

       *       *       *       *       *

Aristophanes oli synnynnäinen dramaattinen nero. Varmalla kädellä, vain
parilla vuorosanalla hän luonnehtii koko henkilön. Hänen vuoropuhelunsa
pulppuavat elämää. Ja kaikki, mihin hän koskettaa, muuttuu
hauskaksi, saa koomillisen värityksen. Kaikenlaiset inhimilliset
heikkoudet hän vainuaa erinomaisen herkästi. Hän suimii ruoskallaan
nousukkaan kopeutta ja kerskailua, orjien oveluutta, ennustajien ja
merkkienselittäjäin sekä valtiollisten onnenonkijain petollisuutta ja
itsekkyyttä. Hänen mielikuvituksensa on vallaton ja tyhjentymättömän
rikas uusista käänteistä. Eikä hän milloinkaan menetä hyvää tuultaan.


Kirjallisuutta:

Johannes Paulson, Komedier av Aristophanes: 2 nid.

Ivar Harrie, Aristophanes (Ord ooh bild 1927).

Margarete Bieber, Die Denkmäler zum Teaterwesen im Altertum.






KREIKAN VALTIOLLINEN RAPPIO




HELLEENIT PERSIAN HERRUUDEN ALAISINA.


Peloponnesolaissodat olivat päättyneet Ateenan häviöön. Suurkuninkaan
kullan avulla helleenien oli onnistunut murtaa oman maansa
itsenäisyyden vahvin tuki. Seurauksena oli luonnollisesti, että he
siitä alkaen, kuten ennen Salamiin, Plataian ja Mykalen voittoisia
taisteluita, joutuivat raskaasti tuntemaan Persian valtakunnan ikeen
painon. Menetetty oli vapaus, jonka he olivat saavuttaneet suurilla
voitoillaan, menetetty v. 448 tehdyn rauhan tulos. Helleenien
keskinäinen eripuraisuus tarjosi suurkuninkaalle tilaisuuden ratkaista
eri valtioiden välisiä kiistoja. Jos kreikkalaiset sitävastoin olisivat
olleet yksimielisiä, ei näin olisi milloinkaan tarvinnut käydä, sillä
useat seikat todistavat pätevästi, että yksimielinen Kreikka olisi
ollut sotilaallisesti paljoa voimakkaampi kuin tällöin hajaannustilassa
oleva Persia. Kun Kreikan valtiolliset olot kuitenkin olivat
parantumattomia, niin Susasta käsin ohjattu diplomatia oli kultansa
avulla helposti voinut taata itselleen määräämisvallan Hellaassa
useiksi vuosikymmeniksi eteenpäin. Nimellisesti tosin itse Kreikan
johtovalta tänä aikana on vuorotellen sparttalaisilla ja thebalaisilla,
mutta asian todellisesta laidasta saa väärän kuvan, jos ei ota
huomioon sitä, että näiden vallanpitäjien takana väikkyi aina Susan
suurkuninkaan varjo. Tätä jatkuu, kunnes Kreikassa kohoaa voimamies,
joka voi koota kaikki helleenien nimeä kantavat vapaaehtoisesti tai
vastentahtoisesti — enimmäkseen vastentahtoisesti — _yhdeksi_ kansaksi.




SPARTAN JOHTOVALTA.


Milloinkaan aikaisempina tai myöhempinä aikoina ei helleenisen heimon
mies ole viettänyt niin uljasta riemujuhlaa kuin Lysandros palatessaan
takaisin Sparttaan Ateenan kukistumisen jälkeen. Hänen sankaritekojensa
suuruudesta, todistivat kaikki ne monisataiset keulakuvat, joita hän
kuljetti mukanaan Aigospotamoissa ja muualla valtaamistaan laivoista.
Hän oli suorastaan nääntymäisillään kultaisten voitonseppelten painon
alle, joita kiitolliset Peloponnesoksen kaupungit olivat lahjoittaneet,
ja hän saattoi kerskailla lähes 500 talentin suuruisella ylijäämällä
siitä kullasta, minkä Persian kuningas oli antanut hänelle tehoisampaa
sodankäyntiä varten. Helleenit eivät ole milloinkaan aikaisemmin tai
myöhemmin suoneet kellekään omalle miehelleen niin laajaa valta-asemaa,
kuin mikä tällä kaikista sotapäälliköistä sparttalaisimmalla oli.
Hän hallitsi yksinvaltiaana miltei kaikkia Aigeian meren rantamien
kreikkalaisia merikaupunkeja. Hänen käskyjensä toimeenpanijoita olivat
kymmenmiehiset hallitukset, joita hän oli asettanut toiseen kaupunkiin
toisensa jälkeen voittoisalla retkellään pitkin rannikkoa. Tähän uuteen
hallitusmiehistöön kuului kymmenen porvaria, jotka Lysandros oli
kohottanut valtaan ja joiden tukena oli sparttalaisen käskynhaltijan
johtama sparttalainen varusväki. Tämän turvissa tyrannit voivat aivan
rajattomasti vallita kansalaisten henkeä ja omaisuutta.

Tällainen oli se vapaus, jonka muinaisen Attikan liiton jäsenet olivat
saavuttaneet luopumalla »sortajastaan» Ateenasta! Liittolaivastoon
suorittamansa avustuksen sijasta he nyt suorittivat sievoisen summan,
yhteensä tuhat latenttia vuodessa Spartalle. Mieheen, joka oli tämän
uuden vapauden ruumiillistuma, oli pakostakin vaikuttanut kaikki
se mieletön imartelu, jonka esineeksi hän joutui. Ihailu, joka
häntä kohtasi joka taholla, lähenteli miltei jumaloimista. Hänelle
pystytettiin alttareita ja hänen kunniakseen sepitettiin hymnejä. Ja
eräässä veistoryhmässä, jonka sparttalaiset pystyttivät Delphoihin, he
kuvasivat hänet rinnakkain Olympoksen jumalien kanssa.

Sellaisen täytyi jo nousta hyveellisimmänkin sparttalaisen päähän.
Lysandroksen kävi samoin kuin Pausaniaan Plataian voiton jälkeen: hän
muuttui aivan sietämättömäksi; hänen mielivaltaisuutensa ja kopeutensa
ylitti kaikki rajat.

Ateenaan hän asetti hallituksen, johon kuului kolmekymmentä
ateenalaista sparttalaisten kannattajaa. Nämä käyttivät asemaansa
pöyristyttävän hirmuvallan harjoittamiseen mestauttaen joukon
kansalaisia, eräitten tietojen mukaan 1.500 henkilöä. — Sekä
valtiolliset vastustajat että henkilökohtaiset viholliset joutuivat
heidän kostonhimonsa uhriksi. Nuo »kolmekymmentä tyrannia», kuten
heitä nimitettiin, olivat varmoja vallastaan tietäen, että heillä
oli turvanaan Akropoliin luja sparttalainen varusväki. Heidän
kätyreinään oli joukko nuoria henkivartijoita, jotka olivat valmiita
mihin väkivallantyöhön hyvänsä. Jokainen kansalainen, joka oli
kunnostautunut rohkeudellaan ja itsenäisyydellään, oli vaarassa joutua
tämän murhaajajoukkueen uhriksi, sillä juuri kunnon miehet saattoivat
käydä vaarallisiksi tyrannien vallalle. Niinpä monet Ateenan parhaat
kansalaiset menettivät henkensä, ja toiset välttivät kohtalonsa
vain pakenemalla tai ryhtymällä pakosta tyrannien käskyläisiksi.
Mitä pitemmälle aika kului, sitä pahemmaksi tilanne kävi. Lopulta
kolmenkymmenen tyrannin toimenpiteet tähtäsivät etupäässä niitä, joilla
oli rahaa. Seurauksena oli täydellinen rosvohallitus. Ja tyrannit
olivat kaiken korkeamman sivistyksen verivihollisia. Olihan pakotettava
kansa — Ateenan kansa, jonka ylpeytenä oli sen korkea sivistys —
tietämättömyyteen ja orjanmielisyyteen ja kuoletettava kaikki järki ja
arvostelu.

_Kritías_ oli nimeltään se mies, joka oli näiden ilkitöiden sieluna.
Tunnottomuudessa hän oli Lysandroksen vertainen ja senvuoksi kuin luotu
hänen kätyrikseen. Pahoja töitään hän puolusti sillä, että sellaista
sattui kaikkialla vallankumousaikoina. Ateena oli liian kauan ollut
demokratian ja omavaltaisuuden turmeltavana, hän selitti, mutta nyt
asiat muuttuivat. Ja uutta ja onnellisempaa valtiomuotoa ei voitu luoda
muuten kuin, riistämällä henki kaikilta, jotka epäilivät harvainvallan
tuottamaa siunausta ja estelivät Kritiaan ja hänen toveriensa toimia.
Pois kaikki sellaiset isänmaankavaltajat! Näin puhui tämä kansan
hyväntekijä.

Mutta ankarain herrain komennon laulu on lyhyt. Kaikkialla Kreikassa
oli alettu kyllästyä Spartan hirmuvaltaan ja Lysandroksen röyhkeyteen.
Kummallakaan ei kohta ollut mitään rajoja. Helleeniraukat eivät
milloinkaan olleet kokeneet sellaista kurjuutta. Attikan liiton entiset
jäsenet alkoivat tuumia, eiköhän heillä sittenkin ollut parempi
olo siihen aikaan, kun he »nääntyivät Ateenan raskaan ikeen alle»;
tunnettiinpa suorastaan sääliä ateenalaisia kohtaan. Erittäinkin
Thebassa Ateenan vapauttarakastavat pakolaiset saivat turvapaikan
kolmenkymmenen tyrannin vainolta. Kun näiden hirmuhallitusta oli
kestänyt kahdeksan kuukautta, joukko ateenalaisia pakolaisia teki
jalon, _Thrasýbūlos_ nimisen isänmaanystävän johdolla Thebasta käsin
hyökkäyksen pelastaakseen kaupunkinsa. Syntyneessä taistelussa Kritias
kaatui, ja sen jälkeen voitiin tyrannit jokseenkin helposti syöstä
vallasta, ja kansanvaltainen hallitusmuoto palautettiin.

Samoin kävi kymmenmiehisten hirmuhallitusten useissa kaupungeissa;
mutta sparttalaisista käskynhaltijoista ja varusväestä ei päästy
eroon. Jonkin verran helpotusta tuotti kuitenkin Lysandroksen
kukistuminen. Spartan hallitukselle tulvi näet joka taholta
sellaiset määrät valituksia hänen menettelynsä johdosta, että
eforit peläten hänen vaikutustaan vihdoin riistivät häneltä vallan.
Jonkin ajan kuluttua häntä tosin jälleen käytettiin päällikkönä,
mutta entistä valta-asemaansa hän ei enää saanut takaisin, ja hänen
suunnitelmansa päästä Spartan kuninkaaksi haihtuivat tuuleen. Kaikesta
lahjakkuudestaan huolimatta Lysandros oli luonteeltaan perin kehno
mies, ja siksi hän ei voinut saada aikaan mitään hyvää. Hän on vain
johtanut maanmiehensä salakavaluuden ja vehkeilyn mutkaisille poluille;
hän on turmellut Spartan hengen, tehnyt sen vihatuksi kaikkialla ja
siten edistänyt sen häviötä.

Spartan muuhun Hellaaseen kohdistamaa sortoa lievensi edelleen se,
että sparttalaisten ja _suurkuninkaan_ suhteen sydämellisyys alkoi
viilentyä. Ensimmäisenä aiheena ystävyyden rikkoutumiseen oli se,
että sparttalaiset salaa suosivat, vieläpä avustivatkin vaarallista
kapinayritystä kuningas Artakserkses II vastaan.




KYYROS NUOREMPI JA KYMMENENTUHANNEN RETKI.


Salaliitot veljessotineen ja veljenmurhineen ovat olleet tavallisia
ilmiöitä hallitsijanvaihdosten aikoina Persian valtakunnassa.
Vuonna 465 e.Kr. _Kserkses_ kaatui salaliiton uhrina, ja pian sen
jälkeen myöskin hänen vanhin poikansa Dareios murhattiin veljensä
_Artakserkseen_ toimesta. Tämä sai hallita kokonaista neljäkymmentä
vuotta, mutta hänen poikansa ja seuraajansa Kserkses II:n surmasi
muutaman viikon kuluttua toinen veli, jonka vuorostaan pian raivasi
tieltä veljeksistä kolmas, _Dareios II_. Uusi kuningas meni naimisiin
sisarpuolensa Parýsātiksen kanssa. Tämä oli inhoittava nainen, oikea
raivotar, ja hän oli osallisena kaikkiin veritöihin, joita hovissa
tehtiin heikon Dareioksen hallitusaikana.

Dareios II kuoli vuonna 404 jättäen jälkeensä 13 lasta avioliitostaan
Parysatiksen kanssa, näiden joukossa pojat _Artakserkses II_ ja
_Kyyros_. Nuorempi, poika oli päinvastoin kuin vanhempi, tarmokas
ja kunnianhimoinen ja oli vahvasti päättänyt syöstä veljensä
valtaistuimelta. Hänen suunnitelmilleen antoi virikettä Parysatis,
jonka lempilapsi hän oli.

Siinä tarkoituksessa hän pestautti sotajoukon kreikkalaisia
palkkasotureita, 10 000 miestä, joka määrä vähitellen karttui 14
000:ksi, ja näiden kera hän keväällä 401 lähti Sardeesta. Lisäksi
hänellä oli käytettävänään 10 000 persialaista. Uljaan, nuoren
ruhtinaan rehellisyyden ja anteliaisuuden maine oli näet hankkinut
hänelle paljon kannattajia. Kuljettiin suuren Persian valtakunnan
sydäntä kohti, mutta määrä oli kauan sotajoukolle salaisuus. Alussa
puhuttiin vain sotaretkestä erästä Vähän-Aasian kapinallista kansaa
vastaan.[21]

Kreikkalainen palkkasotajoukko kantaa historiassa »kymmenentuhannen»
nimeä. Lukemattomia vaaroja ja seikkailuja, joita nämä soturit kokivat,
on mukaansatempaavalla tavalla kuvannut muuan osanottaja, ateenalainen
_Ksenophōn_. Tämä oli arvossapidetty ja sivistynyt mies. Sokrateen
läheinen ystävä ja oppilas. Hänen »_Anábasis_»-nimistä kirjaansa
kymmenentuhannen retkestä lukevat vielä tänä päivänä Odysseian ja
Iliaan rinnalla kouluissamme helleenien kielen opiskelun alkajat.

Rasittavin osa kymmenentuhannen matkasta kaakkoa kohti oli marssiminen
Eufratin rantaa pitkin halki pohjois-Mesopotamian erämaitten, missä
ei ollut ainoatakaan puuta, vaan yksinomaan koiruohoa ja kaikenlaisia
väkevätuoksuisia pensaita. Täällä kreikkalaiset ihmeekseen ensi
kerran eläessään näkivät gaselleja ja villiaaseja, jotka olivat
nopsempia kuin nopeinkaan hevonen. Täällä oli myöskin trappeja,
eräänlaisia kameelikurjen tapaisia lintuja, joita jotkut ratsumiehet
huvikseen metsästivät saaden täten sekä tarpeellisen että maukkaan
lisän ruokavarastoonsa. Arkoja kameelikurkia ei sitävastoin kenenkään
onnistunut saada hengiltä. — Kaksi viikkoa helleenit marssivat näiden
tylyjen seutujen halki. Heidän mukanaan kuljettamansa varastot olivat
lopulta niin vähissä, että useita kuormajuhtia kuoli nälkään. Onneksi
saavuttiin sittemmin viljaviin ja hedelmällisiin seutuihin.

_Kūnaksa_-nimisessä paikassa Eufratin rannalla, Babylonista luoteeseen,
Artakserkses hyökkäsi veljensä kimppuun komealla sotajoukollaan. Mutta
uljaamman näyn kuin persialaisten suunnattomat sotalaumat, tarjosi
kreikkalaisten pieni parvi, joka hyökkäsi vihollista vastaan sotalaulun
kaikuessa ja sitä nopeammassa tahdissa, mitä enemmän he lähestyivät
persialaisten taistelulinjaa. Enempää ei tarvittu, ennenkuin
vihollisten vastaava sivusta hajaantui hurjaan pakoon.

Mutta toisin kävi siinä osassa taistelukenttää, missä persialaiset
taistelivat keskenään. Kun kreikkalaiset Klearkhoksen johdolla
ajoivat pakenevia takaa, Artakserkses käytti ylivoimaista mieslukuaan
saartoliikkeen suorittamiseen aikoen hyökätä veljensä kimppuun
selkäpuolelta. Kyyros kiirehti silloin estämään häntä tehden kiivaan
rynnäkön vihollisen keskustaa vastaan, juuri siihen kohtaan, missä
kuningas itse oli henkivartijoineen. Hyökkäys oli niin kiivas,
että Kyyros 600 ratsumiehen kera mursi kymmenen kertaa lukuisamman
henkivartijajoukon rivit, ajoi ne pakosalle ja kaatoi omakätisesti
heidän johtajansa. Samassa hetkessä hän näkee veljensä Artakserkseen
ja joutuu sellaisen vihan ja raivon valtaan, että unohtaa kaiken
varovaisuuden. Huudahtaen: »Minä näen hänet» hän syöksyy pienen
miesjoukon seuraamana vihattua veljeänsä vastaan. Hän lennättää
keihäänsä tämän rintaa vastaan, mutta se tuskin tunkeutuu haarniskan
lävitse. Sen sijaan suurkuninkaan läheltä heitetty keihäs tuottaa
Kyyrokselle vaarallisen haavan silmän alapuolelle, hän horjahtaa
hevosen selästä ja kaatuu yhdessä niiden uskollisten kanssa, jotka
yrittävät häntä suojella. Muuan näistä heittäytyi prinssin kaatumisen
nähdessään hänen päälleen, sulki hänet syliinsä ja surmasi itsensä tai
hänet surmattiin Artakserkseen käskystä.

Suurkuningas antoi hakata kuolleelta kruununtavoittelijalta pään
ja oikean käden ja asettaa ne kauas näkyvälle paikalle.[22] Se oli
kaikille taistelun päättymisen merkki. Silloin Kyyroksen persialaiset
joukot lähtivät heti pakosalle.

Kun Klearkhos kreikkalaisten hopliittain kanssa palasi liian pitkältä
takaa-ajomatkaltaan, hän karkoitti persialaiset kaikkialta pakoon;
mutta nämä olivat ehtineet ryöstää Kyyroksen leirin putipuhtaaksi, niin
että kreikkalaiset olivat ilman elintarpeita keskellä vihollismaata,
lähes sadan päivämarssin päässä kotimaansa merestä.

Kun he nyt, mikäli mahdollista, koettivat lepäillä taistelun
rasitusten jälkeen, saapui suurkuninkaalta airueita vaatimaan, että he
luovuttaisivat aseensa ja antautuisivat kuninkaan armoille. Klearkhos
vastasi: »Voittaneet miehet eivät tavallisesti laske aseitaan.» Ja
muuan upseeri lisäsi: »Suurkuningas tulkoon itse ottamaan meiltä aseet!»

Kreikkalaisten jyrkkä esiintyminen teki persialaisten ylipäällikköihin
niin valtavan vaikutuksen, että heidän korkealentoiset vaatimuksensa
seuraavana aamuna muuttuivat aselevon hieromiseksi. Klearkhos huomasi
nyt, että tässä oli edelleenkin ennen kaikkea pyrittävä herättämään
kunnioitusta. Hän ei lainkaan pitänyt kiirettä ottaessaan airueita
vastaan, ja ennenkuin hän ryhtyi tekemään sopimusta heidän kanssaan,
hän järjesti sotajoukon siten, että se näytti mahdollisimman komealta
ja peloittavalta. Neuvottelujen tuloksena oli, että Klearkhos »myöntyi»
aselepoon sitä vastaan, että suurkuningas hankkisi sotajoukolle
muonavaroja.

Siihen Artakserkses heti suostui, ja helleeneille osoitettiin
majapaikaksi muutamia kyliä, missä oli yllin kyllin viljaa, niin
erinomaisia taateleita, että ne sulivat suuhun, sekä palmuviiniä ja
muita ihanuuksia.

Kun he olivat viipyneet siellä kolme päivää ja saaneet uusia voimia,
saapui sinne suurkuninkaan satraappi Tissaphernes ja oli tahtovinaan
kreikkalaisten ystävänä pelastaa heidät. Hänen oli onnistunut saada
suurkuningas lupaamaan, että hän satraappikuntaansa palatessaan saisi
viedä sekä kreikkalaiset että Kyyroksen persialaiset apujoukot kotiin.
Hän sitoutui neuvomaan heille parhaimman tien ja hankkimaan heille
elintarpeita maksua ja lupausta vastaan, että he eivät tuottaisi maalle
ja sen asukkaille vahinkoa. Mutta jos hän ei täyttäisi sitoumuksiaan,
he saisivat itse ottaa elintarpeita, mistä löytäisivät. Tähän
kreikkalaiset suostuivat, ja sopimus vahvistettiin kädenlyönnillä ja
valoilla.

Ymmärtääksemme Artakserkseen myöntyväisyyden meidän on muistettava,
ettei ollut suinkaan miellyttävää pitää näitä kreikkalaisia, jotka
hänen kansassaan aina herättivät suoranaista pakokauhua, maan
viljavimmassa osassa ja arveluttavan lähellä pääkaupunkia. Näiden
sotakelpoisten ja hyvin järjestettyjen joukkojen olisi ollut helppoa
muodostaa linnoitettu kaupunki tähän maahan, missä monet kanavat
tarjosivat erinomaisia puolustuslinjoja sille, joka osasi niitä
käyttää. Ja kun kreikkalaiset kerran olivat pureutuneet kiinni hänen
valtakuntansa sydämeen — mitä kaikkea he saattaisivatkaan keksiä
yllyttääkseen hänen tyytymättömiä ja epäluotettavia babylonialaisiaan
ja katkeroittaakseen heidän kuninkaansa elämän! Sellaisista syistä
suurkuninkaan mielestä oli viisainta päästä mahdollisimman pian eroon
kreikkalaisista. Hän ei voinut rauhoittua, ennenkuin oli saanut
heidät hyvän matkaa Tigriksen toiselle puolelle. Tämä seikka todistaa
parhaiten, miten heikko valtavan suuri Persia itse asiassa näihin
aikoihin oli suurista mahdollisuuksistaan huolimatta.

Kreikkalaisten siirtäminen pois Babyloniasta kauas Assyrian ja Meedian
vuoriseutuihin oli siis sen sopimuksen tarkoitus, jonka Tissaphernes
oli tehnyt heidän kanssaan. Paluumatkan piti näet tapahtua pitkin
Tigriksen rantaa. Ei voitu ajatellakaan marssia kotiin samaa tietä
kuin oli tultu, koska kreikkalaisten oli nyt mahdotonta kuljettaa
mukanaan valtavia varastoja, joita tarvittiin matkalla halki Eufratin
yläjuoksua ympäröiväin erämaitten. Millainen sitävastoin oli se maa,
johon Tissaphernes nyt aikoi heidät viedä, siitä ei kenelläkään
ollut aavistusta. Siksi he luottivatkin sokeasti häneen. Pian alkoi
kuitenkin näkyä merkkejä siitä, että satraappi oli täynnänsä koiruutta
ja kavaluutta, ja kreikkalaisten sotajoukossa alkoi herätä pahoja
aavistuksia. Kun oli päästy Tigriksen keskijuoksun vaiheille, oli
Tissapherneen mielestä aika ruveta panemaan täytäntöön niitä pirullisia
juonia, joita hän oli koko ajan punonut. Niin ovelasti hän oli
toiminut ja niin kauniisti puhunut, että hänen nyt onnistui houkutella
Klearkhos yhdessä neljän muun ylipäällikön ja kahdenkymmenen upseerin
kanssa vierailulle hänen leiriinsä ottamatta mukaansa enempää kuin 200
sotilasta.

Kun kreikkalaiset olivat saapuneet pettäjänsä teltalle, kaikki viisi
ylipäällikköä vietiin sisään satraapin luo. Samassa hetkessä ilmoitti
purppuranpunainen lippu, joka vedettiin teltan harjalle, mitä oli
tulossa. Se oli hyökkäyksen ja verilöylyn merkki teltan ulkopuolella
seisoville[23], kun taas ylipäälliköt sisällä teltassa pantiin
kahleisiin. Vangit lähetettiin sitten suurkuninkaan luo ja mestattiin.

Eräs seikka Tissapherneen käytöksessä tuntuu aivan käsittämättömältä,
nimittäin se, ettei tuo roisto käyttänyt hyväkseen sitä hämminkiä,
mitä johtajien poistumisen täytyi aiheuttaa kreikkalaisten keskuudessa
ja tehnyt äkkirynnäkköä heidän kimppuunsa. Ainoa selitys on se,
että persialaiset suunnattomasti pelkäsivät helleenejä ja että
Persian valtakunta oli uskomattoman heikko. Sen sijaan, että olisi
mainitulla tavalla korjannut tekonsa hedelmän, Tissaphernes lähetti
kreikkalaisten luo airueita ja kehoitti heitä luovuttamaan aseensa,
kun heidän johtajiaan nyt oli »rangaistu sopimuksen rikkomisesta. Nämä
aseet kuuluivat nimittäin», mukamas, »tätä nykyä suurkuninkaalle,
oltuaan sitä ennen hänen orjansa Kyyroksen omia.» — Ksenophon, joka
vapaaehtoisena otti osaa retkeen, alkoi silloin yhdessä erään upseerin
kanssa ohjata maanmiestensä kohtaloa. Nämä kaksi miestä antoivat
airueille sellaisen vastauksen, että nämä katsoivat parhaaksi haihtua
silmänräpäyksessä.

Mutta voidaan helposti kuvitella, millainen mieliala tämän jälkeen
vallitsi kymmenentuhannen leirissä. Kaikki aavistivat, että kaamea
vaara uhkasi heitä, mutta kukaan ei voinut sanoa, missä muodossa
onnettomuus tulisi. Oltiin vähällä vaipua epätoivon valtaan. Vain
muutamat harvat tulivat iltakatselmukseen, ja »monet eivät välittäneet
sytyttää tulta ja keittää ruokaansa. Kukin paneutui levolle siihen,
missä sattui olemaan; mutta kukaan ei voinut nukkua pelon ahdistamana
ja kaivaten kotona olevia omaisiaan, joita ei enää milloinkaan saisi
nähdä.»

Ksenophon makasi myös valveilla kuten toisetkin. Mutta hänellä oli
sitä, mitä heiltä puuttui: rohkeutta ja toimintatarmoa. »Tässä ei
auta nuhjailla, kun persialaiset valmistautuvat huomenna tappamaan
meidät kuin koirat», hän ajatteli. Päättäen tehdä kaiken voitavansa
pelastaakseen itsensä ja maanmiehensä hän nousi keskellä yötä ja
kutsui koolle ne upseerit, jotka hän parhaiten tunsi. Hän teroitti
heille vaaraa, joka uhkasi, jos he menettäisivät rohkeutensa, ja
muistutti, miten persialaiset aikaisemmin olivat peräytyneet, heti kuin
kreikkalaiset käyttäytyivät kopeasti. Siis oli edelleenkin tehtävä
samoin.

Hän saikin koko joukon puolelleen paitsi yhtä miestä, joka piti pitkiä
puheita siitä, miten epätoivoinen tilanne oli, ja piti antautumista
suurkuninkaalle ainoana pelastuskeinona. Mutta Ksenophon vastusti
häntä voimakkain sanoin: saattoiko todellakin joku kaiken sen jälkeen,
mitä oli tapahtunut, neuvoa kreikkalaisia turvattomina jättäytymään
sellaisten valapattojen armoille kuin persialaiset olivat? »Helleeni,
joka kehoittaa sellaiseen tekoon, on koko Kreikan häpeätahra», hän
huudahti. Erottakaamme hänet päällikkyydestä ja alentakaamme hänet
orjaksi kantamaan tavaroitamme!» — Se oli kaikkien mielestä oikein
puhuttu, ja mies ajettiin muitta mutkitta tiehensä.

Sen jälkeen kutsuttiin myöskin muut upseerit koolle, ja
Ksenophonin tarmokkuuden ansio oli, että heti ryhdyttiin uusiin
järjestelytoimenpiteisiin. Upseerit valitsivat itse viisi uutta
ylipäällikköä, niiden joukossa Ksenophonin, ja nämä kutsuivat sotilaat
yleiseen kokoukseen vaalin vahvistamista varten. Kaunopuheisin sanoin
Ksenophon lietsoi miestensä mieliin rohkeutta ja luottamusta. Hän
muistutti heille niitä suuria päiviä, jolloin Dareioksen ja Kserkseen
lukemattomat sotalaumat oli häpeäkseen karkoitettu Kreikasta. Ja nyt
äskettäin helleenit olivat Kunaksan taistelukentällä osoittaneet
olevansa sellaisten esi-isien arvoisia kuin Marathonin, Salamiin ja
Plataian sankarit. »Jos me vain yhtenä miehenä ylläpidämme kuria ja
järjestystä, on kaikki edelleenkin sujuva yhtä onnellisesti», hän
lopetti. Kädet koholla kaikki lupasivat olla yksimielisiä ja neuvotella
pelkurin ja kavalan vihollisen kanssa vain miekalla.

Kun sitten oli nautittu aamuateria, lähti koko armeija liikkeelle
jatkamaan matkaa. Mutta ennen marssimaan lähtöä helleenit päättivät
olla kuulematta enää persialaisten airueita. Heidän juonistaan oli
saatu tarpeeksi.

Näin alkoi paluumatka, jota on kiintoisaa seurata, ei niinkään sen
valtiollisen merkityksen vuoksi, vaan koska kertomus siitä valaisee
kreikkalaista luonnetta ja kreikkalaista kansansielua. Juuri sen vuoksi
Ksenophonin »Anabasis» on muinaisajan arvokkaimpia teoksia. Näemme
siinä kaikista Hellaan osista kootun miesjoukon, pienoiskuvan koko
Kreikan kansasta hyveineen ja paheineen. Tämä pieni joukko on yksinään
ja vaarojen saartamana ventovieraassa maassa. Mutta se on voimakas
ollessaan yksimielinen; ja joka mies ymmärtää, että sen nyt on oltava
sellainen. Se neuvottelee ja tekee päätöksiä kotoisen tapansa mukaan,
siitä on tullut vaeltava, itseään hallitseva kansa.

       *       *       *       *       *

Matkan jatkuessa havaittiin, että Tissaphernes ei milloinkaan
uskaltanut ryhtyä avoimeen taisteluun kreikkalaisten kanssa edes
edullisissa tilanteissa. Hän ainoastaan lähetti ratsuväkeä ahdistamaan
heidän jälkijoukkoaan nuolin ja heittokeihäin ja miehitti kukkuloita,
joiden ohi kreikkalaisten piti kulkea. Näin hän tosin viivästytti
heidän matkaansa, mutta ei voinut tuottaa heille varsinaista vahinkoa.
Paljoa enemmän kreikkalaiset joutuivat kärsimään tullessaan Kardukhian
jylhiin vuoriseutuihin, nykyiseen Kurdistaniin. Siellä heitä vastassa
oli alkuasukkaitten linko- ja jousimiehiä, jotka lennättivät vasamiaan
niin voimakkaasti, että ne tunkeutuivat kypärien, haarniskain ja
kilpien läpi tuottaen kuolettavia haavoja. Muutamissa ahtaissa solissa
kardukhialaiset asettuivat korkealle vuoriseinämien ulokkeille ja
tekivät kaiken etenemisen mahdottomaksi vierittämällä taukoamatta alas
valtavia kivilohkareita. Kreikkalaisten täytyi silloin tehdä pitkiä ja
aikaa vieviä kierroksia.

Kun he sitten tulivat Armeenian vuorimaahan, siellä oli hirvittävän
kylmä — oli joulukuu —, ja helleenit joutuivat ajoittain marssimaan
miehenkorkuisten lumikinosten halki purevassa pohjatuulessa. Jotkut
menehtyivät nälkään ja rasituksiin niin, että laskeutuivat maahan
kuollakseen. Mutta Ksenophon, joka johti jälkijoukkoa, pakotti lyöden
ja hosuen useita heistä nousemaan. »Löin heitä nyrkilläni», hän itse
sanoo, »jotta viholliset eivät iskisi heitä keihäillään.» Monet
palelluttivat jalkansa tai saivat muita vammoja.

Onneksi nääntyneet soturit vihdoin saapuivat kylän tapaisiin. Nämä
olivat tosin vain suuria sorakumpuja, mutta niissä oli runsaasti
karjaa, kaikenlaisia ruokatavaroita, viiniä ja öljyä. Kokonaisen viikon
helleenit viipyivät siellä ja kokosivat voimia uusia ponnistuksia
varten.[24]

Käyden herkeämättömiä kahakoita alkuasukkaitten kanssa he jatkoivat
marssiaan. Mutta tuntui kuin kaikki vaivat ja vaarat olisivat
unohtuneet sinä hetkenä, jolloin he eräältä vuorenhuipulta jälleen
näkivät kaipaamansa meren. Ilonhuuto puhkesi niiden povesta, jotka
ensinnä olivat ehtineet huipulle, ja sen voima kasvoi sitä mukaa, kuin
uudet rivit saivat Mustanmeren näkyviinsä: »Thalatta, thalatta! (Meri,
meri!)» he huusivat ja syleilivät toisiaan kyynelsilmin. Ase kädessä
he sitten raivasivat itselleen tien rannikolle[25], ja Trapezuksen
merikaupungissa he vihdoin saivat osakseen vieraanvaraisen vastaanoton.
He majoittuivat eräisiin lähikyliin ja nauttivat siellä kuukauden
päivät tervetullutta lepoa. Kiitollisina ihmeellisestä pelastuksestaan
helleenit uhrasivat nyt runsaita uhreja Zeukselle, pelastajalle,
Herkuleelle, oppaalleen, ja muille jumalille; ja uhritoimitusten
jälkeen he viettivät juhlakisat, joissa oli juoksu-, paini-, nyrkkeily-
ja muita urheilukilpailulta.

       *       *       *       *       *

Trapezuksesta kymmenentuhannen joukko marssi länteenpäin rannikkoa
pitkin. Mutta meren näkeminen oli helleeneissä herättänyt halun, jonka
muuan soturi välittömästi lausui julki sanoen: »Toverit, nyt olen
lopen kyllästynyt kantamuksiin ja marsseihin, juoksemiseen ja aseitten
kantamiseen, varustautumiseen, vahdinpitoon ja tappeluun. Nyt tahdon
_purjehtia_ kotiin loppumatkan ja mukavasti maaten kaikessa rauhassa
palata Kreikkaan kuin Odysseus laivassaan.» Nämä ilmehikkäät sanat
saivat yleisen ja valtavan suosion osakseen. Kymmenentuhannen joukko
ei enää tahtonut kuulla puhuttavankaan marsseista, ja päälliköiden
täytyi koettaa hankkia kuljetuslaivasto. Tämä onnistuikin lopulta, ja
sitten matka sujui nopeasti. Bysantionissa helleenit jälleen astuivat
Euroopan kamaralle. Se tapahtui kesällä 399. Täällä kymmenentuhannen
joukko alkoi hajaantua, mutta suurin osa pysytteli kuitenkin yhdessä
ja antautui sparttalaisten palvelukseen, jotka taas veivät heidät
Vähään-Aasiaan käyttääkseen heitä sodassa, johon Spartta juuri oli
joutunut Tissapherneen ja tämän virkaveljien kanssa. Siellä Ksenophon
jätti hyvästi sotatovereilleen, jotka ihmeellisestä pelastuksestaan
olivat suuremmassa kiitollisuudenvelassa hänelle kuin kenellekään
muulle ihmiselle. Oltuaan poissa 2 1/2 vuotta hän palasi Ateenaan.
Muutamia viikkoja aikaisemmin hänen opettajansa ja ystävänsä Sokrates
oli siellä tyhjentänyt myrkkymaljan.




SPARTTALAISET RYHTYVÄT HYÖKKÄYKSEEN PERSIAN VALTAKUNTAA VASTAAN.


Kymmenentuhannen retki ei ainoastaan ole vaiherikas välikohtaus Kreikan
historiassa, vaan sillä on myöskin ollut maailmanhistoriallinen
merkitys. Tämä tapaus paljasti näet yhdellä iskulla Persian valtakunnan
heikkoudet; ja siitä lähtien alkoi selvänäköisten helleenien mieliin
juurtua yhä syvemmin se käsitys, että tarvittaisiin vain keskikokoinen,
mutta hyvin varustettu kreikkalainen sotajoukko suurkuninkaan
valtakunnan kukistamiseksi ja jakamiseksi. Sen vakaumuksen hedelmänä
olivat aikaa myöten Aleksanteri Suuren urotyöt.

Yhä lisääntyvä persialaisten halveksiminen näyttää kuitenkin olevan
ristiriidassa sen suuren vaikutusvallan kanssa, joka heillä oli
Kreikan kohtaloon vielä parin miespolven aikana. Tämä vaikutusvalta
ei kuitenkaan perustunut — kuten edellä on sanottu — persialaisten
voimakkuuteen, vaan helleenien eripuraisuuteen, siihen, että
suurkuningas osasi käyttää helleenejä toisiaan vastaan. Ja tämän
edellytyksenä oli Persian kulta. Spartta, helleenien johtovaltio,
kavalsi heidän asiansa ja luovutti Vähässä-Aasiassa olevat maanmiehensä
suurkuninkaalle.

Mutta viime aikoina oli lehti kääntynyt. Sparttalaiset olivat joutuneet
epäluulon alaisiksi suurkuninkaan hovissa, koska he olivat salaisesti
avustaneet Kyyroksen kapinayritystä. Mutta tilanne paheni vieläkin, kun
Tissaphernes palattuaan kotiin Kunaksasta pani toimeen rangaistusretken
joonialaisia kaupunkeja vastaan, koska nämä olivat asettuneet Kyyroksen
puolelle. Kun joonialaiset nyt anoivat sparttalaisilla apua, nämä
eivät kehdanneet pysyä toimettomina. Tosin he ainoastaan muutamia
vuosia sitten olivat ostaneet itselleen Persian tuen luovuttamalla
kylmäverisesti Aigeian meren toisella puolen asuvat maanmiehensä
suurkuninkaan käsiin, mutta nyt ollessaan Hellaan valtiaita oli heidän
kunnia-asiansa näyttää, mihin he pystyivät. Ja niin sparttalaiset
kohottivat miekkansa Tissaphernestä ja hänen kuningastaan vastaan.

Sotatapahtumista ei alkupuolelta ole paljoakaan kerrottavaa, etupäässä
siitä syystä, että Tissaphernes, kuten tunnettua, ei juuri ollut mikään
sankari ja senvuoksi mieluimmin vältti ratkaisevia taisteluita. Mutta
vuonna 396 toiminta vilkastui, kun Spartan kuningas _Agesilāos_ tuli
ylipäälliköksi. Hän oli oikea sparttalainen, peloton ja nuhteeton.
Ei haitannut se, että hän oli pieni ja mitätön ja ontui toista
jalkaansa, sillä tässä raihnaisessa tomumajassa asuva tulisielu mursi
tieltään kaikki esteet. Päinvastoin kuin Lysandros hän oli yleisesti
pidetty kansanomaisen ja hyväntahtoisen esiintymisensä vuoksi. Hänen
käytöksensä ei milloinkaan ollut prameilevaa, mutta kuitenkin hänessä
oli jotakin kuninkaallista ja vaikuttavaa. Se oli tahdonvoiman
heijastusta.

Kun hän nyt vastaanotti päällikkyyden, hän vertasi yritystään Troian
sotaan: taaskin koko Kreikka ryhtyi taisteluun yhteistä aasialaista
vihollista vastaan tämän omalla maaperällä. Kuten muinoin Agamemnon
hän uhrasi Auliissa ennen lähtöään. Hänen sotaretkensä huippukohta
oli lähellä Sardesta saatu loistava voitto. Persialaisten tappion
syy onnistui leskikuningatar Parysatiksen vierittää Tissapherneen
niskoille. Tämä tehtiin nyt hovin määräyksestä päätänsä lyhemmäksi.

Mutta Agesilaoksen täytyi pian keskeyttää voittokulkunsa. Kotimaassa
oli sattunut tapauksia, jotka vaativat hänen läsnäoloaan. Persian
kuningas oli viisaasti kultaansa käyttäen hankkinut hänelle vihollisia
hänen selkänsä taakse. Aluksi _thebalaiset_ tarttuivat aseisiin
sparttalaisia vastaan ja voittivat heidät taistelussa, joka maksoi
Lysandroksen hengen. Tilanne oli sparttalaisille sitä arveluttavampi,
kun thebalaisia avustivat _korinthoslaiset, ateenalaiset_, jotka
luulivat vapautuksensa hetken tulleen, ja tietenkin _Argoliin_ asukkaat
sekä muutamat muut kansat. Liitto eli luonnollisesti etupäässä
persialaisten rahoilla.

Yhdistyneet sotajoukot, jotka olivat kokoontuneet Korinthokseen,
suunnittelivat ylpeästi hyökkäystä Sparttaa vastaan. »Meidän on
poltettava ampiaiset pesäänsä, ennenkuin ne pääsevät ulos pistämään,
sanoi korinthoslaisten sotajoukkojen ylipäällikkö.

Uhkaavat varustukset pakottivat sparttalaiset kutsumaan kotiin
Agesilaoksen. Tämä kunnianhimoinen mies ei suinkaan iloisin tuntein
näin äkkiä tempautunut irti aasialaisista suuruudenunelmistaan,
mutta kunnon sparttalaisena hän totteli eforien määräystä. Hän
saapui maitse Traakian, Makedonian ja Thessalian kautta Boiotiaan.
Siellä hän tapasi liittoutuneet koolla _Korōneian_ luona vuonna
394. Näiden ja sparttalaisten välillä käytiin valtava ottelu.
Kummankin puolen hopliittajoukot syöksyivät toisiaan vastaan niin
raivoisan taisteluhalun vallassa, että eturivin kilvet ryskyen
murtuivat vastakkain, keihäät pirstoutuivat ja tikari oli ainoa
ase, jota sotilaat tilanahtauden vuoksi voivat käyttää. Tässä ei
kohotettu yhteisiä sotahuutoja, kuten muulloin oli tapana. Katkeran
vihan synkkä, uhkaava tunnelma vallitsi tämän hirveän teurastuksen
kestäessä, ja ainoastaan yksityiset kostonhimon ja raivon purkaukset
keskeyttivät kaamean hiljaisuuden. Agesilaos itse haavoittui useita
kertoja, hänet tallattiin maahan ja hänet pelasti kuolemasta
uhrautuvalla rohkeudellaan viisikymmentä sparttalaista, jotka
olivat hänen vapaaehtoisia henkivartijoitaan. Mutta voittajana hän
vihdoin selvisi. Tällä menestyksellä ei kuitenkaan ollut suurtakaan
merkitystä sen musertavan tappion rinnalla, jonka persialaista
laivastoa johtava ateenalainen _Kōnōn_ oli vähän aikaisemmin samana
vuonna tuottanut Spartan merivoimille _Knídoksen_ luona Vähän-Aasian
lounaiskolkassa.[26] Siellä murtui Spartan johtovalta merellä.
Aigospotamoin taistelun jälkeiset olot olivat yhdellä iskulla
muuttuneet ja Agesilaokselta oli paluutie Aasiaan tukossa. Konon
purjehti sen jälkeen laivastollaan saarelta saarelle, toisesta Aigeian
meren satamakaupungista toiseen ja karkoitti kaikkialta sparttalaiset
käskynhaltijat. Heitä vihattiin niin kiihkeästi, että tehtävä onnistui
odottamattoman helposti. Tietäen olevansa epäsuosiossa he miltei
kaikkialla jättivät paikkansa ja pakenivat kuullessaan pelkän sanoman
Kononin saapumisesta.

Konon palasi takaisin Ateenaan kuin uusi Themistokles, isänmaansa
vapauttaja, kansan tervehtiessä häntä riemuiten. Ja nyt hän ryhtyi
kansalle yhtä mieluisaan toimeen, rakentamaan uudestaan Ateenan
hajoitettuja linnoituksia. Lukemattomat kädet alkoivat ahertaa.
Myöskin boiotialaisia ja muita naapureita työskenteli vapaaehtoisina
samoilla muureilla, joiden repimistä he yksitoista vuotta sitten
olivat juhlineet tanssien ja huilua soittaen. Niin täydellisesti oli
mieliala Kreikassa sen jälkeen muuttunut. Kaikki oli nyt pelkkää iloa
ja sovintoa. Kuvaa himmensi vain yksi varjo, mutta sitä rakentajat
eivät huomanneet: Kreikan vapauden uusi suoja oli pystytetty Persian
kullalla. Mutta tuloksena oli joka tapauksessa, että Ateena jälleen
oli oma itsensä, ei tosin Perikleen Ateena — sotalaivaston puutteessa
ei siitä milloinkaan enää voinut tulla sellaista — mutta kuitenkin
lukuunotettava tekijä, ja Peiraieuksesta tuli jälleen vilkas
satamakaupunki.

Mutta nyt oli myöskin koittanut hetki, jolloin suurkuningas ja hänen
Jooniassa oleva satraappinsa arvelivat, että vaaka taas vähitellen
saisi painua Spartan eduksi. Tätä muutosta Persian politiikassa
ilmaisi se, että satraappi äkkiä vangitsi Kononin, miehen, joka oli
ateenalaisten paras apu ja tuki. Petollista tekoa perusteltiin sillä,
että Konon toimi suurkuninkaan etuja vastaan. Hänen uransa oli täten
äkkiä katkaistu, juuri kun se lupasi eniten Ateenan kehitykselle, ja
sparttalaiset riemuitsivat. Monet muutkin merkit osoittivat, että
Artakserkses satraappinsa kautta aikoi jälleen ottaa Spartan armoihinsa
sen viimeaikaisten koirankurien perästä. Ja lopulta erään viekkaan
sparttalaisen välittäjän onnistui hankkia maalleen _rauha Persian
kanssa vuonna 387_. Mutta tämä rauha tuotti ikuisen häpeän Spartalle,
sillä se uhrasi toistamiseen oman etunsa vuoksi Vähässä-Aasiassa olevat
maanmiehensä. Jo muodoltaan rauhansopimus oli kuin isku vasten kasvoja
kaikille, jotka helleenin nimeä kantoivat. »Kuninkaanrauha», kuten
sitä nimitettiin, »säädettiin» näet Kreikan valtioille julistuksen
loukkaavassa muodossa, jonka suurkuningas itsevaltiudessaan oli
sanellut Susassa, ja jota helleenien vain tuli totella ja noudattaa.
Se sisälsi, että kaikki Vähän-Aasian kaupungit tästä lähtien kuuluivat
suurkuninkaalle.

Sitä lupaavammalta tuntui — ensi silmäykseltä — se sopimuksen kohta,
joka takasi itsenäisyyden kaikille varsinaisen Kreikan kaupungeille,
suurille ja pienille. Saattoivatko kreikkalaiset toivoa, parempaa? Ei,
ehkäpä ei, jos Sparttaa ja Persiaa ei olisi ollut. Mutta nyt ne olivat
olemassa; ja Spartalle tämä kauniisti kaavailtu pykälä merkitsi sitä,
että muut kreikkalaiset yhteiskunnat saivat olla juuri sen verran
itsenäisiä, kuin soveltui lakedaimonilaisten — ja luonnollisesti myös
Persian kuninkaan — tarkoitukseen hajoittaa ja hallita. Sparttalaisista
Artakserkses sai luotettavan vartijan pitämään huolta siitä, että
helleenien itsenäisyyspyrinnöt eivät onnistuisi. Spartta näet otti
suorittaakseen jalon tehtävän valvoa Persian henkivartijana, että
sopimusta tarkoin noudatettaisiin. Jokaista rauhanrikkojaa kohtaan
sparttalaiset suorittivat pyövelin virkaa persialaisten avulla.

Tämän kaiken tuloksena oli, että sparttalaisten menettely pakotti
helleenit turvattomina alistumaan Spartan ylivaltaan ja lisäksi vielä
_muodollisestikin tunnustamaan Persian kuninkaan yliherruuden_. Ja
ensi kertaa Mykaleen taistelun jälkeen, joka käytiin lähes sata vuotta
aikaisemmin, persialaiset olivat kaikkien Vähän-Aasian helleenien
todellisia valtiaita.

Vuoden 387 rauhansopimus on diplomatian mestariteos. Se on näennäisesti
miellyttävän selkeä ja yksinkertainen, mutta todellisuudessa sillä on
sisältö, jonka huomaa ainoastaan lukemalla rivien välistä.

Kuninkaanrauha oli halkaissut helleenisen maailman kahteen osaan.
Molemmat puoliskot olivat tästä lähtien suurkuninkaan vallassa,
toinen välittömästi, toinen välillisesti. Helleenit olivat
tuhlanneet suuruudenaikansa perinnön, kieltäneet suuret sankarinsa
ja valtiomiehensä. Se oli sitäkin häpeällisempi nöyryytys, kun
kreikkalaiset eivät olleet sortuneet taistelussa ylivoimaista
vihollista vastaan, vaan ryömivät tomussa sellaisen vallan edessä, joka
oli heitä heikompi sekä maalla että merellä, vallan, jonka sisäinen
heikkous oli nyt ilmeisempi kuin milloinkaan ennen. Helleenit olivat
menetelleet näin _tuhotakseen toisensa_. Eripuraisuuden pahan
hengen riivaamana oli ensin osa Hellaan kansasta ja sitten kansa
kokonaisuudessaan ottanut niskoilleen perivihollisensa häpeällisen
ikeen.

Se että sparttalaiset saattoivat tehdä, minkä tekivät, häpeällisesti
kavaltaa Hellaan nimen kunnian, voidaan psykologisesti selittää vain
siten, että heidät varmaan valtasi silmitön säikähdys nähdessään, miten
nopeasti Ateena oli saanut linnoituksensa uudestaan rakennetuksi. Tästä
kauhusta kasvoi heti päähänpinttymä, että Ateena oli kehittymäisillään
yhtä mahtavaksi valtioksi, kuin se oli ollut kaksikymmentä vuotta
aikaisemmin. Senvuoksi heidän täytyi mistä hinnasta hyvänsä — kunhan
sitä tietenkään ei vain tarvinnut itse maksaa — koettaa saada aikaan
rauha ja päästä sellaiseen ratkaisuun, että kaikki muut Kreikan valtiot
olisivat eristettyinä eikä mikään vastaliitto voisi enää kilpailla
Spartan kanssa Kreikan johtovallasta.

Kuninkaanrauha oli tehnyt tyhjäksi Kononin vapautustyön hedelmät.
Sparttalaiset olivat jälleen, kuten Aigospotamoin taistelun jälkeen,
hajoittaneet kreikkalaiset vastustajansa ja voivat tästä lähtien
kohdella heitä mielensä mukaan. Nyt alkaa uudelleen sama näytelmä kuin
tuohon — aikaan. He valvovat nyt muiden valtioiden kreikkalaisia yhtä
epäluuloisesti kuin omia heloottejaan, ja jokaisen vapaudenliikkeen
oireen he koettavat tukahduttaa alkuunsa. Heidän ensimmäisiä
toimenpiteitään rauhanteon jälkeen oli pakottaa thebalaiset luopumaan
johtavasta asemastaan Boiotian muiden kaupunkien keskuudessa.
Persialaisten avulla sparttalaiset sitten seuraavina vuosina alkoivat
uudelleen asettaa useihin paikkoihin vihattuja käskynhaltijoitaan ja
levittää valtaansa yhä laajemmalle. Ja Persian satraapit sortivat
vielä pahemmin Vähän-Aasian nyt aivan turvattomia kreikkalaisia. Sekä
sparttalaiset että persialaiset kylvivät väkivaltaisuuksillaan vihaa,
joka aikanaan kantoi odottamattoman hedelmän.




THEBAN JOHTOVALTA.


Ateenan kukistumisen jälkeen sparttalaiset pelkäsivät Thebaa enemmän
kuin mitään muuta kaupunkia. Kuningas Agesilaokselle se oli erikoisen
vastenmielinen. Olihan hänen juuri thebalaisten tähden täytynyt
keskeyttää lupaava Aasian sotaretkensä. Senvuoksi hän nyt nautti
saadessaan kaikin tavoin kiusata ja loukata tätä jäykkäluontoista
kansaa. Sparttalaisten onnistui muun muassa tyydytyksekseen saada
itselleen varma jalansija Boiotiassa, arveluttavan lähellä itse
Thebaa, asettamalla sparttalaista varusväkeä ja sparttalaismielisiä
kymmenmiehishallituksia muutamiin muihin Boiotian kaupunkeihin.

Thebalaiset purivat hammasta ja olivat vaiti. He odottivat vain sopivaa
hetkeä, jolloin he voisivat uudestaan herättää eloon Boiotian liiton ja
ryhtyä jälleen taisteluun Sparttaa vastaan.

Mutta sitä ennen he joutuivat kokemaan vielä pahempaa: heidän täytyi
sietää vihatun sortajan kätyreitä omassa kaupungissaan.

Thebassa oli näet myöskin sparttalaismielinen vähemmistö, ja tämän
avulla lakedaimonilaiset suorittivat erään röyhkeimpiä tekojaan. Muuan
Traakiaan matkalla oleva sparttalainen sotajoukko valtasi näet vuonna
382 Theban linnan äkkirynnäköllä. Se oli sattumalta ilman puolustajia,
sillä päivä oli pyhitetty uskonnolliselle juhlalle, jota ainoastaan
naiset viettivät siellä keskenään. Ja niin kauan kuin juhlaa kesti,
ei yhdenkään miehen ollut lupa näyttäytyä, ulkosalla. Sentähden
sparttalaiset voivatkin esteettömästi saada linnan valtaansa. Tällöin
he myöskin ottivat haltuunsa kaikki sinne kokoontuneet naiset ja
hankkivat täten itselleen parhaimman vakuuden siitä, että kaupungin
porvarit alistuisivat kohtaloonsa.

Agesilaos kannattajineen riemuitsi. Mutta koko Kreikka tuomitsi
yksimielisesti kavalan teon. Lauhduttaakseen mielialaa sparttalaiset
silloin lausuivat virallisen paheksumisensa asianomaisen sotapäällikön
toimenpiteistä Thebassa ja tuomitsivat hänet maksamaan sakkoja —, joita
kaikesta päättäen ei milloinkaan vaadittu.

Theban linna heillä joka tapauksessa oli hallussaan, ja sieltä käsin
he pitivät kauhun vallassa kaikkia kaupungissa olevia vastustajiaan,
joita muutoin pitivät aisoissa käskynhaltijat ja sparttalaismielinen
harvainvaltainen hallitus, jonka he olivat tännekin asettaneet.
Uudet hallitusmiehet» joilla Thebaa onnellistutettiin, olivat samoja
henkilöitä, jotka olivat avanneet linnan portit verivihollisille.

Koko Kreikassa ei ollut ketään, joka olisi uskaltanut tehdä vastarintaa
kaikkivaltiaille lakedaimonilaisille, joita toiselta puolen tuki
Persian kuningas, toiselta Syrakusan tyranni Dionysios, josta myöskin
oli tullut heidän liittolaisensa. Sillä niin paljon kuin sparttalaisia
olikin ylistetty heidän tyrannivihastaan, heitä ei arveluttanut solmia
liittoa oikean tyrannin kanssa, kun se vain oli edullista heidän
itsekkäille pyyteilleen.

Mutta pian kuului uusia hälytysmerkkejä Kreikan vapaustaistelijani
riveistä. Ne olivat lähtöisin kaupungista, missä sparttalaisten sorto
tuntui raskaimmin, helleenisen heimon keskuudesta, joka ei vielä ollut
yhtä uupunut kuin ateenalaiset ja muut Kreikan kansat, joiden veri oli
vuotanut kuiviin.

Boiotia oli hedelmällistä maata, ja siinä asui tervettä ja voimakasta
kansaa. Boiotian miehet olivat kuuluisia voimastaan. Mutta erikoisia
sivistyskansaa boiotialaiset eivät olleet, vaikka he olivat
synnyttäneet Hesiodoksen ja Pindaroksen.[27] Hienosti sivistyneet
ja sirostelevat ateenalaiset tekivät pilaa naapuriensa karkeasta ja
kömpelöstä käytöksestä ja heidän vanhanaikaisesta murteestaan. Mutta
heidän nyrkkejään he kunnioittivat.

Boiotialaisilla — paitsi Plataian kaupunkia — ei ollut osuutta Kreikan
suuruudenaikaan. Taistelukentällä tämän kaupungin luona he olivat
vuodattaneet vertansa persialaisten asian puolesta. He olivat kaikkina
aikoina suhtautuneet epäluuloisesti ja kateellisesti kukoistavaan
attikalaiseen valtakuntaan ja tehneet kaiken voitavansa yllyttääkseen
ateenalaisten vihollisia. Tämän johdosta he tietenkin olivat aina
olleet hyvissä väleissä Spartan kanssa. Peloponnesolaissodan
päättyminen oli myöskin boiotialaisille suuri voitto.

Mutta sodan jälkeen oli lehti kääntynyt. Sen oli vihdoinkin aiheuttanut
noiden rakkaiden sparttalaisten ylimielisyys. Boiotialaiset olivat
silloin alkaneet tuntea olevassa yhtä sorrettujen kanssa ja avasivat
sydämensä ja kotiensa ovet selkiselälleen kaikille ateenalaisille,
jotka pakenivat kolmenkymmenen tyrannin vainoa.

Tämän vieraanvaraisuuden ateenalaiset nyt korvasivat
vapauttarakastaville thebalaisille, joita sadoittain pakeni Ateenaan,
kun Theban linna joutui sortajien käsiin. Nämä pakolaiset olivat
sparttalaisille ainaisen levottomuuden lähteenä. Lakedaimonilaiset
olivat niin huolissaan siitä, mihin nämä miehet saattaisivat ryhtyä,
että paikkasivat salamurhaajia raivaamaan heidät tieltään. Heidän
onnistuikin surmata pakolaisten etevimmät johtajat. Mutta se olikin
heidän ainoa »menestyksensä».

Näiden pakolaisten joukossa oli muutamia Theban rikkaimpia ja
ylhäisimpiä miehiä. Osa heistä teki nuoren _Pelopidaan_ johdolla
salaliiton surmatakseen harvainvaltaiset ja vapauttaakseen
kotikaupunkinsa.

Eräänä koleana ja sateisena joulukuun iltana 379 onnistui seitsemän
salaliittolaisen talonpojiksi pukeutuneina päästä Thebaan, juuri
kun kaupungin portit suljettiin viimeisten maatyöläisten palattua
kotiin pelloilta.[28] Kaikki pääsivät onnellisesti erään luotettavan
ystävän taloon. Tämä oli luvannut heille majapaikan, kunnes toiminnan
hetki oli tullut. Suotuisan tilaisuuden valmistaminen vapautustyön
suorittamiselle oli uskottu eräälle toiselle luotettavalle
thebalaiselle ystävälle, jonka oli onnistunut näytellä osansa niin
hyvin, että oli päässyt oligarkkien yksityissihteeriksi. Hän kutsui
nyt neljästä tyrannista kaksi kotiinsa juhla-aterialle, jonka hän
oli luvannut tehdä tavallista houkuttelevammaksi kutsumalla myöskin
muutamia Theban kauneimpia naisia. Tämä ei merkinnyt niinkään vähän,
sillä Theban tyttäret olivat kuuluisia lumoavasta kauneudestaan.

Seuraavana iltana vietettiin juhlapidot molempien oligarkkien
kunniaksi. Oli suunniteltu, että vieraitten juovuttua viinistä isäntä
toisi sisään lupaamansa kauniit naiset — jotka olivat juuri Pelopidas
ja hänen ystävänsä, jotka olivat pukeutuneet naisiksi.

Ratkaiseva hetki läheni ja salaliittolaiset valmistautuivat näyt
teleinään osaansa, kun oveen yhtäkkiä koputetaan ja sisään astuu
sanansaattaja tuoden oligarkkien Ateenassa olevilta ystäviltä kirjeen,
jossa tarkalleen selostettiin koko juoni ja lueteltiin kaikkien
salaliittolaisten nimet. Mutta ylhäisten vieraitten järki oli nyt
jo niin perin pohjin hämärtynyt, että kirjeen saaja ei vaivautunut
sitä avaamaan, vaikka sanansaattaja huomautti, että oli kysymys
erittäin vakavista asioista. »Vakavat asiat huomiseksi», sanoi tämä,
mallikelpoinen hallitusmies, laskeutui veltosti takaisin patjalleen ja
pani pikaviestin avaamattomana pieluksensa alle. Ei, nyt oli vihdoinkin
nähtävä nuo kauniit thebattaret.

Kas, nyt astuu sisään kolme upeaa, ylhäisen arvokasta naista tiheät
hunnut kasvoillaan ja puettuina monipoimuisiin pukuihin! Heitä seuraa
neljä palvelijatarta. Naiset asettuvat noiden kolmen miehen viereen.
Mutta se hetki, jolloin he työntävät hunnut kasvoiltaan, on sovittu
merkki tikarin käyttämiseen, joka heillä on kätkettynä pukunsa
poimuihin; ja seuraavassa hetkessä molemmat oligarkit ovat poissa
pelistä. Samalla tavalla heidän kaksi toveriaan surmataan omissa
kodeissaan. — Näin kunniattomasti päättyi niiden miesten elämänura,
jotka kerran olivat valmistaneet synnyinkaupunkinsa verivihollisille
pääsyn linnaan.

Tämän jälkeen salaliittolaiset lähtivät vankilaan, mihin oli teljetty
150 valtiollista vankia. Ensin tehtiin keihään iskulla vaarattomaksi
vankilan johtaja, muuan oligarkkien uskollisimpia kätyreitä[29],
ja sen jälkeen vapautettiin kaikki ne onnettomat, joiden oli
täytynyt nääntyä täällä isänmaanrakkautensa tähden. Sitten oli vain
muutamien silmänräpäyksien työ varustaa heidät aseilla ja järjestää
heidät taistelurintamaan. Kun tämä oli tehty, vapauttajat antoivat
airueitten ja torvensoittajien kuuluttaa kaikkialla kaupungissa,
että Theba oli vapaa ja että kaikki thebalaiset, jotka rakastivat
vapauttaan, kokoontuisivat asestettuina torille. Siellä pidettiin
päivän sarastaessa kansankokous Pelopidaan ja hänen tovereittensa
johdolla. Papit seppelöivät heidät ja kiittivät heitä kaupungin
suojelusjumalien nimessä, ja innostunut kansa nimitti heidät
johtajikseen ja sotapäälliköikseen. He käyttivät heti hyväkseen
vapauden asian herättämää yleistä innostusta ja tekivät äkkirynnäkön
linnaan. Uskaltamatta ryhtyä vastarintaan lakedaimonilaisten kolme
käskynhaltijaa tarjoutuivat antautumaan ehdolla, että he saisivat
vapaasti poistua. Ja se heille luvattiinkin. Mutta kun sparttalainen
varusväki marssi ulos kaupungista, eivät thebalaiset jaksaneet
hillitä katkeruuttaan oman heimonsa kavaltajia kohtaan, jotka
käyttivät tilaisuutta hyväkseen pyrkien samalla kertaa turvaan. Heidän
isänmaanpetoksensa, matelunsa voittoisien sparttalaisten edessä ja
kopeutensa kukistettuja maanmiehiään kohtaan oli vielä liian tuoreessa
muistissa ollakseen herättämättä kostonhalua. Monet eniten vihatuista
otettiin kiinni ja lyötiin kuoliaiksi.

Palattuaan Sparttaan mestattiin kaksi näistä käskynhaltijoista, jotka
tällä tavoin ilman miekaniskua olivat lähteneet Theban linnasta;
kolmatta rangaistiin suurilla sakoilla ja maanpaolla. Niin suurta
katkeruutta herätti tämä häväistys, jonka nuo miehet olivat Spartan
sotavoimille tuottaneet.

Sanoma Theban vapautuksesta levisi kuin kulovalkea kautta koko
kreikkalaisen maailman. Ihailtiin tämän pienen miesjoukon rohkeutta ja
kylmäverisyyttä sen ryhtyessä vaaralliseen uhkayritykseen, yksinään
kumoamaan hallitusta, jota vielä edellisenä päivänä oli pidetty
voittamattomana. Ja iloittiin siitä, että Spartan hirmuvalta oli
menettänyt ainakin yhden tukikohtansa.

Vähän myöhemmin katkeruus sparttalaisia kohtaan yhä vain lisääntyi, kun
saatiin kuulla, että he olivat aikoneet tehdä Ateenalle yhtä petollisen
teon kuin kolmea vuotta aikaisemmin Theballe. Erään boiotialaisen
käskynhaltijan mieleen juolahti näet tehdä maalta käsin yöllinen
hyökkäys Peiraieukseen ja saada siten yhdellä iskulla haltuunsa
Ateenan laivat ja varastohuoneet. Eräänä iltana hän lähti joukkoineen
liikkeelle laskien olevansa Peiraieuksessa seuraavana aamuna ennen
päivän koittoa. Onneksi Ateenalle hänen laskelmansa pettivät, ja aamu
sarasti hänen vielä ollessaan matkalla. Silloinhan ei enää kannattanut
jatkaa? Hän lähti takaisin boiotialaiseen kaupunkiinsa, kuitenkin ensin
ryöstäen Ateenan ympäristöjä.

Ateenalaisten suuttumus tapahtuman johdosta oli suuri, ja mitta
täyttyi, kun vastoin kaikkia odotuksia Spartan eforit vapauttivat
miehen, joka oli aikonut tehdä tämän kavalan työn.

Hansikas oli heitetty. Ateenalaiset nostivat sen maasta. He solmivat
ystävyysliiton thebalaisten kanssa ja varustautuivat voimaperäisesti
sotaan Sparttaa vastaan sekä maalla että merellä. Merisotaa varten
heidän onnistuikin hankkia itselleen uusia voimia perustaessaan v.
378 _uuden attikalaisen liiton_, joka oli täsmälleen sata vuotta
nuorempi kuin attikalais-delolainen. Tämä uusi liitto, joka oli
syntynyt suojaksi sparttalaisten väkivaltaa vastaan, oli hengeltään
paljoa vapaamielisempi kuin edellinen. Ateena ei enää tavoitellut
samanluontoista johtovaltaa kuin aikaisemmin. Sellainen ei olisi
ollut sopusoinnussa kuninkaanrauhan eikä Ateenan silloisen aseman
kanssa. Tosin Ateenalla oli liiton johto käsissään, mutta kaikkien sen
jäsenten tuli olla »vapaita ja itsenäisiä.» Liittoneuvostossa, joka
ratkaisi heidän yhteiset asiansa, oli jokaisella valtiolla, suurella
ja pienellä, yksi ääni, kun Ateena sitävastoin ei ollut ollenkaan
edustettuna tässä kokouksessa. Tässä liitossa ei myöskään ollut
vakituisia vuosimaksuja, vaan liittoneuvosto määräsi ne joka kerralla
erikseen.

Sekä Ateenan että Theban asukkaita elähdytti ajatus murtaa
sparttalaisten valta-asema Kreikassa. Ateenalaisten hankkiessa
itselleen auttajia merisotaa varten, thebalaiset järjestivät
maajoukkonsa entistä sotakelpoisemmaksi. Osasto, johon kuului 300
hopliittaa, kaupungin ylhäisimmistä perheistä valittuja nuorukaisia,
jotka olivat kunnostautuneet miehuudellaan ja voimallaan, oli armeijan
ydin, n.s. pyhä joukko. Se oli järjestetty siten, että vierekkäin
seisoi aina kaksi nuorukaista, jotka olivat ystäviä elämässä ja
kuolemassa ja olivat vannoneet voittavansa tai kuolevansa yhdessä.
Thebalaiset olivat täten käyttäneet hyväkseen kreikkalaisten
romanttista nuorukaisystävyyttä, samaa tunnetta, joka liitti yhteen
Akhilleuksen ja Patrokloksen, Daavidin ja Jonatanin. Se sitoi
tämän valiojoukon jäsenet niin lujasti toisiinsa, että maallinen
mahti ei voinut murtaa heidän rivejään. Hyökkäyksissä tämä osasto
oli vastustamaton. — Mutta ei siinä kyllin, että valiojoukko oli
erinomaisen huolellisesti harjoitettu —, myöskin Theban armeijan jo
ennestään oivallinen pääaines sai vielä perusteellisemman koulutuksen
kuin aikaisemmin. Mutta thebalaisten taistelukelpoisuudelle merkitsi
verrattoman paljon enemmän se, että he samoihin aikoihin saivat mainion
sotapäällikön ja johtajan. _Epaminondaan_ nimi aloittaa nyt uuden luvun
Kreikan historiassa. Hän kuului erääseen Theban ylhäisimpiä perheitä
kuten Pelopidas, johon häntä yhdisti läheinen ystävyysside, joka oli
koeteltu ja vahvistettu eräässä taistelussa, jolloin he ottelivat
rinnakkain ja Epaminondas oman henkensä uhalla pelasti vaarallisesti
haavoittuneen aseveljensä.

Kirjalliset harrastukset ja kaunotaiteet eivät yleensä olleet
thebalaisten vahvoja puolia, mutta Epaminondas oli loistava poikkeus.
Hän oli erittäin soitannollinen ja osoitti jo nuoruudestaan lähtien
ilmeistä mieltymystä opiskeluun ja yleensä älyllisiin harrastuksiin.
Hän käytti halukkaasti hyväkseen jokaista tilaisuutta keskusteluihin
filosofien ja puhujain kanssa ja vapautui täten suureksi osaksi
taikauskosta, joka teki niin monen muun sen ajan sotapäällikön
merkkien ja enteitten orjaksi. Hän keräsikin itselleen kunnioitettavan
tietovaraston eri aineissa, mutta ei milloinkaan loistanut niillä
tarpeettomasti. Muuan erittäin arvostelukykyinen ateenalainen on
hänestä sanonut, että hän ei »ikinä ollut tavannut ketään, joka olisi
samalla kertaa taitanut niin paljon ja puhunut niin vähän».

Mutta hänen harvapuheisuutensa syynä ei suinkaan ollut vaikeus lausua
ajatuksiaan. Päinvastoin Epaminondas oli niin etevä kaunopuhuja,
että hän tarvittaessa kykeni voittamaan jopa Ateenan parhaatkin
puhujat. Mutta hän oli koko olemukseltaan vaatimaton, joka on sitäkin
miellyttävämpi ominaisuus, kun hänen maanmiehensä päinvastoin olivat
tunnettuja tympäisevästä kerskailustaan ja itsetietoisuudestaan.
Edelleen Epaminondaan ei ikinä voitu sanoa tavoittelevan kansansuosiota
eikä rikkautta. Rahat olivat hänelle aivan yhdentekeviä, ja hän pysyi
köyhänä elämänsä loppuun saakka. Hän ei jättänyt jälkeensä edes sen
vertaa, että se olisi riittänyt hautauskustannuksiin. Ja tämä mies
torjui kaikki sellaiset lahjomisyritykset, joihin niin monet muissa
suhteissa Kreikan etevimmät valtiomiehet lankesivat, vieläpä ystäviensä
tarjoamat lahjatkin. Kun hän lisäksi oli niin suora ja totuutta
rakastava, että ei leikilläkään valehdellut, ja itse jalomielisyys
voitettuja vastustajia kohtaan, niin on miltei mahdotonta löytää
tästä valoisasta kuvasta ainoatakaan tummaa tahraa. Eivät edes hänen
vihollisensa olisi siihen kyenneet.

Mutta silti ei tarvitse luulla, että hän oli ikävä ihminen, kuten
hyveen perikuvat useinkin ovat. Epaminondas ei saavuttanut ainoastaan
lähimmäistensä kunnioitusta, vaan myöskin heidän kiintymyksensä, ja
hänen huumorin lahjaansa todistaa esimerkiksi kertomus siitä, miten
hän kerran lähetti erään liian hyvinvoivan soturin kotiin perustellen
tekoaan sillä, että kolmekaan kilpeä ei riittäisi suojelemaan hänen
ruhoansa vihollisen nuolilta.

       *       *       *       *       *

Thebalaisten Epaminondaan johdolla suorittaman varustelutyön tulokset
osoittautuivat siinä, että he menestyksellä torjuivat sparttalaisten
kaikki yritykset saada takaisin valta-asemansa Thebassa. Yhtä
huonolla onnella lakedaimonilaiset yrittivät merellä mitellä voimiaan
ateenalaisten ja heidän liittolaistensa kanssa.

Sparttalaisten pääpyrkimyksenä oli kuitenkin kukistaa Theba, joka alkoi
saada takaisin vaikutusvaltaansa muihin Boiotian kaupunkeihin. Spartta
perusti tällöin toivonsa siihen kylmyyteen, joka aito kreikkalaisen
hajaantumissäännön mukaisesti alkoi ilmetä Theban ja Ateenan välisessä
suhteessa. Se olikin luonnonpakko tässä keskinäisen kateuden luvatussa
maassa, heti kuin molempien entisten liittolaisten asiat alkoivat sujua
hyvin ja ne siis eivät enää yhtä välttämättömästi tarvinneet toisiaan.
Niiden tiet erkanivat yhä enemmän, ja lopulta ateenalaiset solmivat
rauhan sparttalaisten kanssa kuulematta liittolaistensa mielipidettä.
Thebalaiset vetäytyivät syrjään loukkaantuneina ateenalaisten
menettelystä. Ja niin he olivat eristettyjä kaikesta Boiotian
ulkopuolelta saatavasta avusta.

Sparttalaiset arvelivat, että nyt oli otollinen hetki suunnata
surmanisku vihattuja thebalaisia kohden. Kaikkialla, vieläpä
Thebassakin, luultiin, että isku olisi musertava. Mutta ne, jotka
sitä ennustivat, olivat jättäneet huomioonottamatta erään tekijän:
_Epaminondaan_.

Vuonna 371 voimakas sparttalainen sotajoukko murtautui Boiotiaan. Nyt
olivat tarpeen Epaminondaan kaikki valtiomiehen- ja sotapäällikönlahjat
ja Pelopidaan koko urhoollisuus ylläpitämään heidän maanmiestensä
rohkeutta. Mutta mieliala ei suinkaan sittenkään ollut toivehikas, kun
Theban soturit ryhtyivät ratkaisevaan taisteluun sparttalaisia vastaan
_Leuktran_ kentällä lähellä Thebaa v. 371. Pikemminkin he epätoivon
vimmalla kävivät voitonvarmaa ja miesluvultaan ylivoimaista vihollista
vastaan. He olivat kuitenkin lujasti päättäneet mieluummin kuolla
taistelutantereella kuin elää lakedaimonilaisten sorron alaisina.

Epaminondas osasi kuitenkin paremmin kuin kukaan toinen tämän
ajan sotapäällikkö korvata väkensä vähäisen miesluvun taitavalla
taktiikalla. Hän hylkäsi vanhan rinnakkaistaktiikan taistella kahtena
samansuuntaisena rintamana niiden koko pituudella. Sen sijaan hän ensi
kerran toi sotahistoriaan taistelurintaman tietoisen ja tahallisen
jaon siten, että vain toista puolta käytettiin ensimmäisessä
hyökkäyksessä. Hän jakoi näet hopliittafalangin heikompaan puolustus-
ja voimakkaampaan hyökkäyssivustaan, jossa sotilaat oli järjestetty
jopa 50 miehen vahvuisiin riveihin.[30] Tämän sivustan tehdessä
yksinään musertavia hyökkäyksiä vihollista vastaan sotapäällikkö
antoi sitävastoin heikomman puolustussivustan pysyä paikoillaan.
Tällä sotajoukon osalla ei siis taistelun alussa ollut muuta tehtävää
kuin sitoa ne vihollisen sotavoimat, jotka olivat vastapäätä
sitä. Vasta kuin hyökkäysosasto oli täyttänyt tehtävänsä murtaen
vihollisen vastaavan sivustan ja saattaen sen epäjärjestykseen, oli
puolustussivustan aika sekaantua leikkiin ja saartaa vihollinen.

Tämä järjestely, kuuluisa _vino taistelurintama_, saikin aikaan
ihmeitä Leuktran luona. Kaikki kävi Epaminondaan laskelmien mukaan.
Hän oli varustanut vahvimmin vasemman sivustansa, koska sparttalaisten
kuningas ja sotapäälliköt sekä kaikki sparttalaiset olivat vihollisen
vastaavalla oikealla sivustalla. Hän arveli näet, että kun hän oli
täydellisesti voittanut tämän vihollisarmeijan parhaan osan, olisi
helppo tehdä sen vasen sivusta vaarattomaksi.

Etumaisena thebalaisten vahvalla puolustussivustalla seisoi Pelopidas
»pyhine joukkoineen». Rientomarssissa tämä sivusta ryntäsi vihollista
vastaan. Hyökkäys oli vastustamaton, ja sparttalaisten rintama murtui
täydellisesti. Sparttalaisten ylipäällikkö haavoittui kuolettavasti,
ja enemmän kuin puolet hänen parhaita miehiään kaatui. Hirvittävän
verilöylyn ja itsepintaisen vastarinnan jälkeen sparttalaisten oikea
sivusta voitettiin täydellisesti ja karkoitettiin takaisin leiriinsä.
Sotajoukkojen muiden osien kesken ei syntynytkään varsinaista kahakkaa,
johon suurimpana syynä oli se, että sparttalaisten vasempana sivustana
olivat liittolaiset, jotka suhtautuivat melko viileästi Spartan asiaan.
He taistelivat melkein vain näön vuoksi. Ja nähdessään sparttalaisten
väistyvän hekin vetäytyivät takaisin. Muutaman tunnin kuluttua koko
lakedaimonilainen armeija oli kokoontunut leiriin kuolevan kuninkaan
ympärille.

Spartan sotajoukkoon sen kärsimät tappiot tekivät peloittavan
vaikutuksen. Mutta monet liittolaiset eivät edes yrittäneet salata,
että he sydämensä pohjasta iloitsivat sortajansa tappiosta. Ja
kun sparttalaiset upseerit nyt pitivät sotaneuvottelua, niin
ainoastaan muutamat, hyvin harvat, sparttalaiset vaativat, että
ryhdyttäisiin uuteen taisteluun. Yleinen mielipide kannatti aselepoa.
Siihen thebalaiset suostuivatkin. Vieläpä he rajattomasti iloiten
odottamattomasta voitostaan sallivat vihollisen rauhassa lähteä kotiin.

       *       *       *       *       *

Leuktran taistelu on käännekohta sotahistoriassa. Epaminondaan
luoma taktiikka oli kohottanut hänet kunniasijalle kaikkien aikojen
nerokkaimpien sotapäälliköitten pariin. Tämän taktiikan rinnalla vanha
pelätty Lykurgoksen sotakuri osoittautui jo vanhentuneeksi. Se ei enää
yksinään kyennyt luomaan ajanmukaista armeijaa.

Vanhassa rinnakkaistaistelussa oli oteltu samalla tavoin pitkin koko
linjaa. Tämä oli tosin jaettu keskustaan ja kahteen sivustaan, mutta
_työnjakoa_ näiden eri osastojen välillä ei ollut. Ollessaan parhaiten
yhteensulautunut armeija tosin muodosti taktillisen »ruumiin», mutta
tälle ruumiille ei vielä ollut kasvanut jäseniä. Vasta Epaminondas on
alkanut kehittää ruumiista todellista _elimistöä_, jonka eri osilla on
erilaatuiset tehtävät. Hyökkäyssivustan hopliitalla on toisenlainen
tehtävä kuin hänen puolustussivustalla olevilla tovereillaan.
Hänen täytyy keskittää kaikki voimansa yhteen ainoaan hetkeen, kun
taas toisen sivustan sotilaitten on mikäli mahdollista säästettävä
voimiaan, kunnes hyökkäys on suoritettu, aivan kuin nyrkki taistelijan
toinen käsivarsi torjuu toisen iskiessä. Taistelu on muuttunut
suunnitelmallisemmaksi. Sen tulos ei perustu ainoastaan voimaan ja
rohkeuteen, vaan vielä enemmän älyyn ja johtavaan kylmään järkeen.
Sotajoukon päällystön ei enää tarvinnut kuten ennen näyttää ainoastaan
esimerkkiä urhoollisuudessa, vaan heidän oli ennen kaikkea toimittava
armeijan aivoina. Sota alkaa muuttua ammatista _sotataidoksi_. Juuri
Epaminondas on astunut ensimmäisen suuren askelen tähän suuntaan.

Vinorintamaa kehitti myöhemmin edelleen Aleksanteri Suuri, ja vielä
1700-luvulla sillä oli tärkeä merkitys Fredrik Suuren taktiikassa.

Mutta vaikka sparttalainen sotakuri oli joutunut tappiolle Leuktran
taistelukentällä, se oli kuitenkin yhä edelleen voittamaton eräässä
toisessa suhteessa, nimittäin taidossa kestää tuskaa miehen tavoin
ja hillitä jokainen mielenliikutus. Tappion sanoma vastaanotettiin
Spartassa ihailtavalla tavalla. Voidaksemme oikein arvioida
sparttalaisten käytöstä tänä koetuksen hetkenä voimme verrata sitä
ateenalaisten menettelyyn heidän saadessaan tiedon Aigospotamoin
tappiosta noin miespolvea aikaisemmin. Aivan toisenlainen näky oli
nyt tarjolla Spartassa. Ja kuitenkin onnettomuuden isku oli nyt yhtä
ankara kuin silloinkin ja sattui hetkenä, jolloin kaikki olivat
varmasti odottaneet voitonsanomaa. Mutta ainoatakaan valituksen ääntä
ei täällä kuulunut. »Kaikki oli», Ksenophon sanoo, »kuin ei mitään
olisi tapahtunut. Eforit ilmoittivat ainoastaan kaatuneitten nimet
näiden omaisille ja julkaisivat yleisen määräyksen, että naiset eivät
saaneet voihkia ja valittaa, vaan heidän tuli kantaa surunsa vaieten.»
Jo se, että tätä käskyä voitiin noudattaa, on ihailtava todistus
sparttalaisesta kurista. Mutta tämän kansan sankarillinen itsehillintä
meni vieläkin pitemmälle. Sitä olisi mahdoton uskoa, jollei voitaisi
vedota erään sen ajan kirjailijan todistukseen. »Seuraavana aamuna»,
hän kertoo — edelleenkin Ksenophon —, »voitiin nähdä niiden, jotka
olivat menettäneet omaisiaan taistelutantereella, käyskentelevän
julkisilla paikoilla iloisin ilmein. Mutta henkiinjääneitten
omaisia tuskin näkyi ainoatakaan, ja ne harvat, jotka näyttäytyivät
julkisuudessa, olivat surullisen ja masentuneen näköisiä.» Niin
syvälle oli sparttalaisiin juurtunut velvollisuuden käsky, että
taistelukentältä ei milloinkaan saanut väistyä.

Ja kun viholliselle antautuneet soturit palasivat kotiin, he saivat
niin halveksivan vastaanoton, että heidän elämänsä kävi aivan
sietämättömäksi. Kukaan heidän maanmiehistään ei tahtonut seurustella
heidän kanssaan tai edes lausua heille sanaakaan. Kukaan ei halunnut
naida sen perheen jäsentä, johon he kuuluivat. Jos joku heistä uskalsi
näyttää iloiselta, ohikulkijat antoivat hänelle heti selkäsaunan,
kunnes hänen kasvonsa jälleen saivat nöyrän ilmeen, jonka arveltiin
soveltuvan hänen asemassaan olevalle henkilölle. — Tämän kuultuaan
ymmärtää paremmin niitä sparttalaisia isiä ja äitejä, jotka iloitsivat
siitä, että heidän poikansa lepäsivät kuolleina taistelukentällä
eivätkä olleet niiden joukossa, joiden täytyi kokea tappion häpeä.

Mutta luonnollisesti ei voitu loppumattomiin kohdella suurta osaa
Spartan väestöstä kuin ruton saastuttamia, vaan Agesilaoksen
ehdotuksesta heidät tällä kertaa vihdoin vapautettiin häpeästään,
ja he saivat ihmisarvonsa takaisin. Sellainen poikkeustoimenpide
oli välttämätön varsinkin siitä syystä, että Spartan porvaristo oli
lukumäärältään arveluttavasti vähentynyt.

       *       *       *       *       *

Mutta Leuktran taistelu ei ole ainoastaan sotahistoriallinen
merkkitapaus — se on myöskin _Kreikan valtiollisen historian
käännekohta_, sillä se merkitsee, että Kreikan hegemonia siirtyy
Spartalta Epaminondaan johtamalle Theballe. Melkein koko Keski-Kreikka
lukuunottamatta Ateenaa muodosti nyt yhdessä Theban kanssa thebalaisen
liiton, jonka vaikutus pian ulottui Peloponnesokselle asti. Epaminondas
lähti sinne sotajoukkoineen ja hävitti Lakoniaa. Silloin nousivat
_Messenian_ kauan sorretut helootit; ja Italiasta, Sisiliasta ja
Afrikasta saapui laivoja täynnä messenialaisia ja muinoin kotimaastaan
paenneitten messenialaisten jälkeläisiä. Nyt he kiirehtivät takaisin
ottaakseen jälleen haltuunsa vanhat kotinsa ja saadakseen taas
palvella isänmaansa jumalia. Tämä pitkällisen hajaannustilan lopettava
kansanvaellus muistutti Israelin lasten paluuta Babylonin vankeudesta.
Messenialaiset saivat takaisin vapautensa ja muodostivat oman valtion,
joka oli Epaminondaan johdon alainen. Hänen avullaan perustettiin
myöskin niemimaan sisäosaan _arkadialainen liittovaltio_.

Arkadialaiset olivat tervettä ja tyytyväistä paimen-, metsästäjä- ja
maanviljelijäkansaa. Mutta valtiollisesta tämä kansa oli aina ollut
heikkoa, se kun oli jakaantunut lukemattomiin pikkutasavaltoihin,
joista muutamien valtiomuoto oli ikivanha, toiset taas olivat
nykyaikaisemmin järjestettyjä. Tätä hajaannusta vaalivat hellästi
sparttalaiset, jotka sen avulla saivat arkadialaiset pysymään heistä
riippuvaisina.

Vain harvoista maista on ihmisillä ylimalkaan ollut niin nurinkurista
käsitystä kuin muinaisajan Arkadiasta. Rokookoajan idyllirunoilijat
tekivät siitä ihanan maan, jossa vienot länsituulet puhalsivat ja
jonka asukkaat, paimenet ja paimenettaret, tuskin tekivät muuta kuin
kaitsivat laumaansa istuen puun varjossa lirisevän lähteen reunalla
kuiskaillen lemmensanoja tai esittivät siroja tansseja paimenhuilun
säestyksellä.

Arkadia on tosin kaikkina aikoina ollut paimentolaismaa, mutta se on
karua ja villiä seutua ja sangen vähän idyllimäistä. Elämä siellä
vaatii työtä ja vaivaa, ja ilmasto on ankarampaa kuin useimmissa
muissa osissa Kreikkaa. Kansa on myöskin sen mukaista. Todellisuudessa
Arkadian paimenet ja »paimenettaret» tuskin olivat yleviä ja jaloja
— päinvastoin he olivat yhtä villejä ja alkukantaisia kuin heidän
vuorensakin. Heidän uskonnossaan oli barbaarisia piirteitä, ja
jumalanpalveluksissa käytettiin kauan ihmisuhreja.

Myöskin _Akhaian_ kaupungit liittyivät myöhemmin Thebaan. Kaikki
osoitti, miten suuresti Spartan arvo oli alentunut.

Thebalaisten suuri menestys herätti kuitenkin kateutta ja huolestumista
Ateenassa. Siihen olikin syytä, sillä vuosi vuodelta ilmeni yhä
selvemmin, että Epaminondas tavoitteli _koko Kreikan hegemoniaa_.
Ateenalaiset tajusivat vähitellen, että Spartan kukistumisen jälkeen
oli aikanaan tuleva heidän oma vuoronsa.

On masentavaa huomata, että taistelussa kreikkalaisia kilpailijoita
vastaan sellainenkaan mies kuin Epaminondas ei voinut olla
turvautumatta Persian apuun. Kaipa häntä puolustaa se, että hän
menetteli kuten kaikki toisetkin, sillä oli tullut tavaksi, että
kaikki Kreikan valtiot antoivat lähettiläittensä lojua Susan hovin
odotushuoneissa. Mutta ei siis edes Epaminondaan voida sanoa
harjoittaneen yleishelleenistä kansallispolitiikkaa. Hänellä oli
yhteisiä harrastuksia suurkuninkaan kanssa, niin kauan kuin oli
tarpeellista heikontaa Ateenan merivoimaa, joka oli aina ollut
persialaisten ja etenkin foinikialaisten silmätikkuna.

On myöskin muistettava, että thebalaiset eivät milloinkaan olleet
varsinaisesti vihanneet persialaisia, vaan aina pitäneet Ateenaa
tai Sparttaa luonnollisina vihollisinaan. Suuri kansallistaistelu
persialaisia vastaan, jota ateenalaisten ja sparttalaisten silmissä
ympäröi voiton sädekehä, oli thebalaisille masentava ja häpeällinen
muisto. Miten olisikaan tästä kansasta voinut tulla Kreikan yhteys- ja
kansallisuusaatteen esitaistelija? Kenties kuitenkin Epaminondaasta,
joka oli niin äärettömän paljon korkeammalla asteella kuin
maanmiehensä, olisi voinut ajanmittaan kehittyä sellainen. Kenties hän
toivoi, että saatuaan kerran koko Kreikan voimat kootuiksi omiinsa ja
Theban käsiin, hän voisi jälleen vapauttaa helleenit persialaisten
ylivallasta. Emme tiedä, oliko hänellä tällaisia aikomuksia, mutta
saanemme ainakin toivoa sitä.

Hänen uransa katkesi kuitenkin äkkiä, ennenkuin hän oli ehtinyt
toteuttaa suuret suunnitelmansa. Eräällä Peloponnesokselle tehdyllä
retkellä vuonna 362 hän yritti eräänä yönä tehdä äkkirynnäkön
Sparttaan[31], juuri kun kaikki sen asekuntoiset miehet olivat
Agesilaoksen johdolla lähteneet kaupungista kohdatakseen thebalaiset
avoimella kentällä. Mutta vanha, jo kahdeksankymmenvuotias kuningas
ehkäisi hänen aikeensa ja ennätti kotiin Sparttaan ennen vihollista,
niin että thebalaisten hyökkäys torjuttiin jo alussaan.[32] Kun
Epaminondas huomasi, että hänen aikomuksensa yllättää kaupunki
raukesi tyhjiin, hän ei uskaltanut ryhtyä hyökkäykseen, vaan
päätti sen sijaan tehdä samanlaisen yrityksen Arkadiassa olevan
Mantíneian viholliskaupungin valtaamiseksi. Mutta vaikka hän lähti
liikkeelle pikamarssissa, kaupunki ehti kuitenkin saada avukseen
ateenalaista ratsuväkeä. Mutta Mantineian ulkopuolella syntyi
ratsuväenkahakka, josta lopulta sukeutui varsinainen taistelu, kun
myöskin Spartan armeija oli saapunut sotanäyttämölle. Ennen ratkaisua
Epaminondas kuitenkin sai yliotteen, kun hänen valeliikehtimisellä
onnistui uskotella vihollisille, ettei hän tällä kertaa aikonut
ryhtyä taisteluun. Senvuoksi vihollisrintaman rivit särkyivät
lakedaimonilaisten hajaantuessa kentälle. Vieläpä monet ratsumiehet
riisuivat rintahaarniskansakin ja ottivat satulat pois hevosensa
selästä.

Taistelun alkaessa thebalaisten mieliala oli aivan toisenlainen
kuin ennen Leuktran tulikastetta yhdeksän vuotta aikaisemmin. Nyt
he paloivat taistelun halusta ja olivat kiilloittaneet kilpensä
ja miekkansa, niin että ne välkkyivät kuin paraatissa. Arkadian
hurjat paimenetkin, joiden ainoana aseena oli sotanuija, olivat ylen
onnellisia saadessaan jakaa taistelun vaarat liittolaistensa kanssa,
ja liikuttavan ihastuksen valtaamina he maalasivat yksinkertaisiin
nelikulmaisiin puukilpiinsä Theban tunnusmerkin, Herkuleen nuijan.

Epaminondas käytti Mantineian luona pääasiallisesti samaa taktiikkaa,
joka yhdeksän vuotta aikaisemmin oli tuottanut thebalaisille voiton
Leuktran taistelussa. Itse hän oli hopliittain valiojoukon kera
hyökkäävän sivustan etupäässä. Thebalaisten rynnäkkö oli sitäkin
tuhoisampi, kun viholliset eivät olleet vielä ehtineet järjestyä
taistelurintamaan, kun jo Epaminondaan miehet rientomarssissa
hyökkäsivät heitä vastaan. Kentän kaikille tahoille hajaantuneet
lakedaimonilaiset hopliitat syöksyivät paikoilleen, ratsastajat
koettivat hermostuneella kiireellä satuloida hevosensa ja pukeutua
haarniskaan, ja upseerit ponnistivat kaiken voimansa palauttaakseen
taistelujärjestyksen. Mutta ennenkuin sparttalaiset olivat ehtineet
asettua paikoilleen, Epaminondas oli jo murtanut heidän rivinsä, ja
murhaavan ottelun jälkeen ajettiin lakedaimonilaisten ahdistettu
sivusta pakoon. Pian koko vihollisen rintama oli pakokauhun vallassa.

Mutta nyt thebalaisia kohtasi kauhea onnettomuus, pahin mitä heille voi
sattua. Pakenevaa vihollista takaa ajettaessa Epaminondas, thebalaisten
kaikki kaikessa, sai kuolettavan keihäänpiston rintaansa. Tavoilleen
uskollisena hän oli aina taistelun alusta saakka ensimmäisenä uhmaillut
vaaraa; ja erikoisesti juuri tänään hän näyttää enemmän kuin konsanaan
olleen joukkonsa etupäässä innostaakseen väkeään ja ollakseen aina
saapuvilla, kun oli tarpeellista puuttua asioiden kulkuun. Omin
käsin hän oli myös kaatanut sparttalaisten ylipäällikön ja useita
muita vihollisia. Sparttalaiset olivat suorastaan pommittaneet häntä
heittokeihäillään. Mutta osan näistä hän oli väistänyt, toisia taas
torjunut kilvellään ja singonnut takaisin vihollista vastaan. Lopulta
murhaava ase kuitenkin osui häneen. Keihäs katkesi, ja sen kärki
jäi hänen rintaansa. Seuraavassa silmänräpäyksessä sankari vaipui
tajuttomana toveriensa käsivarsille.

Surusanoma rakastetun päällikön kaatumisesta levisi kuin kulovalkea
kautta koko thebalaisen falangin. Tämän mainion miehen merkitystä
koko sotajoukolle osoittaa selvimmin se seikka, että sanoma hänen
menettämisestään silmänräpäyksessä vaikutti lamauttavasti kaikkiin.
Yht'äkkiä ei ainoakaan hopliitta enää jaksanut ajaa vihollista takaa.
Tämän jälkeen ei enää yhtäkään vihollista surmattu, vaan kukin
jäi siihen, missä oli, eikä astunut askel takaan eteenpäin. Eikä
thebalainen ratsuväki ainoastaan lakannut ajamasta pakenevaa vihollista
takaa, vaan se pakeni itse, ikäänkuin olisi joutunut tappiolle.

Ainutlaatuinen kohtaus: kokonainen voitettu ja pakeneva sotajoukko
pelastuu tuossa tuokiossa joutumasta tuhon omaksi, kun sitä ahdistava
päällikkö poistuu pelistä. Helposti on ymmärrettävissä, että Theban
sotajoukossa ei enää ollut ketään, joka olisi kyennyt johtamaan
sotilaita uusiin kamppailuihin ja olisi toteuttanut Epaminondaan
suunnitelmat. Mutta jos kertojana ei olisi todistaja, jonka
luotettavuutta ei voi epäillä, tuntuisi kerrassaan uskomattomalta, että
sotajoukko voi äkkiä täysin herpautua hetkenä, jolloin jumaloiduin ja
pelätyinkään päällikkö tavallisissa oloissa tuskin kykenee hillitsemään
väkeään — itse taistelukentällä, kun kamppailun ratkaisu jo on selvä ja
sen vaarat ohitse, kun soturi taisteluhalusta hehkuen näkee vihollisen
pakenevan edellään ja hänen on antautumatta omakohtaiseen vaaraan vain
korjattava kestämänsä ankaran kilvoituksen hedelmät.

Tuskin milloinkaan sotajoukko on niin selvästi osoittanut kiintymystään
johtajaansa. Kaikki onnellisen ratkaisun toiveet, kaikki tulevaisuuden
usko oli ruumiillistuneena tässä ainoassa miehessä. Kun hän oli
poissa, hänen sotilaillaan ei ollut edes sen vertaa itseluottamusta,
että he olisivat uskoneet voivansa kukistaa pakenevan vihollisen.
Samalla kertaa mieltä ylentävä ja syvästi masentava ilmiö! Varmaankaan
ei kukaan olisi katkerammin tuntenut tämän näyn alakuloisuutta kuin
— Epaminondas itse, jos hän kuolinhetkellään olisi joutunut sen
todistajaksi.

Sitä hänen ei tarvinnut nähdä, mutta hänen viimeisissä hetkissään on
silti järkyttävän traagillisuuden tuntu, sillä hän tiesi olevansa
korvaamaton, tiesi merkitsevänsä kokonaiselle kansalle _kaikkea_.
Tutkittuaan hänen haavansa lääkärit selittivät, että jos keihäänkärki
vedettäisiin ulos, niin haavoittunut heti kuolisi verenhukkaan.

Silloin kuoleva kysyi niillä, jotka seisoivat hänen ympärillään,
miten taistelu oli päättynyt. Vastaus kuului, että thebalaiset olivat
voittaneet. Sitten hän pyysi saada puhutella kahta päällikköä, jotka
hän halusi nimittää seuraajikseen. Hän sai surullisen vastauksen, että
molemmat olivat kaatuneet taistelussa. »Siinä tapauksessa», Epaminondas
sanoi, »teidän tulee tehdä rauha vihollisen kanssa.» Hän käski sitten,
että keihäänkärki vedettäisiin ulos. »Olen elänyt tarpeeksi kauan»,
hän sanoi, »sillä kuolen voittamattomana». — »Mutta sinä menet pois,
Epaminondas», sanoi eräs lähellä seisova ystävä, »jättämättä jälkeesi
poikaa, joka saattaisi työsi loppuun.» Kuoleva vastasi siihen: »En jätä
teille yhtään poikaa, vaan kaksi kuolematonta tytärtä, Leuktran ja
Mantineian voitot.»

Nämä olivat hänen viimeiset sanansa. Mutta niihin sisältyy enemmän
alistumista kuin voitonriemua. Epaminondas oli toivonut, että hän
aatteellisuudellaan ja persoonallisuutensa voimalla voisi lietsoa
innostusta hitaisiin boiotialaisiin ja kohottaa heidät korkeammalle
tasolle. Mutta hänen kuolinhetkellään antamansa neuvo todistaa, että
hän oli tietoinen epäonnistumisestaan ja tajusi elämäntyönsä menneen
hukkaan.

Varsinaista pysyvää tulosta hän ei saavuttanutkaan _valtiolliselta_
kannalta katsoen. Kreikan yhtenäisyyden hyväksi hän ei ollut voinut
tehdä mitään pysyväistä. Mutta hän on kuitenkin vapauttajana
murtanut Spartan röyhkeän ja rasittavan johtovallan. Ja puhtaasti
_inhimilliseltä_ kannalta Epaminondas ei totisesti ole toiminut
turhaan. Helleenien sydämessä tämän heidän jaloimman miehensä kuva
säilyi kehoituksena pyrkimään ylöspäin. Ja Epaminondaan nimi sisältää
saman kehoituksen kaikkien aikojen kansoille, jotka tahtovat olla
helleenien henkisiä perillisiä. Sekä eläessään että kuoltuaan hän on
ollut harvinaisen suuripiirteinen kansan jalostaja.

Epaminondaan kaatuminen oli ehdottomasti ankarin isku, mikä milloinkaan
oli kohdannut Thebaa. Se oli toinen korvaamaton tappio, jonka tämä
eteenpäin pyrkivä kaupunki oli viime aikoma kärsinyt. Kaksi vuotta
aikaisemmin oli näet Epaminondaan ystävä Pelopidas kaatunut eräällä
Thessaliaan tehdyllä sotaretkellä, saattaen hänkin sanomattoman surun
valtaan kokonaisen kansan, jonka vapauden puolesta hän oli uhrannut
nuoren elämänsä. Hän oli ainoa, joka olisi voinut ottaa käsiinsä
kaupungin johdon Epaminondaan jälkeen.

Heti Epaminondaan kuolinsanoman saapuessa oltiin Thebassa selvillä
siitä, että ei ollut muuta neuvoa kuin noudattaa hänen kehoitustaan
ja tehdä rauha. Rauha saatiinkin aikaan — mutta siihen päättyi Theban
hegemonia. Sen suurvalta-asema loppui samalla hetkellä, jolloin
elävä henki, Epaminondaan nerous, irtautui hitaasta boiotialaisesta
ruumiista. Boiotialaiset olivat urhoollisia, mutta heillä ei ollut
tarpeellisia aineellisia mahdollisuuksia eikä lahjakkuutta sen tehtävän
ratkaisemiseksi, jossa sekä ateenalaiset että sparttalaiset olivat
epäonnistuneet. Theban lyhyt suuruudentarina oli johtanut ainoastaan
siihen, että Spartta ja Ateena olivat menettäneet merkitystänsä ja
voimaansa. Kuten aikaisemmin nämä molemmat valtiot siten Thebakin oli
onnistunut paremmin heikontaessaan vastustajiaan kuin vahvistaessaan
omaa valtaansa.

Kun näkee, miten tuloksetonta oli, että Kreikan valtiot tilapäisesti
kohosivat toisiaan etevämmiksi, kuinka mikään niistä, ei Spartta, ei
Ateena eikä Theba, ajan pitkään ei jaksa luoda Hellaaseen maanrauhaa,
silloin täytyy sitä enemmän ihailla Perikleen valtioviisautta siinä
suhteessa, että hän ei milloinkaan antanut ateenalaistensa kuohuvan
voimantunnon houkutella itseään hylkäämään puhtaasti puolustavaa
kantaansa ja siirtymään hyökkäysstrategiaan, joka olisi vain maksanut
turhia ihmisuhreja.

       *       *       *       *       *

Myöskin Ateenan vasta saavuttama merivalta oli pian lopussa. Heti kuin
ateenalaiset jälleen saivat vähänkin tuulta purjeisiinsa, liittolaiset
syyttivät luonnollisesti heitä ylimielisyydestä — ja kenties ei aivan
aiheettomasti. Persialaisten juonilla oli tässä kiitollinen maaperä, ja
tuloksena oli, että useat Vähän-Aasian rannikon saaret erosivat uudesta
attikalais-liitosta. Tällöin idän suurvalta lausui niin voimakkaita
uhkauksia, että Ateenan täytyi alistua.

Ateena, Spartta, Theba — kaikki ne olivat uupuneet ja menettäneet
toimintakykynsä. Kreikan rajojen sisäpuolella ei enää ollut johtavaa
valtiota. Sekasorto oli vallalla. Pitkällisten ylivoimaisten
ponnistusten jälkeen helleenien yleinen mieliala muuttui
_materialistiseksi_. Miltei jokaisen korkeimpana päämääränä oli saada
oma elämänsä mahdollisimman mukavaksi. Varsinkin Ateenan yhteisen
kansan elämässä komeat juhlat ja ilmaiset teatteriesitykset olivat A
ja O. Työtä ei muutoin ollut pakko tehdäkään, sillä valtiohan maksoi
jokaiselle palkan n.s. kansalaisvelvollisuuksien täyttämisestä.
Tottumus valtioavun saamiseen vaikutti siveellistä tasoa alentavasti
kuten kaikki tulot, jotka saadaan ilman työtä. Sellaista apua,
Aristoteles sanoo, voidaan verrata seulaan: kaikki mitä sinne
ammennetaan, valuu heti pois. Se vain kiihoitti joukkoja himoitsemaan
lisää — rajattomasti lisää.

Valtio oli tavallisen ateenalaisen mielestä tuskin muuta kuin suuri
elättäjä ja huvitusten toimeenpanija. Mutta henkensä uhraamiseen
sen hyväksi, jos sitä tarvittaisiin, ei ihmisillä ollut paljoakaan
halua. Yleisen asevelvollisuuden korvaaminen palkkajoukoilla on
tämän materialistisen ajan rappeutumisen tunnusmerkkejä, selvimpiä
merkkejä kansalaishengen madaltumisesta varsinkin Ateenassa. Nyt
eivät enää kansalaisten muodostamat sotajoukot taistelleet kotinsa ja
kontunsa puolesta, vaan vaaran hetkellä valtion kohtalon ratkaisivat
kokoonhaalitut kodittomat seikkailijat, joiden uskollisuus ja
luotettavuus kesti täsmälleen yhtä kauan kuin sotakassakin.

Niin syvälle oli siis yhteiskunnan henki vajonnut, että kaikki huusivat
oikeuksia, mutta velvollisuuksista ei tahdottu kuulla puhuttavan.
Kavallukset asioiden hoidossa kuuluivat melkein päiväjärjestykseen.
Asetettiin lukemattomia tarkastuslautakuntia; mutta mitäpä se
auttoi, kun itse tarkastajatkin voitiin lahjoa. Oli aika, jolloin
luultiin yhteishenkeä voitavan parantaa uusilla asetuksilla, ja oikea
lainsäätämisvimma alkoi rehoittaa. Tämä lapsellinen taikausko, että
muodolliset seikat voisivat vaikuttaa ihmissydämeen, sai luonnollisesti
aikaan vain sellaisen määrän lakeja ja asetuksia, että kukaan ei
jaksanut pitää niitä mielessään ja melkein jokaisesta ateenalaisesta
tuli lainrikkoja. Attikalaisen kansanvallan suuret ja ylevät piirteet
hävisivät jäljettömiin ja tässä vakiomuodossa piilevät turmion
siemenet alkoivat kasvaa ja rehoittaa. Koko elämä menetti vakavuutensa
muuttuen pintapuoliseksi ja kevytmieliseksi. »Kaupungin tärkeimpiä
keskustelunaiheita, Curtius sanoo, »olivat kuuluisat ilotytöt ja
etevimmän sokerileipurin uusin keksintö leivostuotteitten alalla,
ja iloisissa juomaseuroissa syntyneet rivot sukkeluudet levisivät
kaupungissa kuin kulovalkea.» Ateena alkoi muuttua henkiseksi
pikkukaupungiksi.


Kirjallisuutta, joka liittyy tähän ja muihin lukuihin:

Ernst von Stern, Geschichte der spartanischen und thebanischen
Hegemonie vom Königsfrieden bis zur Schlacht bei Mantinea. (Laaja
kirjallisuusluettelo.)

Johannes Kromayer, Antike Schlachtfelder in Griechenland.

Justin V. Prašek, Geschichte der Meder und Perser: nid. 2.




SISILIAN OLOT ATEENALAISTEN SYRAKUSAN LUONA KÄRSIMÄN MUSERTAVAN TAPPION
JÄLKEEN.


Karthagolaiset olivat Sisilian kreikkalaisille samaa kuin persialaiset
heidän itäisille heimolaisilleen. Ateena, Hellaan vapauden puolustaja,
oli tuskin menettänyt johtavan asemansa, kun helleenien molemmat
veriviholliset, Persia ja Karthago, jälleen ilmestyvät näyttämölle
pysyteltyään poissa aina Plataian, Mykalen ja Himeran tappioista
lähtien. Samoihin aikoihin kuin suurkuningas jälleen sekaantuu
joonialaisten asioihin, Karthago ojentaa kätensä tavoitellen
toistamiseen Sisiliaa.

Saaren länsirannikolla sijaitsevat rikkaat kaupungit joutuvat nyt
kaamean kohtalon uhriksi. Toisen toisensa jälkeen valloittavat veren-
ja saaliinhimoiset palkkasoturijoukot, joita karthagolaiset ovat
haalineet kokoon läntisen Välimeren kaikilta rannikoilta. Seuraa
hirvittävä teurastus. Asekuntoinen väestö surmataan viimeiseen mieheen,
ja sitten tulee vanhusten ja lasten vuoro. Ainoastaan täysikasvuiset
naiset jätettiin henkiin joutuakseen voittajiensa orjattariksi ja
heidän himojensa uhriksi.

Pari vuotta sen jälkeen kuin nämä yhteiskunnat näin kauhealla tavalla
hävisivät maan pinnalta, tuli erään etelärannikolla sijaitsevan vielä
mahtavamman Akrágas-nimisen kaupungin vuoro, jossa oli useita satoja
tuhansia asukkaita. Akragaan seudut olivat Sisilian viljavimpia osia
hyvin hoideltuine viinitarhoineen ja öljypuuistutuksineen. Näiden
antimilla kaupungin asukkaat harjoittivat sangen tuottavaa kauppaa
Afrikan vastapäätä olevalla rannikolla. Rikkauksista, jotka täten
virtasivat kaupunkiin, todistavat upeat temppelit ja pylväskäytävät,
kuvapatsaat ja taideaarteet, joten Akragas oli kaikista helleenisistä
kaupungeista komeimpia. Mutta kaupungin kehittämistä ja kaunistamista
varten olikin ollut käytettävissä runsaasti halpaa työvoimaa, sillä
suuri osa Himeran luona kärsimänsä tappion jälkeen vangituista
karthagolaisista oli joutunut Akragaan asukkaitten orjiksi.

Ylhäisten porvarien ylellinen ja loistava elämä olikin tullut
kuuluisaksi. He pitivät uljaita pitoja, ja heidän keittiötaidollisia
harrastuksiaan todisti muun muassa suuri tekojärvi, jossa vilisi veden
herkkuja. Akragaan asukkaat olivat myös innokkaita hevosmiehiä ja
kilpailivat keskenään juoksijoitten kasvattamisessa.[33]

Mutta tämä kaupunki joutui äkkiä tuhon omaksi, kun karthagolaisten
valtavat sotalaumat hyökkäsivät sen muureja vastaan vuonna 406. Sanoma
uuden onnettomuuden lähestymisestä saattoi koko Sisilian kauhun
valtaan. Akragaan väestö luotti kuitenkin lujiin muureihinsa ja
kaupungin helposti puolustettavaan asemaan, se kun sijaitsi korkealla,
tasangon reunassa kohoavan jyrkän kallion laella. Karthagolaisten
hyökkäys saatiinkin vähällä vaivalla torjutuksi.[34]

Ja pian kaupunki sai apua Syrakusasta. Karthagolaisten ylipäällikkö
lähetti silloin erään piiritysjoukkojen osaston lähestyviä apujoukkoja
vastaan, mutta syrakusalaiset voittivat karthagolaisten joukon
piiritettyjen taholta tehdyn hyökkäyksen avulla. Mutta herätti
huomiota, että syrakusalaisten päällystö ei käyttänyt hyväkseen
voittoa ajamalla vihollista takaa, ja Akragaassa alettiin kuiskailla
välinpitämättömyydestä ja lahjojen otosta.

Kaupunkilaisten asema oli kuitenkin huomattavasti parantunut
apujoukkojen saavuttua, sillä nämä olivat kyllin voimakkaat
ehkäistäkseen karthagolaisilta kaiken tuontiyhteyden, niin että heidän
leirissään alkoi vallita puute ja osa palkkajoukoista uhkasi karata.

Karthagolaisten ylipäällikkö käytti kuitenkin hyväkseen sitä
seikkaa, että pääasiallinen tuonti Akragaan kaupunkiin tapahtui
meritse Syrakusasta käsin. Hänen onnistui yllättää ja vallata
suuri syrakusalainen elintarpeita kuljettava kuormalaiva, ja nyt
karthagolaisten leirissä vallitsi ylellisyys ja hyvinvointi, kun
sitävastoin piiritetyiltä alkoi puuttua välttämättömimpiäkin
tarpeita. Heidän auttajilleen setvisi pian, että kaupunki ei jaksaisi
kestää lujasta asemastaan huolimatta. Oikealla hetkellä käytetty
karthagolainen kulta vahvisti vielä heidän uskoaan.[35] Ja eräänä
kauniina päivänä kaikki apujoukot olivat poissa.

Silloin Akragaan asukkaat yht'äkkiä joutuivat epätoivon valtaan. He
eivät keksineet muuta keinoa lähestyvän verilöylyn välttämiseksi kuin
lähteä kaupungista.

Eräänä pimeänä joulukuun yönä päätös pantiin täytäntöön. Oli kaamea
näky, kun nämä sadattuhannet miehet, naiset ja lapset epätoivoissaan
jättivät kotinsa ja kontunsa ja miltei kaiken omaisuutensa. Monien
lasten, vanhusten ja sairaitten täytyi kuitenkin jäädä kaupunkiin,
koska he eivät jaksaneet laahautua joukon mukana. Muutamat jäljelle
jääneistä riistivät itseltään hengen välttääkseen vielä pahempaa
kohtaloa. Toiset etsivät suojaa jumalien pyhistä asunnoista, vaikka he
tuskin saattoivat toivoa, että nämä voisivat suojella heitä hurjilta
barbaareilta.

Päivän sarastaessa karthagolaiset näkivät edessään tyhjän kaupungin ja
kaukana häämöittävän tumman, epätoivoisen kulkueen, joka etsi turvaa
muualta. Mutta pakolaisten onneksi sotilaat ajattelivat vain saalista,
joka odotti heitä suojattomassa kaupungissa, jota he olivat nyt 8
kuukautta koettaneet saada haltuunsa. He ryöstivät kaikki kalleudet
taloista ja temppeleistä. Kaiken elollisen he löivät kuoliaaksi. He
eivät edes karttaneet pyhäkköjen saastuttamista verenvuodatuksella.

       *       *       *       *       *

Tästä hädästä pelastuivat saaren kreikkalaiset siirtolaiset ainoastaan
siten, että muuan voimamies nimeltä _Dionysios_, nuori alhaissyntyinen
upseeri, rupesi johtamaan heitä kaikkia. Hän käytti kuitenkin valtaansa
niin törkeän häikäilemättömästi, että hänen nimensä kokonaisen
miespolven ajan oli kreikkalaisen maailman pelätyin ja vihatuin nimi.
Perimätieto on tehnyt Dionysoksesta julman tyrannin perikuvan. Mutta
hänen etevyytensä sotapäällikkönä sekä taitava ja määrätietoinen
ulkomaanpolitiikkansa suojeli itä-Sisilian helleenejä lähes 40 vuoden
ajan sanomattoman paljon pahemmalta onnettomuudelta kuin tyrannivalta.

Jos tahtoo olla oikeudenmukainen, on tarkasteltava Dionysioksen
sortovaltaa asettaen taustaksi länsi- ja etelä-Italian suurkaupunkien
kohtalon. Hän astui esiin hetkenä, jolloin peloittava vihollinen
oli anastanut haltuunsa puolet Sisiliaa, jolloin kaikki saaren
kreikkalaiset vapisivat peläten henkeään ja monet säikähtyneinä
lähtivät sieltä etsiäkseen itselleen uuden kodin Italian niemimaalta.
On yksinomaan Dionysioksen ansio, että muut pelastuivat. Jos hän
tällöin oli liian kovakourainen, niin mitä se merkitsikään kaikkien
niiden kauhujen rinnalla, joita vapaammin hallitut yhteiskunnat
joutuivat kokemaan?

Mutta eikö ole liioittelua väittää, että Dionysios oli ainoa, joka
kykeni pelastamaan heimonsa yleisestä perikadosta? Vastaus on itsestään
selvä nähdessämme, mitä niin voimakas kaupunki kuin Akragas pystyi
saamaan aikaan Syrakusan silloisen hallituksen avulla. Millaista
velttoutta menestyksestä huolimatta! Ja miten anteeksiantamattoman
uneliaasti valvottiin elintarpeitten kuljetusta, jonka onnistuminen
ratkaisi, voisivatko karthagolaiset jatkaa piiritystä vai täytyisikö
heidän jättää Akragas rauhaan! Ei ole ihme, että Syrakusan väestö
menetti luottamuksen johtajiinsa ja hallitusmiehiinsä syyttäen heitä
kykenemättömyydestä, vieläpä petollisuudesta.

Jos syrakusalaiset mielivät välttää Akragaan kohtalon, he tarvitsivat
nyt ennen kaikkea johtajaa, jolla oli toimintatarmoa ja sotilaallista
kykyä. Vaikka Dionysios oli aivan nuori ja halpasäätyinen, hän
oli kuitenkin yleisesti tunnettu urhoollisuudestaan ja rohkeasta
toimintakyvystään. Nyt hän esiintyy kansankokouksessa ja lukee lakia
sotapäälliköille, vieläpä syyttää heitä kavalluksesta. Ystäviensä
avulla hän itse tulee valituksi yksinvaltiaaksi ylipäälliköksi. Ja
uransa jatkuessa hän ei halveksi mitään kansankiihoittajan juonia ja
temppuja. Erikoisesti hän osasi esiintyä kansan ystävänä moittien
silloista hallitusta kansalle vihamieliseksi ja puolustaen ilmeisellä
innolla köyhiä rikkaita vastaan.

Myöhemmin hän lujitti valta-asemansa hankkimalla itselleen luotettavan
henkivartioston. Se tapahtui jokseenkin samoin, kuin miten Peisistratos
hankki omat henkivartijansa.[36]

Kansankokous ei asioiden ollessa tällä kannalla uskaltanut
hiiskahtaakaan. Se oli niin altis palvelemaan tyrannia, että tuomitsi
hänen vaatimuksestaan hänen mahtavimmat ja rikkaimmat vastustajansa
kuolemaan ja mestautti heidät. Erästä kapinayritystä Dionysios käytti
hyväkseen surmauttaen useita vihollisiaan ja karkoittaen toisia
maanpakoon. Ja Syrakusan kammotut kivilouhokset tulivat täyteen
valtiollisia vankeja.

Useammin kuin kerran Dionysioksen henki ja herruus kuitenkin riippui
hiuskarvan varassa. Mutta käyttäen väkivaltaa ja viekkautta hän
säilytti valtansa, jota lisäksi suojelivat hänen kansan kustannuksella
rakennuttamansa erinomaisen vahvat varustukset. Ollaksemme
oikeudenmukaisia täytyy kuitenkin tunnustaa, että suurin osa näistä
linnoituksista oli samalla kaupungin omien asukkaitten arvokkaana
suojana. Voidakseen olla aivan varma asemastaan Dionysios käytti
hyväkseen sopivaa hetkeä, kun oli elonkorjuuaika ja kaupungin porvarit
olivat työssä pelloillaan. Hän toimitutti silloin kotitarkastuksen
heidän taloissaan ottaen takavarikkoon kaikki aseet, mitä löydettiin.

       *       *       *       *       *

Vasta suoritettuaan nämä erilaiset turvallisuustoimenpiteet hän kävi
käsiksi varsinaiseen tehtäväänsä: sotaan karthagolaisia vastaan.
Ja kun sopiva sodan alkamishetki on tullut, on ihmeellistä nähdä,
miten hänen käytöksensä sekä syrakusalaisia että Sisilian muita
kreikkalaisia kohtaan muuttuu. Viekkaus- ja väkivaltapolitiikan
sijaan astuu lempeys ja sovinnollisuus. Nyt olikin saatava kaikki
koolle yksimieliseen taisteluun kiihkeästi vihattua kilpailijaa
vastaan. Varustustyöt, jotka pantiin alulle, suoritettiinkin aivan
intohimoisella kiihkolla, Dionysios oli itse päättänyt, että kaikki
teknilliset apuneuvot, joita suinkin voitiin keksiä, otettaisiin nyt
käytäntöön. Milloinkaan ennen ei oltu nähty niin erinomaisen hyvin
asestettua sotavoimaa. Hän kutsui luokseen koko Sisilian ja Italian
kaikki parhaat insinöörit, mekaanikot, laivanrakentajat sekä kaikki
asesepät ja muut käsityöläiset, jotka hän sai käsiinsä; ja ne, jotka
eivät tulleet vapaaehtoisesti, hän häikäilemättä tuotti Syrakusaan
väkisin. Kaupunki oli yhtenä ainoana suurena asetehtaana. Itse hän
väsymättömästi seurasi työn edistymistä. Hänen hellittämätöntä tarmoaan
kuvaavat seuraavat hänen lausumansa sanat: »Kunpa en ikinä joutuisi
viettämään toimetonta hetkeä!» Hän innosti palkinnoilla niitä,
jotka olivat tehneet arvokkaita keksintöjä ja suorittaneet työnsä
mallikelpoisesti. Nyt rakennettiin karthagolaisten mallin mukaan
niin valtavia muurinsärkijöitä, että niiden vertaisia ei oltu ennen
nähty; valmistettiin heittokoneita nuolien, kivien ja lyijykuulien
lennättämiseksi, ja varastot täyttyivät monenlaisilla oivallisilla
aseilla. Yhtä innokasta työtä tehtiin laivaston vahvistamiseksi ja
uudistamiseksi. Täten luotiin merivoima, johon kuului yhtä monta
laivaa kuin Ateenan laivastoon sen loistoaikoina, ja siinä oli paljoa
suurempia aluksia, kuin mitä kreikkalaiset milloinkaan ennen olivat
uskaltaneet ryhtyä rakentamaan.[37]

Kun kaikki oli valmista, niin Dionysios julisti sodan. Sisilian
sorretut kreikkalaiset riemuitsivat, kun heille nyt vihdoinkin koitti
vapautuksen päivä. Johtaen suurinta sotajoukkoa, minkä kreikkalainen
maailma milloinkaan oli varustanut, Dionysios alkoi marssia länttä
kohti vapauttaen kaupungin toisensa jälkeen. Kaikki karthagolaisten
joukkojen petomaiset ilkityöt kostettiin hirmuisella tavalla.
Kreikkalaiset kilpailivat nyt julmuudessa näiden hurjien laumojen
kanssa.

Vapauttajat tunkeutuivat aina Sisilian länsirannikolle, mutta sitten
tapahtui käänne, ja Dionysiosta itseään piti jonkin aikaa saarrettuna
Syrakusassa Karthagon armeija ja laivasto, joka oli voittanut hänen
merivoimansa. Tilanne näytti uhkaavalta, mutta sotaonni kääntyi taas,
ja mihin aseet eivät kyenneet, sen teki hirveä rutto, joka alkoi
raivota piirittäjien keskuudessa. Se tuntuu olleen vielä ankarampi
kuin kuuluisa Ateenan rutto. Karthagolaisia kuoli kuin kärpäsiä.
Vainajia ei ehditty haudata, ja ruumiit, joita lopulta laskettiin
olevan monia tuhansia, saastuttivat ilman löyhkällään. Vihollisen
onnettomuuden mitta täyttyi kukkuroilleen, kun syrakusalaiset saivat
sytytetyksi karthagolaisten laivaston palamaan. Koko satama oli yhtenä
ainoana tulimerenä, ja liekit loimusivat taivasta kohti. Miehistön
täytyi hypätä mereen välttyäkseen palamasta elävältä. Karthagon uljas
merivoima tuhoutui muutamien tuntien kuluessa melkein kokonaan.

Heidän päällikkönsä teki silloin kaikessa hiljaisuudessa Dionysioksen
kanssa sopimuksen, että hän itse karthagolaisineen saisi 300
talentin maksua vastaan häipyä kotiin yön pimeydessä. Muun väkensä
hän sitävastoin luovutti viholliselle. Näin hän tällä häpeällisellä
sopimuksella pelasti henkensä, mutta vain lyhyeksi ajaksi. Palatessaan
Karthagoon hänen maanmiehensä vastaanottivat hänet sellaisella
suuttumuksella ja inholla, että hän epätoivoissaan sulkeutui taloonsa
ja näännyttäytyi nälkään.

Sotaa jatkettiin yhä onnen vaihdellessa molemmin puolin Tuloksena oli,
että Dionysios sai aikaan rauhan, jonka mukaan karthagolaisten alue
supistui länsi-Sisiliaan ja Dionysioksen kiistämättömäksi omaisuudeksi
jäi viisi seitsemättäosaa Sisiliasta.

Sisilian olot Syrakusan tappion jälkeen 163

Dionysios levitti valtaansa myöskin etelä-Italiaan ja loi aikansa
suurimman kreikkalaisen merivoiman, jolle hän valmisti tukikohtia
perustamalla sotilassiirtokuntia kauas Adrianmeren rantamille. Hänen
maineensa oli suuri kaikissa Välimerenmaissa. Pidettiinpä häntä arvossa
niinkin etäisillä seuduilla, että _gallialaiset_, roomalaisten ja
etruskien viholliset, tarjoutuivat hänen liittolaisikseen ja lähettivät
hänelle apujoukkoja. Myöskin Kreikan emämaan asioihin hän tehokkaasti
sekaantui Spartan liittolaisena.[38]

Mutta sitä kiihkeämmin kaikki Kreikan kansanvaltaiset yhteiskunnat
häntä vihasivat. Häntä pidettiin Persian kuninkaan veroisena Hellaan
tuhoajana ja väitettiin hänen tehneen liiton Artakserkseen kanssa
Kreikan kukistamiseksi. Nämä tunteet purkautuivat olympialaisissa
kisoissa tavalla, joka riisti tyrannilta mielenrauhan.

Dionysios ei näet tyytynyt sotapäällikön laakereihin ja yksinvaltiaan
arvoasemaan. Hän tahtoi myöskin käydä runoilijasta ja sellaisena
kilpailla ihailusta, jota mikään mahtikäsky ei voi herättää.
Hemmoiteltu tyranni-runoilija oli kuitenkin sangen arkatuntoinen.
Kerran hän luki runoilija Philóksenokselle eräissä juomingeissa
muutamia runojaan ja kysyi tyytyväisenä hänen mielipidettään.
Philoksenos oli niin varomaton, että arvosteli niitä. Runoilija
Dionysios loukkaantui niin pahasti, että antoi tyranni Dionysioksen
panettaa runoilijaveljensä kivilouhoksiin. Seuraavana päivänä hän
kuitenkin katui ja vapautti runoilijan. Mutta eräissä myöhemmissä
juomingeissa Philoksenos raukka pantiin samalle koetukselle. Dionysios
kysyi häneltä: »Entä mitä arvelet näistä runoista?» Philoksenos ei
vastannut hänelle suoraan, vaan kääntyi henkivartijan puoleen sanoen:
»Vie minut takaisin kivilouhoksiin!»

_Silloin_ Dionysios hymyili.[39]

Olympialaisissa kisoissa vuonna 388 Dionysioksen murhenäytelmille
oli vuoroin vihelletty, vuoroin naurettu, ja kansan suussa kierteli
hauska juttu sitä esittäneistä näyttelijöistä: kärsittyään kotimatkalla
haaksirikon he arvelivat vastoinkäymistensä aiheutuvan yksinomaan
jumalien harmista heille uskottujen viheliäisten osien vuoksi.

Kun Dionysioksen murhenäytelmistä ei ole säilynyt ainoatakaan, emme
voi saada luotettavaa käsitystä niiden laadusta; mutta ala-arvoisia ne
tuskin lienevät olleet, koskapa ne Ateenan runoilijakilpailuissa saivat
parhaita palkintoja. Kreikkalaisten menettely olympialaisissa kisoissa
lienee johtunut valtiollisista syistä.

Olkoonpa miten tahansa, ainakin Dionysios aikoi saada suuren voiton
vuoden 384 kisoissa, jotka olivat ensimmäiset »kuninkaanrauhan» jälkeen
ja joihin sentähden odotettiin erikoisen runsaasti osanottajia koko
helleenisestä maailmasta. Dionysios itse oli valtansa ja kunniansa
kukkuloilla ja koetti kaikin tavoin liehitellä heimolaisiaan. Hänen
lähettiläänsä, jotka saapuivat toimittamaan uhria, olivat pukeutuneet
mitä komeimpiin vaatteisiin, joissa kimalteli ylenmäärin kulta- ja
hopeakoristeita. Heitä seurasivat valitut esilukijat ja kuorolaulajat,
joiden oli määrä esittää hänen runotuotteitaan kaikille, jotka
halusivat kuulla. Hän lähetti myöskin useita loistavia nelivaljakkoja
Olympiaan. Dionysios oli tehnyt kaikkensa, jotta tämä esiintyminen
koko helleeniselle maailmalle osoittaisi hänet onnellisimmaksi ja
mahtavimmaksi kaikista ihmisistä. Ja hän odotti, että hänen uljasta
lähetystöään tervehdittäisiin riemuhuudoilla, joita kreikkalaiset
yleensä tuhlasivat jokaiselle, joka tarjosi kaikelle kansalle komeata
katseltavaa.

Mitä hän sitten sai aikaan kaikella tällä loistolla ja prameudella?
Sen, että hän entistä enemmän ärsytti kansan mielialaa, niin että
järjestyksenvalvojien täytyi puuttua asiaan suojellakseen hänen
lähettiläitään väkivallalta. Ja kun hänen nelivaljakkonsa ottivat osaa
kilpa-ajoihin, tapahtui niille kaikille onnettomuuksia, ne ajoivat
kumoon tai niiden vaunut särkyivät, ja kansanjoukot pilkkasivat niitä.
Mutta pahin nöyryytys tapahtui, kun hänen runoelmiaan piti luettaman.
Se oli suoranainen häväistys.

Jännittyneenä, suurin odotuksin Dionysios vastaanotti lähettiläänsä
näiden palatessa juhlasta. Mutta loistavien riemuvoittojen asemesta
hänen täytyi kuulla sanoma syvimmästä nöyryytyksestä, mikä milloinkaan
oli kohdannut helleeniä koko Kreikan pyhimmässä ja julkisimmassa
juhlassa. Ikinä ennen ei olympialaisissa kisoissa oltu nähty
sellaisia vastenmielisyyden purkauksia. Niiltä eivät kaikki hänen
palkkajoukkonsa, laivansa ja linnoituksensa voineet häntä suojella.

Dionysioksen kunnianhimoiseen mieleen tämä häväistys koski
sanomattomasti. Hän hautoi sitä mielessään, kunnes oli vähällä menettää
järkensä. Hän kuvitteli, että kaikkien sydämissä piili häntä kohtaan
sellainen viha, jota kreikkalaiset olivat osoittaneet Olympiassa.
Parhaita ystäviään ja lähimpiä sukulaisiaankin hän alkoi epäillä,
kohdisti heihin mitä järjettömimpiä syytöksiä ja antoi raivoissaan
vangita ja mestata useita heistä. Vieläpä hänen veljensä ja hänen oman
poikansakin täytyi alistua henkivartijan tarkastettaviksi, ennenkuin he
saivat astua hänen eteensä.[40] Mitä kauemmin hän eli, sitä syvemmälle
juurtui hänen sieluunsa epäluuloisuus ja ihmisten halveksiminen.
Miehissä, jotka tungeksivat hänen ympärillään, hän näki pelkkiä
paatuneita oman etunsa tavoittelijoita, jotka imartelivat ja kumarsivat
häntä vain siksi, että hänellä oli valta, mutta saattoivat ensimmäisen
tilaisuuden tullen pettää hänet, vieläpä työntää tikarin hänen
rintaansa. Hän luuli voivansa pitää heitä kurissa vain viekkaudella ja
väkivallalla.

Mutta hän itse oli kuitenkin kaikista onnettomin. Hänellä ei
ollut koskaan iloista eikä edes rauhallista päivää. Kertomus
Damokleenmiekasta on kuvaava hänen kohtalolleen. Hän oli kokenut liian
paljon, hänen omallatunnollaan oli niin monta kauhunäkyä, että hän ei
milloinkaan voinut tuntea olevansa onnellinen.[41]

Anteliaisuudellaan henkivartijoitaan ja palkkajoukkojansa kohtaan hän
kuitenkin säilytti valtansa aina kuolemaansa asti v. 367.

Hänen sijaansa astui silloin muitta mutkitta hänen poikansa _Dionysios
II_, aivan kuin olisi ollut kysymyksessä perinnöllinen valtaistuin. Isä
olikin kuolinhetkellään kehaissut jättävänsä pojalleen valtakunnan,
joka oli »lujitettu rautaisin sitein.» Sanoillaan vahvoista siteistä,
joilla hän oli maanmiehensä sitonut, hän tarkoitti palkkajoukkojaan,
voittamattomia linnoituksiaan ja valtavia asevarastojaan. Ne olivat
tosiaankin »rautasiteitä» — niin kauan kuin Dionysioksen tapainen
voimamies johti asioita. Mutta hänen poikansa ja seuraajansa ei
suinkaan ollut tehtävänsä tasalla. Hän oli tosin lahjakas, mutta heikko
ja horjuvainen sekä Bakkhoksen ja Venuksen intohimoinen palvelija.
Hänen isänsä kunnianhimo ja mustasukkainen oman valtansa valvonta oli
mennyt niin pitkälle, että hän ei milloinkaan ollut antanut pojan ottaa
osaa mihinkään hallitustoimiin. Aivan tottumattomana niin sotaisiin
kuin rauhallisiinkin valtiotoimiin tämä 25-vuotias nuorukainen aivan
äkkiä sai vallan käsiinsä. Noin kymmenen vuoden kuluttua hänet
karkoitettiin Syrakusasta.

       *       *       *       *       *

Karthagolaiset käyttivät hyväkseen hämminkiä, joka tämän tapauksen
jälkeisinä aikoina vallitsi kaupungissa, luoden laumansa uudelleen
Sisiliaan. Hädissään syrakusalaiset silloin kääntyivät emäkaupunkinsa
Korinthoksen puoleen pyytäen apua. Korinthoslaiset säälivät
maanmiehiään ja päättivät yksimielisesti auttaa heitä.

Apujoukkojen johtajaksi he valitsivat miehen nimellä _Timoléōn_, joka
oli saavuttanut mainetta ja kunniaa ei ainoastaan urhoollisuudellaan,
vaan myös jalomielisyydellään ja rehellisyydellään. Timoleon oli
lisäksi vaatimaton luonne, joka tavoitteli isänmaan parasta enemmän
kuin omaa etuaan ja kunniaansa, sanalla sanoen: Epaminondaan tapainen
mies. Hän olikin ottanut jalon thebalaisen esikuvakseen. Hänen
persoonallisuuttaan muutoin valaisee parhaiten hänen suhteensa omaan
veljeensä. Timoleon oli kerran eräässä taistelussa pelastanut hänet
varmasta kuolemasta asettumalla itse alttiiksi vihollisen keihäille
ja nuolille. Mutta veli oli sitten käyttänyt väärin vaikutusvaltaansa
kohoten Korinthoksen tyranniksi ja kohdellut vastustajiaan
mielivaltaisesti julistaen laittomia tuomioita ja mestausmääräyksiä.
Timoleon puolestaan ei vihannut mitään niin syvästi kuin tyranniutta
ja sortovaltaa. Veljen ilkityöt tuottivat hänelle senvuoksi ankaria
sieluntuskia. Ensin hän nuhteli tätä ja pyytämällä pyysi häntä
luopumaan kunnianhimoisista suunnitelmistaan. Mutta kun tyranni
kopeasti torjui kaikki sensuuntaiset puheet, Timoleonin oli valittava
joko rakkaus veljeään tai isänmaata kohtaan. Raskaimmin häntä kenties
painoi se ajatus, että ellei hän itse kerran olisi pelastanut veljensä
henkeä, tämä ei milloinkaan olisi käynyt vaaralliseksi muiden elämälle
ja vapaudelle.

Eräänä päivänä Timoleon keräsi ympärilleen muutamia ystäviä, lähti
heidän kanssaan tyrannin luo Akropoliille ja rukoilemalla rukoili häntä
luopumaan vallastaan. Mutta hirmuhallitsija torjui ivallisin sanoin
kaikki hänen pyyntönsä. Silloin miehet tempasivat miekkansa ja pistivät
hänet kuoliaaksi. Timoleon ei kuitenkaan omin käsin ottanut osaa tähän
kaameaan verityöhön eikä voinut katsella hirveätä näkyä, vaan seisoi
jonkin matkan päässä syrjässä ja peitti itkien kasvonsa käsillään.

Korinthoksen porvarit huokasivat helpotuksesta vapautuessaan verisestä
tyrannista ja ihailivat Timoleonia, jonka povessa isänmaanrakkaus oli
voittanut luonnollisen sukulaistunteen. Mutta hänen vanha äitinsä
kirosi veljenmurhaajan eikä sallinut tämän enää näyttäytyä silmiensä
edessä. Monien muittenkin mielestä oli liian järkyttävää, että veli oli
tehnyt sellaisen teon veljelleen. Mutta ne, jotka näin ajattelivat,
eivät muistaneet, että jos tätä ei olisi tapahtunut, ei tyrannista
olisi ikinä voitu vapautua. Sillä ainoastaan lähimmät omaiset pääsivät
niin lähelle häntä, että he olisivat voineet raivata hänet pois tieltä.

Onneton, tuskien raatelema murhaaja joutui epätoivon valtaan
muistaessaan kaikkia kaameita kokemuksiaan ja oli vähällä riistää
itseltään hengen. Ainoastaan ystävien sekaantuminen asiaan esti häntä
näännyttäytymästä nälkään. Mutta hän pakeni ihmisten parista ja
piileskeli useita vuosia maaseudun yksinäisyydessä.

       *       *       *       *       *

Timoleonin elämän järkyttävästä murhenäytelmästä oli kulunut
kaksikymmentä vuotta, kun hänet valittiin Syrakusaan lähetettävien
apujoukkojen johtajaksi. Hän käytti parhaansa mukaan vähäisiä
varoja, jotka korinthoslaiset voivat uskoa hänen haltuunsa. Mutta
inhimillisesti katsoen hänen pienellä joukollaan tuntui olevan hyvin
vähäiset mahdollisuudet tehdä mitään karthagolaisten sotalaumojen
torjumiseksi. Vieläpä heräsi kysymys, voisivatko he edes astua maihin
saarelle, jota vihollinen vastarakennetulla laivastollaan piti
silmällä. Mutta jumalat antoivat Timoleonille suotuisia enteitä.
Ei siinä kyllin, että hän sai Delphoista rohkaisevan vastauksen,
vaan tapahtui myöskin, että juuri hänen ollessaan temppelissä erään
jumalankuvan voitonseppele putosi hänen päähänsä.

Timoleonin onnistuikin ensi töikseen vetää vihollista nenästä, niin
että hän saattoi häiritsemättä laskea joukkonsa maihin Sisilian
itärannikolle, Syrakusan pohjoispuolelle. Käyttäen viisaasti itsessään
mitättömiä sotavoimiaan ja sekaantuen asioihin oikealla hetkellä
hän pääsi vihollisista voiton puolelle, ja onnistui hänen vihdoin
viekkaudella päästä Syrakusaan, vaikka karthagolaiset pitivät sitä
saarrettuna. Jumalat osoittivat jatkuvasti Timoleonille suosiotaan
valmistamalla hänelle erinomaisen edullisia tilanteita ja sokaisemalla
vihollisen silmät.

Mutta kun vapautustyö oli täytetty, vapauttaja joutui kovimmalle
koetukselle. Voisiko hän tyhjentää kukkuraisen onnenmaljan juopumatta?
Tuskin milloinkaan oli Syrakusassa ihailtu ainoatakaan miestä niin
suuresti kuin häntä, ja nyt hänellä oli hallussaan kaupungin kaikki
runsaat varat. Mikä esti häntä kohoamasta tyranniksi ja kieltämästä
entistä itseään. Oli monta, jotka innokkaasti kehoittivat häntä
tekemään niin, ja jotka pitivät häntä pölkkypäänä, jos hän ei siihen
ryhtynyt. He vakuuttivat, että syrakusalaiset eivät olleet kypsiä
saamaan vapaata hallitusmuotoa ja että he yleensäkin sietivät vapautta
vain _aivan, aivan_ pienissä erissä.

Mitä Timoleon silloin teki? Hän kutsui julistuksilla kaikki
syrakusalaiset, jotka halusivat olla mukana, saapumaan yhdessä hänen
kanssaan hajoittamaan sortovallan varustusta, lujaa linnaa, jonka
Dionysios oli itselleen rakennuttanut. Se oli vertauskuvallinen teko,
ja kansa, jonka vapautta oli poljettu enemmän kuin puoli vuosisataa,
tervehti sitä lämpimällä kiitollisuudella. Kun hirmuvallan tunnusmerkki
oli hajoitettu, pystytettiin sen sijaan samalle paikalle rakennus
oikeudenkäyttöä varten. Timoleonin vaikutusvalta perustui yksinomaan
kansalaisten kunnioitukseen ja ihailuun, eikä se siitä vähentynyt,
päinvastoin.

Lopuksi Timoleon kruunasi vapautustyönsä tuottamalla karthagolaisille
musertavan tappion vuonna 341, juuri kun heidän piti kulkea erään joen
yli nykyisen Palermon eteläpuolella. Nytkin jumalat olivat hänelle
erikoisen suopeita. Jo taistelun alussa puhkesi rajuilma. Se kasvoi
hirmumyrskyksi ja toi mukanaan sadetta ja rakeita, jotka korvia
huumaavien ukkosenjyrähdysten kaikuessa ruoskivat karthagolaisten
kasvoja, niin, että he eivät voineet nähdä omaa kättänsäkään, kun
kreikkalaisilla sitävastoin oli myötätuuli. Rakeet räiskyivät
karthagolaisten kilpiä vasten, niin että upseerien komentohuudot
kokonaan hukkuivat pauhinaan. Maa kävi liejuiseksi. Sotilaat
kaatuilivat ja jäivät avuttomina makaamaan raskaissa varustuksissaan.
Eri joukko-osastot tungeskelivat toisiaan vastaan hirveän sekasorron
vallitessa, ja sillä aikaa joki alkoi tulvia, niin että se tempasi
joukon sotilaita mukaansa. Vihdoin ei yksikään karthagolainen enää
ajatellut muuta kuin pakoa. Mutta kreikkalaiset ajoivat heitä
takaa joka suunnalle, panivat toimeen kauhean verilöylyn ja saivat
uskomattoman määrän vankeja sekä ennenkuulumattoman runsaan saaliin.
Tämä oli Karthagolle peloittavan ankara isku, ja tappion sanoma sai
kaupungissa aikaan maansurun.

Sisilian kreikkalaiset tunsivat nyt olonsa niin turvalliseksi, että
he uskalsivat rakentaa uudelleen Akragaan ja muitakin hävitettyjä
kaupunkeja, ja väestöä lisäsivät emämaasta saapuvat siirtolaiset.
Saaren kreikkalaiset kaupungit yhtyivät liittoon Syrakusan johdolla.
Mutta täällä kuten Thebassakin tuli näkyviin, että kaikki oli yhden
ainoan miehen työn tulosta. Kun Timoleon liian aikaisin temmattiin pois
— se tapahtui vuonna 336 — puhkesivat kreikkalaisten yhteiskuntien
välillä uudelleen vanhat onnettomat riidat, ja osa heistä turvautui
karthagolaisten apuun.

Sisilian historiassa näemme saman masentavan ilmiön kuin emämaassakin.
Sama auttamaton eripuraisuus tarjosi täälläkin helleenien
verivihollisille tilaisuuden sekaantua asioihin. Vain erikoisen
voimakkaat persoonallisuudet ovat sellaisen kansan keskuudessa kyenneet
jonkin aikaa pitämään kurissa sekä sisäisiä hajaannuspyrkimyksiä että
ulkonaisia vihollisia.


Kirjallisuutta:

Edward A. Freeman, History of Sicily: 4 nid.

Adolph Holm, Geschichte Siciliens im Alterthum: 3 nid.

Victor Ehrenberg, Karthago (Beiheft 14 zum Alten Orien!).






MAKEDONIAN JOHTOVALTA




MAKEDONIAN KUNINGAS PHILIPPOS.


Mantineian taistelun jälkeen kaikki Kreikan valtiot ovat niin uupuneet,
että mikään niistä ei enää uskalla ryhtyä johtamaan toisia. Mikään
vanhan Hellaan kansa ei enää rohkene uneksia suuruudenunelmia. Sen
sijaan on tullut erään valtion vuoro, joka siihen asti oli ollut
syrjässä historian piiristä, nimittäin Makedonian.

Kreikkalaiset eivät tahtoneet tunnustaa makedonialaisia varsinaisiksi
helleeneiksi, vaan pitivät heitä vielä barbaareina. Eikä tosiaan
varmasti tiedetäkään, puhuivatko makedonialaiset kreikkaa vai
jotakin muuta indo-eurooppalaista kiellä, joka siinä tapauksessa on
saattanut olla aivan erilaista kuin kreikka. Ainoatakaan makedonian
kansankielellä kirjoitettua riviä ei näet ole säilynyt, sillä hovi ja
sivistyneet yhteiskuntaluokat omaksuivat niin aikaisin kreikankielen,
että makedonian kansankieltä ei ehditty kirjoitukseen lainkaan
käyttää. On kuitenkin todennäköistä, että tämäkin kieli on ollut
kreikkalaista murretta. Ei näet milloinkaan mainita, että kreikkalaiset
ja makedonialaiset olisivat tarvinneet tulkkia voidakseen puhua.
keskenään, kun sitävastoin tiedetään, että esimerkiksi makedonialaisten
naapureina asuvien illyrialaisten kieli oli kreikkalaisille
käsittämätöntä. Sen olettamuksen puolesta, että makedonialaisten
kansankieli oli kreikan murretta, puhuu myöskin se tosiseikka, että
makedonialaiset käyttivät kuukausista ja jumalista kreikkalaisia
nimityksiä.

Mutta _historiallista_ yhteyttä helleenien kanssa makedonialaisilla ei
ollut — ja se kuitenkin ennenkaikkea luo yhteenkuuluvaisuudentunteen.
Tällä kansalla ei ollut lainkaan osuutta Hellaan yhteiseen runouteen ja
tarustoon. Heillä ei ollut oikeutta ottaa osaa olympialaisiin kisoihin
eikä muihin yleishelleenisiin juhliin, ja helleenien liittoon, jonka
keskuksena oli Delphoi, ei heitä hyväksytty, ennenkuin Philippos
kuningas väkipakolla pääsi jäseneksi. — On aivan toinen asia, että
makedonialaiset ajan pitkään osoittivat erinomaista kykyä omaksua
helleenistä sivistystä.

Makedonialaiset olivat maanviljelijäkansaa. Heidän maansa oli
hedelmällistä, mutta sen ilmasto oli ankarampi ja kosteampi kuin
varsinaisen Kreikan.[42] Siihen aikaan, jolloin makedonialaiset alkavat
esiintyä historiassa, Philippos kuninkaan aikoina, he olivat vielä
paljoa vanhanaikaisemmalla asteella kuin muut kreikkalaiset heimot;
he elivät homerisella kannalla ja olivat »paimenten ja talonpoikien
kansaa.» He olivat eläneet enemmän syrjässä suurten maailmantapahtumien
ulottuvilta kuin Kreikan merenkulkijakansa. Kautta vuosisatojen he
olivat sitkeästi pitäneet kiinni vanhoista laitoksistaan, jotka olivat
peräisin siltä ajalta, jolloin ne olivat yhteisiä koko Kreikalle.
Näin oli homerisen ajan vanha patriarkallinen kuningaskunta säilynyt
heidän maassaan, johtuen pääasiallisesti siitä, että Makedoniassa ei
ollut suuria ja mahtavia kaupunkeja. Sillä nämä olivat kreikkalaisissa
seuduissa aina hajoittavana aineksena.

Makedonia tarjosi kuluttamatonta kansanvoimaa hallitsijansa
käytettäväksi, se oli yhtenäinen valtio, jonka vapaat kansalaiset
olivat taitavia metsästäjiä ja urheita sotureita, ylpeitä arvistaan ja
voittamattomia juomasankareita aivan kuin muinaiset pohjoismaalaiset.
Nuorukaisella ei ollut oikeutta istua pitopöydän ääressä, ennenkuin hän
oli kaatanut ensimmäisen metsäkarjunsa, ja miehen, joka ei vielä ollut
surmannut yhtään vihollista, täytyi käyttää nuoraa vyötäisillään.

Kun _Makedonian kuningas Philippos_ puuttui Kreikan kohtaloon,
hänellä oli käytettävissään suuret varastot elävää voimaa. Nuori
kuningas itse oli voimaa uhkuva luonne, oikea makedonialainen,
jolla oli taipumusta barbaariseen kohtuuttomuuteen, jopa hurjuuteen
huveissa ja nautinnoissa. Mutta hän hautoi suuria suunnitelmia eikä
milloinkaan unohtanut niitä, ja makedonialaiseen alkuvoimaan yhtyi
hänessä helleeninen sivistys. Sen hän oli suureksi osaksi hankkinut
Thebassa, missä hän oli viettänyt varhaisimmat nuoruusvuotensa.[43]
Hänen vanhempi ystävänsä Epaminondas, jota hän suuresti ihaili, oli
tutustuttanut hänet valtio- ja sotataitoonsa.

Vuonna 359 hän nousi Makedonian valtaistuimelle.

Kunnianhimoinen kuningas oli asettanut päämääräkseen Makedonian
laajentamisen suureksi Balkaninvaltioksi, ja hän oli päättänyt
käyttää hyväkseen kaikkia suotuisia tilaisuuksia. Ensiksi hän ryhtyi
perinpohjaisiin valmistuksiin järjestäen uudelleen maansa tarjoaman
oivallisen armeija-aineksen, etenkin aatelisen ratsuväkensä.
Mutta myöskin karaistunut talonpoikaiskansa, jonka täytyi aina
olla varuillaan ryöstäviä ja hävittäviä naapureita vastaan, oli
erinomaista sotilasainesta. Yhdistäen ratsu- ja jalkaväen Philippos
loi Epaminondaan »vinorintamasta» uuden taktillisen muunnoksen, joka
on nimeltään »_makedonialainen falangi_». Se erosi thebalaisesta
falangista varsinkin siinä suhteessa, että hyökkäysten suorittajana oli
etupäässä ratsuväki eikä jalkaväki, jota taas käytettiin enimmäkseen
puolustussivustan tehtäviin. Jalkamiesten pitkät keihäät soveltuivatkin
hyvin tähän tarkoitukseen. Nämä aseet olivat kooltaan niin valtavia,
että vielä viidennen rivin keihäät ulottuivat ensi rivin miehiin
saakka. Viidennen rivin takana olevat miehet, joiden päätehtävänä
oli tukea rintamaa ja työntää sitä eteenpäin, laskivat keihäänsä
vinosti pystyyn edessään seisovan miehen olkapäille murtaakseen siten
vihollisen heittokeihäitten ja nuolisateen voiman.

Ratsuväen Philippos muodosti taktillisiksi kokonaisuuksiksi, joka
tehtävä luonnollisesti oli vaikeampi kuin jalkaväen järjestäminen.
Varsinaisessa Kreikassa ei ratsuväen järjestely ollut vielä milloinkaan
ehtinyt niin pitkälle, ei edes Boiotiassa. Makedonian Philippos
lieneekin siis todellisen ratsuväen luoja.

Makedonialaisen sotataidon historiallinen merkitys ei kuitenkaan
rajoitu tähän. Philippoksen luoma ja hänen poikansa Aleksanterin
myöhemmin täydellistyttämä armeija merkitsi käännekohtaa taktiikan
kehityksessä myöskin sen perusteella, että eri aselajit, jalkaväki
ja ratsuväki, kevyt- ja raskasaseiset joukot j.n.e., sulautuivat
_taktilliseksi kokonaisuudeksi_.

Alituisella harjoituksella, kesällä ja talvella, päivin ja öin,
Philippos piti armeijansa taistelukuntoisena. Ja sotilaat seurasivat
uskollisina ja ihaillen arpista johtajaansa, joka jakoi heidän kanssaan
kaikki vaivat ja vaarat. Yleisen asevelvollisuuden pohjalla hän
täten loi politiikalleen tottelevaisen aseen aikana, jolloin Kreikan
muitten yhteiskuntien kansalaiset alkoivat pitää itseään liian hyvinä
harjoittamaan aseitten käyttöä ja uskoivat mieluimmin kotinsa ja
kontunsa puolustamisen palkkajoukkojen tehtäväksi.

Philippoksen voima verrattuna keski- ja etelä-Kreikan hajanaisiin
kansoihin perustui myöskin siihen, että hänellä oli käsissään sekä
sotilaallinen että valtiollinen johto, kun sitävastoin pienten
vapaavaltioitten politiikka oli kansankokousten vaihtelevan enemmistön
vallassa. Ja tämä Philippoksen ylivoimaisuus ilmeni sitäkin selvemmin,
kun hän oli erinomaisen ovela diplomaatti. Hänen käsitystään politiikan
keinoista kuvaavat sanat, jotka hän lausui piiritettäessä erästä
korkealla sijaitsevaa linnaa, jonka aseman hänen tiedustelujoukkueensa
selitti voittamattomaksi. Hän kysyi: »Onko sinne johtava tie tosiaankin
niin jyrkkä, ettei edes kultakuormaa kantava aasi voi sinne kiivetä?»

Tuskin tarvinnee huomauttaa, että sellaiselle valtiomiehelle kiistelevä
Kreikka aina tarjosi runsaasti tilaisuuksia puuttua asioihin,
ja niin taitava juonien punoja voi helposti valmistaa uusiakin
mahdollisuuksia sekaantuakseen leikkiin, milloin näki sen hyväksi.
Kaikkialla oli tyytymättömyyttä, joka tarpeen vaatiessa voitiin lietsoa
voimakkaammaksi, ja kaikkialla tyytymättömät toivoivat hänestä auttajaa
ja »sorrettujen» suojelijaa. Philippoksen valtiotaidon ensimmäinen
suuri päämäärä oli suurvaltapolitiikalle välttämättömien taloudellisten
apulähteitten hankkiminen. Ne hän saavutti miehittämällä Traakian
tuottoisat kulta- ja hopeakaivokset, jotka osaksi olivat ateenalaisten
omaisuutta. Tavallisella tarmollaan hän kohotti tuotantoa niin
suuresti, että hänen kerrotaan saaneen sieltä 1000 talentin vuotuiset
tulot.

Hän tarvitsikin paljon rahaa, sillä hänen toinen päämääränsä oli
laivaston hankkiminen. Mutta sen saavuttamiseksi hänen täytyi
uudelleen astua ateenalaisten varpaille. Hänen valtakuntansa oli
näet sisämaanvaltio, jonka Traakian ja Makedonian rannikoilla olevat
ateenalaiset siirtokunnat erottivat merestä. Philippos eteni täällä
vastustamattomasti ja liitti vihdoin valtapiiriinsä koko rannikkomaan
aina Hellespontokseen asti.

Ateenassa johti hänen vastustajiaan ajan etevin kaunopuhuja,
Demosthénēs. On ihmeellistä, että tämä mies on voinut saavuttaa
sellaisen arvoaseman, kun häneltä luonnostaan puuttuivat kaikki
puhujan välttämättömimmät edellytykset. Hän oli lapsuudestaan saakka
hintelä ja sairaalloinen, hänen äänensä oli heikko, vieläpä hän
sammalsi, ja hänen liikkeistään puuttui sulavuutta. Lisäksi hän
oli arka ja ujo. Mutta hänellä oli kylliksi lahjakkuutta ja tarmoa
voittaakseen kaikki vaikeudet. Hän koetti korjata ääntämisensä
virheitä ja puutteellisuuksia harjoitellen puhumista pitäen piikiviä
suussaan. Hän vahvisti keuhkojaan juoksemalla ja lisäsi äänivarojaan
pitämällä puheita kulkiessaan ylämäkeä ja koettaen meren rannalla
voittaa äänellään myrskyn pauhinan. Ja parantaakseen elehtimistään
hän harjoitteli peilin edessä. Useitten vuosien kuluttua hänen
hellittämättömät ponnistuksensa tuottivatkin tuloksen, ja hänestä oli
tullut täydellinen kaunopuhuja.

Sekä puhujana että ihmisenä Demosthenes muistutti suuresti Periklestä.
Molemmat olivat niin kokonaan valtiollisen ja yhteiskunnallisen
aatteensa valtaamia, että heiltä ei riittänyt aikaa seuraelämään tai
olemuksensa ulkonaisen miellyttäväisyyden hoitamiseen. Demosthenesta
pidettiinkin yleisesti synkkänä ja kärtyisänä; sen johdosta, ettei
hän milloinkaan nauttinut viiniä, hänet leimattiin iloa vihaavaksi
»vedenjuojaksi.» — Olkoonpa sen asian laita miten hyvänsä — tämä
vaatimaton erakkoluonne oli joka tapauksessa todellinen ihmisystävä,
joka tunsi kutsumusta esiintyä ihmisten parissa vain silloin, kun
yhteinen hyvä oli kysymyksessä. Hänen rahakukkaronsa oli aina avoin
tarvitseville, monia hän oli hädän hetkellä auttanut, monia sotavankeja
ostanut orjuudesta omilla varoillaan. On väärin väittää sellaista
miestä katkeraksi ja ihmisiä halveksivaksi.

Sanoimme äsken, että Demosthenes myöskin puhujana eräissä suhteissa
muistutti Periklestä. Tämä koskee esityksen selvää ajatusjuoksua,
vakuuttavaa voimaa ja taiteellista valmiutta, vaan ei puheitten
esitystapaa. Perikles oli ylevän juhlallinen kuin suuri traagillinen
näyttelijä. Hän ei milloinkaan antautunut tunteen purkauksiin, ei
tehnyt mitään eleitä. Hän edusti niitä vanhanajan kansanpuhujia, joiden
perikuvana on _kättänsä viitan alla pitävä_ Solon. Demostheneella ei
ollut »olympolaisen» synnynnäistä arvokkuutta ja esiintymisvarmuutta.
Hän oli tulinen ja intohimoinen luonne, joka helposti kiihtyi.
Hän vastasi herjauksiin herjauksilla ja käytti kaikkia keinoja
halventaakseen vastustajaansa. Hän elehti, liikkui edestakaisin
puhujalavalla, hiljensi ja koroitti ääntään, joka toisinaan kiihtyi
huutamiseksikin, käytti puhuessaan vannomisia ja purskahti joskus
mielenliikutuksesta itkuun.

Hänen kykynsä vaikuttaa kuulijoihin oli aivan uskomaton. Se perustui
pohjimmiltaan siihen, että hän vuodatti koko tulisielunsa asiaan,
jonka oli ottanut ajaakseen, niin että hän ei jättänyt itselleen
eikä kuulijoilleen aikaa silmänräpäyksenkään epäilyyn. Hänen
kaunopuheisuutensa vyöryi valtavana virtana, joka tempasi kaikki
mukaansa eikä sekunninkaan ajaksi jättänyt kuulijaa koskemattomaksi.

Hän otti nyt käytäntöön kaiken tämän erinomaisen kaunopuheisuutensa
kehoittaakseen ateenalaisia varomaan viekasta makedonialaista. Hän näki
heidän taistelussaan Philipposta vastaan kaupunkitasavallan taistelun
yksinvaltaa vastaan, joka hänen käsityksensä mukaan merkitsi, että
vapaa, lakien mukaisesti hallittu valtio vastusti hirmuhallitsijan
mielivaltaa. Sillä hänen mielestään yksinvalta oli samaa kuin
hirmuvalta: »Jokainen yksinvaltias ja tyranni on vapauden vihollinen
ja lakien vastustaja.» Ateenan kansanvaltaa Demosthenes piti vapauden
ja oikeuden viimeisenä varustuksena pohjoisesta uhkaavaa sortovaltaa
vastaan.

Mutta hänen isänmaallisuutensa ei ulottunut Ateenan rajojen
ulkopuolelle. Ei ole syitä, joiden nojalla Demosthenesta voisi
pitää yleishelleenisen, koko kreikkalaismaailman käsittävän
isänmaallisuuden edustajana. Mutta yhtä väärin olisi pitää Philipposta
yleishelleeninä. Hän oli ajanut makedonialaista politiikkaa eikä
helleenistä — se käy selvästi ilmi kaikesta hänen teoistaan. Molemmat
suunnat saattoivat tosin sopivissa tilaisuuksissa koristella itseään
kauniilla yleishelleenisillä iskulauseilla, mutta helleeninen aate
ei Demostheneelle enempää kuin Philippoksellekaan ollut itsenäinen
päämäärä — se oli vain keino, jolla itsekkäät pyrkimykset voitiin
kullata.

Näin ollen oli kysymys siitä, kumpi puolue, Ateena vaiko Makedonia,
todella _kykeni_ edustamaan helleenien yhteistä asiaa, ottamaan
johdon käsiinsä, kun oli puolustettava Kreikan kaikkia valtioita idän
yhteistä vihollista vastaan ja vapautettava Hellas Persian kuninkaan
häpeällisestä ylivallasta, joka oli vahvistettu n.s. kuninkaanrauhalla.

Makedonian ja Ateenan kilpailu on itse asiassa Philippoksen ja
Demostheneen kaksintaistelua. Philippoksen asiaa puolusti Ateenassa
eräs toinen kaunopuhuja nimeltä Aiskhinēs, joka oli Demostheneen
vastakohta ja vastustaja. Aiskhineella oli puhujan ammatin luonnolliset
edellytykset, jotka Demostheneelta puuttuivat: hänellä oli voimailijan
vartalo, erinomaisen sujuva puhelahja sekä kaunis ja sointuva ääni,
jota hän aikaisemmin näyttelijänä oli harjoittanut ja kouluttanut, niin
että se teki aivan toisen vaikutuksen kuin Demostheneen kiihtymyksestä
kimeä äänensävy. Hän ei myöskään hyväksynyt intohimoista elehtimistä,
josta oli tullut Demostheneen toinen luonto.

Aiskhines oli päinvastoin kuin Demosthenes ruumiillisesti terve
ja voimakas ihminen, joka katseli elämää sen valoisalta puolelta.
Hän soveltui hyvin juhlivien ja juovien makedonialaisten pariin.
Hän kerskailikin olevansa »Philippoksen kestiystävä.» — »_Sinä_
Philippoksen kestiystävä!» Demosthenes huudahti. »Kaipa kai yhtä paljon
kuin palkolliset ja päivätyöläiset ovat vuokraajansa kestiystäviä.»

Syvä luonne Aiskhines ei ollut. Hän oli näyttelijä eikä muuksi
muuttunut, ja asia, jonka hän oli ottanut ajaakseen, oli hänen
mielestään vain osa, joka oli näyteltävä hyvin. Mutta hänellä oli kykyä
esittää ajatuksensa kauniilla ja sointuvalla kielellä.

Ajan pitkään Aiskhines ei kuitenkaan kyennyt pitämään puoliaan
kilpailijaansa vastaan. Demostheneen tulinen kaunopuheisuus vaimensi
kaiken arvostelun. Ateenalaiset näkivät vain vaarallisen Makedonian
Philippoksen, joka ryösti itselleen kaiken, »tämän valapattoisen,
uskottoman ihmisen, tämän roiston, joka on petoksella saavuttanut
valta-asemansa.»

Demosthenes piti Philipposta ateenalaisten verivihollisena, joka
suunnitteli Ateenan tuhoa. Niin rajattomasti hän pelkäsi »Pohjolan
barbaaria», että hän lopulla kehoitti mieluummin liittoutumaan itse
suurkuninkaan kanssa.

Itse asiassa Demosthenes oli arvostellut Philippoksen politiikkaa
aivan väärin. Makedonian kuningas tunsi todellisuudessa liian suurta
ihailua Kreikan etevintä sivistyskaupunkia kohtaan voidakseen
hautoa niin barbaarisia suunnitelmia kuin Demosthenes luuli hänen
tekevän. Philippoksen tarkoituksena oli tosin saada käsiinsä Ateenan
kuten muunkin Kreikan valtiollinen johto, mutta hänen tulevassa
suurvallassaan Ateenan oli määrä olla sivistyksellisenä perustana.
Hänellä oli myöskin tärkeä valtiollinen syy etsiä mieluummin
ateenalaisten ystävyyttä kuin tehdä heidät verivihollisikseen, ja
tämä syy oli heidän laivastonsa ja merikelpoisuutensa. Sillä alalla
makedonialaiset eivät voineet läheskään kilpailla heidän kanssaan.
Sentähden saattoi olla vaarallista, jos Ateena antautui Persian
kuninkaan käsiin.

Demostheneen vaikutusvalta kasvoi kuitenkin vuosi vuodelta, ja hän
hallitsi kansankokousta yhä täydellisemmin. Useita kertoja hänet
valittiin muihin Kreikan valtioihin meneviin lähetystöihin, ja
kaikkialla hän piti palopuheita makedonialaista rauhanhäiritsijää
vastaan. Hän sai ateenalaiset ryhtymään sotaisiin toimenpiteisiin
koettaen tehdä sodan Philipposta vastaan välttämättömäksi. Mutta
kuningas odotti vielä otollista hetkeä. Silloin Demosthenes alkoi
avoimesti puoltaa sotaa. Se tapahtui järjestyksessä kolmannessa hänen
kuuluisista »filippisistä puheistaan» eli »filippiikeistään»[44], joka
on »valtavin, intomielisin puhe, minkä Demosthenes itse ja kenties
kukaan puhuja maailmassa milloinkaan on pitänyt.»

»Meidän täytyy selvittää itsellemme», hän sanoi, »että Philippos vihaa
meitä, vihaa kaupunkiamme, maaperää, jolle se on rakennettu, kaikkia
sen asukkaita, niitäkin, joiden mieltä nyt hivelee hänen ystävyytensä,
mutta kaikista eniten hän vihaa vapaata hallitusmuotoamme. Ja siihen
hänellä on pätevät syynsä, sillä hän tietää erinomaisen hyvin, että
vaikka hän olisi saanut kaikki muut kansat kynsiinsä, ei hän voisi
olla varma saaliistaan, niin kauan kuin on olemassa yksikin sellainen
valtio, missä kansa on isäntänä omassa talossaan. Hän tietää, että
jos hänelle tapahtuisi onnettomuus, niin kaikki, jotka nyt ovat hänen
vallassaan, etsisivät apua ja suojaa meiltä. Sillä teidän tehtävänne,
ateenalaiset, on asettua estämään toisten ryöstönhalua, riistää
heiltä heidän saaliinsa ja auttaa kaikkia ihmisiä vapauteen.» Ja
milloin oli otollinen hetki tämän teon suorittamiselle, ellei nyt,
juuri nyt? »Sillä mitä enemmän Philippos saa levittää valtaansa, sitä
vaarallisemmaksi hän lopulta käy omalle vapaudellemme. Meidän on
tehtävä velvollisuutemme ja sekaannuttava asioiden kulkuun, milloin
tarvis vaatii. Ja meitä on jo kohdannut se, mitä _vapaat miehet_
nimittävät hädäksi. Ei kai ole tarkoitus, että meidän pitäisi odottaa
sitä, mikä orjien mielestä on hätää, nimittäin sortoa ja pahoinpitelyä?
Sillä jumalat varjelkoot, ettei meidän tarvitsisi _sitä_ kokea!»[45]

Sellainen puhe vaikutti vihdoin sen havainto-opetuksen vahvistamana,
jota Philippos itse tarjosi ateenalaisille ennen kaikkea Traakiassa.
Lysandroksen Hellespontoksen-retki oli vielä tuoreessa muistissa,
ja ateenalaiset tiesivät, mitä viljantuonnin ehkäiseminen heille
merkitsi. Traakian niemimaa oli — käyttääksemme nykyaikaista vertausta
— Ateenan merivallan Gibraltar.[46] Taloudelliselta kannalta oli
taistelun esineenä _meritie Mustalle merelle_, Ateenan merenkulun ja
kreikkalaisten leipäviljan hankinnan valtaväylä.

Hehkuvalla isänmaanrakkaudellaan ja ihailtavalla kaunopuheisuudellaan
Demosthenes luo loistoa Ateenan itsenäisyyden viimeisille päiville.
On vain vahinko, että tässä näytelmässä on niin paljon onttoja
korulauseita, että vapaus, jonka kunniaksi hän käyttelee vuoroin
rintaääniä, vuoroin itkuisia diskanttisäveleitä, oikeastaan on Kreikan
pikkuvaltioiden kallisarvoinen vapaus tuhota toisiaan. _Tätä_ vapautta
uhkasi nyt todellinen vaara. — »Kaikkien aikojen suurimmasta puhujasta»
tuntuu yhä enemmän vakiintuvan se käsitys, että hän oli suuri
kansanpuhuja ja asianajaja, mutta pieni valtiomies.

Mutta toiselta puolen: onkohan valtiomieheltä milloinkaan voitu
pyytää, että hän vapaaehtoisesti sallisi maansa joutua vieraan vallan
alaiseksi? Kaikkein vähimmin sitä voi odottaa kreikkalaiselta, joka
niin intohimoisesti piti kiinni pikkuvaltionsa itsehallintaoikeudesta.
Philipposta ja hänen suurta poikaansa Aleksanteria voi varmasti ihailla
tarvitsematta silti olla tuntematta samaa isänmaanystävä Demosthenesta
kohtaan, joka eli ja kuoli uskoen palavasti Ateenan kutsumukseen ja
kansanvallan pyhään asiaan.

       *       *       *       *       *

Demostehenes sai vihdoin käsiinsä Ateenan politiikan ylijohdon ja
hänen onnistui saada aikaan liitto Korinthoksen ja muutamien muitten
valtioitten kanssa Philipposta vastaan, Hän pyysi myöskin apua Susan
suurkuninkaalta.

Siellä oli Artakserkses II kuollut v. 358 hallittuaan lähes puoli
vuosisataa, ja hänen sijaansa oli tullut hänen nuorin poikansa
_Artakserkses III_ [47]. Virallisesti Demostheneen avunpyyntö tosin
tylysti torjuttiin, mutta salateitse kerrotaan persialaista kultaa
lähetetyn sota-avustukseksi Ateenan hallitusmiehille, myöskin
Demostheneelle. Vihdoin ateenalaiset eivät enää tahtoneet odottaa, vaan
julistivat Philippoksen rauhanrikkojaksi ja tuottivat hänelle tappion
meritaistelussa. Odotettu vastaus viipyi. Mutta vuonna 338 se annettiin
Khairōneian luona Boiotiassa.

Paljon oli nyt sen varassa, kenen puolelle Theba liittyisi.
Demostheneelle tuotti suuren riemuvoiton ja Philippoksen laskelmiin
arveluttavan aukon se, että suuren kaunopuhujan oli onnistunut
saada thebalaiset puolelleen. Khaironeian taistelussa Philippos
voitti kuitenkin käyttämällä taitavasti makedonialaista falangia.
Hyökkäyssivustan johdon hän uskoi 18-vuotiaalle pojalleen
Aleksanterille, jonka tukena oli kokeneita kenraaleja. Nuorukaisen
ratsastaessa ratkaisevaan hyökkäykseen thebalaisten pyhää joukkoa
vastaan Philippos itse piti toisella sivustalla huolen ateenalaisista
tehden valeliikkeitä, jotka saivat heidät luulemaan, että hän
aikoi lähteä pakoon. »Pyhä joukko» kaatui viimeiseen mieheen.
Liittoutuneitten urhoollisuus ei mahtanut mitään Philippoksen
ylivoimaiselle taktiikalle. Philippos oli saanut ratkaisevan yliotteen
myöskin sen nojalla, että hän itse johti koko joukkoaan, kun taas
vastapuolueen ylijohto oli jaettu ateenalaisten ja thebalaisten kesken.
Liittoutuneitten liikkeitä suunnittelivat yhteisissä neuvotteluissaan
heidän valtiomiehensä ja kenraalinsa, joista oikeastaan kukaan ei ollut
niin vaativan tehtävän tasalla.[48]

Vastoin tapaansa Philippos ei ajanut voitettuja takaa. Hän oli näet
jo ennen taistelun alkua asettanut itselleen toisen päämäärän kuin
vihollisen tuhoamisen: hän tahtoi saada aikaan sovinnon vihollisten
erään osan, ateenalaisten kanssa. Hänelle ei tuottanut etua —
päinvastoin — pakottaa ateenalaiset epätoivoiseen vastarintaan ja
työntää heidät suoraan suurkuninkaan syliin. Sen vuoksi nähtiin nyt,
miten voittaja itse heti taistelun jälkeen ojensi kätensä voitetuille
ja myönsi heille odottamattoman suotuisat rauhanehdot. Tosin heidän
täytyi hajoittaa meriliittonsa viimeisetkin rippeet ja luopua Traakian
rannikolta hankkimistaan alueista, mutta vapautensa ja itsehallintonsa
he saivat pitää, kun sitävastoin thebalaisten täytyi tyytyä siihen,
että heidän linnaansa asetettiin makedonialaista varusväkeä ja heitä
hallitsemaan Philippoksen kannattajien muodostama neuvosto. Khaironeian
luona vangiksi joutuneet ateenalaiset Philippos luovutti takaisin ilman
lunnaita, mutta vangitut thebalaiset hän myytätti orjiksi.

Ihmeekseen ateenalaisten täytyi todeta, että se käsitys, jonka he nyt
saivat voittajasta, ei lainkaan vastannut sitä kuvaa, jonka Demosthenes
oli aina heille esittänyt. Philippoksen lempeys — jota muuten ei juuri
voi pitää hänelle ominaisena — tuotti heille niin mieluisan yllätyksen,
että he pystyttivät kaupunkinsa torille häntä esittävän kuvapatsaan.
Ja kun Philippoksen oma poika tuli tuomaan kaatuneitten ateenalaisten
ruumiita kotiin, ihastui intomielinen kansa niin suuresti, että
sekä Philippokselle että Aleksanterille myönnettiin kaupungin
kansalaisoikeus.

       *       *       *       *       *

Voiton saatuaan Philippos aloitti suuren työnsä pyrkien yhdistämään
koko Kreikan ratkaisevaan taisteluun idän perivihollista vastaan.
Tämä suunnitelma saavutti voimakasta vastakaikua koko kreikkalaisessa
maailmassa. Sellaisen kostoretken ajatus ei ollut milloinkaan kuollut;
ja vaikkakin se uinuvana piili kansansielussa, se voitiin kuitenkin
helposti herättää. »Se oli», sanoo muuan etevä antiikin historian
tuntija, »helleeneille samaa kuin länsimaitten kristikunnalle
vuosisatoja kestävä taistelu uskottomia vastaan.» Ja mitä selvemmin
idän jättiläisen voimattomuus ja sisäinen hajanaisuus alkoi tulla
näkyviin, sitä lujemmaksi kasvoi luottamus sodan onnelliseen
päätökseen. Miten kauan pitikään sietää sitä häväistystä, että nämä
barbaarit pyrkivät esiintymään helleenien poliittisina holhoojina?

Nyt oli ilmestynyt se mies, joka kykeni kokoamaan Hellaan sotavoimat.
Philippos solmi ateenalaisten kanssa liiton, johon hän aikoi johtonsa
alaiseksi saada liittymään koko Kreikan. Peloponnesoksella siihen
liittyivät kaikki paitsi sparttalaiset. Kuu nämä kieltäytyivät
alistumasta muukalaisten valtaan, niin Philippos hävitti Lakonian
ja jakoi sparttalaisten muut alueet heidän naapuriensa kesken. Sen
jälkeen hän kehoitti kaikkia Kreikan manteren itsenäisiä valtioita
lähettämään edustajia Korinthoksessa pidettävään suureen kongressiin.
Siellä julistettiin yleinen maanrauha ja päätettiin perustaa _yleinen
helleenien liitto_. Philippoksesta tuli liiton ylipäällikkö ja
elinikäinen presidentti, jonka arvonimenä oli hegemoni.

Se haave, josta helleenien parhaat miehet kaikkina aikoina olivat
uneksineet, oli siis nyt toteutunut, vaikkakin toisella tavalla, kuin
he olivat kuvitelleet. Kreikka ei milloinkaan ennen ollut esiintynyt
niin yhtenäisenä kokonaisuutena kuin nyt. Tähän loppuivat alinomaiset,
kuluttavat veljessodat. Tämä Philippoksen nerouden ja rautaisen
tahdon uusi valtiollinen luomus joutui kestämään sarjan vaikeita
koettelemuksia, kunnes roomalaisten ylivoima sen vihdoin kukisti.

Khaironeian taistelussa maakuntavaltio oli voittanut kaupunkivaltion.
Mutta kunnallisella valtiolla oli Kreikassa liian syvät juuret,
jotta se olisi voitu perin pohjin hävittää sen maaperästä. Kreikasta
ei sentähden milloinkaan tullut makedonialaista maakuntaa. Mutta
_poliittisena_ laitoksena kaupunkivaltio on kuollut.

       *       *       *       *       *

Suoritettuaan järjestelytyönsä Philippos palasi Makedoniaan ryhtyen
tarmokkaasti varustamaan sotaa Persiaa vastaan. Siellä Artakserkses
III:n verinen hallitus oli päättynyt samana vuonna, jolloin Philippos
sai Kreikan valtaansa. Muuan suurkuninkaan sotapäällikkö oli
myrkyttämällä vapauttanut maailman hirmuvaltiaasta ja hänen sijaansa
kohottanut valtaistuimelle erään hänen sukulaisensa, joka oli nimeltään
Dareios III, luonteeltaan lempeä ja hienotunteinen mies.

Philippoksen suuren sotaretken lähimpänä päämääränä piti olla
joonialaisten vapauttaminen Persian ylivallasta. Keväällä 336 hän
lähetti 10 000 miehen suuruisen etujoukon Vähään-Aasiaan ja aikoi
itse saapua pääjoukon keralla myöhemmin. Mutta ennenkuin tämä oli
ennättänyt tapahtua, hänet surmattiin tyttärensä häissä. Murhamies
oli muuan nuori ylhäinen makedonialainen, jota Philippoksen toisen
puolison läheisen sukulaisen kerrotaan inhoittavasti herjanneen.
Nuorukaisen katkeruutta sen johdosta, ettei kuningas ollut kohdellut
häntä oikeudenmukaisesti, Philippoksen vihamiehet olivat yllyttäneet.
Todennäköisesti oli teon suunnitellut Philippoksen ensimmäinen puoliso,
kostonhimoinen, pirullinen Olympias suuttuneena siitä, että hänet oli
hylätty. Myöskin Dareios-kuningas kerskaili julkisissa kirjoituksissaan
olevansa murhan alkuunpanija. Emme kuitenkaan tiedä, onko tämä totta.
Luultavana sitä ei pidetä. Joka tapauksessa hän pysyi väitteessään
vieläpä eräässä Aleksanterille lähettämässään kirjeessä, joka muutenkin
oli sanamuodoltaan kopea ja loukkaava. Hän voi mielestänsä antautua
sellaisiin tunteenpurkauksiin, kun Makedonian taholta ei enää muka
vaara uhannut.

Heti murhatyön jälkeen vainajan ystävät pistivät kuoliaaksi
Philippoksen murhaajat, ja ne heidän rikostoverinsa, jotka saatiin
ilmi, Aleksanteri tuomitsi kuolemaan. Hän käytti myöskin tilaisuutta
hyväkseen raivaten samaa keinoa käyttäen tieltään muutamia sukulaisia,
jotka kilpailivat hänen kanssaan kruunusta. Heidät tuomittiin
osallisuudesta hänen isäänsä vastaan tehtyyn salaliittoon.

       *       *       *       *       *

Makedonian Philipposta on eri aikoina arvosteltu hyvin eri lailla.
Historian tuomarit ovat kauan katselleet häntä Demostheneen silmillä;
ja niissäkin tapauksissa, jolloin ei ole suorastaan menetelty näin,
häntä on arvosteltu _Ateenan_ politiikan kannalta. Vasta meidän
aikanamme on alettu huomata, että hänhän oli _Makedonian_ kuningas ja
että häntä on siis arvosteltava makedonialaisten kannalta hallitsijana,
joka pyrki luomaan oman valtakuntansa suureksi ja mahtavaksi. Mutta
hänen politiikkansa ei pysähtynyt tähän: hän tahtoi tehdä Makedonian
voimakkaaksi kyetäkseen siten tarjoamaan kaikille helleeneille pätevän
johtajan sen maailmanhistoriallisen tehtävän suorittamiseen, joka oli
heille uskottu aina Kreikan suuruudenajan syntymähetkestä saakka.
Ja senvuoksi Philippoksen elämäntyötä voi hyvin arvostella ei yksin
_makedonialaiselta_, vaan myös _helleeniseltä_ kannalta.


Kirjallisuutta, joka liittyy tähän ja seuraavaan lukuun.

Julius Kaerst, Geschichte des Hellenismus: 2 osaa.

Tähän lukuun:

Arnold Schaefer, Demosthenes und seine Zeit: 3 nid.

C.A.F. Brückner, König Philipp und die hellenischen Staaten.

Walther Kranz, Demosthenes und Philipp.




ALEKSANTERI SUURI.


Siinä historian näytelmän kohtauksessa, missä Makedonian Aleksanteri
ensi kerran esiintyy, hän on vielä vallaton, huimapäinen poika.
Mutta jo silloin hän tietää, miten muita on hallittava. Sentähden
sisältyykin vertauskuva kertomukseen siitä, miten hän taltuttaa
hurjan thessalialaisen sotaoriin nimeltä Buképhalos, jota etevimmät
ratsastajat ovat turhaan koettaneet opettaa. Hevonen on niin vauhko ja
hurja, ettei kukaan voi päästä sen selkään. Philippos määrää silloin,
että eläin on lähetettävä pois, koska siihen ei opetus pysty.

Mutta silloin nuori Aleksanteri pyytää saada yrittää. Hän tarttuu
virman varsan ohjaksiin, taputtelee sitä ja puhelee sille
rauhoittavasti — ja äkkiä hän istuu Bukephaloksen selässä. Se on käynyt
päinsä siten, että hän talutti hevosen suoraan aurinkoa kohti, jotta se
ei näkisi omaa varjoaan. Poika on näet huomannut, että ori pelkää juuri
sitä.

Tuntiessaan ratsastajan selässään Bukephalos syöksähtää hurjaan
laukkaan ja on pian hävinnyt säikähtyneen hovin näkyvistä. Kaikki
valmistautuvat siihen, etteivät enää milloinkaan näe prinssiä elävänä.

Hetken kuluttua ilmestyy päinvastaiselta suunnalta ratsumies, joka
ohjaa juoksijaansa tyynesti ja varmasti. Ratsastaja on Aleksanteri.

Siitä ajasta lähtien Bukephalos kantoi uskollisesti nuorta isäntäänsä.
Mutta kenenkään muun ei kannattanut yrittääkään päästä sen selkään.[49]

Makedonian Philippoksen poikaa ympäröi sädekehänä nuorekas tarmo
ja valoisa helleeninen poikamaisuus. Hän on maailman suurin
seikkailusankari ja hän on niitä historian valiohenkilöitä, jotka
aina pysyvät nuorina. Hän on yli-ihminen, jossa älyn ja tahdonvoiman
panokset ovat harvinaisen sopusointuisesti tasapainossa. Tahtominen
merkitsi hänelle toimimista. Mutta kaikkeen tähän valoisaan ja
vapauttavaan yhtyy tässä verrattomassa nuorukaishahmossa intohimoinen
piirre, jonka hän on perinyt äidiltään, _Olympiaalta_.

Olympias oli vuorisen, Epeiroksen kuninkaan tytär, samaa verta kuin
meidän aikamme urhoolliset mutta kostonhimoiset albanialaiset.[50]
Epeiroksen kuten Traakiankin naiset olivat kuuluisia hurjista
uskonnollisen hurmion kohtauksistaan Dionysoksen juhlissa, joita heidän
syrjäisillä vuoriseuduillaan vietettiin. Ja Olympias, joka oli kiivas
ja intohimoinen nainen, tuntuu olleen erikoisen altis tällaiselle
uskonnolliselle kiihtymykselle. Hänen kerrotaan harrastaneen loitsuja
ja taikamenoja ja huvikseen tanssineen antaen käärmeitten kiemurrella
kaulansa ja päänsä ympärillä. Hän oli, käyttääksemme erään saksalaisen
historioitsijan kuvausta, »aito barbaarityyppi, naarassusi, joka
suuttuessaan näytti hampaitaan.» Perimätiedon mukaan hän polveutui itse
Akhilleuksesta.

Ei ole ihme, jos hänen miehensä ajanmittaan arveli hänessä olevan
sisua liiaksikin. Ja kun toinen nainen, eräs ylhäinen makedoniatar,
sekaantui peliin, tämä nainen sai helposti aikaan sen, että Philippos
hylkäsi Olympiaan. Mutta tästä teosta aiheutui ankaria ristiriitoja
Philippoksen ja hänen poikansa välillä. Philippoksen ja hänen toisen
puolisonsa häissä — siihen aikaan, jolloin kuningas varusteli
Persianretkeä — syntyi uhkaava kohtaus, kun uuden kuningattaren setä
oli kyllin tahditon rukoillakseen juomamaljan ääressä jumalia, että
uudesta avioliitosta syntyisi Makedonian valtaistuimen _laillinen_
perijä. Aleksanteri huudahti silloin raivoissaan: »Vai nimität sinä
minua julkisesti äpäräksi!» ja heitti juomapikarinsa vasten edellisen
puhujan kalloa.

Suunniltaan raivosta Philippos ryntää silloin pystyyn ja syöksyy
paljastetuin miekoin omaa poikaansa kohti, mutta kun hänen järkensä on
juominkien sumentama, hän horjahtaa kumoon. Se pelastaa Aleksanterin
hengen ja kohtaus päättyy nuoren ruhtinaan lausumiin katkeriin
sanoihin: »Siinä nyt makaa mies, joka varustautuu lähtemään Euroopasta
Aasiaan, mutta ei edes kykene kulkemaan pöydästä toiseen vakavin
askelin.»

Aleksanteri lähti nyt Makedoniasta yhdessä äitinsä kanssa. Myöhemmin
isä ja poika kuitenkin tekivät sovinnon. Mutta Olympias ei milloinkaan
unohtanut, että hänet oli hylätty ja häväisty, ja hän yllytti sekä
veljeään että poikaansa Philipposta vastaan.

Ilman äidiltä perimäänsä intohimon synkkää suonta Aleksanterista ei
olisi tullut sitä nerokasta persoonallisuutta, mikä hän oli; ilman
sitä hänen miltei yli-inhimilliset saavutuksensa historian näyttämöllä
olisivat selittämättömiä. Mutta vielä tänä päivänä hänestä lausutaan
vaihtelevia mielipiteitä aina sen mukaan, kiintyykö arvostelijan huomio
enemmän hänen olemuksensa valoisaan vai synkkään puoleen.

Philippos antoi pojalleen parhaan kasvatuksen, mikä siihen aikaan
oli saatavissa. Hän valitsi itsensä Aristoteleen perehdyttämään
kolmentoistavuotiasta nuorukaista helleeniseen sivistykseen.
Monipuolinen tiedemies herätti oppilaassaan rakkauden kreikkalaiseen
runouteen, ennen kaikkea Homerokseen, mikä ilmeni Aleksanterissa hänen
koko ikänsä. Sotaretkillään nuori sankari kuljetti mukanaan Iliasta
kultaisessa lippaassa, jota hän öisin säilytti päänalusensa alla
miekkansa vieressä.

Aleksanteri oli erittäin kiintynyt opettajaansa ja sanoi pitävänsä
häntä yhtä suuressa arvossa kuin omaa isäänsä, sillä kuningas Philippos
oli tosin antanut hänelle elämän, mutta Aristoteles oli opettanut häntä
elämään arvokkaalla tavalla.




ALEKSANTERI LUJITTAA VALTAISTUIMENSA.


Isänsä äkkiä kuollessa Aleksanteri oli vain kaksikymmenvuotias. Tällöin
ei ollut kysymys ainoastaan isän jättämän perinnön vastaanottamisesta
— nuorukaisen täytyi osoittaa, että hänellä oli kylliksi tarmoa ja
voimaa säilyttääkseen kuningaskruununsa. Monissa osissa Kreikkaa
ilmeni näet pyrkimyksiä käyttämään hallitsijanvaihdoksen tarjoamaa
tilaisuutta Makedonian johtovallasta vapautumiseen. Näitten
pyrkimysten keskipisteenä oli Ateena. Khaironeian taistelun jälkeinen,
Philippoksen jalomielisyyden herättämä innostus oli siellä pian
haihtunut, ja Demostheneen oli onnistunut saada mieliala muuttumaan.
Mutta Philippoksen eläessä kansankiihoittajien täytyi koreasti pysyä
nahoissaan. Se oli Kreikan monille riitapukareille vaikeata aikaa.
Heiltä oli riistetty kaikki mahdollisuudet keskinäisiin kahakkoihin.
»Tyranni» ylläpiti häikäilemättä maanrauhaa.

Mutta eräänä päivänä Ateenaan saapui ilosanoma: »Philippos on
murhattu!» Makedonian valtiollinen merkitys oli, kuten kerran Theban,
perustunut yhteen ainoaan mieheen. Nyt nähtiin, oliko tämä ainoa
saanut arvoisensa seuraajan, vai oliko Makedonian johtovalta tuomittu
kukistumaan samoista syistä kuin Thebankin. Useimmat arvelivat
näin käyvän. Etenkin Demosthenes toivoi, että sijalle saataisiin
Ateenan hegemonia. Heti saatuaan tiedon Philippoksen kuolemasta hän
saapui juhlapukuisena kansankokoukseen, onnitteli maanmiehiään,
jotka olivat vapautuneet vaarallisimmasta vihollisestaan, ja ylisti
»tyranninmurhaajan» urotyötä pilviin saakka. Sitten hän alkoi herjata
Aleksanteria, käytti hänestä nimeä Margitēs — kreikkalaisen kansantarun
tyhmä ja omahyväinen henkilö — ja julisti maanmiehilleen, että »tyhmän
nulikan» taholta ei vaara voinut uhata. Näin ainakin Aiskhines kertoo.
Mutta on muistettava, millaisessa suhteessa tämä todistajamme oli
Demostheneeseen.

Kaikissa Kreikan valtioissa pidettiin samanlaisia kokouksia ja puheita,
ja päätöksiä tehtiin Makedonian tyrannivaltaa vastaan.

Mutta salaman nopeudella Aleksanteri hyökkäsi Boiotiaan keskelle
politikoivia tasavaltalaisia. Ennenkuin nämä ennättivät tulla
tajuihinsa, oli »penikka», joksi Demosteneksen myöskin kerrotaan
häntä nimittäneen, osoittanut olevansa nuori leijona. Se ei karjunut
— se vain kohotti käpälänsä valmiina iskemään seuraavassa hetkessä.
Silloin vapisivat kaikki, jotka olivat aikoneet nousta kapinaan nuorta
hallitsijaa vastaan. Makedoniasta luopumisen ajatuskin oli hävinnyt,
ja ateenalaiset huomasivat parhaaksi pyytää häneltä nöyrin sanoin
anteeksi. Sen jälkeen hän kutsui helleenisen liiton edustajat koolle
Korinthokseen ja vahvistutti henkilökohtaisen johtovaltansa. Ainoastaan
sparttalaiset pysyivät poissa nyt kuten ennenkin.

Aleksanterin oleskellessa Korinthoksessa kreikkalaiset osoittivat
monin tavoin ihailuansa nuorta sankaria kohtaan. Sinne saapui joka
taholta valtiomiehiä, filosofeja ja taiteilijoita, jotka tungeksivat
hänen ympärillään saadakseen kuulla sanan hänen suustaan tai edes
nähdäkseen vilahduksen hänestä. Ainoastaan kyynikko Diogenes pysytteli
välinpitämättömänä tynnyrissään kaupungin ulkopuolella. Mutta kun
hänellä ei ollut halua lähteä katsomaan Aleksanteria, tulikin
Aleksanteri hänen luokseen.

Nuori kuningas oli perinyt isänsä suuren suunnitelman ryhtyä
loppuratkaisuun idän vihollisen kanssa. Mutta ennenkuin hän pani
toimeen tämän suuren aikeensa, hän tahtoi saada täyden varmuuden siitä,
ettei hänen kimppuunsa hyökätty selkäpuolelta. Makedonian länsi- ja
itäpuolella, Illyriassa ja Traakiassa, asui näet kansoja, jotka aina
olivat olleet hieman uskottomia naapureita. Heti saadessaan tiedon
Philippoksen kuolemasta ne alkoivat liikehtiä. Näitä kansanheimoja
vastaan Aleksanteri lähti sotaretkelle, joka ulottui aina Tonavaan
asti. Vieläpä hän eräänä yönä kulki tämän suurimman siihen asti
tunnetun Euroopan joen yli. Sekä jalka- että ratsuväki kuljetettiin
veneillä toiselle puolelle. Täten hän herätti joen toisella rannalla
asuvassa väestössä sellaista kauhua, että se pakeni jättäen kaiken
omaisuutensa vihollisen käsiin. Aleksanteri osoitti jo tällä
sotaretkellä kaikkia niitä sotapäällikön ominaisuuksia, jotka sitten
tekivät hänestä Aasian voittajan: valmistusten ja tiedustelujen
perusteellisuutta, joka on harvinaista niin tuliselle luonteelle,
mestarillista maaston hyväksi käyttöä, yllättävän nopeita sotaliikkeitä
ja — kun hetki oli tullut — hyökkäyksissä keskitettyä voimaa. Ja täällä
nuorukainen oli yksinään johtajana. Sotia kokenut Parmēnion, hänen
isänsä uskollinen apulainen, joka Aleksanterin kanssa jakaa kunnian
Aasian voitoista, ei ottanut osaa Balkanin sotaretkeen — hän oli
Vähässä-Aasiassa.

Aleksanterin sotatoimet herättivät kaikkialla niin suurta kauhua, että
kaikki ne Traakian kansat, joita ei vielä oltu kukistettu, lähettivät
hänen luokseen lähettiläitä, jotka tarjosivat lahjoja tai veroa ja
pyysivät rauhaa. Ja Aleksanteri otti heidät armoihinsa. Hän oli
tyytyväinen saatuaan nämä kansanheimot sellaisen pelon valtaan, että
ne eivät uskaltaneet kapinoida, kun hän oli lähtenyt kauas Aasiaan.
Varmuuden vuoksi hän valitsi äsken kukistettujen naapurikansojen
ylimyksistä tarmokkaimmat ja otti heidät mukaansa Aasiaan.

Aleksanterin maine oli nyt tunkeutunut aina kelttien asumiin
vuoriseutuihin saakka Adrian meren pohjoispuolelle. Muuan silloinen
silminnäkijä kertoo heistä, että he »olivat kasvultaan kookkaita ja
heillä oli suuret ajatukset itsestään.» Koska he olivat vihoissa
Adrian meren koillisrannikolla asuvien illyrialaisten kanssa, jotka
Aleksanteri oli voittanut, he lähettivät nyt lähettiläitä päästäkseen
mahtavan kuninkaan ystäviksi. Aleksanteri kestitsi heitä loistavasti
ja kysyi pidoissa, mitä he eniten pelkäsivät. Hän tietenkin toivoi
saavansa kuulla kaunopuheisia sanoja siitä kauhusta, jota hänen
urotyönsä kaikkialla olivat herättäneet. Mutta sen sijaan hän sai
ylpeän vastauksen: »Me emme pelkää ketään ihmistä emmekä mitään vaaraa
paitsi yksin sitä, että taivas putoaa päällemme.» Kuitenkin lähettiläät
olivat samalla kyllin valtioviisaita ymmärtääkseen yskän ja lisäsivät:
»Mutta sinun kaltaisesi sankarin ystävyyttä me pidämme kaikkein
suurimmassa arvossa.» Aleksanteri nimitti heitä silloin ystävikseen ja
liittolaisikseen ja antoi heille jäähyväisiksi runsaita lahjoja.

Mutta joka tapauksessa hän arveli, että keltit olivat aikamoisia
suunsoittajia.

       *       *       *       *       *

Juuri saavutettuaan sotaretkensä päämäärän Aleksanteri saa tiedon,
että Kreikassa on puhjennut vaarallinen kapina. Helleenien keskuuteen
on kulovalkean tavoin levinnyt huhu, että Aleksanteri on kuolettavasti
haavoittunut ja hänen joukkonsa tuhoutunut. Demosthenes on jälleen
astunut puhujalavalle ja alkanut puoltaa Kreikan kansojen vapautta.
Thebalaiset ovat julistautuneet itsenäisiksi ja piirittävät parhaillaan
linnansa makedonialaista varusväkeä. Kaikki vuoret ja laaksot
kajahtelevat vihaa makedonialaisia vastaan. Nämä ovatkin monin paikoin
tehneet itsensä syypäiksi mielivaltaan ja loukkauksiin harjoittaessaan
uutta valtaansa. Kapina, joka oli uhannut puhjeta Philippoksen kuoleman
jälkeen, on nyt leimahtanut ilmi liekkiin.

Dareios oli kaiken takana lietsoen tyytymättömyyttä. Jakelemalla
rahoja, joitten välittäjänä suureksi osaksi toimi Demosthenes, oli
Persian kuninkaan onnistunut yllyttää thebalaiset kapinaan. Pelopidaan
päivien muistot heräsivät heidän keskuudessaan uudelleen eloon.

Kapinalliset näkivät pian, että Aleksanteri eli. Äkkiä hän on
vahvoine joukkoineen Theban muurien ulkopuolella. Hän tarjoutuu
ottamaan kaupungin asukkaat jälleen armoihinsa ja liittoonsa, jos
kapinan alkuunpanijat luovutetaan hänelle. Mutta hän saa ylimielisen
ja ivallisen vastauksen: thebalaiset vaativat, että Aleksanterin
päinvastoin on luovutettava kaksi sotapäällikköään, ja he kehoittavat
yhtymään liittoonsa jokaista, joka yhdessä heidän ja Persian kuninkaan
kanssa tahtoo vapauttaa Kreikan sen hirmuvaltiaasta.

Sitä vastausta Aleksanteri ei ikinä voinut antaa anteeksi. Nyt
hän päästi sodan ukkosen valloilleen Theban ja sen asukkaitten
tuhoksi. Syttyi verinen taistelu. Makedonialaisia raivostutti
itsepäinen vastarinta, mutta vielä pahempaa jälkeä tekivät heidän
apujoukkonsa, jotka olivat kotoisin muista osista Kreikkaa ja
Boiotian pikkukaupungeista, sillä ne paloivat halusta saada
vuorostaan kostaa kaiken, mitä olivat muinoin kärsineet thebalaisten
ylimielisyyden vuoksi. Ainoakaan thebalainen, joka kykeni käyttämään
aseita, ei pyytänyt armoa. Mutta sodan kauhut kohtasivat kaikkia
ikään tai sukupuoleen katsomatta. Eivät edes temppelit suojanneet
verenvuodatukselta. Liittoutuneet kreikkalaiset vaativat vihoissaan,
että Theba oli hävitettävä maan tasalle ja kaikki sen asukkaat,
miehet, naiset ja lapset myytävä orjiksi. Ja Aleksanteri noudatti
heidän toivomustaan. Ainoastaan runoilija Pindaroksen talo jätettiin
kuninkaan käskystä koskematta ja hänen jälkeläisensä säästettiin.
Laulajan ylistämien kuningasten jälkeläinen ja ihailija osoitti täten
kunnioitustaan suurelle runoilijalle.

Kansa, joka tuskin miespolvea aikaisemmin oli ollut Hellaan valtiaana,
oli joutunut kaamean kohtalon uhriksi. Epaminondaan ja »pyhän
joukon» kotipaikka oli pyyhitty pois maan pinnalta. Milloinkaan ei
Hellasta ollut kohdannut niin hirvittävä onnettomuus, ja se teki
kaikkialla järkyttävän vaikutuksen. Tuntui siltä, sanoi muuan sen ajan
kaunopuhuja, kuin Zeus olisi temmannut kuun taivaankannelta. Hellaan
aurinko, Ateena, säteili tosin vielä, mutta kuka saattoi sanoa, kuinka
kauan?

Juuri Ateenasta Aleksanterin oli etsittävä ne, jotka olivat
hoidelleet thebalaisten kapinan johtolankoja. Sen hän tiesikin aivan
hyvin, mutta hän toivoi kuten aikaisemmin isänsä voivansa säästää
Hellaan auringon ja sivistyskehdon. Hän _voikin_ sen tehdä, sillä
ateenalaiset eivät onneksi olleet vielä ehtineet julkisesti osoittaa
vihamielisyyttään häntä kohtaan — niin yllättävän nopeasti Theban tuho
oli tapahtunut. Kun ateenalaiset sitten olivat niin valtioviisaita,
että lähetystön kautta onnittelivat Aleksanteria Traakiasta paluun
ja Theban kapinoitsijain kukistamisen johdosta, niin tämän kauniin
kunnianosoituksen esine voi näytellä tyyneyttä. Hän antoi kaiken
anteeksi sillä ehdolla, että hänelle luovutettaisiin Demosthenes
ja muutamia muita makedonialaisvastaisen politiikan tärkeimpiä
johtomiehiä. Ja kun ateenalaiset kieltäytyivät tästä, Aleksanteri
lopuksi luopui siitäkin vaatimuksestaan ja tyytyi siihen, että tuo
leppymättömistä leppymättömin mies ajettiin maanpakoon. Demosthenes
lähti silloin Aasiaan ja antautui Dareioksen palvelukseen.

Kun Aleksanteri nyt oli varma siitä, että hänen selkäpuolensa oli
turvattu, hän palasi Makedoniaan jatkamaan varustuksiansa Persiaa
vastaan.




KREIKKALAISTEN KOSTORETKI PERSIAAN.


Vuonna 334 Aleksanteri meni yli Hellespontoksen, meni koskaan
palaamatta. 35-tuhantinen sotajoukko mukanaan hän lähti sotaan
vapauttaakseen helleenit suurkuninkaan valtiollisesta holhouksesta.
Valtakunta, jonka kimppuun Aleksanteri kävi, oli ainakin viisikymmentä
kertaa niin suuri kuin hänen omansa, ja sen asukasmäärä oli varmasti
noin kaksikymmenkertainen. Se ulottui Hellespontoksesta Intian viiden
virran maahan, Aral-järvestä Niilin katarakteille. Siinä oli jäätävän
kylmän ja hehkuvan kuuman seutuja ja kaiken rotuisia, kaiken kielisiä
ja uskoisia ihmisiä. Suurkuninkaan tahto oli ainoa näitä maita
yhdistävä side.

Vähäiset olivat ne voimat, mitkä kreikkalaisilla oli asettaa
suurkuninkaan äärettömiä kansanjoukkoja ja ehtymättömiltä näyttäviä
rikkauksia vastaan. Mutta toiselta puolen Persian puolustusjoukoilla
oli suuret heikkoutensa: niillä ei ollut ollenkaan sitä eheyttä
ja keskinäistä lujaa yhteyttä, mikä makedonialaisille joukoille
oli ominaista, ja asekuntoisuudessa ne eivät läheskään vetäneet
näille vertoja. Persialaisten muonituslaitoksen järjestelyssä
oli samoin paljon toivomisen varaa. Tässä suhteessa Persian
valtakunnassa ylipäänsä oli suuria puutteita. Jättiläiset ovat
taistelussa raskasliikkeisiä ja kankeita. Odysseus veti pitemmän
korren kykloopin kanssa taistellessaan, ja Daavid voitti Goljatin.
Jättiläisvaltakunnan, joka on lähes Euroopan kokoinen, on vaikea
koota voimansa yhteen kohtaan ja vielä vaikeampi suojella kaikkia
rajojaan. Maailmanvaltakunnan strategisena voimana sitävastoin olivat
viholliselle näköjään voittamattomat maastovaikeudet: hehkuvankuumat
erämaat ja pilvenkorkuiset vuorijonot, jotka tuntuivat ilkkuvan
jokaista ajatusta kuljettaa siellä suurehkoja sotajoukkoja. Babylonista
nähtynä Dareioksesta sentähden tuo maahan hyökkääjä näytti kääpiöltä,
jonka suuruudenhulluus oli vallannut. Kuten nukkuva jättiläinen lepäsi
hänen suuren suuri valtakuntansa kaikessa rauhassa. Jättiläinen ei
edes hätkähtänyt, kun helleenit — »ryövärijoukot», kuten Dareios heitä
nimitti — astuivat Aasian maankamaralle.

Vaarallisin Aleksanterille oli kuitenkin persialaisten ylivoimaisuus
merellä, sillä aina oli olemassa vaara, että heidän laivastonsa
voisi purjehtia Kreikkaan, nostattaa kapinoita ja siten pakottaa
Aleksanterin keskeyttämään sotatoimet Aasiassa, aivan kuin Agesilaos
oli saanut tehdä kuusikymmentä vuotta aikaisemmin. Aleksanteri koetti
estää suunnitelmainsa tuon takia myttyyn menemisen panemalla toimeen
nerokkaan strategisen perusajatuksensa: _ensin ottaa valtaansa kaikki
Persian Välimeren rantamaat ja vasta sitten tunkeutua sisämaahan_.
Tätenhän Persian laivastolta riistettiin sen toiminnan tukikohta, se
joutui kodittomaksi ja satamattomaksi ja siten sen oli mahdotonta saada
uutta miehistöä ja hankkia kaikkinaisia tarpeita. Ratkaiseva taistelu
oli käytävä maalla. Maalla saataisiin voitto myös suurkuninkaan
laivastosta johdonmukaisesti toimeenpannun mannermaansulkemuksen
avulla. Aleksanteri ei ainoastaan pyrkinyt voittoon, hän teki,
mikäli mahdollista, edeltäkäsin tyhjäksi jokaisen häviön vaaran.
Täten hän osoitti suurenmoista todellisuustajuntaa, näytti, että hän
ei ollut ainoastaan kunnianhimoinen nuorukainen, vaan myös nerokas
reaalipoliitikko.

Persian laivaston passiivinen asenne jo alussa, kun Aleksanteri oli
aikeissa viedä joukkonsa yli Hellespontoksen, kuitenkin ihmetyttää.
Hän sai toimia aivan häiriytymättä sen johdosta, että Aasian
puoleinen ranta oli jo Philippoksen sinne lähettämän[51] etujoukon
miehittämä. Kuitenkin olisi varmasti Persian laivastolle, jos se olisi
ajoissa tullut paikalle, ollut helppo lyödä hajalle makedonialainen
sotalaivasto ja tehdä mahdottomaksi kreikkalaisten joukkojen
ylivieminen. Oliko tämä persialaisen ylipäällikön ensimmäinen erehdys,
vai luultiinko, että tuo rohkea maahanhyökkääjä olisi paljon helpompi
murskata, kunhan vain hän oli varmasti Aasian maaperällä kotimaastaan
eristettynä? Tämä suunnitelma oli joka tapauksessa Persian armeijan
etevimmällä sotapäälliköllä, kreikkalaisella _Mémnōnilla_: Hän kehoitti
välttämään taistelua, jota varmasti voi olettaa Aleksanterin toivovan.
Eiväthän kreikkalaiset voineet olla varustettuja elintarpeilla kuin
vain lyhyttä aikaa varten. Paras keino heidän lannistamisekseen olisi
sentähden, että Persian sotajoukko peräytyisi samalla hävittäen omaa
maataan ja houkuttelisi vihollisen perässään hävitettyihin seutuihin,
missä tällä ei olisi mistä elää. Samaan aikaan Persian laivaston tulisi
katkaista kaikki yhteys Aleksanterin kotimaahan ja siirtää sota sinne.
Mutta sotaneuvostossa Vähän-Aasian persialaiset satraapit hylkäsivät
peräytymisajatuksen häpeällisenä ja kuiskailivat toisilleen, korvaan,
että Memnon vain halusi pitkittää sotaa tullakseen suurkuninkaalle
yhäkin tärkeämmäksi. Ja oman maan, hävittäminen — sehän merkitsi
satraappien tulojen vallan arveluttavaa kutistumista, niin, voisipa
käydä kuten Agesilaoksen aikoihin, että »satraapit eivät voineet
hankkia itselleen kunnollista päivällistä omassa maassaan». »Ei»,
selitti, eräs heistä, »minä en salli poltettavan ainoatakaan taloa
satraappikunnassani.»

Päätettiin siis odottaa Aleksanteria Graneikos-virralla; tämä on
pieni joki, joka saa alkunsa Ida-vuorelta ja virtaa pohjoista kohti
Marmaramereen. Graneikos oli niin matala, että sen yli voi kahlata
useissa kohdin sen paikan lähellä, minne persialaiset olivat
asettuneet. Mutta itäranta oli sangen jyrkkä tarjoten hyökkäävälle
viholliselle vaikeuksia. Persialaiset kuitenkin tekivät sen virheen,
että, asettivat ratsumiehensä lähimmäksi joenäyrästä, mistä, nämä eivät
voineet tehdä hyökkäyksiä. Ratsuväen taakse he asettivat jalkaväkeä,
jonka muodostivat kreikkalaiset palkkajoukot. Tästä johtui, että näitä,
sotajoukon parasta osaa, ei voitu käyttää taistelun ratkaisevana
hetkenä.

Parmenion neuvoi Aleksanteria antamaan sotilastensa levätä yön, mutta
nuori kuningas ei tahtonut kuulla puhuttavankaan viivytyksestä, mikä
voisi heikentää kreikkalaisten rohkeutta ja vahvistaa vihollisen
luottamusta. Ja niille, jotka pitivät aivan liian uskaliaana kulkea
vihollisen nähden yli joen, hän sanoi: »Hellespontos häpeäisi, että
päästi meidät ylitseen, jos me arastelisimme tätä puroa.» Hän päätti
marssikolonnista heti kehittää taistelurintaman. Tälläkin kertaa »vino
rintama» oli tuottava voiton. Makedonialaisen ratsuväen etunenässä
hyökkäyssivustalla Aleksanteri itse riensi yli joen ja ryntäsi
vastustamattomalla voimalla jyrkkää rantaa ylös. Missä taistelun
tuoksina oli kiivain, siellä hänen valkean kypäräntöyhtönsä nähtiin
hulmuavan. Ankarassa kamppailussa hänen keihäänsä meni pirstoiksi, ja
tuskin hän oli saanut uuden, kun eräs persialainen ruhtinas, Dareioksen
oma vävy, ratsumiesten etunenässä syöksi hänen kimppuunsa ja haavoitti
häntä olkapäähän. Mutta keihääniskulla Aleksanteri kaatoi hänet
maahan. Silloin ryntäsi kaatuneen veli paikalle käyrämiekka korkealle
lyöntiin kohotettuna ja halkaisi Aleksanterin kypärän, mutta kuningas
surmasi hänet työntämällä keihään suoraan läpi haarniskan. Samassa
hetkessä tuli muuan persialainen satraappi takaa ja heilautti miekkansa
surmaniskuun, mutta eräs kuninkaan sotapäälliköistä, uskollinen
_Kleitos_, syöksyi paikalle ja irroitti yhdellä iskulla persialaisen
käsivarren vartalosta.

Aleksanterin esimerkki innosti hänen väkensä ihmetöihin, kun taas
persialaisia ei ollut kiihoittamassa heidän kuninkaansa silminnäkijänä.
Kuuman taistelun perästä kreikkalaisten lopulta onnistui tehdä aukko
persialaisten riveihin ja lyödä vihollinen pakoon. Persialaisten takana
taistelivat heidän kreikkalaiset palkkajoukkonsa kuolemaa halveksuen,
mutta heidän kohtalonsa oli, että suurin osa hakattiin maahan. Ne
kaikki, jotka otettiin vangeiksi, pantiin kahleisiin ja lähetettiin
Makedoniaan tekemään työtä orjina. Ankaraa kohteluaan Aleksanteri
perusteli sillä, että he olivat kantaneet aseita omia kansalaisiaan
vastaan ja olivat Kreikan yhteisen asian pettäjiä.[52]

Graneikos-virralla kreikkalaiset ratsujoukot olivat ensikerran
taistelussa voittaneet perialaisen ratsuväen, aselajin, missä
persialaiset siihen asti olivat olleet helleeneille ylivoimaiset. Tässä
suhteessa taistelu muodostaa käännekohdan sotahistoriassa.

Yllättävän ja voimakkaan hyökkäyksen takia Aleksanterin vauriot olivat
sangen vähäpätöiset. Ja kuitenkin hänen voittonsa oli ratkaiseva.
Persian sotajoukko oli suureksi osaksi hävitetty, loput hajoitettu.
Tällä puolen Taurusta ei ollut enää sotavoimaa, joka olisi kyennyt
tekemään lujaa vastarintaa. Aleksanteri voi pitää jo itseään
Vähän-Aasian läntisen osan herrana.

Itse voitto taistelutantereella oli kuitenkin vain puoleksi tehty työ
ja tuskin sitäkään. Nyt oli aseonnen tulos vakiinnutettava.

Lähimmän taistelun jälkeisen ajan Aleksanteri käytti ottaakseen
haltuunsa tärkeimmät paikat Vähässä-Aasiassa. Hänen täytyi näet olla
varma, että selkäpuoli oli vapaa, kun hän kerran kulkisi edelleen kohti
itää.[53] Vähän-Aasian kaupunkien asukkaathan suureksi osaksi olivat
kreikkalaisia, ja ne hän sai omiin pyyteisiinsä liittymään asettamalla
jälleen voimaan kansanvaltaisen hallitusmuodon ja vapauttamalla heidät
suurkuninkaalle menevistä veroista. Vähän-Aasian kreikkalaiset saivat
jälleen hengittää aidon helleenisen vapauden ilmapiirissä. Vähän-Aasian
satraapeiksi Aleksanteri nimitti hänen erikoisen luottamuksensa omaavia
makedonialaisia upseereja.

Vuoden 334:n lopussa Aleksanteri asettui talvileiriin Frygian vanhaan
pääkaupunkiin Gordioniin. Siellä oli vanhat kuninkaanvaunut, jotka
olivat tulleet kuuluisiksi erään ennustuksen johdosta. Vaunun ies oli
näet hyvin konstikkaalla solmulla kiinni väliaisassa; ja oraakkeli oli
ennustanut, että siitä, jonka onnistuisi avata solmu, tulisi Aasian
herra. Aleksanteri avasi sen ripeällä miekaniskulla. »Tapa ei vaikuta
asiaan», hän sanoi. Sittemmin on sanontatapa »aukaista Gordionin
solmu» tullut puheenparreksi, jota käytetään jonkin pulmallisen asian
odottamattomasta ratkaisutavasta.

Graneikos-joen taistelun jälkeen oli suurkuninkaan armeijaa kohdannut
korvaamaton tappio. Memnon näet sairastui ja kuoli. Dareios tiesi
menettäneensä hänessä sotapäälliköistään kyvykkäimmän ja kokeneimman,
mutta parhaiten ymmärsi hänen terävänäköinen vastustajansa antaa täyden
arvon tappiolle. Memnonin kuolema merkitsikin Persian sotajohdolle
voiman ja viisauden menetystä.

       *       *       *       *       *

Keväällä 333 Aleksanteri lähti liikkeelle jatkaakseen sotatoimiaan.[54]

Sillä välin Dareios oli Mesopotamiassa koonnut sotajoukon niin
mahtavan, että kukaan silloin elävistä ei ollut nähnyt vertaa. Se
koottiin suuren Persian valtakunnan kaikista osista, ja siinä olivat
edustettuina kaikki kansat Persianlahden ja Kaspian-meren väliltä.
Näiden kirjavain sotalaumain määrän on kerrottu olleen puoli miljoonaa
miestä, vieläpä enemmänkin, mutta tuollaiset luvut ovat nähtävästi
kovin liioiteltuja. Suurenmoisen suuri kansanjoukko se joka tapauksessa
oli. Nähdessään tämän sotajoukon, sen monet aseet ja puvut ja
kuullessaan sen kielten sorinan Dareioksen ja persialaiset hovimiehet
täytti uusi luottamus ja ylpeys.[55]

Dareios otti nyt itselleen tuon valtavan sotavoiman päällikkyyden
lujasti päättäneenä tuottaa viholliselle musertavan tappion maalla.
Aleksanterin onneksi hän ei arvellut tarvitsevansa ottaa enää laivastoa
lukuun. Todisteena tästä on hänen käskynsä, että sotalaivoissa olevien
kreikkalaisten palkkasoturien päinvastoin tuli liittyä maa-armeijaan.

_Issoksen_ merikaupungin luona Vähän-Aasian kaakkoiskulmassa
Aleksanteri ja Dareios ensi kertaa kohtasivat toisensa. »Kohtasivat»
voi oikeastaan tuskin sanoa, sillä Aleksanterin hyökätessä sivustansa
kanssa suurkuningas lähti pakoon ja jätti väkensä päälliköttä. Hetkessä
hän oli unohtanut ylpeän päätöksensä polkea maahan »ryövärijoukot»
sotalaumoillaan.

Dareioksen pako veti mukanaan kaikki, jotka sen näkivät; ja niin
hurjasti pakenevat syöksyivät eteenpäin, että he ratsastaessaan
polkivat maahan toisiaan mielettömässä hädässään päästä pakoon.
Ja kuitenkin taistelu oli alkanut suurkuninkaalle hyvin, kiitos
hänen oivallisten kreikkalaisten palkkajoukkojensa. He käyttivät
hyväkseen aukkoa, joka oli syntynyt makedonialaisten falangiin
heidän rynnätessään eteenpäin, ja iskivät heti siihen. Mutta silloin
Aleksanteri itse tuli kovassa pinteessä olevien soturiensa avuksi,
ja sitten Dareioksen heikkous ja kunnottomuus muodostui muutamissa
silmänräpäyksissä ratkaisevaksi suurelle taistelulle.

Aleksanterin sotapäällikköäly ei kuitenkaan ilmennyt vain itse
hyökkäyksessä, vaan myös tapahtumain jatkossa. Hän varoi ajamasta
sivustoineen takaa vihollista, ennenkuin Parmenionin johtama
toinenkin siipi oli saavuttanut voiton. Ja siihen vaadittiin ankara
ratsuväkitaistelu. Viivytyksestä oli kuitenkin seurauksena, että
Dareios pääsi pakoon ehjin nahoin, vaikka Aleksanteri ajoi takaa
pimeän tuloon asti. Mutta Dareioksen puoliso, jota pidettiin Aasian
kauneimpana naisena, hänen lapsensa ja äitinsä sekä koko muu haareminsa
joutuivat voittajan käsiin, ja tämä sai niistä arvokkaan pantin.
Aleksanteri kohteli ylhäisiä naisia aivan erinomaisen ritarillisesti.
Dareioksen puolisoa hän karttoi, sillä hän pelkäsi hänen kauneuttaan.
»Kauniit persialaisnaiset», hän sanoi, »sokaisevat niiden silmät, jotka
heidät näkevät.»

3 000 talentin suuruinen rahasumma jäi myös Aleksanterin saaliiksi — ja
kuitenkin oli suuri osa kuninkaan aarteista ja kalleuksista lähetetty
turvaan Damaskokseen. Mutta nekin joutuivat pian voittajan käsiin. Niin
suuret määrät rahaa ja kulta- ja hopea-astioita sekä muita jaloista
metalleista tehtyjä kalleuksia Dareios oli ottanut mukaansa sotaan,
että tarvittiin 600 muulia ja 300 kameelia kuljettamaan vain niitä.

Pako oli maksanut persialaisille enemmän kuin itse taistelu. Heillä
näet ei ollut muuta pakotietä kuin eräs kapea rotko, ja pelästyneiden
ihmisjoukkojen koettaessa hurjassa epäjärjestyksessä tunkeutua siitä
läpi sola tuli niin hirvittävän täyteen ruumiita, että ne lopuksi
muodostivat sillan, jota myöten voi kulkea yli.

Oli hyvin tyhmää, että Dareios ylipäänsä ryhtyi taisteluun sellaisessa
maastossa. Sitkeä puolustussota ahtaissa vuorisolissa ja muissa
vaikeissa kulkukohdissa olisi luultavasti ollut persialaisille
luonnollinen sodankäyntitapa.

       *       *       *       *       *

Issoksen taistelu oli maailmanhistorian käännekohtia. Vain
Salamis-saaren ottelu on merkityksessä tämän taistelun veroinen.
Suuremman merkityksen kuin Aleksanterin aikaisemmille menestyksille
antoi tälle taistelulle suurkuninkaan läsnäolo, sillä hänet _itse
henkilökohtaisesti_ oli siinä voitettu. Nyt oli Dareios pakolainen ja
hänen sotajoukkonsa niin perin pohjin hävitetty ja hajoitettu, että ei
voinut ajatellakaan uutta sotajoukkoa pitkiin aikoihin koottavaksi.

Vähän tappionsa jälkeen Dareios kirjoitti Aleksanterille pyytäen
tätä antamaan hänelle takaisin hänen äitinsä, puolisonsa ja lapsensa
sekä tarjoutui hänelle ystäväksi ja liittolaiseksi. Nyt oli toinen
ääni kellossa kuin silloin, kun hän kerskui raivauttaneensa
Aleksanterin isän pois tieltä. Mutta Aleksanteri ei ollut unohtanut,
mitä suurkuningas silloin kirjoitti. Muutoin Dareios ei ollut
viime kirjeessään lyönyt laimin sodan alkamisen syyn lykkäämistä
vastustajansa niskoille.

Aleksanteri muistutti vastauskirjeessään hänen mieleensä Kserkseen
sotaretkeä Kreikkaan. Hän huomautti myös Dareiokselle, kuinka tämä
oli itse kehunut ottaneensa Makedonian Philippoksen hengiltä, kuinka
hän oli yllyttänyt kreikkalaisia sotaan ja kapinoihin Makedonian
kuningasta vastaan ja alituisesti yrittänyt häiritä rauhaa Hellaassa.
Hän tiedoitti nyt suurkuninkaalle, että mitkään neuvottelut hänen
kanssaan eivät voineet tulla kysymykseen, koska hän jo piti itseään
_Aasian kuninkaana_. Jos sen sijaan Dareios tahtoi rukoillen tulla
hänen luokseen, hän saisi takaisin sekä vangitut sukulaisensa että
vielä muuta lisäksi. »Mutta», hän lisäsi, »jos kirjallisesti tahdot
kääntyä puoleeni, niin älä puhu minulle kuin vertaisellesi, vaan kuten
Aasian ja kaiken sen herralle, mikä on sinulle kuulunut! Muuten tulen
menettelemään kanssasi kuten sellaisen kanssa, joka minua loukkaa. Jos
sinulla kuitenkin olisi toinen käsitys siitä, kuka on Aasian herra,
niin osoita se kohtaamalla minut taistelukentällä pakenematta!»

Kaikesta huolimatta Dareios kai heltyi vaimonsa ja lastensa rukouksista
tekemään voittajalle uuden tarjouksen. Puolta vuotta myöhemmin,
hän tarjosi omaisistaan lunnaiksi 10 000 talenttia sekä Etu-Aasian
luovutusta aina Eufratiin asti. Sitäpaitsi hän teki Aleksanterille
tarjouksen, että tämä tulisi hänen liittolaisekseen, vieläpä vävykseen.
Ei koskaan Persian suurkuningas ollut niin syvälle nöyrtynyt.

Kun Parmenion sai kuulla tästä suurenmoisesta tarjouksesta, hän
sanoi: »Jos olisin Aleksanteri, suostuisin noin edullisiin ehtoihin
mieluummin, kuin antautuisin uusiin vaaroihin» — »Niin tekisin
minäkin», Aleksanteri sanoi, — »jos olisin Parmenion.» Hän vastasi
Dareiokselle, että sille, joka on ottanut kaiken, ei tule tarjota osaa.
Ja naimatarjoukseen nähden Aleksanteri ilmoitti: »Jos haluan naida
tyttäresi, teen sen, annatpa hänet minulle tai et.»

Äsken mainitut Aleksanterin ja hänen vanhan sotapäällikkönsä väliset
vuorosanat ovat tyypillinen esimerkki siitä, kuinka perintätaru
mielellään muutamiin lyhyiin ja eläviin sanoihin sisällyttää suuren
historiallisen ratkaisun merkityksen. Vaikkeivätkään nämä sanat ole
sanasta sanaan varmoja, voimme niissä nähdä Aleksanterin ja hänen
isänsä politiikan välisen vastakkaisuuden vertauskuvallisen ilmauksen.
Makedonian Philippos olisi varmastikin pysähtynyt Eufratille ja
tyytynyt _Välimeren valtiuteen_. Aleksanteri oli joutunut niin
pitkälle, että hän ei tyytynyt vähempään kuin _maailmanherruuteen_.
Hän ei odottanut pysyvää rauhaa idässä, niin kauan kuin Dareioksen
valtapiiriin vielä kuuluivat vanhan Persian valtakunnan maat, vieläpä
sen ulkopuolellakin olevia maita. Voitettu varmastikin käyttäisi ensi
tilaisuutta saattaakseen valtakuntansa ainakin sen entiseen laajuuteen.
Tämän estääkseen Aleksanteri aikoi ottaa omaan päähänsä suurkuninkaan
tiaran.

Mutta siinä tapauksessa, että Aleksanterista tulisi Persian
suurkuningas, hänen valtansa painopiste välttämättä tulisi siirtymään
pienestä, suhteellisen vähäpätöisestä Makedoniasta Etu-Aasian sydämeen,
ja hänen ja kotimaansa Makedonian väliset siteet löyhtyisivät. Tästä
vanhamakedonialaisen ja Aleksanterin, Parmenionin ja hänen nuoren
kuninkaansa käsityksen vastakohtaisuus. Katkerina makedonialaiset
huomasivat, että heidän kansallinen kuningaskuntansa oli
häviämäisillään ja että he sen sijaan monen muun kansan ohella olivat
joutumaisillaan aasialaisen maailmanvallan alamaisiksi. Vaaditaan
_hyvin_ laajanäköistä katsetta pitääkseen tuollaista muutosta onnena.

       *       *       *       *       *

Saatuaan Aleksanterin vastauksen viimeiseen tarjoukseensa onneton
Persian kuningas ymmärsi, ettei hänen asemansa voisi huonontua
taistelun jatkamisesta — mutta ehkä hän voisi uudella taistelulla
jotakin voittaa. Vielä hän oli Eufratin itäpuoleisten kansojen valtias,
vielä miljoonat tottelivat hänen viittaustaan. Jälleen hän kutsui
kokoon valtakuntansa armeijan.

Aleksanteri soi hänelle aikaa varustautumiseen.

Ja kuitenkin olihan tie Persian valtakunnan sydämeen nuorelle
voittajalle avoinna — niin tuntuisi. Mutta hänestä itsestään ei asiain
tila ollut niin yksinkertainen. Hän pysyi sitkeästi alkuperäisessä
suunnitelmassaan, että hän ensin ottaisi valtaansa koko Välimeren
eturannikon. Sillä yhä oli olemassa vaara, että persialaiset
laivastollaan voivat kiihoittaa Hellaan kapinaan. Kuten Kustaa II
Adolf Breitenfeldin voiton jälkeen niin Aleksanterikin tahtoi Issoksen
taistelun perästä turvata yhteyden kotimaan kanssa. Ensimmäinen askel
tuli siis olemaan _Syyrian_ alistaminen hänen valtaansa.

Siellä vain Tyros teki hänelle vakavaa vastarintaa. Tyroslaiset
luottivat kaupunkinsa valloittamattomuuteen, se kun sijaitsi saarella
ja oli ympäriinsä varustettu mahtavilla, paksuilla muureilla, jotka
muutamin paikoin olivat lähes viisikymmentä metriä korkeat. Aleksanteri
saikin seitsemän kuukautta piirittää tätä mahtavaa kauppakaupunkia,
ennenkuin hän voi päästää väkensä rynnäkköön.[56] Useimmat kaupungin
miehisistä asukkaista kaatuivat ase kädessä. Kaikki henkiin jääneet
myytiin orjiksi. Kreikkalaisille sotavangeille osoittamallaan
julmuudella tyroslaiset olivat tehneet mahdottomiksi kaikki armon
toiveet.

On sanottu, että Aleksanterin ei olisi pitänyt käyttää niin pitkää
aikaa ja voimia yhden ainoan kaupungin piirittämiseen. Mutta Tyros
oli erityisen tärkeä Persian laivaston tukikohtana. Vasta kuin tämä
kaupunki oli kukistunut, persialaiset olivat aivan kodittomia merellä.
Eikä siinä kylliksi: päästyään Foinikian herraksi Aleksanteri voi myös
laskea, että foinikialaisten laivasto, joka oli persialaisen merivoiman
huomattavin osa, siirtyisi hänen puolelleen. Kaikki, jotka Kreikassa
havittelivat kapinaa Aleksanteria vastaan, olivat silloin menettäneet
kaiken toivon saada apua idästä. _Siksi_ Tyroksen oli täytynyt kukistua.

Tähän liittyy myös eräs laajaperäisempi syy. Aleksanterin suunnitelmiin
ei sopinut ainoakaan askel taaksepäin, ei ainoakaan puolinaiseen tekoon
tyytyminen: Itämaan kansoille tuli selvitä, että jokainen yritys tehdä
vastarintaa hänelle ja hänen makedonialaisilleen oli turha. Mitä
lujemmin tyroslaiset luottivat kaupunkinsa valloittamattomuuteen, sitä
tärkeämpää Aleksanterin arvolle oli masentaa heidän ylpeä mielensä.
Ainoakin epäonnistuminen voi tuottaa suurta haittaa hänen voittoisalle
maineelleen ja saattaa vaaraan koko hänen järjestelmällisesti harkitun
sotasuunnitelmansa.

Tyroksen kukistuminen oli, niin voi sanoa, vuosisataisten,
foinikialaisten ja helleenien välillä itäisen Välimeren herruudesta
käytyjen taistelujen loppukohtaus, ja Aleksanterin voitto teki
valtavan vaikutuksen koko maailmaan. Suuren kauppakaupungin
häviö valmisti helleenisen kulttuurin voittokulkua seemiläisten
rannikkokansojen pääasuma-aloilla. _Läntisellä_ Välimerellä oli
sitävastoin indoeurooppalaisten ja seemiläisten välinen taistelu vielä
ratkaisematta. Siellä eivät helleenit, vaan roomalaiset tulivat viemään
valtavan kamppailun länsimaisen kulttuurin voittoon.

       *       *       *       *       *

Tyros tosin rakennettiin jälleen ja nousi myöhemmin aikamoiseen
kukoistukseen, mutta merenvaltiasasemaansa se ei koskaan saavuttanut
takaisin. Maailmankauppa siirtyi sen sijaan Aleksandriaan, Aleksanterin
Egyptissä käydessään Niilin läntisimmän suuhaaran varrelle perustamaan
kaupunkiin.

Syyrian valloituksen jälkeen hänelle näet jäi vielä _Egyptin_
rannikkojen haltuunsa ottaminen, ennenkuin hän voi tuntea itsensä
kyllin varmaksi kulkeakseen sisä-Aasiaan. Egyptin anastaminen oli
oleva Aleksanterin itäisen Välimeren herruuden lukko. Niilinmaan
rikkaudet varsinkin viljaan nähden olisivat myös tuiki tarpeellisena
taloudellisten varojen vahvistuksena hänelle ja niinmuodoin toisivat
hänelle mahdollisuuden lujemmin pitää kurissa levottomia aineksia
kotona Kreikassa.

Egyptiläiset olivat nyt kuten aina valmiit luomaan yltään
persialaisikeen. Miekan iskutta Aleksanteri voi edetä Memphikseen
asti. Helposti hän myös voitti puolelleen asukkaat, varsinkin mahtavan
papiston, hienotunteisuudellaan, jota hän osoitti heidän uskontoaan
kohtaan. Suvaitsevaisuudessaan hän enemmän kuin kukaan muu muistuttaa
Persian kuninkaista suurinta. Hän jopa uhrasi Apis-härälle. Tänne kuten
Vähän-Aasian helleenien luo, Aleksanteri saapui vapauttajana.

Omituinen hänen Egyptinretkensä tapaus oli hänen käyntinsä kaukana
erämaassa sijaitsevan Sivan keitaan Amonin temppelissä. Sen selittää
se tosiasia, että kreikkalaiset pitivät Amonia ja Zeusta samana
ja pitivät tätä oraakkelia yhtenä koko maailman parhaimmista.
On kertomuksia, kuinka Hellaasta sekä etevät yksityiset ihmiset
että mahtavat valtiot kääntyivät tämän jumalan puoleen saadakseen
neuvoja tärkeissä asioissa.[57] Aleksanterin Amonin oraakkeliin
poikkeamisen tarkoituksena oli siis herättää kunnioitusta enemmän
hänen maanmiehissään kuin egyptiläisissä. Ei kukaan muu kuin hän itse
ja oraakkelipappi tiennyt, mitä hän oraakkelilta kysyi, ja millaisen
vastauksen jumala hänelle antoi. Ei siis tarvittu muuta, kuin että hän
selitti olevansa tyytyväinen Amonin vastaukseen, jotta kreikkalaiset
uskoivat, että kaikki, mihin hän tämän jälkeen ryhtyi, tapahtui jumalan
neuvon mukaan ja että sen _täytyi_ senvuoksi onnistua.

Sivassa käynti tuli kuitenkin vieläkin merkityksellisemmäksi. Amonin
pappi näet tervehti nuorta sankaria »Amonin poikana». Ne tosin olivat
tavalliset Egyptin kuninkaille käytetyt tervehdyssanat, mutta kuitenkin
heidän kuninkaansa kunnioittaminen jumalaisena vaikutti syvästi heihin,
ja yli koko Kreikan kuulutettiin Aleksanterin ystävien suosiollisella
avustuksella, että hänet tuossa kuuluisassa oraakkelissa oli julistettu
Zeuksen pojaksi.[58] On enemmän kuin luultavaa, että Aleksanteri oli
tuon arvokkaan huhun levittäjäin takana.

       *       *       *       *       *

Sillä välin kuin Aleksanteri oli Foinikiassa ja Egyptissä, Dareios oli
käyttänyt aikansa sotajoukon kokoamiseen, jonka vahvuuden väitettiin
olevan miljoona miestä. Saattaakseen sen oikein pelottavaksi hän
oli asettanut rintaman eteen viisitoista intialaista elefanttia ja
varustanut 200 taisteluvaunua molemmin puolin viikatteilla, jotta ne
voisivat niittää maahan vihollisen taistelurintaman koko rivejä.

Uutta sotajoukkoaan Dareios aikoi varoa käyttämästä niin epäsuotuisissa
maastosuhteissa kuin Issoksen luona; sitä käytettäisiin vain
taistelukentällä, jossa sen paljouden vaikutus pääsisi täyteen
tehoonsa. Hän antoi Aleksanterin melkein esteettä jatkaa marssiaan
Egyptistä kohti suurkuninkaan valtakunnan sydäntä. Ilmeisesti hän
toivoi saavansa houkutelluksi vihollisen oikein syvälle maahan
voidakseen persialaisten sattuessa voittamaan täysin hänet tuhota
ja tappion sattuessa voidakseen paeta lähelle Iraanin vuorimaahan.
Gaugámēlan luona, ei kaukana Niniven raunioista, Dareios sijoittui
edulliseen asemaan Tigriksen taakse. Täällä, edessään vuolas, leveä ja
syvä virta, hän päätti odottaa vihollistaan. Täällä siis tuli ratkaisun
tapahtua kokonaisen maanosan eikä ainoastaan yhden maan herruudesta,
kuten Graneikoksen ja Issoksen luona.

Mutta valtavinkaan armeija mitä oivallisimmin asestettuna ja
suotuisimmissa olosuhteissa ei ole paljon arvoinen, jos sen korkein
johto on kykenemätön kuten suurkuninkaan sotajoukon. Se oli ainoastaan
joukko yhteenpakotettuja, yhteisvaikutukseen kykenemättömiä yksilöitä.
Sitä ihailtavammalta tuntuu tätä taustaa vastaan se varmuus ja
täsmällisyys, millä kreikkalainen sotakoneisto koko sotaretken ajan
toimii. Salainen koneisto tuntuu johtavan ja järjestelevän armeijan
kaikkia liikkeitä. Se käy eteenpäin pettämättömän varmasti, talvella
ja kesällä, läpi virtojen, läpi villien vuoriseutujen. Eivät mitkään
linnoitukset kykene ajan mittaan vastustamaan helleenejä. Sellaiset
suoritukset ovat mahdottomia ajatella ilman sotajohtoa, joka laskee
kaiken edeltäkäsin ja työskentelee kuin monista osista koottu, mutta
kuitenkin yhtenäinen koneisto. Ilman erinomaista sotilaallista
hallintokoneistoa ja yliesikuntaa ei kaksikymmenvuotias nuorukainen,
olipa kuinka nerokas tahansa, olisi voinut saavuttaa niitä satumaisia
menestyksiä, jotka ovat Aleksanterin tehneet maailmankuuluksi.
Etupäässä Makedonian Philippoksen järjestämän ja kasvattaman oivallisen
päällikkökunnan avulla Aleksanteri on saavuttanut voittonsa.

Mutta yhtä paljon tulee kunniaa nuorelle sankarille itselleen, joka
on käyttänyt oivallisia sota- ja hallintovälineitään viisaasti
harkiten, järkevästi ja suuriin tehtäviin. Olemme saaneet riittävästi
todisteita siitä, että hän ei ole seurannut Parmenionin ja muiden
sotaakokeneiden päälliköiden neuvoja ilman muuta. Lukemattomia kertoja
hän myös on henkilökohtaisella sekaantumisellaan vaikuttanut joukkojen
liikuntoihin taistelukentällä. Erikoisen kouraantuntuvaa se oli
Issoksen taistelussa. Aleksanterin loistavat sotapäällikönlahjat eivät
ilmene ainoastaan ennakolta laskemisen kyvyssä, vaan myös siinä, että
hän silmänräpäyksessä pääsee niiden monien arvaamattomien tapahtumain
tasalle, joita aina välttämättömästi sattuu aseittenmittelyssä.
Aleksanteri oli, Delbrück sanoo, »ei ainoastaan suuri sotapäällikkö,
vaan myöskin suurten mittojen sotapäällikkö. Mutta hän oli vielä
enemmän: hänellä on aivan ainutlaatuinen asema sentähden, että hänessä
on yhtyneenä maailmanvalloittava sotapäällikkö ja voittamattoman
urhoollinen sankari, joka jokaisessa ottelussa taistelee keihäs ja
miekka kädessä ratsuväkensä etunenässä tai hyökkäysrivistön etupäässä
tunkeutuu vihollisrintaman aukkoon.»

       *       *       *       *       *

Kreikkalaisten oli mahdotonta Gaugamelassa, leveä Tigris edessään,
tehdä samalla tapaa kuin Graneikos-virralla ja rynnätä suoraan
persialaisten kimppuun. Aleksanterin täytyi kääntyä pohjoiseen, ja
hänen onnistui siellä vihollisen huomaamatta johtaa sotajoukkonsa joen
yli. Sen jälkeen hän kävi hyökkäykseen. Dareios antoi joukkojensa
suorittaa asennonmuutoksen vastustaakseen hyökkäystä, mutta silloin
syntyi aukko persialaisten taistelurintamaan. Tätä Aleksanteri käytti
hyväkseen ja lähetti ratsuväkisiipensä kiilaksi vihollisen armeijan
keskeen. Tämä horjuu iskusta; se alkaa hajota. Pelätyt keihäsvaunut
eivät saa aikaan sitä vaikutusta, jota Dareios on odottanut mielessään,
sillä käskyn saatuaan kreikkalaiset muodostavat taistelurintamaansa
laajan aukon, josta vaunut vapaasti pääsevät läpi, ja niiden edetessä
sekä ajajat että hevoset saavat surmansa heittokeihäistä ja nuolista.

Muuten käy aivan kuin Issoksen luona. Heti, kun tilanne muodostuu
vakavaksi, Dareioksen luottamus murtuu. Kun makedonialaisen falangin
aivan äänetön eteneminen yhtäkkiä vaihtuu kuin yhdestä suusta
kajahtavaan taisteluhuutoon, se käy yli hänen hermojensa. Sen sijaan,
että olisi järjestänyt jälleen joukkonsa, hän syöksyy pakoon ja
vie mukanaan suuren osan väestään. Hänen ratsuväkensä pitää toki
urhoollisesti puolensa ja estää siten kreikkalaiset oikeaan aikaan
alkamasta suurkuninkaan ja pääarmeijan takaa-ajoa. Sentähden Dareioksen
onnistuu pelastautua Meedian vuoristoihin. Sinne hän pakeni siinä
toivossa, että Aleksanteri ei voisi seurata häntä tässä karussa
maastossa, jota pidettiin melkein mahdottomana suurenpuoleisten
sotaväenosastojen kulkea.

Dareioksen armeija on sillä välin muuttunut järjestymättömäksi
joukoksi, jossa ratsumiehiä ja jalkamiehiä on sekaisin auttamattoman
hämmingin vallassa. Suuri osa näistä ihmisjoukoista ei koskaan ole
ottanut osaa taisteluun. Polvet vavisten he ovat täällä kuten Issoksen
luona olleet toimettomina sivustakatsojina, kunnes todella taistelevat
ovat alkaneet pötkiä pakoon. Vasta kuin asiat olivat tällä kannalla,
tämän Persian armeijan passiivisen osan vaikutus tuli näkyviin, ja se
merkitsi — yhä suurempaa hämmennystä ja mieshukkaa.

Kuinka toisin makedonialaisessa sotajoukossa, jossa sotapäällikkö
jokaista komppaniaa, jokaista eskadroonaa, niin, jokaista miestä
käytti erikoiseen tehtäväänsä! Ja kun barbaarit käyttivät ensimmäistä
satunnaista menestystä hyväkseen käydäkseen ryöstämään vihollisen
leiriä välittämättä, mitä sitten tapahtui taistelukentällä,
helleeneille sitävastoin ei koskaan johtunut mieleenkään ajatus jättää
paikkaansa rivissä, ennenkuin vihollinen oli perin pohjin lyöty!

Yhtä ehdoton oli arkasydämisen, veltostuneen Persian kuninkaan
ja täynnä voimaa olevan, voittamattomuuteensa horjumatta uskovan
makedonialaisen sankarin välinen erotus. Juuri tuollainen usko,
yhtyneenä ylivoimaiseen lahjakkuuteen, voittaa maailman. Ilman tätä
vastustamatonta voitonvarmuutta se ennenkuulumaton uhkayritys, mihin
Aleksanteri pienine helleeniläisjoukkoineen ryhtyi, olisi ollut
käsittämätön.

       *       *       *       *       *

Gaugamelan tappio oli tosiasiallisesti surmanisku vanhalle Persian
valtakunnalle. Syy oli mitä, suurimmassa määrin suurkuninkaan, jolta
ei puuttunut ainoastaan sotapäällikön, vaan vieläpä sotamiehen kyky ja
joka kuitenkin pyrki itse korkeassa persoonassaan pitämään komentoa.
Issoksen luona hän oli voinut syyttää epäsuotuisaa maastoa, mutta
täällä hän oli itse valinnut taistelupaikan ja huolimatta tavattoman
suotuisista maastosuhteista heti heittänyt kaikki menemään. Dareios
oli aivan yksinkertaisesti velvollisuutensa rikkova maankavaltaja,
ei enempää eikä vähempää. Näin kehnoon mieheen loppuu Kyyroksen
hallitsijasuku historiassa. Sen sijaan Makedonian Aleksanteri tulee
suurkuninkaaksi. Itse taistelukentällä hän huudatti itsensä uuteen
arvoonsa.

Kuka olisikaan 150 vuotta aikaisemmin, Miltiadeen ja Themistokleen
aikoina, voinut ajatella sellaista mahdollisuutta, että kreikkalainen
sotapäällikkö pienine kreikkalaisine sotajoukkoineen valmistaisi
suurelle Persian valtakunnalle saman kohtalon, millä persialaiset
silloin uhkasivat Hellasta!

Aleksanterin voiton ratkaiseva merkitys ilmeni heti siinä, että
kaksi tärkeintä hallituskaupunkia, Babylon ja Susa, heti aukaisi
porttinsa voittajalle. Kun hän lähestyi Babylonia, kaupungin satraappi
tuli vastaan mukanaan kaupungin avaimet; ja pitkin tietä, joka oli
koristettu kukilla ja molemmille puolille sytytetyillä uhritulilla,
nuori sankari kulki Babylonian ja Persian valtiasten entiseen
pääkaupunkiin babylonialaisten koko ajan pappiensa johtamina suurin
joukoin virratessa ulos kaupungista häntä tervehtimään riemuhuudoin
ja ojentamaan tervetuliaislahjoja. Suurkuninkaan aarrekammiossa
oli suunnattomia rahasummia odottamassa voittajaa. Ne riittivät
Aleksanterin sotajoukon jokaisen soturin palkitsemiseen rikkailla
lahjoilla.

Mies, joka Niilinmaassa oli uhrannut Egyptin jumalille ja jota oli
tervehditty Amonin poikana, uhrasi Babylonissa Mardukille. Täällä
Aleksanteri ensi kerran antoi persialaiselle satraapinarvon takaisin.
Tämä oli sama mies, joka oli hänelle jättänyt kaupungin avaimet. Näin
ilmenee Aleksanderin politiikassa uusi puoli, nimittäin pyrkimys
saada persialainen aatelisto puolelleen ja ylipäänsä tehdä ylhäiset
persialaiset tasa-arvoisiksi makedonialaisten upseerien kanssa.
Makedonialaisille hän oli uskonut kaikki länsi-Aasian satraappikunnat.
Maailmanvaltakuntansa itäosassa hän sitävastoin teki useimmissa
tapauksissa persialaisia aatelisia satraapeiksi, mutta oli kuitenkin
kyllin varovainen ja antoi heille vain siviilitoimivallan ja jätti
sotilaallisen vallan makedonialaisille upseereille. Babylonista
Aleksanterin marssi kävi edelleen Susaan, missä suurkuninkaalla oli
koottuina vielä suuremmat rikkaudet kuin Babylonissa. Niiden arvon
sanotaan nousseen aina 50 000 talenttiin. siis yli 2 000 miljoonan
markan, määrään, joka olisi tuntunut uskomattomalta, ellei olisi tultu
tietämään, että Persian järjestyksessä kolmannesta pääkaupungista
löydetyt rikkaudet ne suuresti ylittävät. Kerrotaan, että nämä nousivat
aina 120 000 talenttiin eli n. 5 miljaardiin markkaan.

Tässä kaupungissa, joka oli varsinaisen Persian sydän, Aleksanteri
sytytti tuleen suurkuninkaan vanhan palatsin. Setripuiset
loistohuoneet, joissa Persian kuninkaat olivat hoitaneet hallitusta
ja pitäneet loistavia juhlia, hävisivät liekkeihin. Se oli
vertauskuvallinen koston toimi, koston siitä, mitä Kserkses ja hänen
persialaisensa aikoinaan olivat tehneet kreikkalaisten temppeleille.
Yli koko maailman kävi nyt tärisyttävä sanoma, että noin kohtaa lopulta
rangaistus sen, joka uskaltaa loukata Hellaan jumalia.[59]




MAAILMANVALTAKUNTA.


Kun Aleksanteri oli marssinut neljänteenkin pääkaupunkiin _Ekbatanaan_,
hän jälleen ryhtyi Dareioksen takaa-ajoon. Ei kuitenkaan elävänä tuo
onneton kuningas joutunut hänen käsiinsä. Kun lopulta takaa-ajajat
olivat aivan hänet saavuttamaisillaan, murhasi hänet eräs petollinen
satraappi, joka sitten huudatti itsensä kuolleen seuraajaksi
_Artakserkses_-nimisenä.

Nyt alkoi ankara kamppailu Aleksanterin ja väärän Artakserkseen välillä
_varsinaisen Persian_ eli Iraanin herruudesta. Iraanilaiset heimot
olivat urhoollisia sotureita, ja heitä elähdytti Zoroaster-uskontonsa.
Aleksanterin joukoille syntyi tästä vaivalloinen pienoissota vihollista
vastaan, joka tuskin oli lyöty _yhdessä_ paikkaa, ennenkuin se
ilmaantui esiin milloin siellä, milloin taas täällä, usein mitä
odottamattomimmissa seuduissa. Aleksanterin täytyi kokonaan muuttaa
taktiikkansa, ja hänen älyllisellä notkeudellaan varustetulle
se oli aivan luonnollinen asia. Nerokkaasti käsittäen, mikä oli
tarpeen, hän järjesti uudelleen armeijansa kevytliikkeisemmäksi,
jakoi sen pienempiin osastoihin ja muodosti kevyempiä jalkaväki- ja
ratsuväkijoukkoja. Osa näistä uudenlajisista joukko-osastoista oli
muodosteltu myös persialaisista. Sekä poliittiset että sotilaalliset
syyt vaikuttivat, että Aleksanteri nyt alkoi käyttää armeijassaan
tätäkin kansallisuutta: hänestähän oli nyt tullut _heidän_ kuninkaansa
yhtä hyvin kuin makedonialaisten, ja hän halusi senvuoksi opettaa
molemmat kansat ymmärtämään toisiansa ja toimimaan yhdessä. Hän
oli laajanäköisempi kuin vieläpä niinkin lahjakas mies kuin hänen
opettajansa Aristoteles. Suuri filosofi oli neuvonut häntä olemaan
helleeneille johtaja, mutta »barbaareille» despootti; helleeneitä hänen
tuli pitää ystävinään ja tasa-arvoisinaan, mutta barbaareja käsitellä
eläiminä. Tämä neuvo oli kylläkin tyypillinen yleiselle kreikkalaiselle
käsitykselle. Mutta Aleksanterin henkinen näköpiiri oli laajempi
kuin tavallisten helleenien — ehkä osaksi syystä, että moni helleeni
itsepintaisesti piti häntä »barbaarina».

Makedonian Aleksanteri ei ollut vienyt sotajoukkojaan Aasian
sydämeen tehdäkseen aasialaiset Lännen kansojen orjiksi. Hänen
maailmanvaltakunnassaan ei enää pitänyt olla puhetta voittajasta ja
voitetusta, ei myöskään helleeneistä ja barbaareista. Sitä mukaa
kuin hän laski maailman alleen, muuttuivat hänen sotajoukkonsa,
hänen ympäristönsä, hän itsekin. Veristen taistelujen jälkeen hänen
ensimmäinen toimensa oli aseittensa lyömien haavojen parantaminen,
armahdus, rauhoittaminen ja uudelleen järjestely. Eräs vanha kirjailija
on kuvannut hänen pyrkimyksiään seuraavin sanoin: »Hän käski kaikkia
pitämään koko maailmaa isänmaanaan ja vieraina vain niitä, jotka
olivat huonoja ihmisiä.» Mutta rauhantyö, joka häntä odotti sotaisten
urotekojen jälkeen, ei ollut vähemmän vaativaa kuin sodan veriset
toimet.

Vielä oli kuitenkin nuorella kuninkaalla tehtäviä ase kädessä
ratkaistavina. Ensin hänen täytyi kuitata laskut väärän Artakserkseen
kanssa, joka oli paennut Persian valtakunnan koillisiin osiin.
Vaati Aleksanterilta kolmen vuoden taistelut, ennenkuin Iraani
Jaksartes-virtaan saakka saatiin tottelevaksi maankolkaksi.[60]
Tuo itseään Artakserkseeksi nimittävä mies luovutettiin lopulta
Aleksanterille. Persialainen tuomioistuin tuomitsi hänet kuolemaan,
ja hänet mestattiin itämaisen julmalla tavalla. Lopuksi hänet
ristiinnaulittiin.

Aleksanterin valtausten turvaksi perustettiin lujia kaupunkeja,
joihin asetettiin vahva makedonialainen varusväki. Useiden näiden
»Aleksanterin kaupunkien» asema oli liikenteeseen katsoen niin
kaukonäköisesti valittu, että ne ovat olemassa ja kukoistavat vielä
tänäänkin.

Mitä varmemmaksi Aleksanteri alkoi tuntea itsensä uudella
valtaistuimellaan, sitä enemmän hän rupesi käyttäytymään itämaisen
valtiaan tavoin. Hän pukeutui Persian kuninkaitten juhla-asuun,
ja häntä tervehdittiin samoin kunnianosoituksin kuin kaikkia
suurkuninkaita ennen häntä. Ylipäänsä hän noudatti persialaisia
tapoja. Hän opetteli persian kielen ja otti yhä useampia persialaisia
palvelukseensa.

Persialaisten hallitsijana hänen velvollisuutensa luonnollisesti oli
ottaa huomioon alamaistensa enemmistön mieli seuraamalla ulkonaisessa
esiintymisessään heidän perintätapojaan. Muuten he pitäisivät häntä
vieraana ja vallananastajana, ja se tehtävä, jonka hän oli itselleen
ottanut, tulisi vaikeammaksi ellei vallan mahdottomaksi suorittaa.
Sillä ajan mittaan hän ei voisi perustaa kokonaisen maanosan
valtiuttansa kouralliseen makedonialaisia, olivatpa nämä kuinka oivia
tahansa taistelukentällä. Mutta kreikkalaiset ja makedonialaiset
arvelivat, että tuo itämainen käytös meni liian pitkälle, ja tästä
länsi- ja itämaisen käsityksen vastakkaisuudesta johtui pari
kauhistavaa murhenäytelmää.

Toinen oli hänen nuoruudenystävänsä Philotaan ja tämän kunnioitetun
vanhan isän, Parmenionin mestaaminen. Philotas oli itse huomattava
kenraali ja kuului Aleksanterin jokapäiväiseen seuraan. Oikein aito
makedonialainen hän oli: urhoollinen, jäykkä, kunnianhimoinen ja täynnä
voittajan rajatonta itsetuntoa kukistettuja »barbaareja» kohtaan. Hän
ei lainkaan hyväksynyt kuninkaan inhimillistä voitettujen kansain
käsittelyä.

Jo Aleksanterin käydessä Egyptissä lienee hänelle ja Philotaalle
tullut jotakin vänkää väliin. Syynä lienevät olleet muutamat kärkevät
ajatukset kuninkaan suhtautumisesta Zeus-Amoniin, jotka tulivat hänen
korkeutensa kuuluviin. Niinpä kenraalia eräänä päivänä syytettiin,
että vaikka hän tiesi Aleksanteria vastaan tehdystä salaliitosta, hän
ei kuitenkaan ollut antanut ilmi sitä kuninkaalle. Hän tunnustikin
Aleksanterille, että hän oli kuullut puhuttavan tuollaisista
suunnitelmista, mutta että tuo kaikki oli aivan ilmeisesti ollut
muutamain nuorukaisten pelkkää kerskailua. Sillä kertaa Philotas
pääsikin vapaaksi ja Aleksanteri ojensi hänelle kätensä luottamuksensa
osoitukseksi ja seurusteli hänen kanssaan kuten ennen. Mutta Philotas
oli nuoruusvuosiltaan tottunut suoraan sanomaan ystävälleen totuuden,
ja kun nyt satumaiset menestykset alkoivat nousta Aleksanterille
päähän, hän ei suinkaan peitellyt paheksumistaan.

Tätä oli uuden suurkuninkaan vaikea sietää, varsinkin kun Philotaassa,
niin kykenevä kuin hän olikin, kuitenkin oli paljon kerskuria. Ei
varmastikaan Aleksanterista ollut hauskaa kuulla kerrottavan, kuinka
hänen ystävänsä oli kehunut, että Aasian valloituksessa hän ja hänen
isänsä olivat olleet päähenkilöinä. Vähempiarvoisia kohtaan mies
myös esiintyi ylpeästi ja hävittömästi, ja hänestä ei siksi lainkaan
pidetty. Lopulta Aleksanterin korviin tuli niin paljon ilmiantoja
Philotasta vastaan, että hän äkkiä vihoissaan antoi vangita hänet ja
kutsui kokoon erään armeijaosaston eräänlaiseksi tuomioistuimeksi.
Vangittaessa löydettiin Parmenionin pojalleen lähettämä kirje, jonka
käänteet olivat epämääräisiä ja horjuvia, mutta ne _voitiin_ kuitenkin
saada viittaamaan Aleksanteria vastaan tehtyyn salaliittoon.

Kuningas asetti Philotaan vastaamaan tuomioistuimen eteen, joka oli
muodostettu makedonialaisista upseereista ja sotamiehistä. Nämä
julistivat sekä hänet että joukon muita ylhäisiä makedonialaisia
syypäiksi valtiopetokseen ja pistivät keihäillään heidät kaikki
kuoliaiksi.

Philotaan mestaamisen jälkeen tuli hänen isänsä vuoro. Aina siitä
päivästä, jolloin Parmenion oli yrittänyt estää Aleksanteria ottamasta
Philippoksen terveellistä lääkettä, oli kuninkaan sydämen pohjalla
itänyt epäluulo Parmenionia kohtaan. Sen jälkeen, mitä oli tapahtunut
Philotaalle, Aleksanterin tietysti piti pelätä isän kostoa, ja sen
vaara oli sitäkin suurempi, kun Parmenion nautti erinomaisen suurta
kunnioitusta koko sotajoukossa. Luultavasti Aleksanteri oli myös
vakuutettu, ettei isä voinut olla tietämätön siitä rikoksesta, josta
poikaa oli syytetty.

Ettei synnyttäisi sisäistä sotaa, Aleksanterin täytyi toimia salassa.
Hän houkutteli muutamia Parmenionin parhaita ystäviä raivaamaan hänet
pois tieltä. Kerran, kun hän ei osannut olla varuillaan, he pistivät
hänet kuoliaaksi. Niin päättyi vanhan, ansioituneen soturin kunniakas
ura salamurhaan.

Tunnemme nykyjään liian vähän tilannetta voidaksemme ratkaista
kysymyksen Philotaan ja Parmenionin syyllisyydestä. Monet seikat
puhuvat sen puolesta, että kysymyksessä oli vaarallinen ilmautuma
vanhamakedonialaisen käsityksen ja Aleksanterin hallitusjärjestelmän
välisestä kamppailusta, joka alkoi Aleksanterin hylätessä Dareioksen
viimeisen rauhantarjouksen. Hirvittävää oli joka tapauksessa, että
kaksi niin kovin ansiokasta miestä kuin Parmenion ja Philotas joutuivat
saamaan tuollaisen lopun. Tällaisissa tilaisuuksissa Aleksanterissa
ilmenee hänen äitinsä demonista intohimoa. On otettava myös huomioon,
että ne ylivoimaiset rasitukset, joihin hän oli antautunut uuvuttavassa
troopillisessa ilmastossa, olivat pahasti koskeneet hänen hermostoonsa,
ja että satumaiset menestykset olivat osaltaan järkyttäneet tämän
sielun tasapainoa, jonka syvyyksissä niin voimakkaat intohimot kytivät.

Vielä kauhistuttavampana tämä esiintyy draamassa, joka näyteltiin
vähän senjälkeen. Traagillinen päähenkilö on tässä Kleitos, sama mies,
joka oli pelastanut Aleksanterin hengen Graneikos-joella. Tragedia
näyteltiin eräiden juominkien yhteydessä, jotka Aleksanteri ja hänen
ystävänsä pitivät. Mieliala oli hyvin korkea. Puhuttiin ylitsevuotavin
sanoin kuninkaan urotöistä. Innokkaimmat ihailijat imartelivat
Aleksanteria Philippoksen kustannuksella ja koroittivat hänet jumalien
joukkoon.

Tämä oli lopulta liikaa Kleitokselle. Humala teki hänet varomattomaksi.
Hän alkoi ylistää Philippoksen urotöitä ja halventaa Aleksanterin sekä
muistutti nuorelle kuninkaalle, että tämä makedonialaisten soturien
avulla oli suorittanut urotyönsä, näiden soturien avulla, jotka hän nyt
syrjäytti persialaisten takia, ja ennen kaikkea Parmenionin avulla —,
jonka hän äskettäin oli murhauttanut. Ja puiden nyrkkiään kuninkaalle
hän huusi: »Ajattele, että tämä käsi pelasti sinut Graneikos-joella!
Kuuntele totuuden kaunistelematonta kieltä ja lakkaa ympäröimästä
itseäsi barbaareilla ja orjilla, jotka heittäytyvät tomuun edessäsi ja
suutelevat vaatteittesi helmaa!» Aleksanteri, joka myös oli juopunut
liikaa, joutui suunniltaan, tarttui lopulta keihääseen ja lävisti sillä
Kleitoksen sanoen: »Mene nyt Parmenionin luo!»

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä tuli vastavaikutus hänen nähdessään
henkensä pelastajan maassa verisenä ruumiina. Hän tempasi keihään
Kleitoksen ruumiista ja hänen kerrotaan aikoneen lävistää sillä
itsensä. Mutta hänen ystävänsä estivät hänet siitä ja veivät hänet
väkisin makuuhuoneeseen. Kolme päivää hän sitten makasi vuoteessaan,
äänekkäästi osoittaen tuskaansa, syömättä ja juomatta, alinomaa
syyttäen itseään ystäviensä murhaamisesta ja toivoen vain kuolemaa.

Aleksanterin historian paras esittäjä vanhalla ajalla,
_Arrianos_-niminen kreikkalais-roomalainen upseeri ja virkamies,
joka eli toisen vuosisadan keskivaiheilla j.Kr. lausuu Aleksanterin
kuohahtelevan kiivauden johdosta muutamia varteen otettavia mietelmiä.
Arrianos ei koskaan peittele sankarinsa vikoja, vaan muistuttaa,
että tulee ottaa huomioon hänen nuoruutensa ja myös se, että onni
alati häntä seurasi ja että ruhtinaita heidän omaksi vahingokseen
aina ympäröivät imartelijat ja matelevat kaikkeenmyöntyjät. Heidän
on siksi vaikeampi pidättäytyä kuin muiden ihmisten. »Mutta, mikäli
tiedän», historioitsijamme jatkaa, »Aleksanteri on ollut ainoa
muinaisajan kuningas, joka on omistanut _sen_ ominaisuuden, että on
_katunut_ tekemäänsä hairahdusta; ja se osoittaa hänen luonteensa
jaloutta. Useimpien laitahan on siten, että vaikkakin he ovat
nähneet tehneensä vääryyden, he koettavat puolustaa menettelyään ja
kuvittelevat siten peittävänsä virheen. Mutta siinä he ajattelevat
väärin. Minun käsittääkseni on vain yksi tapa saada virhe korjatuksi,
sen avoin tunnustaminen ja katumuksensa osoittaminen. Sillä silloin
tuntuu niistä, jotka ovat joutuneet kärsimään väärästä teosta, että
heidän tuskansa ei ole niin toivottoman katkera; ja syyllinen voi
toivoa, ettei hän koskaan tulevaisuudessa ole tekevä itseään syypääksi
samanlaiseen äkkipikaisuuteen.»

       *       *       *       *       *

Vuosi 327 alkaa uuden vaiheen Aleksanterin sotatoimissa Aasiassa.
Hän laajentaa ne silloin käsittämään Intian, kultamaan, missä joet
kuljettivat kultahiekkaa. Sieltä tuli suurin osa suurkuninkaan
aarteista jaloina metalleina, helminä ja jalokivinä. Aleksanterin
Intianretken tarkoituksena oli laskea hänen maailmanvaltansa päätekivi.
Hän näet luuli, että tämän maan kautta saavutettaisiin Aasiaa idässä
rajoittava valtameri.

Satumaa ei kuitenkaan houkutellut yksin _valloittaja_ Aleksanteria,
vaan myös _löytöretkeilijää_. Kreikkalaisille oli kokonaan uusi se
maailma, joka avautui, kun he tulivat Induksen viittä lähdehaaraa
ympäröivään »Viiden virran maahan», maailmaan kasvi- ja eläinkuntineen,
jollaista he eivät koskaan ennen olleet nähneet. Täällä asui myös
kansa, jonka kastijakoa, uskonnollisia tapoja ja yhteiskuntalaitoksia
kreikkalaiset eivät koskaan voineet kylliksi kummastella.

Ainoa, joka kykeni kreikkalaisille lujempaan vastarinnan tekoon,
oli kuningas _Poros_. Hän oli koonnut valtavan sotajoukon, mihin
kuului pari sataa elefanttia, joilla oli selässään tornit täynnä
jousi- ja keihäsmiehiä. Nämä elefantit hän oli asettanut jalkaväen
eteen niin suurin välein, että eläinten muodostama rintama tuli koko
taistelurivistön pituiseksi. Tarkoitus oli, että valtavat eläimet
pelästyttäisivät makedonialaisten hevoset, niin että ratsumiehet eivät
saisi niitä hyökkäykseen.

Mutta Aleksanteri teki Poroksen tuumat tyhjiksi käymällä ratsuväellään
vihollisen kimppuun molemmilta sivuilta ja selkäpuolelta eikä
edestä. Yleisessä sekamelskassa elefantit ja ihmiset joutuivat
sekaisin. Eläimet vimmastuivat, ja kun kreikkalaiset olivat ampuneet
kuoliaiksi niiden ajajat, ne tulivat aivan hurjiksi ja polkivat
maahan sekä intialaisia että kreikkalaisia. Lopulta kreikkalaisten
keihäänheittäjäin tuottamat haavat saivat ne niin uuvuksiin, ettei
niitä enää voitu saada hyökkäykseen, vaan ne, kuten Arrianos lausuu,
»valittaen ja ulvoen väistyivät askel askeleelta pää kohti vihollista
aivan kuin sotalaivat, joita soudetaan taaksepäin.» Poros itse,
jättiläismäinen mies[61], johti taistelua elefantin selästä ja yritti
mahdollisimman kauan pitää koossa joukkojaan, mutta joutui lopulta
vaikeasti haavoittuneena Aleksanterin valtaan. Elefantista, jonka
selässä hän oli, Plutarkhos sanoo, että se »taistelussa oli aivan
uskomattomalla tavalla huolehtinut herrastaan. Niin kauan kuin kuningas
oli täysissä voimissaan, elefantti hurjasti puolustautui vihollisia
vastaan ja polki kuoliaaksi monta heistä. Mutta kun uskollinen eläin
huomasi, että kuningas oli haavoittunut ja voimaton, se varovaisesti
polvistui ja veti kärsällään nuolet herransa ruumiista.»

Aleksanterin valtasi ihailu yhtä paljon Poros-kuninkaan komeaa
ulkonäköä kuin hänen urhoollisuuttaan kohtaan, ja hän pyysi tätä
sanomaan, mitä hän vankina halusi. »Haluan, että minua kohdellaan
kuninkaallisesti», oli Poroksen ylpeä vastaus. Tuollaiset sanat
voittivat Aleksanterin sydämen, ja hän kohteli vankia kuninkaallisen
jalomielisesti. Täten hän Poroksesta sai uskollisen liittolaisen.

Eräästä puheesta, jonka Aleksanteri taistelun jälkeen piti
sotilailleen, ilmenee, että hän ajatteli täydentää valloituskulkuaan
aina maailman ääreen asti. Se oli hänen maantieteellisen käsityksensä
mukaan siinä paikassa, missä Ganges laskee Valtamereen, ja sen
mukaan Kaspian-meri oli itäisen valtameren lahti.[62] Jatkamalla
voittokulkuaan sinne asti hän siis tulisi koko Aasian herraksi.
Kun hän tuli itäisimmälle Induksen viidestä alkuhaarasta, hän
tämän yli-inhimillisen suunnitelman ilmaisi joukoilleen. Mutta
nyt tapahtui uskomatonta: Aleksanteri komensi eteenpäin, mutta
sotamiehet kieltäytyivät kulkemasta kauemmaksi itään. Yli kaksi
kuukautta kestäneet troopilliset rankkasateet olivat masentaneet
heidän seikkailunhalunsa, ja he aivan yksinkertaisesti kieltäytyivät
lähtemästä kauemmas tuntemattomaan. Ensimmäisen kerran elämässään
Aleksanterin täytyi antaa paluukäsky. _Hänenkin_ mahtikeinoillaan oli
rajansa. Luonto oli hänen tahtoansa voimakkaampi.[63]

Hän antoi nyt osan sotureistaan nousta laivoihin ja veneisiin ja
purjehtia Indus-virtaa alas, samalla kuin muu armeija suojellen saattoi
sitä kulkien pitkin molempia rantoja. Tarvittiin kymmenen kuukautta,
ennenkuin tultiin tämän valtavan joen suulle. Mutta silloin Aleksanteri
myös oli saattanut valtaansa koko Indus-laaksoon.

Nyt hän aikoi yhdistää tämän rajamaan lujemmin omaan valtakuntaansa
avaamalla mukavamman kauppatien yli meren Indukselta Eufrat- ja
Tigris virroille. Tässä tarkoituksessa hän antoi amiraalinsa
Néarkhoksen osa joukkoja mukanaan purjehtia Induksen suulta länteen
pitkin rannikkoa ja tutkia minkälaisia mahdollisuuksia oli siellä
satamien ja kauppapaikkojen perustamiselle. Aleksanteri itse kulki
osan armeijan kanssa lähellä rannikkoa järjestääkseen ruokavarastoja
ja kaivauttaakseen kaivoja merta myöten kulkevia varten, kun taas
päävoimat valitsivat pohjoisemman tien yhtyäkseen eteläisessä Persiassa
Aleksanteriin.

Nearkhos löysi meritien Indus-virralta Eufratille ja Tigrikselle tai,
oikeammin sanottuna, löysi sen uudestaan, sillä sitä oli luultavasti
käytetty vanhan Babylonian ajalla, mutta sitten se oli jäänyt
unohduksiin.

Aleksanterin oma marssi Belutshistanin hehkuvan kuumain erämaitten
halki oli tavattoman rasittava. Tuhansittain ihmisiä, hevosia ja
kuormajuhtia sortui nälkään, janoon ja tropiikinmaiden kauheaan
kuumuuteen. Se kävi niin raskaaksi, että täytyi pitkiä matkoja marssia
vain öisin ja päivät viettää raukeassa levossa. Tavattomin ponnistuksin
nälkäänäkevät ja janoiset soturit laahustivat eteenpäin halki
hiekkakinosten, joka askelella syvään upoten. He teurastivat hevosia,
kameeleja ja aaseja saadakseen jotakin, millä elää, he riisuivat
kuormajuhdat sairaita kuljettavain vaunujen edestä ja jättivät nämä
oman onnensa varaan. Joka uupumuksesta jäi jälkeen, voi tuskin yön
lopulla enää löytää jälkeäkään tovereistansa. Hänen osansa oli nääntyä
hietakinoksiin erämaan hehkuvankuumain henkäysten hitaasti kuoliaaksi
kiduttamana. Vain nuorta kuningasta saatiin kiittää, ettei joka miestä
sama kohtalo kohdannut. Hänen vankkumattoman tarmonsa avulla armeijan
kokoon kutistuneet jäännökset pelastuivat Persiaan.[64]

Kreikkalaisten tällä retkellä kokemat kärsimykset lienevät vertaistaan
vailla koko maailman sotahistoriassa aina Napoleonin armeijan
kärsimyksiin asti Venäjän lumikentillä v. 1812. Mutta siinä on suuri
erotus näiden kahden maailmanvalloittajan välillä, että Aleksanteri
ei edes suurimmassa hengenvaarassa olisi Napoleonin tavoin jättänyt
urheita sotureitaan oman onnensa varaan. Tätä todistaa kertomus,
kuinka eräänä päivänä muutamat makedonialaiset ratsumiehet löysivät
vuorenkolosta vähän vettä ja kypärissä toivat sen kuninkaalle. »Olenko
minä ainoa, joka saan sammuttaa janoni?» Aleksanteri kysyi — ja heitti
veden maahan. Nuoren kuninkaan itsehillintä terästi sotilaita ja
kannusti heitä uusiin yrityksiin. »Oli», Arrianos sanoo, »aivan kuin
Aleksanterin pois kaatama vesi olisi koitunut kaikille juomaksi.»

Palatessaan Persiaan Aleksanteri sai vastaanottaa ilosanoman, että
Nearkhos oli saapunut erääseen eteläiseen satamaan. Mutta monet vaarat
hän oli saanut kestää taistellen sekä myrskyjä että vihamielisiä
kansoja vastaan.

Keväällä 324 maailmanvalloittaja-armeijan jäännös saapui Susaan.
Aleksanteri oli silloin ollut poissa niin kauan ja saanut kestää niin
monta vaarallista seikkailua, että oli tuskin odotettu hänen hengissä
palaavan. Oli jo todellakin aika hänen palata, sillä hänen ollessa
sodassa monet satraapeista olivat tottuneet suureen itsevaltaisuuteen
ja elivät ja hallitsivat, kuin ei olisi mitään esivaltaa. He olivat
värvänneet omia sotajoukkoja ja odottivat vain, että huhu Aleksanterin
kuolemasta saisi varmuuden, niin he kyllä kaikki tyynni ymmärtäisivät
laittautua itsenäisiksi ruhtinaiksi. Koko Aleksanterin valta oli
kyseessä. Yksi ainoa heikkouden merkki hänen esiintymisessään — ja
kaikki tyynni olisi voinut romahtaa.

Rautaisella kädellä nuori kuningas tarttui omavaltaisiin. Kauhistuttava
hän oli vihassaan. Nuorukainen oli kovettunut mieheksi. Pian oli taas
kaikki järjestyksessä ja kunnossa. Mutta tämän jälkeen hän antoi
useimmat satraappikunnat idässäkin makedonialaisille.

Hänen yrityksensä yhdistää persialaista ja kreikkalaista, oli siis
jossakin määrin epäonnistunut. Kuitenkaan hän ei ollut luopunut itse
ajatuksesta tasoittaa kansalliset erikoisuudet rauhallisin keinoin.
Maailman herruuden omaan luontoon kuuluu näet tuollaisen tasoittelun
aikaansaamisen yrittäminen. Aleksanterin aikomalle Itämaiden ja
Länsimaiden yhtymiselle olivat vertauskuvalliset makedonialaisten
miesten ja persialaisten naisten hääjuhlat, jotka hän vietti heti
Susaan tultuaan. Itse hän oli sitä ennen Intian-retkellään ottanut
puolisokseen ylhäisen Baktrian tyttären, ihmeen kauniin Rōksánēn. Nyt
hän nai erään Dareioksen tyttäristä, ja samanaikaisesti vietettiin
loistavin juhlallisuuksin kahdeksisenkymmenen makedonialaisen upseerin
ja ylhäisen persialaisen naisen häät. Myös 10 000 makedonialaista
soturia, jotka jo ennen olivat ottaneet persialaisen vaimon, saivat
ottaa osaa juhlallisuuksiin. Mutta onnellisia eivät olleet ne
morsiusparit, jotka täällä nähtiin. Tarvittiin Aleksanterin arvovaltaa,
jotta saatiin sulhaset solmimaan lailliset suhteet aasialaisiin
naisiin. Ja heti kuninkaan kuoltua he melkein poikkeuksetta hylkäsivät
persialaiset vaimonsa tai kohtelivat heitä jalkavaimoina. Mielen apeus
siitä, että kuningas tahtoi kohdella aasialaisia — »barbaareja» —
tasa-arvoisina kreikkalaisten kanssa, purkautui pian suurten hääjuhlain
jälkeen suoranaisena kapinana.

Aina siitä hetkestä, jolloin makedonialaiset veteraanit kieltäytyivät
jatkamasta marssia läpi Intian, Aleksanterille oli ollut selvillä, että
hän ei voisi toteuttaa loppuun maailmanherruussuunnitelmiaan, jollei
hän hankkisi uusia, voimakkaita, kuriin totutettuja joukkoja. Vanha
toverillisen tuttavallinen suhde kuninkaan ja hänen makedonialaistensa
välillä sopi huonosti uusiin olosuhteisiin. Hän varusti sentähden
armeijan parhaista iraanilaisista soturikansoista ja aseisti sen
makedonialaiseen tapaan. Kiitos Aleksanterin sotilaallisen neron
nämä soturit järjestettiin niin oivallisesti ja heistä tuli niin
luotettavia hänen suunnitelmainsa välikappaleita, että hän oikeastaan
ei enää tarvinnut makedonialaisia sotavanhuksiaan. Hän päätti sentähden
lähettää kotiin suuren osan niistä, nimittäin ne, jotka eivät olleet
täysin sotapalvelukseen kykeneviä. Juuri silloin, kun tämä päätös
annettiin tiedoksi, kapina puhkesi. Mikä Aleksanterin mielestä oli
hyvä työ täysin palvelleille sotavanhuksilleen, sitä sotilaat pitivät
merkkinä siitä, että hän aikoi kokonaan luopua makedonialaisistaan.
Nämä sotilaat, jotka uskollisesti olivat palvelleet nuorta
kuningastaan, tunsivat nyt yht'äkkiä tulleensa syrjään sysätyiksi
loppuunkäytettyinä ja tarpeettomina, ja tämä tapahtui noiden
halveksittujen »barbaarien» takia, jotka monta kertaa olivat paeten
kääntäneet heille selkänsä taistelussa! Makedonialaiset vaativat
kovaäänisesti, että heidät kaikki lähetettäisiin kotiin, ja neuvoivat
häntä vastedes tekemään valloituksensa isänsä Amonin avulla.

Vihasta kiehuen Aleksanteri silloin, vain muutamain henkivartiostoonsa
kuuluvain miesten seuraamana, ryntäsi keskelle hurjaa joukkoa,
tarttui omin käsin yhteen pahimmista huutajista, osoitti sitten
henkivartijoille yhden sieltä, toisen täällä ja vietätti heillä nämä
heti teloitettaviksi.

Tämä yhden ainoan miehen henkilökohtainen rohkeus oli tarpeeksi
taltuttamaan raivoavan joukon. Vaieten he kuuntelivat kuninkaansa
suuttunutta puhetta. Hän huomautti heille kaikesta, mistä he saivat
häntä ja hänen isäänsä kiittää. »Mitä Te olisitte ilman meitä
molempia!» hän huudahti. »Köyhinä ja ilman pysyväisiä asuntoja te
kuljeksitte ympäriinsä vuorien keskellä kurjine karjalaumoinenne alati
alttiina traakialaisten, illyrialaisten ja muiden villien kansain
hyökkäyksille. Isäni antoi teille soturin puvun kurjan eläinten taljan
asemesta. Hän teki teidät naapurina olevien barbaarikansojen herroiksi,
hän avasi teille Traakian rikkaat kaivokset ja antoi teille meren käydä
kauppaa. Thessalian, Theban, Ateenan ja Peloponnesoksen hän saattoi
teidän alaisiksenne ja antoi teille kaikkien helleenein hegemonian
käydäksenne sotaa persialaisia vastaan. Kaiken tämän minun isäni on
tehnyt.

Ja minä? Enkö ole avannut Hellespontosta teille, saattanut alaisiksenne
Vähän-Aasian rikkaita satraappikuntia ja antanut teidän nauttia voiton
hedelmiä? Teidän hyväksenne ovat tulleet Egyptin rikkaudet, teille
tulivat Syyria ja Babylonia, teille Persian aarteet, Intian rikkaudet
ja Valtameri. Teidän joukostanne olen valinnut satraapit, päälliköt,
strategit. Mitä olen itse ottanut saaliiksi muuta kuin purppuraviitan
ja diadeemin? En mitään ole pitänyt omaan laskuuni. Ei kukaan voisi
näyttää _minun_ aarteitani.

Ja miksi minä kokoaisinkaan aarteita itselleni, kun minä syön kuin
te, nukun kuin te. Niin, moni teistä viettää herkuttelevampaa elämää
kuin minä, ja monta yötä minun täytyy valvoa, että te voisitte nukkua
rauhassa. Kun te olette kärsineet vaivoja ja vaaroja, luuletteko, että
minulla silloin ei ole ollut huolia ja suruja. Kuka teistä voi sanoa,
että hän on kärsinyt enemmän minun puolestani kuin minä hänen? Kukin
teistä, jolla on arpia ruumiissaan, näyttäköön ne, ja minä näytän
myös omani. Ei mikään ruumiini osa ole jäänyt haavoittumatta, eikä
ole senlaatuista asetta, jonka jälkiä ei minussa näkyisi: miekat ja
tikarit, jouset, heittokoneet ja nuijat ovat minuun iskeneet haavoja,
kun minä voittaen olen johtanut teitä yli maitten ja merien, yli
vuorten, läpi virtojen ja erämaitten.

Ja nyt olin ajatellut antaa niiden teistä, jotka ovat väsyneet
monista taisteluista, mennä kotiin, tullakseen siellä ihailun ja
ylpeyden kohteiksi. Mutta te tahdotte kaikki mennä pois — no menkää
sitten kaikki tiehenne! Ja kun tulette kotiin, niin kertokaa, että
kuninkaanne, hänet, joka on voittanut meedialaiset ja persialaiset ja
lukemattomat muut kansat, joka on kulkenut läpi Kaukasoksen vuorisolien
ja Aasian virtain ja joka olisi tunkeutunut syvälle Intian maahan, jos
ette te itse olisi häntä estäneet, kertokaa, että hänet te olette
jättäneet ja sallineet voitettujen barbaarien jäädä häntä suojaamaan.
Tämän julistaminen varmaan tuottaa teille ihmisten kunnioituksen ja
todistaa hurskautta jumalia kohtaan. Menkää sitten tiehenne!»

Näin sanoen hän jätti heidät yksikseen.

Lähipäivinä hän oli olevinaan kuin ei makedonialaisia joukkoja olisi
olemassakaan. He eivät saaneet mitään määräyksiä, eikä kukaan heistä
huolehtinut, vaan sotilaat oli jätetty selviytymään aivan omin päin.
Ja se ei ollut ajan mittaan hauskaa. He huomasivat toivottomaksi tehdä
vastarintaa Aleksanterille ja hänen aasialaisille joukoilleen, eikä
heillä lopulta ollut muu neuvona kuin alistua. Aivan menehdyksissään
he syöksyivät kuninkaanpalatsin porteille, heittivät maahan aseensa ja
pyysivät itkien ja valittaen kuninkaaltaan anteeksi.

Hetken kuluttua Aleksanteri tuli ulos palatsista, ja näky, jonka hän
näki edessään, liikutti hänet kyyneliin. Hän leppyi taas täydellisesti
uskollisille sotavanhuksillensa. Sitten pantiin toimeen juhlakemut,
joissa makedonialaiset ja persialaiset yhtä suurella tarmolla joivat
molempien kansojen välisen tulevan sovun ja valtiollisen yhteyden
puolesta.

Nyt hän sai myöskin kaikki loppuunpalvelleet makedonialaiset soturit
vapaaehtoisesti lähtemään kotiin. Hän piti hyvää huolta heidän
toimeentulostaan matkalla ja lahjoitti heille talentin kullekin.
Ja heidän ja aasialaisten naisten lapset hän otti kasvattaakseen
makedonialaiseen tapaan, kunnes he kasvaisivat ja kykenisivät lähtemään
kotiin isäinsä maahan. Kyynelten vuotaessa molemmin puolin Aleksanteri
ja hänen vanhat aseveikkonsa erosivat.

       *       *       *       *       *

Vähän sen jälkeen hän lähti Babyloniin, missä hän jo aikaisemmin oli
ryhtynyt järjestelemään uutta, suurta meriretkikuntaa. Hän halusi tällä
kertaa itse olla mukana laivastossa, jonka tuli kulkea Eufrat-virtaa
alas sekä purjehtia Arabian niemimaan ympäri ja Punaiselle merelle.
Täten oli saatava aikaan meriyhteys Babylonin ja Aleksandreian välille.:

Matkalla sinne retkikunnan ilmeisesti oli tarkoitus ottaa haltuunsa
tärkeimmät satamapaikat ja perustaa sinne siirtokuntia. Tämä yritys oli
siis samoinkuin hänen Intian retkensä uusi rengas hänen pyrkimyksessään
maailmanherruuteen. Oli liikkeellä myös huhuja, että suunniteltiin
sotaretkeä helleenien vihollisia vastaan Sisiliaan ja Afrikkaan; ja
Aleksanterin jälkeen jääneistä papereista lienee löydetty viittailuja
tuollaisiin suunnitelmiin.

Suuren meriretkikunnan varustelut toimitettiin maailmanvalloittajan
tavallisella tarmolla. Mutta kun ne lähestyivät loppuaan, kuningas
erään suuren juhlan perästä sairastui äkkiä ilmastokuumeeseen. Hänen
tilansa huononi nopeasti. Mutta loppuun asti hänen ajatuksensa
kiertelivät suuressa retkikunnassa ja jatkuvasti hän antoi sitä
koskevia käskyjä, kunnes ääni häneltä tukehtui.

Kun oli käynyt selväksi, että tila oli toivoton, oli häneltä kysytty,
kenelle hän halusi uskoa valtakuntansa. Hän vastasi: »Arvokkaimmalle.»
Ja hänen viimeisiä toimiaan oli, että hän veti sinettisormuksensa
sormestaan ja ojensi sen uskolliselle _Perdikkaalle_, sille
ystävistään, joka nautti suurinta kunnioitusta.

Armeijassa tiedot kuninkaan tilasta olivat herättäneet synkän
mielialan. Makedonialaiset tungeksivat linnan ympärillä ja rukoillen
pyysivät saada nähdä jumaloidun päällikkönsä. He vaikeroivat ja
uhkailivat siihen asti, että heille avattiin ovet ja annettiin heidän
marssia kuninkaan vuoteen ohi. Hän ojensi heille oikean kätensä,
mutta kykeni vain heikosti päätään nyökäyttämällä sanomaan heille
jäähyväiset. Se oli viimeinen tajunnan ilmaus. Kaksi päivää myöhemmin
hän veti viimeisen henkäyksensä luonaan makedonialaiset päällikkönsä,
jotka syvästi liikutettuina olivat kokoutuneet kuolinvuoteen ympärille.
Hän oli silloin vain 33 vuoden vanha.[65] Pois hän meni elämän
keväimessä, kuten sankarinsa, tulinen ja kiihkeä Akhilleus.

»Aleksanteri Hydaspesvirralla»-nimisessä runossa Esaias Tegnér antaa
nuoren sankarin seuraavin sanoin sotilailleen ilmaista sen salaperäisen
äänen, jonka hän sisässään kuuli:

    »Pelkonne ei, vailla rajaa,
    ei Hydaspeen aallotkaan
    estää saata valloittajaa
    hänen voittokulussaan.
    Ilmain, vetten kuiskehista
    kuulee poika auringon:
    'Selvän elon ongelmista
    antaa sulle Babylon.'»

»Nuoren sankarin viime henkäys aloitti katkeran taistelun hänen
lähimpäin miestensä välillä, kapinan hänen sotajoukossaan ja hänen
maailmanvaltakuntansa kukistumisen» — näin lopettaa Droysen kuuluisan
Aleksanteria käsittelevän teoksensa.

       *       *       *       *       *

Jonkin aikaa Aleksanterin Gaugamelan luona Dareioksesta saaman
voiton jälkeen Aiskhines oli eräässä puheessaan Ateenassa ilmaissut
aikansa hämmästyksen sen ihmeellisen johdosta, mitä hänen polvensa
kreikkalaiset olivat saaneet kokea muutamien vuosien kuluessa.
»Me olemme», hän sanoi, »omin silmin nähneet tapahtumia, jotka
jälkimaailmasta varmasti tuntuvat uskomattomilta saduilta. Persian
kuningas — hän, joka kaivoi kanavan Atoksen poikki ja laski sillan
yli Hellespontoksen, hän, joka kreikkalaisilta vaati maata ja vettä
ja kirjoituksissaan oli kyllin julkea sanomaan koko ihmiskunnan
aina auringon noususta sen laskuun olevan hänen käskyvallassaan
— hän ei enää taistele saattaakseen toisia herruuteensa, vaan
pelastaakseen itsensä.» Ja samoihin aikoihin eräs toinen huomattu
ateenalainen kirjoitti: »Jos viisikymmentä vuotta sitten joku jumala
olisi suurkuninkaalle tai makedonialaisten hallitsijalle ennustanut
tulevaisuuden, olisikohan kumpikaan heistä silloin voinut uskoa, että
tänä päivänä tuskin muuta kuin nimi on jäljellä siitä valtakunnasta,
joka silloin oli melkein koko maailman valtijaana, ja että kansa,
jota silloin tunnettiin tuskin nimeltäkään, saavuttaisi koko maailman
herruuden? Toden totta, onni osoittaa voimaansa mitä uskomattomimmissa
kohtaloissa! Nyt se on asettanut makedonialaiset persialaisten
ihanuuteen näyttääkseen ihmisille, että Persian kansakin vain ajaksi
oli saanut käyttöoikeuden Idän ihanuuteen, kunnes kohtalo näki
parhaaksi sitä toisella lailla vallita.»

Sellaisia olivat ajatukset, jotka Aleksanterin voittokulun johdosta
täyttivät ihmiskunnan jo seitsemän vuotta ennen hänen uransa loppua.
Seuraavina vuosina hän ei ainoastaan saattanut valtansa alle koko
tavattoman suuren Persian valtakunnan itäistä osaa, vaan tunkeutui
sen rajain ulkopuolelle ennen tuntemattomiin maihin, ja otti ne
valtaansa. Hänellä oli nyt hallussaan Kreikan apulähteiden lisäksi
myöskin ne äärettömät rikkaudet ja mahtava sotavoima, jotka kerran
olivat tehneet suurkuninkaan niin pelätyksi. Ei kukaan sen ajan
ihmisistä olisi voinut kuvitella niin suunnatonta valtaa yksiin
käsiin koottuna — vain Aleksanteri itse. Ja tämä maailmanvaltias
oli vasta miehuusikänsä alussa, voimaa ja toimintahalua uhkuen!
Liioittelematta ja imartelematta voi hänestä sanoa, että hän ei ollut
koskaan taistellut taistelua voittamatta, koskaan käynyt kaupungin
kimppuun sitä valloittamatta, koskaan tullut maahan sitä valtansa alle
laskematta. Oliko mitään, mikä hänen kunnianhimoisia suunnitelmiaan
kykeni rajoittamaan? Missä oli sotavoima, joka oli kyllin vahva
pitämään puoliaan häntä ja hänen sotaan tottuneita sotilaitaan vastaan,
näitä sotilaita, joita eivät kuumuus eikä kylmyys eivätkä minkäänlaiset
vaivat kyenneet seisauttamaan? On sanottu: »Ehkä roomalaiset?» Mutta
heillä ei ollut käytettävinään niin monipuolisia sotilaallisia
apulähteitä kuin Aleksanterilla eikä niin erinomaisia sotapäälliköitä,
kuin hän oli.

»Minä puolestani», Arrianos sanoo, »en kykene muodostamaan varmaa
mielipidettä, miten oli Aleksanterin tulevaisuudensuunnitelmain
laita; mutta minä _uskon_ aivan varmasti, ettei hän koskaan olisi
asettunut rauhaan, vaikka olisi lisännyt Euroopan maat Aasiaan, ei
vaikka olisi Brittein saaret liittänyt Eurooppaan. Hän olisi jatkanut
eteenpäin tuntemattomiin maihin, vaikkapa hänellä ei olisi ollut muuta
kilpailijaa kuin — itsensä.

Kerrotaan, että Intiassa muutamat viisaat miehet sanoivat hänelle:
'Ilman lepoa ja rauhaa sinä syöksyt omasta maastasi maanpiirin
etäisimpiin kolkkiin ja tuotat sekä itsellesi että muille vaivoja ja
vastuksia. Ja kuitenkaan sinä, kun kohta makaat kuolleena, et omista
tästä maasta enempää kuin sen, mikä tarvitaan sinun ruumiisi peitoksi.'

Aleksanteri tosin kiitti sitä, mitä he olivat sanoneet, kuten hän erään
toisen kerran ilmaisi ihailunsa Diogenesta kohtaan, mutta yhtä kaikki
hän jatkuvasti toimi vastoin sitä, mitä oli ylistänyt totuutena.»

Ehkä oli kuitenkin, kuten Arrianos sanoo, »onnellisinta hänelle
saada mennä pois, kun hän vielä »oli maineen ja kunnian kukkuloilla,
ennenkuin hänet vielä kohtasi sellainen onnettomuus, mitä viisas Solon
ajatteli, kun hän varoitti Kroisosta kiittämästä ketään onnelliseksi
ennen kuolemaa.»

Mutta ajattelematta, mitä Aleksanteri olisi voinut suorittaa, jos olisi
saanut elää, jo se, mitä hän lyhyen, kolmikymmenvuotisen hallituksensa
aikana oli saanut toimeen, tietää täydellistä kumousta suurimmassa
osassa senaikaista kulttuurielämää ja aloittaa uuden aikakauden. Sillä
hän ei tyytynyt kukistamaan suurta valtakuntaa, vaan pyrki myös saamaan
sille uutta sisältöä. Hän oli niitä syntyperäisiä hallitsijaluonteita,
jotka ovat kohonneet yli kansallisuusrajain ja rohkealla tarmolla
ylläpitävät _ihmisyyskäsitettä_. Väsymättä hän työskenteli edistääkseen
uudestiluodussa valtakunnassaan kaikkien parasta, avatakseen uusia
hyvinvoinnin lähteitä, perustaakseen uusia kaupunkeja ja saattaakseen
rappeutuneita yhteiskuntia hyvään kuntoon, helpottaakseen liikennettä
ja edistääkseen kauppayhteyksiä. Kullan, joka ennen oli saanut kasautua
kuolleena pääomana suurkuninkaan aarrekammioon hän runsain käsin pani
liikkeeseen koko maailman elinkeinoelämälle suunnattomaksi hyödyksi.
Vampyyreina Persian hallitsijat olivat imeneet alamaistensa parhaan
veren ja lamauttaneet heidän elinkeinoelämänsä. Oli kuin olisi uutta
verta nyt kiertänyt valtakunnan sydämestä kuihtuneisiin jäseniin.

Utuisessa kaukaisuudessa häämöittäneiden Itämaiden tuntemus edistyi
Aleksanterin kautta enemmän kuin koskaan ennen. Hänen valloituskulkunsa
oli hänelle samalla suuri tieteellinen retki läpi ennen tuntemattomien
seutujen. Huomiot, jotka sen kestäessä tehtiin, tulivat Aristoteleen
ja muiden tiedemiesten, maantieteilijöitten, luonnontutkijain ja
historioitsijain hyväksi. Tämän tutkimustyön tulokset koottiin
tieteelliseen arkistoon, jota säilytettiin Babylonissa. Se on hävinnyt
kuten niin paljon muuta arvokasta maailmassa, mutta onneksi etevät
tutkijat osaksi kerkisivät sitä käyttää.

Suuria summia Aleksanteri myös asetti Aristoteleen tutkimuksiin
käytettäväksi, ja suuren joukon ihmisiä hän itse pani kokoamaan
vieraitten maitten eläimiä, niitä tutkimaan ja tarkkaamaan niiden
tapoja. Hänen sotilaalliset urotyönsä eivät olleet oma päämääränsä — ne
muokkasivat maata uudelle, yllättävän rikkaalle sivistyselämälle sekä
tieteissä että taiteissa.

Tavaton vaikutus, minkä Aleksanteri teki aikalaisiinsa, ulottui
Itämaidenkin kansoihin, ja heillä on »Iskender» vielä tänään elävä
taruhenkilö.

Vielä vuosituhansin hänen kuolemansa jälkeen historioitsijat
arvosteluja hänen persoonastaan on värittänyt rajaton ihailu tai
hehkuva viha. Englantilainen historioitsija Grote oli perinyt jotakin
Demostheneen tunteista tätä kreikkalaisten »vapauden» vaarallisinta
vihollista vastaan. Barthold Niebuhr, suuri Rooman historian tuntija,
vihasi häntä yhtä intohimoisesti kuin Napoleonia. Kaikkia nuoren
sankarin tekoja, joita tavallisesti ylistetään jaloiksi, Niebuhr pitää
»teatraalisina ja hyvää vaikutusta tavoittelevina.»

Pian Niebuhrin kuoleman jälkeen ilmestyivät Droysenin ihailevaa
innostusta täynnä olevat kuvaukset Aleksanterista. Hän hillitsi itse
40 vuotta myöhemmin ihastuksen ilmaisujaan, mutta tässäkin miedommassa
muodossaan Droysenin mielipiteet ovat enemmän kuin kerran nostattaneet
vastaväitteitä. Niin kriitillinen ja vaikeasti tyydytettävä
historioitsija kuin Beloch ei tahdo tunnustaa Aleksanterin suuruutta
sotapäällikkönä ja valtiomiehenä. Este on oikeastaan hallitsijan
nuoruudessa: kuinka voisi muutamia vuosia yli kahdenkymmenen
oleva nuorukainen omata sotapäällikön ja valtiomiehen kypsyneen
arvostelukyvyn?

Mutta neroutta ja ritarillisen ihastuttavia ominaisuuksia ei toki
kukaan ole voinut evätä häneltä, kieltämättä loistavimmalta henkilöltä,
minkä Hellas on synnyttänyt.


Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan lukuun:

Benedictus Niese, Geschichte der griechischen und makedonischen Staaten
seit der Schlacht bei Chaeronea. 3 osaa.

P. Jouguet, L'impérialisme macédonien et l'hellénisation de l'Orient.

Theodor Birt, Alexander der Grosse und das Weltgriechentum.

Tähän lukuun:

Arrianos, Alexandros' Bedrifter, oversat af M.Cl. Gertz.

Joh. Gust. Droysen, Geschichte Alexanders des Grossen.

Fr. Koepp, Alexander der Grosse.

Eduard Meyer, Alexander der Grosse und die absolute Monarchie.

Richard Nordin, Alexander den Store.

Werner Hoffman, Das literarische Porträt Alexanders des Grossen im
griechischen und römischen Altertum.

Victor Ehrenberg, Alexander und Ägypten.

Jarl Charpentier, Politiska och kulturella förbindelser mellan Grekland
och Indien före Alexander den store (Nordisk tidskrift 1918).




MAAILMAN VALTAKUNTA HAJOAA.


Aleksanterin äkillisen kuoleman perästä hänen maailmanvaltakuntansa
oli tuomittu pirstoutumaan, sillä se oli neron luomus, ja vain
rautatahtoinen, aivan erinomaisen suuri nero sitä kykeni pitämään
koossa. Kysyttiin paljon enemmän kuin tavallista inhimillistä
tahdonvoimaa ja arvostelukykyä sulattamaan yhdeksi kokonaisuudeksi
ihmiset, jotka olivat niin eri kehitysasteilla kuin Aasian, Afrikan
ja Euroopan kansat. Aleksanterin valtakunnassa oli heimoja, joiden
piti opetella vasta maanviljelystä, toisia joita piti sivistää elämään
avioliitossa tai — kuten kauimpana koillisessa asuva Sogdianan kansa
— »elättämään vanhoja vanhempiaan, eikä lyömään heitä kuoliaiksi.»
Foinikialaiset piti saada luopumaan kauheista Molokin uhreista.

Mutta toiselta puoleltahan joukossa oli kansoja, joilla oli
ikivanha kulttuuri jo siihen aikaan, jolloin kreikkalaiset vielä
olivat barbaareja, kansoja, jotka ennen kaikkia muita olivat olleet
kreikkalaisten oppimestareita. Kuitenkin täytyi nämäkin, kuten
kaikki itämaalaiset, vapauttaa kahleista, joissa taikausko ja sokea
auktoriteettiusko heitä pitivät vankeina, ja herättää heidät tuntemaan
ihmisarvonsa. Sellainen oli työ, jonka helleeninen kulttuuri oli
siellä ottanut suorittaakseen. Aleksanteri tämän alkoi; ja leima,
jonka nuori valloittaja antoi työlleen, olikin määräävänä kokonaiselle
aikakaudelle, _hellenistiselle_.

Aleksanteri ei jättänyt jälkeensä kruununperillistä, mutta vähän
jälkeen hänen kuolemansa hänen puolisonsa Roksane synnytti pojan, joka
sai nimen Aleksanteri. Mutta ennenkuin lapsi oli nähnyt päivänvalon,
syntyi armeijassa Babylonissa kiivas kamppailu siitä, kenestä tulisi
vainajan seuraaja. Se päättyi sovintoon sankarin paarien ääressä ja
seuraavan sisältöiseen sovitteluun: Siinä tapauksessa, että Roksanen
odottama lapsi on poika, tulee tästä ja hänen avioliiton ulkopuolella
syntyneestä velipuolestaan _Philippoksesta_, erään tanssijattaren
pojasta, kuninkaita. Philippos oli tosin jo ehtinyt täyteen ikään,
mutta häntä vaivasi kaatuvatauti, ja hän oli heikko, siis kykenemätön
hallitsemaan valtakuntaa. Aleksanterin kruunu oli, kuten Wilamowitz
sanoo, »siirtynyt idiootille ja vielä syntymättömälle lapselle.»
Hallituksen otti senvuoksi käsiinsä _Perdikkas_ valtionhoitajana
alaisinaan maaherroina etevimmät Aleksanterin lähimmistä miehistä.
Tunnetuimmat heistä olivat _Ptolemāios, Antígonos_ ja _Séleukos_.
Makedonian ja Kreikan maaherrana oli _Antipatros_. Kaikki nämä valtiaat
olivat voimakkaita luonteita, joiden oli vaikea toimia yhdessä, ja
lähimmän miespolven valtiollinen historia onkin täynnä taisteluita
näiden Aleksanterin »_diadokien_» — s.o. seuraajain — välillä.

       *       *       *       *       *

Kreikassa tieto Aleksanterin äkillisestä kuolemasta vaikutti kuin
sytyttävä kipinä tukahdutettuun »vapaudenrakkauteen». Kaikkinainen
pikkuvaltiopolitiikka oli sammunut Aleksanterin ratkaisevasti
vakaannutettua Makedonian hegemonian. Kansankokouksissa ei käsitelty
kuin pikkukysymyksiä. Keskusteltiin »kaduista ja kaivoista, joita piti
korjata, muurinharjasta, jota piti kalkita ja muusta sellaisesta»,
lainataksemme Demostheneen sanat, joka kuitenkin alkaakseen uuden
»vapaustaistelun» vain odotti, että Aleksanterin kävisi huonosti
Aasiassa.

On erittäin mielenkiintoista tarkata Demostheneen ja ateenalaisten
eleitä Aleksanterin sotaretken eri tilanteissa. Tuntuu, kuten
Droysenista, että »jos helleenisessä maailmassa olisi ollut terveen
kansallistunnon alkuakaan, niin Aleksanterin saavuttamain Graneikoksen,
Issoksen ja Gaugamelan voittojen, Vähän-Aasian helleenein vapautuksen,
Tyroksen ja vanhan kilpailijan Foinikian kauppavallan tuhoamisen ja
Persian ylivallan murskaamisen olisi pitänyt saada leppymättömimmätkin
sopimaan Aleksanterin kanssa ja kaikkien helleenein olisi toki riemu
rinnassa pitänyt kilpailla siitä, että saisivat ottaa osaa hänen
vapautustyöhönsä.» Kun tieto Miletoksen vapautuksesta saapui, niin
»eikö kautta koko kreikkalaisen maailman käynyt riemunhuuto?» kysyy
eräs toinen saksalainen vanhanajan historioitsija. »Vihdoinkin
oli toteutunut se, mitä helleenit niin kauan olivat toivoneet ja
odottaneet. Olihan Miletos kaupunki, josta persialaissodan sytyttävä
kipinä kerran sinkosi, kaupunki, jonka häviön takia koko Ateena
vuodatti kyyneleitä, Thaleen ja Anaksimandroksen kaupunki... Mutta
kun se jälleen pystytettiin, ei kuulunut riemun kaikua Kreikasta.
Kukaan isänmaallinen runoilija ei ole koskaan ylistänyt runoissaan
tätä urotyötä.» Vaikutusvaltaiset kreikkalaiset kaupungit käsittivät
isänmaallisuuden ja kansalliset tehtävät vallan toisin.

Jos ateenalaiset olisivat halunneet, he olisivat jo Aleksanterin
vapautussodan alussa voineet poistaa ainoan tosi vaaran, mikä uhkasi
tätä hanketta kaikkien helleenien yhteistä vihollista vastaan. Jos
näet helleenit päättävästi olisivat koko merivoimineen menneet mukaan
Aleksanterin puolelle, hän olisi ollut persialaisia voimakkaampi
myös merellä, ja sodan lopputulos jo siten alusta asti ollut varma.
Aleksanteri olisi varmasti maksanut korkean hinnan tuollaisesta avusta,
ja Ateena olisi vielä kerran saanut tilaisuuden näytellä tärkeää osaa
politiikassa.

Mutta ateenalaiset eivät tahtoneet. Demosthenes ja hänen ystävänsä
eivät heitä siihen päästäneet. Ateenalaiset rajoittuivat varovaisesti
asettamaan sopimuksenmukaiset kaksikymmentä laivaa Aleksanterin
käytettäviksi. Mutta muuten he pysyttelivät puolueettomina ja
odottelevina.

Kuumeenomaisella jännityksellä he odottivat Issoksen suuren
voimainkoetuksen tulosta. Demosthenes. osoitti niille, jotka halusivat
kuunnella —ja niitä oli paljon — että Aleksanterin sotajoukon
persialaiset ratsumiesmassat aivan varmasti polkisivat maahan.
Kuitenkin hän oli kyllin diplomaatti odottamaan taistelun ratkaisua,
ennenkuin hän antaisi Ateenan päättää liittyä avoimesti Persian
puolelle.

Silloin tuli tieto, että Aleksanteri oli saavuttanut ratkaisevan
voiton. Mitä silloin ateenalaiset ja heidän liittolaisensa tekivät?
He päättivät antaa kunnialahjan voittajalle, kultaisen seppeleen
kiitollisuutensa ilmaukseksi siitä, mitä hän oli tehnyt Kreikan
vapauden hyväksi.

Sitten kului muutamia vuosia uudessa odotuksessa.

Mutta kun tuli tieto, että »itsevaltias» lopultakin oli kuollut,
mikä poliittinen vireys kaikkialla, mitä toiveita uuden vapauden
aikakaudesta!

       *       *       *       *       *

Sparttalaiset taas eivät koskaan olleet avustaneet Philippoksen
perustamaa Korinthoksen liittoa. Koko ajan, kun Aleksanteri oli
Aasiassa, he olivat jos mahdollista vielä kärsimättömämpinä kuin
ateenalaiset odottaneet sopivaa tilaisuutta entisen valtansa
saavuttamiseen Kreikassa, vaikka se toisen kerran pitäisi ostaa
pettämällä Kreikan yhteinen asia. Heti Aleksanterin kuljettua Aasian
puolelle he ryhtyivät yhteyteen suurkuninkaan kanssa. Issoksen
taistelun jälkeen he esiintyivät niin uhkaavasti, että syntyi
suoranainen sota heidän ja Aleksanterin Makedoniaan asettaman
maaherran, Antipatroksen välillä. Verisessä taistelussa sparttalaiset
voitettiin v. 331, ja sitten ei mikään Kreikan valtio uskaltanut
ajatella kapinaa Makedoniaa vastaan, niin kauan kuin Aleksanteri eli.
Mutta sitä todella suurenmoista, mitä noina monivaiheisina vuosina
tapahtui, eivät ateenalaiset eivätkä sparttalaiset nähneet, eivät
_tahtoneet_ nähdä.

Kun nyt huhu Aleksanterin kuolemasta oli saanut vahvistuksen,
makedonialaisvastaiset puoluejohtajat kaikkialla intohimoisin sanoin
kehoittivat kansaa astumaan helleenien uuden vapaustaistelun johtoon
ja siinä tarkoituksessa kokoamaan kaikki Kreikan valtiot liittoon. Ne
sanat saivat heti vastakaikua. Demostheneen ja muiden kansanjohtajain
ansiosta vapausliike levisi kuin kulovalkea yli melkein koko Kreikan,
ja melkoinen sotajoukko kävi taisteluun Antipatrosta vastaan. Yritys
päättyi kuitenkin niin, että liittoutuneet kärsivät perinpohjaisen
tappion ja huomattavimmat kansanjohtajat mestattiin. Demosthenes vältti
tämän kohtalon ottamalla myrkkyä.[66]

Kun sitten Antipatros muutamia vuosia myöhemmin kuoli, syttyi
Makedoniassa sisällissota. Näihin kahakoihin sekaantui myös
kunnianhimoinen Olympias. Hän tappoi heikkomielisen Philippoksen
ja hänen puolisonsa ja satakunnan heidän puoluelaisiaan, mutta
Antipatroksen poika voitti ja otti vangiksi hänet. Murhattujen omaiset
vaativat hänen henkeänsä, ja makedonialainen kansantuomioistuin
tuomitsi hänet kuolemaan. Taipumattomana kuten oli elänytkin, hän otti
vastaan kohtalonsa.

Muutamia vuosia myöhemmin — nimittäin v. 310 e.Kr. — Kassandros raivasi
tieltä myös nuoren Aleksanterin, kauniin ja lupaavan lapsen, ja hänen
ihanan äitinsä. Roksane itse oli sitä ennen murhauttanut Aleksanterin
kuningatarpuolison.

Silloin muutamat Kassandroksen vastustajista ottivat peliin häntä
vastaan Aleksanterin sivukantaisen pojan, jonka äiti oli eräs ylhäinen
fryygialainen nainen, seitsentoistavuotiaan Heraklén. Mutta häntäkin
odotti sama kohtalo kuin sukulaisiaan. Nuorukainen kutsuttiin suuriin
juhliin, ja kun kemut olivat päässeet huippukohtaansa, hänet pistettiin
kuoliaaksi. Hänen rikkomuksensa oli sama kuin muidenkin uhrien: hän oli
Aleksanterin sukua.

Nyt oli jäljellä vain Aleksanterin sisko, lahjakas _Kleopātra_.
Hän oli ollut aikaisemmin naimisissa enonsa, Epeiroksen kuninkaan
kanssa, mutta oli nyt leski. Monet mahtavain kruununtavoittelijoiden
naimatarjoukset hän oli sen jälkeen hylännyt, mutta aikoi nyt mennä
naimisiin Ptolemaioksen kanssa. Mutta Antigonos ehkäisi hänen aikeensa
myrkytyttämällä hänet. Philippoksen ja Aleksanterin hallitsijasuku oli
kokonaan hävitetty.

       *       *       *       *       *

Sillä välin kuin tämä tapahtui Kreikassa, kävi idässä vimmattu taistelu
sekä valtionhoitajan ja diadokien että vielä diadokien välillä
keskenään. Nämä sotapäälliköt, jotka ennen olivat vuosikymmeniä
yhdessä taistelleet ja parhaina tovereina nauttineet pöydän ja pikarin
iloja, ottelivat nyt keskenään elämästä ja kuolemasta ja koettivat
ryöstää toisiltaan maat. Jo kaksi vuotta Aleksanterin kuoleman jälkeen
Perdikkas sai surmansa murhaajan kädestä.

Diadokeista kaikkein voimakkain ja tarmokkain oli _Antigonos_,
jota nimitettiin »kykloopiksi», sillä hän oli silmäpuoli. Hän
laajensi maaherrakuntaansa saaden voittoja kilpailijoistaan, eli ja
hallitsi kuin Aasian suurkuningas ja tavoitteli koko Aleksanterin
valtakunnan herruutta. Mutta lopulta tämä raudankova mies kaatui
ase kädessä yli 80 vuoden ikäisenä suuressa taistelussa Seleukosta
ja muita kilpailijoitaan vastaan v. 301. Täten Aleksanterin suuri
yhdistämisajatus oli rauennut. Hänen valtakuntansa jaettiin kolmeen
valtioon, joista _Makedonia_ joutui Antigonoksen suvulle, suurin osa
_etu-Aasiaa_ seleukideille ja _Egypti_ Ptolemaioksille. Mutta silti
eivät olot vakaantuneet. Kaksi seuraavaakin vuosikymmentä oli täynnä
kiistoja ja kamppailuja. Ptolemaiosten ja seleukidein välillä oli
kauppapoliittisesti tärkeä Syyria riitakapulana, aivan kuten ennen
faaraot olivat taistelleet tämän maan omistamisesta ensin Mesopotamian
valtiaitten ja sitten heettiläisten kuninkaitten kanssa. Molemmat
puolet tavoittelivat Foinikian rannikon satamia, Libanonin metsien
laivanrakennuspuita ja vuorien malmeja. Ptolemaiokset kilpailivat myös
Antigonoksen jälkeläisten kanssa Aigeian meren herruudesta. Ei mikään
kolmesta osavaltiosta pyrkinyt enää maailmanherruuteen, mutta kaikki ne
tahtoivat olla suurvalloista ensimmäisenä.


Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan lukuun:

Job. Gust. Droysen, Geschichte des Hellenismus.






HELLENISTINEN AIKA




MAAILMAN TALOUDELLISEN KEHITYKSEN UUSI VAIHE.


Hellenistinen aika on antanut entistä kansainvälisemmän luonteen
taloudelliselle elämälle ja uusinut sitä kapitalismin henkeen. Aina
höyryn ja industrialismin[67] aikakaudelle saakka se sitten kulkee
pääasiallisesti samoja ratoja kuin hellenistisellä ajalla. Oleellisin
ero on, että työn suorituttaminen orjilla lakkaa kristinuskon
voittaessa alaa.

Helleenien suuri leviäminen oli pääasiassa lakannut 6. vuosisadan
keskivaiheilla e.Kr. idässä Persian valtakunnan perustamisen, lännessä
Karthagon ja etruskien kasvavan vallan johdosta. Sitten siirtolaisuus,
nopeasti kasvavan väkiluvun varaventtiili, oli ollut tukossa yli kaksi
vuosisataa, kunnes Aleksanteri Suuri sen jälleen aukaisi. Tämän pitkän
luonnottoman tilan seurauksia olivat ne yhteiskunnalliset pulmat, jotka
peloponnesolaissotien ajoista alkaen tuottivat Kreikalle vahinkoa. Maan
liian lukuisa väestö joko tuhosi itseään sisällissodilla tai värväytyi
palkkasotureiksi vieraan palvelukseen.

Aleksanteri sitävastoin avasi uuden maailman kreikkalaisille ja antoi
heille siten mahdollisuuksia paremmalla tavalla käyttää kansanvoimaa,
joka uhkasi murtaa patonsa. Hänen valloituksillaan Itämailla on
kaupalle, liikenteelle ja taloudelliselle elämälle yleensä ollut
merkitys, joka on verrattavissa Amerikan löytöön 18 vuosisataa
myöhemmin. Molemmat nämä tapahtumat ovat uusien vaiheiden johdantoa
ihmiskunnan historiassa. Ennen Aleksanteria Välimeren seudut ja
kaukaisemmat itämaat olivat muodostaneet kaksi toistensa vieressä
olevaa eri maailmaa. Tosin kreikkalaisten siirtyminen Vähään-Aasiaan,
Sisiliaan, etelä-Sisiliaan ja moniin muihin maihin oli synnyttänyt
kreikkalaisia kaupunkeja ympäriinsä Välimeren rannoille, mutta Syyrian
rannikoillahan ei kreikkalaista siirtoasutusta ollut, ja niissä
seuduin, minne kreikkalaisia oli asettunut asumaan Itämaille, he
eivät missään olleet tunkeneet syvemmälle sisämaahan. Sisä-Aasiaan,
Intiaan ja Arabiaan johtavat kauppatiet persialaiset, foinikialaiset
ja egyptiläiset olivat tarkasti pitäneet muilta kansoilta suljettuina.
Nyt sitävastoin Aleksanteri oli avannut Aasian Intiaan ja Egyptin
ensimmäiseen kataraktiin saakka ei ainoastaan makedonialaisen
ratsumiehen peitselle, vaan myös helleeni-kauppiaan laivalle ja
kuorma-aasille. Siten hän oli hankkinut helleeneille määrättömän
laajat raakatavara- ja tavarankuluttajaseudut. Nyt myös suurkuninkaan
jalometalliaarteet pantiin liikkeeseen rahaksi lyötynä. Kaikki tämä
aiheutti Hellaan elinkeinoelämän elpymisen, jota voi verrata siihen,
mikä seurasi kreikkalaisten suurta siirtoasutusta 8., 7. ja 6.
vuosisadalla.

Mutta määrätietoisuudella, joka oli ominaista kaikelle, mihin
Aleksanteri ryhtyi, nuori valloittaja työskenteli kreikkalaisen sekä
henkisen että aineellisen kulttuurin levittämiseksi. Perustamalla
joukon uusia kaupunkeja Egyptin Aleksandreiasta aina Jaksartes-virran
varrelle »uloimpaan Aleksandreiaan» asti, hän hankki kaikkialle vanhaan
maailmaan helleenisen sivistyksen tukikohtia. Näiden sivistyskeskuksien
välistä liikennettä hän edisti avaamalla maanmiestensä käytettäväksi
persialaisten suurenmoisen tieverkon ja sitä kehittämällä sekä
valmistelemalla myös uusien merireittien käytäntöön ottamista.

Hänen diadokinsa seurasivat esimerkkiä ja hankkivat kilpaa tuhansia
helleenejä, ei ainoastaan palkkasotureita, vaan myös kauppiaita ja
käsityöläisiä, lähtemään Itämaihin asuttamaan uusia kaupunkeja,
joita Aleksanteri ja hänen seuraajansa olivat perustaneet. _Uusi
kreikkalainen siirtoasutuskausi_, kolmas järjestyksessä, alkaa.

Seleukos ja hänen poikansa Antiokhos ovat maailmanhistorian suurimmat
kaupunkienperustajat. Aleksanterin aloittamaa asutusta he jatkoivat
suurisuuntaisesti yli koko Aasian, Intian ja Turaanin arojen rajoille
saakka. Se on valtavin asutus, minkä mikään hallitus koskaan on pannut
toimeen.

Kaikki tämän suunnattoman suuren alueen viljavat seudut suorastaan
kylvettiin täyteen kukoistavia kreikkalaisia kaupunkiyhdyskuntia,
joilla oli kreikkalaiset nimet. Myös Syyria sai nyt samalla tavoin
helleenisen leiman. Kaikkialla näissä vastaperustetuissa yhdyskunnissa
väestön ydin oli kreikkalaista, ja kreikan kieli oli virallisena
kielenä. Neuvosto ja kansankokous kokoontuivat torille neuvottelemaan
ja vaaleja toimittamaan. Kreikkalaisille jumalille rakennettiin
temppeleitä. Siten seleukidikuninkaat sulattivat aasialaiseen valtaansa
länsimaisen kansalaishengen ja itsehallinnon aineksia. Hellenistisen
sivistyksen siemeniä kylvettiin yli koko Aasian. Itämaille asumaan
asettuvat kreikkalaiset tulivat sinne täynnä nuorekkaan reipasta
yritteliäisyyttä ja herättivät uutta elämää kansoihin, jotka olivat
jo vaipumaisillaan itämaiseen uneliaisuuteen. Kreikkalaiset osasivat
herättää eloon Itämaan uinuvat miljoonat. Minne he asettuivat asumaan,
siellä syntyi vilkasta ja mitä moninaisinta teollisuustoimintaa ja
monin paikoin myös tuottavaa maanviljelystä.

Helleeniset kaupungit olivat kuin saaristo mahtavassa valtameressä.
Monelle niistä luonnollisesti valtameri oli ylivoimainen, mutta
muutamat säilyttivät kauan henkisen erikoisleimansa.

Mutta lopulta nämäkin nieli ääretön itämainen ihmismeri, tämä raskas,
liikkumaton Itämaa, missä hallitukset ja vallat ovat vain pintavärettä,
mutta kansan tavat ja elämänkatsomus pysyvät muuttumattomina
kuin luonto itse. hellenistiseltä ajalta. Ajan mittaan Itämaat
vaikuttivatkin enemmän Länsimaihin kuin päinvastoin.

Tigriksen varrelle Seleukos perusti uuden Seleúkeia-nimisen
pääkaupungin siten pyrkien syrjäyttämään Babylonin keskeisestä
asemastaan maailmankaupan valtiaana. Hän ei viihtynyt vanhassa
pääkaupungissa, jonka väestön enemmistö oli seemiläistä ja jossa
Mardukin vanhoillinen papisto soitti ensi viulua. Mutta hän ei tahtonut
yrittää kaataa uutta viiniä vanhoihin leileihin. Vain helleenisestä
kaupungista saattoi ja sai tulla helleenisen valtakunnan keskipiste.

Hänen tarkoituksensa täyttyi täysin. Nebukadnesarin jättiläiskaupunki
kutistui yhä enemmän kokoon ja rappeutui, mutta hellenistinen Seleukeia
vapaine järjestysmuotoineen kasvoi Aasian sen ajan suurimmaksi
kaupungiksi — kerrotaan siinä olleen noin puoli miljoonaa asukasta. Sen
asema oli myös täysin yhtä edullinen kuin Babylonin. Seleukeiasta johti
purjehduskelpoinen kanava Eufratiin, joka juuri tällä kohtaa tekee
mutkan lähelle Tigristä.

Seleukeian kautta kuljetettiin nyt länteen Intian tuotteet: maustimet,
indigo, pumpuli, helmet ja jalokivet ja myöhemmin myös Kiinan silkki,
ja Arabiasta tuli sinne kallisarvoista suitsuketta ja voiteita,
kun taas tavarakuormat sieltä kulkivat Aleksandreiaan ja Syyrian
satamakaupunkeihin.

Seleukideillä oli paljoa vaikeampi tehtävä kuin Ptolemaioksilla,
joiden hallitsema alkuasukaskansa kylläkin oli heille vierasta,
mutta kuitenkin syntyperältään _yhtenäistä_, ja jotka voivat
hallituksessaan nojautua voimakkaaseen virkavaltaan sekä kansan
veriin menneeseen tottumukseen taipua valtiaansa edessä kuten
jumalan edessä. Seleukideillä sitävastoin oli hallittavana
parikymmentä kansaa eri tapoineen ja laitoksineen.[68] Ja pulmaa
eivät tehneet suinkaan yksinkertaisemmaksi mahtavat, itsehallintoon
tottuneet vanhat Vähän-Aasian kreikkalaiset kauppakaupungit, jotka
vallitsivat Aasian kauppateitten päätepisteitä ja niiden jatkumista
länteen. Näiden yhdyskuntien kanssa kuninkaan oli pysyteltävä
hyvissä väleissä runsailla lahjoilla ja monenlaatuisilla muilla
huomaavaisuudenosoituksilla. Ei sopinut niitä kohtaan osoittaa liian
ankaraa kuninkaallista mahtia. Seleukidien tehtävää vaikeutti vielä
lukuisa juutalainen väestö, joka vaati uskonnollista itsenäisyyttä.
Heprealaisten pyrkimys muodostaa maalliseen yhteiskuntaan eri
pappisvaltio johti lopulta vaarallisiin kapinoihin, joista puhumme
toisessa yhteydessä.

       *       *       *       *       *

Egyptissä tuli _Aleksandreiasta_ hellenismin liesi. Tämän kaupungin
perustaminen on Aleksanterin nerokkaan kaukonäköisyyden oivin todistus.
Itse luonto hänelle neuvoi tämän merikaupungin paikan. Välimeren
virrat näet vaikuttavat, että Niilin liejua kulkeutuu itään, niin
että ei ainoastaan delttamaan, vaan myös etelä-Syyrian rannikko on
täydellisesti mataloitunut. Vasta Niilin läntisimmästä suuhaarasta
länteen on meri vapaa liejusta.

Jo ensimmäisten Ptolemaiosten aikaan kaupunki sai suuren merkityksen
sekä itään että länteen pitkin Afrikan rannikkoa kulkevassa maailman
meriliikenteessä. 3. vuosisadan keskivaiheilla e.Kr. perkautettiin
näet Niilin ja Punaisenmeren välinen kanava, jonka Dareios oli avannut
liikenteeseen, mutta joka sitten oli täyttynyt taas lentohiekalla.

Aleksandreiasta ei tullut ainoastaan pohjoisesta etelään suuntautuvan
Aigeian meren ja Niilin välisen kauppatien, vaan myös lännestä itään
kulkevan Karthagon ja Syyrian välisen kaupan pääasemapaikka. Edullisen
asemansa johdosta mahtavan liikesuonen suulla ja erinomaisen rikas
sisämaa takanaan kaupungista tuli maailman yhdysliikenteen tärkeimpiä
solmukohtiapa se olikin kolme vuosisataa maailman huomattavin
kauppakaupunki ja kolmen maanosan keskipiste.

Aleksandreian vilkasta liikennettä edisti se seikka, että purjehtija
yölläkin voi tulla satamaan. Silloin näet hänen laivaansa opasti
sataman edustalla olevan Pharos-saaren majakan valo; tämä rakennus oli
yksi maailman seitsemästä ihmeestä.

Aleksandreiassa virtaili sekaisin kaikkia maailman kansanheimoja.
Intialaisiakin siellä näki jokseenkin usein, ja Aleksandreian
taidekäsiteollisuudessa on piirteitä, jotka mahdollisesti viittaavat
siihen, että maailmankaupungin vilinässä esiintyi myös kiinalaisia.
Rooman keisari Hadrianus mainitsee eräässä kirjeessään Aleksandreian
kaupunkina, missä kukaan ei kulje toimetonna: yksi puhaltaa lasia,
toinen tekee papyrusta, kolmas kutoo palttinaa — kaikilla on
jonkinlaista taidokkuutta tai ainakin he haluavat olla sitä omaavinaan.
Myös raajarikot, sokeat ja luuvalon vaivaamat tekevät työtä.
Aleksandreialaiset tuntevat vain yhden jumalan: rahan.»

Egypti oli kyllin rikas synnyttääkseen tuottoisan viennin muihin
Välimeren satamiin. Syrjähkön asemansa ja mainioitten luonnollisten
rajainsa ansiosta maa sai olla rauhassa niiltä hurjilta kiistoilta,
mitkä hävittivät Aasiaa, ja rauhallisemmin kehittää taloudellisia
apulähteitään. Kanavat, Egyptin elinsuonet, voitiin panna taas
hyvään kuntoon, ja Niilinmaasta alkoi tulla koko maailman jyväaitta
ja elintarpeitten hankkija. Täältä ei viety vain viljaa ja paljon
muita maanviljelyksen tuotteita, vaan myös kankaita, lasitavaroita ja
papyrusta. Tästä onnellisesta maasta puuttui oikeastaan vain puutavaraa
ja kuparia. Molempia oli kuitenkin Kypros-saarella, jonka Ptolemaios I
kyllin kaukonäköisenä oli ottanut haltuunsa Aleksanterin valtakuntaa
jaettaessa.

Lukuisat tämän ajan papyruslähdekirjat antavat meille mielenkiintoisia
tietoja faaraoitten maan taloudellisesta elämästä. Egypti on ainoa
hellenistisistä valtioista, joka on antanut meille mahdollisuuden
syvemmin tunkeutua itse hellenistisen ajan elämään ja päästä selville,
kuinka hellenismi elimöityi ja kykeni sitten perinpohjin hapattamaan
vieraan kansan. Siinä suhteessa ovat arkeologien Aasiassa tekemät
löydöt vähäpätöistä verrattuna siihen, mitä erämaanhiekka on meille
säilyttänyt.

Egyptin papyruslöydöistä huomaamme m.m., että ptolemaiolaiskuningas
itse oli valtakuntansa suurin liikemies. Koko Egyptin viljanviennin
Ptolemaiokset olivat ottaneet yksinoikeudekseen, ja tuloksena heidän
määrätietoisesta kauppapolitiikastaan oli, että Egyptin ohra ja vehnä
yhä enemmän tunki syrjään maailmanmarkkinoilta Mustanmerenmaitten
viljaa.

Viljantuotantoon perustui Ptolemaiosten mahti ja Egyptin poliittinen
vaikutus. Mutta ei ollut talonpoika raukalle itselleen paljon
iloa runsaista sadoistaan. Koko maa oli suurina tiluksina, jotka
kuuluivat kuninkaalle tai temppeleille taikka olivat määrätyt
siviili- ja sotilasvirkamiesten käytettäviksi. Talonpoika itse omisti
tavallisesti vain talonsa, ja viljastaan hän sai vain pienen osan.
Ei ainoatakaan jyvää hän saanut viljaa korjatessaan viedä taloonsa.
Valtion puimapaikoilla kylän edustalla hänen viljansa virallisen
valvonnan alaisena puitiin ja sitten punnittiin. Jos talonpoika
oli velassa, niin otettiin sen maksu tällöin. Sitten valtio otti
vero-osuutensa, ja maamiehen piti itsensä huolehtia sen kuljettamisesta
lähimpään kuninkaalliseen viljavarastoon. Siellä vilja kuormattiin
aasien ja kameelien selkään, jotka kuuluivat eläinten omistajille,
joiden velvollisuutena oli huolehtia sen kuljetuksesta lähimmälle
kanavalle tai Niilin rannalle, ja laivoilla se kuljetettiin edelleen
Aleksandreiaan.

Mutta Ptolemaiokset eivät olleet ottaneet haltuunsa ainoastaan
viljakauppaa — he olivat myös pidättäneet yksinoikeudekseen useat
parhaiten kannattavat suurteollisuusalat tai ainakin olivat suuria
osakkaita niissä. Sellaisia olivat öljyn valmistus, kutomateollisuus,
lasinpuhallus, papyrustuotanto, oluen valmistus ja hajuaineitten
tuotanto. Öljy valmistettiin kuninkaan tehtaissa ja myytiin sitten
monopolin tavaralle määräämiin vähittäishintoihin, joten välikäsien
voitto oli tarkoin määrätty.

Monopolisointi tietysti houkutteli salakuljetukseen. Muiston siitä
tapaamme seuraavasta erään korkean virkamiehen kirjeestä alaiselleen:
»Heti tämän kirjelmän saatuasi lähetä luokseni sekä sinun huostaasi
vankeuteen jätetty nainen ynnä salakuljetettu öljy että myös mies, joka
hänet luoksesi toi. Jos et moisia rikoksia kylässä saa loppumaan, niin
olet saava sitä katua.»

Myös pankkilaitos ja kaakkoon suuntautuva kauppa olivat hallituksen
käsissä. Valtakunnanpankilla oli pääkonttorinsa Aleksandreiassa, ja sen
alaisina haarakonttoreita kaikissa suuremmissa kaupungeissa.[69]

Vilja oli hyvin tärkeää maksuvälineenä rahan ohella. Oli olemassa
julkisia varastoja, ja joka sinne talletti viljaa, voi käyttää sitä
maksuna kirjoittamalla yksinkertaisesti niin ja niin monen tynnyrin
maksumääräyksen. Tuollaiset maksumääräykset voivat sitten käydä
seteleistä yli koko maan.

Egyptin verotuslaitosta hoiti valtiokoneisto, joka toimi pettämättömän
varmasti. Ei kukaan verotettava päässyt tässä maassa täyttämästä,
mitä valtio vaati. Noin tusinasta Egyptin kaupungista on löydetty
Ptolemaiosten ajalta manttaaliluetteloja niin tarkkoine tietoineen
talonomistajista ja vuokralaisista, että me vähäisen mielikuvituksen
avulla voimme nähdä näiden rauniokaupunkien väestön elävänä edessämme.

Laajan taloudellisen politiikkansa avulla Ptolemaioksista tuli ajallaan
maailman rikkaimmat hallitsijat. Mutta osasivatpa he myös menettää
rahoja. Toiset heistä olivat suuria sivistyksen edistäjiä, mutta toiset
tuhlasivat paljon juhliin ja loistoon ja palvoivat Bakkhosta ja Venusta
enemmän kuin Apollonia.[70]

       *       *       *       *       *

Egyptiläisten koko luonteensävy oli erikoislaatuista, eikä ollut
helppoa saada sitä yhtymään helleeniseen aatemaailmaan. Tarkasta,
juhlallisesta muodollisuudesta, mikä oli seurauksena pappis- ja
virkamiesvallasta, oli tullut egyptiläisten toinen luonto. Kuinka
loppumattomalla arvonimisarjalla faaraon pitikään komeilla, kun hän
suvaitsi laatia jonkin asiakirjan! Ja missä muualla maan päällä
tarvittiin kuusikymmentä — sanottuna ja kirjoitettuna 60 — todistajaa,
jotta sopimuksella olisi laillinen voima!

Ptolemaioksilla ei ollut muuta tietä kulkea kuin vanha, jo
tasaiseksi poljettu, jota papit ja virkamiehet viittoivat, jos
kuninkaat tahtoivat voittaa kansan puolelleen. Suvaitsevaisuuden ja
hienotunteisuuden toisten uskoa ja tapoja kohtaan he olivat oppineet
suurelta, laajanäköiseltä edeltäjältään. Rosetten kivi on yksi monia
todisteita Ptolemaiosten kyvystä anteliaisuudella voittaa mahtava
papisto puolelleen. Samalla tavoin vaikutti myös lukuisain temppelien
rakentaminen sellaisten kuin Edfun ja Esnen temppelien, jotka tämä
hallitsijasuku pani alulle. Ptolemaiokset uhrasivat myös vanhain
faaraoitten tapaan Egyptin kummallisille koirapäisille demoneille ja
kuvauttivat temppelin seinille itsensä niille uhraamassa ja niitä
rukoilemassa, aivan kuin olisivat olleet »joku Thotmes tai Ramses.

Ei mikään voi antaa selvempää käsitystä egyptiläisen ja helleenisen
ajatusmaailman välisestä vastakohdasta kuin esim. varhaisimman tunnetun
kuningas Ptolemaios I:n antaman asetuksen lukeminen. Hän ei vielä ollut
ottanut itselleen kuninkuutta, vaan hallitsi nimellisesti satraappina
alaikäisen Aleksanteri II:n puolesta. Ptolemaios julistuttaa siinä,
että hän Horus- ja Buto-jumalille, jotka hallitsivat Pen ja Tepin
kaupunkeja, antoi takaisin kaikki heidän vanhat tiluksensa pohjoisessa
delttamaassa. Julistus on kirjoitettu hieroglyfeillä ja alkaa
seuraavasti: »Kuningas Aleksanteri II:n, ikuisesti elävän, Horus-
ja Buto-jumalain ystävän seitsemäntenä hallitusvuonna, tulva-ajan
alussa oli Hänen Majesteettinsa sisä-Aasiassa, joten Egyptiä hallitsi
Ptolemaios-niminen käskynhaltija. Hän oli nuoruudenreipas mies,
vahva molemmilta käsivarsiltaan, viisas, mahtava miesten joukossa,
järkkymättömän rohkea. Hurjimmankin vihollisen hän löi pakoon selin
kääntymättä. Keskellä tappelua hän seisoi, ja kukaan ei voinut tulla
häntä liian lähelle. Valtavat olivat hänen nyrkkinsä, eikä kukaan
kyennyt niiden lyöntiä torjumaan. Mitä hänen suunsa sanoi, sitä ei
peruutettu. Ei kukaan ollut hänen vertaisensa ulkomaalaisista.» —
Pitkäveteisessä jatkossa Ptolemaioksen sotaisia toimia verrataan
korppikotkan liikuntaan pikkulintujen keskellä, ja lopuksi julistetaan
lahjoitus uudestaan ikuisiksi ajoiksi. »Palkaksi siitä, mitä hän on
tehnyt» — sanotaan lopuksi — »suotakoon hänelle voittoisuutta ja
voimaa, niin että hänen sydämensä iloitsee ja pelko häntä kohtaan yhä
edelleen, kuten nyt, tulee vallitsemaan vieraissa kansoissa.»

Ptolemaiokset ovat, varoneet yrittämästä mahtikäskyin poistaa syviä
rajoja egyptiläisten ja helleenien väliltä.

Mutta säilyttäen vanhain faaraoitten hallitustavan ulkonaiset piirteet
uusi hallitsijasuku teki kuitenkin työtä maansa hellenistyttämiseksi.
Mutta kuinka itämainen itsevaltius sopi helleeniseen henkeen? Tyyssijan
hellenismi sai Aleksandreiassa ja parissa muussa kaupungissa, toinen
lähellä Thebaa, toinen Faijumin alueella. Täällä helleeninen kulttuuri
vapaasti sai kehittyä, kun taas ympärillä olevan maalaisväestön
elämällä oli itämainen leima. Näiden kaupunkien gymnasioneissa nuoriso
sai helleenisen kasvatuksen, ja niissä pidettiin yllä kreikkalaista
henkeä. Ja jotta helleeninen rotu säilyisi puhtaana, pidettiin
laittomina avioliittoja syntyperäisten egyptiläisten kanssa.

Mutta kolme tai neljä helleenistä kaupunkia ei riittänyt maata
hellenistyttämään, varsinkin kun kreikkalaiset siellä pysyttäytyivät
niin ankarasti erillään alkuasukasväestöstä. Enemmän Ptolemaiokset
edistivät hellenistymistä asettamalla kreikkalaisia kaikkiin tärkeihin
virkapaikkoihin sekä keskus- että paikallishallinnossa ja antamalla
armeijan johdon kreikkalaisten ja makedonialaisten käsiin. Samaan
suuntaan he vaikuttivat käyttämällä kreikkalaisten insinööritaitoa
ja tekniikkaa julkisiin rakennuksiin ja kanavatöihin sekä
elinkeinoelämän yleiseen kohottamiseen. Kreikkalaisten lahjakkuutta
käytettiin myös liike-elämän ja pankkilaitoksen johtoon. Tuntuvimmin
kuitenkin kreikkalaiset joutuivat syntyperäisten egyptiläisten
kanssa kosketuksiin, kun Ptolemaiokset sijoittivat kreikkalaisia ja
makedonialaisia sotilaita sinne tänne maan viljelyssiirtoloihin. Siten
tuli, kaikesta huolimatta, rotusekoitus ajan oloon välttämättömäksi.


Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan lukuun:

John Pentland Mahaffy, The progress of hellenism in Alexander's empire.

J.P. Mahaffy, Greek life and thought from the age of Alexander to the
Roman conquest.

William Scott Ferguson, Hellenistic Athens.

Eduard Meyer, Blüte und Niedergang des Hellenismus in Asien.

A. Bouché-Leclerq, Histoire des Seleucides: 2 nid. Alfred von
Gutschmid, Geschichte Irans und seiner Nachbarländer.

Alfred von Sallet, Die Nachfolger Alexanders des Grossen in Baktrien
und Indien.

A. Bouché-Leclerq, Histoire des Lagides: 4 nid.

J.P. Mahaffy, The empire of the Ptolemies.

Max L. Strack, Die Dynastie der Ptolemäer.

Wilhelm Schubart, Ägypten von Alexander dem Grossen bis auf Mohammed.

Wilhelm Schubart, Die Griechen in Ägypten.

Melvin M. Knight, Economic history of Europe to the end of the middle
age. (Kirjallisuusluettelo.)

Otto Lagercrantz, Det egyptiska skatte- och finansväsendet under den
grekisk-romerska tiden (Ekonomisk Tidskrift 1901).

J. Toutain, L'économic antique. (Kirjallisuusluettelo;)




HELLENISTINEN KULTTUURI.


Kun Aleksanteri avasi Itämaat länsimaiselle yritteliäisyydelle, ei
syntynyt ainoastaan maailmankauppaa, vaan myös yleismaailmallinen
kulttuuri. Kreikkalainen kulttuuri tunkee nyt Itämaihin, mutta
saa sieltä itse vuorostaan uusia vaikutteita, mitkä tekevät sen
sopivammaksi valtaamaan maailman. Egyptiläinen ja babylonialainen
sivistys, ennen kaikkea kaldealaisten tähtitiede, Zoroasterin oppi
hyvän ja pahan maailmansielun taistelusta, Israelin Jahvenpalvonta
ja oppi syntivelasta ja katumuksesta, kaikki tuo tunkeutui syvälle
kansantajuntaan yli koko maailman ja sai historiallisesti ratkaisevan
merkityksen. Hellenistisestä kreikasta — kielestä, jolle Vanha
Testamentti käännettiin ja jolla sitten Uuden Testamentin kirjat
kirjoitettiin — tuli sen ajan maailmankieli, kuten myöhemmin,
vuorostaan ja aikanaan latinasta, ranskasta ja englannista. Uutta
kreikkalaisen kulttuurin muotoa, joka nyt syntyy nimitetään
_hellenistiseksi_ erotukseksi vanhempain aikain helleenisestä. Se on
sekakulttuuria, jolla on toinen luonne Egyptissä kuin Kreikassa ja
Makedoniassa, toinen Babyloniassa kuin Syyriassa j.n.e.




KUN KIVET PUHUVAT.


Eri kansallisuutta olevien arkeologien Vähän-Aasian vanhoissa
sivistyskaupungeissa toimittamien kaivausten ansiosta on tehty
lukuisia löytöjä hellenistiseltä aikakaudelta ja myös vanhemmilta
ajoilta[70]. On kaivettu päivänvaloon temppeleitä, kuninkaanpalatseja,
raatihuoneita, teattereita ja kauppahalleja, komeita sarkofageja
ja kuvapatsaitten palasia sekä löydetty joukko piirtokirjoituksia.
Runsastuottoisia olivat kuuluisan maailmankaupungin ja suurten
ajattelijain kotipaikan _Miletoksen_, »joonialaisten jaloimman
korun» rauniot. Siellä on muun muassa kaiveltu esiin suurin tunnettu
kreikkalainen kauppatori, yli 200 metriä pitkä ja melkein yhtä
leveä. Ja yllättävän rikkaita veistokuva- ja rakennustaiteellisia
löytöjä on siellä tehty — olkoon, että se, mikä on säilynyt, tuli
käsiimme palasiksi pirstottuna. Siitä, että näitä taiteen luomuksia
ylipäätään on jäljellä, saamme kiittää suurta muurien rakennusta, johon
suurella kiireellä oli ryhdyttävä kuudennella vuosisadalla j.Kr., kun
hyökkäävät barbaarijoukot uhkasivat kaupunkia. Muuria levennettiin
niin paljon, että useita muistomerkkejä jäi sen sisään ja säilyi
siten. Muuten ne aikoja sitten olisivat saaneet kulkea kunnioitusta
tuntemattomien heimojen kalkkiuuneihin tai ne olisi hakattu rikki
katu- tai rakennuskiviksi. Kiireessä käytettiin rakennusaineena myös
toisista rakennuksista suuria muistokirjoituksilla varustettuja
möhkäleitä, kokonaisia pylväitä, kuvapatsaita ja muuta, mitä yht'äkkiä
voitiin saada käsiin, ja välipaikat täytettiin marmoripatsaitten
päillä, jaloilla ja käsillä. Senvuoksi tulikin tästä kaupunginmuurista
myöhempäin aikain arkeologeille alituisten uusien yllätysten lähde.

Miletoksen ylpeys oli teatteri, jossa oli istumapaikkoja 25 000
katsojalle. Ihmeellisen komea näköala sieltä oli yli satalaivaisen
sataman ja sen edustalla avautuvan meren. Aina kaukaiseen Samokseen
katse liiti.[72]

Miletoksen eteläiseltä kaupunginportilta vie marmorileijonan vartioima
pyhä tie laajalti kuuluun Apollonin temppeliin, missä oli oraakkeli,
joka ajoittain kilpaili Delphoin oraakkelin kanssa maineesta. Kuinka
monia miljoonia hurskaita pyhiinvaeltajia onkaan aikojen kuluessa
kulkenut juhlallisissa kulkueissa tätä puolitoista peninkulmaa pitkää
tietä, joka tarjoaa niin runsaasti ihmeen ihania näköaloja! Etunenässä
kulkivat Apolloninveljet eli Apollonin laulajat ja tanssijat,
veljeskunta, jonka olemassaoloa voi seurata ainakin seitsemän
vuosisadan ajan. Ja kun lopultakin pyhäkön ylpeät marmoripylväät
tulivat näkyviin, silloin pyhiinvaeltajat hartaina suuntasivat
kulkunsa temppelikukkulalle, tietä reunusta vain valtaistuimilla
istuvain marmoripatsaitten pitkien rivien herättämässä pyhän vakavassa
tunnelmassa.[73] Kuvapatsaat olivat hurskaitten temppelissäkävijöitten
lahjoja seitsemänneltä esikristilliseltä vuosisadalta.

Itse temppeli on ihana, mittasuhteiltaan valtava rakennus, 109 metriä
pitkä ja 50 metriä leveä. Rauniot todistavat vielä sen ihmeteltävän
rikasta ja vaihtelevaa koristeellista somistelua, joka teki jokaisesta
pylväästä itsenäisen taideteoksen. Mikä työ, mitkä rahamäärät,
mitä intoa miletoslaisten olikaan täytynyt uhrata tähän rakkaaseen
pyhäkköön, jonka persialaiset tuhosivat raunioiksi hävittäessään
Miletoksen v. 494 e.Kr.[74]

Tämän katastrofin jälkeen itse kaupunki tosin rakennettiin pian
uudelleen, mutta entistä loistoaan se ei koskaan saavuttanut. Suureen
temppelin rakennukseen ryhdyttiin uudelleen vasta v. 333, kun
Aleksanteri Suuri lahjoitti kaupungille takaisin sen vapauden, mutta
se piti monta kertaa keskeyttää varojen puutteessa.[75] Kerran se
oli lamassa melkein kokonaisen vuosisadan, ja ensimmäisen vuosisadan
keskivaiheilla j.Kr. työ lakkasi ainiaaksi. Maanjäristysten ja
nuoremman sukupolven kunnioituksen puutteen johdosta suuri pyhäkkö
vajosi soraksi ja pirstaleiksi.

Mutta juuri sentähden, että tämä temppelirakennus oli suunniteltu
niin suurisuuntaiseksi, ettei sitä koskaan ehditty päättää, sen
rauniot suovat meille tilaisuuden seurata rakennustaiteen kehitystä
vuosisatain kestäessä, ja temppelin esiinkaivaminen on senvuoksi
arkeologian kiitollisimpia tehtäviä, varsinkin kun tämä temppeli
lähinnä Ateenan akropoliin pyhäkköjen jälkeen on parhaiten säilynyt
kaikista joonialaisista temppeleistä. Juuri niin paljon on jäljellä,
että on tilaisuus arvostaa miletoslaisten arkkitehtien omaperäisyyttä,
heidän kykyänsä antaa kivelle eloa ja välttää sitä yksitoikkoisuutta ja
kylmyyttä, mikä on noin valtavamittaisten rakennusten suuri vaara.

       *       *       *       *       *

_Prienessä_, Miletoksesta pohjoiseen, on kaivettu esiin niin suuri
rauniokaupunki, että sille on annettu »Vähän-Aasian Pompejin» nimi.
Korkealle yli kaupungin kohoaa akropoliin »uhmaava marmoriotsa»,
»kotkien kiertelemä kalliopesä», omiaan paremmin kuin mikään muu
väestön viimeiseksi pakopaikaksi.

Tämä kaupunki perustettiin samana vuonna kuin Aleksanteri Suuri lähti
taisteluun persialaisia vastaan. Se on mallikuva säännöllisestä,
kuin viivoittimella suunnitellusta hellenistisestä kaupungista. Sen
sydän ja keskipiste on, kuten aina, tori, jonka ympärillä on ryhmässä
temppeleitä ja julkisia rakennuksia, kauppapuoteja ja työpajoja. Monin
paikoin oli Prienessä kaivoja, joiden vesi kumpuaa 800 metriä korkealla
kalliolla olevasta lähteestä.

Prienen suurin rakennus on luonnollisesti sen stadion. Parhaiten
säilynyt kaupungin rakennustaiteellisista luomuksista on kaunis
teatteri, joka kauneudessa veti vertoja sen Athenen temppelille, joka
on joonialaisen rakennustaiteen jaloimpia muistomerkkejä. Hämmästyy
ajatellessa, miten pieni, 5.000-asukkainen maaseutukaupunki voi saada
suoritetuksi noin kalliin rakennustyön. Mutta siitä saa täällä, kuten
Miletoksessa, kiittää Aleksanterin anteliaisuutta. Hänen nimensä
loistikin kerran suurin kirjaimin temppelin eteishallissa. Sinne oli
myös kaiverrettuna hänen antamansa käskykirje, joka antoi kaupungin
asukkaille täyden itsehallinnon ja vapautti heidät verovelvollisuudesta
suurkuninkaalle.

Erikoisen huomattavaa eivät Prienen rauniokaupungissa kuitenkaan ole
julkiset rakennukset, vaan se tosiasia, että yksityistalot ovat niin
ihmeen hyvin säilyneet. Aina viime vuosisadan lopulle saakka tiedettiin
hyvin vähän siitä, millaista muinaisajan kreikkalaisilla oli kotonaan.
Siitä oli vain joitakin viittailuja kirjallisuudessa. Nyt on Prienessä,
Delos-saarella ja parissa muussa paikassa suoritettujen kaivausten
ansiosta aivan toisin. Näissä rauniokaupungeissa on saatu astua sisään
antiikkiseen asuintaloon, jollaisen elämyksen voi ennen vain Pompeji
tarjota. Tämä se Prienen raunioille on antanut »Vähän-Aasian Pompejin»
nimen.

Antiikin asuintalo oli mahdollisimman paljon ulkomaailmasta eristetty.
Siinä ei ollut ikkunoita pääkadulle päin. Valo ei kreikkalaisissa
asumuksissa tullut ulkoa, vaan rakennuksen keskellä olevasta
valopaikasta. Koko perheen elämä keskittyi sinne, erilleen kadun
melusta ja levottomuudesta, avoimen taivaan alle, valoon ja aurinkoon.
Tämän valopihan ympärillä olivat eri huoneet. Talon sisäänkäytävä
sijoitettiin mikäli mahdollista hiljaiselle ja rauhalliselle
sivukadulle päin. Kun vedensaanti oli runsasta, niin melkeinpä joka
perhe voi pitää oman kylpyhuoneensa.

Joukko piirtokirjoituksia suo meidän silmätä prieneläisten julkisiin
ja yksityiselämään. Torihallien seiniin piirrettiin muun muassa
sellaisia tekoja, joita etevät porvarit olivat kaupunkinsa hyväksi
tehneet. Miellyttävä tapa oli, että vastavalittu pormestari kutsui
kaikki kaupungin porvarit poikineen, orjat ja vapaaksi päässeet
juhlaan ja tarjosi heille lasin makeaa viiniä särpimineen. Kun uusi
pormestari valittiin joka vuosi, oli siis ainakin kerran vuodessa
tuollainen hauska ja ilahduttava tapahtuma tiedossa. Mutta ei ollutkaan
vastavalitun helppoa yllätyksellä voittaa edeltäjäänsä ja saada
puolelleen kelpo prieneläisten sydämiä.

_Ephesoksesta_, syvämietteisen ajattelijan Herakleitoksen kotipaikasta,
ovat arkeologit myös pitäneet huolta. Kaupunki oli kerran kuuluisa
Artemiin temppelistään.

»Suuri on ephesoslaisten Diana!», kaupungin pakanat huusivat Paavalille
ja kristityille. Kaikista maan ääristä tultiin Ephesokseen kantamaan
hänelle uhrilahjoja ja pyytämään hänen mahtavaa apuaan; ja kuuluisaa
Artemiin temppeliään Ephesos oikeastaan sai kiittää olemassaolostaan.
Mainehikkaan pyhäkön sinne vetämä ihmisvirta aiheutti, että kaupungista
tuli myös suuri markkina- ja kauppapaikka. Ja jumalattaren rikas
temppeli oli mahtava luottolaitos, asemaltaan, maineeltaan ja arvoltaan
Aasian keskuspankki.

V. 356, samana yönä, kerrotaan, jolloin Aleksanteri syntyi, erään
ephesoslaisen sytyttämä murhapalo hävitti Artemiin temppelin.[76]
Kidutuspenkillä tekemänsä tunnustuksen mukaan hän oli tehnyt
tekonsa ainoastaan halusta saada nimensä säilymään jälkimaailmalle.
Vähän-Aasian kreikkalaiset kostivat päättämällä olla koskaan
mainitsematta murhapolttajan nimeä. Mutta historioitsija Theopompoksen
varomattomuuden takia tiedämme, että miehen nimi — sanommeko sen? — oli
_Hēróstratos_, ja tämän johdosta kutsutaan ilkityön kautta kuuluisaksi
tulemista Herostratoksen maineeksi.

Aleksanteri Suuren arkkitehti ja rakennusmestari Deinokrátēs rakensi
temppelin uudelleen vielä kalliimmaksi ja paljoa suuremmaksi kuin
ennen. Siitä tuli Hellaan suurin ja loistavin temppeli ja sitä
pidettiin yhtenä maailman seitsemästä ihmeestä. Pituus oli runsaasti
130 metriä ja leveys yli puolet siitä. Keisari Nero ryösti pyhäköltä
sen aarteet. Sitten itse temppelin tuhosivat hyökkäävät barbaarikansat
ja kristityt hurjapäät. Se rakennettiin tosin jälleen, mutta rikas
kaupunki joutui rappiolle ryöstöjen, maanjäristysten ja erinomaisen
sataman madaltumisen takia. Koitti aika, jolloin ei kukaan tiennyt,
missä kuuluisa temppeli kerran oli sijainnut. Seitsenvuotisen
etsiskelyn jälkeen eräs englantilainen arkeologi löysi sen rauniot v.
1863.[77]

Hiljakkoin esiin kaivetun _Pergamonin_ rauniokaupungin nimi elää
vielä tänäänkin mainion kirjoitusaineksen, pergamentin nimessä[78],
joka kerran oli kaupungin parhaita vientitavaroita. Pergamon oli
v. 281 perustetun valtakunnan pääkaupunki. Silloin näet sikäläinen
käskynhaltija diadokien taistellessa pääsi itsenäiseksi. Pergamonin
valtakunta laajeni ja sai suurempaa merkitystä, kun sen kuningas ja
kansa menestyksellä täyttivät tehtävänsä hellenismin puolustajina
kelttiläislaumoja vastaan, jotka 3. vuosisadan keskivaiheilla e.Kr.
tulivat Vähään-Aasiaan. Kelttien eli gallien esiintyminen täällä päin
maailmaa oli suuren _kelttiläisen kansainvaelluksen_ tapahtumia.

Siihen aikaan kelttiläinen kielikanta käsitti suurimman osan
keski-Eurooppaa, kun sitävastoin meidän päivinämme keltin kiellä
puhutaan vain Walesissa, Irlannissa, länsi-Skottlannissa ja
Bretagne'issa.

Kelteillä oli levottomuus ja vaeltamishalu veressä. He eivät
viihtyneet paikoillaan eivätkä tahtoneet asettua asumaan minnekään
vakinaisesti. Taistelunhaluisina ja huiman rohkeina heistä tuli
toisten kansain alituinen pelon aihe. Kiivaillen hyökkäystensä ja
hurjan sotakarjuntansa takia heitä pelättiin. Muutamilla heimoilla oli
tapana osoittaa kuolemanhalveksumistaan heittämällä pois vaatteensa
ja ryntäämällä alastomina vain pitkän, kapean kilven suojaamina.
Hyviä sotilaita he olivat, mutta huonoja porvareita. Senvuoksi he
ovatkin saattaneet kaikki naapurivaltiot vavahtelemaan, mutta eivät
itse koskaan ole perustaneet järjestettyä valtiota tai luoneet omaa
kulttuuria. He olivat vanhan-ajan mustalaisia. Alkujaan kelttien
arvellaan asuneen nykyisessä Badenissa ja Würtenbergissä ja sieltä
levinneen edelleen. Osa kelttiläisiä heimoja kulki yli nykyisen
Englannin kanaalin ja asettui asumaan Brittein saarille. Myöhemmin
suuria gallialaislaumoja kulki länteen ja asutti nykyisen Ranskan, jota
sentähden roomalaiset nimittivät Galliaksi. Toisia kelttiläisheimoja
tunkeutui yli Alppien pohjois-Italiaan, karkoitti mahtavat etruskit
sieltä ja ulotti retkeilynsä Roomaan asti, missä heidät myöhemmin
kohtaamme.

Suuri kansanliike ulottui kuitenkin myös kauaksi itään. Vuosisata
gallien Roomaa vastaan tekemän hyökkäyksen jälkeen he ovat ehtineet
Makedoniaan ja Kreikkaan. Delphoin luona kreikkalaisten kuitenkin
onnistui lyödä heidät takaisin.[79] Tästä oli vuorostaan seurauksena,
että osa kelttejä kulki Vähään-Aasiaan, missä he asettuivat
asumaan Fryygiasta itään, maahan, jota heidän mukaansa kutsuttiin
Galatiaksi.[80] On pääasiassa Pergamonin kuninkaan Attalos I:n ja hänen
jälkeläistensä _attalidien_ ansiota, että he täällä pysyivät aisoissa
huolimalta siitä, että uusia kelttiläislaumoja alituiseen virtasi yli
Hellespontoksen.

Myös sivistyksen piirissä nämä kuninkaat ovat tehneet nimensä
kuuluisiksi. He loivat Pergamonista pienoiskokoisen Aleksandreian.
He eivät pääkaupungistaan tehneet ainoastaan Vähän-Aasian tärkeintä
kauppakaupunkia, vaan myös tieteitten ja taiteitten mitä parhaimman
taimitarhan. Pergamonista käytettiin kunnianimeä »Aasian Ateena».
Attalos I:n perustamasta kirjastosta tuli hellenistisen maailman
suurin Ptolemaiosten kirjaston jälkeen. Egyptin kuninkaitten kateus
Pergamonin kirjaston kasvamisen johdosta lienee antanut vauhtia
pergamenttiteollisuudelle. Ptolemaiokset eivät näet sietäneet
kilpailijaa kuuluisalle Aleksandreian kirjastollensa, ja heidän
sanotaan tästä syystä lopettaneen papyruksen viennin Pergamoniin.

Pergamentti ei kuitenkaan ollut ainoa tuote, jota vietiin muihin
maihin attalidien maasta. Tämä oli kuuluisa myös mosaiikeistaan,
kultakirjovaatteistaan ja taideteoksistaan. Pergamonin taiteen
tuotteista kuuluisin oli kaupungin valtavan suuri Zeus-jumalan
alttari, »Saatanan valtaistuin», kuten sitä nimitetään Johanneksen
ilmestyksessä. Sen pystytti toinen attalideista gallialaisista saatujen
voittojen ylistykseksi ja kiitokseksi jumalien kuninkaan ja Athenen
helleeneille antamasta avusta. Alttarirakennuksen ulkosyrjää reunustava
suuri friisi esittää voimakkain kohokuvin jumalien taistelun gigantteja
vastaan Zeuksen johtamina, joka salamoillaan lyö maahan näitä alkuajan
hirviöitä toisen toisensa jälkeen. Giganteissa — muinaispohjoismaisen
sadun jättiläisissä ja peikoissa — kreikkalainen jumalaistarusta
ruumiillistutti kesyttämättömät, sivistystä tuhoavat luonnonvoimat:
tuliperäiset purkaukset, myrskyt, rankkasateet, pimeyden ja kylmän.

Tästä ja toisista ihailtavista taideteoksista on huomattavia jäännöksiä
saatettu päivänvaloon. Pergamonissa saamme siitä, että täällä siksi
paljon on voinut säilyä häviöltä, kiittää samoja seikkoja kuin
Miletoksessa, nimittäin bysanttilaisella ajalla kaupungin turvaksi
suoritettua suurta muurirakennusta.

Toinen Pergamonin kaivausten tulos on, että olemme perusteellisesti
saaneet tietää, kuinka hyvin järjestettyä kreikkalaista kaupunkia
hoidettiin yleiseen järjestykseen ja terveydenhoitoon nähden. Kiviin on
hakattuina poliisiasetuksia, jotka voisivat olla siunaukseksi usealle
meidän-aikamme Etelän kaupungille. M.m. oli jokaisen talonomistajan
velvollisuus pitää katuosuutensa hyvässä kunnossa ja huolehtia sen
puhtaanapidosta. Joka rikoilla tai muulla sellaisella saattoi kadun
likaiseksi, hänen täytyi omin kustannuksin toimittaa pois ne, muuten
poliisi huolehti siitä, ja syyllinen sai sakkoa. Ei kukaan saanut
juottaa elukoitaan eikä pestä vaatteitaan tai astioitaan yleisissä
kaivoissa tai muulla tavoin liata niiden tai vesijohtojen vettä 50
drakman sakon ja kyseessä olevain elukkain, vaatteiden tai astiain
menetyksen uhalla. Jos syyllinen oli orja, hän sai lisäksi 50—100 paria
raippoja ja hänen piti istua kymmenen päivää jalkapuussa, mistä häntä
ei päästetty vapaaksi, ennenkuin hän oli saanut vielä 50 paria raippoja
muistin virkistämiseksi. Joka ilmoitti tuollaiset rikokset, sai puolet
sakkomäärästä palkkioksi.

Eräs torikauppaa koskeva piirtokirjoitus tuo eloisin sanoin ilmi
ostavan yleisön ajatukset kalakaupan vaikeuksista. »On», niin
valitetaan, »kymmenentuhatta kertaa helpompaa saada vastaus armeijaa
johtavalta kenraalilta kuin näiltä kirotuilla kalakauppiailta. Jos
kysyy heiltä: »Kuinka paljon tuo kala maksaa?» tulee heille heti
kiire milloin mitäkin asiaa toimittamaan, taikka he seisovat vain
hajamielisinä. Onnellisimmassa tapauksessa saa vastaukseksi jotakin
mutinaa hampaitten välistä. Ja jos joku heistä suvaitsisi sanoa
esim. 'Kymmenen obolia', hän ei sano, mitä lajia oboleja. Mutta
laskekaapa vain rahat, niin saatte kuulla, että hän tarkoittaa Aiginan
oboleja.[81] Jos hänen sitävastoin tulee antaa rahaa takaisin, niin
olkaa varmoja, että ne ovat Attikan oboleja. Hänen on tietysti
voitettava kummassakin tapauksessa!»

       *       *       *       *       *

Myös Mesopotamia on aivan vastikään saanut Pompejinsa, hellenistisen
_Doura-Europoksen_[82] Eufratin keskijuoksun varrella.

Vielä ei ole keritty enempää kuin kaivaa esiin kaksi temppeliä ja
yksi yksityisen talo. Muutoin koko kaupunki uinuu erämaan hiekan
alla odottaen lapiota, joka sen kaivaisi esiin. Kuitenkin osoittaa
se, mitä on löydetty, että jatkaminen hyvin maksaa vaivan. Ehkä
huomiotaherättävin on vanhimman pergamenttilehden löytö, mitä yleensä
tunnetaan. Käsikirjoitus on toisen vuosisadan alulta e.Kr. Se ei ole
lajiaan ainoa täältä löydetty. On mielenkiintoista, että kreikan kieli
on osoittautunut ehdottomasti vallitsevaksi kieleksi tässä itämaisessa
kaupungissa.

Kummassakaan temppelissä rakennustapa ei sitävastoin ole kreikkalainen,
vaan itämainen; ja toista niistä koristavat seinämaalaukset ovat
myös itämaiset sekä kuvattujen henkilöitten ulkonäköön että heidän
pukuihinsa nähden. Taideteoksina niitä tarkastaessa huomaa niissä
myös itämaisen juhlallisen jäykkyyden leiman. Vain siellä täällä voi
todeta merkkejä helleenisestä vaikutuksesta.[83] — Omituinen tässä
melkein puhtaasti itämaisessa ympäristössä on sitävastoin toisessa
temppelissä Aphroditen torso aaltoilevine rytmeineen. Siinä ilmenee
aito kreikkalainen kauneudentunto. Tämä kuvapatsas on erään tunnetun
kreikkalaisen. Pheidiaan tekemäksi otaksutun, taideteoksen jäljennös.

       *       *       *       *       *

Hellenistinen sivistys ulotti vaikutuksensa kauaksi itään. Äskettäin
on Meediasta löytynyt kreikkalaisia pergamenttikäsikirjoituksia, jotka
osoittavat, että kreikkalainen oikeus vielä ensimmäisellä vuosisadalla
e.Kr. oli voimassa noissa kaukaisissa seuduissa. Ja sisäisimmän
Keski-Aasian löytöpaikat, jotka vielä eivät läheskään ole tyhjentyneet,
ovat viime aikoina yllättävän selvästi osoittaneet, miten helleenisen
kulttuurin valo on sinne lännestä lähettänyt säteitänsä. Kaikki tämä
pohjautuu Aleksanterin työhön. »Suuri kuningas on», Wilamowitz sanoo,
»niitä valituita kylvömiehiä, joiden kylvö itää silloinkin, kun se
lankeaa orjantappurain joukkoon.»

Intiankin hellenistisissä kaupungeissa kreikkalainen sivistys on
kerran ollut elinvoimaista. Vielä miespolvi seleukidien valtakunnan
kukistumisen jälkeen — vuonna 64 e.Kr. — eristetyt kreikkalaiset
pikkuruhtinaat pysyttelivät ihmeteltävän sitkeästi siellä täällä Intian
maaperällä; ja kului lähes neljä vuosisataa Aleksanterin kuoleman
jälkeen, ennenkuin kreikkalaisen vaikutuksen viimeinenkin jälki oli
hävinnyt Intiasta.

Nimi, jolla kreikkalaisista puhutaan intialaisissa lähdekirjoissa, on
_yavana_ tai _yona_: joonialaiset, Raamatun _javan_.

Kreikkalainen vaikutus intialais-buddhalaiseen sivistykseen on
erikoisen huomattavaa _taiteessa_. Eloisat kreikkalaiset jumalhahmot on
otettu buddhalaisten jumalain, haltiain ja pyhimysten kuvien malleiksi.
Samoin on laita rakennustaiteen, missä helposti huomaa erityisesti
korinttilaisen pylvään.

Tämä kreikkalaisen vaikutuksen alainen taide on sitten Buddhan uskonnon
jäljissä ja kiitos Intian ja Kiinan välisille kauppayhteyksille
tunkeutunut Keski-Aasiaan ja sieltä aina Kiinaan saakka, missä se on
perin pohjin uudistanut vanhan kiinalaisen taiteen.

Niin esiintyy täällä kuten kaikkialla helleenisen hengen elävöitävä
ja hedelmöittävä vaikutus. Eikä se ole koskaan lakannut, minne se
kerran on päässyt tunkeutumaan: Itä-Aasian taiteessa yhtä vähän kuin
Euroopan tai Islamin. Meidän päiviemmekin kiinalainen ja japanilainen
taide, niin kansalliseksi kuin se onkin muodostunut, palautuu kuitenkin
perimmältään viidennen vuosisadan suuren kreikkalaisen taiteen luomista
saatuihin herätteisiin.

       *       *       *       *       *

Egyptissä eivät yksin kreikkalaisen taiteen ja taidekäsityön
jätteet, vaan myöskin valtavat määrät kreikkalaisia kirjeitä ja
papyrusasiakirjoja todistavat elävästi hellenismin levinneisyydestä.


Kirjallisuutta:

Erich Ziebarth, Kulturbilder aus griechischen Städten.

Felix Sartiaux, Villes mortes d'Asie mineure.

Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff, Mindre Asiens upptäckande (Ord och
bild 1921).

Saturnino Ximenez, L'Asie Mineure en ruines.

Theodor Wiegand y.m., Milet. Ergebnisse der Ausgrabungen: 3. nide
osaksi ilmestynyt.

Olivier Rayet et Albert Thomas, Milet et le golfe Latmique. Fouilles et
explorations archéologiques.

Theodor Wiegand, Hans Schrader y.m., Priene. Ergebnisse der
Ausgrabungen 1895—1898.

J.T. Wood, Discoveries at Ephesus.

David George Hogarth, Excavations at Ephesus.

Österreichisches archäologisches Institut, Forschungen in Ephesus: 3
nidettä ilmestynyt.

A. Conze, K. Humann y.m., Die Altertümer von Pergamon: 8 nidettä
ilmestynyt.

Karl Hachtmann, Pergamon (Kirjallisuusluettelo).

Emanuel Pontrémoli et Maxime Collignon, Pergame. Restauration, et
reconstruction des monuments de l'acropole.

Alexander Bugge. Kelterna och deras kultur.

Felix Stæhelin, Geschichte der kleinasiatischen Galater.

Franz Cumont, Fouilles de Doura-Europos 1922—1923.

Martin P:n Nilsson, Ett syriskt Pompeji (Svensk tidskrift 1927).

Jarl Charpentier, Politiska och kulturella förbindelser mellan Grekland
och Indien efter Alexander den Store (Nordisk tidskrift 1919).




HELLENISTINEN TIEDE.


Jos käännymme hellenistisen sivistyksen saavutuksia tutkimaan, niin ne
ovat epäilemättä painavimmat _tieteen_ alalla. Alkulähteenä on tällöin
Aristoteles, Kreikan suuri yleisnero. Hän se ensimmäisenä yhdisti ajan
kaikki tieteet yhteydeksi. Mutta samalla hän laajensi tieteellisen
tutkimuksen piiriä siinä määrin, että hänen jälkeensä ei kukaan kyennyt
hallitsemaan koko valtavaa lopputulosta. Hänen jälkeensä seurasi siis
_tieteiden erikoistumisen_ aikakausi.

Tieteiden keskipisteeksi tuli Aleksandreia. Tänne ensimmäinen
Ptolemaios perusti tieteellisen tutkimuslaitoksen, n.s. Mūseíonin.
Hän kutsui sinne aikansa etevimmät oppineet ja antoi heille niin
runsaan toimeentulon, että he voivat kokonaan antautua tieteelliseen
toimintaan. Heillä oli tutkimuksiansa varten käytettävissä tieteellisiä
kokoelmia ja apuneuvoja joka lajia, kuten kirjasto, jossa pian oli
useita satoja tuhansia papyruskääröjä, tähtitieteellinen observatorio,
eläintieteellinen puutarha, jossa oli harvinaisia eläimiä, ja
anatominen laitos.

Tunnetuin Aleksandreian oppineista on matemaatikko _Eukleídēs_,
joka oppikirjaansa »Eukleideen alkeet» kokosi ja järjestelmöi
aikansa geometrisen tiedon. Kiitos tavattomalle selvyydelleen tuota
kirjaa käytetään vielä tänäkin päivänä koulukirjana melkein koko
maailmassa. Toinen tämän ajan matemaattinen nero on syrakuusalainen
_Arkhimēdēs_, joka oli opiskellut Aleksandreiassa Eukleideen oppilaiden
johdolla. Arkhimedes oli epäilemättä antiikin suurin ja kaikkienkin
aikojen suurimpia matemaatikkoja.[84] Äskettäin on löydetty hänen
kirjoituksensa, joka yllättävällä tavalla osoittaa, että hän oli
keksinyt perusteet integraalilaskennalle, jonka suuren keksinnön sitten
Newton ja Leibniz tekivät 1600-luvulla. Arkhimedes oli myöskin aikansa
etevin mekaanikko ja tuli erityisen kuuluisaksi keksimällä nerokkaita
sotakoneita. Hänen nimensä elää vieläkin erinäisissä fysiikan laeissa
ja sellaisessa keksinnössä kuin n.s. _Arkhimedeen kierrin_. Se on
pitkän putken sisässä vinossa asennossa oleva kierukka, joka nostaa
vettä, kun sitä pyöritetään akselinsa ympäri. Kuvaavaa sille, miten
luja Arkhimedeen ajan luottamus oli hänen mekaaniseen kykyynsä, on
seuraava hänen lausumanansa kerrottu: »Jos voisin saada kiinteän kohdan
avaruudessa, minä kykenisin horjahduttamaan maan radaltaan.»[85]

Arkhimedeen aikalainen, mutta häntä jonkin verran vanhempi oli
luultavasti etevä teknikko _Ktēsibios_, hänkin hyvin monipuolinen
mies. Muun muassa hän valmisti hyvin ihmeellisen kellon, jossa oli
liikkuvia kuvia, tunteja ilmoittavat toitotusmerkit ja monenmoisia
muita kiintoisia laitteita, jonka kaiken pani liikkeelle vesivoima.
Tietomme tästä kellolaitteesta ovat peräisin toisilta muinaisajan
kirjailijoilta. Kiitos heille me voimme seurata konstikellon
rakennetta, sellaisena kuin tunnemme sen keskiajan kirkoista[86]
ja luostareista sekä oman aikamme jälkivesoista — arabialaisten ja
roomalaisten välityksellä — aina Ktesibioksen kellosepänpajaan.[87]

Monipuolinen henki ennen kaikkea fysiikan ja tekniikan alalla oli
Aleksandrialainen _Hérōn_. Höyryturbiini, automaatti ja taksametrihän
ovat erikoisen nykyaikaisia sanoja, mutta kaikkien noiden kolmen
keksinnön kantaisäksi voidaan sanoa Heronia, joka näyttää eläneen
viimeistään toisella vuosisadalla e.Kr. Hänen jälkeenjättämiänsä
kirjoituksia saammekin kiittää enimmästä, mitä tiedämme siitä, mitä
fysiikan lakeja muinaisajan ihmiset tunsivat ja mitä he kykenivät
aikaan saamaan tekniikan alalla.

Arkhimedeen ja Heronin keksinnöt ovat aikaan saaneet rakennustaiteen
ja ylipäänsä tekniikan alalla nousun, jonka merkitys antiikin
taloudelliselle kehitykselle tavallansa on verrattavissa siihen
suurteollisuuden uudestiluontiin, jonka tekniikan ihmeet meidän
aikanamme ovat suorittaneet. Etevälle tekniikan historian tutkijalle
onkin selvää, että — kuten eräs heistä[88] sanoo — »antiikki myöskin
teknillisissä riennoissaan on nykyaikaa paljon lähempänä kuin välillä
oleva keskiaika. Lukemattomat ovat ne langat, osaksi näkyväiset, osaksi
näkymättömät, jotka yhdistävät nämä molemmat maailmat, vanhan ja uuden,
toisiinsa.» Tähän nähden hän sanookin: »Se mieletön kamppailu, jota
nykyajan, tekniikka ja luonnontiede edellisellä vuosisadalla kävivät
antiikkia vastaan, ja joka vielä tänäkin päivänä on saada monen ahtaan
kallon halkeamaan, riippui valitettavasti kummankin taistelevan
puolen tietämättömyydestä ja sivistyksen puolinaisuudesta. Humanistit
tunsivat silloin vielä liian vähän antiikin todellista maailmaa.
He olivat senvuoksi utuisen ja epäselvän idealismin kahleissa. Ja
heidän vastustajansa toiselta puolen eivät tahtoneet tietää mitään
eurooppalaisen kulttuurimme antiikkisesta hemisfääristä[89], koska
heitä tympäisi tämä yksipuolinen antiikkinen idealismi, jota humanistit
alati toitottivat.

Niin perusteellisesti kuin antiikki nykyisin tunnetaan, voidaan
varmasti todeta, että »jos sen teknillisestä kirjallisuudesta ei olisi
halki keskiajan pimeyden säilynyt meille niinkään monia sirpaleita,
kuin todella on tapahtunut, me tällä hetkellä emme olisi saavuttaneet
sitä teknillisen- ja teollisuuskulttuurin korkeata tasoa, josta olemme
niin ylpeitä. Me olemme korkealla — kuka ei sitä myöntäisi? — mutta me
seisomme lukemattomien edellisten sukupolvien hartioilla, ennen kaikkea
Hellaan teknikkojen, joiden älyn terävyys ja aaterikkaus ei ollut
vähäisempi kuin nykyisen ajan tiedemiehen.» Ero on vain siinä, että
alku on aina hankala. Vaivalloisia olivat ihmisen ensimmäiset askelet
hänen pyrkiessään suurta päämääräänsä kohti, tekemään luonnonvoimat
alamaisiksensa, ja senvuoksi ne askelet täytyi astua verkkaammin.
Mutta kun tätä ajattelee, niin höyryn, sähkön, lentokoneen ja radion
aikakaudella ei ole lainkaan aihetta ylimielisesti hymyillen katsoa
niihin, jotka ottivat ensimmäiset askelet.

Niiden tieteiden joukossa, jotka suuresti edistyivät hellenistisellä
ajalla, kuuluvat myöskin _tähtitiede_ ja _maantiede_. Tähtitiede
kukoisti Babylonian kaupungeissa, missä helleenit voivat rakentaa
edelleen muinaisten kaldealaisten taivaankappaleista tekemiin
havaintoihin ja heidän laskelmiinsa niiden kiertoradoista. Maantieteen
näköpiiri laajeni luonnollisesti suunnattomasti Aleksanterin löytöjen
johdosta. Hän ei näet ollut pelkkä valloittaja ja valtiomies, vaan
myöskin lämpimästi kiinnostunut tieteellisiin tutkimuksiin — hänhän
olikin Aristoteleen oppilas. Sotaretkillä häntä seurasi esikunta
tiedemiehiä ja teknikoita, joiden piti tutkia ja kuvailla niitä uusia
maita, mihin tultiin. Ei ainoastaan maantieteelle, vaan myös kasvi- ja
eläinopille ja geologialle avautui siten uusia tutkimusaloja.

Aina Pohjolaan saakka tiedonjano ulotti nyt tutkimuksensa. Vuoden 300
seutuvilla e.Kr. massilialainen _Pȳthias_ löysi Brittein saaret ja toi
myöskin joitakin tietoja kauimpana pohjoisessa olevasta Thúlēn maasta,
»joka rajautui jäämereen.»[90]

Aleksandriassa suoritetut anatomiset tutkimukset saivat myöskin
_lääketieteen_ elpymään. Anatomisia opintojansa lääkärit eivät
harjoittaneet siellä yksin ruumiiden avulla, vaan he suorittivat
myöskin vivisektioita[91] kuolemaan tuomituissa rikollisissa, niin
kerrotaan. Aleksandreialaisten kirurgien kerrotaan suorittaneen
vaikeita leikkauksia nukuttaen potilaan ja käyttäneen tällöin
huumausaineena narkoottisesti[92] vaikuttavaa mandrágaran eli alrunan
juurta.[93]

Yhtä suosittua kuin luonnontieteet oli _kielitutkimus_, varsinkin
kielioppi ja kirjallisuusopinnot.

_Filosofian_ keskuksena oli yhäkin Ateena. Sen yliopistossa kävi
tuhansittain sekä kreikkalaisia että ei-kreikkalaisia koko maailmasta.
Tämän tieteen alalla esiintyi pian Platonin ja Aristoteleen oppilaiden
rinnalla uusia suuntia, joilla oli suuri vaikutus koko sivistyneeseen.
maailmaan. Näin oli laita varsinkin stoalaisen ja epikurolaisen
filosofian.

       *       *       *       *       *

Kuuluisin Aleksandreian tieteellisistä laitoksista oli kirjasto. Siitä
tuli vähitellen kreikkalaisen kirjallisuuden aarreaitta, joka sivuutti
kaikki muut. Kiitos tälle laitokselle kehittyi kaupunkiin myöskin
vilkas kirjakauppaliike. Kirjastossa oli näet työssä joukko orjia
kopioimassa suurten kreikkalaisten kirjailijain teoksia monilukuisiksi
kappaleiksi, jotka myytiin ja levisivät yli koko helleenisen maailmain:
Kirjastolle ja kirjakaupalle saamme etupäässä olla kiitollisia siitä,
että niin paljon klassillisen kirjallisuuden aarteita on pelastunut
jälkimaailmalle.

Vuonna 47 e.Kr., taisteltaessa roomalaisten kanssa, suuri kirjasto
korvaamattomine aarteineen tuhoutui. 700 000 nidettä joutui silloin
liekkien saaliiksi.


Kirjallisuutta:

Hermann Diels, Antike Technik.

Ernst Nachmanson, Heron från Alexandria. Ktesibios och hans
efterföljare. Arkimedes (Vetenskapen och livet 1919, 1920 ja 1924).

Hugo Bretzl, Botanische Forschungen des Alexanderzuges.

Karl Sudhoff, Kurzes Handbuch der Geschichte der Mcdizin (Laajat
kirjallisuusluettelot).

Robert Tigerstedt, Medicinens utveckling till en naturvetenskap: 2 osaa.




ERÄMAANHIEDAN SALAISUUKSIA.


Kirjojen kaupan kasvaessa lisääntyi alati papyruksen tarve, ja tämä on
luultavasti syynä siihen, että tämä kasvi, jota kerran kasvoi tiheässä
pitkin Niilin vartta, on nyt kokonaan hävinnyt Egyptistä esiintyen
siellä vain yksinäisinä koristekasveina. Tavatakseen papyrusta villinä
täytyy mennä aina Abessiniaan saakka.[94] Käsityksen siitä, mitä määriä
papyruslehtiä on kerran ollut olemassa, voi saada niistä hämmästyttävän
rikkaista käsikirjoituslöydöistä, joita viime aikoina on tehty kuivissa
ja hiekkaisissa osissa Egyptiä. Erikoisen paljon arvokasta on löytynyt
suurista jätekasoista, joita on kertynyt muinaisten kaupunkien ja
kylien edustalle[95], osa myöskin temppelien raunioista ja taloista,
jotka ovat sortuneet tai äkkiä vaaran uhatessa joutuneet hylätyiksi,
ja sitten hautautuneet erämaanhietaan. Antoisimpia ovat luonnollisesti
olleet sellaiset talot, niissä virkamiehillä tai asianajajilla on ollut
konttorinsa, missä he ovat säilyttäneet kirjeitä ja asiakirjoja.

Myöskin haudat sisältävät arvokkaita papyruskääröjä. Osittain tehtiin
näet muumiokotelot yhteen liisteröidystä papyrusmakulatuurista[96],
osittain Ptolemaiosten ajan Egyptin kreikkalaisten asukkaiden oli
tapana panna vainajien mukaan hautaan heidän lempikirjailijansa.

Mutta myöskin toisin odottamattomin tavoin papyruskäsikirjoituksia
on tullut päivänvaloon. Sata vuotta aikaisemmin kuin maantieteilijä
Strábōn kävi pyhiä krokotiilejä katsomassa Moiris-järven rannalla
Egyptissä, mistä ennen on kerrottu, muuan roomalainen senaattori
Memmius, kuten monet muut siihen aikaan, teki turistimatkan
halki Egyptin, ja luonnollisesti piti hänen mennä kuuluisalle
krokotiilijärvelle katsomaan pyhien eläinten ruokkimista. Siltä
ajalta on säilynyt erään korkean egyptiläisen virkamiehen kirjelmä,
jossa hän valmistaa asianomaisia paikallisia viranomaisia ylhäisen
vierailun varalle ja käskee heidän ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin
korkean miehen arvonmukaiseksi vastaanottamiseksi. Hän kirjoittaa
näin: »Pidä huolta, että yömajoja järjestetään sopiviin paikkoihin,
että maihinnousupaikoilla järven rannalla vieraslahjoja annetaan
senaattorille annettujen määräysten mukaisesti ja lopuksi, että
pidetään valmiina ruokaa Petesoukhokselle[97] ja muille krokotiileille!»

Kuinka sitten tämä kirje, joka suo meille silmäyksen Egyptin
matkailijaliikkeen järjestelyyn vuosisata e.Kr., on säilynyt meidän
päiviimme? Niin ihmeelliseltä kuin se kuuluneekin, niin pyhä
krokotiili itse omassa korkeassa persoonassaan — tekisi mieli sanoa —
saa kunnian tästä. Se palvelus, jota egyptiläiset suorittivat tälle
kunnianarvoiselle eläinlajille, on ollut arvaamattomaksi hyödyksi
muinaistutkimukselle. Mutta tästä asianlaidasta ei kellään ollut
aavistustakaan ennen viimeistä vuosisadanvaihdetta. Eräänä päivänä, kun
kaksi kuuluisaa englantilaista papyrustutkijaa oli työssänsä kuuluisan
Krokodilopoliksen lähellä, muuan heidän työmiehistään satutti lapionsa
krokotiilin muumioon. Sitä lajia oli jo tavattu niin paljon, että mies
harmistuneena potkaisi pyhää eläintä, niin että se meni murskaksi.
Mutta ajatelkaapa papyrustutkijaimme ihastusta, kun he huomasivat, että
muumio oli kääritty pitkiin, täyteenkirjoitettuihin papyruslehtiin!

Nyt alkoi jännittävä krokotiilinmuumioitten etsintä hiekasta, ja
ainoastaan muutamien viikkojen kaivamisella oli löydetty erinäisiä
tuhansia sellaisia eläinten muumioita — sekä poikasten että
täyskasvuisten. Mutta surullista sanoa, enempää kuin kaksi prosenttia
ei niistä ollut papyruskäsikirjoituksiin käärittyjä.

Ihmeellisiä teitä siis tietomme antiikin kirjallisuuden
mestariteoksista ovat viime aikoina laajentuneet, ja suuret
kirjailijat, joista muuten olisimme tietäneet tuskin muuta kuin
nimen, ovat, kiitos Egyptin papyruslöydöille, tulleet henkiseksi
omaisuudeksemme.

Siten Egyptin hiekka ja kuiva ilmasto ovat korvanneet paljon siitä,
mitä myöhäisantiikin ja varhaisemman keskiajan ihmiset olivat saaneet
aikaan antamalla ajattelemattomuudesta ja välinpitämättömyydestä
kulttuuriarvojen tuhoutua. Paljon sellaista, minkä luultiin
peruuttamattomasti kadonneen, on noussut ylös hautojen yöstä, sorasta
ja murusta ja keltaisilla tai ruskeilla lehdillään antaneet uuden
todistuksen kreikkalaisen hengen ilmiömäisestä rikkaudesta.

Mutta Hellaan suuret henget eivät ole tulleet yksin. Heidän seurassaan
tuli ihmisiä monta lajia, sivistyneitä ja sivistymättömiä, köyhiä ja
rikkaita, miehiä ja naisia. Kaikki he ovat meille kertoneet, millaista
heillä oli eläessään. Niin valtavan runsas on tällaisten paperien
sato ollut, että niiden avulla muinaisajan suuret yhteiskunnalliset
ja taloudelliset kysymykset ovat joutuneet kokonaan uuteen valoon ja
oikeushistorian tutkijat ovat saaneet tutkimusainehistoa vuosikausiksi.
Kirjeet ja muut yksityiset paperit, sopimukset ja erilaatuiset
oikeudelliset asiakirjat antavat ainehistoa kyllin voidaksemme seurata
ihmisten kohtaloita kehdosta hautaan, silmätä heidän elämäänsä ja
pyrkimyksiinsä, heidän ilonaiheisiinsa ja kärsimyksiinsä ja saada
kuulla heidän sisimmät ajatuksensa ja tunteensa.

Alkakaamme kätkyen äärestä! Jos äiti ei voi itse antaa lapselleen
tervettä ravintoa tai — kuten toisessa tuntemassamme tapauksessa —
lapsen isä ei tahdo, että äiti itse imettäisi, silloin palkataan
imettäjä ja tehdään hänen kanssaan kirjallinen sopimus. Imettäjä
sitoutuu viettämään tervettä ja siveellisen puhdasta elämää, niin
kauan kuin hän lasta imettää, niin että maito ei kärsi vahinkoa.
Imettämisaika on usein kaksi vuotta taikka enemmänkin, kuten tapa on
vieläkin Itämailla.. Jos imettäjä ottaa lapsen luoksensa kotiinsa,
hänen täytyy useita kertoja kuukaudessa saapua lasten vanhempain luo,
jotta voidaan todeta kaiken olevan hyvin. Koska imettäjä tavallisesti
on vähävarainen, hän saa kuukausipalkkansa etukäteen. Jos hän rikkoo
sopimuksen, hän saa ankaran rangaistuksen; mutta toiselta puolen
hänellä on oikeus saada vahingonkorvaus, jos toinen puoli rikkoo
sopimuksen.

Kun lapsuusaika on ohi ja elämän vakavuus alkaa, pojan on toisinaan
valmistauduttava johonkin ammattiin. Hänen isänsä tekee silloin
jonkun mestarin kanssa sopimuksen poikansa oppiajasta. Sellaisia
papereita on paljon. Kankurimestari Tryphon tekee neljätoistavuotiaan
poikansa puolesta tuollaisen sopimuksen kankurimestari Ptolemaioksen
kanssa. Mutta miksi Tryphon ei itse opettanut toivorikasta vesaansa
omaan ammattiinsa? Hänhän oli varakas mies — sen saamme nähdä hänen
pankkitileistään. Mutta saamme kuulla myöskin, että kankurimestari poti
silmäsairautta. Mitenkä sen tiedämme? Eräästä toisesta löydöstä samassa
kaupungissa, jossa hän asui: vapautuskirja sotapalveluksesta pysyväisen
silmäkatarrin ja alentuneen näkökyvyn perustalla. Mutta tiedämme
vieläkin enemmän: myöskin kotiolot ovat voineet vaikuttaa siihen, että
poika sai jättää kodin.

Tryphon oli eronnut vaimostaan, ja tämän ja hänen uuden nuorikkonsa
välillä oli rähinää; voimmehan silloin ajatella, että poika piti
äitinsä puolta. Joka tapauksessa tiedetään Tryphonin valittaneen
poliisiviranomaisille, että hänen ensimmäinen vaimonsa oli loukannut
seuraajatartaan.[98]

Mutta kuulkaammepa nuorukaisten ohella tyttöjenkin asemasta!
Silmäyksen siihen suo meille esim. sopimuskirja, joka on irroitettu
eräästä Berliinin museon muumiokotelosta. Se koskee ravintolatytön
paikkaa ja on ankara, oikea orjan kontrahti. Tyttö saa heti kapakan
omistajattarelta lainaksi 100 drakmaa, jotka tulevat hänen omakseen
kolmen vuoden palveluksen perästä. Tänä aikana hän saa ruoan ja
vaatteet ja palvelusajan päättyessä lisäksi 40 drakmaa. Tyttö lupasi
hyvin hoitaa ja palauttaa kaikki talouskalut, jotka hän saa huostaansa,
ja olla koskaan poistumatta ravintolasta ilman emäntänsä lupaa. Jos hän
hairahtuu johonkin rikkomukseen, hänen on heti maksettava takaisin 100
drakmaa ynnä korkea korko, korvattava vahinko ja kaiken päälliseksi
maksettava 100 drakmaa sakkoa. Tyttö on siis täydellisesti emäntänsä
vallassa. Tämä voi ajaa hänet tiehensä, konsa hyväksi näkee, ja vielä
puti puhtaaksi kynittynä! Palvelijatar-paralle sitävastoin sopimuksen
purkaminen maksaa niin suuria summia, ettei hän voi ajatella niistä
koskaan suoriutuvansa; ja jos aikoo vältellä velvollisuuksiansa, häntä
uhkaa aina velkarangaistus ja orjuus.

       *       *       *       *       *

Mutta tästä synkästä viivähtämisestä elämän radalla siirrymme nyt
iloisempaan! Ei ole, kuten tunnettua, ihmisen hyvä yksinänsä olla. Sen
tiesivät muinaiset Egyptin kreikkalaisetkin, ja senvuoksi meillä on
paljon aviosopimuksia. Lukekaammepa yksi sellainenkin! Asiakirjalla
on erikoinen arvonsa sen johdosta, että se on ensimmäinen tunnettu
lajiansa. Se on tehty vuonna 311 e.Kr., ja sopimuspuolet ovat Egyptin
kreikkalainen mies ja kreikkalainen nainen, ja se kuuluu seuraavasti:
»Herakleideen ja Demetrian välinen aviosopimus. Herakleides ottaa
Kos'ista kotoisin olevan Demetrian puolisoksensa. Morsian tuo myötänsä
pesään vaatteita ja koristuksia 1.000 drakman arvosta. Herakleides
sitoutuu suomaan Demetrialle kaiken, mitä vapaalle naiselle kuuluu.
Me molemmat sopimuspuolet haluamme asettua asumaan sinne, minne
Demetrian isä ja hänen miehensä yhteisen harkinnan perustalla näkevät
hyväksi. Jos Demetria tavattaisiin huonosta teosta, joka aiheuttaa
hänen aviomiehelleen häpeää ja häväistystä, niin hän menettää koko
myötäjäisensä. Kumminkin Herakleideen täytyy kolmen miehen edessä,
jotka molemmat hyväksyvät, osoittaa Demetriaa vastaan tekemänsä
syytökset oikeiksi.

Herakleides ei saa Demetrian mieliharmiksi tuoda kotiin toista naista
eikä myöskään siittää lapsia toisen naisen kanssa tai muulla tavoin
loukata Demetriaa. Jos Demetria voisi jotakin sellaista toteen näyttää
kolmen miehen edessä, jotka molemmat puolisot hyväksyvät, niin
Herakleideen on annettava Demetrialle takaisin hänen myötäjäisensä ja
lisäksi suoritettava sakkoa 1.000 Aleksandreian hopeadrakmaa.»

       *       *       *       *       *

Liikuttavan silmäyksen aviosäädyn huoliin ja murheisiin suo meille
kirje, jonka Kristuksen syntymän aikoihin muuan keski-Egyptin
kaupungin työmies on kirjoittanut vaimolleen. »Tietäös» — hän kertoo
— »että olemme vielä Aleksandriassa. Älä tule levottomaksi, jos useat
tovereistani palaavat ja minä yhäkin viivyn täällä! Pyydän sinua
kaikesta sydämestäni: Pidä hyvää huolta pienokaisestamme! Ja niin pian
kuin saamme palkkamme, lähetän sen sinulle.

Sinä olet Aphrodisiaan mukana lähettänyt minulle terveisesi: 'Älä
unohda minua!’ Kuinka voisin sinut unohtaa? Pyydän siis: Älä ole
levoton!»

Mies on, kuten huomaamme, hyvä puoliso ja isä. Hän lohduttaa vaimoaan
ja huolehtii lapsistaan. Tämä on eritoten huomattava, sillä nyt seuraa
kirjeessä sellaista, mikä meidän ajallamme tuntuu pöyristyttävän
julmalta. Mies tietää, että hänen vaimonsa odottaa jälleen pienokaista,
ja tämän johdosta hän kirjoittaan: »Jos se on poika, jätä hänet eloon;
mutta jos syntyy tyttö, niin pane hänet heitteille!» Se kuuluu kauhean
sydämettömältä. Mutta sellainen oli ajan tapa köyhien keskuudessa,
jotka tuskin jaksoivat elättää itsensä. Vasta kristinuskon mukana on
inhimillisempi ajatustapa päässyt vallalle. Kuinka monet kurjat äidit
ovatkaan siten vapautuneet mykästä kauhusta pienokaisensa tulevasta
kohtalosta!

Köyhyydestä huolimatta se avioliitto, johon olemme saaneet luoda
silmäyksen, kuului onnellisempaan lajiin. Mutta luonnollisesti on
runsaasti esimerkkejä toisenkin laatuisista avioliitoista. Erään
leipurinsällin ja hänen vaimonsa välinen avioerosopimus kuuluu
seuraavasti: »Useita vuosia sitten yhdyimme avioliittoon mitä parhain
toivein ja vakain päätöksin halki koko elämämme elää rauhassa ja
kunniallisesti yhdessä. Mutta kun nyt onneton, kurja kohtalo on
loitontanut meidät toisistamme, on siitä ero ollut seurauksena.» Ja
sitten seuraavat oikeudellisen selvittelyn yksityiskohdat.

       *       *       *       *       *

Jos meitä huvittavat taloussalaisuudet, niin voimme halumme tyydyttää
luomalla silmäyksen mallikelpoisesti pidettyihin talouskirjoihin. On
esim. muuan perhe eräässä Egyptin pikkukaupungissa tuossa Kristuksen
syntymisen seutuvilla. Se elää hyvin yksinkertaisesti. Leipä paistetaan
yleensä oman pellon viljasta, mutta vehnäleipää ostetaan joka päivä
lapsia varten, mikä nimenomaan mainitaan laskuissa. Niin ikään ostetaan
maitoa puolella obolilla ja silloin tällöin kyyhkynen obolilla.
Lapset ovat siksi suuria, että käyvät koulua. Sen huomaa siitä, että
isä ostaa obolilla heille vahataulun ja piirtimen. Keittiötä varten
ostetaan vihanneksia, sipulia ja öljyä. Kun tulee vieraita, tarjotaan
kernaasti sellaisia herkkuja kuin parsaa ja herneitä. Ilahduttaakseen
tuttujen lapsia kiltti perheenisä ostaa puolella obolilla kakkuja ja
ohran suurimoita puuroksi yhtä paljolla. Leikkikalujakin annetaan
lahjaksi. Ja syntymäpäivälahjaksi ostetaan kukkia kahdella obolilla.
Kuolemantapaukset kävivät kassalle kalliimmaksi, sillä silloin voi
mennä kokonainen drakma myrhaan ja balsamiin, mitä lähetettiin
surutaloon. Käsityöläiset, kuten kankurit ja räätälit, tekivät usein
työtä kotona ja tuli heillä silloin olla vapaa ravinto.

Avokätisemmin kuin kodin rauhallisessa sopukassa annettiin rahan kieriä
kapakoissa ja ravintoloissa. Erään kerhon ravintolalasku on kokonaista
190 drakmaa 6 hengen päivällisestä, ja 22 hengen viinilasku on 2 000
drakmaa. Seuraavana iltana juotiin jälleen viiniä yhtä suuren summan
edestä.

       *       *       *       *       *

Mitä on sitten sellaista, joka puhuu elämän lopusta? Muun muassa
lukuisia jälkisäädöksiä ja surunvalituskirjeitä. Otettakoon tähän hyvin
yksinkertainen, mutta liikuttava surunvalituskirje. Se on toiselta
vuosisadalta e.Kr., ja sen on kirjoittanut rouva perheelle, joka juuri
on menettänyt lapsensa: »Olkaa lujia!» hän sanoo. »Olen ollut kovin
murheissani ja itkenyt tuota autuaasti nukkunutta pienokaista aivan
kuin aikoinaan omaa pikkuistani Didymosta. Eihän kukaan mahda mitään
sellaisille kohtalon sallimille. Niinpä lohduttautukaa! Voikaa hyvin!»

       *       *       *       *       *

Täten meillä näissä kellastuneissa lehdissä on koko elämän puitteet:
syntymästä kuolemaan. Senhän kyllä tiesimme edeltäpäin, että onni
ja onnettomuus vaihtelevat kuin valo ja varjo ihmisen elämässä
kaikkina aikoina. »Mutta kuitenkin», sanoo eräs hellenistisen ajan
sivistyksen tutkija, »on paljon eroa, tiedämmekö sen noin vain
ylipäänsä, vai näemmekö sen havainnollisesti silmiemme edessä kuten
näissä tapauksissa: ja historia on kauan sitten opettanut maan suurten
ja mahtavien ohella käsittelemään myöskin pieniä ja nimettömiä.
Myöskin köyhät ja vähäiset on otettava huomioon ja heitä kuunneltava,
jos tahtoo saada toden ja täydellisen kuvan antiikin maailmasta.
Historiankirjoittajaankin nähden pitävät paikkansa seuraavat
roomalaisen runoilijan sanat: 'Olen ihminen, ja mikään inhimillinen ei
saa olla minulle vierasta.'»

Sen pahempi historioitsijan mahdollisuudet päästä lähelle historian
miljardeja nimettömiä ovat yleensä hyvin vähäiset. Kansan johtajat —
ja myöskin sen sortajat — valtiomiehet ja sotapäälliköt, tiedemiehet,
kirjailijat ja muut sivistyksen kannattajat, mutta myöskin ihmiset,
jotka pelkän syntyperänsä nojalla tai muusta kohtalon suomasta
ovat tulleet herättäneeksi huomiota tässä maailmassa — nämä ne
ovat pääasiallisesti niitä, joihin historioitsija onnellisimmassa
tapauksessa saa tilaisuuden tutustua yksilöinä. Kaikkia muita, niitä,
jotka kuuluvat maan hiljaisiin ja elävät vain työnsä tuloksissa, voi
lähemmin päästä tuntemaan vain sellaisista onnellisista sattumista,
joita edellä olemme nähneet. Sitä arvokkaampia ovat senvuoksi ne
tilaisuudet, jolloin saa kuulla, mitä liikkuu niiden rinnassa, jotka
työtä tekevät ja ovat raskautetut.

Poimikaamme senvuoksi vaikkakin umpimähkään vielä joitakin
kiinnostavia yksityiskirjeitä ja syventykäämme niihin! Muutamat
niistä ovat sellaisia että ne olisi voitu kirjoittaa tänä päivänä,
jona elämme. Erään on kirjoittanut aleksandreialainen sotilas,
ilmeisesti hyvinvoivan miehen poika. Näin kuuluu hänen kirjeensä:
»Paljon terveisiä sinulle, rakas äitini! Ensimmäinen toivomukseni on,
että sinä ja kaikki kotolaiset voitte hyvin. Olisi hyvä, jos ensi
tilassa tahtoisit lähettää minulle 200 drakmaa. Minulla ei ole nyt
lainkaan rahaa, koska olen hankkinut itselleni muulivaljakon[99] ja
pannut siihen kaikki varani. Puhun tästä sinulle, että sen tietäisit.
Lähetä minulle myöskin vaippa, huppukaulusviitta, pari housuja, pari
nahkatakkia, oliiviöljyä ja paistinpannu, jonka lupasit minulle,
sekä pari päänalusta! Ja muutoin lähetä minulle kuukausirahani
mahdollisimman pian! Sanoithan viimeksi tavatessamme näin: 'Ennenkuin
ehdit palata palvelusjoukkoosi, minä lähetän jonkun veljistäsi
luoksesi’. Mutta mitään et ole minulle lähettänyt. Päinvastoin annoit
minun kulkea, sellaisena kuin olin, ilman oboliakaan taskussa.
Sanallakaan et ole vihjannut siihen, ettei sinulla rahoja olisi, vaan
annoit minun lähteä luotasi, aivan kuin koira päästetään menemään. Ja
isänikään, joka etsi minut käsiinsä, ei antanut minulle oboliakaan,
ei huppukaulusviittaa, ei mitään. Mutta kaikki nauravat minulle ja
sanovat: 'Hänen isänsä on sotilas, mutta mitään hän ei ole antanut
hänelle!' Pyydän senvuoksi sinua, rakas äiti: Lähetä minulle jotakin,
äläkä päästä minua näin pois lähtemään! Minun on jo täytynyt lainata
rahaa eräältä toveriltani ja sotilaskirjurilta.»

Seuraavalle kirjeelle voitaisiin sopivasti panna otsakkeeksi
»Tuhlaajapoika». Sen on kirjoittanut Aleksandriasta nuorukainen, joka
luultavasti on lähetetty sinne opiskelemaan. Hän on siellä elänyt
huonosti, ja hänen äitinsä on matkustanut suureen kaupunkiin häntä
kovistelemaan. Mutta poika on piileskellyt — kunnes rahapula on alkanut
ahdistaa. Silloin hän tarttuu rukouskirjaan ja kirjoittaa seuraavan
kirjeen, missä melkein joka sana hirmuisella oikeinkirjoituksellaan
osoittaa, kuinka hän on laiminlyönyt opiskelunsa: »Antonius Longus
lähettää äidillensä Nilukselle parhaimmat terveisensä. Minä rukoilen
aina hyvinvointisi puolesta. Joka päivä pidän esirukouksia puolestasi
Serapiksen temppelissä. Soisin kernaasti sinun tietävän, etten
odottanut sinun tulevan pääkaupunkiin; ja senvuoksi en käynyt sinua
tapaamassa. Minua hävettää toiselta puolen tulla kotiin Karanikseen,
kun olen vallan ryysyissä. Sanon sinulle, että olen melkein alaston.
Rukoilen sinua, äiti: Anna minulle anteeksi! Tiedän kyllä, mitä olen
tehnyt. Minua on kuritettu, ja täydellä syyllä. Tiedän, että olen
rikkonut. Kuulin Postumukselta, että joku oli tavannut sinut ja
jo puhunut sinulle kaikki. Mutta tietäös, että kernaammin tulisin
rammaksi, kuin jäisin kenellekään velkaa äyriäkään!»

Kirje on vain paperin repale, johon on töhritty muutamia kömpelöitä
kirjaimia hirmuisella oikeinkirjoituksella, mutta kuitenkin on jotakin
liikuttavaa tässä valituksessa ja näissä rukouksissa miehen huulilta,
joka oli sortumaisillaan 1800 vuotta sitten. Hänen äitinsä on kai
saanut kokea samantapaista kuin ne, vanhemmat, jotka samaan aikaan
maankolkkansa viranomaisille jättivät seuraavan kirjelmän: »Sittenkuin
poikamme Kastor irstaassa seurassa on tuhlannut kaiken, mitä hän
omisti, hän koettaa tuhota vielä meidänkin omaisuutemme. Estääksemme
häntä vahingoittamasta meitä tai tuottamasta meille ikävyyksiä, anomme
julkista kuulutusta, ettei tämän jälkeen kukaan lainaisi hänelle
mitään.»

Sellaisia ilmoituksia tehtiin jo 1800 vuotta sitten Niilin varsilla.

       *       *       *       *       *

Seuraavassa esitämme kirjeen, jota lukiessa ihmettelee, jollei siitä
pojan hulttiosta, joka sen on kirjoittanut, myöskin ole ajallansa
tullut tuollaista tuhlaajapoikaa. Poika asuu maalla ja kirjoittaa
isälleen, joka tilapäisesti on läheisessä pikkukaupungissa, mutta
matkustaa sieltä edelleen Aleksandriaan: »Theon tervehtii isäänsä
Theonia. Niin, oli sekin hieno teko, että et ottanut minua mukaasi
kaupunkiin. Jos et ota minua mukaasi Aleksandriaan, en kirjoita
sinulle, en puhu sinulle, en sano sinulle hyvää päivää. Ja jos sinä
noin matkustat Aleksandriaan, en tartu enää käteesi enkä tervehdi
sinua. Nii'in, niin käy, jollet ota minua mukaasi. Ja äsken sanoi äiti
Arkhélaokselle: 'Tuo poika voi tehdä minut hulluksi — vie se pois!'

Käyttäydyit todellakin siististi, kun lähetit minulle suuria lahjoja:
muutamia pieniä kirjanpahasia, mutta samanaikaisesti petit minut, niin
että vasta kuusi päivää myöhemmin sain tietää, että olit purjehtinut
tiehesi! Käy minut siis noutamassa — pyydän sinua. Jollet sitä tee, en
totta totisesti syö enkä juo. Nii'in. Hyvästi!» — Huomaa ensiksikin
hänen logiikkansa julkeus, kun hän toistaa äidin epätoivoiset sanat
Arkhelaokselle. Silloin isä olisi voinut, tuo viikari meinaa, ottaa
hänet mukaansa — Aleksandreiaan.[100]

Loistavaa mieltä todistaa sitävastoin seuraava kirje, jonka isä on
kirjoittanut äskennaineelle pojalleen: »Kaiken aluksi tervehdin sinua
ja iloitsen kanssasi siitä hyvästä ja arvokkaasta ja onnellisesta
avioliitosta, joka osaksesi on tullut. Olemme yhdessä rukoilleet sitä
jumalilta, ja he ovat armollisesti kuulleet meitä. Vaikkakaan minä en
voinut olla mukana juhlallisuuksissa, on minulla niistä kuulemastani
ollut yhtä paljon iloa, kuin jos olisin ollut läsnä. Ja minä toivon,
että joskus myöhemmin saan tulla tervehtimään teitä ja silloin panna
pystyyn samanlaiset komeat juhla-ateriat.»

Ja vieläkin isän kirje pojalleen! Isä on ilmeisesti varakas
tilanomistaja, joka kirjoittaa jossakin suuressa kaupungissa
opiskelevalle pojalleen näin: »Cornelius kaikkein rakkaimmalle
pojallensa. Sydämellisesti tervehdimme kaikki täältä kotoa sinua ja
tovereitasi. Älä antaudu liian paljon tekemisiin sen miehen kanssa,
josta usein kirjoitat, ennenkuin minä olen tullut luoksesi ja saanut
nähdä hänet — olkoon tuttavuus parhaaksesi! Sillä jos jumalat suovat,
tulen pian, Mekir-kuukauden kuluttua. Mutta tällä hetkellä minulla on
kiireellisiä töitä.

Katso, ettet loukkaa ketään uudessa kodissasi! Pysyttele kernaammin
kirjojesi ääressä uutterissa opinnoissa, ja sinulla on oleva hyötyä
siitä. Huolehdi Onophraksen avulla, että saat ne valkoiset vaatteet,
jotka sopivat purppuraviittaan — toisia voit käyttää myrhanväristen
viittojen kanssa. Anubaksen välityksellä lähetän sinulle rahaa,
kuukausivaraston ja toiset helakanpunaiset vaatteet. Meille
hankkimallasi kalalla olet valmistanut meille suuren ilon, ja siitä
suorittamasi maksun korvaan sinulle Anubaksen välityksellä. Kunnes hän
saapuu, saat maksaa ylläpitosi ja palvelijasi taskurahoistasi. Ilmoita
minulle ensi kirjeessä, mitä haluat! Voi hyvin, poikani!»

       *       *       *       *       *

Muuan mies, joka oleskelee kaukana Vähässä-Aasiassa, kirjoittaa kotona
olevalle vanhimmalle veljelleen: »Olen saanut kuulla, että äitiämme
kohdellaan kuin piikaa. Minun täytyy senvuoksi pyytää sinua, rakkahin
veljeni: Älä pahoita hänen mieltänsä pienimmälläkään tavalla! Jos joku
veljistämme inttää häntä vastaan, niin lyö häntä korvalle, sillä sinä
olet nyt isämme asemassa. Tiedän kyllä, että sinä ilman kirjettänikin
voit auttaa äitiä. Älä senvuoksi pane pahaksesi, että näin sinua
kehoitan; sillä häntä, joka on kantanut meitä sydämensä alla, meidän
tulee kunnioittaa kuin itseänsä Jumalaa[101], varsinkin, kun hän on
niin hyvä. Tämän olen kirjoittanut sinulle, veljeni, koska tiedän,
miten lämmittävää on omistaa vanhemmat. Teet hyvän työn, jos kirjoitat
minulle, miten äiti voi. Voi hyvin, veljeni!»

Aivan erikoisen liikuttava on Tays-nimisen egyptiläisnaisen kirjoittama
kirje strategi Apolloniokselle, kun tämä oli poissa tärkeissä
virkatehtävissä suuren juutalaiskapinan johdosta, joka tuohon aikaan
— vuonna 118 j.Kr. — tärisytti Egyptiä. Tämä maa oli silloin jo kauan
ollut Rooman maakuntana. Kirje osoittaa, että Tays kuului Apollonioksen
huonekuntaan. Luultavasti hän oli tuon ylhäisen miehen lapsuudessa
ollut hänen imettäjänsä tai hoitajattarensa. Siihen viittaa se
hellyys ja kiintymys, mitä kirje henkii. Kömpelöillä kirjaimillaan ja
avuttomilla käänteillään nämä rivit tekevät vieläkin liikuttavamman
vaikutuksen. Ne kuuluvat näin: »Tays toivottaa herrallensa paljon iloa.
Ennen kaikkea tervehdin sinua, valtiaani, ja rukoilen aina menestyksesi
puolesta. Minulle tuotti suurta surua, herrani, kun kuulin, että
sairastuit; mutta kiitos kaikille jumalille, että he säilyttivät sinut!
Rukoilen sinua, herrani, jos sen soveliaaksi näet, että lähettäisit
meillekin jonkin rivin; muutoin me kuolemme[102] koska emme joka päivä
saa nähdä sinua. Oi jospa voisin lentää, että saisin tulla suutelemaan
kättäsi! Sillä olen kuoleman tuskassa, kun en saa nähdä sinua. Ole siis
niin kiltti ja lähetä jokin rivi! Voi hyvin, herrani! Meillä on kaikki
hyvin.»

Kirjeen saaja on meille hyvin tuttu lukuisista tuon ajan kirjelmistä
ja asiakirjoista. Niistä käy ilmi, että hän oli hyvin arvossapidetty,
sivistynyt ja varakas mies. Hänen äitinsä, vaimonsa ja tyttärensä ovat
kirjoittaneet hänelle paljon kirjeitä. Eräs hänen puolisonsa kirje
esitettäköön vielä näytteeksi perhepiirissä vallinneesta kauniista
suhteesta. Sekin on suuren juutalaiskapinan ajalta. »Hyvin huolissani»,
hän kirjoittaa, »olen puolestasi kaikkien niiden huhujen johdosta,
joita täällä on liikkeellä, ja senvuoksi, että sinun niin äkkiä oli
matkustettava luotani. Olen niin levoton, ettei minua lainkaan haluta
syödä eikä juoda. En voi, nukkua yöllä enkä päivällä, vaan ajattelen
vain huolehtien sinua. Vain isäni huolenpidolla pysyn pystyssä; ja
uuden vuoden ensimmäisenä päivänä olisin — niin totta kuin toivon,
että sinun kävisi hyvin — mennyt vuoteeseen maistamatta palaakaan,
ellei isäni olisi tullut ja pakottanut minua syömään. Pyydän nyt sinua:
Huolehdi itsestäsi äläkä ota yksin vaaraa niskoillesi, vaan tee kuten
täkäläinen strategi: hän osaa panna taakan kaupungin virkamiesten
hartioille.»

       *       *       *       *       *

Suoria sanoja sisältää seuraava kirje, jossa kuitenkin on vielä
pohjalla vanhaa kiintymystä: »Minä en ota malliksi sinua enkä
epäystävällisiä kirjeitäsi, vaan kirjoitan yhäkin kuten Theoninos
Didymokselle. Uskon, kaikesta huolimatta, ettet ole lakannut tavalla
tai toisella ajattelemasta minua; mutta sinä olet ilmeisesti
pöyhistynyt rikkaudestasi ja ylenkatsot entisiä ystäviäsi. Mutta älä
ole sellainen veljeäsi Theoninosta kohtaan, vaan kirjoita useammin
meille, että ystäväsi voisi kirjeellisestikin saada tietoja sinusta!
Sillä se ei kuitenkaan liene sinulle tuntematonta, että heti kun
yhteisiä tuttaviamme käy luonani, minä teen kaikkeni saadakseni kuulla,
miten voit.»

       *       *       *       *       *

Erikoisen kiintoisa on muuan kirjeenpalanen vuosien 300—270 väliltä
e.Kr., senvuoksi, että sen on kirjoittanut kuuluisa filosofi Epikuros.
Kirjeensaaja on hänen kuolleen ystävänsä lapsi. Epikuros toivoo, että
lapsi voi hyvin ja että — kuten hän sanoo — »olet isoisällesi ja
opettajallesi kuuliainen, nyt kuten ennenkin. Sillä tietäös, että minä
ja kaikki muutkin pidämme sinusta niin paljon juuri senvuoksi, että
sinä olet aina tottelevainen.»

Suuren filosofin herttaisen naiivia kirjettä on verrattu Martti
Lutherin kuuluisaan kirjeeseen pikku Hannullensa.

Muuan filosofin kaikkein viimeisimpiä kirjeitä päättyy uskolliselle
ystävälle ja oppilaalle annettuun kehoitukseen pitää huolta tästä
lapsesta ja hänen siskoistaan. Itsestänsä hän kertoo käyttäen
sanoja, jotka sopisivat stoalaisellekin: »On sattunut sappikivi- ja
punatautikohtauksia niin ankaria, kuin ne ylipäänsä olla voivat. Mutta
olen kestänyt nyt ne, kiitos sille sisäiselle ilolle, mitä tunsin
ajatellessani filosofista keskusteluamme.»

       *       *       *       *       *

Egyptiläisten pikkukaupunkien poliisijutuista hiukan. Kerran vanha
veteraani valittaa, että ilkeät naapurit ovat houkutelleet hänen
kahdeksan sikaansa tamariskipensaikkoon ja siellä teurastaneet ne
kaikki tyyni. Toinen veteraani, peltojen kelpo tarkastusmies on
ollessaan työssään tavannut muutamia naapurikylien paimenia, jotka
kavalasti olivat ajaneet laumansa niille pelloille, joita miehen oli
vartioitava. Luonnollisesti syntyi siitä tora ja tappelu, jossa sattui
niin, että järjestyksen ylläpitäjä repi erään paimenen viitan.

Pahankurisia naapuruksia on viljalti. Kerrankin tulee maamies
kertomaan, että vesi on tuhonnut hänen laihonsa, kun naapurit sulasta
ilkeydestä olivat sulkeneet hänen kastelukanaviensa patojen luukut.

Toisen kerran taasen kaksi entistä ystävystä syyttelee toisiansa. He
olivat asuneet sovussa ja rauhassa yhdessä, kunnes nainen sotkeutui
peliin. Silloin syntyi mustasukkaisuutta ja kaikenmoista selkkausta, ja
kun toinen rakkaista ystävistä matkusti pois, varasti toinen häneltä
sirpin, kirveen, villasäkin, arkun ja 20 drakmaa puhdasta rahaa.

Hyvin arveluttavan silmäyksen egyptiläisen pikkukaupungin yöelämään saa
papyrusasiakirjasta, joka kertoo seuraavaa. Kunniallinen maamies on
siinä auringonlaskun ajoissa kävelyllä muutamain iloisten ystäväinsä
seurassa ja antautuu keskusteluun naisen kanssa, joka kurkistelee
ikkunastaan. Tarkoituksessa, jota tuskin voi väärin käsittää, nainen
tarrautuu hänen viittaansa; mutta miehen mielestä se menee jo liian
pitkälle, ja hän vastustelee, jolloin nainen sylkee häntä vasten
kasvoja. Kun miehen toverit pitävät tämän puolta, nainen rientää
ylempään kerrokseen ja vuodattaa sieltä ei yksin vihansa maljoja, vaan
myöskin erinäisen astian sisällön kadulla seisovain miesten päälle.

       *       *       *       *       *

Säilyneistä sopimuksista saamme Egyptin elinkeinoelämän oloista
kuvan, joka muistuttaa samalla tavoin babylonialaisesta elämästä
meille avautunutta kuvaa. Egyptissä oli ainakin muutamin paikoin
hyvin järjestetty ammattikuntalaitos, jossa kisällikoulutus oli
tarkoin säännöin määrätty. Niinpä muuan mies on tehnyt kankurin kanssa
sopimuksen ottaa hänen holhokkinsa oppiin viiden vuoden ajaksi. Poika
asuisi ja söisi kotonaan, mutta tekisi työtä mestarille auringon
noususta auringon laskuun. Ajan ensi puoliskona hän ei saisi lainkaan
palkkaa, mutta sitten hän saa vähitellen nousevan kuukausirahan.
Mestarin on myöskin pidettävä hänet vaatteessa. Kaksikymmentä päivää
vuodessa oppilas saa lomaa, mutta jos hän sairastuu tai ottaa pitemmän
loman, hänen on myöhemmin palveltava hukkaanmennyt työaika.

Hyvin kiintoisa on myöskin Kristuksen jälkeisen toisen vuosisadan
keskimailta peräisin oleva sopimus, missä pikakirjoittaja sitoutuu
opettamaan pikakirjoitusjärjestelmänsä ylhäisen miehen orjalle kahdessa
vuodessa 120 drakman palkkiosta.

       *       *       *       *       *

Paljon ihmeellistä olemme ennen kuulleet Egyptistä, mutta miespolven
aika takaperin ei olisi voitu uneksiakaan, että tällä maalla tulisi
olemaan niin valtava, melkein ainutlaatuinen merkitys _kreikkalaisten_
ja _roomalaisten_ muinaisaikaa tutkivalle tieteelle.

Kuinka paljoa lähemmäksi meitä muinaisajan ihmiset ovatkaan tulleet,
kun me näin olemme saaneet lukea heidän tuttavallisia kirjeitään ja
siten luoda silmäyksen heidän ajatus- ja tunnemaailmansa sisimpiin
sopukkoihin![103] Niissä emme näe kreikkalaisia yksinomaan valtion
kansalaisina, vaan myöskin _yksilöinä_, jokapäiväisinä ihmisinä
suruineen ja huolineen. Ei tarvita monta sanaa, ennenkuin me tunnemme
samoja tunteita kuin nuo aikoja sitten manalle menneet samaan
ihmissukuun kuuluneet veljemme ja sisaremme — riippuu siitä, _miten_
sanat sanotaan. Kuinka paljon sisältyykään näihin yksinkertaisiin
sanoihin, jotka nuori kreikkalainen kerran kaiversi rakastettunsa
sormukseen: »Puhukoot ihmiset niin paljon kuin haluavat! Minä en
välitä siitä rahtuakaan. Sinä rakastat minua — se on minulle kyllin.»
Kokonainen romaani! Tai ainakin pieni novelli.

Kiitos eräälle »maailmanhistorian suurimmista epähienouksista» on
meidän aikamme suotu nähdä sellaisia puolia antiikin elämästä, joita ei
tunnettu juuri lainkaan, ennenkuin Egyptin hiekka ja haudat paljastivat
meille salaisuutensa. Ja me huomaamme, että sisimmältään ihminen on
suurin piirtein samanlainen kaikkina aikoina. Tulee ajatelleeksi
Levertinin sanoja hänen aforismeissaan, että »historia on ihmissuvun
scriptura continuata: jatkuva, koskaan keskeytymätön kirjoitus
ikuisesti palautuvine kirjaimineen.»


Kirjallisuutta:

Karl Kalbfleisch, Griechischc Familienpapiere aus Ägypten.

Bror Olsson, Papyrusbriefe aus der frühesten Römerzeit.

Friedrich Preisigke, Antikes Leben nach den ägyptischen Papyri.

Rudolf Röding, De grekiska papyrusfynden i Egypten.

Wilhelm Schubart, Einführung in die Papyruskunde.

Wilhelm Schubart, Ein Jahrtausend am Nil.

Paul Viereck, Philadelpheia.




HELLENISTINEN TAIDE.


Jos käännymme sitten hellenistisen ajan _taiteeseen_, niin huomaamme,
että vaikutukset eivät ole siirtyneet ainoastaan lännestä itään, mistä
aikaisemmin olemme puhuneet vaan myöskin päinvastaiseen suuntaan.
Voittoa kreikkalaiselle kuvanveisto-, rakennus- ja maalaustaiteelle
ei merkinnyt, että taiteilijat alkoivat hylätä sopusointuisen
tasapainon, mikä oli kreikkalaisen kuvanveistotaiteen aatelismerkki
ponnistellakseen itämaisen mallin mukaan jättimäisyyden tavoittelussa
sekä harrastaessaan upeutta, kallisarvoista ainetta ja silmänherkkua.
Tämän pyrkimyksen yhteydessä on sekin, että taide nyt yhä enemmän ja
enemmän palvelee ruhtinaita ja työskentelee heidän hallituskaupunkiensa
kaunistamiseksi. Se muuttuu kansanomaisesta taiteesta hovitaiteeksi.
Diadokit olivat mahtavia hallitsijoita, jotka nauttivat siitä, että
saivat osoittaa maailmalle, kuinka rikkaita he olivat. Kuvanveistäjän
taltta tuli loistonhalun palvelukseen. Ennen kaikkea Ptolemaiokset
suosivat taidetta sinä aikana, jolloin Ateena oli lakannut olemasta sen
paras tyyssija.

Myöskin Rhodos-saari, joka diadokien välisten taistelujen aikana
säilyi itsenäisenä ja kehittyi kukoistavaksi kauppakaupungiksi,
tuli kuuluisain taiteilijain ja tieteenharjoittajain tyyssijaksi.
Laokoon-ryhmä on rhodoslaisen taiteilijakoulun kuuluisimpia teoksia.
Tyypillinen ajan makusuunnalle oli n.s. Rhodoksen kolossi[104],
yli kolmekymmentä metriä korkea auringonjumalan, pääkaupungin
suojelusherran kuparipatsas. Rhodoksen kolossi oli yksi maailman
seitsemästä ihmeestä. Sitä kuvaillaan niin valtavan suureksi, että
tavallisen ihmisen syli ei ylettynyt edes kuvan peukalon ympäri ja
jokainen sormi oli pitempi kuin tavallinen kuvapatsas. Mutta noin
kuudenkymmenen vuoden perästä — vuonna 225 e.Kr. — maanjäristys tuhosi
muutamassa silmänräpäyksessä tämän jättiläisen, joka oli vaatinut
kahdentoista vuoden työn ja maksanut 300 talenttia.

Sortumisensa jälkeen Rhodoksen kolossi eli kuitenkin sadun maailmassa.
Ja siellä se ajan oloon sai vieläkin valtavammat mittasuhteet kuin
todellisuudessa. Hajasäärin se seisoi sataman suulla. Suuret alukset
purjehtivat sen säärien välistä, ja oikeassa kädessään sillä oli
soihtu, joka opasti purjehtijoita yön pimeydessä.

Rhodoksen kolossi olisi kuitenkin löytänyt vieläkin suurempansa,
jos kuvanveistäjä Deinokrátēs olisi saanut toteuttaa jättimäisen
suunnitelmansa hakata Atos-niemen jyrkkään, 2 000 metriä korkeaan
kallioseinämään Aleksanterin patsaan, jonka pää olisi pidellyt pilviä
ja jonka jalkoja olisivat aallot huuhtoneet. Kuvapatsaan toisena kätenä
olisi ollut kallioseinämän pengermä, jossa olisi ollut tilaa 10 000
asukkaan kaupungille temppeleineen ja teattereineen, ja toisen käden
ylitse piti mahtavan vuorivirran valtavana putouksena syöstä mereen.

       *       *       *       *       *

Yleisenä piirteenä hellenistisessä taiteessa on _realismi_, jonka
tapaamme kirjallisuudessakin. Siihen sijaan, että klassillisen ajan
taide, sellaisena kuin se puhuu Pheidiaan ja Praksiteleen luomista,
ilmaisi hiljaista, ylevää _lepoa_, siihen sijaan hellenistisen ajan
taiteilijat pitivät tehtävänään kuvata _toimintaa_. Taideteos aivan
kuin pyrkii vetämään huomiota puoleensa ja saa siten teatraalisen
piirteen. Tämä esiintyy heti sellaisessa mestariteoksessa kuin
»Apollo di Belvederessä». Siinä vallitsee kuitenkin sopusointuinen
kauneus. Sopusointuisuus vallitsee niissäkin teoksissa, jotka on
luonut _Lýsippos_, Aleksanterin ajan suurin kuvanveistäjä. Niissä on
hienostuksen, eleganssin leima, mikä erottaa ne klassillisen ajan
veistoksista.

Mutta toisissa hellenistisen ajan kuvanveistoksissa sopusointu on
särkynyt. Toiminta huipentuu niissä rajuksi tai muiden tunteiden
hillittömiksi purkauksiksi. Kuvanveistäjä ei kavahda kuolinkamppailun
tuskaa ja korinaa tai epätoivon tuskanparahduksia. Tätä todistavat
sellaiset teokset kuin »Kuoleva gallialainen» tai ryhmä, jossa toinen
gallialainen ensin surmaa vaimonsa ja sitten itsensä välttääkseen
vankeuteen joutumisen. Sama henki on Laokoon-ryhmässä.

Taide on nyt joutunut niin kauas klassillisen ajan ihanteesta, että sen
mestarituotteista voidaan tehdä ivamukaelmia, kuten kirjallisuudessa
Homeroksesta. Varsinkin Aleksandreian asukkaat olivat muinoin
tunnettuja kunnioituksesta piittaamattomiksi kyynikoiksi, aina ivanväre
valmiina, aina kärkkäinä laskemaan veristä pilkkaa. Pilapiirros oli
melkein heidän toinen luontonsa. Sellaisiin suhdattomuuksiin, kuin mitä
täällä tässä suhteessa voitiin aikaansaada kuvanveiston alalla, ovat
vain kiinalaiset voineet päästä.

Maalaustaide saavuttaa hellenistisellä ajalla korkean kukoistuksen.
Tämän ajan suuret maalarit osoittavat samoja pyrkimyksiä kuin
kuvanveistäjätkin. He esittävät kernaasti traagillisia ja järkyttäviä
kohtauksia, joissa jännitys kohoaa huippuunsa. Kreikan maalaustaiteen
suurimpia nimiä on _Apellēs_. Hänen maalaamansa Aleksanterin
muotokuvat ovat valitettavasti kadonneet. Mutta hänen nimensä elää
muun muassa sananparressa: »Suutari pysyköön lestissänsä!» Tämän hyvän
neuvon hän antoi jalkineiden tekijälle, joka oli tehnyt hänelle sen
palveluksen, että oli korjannut hänen maalaamaansa kengänkuvaa, mutta
ihastuksissaan siitä, että oli saanut tehdä huomautuksia, tahtoi
ulottaa parannusintonsa kengänomistajan sääriinkin.


Kirjallisuutta:

Guy Dickins, Hellenistic sculpture.

Martin P:n Nilsson, Kolossen på Rhodos (Nordisk tidskrift 1910).

Wolfgang Helbig, Untersuchungen über die campanische Wandmalerei.




NYKYAIKAISEN DRAAMAN ISÄ.


Hämmästyy kreikkalaisten huvinäytelmän kirjoittajain tuotteliaisuutta,
kun ajattelee, että nykyisin tunnetaan likemmä 1.500 attikalaista
komediaa — useimmat kuitenkin vain nimeltä. Ja luonnollisesti suuri
joukko on vajonnut niin täydellisesti unhotuksen valtamereen, ettei
nimikään ole pelastunut.

Etevimmät attikalaiset komedian kirjoittajat ovat _Aristophánēs_ ja
_Ménandros_. Vaikka heidän välillänsä on aikaa vain vuosisata, on
kuin vuosituhannet erottaisivat heidän tuotantonsa —, siinä määrin
»uudenaikaiselta» Menandros vaikuttaa meihin, myöhemmän ajan lapsiin.
Syystä sanotaan sitä runolajia, jonka pääedustaja oli Aristophanes,
_vanhaksi_ attikalaiseksi komediaksi ja tämän vastakohtana Menandroksen
edustamaa huvinäytelmää _uudeksi_ attikalaiseksi komediaksi.
Näiden huvinäytelmälajien välillä on selvä ero. Eroavaisuudet
ovat monenlaiset, mutta varsinaisin ero on siinä, että vanhempi
komedia on valloilleen päästetyn _mielikuvituksen_ tuotetta; se on
ylioppilasiloilun ja revyyn välimuoto, jossa yhtä säälimättömästi
käsitellään niin jumalia kuin ihmisiäkin. Uusi komedia sitävastoin
on väkevän _realistinen_ ja kesyn porvarillinen, usein suorastaan
poroporvarillinen. Tyypit on otettu suoraan elävästä elämästä,
sellaisina kuin ihmiset todella ovat.

Uuden attikalaisen komedian voima on ennen kaikkea siinä, että
kirjailijat ovat tarkoin tutkineet ympäristönsä ihmisiä. Ja he pitävät
sankarinsa tarkoin mahdollisuuden ja todennäköisyyden rajoissa. Muuan
Kristuksen edellisen toisen vuosisadan kirjallinen makutuomari menee
Menandroksen realismin ihailussaan niin pitkälle, että hän huudahtaa:
»Menandros ja elämä — kumpiko teistä on toistansa kuvannut?»

Tästä huvinäytelmämuodosta nykyaikainen komedia suoraan alenevassa
sarjassa polveutuu. Menandroksesta hänen roomalaisten jäljittelijäinsä
välityksellä Shakespeare, Molière, Holberg ja Ibsen ovat saaneet sekä
luonnetyyppinsä että motiivinsa huvinäytelmiensä juoniin.

Vahinko, että tavallansa olemme niin epäedullisessa asemassa
arvostellessamme uutta komediaa, verrattuna siihen, miten on
laita vanhemman. Siihen sijaan, että Aristophaneelta on säilynyt
yksitoista huvinäytelmää, ei Menandroksen ajalta ole ainoatakaan
turmeltumattomassa kunnossa. Mutta siitä huolimatta tunnemme tämän
runolajin hyvin, kiitos täydellisinä säilyneille roomalaisten komedian
kirjoittajani Plautuksen ja Terentiuksen tuotteille. Nämä ovat
nimittäin — varsinkin Terentius — niin uskollisesti seuranneet hänen
jälkiänsä, että Menandros-katkelmat paljastavat heidät suureksi osaksi
mestarin teosten kääntäjiksi tai ainakin muovailijoiksi.

Ei ole kauan siitä, kuin Menandros, »uuden attikalaisen komedian
loistava tähti» — kuten muinaisajan arvostelu kuului, oli meille
melkein tuntematon kirjailija. Vuonna 1893 Wilamowitz ilmitoi sen
lujan uskon, »että oikeamieliset jumalat lahjoittavat meille vielä
Menandroksen.» Hänen tarvitsi vain odottaa muutamia harvoja vuosia — ja
jo löytyi papyruslehti, jossa oli katkelmia Menandroksen komediasta.

Ja vähemmän kuin kymmenen vuotta myöhemmin muuan ranskalainen tutkija
teki tavattoman arvokkaan löydön Faijumin vanhassa Aphroditopoliksessa
attikalaisen rakennuksen raunioista. Saviastian päällä, mikä oli
täynnänsä kaikenlaisia papyrusasiakirjoja 6. vuosisadalta j.Kr., oli
repaleinen papyruskäärö, jossa oli Menandroksen »Välitystuomio»-nimisen
komedian osa[105] ja hajallaan lattialla irtonaisia lehtiä ja pikku
paloja saman kirjailijan teoksista. Kerta kaikkiaan oli nyt löydetty
noin puolet »Välitystuomiota» ja osia kolmesta muusta Menandroksen
kirjoittamasta huvinäytelmästä. Kiitos toisaalla, m.m. eräässä Siinain
luostarissa, tehtyjen täydentäväin pikkulöytöjen, on uupumattomien
tutkijoitten onnistunut entiselleen sommitella melkein täysin varmaan
asuun kolme Menandroksen draamaa.

Kuulkaamme nyt jotakin siitä niistä, joka on parhaiten säilynyt. Juoni
»_Välitystuomiossa_» on seuraava. Artemis-jumalattaren kunniaksi
Ateenassa toimeenpannuissa juhlissa on _Pamphilē_, rikkaan porvarin
tytär, pimeän tultua eksynyt seurastaan ja kohdannut juopuneen
nuorukaisen, joka on tehnyt hänelle väkivaltaa. Kuka nuorukainen
oli, siitä ei tytöllä ole aavistustakaan, sillä pimeä yö esti häntä
näkemästä hänen kasvojansa.

Muutamia kuukausia myöhemmin hän joutui naimisiin _Khairisios_-nimisen
nuorukaisen kanssa. Kreikkalaisen tavan mukaan nuorten vanhemmat
tekivät naimiskaupan, mutta nuoret itse olivat aikaisemmin toisillensa
aivan tuntemattomia. He pitävät kuitenkin toisistaan ja elävät
onnellisina, kunnes Pamphile viisi kuukautta häiden jälkeen saa lapsen.

Khairisios ei tiennyt mitään ikävästä tapahtumasta, sillä hän oli
silloin matkoillapa lasta, poikaa, hän myöskään ei saa nähdä, sillä
äiti on panettanut hänet heitteille. Koko tapahtuma olisi mennyt
huomaamatta, jollei miehen uskollinen ja hyvin utelias orja olisi
vainunnut, mitä oli tapahtunut, ja puhunut siitä herralleen.

Kharisios on hyvin murheissaan siitä, mitä oli saanut tietää, sillä
hän oli todella kiihtynyt Pamphileen. Hylätä tätä hän ei tahdo, koska
vaimo silloin olisi tullut sysätyksi yhteiskunnan ulkopuolelle.
Mutta elää yhdessä hänen kanssaan hän ei myöskään voi, sillä hän on
kadottanut kunnioituksensa häntä kohtaan. Tukahduttaakseen tuskansa
ja samalla epäitsekkäästi haluten antaa _vaimolle_ aiheen vaatia
eroa, hän heittäytyy irstailuihin. Hän muuttaa asumaan juomaveikkonsa
_Kairéstratoksen_ luo ja elää siellä humussa ja sumussa toisten
juhlailijain parissa. Ja herättääkseen vieläkin enemmän pahennusta hän
on juominkeihinsa palkannut nuoren ja kauniin kitaransoittajattaren,
hetaira _Habrótononin_. Läheisempiin suhteisiin tämän kevytkenkäisen
naisen kanssa hän kuitenkaan ei ryhdy — niin syvästi hän on kiintynyt
vaimoonsa. Asia näyttää siis häneen nähden pahemmalta, kuin mitä se
ansaitsee.

Näin olemme seuranneet toista niistä langoista, jotka johtavat
varsinaiseen juoneen. Toinen lanka juontuu heitteille pannun lapsen
kohtalosta. Vuohipaimen on löytänyt lapsen ja ottanut sen kotiinsa.
Mutta sitten muuan miilunpolttaja on saanut hänet houkutelluksi
jättämään lapsen hänen vaimolleen, jonka oma pienokainen on juuri
kuollut. Pian sen jälkeen miilunpolttaja kuitenkin saa sattumalta
tietää, että kun vuohipaimen löysi lapsen, tällä oli päällänsä joitakin
koristuksia ja muitakin tuntomerkkejä. Miilunpolttaja vaatii silloin
näitä arvoesineitä, mutta paimen kieltäytyy niitä antamasta. Lopuksi
he päättävät, että sovintotuomari saa ratkaista asian. Kohtaus, joka
tästä juontuu, on aiheuttanut koko komedian nimen. Tästä kohtauksesta
alkaakin kappaleen ensimmäinen säilynyt suurempi palanen. Edellä
esitetty on voitu päätellä siitä, mitä näytelmästä on jäljellä.

Sovintotuomariksi riitapuolet ottavat henkilön, joka toisestakin
syystä esiintyy kappaleessa, nimittäin Pamphileen isän, vanhan
saiturin _Smikrineen_. Hän on saanut kuulla huhuja vävypoikansa
seurustelusta ja on poissa suunniltaan ajatellessaan, että tyttären
saamat vaivalla ansaitut myötäjäiset kenties menevät tätä menoa sen
tien. Keskusteltuaan tyttärensä kanssa hän on poistumaisillaan tämän
kodista, kun hän kohtaa riitelevät miehet, paimenen ja miilunpolttajan.
»Minä olen vapaaehtoisesti antanut sinulle lapsen», paimen sanoo.
»Jos et halua lahjaa pitää, niin anna se takaisin! Mutta oikeutta
sinulla ei ole pakottaa minua enempään, kuin mitä annoin sinulle.»
— »Enhän minä vaadi takaisin kaulakäätyjä. ja muita tuntomerkkejä»,
sanoo miilunpolttaja, »vaan poika se niitä vaatii. Ne ovat hänen
omaisuuttaan, ja hänen puolestaan, hänen edustajanaan minä esitän
vaatimukseni.» Ja kääntyen Smikrineeseen hän sanoo: »Tämä vuohipaimen
on _ryöstänyt_ lapsen. Sellaista menettelyä en sano löytämiseksi,
vaan kähveltämiseksi. Ja kuulepa vielä: kenties poika on ylhäistä
syntyperää. Kenties hänen tuntomerkkinsä voisivat vastaisuudessa
auttaa häntä saamaan selvän suvustaan ja saavuttamaan siten loistavan
tulevaisuuden.»

Sellaiselle henkilölle, joka voi toimia kuten tuo paimen, sellaiselle
miilunpolttaja ei tahdo enää luovuttaa pienokaista.

Sitä ei sovintotuomarikaan tahtoisi. Ja vastenmielisesti paimenen
täytyy luopua lapsen koristuksista.

Miilunpolttajan seisoessa siinä kapistukset käsissään, saapuu paikalle
Kharisioksen kaikkialla läsnäoleva orja ja tuntee kummakseen sormuksen,
joka on ollut hänen herransa omaisuutta. Kharisios oli kaipaillut sitä
aina siitä asti, kun hän otti osaa viimeiseen Artemiksen juhlaan. Ovela
orja tekee heti johtopäätöksensä: hänen isäntänsä on humalan huumassa
hairahtunut väkivaltaan naista kohtaan. Painiskeltaessa tyttö on saanut
käsiinsä sormuksen. Sitten hän on synnyttänyt lapsen, pannut sen
heitteille ja antanut sille mukaan isänsä sormuksen!

Orjan uteliaisuus on herännyt, ja nyt on hänen saatava selko lapsen
äidistä. Silloin astuu näyttämölle Habrotonon ja saa kuulla, miten
asiat ovat. Ja kun hänellä on sekä hyvä sydän että ovelat aivot,
hän keksii viekkaan suunnitelman valmistaakseen pienokaiselle
vastaisuudessa paremmat oltavat kuin miilunpolttajan hökkelissä. Hän
sopii orjan kanssa, että hän menee Kharisioksen luo sormus mukanaan
ja sanoo ottaneensa sen häneltä, kun Kharisios Artemiksen juhlan
jälkeisenä yönä teki hänelle väkivaltaa.

    »Ma sanon muka ujostuin
    nyt jonkin tavallisen lauseparren,
    niin etten anna ilmi itseäni:
    'Niin hirvittävän häikäilemätön
    ja rohkea sa olit.’
    Ja lopuks sitten sanon hälle näin:
    'Oon saanut lapsen nyt’ ja näytän hälle
    tään pienen löytölapsen.»

Ja palkaksi hyvästä teostaan Habrotonon on varmasti saava vapauden —
hän on nimittäin orjatar.

Hänen suunnitelmansa onnistuu. Hän menee Kairestratoksen taloon lapsi
mukanaan ja saa Kharisioksen helposti uskomaan, että hän on pienen
sormus-pojan isä.

Mutta hänen ja hetairan välistä keskustelua on kuunnellut
asiaankuulumaton henkilö, joka rientää Smikrineelle kertomaan, että
hänen vävypoikansa on aviottoman lapsen isä. Nyt vanha saituri on
vasta saanut vettä myllyynsä. Nyt, niin hän ajattelee, on oleva
helppoa saada Pamphilelle ero irstailevasta miehestään. Kharisioksen
talon puutarhassa hän kohtaa tyttärensä ja jyrisee kuin ukkonen tuota
senkin paatunutta elostelevaa vävyänsä vastaan, niin että pauhu
kuuluu matkojen päähän. Mutta Pamphile puolustaa miestänsä eikä halua
kuullakaan puhuttavan erosta.

Äänekkään keskustelun kuuntelijaksi onkin sattunut Kharisios
itse. Hänen talonsa puutarhan ja Kairestratoksen talon, jossa hän
nyt oleilee, puutarhan välillä on nimittäin vain muuri. Kun hän
nyt saa kuulla, miten anteeksiantavainen hänen vaimonsa on hänen
harha-askeleisiinsa nähden, ja ajattelee, miten ankarasti hän on
tuominnut vaimoaan tapahtuneesta, jolle tämä ei ollut mitään voinut,
niin hänen sydämensä sulaa kuin vaha ja omatunto herää. Hänen orjansa
tulee Kairestratoksen talosta ja kertoo monologissa, kuinka epätoivon
vallassa hänen nuori isäntänsä on, kuinka hän lyö otsaansa, raastaa
tukkaansa ja puhkeaa äänekkäisiin valitushuutoihin. »Minkälaisen vaimon
olin saanutkaan, ja kuinka olen häntä kohdellut!» hän huudahtaa.

Sillä välin on Habrotonon astunut ulos Kairestratoksen talosta
löytölapsi mukanaan. Samassa tulee Pamphilekin talostaan päästyään
eroon ankarasta isästään. Hän huomaa lapsen ja tuntee luonnollisesti
heti ne koristukset, joita lapsella on. »Sinä et ole lapsen äiti!» hän
huutaa Habrotonille. »En, minä tekeydyn vain toivoen lopuksi saavani
selon hänen oikeasta äidistään.» Ja nyt Habrotonon on hänet löytänyt.
Hän kertoo myöskin Pamphilelle, että Kharisios on lapsen isä. Ajatella,
miten onnelliseksi kaikki kääntyy!

Pian hetairan onnistuu myöskin saada Kharisios vakuutetuksi, että hänen
vaimonsa on sama nainen, jota hän kerran on loukannut. Kun sitten vanha
saituri ilmestyy jälleen näyttämölle, vakaasti päättäneenä ottaa pois
tyttärensä — ja myötäjäiset —, hän vallan hölmistyy nähdessään, että
puolisojen välillä vallitsee sopu ja rauha.

       *       *       *       *       *

Yhtä sotkuisa on tapahtumain vyyhti komediassa, jonka nimi on
»_Leikkotukkatyttö_» eli »_Mustasukkaisuuden uhri_». Soturi Polemon
on ottanut itselleen rakastajattaren. Hän on tähän hyvin ihastunut
ja pitää häntä kuin avio vaimoaan, mutta ei voi mennä hänen kanssaan
lailliseen avioliittoon, koska hän on löytölapsi eikä siis voida
tietää, onko hän vapaasukuisista vanhemmista. Hänen nimensä on
_Glykéra_.

Perheessä, joka asuu Polemonin kodin vieressä, on rikas ja
hemmoittelulla pilattu nuorukainen nimeltä Moskhiōn. Hän rakastuu
kauniiseen Glykeraan, ja eräänä iltana, kun Polemon tulee kotiin,
hän näkee Moskhionin juoksevan kadulla, ottavan Glykeran syliinsä ja
suutelevan häntä. Ja — voi kauheata — tyttö ei edes yritä vastustella.

Ei voi ihmetellä, että Polemon tulee raivoksi mustasukkaisuudesta.
Eihän hän voi aavistaakaan, että Glykera itse asiassa ei lainkaan
ole hurmaantunut ihailijaansa — asia on vain niin, että hänen
kasvatusäitinsä kuolinvuoteellaan oli uskonut hänelle salaisuuden, mitä
yhteyttä oli hänen ja Moskhionin syntyperässä: että he olivat molemmat
löytölapsia ja kaksoissisaruksia. Mutta Moskhionin kasvattiäiti
_Myrrínē_ ei halua mistään hinnasta, että salaisuus tulisi ilmi.
Varakas Myrrine, jolla ei itsellään ollut lapsia, oli nimittäin ottanut
Moskhionin omaksi pojakseen. Kun hän jäi leskeksi, hän oli mennyt
uusiin naimisiin ja uudelle miehelleen hän on aina selittänyt, että
Moskhion on hänen synnyttämänsä. Hänen vuoksensa Glykeran oli täytynyt
juhlallisin valoin luvata kasvatusäidilleen, ettei hän paljastaisi
Moskhionin syntyperän salaisuutta. Hän ei voinut senvuoksi herralleen
ja miehelleen tyydyttävästi selittää käyttäytymistään Moskhionin häntä
suudellessa.

Hurjana mustasukkaisuudesta tuo uljas soturi leikkaa silloin Glykeralta
tukan. Se oli hyvin häpäisevää vapaasyntyisen naisen kohtelua, sillä
lyhyt tukka oli orjan merkki.

Epätoivoissaan Glykera miehen poissa ollessa pakenee Myrrinen taloon.
Itserakas Moskhion kuvittelee silloin luonnollisesti heti, että hän on
tehnyt sen ihastuksesta häneen.

Polemonin on kumminkin vaikeata ajan pitkään kestää eroa
rakastajattarestaan. Hän lähtee lopuksi itse Myrrinen taloon ottaakseen
väkivalloin takaisin uskottoman kaunottarensa. Mutta Myrrinen mies,
_Pataikós_, tulee paikalle ja hänen ja kuopuksissaan olevan soturin
välillä syntyy seuraava kovaääninen keskustelu.

  _Pataikos_:

   Jos asia on käynyt sillä tavoin,
   kuin olet vakuuttanut, ja jos nainen
   on sinun avios —

  _Polemon_:

            Ei oo, Pataikos.

  _Pataikos_:

   No, se on toista.

  _Polemon_:

                     Mutta olen aina
   _pitänyt_ häntä vaimonani.

  _Pataikos_:

                              Älä
   nyt huuda! Kuka antoi hänet sulle?

  _Polemon_:

   Hänetkö? Kuka? Hänpä itse.

  _Pataikos_:

                              Hyvä
   siis asia on selkeä ja kirkas.
   Siis piti sinusta hän — ja se on
   nyt lopussa. Hän lähti luotasi,
   kun enää kohdellut et häntä niin,
   kuin olis pitänyt.»

Lopuksi Polemonin viha muuttuu epätoivoksi ja hän huudahtaa:

    »Nyt hirtän itseni! Mun Glykerani
    on minut hyljännyt! Mun Glykerani
    on minut hyljännyt! Mut jos vain luulet
    sen sopivaksi — tuttu hänen kanssaan
    olethan, puhuit usein hänen kanssaan —,
    niin mene puolestani, vannotan sua,
    ja puhu ensin hänen kanssaan!»

Nyt Pataikoksen mielestä on sääli miestä ja hän tahtoo kernaasti
puhua järkeä Glykeralle. Mutta aluksi tämä on taipumaton. Hänen on
vaikea sulattaa sitä häväistystä, jonka Polemon on tuottanut hänelle,
vapaasyntyiselle naiselle. Todistaakseen vapaasyntyisyytensä hän tahtoo
näyttää ne korut, jotka hänellä oli silloin, kun kasvatusäiti löysi
hänet. Hän noudattaa ne ja näyttää Pataikokselle. Hämmästyksekseen tämä
tuntee ja huomaa, että Glykera on — hänen oma lapsensa. Selitys on se,
että Pataikos, joka aikoinaan oli ollut rikas liikemies, oli menettänyt
omaisuutensa pian sen jälkeen kuin hänen vaimonsa oli lahjoittanut
hänelle kaksi lasta, joita kasvattamaan hän hädässään piti itseänsä
kykenemättömänä. Samana päivänä kuoli hänen vaimonsa. Hän panetti
senvuoksi äskensyntyneet heitteille. Nyt hän tietää siis, minne toinen
hänen lapsistaan on joutunut.

Hän ei aavista silloin saavansa pian yhtä odottamattomia tietoja siitä,
missä on toinen lapsista, poika.

Pataikoksen ja Glykeran — hänen oman tyttärensä — välistä keskustelua
on Moskhion salaa kuunnellut. Hiukan aikaisemmin hän samalla tapaa oli
kuullut, kun Glykera kertoi Myrrinelle, mitä hän tiesi sotkuisista
sukulaissuhteista. Näin valkeni hänelle, että Glykera on hänen
sisarensa ja Pataikos hänen isänsä.

Lähin mies, joka saa tietää oikean asiantilan, on Polemon, ja nyt hänen
on luonnollisesti helppo antaa anteeksi rakastajattarelleen. Hänen
suureksi ilokseen Glykerakin puolestaan antaa hänelle anteeksi. Ja
yleinen ihastus kukkuroituu, kun Glykeran isä Pataikos tulee ja jättää
tyttärensä Polemonille, joka nyt voi ottaa hänet aviovaimokseen, koska
hänen vapaasyntyisyytensä on todettu. »Kiivautesi koitui tällä kertaa
onneksi meille molemmille», Glykera sanoo ja lisää: »Ja senvuoksi olen
jo antanut sinulle anteeksi.»

       *       *       *       *       *

Ne kaksi Menandroksen näytelmää, jotka olemme näin selostaneet,
riittävät, että voimme vanhoina tuttuina tervehtiä eräitä tyyppejä,
jotka vähäisin muunnoksin usein esiintyvät uudessa komediassa. Ennen
kaikkea esiintyy heitteille pantu lapsi, joka saa aikaan joukon
selkkauksia, ennenkuin sen oikea syntyperä on saatu selville, ja kaikki
päättyy sovintoon ja onneen. Tämä aihe muuntelee lukemattomin tavoin.
Juonen langat löyhtyvät ja kiristyvät kirjavasti vaihdellen. Muita
draaman tyyppejä ovat hieno, elosteleva nuori herra, joka on aina
heikko viinille ja naisille, ovela orja, liukas hetaira, uskollinen
imettäjä ja joukko muita osia.

Täten on Aristophaneen dionysoslaisen iloittelun tilalle tullut
porvarillinen luonne- ja juonidraama. Aristophaneen aikana ateenalaiset
voivat vielä uneksia valtiollisia suuruuden unelmia; kun Menandros
aloitti kirjallisen toimintansa — noin vuonna 320 e.Kr. —, suuruuden
unelmat olivat rauenneet, ja heidän oli ollut toistaiseksi haudattava
itsenäisyydenkin haaveilut. Demosthenes, Philippoksen ja Aleksanterin
politiikan väsymätön vastustaja oli vapaaehtoisesti päättänyt päivänsä,
ja Ateenan oli täytynyt alistaa kohtalonsa makedonialaisten koviin
käsiin. Peiraieuksen linnassa oli makedonialainen varusväki valvomassa,
että mihinkään ei ryhdytty vastoin Antipatroksen tahtoa; ja melkein
joka vuonna, mikä kului, näyttäytyi yhä selvemmin, että entinen
itsetehostuksen henki oli ikiajoiksi jättänyt Perikleen Ateenan. Ajan
valtiollisista myrskyistä ei senvuoksi Menandroksen draamoissa ole
jälkeäkään.

Kuinka toisenlaista, kun ajattelee Aristophaneen komedioja, kaikkia
niitä lausuntoja, joilla tämä »sulotarten vallaton lemmikki»
— kuten Goethe on häntä nimittänyt[106] — sekaantui aikansa
valtiollisiin väittelyihin. Menandroksen draamoissa vallitsee
tässä suhteessa täydellinen hiljaisuus, mutta hiljaisuus, joka on
helposti selitettävissä. Hänen komediainsa kuulijakunta oli vallan
toisenlaista kuin Perikleen ajan teatterissakävijät. Se oli yleisö,
joka oli kadottanut kaikki poliittiset harhakuvittelut, joka oli
tottunut kohtaloonsa alistumaan. Ei oltu enää maailmankansalaisia
eikä suurvallankansalaisia — oltiin yksinkertaisesti porvareita,
joilla oli kyllin omissa yksityisissä harrastuksissaan. Jokapäiväisen
ruoan mausteena eivät olleet enää Sisilian-retket, valtiolliset
oikeudenkäynnit ja demagogien taistelu valtiollisesta johtaja-asemasta
— sinä olivat siihen sijaan avioskandaalit, aviottomat ja heitteille
pannut lapset, jotka äkkiä tunnettiin ja otettiin jälleen perheen
huomaan, koko omaisuuden äkilliset menetykset ja nopeasti saadut
voitot, omavaltaisten poikien harha-askeleet, hurmaavain hetairain
ja julkeiden orjien vehkeet ja paljon muuta samaa maata. »Vanha
Aristophanes vei meidät milloin pilviin Sokrateen seurassa, milloin
kuljetti taas alas manalaan Dionysos mukanamme. Mutta Menandros pysyy
maan pinnalla» — puhuaksemme erään attikalaisen komedian tuntijan
suulla. »Taivas on laskeutunut alemmaksi, ja Hades on kaikonnut meistä
kauemmaksi», mutta maa ja _ihminen_ ovat tulleet kiintoisammiksi
huomioida, kuin mitä koskaan vielä oli voitu aavistaa. »Menandroksen
Ateenassa», sanoo Harrie, »oli kansallinen voima ehtynyt ja kaikki
laajat näköalat olivat kutistuneet. Suurten ajatusten ja näkyjen
vaahtoava virta tislautui tässä ympäristössä pikku annoksiksi hienoa
vettä, jolla oli valioarvonimi; vanhain ajattelijain ylväät pyrkimykset
muovata ihminen Aatteen kasvojen mukaan kuitattiin vaieten. Sen sijaan
omistauduttiin siihen saakka tuntemattomalla hellivällä kiinnostuksella
huomioimaan ihmistä, sellaisena kuin hän nyt kerta kaikkiaan oli ja eli
Jumalan viheriöitsevän maan pinnalla.»


Kirjallisuutta:

Menander, Tre nyfundne komedier. Oversettelse og innledning av S.
Eitrem.

Stycken ur Menandros' komedier, översättning av Alarik Hallström.

Ivar Harrie, Athenare.

Menander, Das Schiedsgericht, erklärt von Ulrich v.
Wilamowitz-Moellendorff.

Menandri Reliquiae in Papyris et Membranis Servatae. Edidit Christianus
Jensen.




IDYLLEJÄ, EPIGRAMMEJA JA HYMNEJÄ.


Lyyrillisiä ja eepillisiä runoilijoita oli aleksandreialaisajalla
joukoittain, toinen toistansa oppineempia ja kuivempia. Runoudesta
on tullut — käyttääksemme Schückin sanoja — »professorirunoutta
professoreja varten. Kaunokirjallisuus vaikuttaa Aleksandreiassa
harjoitettujen kieliopillisten ja bibliografisten opintojen
sivutuotteelta.»

Aleksandrialainen aika on _oppinutta_ aikakautta. Sen runoilijat eivät
ole laulajia, jotka hetken innoituksesta laulavat kaikelle kansalle
— aleksandrialaiset runoilijat kirjoittavat sen sijaan valtapiirille
kirjallisia herkuttelijoita, jotka lukevat runoutta nirson kielimiehen
nautinnolla. Luoda kauniiksi sorvattu kieliasu on näiden kirjallisten
runoilijoiden päätehtävä. Se on muotokaunista, opillansa — varsinkin
mytologisella — suorastaan loistelevaa.

Jokaista ilmiötä on kuitenkin arvosteltava _sen oman_ ajan mittakaavan
mukaan. Ja hellenistisen ajan runouden ihanteet olivat toiset
kuin meidän. Ne muistuttavat pikemminkin niitä, jotka Ruotsissa
olivat vallalla silloin, kun Gustav Fredrik Gyllenborgin rutikuivaa
vertauskuvallista sankarirunoa »Tåget över Bält» (Retki Bältin yli)
ylistettiin mestariteoksena.[107]

Yhden jumalan armoittaman runoilijaneron aleksandreialainenkin aika
on kuitenkin tuottanut — sisilialaisen laulajan _Theókritoksen_.[108]
Hän oli ainoa sen ajan runoilijoista, joka varsinaisesti merkitsi
uutta lisää kreikkalaisen kirjallisuuden kehitykseen. Tämä lisä oli
_paimenrunous_ eli _idylli_, runouden laji, joka kaksi vuosituhatta
myöhemmin — 1600- ja 1700-luvulla — tuli muotiin hoveissa ja ylhäisön
seurapiirissä. Laulunäytelmissä ja naamioilveissä vilisi silloin
paimenia ja paimenittaria nimeltänsä Daphnis, Khloe, Doris ja Amaryllis.

Theokritoksen paimenet eivät kuitenkaan ole liikasivistyksen
leimaamia kuten rokokoo-ajan runoudessa. He ovat terveitä ja aitoja.
Heidän pukunansa on puhvelinnahka tai lampaantalja ja he tuoksuvat
vuohenmaidolta ja pukilta. Mutta he hehkuvat rakkaudesta Amaryllikseen
tai Naïkseen ja osaavat sekä runoilla että laulaa tunteistaan.
Kaikki on heille rakkautta, laulua ja huilunsäveliä. Runouslaji
sellaisenaan on hurmaavaa; mutta joka tapauksessa se on ylikultivoidun
kaupunkilaisen taidetuotetta, joka tahtoo itselleen ja toisille
valmistaa hetken huvia naiiveilla maalaiskuvillaan. Runoilija vie
meidät luonnon helmaan, missä mehiläiset surisevat, sirkat sirittävät,
lampaat määkivät ja vohlat hyppelehtivät, lirisevien purojen
rannalle ja puiden hiljaiseen huminaan aurinkoisena kesäpäivänä.
Kukaan ei ole kyennyt voimakkaampana loihtimaan esille myöhäiskesän
ja elonkorjuuajan siunatun runsauden tunnelmaa kuin Theokritos
»_Elonkorjuujuhla_»-nimisessä idyllissään, jossa hän kuvailee, kuinka
hän kahden kaupunkilaisystävänsä kanssa kulkee Phrasidamoksen talossa
vietettäviin leikkuujuhliin ja saa vihreällä nurmikolla lojuen nauttia
oivallista, seitsemän vuoden vanhaa viiniä:

                                     Vuoteeksemmepa kohta
    tuorehet viininlehvät, kaislat tuoksuvat tuotiin,
    niin lepohon venähtää hyvin mielin, nauttien saimme.
    Yllämme huojuivat jalavat sekä poppelit lehdon,
    tuuli kun soi huminoiden siellä, ja veet pyhät lähteen
    pulppusi vierelt' aivan, miss' oli nymfien luola,
    piiloss' oksien kun taas päivän paahtamat sirkat
    istui ehtimiseen rupatellen, kurnutus tyyni
    lehtisammakon kaukaa nous okapensahikosta;
    Kyyhkyn soi kujerrus sekä kiurujen, tiklien laulu;
    kultaiset kimalaiset kierteli lähtehen vettä.
    Noin suvi, laihot, kypsät heelmät ympäri tuoksui.
    Päärynät kierivät jalkoihimme ja taas omenoita
    kertyi vierellemme ja luumujen painamat oksat
    taipuivat alas puista ja riippuivat liki maata;
    ruukku nyt viinin soi, oli seitsenvuotinen hartsi.

Lopuksi runoilija kruunaa tämän maalaisidyllinsä kuvaamalla Demeteriä,
sadon jumalatarta suopea hymy kasvoillaan.

    »Kun aikojansa ja lyhteitään kädet täynnä on hällä.»

Laulaja nauttii itse täysin siemauksin tästä viljavuuden runsaudesta.
Hän ei ainoastaan _näe_ maan kauneutta, — hän imee sen sieluunsa
kaikilla aisteillaan, hän _elää_ sen elämää. Hän eläytyy myöskin
niihin ihmisiin, joita hänen runoelmassaan esiintyy. Ne eivät ole
pelkkiä varjokuvia, vaan niissä on lihaa ja verta. Hänen lahjakkuutensa
on suuri; se on samalla kertaa hienon lyyrillinen ja voimakkaan
draamallinen.

Draamallinen piirre esiintyy m.m. vuorolauseissa, joilla paimenet
kilpailevat, kuten idyllissä »_Daphniin ja Menalkaan laulukilpailu_.»

    »Vuorilla viehkeä Daphnis kerran, niin taru kertoo,
    lehmiä kaitessaan tapas lammaspaimen Menalkaan.
    Hiukset kultaiset oli, kauniit poikien nuorten,
    kumpikin taitaja myös oli syrinks-soittelon, laulun.
    Kääntyen Daphnikseen Menalkas lausua ehti:
    »Daphnis, lehmien paimen, sua haluttaisiko laulaa?
    Leikiten voitan sun, jos laulaa saan, mitä mielin.»
    Hällepä vastasi Daphnis taas, sanat virkki ja lausui:
    »Lammaspaimen Menalkas, taitaja syrinks-soiton,
    koskaan et mua voita, jo turmelet äänesi ennen.»

    Menalkas.

    Ehkä sen tahdot nähdä ja palkinnonko sa määräät?

    Daphnis.

    Nähdä sen tahdon totta ja palkinnon minä määrään.

    Menalkas.

    Siis, mikä arvoa myöten palkinnoks sopis meille?

    Daphnis.

    Puolestain asetan vasikan, sinä taas ison lampaan.

    Menalkas.

    Lammast' en asettaa minä tohdi, sill' on isä saita,
    niin on äitini myös, ja he lampaat laskevat illoin.

    Daphnis.

    Olkoon, siis mitä annat? Määrää voittajan palkka!

    Menalkas.

    Syrinks-huiluni kauniin yhdeksin suloäänin,
    myös vaha valkehin peitteenään, tasan yllä ja alla,
    sen panen palkinnoks, mut yhtään en isän karjaa.

Myöskin Daphnis panee syrinksinsä[109] palkinnoksi, ja
palkintotuomariksi he ottavat kolmannen paimenen. Laulukilpailussa
tulee vuorotellen laulaa luonnon kauneudesta ja paimenten elämän
ihanuudesta.

    Näinpä nyt vuoroon toinen toiselleen pojat lauloi,
    mutta jo päätöslaulua laatia alkoi Menalkas:
    »Lampaat, oi susi, säästä ja myös karitsoitani säästä!
    Mua älä vainoo, vaikk' olen pieni ja niin monen paimen!
    Hei Lampuros, koirani, vai nukut niin sikeästi?
    Ei uninen saa olla, kun kaitsee poikasen kanssa!
    Teitäpä, lampaat, vaadin ruohoa taas mehukasta
    innoin syömään, niin väsymättä, jos uunna se kasvaa.
    Syökää, syökää, hei nyt täyteen vain utareenne,
    niin omans' saa karitsat sekä riittää juustoa varten.

    Mut hänen jäljessään taas äänin helkkyvin Daphnis:
    »Tyttönen kauniskulma mun luolastaan näki eilen,
    kun ohi lehmiä vein, ja mun kauniiks, kaunihiks kiitti,
    mut hänen murheekseen en vastannut minä lainkaan,
    maahan loin minä katsellen vain sekä tietäni kuljin.
    Armas lehmän ammuva ääni on, tuuli on armas,
    armast' on suven aikaan myös puron äärellä maata.
    Terhot on tammen kaunistus, omenat ovat puunsa,
    lehmän taas vasikat, mut paimenen lehmät on aarre.

Kun kilpailu oli päättynyt, vuohipaimen tuomiisi voittopalkinnon
Daphniille, joka siitä suuresti riemastui.

       *       *       *       *       *

Kielentaitajana Theokritos on jumalanarmoittama mestari. Hänen kielensä
on musiikkia. Hänen aivan kuin läähättävä rytminsä tekee hänestä
kuuman rakkauden synnynnäisen laulajan. On kuin kuulisi rakastuneen
sydämen kiivaan tykinnän, kuin tuntisi intohimon vavistuksen hänen
värähtelevässä äänessään. Vain Sapphoa voi häneen verrata.

Mutta hän voi myöskin leikinlaskulla kuitata rakkaudentuskat, kuten
idyllissä »_Niittomiehet_»:

    Milon.

    Maamies hoi, mikä on? Mikä vaivaakaan sua, raukka?
    Jälkeäs suoraks leikkaa et, kuten leikkasit ennen,
    rinnall’ et pysy naapuris, vaan jäät jälkehen, niinkuin
    lammas laumastaan, kun jalkaan sai okahaavan.
    Kuinka suu käykään, rahjus, ehtoopäivä kun ehtii,
    kun aluss' et edes leikkaa luokoas puhtaaks.

    Battos.

    Milon, iltahan kestät, oot kova kuin pala paatta.
    Etkö sa kaivannut ketäkään, joka poissa on, koskaan?

    Milon.

    En. Miten työmies sitten outoja kaivata voisi?

    Battos.

    Etkö sa rakkaudest' ole koskaan valvonut yötä?

    Milon.

    En, ja se jääköön! »Nahkan maulla sa varjele koiraa!»

    Battos.

    Mut olen lempeä hehkunut, ah, ykstoista jo päivää.

    Milon.

    »Täynnäpä on vatis viiniä.»[110] Ei etikkaa edes mutta.

    Battos.

    Siks koko kylvö on laiminlyötynä täällä.

    Milon.

    Vuoks kenen huokaat siis?

    Battos.

    Polybótaan tyttären vuoksi,
    luona Hippótionin, joka huilua soitteli äsken.

    Milon.

    Kosto jo kohtasi syntisen: sait, mitä pyytelit kauan.
    Laiha on hän kuin sirkka ja mustemp' yötäkin on hän.

    Battos.

    Vai alat kiusata nyt? Ei Plutos[111] vain ole sokko,
    arvoton Eros on myös: sinä et saa pöyhkeäks tulla.

    Milon.

    En tule pöyhkeäks. Mutta jo leikkaamaan sinä riennä,
    tyttösi kunniaks kun teet laulun hehkuvan, työkin
    käy kevyemmin — tiedän, ett' olet laulanut ennen.

    Battos.

    Immet Piérian[112], nyt avullanne ma tyttöä hoikkaa
    palvon! Kaiken, oi jumalattaret, kaunihiks teette.
    Oi Bombyka, mun neitoni, moittivat, ett' olet laiha,
    päivän paahtama syyriatar, olet ruskea mulle.
    Tumma on orvokki myös ja on hyasinttikin tumma,
    seppelkukkina käyvät kauneimmista ne sentään.
    Oi Bombyka, mun neitoni, elfenluusta on jalkas;
    hurmaten äänes soi, kuvaella en voi olemustas.»

Milon vastaa käytännöllisellä ja hilpeällä maamiehen laululla, jonka
ydinkohta on kehoitus:

    »Solmeilkaa, sitojat, niin lyhteet, kulkija ettei
    lausuis: 'Raihnaist' on väki, hukkaan palkka on mennyt?»

Hän lopettaa sanoen:

    »Kas, tätä laulua raatajat kuulee, paahtamat helteen.
    Mut leperrystä sa rakkaudestasi juttele ennen
    eukon korvaan, äitisi, vuoteessaan joka loikoo.»

Käytännöllisen neuvon tuskaansa vastaan saa myöskin mustasukkainen
Aiskhines runoelmassa »_Mustasukkaisuus_». Runon alku on erinomaista
dramatiikkaa:

  Aiskhines.

      Terve, Tyónikos! Voit hyvin kai!

  Tyonikos.

                                       Sama toivotus sulle,
      Aiskhines!

  Aiskhines.

      Aikoja siitä jo on.

  Tyonikos.

                          Miten niin? Mikä vaivaa?

  Aiskhines.

      Huonoa kuuluu mulle. Tyonikos.

  Tyonikos.

                                     Siks' olet laiha,
      siks noin mahdoton parta ja noin vanukkeisena tukka!
      Kulkija tuollainen, Pythagoraan[113] oppilas, äsken
      kalpea, paljasjalka, Ateenan mies, kävi täällä.
      Hänkin lempeä, luulen, hehkui — vehnäsen vuoksi.

  Aiskhines.

      Leikkiä lasket aina. Mut mulle on julma Kyniska
      kaunis; ah, pian järki on mennyt — hiukkanen puuttuu.»

Ja sitten Aiskhines kertoo, että hän mustasukkaisuudesta oli antanut
Kyniskalle korvapuustin sellaisin seurauksin, että tämä oli kadonnut
hänen näkyvistään jo kaksi kuukautta sitten. Thyōnikos neuvoo häntä
parantamaan lemmentuskiansa menemällä Ptolemaiokselle sotapalvelukseen.

       *       *       *       *       *

Dramaattisen eloisa kuin komedia on runoelma »_Syrakusattaret Adoniksen
juhlassa_», joka on oivallisin kuvaus senaikaisen keskisäädyn elämästä.
Päähenkilöinä on kaksi syrakusalaista rouvaa: Gorgo ja Praksinoa,
jotka ovat asettuneet asumaan Aleksandreiaan. He kohtaavat toisensa
sopimuksen mukaisesti Praksinoan kotona lähteäkseen sieltä linnaan
Adoniksen juhlaan. Heti kun he tapaavat toisensa, he alkavat sadatella
poissa olevia miehiänsä, samalla kuin emäntä siinä lomassa rähisee
palvelijattarelleen, joka auttaa häntä pukeutumisessa.

  Gorgo.

      Onko Praksinoa tullut?

  Praksinoa.

                             Jo aikaa, Gorgo. Jo ehdin.
      Kas, tulit vihdoinkin. Tuo, Eunoa, tuoli ja pielus
      rouvaa varten!

  Gorgo.

                     Kiitos kaunis!

  Praksinoa.

                                    Istuhan, Gorgo!

  Gorgo.

      Huh, miten hengästyin ma. Praksinoa, uskohan, vaivoin
      pääsin ehjänä pois väkijoukon, vaunujen tieltä.
      Saappaat hohtelevat, on viilat herrojen yllä.
      Sitten mahdoton tie! Asut hirveän kaukana meiltä.

  Praksinoa.

      Sen se on hullun syy. Tämän maailman lopun luolan
      hän taloksemme on ostanut, ettemme naapurit saisi
      olla, hän tahtoo vain mua kiusata aina, se lurjus.

  Gorgo.

      Noin varo soimaamasta sa Deinon ukkoas, kun tuo
      pieni sen kuulee! Nääs, hörökorvin tuossa hän seisoo.
      Kiltti Zopyrion, ethän pelkää! Ei isä oo se.

  Praksinoa.

      Pentuhan ymmärtää, hyvä luojani!

  Gorgo.

                                       On isä kaunis.

  Praksinoa.

      Viimeinen urotyö saman herran: puotihin lähti
      ostaakseen ihomaalit vain, salpietarit mulle,
      suolaa tuo palatessaan mies iso, riiviö aivan.

  Gorgo.

      Mieheni Diklides, rahantuhlari, on samanmoinen,
      toi tukon villoja eilen, maksoi seitsemän drakmaa,
      niinkuin koiran takkua, vaivaa loppumatonta. —
      Mut ota viitta jo ylle ja myös hame, jossa on soljet!
      Luo hovin käyskelkäämme, luo kuningas Ptolemaioon,
      nähdähän Adonis täytyy — on kuningattaren luona
      loistoa nyt, minä kuulin.

  Praksinoa.

                                Suurellist' olo suurten.

  Gorgo.

      Hän, joka nähnyt on jotakin, voi kertoa muille.
      Aika on lähteä nyt.

  Praksinoa.

                          Pyhä aina on joutilahalla.
      Eunoa, noudapas vettä ja kanna se, torkkuja, valmiiks
      huoneeseen! — Mukavastipa kissat nukkua tahtoo.
      Liikuta jalkojas, vettä nyt tänne sa toimita ensin!
      Saippua vain on hällä! — No, tänne! — Mut ei ylenmäärin!
      Kaada nyt kannustasi — Puvun noinko sa, hulttio, tahraat!
      Riittää, pestyhän oon, vaikk' onnistui pesu niin näin.
      Miss' avain suuren kirstun on? Mene etsimähän se!

  Gorgo.

      Kuinka, Praksinoa kulta, on kaunis tuo puku ylläs
      soljin, laskoksin! Miten kalliiks se tulla mahtoi?

  Praksinoa.

      Siit' älä muistutakaan! Hyvä miinaa kaks hopeaa jos
      riittää ees, olen työhön pannut henkeni melkein.

  Gorgo.

      Mutta se onnistui makuhus.

  Praksinoa.

                                 Sitä saata ei kieltää. —
      Noudahan viitta ja solmia nyt hyvin aurinkohattu! —
      Laps, sinä jäät kotihin. Varo mörköä! — Vie hevoselle
      ruokaa! Juostakin saat, kun vain et jalkojas taita.
      Mennään nyt! — Ota, Phrygia, lapsi ja leiki sen kanssa!
         (Menevät kadulle.)
      Oi jumalat, tätä kansaa! Kuinka ja koskahan tästä
      nyt läpi pääsemme? Kuin keko muurahaisia kiehuis!»

  Linnan edustalla tungos käy vieläkin pahemmaksi ja Praksinoa parahtaa:

      Ah, minä onneton! On suvihameeni halki jo, Gorgo.
         (Eräälle muukalaiselle:)
      Zeuksen kautta, jos tahdot onnea, oi hyvä herra,
      jossakin, auttaos meitä nyt, että mun viittani säilyis.

  Muukalainen.

      Ei ole vallassain, mut voin yrittää.

  Praksinoa.

                                           Tätä kansaa!
      Kuin siat täyttivät!

  Muukalainen.

      Malttia, rouva, jo pääsimme turvaan.

  Praksinoa.

      Parhain, suojass', oi, eläös tänä vuonna ja aina,
      meitä kun suojelit näin! — Oli mies hyvä, auttava siinä!»

  Linnaan päästyään molemmat naiset käyvät loistoa ihastellessaan niin
  kovaäänisiksi, että eräs vieras tiuskaisee heille:

      »Hiljaa kerrankin, tuo pärpätys poikki, te lörpöt
      hanhet! Hirveä ääntämys tuo ihan ihmiset tappaa.[114]

  Gorgo.

      Kuulkaas vain! Kuka on hän? Vai sua jaaritus koskee?
      Orjias voit komentaa, mut rouvia et Syrakusan!
      Mielehes myöskin paina: Korinthos on koti meidän,
      kuin Bellerophonin[115]; Peloponnesoolta on kieli:
      doorit luullakseni saa haastaa doorien lailla.»

  Riita keskeytyy kuitenkin, kun kuuluisa laulajatar virittää Adoniksen
  laulun. Kun se on päättynyt, Gorgon täytyy lähteä kotiin antamaan
  aamiaista kärtyiselle miehelleen:

      »Sappea vain hän on, nälän ollen en voi liki mennä.»

       *       *       *       *       *

Enemmän opin raskauttama on Theokritoksen runoilijaveikko,
hymniensepittäjä _Kallímakhos_, ammatiltaan aleksandrialainen
ylikirjastonhoitaja ja hyvin ansioitunut bibliografi. Hänen
runoudessaan kirjallisuuden tuntijan ominaisuudet himmentävätkin kovin
usein runoilijan. Hänen runouttaan, ei yksinkertaisesti voi oikein
ymmärtää, jos ei ajattele, että se on aikansa oppineimman miehen työtä.
Vain hyvin harvoin Kallimakhos kykenee vapautumaan opin painolastista.
Hän on, kuten sanotaan, akateeminen runoilija, enemmän oppinut
kuin haltioitunut, kykenevämpi analysoimaan kuin luovaan voimaan,
paremmin kuvailun kuin kiihkon mies, enemmän säkeitten sepittäjä kuin
taiteilija. Välistä tuntee kuitenkin, kuinka haltioituminen väkevänä
tempaa hänetkin, kuten loppusäkeissä »_Zeus-hymniin_», jonka hän runoili
noin vuonna 280 e.Kr.

    »Terve, sa Kronoon[116] korkea poika, sa, ken hyvän kaiken
    annat kipsillesi Kuka laulaa vois sua, suuri?
    Ei elänyt ketäkään, joka vois sinun töitäsi laulaa.
    Terve sa kolminkerroin! Antaos laupeus, onni!
    Rikkaus ilman laupeutt' ei ole siunaus meille.»

Jumalaninnoittama on myöskin alku hänen Apollon-hymniinsä, joka kai
on miespolvea nuorempi. Ylevän juhlallisin sanoin runoilija ennustaa
jumalan lähestyvän ja kehoittaa poikakuoroa olemaan valmiina lauluun ja
tanssiin:

    Nähkää, oksat kuinka Apollonin laakerin värjyy,
    kuin vapisee rakennus! Pois täältä, te syntiset kaikki!
    Porttia lyö totisesti nyt Phoiboon loistava jalka.
    Etkö jo nää jumalaa? Alas taipuu äkkiä Deloon
    palmu. Mut joutsen ilmoissaan ihanasti nyt laulaa.
    Itsestään oven salvat työntyvät tieltä ja lukko
    aukee itsestään. Liki loistava on jumalhahmo.
    Siksi, te nuoret, olkaa valmiit lauluhun, tanssiin!
    Kaikkien nähdä hän näyttäy ei, hyve suosion saa vain.
    Ken jumalan näki, suuri on, ken ei, on epäkelpo.

Nämä säkeet tuovat mieleen Johan Olof Wallinin dityrambin Kustaa
III:n kuvapatsasta paljastettaessa: Apollo di Belvedere, jolla on
hurmaajakuninkaan piirteet:

    Oi kuulkaa, oi kuulkaatte ääniä!
    On helissyt hurmaajan lyyra,
    on jymissyt kostajan jousi
    ja kaiku on pilvissä soinut.
    Oi nähkää, on jumala tuolla,
    hän lannisti jättiläiskäärmeen,
    hän kaunisti Deloksen laakson!
    Nyt toivo mun katseeni kiehtoo.

       *       *       *       *       *

Kallimakhos sai aikanaan suurta kiitosta ei yksin hymnirunoilijana,
vaan myöskin epigrammien sepittäjänä. Hänen siron loistava
tyylinsä, jossa on hienon sivistyksen tuntu, samoinkuin hänen suuri
älykkäisyytensä ja siellä täällä esiintyvä hiljainen huumori asettavat
hänet arvoasemaan tällä alalla. Hänen somimpia luomiansa on seuraava
Krethisneidon hautaepigrammi:

    Krethis, ah, sadunkertoja, vilkas, auttava, armas,
        Samoon neitojen on etsimä, kaipaama nyt.
    leikit kauneimmat ken keksi. Unta hän nukkuu
        nyt, jota kerran myös käymme me uinumahan.


Kirjallisuutta:

Franz Susemih, Geschichte der griechischen Literatur in der
Alexandrinerzeit.

Theokritos' idyller. Erland Lagerlöfin ruotsinnos.

Kallimachos' hymner, Elof Hellqvistin ruotsiksi tulkitsemina.

Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff, Hellenistische Dichtung in der Zeit
des Kallimachos.




MAAILMANHISTORIAN ENSIMMÄINEN TUNNETTU PARODIA.[117]


    Lauluni alkakohon! Runotarten tulkohon parvi
    Helikonilt' alas sieluuni nyt, avuks' tulkohon laulun,
    jonka ma piirsin tauluun, jok' oli polveni päällä —
    aiheeseen määrätön taistelu, Areen tappavan luoma.
    Laulaa mielin tästä, sen korvin kuolevat kuulkoot.
      Kertoa tahdon, kuin rotat taisteli, sammakot voittain,
    jättien jälkiä käyden rohkeudess', urotöissä,
    joist' tarut kertovat kuullaksemme. Mut tää oli alku:
      Vuoks janon kerran rotta, mi äsken portimon vältti,
    luo lätäkön lähimmän meni, suutaan aikoen kastaa,
    vettä sen nautti hän kuin makeaa hunajaa. Hänet huomas
    nyt moniääninen sammakko, veen asukas, sekä virkkoi:
      'Ken olet, vieras? ken sinut synnytti? kuin tulit rantaan?
    Vilppiä vailla se kerro nyt, ei valehdella sun auta!
    Jos olet ystäväks arvoisein, niin vien sinut luoksein;
    lahjat, ystävä, silloin sulle ma suon monet, kauniit.
    Itse Physignatos oon, kuningas tämän lammikon aavan;
    valtias sammakkoin olen vuoden loppuhun täällä.
    Peleus taattoni on, taas Hydromedusa mun kantoi,
    tuolla he lempeä hehkui, missä Eridanos virtaa.
      Mutta ma näön: sinä myös olet kaikkein kaunehin, uljahin,
    valtikan kantaja varmaankin, olet sankari myös sa
    silmissäni. Hyvä, mulle sa kerto'os siis pian syntys!’
      Mutta Psikárpaks vastasi hälle ja nää sanat lausui:
    »Miks sukuain sinä näin kyselet? Sen tuntevat kaikki.
    Tiedä: Psikarpaks oon nimeltäin minä, poika Troksárteen,
    jolla on kultainen sydän, Leikomyle mun kantoi,
    hän tytär Pternotrókteen, valtiahan oli kuulun.
      Niin majass' synnyin, niin mua äitini ruokki ja nouti
    viikunat, pähkinät, kaiken, mik' ihanaa oli syödä.
    Kuinka sun vieraakses tulisin? On luontoni toinen.
    Veess' elämään sinä synnyit, kun minä taas sitävastoin
    syön kuin ihmislapset, siks korin pyöreän etsin
    mielelläni minä, kolmeen kertaan paistetun leivän,
    myös kakun paisuvan, jossa on ryytinä juusto ja sesam,
    kinkkua myös sekä maksaa, jolla on loistava pinta,
    juustoakin, joka äsken maidost' on puserrettu,
    torttua myös hunajaista, jok' on jumalillekin mieleen,
    kaikkea, niin, mitä vain kokit laittavat kestejä varten.

Näin alkaa kuuluisa »_Sammakkojen ja hiirien taistelu_», hyvin
suuressa arvossa pidelty parodia vieläkin kuuluisammasta eepoksesta:
Homeroksen lauluista. Saamme pian nähdä, miten Iliaan ja Odysseian
taistelukuvauksia ja jumalakoneistoa mahtipontisin sanoin parodioidaan
»Batrakhomyomakhiassa», niinkuin sammakkojen ja hiirien sodan nimi on
alkukielellä, ja kuinka siellä vilisee homeroslaisia sanontatapoja ja
käänteitä.

Runon iästä ja tekijästä ollaan hyvin eri mieltä. Paljon on kumminkin
sellaista, joka viittaa hellenistiseen aikaan.

Solmimme kuitenkin jälleen tapahtumain langat. Kun Psikarpaks,
rottaprinssi, on jonkin aikaa kehuskellut sotaisia urotekojaan, hän
päättää hyväksyä sammakkokuninkaan Physignatoksen tarjouksen päästä
tämän selässä hänen kotiinsa.

    Tuns ilon ensin hän, kun häntä Physignatos kantoi,
    kun liki viel' oli rannat. Mut hänen ympärillään kun
    hurjana vaahtosi aalto, hän vuolaat kyynelet itki.
    Retkeä turhaan nyt katuen hän hiuksia raastoi.

Ja yhä pahempaa: hirmuinen vesikäärme pistää äkkiä päänsä esiin ja
kohottaikse korkealle yli vedenpinnan. Tämän kauhean näyn nähdessään
sammakko sukeltaa ja jättää matkatoverinsa surkeasti tuhoutumaan.
Mutta kuolinhetkellään rottaprinssi syyttää häntä petoksesta ja huutaa
rottien kostoa uskottomalle:

    »Mut vetehen vajotessaan nää sanat vielä hän lausui:
    'Koskaan maalla ei voittanut ois mua, tappios, konna
    ois moniottelu, juoksu ja paini. Mut nyt petoksella
    oot vetehen minut syössyt. Kostakohot ikivallat!'

    Näin. Ja nyt veess' elämänsä hän päätti; mut kun hänet huomas
    Leikopinaks, jot' oli kutsunut pehmeä hiekka,
    karjahtain pois riensi hän, rottien kuulla sen kertoi.
    Kun nämä kuulivat tuon, viha kiehuva valtasi heidät.
    Airuet toimeks sai rotat kutsua huomenen koittoon
    neuvotteluun luo linnan, miss' eli itse Troksartes,
    taatto Psikarpaks raukan, lammen veessä min ruumis
    nyt selällään lepäs kuollut, onnettoman, joka koskaan
    rantoja nähnyt ei, vaan ui meren aavoja kohti.»

Kansan- tai paremmin sanoen rottainkokouksessa kuningas Troksartes
puhkeaa puhumaan ja valittaa katkerasti kohtaloansa:

    »Mua surun sortelemaa: olen vailla jo kolmea poikaa.
    Ensimmäisen vei, puri hengeti hirveä, julma
    portimo kerran, kun hän loittoni luolani luota.
    Toisen ihmiset surmas, keksijät nuo kovamielet
    uusien ansojen, jotka on veitetyt viekkahin tuumin —
    'loukkuja' on nimeltänsä ne, turmio rottien parven.»

Ja nyt hän on sammakkokuninkaan petoksen kautta menettänyt kolmannenkin
rakastetun poikansa. Hän päättää puheensa kehoittaen rottia
varustautumaan ja lähtemään sotaan. Kaikki asekuntoiset noudattavat
hänen kehoitustaan:

    »Ensin suojukset rotat solmivat jalkojen ylle,
    taidoll' yhteen liittäen palkoja vihreän herneen,
    jotk' oli ensin yön pimeässä he suuhunsa syöneet.
    Peittona pään, kypäröinäpä taas oli pähkinänkuoret.»

Muu aseistus on samanmukaista. Kun sammakot olivat huomanneet, mitä oli
tekeillä, kokoontuivat hekin.

    »Neuvotellen päättääkseen sodan kauhean myöskin.»

Sitten he varustautuivat kaikin voimin.

    »Pitkät, pistävät kaislat peitsiksi liitti he yhteen;
    simpukankuoret hienot taas kypäreiksi he otti.
    Täyttivät sammakot noin varuksissaan korkean rannan,
    peitsiä heiluttain, halu taistelun rinnassa hehkuin.
    Yhteen Zeus jumalat nyt kutsui tähtisen taivaan,
    näytti hän joukon heille ja kaikki sankarit uljaat,
    nuo monet, katsoa suuret, kourassa valtavat peitset
    — ei suku uljaammalta kentaurien, jättien näytä —»

Hymyssä huulin Zeus kysyy jumalilta ja jumalattarilta, kumpaako
uljaista sotajoukoista olisi autettava. Mutta sammakot enemmän kuin
hiiretkään eivät ole juuri suosiossa kaikkeinkorkeimmassa paikassa,
jonka vuoksi Olympoksen asukkaat päättävät — päinvastoin kuin Troian
sodassa — pysytellä puolueettomina katselijoina.

Sen jälkeen kaksi kuuluttajaa julistaa verisen näytelmän alkaneeksi:

    »Hyttyset valtavin torvin ne soittivat kaikkien kuulla
    viestiä nyt sodan hirveän pauhun. Korkeudesta
    Zeus salamoin soi merkin taiston kauhean alkaa.

    Ensin keihäällään Hypsibóas Leikhénorin kaataa,
    maksan puhkaisten, etummaisna kun ryntäsi uljas;
    päistikkaa hän sortui, hiukset tahraten multaan,
    noin ryminällä hän kaatui, soi kalisten sopavasket.
    Heitti Troglites nyt, sai surmaniskun Peléion,
    keihään vahvan rintahan sai, ja jo kuolema tumma
    koppoi kaatuvan urhon, ja ruumiist' erkani sielu.»

Melkein joka rivistä tuntee kunnon Homeroksen. Aito homeroslaista on
sekin, että eräästä »sankarista» sanotaan, että hän sinkosi vihollista
vastaan kiven niin suurella voimalla, että tältä »yö valotonpa jo
varjosi silmät». Mainio on myöskin parodia, kun eräästä toisesta
kaatuvasta kerrotaan:

    »Maahan vaipuu tää, ei hengitä, mut veren värjäs
    loistava purppura veen, hän pitkällään lepäs siinä,
    suolten ja välkkyvän rasvan vuotaen pois mahastansa.
    Mut Tyrophagos vei sopavasket rannalla hältä.

Samaa lajia ovat seuraavat vertatihkuvat säkeet:

    Mutta Litraioon surmasi urhea Borborokoites,
    löi kivell' otsaan häntä, ja vuotivat pois nenän kautta
    miehen aivot, pintaa maan veri purskuva kastoi.»

Rottain sotajoukon voimallinen sankari kostaa ystävänsä puolesta, jonka
Prassaios[118]-sammakko on surmannut.

    »Julmistui tämä silloin, koppoi jäntevin nyrkein
    maasta hän nyt kiven valtavan raskaan, maata mi painoi.
    Krambobaleen päin polvia lensi se, ett' ihan pohje
    oikea murskautui, vihamies heti santahan sortui.»

Mutta jääkööt jo tuollaiset kauhunkuvat!

Lopuksi alkaa sammakoiden käydä huonosti. Heidän mainehikkain
sankarinsakin näkee parhaaksi pelastautua sukeltamalla lammikon pohjaan.

    »Mut Meridárpaks[119], sankari nuori, nyt rottia johti;
    Knaisoon, leivänsyöjän, urhon uijahan poika.
    Lähtiessään kotihin hän poikaa taistohon käski.
    Korskana, ylpeillen tää seisoi rannalla lammen,
    uhkasi sammakot nyt hävittää sukupuuttohon kaikki.
    Varmaan tehnyt oisi hän sen — ei puuttunut uljuus —,
    jollei ois sitä nähnyt taivaan mahtava Taatto:
    sääli Kronionin[120] täytti, kun sammakot sortua uhkas,
    kiirettään ravistain hän ääntään nosti ja lausui:
      'Kuulkaa, oi jumalat, mitä kummia silmäni katsoo!
    Hämmästymään minut saa Meridárpaks, kylväen murhaa
    syöstessään läpi sammakkojoukon!»

Hän päätti lähettää sammakoille apuarmeijan koukkukyntisiä ja
saksisuisia krapuja.

    »Käyrin kynsin ja kieroin silmin nyt tuli joukko
    äkkiä, sakset suussa ja panssari peittäen selkää,
    luut, oli nahkakin niillä ja kauniisti hartiat loisti,
    jalkaa kahdeksan, vakopäät — »rapu» on nimi niillä.
    Rottien joukolta poikki nyt häntää, kättä ja jalkaa
    nää kävi hakkaamaan heti, peitset kääntäen taapäin.
    Niin rotat valtasi, raukat, kauhu ja vartomatt' yhtään
    kääntyivät pakohon ne. Jo aurinko laskea alkoi.
    Taistelu yhden päivän niin oli loppunut viimein.»




HELLENISTISTEN VALTAKUNTAIN HÄVIÖ.


Diadokien ja heidän jälkeläistensä taistellessa keskenään ensimmäisestä
arvosijasta, kukaan heistä ei huomannut, että lännessä oli kasvamassa
suurvalta, _Rooman valtakunta_, joka heidän keskinäisen hajanaisuutensa
vuoksi oli tuleva heille kaikille ylivoimaiseksi ja ajan oloon muuttava
heidän valtakuntansa Rooman maakunniksi. Jos Aleksanterin valtakunta
sitävastoin olisi ollut yhtenäinen, niin maailmanhistorian kulku olisi
varmasti ollut toinen.

_Varsinaisessa Kreikassakin_ oli roomalaisille ajan tullen peli
helposti voitettu, kiitos helleenien häviämättömän eripuraisuuden.
Tosin tilanne silloin oli sellainen, että suurin osa Kreikan valtioista
oli jälleen yhtynyt valtioliitoksi; mutta luonnollisesti niitä piti
olla _kaksi_, ja luonnollisesti niiden piti nyt, kun makedonialaista
»tyrannia» ei enää ollut, käyttää hyväkseen helleenien ikivanhaa
oikeutta käydä toistensa tukkaan, aivan kuin aikoinaan Attikan ja
Peloponnesoksen liittokunnat. Ja luonnollisesti roomalaiset ratkaisun
hetkellä — Persian kuninkaan aikoinaan antaman esikuvan mukaan —
käyttivät sitten toista liittokuntaa toista vastaan. Tämä Kreikan
rikkinäisyys ja Aleksanterin entisen valtakunnan osavaltioiden
kuninkaiden keskinäinen kilpailu johti Kreikan ja hellenististen
valtioiden muuttumiseen Rooman maakunniksi.

Kreikan valtiolliseen perikatoon vaikutti suuressa määrin seikka, johon
kreikkalainen historioitsija Polybios[121] viittaa sanoessaan: »Meidän
aikanamme ahdistaa koko Kreikkaa lapsiköyhyys ja sen mukana seuraava
väestön väheneminen. Kaupungit autioituvat ja väestö vähenee, vaikka
emme ole kärsineet alituisista sodista emmekä kulkutaudeista. Syy on
päivänselvä ja oma asiamme on siihen apua etsiä. Ihmiset ovat näet
joutuneet ylpeyden, ahneuden ja nautinnonhimon valtaan eivätkä siitä
syystä halua solmia avioliittoja. Ja jos he menevätkin naimisiin, he
eivät yleensä halua elättää enempää kuin yhden tai korkeintaan kaksi
lasta. He näet ennen kaikkea haluavat kasvattaa lapsensa ylellisyydessä
ja jättää heille suuren perinnön. Mutta jos nyt sota tai sairaus tempaa
pois ehkä ainoan lapsen, niin kodit jäävät ilmeisesti autioiksi ja
kaupungit heikkenevät vähitellen ja joutuvat voimattomuuden tilaan,
niinkuin mehiläiskennot, joista mehiläiset ovat sukupuuttoon kuolemassa.




LÄNNEN HELLEENIT JA BARBAARIT.


Lännenkin _helleenien maailma_ joutui, poliittisesti katsottuna, tuhon
omaksi samoista syistä kuin idän. Jos Aleksanteri olisi saanut elää,
niin luonnollisesti hänen maailmanhistoriallisiin tehtäviinsä olisi
kuulunut liittää länsihelleenit maailmanvaltaansa ja tehdä loppu
Karthagon taholta uhkaavasta vaarasta. Dionysios I:n ja Timoleonin
aikojen Sisilian historia todistaa, että ainoastaan voimakkaat
persoonallisuudet voivat pelastaa sikäläisen helleenisen kulttuurin.

Uuden todistuksen siitä antoi Agathoklēs-niminen voimaihminen, etevä
sotapäällikkö ja järjestäjä, jonka koko elämä on sarja rohkeita
seikkailuja ja huimia yrityksiä. Muutamia vuosia Aleksanterin kuoleman
jälkeen hän anasti Syrakusan herruuden toimeenpannen perusteellisen
verilöylyn vastustajainsa keskuudessa. Sitten hän kutsui kokoon tutun
esikuvan mukaisesti n.s. kansankokouksen, jossa oli miltei yksinomaan
hänen omia kätyreitänsä. Hän onnitteli »kansaa» siitä, että se oli
vapautettu sortajistaan, riisui päältään sotaherran viitan ja pukeutui
tavallisen porvarin pukuun. Hän oli mukamas väsynyt päällikön toimeen
ja kaipasi tavallisen kansalaisen huoletonta elämää! Se vaikutti
»kansaan». Pantiin yleinen vastalause sitä vastaan, että hän jättäisi
uskollisensa ilman johtajaa, ja lopuksi Agathokles taipui. Hän lupasi
ryhtyä hallitsemaan, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että saisi
hallita yksin: hän ei halunnut virkatovereita eikä neuvosherroja,
joiden erehdyksistä ja konnankoukuista hänen täytyisi olla vastuussa.
Tähän n.s. kansankokous kernaasti suostui, ja niin Agathokleesta
tuli Syrakusan yksinvaltias. Ja tämä mieltäylentävä näytelmä päättyi
tyrannin juhlalliseen lupaukseen, että hän oli hallitseva lempeästi ja
kansanomaisesti.

Sen lupauksen hän pitikin. Hän eli kuten tavallinen porvari, ei pitänyt
henkivartiostoa, oli jokaisen puhuteltavissa, ken häntä tahtoi tavata,
hänellä oli ystävällinen sana tai rattoisa pilapuhe jokaiselle.
Puolustuslaitoksen ja raha-asiat hän pani järjestykseen ja kuntoon.
Mutta vihollisilleen hän oli yhäkin kiljuva jalopeura, joka levitti
pelkoa ja kauhua kaikkialle, missä kulki.

Kerran hän teki rohkean suunnitelman kurittaa karthagolaisia heidän
omalla alueellaan ja siten pakottaa heidät ainakin kutsumaan kotiin
sotavoimansa Sisiliasta. Koskaan karthagolaiset eivät olleet voineet
ajatellakaan sellaisen hyökkäyksen mahdollisuutta. Senvuoksi he eivät
olleet myöskään valmiit torjumaan vaaraa. Tämä oli sitäkin suurempi
siitä syystä, että afrikkalaiset alamaiskansat olivat tyytymättömiä
karthagolaisten kovaan hallintoon. Ne tarttuisivat senvuoksi
ihastuksella ensimmäiseen sopivaan kapinantekotilaisuuteen.

Agathokleen keksintö onnistui. Hänen laivastonsa ehti Afrikkaan
ennenkuin karthagolaisten. Niin pian kuin hän oli noussut maihin, hän
torventoitotuksin ja kotimaan jumalille osoitetuin rukouksin pistätti
laivansa tuleen, ettei tarvitsisi käyttää osaa armeijastaan niiden
vartiointiin.

Karthagossa sanoma kreikkalaisten maihinnoususta herätti suurta
kauhua. Mutta kaupungin asukkaat rauhoittuivat, kun kävi selville,
että tungeksijoita oli vain puolet kaupungin omista sotavoimista. Nämä
marssivat senvuoksi pelotta Agathoklesta vastaan. Hänen sotilaansa
sitävastoin olivat menettää rohkeutensa nähdessään vihollisen
ylivoiman, mutta kerrotaan hänen keksineen päästää irti pöllöjä,
jotka asettuivat sotilaiden kypäröille ja kilville. Ja kun Pallas
Athenen lempilintuja pidettiin voiton julistajina, niin kreikkalaiset
saivat uutta rohkeutta ja luottamusta. Oikeastaan heillä oli siihen
aihetta enemmän toisesta syystä, nimittäin siitä, että karthagolaisten
päälliköt olivat toistensa kilpailijoita ja pettivät toisensa ratkaisun
hetkellä. Tulos oli joka tapauksessa se, että karthagolaiset lyötiin ja
ajettiin takaisin pääkaupunkiinsa. Siellä säikähdettiin silmittömästi.
Tappiota pidettiin Molokin vihan merkkinä, ja lepyttääkseen häntä
karthagolaiset uhrasivat julkisesti 200 kaupungin ylhäisinten perheiden
lasta.

Vähitellen kasvoi sitten jälleen karthagolaisten rohkeus, ja he
alkoivat tehdä menestyksellisiä hyökkäyksiä. Kreikkalaiset kärsivät
raskaan tappion toisensa jälkeen. Lopuksi Agathokles päätti pelastautua
itse ja jättää sotajoukkonsa oman onnensa varaan. Väki aavisteli
kuitenkin hänen pahoja aiheitansa; ja kun hänen yön pimeydessä juuri
piti nousta pelastavaan laivaan, katkeroituneet sotilaat ottivat hänet
kiinni ja panivat kahleisiin. Mutta kun vihollinen kävi kimppuun,
joukot tarvitsivat hänen johtoansa ja päästivät hänet senvuoksi
vapaaksi. Hän huomasi kuitenkin, ettei hän enää voinut luottaa heihin,
vaan vaara oli tarjona, että hänet kenties jätettäisiin karthagolaisten
käsiin. Heti tilaisuuden saatuaan hän senvuoksi hiipi pois, hyppäsi,
seuranaan vain muutamia miehiä, veneeseen ja hänen onnistui päästä
Sisiliaan. Mutta hänen sotilaansa kostivat hänelle surmaamalla hänen
molemmat poikansa. Samalla he antautuivat sillä ehdolla, että saisivat,
jos haluaisivat, purjehtia kotiin.

Sisiliaan palattuaan Agathokleskin huomasi parhaaksi tehdä sovinnon
karthagolaisten kanssa ja solmi heidän kanssaan rauhan, joka jätti
kummankin puolen suuret alueet entiselleen. Sitten hän oli kuolemaansa
saakka läntisen Välimeren mahtavin hallitsija.

       *       *       *       *       *

Agathokles muistuttaa paljon Dionysiosta. Kuten tämän tyrannin oli
hänenkin historiallisena tehtävänään puolustaa Sisilian hellenismiä
karthagolaisia vastaan. Kun Agathokles kuoli, hänen valtakuntansa
hajosi, ja kreikkalaisten yhteiskuntain vanha eripuraisuus pääsi
jälleen valloilleen karthagolaisten ja roomalaisten suureksi
riemuksi. Näiden kesken sitten käytiin ratkaiseva taistelu Sisilian
omistamisesta, taistelu, joka päättyi siihen, että roomalaiset
anastivat arvokkaan saaren ja muuttivat sen Rooman maakunnaksi.

Kunnallisen itsehallinnon aatteen hyväksi niin lännen kuin
idänkin kreikkalaiset olivat uhranneet valtiollisen vapautensa ja
itsenäisyytensä. Tämä ainoa poliittinen ajatus oli heidät kaikkialla
siinä määrin sokaissut, ettei heille ollut selvinnyt, miten tämä aate
oli muuttunut tyhjäksi iskusanaksi sen vaaran edessä, joka uhkasi
heidän kaikkien itsenäisyyttä. Mutta ken elää onttojen iskusanojen
varassa, niin kansa kuin yksilökin, hänen osuutensa kehityksessä on
loppuunsuoritettu.






ITALIA ENNEN ROOMALAISIA.


Kreikkalaiset ovat opettaneet ihmiskunnan _rakastamaan kauneutta_.
Tämän jumalanarmoittaman kansan keskuudessa taiteen hengetär on saanut
siipensä. Täällä myöskin ensiksi runsaslahjaiset ajattelijat ovat
uskaltaneet, enemmän uskonnon kuin taikauskonkaan heitä kahlehtimatta,
antaa järkensä johdattaa heidät ylös aatteitten maailmaan. Helleenit
ovat _ajatuksenvapauden_ luojia ja samalla _tieteen_ alkuunpanijoita.

He eivät olisi kyenneet kehittymään sellaisiksi ilman heidän
historiassaan selvänä ilmenevää voimakkaan _individualismin_ piirrettä.
Tästä ominaisuudesta kehittyi tuo rikas ja monivivahteinen elämä, joka
sykki erilaisissa helleeniläisissä yhteiskunnissa; se soi yksityiselle
ihmiselle kylliksi tilaa kehittyä vapaudessa ja teki Kreikan historian
hyvin suuressa määrin _persoonallisuuksien_ historiaksi. Mutta ei
valoa ilman varjoa! Oli aika, jolloin vanhaa Kreikkaa pidettiin
ihannemaailmana. Perinpohjaisempi tutkimus on kumminkin säälimättömästi
hajoittanut nämä kauniit unelmat. Me tiedämme nykyisin, että monet
puutteellisuudet, monet viat ja varjot rumensivat kreikkalaistenkin
elämää. Ajateltakoon vain orjuutta ja naisen syrjäytettyä asemaa siitä
johtavine siveellisine varjopuolineen! Ja tuo ihmeteltävä ominaisuus,
siteitä tuntematon individualismi, joka sivistyksellisessä suhteessa
oli helleenien voima, se muodostui poliittisessa toiminnassa heidän
suureksi heikkoudekseen. Eripuraisuus ja pirstoutuminen tuli heidän
kohtalokseen.

Mutta mitä kreikkalaiset eivät koskaan kyenneet saamaan aikaan, siihen
kykeni paljoa jäykempi, mutta myöskin päämäärästään tietoisempi
rautatahtoinen kansa, joka oli asettunut asumaan keskimmäiseen
niistä kolmesta niemimaasta, jotka Euroopan mantereesta työntyvät
sinivivahteiseen Välimereen. Kreikka ja Italia ovat selin toisiinsa.
Kreikalla on satamansa itä-, Italialla länsirannallaan. Pitkin Kreikan
itärannikkoa on myöskin maanlaatu hedelmällisintä, kun sitävastoin
Italian halutuimmat maa-alueet levittäytyvät länteen Apenniineista,
jotka suojaavat niitä pohjoistuulilta. Emme ota tällöin lukuun
suurta Pon tasankoa, jonka ei vanhaan aikaan laskettu kuuluvan
varsinaiseen Italiaan. Muinaiselle Italialle oli itärannikko kauan yhtä
vähämerkityksellinen kuin Epeiros Balkanin niemimaalle.

Täydellä syyllä voi siis sanoa, että Kreikka katsoo itään, Italia
länteen — niinhyvin historiallisesti kuin maantieteellisestikin.
Kreikalla oli luonnolliset suhteensa Vähään Aasiaan ja Egyptiin.
Italian kansat, joilla ei ollut mitään saarisiltaa rannikkojensa
edustalla, olivat sitävastoin kauan enemmän oman onnensa varaan
jätettyinä. Viljavat seudut muodostivat siellä suuria, yhtäjaksoisia
rantatasankoja, ja maanviljelys antoi varmemman toimeentulon kuin
vaaroja täysinäinen merimieselämä. Italian vuoret ovat yhtenäisiä
nekin. Pitkinä rinnakkaisina jonoina Apenniinit ulottuvat läpi koko
niemimaan ja muodostavat sen selkärangan. Italian maantieteellinen
yhtenäisyys viittaa luonnollisena seurauksena yhtenäiseen valtiolliseen
kehitykseen, jonka vastakohtana on Kreikan maantieteellinen ja
valtiollinen rikkinäisyys.

       *       *       *       *       *

Italia astuu esiin esihistoriallisen ajan hämärästä paljoa myöhemmin
kuin Kreikka. Siihen aikaan, kun tämä tapahtuu, vilisee niemimaa sekä
indoeurooppalaisia että muita erikielisiä kansanheimoja. Muinaistiede
voi seurata kehitystä takaisinpäin kivikauteen ja luolaihmisten
aikaan asti, mutta kykenee vain väläyksittäin valaisemaan pimeyttä.
Äärimmäisen hitaasti on kansoittuminen täällä päässyt kohoamaan
alkeelliselta asteelta. Täällä ei ole odotettavissa senlaatuisia
löytöjä, jotka toivat päivänvaloon kreikkalaismykeneläisen ajanjakson
hämmästystä herättävän rikkaan kulttuurin.

_Etruskilaiset_ ja _kreikkalaiset_ toivat sivistyksen Italiaan.
Kreikkalaiset olivat jo kahdeksannella vuosisadalla e.Kr. asettautuneet
Sisiliaan ja eteläiseen Italiaan. Siellä he joutuivat ajan kuluessa
etruskien naapureiksi ja vaikuttivat heidän sivistykseensä
helleeniläistyttävästi. Sillä helleenien sivistyksellinen vaikutus ei
rajoittunut ainoastaan »Suur-Kreikan» asuttamiseen — myöskin itseensä
Etruriaan ja Latiumiin he veivät mukanaan sivistyksen siemeniä. Mutta
tänne he eivät tulleet uutisasukkaina, vaan kauppiaina.


Kirjallisuutta:

Oscar Montelius, La civilisation primitive en Italie.

Oscar Montelius, Die vorklassische Chronologie Italiens.

T. Eric Pect, The Stone and bronze ages in Italy.

David Randali—Mac Iver, Villanovans and early etruscans.

David Randall—Mac Iver, The iron age in Italy.

Leon Homo, L'Italie primitive et les débuts de l'impérialisme romain
(laaja kirjallisuusluettelo).




ETRUSKIT,


Tuo omituinen kansa, joka heettiläisten ja aigeialaisen kulttuurin
edustajain rinnalla kuuluu historian mielenkiintoisimpiin myöhemmän
ajan kansantieteellisiin löytöihin, toivat ensimmäisinä Italiaan
tullessaan mukanansa korkeamman kehityksen siemenen. Etruskeista
muistuttaa vielä tänä päivänä heidän päämaansa _Toskanan_ nimi,
latinaksi _Etruria_[122], kuten myöskin sen meren nimi, johon Italia
lännessä rajoittuu. Kysymyksessä olevan kansan nimi oli nimittäin
kreikaksi _tyrseeniläiset_ eli _tyrrheeniläiset_. Etruskit olivat
kerran Italian hallitseva kansa, ja heidän valtansa ulottui Alppeihin
pohjoisosassa ja Napolin lahteen etelässä. Täällä kreikkalaiset
siirtolaiset kahdeksannelta vuosisadalta alkaen ehkäisivät etruskien
eteenpäin tunkeutumisen.

Vanhan perimätiedon mukaan etruskit ovat vaeltaneet Italiaan
Vähästä-Aasiasta[123], otaksuttavasti akhaialaisen kansanvaelluksen
johdosta. Tämän muistitiedon totuudenmukaisuuden puolesta puhuvat monet
ilmeisesti itämaiset piirteet etruskien kulttuurissa. Eräs todiste
siitä on maksan pronssi-malli, joka on löydetty muinoin etruskilaisesta
Piacenzan kaupungista. Sitä on käytetty merkkientulkitsemistaidon
opetuksessa ja siinä esiintyy aivan samanlainen osittelu — jumalannimi
jokaisen piirin sisällä — kuin vastaavanlaisessa babylonialaisessa
pronssimaksassa. Maksastaennustaminen samoinkuin lintujen lennon
tulkinta ja muut ennustukset olivat salaperäisiä itämaisia taitoja,
joihin roomalaiset vuorostaan tutustuivat etruskien välityksellä.[124]
Koristeluaiheet ihmeellisissä etruskilaisissa hautakammioissa, joista
heti tulemme puhumaan, ilmaisevat myöskin monia itämaalaisia piirteitä.
Niinpä niissä esiintyy mieltymystä sellaisten eläinten kuin leijonan ja
leopardin kuviin sekä sfinkseihin.

Useimmissa seinäkuvissa on myöskin itämaalainen julmuuden piirre
kuteena etruskilaisessa kansanluonteessa.

Ajan oloon kuitenkin Suur-Kreikan helleenien sivistyksellinen
vaikutus tunki yhä enemmän ja enemmän tieltään itämaisuuden merkit.
Etruskien taide on suurin piirtein katsottuna kreikkalaisen taiteen
jälkeläinen, ja itse aiheenvalinta todistaa, että kreikkalaiset sadut
ja jumalaistarusto olivat myöskin etruskien henkistä omaisuutta.[125]

Varmastikin viljava maanlaatu ja senaikuisen välttämättömyystavaran,
kuparin saanti houkutteli vaeltamaan lähteneitä asettumaan Etruriaan.
Otaksuttavasti rauta samoihin aikoihin oli tulossa käytäntöön, ja
tätä metallia oli runsaasti uudessa kotimaassa, ennen kaikkea Elban
saarella. Etruskit toivat mukanaan korkealle kehittyneen kulttuurin
ja olivat mestareja erittäinkin asetaonnassa ja kaikenlaisissa
metallikäsitöissä.

Kaupalla ja merenkululla he hankkivat rikkauksia, ja yläluokka eli
ylellisyydessä ja elämänmukavuudessa, joka tuli melkein sananparreksi.
Että näin on ollut, sen näemme myöskin etruskien hautarakennuksista
seinämaalauksineen, jotka kuuluvat Italian mielenkiintoisimpiin
muinaistieteellisiin nähtävyyksiin. Ainoastaan ylhäisten egyptiläisten
viimeiset leposijat ovat koristelultaan näihin verrattavissa.
Monivivahteinen taulugalleria kulkee etruskilaisissa hautakammioissa
silmiemme ohi. Milloin kuvataan iloisia leikkejä, tulisia, intohimoisia
tansseja, joiden rytmi ja tahti elää tanssijattarien sormenpäissäkin,
milloin näemme taas itämaalaisen ylellisiä juhlia ja juominkeja,
milloin taas synkkiä, kuolemanvaltakunnan hädän ja kauhun kyllästämiä
kohtauksia. Mikä hurja elämänhalu olikaan kansassa, joka koristi
kuolleittensakin viimeiset lepopaikat bakkantista elämäniloa kuvaavilla
loisteliailla, värikkäillä kuvilla![126] Etruskien luonteen voimakas
elonjanoinen piirre ja heidän kauneudenpalvontansa on antanut aiheen
sanoa heitä Italian joonialaisiksi tahi ateenalaisiksi. Roomalaiset
olivat taas niemimaan doorilaisia eli sparttalaisia.

Aikojen kuluessa etruskit vajosivat yhä enemmän ja enemmän
ylellisyyteen ja hekumaan. »Lihaviksi ja ylenkylläisiksi» sanoivat
heitä roomalaiset. Ja me ymmärrämme ehdottomasti nämä mainesanat,
kun näemme etruskien hautakammioiden kuvien turvonneet vartalot.
Kreetan suuruudenajan jälkeen ei Euroopassa oltu nähty niin hienoa,
suorastaan ylenmäärin hienostunutta eleganssia, mitä etruskilaiset
naiset elämässään osoittivat. Kauneus ja eleganssi kuuluivat
nähtävästi etruskilais-naisten elämäntarpeisiin. Sekä roomalaiset että
kreikkalaiset kiittävätkin heitä ihmeen kauniiksi. Heidän moraalinsa
ei saa yhtä korkeaa arvosanaa — oikeinko tai väärin — täytyy olla
sanomatta.

Etruriassa, kuten Egyptissäkin, voitiin kuitenkin ainoastaan rikkaita
ja ylhäisiä kuoleman jälkeen kunnioittaa ylellisillä asunnoilla.
Monen tuhannen etruskilaisen haudan joukossa, jotka on löydetty, on
vain noin seitsemisenkymmentä seinämaalauksin koristettu. Näiden
hautakuvien perusteella täytyy senvuoksi varoa tekemästä yksipuolisia
johtopäätöksiä. Ne kuvaavat vain yhtä puolta etruskien elämässä:
juhlallista puolta. »Kansa» — sanoo muuan etevä englantilainen
etruskologi — »joka on vallannut puolet Italiaa ja kohottanut sen
raakalaisuudesta korkean sivistyksen asteelle, ei suinkaan viettänyt
_kaikkea aikaansa_ juhlissa ja juomingeissa, kilpa-ajoissa tahi
katselemalla puupuhaltimien säestäessä suoritettavia nyrkkeilyotteluja
ja painikilpailuja. Meidän päiviemme englantilaisten elämää ei voi
kaikinpuolisesti kuvata urheilukuvilla, Derbykilpailumaalauksilla
ja jalkapallo- ja krikettikilpailujen pöytäkirjoilla.» — Muutoin
esiintyykin etruskilaisissa hautakuvissa, kuten egyptiläisissäkin,
kohtauksia myöskin arkisesta työelämästä.

Mutta kuinka ne hautakuvat, jotka esittävät elämän iloa ja nautintoja,
ovat yhdistettävissä kauheisiin helvettikohtauksiin, joissa
kostonhenget piinaavat sielu-parkoja, kostonhenget, jotka on kuvattu
ruumiiltaan ihmisiksi, mutta petolinnunpäisiksi tulipunaisin, hurjasti
liehuvin hiuksin, kamalasti pyörivin silmin, sinertävin kasvoin ja
elostelijan ihonvärein. Etruskien julmuusko ilmenee tällaisinkin
muodoin? Tahi ovatko itämaiset ajatukset syntivelasta tunkeutuneet
tämän kansan keskuuteen aikana, jolloin se tunsi, että sen suuruusaika
oli mennyttä ja että se kävi perikatoaan kohti?

Useimmat etruskilaiset haudat ovat noin 8 peninkulmaa Roomasta
pohjoiseen päin olevassa kaupungissa, jonka nykyinen nimi on
Tarquinia[127], muinainen Tarquinii. Suuri joukko kreikkalaista,
karthagolaista, foinikialaista ja egyptiläistä alkuperää olevia
haudoista löydettyjä esineitä todistaa etruskien rikkaista
kauppasuhteista toisten kansojen kanssa. Taiteellisessa suhteessa
arvokkaimmat hautalöydöt ovat kreikkalaisia saviastioita, — muutamissa
suorastaan hurmaavia kuvia. Erittäinkin Tarquiniin ympärillä oleva
seutu on ollut samanlaisten, attikalaisesta keramiikista tehtyjen
mestariteosten rikas löytökaivos. Se seikka, että nämä kalleudet
ovat säilyneet niin suurin määrin juuri Etruriassa — ja niin hyvin
säilyneet — johtuu siitä meille onnellisesta menettelystä, että
etruskeilla oli sama tapa kuin egyptiläisillä antaa kuolleilleen mukaan
kaikenlaatuisia talous- ja koriste-esineitä. Avaroissa hautakammioissa
oli kreikkalaisia maljakoita pitkissä riveissä.

_Haudoista_ on nykyaika ammentanut suorastaan kaiken tietonsa
siitä merkillisestä kansasta, joka välittömästi ennen roomalaisia
hallitsi Italiaa, mutta huolimalta kaikesta vaivasta, jota nerokkaat
kielentutkijat ovat tulkitsemiseen uhranneet, tämän kansan _kieli_ on
vieläkin arvoitus. Itse _kirjoitusta_ voidaan vaikeudetta lukea, sillä
kirjaimet ovat kreikkalaisia, mutta mitä sanat merkitsevät, se on
meiltä salattu. Noin joka toinen tai kolmas vuosi leviää tavallisesti
kuitenkin aina huomiotaherättävä tiedoitus, että se tai se aikaisemmin
— ja myöskin jälkeenpäin! — säännöllisesti täysin tuntematon kielimies
on keksinyt etruskien kielen avaimen.

Enemmän kuin vain ylhäistä mahdikkuutta sisältyy kuitenkin kaikitenkin
siihen johtopäätökseen, jonka eräs etruskologi muutamassa tilaisuudessa
julkitoi erään sensuuntaisen sanomalehtiuutisen johdosta, jossa
kerrottiin, mitä muuan humpuukimestari oli saanut aikaan. Hän lausui:
»Itse asiassa ei minua kiinnosta juuri lainkaan saada nähdä avain
oveen, joka johtaa tyhjään huoneeseen.» Tosiasiallisesti on nimittäin
etruskilainen piirtokirjoitusainehisto, joka on tarjolla, erittäin
vähäpätöinen. Tosin on olemassa 8 000—9 000 n.s. piirtokirjoitusta,
mutta ne ovat melkein kauttaaltaan niin lyhyitä, että ne yhteensä
täyttäisivät vain muutamia harvoja kirjan sivuja, jos ne painettaisiin
peräkkäin. Harvoin sisältyy sellaiseen kirjoitukseen muuta kuin
kuolleen nimi, hänen lähimpäin omaistensa nimet, ilmoitus hänen
elämänsä pituudesta. Ainoastaan yhdeksän kirjoitusta sisältää kukin
noin kolmisenkymmentä sanaa[128]. Ei ole senvuoksi luultavaa, että
huomattavampia historiallisia tietoja saataisiin niin laihasta
ainehistosta, joskin kieli kerran tulisi tulkituksi.

Etruskien kielen tulkinnalla tulisi sentähden olemaan vain
_kielellistä_ arvoa. Ja luonnollisesti olisi erittäin kiinnostavaa
saada tämän kielen sukulaisuussuhteet varmennetuiksi. Olettamukset
ovat nimittäin tässä suhteessa melkein yhtä monet, kuin on maailman
kieliperheitä. »Gangesista Gibraltariin asti» — näin eräs kielentutkija
pilailee — »on retkeilty kaikki Vanhan maailman kolkat tarkoituksena
löytää etruskien ja heidän kielensä kehto. Kuten hylätyt lapset etsivät
vanhempiaan, on heitä harhailtu etsimässä läpi koko Euroopan, Aasian ja
Afrikan; ja naurettavaa tässä etsiskelyssä on se, että loppujen lopuksi
vähin kaikkialta on löydetty nuo luonnottomat vanhemmat.» Toinen on
löytänyt heidät sieltä, toinen täältä.

Etevimmät kielentutkijat ovat nykyisin kuitenkin melkein yksimielisiä
siitä, että etruskien kieli ei ole indoeurooppalainen.

Eikö ole sitten kaksikielisiä kirjoituksia etruskilais-ajalta apuna
tulkitsemisyrityksissä? Ei, kaikki, mitä sensuuntaista on tähän asti
löydetty, on aivan liian vähän merkitsevää. Ei ole siis muuta keinoa
kuin olla kärsivällinen ja toivoa, että kerran löydetään jokin pitempi
kaksikielinen kirjoitus, joka ratkaisee sfinksin arvoituksen.

       *       *       *       *       *

Vuoden 500 e.Kr. paikkeilla oli etruskien valta suurimmillaan. Sen
jälkeen alkoivat heitä yhä kovemmin ahdistaa pohjoisesta tunkeutuvat
kelttiläiset kansat ja etelästäpäin suurkreikkalaiset. Mutta ne, jotka
ovat yhden ja saman vihollisia, ovat keskenään ystäviä. Etruskit
saivat hädässään liittolaisekseen erään toisen kreikkalaisten
vihollisen, nimittäin Karthagon. Mutta vuonna 480 karthagolaiset
kärsivät ratkaisevan tappion, ja kuusi vuotta sen jälkeen tuli heidän
liittolaistensa, etruskien vuoro. Silloin voitti heidät _Kýmēn_[129]
luona Syrakusan hallitsija, Gélōnin veli ja seuraaja Hiérōn. Tämä
tapaus muodostui käännekohdaksi etruskien historiassa. Senjälkeen
heidän voimansa ja merkityksensä väheni alituisesti. Kelttiläiset,
samnilaiset  ja roomalaiset valtasivat pala palalta heidän maansa.


Kirjallisuutta:

Karl Otfried Müller ja Wilhelm Deecke, Die Etrusken: 2 nid.

David Randall— Mac Iver, The etruscans.

G.O. Thulin, Die etruskische Disciplin (Göteborgs högskolas årsskrift
1905, 1906, 1909).

Jules Martha, L'art étrusque.

Fr. Poulsen, Etruskiske Gravmaeler.

Fritz Weege, Etruskische Malerei.

Ernst Nachmanson, Vulci.

Åke Åkerström, Nyare italienska utgrävningar (Svensk skrift 1928).






ROOMAN TARUAIKA




ROMULUS JA REMUS.



ROOMAN PERUSTAMINEN.


Kaksikymmentäkolme vuotta sen vuoden jälkeen, josta kreikkalaiset
alkoivat ajanlaskunsa, siis 753 e.Kr., perustettiin tarujen mukaan
Latiumiin pikku kaupunki, joka aikakirjoissa kantaa »ikuisen kaupungin»
nimeä. Kukahan olisi silloin aavistanut, että tuo pikkukaupunki
kasvaisi maailmanvallaksi ja löisi leimansa koko ihmiskuntaan! »Kaikki
tiet johtavat Roomaan», ja Rooma on ihmiskunnan olemassaolon ajasta
pitkät jaksot ollut maailman keskipiste: ensiksi poliittinen, sitten
uskonnollinen, lopuksi taiteellinen ja kirjallinen keskusta.

Muutamat köyhät paimenet ja talonpojat asuttivat ensiksi Tiberin
rannan kaupungin, ja sivistyksen Rooman väestö sai vasta vähitellen
etelä-italian etruskeilta ja kreikkalaisilta. Roomalaiset eivät
olleet lainkaan yhtä alttiita uusille vaikutteille kuin joonialaiset,
vaan muistuttivat sekä tässä että muissakin suhteissa pikemmin
lakedaimonilaisia. Jos he ylimalkaan olisivat välittäneet siitä, mitä
toisilla kansoilla mahdollisesti olisi ollut tarjottavaa, niin olisi
sen pitänyt olla sellaista, joka kiinnitti heidän käytännöllistä
järkeään, heidän kuivia hyötynäkökohtaan. Helleenien kauneushaaveilulle
ei heissä ollut kaikupohjaa. Mutta roomalaisilla oli sen sijaan ne
ominaisuudet, jotka tekevät kansan valtiaskansaksi.

Roomalaiselle merkitsi _eetillinen_ verrattomasti paljon enemmän kuin
_esteettinen_. Suurimmillaan ollessaan roomalainen ennen kaikkea oli
velvollisuusihminen. Velvollisuuden täyttäminen oli hänestä elämän
päämäärä ja tarkoitus. Valtion luojana ja yhteiskunnan rakentajana
hän on ilmituonut suuruutensa. Valtioelämä oli se kenttä, joka antoi
väljemmän toimialan tahdon ja toiminnan miehelle.

Kreikkalaiset ja roomalaiset täydentävät toisiaan. Heidän
yksipuolisuudessaan on samalla kertaa heidän voimansa ja heikkoutensa.
Olisi ahdasmielistä antaa sen tosiasian, että Hellaan kansat nyt
kertakaikkiaan _olivat_ sellaisia, että he eivät kyenneet aikaansaamaan
valtiollista yhtenäisyyttä, tukahduttaa Hellaan kirkkauden ihailunsa.
Mutta yhtä lyhytnäköistä olisi moittia roomalaista siitä, että hän ei
kyennyt oppimaan luomaan taideteoksia kuten Pheidias, Praksiteles ja
Lysippos tahi runoilemaan kuten Homeros, Sophokles ja Aristophanes.
Theodor Mommsen, suuri Rooman historian kirjoittaja, huomauttaa, että
hedelmättömintä, mitä ajatella voi, on historiallisissa tutkielmissa
roomalaisia alentaakseen ylistää kreikkalaisia ja päinvastoin.
»Tammella on oikeus olemassaoloonsa yhtä hyvin kuin ruusullakin: ei
tule ylistää tai moittia kumpaakaan niistä kahdesta valtavimmasta
rakennelmasta, jotka antiikki on tuottanut, koettamatta käsittää
niitä», käsittämättä, että niiden puutteellisuudet ovat vain toinen
puoli niiden ansioista. Oikeastaan on onneksi ihmiskunnalle, että saman
meren rannalla on asunut kaksi kulttuurikansaa, jotka ominaisuuksiltaan
ovat olleet niin perin vastakkaisia kuin kreikkalaiset ja roomalaiset,
toinen kansa ihanteellinen, toinen luonteeltaan läpeensä käytännöllinen.

»Pohjimmaisin syy kummankin kansan olemuksen erilaisuuteen on
epäilemättä se, ettei Latiumia, kuten Hellasta, sen historiaan
ilmestymisen aikoina ole Itä hedelmöittänyt», sanoo Mommsen. Molempien
kansojen ihmiskunnallinen merkitys voidaan lyhimmin ilmaista sanomalla,
että Hellas on puhtaan _inhimillisen_ kehityksen ja Rooma _kansallisen_
kehityksen perikuva.

       *       *       *       *       *

_Latinalaisten_ maassa, Latiumissa, oli useita kaupunkeja. Vanhimpia
oli _Alba longa_. Taru kertoo, että kaupungin oli perustanut
nuori troialainen Iulus, joka monen seikkailun jälkeen oli tullut
Latiumiin isänsä Æneaan[130] kanssa. Latiumissa hallitsi 8:nnella
vuosisadalla e.Kr. kuningas nimeltään _Númitor_. Numitor oli hyvä
ja lempeä mies, mutta hänellä oli julma ja kunnianhimoinen nuorempi
veli, nimeltään Amūlius, joka syöksi Numitorin valtaistuimelta,
murhautti hänen poikansa ja vihitytti hänen tyttärensä Vestan,
kotilieden suojelijattaren, temppelin papittareksi. Siten hän tahtoi
estää Numitorin saamasta uutta perillistä. Vestan neitsyet, joiden
tehtävänä oli vaalia pyhää tulta jumalattaren alttarilla, olivat
nimittäin tuomitut tahrattomaan siveyteen. Rikos tätä määräystä vastaan
rangaistiin siten, että syyllinen suljettiin elävänä maanalaiseen
hautaholviin ja sai siellä kuolla nälkään.[131]

Mutta sodanjumala Mars rakastui kuninkaantyttäreen, ja heidän liittonsa
hedelmänä syntyivät kaksoispojat _Rómulus_ ja _Rémus_. Julma Amulius
kauhistui luonnollisesti ja käski heti heittää vastasyntyneet lapset
Tiberiin. Kuninkaan palvelija oli kuitenkin armeliaampi. Hän asetti
pienokaiset koriin laskuvetisen joen laineille. Kori tarttui kuitenkin
pian rantaan, ja Mars armahti poikiaan ja lähetti erään hänelle
pyhitetyistä eläimistä pelastamaa heitä. Janoinen naarassusi tuli
joelle, näki pienokaiset ja imetti heitä.

Sittemmin muuan paimen löysi pojat. Hän vei heidät kotiinsa, ja kun
he tulivat suuremmiksi, he saivat viettää raitista ja karkaisevaa
elämää ulkona kedoilla yhdessä toisten paimenpoikien kanssa ja saivat
taistella milloin petoeläimiä, milloin ryöväreitä vastaan.

Eräänä päivänä Numitor sai sattumalta tiedon molemmista lapsista. Hän
kyseli heidän kasvatusisältään, mitä hän tiesi heistä, ja ymmärsi
kuulemastaan, että heidän täytyi olla hänen omia tyttärenpoikiaan. Hän
kertoi silloin heille kaikesta siitä pahasta, mitä Amulius oli tehnyt
sekä heille että heidän sukulaisilleen. Romulus ja Remus keräsivät
sitten seurakseen joukon paimenia, lähtivät ilkeää Amuliusta vastaan
ja surmasivat vallananastajan ja asettivat hyvän isoisänsä jälleen
valtaistuimelle. Sen jälkeen asettuivat he ystävineen asumaan eräälle
kukkulalle lähelle sitä paikkaa, missä he itse kerran vastasyntyneinä
olivat korissa ajautuneet rantaan, ja ympäröivät sen kivimuurilla.
Tämä oli tarun mukaan Rooman kaupungin alku. Tulevan maailmankaupungin
ensimmäiset rakennukset olivat pieniä, vaatimattomia, auringon
kuivaamasta savesta tehtyjä majoja, joissa oli olki- ja ruokokatot,
samanlaiset kuin vielä nykyjäänkin Campagnan ja Apenniinien paimenilla.

Romuluksesta tuli kaupungin ensimmäinen kuningas. Mutta Remus tuli
kateelliseksi ja koetti näyttää etevämmyyttään. Pilkaten hyppäsi hän
kaupungin muurin yli, jonka veli oli rakennuttanut. Mutta silloin
julmistui Romulus niin, että löi veljensä kuoliaaksi sanoen: »Näin
käyköön jokaisen, joka koettaa tulla muurieni yli!»

Satuaiheen lasten heitteillejättämisestä ja ihmeellisestä pelastuksesta
tunnemme. Sehän on sama kuin babylonialaisissa saduissa Sargon
I:stä, israelilaisilla Mooseksesta, persialaisilla Kyyroksesta ja
kreikkalaisilla Oidipus-tarussa. Kahden ensimmäisen sadun mukaan
heitetään lapset virran vietäviksi, kahdessa jälkimmäisessä esiintyy
paimen, joka pelastaa heidät. Molemmat aiheet ilmenevät jälleen
roomalaisessa tarussa.

Rooman ensimmäinen asutus on varmasti paljoa varhaisempaa kuin
perintätiedon mainitsemalta vuodelta 753 e.Kr. Varmasti juontaa
se juurensa vuoden 1000 e.Kr. toiselta puolen.[132] Ja »Roomaa ei
_yhdessä_ päivässä rakennettu.»

Kaupungin synty ja sen kehitys ei tietysti ole selitettävissä
ainoastaan väestön kunnollisuuden nojalla, vaan on otettava huomioon
myöskin maantieteelliset ja taloudelliset näkökohdat. Rooma oli
vain yksi niistä latinalaisista pikkukaupungeista, joita Campagna
kerran oli tulvillaan. Useimmat niistä ovat nykyisin kokonaan
kadonneet, mutta Rooma on jäljellä ja on yhäkin maailmankaupunki.
Tärkein syy siihen, että Rooma voitti ne, oli sen edullinen asema
Latiumin valtimon, purjehdittavan Tiberin rannalla. _Rooma_ sanan
arvellaan merkitsevänkin »virtakaupunki».[133] Tiberin suu oli haluttu
ankkuripaikka senvuoksi, että se oli keski-Italian ainoa satama niihin
aikoihin. Ensimmäinen paikka Tiberin rannalla, suusta lukien, joka
tarjosi hyvät puolustusmahdollisuudet, oli se tulivuoriperäisestä
karstakivestä muodostunut kukkula-alue, jonka päälle Rooma kohosi. Se
oli myöskin terveellisempi asuinpaikka kuin vesiperäinen, kuumeinen
Campagna. Tiber oli myöskin ikivanhoista ajoista asti ollut Latiumin
rajasuojana pohjoisia naapureita vastaan. Toinen ei suinkaan
vähäksiarvioitava etu oli Roomalla toisiin Latiumin kaupunkeihin nähden
välttämättömyystavaran, suolan saannissa. Tiberin suun sallineilta
eli suolalammikoilta suuntautui vanhastaan huomattava suolankuljetus
Latiumin kautta koilliseen vuoristokansojen tykö. Se kauppatie, joka
tämän johdosta muodostui, sai nimen Via Salaria (»Suolatie»); ja se
nimi sillä on vielä tänäkin päivänä.

Rooma oli siis se paikka Latiumissa, joka parhaiten soveltui yhtähyvin
rajalinnaksi kuin kauppakaupungiksi. Kukkulalta, joka rakennettiin
ensiksi, levisi sitten kaupunki käsittäen lopuksi kaikkiaan seitsemän
samanlaista kukkulaa ja sanottiin sitä senvuoksi »Seitsemän kukkulan
kaupungiksi.»[134]

Muinaisaikainen kaupunki oli elävä elimistö paljoa suuremmassa määrässä
kuin nykyinen. Kaupungin asukkaat elivät kaupungissaan ja sen kanssa
paljoa voimaperäisemmin kuin me. Kaupungin elämä oli heidän elämänsä,
kaupungin onni heidän onnensa. Samoinkuin kaupungin akropolis kohosi
yläpuolelle ympäröivien lakeuksien, samoin kaupungin asukkaat tunsivat
kantavansa päänsä korkeammalla kuin ympärillä asuva maalaisväestö; ja
se muuri, joka erotti kaupungin maaseudusta, oli vertauskuvallinen
raja kaupungin asukkaitten ja niitten välillä, jotka elivät muurien
ulkopuolella.

Ei mikään kaupunki tunnu täyttäneen asukkaittensa sielua niin kokonaan
kuin Rooma, eikä herättäneen asukkaissaan sellaista ylpeyttä ja samalla
kertaa niin korkealentoista ja niin ahdasta isänmaanrakkautta. Rooma
oli heille »kaupunki» ennen kaikkia muita, ja he nimittivätkin sitä
pelkästään sanalla »_urbs_» (kaupunki).



SATU SABIINITARTEN RYÖSTÖSTÄ.


Saadaksensa uuden kaupunkinsa nopeasti kasvamaan Romuluksen sanotaan
tehneen sen kaikkien ympärillä olevien kaupunkien ja yhteiskuntien
pakolaisten turvapaikaksi, ja joukko erilaatuisia maanpakolaisia ja
seikkailijoita etsikin siellä turvaa. Mutta tästä oli se seuraus, että
naapurikansat eivät tahtoneet olla missään tekemisissä moisen väestön
kanssa; ja kun roomalaisnuorukaiset saapuivat kosimaan, hylättiin
heidät kaikkialla pilkaten.

Silloin Romulus keksi viekkaan keinon. Hän pani toimeen uskonnollisen
juhlan urheilukilpailuineen. Uteliaina näkemään ainakin kerran uuden
kaupungin naapurikansat matkasivat sinne suurin joukoin. Erittäin
runsaslukuisina tulivat sabiinilaiset Apenniinien rinteiltä.

Mutta kesken kilpaleikkien Romulus antoi sovitun merkin — ja
roomalaisnuorukaiset syöksyivät katselijain joukkoon, ja ryöstivät
sabiinilaisneidot.

Kun loukatut vieraat olivat tulleet koteihinsa ja tointuneet
ensimmäisestä säikähdyksestään, he lähtivät Roomaa vastaan
kostaaksensa. Syntyi verinen taistelu. Mutta kesken ottelun ryöstetyt
sabiinittaret hapset hajalla ja revityin vaattein syöksähtivät
taistelevien keskelle. He olivat jo ehtineet mukautua kohtaloonsa ja
kiintyä miehiinsä. Kyynelsilmin he rukoilivat sabiinilaisia: »Älkää
surmatko miehiämme!» Ja roomalaisille he huusivat: »Älkää tappako
meidän isiämme ja veljiämme!» Tämän odottamattoman näyn nähdessään
taistelevat aivan kuin lamaantuivat ja taipuivat sovintoon. Eivätkä he
solmineet ainoastaan rauhaa, vaan, tekivät liiton toistensa kanssa.
Roomalaisten ja sabiinilaisten tuli yhdessä muodostaa yksi kansa,
ja sabiinilaiset asettautuivat asumaan eräälle vieressä olevista
kukkuloista.

Näin taru kertoo.


Kirjallisuutta roomalaisia koskevaan jaksoon:

Diodoros Romerske Aarboger ved A.B. Drachmann.

Romerska historien af Titus Livius. O. Kolmodinin ruotsinnos.

Titus Livius, Roms konungasagor. P.G. Lythin ruotsinnos.

Dionysius von Halikarnass Werke. Gottfried Jakob Schallerin saksannos;
3 osaa.

Polybios, Om Romernes Statsforfatning og Krigsvæsen, Joh. Forchhammerin
tanskannos.

Arthur Rosenberg, Einleitung und Quellenkunde zur römischen Geschichte
(Laajat kirjallisuusluettelot).

Benedictus Niese, Grundriss der römischen Geschichte nebst Quellenkunde
(Laajat kirjallisuusluettelot).

B.G. Niebuhr, Römische Geschichte (bis 241 v. Chr.): 3 nid.

Theodor Mommsen, Römische Geschichte: 4 nid.

Karl Julius Beloch, Römische Geschichte bis zum Beginn der punischen
Kriege.

Victor Duruy, Histoire des romains: 7 nid.

Tenney Frank, A history of Rome.

L.M. Hartmann und J. Kromayer, Römische Geschichte.

Wilh. Ihne, Römische Geschichte: 8 nid.

Ettore Pais, Storia critica di Roma durante i primi cinque secoli: 8
nid. ilmestynyt.

Karl Peter, Geschichte Roms: 3 nid.

Gaetano de Sanctis, Storia dei romani: 4 nid. osittain ilmestynyt.

A. Schwegler, Römische Geschichte (bis 366 v. Chr.): 3 nid.

Wilhelm Wágner und Otto Eduard Schmidt. Rom, Geschichte des römischen
Volkes und seiner Kultur.

Léon Homo, Les institutions politiques romaines. (Laaja
kirjallisuusluettelo.)

Joachim Marquardt und Theodor Mommsen, Handbuch der römischen
Alterthūmer: 7 nid.

Ludvig Lange, Römische Alterthūmer: 3 nid.

Julius Centerwall, Romersk fornkunskap (kirjallisuusluetteloin).

Wilamowitz-Moellendorff y.m., Staat und Gesellschaft der Griechen und
Römer.

Tenney Frank, An economic history of Rome to the end of the republic.

Otto Neurath, Antike Wirtschaftsgeschichte.

J. Declareuil, Rome et l'organisation du droit. (Laaja
kirjallisuusluettelo.)

Theodor Birt, Zur Kulturgeschichte Roms.

H. Lamer, Römische Kultur im Bilde.

Martin P:n Nilsson, Romersk kultur i bild.

Eduard Meyer, Kleine Schriften: 2 nid.

Ernst Diehl, Das alte Rom.

Henrik Schück, Rom. En vandring genom seklerna.

Friedrich Lohr, Ein Gang durch die Ruinen Roms.

Ch. Huelsen, Das Forum romanum.

Ch. Huelsen, Die neuesten Ausgrabungen auf dem Forum romanum.

Ernst Schulze, Das römische Forum als Mittelpunkt des öffentlichen
Lebens.

Friedrich Lohr, Das Marsfeld.

Friedrich Lohr, Trans Tiberim.

Friedrich Noack, Die römische Campagna.

Bruno Schrader, Die römische Campagna.

Ivar Hjertén, Vålnader på Palatinen.




ROOMAN KUNINGASTARUT.


Romuluksen seuraaja oli nimeltään _Núma Pompilius_. Hänet valittiin
kuninkaaksi suuren viisauden ja oikeamielisyytensä maineen perusteella.
Hänen ansionaan pidetään roomalaisten jumalanpalveluksen ja
_uskonnollisten menojen_ järjestämistä. Jumalanpalveluksen johdon
hän antoi pappisvirkakuntien toimeksi. Yhden virkakunnan muodostivat
augurit, jotka julistivat jumalien tahdon lintujen lentoa ja muita
enteitä tarkkaamalla. Suurta osaa näyttelivät myöskin ne miehet, jotka
ymmärsivät selittää uhrieläinten maksan ja muiden sisuselimien merkkejä.

Ajan jumalalle, kaksikasvoiselle Ianukselle, Numa rakensi temppelin,
joka pidettiin auki sota-aikana, mutta oli suljettu, kun rauha
vallitsi. Numan oman, pitkän hallituksen aikana ei sen portteja
tarvittu koskaan avata. Mutta sittemmin sanotaan temppelin olleen
suljettuna vain kerran koko Rooman historian aikana aina keisari
Augustuksen aikaan asti.

       *       *       *       *       *

_Tullus Hostiliuksessa_ Rooma sai sotaisen kuninkaan. Vieläpä Alba
longankin, Rooman äitikaupungin, kanssa hän joutui sotaan. Molemmat
sotajoukot seisoivat jo järjestettyinä toisiansa vastassa valmiina
iskemään. Mutta molemmin puolin arasteltiin niin jumalatonta tekoa
kuin sotaa äiti- ja tytärkaupungin välillä. Sovittiin senvuoksi
siitä, että riita ratkaistaan kaksintaistelulla. Sattuipa silloin
niin, että kummassakin sotajoukossa oli kolmoisveljekset, kolme
_Horātius_-sukuista roomalaisessa ja kolme _Curiātius_-nimistä
albalaisessa sotajoukossa. Heidät valittiin taistelemaan ratkaiseva
taistelu. Sitä ennen sovittiin, että se kansa, jonka uroot
voittaisivat, saisi hallita toista kansaa.

Kun merkki oli annettu, kävi siis kuusi nuorukaista valtoinaan
toistensa kimppuun, ja raivoisan kaksintaistelun jälkeen vaipui ensiksi
yksi ja sitten vielä toinen roomalainen kuolettavasti haavoittuneena
maahan. Kaikki kolme Curiatiusta olivat myös vaikeasti haavoittuneet,
mutta nyt oli heitä kolme yhtä vastaan. Riemunhuuto kuului albalaisten
leiristä, ja roomalaiset eivät uskaltaneet toivoa enää. Silloin äkkiä
ainoa elossa oleva Horatius lähti pakoon. Mutta pako oli hänellä
ainoastaan sotajuoni saadakseen vastustajansa eroamaan toisistaan, niin
ettei hänen tarvitsisi samalla kertaa taistella heitä kaikkia vastaan.
Hän oli itse haavoittumaton ja arveli, ettei kolme albalaista jaksaisi
seurata häntä yhtä nopeasti, koska he olivat, mikä helpommin, mikä
vaikeammin haavoittuneet. Kävikin niin, kuin Horatius oli laskenut. Hän
pysähtyi hetken päästä, ja silloin oli vain yksi vihollisista häntä
ahdistamassa; molemmat toiset olivat vielä kaukana. Silmänräpäyksessä
hän syöksyi ankaralla voimalla kohti lähintä Curiatiusta ja lävisti
hänet. Sen jälkeen hän hyökkäsi roomalaisten rohkaisevien huutojen
kiihoittamana lähimmän kimppuun, ja myöskin tämä vihollinen kaatui.
Ja kun viimein kolmas Curiatius vaipui hengettömänä maahan, silloin
voittajien riemu täytti ilman. Alba longa alistui nyt Rooman herruuteen
— sanotaan tarussa.

Ylpeänä voittoisa Horatius palasi sotajoukon etunenässä Roomaan.
Kolmen Curiatiuksen varusteita kanneltiin hänen edellään. Kaupungin
portilla kohtasi hänet sisarensa, joka oli kihloissa yhden Curiatiuksen
kanssa. Kun sisar huomasi veljen voitonmerkkien joukossa sulhasensa
verisen puvun, jonka hän itse oli ommellut, hän alkoi ääneensä itkeä
ja valittaa. Raivoissaan Horatius hyökkäsi silloin kohti sisartaan
ja kaatoi hänet miekallaan, huudahtaen: »Käyköön näin jokaisen
roomattaren, joka suree vihollisen kaatumista!»

Mutta tämä voittajan hirvittävä teko vaimensi roomalaisten riemun;
ja niin suuret kuin Horatiuksen synnyinmaallensa tekemät palvelukset
olivatkin, hänet asetettiin oikeuden eteen ja tuomittiin kuolemaan.
Kuitenkin kansa armahti häntä hänen vanhan isänsä rukouksien vuoksi,
että häneltä ei riistettäisi viimeistä lasta. »Voisitteko todellakin
nähdä tämän nuorukaisen hirsipuuhun sidottuna ja ruoskaniskujen
kiusaamana, tämän nuorukaisen, jonka te, roomalaiset, äskettäin näitte
kulkevan kaikkien ylistämänä senvuoksi, että hän oli pelastanut teidän
kunnianne?» isä huudahti.

Horatiuksen rikkomus täytyi kuitenkin sovittaa puhdistusuhrilla,
ja rikollinen sai »käydä ikeen alatse», jonkinmoisen hirsipuun,
joka muuten pystytettiin voitettujen ja vangittujen vihollisten
häpäisemiseksi.

       *       *       *       *       *

_Servius Tullius_ oli sen kuninkaan nimi, jonka sanotaan järjestäneen
ja vakiinnuttaneen Rooman _valtiolliset olot_, kuten Numa oli
vakiinnuttanut uskonnolliset menot. Hän pani toimeen yleisen
_verotuksen_ ja asekuntoisen väestön _tarkastuksen_. Tarkastus tapahtui
joka viides vuosi Marskentällä Tiberin varrella; ja tarkastuksen
jälkeen uhrattiin yksi sika, yksi lammas ja yksi härkä[135] niiden
rikosten sovittamiseksi, joita Rooman kansa oli tehnyt viiden viimeisen
vuoden kuluessa.

Silmällä pitäen varallisuutta ja siitä aiheutuvaa erilaatuista
sotapalvelusta ja verovelvollisuutta Serviuksen kerrotaan jakaneen
kansan viiteen _luokkaan_ ja jokaisen luokan _senturioihin_. Tämä jako
oli voimassa sekä taistelukentällä että Forumilla, missä kansankokous
pidettiin. Käsitteet sotajoukko ja kansalaisto vastasivat toisiaan
senvuoksi niin täydellisesti, että _asiainkäsittely kansankokouksessa
oli hyvin sotilaallista järjestykseltään_. Kansankokouksessa oli
jokaisella seuturialla yksi ääni. Senturioiden lukumäärä oli 193,
mutta niistä kuului enemmän kuin puolet — 98 — varakkaimpiin. Jos nämä
olivat yksimielisiä, niin he siis sanelivat kansankokouksen päätökset.
Tuskin koskaan tapahtui, että tarvitsi antaa viidennen luokan äänestää.
Serviuksen valtiomuodon tulos oli siis kuten Delbrück sattuvasti sanoo,
»demokraattisiin muotoihin naamioitu aristokratia.» Sekä Delbrück että
toisetkin nykyaikaiset tutkijat, kuten Beloch, luulevat kuitenkin tämän
kansan jaoittelun suoritetun paljoa myöhäisemmällä ajalla.[136]

Ylimyksellinen yhteiskunta-aines oli myöskin kuuluisa Rooman
_senaatti_: »vanhojen neuvosto», joka vastasi Spartan samannimistä
laitosta ja Ateenan areiopagia. Senaatti kokoontui _kuuriassa_, eräässä
julkisessa rakennuksessa Forumilla. Kunnianarvoisan neuvottelukunnan
muodosti kolmesataa miestä, jotka oli valittu viisaimmista ja
kokeneimmista kansalaisista. »Vakavuudessa ja valtioviisaudessa,
yksimielisyydessä ja isänmaanrakkaudessa, vallankäytössä ja
horjumattomassa rohkeudessa Rooman senaatti oli parhain valtiollinen
järjestö, mitä koskaan on ollut», sanoo Mommsen. »Se oli 'kuningasten
kokous', joka ymmärsi taidon yhdistää itsevaltaisen tarmon
uskollisuuteen tasavaltaa kohtaan. Ei koskaan ole valtiolla ollut
lujempaa ja arvokkaampaa edustusta kuin Roomalla parhaimpana aikanaan
senaatissaan.» Joskin tätäkin laitosta omat puutteellisuutensa
haittasivat, on kuitenkin tosiasia, että »roomalaiset ovat paljoa
kauemman aikaa, kuin yleensä on kansoille suotu, kyenneet senaatissaan
toteuttamaan suurenmoisimman kaikista ihmistöistä: viisaan ja
onnellisen itsehallinnon.»

       *       *       *       *       *

Servius Tulliuksella kerrotaan olleen kaksi Tullia-nimistä
tytärtä. Vanhempi tytär oli lempeä ja hiljainen, nuorempi kiivas
ja intohimoinen. Servius Tullius naitti kummankin _Tarquiniusten_
perheeseen kuuluvalle serkulleen. Vanhempi Tarquinius oli luonteeltaan
väkivaltainen ja kunnianhimoinen, mutta nuorempi rauhaarakastavainen ja
lempeä. Servius arveli, että oli parasta yhdistää vastakohdat toistensa
kanssa, niin että toisen lempeys tukahduttaisi toisen kiivauden.

Mutta tuli ei ole veteen yhdistettävissä. Pian näyttäytyi, että
vanhempi Tarquinius ja nuorempi Tullia olivat etsineet ja löytäneet
toisensa. Heitä molempia poltti kunnianhimo, ja nuorempi Tullia
nimitti ihaillen vanhempaa Tarquiniusta oikeaksi _mieheksi_. Enemmän
kuin sattumalta näyttää, että nuorempi Tarquinius ja vanhempi Tullia
kuolivat heti toistensa jälkeen ja että lesket menivät naimisiin
keskenään.

Tämän jälkeen kuningas Servius ei voinut tuntea enää oloansa
turvalliseksi, sillä hänen tyttärensä kiihoitti yötä päivää miestänsä
syöksemään isänsä valtaistuimelta. Lopulta Tarquinius ei epäröinyt
raivata tietä valtaan murhaamalla appensa. Hän oli seitsemäs
järjestyksessä Rooman kuninkaista.

       *       *       *       *       *

Mutta rikos synnyttää rikoksen. Niin pian kuin _Tarquinius_ oli tullut
kuninkaaksi, hän surmautti ja ajatti maanpakoon joukon henkilöitä,
joiden hän epäili olevan Serviukselle uskollisia. Toiset, joiden
omaisuuden haltijaksi hän halusi tulla, hän antoi tuomita menettämään
kaiken, mitä he omistivat. Muutenkin hän hallitsi niinkuin ei senaattia
eikä kansankokousta olisi ollut olemassakaan. Hänestä oli tullut yhtä
ilkeä ja halpamainen itsevaltias kuin pahamaineisimmat kreikkalaiset
tyrannit. Vallanhimonsa ja vääryyksiensä takia hän sai lisänimen
_Superbus_: ylimielinen.

Pian kukaan ei tuntenut itseään turvalliseksi tyrannin takia. Hänen
oman sisarensa poika Iúnius Brutus vältti kauhean enonsa huomion vain
siten, että hän tekeytyi heikkoälyiseksi. Tarquinius antoi hänelle
senvuoksi haukkumanimen Brutus, joka merkitsee »houkkio», ja siihen
nuorukainen tyytyi — hyvän asian vuoksi.

Mutta ei ainoastaan Tarquinius itse, vaan myöskin yksi hänen pojistaan,
nimeltään Sextus Tarquinius, joutui yleisesti inhotuksi. Irstas
nuorukainen alkoi tulisen kiihkeästi himoita erään serkkunsa vaimoa,
kaunista _Lucrētiaa_. Lopuksi hän loukkasi vierasoikeuden velvoitusta
ja pakotti Lucretian väkivallalla aviorikokseen. Ensiksi hän uhkaili
vaimoa paljastetulla miekalla. Mutta tämä ei pelännyt kuolemaa. Silloin
hän taivutti hänet pirullisella uhkauksella, että hän murhaisi jonkun
orjan ja kantaisi sitten alastoman ruumiin vaimon viereen vuoteeseen
sekä teeskentelisi kostavansa Lucretian puolison loukatun kunnian
puolesta. »Tämä hirvittävä uhkaus», Livius kertoo, »voitti muutoin
taipumattoman viattomuuden. Ylpeänä siitä, että oli voittanut naisen
kunnian, Tarquinius matkusti pois.»

Seuraavana päivänä Lucretia pyysi isäänsä ja puolisoansa, joka
oli sotaretkellä, saapumaan hänen luoksensa kotiin, kummallakin
luotettava ystävä seurassaan. Miehet tapasivat Lucretian kielin
kertomattoman epätoivon vallassa ja saivat hänen omasta suustaan kuulla
kauhistuttavan kertomuksen siitä, mitä oli tapahtunut. »Kuitenkin», hän
lopetti, »on ainoastaan ruumis häväisty — sielu on puhdas. Kuolemani
tulee olemaan sen todistaja. Mutta luvatkaa nyt minulle kättäni
puristaen, että roisto ei jää rankaisemalta!» Sen jälkeen hän veti
esiin tikarin ja syöksi sen suoraan sydämeensä.

Brutus, joka myöskin oli läsnä, tempasi tikarin haavasta, nosti sen
kohti korkeutta ja huudahti: »Minä vannon tämän veren kautta ja minä
otan teidät, jumalat todistajiksi siihen, että minä tästä hetkestä
alkaen miekalla ja tulella, kaikella, mikä on minun vallassani, vainoan
Tarquinius Superbusta, hänen jumalatonta puolisoaan ja koko hänen
sukuaan, ja että minä en koskaan salli, että he tahi jotkut toiset
hallitsevat Roomaa kuninkaina.»

Kun Sextuksen konnantyö tuli tunnetuksi, pääsi koko Rooman väestöltä
suuttumuksen parkaisu. Sanoin, jotka leiskuivat vihaa Tarquiniusten
monien hävyttömyyksien takia, Brutus puhui Forumilla kansalle ja
mukaansa temmaten sai kansan päättämään, että kuningas pantaisiin
viralta ja hänen perheensä ajettaisiin maanpakoon. Näiden tapausten
arvellaan sattuneen vuonna 509, siis suunnilleen samoihin aikoihin,
jolloin tyranni Hippias syöstiin vallasta Ateenassa.

       *       *       *       *       *

Nykyaikainen historiantutkimus on taipuvainen näkemään Tarquiniuksen
karkoittamistarussa satuaihein kaunistellun kertomuksen Rooman
vapautumisesta etruskien vallanalaisuudesta. Nykyjään aivan yleisesti
nimittäin kallistutaan siihen mielipiteeseen päin, että Rooma on
alkujaan ollut etruskilainen kaupunki.[137] Se olisi syntynyt siten,
että Tarquiniusten johtamat etruskit valloittivat Tiberin varrella
olevat alkuperältään latinalaiset kylät, jotka tällä tavoin niin
sanoaksemme pakotettiin yhtymään kaupungiksi. Oikeita kaupunkeja ei
nimittäin vanhimman ajan Italiassa olisi pitänyt olla tätä ennen muilla
kuin etruskeilla ja kreikkalaisilla. Vuoden 509 vallankumouksessa
ilmeni näin ollen kansallis-latinalainen vastavaikutus etruskien
herruutta vastaan. Itse nimi Rooma on kenties etruskinkieltä, ja samoin
monien vanhimpien roomalaisten sukujen nimet, jotka me tunnemme. Monet
roomalaiset valtiolliset ja uskonnolliset tavat ja menot ovat myös
alkuperältään etruskilaisia.

Että Tarquiniusten suku on hallinnut Roomassa ja tullut sieltä
karkotetuksi, sitä otaksumaa tukee se seikka, että luullaan löydetyn
heidän sukukuntansa etruskilaisessa Cæren kaupungissa, jonne he
maanpakoon ajon jälkeen pakenivat. Näin ollen johtuu asettamaan Rooman
vuonna 509 suoritetun vapauttamisen etruskilaisesta tyrannista ja
hänen hallitsijasuvustaan lähinnä etruskien yleisen takaisintunkemisen
yhteyteen, joka takaisintunkeminen saavutti huippukohtansa etelässä
kreikkalaisten ratkaisevassa voitossa Kymen luona vuonna 474 e.Kr.
Tässä historiallisessa yhteydessä Rooman vapautus on paremmin
selitettävissä.[138]

Rooma muuttui nyt tasavallaksi, ja Brutus otti kansalta pyhän
lupauksen, ettei se enää koskaan kärsisi kuningasta. Korkein valta
annettiin sen sijaan kahdelle konsulille, jotka kuten Ateenan arkontit,
kansankokous oli valinnut vain vuodeksi kerrallaan. Vallan ja mahdin
merkkeinä astui konsulien edellä, kun he olivat virantoimituksessa,
kaksitoista liktoria, kullakin kirves raippanipussa.[139] Selvemmin
kuin sanoin ilmaistiin näin, että konsuleilla oli valta ruoskituttaa
tai mestauttaa jokainen, joka yritti vastustaa heitä. Jälkimmäinen
vallankäyttöoikeus tuli kysymykseen ainoastaan sodassa. Rauhallisissa
oloissa oli raipparangaistus kyllin tehoisa pitämään voimassa
kunnioituksen konsulin virkaa kohtaan. Voi helposti kuvitella,
miten kauhistavan voimakkaasti täytyi vaikuttaa kansaan, kun se
alituisesti näki kahdentoista pyövelin havainnollistuttavan valtion
mahtia ja voimaa, pyövelien, jotka olivat varustetut vitsoilla
raipparangaistukseen ja terävillä kirveillä mestaamaan jokaisen,
joka nousi korkeinta virkamiestä vastaan. Ei ihme, että roomalaisia
hallitsi kaiken hillitsevä kuri ja valtion kaikkivaltaan alistumisen
taju. Konsulien valta oli kuitenkin rajoitettu siten, että heidän
virka-aikansa loppui vuoden perästä, sekä siten, että heitä oli kaksi
ja siten pitivät silmällä toisiaan.[140]

Kirjallisuutta:

R.A.L. Fell, Etruria and Rome.




BRUTUS.


Brutuksen kerrotaan olleen toinen Rooman ensimmäisistä konsuleista.
Kuinka väkivaltaisesti Tarquinius Superbus lienee menetellytkin
Roomassa, siellä sittenkin oli joitakuita, jotka kaipasivat
häntä. Nämä henkilöt olivat osaksi hemmoiteltuja ja kevytmielisiä
nuorukaisia, jotka olivat ennen eläneet sumussa ja humussa yhdessä
nuorten Tarquiniusten kanssa. Heidän oli senvuoksi vaikeata mukautua
konsulien ankaraan komentoon. Heidän keskuuteensa Tarquiniuksen
onnistui salaisten asiamiestensä avulla perustaa salaliitto, joka
suunnitteli kaupungin porttien avaamista jonakin yönä karkoitetulle
kuningasperheelle.

Mutta suunnitelma tuli ilmi ja maankavaltajat vangittiin. Taru kertoo,
että näitten turmeltuneitten nuorukaisten joukossa oli myöskin
Brutuksen kaksi poikaa. Kaikki rikolliset tuomittiin kuolemaan, ja
konsulien tuli Forumilla toimeenpanna rangaistus. Brutus ja hänen
virkatoverinsa istuutuivat paikoilleen. Liktorit riisuivat tuomitut,
ruoskivat ja mestasivat heidät. Roomalainen historioitsija Livius[141]
sanoo kertomuksessaan tästä sydäntä viiltävästä näytelmästä: »Koko
ajan olivat kaikkien silmät suunnatut Brutukseen, hänen kasvoihinsa
ja ilmeeseensä; näkyi mitä hän tunsi isänä, samalla kertaa kuin hän
rankaisi virkamiehenä.»[142]

Vähän sen jälkeen Brutus kaatui eräässä taistelussa Tarquiniuksen
etruskilaisia apujoukkoja vastaan. Hän kaatui katkerassa
kaksintaistelussa erästä erotetun kuninkaan poikaa vastaan. Rooman
naiset surivat häntä kuin isää.


Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan lukuun:

C. Bloch, La république romaine.

W.E. Heitland, The roman republic: 3 nid.

Sofus Larsen, Det romerska samhället under republiken.

Karl Johan Neumann, Die Grundherrschaft der römischen Republik.

Karl Wilhelm Nitzsch, Geschichte der römischen Republik.

Arthur Rosenberg, Geschichte der römischen Republik.




HORATIUS COCLES JA MUCIUS SCÆVOLA.


ROOMALAISET olivat tosin lopuksi voittaneet etruskit, mutta Tarquinius
ei silti luopunut suunnitelmistaan voittaa takaisin valtaistuimensa.
Hänen onnistui saada apua toiselta taholta, eräältä mahtavalta
etruskien kuninkaalta nimeltä _Porséna_, joka hyökkäsi roomalaisia
vastaan valtavan sotajoukon kanssa ja löi heidät pakoon. Porsena
seurasi roomalaisia aina paalusillalle asti, joka johti yli Tiberin
Roomaan. »Ei koskaan ennen», Livius sanoo, »ollut sellainen pelko
vallannut Rooman senaattia.» Eikä kukaan tiennyt, kuinka olisi
käynyt, jollei Horatius Coclesta[143] olisi ollut. »Hän näki»,
Livius jatkaa, »kuinka roomalaiset vihollisen vainoamina syöksyivät
epäjärjestyksessä paalusillalle. Hän asettui sillan päähän ja
vannotti tovereitaan hillitsemään pakoaan ja hävittämään sillan hänen
takaansa. Vihollinen hämmästyy hänen uskomatonta rohkeuttaan. Vain
kaksi miestä asettuu hänen rinnalleen, ja yhdessä näiden kanssa hän
jaksaa hetkisen vastustaa kiivasta hyökkäystä. Kun ainoastaan pieni
osa siltaa oli jäljellä, huusivat ne, jotka sitä repivät, Horatiuksen
tovereita takaisin, ja hän pakotti heidät vetäytymään turvaan. Joka
puolelta suunnattiin nyt keihäitä Horatiusta kohti, mutta kun keihäät
tarttuivat ojennettuun kilpeen, etruskit hyökkäsivät kohti syöstäkseen
miehen alas. Samassa kuultiin murtuvan sillan rytinää ja roomalaisten
riemuhuutoja. Silloin Horatius kääntyi rukoillen Isä Tiberinuksen
puoleen, syöksyi täysissä varusteissa jokeen ja ui keihässateessa
vahingoittumattomana omiensa luo.

Kaupunki oli kiitollinen näin ansioituneelle miehelle; Hänen
kuvapatsaansa pystytettiin Forumille, ja hänelle lahjoitettiin niin
suuri ala peltomaata, minkä hän päivässä kykeni kyntäen kiertämään.»

       *       *       *       *       *

Kiitos Horatius Cocleen miehuullisuuden Porsena ei voinut tunkeutua
Roomaan. Hän päätti silloin näännyttää kaupungin nälkään. Silloin
jalo nuorukainen nimeltään Mūcius pelasti Rooman jälleen kuolemaa
halveksivalla uroteolla. Eräänä päivänä hän meni yksin, tikari
viitan alla, vihollisen leiriin. Täällä oltiin juuri kuninkaan
teltan edustalla maksamassa palkkaa sotaväelle, ja senvuoksi ei
kukaan kiinnittänyt huomiota muukalaiseen. Äkkiä heittäytyi Mucius
sen miehen päälle, jonka puoleen useimmat sotilaista kääntyivät. Hän
luuli nimittäin, että miehen täytyi olla itse kuningas ja iski häntä
tikarillaan. Mutta surmattu oli vain kuninkaan kirjuri. Seuraavassa
silmänräpäyksessä Porsenan sotilaat olivat vanginneet Muciuksen ja
veivät hänet kuninkaan eteen.

Nuorukainen ei näyttänyt pelon merkkiäkään. »Minun nimeni on Mucius»,
hän sanoi kuninkaalle. »Olen roomalainen ja tahdoin surmata maani
vihollisen. Mutta minä en pelkää enempää kuolla kuin surmatakaan. Ja
minä en ole ainoa, sillä minun perästäni tulee paljon nuorukaisia,
jotka tahtovat saavuttaa saman kunnian. Valmistaudu senvuoksi joka
silmänräpäys panemaan vaaraan elämäsi ja astuessasi telttaasi tapaamaan
siellä tikarin ja vihollisen. Sellainen on se sota, jonka me, Rooman
nuoriso, julistamme sinulle.»

Vihan vimmassa Porsena uhkasi poltattaa nuorukaisen elävältä, jollei
hän heti tunnustaisi, minkälaatuinen väijytys hänelle aiottiin
virittää. »Katsohan», Mucius sanoi, »kuinka vähän ruumis merkitsee
sille, joka tavoittelee ikuista kunniaa!» Näin sanoen hän pisti oikean
kätensä uhrituleen ja piti kättä tulessa kunnes se hiiltyi. Suunniltaan
hämmästyksestä kuningas syöksähti istuimeltaan ja käski viedä pois
nuorukaisen alttarin äärestä. »Mene!» hän sanoi. »Minä ylistäisin
urotekoasi, jos se olisi uroteko _oman_ isänmaani puolesta.»

Palkitakseen kuninkaan jalomielisyyden Mucius vastasi:
»Ylevämielisyydelläsi voitat, mitä et saanut aikaan uhkauksella. Tiedä:
kolmesataa Rooman nuorta ylimystä on vannoutunut surmaamaan sinut.
Minulle arpa lankesi ensin, muut tulevat, sitä mukaa kuin arpa määrää,
kunnes kohtalo jättää sinut meidän käsiimme.»

Pian tämän tapauksen perästä Porsenan lähetystö saapui Roomaan. Vaara,
joka uhkasi kuningasta, ja se järkkymätön rohkeus, jota hän oli saanut
kokea roomalaisten puolelta, olivat tehneet hänet taipuvaiseksi rauhaan.

Mucius sai urotyönsä johdosta nimen Scævola, s.o. vasenkätinen; ja tämä
nimi oli kunnianimi, joka meni perintönä hänen jälkeläisilleen.

       *       *       *       *       *

Tarquinius oli kuitenkin uupumaton kiihoittamaan vihollisia roomalaisia
vastaan. Seuraavalla kerralla oli latinalaisten vuoro. Kiivaan
taistelun jälkeen, johon vanha hirmuhallitsija itse otti osaa ja jossa
hän haavoittui, roomalaiset saivat lopuksi voiton. Tarquinius pakeni
kreikkalaiseen Kymen rajakaupunkiin. Siellä hän kuoli seuraavana
vuonna, ja niin levottomuuden aihe oli vihdoinkin poissa maailmasta.




PATRIISIEN JA PLEBEIJIEN VÄLINEN TAISTELU.



VAELLUS PYHÄLLE VUORELLE.


Roomassa, kuten Hellaassakin, oli väestö vapaita ja orjia. Vapaiden
kesken muodostui aikaa myöten luokkajako patriiseihin ja plebeijeihin,
jotka erotti toisistaan ylipääsemätön kuilu. Rooman vanhojen, ylhäisten
sukujen jälkeläisiä sanottiin patriiseiksi. Heidän esi-isiensä
arveltiin olleen kuninkaitten neuvonantajia, ja jälkeläisillä tuli
senvuoksi olla perinnöllinen oikeus senaatin jäsenyyteen.[144]
Patriiseilla oli yleensä suuremmat tilukset ja rahaomaisuuskin.
Sukuperänsä ja taloudellisen valtansa perusteella patriisit olivat
hallitsevassa asemassa yhteiskunnassa ja johtavia miehiä sekä
sodan että rauhan aikana. Heidän piiristään valittiin senaattorit
ja konsulit, ja heillä oli erikoinen kansankokous, joka pidettiin
vihityllä alueella Forumin lähellä. Siellä säädettiin lakeja ja
ratkaistiin myöskin muita tärkeitä valtionasioita.

_Plebeijejä_ olivat myöhempinä aikoina Roomaan muuttaneet ja heidän
jälkeläisensä. He olivat suurimmaksi osaksi pienviljelijöitä ja
käsityöläisiä. Vaikka heidän yhteiskuntaluokkansa oli kasvanut
suurimmaksi, ja vaikka he olivat velvolliset sekä suorittamaan
sotapalvelusta että maksamaan veroa, heillä ei ollut mitään
vaikutusvaltaa hallitukseen. Plebeijien valtiollinen ja
yhteiskunnallinen asema muistuttaa siis suuresti perioikkien ja
sparttalaisten suhdetta Lakoniassa. Tosin plebeijit saivat ottaa osaa
suureen kansankokoukseen, joka pidettiin Forumilla, mutta minkälainen
heidän vaikutusvaltansa siihen oli, sen olemme nähneet.

Maataviljelevät plebeijit kärsivät paljon alituisista kahakoista
naapurikansojen kanssa. Talonpoika ei koskaan tuntenut itseään
oikein turvalliseksi. Sota ei suonut milloinkaan lepoa eikä rauhaa.
Sotapalveluksen takia hänen täytyi usein laiminlyödä maansa. Hänellä
ei, kuten rikkailla patriiseilla, ollut joukoittain talonväkeä ja
orjia, jotka olisivat tehneet työtä hänen puolestaan. Usein tuhosi
talonpoikien pellot vihollinen, joka voi yhtenä ainoana päivänä
hävittäen kulkea pitkin ja poikki koko tasavallan alueen. Plebeijeillä
ei ollut koottuna viljavarastoja eikä käyttövaroja pahan päivän
varalle. Seuraus tästä oli se, että he yleensä joutuivat velkaan
rikkaille patriiseille. Ja kun velallinen ei kyennyt maksamaan korkeita
korkoja, niin hän ja hänen perheensä voivat kovien roomalaisten
velkalakien mukaan joutua vankeuteen tai tulla tuomituiksi velkojan
orjuuteen. Myöskin karjanhoidossa plebeijit olivat huonommassa
asemassa. Laitumet olivat nimittäin valtion yhteismaata. Kuinka
olisivatkaan köyhät, joilla oli vain pari kolme nautaa, voineet
pitää puoliaan suurten tilanomistajani hävyttömiä paimenia ja heidän
alituisesti kasvavia laumojaan vastaan!

Kuta lukuisammiksi ja pitempiaikaisiksi sodat tulivat ja kuta enemmän
Rooman alue kasvoi, sitä kurjemmaksi kävi plebeijien asema. He
napisivat, Livius sanoo, että »heidän kohtalokseen oli tullut työnsä
jättäen taistella Rooman vapauden ja herruuden puolesta, mutta kotona
olla omien kansalaisten vangittavina ja sorrettavina. Varmempaa oli
rahvaan vapaus sodassa kuin rauhan aikana, varmempaa vihollisten
kuin kansalaisten keskuudessa.» Tilanne Roomassa oli muodostunut
samanlaiseksi kuin Ateenassa niihin aikoihin, jolloin viisas Solon
esiintyi yhteiskunnan uudistajana. Roomassa, kuten Ateenassa ja
kaikissa muinaisajan yhteiskunnissa, joissa köyhillä ei vielä ollut
teollisuutta leivän antajana, ennen kaikkea juuri raskaat velkataakat
olivat demokraattisten kumousten aiheuttajina. Roomalla, joka oli
aito maanviljelijä-yhteiskunta, olisi pitänyt olla laaja maa-alue ja
häiritsemätön rauha, jotta se olisi voinut elättää nopeasti lisääntyvän
väestönsä.

Rikkaiden ja köyhien välinen raja ei kuitenkaan kaikin paikoin yhtynyt
patriiseja ja plebeijejä erottavaan ylipääsemättömään kuiluun.
Tietysti oli, kuten Mommsen on osoittanut, rikkaita ja arvokkaita
perheitä myöskin plebeijien keskuudessa. Mutta sitä, lyhytnäköisemmin
patriisit toimivat sentähden pitäessään heidät erillään yhteiskunnan
valtiollisesta johdosta. Juuri siten vallassa-olevat tekivät
vastustuspuolueen todella vaaralliseksi, sillä patriisit huolehtivat
tavallaan siitä, että oppositio sai vaikutusvaltaisia johtajia.

»Eräänä päivänä», Livius kertoo, »tapahtui Roomassa, että eräs iäkäs
mies, jossa ilmeni kaikki kurjuuden merkit, syöksyi Forumille. Hänen
vaatteensa olivat lian tahraamat, ja vielä kamalampi katseltava oli
hänen kalpea, lopen kuihtunut ruumiinsa. Pörröinen parta ja harrottavat
hiukset tekivät hänen kasvonsa villin näköisiksi. Vaikka hän oli
tällainen kuvatus, tunnettiin hänet kuitenkin: sanottiin, että hän
oli ollut centuriona (»sadanpäämiehenä»)[145], ja puhuttiin hänen
urotöistään. Itse hän paljasti ylpeästi rintansa ja näytti haavojensa
arpia, todisteita monista kunniakkaista taisteluista. Hän kertoi,
kuinka hän oli palvellut sodassa, kuinka vihollinen oli polttanut
hänen talonsa ja vienyt mennessään hänen karjansa, kuinka hänen oli
täytynyt ottaa laina, joka oli suurentunut koroista, niin että se oli
niellyt kaiken hänen jäljelläolevan omaisuutensa ja kuinka viimein
kalvava sairaus oli alkanut vaivata hänen ruumistaan. Velkojat olivat
lopuksi heitättäneet hänet kuritushuoneeseen ja rangaistustyöhön.
Sitten hän näytti selkäänsä, joka oli ruoskimisen jälkien rumentama.
Tämän nähdessään pääsi kaikilta kova parkuna. Rauhattomuus levisi
silloin koko kaupunkiin. Kaikki, jotka olivat tai olivat olleet
velkavankeudessa, virtasivat kaduille ja rukoilivat kansalaisilta apua.

Silloin karahdutti Roomaan latinalainen ratsumies ilmoittamaan, että
heidän naapurikansansa, volskit, olivat tulossa kaupunkia kohti.

Vaara oli uhkaava, sillä plebeijit käyttivät tilaisuutta hyväkseen
kieltäytyen sotapalveluksesta, joll’eivät saisi helpotusta hädässään.
Patriisit hätääntyivät ja lupasivat, että ankaroita velkalakeja
lievennettäisiin. Silloin köyhät raukat lähtivät sotaretkelle, ja
volskit voitettiin. Mutta kun vaara oli onnellisesti sivuutettu,
patriisit olivat unohtaneet kaikki kauniit lupauksensa.

Näin tapahtui kerta toisensa jälkeen. »Silloin», Livius kertoo,
»plebeijit menettivät täydellisesti kärsivällisyytensä. He lähtivät
pois Roomasta ja menivät Pyhälle vuorelle ja asettuivat sinne
linnoitettuun leiriin.» He uhkasivat perustaa sinne kilpailevan
kaupungin, kaupungin, jossa kaikki vapaat miehet olisivat tasa-arvoisia.

Roomassa vallitsi suuri hämmennys. Kuinka kävisi, jos sota puhkeaisi?
Viimein päätettiin lähettää sanansaattaja plebeijien luokse Pyhälle
vuorelle. Tähän toimeen valittiin _Menénius Agrippa_, hyvä puhuja
ja tunnettu kansanmielinen. Kun hän tuli plebeijien leiriin, hänen
kerrotaan alkaneen välittäjätoimensa kertomalla seuraavan sadun:
»Kerran ihmisruumiin kaikki jäsenet vihastuivat vatsaan. 'Minkävuoksi',
ne sanoivat, 'tekisimme työtä ja raataisimme varustaaksemme hänet,
ruoalla ja herkuilla hänen itsensä näkemättä tutuistakaan vaivaa? Ei,
olkoon meillä kaikilla yhtä hyvät päivät ja olkaamme tekemättä työtä!'
Ne liittoutuivat siis vatsaa vastaan ja lakkasivat tekemästä vatsalle
palvelusta. Kädet eivät vieneet enää ruokaa suuhun, ja leuat eivät
pureksineet. Kaikki jäsenet viettivät ihania päiviä.

Mutta jonkin ajan kuluttua ne alkoivat kaikki kuihtua, ja koko
ruumis kävi voimattomaksi. Silloin jäsenet ymmärsivät, että vatsa
oli välttämätön kokonaisuudelle. Myöskin sillä on tärkeä tehtävänsä,
nimittäin sulattaa ruokaa ja valmistaa ruumiille ravintoa, joka antaa
jäsenille voimaa. Samalla tavoin», Agrippa lopetti puheensa, »on
yhteiskunnan laita. Ei yksikään sen elin kykene yksin tulemaan toimeen.
Kaikkien jäsenten yksimielisyydestä riippuu kokonaisuuden hyvinvointi.»

Plebeijit ymmärsivät vertauksen, ja kun Agrippa nyt esitti
sovitteluehdotuksen, he olivat taipuvaisia neuvottelemaan, sillä he
tiesivät, että tarjouksen teki mies, joka pysyi sanassaan. Agrippa
oli jossakin määrin Rooman Solon. Hän tiesi, että senaatin _täytyi_
nyt myöntyä. Sopimus saatiin aikaan. Plebeijit saivat oikeusturvansa
vahvistetuksi siten, että heille vakuutettiin oikeus patriisien tavoin
pitää oma kansankokouksensa, jossa äänioikeus ei ollut omaisuuden
mukaan asteettainen, vaan kaikille samanlainen. Siinä ei suurin
pääomanomistaja merkinnyt sen enempää kuin köyhin päivätyöläinen. Tästä
kansankokouksesta tuli kansanvaltaistuttavan liikkeen tehoisin elin,
liikkeen, joka vuosi vuodelta vahvistuen voitti yhä enemmän jalansijaa.
Ja alituiset sodat saivat aikaan sen, että valtion poliittinen
painopiste siirtyi laajoihin kansankerroksiin, noiden pienviljelijäin
ja käsityöläisten piiriin, jotka 9/10:nneltä osalta muodostivat ne
sotalaumat, joiden avulla Rooma puolustautui ja teki valloituksensa.

Kansankokouksissaan plebeijit saivat valita omat virkamiehensä, joita
nimitettiin _kansantribuuneiksi_.

Tribuunien tehtävänä oli suojella säätyveljiään patriisien
mielivallalta. Jos senaatti tai konsuli määräsi jotakin, joka
kansantribuunin mielestä oli vahingollista plebeijeille, hänen tarvitsi
ainoastaan sanoa: »_Veto_» (minä kiellän), ja määräys oli voimaton.
Myöskin yksityiset henkilöt voivat pyytää kansantribuuneilta suojaa
vääryyttä vastaan. Senvuoksi tribuunien kotien ovet olivat avoinna yötä
päivää. Kansantribuunit olivat henkilökohtaisesti loukkaamattomia.
Eivät edes liktorit saaneet tulla liian lähelle heitä. Se, joka
kävi käsiksi kansantribuuniin, tuomittiin turvattomaksi ja joutui
jumalien tuomion alaiseksi. Valtansa nojalla ja loukkaamattomuutensa
suojelemana kansantribuuni voi panna jopa konsulitkin syytteeseen ja
vangita heidät, jos he eivät vapaaehtoisesti saapuneet vastaamaan.
Kansantribuuni oli yhtä mahtava kuin konsuli. Mutta konsuleilla oli
valta käskeä, kansantribuunilla kieltää, toisen valta oli positiivista,
toisen negatiivista. Kansantribuunit voivat saada koko valtiokoneiston
pysähtymään estämällä konsulit hoitamasta virkatoimiaan tai suoraan
vangituttamalla heidät. Kansantribunaatin perustaminen on itse
asiassa koe laillisin keinoin kiinnittää vallankumouksellinen aines
valtiorakenteeseen, koe, jolla ei ole vastinetta muissa maissa.

Vaelluksen Pyhälle vuorelle ja kansantribunaatin perustamisen arvellaan
tapahtuneen vuonna 494 e.Kr.

       *       *       *       *       *

Beloch on kuitenkin nojautuen perusteellisiin tutkimuksiin antanut
paljoa luonnollisemman, joskin vähemmän dramaattisen selityksen
tämän omituisen viran synnystä. Hänen mukaansa tribuunit olivat
kunnallisia luottamusmiehiä, jotka kansa oli valinnut yhden jokaisesta
neljästä tribuksesta eli ruodusta, joihin kaupunki oli jaettu, ollen
siis jonkinlaisia harvalukuisia kaupunginvaltuutettuja, voinemme
sanoa. Kun nyt tribuunit ajan kuluessa alkoivat kokoontua yhteisesti
neuvottelemaan asioista, jotka koskivat koko kaupunkia, ja muodostivat
siten jonkinlaisen virkakunnan, oli aivan luonnollista, että heidän
täytyi joskus kutsua koko kaupungin väestö koolle Forumille tekemään
päätöksiä asioista, jotka olivat yhteisiä kaikille roomalaisille.
Tällä tavoin kehittyi uudenlajinen kansankokous, joka tosin ei ollut
valtio-oikeudellisesti lailliseksi tunnustettu, mutta joka oli
kuitenkin siksi merkitsevä, että voi sanoa painavan sanansa yleisissä
asioissa. Ja tribuunit, joilla oli laajat kansankerrokset tukenaan,
voivat tämän nojalla suojella säätyläisiään patriisivirkamiesten
sorrolta. Antaakseen kansantribuuneille välttämättömän selkänojan
plebeijit sitoutuivat valallisesti puolustamaan johtajiaan
loukkauksilta, tulivatpa ne miltä taholta tahansa. Siten tribuunit
voivat käyttää hyväkseen niitä välikappaleita, joita demagogit kaikkina
aikoina ovat käyttäneet, nimittäin mielenosoituksia ja katumellakoita,
tai ainakin sellaisten uhkaa. Oikeudellista toimivaltaa ryhtyä
plebeijejä suojelemaan heillä ei kuitenkaan aluksi ollut. Tässäkin
tapauksessa, kuten usein, kävi voima ennen oikeutta. Hätähän ei lue
lakia. Vasta ajan oloon kävi niin, että asioihin sekaantumisvalta,
jonka tribuunit olivat anastaneet kansan luottamukseen nojaten, tuli
oikeudellisesti koko yhteiskunnan tunnustamaksi.

Beloch sijoittaa kansantribunaatin synnyn huomattavasti myöhäisempään
aikaan, kuin vaellus Pyhälle vuorelle tapahtui, nimittäin viidennen
vuosisadan viimeisille vuosikymmenille. Ennen kaikkea juuri raskas
velkataakka pakotti plebeijit vuoden 494 suurlakkoon — jos saa käyttää
niin nykyaikaista sanaa —, ja tulokseksi heidän välien selvittelystään
patriisien kanssa on täytynyt siis ennen kaikkea tulla velkakuormien
keventäminen, että ryhdyttiin siis samantapaisiin toimenpiteisiin kuin
Solonin aikaansaannokset Ateenassa sata vuotta aikaisemmin.[146]



CORIOLĀNUS.


Ainoastaan hädän ja pakon alaisina patriisien enemmistö oli vuonna
494 myöntynyt plebeijien vaatimuksiin, ja monet patriisit olivat sen
tehneet kavalin salatuumin. Näihin kuului _Coriolānus_, patriisi,
joka oli yhtä tunnettu ylimielisestä rohkeudestaan kuin rajattomasta
sukuylpeydestään. Häneen vaikutti kansantribunaatti samoinkuin punainen
riepu härkään.

Kerran, kun Roomassa oli nälänhätä, ostattivat konsulit viljaa
Sisiliasta. Nyt CorioIanus arveli tilaisuuden tulleen kukistaa
kansantribuunit. Hän neuvoi senaattia olemaan antamatta plebeijeille
ollenkaan viljaa, ennenkuin he olisivat luopuneet tribunaatista.
»Minunko, joka en kärsinyt Tarquiniusta kuninkaana, minunko pitää
kärsiä kansantribuunia?» hän huudahti. Silloin kansantribuunit
haastoivat hänet oikeuteen. Hän esiintyi uhmaten ja ylimielisesti;
mutta kun hän näki, minne päin asia oli menossa, hän vältti tuomion
menemällä maanpakoon roomalaisten vihollisten, volskien, luo. Nämä
ottivat hänet avosylin vastaan ja valitsivat hänet roomalaisia vastaan
tehtävän uuden sotaretken johtajaksi. Hän hyökkäsi itse Roomaa vastaan,
ja hävitytti maaseutua, mutta säästi patriisien tiluksia.

Roomassa vallitsi suuri hämminki. Senaatti lähetti lähetystön
Coriolanuksen luo. Hän antoi lähetystölle ylimielisen ja torjuvan
vastauksen. Kun lähetystö tuli toisen kerran, se ei päässyt edes
leiriin. Silloin papit virkapukuihinsa pukeutuneina lähtivät sinne.
Mutta eivät hekään kyenneet mitään aikaan saamaan.

Viimein tuli joukko Rooman naisia, joukossa Coriolanuksen äiti ja
puoliso lapset mukanaan. »Silloin», Livius kertoo, »CorioIanus melkein
suunniltaan kavahti ylös ja riensi avoimin sylin äitiään vastaan.
Mutta naisen rukous muuttui nyt vihaksi. 'Ennenkuin otan vastaan
tervehdyksesi', hän sanoi, 'sano minulle, kenen luokse minä tulen?
Vihollisen vai pojanko luokse? Olenko täällä leirissäsi vankisi vaiko
äitisi? Pitkä elämä ja onneton vanhuus on saanut minut näkemään sinut
ensin pakolaisena ja sitten vihollisena. Kuinka olet voinut hävittää
sitä maata, joka on sinut synnyttänyt ja kasvattanut? Etkö ajatellut,
kun näit Rooman silmiesi edessä: Näiden muurien sisäpuolella ovat
taloni, penaattini[147], äitini, puolisoni, lapseni? Jollen minä olisi
sinua synnyttänyt, Rooma ei olisi nyt piiritetty. Minä olisin saanut
kuolla vapaassa maassa, jollei minulla olisi ollut poikaa.'»

Silloin — satu kertoo — oli ylpeä CorioIanus voitettu. Hän lopetti
piirityksen ja vei sotajoukon takaisin volskien maahan. Mutta nämä
suuttuivat niin häneen, että sanotaan heidän surmanneen hänet.[148]



DECEMVIRIT JA KAHDENTOISTA TAULUN LAKI.


Pyhälle vuorelle vaelluksen jälkeen oli kyllä köyhien ja turvattomien
tila parantunut, mutta niin kauan kuin Roomassa ei ollut ollenkaan
kirjoitettuja lakeja, vaan konsulit ja muut patriisien virkamiehet
tuomitsivat vain vanhan tavan mukaan, plebeijit eivät voineet tuntea
elämäänsä eikä omaisuuttaan turvatuiksi. Ponnisteltuaan monta
vuotta turhaan saadakseen kuntoon lakikirjan, he saivat lopulta
aikaan sen, Livius kertoo, että »kolme miestä lähetettiin Ateenaan
tehtävänään kopioida Solonin kuuluisat lait ja hankkia tietoja toisten
kreikkalaisten kaupunkien laitoksista, tavoista ja oloista. Kahden
vuoden kuluttua lähetit palasivat.» Nyt asetettiin yhden vuoden ajaksi
kymmenen miestä: _decemvirit_[149] sekä jakamaan oikeutta että lakeja
säätämään. Tämä tapahtui vuonna 451 e.Kr. Tätä vuotta varten ei
valittu muita valtionvirkamiehiä. Ne lait, jotka decemvirit laativat,
kansankokous sitten Forumilla hyväksyi, ja ne piirrettiin kahteentoista
tauluun. Kahdentoista taulun laki on kuuluisan roomalaisen oikeuden
perusta, oikeuden, jota pidetään yhtenä suuriarvoisimmista panoksista
kulttuurin kehitykseen. Se onkin mestariteos selvän ja lyhyeksi
muovatun tyylinsä takia. Mutta sillä ei ole eloisan havainnollisuuden
hauskaa piirrettä, minkä kuvakieli ja vanhat runolliset käänteet
siellä täällä antavat esimerkiksi Ruotsin vanhoille maakuntalaeille
kuten ylipäänsä germaanilaiselle oikeudelle. Roomalaisessa oikeudessa
ei esiinny vertauskuvia, ei tarpeettomia sanoja. Sen lakipykälät ovat
karuja ja niukkasanaisia. Taipumattoman ankaria ne myöskin ovat. Ne
eivät salli poikkeuksia, ei lieventäviä asianhaaroja. Vääjäämättömällä
johdonmukaisuudella vaaditaan rangaistusta. Mutta julmia ne eivät
ole. Ettei esim. vapaata miestä saa kiduttaa, kuuluu roomalaisen
oikeuden perusteisiin, sill'aikaa kuin toisten kansojen keskuudessa
inhimillisyyden lipunkantajien on täytynyt taistella vuosituhansia
päästäkseen siihen asti.

Kahdentoista taulun lailla on se sävy, että se on syntynyt n.s.
heroisella[150] aikakaudella. Sellaisena aikana laki ei rankaise
_henkilöön kohdistuvaa väkivaltaa_ mainkaan yhtä ankarasti kuin
varkautta, johtuen siitä, että miehet vielä olivat tottuneet
puolustamaan itseään. _Omistusoikeuden_ loukkaukset ovat sitävastoin
jumalattomia tekoja, sillä perheen omaisuus on kotijumalien lahja,
ja sato on itse Ceres-jumalatar. Sen vahingoittaminen rangaistiin
ankarammin kuin tappo. »Joka» — niin kuuluu lainpaikka — »noituudella
turmelee toisen miehen laihon, ja joka yönaikaan niittää hänen
viljansa, joutukoon uhriksi Ceres-jumalattarelle.» Yönaikaan oli oikeus
surmata varas pellolle ja myöskin päivällä, jos hän asettui tekemään
vastarintaa. Se, joka pisti tulen viljalyhteeseen, tuli köyttää, piestä
raipoilla ja polttaa elävänä.

Huomattava osa kahdentoista taulun laista on säilynyt, kiitos sen
asianlaidan, että roomalaiset lapset saivat oppia sen kouluissa.
Voidaan siis puhua kansalaistietojen opetuksesta vanhassa Roomassa.
Hellaassa kasvatettiin ja kehitettiin nuorisoa Homeroksen lauluilla,
Roomassa kahdentoista taulun lakisäännöksillä — runoutta ja proosaa!

       *       *       *       *       *

Hyvin suoritetun työnsä jälkeen decemvirien olisi tullut luopua
viroistaan, mutta siitä lie eivät olleet tietääkseenkään. He
alkoivat sen sijaan esiintyä tyranneina, kukin kahdentoista liktorin
ympäröimänä, liktorien, jotka kantoivat raippakimppuja kirveineen. »Oli
kuin olisi nähty kymmenen kuningasta, ja kauhu valtasi sekä patriisit
että plebeijet», Livius sanoo. Decemvirien häikäilemättömät viran
väärinkäytökset alkoivat kuulua päiväjärjestykseen.

Decemvirien paha henki oli _Appius Claudius_, patriisi, joka oli
teeskennellyt mitä hellintä kansanmielisyyttä päästäkseen valtaan,
mutta näytti sittemmin oikean luonteensa. Hänen pahojen tekojensa
mitta tuli kukkuroilleen, kun hän koetti mahtisanalla saada erään
arvossapidetyn plebeijin tyttären, nuoren ja kauniin _Vergínian_
rakastajattarekseen. Hän oli turhaan koettanut vietellä tyttöä
lahjoilla ja kauniilla lupauksilla. Hän sopi silloin erään kätyrinsä
kanssa, että tämä vaatisi tyttöä itselleen orjattarenaan. Sitten mies
myisi hänet Appiukselle.

Eräänä päivänä, kun Verginia kulki torin yli, juoksee mies esiin ja
tarttuu häneen väittäen, että Verginia on erään hänen orjattarensa
tytär. Hän käskee senvuoksi tyttöä seuraamaan häntä — muutoin hän
laahaa hänet pois väkivallalla. Tyttö-rukka seisoo hämmästyksestä
äänetönnä, mutta hänen imettäjänsä, joka on hänen mukanaan, huutaa
apua. Kansaa keräytyy ja se esiintyy niin uhkaavasti naisrauhan
häiritsijää kohtaan, että hänen täytyy jättää Verginia rauhaan. Sen
sijaan hän haastaa tytön oikeuteen.

Oikeudenkäyntipäivänä oli koko Forum täynnä jännittyneenä odottavaa
kansaa. Verginia ja hänen isänsä Verginius olivat pukeutuneet täyteen
surupukuun. Kaikesta huolimatta Appius tuomitsi tytön orjattareksi.
Pelastaakseen tyttärensä häväistyksestä Verginius otti veitsen ja pisti
sen tyttärensä rintaan sanoen: »Tällä ainoalla tavalla, joka on minun
vallassani, päästän minä sinut, tyttäreni, vapauteen!» Ja Appiukselle
hän huudahti: »Sinut, Appius, vihin minä tällä verellä koston
jumalille.»

Mitta oli nyt täysi. Yleinen kansannousu puhkesi decemvirejä vastaan.
Heidän täytyi luopua viroistaan, ja konsulit ja muut virkamiehet
asetettiin kuten ennen. Decemvirit saivat oikeudessa vastata teoistaan.
Appius heitettiin vankilaan, mutta ennätti oikeuden edelle surmaamalla
itsensä.

       *       *       *       *       *

Ei tarvitse huomauttaakaan, että decemvirien kukistumistarun aihe on
hyvin samanlainen kuin kerrottaessa viimeisen kuninkaan maanpakoon
ajosta. Toisessa tapauksessa kansan vihan purkauksen aiheuttaa
viattoman Verginian kuolema isän tikariniskusta, toisessa taasen
hyveellisen Lucretian itsemurha. Tarujen varsinainen tarkoitus on
osoittaa, että rajaton hallitusvalta, jota kansan omat tribuunit eivät
ole rajoittamassa, johtaa tyranniuteen ja vallan väärinkäyttöön.
Sadussa decemvirien omavaltaisesta hallituksesta on muutoinkin niin
paljon yhteisiä piirteitä kertomuksen kanssa Kritiaan johtamasta
kolmenkymmenen tyrannin hirmuhallituksesta, että on arveltu olevan
kyseenalaista, eikö edellinen kertomus olekin vain jälkimmäisen mukailu.

Beloch pitää myöskin koko tarua decemvirien hirmuhallituksesta ja
julmuudesta toisintona, jolla ei ole lainkaan historiallista arvoa.
Kahdentoista taulun lain synnystä hänellä on samoin tavallisuudesta
kokonaan poikkeava käsitys. Näissä lainkäskyissä, hän sanoo, ei ole
lainkaan sitä leimaa, että ne olisivat demokraattisen kumouksen
tuotetta. Valtion hallitusmuotoa ne eivät määrittele, vaan sisältävät
vain siviili- ja rikosoikeudellisia määräyksiä, ja nämä eivät ilmaise
ollenkaan demokraattisia pyrkimyksiä. Ne sisältävät sekä kovia
velkalakeja että avioliittokiellon patriisien ja plebeijien välillä.
Nämä lait ovat olleet luonnollisesti voimassa ennenkin, mutta se
seikka, että ne on säilytetty, on tosiasia, joka tekee mahdottomaksi
ajatuksenkin kahdentoista taulun lain demokraattisista päämääristä.

Tätä perustelua vastaan voi tehdä kuitenkin sen huomautuksen, että
velkalait kylläkin antavat velkojalle oikeuden pitää velallista
orjuudessa siinä tapauksessa, että hän ei kykene velkaansa maksamaan,
mutta että velkalait on kuitenkin jonkin verran lievennetty köyhien
eduksi; Sitä, joka velan takia joutui orjaksi, ei nimittäin saanut
pitää kunniansa menettäneenä.[151] Myöskin suojelusmääräyksillä, jotka
käsittelivät velallisten kohtelua, parannettiin nyt näiden asemaa.
Ja se, joka lainasi rahoja korkeampaa korkoa kuin 8 1/3 prosenttia
vastaan, sai suorittaa nelinkertaisesti lainatun pääoman.[152]

Säätämällä kuolemanrangaistuksen väärille todistajille ja juonikkaille
tuomareille kahdentoista taulun lait turvasivat varattomia niitä
vastaan, joilla oli rahoja käyttää lahjomiseen. Ylipäänsä on
kahdentoista taulun laeille tunnusmerkillistä läpikäyvä pyrkimys
tehdä oikeus kaikille yhtäläiseksi. Siinä suhteessa niiden suunta on
kieltämättä demokraattinen.

Sitävastoin oli, kuten sanottu, avioliitto patriisien ja plebeijien
välillä yhäti kielletty. Lain ja tuomarin edessä patriisit ja plebeijit
olivat yhdenarvoisia, mutta oikeussalista tuli kunkin palata sen
yhteiskuntaluokan piiriin, mistä oli tullutkin.



YHTEISKUNNALLINEN TAISTELU SAA ONNELLISEN LOPUN.


Melkein koko 5:nnen ja 4:nnen vuosisadan e.Kr. on Rooman sisäinen
historia pääasiallisesti alituisia patriisien ja plebeijien välisiä
taisteluita. Käyttämällä viisaasti valtaansa kansantribuunien
onnistuu vähän kerrassaan hankkia omilleen täysin samanarvoiset
oikeudet patriisien kanssa. Vähän aikaa kahdentoista taulun
lain voimaanastumisen jälkeen kaatui tähän asti ylipääsemätön
_yhteiskunnallinen_ raja-aita, joka kielsi patriisien ja plebeijien
välisen avioliiton. Tällaiset naimiskaupat saivat nyt laillisen
vahvistuksen. Tällaisesta avioliitosta syntyneet lapset tulivat
kuulumaan isänsä säätyyn.

Mutta sen jälkeen viipyi lähes vuosisadan, ennenkuin plebeijien
onnistui taistellen saavuttaa suuri, ratkaiseva _valtiollinen_ oikeus,
joka avasi heille pääsyn _konsuleiksi_. Jäykällä itsepäisyydellä,
lahjomisella, ja vaaliteknillisillä tempuilla ja monilla muilla
juonilla patriisien onnistui vuosi vuodelta viivästyttää uudistuksen
toteuttamista. Aina voitiin epämiellyttävä päätös tai vaali tehdä
mitättömäksi, jollei muutoin niin pappien ja auguurieh avulla, jotka
selittivät enteet ja merkit epäsuotuisiksi.[153]

Vuoden 220 e.Kr. paikkeilla tapahtui kerran, että senaatinpuolue
teki mitättömäksi erään sille epämieluisen miehen vaalin ratsuväen
päälliköksi siitä syystä, että hiiri oli vinkunut nimitystilaisuudessa.
Ja tarpeen tullen voi Iuppiter jyristä. Ukkonen tai sade julkisen
toimituksen aikana oli kylliksi, että auguuri voi julistaa taivaan
vihaa. Niin, tarvittiin vain, että joku kokouksen osanottajista
pyörtyi, ja virkamiehen, joka johti keskustelua, oli pakko lykätä
keskustelut siksi, kunnes kansa oli sovittautunut vihastuneen
jumalvoiman kanssa. Näin ollen voitiin vapaasti harjoittaa kaikenlaisia
koirankujeita. Täydellä syyllä kutsuttiin pyörtymiskohtausta
»vaalisairaudeksi».

Ajan pitkään plebeijien vaatimuksia ei kuitenkaan voitu tehdä tyhjäksi
luikerteluilla ja vehkeillä. Lopulta patriisien täytyi, olkoonpa että
se tuli laiksi tai tavaksi, myöntyä siihen, että _toisen konsulin tuli
olla plebeiji_.

Asian ratkaisi kenties ennen kaikkea gallialaisten aiheuttama Rooman
hävitys vuonna 387. Osaksi Rooman aatelisto oli näet suuresti
vähentynyt taistelussa gallialaisia vastaan, osaksi ymmärrettiin,
että jos gallialaiset hyökkäisivät uudestaan, tahi jos jouduttaisiin
sotaan muita yhtä vaarallisia vihollisia vastaan, Rooman puolustusvoima
täytyisi käyttää äärimmilleen. Ja tämä ei voisi tapahtua vähemmällä,
kuin että koko väestö saisi täydet kansalaisoikeudet.

Kun jää oli näin murrettu, avautui suhteellisen nopeasti plebeijeille
pääsy toiseen toisensa perästä korkeimmista valtionviroista ja sitä
tietä _senaattiinkin_ — oli nimittäin vähitellen tullut tavaksi, että
korkeimmat virkamiehet virkavuotensa kuluttua astuivat senaattiin.
Vuoden 300 paikkeilla plebeijit olivat taistellen saavuttaneet
samat kansalaisoikeudet kuin patriiseilla, ja rikkirepivät
yhteiskuntataistelut olivat lopussa.

       *       *       *       *       *

»Rooman sisäisellä historialla on todellakin ihmeellisen yksinkertainen
kulku», sanoo ranskalainen Duruy loistavasti sen vaiheita kuvatessaan.
»Rooman valtiosääntö kehittyy loogillisella johdonmukaisuudella tai
luonnonlakien horjumattomalla säännöllisyydellä. Sen hitaassa, mutta
voimakkaassa kasvussa on aivan näkevinään kehittyvän sen puun, joka
on varjostava maanpiirin.» Rooman ensimmäisen asujamiston lukumäärää
lisäävät osaltaan muukalaiset ja pakolaiset, »miehet ilman perhettä
ja melkein ilman jumalia. Näistä plebeijeistä tuli Roomalle väline
uusien alueiden valloittamiseen; he kasvavat lukumäärältään ja
merkitykseltään. Yhtenä päivänä he auttavat patriiseja karkoittamaan
tyrannin; mutta niin pian kuin yksinvallan vaara on ohi, on apukin
unhotettu.» Silloin he ryhtyvät yhä voimakkaampiin pakotuskeinoihin, ja
lopputuloksena on heidän täydellinen valtiollinen ja yhteiskunnallinen
tasa-arvoisuutensa patriisien kanssa.

Ihailtavalla, melkein ainutlaatuisella tyyneydellä, verenvuodatuksetta
ja aina todistaen roomalaisten järkevää ja käytännöllistä käsityskantaa
yhteiskuntaluokkien väliset riidat oli taisteltu onnellisesti
loppuun. Taistelun maltillinen kulku riippui lähinnä siitä, että
molemmat taistelevat puolueet kunnioittivat toisiaan. Rooma oli
yhteiskunta, jossa sekä patriisit että plebeijit pitivät suuressa
arvossa työteliäisyyttä ja yksinkertaisia tapoja. Sinne ei ollut vielä
virrannut suuria rikkauksia aiheuttamaan ylellisyyttä ja tuhlausta
vastakohtanaan huutava hätä. Yläluokan, jolla oli sellainen mies
kuin Cincinnatus esikuvana, täytyi suurin piirtein siveellisten
ominaisuuksiensa takia herättää vastustajissaankin kunnioitusta.
Tämän vuoksi yhteiskunnallinen taistelu sai Roomassa maltillisen ja
vilpittömän leiman, joten se ratkaisevasti erosi Kreikan yhteiskuntien
verisistä puoluetaisteluista ja äkillisistä mullistuksista.

Myöhemmin asianlaita oli toinen. Myöskin roomalaiset saivat kokea
verisiä sisällissotia. Mutta silloin olikin Roomassa vastakohta
rikkaitten ja köyhien välillä, tullut kuulumattoman räikeäksi.

       *       *       *       *       *

Aateluus oli Roomassa vuoden 300 seutuvilla alkaen enää vain tyhjä
nimi. Mutta, kuten Mommsen sanoo, »mitä vähemmän patriisit nyt
merkitsivät ja mitä vähempään kykenivät, sitä jyrkemmin ilmeni
junkkarihenki. Sukuaateliylpeys eli läpi vuosisatojen jäännöksenä
säätyetuoikeuksista. Ymmärtääkseen Rooman myöhäisempää historiaa, ei
saa unohtaa erinäisten junkkaripiirien ivallisen ylimielistä sävyä
’alhaissukuisia’ kohtaan. Tietenkään he eivät kyenneet siten saamaan
aikaan muuta kuin kiihdyttämään itseään ja toisia, mutta sen he sitten
ovatkin tehneet parhaan kykynsä mukaan.[154]

Luonnollisesti patriisisukujen parhaimmisto pidättäytyi sellaisista
huonon luonteen rakastettavista purkauksista, mutta sellainen
tyhjänpäiväinen torailu aiheutti kuitenkin tarkoituksettomien
jälkimaininkien tavoin taistelua, jonka olisi pitänyt olla lopetettua,
ja synnytti nurjamielisyyttä molemmin puolin.»


Kirjallisuutta:

Leo Bloch, Soziale Kämpfe im alten Rom.




CINCINNÁTUS.


Sellaisissa tapauksissa, jolloin jokin suuri vaara, sisäinen tai
ulkonainen, uhkasi Roomaa, senaatti asetti tavallisesti _diktaattorin_,
joka rajattomalla vallalla vallitsi koko yhteiskuntaa ja kaikkien
kansalaisten elämää. Täytyihän taistelukentällä tahi muissakin
tilanteissa, jotka vaativat nopeaa ratkaisua, _yhden_ tahdon määrätä.
Sellaisissa tapauksissa oli arveluttavaa, jos korkein valta oli jaettu
kahden henkilön kesken, joilla oli yhtä suuri valta ja mahti. Tämä
tosiasia on synnyttänyt diktatuurin. Mutta tätä yksinvaltaa ei saanut
pitää kauemmin kuin korkeintaan puoli vuotta. Tehtävänsä toimitettuaan
diktaattorista tuli tavallinen yksityismies, ja kenellä tahansa oli
oikeus vaatia hänet tilille vallankäytöstään.

Kerran, kun roomalaiset olivat joutuneet vaaralliseen sotaan
naapuriensa _ēkvien_ kanssa, saapui Roomaan musertava tieto. Toisen
konsulin taitamattomuuden vuoksi hänen johtamansa osa sotajoukosta
oli joutunut omassa leirissään vihollisten saartamaksi. Hädissään
roomalaiset eivät nähneet muuta pelastuksen tietä kuin keskittää
kaiken vallan yhden miehen käsiin. He valitsivat diktaattoriksi
Cincinnatuksen[155], erään patriisin, joka konsulina ollessaan oli
tullut kuuluisaksi järkähtämättömyydestään ja vakavuudestaan. Hänellä
oli pieni talo Tiberin toisella rannalla. Kun senaatin lähettiläät
tulivat sinne ilmoittamaan hänelle vaalin tuloksen, hän oli kyntämässä
maataan.

Seuraavana aamuna, hän esiintyi diktaattorin purppurareunusteisessa
togassa Forumilla ja kutsui kaikki miehet aseisiin. Hän järjesti
miehet legiooniin ja otti itse korkeimman päällikkyyden. Keskiyöllä
roomalainen sotajoukko oli ekvien leirin edustalla. Yön hiljaisuudessa
hän saartoi nyt vuorostaan viholliset ja teetti sotilailla vallituksen
vihollisen leirin ympäri. Kun työ oli likipitäin valmis, Cincinnatus
käski joukkojensa kohottaa sotahuudon. Kun heidän eristetyt toverinsa
kuulivat sen, he rohkaistuivat ja kävivät hyökkäykseen vihollista
vastaan; ja niin pian kuin diktaattori oli saanut varustuksensa
valmiiksi, hän hyökkäsi toiselta puolelta. Ekvit huomasivat silloin,
että he olivat kahden tulen välissä, ja tarjosivat rauhaa. Cincinnatus
suostui myöntämään heille vapaan lähdön, mutta heidän tuli luovuttaa
roomalaisille aseensa ja päällikkönsä. Kuudentenatoista päivänä
diktaattori luopui hyvin suoritetun työnsä jälkeen korkeasta virastaan,
joka oli anneltu hänelle kuuden kuukauden ajaksi, ja palasi pellolleen.
Kaikkina aikoina hän pysyi oikean roomalaishengen esikuvana.[156]

       *       *       *       *       *

Diktatuurihan oli oikeastaan ainiaaksi kumotun kuninkuuden
henkiinheräämistä toisen nimisenä. Beloch on koettanut antaa
tälle omituiselle ilmiölle ymmärrettävän selityksen. Tutkittuaan
perusteellisesti konsuli- ja diktaattorikausien pituutta hän on
päätynyt siihen olettamukseen, että diktatuuri, eikä konsulivirka
— seurasi heti kuninkuutta. Vasta sitten, kun diktatuuri oli ollut
voimassa puoli vuosisataa, kehittyi siitä vähitellen konsulin virka.
On voinut käydä sillä tavoin, että ratsuväen päälliköstä, jonka
diktaattori aina nimitti, tehtiin hänen virkatoverinsa ja hän sai samat
oikeudet kuin diktaattori. Diktatuuri oli siis jo vanha ja koeteltu
virka, kun myöhemmin vaikeissa tilanteissa nähtiin olevan syytä
herättää se lyhyeksi ajaksi henkiin.

       *       *       *       *       *

Kaksikymmentä vuotta ekviläis-voittonsa jälkeen Cincinnatus taas
pelasti kansansa. Eräs ylhäinen roomalainen, nimeltään Spūrius Mælius
koetti nimittäin niihin aikoihin[157] valtiokaappauksella anastaa
itselleen korkeimman vallan. Ainakin syytettiin häntä siitä.

Mælius oli upporikas mies, ja kun Roomassa vallitsi ankara nälänhätä,
hän tuumi käyttää omaisuuttansa niin, että hän sen avulla pääsisi
itsevaltiaaksi. Tilanne oli, Livius kertoo, niin epätoivoinen, että
joukko ihmisiä lyhensi tuskansa siten, että »verhosi päänsä ja
heittäytyi Tiberiin».

Mælius ryhtyi nyt ostamaan suurissa määrin viljaa Etruriasta ja
jakamaan sitä nälkäänäkevälle kansalle. »Anteliaisuudellaan hän
lumosi rahvaan, niin että se kulki hänen perässään seurueena,
menipä hän minne tahansa», sanoo Livius. »Hän esiintyi sen ohessa
niin komeasti ja korskeasti, että ylitti sen, mikä on soveliasta
yksityiselle henkilölle.» Näytti siltä, että hän pyrki _hyvin_
korkeaan — ja kiellettyyn — asemaan. Pian viranomaiset saivat
siitä myöskin todisteita. Keksittiin, että asevarastoja oli koottu
Mæliuksen taloon, että siellä pidettiin salaisia kokouksia, että
suunnitelmia oli tehty poliittisen vallankumouksen toimeenpanemiseksi,
jopa, että hän oli ostanut kansantribuunitkin. Niin peloittava oli
vaara, joka uhkasi Rooman vapautta, että turvauduttiin diktaattorin
asettamiseen. Diktaattoriksi tuli jälleen Cincinnatus. Hän oli nyt
kahdeksankymmenvuotias, mutta ruumiiltaan ja sielultaan murtumaton.

Valtansa nojalla hän lähetti ratsuväenpäällikkö Serviliuksen Mæliuksen
luo terveisin: »Diktaattori kutsuu sinua.» Mælius aavisti pahaa
ja pakeni rukoillen rahvaan suojelusta. Mutta Srrvilius sai hänet
kiinni ja surmasi hänet. Kun hän Cincinnatukselle kertoi, mitä oli
tapahtunut, diktaattori lausui: »Kiitos sinulle, Gaius Servilius,
miehuullisuudestasi! Valtio on pelastettu.»

Mæliuksen omaisuus takavarikoitiin valtion rahastoon, ja se talo, jossa
hän oli punonut juoniaan roomalaisten vapauden tuhoksi, oli näistä niin
vihattava, että se päätettiin hajoittaa perustuksiaan myöten.




GALLIALAISET HÄVITTÄVÄT ROOMAN.


Vuonna 387, samana vuonna, joka oli niin helleenejä nöyryyttävä, oli
myöskin onnettomuudenvuosi roomalaisille. Silloin oli kysymys ikuisen
kaupungin olemassaolosta. Pohjoisesta tulivat hyökäten villit _keltit_
eli _gallialaiset_.

Gallialaiset olivat aikaisemmin asuneet nykyisessä Ranskassa, jota
roomalaiset senvuoksi nimittivät _Transalppiseksi Galliaksi_[158].
Sieltä he olivat menneet yhdelle suunnalle yli nykyisen Englannin
kanaalin ja asettuneet Brittein saarille. Toiselle suunnalle he olivat
tunkeutuneet viljavalle Pon tasangolle eli _Cisalpiseen Galliaan_[159],
»Italian suloisten hedelmien ja erittäinkin sen viinin houkuttelemina,
viinin, joka silloin oli heille uusi nautinto», sanoo Livius.
Pääasiallisesti kyllä laidunmaiden tarve veti voimakkaimmin näitä vielä
paimentolaisina eläviä joukkoja etelään.

Kelttiläisillä oli levottomuus ja vaelluksenhalu verissä. He eivät
viihtyneet paikoillaan eivätkä tahtoneet asettua vakinaisesti asumaan.
Ollen sotaisia ja hurjan rohkeita he olivat naapurikansojen alituisena
kauhuna. He olivat hyviä sotilaita, mutta huonoja porvareja. Senvuoksi
he ovatkin vapisuttaneet kaikkia naapurivaltioita, mutta itse eivät ole
koskaan perustaneet suurta yhtenäistä valtiota. He olivat muinaisajan
mustalaisia.

Cisalpisesta Galliasta alkoi eräänä päivänä lukuisia kelttiläisjoukkoja
kulkeutua kauemmas etelään ja mennä yli Apenniinienkin. Ennenkuin
roomalaiset aavistivatkaan, vaeltajakansa oli uhkaavan lähellä heidän
kaupunkiaan. Sotajoukko, joka läksi pysäyttämään vihollisia, vallan,
lamaantui kauhusta nähdessään villinnäköiset ja rajuluontoiset,
suurikokoiset barbaarit. Gallialaisten taistelutapa oli aivan toinen,
kuin mihin roomalaiset olivat tottuneet naapurikansojen kanssa
kahakoidessaan. Sellainenkin seikka kuin gallialaisten luihin ja
ytimiin tunkeva sotahuuto oli jo kokonaan uutta roomalaiselle ja samoin
kauheat torventoitotukset sotaluikuista — kelttiläinen keksintö —,
joilla nämä barbaarit nostattivat taisteluhaluaan.

Legioonat eivät kestäneet kauan. Ne hajautuivat hurjaan pakoon. Koskaan
roomalaiset eivät ole kärsineet niin ratkaisevaa tappiota, he eivät
koskaan aiemmin eikä myöhemmin ole niin kunniattomasti hylänneet
taistelukenttää, missä Rooman kohtalo piti ratkaista. Roomalaisille
historioitsijoillekin oli taistelun tulos täydellinen arvoitus.

Pakokauhu levisi sotajoukosta koko Rooman kansaan. Silmänräpäyksessä
yhteiskunta höltyi liitoksistaan. Ei kukaan kyennyt hillitsemään
myrskyä, ei ollut niin arvovaltaista, jota olisi toteltu. Kukin
ajatteli vain omaa pelastustaan ja pitäen kaikkea menetettynä välitti
vähät muusta. Melkein koko väestö pakeni läheisiin kaupunkeihin.

Roomalaisten onneksi barbaarit pysähtyivät vähäksi aikaa taistelun
jälkeen ryöstääkseen, hakatakseen päät kaatuneilta vihollisilta
ja viettääkseen hurjia juominkeja ihastuneina helposti saamastaan
voitosta. Roomalaiset saivat aikaa tointua ja ryhtyä tarpeellisiin
toimenpiteisiin pelastaakseen Rooman nimen häviämästä. Muutamat
urhoolliset miehet vetäytyivät _Capitóliumiin_, linnaan, joka vastaa
kreikkalaisten kaupunkien akropolista. Sinne pelastettiin myöskin,
mitä oli pelastettavissa hopeaa, kultaa ja muita arvoesineitä. Tähän
kallioon oli barbaarien hyökkäys musertuva. Tällä kalliolla ikuinen
Rooma oli pitävä puolensa ja tältä pieneltä paikalta nouseva tuhasta
uudistunein voimin. Itse kaupunkiin jäi ainoastaan muutamia ylhäisiä
vanhuksia, entisiä konsuleja ja senaattoreja. He eivät tahtoneet
nauttia linnan ruokavaroja, eivätkä myöskään elää kaupunkinsa
perikadon jälkeen. He pukeutuivat komeimpiin pukuihinsa ja istuutuivat
virkatuoleilleen lepyttääkseen, uhrikuolemallaan Roomalle suuttuneet
jumalat.

Seuraavana päivänä gallialaiset hyökkäsivät kaupunkiin. He eivät
tienneet, mitä ajatella, kun näkivät nuo kunnianarvoiset harmaahapset,
»jotka ylpeän ja vakavan muotonsa takia näyttivät heistä muistuttavan
jumalia», Livius kertoo. »Heidän seisoessaan syventyneinä
katselemiseen, ikäänkuin vanhukset olisivat olleet kuvapatsaita,
kerrotaan erään gallialaisen nykäisseen erästä vanhusta parrasta.
Vihastuneena roomalainen kohotti norsunluusauvansa ja löi sillä miestä
päähän. Silloin alkoi verilöyly, ja kaikki harmaahapset murhattiin
istualleen tuoleilleen. Senjälkeen talot ryöstettiin ja jätettiin
liekkien uhriksi.» Rooman hävitys oli maailmaa järkyttävä katastrofi.
Kreikkalainen historioitsija Diodoros kertoo, että huhu siitä saapui
myöskin Kreikkaan. Siellä kerrottiin, että »kaukaa pohjoisista
seuduista, hyperborealaisten[160] maasta oli tullut sotajoukko ja
tuhonnut 'kreikkalaisen', Rooma-nimisen kaupungin, joka oli hyvin
kaukana lännessä, suuren meren läheisyydessä.»

Epäonnistuttuaan yrityksessään vallata Capitoliumi rynnäköllä
gallialaiset alkoivat piirittää linnaa. Eräänä tähtikirkkaana yönä
muutamat heidän uhkarohkeimmista miehistään koettivat yllättää linnan
miehistön. Yhden ja toisen onnistui kiivetä ylös jyrkkää kallioseinää,
joka oli jätetty vartioimatta. Ei ainoakaan ääni rikkonut yön
hiljaisuutta; eivät edes koirat haukkuneet. Mutta äkkiä Junon pyhä
hanhi alkoi kaakottaa ja siipiään räpytellen lennellä ympäriinsä.
Tämä pelasti piiritetyt, sillä hanhen kaakotukseen heräsi _Mánlius_,
tarttui aseisiin ja teki hälytyksen. Mutta katsohan: tuolla jo yksi
gallialainen seisoo ylhäällä kalliolla. Manlius hyökkää sinne ja
antaa hänelle iskun kilvellään, niin että hän heittää kuperkeikkaa
ja vie useampia tovereitaan mukanaan pudotessaan. Toiset, jotka
ovat kauhuissaan heittäneet aseensa ja käsillään tarrautuneet
kallionkielekkeisiin, passitetaan helposti toiseen maailmaan.
»Niinkuin maanvieremä», Livius sanoo, »syöksyi koko vihollisjoukko
syvyyteen.» Vartija, joka oli lyönyt laimin velvollisuutensa, sai tehdä
vihollisille seuraa.

Mutta sekä piiritettyjen että piiritysarmeijan keskuudessa vallitsi
ankara puute, ja kulkutaudit raivosivat ahtaalle alalle kootuissa
gallialaisjoukoissa. Lopuksi linnan miehistöllä ei ollut mitään
syötävää, ja se oli aivan uupunut alituisesta vahdinpidosta. Kun
roomalaiset viimein, seitsemän kuukautta kestäneen piirityksen jälkeen,
olivat niin menehtyneet, että he melkein sortuivat voimattomuudesta
aseittensa painon alla, he tarjosivat gallialaisille noin viiden
miljoonan nykyisen markan suuruista summaa kullassa vapaata poispääsyä
vastaan. »Tämä oli», Livius sanoo, »kansan hinta, joka pian oli
hallitseva maailmaa.» Että gallialaiset hyväksyivät tarjouksen,
johtuu siitä, että he olivat saaneet ilmoituksen, että vihollisia oli
hyökännyt heidän Pon varrella oleville alueilleen.

Kultaa punnittaessa gallialaiset käyttivät vääriä painoja. Mutta
kun roomalaiset kieltäytyivät hyväksymästä tällaista, laski
gallialaisruhtinas olkapäitään kohauttaen myöskin miekkansa
vaakakuppiin lausuen roomalaisten korvissa sietämättömiltä kuuluvat
sanat: »Væ victis!» (Voi voitettuja!)

Seuraavassa hetkessä kääntyy, lehti. Juuri kun oltiin lunnaita
punnitsemassa, silloin roomalainen diktaattori _Camillus_, mies, jolla
oli suuri voittajamaine, on gallialaisten kimpussa taisteluvalmiine
sotajoukkoineen ja voittaa heidät perin pohjin. Sen jälkeen hän
kulkee riemusaatossa Roomaan, ja häntä tervehditään »Rooman toisena
perustajana».

Tämän kunnianimen hän ansaitsi kaksin kerroin, kun hän ehkäisi
maanmiestensä aikeet alakuloisuuden valtaamina hylätä tuhottu
kaupunkinsa. Voimakkaasti hän puhui kansankokouksessa tätä
pelkurimaista ehdotusta vastaan. »Esi-isämme», hän sanoi, »jotka
olivat paimenia ja useammalta paikkakunnalta kerääntyneitä
muukalaisia, tapasivat näillä seuduin vain metsiä ja soita, ja
kuitenkin he rakensivat lyhkäisessä ajassa uuden kaupungin. Ja nytkö
olisi meistä — kun Capitolium ja linna, kun jumalain temppelit ovat
vahingoittumattomina — työlästä tehdä, minkä jokainen yksityinen olisi
pitänyt aivan luonnollisena, jos hänen talonsa olisi palanut, nimittäin
rakentaa se uudelleen! Jos me pakenemme toiseen kaupunkiin, eiköhän
silloin milloin tahansa tulipalo voi hävittää myöskin sitä? Ja eikö
sitten isänmaan kamaralla, tällä maalla, jota me nimitämme äidiksi,
ole mitään, joka meitä pidättää? Kiinnittääkö isänmaanrakkautemme
meitä vain taloihin ja hirsiin? Eikö se ole paljoa erottamattomammin
yhdistetty näiden kukkulain ja kenttien, Tiber-joen ja koko tämän
seudun näkyyn, joka meillä on joka päivä ollut silmiemme edessä? Eikö,
oi roomalaiset, kaikki tämä pidättäisi teitä nyt rakkauden siteillä
pysymään kotonanne! Muuten tulee varmasti päivä, jolloin kotiseudun
muisto, jonka olette hyljänneet, herättää kalvavan kaipauksen
mielissänne.» Tällaisin hellyttävin sanoin hän sai roomalaiset jäämään
paikoilleen ja tarmolla ryhtymään kaupunkiansa uudestaan rakentamaan.

Sittemmin Camillus oli useampia kertoja päällikkönä Rooman vihollisia
vastaan taisteltaessa, ja voitto seurasi aina hänen sotamerkkejään.
Kun hänet viimeisen kerran valittiin diktaattoriksi, hän oli
kahdeksankymmenvuotias. Vähän sen jälkeen hän kuoli kulkutautiin.
Hän oli ollut eläessään viisi kertaa diktaattorina ja neljä kertaa
viettänyt triumfin.

Koko kertomus Camilluksen gallialaisvoitosta ja siitä, mitenkä hän esti
roomalaiset hylkäämästä kaupunkiaan, on kuitenkin suuresti somistettu
ja kaunisteltu myöhemmällä ajalla legendaksi muodostuessaan.

       *       *       *       *       *

Räikeä vastakohta niille kunnianosoituksille, joita Camillus sai
osakseen, on se kohtalo, jonka alaiseksi joutui urhoollinen ja valpas
Manlius. Vaikka hän itse oli patriisi, hän oli yhteiskunnallisissa
taisteluissa plebeijien puolella. Hänet saattoi toimimaan näin osaksi
sääli köyhiä sotatovereitaan kohtaan, osaksi harmi, kun hän näki,
kuinka patriisit tekivät oman puoluejohtajansa Camilluksen juhlituksi
sankarikseen. Kiihkeä Manlius joutui lopulta pois suunnillaan, ja
häntä epäiltiin suunnitelmista yllyttää köyhempi väestö kapinaan.
Viranomaiset haastoivat hänet oikeuteen, ja kansanyllyttäjänä hänen
osakseen tuli sama tuomio, joka ennen häntä oli kohdannut Spurius
Mæliusta ja Spurius Cassiusta. Vanhan tarun mukaan hänet syöstiin alas
Tarpejin kalliolta, samalta paikalla, jolla hän oli kerran suorittanut
kuuluisan pelastustyönsä.

Kirjallisuutta:

H. d'Arbois de Juhainville, Les Celtes.




AITO TALONPOIKAISKANSAA,


jolla oli talonpojan ihailtavan sitkeä kestävyys, olivat roomalaiset.
Kyntäminen oli työtä, joka sopi suurtalon pojan yhtähyvin kuin
pienviljelijänkin arvolle, isälle kuten pojallekin. Rikkaasta
roomalaisesta oli kunnia, jos häntä pidettiin kelvollisena
maanviljelijänä ja maatalousmiehenä. Kotinsa oli hänellä maalla.
Kaupungissa hänellä oli vain pienehkö talo, johon hän voi majoittua
hoitaessaan liikeasioitaan ja halutessaan saada kuumimpana vuodenaikana
hengittää vähän raittiimpaa ilmaa kuin tukahduttavan Campagnan
seisovavetisistä lammikoista ja soista nousevia kuumehöyryjä.
Valtavilla salaojituslaitteilla — paljon puhuttu roomalainen
viemärijohtolaitos — parannettiin Rooman terveydellisiä olosuhteita
melkoisesti, ja vähintään yhtä paljon olivat siinä apuna suuret
vesijohtolaitteet, jotka toivat raikasta lähdevettä vuorilta
kaupunkiin. Suurinta näistä kuuluisista vesijohdoista ei rakennettu
kuitenkaan ennenkuin vuonna 312 e.Kr. Se oli yli 16 km. pitkä. Suuren
likajohdon, »Cloaca maximan» rakentamista pidettiin Tarquiniusten
ansiona. Itse pääjohto oli niin valtavan suuri, että korkeaksi
kuormattu vaunu voi ajaa sen sisälle. Vielä kuudennella vuosisadalla
j.Kr. oli Cloaca maxima käytännössä, onpa eräs haara siitä käytännössä
tänäkin päivänä.,

Tiheän asutuksensa takia oli Roomassa kuitenkin paljon toivomisen
varaa terveydenhoidollisessa suhteessa. Se oli, kuten Schück
sanoo,- »ylikansoitettu, ahdas, ruma, huonosti rakennettu ja
epäterveellinen kaupunki, jossa ei ollut lainkaan esteettisesti
miellyttäviä keskuspaikkoja. Itse asiassa Rooma oli joukko yhteen
kasattuja latinalaisia kyliä. Kauneudentajunta, joka aateloi
helleenien kaupungit ja joka ilmeni kansalaisten halussa koristaa
ainakin akropolis kalleilla marmoritemppeleillä[161], pystyttää
kaupunkiin pylväistöjä, rakentaa toreja ja istuttaa puistoja, tämä
kauneudentajunta ei ollut vielä herännyt roomalaisten tietoisuudessa.
Rooman kukkulain talonpoikaiskylät olivat tosin kasvaneet
kaupungeiksi, jotka olivat levinneet vanhojen muuriensa ylitse ja
täyttäneet laaksot, ja olkikattoiset majat olivat muuttuneet tiili-
ja ristikkopuurakennuksiksi, mutta rakentaminen oli tapahtunut ilman
suunnittelua ja järjestystä. Talot, jotka yleensä oli rakennettu
ilmassa kuivatuista tiilistä ja olivat senvuoksi väriltään
likaisenharmaita, olivat ahtailla, melkein huimaavan jyrkillä mäillä
tahi riippuivat kuin linnunpesät äkkijyrkänteillä, yksi toisensa
yläpuolella.» Sellaiselta näytti alussa »ikuinen kaupunki», jonne
meidän aikanamme ja jo vuosisatojen ajan lukemattomat joukot ovat
tehneet pyhiinvaellusmatkojansa. Ei kukaan saattanut aavistaa, mitä
suuria saavutuksia tulevaisuus toisi helmassaan.

Turistille, joka on katsellut Ateenan akropolista, on Rooman keskus
ja muistorikkain paikka, Forum, jossakin määrin pettymys. Kuinka
köyhältä, kuinka harmaalta se vaikuttaakaan. Mutta niinpä tällä
muistorikkaalla paikalla ei olekaan Akropoliin hallitsevaa asemaa,
sen muistomerkit eivät kuvastu kohti sinertävää merta eivätkä ole
pystytetyt läpinäkyvään eetteriin. Raunioitten kauneusarvo Rooman
Forumilla ei luo tunnelmaa maailman muistorikkaimmalle torille, sen tuo
henkäys menneitten vuosisatojen kunniasta. Mitä merkillisiä puheita
sillä torilla on pidettykään ja mitä merkillisiä päätöksiä tehty aina
Rooman kuninkaiden taruajalta suuren germaanilaisen kansainvaelluksen
aiheuttamaan maailmanvaltakunnan perikatoon asti! Tällä torilla kaikui
ankaran Caton ääni jännittyneenä kuuntelevan kansan korviin, siellä
pitivät Gracchus-veljekset tuliset puheensa, siellä antoi Cicero
kaunopuheisuutensa virran juosta, siellä puhui Julius Cæsar ylpeät
sanansa, ja maailmaa hallitseva keisari teki sieltäkäsin julistuksensa
tiettäväksi. Tällä torilla vuoti Verginian veri isän antamasta
tikariniskusta, ja tällä torilla tuhosivat liekit murhaajien raateleman
Cæsarin ruumiin. Täällä kuljetettiin lugurthaa, aavikkojen kuningasta,
kahleissa triumfaattorin vaunujen edellä, ja saman kohtalon sai täällä
osakseen gallialaisten vapauden urhoollinen puolustaja Vercingetorix ja
Tusnelda, jalon germaani Arminiuksen uskollinen puoliso. Täällä ovat
käyskennelleet kerran ympäriinsä runoilijat Vergilius, Horatius ja
Ovidius.[162]

Mutta siihen aikaan, jolloin Ateena Perikleen vallitessa vietti
ihanimman kukoistuksensa aikaa, Rooma oli vielä suuri talonpoikaiskylä,
täynnä olkikattoja, kylä, jossa ei ollut ainoatakaan kotimaista
taiteilijaa tai kirjailijaa. Vielä 300-sataluvun puolivälissä
Rooma pohjoisempien rikkaitten etruskilaisten kaupunkien ja etelän
kreikkalaisten kaupunkien rinnalla jäi ratkaisevasti varjoon.
Kreikkalaisiltahan oli roomalaisiin verraten etumatkaa lähes kokonainen
vuosituhat.

       *       *       *       *       *

Maanviljelys oli verrattomasti tärkein elinkeino vanhassa Roomassa.
Latinalainen sana _cultúra_ merkitsee oikeastaan »maanviljelys». Mutta
jo roomalaiset itsekin ajan kuluessa huomasivat, että siirtyminen
paimentolaiselämästä kyläasutukseen ja maanviljelykseen ei muuta kansaa
kulttuurikansaksi. Se suo vain edellytykset korkeamman laatuiselle
sivistykselle. »Vasta kaupungit kykenevät luomaan kulttuurin», sanoo
eräs myöhäisroomalainen kirjailija.[163]

Kaupungit saavat kiittää kauppaa ja käsityötä synnystään. Täytyihän
talonpojan myydä viljansa, viininsä, karjansa ja muut tuotteensa
saadakseen toisia välttämättömyystavaroita. Mitään varsinaista
kauppiassäätyä Roomassa ei kuitenkaan ollut vielä olemassa. Kotimainen
kauppa oli suurimmalla osallaan vaihtokauppaa, ja ulkomaista kauppaa
harjoittivat suurtilanomistajat itse, jotka yksin kykenivät rakentamaan
aluksia ja lastaamaan ne viljalla, rakennusaineilla ja muilla
tuotteilla sekä myöskin orjilla. Suuret maanomistajat olivat samalla
kertaa liikemiehiä ja kapitalisteja. Voimaperäisempi kaupallinen
elämä ei kuitenkaan voinut kehittyä toimeenpanematta varsinaista
työnjakoa ja kantokykyistä teollisuuspohjaa, ilman teollisuutta,
joka tuotti vientitavaraa. Mutta Roomassa ei käsiteollisuus kyennyt
koskaan kohoamaan suurteollisuuden eikä taidekäsityön tasolle.
Rooma oli tosin huomattava kauppakaupunki, mutta vain latinalaista
mittapuuta käyttäen. Tosinhan kaupunki oli koko Latiumin tuotteiden
varsinainen keräyspaikka- ja suurenpuoleisen tarvikemäärän jakelija,
jotka osaksi valmistettiin itsessään Roomassa, osaksi tuotiin sinne,
pääasiallisesti Suur-Kreikasta, Sisiliasta, Kreikasta ja Karthagosta;
mutta perimmältään Rooma ei suinkaan ollut kauppakaupunki, kuten esim.
Tarentum tahi etruskilainen Caere, vaan se oli ja pysyi kauan vain
maataviljelevän maan keskipisteenä.

       *       *       *       *       *

Roomalainen ymmärsi siihen aikaan kaupunkinsa ja maansa talonpojan
näkökannalta; ja mitäpähän muuta olivatkaan hänen valloitussotansa
kuin talonkauppoja suuressa mittakaavassa, vaikka maksuvälineenä
käytettiinkin verta rahojen asemesta! Voitettujen täytyi joko
täydellisesti mukautua roomalaiseen taionpoikaisväestöön tahi heidän
täytyi luopua suurehkosta osasta peltomaitaan, tavallisesti kolmannesta
osasta, johon silloin aina rakennettiin roomalainen talonpoikaistalo.
»Monet kansat», Mommsen sanoo, »ovat voittaneet ja ryöstäneet kuten
roomalaiset, mutta ei mikään kansakunta ole kuten he otsansa hiessä
tehnyt asevoimin valloitettua maata omakseen ja aurankärjellä toisen
kerran vallannut maata, minkä keihäs kerran oli kukistanut. Mitä sota
antaa, sen se myös voi ottaa, mutta ei sitä valtausta, jonka kyntäjä
tekee. Tosiasia on, että roomalaiset tietysti ovat joutuneet tappiolle
monessa taistelussa, mutta tuskin koskaan heidän on tarvinnut luopua
roomalaisesta maasta. Siitä he saavat kiiltää talonpojan sitkeää
turpeeseen kiintymistä. Peltomaan omistuksessa ja isännyydessä on
miehen ja valtion voima. Rooman suuruus on rakennettu kansalaisten
maanomistuksen ja maalaisväestön yhdenlaatuisuuden lujalle perustalle.»

       *       *       *       *       *

Kunnioitus, jota roomalaiset tunsivat rauhallista työtä kohtaan,
aiheutti yhtä suuressa määrin kuin heidän voimakas valtiotunteensa
sen, että heistä tuli ei ainoastaan Italian, vaan maailman valtiaita.
Vapaa maanomistaja itse auran takana — siinä kuva elämästä, jota
sparttalaisista ei voitaisi ajatellakaan, vaikkakin roomalaiset heitä
monessa suhteessa muistuttavatkin. Mutta sparttalaisista ei voinutkaan
koskaan tulla kulttuurin edistäjiä, eivätkä he koskaan kyenneet
pysyväisesti alistamaan toisia kansoja valtansa alle.

       *       *       *       *       *

Roomalaisen yhteiskuntaelämän toinen valoisa puoli sparttalaiseen
yhteiskuntaelämään verraten on, että huolimatta suurista vaatimuksista,
joita yhteiskunta yksityiselle asetti, kukin kumminkin sai olla
_yksilö_ ja _ihminen_, eikä vain mehiläinen mehiläiskeossa; ja
sen ankaran kasvatuksen, jonka Rooman nuoriso sai, sen se sai
kodissaan. Roomassa kunnioitettiin _perhe-elämää_. Roomalaisessa
avioliittokaavassa oli kaunis sisällys: »Missä sinä olet, siellä
minäkin tahdon olla.» Perheen emännät, »matroonat», olivat
kunnioitetussa asemassa, eikä heillä ollut haaremipakkoa, mihin Ateenan
naiset oli alistettu. Ja Roomassa ei katkaistu, kuten Spartassa,
tunteettomasti lasten ja vanhempien välistä suhdetta. Roomassa isä ja
poika olivat kuten veljespari. Poika poistui tuskin koskaan isänsä
rinnalta. Hän oli isänsä mukana sekä työssä pellolla että myöskin
juhlissa ja vieraspidoissa ja kansankokouksissa. Senaattorien pojat
seurasivat isiään vanhainneuvostoon ja salin sisäänkäytävän suulla
kuuntelivat niiden viisaiden miesten sanoja, joiden tuoleilla he itse
kerran tulisivat istumaan.

Mutta isän ja pojan välinen toveruus ei kärsinyt pilailua — ei ainakaan
pojan puolelta. Roomalaisella perheenisällä oli nimittäin mahtava
valta. Hänellä oli rajoittamaton oikeus käyttää kotikuria. Saattoipa
hän myydä vaimonsa ja lapsensa orjiksi vieläpä surmata heidät, ilman
että hänen tarvitsi vastata siitä maalliselle tuomioistuimelle. Vain
jumalille hän oli vastuunalainen sellaisista teoista.

Vielä sittenkin, kun pojilla jo oli oma perhe tahi he olivat päässeet
korkeimpiin valtion virkoihin, he olivat isän vallan alaisia.
Merkillinen todiste tässä suhteessa on kertomus _Spúrius Cassiuksesta_.
Ollessaan konsulina vuonna 485 hän oli esittänyt peltomaan ja viljan
jakamista köyhimmille. Täten hän herätti epäluuloja, että hänellä
oli aikeita villitä kansaa, ja niin pian kuin hänen konsuliaikansa
oli loppunut, häntä syytettiin siitä. Erään tarinan mukaan asia
lykättiin hänen isälleen, joka isänvaltansa nojalla tutkisteli poikaa
ja tuomitsi hänet kuolemaan. Vaikka Spurius Cassius oli ollut kolme
kertaa konsulina ja viettänyt triumfeja ja vaikka hän oli naimisissa ja
hänellä oli useita lapsia, hän oli isänsä vallan ja holhouksen alainen.

Vielä aikana, jota voidaan tarkastella historian täydessä
valaistuksessa, voi sattua, että roomalainen isänvaltansa nojalla
esiintyi poikaansa vastaan, joka oli kansantribuuni, sillä perusteella,
että »poikanen» esitti liiaksi kansanmielisiä ja isäukon mielestä
vahingollisia lakeja. Isä vaiensi yksinkertaisesti pojan käskien hänen
jättämään puhujanpaikan ja seuraamaan häntä kotiin. Eikä ainoakaan ääni
uskaltanut nousta tällaista isällisen oikeuden ilmaisua vastaan.

Roomalaisen yhteiskunnan oinaan olemukseen kuului, Mommsen sanoo,
»että pojan tuli pelätä isää, kansalaisen esivaltaa ja kaikkien
pelätä jumalia.» Perheenisän vallan rajoja tuntematon kehitys, joka
näin ilmenee roomalaisessa perheoikeudessa, on täysin vierasta
kreikkalaiselle käsitykselle, mutta muistuttaa suuresti germaanilaista.
Vanhojen pohjoismaalaisten keskuudessa kuitenkin samalla kertaa oltiin
sisimmässään tyytyväisiä, kun poika uskalsi osoittaa jäykkäniskaisuutta
ja itsekkyyttä.[164]

Tuntuukin siltä, että Rooman suuruuden hinta oli kallis, joskaan ei
_niin_ kallis, kuin minkä Spartan valta-asema maksoi. Molemmissa
tapauksissa uhrattiin valtion edun takia liian paljon sitä vapautta
ja luonnollista elämäniloa, joka tuo onnea elämän keväässä ja luo
hohdettaan myöskin vanhuuden päivien ylle. Kuinka paljoa onnellisempi
olikaan ateenalainen ja joonialainen nuoriso ja kuinka kohottavasti
vapaus vaikuttikaan yksilölliseen lahjakkaisuuteen näiden keskuudessa!»

Rooman valtio perustui siis perheeseen. Lähinnä perheitten yläpuolella
olivat _suvut_, joita pitivät koossa perintöedut ja yhteinen
sukupalvelus. Tämän yhteenkuuluvaisuuden ilmaisumuoto oli myöskin
yhteinen sukunimi. Syyllä voi sanoa Rooman historian olevan sen
suursukujen historiaa, ja sukutarinat ovat suureksi osaksi olleet niitä
lähteitä, joista Rooman omat historioitsijat ovat ammentaneet. Mutta
tietysti nämä lähteet ovat samentuneet kunkin suvun pyrkimyksestä
kaunistella omaansa ja maansa historiaa.

Jokaisen kuolemantapauksen yhteydessä, joka sattui jonkin vanhan
historiallisen suvun keskuudessa, roomalaiset saivat havainto-opetusta
historiastaan. Kuolleet suurmiehet nousivat silloin ylös haudoistaan.
Kreikkalainen historioitsija Polybios, joka itse kauan aikaa eli
Roomassa[165], kertoo silminnäkijän välittömyydellä samalla kertaa
naiiveista ja vaikuttavista näytelmistä, joita tällaisissa tapauksissa
pantiin toimeen. Silloin otetaan — hän sanoo — esille ne kuuluisain
esi-isien vahanaamiot, joita säilytetään talon huoneissa ja »pannaan
ne sellaisten miesten kasvoille, jotka pituudeltaan ja vartaloltaan
muistuttavat mahdollisimman, paljon vainajia. Nämä miehet pukeutuvat
sitäpaitsi vastaavaan pukuun: purppurapäärmeiseen togaan, jos kuollut
on ollut konsuli tai preetori[166], kokonaan purppuranväriseen togaan,
jos hän on ollut sensori[167], mutta jos hän on viettänyt triumfin tai
suorittanut jonkin suuren urotyön, silloin pukeudutaan kultaompeleiseen
pukuun. Nämä miehet, jotka esittävät suvun esi-isiä, seuraavat lähinnä
ruumisvaunuja, mutta heidän vitsakimppujaan ja kirveitään kannetaan
ruumisvaunujen edellä.»

Ruumissaatto soluu ensiksi Forumille. Kun sinne on saavuttu, istuutuvat
kaikki, jotka esittävät esi-isien osia, norsunluutuoleille. »Kauniimpaa
näytelmää», Polybios sanoo, »kunnianhaluinen ja jalosti ajatteleva
nuorukainen voi tuskin nähdä. Sillä kehenkä ei tekisi haihtumatonta
vaikutusta se, että saa nähdä kuvia kuolleista miehistä, jotka olivat
suuresti kunnioitettuja urhoollisuutensa ja kelvollisuutensa vuoksi,
nähdä heidät kaikki, ikäänkuin he vielä olisivat olemassa elävässä
elämässä?»

Forumilla nousee puhujanpaikalle vainajan poika tahi joku muu läheinen
sukulainen, joka »puhuu kuolleen hyveistä ja niistä kiitettävistä
teoista, joita hän on suorittanut elämänsä aikana. Puheen vaikutuksesta
kuulijat joutuvat sellaiseen tunnelmaan, että kuolemantapaus ei
näytä ainoastaan surevaa sukua, vaan koko Rooman kansaa kohtaavalta
tappiolta. Sen jälkeen puhuja siirtyy ylistämään esi-isiänsä, alkaen
vanhimman läsnäolevan elämänkulkua ja urotöitä kuvailemalla. Tällä
tavoin verestyy jalojen miesten urotöiden maine alituisesti, niiden
maine, jotka ovat jotakin suurta suorittaneet, tulee ikuistetuksi, ja
niiden miesten nimet, jotka ovat olleet isänmaan hyväntekijöitä, ei
haihdu koskaan kansan mielestä. Mutta merkityksellisintä on kuitenkin,
että nuoret innostuvat uhrautumaan ja kärsimään valtion puolesta ja
koettamaan saavuttaa sankarin mainetta.»

       *       *       *       *       *

Että kahden, olemukseltaan niin erilaisen kansan kuin roomalaisten ja
helleenien — ajattelemme tässä etupäässä ateenalaisia ja joonialaisia
— yhteiskuntaelämässä ja _uskonnossa_ ilmenee suuria eroavaisuuksia,
on ilman muuta selvää. Roomalaisten uskonnossa on epäämättömän selviä
merkkejä siitä, että se on ollut alkujaan aito talonpoikaisuskonto,
joka on syntynyt niistä tarpeista, toiveista ja toivomuksista, jotka
ilmenevät sellaisen suvun keskuudessa, joka otsansa hiessä tekee työtä
hankkiakseen leipää itselleen ja omaisilleen. Sellaiselle kansalle
ovat ennen kaikkea koti ja kotiliesi pyhiä. Jokaisella kodilla oli
kotijumalansa: penaatit. Kotilieden tulta palvottiin Vesta-jumalattaren
vertauskuvana ja kotia esitti vertauskuvallisesti ovi, joka johtaa
taloon. Oven vertauskuva on _Iānus_, roomalaisille ominainen
kaksikasvoinen jumala, jonka synnyn selittää se yksinkertainen
tosiasia, että ovi ikäänkuin katsoo sekä sisäänpäin huoneeseen, että
ulospäin maailmaan. Niin yksinkertainen oli se mielikuvitus, joka
loi roomalaisen jumalankuvan. Roomalaisten jumalaistarustossa ei
muutoin yleensä ole lainkaan tilaa mielikuvitukselle. Jumalansa ja
jumalattarensa he ovat kerta kaikkiaan lainanneet kreikkalaisilta,
jotka etruskien jälkeen olivat roomalaisten oppimestareita kaikilla
kulttuurin eri aloilla. Kreikkalaisilta roomalaiset ovat saaneet
kirjoitustaidon, heiltä he ovat oppineet taidekäsityön ja teollisuuden
eri lajeja, ja kreikkalainen kirjallisuus ja taide ovat olleet
myöskin roomalaisen kirjallisuuden ja taiteen — säännöllisesti
saavuttamattomina — esikuvina. Kreikkalaisten jumalat ja jumalattaret
he myöskin kuten sanottu, ovat lainanneet — ja muodostelleet matalain
_hyötynäkökohtiensa_ mukaisesti.

Kuinka suunnattoman paljon alhaisempaa onkaan senvuoksi roomalainen
jumalaistarusto kuin kreikkalainen, jollaisena se oli kehityksensä
huipulla ollessaan! Helleenien jumalmaailma on aikansa lahjakkaimpien
henkien luoma — roomalaisten on kaavailtu suuren, turpeeseen
sidotun joukon tarpeen mukaiseksi. »Maatalous ja liikekeinottelu
olivat juurtuneet liian syvälle roomalaisen olemukseen, ollakseen
tunkeutumatta myöskin tämän olemuksen mukaiseen jumalan kuvaan, sen
sisimpään ytimeen», sanoo Mommsen. Hyviä satoja ja hyviä afäärejä
— niitä roomalainen rukoili jumaliltaan. Vastapalvelukseksi hän
sitoutui äärimmäisen tarkasti noudattamaan kaikkia seremonioita,
joita jumalvoimat häneltä vaativat. »_Relígio_» merkitsee
oikeastaan, kuvaavaa kylläkin, »sidottuneisuus». Latinalaisen sanan
alkuperäinen merkitys on kaikkea muuta kuin mystillisen harras;
päinvastoin se on lainopillinen. Jumalanpalvelusmenojen määräykset
roomalainen suoritti samalla täsmällisyydellä, jolla hän täytti
kauppa-asiakirjasitoumuksensa. Hän teki jumaliensa kanssa samantapaisen
sopimuksen, kuin lainanpyytäjä kapitalistin kanssa, »ja hän lähestyi
jumaliaan», Mommsen sanoo, »melkein, samanlaisella tuskaisella
ujoudella, millä velallinen lähestyy mahtavaa velkojaansa.» Mutta
hänen jumalanpelkonsa ei estänyt häntä yhdestä ja toisesta viekkaasta
kokeesta saada näennäisillä hurskauden osoituksilla vaarallinen
herra hyvälle tuulelle ja houkutella hänet antautumaan erinäisiin
liikekeinotteluihin mukaan. Salainen ajatus tällöin, kuten aina, oli:
»Do, ut des.»[168]

Niin kauan kuin roomalaisten täytyi ase kädessä taistella
olemassaolonsa puolesta vihamielisiä naapurikansoja vastaan, näyttää
keihästä heittävä Mars olleen ylin jumalien, joukossa. Hänessä
nähtiin suojelija, joka löi vihollisen ja suojeli sekä kansaa
että karjalaumoja. Mutta vähitellen hän sai yhä enemmän väistyä
Iuppiterin[169] tieltä. Juppiterin temppeli Capitoliumilla muodostui
koko Rooman valtakunnan uskonnolliseksi keskipisteeksi. Capitoliumin
Iuppiter, »parhain ja suurin», kuten häntä kutsuttiin, oli kuvattu
valtikka toisessa ja ukonvaaja toisessa kädessä. _Minérvalla_ ja
_Iūnolla_ oli kummallakin sivuhuoneessa kuvapatsaansa. Täällä valtion
korkeimmat virkamiehet alkoivat aina toimintansa juhlallisella uhrilla.
Täällä laski triumfia viettävä sotapäällikkö jumalan syliin laakerin,
jota hän triumfin aikana oli kantanut kädessään, ja toimitti sen
kiitosuhrin, jonka hän oli sodan alussa luvannut.

Suuruudestaan huolimatta tämä temppeli ei ollut kuitenkaan suinkaan
loistorakennus, joka olisi Parthenoniin verrattavissa. Se oli tehty
rumasta tulivuoriperäisestä karstakivestä ja päällystetty marmoriseolla
ja polttosavella. Itse jumalankuvatkin olivat polttosavea.[170]

       *       *       *       *       *

Roomalaisten uskonnon lainopillisen kuivasta laadusta johtuu, että
se oli mitä vähimmässä määrin omiaan innostamaan taiteilijoita ja
runoilijoita. Roomalainen _aavisti_ vain jumaluuden; hän ei _nähnyt_
sitä. Hänestä olivat jumalat aina salaperäisiä henkiolentoja, joilla
ei ollut ihmisenmuotoista ruumista eikä inhimillisiä tunteita. Hänen
uskonnollisessa maailmassaan oli vain »voimia», jotka hallitsivat ja
mellastivat. Mitä me sanomme luonnonlaeiksi, ne olivat roomalaisesta
jumalvoimia, jotka eivät seuranneet muita lakeja kuin omaa tahtoaan
ja oikkujaan tai niitä lakeja, jotka korkeammat voimat kuin he itse,
olivat heille säätäneet. »Roomalaisen käsityksen mukaan», sanoo eräs
tämän alan ammattimies, »ihminen ei itse toimi. Ei rakennusmestari
itse rakenna taloa, ei sotapäällikkö saa voittoa, ei keihäs
surmaa — toimivana on _jumalvoima_, joka on ottanut asunnokseen
rakennusmestarin, _jumalvoima_, joka toimii sotapäällikön kautta
ja hallitsee vihollisen jumalia, ja keihäs on vain ulkonainen ja
epäoleellinen merkki voimien kamppailusta, joka vie toisen kuolemaan ja
toisen voittoon. Ilmiöiden tältä kannalta arvosteleminen on vanhempaa
kuin logiikka, mutta on kauan ollut logiikkaa elinvoimaisempi eikä ole
koskaan täydellisesti lakannut, ei Roomassa, eikä missään muuallakaan,
ei edes meidän valistuneella ajallamme.»

Jokaista elämän tilannetta varten roomalaiset loivat itselleen
erikoisen jumalan. Heidän jumalmaailmansa tuli niin runsaasti
kansoitetuksi, ylikansoitetuksikin, että historioitsija Polybias voi
sanoa: »Roomalaiset ovat uskonnollisempia kuin jumalat itse.»

Kreikkalaisten jumalat ja jumalattaret olivat niin lähellä ihmisiä,
että heillä oli näiden kaikki heikkoudet — roomalaiset jumal-voimat
hallitsivat ihmisten tekoja, mutta eivät koskaan ottaneet osaa heidän
kärsimyksiinsä. »Taide ja kaunokirjallisuus menettävät, mutta moraali
voittaa siitä», sanoo Duruy aito gallialaisella henkevyydellä.
»Roomalainen Olympos ei säteile elämää, valoa ja kauneutta. Sen jumalat
ovat synkkiä voimia, ilman ääriviivoja ja piirteitä, mutta ne ovat
hyödyllisiä — sille, joka asianmukaisesti täyttää velvollisuutensa
niitä kohtaan.»

Kreikkalaisten jumalat istutettiin tosin uudelleen roomalaiseen
maaperään, mutta ne eivät koskaan juurtuneet kansan mieleen, eivät
koskaan tunkeutuneet sen sisimpään sielunelämään. Taiteellisessa
suhteessa köyhempää, kuin mitä saatiin aikaan Latiumissa siihen
aikaan, jolloin tämä maa alkoi esiintyä maailmanhistoriassa, tavataan
tuskin minkään muun kuin täydellisesti sivistymättömäin kansojen
keskuudessa. Roomalaisilta puuttui täydellisesti se kauneustajunta,
joka antoi helleeneille sen ihannemaailman, jossa kaikki se, minkä
todellisuus heiltä kielsi, oli heille suotu. Kreikkalaisilla oli tarve
pukea uskonnolliset tunteensa ja ajatuksensa ihmismuotoon, ja heidän
jumalhahmonsa innostuttivat sekä kuvaavaa että runoilevaa taidetta.
Roomassa on sitävastoin kaksikasvoinen Ianus ainoa jumalankuva,
jonka kotimainen jumalaistarusto on itsestään kyennyt luomaan. Tätä
korkeammalle se ei ole omin voimin päässyt.

Helleeneiltä puuttui roomalaisten kyky saavuttaa poliittista tietä
valtiollinen yhtenäisyys. Oikeastaan vain taide ja kauneudenpalvonta
voi saada heidät tuntemaan itsensä _yhdeksi_ kansaksi! Vain sellaiset
henkiset arvot kuin Homeroksen laulut, Euripideen tragediat ja
olympialaiset kisat kykenivät pitämään Hellaan koossa.


Kirjallisuutta:

Hugo Bergstedt, Huvuddragen av grekernas och romarnes mytologi.

S. Eilrem, Opferritus und Voropfer der Griechen und Römer.

W. Warde Fowler, The religious experience of the roman people.

Albert Grenier, Le genie romain dans la religion, la pensée et l'art.
(Laaja kirjallisuusluettelo.)

Y. Toutain, Les cultes paíens dans l'empire romain.

Georg Wissowa, Religion und Kultur der Römer.




ROOMAN HISTORIAA TARUN JA TIETEEN VALOSSA.


Ei millään kansalla koko maailmassa ole niin rikasta ja kuvaavaa
historiaa vanhimmista kohtaloistaan kuin roomalaisilla. Mutta on
kyseenalaista, vastaako totuusnäkökannalta laatu runsautta.

Taruja Rooman vanhimmasta historiasta täytyy, kuten kaikkea, mikä on
vanhaa perimätietoa, katsella arvostelevin silmin. Ankaruus, jolla
tiede käsittelee tarua, kasvaa ajasta aikaan. Yleensä on kai niin,
että arvostelun lapsuusvuodet tai paremmin sanoen sen varhaisin
nuoruus ovat kuvaavia näytteitä liioitellun ankarasta arvostelusta.
Mutta liioittelut tulevat tavallisesti vähitellen kumotuiksi
muinaistieteellisten tai muiden löytöjen kautta, jotka antavat ainakin
jonkinmoisen uskottavuuden tarulle, joka on aikaisemmin selitetty
pelkäksi kansan mielikuvituksen tuotteeksi. Merkillisimmät esimerkit
tässä suhteessa ovat Evansin Kreetassa tekemät löydöt ja Schliemannin
suorittamat kaivaukset ja löydöt vanhan Troian seuduilla, jonka
kaupungin olemassaolon tieteellinen kritiikki aikaisemmin oli siirtänyt
kokonaan runojen maailmaan.

Jossakin määrin Rooman muinaishistorian laita on sama. Yhteen aikaan
oli tapana kohauttaa olkapäitä poikkeuksetta kaikelle, mitä roomalaiset
ja kreikkalaiset historioitsijat, pätevimmätkin, kertoivat roomalaisten
vanhimmista vaiheista. Tiedettiinhän, että monelta vuosisadalta
roomalaisilla oli kansansa historiasta olemassa vain suullinen
perimätieto. Aakkoset joutuivat nimittäin kaikkein aikaisintaan
6:nnella vuosisadalla kreikkalaisten välityksellä roomalaisille. Sitten
viipyi vielä vuosisatoja, ennenkuin kirjoitustaito oli yleisemmin
levinnyt tämän kansan keskuuteen, ja vasta hyvin myöhään käytettiin
sitä _historiallisten_ tapausten muistiinmerkitsemiseen.

Vielä viime vuosisatain vaihteessa eräs hyvin tunnettu italialainen
historioitsija puolusti sitä kantaa, että ikuinen kaupunki ei ole
voinut syntyä ennenkuin, noin 450 e.Kr. Tuskin tämä uskonkappale oli
julistettu ja yksi ja toinen sen omaksunut, kun jo kivet alkoivat
puhua sitä vastaan. Maa avautuu, ja eräs kivi kunnianarvoisin
vanhoin kirjoituksin nousee ylös ja todistaa, että Rooman historia
on useita vuosisatoja vanhempi. Rooman Forumilla, sen syvimmässä
kulttuurikerrostumassa tehtiin löytö. Hakattujen kirjaimien muoto
ja toiset muinaisesineet, jotka löydettiin samalla kertaa kuin
merkillinen kivikin, osoittavat, että kirjoitus on peräisin Rooman
kuningasajalta tai ainakin tasavallan kaikkein ensimmäisiltä vuosilta.
Kivi on murskaantunut ja kirjoitus senvuoksi epätäydellinen, mutta
voi kuitenkin pitää varmana, että teksti käsittelee uskonnollisia
seremonioita ja laitoksia.

Löytö on sitä arvokkaampi, koska paitsi tätä kiveä on olemassa
vain muutamia sangen merkityksettömiä palasia roomalaisista
alkuperäisistä piirtokirjoituksista vanhemmalta ajalta kuin noin
vuodelta 300 e.Kr. Useimmat tätä vuotta lähimmältä ajalta olevat
löydöt ovat hautakirjoituksia.[171] Yhteenvetona niiden sisällöstä
saamme jonkinlaisen, joskin vähäisen valaistuksen tavoista ja
elinsuhteista muinaisessa Roomassa. Niiden suurin arvo on kumminkin
siinä, että ne suovat meidän luoda silmäyksen keskitason roomalaisten
elämänkatsomukseen, sellaisena kuin se esiintyy elämän suureen
arvoitukseen nähden. Mutta etruskilaisten hautalöytöjen rinnalla
roomalaiset ovat vähäpätöisiä.

Tasavallan historian toisten ensikäden lähteitten joukossa on
senaatinpäätöksillä huomattava sijansa. Ne merkittiin muistiin ja ovat
olleet lähteinä Liviuksen ja toistenkin muinaisten historioitsijani
Rooman historian kuvauksille.[172]

Rooman vanhimmat historialliset kirjaanpanot ovat n.s. annaalit,
vuosikirjat: lyhyet julkiset merkinnät huomattavista tapauksista
vuosi vuodelta olevin ilmoituksin, kutka olivat konsuleina kunakin
vuotena. Näiden kronikoiden pitäisi alkaa vuodelta 510 tai 509 e.Kr.
Niitä on vanhin tunnettu roomalainen historioitsija _Fābius Pictor_
käyttänyt hyväkseen. Noin vuonna 200 e.Kr. hän alkoi kirjoittaa
puunilaissotien historiaa ja varusti kuvauksensa vuosikirjoin tapaan
laaditulla lyhyellä johdannolla edellisen ajan historiasta. Tämä osa
hänen esitystään tavataan enemmän tai vähemmän muuttumattomana jälleen
myöhemmän muinaisajan historioitsijain teoksissa.[173]

Roomassa, kuten Hellaassakin, on siis kaivajan lapio näyttäytynyt
varmimmaksi välineeksi, kun on ollut kysymyksessä erottaa
perimätiedossa todellisuus mielikuvituksesta.[174] Kunnia
tieteellisten kaivausten alkamisesta Rooman Forumilla lankeaa samalle
yleismaailmalliselle nerolle, joka teki aloitteen loihtia esiin
kuolleista egyptiläisten loistava muinaisajan historia. Edellisen
vuosisadan alussa, siihen aikaan, jolloin Napoleon hallitsi myöskin
Italiaa, muinaistieteilijät alkoivat muokkaustyönsä niiden sora- ja
sirpalekasain keskellä, jotka olivat kerääntyneet muistorikkaalle
paikalle, joissakin kohdin yhdeksänkin metrin korkeudelta.[175]
Napoleonin ajan jälkeen lyö lepäsi aina 1870-luvulle asti, jolloin
Italian yhdistyminen Rooma pääkaupunkina synnytti lämpimän harrastuksen
myöskin ikuisen kaupungin muinaishistoriaa kohtaan. Schliemannin
menestys Troiassa, Mykenessä ja Tirynsissä houkutteli myöskin
kilpailuun roomalaisella maaperällä.

Nyt kaivettiin päivänvaloon toisen kuuluisan Rooman rakennuksen rauniot
toisensa jälkeen, sellaisina kuin nyt voimme katsella niitä Rooman
Forumilla: Tituksen kaari, Saturnuksen temppeli, Vestan temppeli[176]
ja Vestan neitsyeitten asunto. Ei ainoakaan Forumin rakennus nykyisessä
kunnossaan ole kuitenkaan peräisin tasavallan ajalta. Ja valitettavasti
ne on saatu esiin surullisen pirstotussa kunnossa. Tähän ovat vikapäät
suurelta osalta gallialaiset, jotka polttivat ja rikkoivat kaikki,
mitä vain voivat hävittää. Kaikki todistuskappaleet Rooman vanhimmasta
historiasta tulivat näin hävitetyiksi korvaamattomaksi tappioksi
historialle.[177] Mutta useat vanhat karstakivitemppelit ovat myöskin
hävinneet siten, että enemmän loistoa rakastava Rooman sukukunta
keisariajalla rakensi ne uudelleen marmorista.






ROOMAN SANKARI- JA SUURUUSAIKA




Rooman hävitys, jonka gallialaiset panivat toimeen, oli kovin
koettelemus, mitä »ikuinen kaupunki» siihen asti oli kokenut. Mutta
tämänkin voimainkoetuksen roomalaishenki kesti taittumatta. Päinvastoin
se selviytyi terästyneenä tulikasteesta. Kansakunnat, joille on
määrätty suuri tulevaisuus, eivät muserru koettelemuksista, vaan
päinvastoin karaistuvat.

Myöskin roomalaisten naapureille ja vihollisille oli gallialaisten
hyökkäys ollut vaikea vitsaus. Nekin olivat menettäneet paljon väkeä
ja omaisuutta, mutta ne eivät kestäneet koettelemusta yhtä loistavasti
kuin kansa, jonka pääkaupunki oli muuttunut soraksi ja tuhaksi.
Erittäinkin ekvit näyttävät kokonaan masentuneen. Roomalaisia legioonia
elähdytti sitävastoin yksimielisyys ja kuri, joka tekee armeijan
voiman kaksinkertaiseksi. Tietysti kansakunta tarvitsi jonkin aikaa
tointuakseen kärsimästään onnettomuudesta, mutta lähinnä seuraavat
vuosikymmenet käytetään yhteiskunnan yhteensulautumisen edistämiseen,
joka tekee sen puolustuskykyisemmäksi kuin koskaan ennen. Puolivälissä
neljättä vuosisataa e.Kr. säätyriidat on pääasiallisesti taisteltu
loppuun, ja patriisit ja plebeijit kilpailevat toistensa kanssa
palvellakseen isänmaata ja uhrautuakseen sen hyväksi. Rooman sankari-
ja suuruusaika alkaa.




ROOMALAISET PÄÄSEVÄT KOKO NIEMIMAAN HERROIKSI.



ETRUSKIT JA LATINALAISET KUKISTETAAN.


Tarunomaisena aikana Rooma oli hiljaa, mutta varmasti kasvanut etenkin
_etruskien_ ja _latinalaisten_[178] kustannuksella. Kun säätyriidat
oli sovittu, roomalaisten valloitukset alkoivat edistyä reippaammassa
tahdissa, ja sekä etruskit että latinalaiset voitettiin perin pohjin.
Käännekohta etruskilaissodassa oli mahtavan _Vējin_, Latiumia vastassa
olevan rajalinnoituksen ja Rooman vaarallisimman kilpailijan,
valloitus. Satavuotinen kaksintaistelu näiden kilpailijain välillä
loppui vuonna 396 e.Kr., jolloin roomalaiset valloittivat ja hävittivät
kaupungin. Sen kukistuminen oli tuloksena yksitoistavuotisesta
piirityksestä, joka taruissa kasvoi ja sai jonkinlaisen uuden Troian
sodan mittasuhteet.

Pääottelu latinalaisten kanssa suoritettiin _Vesuviuksen juurella_
vuonna 340 e.Kr. Koska latinalaiset olivat kauan olleet roomalaisten
liittolaisia, he tunsivat hyvästi vastustajansa sotataidon. Suurin
varovaisuus oli siis tarpeen roomalaisten puolelta. Molemmat konsulit
kielsivät senvuoksi kuolemanrangaistuksen uhalla jokaista, olipa kuka
hyvänsä, antautumasta taisteluun taistelujärjestyksen ulkopuolella.
Vanhastaan oli nimittäin korkeimmalla päälliköllä valta mestauttaa
kuka tahansa armeijasta ja antaa raipparangaistus yhtä hyvin korkealle
päällikölle kuin alhaiselle sotamiehelle.

Konsulien käskyn rikkoi kuitenkin — ei sen merkityksettömämpi henkilö
kuin toisen konsulin, Manliuksen, oma poika. Nuorukainen oli lähetetty
ratsuosaston kanssa tiedustelemaan. Tiedustelumatkallaan hän sattui
kohtaamaan vihollisen vartioston, jonka päällikkö haastoi hänet
kaksintaisteluun. »Jos uskallat hyväksyä haasteen», latinalainen
sanoi, »olet näkevä, kuinka paljon meidän ratsuväkemme on roomalaista
parempi.» Nuori roomalainen tulistui eikä tahtonut joutua sen vaaran
alaiseksi, että häntä pidettäisiin pelkurina. Hän unohti isänsä käskyn
ja hyväksyi haasteen. Kaksintaistelu loppui siten, että hän surmasi
vastustajansa. Ylpeänä voitostaan hän palasi isänsä telttaan.

Manlius annatti torventoitotuksilla kokoontumismerkin koko
sotajoukolle. Rintaman edessä hän palkitsi poikansa voitonseppeleellä
hänen urhoollisuutensa vuoksi. Mutta sen jälkeen hän, kääntyen
nuorukaiseen päin, sanoi: »Titus Manlius, sinä olet saavuttanut voiton,
mutta sinä olet myöskin rikkonut käskyni ja siten höllentänyt kuria,
johon Rooman valtion olemassaolo perustuu. Sotakuri täytyy pitää
voimassa. Liktori, mene ja sido hänet paaluun!» Kauhusta äänettöminä
näkivät sotilaat nuorukaisen pään putoavan kirveen iskusta.

Sellainen oli roomalainen sotakuri. Kohta sen jälkeen tapahtui
ratkaiseva taistelu. Taistelun edellisenä yönä molemmat konsulit olivat
— Livius kertoo — yhtä aikaa nähneet unessa näöltään ja suuruudeltaan
yli-inhimillisen muotoisen ja juhlallisen miehen, joka ilmoitti heille
taistelun tuloksen. Toisessa taistelevassa sotajoukossa — mies oli
sanonut — oli yksi päälliköistä vihitty kuolonjumalille ja äiti maalle,
mutta vastakkaisella puolella odotti sama kohtalo koko sotajoukkoa. Sen
ylipäällikön kansalle, joka vihkisi itsensä ja vihollisen sotajoukon
kuolemalle, tulisi siis voitto lankeamaan. Molemmat konsulit lupasivat
silloin toisilleen kättä lyöden, että se heistä, jonka johtama sivusta
ensiksi väistyisi vihollisen edessä, uhraisi itsensä Rooman kansan
puolesta.

Taistelussa Manlius johti oikeaa, hänen virkaveljensä _Dēcius_ vasenta
sivustaa. Alussa kävi taistelu tasaisesti, mutta jonkin ajan kuluttua
roomalaisten vasen sivusta alkoi perääntyä. Tällä ratkaisevalla
hetkellä Decius kutsutti Rooman valtion ylipapin vihkimään hänet
uhriksi legioonain puolesta. Ylipapin kehoituksesta Decius pukeutui
purppurapäärmeiseen konsulin togaan ja lausui kovalla äänellä sanat:
»Ianus, Iuppiter, isä Mars ja te muut jumalat, minä rukoilen teitä.
Antakaa Rooman kansalle voitto, mutta lyökää sen viholliset kauhulla
ja kuolemalla! Minä vihin vihollisjoukot ja samalla itseni manalan
jumalille ja äiti maalle.» Sen jälkeen hän heittäytyi juoksijansa
selkään ja syöksyi vihollisten keskeen.

»Kummankin armeijan silmissä», Livius kertoo, »näytti kuolemaan
vihitty paljoa ylevämmältä kuin ihmiseltä. Kauhu ja vavistus kulkivat
hänen kintereillään, minne hän ratsastikin. Latinalaiset pakenivat
hänen edessään kuin ruttotautisen tieltä, ja samalla hetkellä kuin
hän kaatui, he läksivät yhtenä miehenä pakoon.[179] Kiitos Dcciuksen
uhrautumisen ja Manliuksen rohkeuden ja neuvokkuuden roomalaiset
saavuttivat täydellisen voiton. Tuskin neljäsosa vihollisen
sotajoukosta pääsi elävänä pakoon.

Näin loppui merkillinen taistelu, jossa toinen konsuli oli uhrannut
poikansa, toinen itsensä valtion edun puolesta.

Latinalaissota leimahti tosin liekkiin uudelleen, mutta vihollisen
voima oli murtunut, ja parin vuoden jälkeen latinalaisten täytyi
alistua täydelleen roomalaisten valtiuteen, samoihin aikoihin,
jolloin Makedonian Philippos mursi kreikkalaisten itsenäisyyden.
Samanaikuisesti, mutta toisistaan riippumatta, latinalaiset ja
kreikkalaiset tulivat siis voitetuiksi ja pakotetuiksi yhtenäisen
valtiollisen johdon alaisiksi. Mutta Kreikassa tämä johto riippui
yhdestä ainoasta miehestä, joka milloin tahansa voi kuolla; Roomassa
sitävastoin oli valtiollinen johto monipäisen, mutta kuitenkin hyvästi
koossapysyvän senaatin käsissä. Kun nyt latinalaiset yhteiskunnat
oli liitettävä Rooman valtioon, ilmeni, että roomalaisilla oli
yhtä suurenmoinen _valtiotaito_ kuin aseellinen mahti. He olivat
itse vielä liian vähälukuisia voidakseen sulattaa itseensä niin
väkirikkaita uusia kansanaineksia. Oli senvuoksi tärkeää säilyttää
varsinaisille roomalaisille hallitseva asema; muuten voisivat vieraat
helposti tukahduttaa roomalaisen aineksen. Mutta toiselta puolen
piili tässä sama vaara kuin Spartan heloottipulmassa. Jos roomalaiset
pitäisivät voitettuja liian ankarassa alistetussa asemassa, voisivat
nämä vuorostaan pitää hallitsevaa kansaa yhteisenä vihollisenaan ja
liittoutua ensimmäisen sopivan tilaisuuden ilmetessä pudistaakseen
ikeen niskoiltaan. Täytyi siis estää voitettuja muodostamasta
tällaista yhteisrintamaa. Siinä mielessä roomalaiset eivät tehneet
sopimuksiaan latinalaisten vastaisesta asemasta tämän kansan kanssa
kokonaisuudessaan, vaan kunkin yksityisen kaupungin kanssa erikseen.
Ja tällöin vahvistettiin erilaiset ehdot eri yhteiskunnille. Muutamien
tarvitsi vain antaa määrätty luku joukko-osastoja roomalaisten sodassa
käytettäväksi, mutta saivat säilyttää täydellisen itsenäisyytensä
kaupunkinsa sisäisiin asioihin nähden. Heidän omat lakinsa ja
yhteiskuntahallintonsa saivat jäädä voimaan muuttumattomina. Kaikki
ulkopoliittiset kysymykset ratkaisivat sitävastoin luonnollisesti
roomalaiset.

Useimmat latinalaiset yhteiskunnat tulivat kuitenkin liitetyiksi
Rooman valtioon. Mutta tällöinkin oli eroavaisuutta olemassa, muutamat
kaupungit kun saivat täydelliset Rooman kansalaisoikeudet, toisten
asukkaat taas kansalaisoikeudet ilman valtiollista äänioikeutta tai
pääsyä valtion virkoihin. Ja nämä vähimmin suositut yhteiskunnat saivat
sen lisäksi eri asteisesti pitää yhteiskunnallisen itsenäisyytensä.
Tällä tavoin roomalaiset pitivät yllä voitettujen yhteiskuntien kesken
tarpeellista kateutta ja antoivat kouraantuntuvan esimerkin poliittisen
periaatteen: »_Divide et imperā_!» (Hajoita ja hallitse!) paikkansa
pitävyydestä.

Mutta, _roomalaisiksi_ latinalaiset muuttuivat pian kaikki tyynni
sielultaan ja mieleltään. Ansaitsihan toki kuulua voimakkaaseen ja
kunnioitettuun kansakuntaan, joka suojeli toista, rakensi toiselle
teitä ja joka sekä maalla että merellä turvasi kauppiaita ryöväreitä
vastaan. Tästedes roomalaiset sotivat myöskin toisten Italian kansojen
puolesta. Kun nämä olivat jättäneet miehistönsä Roomaan, voivat he
rauhassa viljellä sarkojaan tarvitsematta pelätä, että pimeänä yönä
ryövärijoukkue tunkeutuisi heidän alueelleen ja ryöstäisi heidän
vilja-aittansa ja karjakartanonsa, hävittäisi ja polttaisi ja raahaisi
mennessään naiset ja lapset orjuuteen. Rooman sotamerkkien ympärillä
suoritettu asevelvollisuus ei ollut rasitus näille sotaisille
kansanheimoille, erittäinkin kun heillä Rooman vahvoissa joukoissa
oli suuremmat mahdollisuudet saaliin saantiin kuin ennen omin päin
sotiessaan.

Suomalla hyvissä ajoin enemmän tai vähemmän täydelliset
kansalaisoikeudet niille kansoille, jotka joutuivat heidän valtansa
alaisiksi, roomalaiset osoittivat valtioviisautta, jota puuttui
ateenalaisilta ja sparttalaisilta. Ja hyödyllisellä hallituksellaan
he sovittivat sen, että olivat perustaneet valtansa väkivallalla ja
viekkaudella.



SUURET SAMNILAISSODAT.


Vaikeammin taivutettavissa kuin latinalaiset ja etruskit olivat
_samnilaiset_, »keski-italian sveitsiläiset»[180]. Tämä karaistunut
vuoristolaiskansa oli ainoa Italian monista heimoista, joka kykeni
kilpailemaan roomalaisten kanssa sotakuntoisuudessa.

Jos syrjäinen olisi ennakolta sanonut, mikä oli oleva tulos
lähestyvästä voimainmittelystä, ei varmasti olisi ollut monta,
jotka olisivat uskoneet roomalaisten voittoon. Tosiasiallisesti oli
samnilaisten valloittajaura ollut tähänasti suunnattomasti paljoa
loistavampi kuin roomalaisten. Mutta se, joka näki syvemmälle, oli pian
selvillä siitä, kumpi näistä valloista oli lujempi. Rooma oli koko ajan
suurentunut hitaasti, mutta varmasti, yhtenäisesti ja elimellisesti;
samnilaisilla ei ollut Rooman kaupungin tapaista kiinteää keskipistettä
ja sen seurauksena ei myöskään kiinteää ja voimastaan tietoista
johtoa. Itse isänmaakin pikemmin heikontui kuin vahvistui siitä,
että siirtolaisjoukot sen piiristä levittäytyivät yhä laajemmalle
alueelle. Samnilaiset sallivat kreikkalaisten yhteiskuntien säilyä
uusien rajojensa sisäpuolella, ja heidän omasta osuudestaan huolimatta
kehityksen tuloksena oli kaikkialla vain rotusekoitus. Samnilainen
heimo oli kyllä yhtä rohkea kuin roomalainenkin, mutta se oli hajallaan
kuten helleenit. Rooma oli sitävastoin lujasti koossapysyvä valtio,
joka hallitsi koko Latiumin sotavoimaa. Sen alamaiset voivat tietysti
nurista, mutta totella heidän täytyi.

Taistelun päämääränä ei roomalaisille ollut paljonkaan samnilaisten
vuorisen kotimaan, vaan sitä enemmän ihanan, erinomaisen viljavan
Campanian valtaaminen. Tämän maan tahtoivat sekä samnilaiset että
roomalaiset omistaa. Roomalainen historioitsija Florus[181] nimittää
tätä hymyilevää seutua »kauneimmaksi koko maanpiirissä» ja puhuu
ihastuksella siitä kukkakeväästä, joka kaksi kertaa vuodessa verhoo
maan. Niin viljavaa on Campanian tulivuoriperäinen musta multa, että
viljelijä voi saada vähintään kolme satoa vuodessa, ja itse jumalat
riitelevät tämän maan omistuksesta, hän sanoo.

Lopulta roomalaisten ja samnilaisten välinen taistelu laajeni
kysymykseksi siitä, kumpiko hallitsisi koko keski-Italiaa.

Useampia kertoja tilanne oli mitä arveluttavin roomalaisille. Kerran
samnilaisten taitava sotapäällikkö Pontius väärillä huhuilla houkutteli
roomalaisen sotajoukon ahtaaseen _Caudiumin solaksi_ sanottuun laaksoon
Samniumissa ja sulki sen sinne. Nyt oli vain kysymys siitä, kuinka
Pontius parhaiten voisi käyttää yliotettaan hyväkseen. Hän lähetti
sanansaattajan vanhan, viisaan isänsä luo kysymään neuvoa. Vastaus
kuului: »Anna kaikkien roomalaisten poistua vahingoittumattomina!»

Pontius ei voinut uskoa muuta, kuin että sanansaattaja oli kuullut
väärin, ja lähetti hänet senvuoksi uudelleen kysymään neuvoa.
Sanansaattaja palasi jälleen tuoden tällä kertaa vastauksen: »Tuhoa
roomalaiset viimeiseen mieheen asti!» Pontius joutui entistä enemmän
ymmälle. Hän alkoi uskoa, että isäukko oli tullut vanhuudenhöperöksi.
Varmuuden vuoksi hän pyysi isän itsensä saapumaan luoksensa. Vanhus
tuli ja selitti, että hänen ensimmäisen neuvonsa tarkoituksena oli
tavattomalla jalomielisyydellä saavuttaa ikuinen rauha ja ystävyys
Italian mahtavimman kansan kanssa. Mutta koska poika ei tahtonut
noudattaa sitä neuvoa, niin hänen täytyi seurata viimeistä ja käyttää
tilaisuutta hyväkseen perusteellisesti heikontaakseen roomalaiset.
Silloin saataisiin nimittäin elää useampi miesikä eteenpäin heiltä
rauhassa. »Kolmatta neuvoa en voi antaa», vanhus selitti.

Samnilaisten onnettomuudeksi Pontius ei seurannut kumpaakaan neuvoa,
vaan valitsi keskitien. Hän antoi roomalaisten pitää henkensä ja
sai näin aikaan rauhan heidän kanssansa, mutta hän tuotti heille
samalla kuolemattoman häpeän kuljetuttamalla voitetun sotajoukon
samnilaisten pilkan ja ivan esineenä »ikeen alitse». Rooman senaatti
kieltäytyi kuitenkin hyväksymästä näin häpeällistä sopimusta ja
rajoittui jättämään sopimuksesta vastuussa olevat viholliselle. Mutta
samnilaiset olivat kyllin jalomielisiä kieltäytyäkseen ottamasta heitä
vastaan. He eivät tahtoneet sellaista kostoa. Taistelua jatkettiin yhä
katkerammin, ja pian tuli samnilaisten vuoro käydä ikeen alitse. Sota
jatkui kuitenkin vielä monta vuotta johtuen siitä, että samnilaisten
onnistui koota kaikki kansat, jotka tunsivat olemassaolonsa
roomalaisten uhkaamaksi, liittoon yhteistä vihollista vastaan. Tähän
liittoon yhtyivät muiden muassa muinaiset veriviholliset etruskit ja
gallialaiset.

Mutta nyt olivat olosuhteet toiset kuin vuonna 387. Rooman armeijan
lujuus oli nyt vallan toista, eikä sen tarvinnut pelätä enää
kelttiläis-laumoja. Taistelu näiden ja roomalaisten legioonain
välillä tuotti verisen tappion gallialaisille. Ja sitten suoriutuivat
roomalaiset yhdestä vihollisesta toisensa jälkeen. Itse samnilaissota
päättyi siten, että samnilaiset voitettiin ja heidän täytyi alistua
roomalaisten herruuteen noin vuonna 290 e.Kr.[182] Heistä tuli tällöin
roomalaisten »liittolaisia», s.o. he alistuivat Rooman poliittiseen
ja sotilaalliseen johtoon, mutta saivat pitää yhteiskunnallisen
itsehallintonsa.

Viimeisessä suuressa taistelussa kerrotaan jalon Pontiuksen joutuneen
vangiksi. Kahleisiin pantuna hänen täytyi koristaa voittajan
triumfikulkuetta ja senjälkeen hänet mestattiin. On epävarmaa, onko
kertomus tosiaankin totta vai sepitetty hivelemään roomalaisten
kansallista turhamaisuutta. Kaikissa tapauksissa se kuvaa sitä jalouden
ja ylevämielisyyden määrää, mitä tämä kansa piti velvollisuutenansa
osoittaa voitettua vastustajaa kohtaan.

Roomalle edullinen ratkaisu oli saatu aikaan siten, että roomalaiset
hankkivat itselleen liittolaisia Apuliassa, missä myöskin pelättiin
voimakkaiden samnilaisten suunnitelmia, ja saivat perustaa vahvan
rajalinnoituksen samnilaisten selkäpuolelle Apulian ja Samniumin
välille. Se oli kuin samnilaisten lihaan pistetty tutkain. He eivät
voineet enää käyttää kaikkea voimaansa Campanian valtaamiseen, koska he
tunsivat roomalaisten uhkaavan itseänsä myöskin selkäpuolelta.

       *       *       *       *       *

On aina traagillista, kun urhoollinen ja isänmaataan rakastava kansa
sortuu taistelussaan itsenäisyytensä puolesta. Mutta samnilaisten
miehuullisuus ei riittänyt pelastamaan heitä, senvuoksi ettei heillä
enemmän kuin helleeneilläkään ollut sitä ominaisuutta, joka yksin
tekee kansan voimakkaaksi: yksimielisyyttä. Edes taistelukentällä he
eivät voineet luopua uhmamielisestä alistumattomuuden vaatimuksesta,
joka heillä oli perintönä vapaasta, siteitä tuntemattomasta
paimentolaiselämästä kotimaansa vuorilta. Vielä viimeisessä suuressa,
ratkaisevassa taistelussa oli ylipäällikön pakko ryhtyä mystillisiin,
kauhua herättäviin uhrimenoihin saadakseen vielä viimeisen kerran
sotakurin voimaan. »Koko tämän uhritilaisuuden järjestely», Livius
kertoo, »oli sellainen, että sen täytyi saada mielet pyhän valistuksen
tilaan.» Yksittäin vietiin ylhäisimmät samnilaiset alttarin ääreen,
joka oli ylt'ympäriinsä täynnä teurastettuja uhrieläimiä ja jonka
ympärillä seisoi aliupseereita paljastetuin miekoin. »He muistuttivat
enemmän uhrattavia kuin uhrijuhlaan osanottajia. Jokaisen täytyi
vannoa hirmuisen valankaavan mukaan, joka toi kirouksen hänelle, hänen
huoneellensa ja suvullensa, jollei hän ryhtyisi siihen teurastukseen,
johon päällikkönsä hänet johti, ja jollei hän siihen paikkaan surmaisi
jokaista maanmiestään, jonka hän näkisi yrittävän lähteä pakoon.
Muutamat, jotka alussa kieltäytyivät vannomasta valaa, surmattiin
alttarin ääreen. Maaten uhrieläinten keskellä he olivat sitten toisille
varoituksena kieltäytymisestä.»

Tämän jälkeen sotilaat seisoivat yhtenä miehenä taistelukentällä
aivan kuin kauhistavan uhrijuhlanäyn maahan naulitsemina, mielissä
muisto »uhratuista ihmisistä ja eläimistä, jotka lojuivat sekaisin
maassa, verisestä alttarista ja hirmuisesta valankaavasta, joka huusi
kostoa heidän huoneilleen ja jälkeläisilleen», kertoo Livius. Nyt »he
pelkäsivät, enemmän kansalaisiaan kuin vihollista». Taistelusta tulikin
kauhistavan verinen. 40 000:sta samnilaisesta olisi pitänyt kaatua 30
000.

Mutta roomalaiset olivat voittaneet.

       *       *       *       *       *

Sodan jatkumista roomalaiset olivat käyttäneet hyväkseen saattaakseen
valtansa alle myöskin _Apenniinien pohjoispuolella olevan keskisen
Italian_ ja olivat tunkeutuneet aina Adrian merelle asti. Kaikkialle
uusille alueilleen he perustivat valtansa tueksi vahvoja _roomalaisia
siirtokuntia_.

Säälimättömän ankarina roomalaiset täällä esiintyivät. Suurilla
maa-alueilla alkuperäinen väestö tykkänään hävitettiin, karkoitettiin
pois tai tehtiin orjiksi. Volskit, ekvit ja toisetkin kansat tuhottiin
olemattomiin, ja heidän maansa jaettiin roomalaisille siirtolaisille.
Pääasiallisesti _latinalaiset_ ottivat nyt tehtäväkseen suorittaa tätä
vartiopalvelusta Rooman puolesta.

Roomalaisten kovuudesta oli kuitenkin se hyvä seuraus, että se toi
Italiaan rauhan, »roomalaisen rauhan». Roomalaiset tekivät lopun
ikuisista kahakoista, pysyvästä sotatilasta, joka oli ennen ollut
vallitseva.

Latinalaiset siirtokunnat kehittyivät Rooman etuvartiopaikoiksi
valloitetussa maassa. Yhtenäinen maa-alue Toscanasta aina Campaniaan
asti luotiin lujaksi roomalais-latinalaiseksi valtioalueeksi. Ja
voimakkaaksi, yhteenliittäväksi tekijäksi tuli oivallinen sota- ja
maantie Rooman ja Capuan välillä, n.s. Via Appia, jonka roomalaiset
rakensivat. Heidän voimansa rakentajina ei alussa ilmennyt
harrastuksena saada aikaan rakennustaiteellisia mestariteoksia, vaan
pyrkimyksenä rakentaa kunnollisesti, rakentaa vuosituhansia varten
ja ennen kaikkea rakentaa teitä, vesijohtoja ja viemärilaitoksia.
Roomalaiset sotatiet olivat niin huolellisesti rakennettuja, että
useimmat niistä ovat vielä tänä päivänäkin olemassa ja käytännössä.
Rauhalliselle liikeyhteydelle ja tavaranvaihdolle yhtä hyvin kuin
sotilaallisiin tarkoituksiin niillä oli sama merkitys kuin rautateillä
meidän päivinämme. Sotateitä roomalaiset rakensivat seuraavan
vuosisadan kuluessa ympäri koko Italian. Nämä liikenneväylät päätyivät
kaikki Roomaan, mutta niitä toisiinsa liittäviä teitä ei yleensä ollut.
»Kaikki tiet johtavat Roomaan», sanottiin jo silloin. Rooma oli koko
valtakunnan sydän ja keskipiste.

Kuinka lujat Rooman valtion liitokset olivat, se ilmeni niiden
kovien koettelemusten aikana, jotka pian tulivat: ensiksi Pyrrhoksen
sotaretket ja sitten karthagolaissodat.

       *       *       *       *       *

Kuinka toisin kehittyikään Rooman kuin helleenisen alueen kasvaminen!
Foinikialaisten tavoin kreikkalaiset parveilivat ympäriinsä kaikilla
merillä etsiskellen kauppapaikkoja ja siirtomaita sortuakseen
lopulta valtiollisesti, koska juuret eivät päässeet kyllin syvälle
kyetäkseen kantamaan laajalle levinnyttä elimistöä. Roomalais-valta on
sitävastoin aluksi aito mannermaista. He eivät uskalla edes kurkottaa
käsiänsä lähimpänä olevia Tyrrheenan meren saaria kohti, ennenkuin
he tuntevat itsensä kyllin vahvasti juurtuneiksi niemimaalleen.
Sitkeätä kestäväisyyttä, jota vaaditaan, että valtio kasvaisi
tällä elimellisellä tavalla, ei ollut vilkkailla ja hermostuneilla
kreikkalaisilla. Tosin he voivat uhrata paljon suuren tehtävän hyväksi,
tosin he voivat vaaran hetkellä osoittaa ihmeteltävää toimitarmoa,
mutta vain muutamien lyhyiden hetkien aikana kansan elämässä. Mitä he
eivät kyenneet ottamaan rynnäköllä, sen he antoivat luisua läpi sormien.



KUNINGAS PYRRHOKSEN SOTARETKI.


Samnilaissotien jälkeen Rooma oli koko varsinaisen Italian valtias
niemimaan eteläisimpiä osia lukuunottamatta. Suunnitellulta näyttäisi
senvuoksi Rooman yhteentörmäys Tarentumin kanssa, joka kaupunki
Sybariksen ja Krotonin perikadon perästä oli Suur-Kreikan rikkain
siirtokunta. Tarentum, Italian Ateena, oli ainoa kreikkalainen
siirtokunta, jonka oli onnistunut pysyä täydellisesti riippumattomana.
Riippumattomuudestaan se sai kiittää osaksi eristettyä asemaansa,
osaksi sitä apua, jota se voi odottaa emämaasta. Rooman ja Tarentumin
välinen riita ei ollut kuitenkaan, kuten voisi uskoa, roomalaisten
aiheuttama sodan syyn saamiseksi. Roomalaiset osoittivat päinvastoin
harvinaista maltillisuutta saadakseen ristiriidan poistetuksi. Syynä
siihen, etteivät he juuri nyt halunneet sotaa tarentumilaisten kanssa,
oli se, että Kreikassa oli vaarallinen mies, joka vain toivoi voivansa
sekaantua Apenniinien niemimaan sotiin. Hänen nimensä oli _Pyrrhos_.
Hän hallitsi Epeirosta ja kuului samaan sukuun kuin Aleksanteri Suuren
äiti Olympias. Häntä pidettiin siis Akhilleuksen jälkeläisenä ja
itsekin hän oli laajalti kuuluisa soturikuningas.

Epeiros oli villiä, karua vuorimaata ja siinä asui kansa, joka
vanhimmista säilyneistä henkilö- ja sukunimistä päättäen ei ollut
helleenien heimoa. Mutta kuten makedonialaiset olivat epeiroslaisetkin
kreikkalaistuneet ja puhuivat ja kirjoittivat kreikankieltä. He olivat
kuitenkin vielä Homeroslaisen ajan alkuperäisellä kehityskannalla.
Rahatalousjärjestelmä ei ollut vielä tunkeutunut heidän keskuuteensa,
vaan sekä kuninkaan että tilanomistajain omaisuus oli pääasiallisesti
karjaa. Härkäpari oli kuninkaallinen lahja. Kuninkaan »ylipaimen»
oli ylhäisimpiä hovivirkailijoita, joka ilmenee siitä, että hän asui
yhdessä kuninkaan sisarien kanssa. Huomatussa asemassa olivat myöskin
kuninkaan juomanlaskija ja ylijuomanlaskija. Siitä seikasta, että kaksi
henkilöä tarvittiin tähän toimeen, voi tehdä johtopäätöksiä rypäleen
mehujen käytöstä Epeiroksen hovissa.

Karjanhoito oli epeiroslaisten pääelinkeino.[183] Maanviljelyskelpoista
maata oli niukalti. Kansa asui kylissä. Muutamat kaupungit, joita oli,
olivat vähäpätöisiä — kulttuurikeskuksia ne tuskin olivat.

       *       *       *       *       *

Roomalaisille Pyrrhoksen kunnianhimoiset suunnitelmat eivät olleet
tuntemattomia. He koettivat senvuoksi tarkoin varoa, etteivät antaisi
hänelle aihetta auttaa kreikkalaista siirtokuntaa eikä sen seurauksena
tekosyytä saada kiinteä jalansija Apenniinien niemimaalla.

Tällä kertaa roomalaisia siis todellakin elähdytti vilpitön toive,
että myrsky menisi ohi. Joskus myöhemmin tulevaisuudessa voisi tulla
sopivampi tilaisuus laajentaa Rooman valtaa etelään päin.

Tarentumilaiset eivät yksinään koskaan voineet tulla vaarallisiksi
roomalaisten laiselle kansalle, sillä siihen he olivat aivan liian
pehmeää ainesta. Platon kertoo käynnistään kaupungissa vuonna 365, että
hän Dionysos-juhlassa näki koko väestön vallan juopuneena. Ilmeneehän
siitä jo melko paljon.

Pilailu ja ilveily huvitti tarentumilaisia suunnattomasti enemmän
kuin ikävä ja vaivalloinen politiikka. Oli myöskin mukavinta antaa
puolustuslaitoksen rappeutua, huolimatta siitä, että vaara pohjoisesta
lähestyi. Niin kauan kuin se uhkasi vielä vain tarentumilaisten
naapureita samnilaisia, heidän osuutensa maailmankehitykseen rajoittui
senlaatuisen parodisen farssin luomiseen, joka tunnetaan nimellä
»hupaisa tragedia».

Vaarallisiksi roomalaisille — kuten karthagolaisillekaan — eivät
tarentumilaiset eivätkä toisetkaan länsikreikkalaiset voineet
kehittyä muuten kuin nerokkaan hallitsijakyvyn johdolla, sellaisten
kuin Dionysios I, Timoleon ja Agathokles. Nyt Agathokles, viimeinen
näistä johtajakyvyistä, oli kuollut jo vuonna 289 —, ja aina hänen
kuolemastaan lähtien vallitsi tavanmukainen epäsopu ja sekasorto niin
hyvin Sisiliassa kuin etelä-Italiassakin. Tämän vuoksi karthagolaiset
kävivät jälleen vaarallisiksi Sisilian helleeneille, ja samaan
aikaan roomalaiset uhkasivat kreikkalaisia siirtolaisia Apenniinien
niemimaalla, nyt etupäässä tarentumilaisia.

Nämä tekivät kuitenkin roomalaisten suunnitelmat tyhjiksi etsimällä
apua emämaastaan ja tekemällä liiton Pyrrhoksen kanssa.

Epeiroslaiset olivat, kuten makedonialaisetkin, erinomaista
soturikansaa ja toivoivat nyt seikkailunhaluisen kuninkaansa johdolla
saavuttavansa yhtä suurta menestystä lännessä, kuin makedonialaiset
olivat saavuttaneet Aleksanterin johdolla idässä. Heidän kuninkaansa
oli sotilas sielultaan ja mieleltään. Hän oli kehittynyt
makedonialaisessa koulussa, muun muassa peloittavan Antigonoksen
johdolla. Nuori, tulinen ruhtinas oli sodan melskeessä kuin
kesyttämätön varsa. Niin valtava voima oli hänen käsivarressaan, että
kerrotaan hänen voineen miekaniskulla halkaista vihollisen keskeltä
kahtia. Rohkeat maanmiehensä, jotka nimittivät häntä »kotkaksi», hän
tempasi mukaansa minne vain halusi. Vanha, kokenut Antigonos katseli
häntä suopein silmin ja hänen sanotaan ennustaneen, että nuorukaisesta
kehittyisi maailman parhain soturi, kunhan hän vain vähän vanhettuaan
ehtisi rauhoittua. Ja naiset syttyivät tuleen ja liekkiin nähdessään
alkuvoimaisen kauniin sankarinuorukaisen. Mutta kunnianhimo ja hänen
parempi minänsä pitivät alhaisemmat intohimot kurissa. Pyrrhos oli
siveelliseltä luonteenlujuudeltaan täysin suuren Aleksanterin veroinen.

Tällaiselle tulisielulle pieni, köyhä Epeiros tarjosi ajan pitkään
liian vähän toiminta-alaa. Senvuoksi hän oli käyttänyt jokaista
tilaisuutta laajentaakseen valtakuntaansa ja sydämensä pohjasta
heittäytynyt sotiin, joilla Aleksanterin diadokit ja kaikenlaatuiset
vallantavoittelijat täyttivät maailman. Nyt aukeni hänelle lännessä
uusi maailma kaikkine houkuttelevine mahdollisuuksineen, joita se
tarjosi miehelle, joka kykeni käyttämään miekkaa. Hänen epeiroslaisensa
seurasivat häntä halukkaasti minne vain, ja Makedoniasta hän
sai vahvistukseksi osaston ratsuväkeä sekä 5 000 jalkamiestä.
Sotatottumusta saaneet makedonialaiset joukot olivat siihen aikaan
parhaat maailmassa. Makedonialainen raskas ratsuväki oli tähän asti
lyönyt maahan jokaisen vihollisen, joka oli joutunut sen tielle, ja
keihäin asestettu makedonialainen falangi oli kiinteä vastus, jota
kukaan ei ollut kyennyt murtamaan.

Mutta legioonakin voi muodostaa voimakkaan puolustusketjun. Näinä
aikoina se asetettiin kolmeen riviin. Falangi kehitti koko kootun
voimansa yhdellä kertaa, mutta legioona täytyi niin sanoaksemme
voittaa kolme kertaa peräkkäin. Ensiksi piti voittaa ensimmäisen
rivistön nuorekas tuli, sen jälkeen toisen rivistön kypsä miehuusvoima
ja lopuksi kolmannen rivin veteraanit. Mutta legioonan järjestely
teki myöskin tarpeen tullen mahdolliseksi erikoisosastojen siirron
rivistöstä toiseen toisiansa tukemaan taistelun aikana. Roomalaisten
sotataito perustui suurelta _osalta taitoon osata taloudellisesti
käyttää sotavoimia_.

       *       *       *       *       *

Ensimmäinen näytös maailmanhistoriallisessa näytelmässä:
_taistelu falangin ja legioonan välillä_, oli alkava. Pyrrhoksen
maailmanhistoriallinen merkitys on siinä, että hän oli ensimmäinen
kreikkalainen, joka ryhtyi taisteluun roomalaisia vastaan. »Hänen
kanssaan», Mommsen sanoo, »alkavat sen ajan läntisen ja itäisen
valtiojärjestelmän väliset suoranaiset valtiolliset suhteet, jotka
ratkaisevat antiikin sivistyksen koko myöhemmän kehityksen ja myöskin
oleellisen osan nykyisen kulttuurin laadusta. Taistelu falangin ja
legioonan, soturikuningaskunnan ja senaatin johtaman valtion välillä,
taistelu yksilöllisen johtajalahjakkuuden ja kootun kansallisen voiman
välillä — tämä taistelu Rooman ja hellenismin välillä suoritettiin
ensi vaiheessaan Pyrrhoksen ja roomalaisten sotapäällikköjen välisissä
taisteluissa.»

Mukanaan armeija, johon pyörein luvuin kuului 25 000 ensiluokkaista
sotilasta ja 20 elefanttia, Pyrrhos nousi vuonna 280 maihin
Tarentumissa. Ylikulku, joka tapahtui tarentumilaisilla
kuljetuslaivoilla, maksoi myrskyisen matkan takia paljon
ihmishenkiä. Epäilemättä Pyrrhoksen mielessä päämääränä väikkyi
päästä länsikreikkalaisten hallitsijaksi ja perustaa Adrian meren
molemmat rannat käsittävä suurvalta. Mutta pian näyttäytyi, ettei
suurkreikkalaisten vapaaseen liittymiseen ollut paljoakaan luottamista.
Niitä lukuisia joukkoja, joilla tarentumilaiset olivat luvanneet
vahvistaa hänen armeijaansa, oli tuskin olemassakaan. Sellaisia
liittolaisia täytyi Pyrrhoksen ruveta käsittelemään kovakouraisesti.
Hän sulki kaupungin teatterit ja huvittelupaikat, hän pakotti
tarentumilaiset asestautumaan ja harjoitteli ja koulutti heitä, aivan
kuin he olisivat olleet palkkasotureita, niin että monet heistä
kauhistuneina karkasivat tiehensä. Sanalla sanoen: hän kohteli
Tarentumia melkein kuin valloitettua kaupunkia saadakseen varman
tukikohdan sotaliikkeilleen. Sillä asukasten hyvään tahtoon hän ei
ilmeisesti voinut luottaa.

Hērakleian luona Lucaniassa taisteltiin vuonna 280 ensimmäinen taistelu
roomalaisten ja kreikkalaisten välillä. Roomalaisten sotataito ei
ollut vielä likimainkaan niin kehittynyt kuin kerran persialaisen
jättiläisvaltakunnan murskannut makedonialainen taktiikka. Olivathan
roomalaiset kankeata talonpoikaiskansaa eivätkä olleet vielä muuttuneet
siksi sotaiseksi valloittajakansaksi, jollaisena heitä yleisesti
pidetään historiassa. Melkein kokonaisen vuosituhannen ajan he olivat
rauhallisesti, ilman kunnianhimoisia suunnitelmia paimentaneet
laumojaan ja viljelleet maataan, ennenkuin he alkoivat vaikuttaa
maailmanpolitiikkaan. Heidän sotainen kunnianhimonsa ei ollut ennen
Latiumin valtausta tähdännyt kauemmas kuin lyömään takaisin naapurien
toimeenpanemat ryöstöretket ja kostamaan heille _heidän_ omilla
alueillaan. Eikä korkeampi sotataito ollut voinut kehittyä niiden
sotien aikana, joita roomalaiset tähän mennessä olivat käyneet. Mutta
heidän siveellinen voimansa ja ankara kuri korvasivat paljon siitä,
mitä puuttui taktiikasta ja strategiasta.

Herakleian taistelu oli ankara, ja taistelun tulos näytti kauan
epävarmalta. Pyrrhoksen elefantit näyttävät lopulta ratkaisevasti
vaikuttaneen taistelun päättymiseen. Kun ne tuotiin taisteluun, ne
saivat aikaan pakokauhun roomalaisten puolella. Hevoset säikkyivät, ja
sotilaat eivät uskaltaneet lähestyä valtavia petoja, vaan pakenivat
niiden tieltä, ja Pyrrhoksen elefantit ja ratsuväki panivat yhdessä
toimeen hirmuisen verilöylyn pakenevien keskuudessa. Pienellä
ihmisellä, jolla on asestuksena vain keihäs, miekka tai jousi, pitää
olla tavallista paljon vahvemmat hermot, jollei hän pakene nähdessään
tuollaisia suunnattomia petoja. Kauheita olivat nämä »Pyrrhoksen
härät», kun ne syöksyivät kohti, toitottaen ja kärsät torahampaitten
välissä »kiemurrellen niinkuin käärmeet», samalla kuin maa vapisi
niiden jalkojen alla. Hevoset tulivat kuin villeiksi, kun ne vain
vainusivatkaan elefantteja.[184]

Suurin uhrauksin Pyrrhos oli saanut voittonsa. Mieshukka oli suurin
hänen parhaitten sotilaittensa ja alipäällystön keskuudessa. Hänen
tappionsa olivat senvuoksi verrattomasti vaikeammin korvattavissa
kuin roomalaisten. Arveluttava tosiasia täytyi niin terävänäköiselle
strategiselle arvostelijalle kuin Pyrrhokselle olla sen seikan,
että hän oikeastaan sai voitostaan kiittää elefanttien tuottamaa
hämmästystä. Sellainen temppu ei oikein tahdo onnistua kuin _yhden_
kerran.

Kuitenkin Pyrrhoksen sotapäällikkölahjakkuus esiintyi Herakleian
taistelun jälkeenkin kaikessa loistossaan, ja poikkeuksetta kaikki
kreikkalaiset kaupungit etelä-Italiassa liittyivät nyt häneen. Samoin
tekivät samnilaiset. Voiton jälkeen ryntäsi Pyrrhos Campaniaan ja
jatkoi matkaa Roomaa kohti. Hän oletti, että etruskit ja muutkin
kansat, jotka roomalaiset miekan voimalla olivat pakottaneet
liittolaisikseen, käyttäisivät nyt tilaisuutta hyväkseen ja
liittyisivät voittajaan, kuten oli tavallista Itämailla. Mutta ei
yksikään Rooman liittolainen, ei Campaniassa eikä keski-Italiassa
avannut porttejaan hänelle. Huolimatta roomalaisten ahdingosta heidän
liittolaisensa eivät osoittaneet vähintäkään halua vaihtaa heidän
herruuttaan vieraan kuninkaan herruuteen. Ja vaikka ritarillinen
Pyrrhos kuinka harkitusti suostutellen kohtelikin sotavankejaan,
ei ollut ainoatakaan, ei roomalaista eikä latinalaista, joka olisi
suostunut hänen tarjoukseensa ruveta hänen palvelukseensa. Pyrrhos sai
kokea, että hän ei nyt taistellut palkkasotureja, vaan yksimielistä
kansaa vastaan.

Roomalaiset polkivat maasta uusia sotajoukkoja, ja ne olivat niin
mieslukuisia, että Pyrrhos näki viisaimmaksi kääntyä ympäri, kun
hänellä oli enää jäljellä kahden päivän marssi Roomaan, sekä vetäytyä
takaisin Tarentumiin. Kamppailu roomalaisten kanssa on samaa kuin
taistella lohikäärmettä vastaan, kerrotaan hänen sanoneen.

Seuraavana vuonna hän sai uuden voiton, mutta se oli niin
kallishintainen, että hänen sanotaan huudahtaneen: »Vielä sellainen
voitto — ja minä olen hukassa!» Sen jälkeen on »Pyrrhoksen-voitto»
muuttunut puheenparreksi liian kallishintaisista saavutuksista.

Kaikissa tapauksissa Pyrrhos ei käyttänyt voittoaan hyväkseen. Hän
pidättäytyi siitä poliittisista syistä. Juuri nyt saapui nimittäin
sanoma hallitsijanvaihdoksesta Makedoniassa. Kuningas, joka oli ollut
hänen hyvä ystävänsä, oli kaatunut taistelussa gallialaisia vastaan ja
makedonialaiset tarvitsivat johtajaa hyökkääviä barbaareja vastaan.
Pyrrhos harkitsi mielessään, olisiko hänen käytettävä tilaisuutta
hyväkseen, anastaakseen itselleen Makedonian kruunun. Sodan jatkamista
varten Lännessä hän ei voinut odottaa vahvistusjoukkoja Makedoniasta.
Hänen täytyi myös sen perusteella, mitä oli tapahtunut, valmistautua
siihen, että hänen olisi pakko rientää kotiin puolustamaan omaa
maataan. Pyrrhos oli vallan valmis poistumaan Italiasta, sillä hän oli
ehtinyt väsyä auttamaan huikentelevaisia suurkreikkalaisia.

Mutta toiselta puolen kuului Syrakusasta liikuttavia rukouksia saapua
antamaan apua karthagolaisia vastaan. Agathokleen kuoleman jälkeen nämä
olivat tulleet vaarallisemmiksi vuosi vuodelta ja uhkasivat nyt vallata
koko Sisilian. Pyrrhos oli ainoa, joka voi tuoda pelastuksen.

Mutta voidakseen jättää Italian hyvällä omallatunnolla hänen tuli
saada rauha aikaan roomalaisten kanssa. Ja myöskin nämä tahtoivat
saada loppumaan sodan, joka oli heille aiheuttanut vain mieshukkaa
ja suuria tappioita. Välittäjäksi Pyrrhos lähetti kreikkalaisen
kaunopuhuja _Kinéaan_ Roomaan. Kineas oli viekas valtiomies, perehtynyt
politiikan kaikkiin metkuihin. Pyrrhos sanoi itse, että Kineas oli
voittanut hänelle useampia kaupunkeja kaunopuheisuudellaan kuin hän
itse aseillaan. Osoittamalla kohteliaisuutta ja imartelua voitetuille
ja myöskin hyvin suunnitelluilla lahjoilla tämän onnistui voittaa
yleinen mielipide Roomassa puolelleen, ja itse senaatti horjui. Mutta
ratkaisevalla hetkellä sekaantui asioiden kulkuun vanha mies, joka
on piirtänyt nimensä pysyvästi Rooman historiaan. Hänen nimensä oli
_Appius Claudius_, ja hän kuului samaan sukuun kuin kaimansa decemviri.
Kolmekymmentä vuotta aikaisemmin hän oli ollut sensorina ja oli kaksi
kertaa ollut konsulina. Pysyvänä tuloksena hänen sensorina olostaan
oli kaksi suurenmoista rakennusaloitetta, nimittäin vesijohto Roomaan
ja se sotatie Rooman ja Capuan välillä, joka vieläkin tunnetaan hänen
nimellään. Nyt hän oli vanhuuden raihnas ja sokea, mutta vietti itsensä
kantotuolissa senaattiin ja piti valtion isille herättävän puheen, joka
kauttaaltaan värisi aidon roomalaisen harmia. »Tähän asti», hän sanoi,
»minä olen surrut silmieni valon kadottamista; mutta nyt tahtoisin olla
myöskin kuuro, että pääsisin kuulemasta niitä häpäiseviä neuvotteluja,
joita täällä pidetään.» Sillä rauhan solmiaminen niillä ehdoilla, joita
Pyrrhos tarjoaa, olisi roomalaisille yhtä arvotonta kuin vaarallistakin.

Kerrotaan, että nuhdesaarna, jonka piti aivan kuin varjojen
valtakunnasta ylösnoussut vanhus, valoi terästä horjuviin mieliin.
Kerrotaan, että Kineas sai palata takaisin tuomisinaan se ylpeä
vastaus, että Rooma ei koskaan neuvottele Italian maaperällä olevan
vihollisen kanssa. Tämä päätös tuli aina vastakin olemaan roomalaisen
valtiotaidon horjumaton periaate.[185]

Niin valtavan vaikutuksen tekivät roomalaiset barbaarit hienosti
sivistyneeseen kreikkalaiseen, että hän palattuaan Pyrrhoksen luo
selitti: »Kuningasten kokoukselta näytti minusta Rooman senaatti.»[186]

       *       *       *       *       *

Roomalaisten päätökseen hylätä Pyrrhoksen rauhantarjous ei niinkään
vaikuttanut sokean Appiuksen kaunopuheisuus kuin eräs reaalipoliittinen
tekijä: karthagolainen laivasto ilmestyi eräänä päivänä Tiber-joen
suulle ja amiraali itse tuli Roomaan ehdottamaan liittoa Pyrrhosta
vastaan.

Asianlaita oli niin, että karthagolaisille oli erittäin tärkeätä saada
toteuttaa suunnitelmansa Syrakusaa vastaan, ilman että Pyrrhos heitä
häiritsisi. Heidän oli siis saatava hänen sotavoimansa sidotuiksi
Italiaan.

Jo vuosisata tätä ennen —jollei vielä aikaisemminkin[187] —
karthagolaiset ja roomalaiset ovat luultavasti kohdanneet toisensa
erästä kauppasopimusta tehtäessä. Toisessa myöhäisemmässä sopimuksessa
— noin vuodelta 350 e.Kr. — molemmat kansat lupasivat toisilleen
omasta ja liittolaistensa puolesta ystävyyttä sillä ehdolla, etteivät
roomalaiset ulottaisi kauppamatkojaan Afrikan rannikolle kauemmaksi
länteen kuin erääseen muutamia peninkulmia Karthagosta pohjoiseen
olevaan niemeen. He eivät saisi myöskään harjoittaa kauppaa Espanjassa
eteläänpäin nykyisestä Cartagenasta. Karthagon alueilla Sisiliassa
»karthagolaisten ja roomalaisten tulisi olla kaikissa suhteissa
tasa-arvoisia.» Karthagolaiset eivät puolestaan harjoittaisi väkivaltaa
Rooman liittolaisia kohtaan Latiumissa. Jos he joutuisivat sotaan
joidenkin toisten latinalaisten kuin Rooman liittolaisten kanssa
ja tämän johdosta valtaisivat jonkin kaupungin, he jättäisivät sen
vahingoittumattomana roomalaisille. »Mitään tukikohtaa he eivät
rakentaisi itselleen Latiumiin», sopimuksessa sanottiin.[188]

Tämä sopimus uudistettiin sitten aikojen kuluessa. Nyt —
seitsemänkymmentä vuotta jälkeenpäin — se muutettiin hyökkäys- ja
puolustusliitoksi Pyrrhosta vastaan. Täten roomalaiset saivat m.m.
karthagolaisen merivoiman käytettäväkseen joukkojen kuljetusta varten
ja saivat mahdollisuuden Karthagon sotalaivaston avulla katkaista
Pyrrhokselta yhteyden kotimaan kanssa.

Näin sotapuolue oli saanut yliotteen Rooman senaatissa, ja sotaa
Pyrrhoksen ja roomalaisten välillä oli jatkettava. Mutta samaan aikaan
kävi Syrakusan asema niin toivottomaksi, että Pyrrhos ei voinut
jättää kaupunkia oman onnensa nojaan. Hänelle oli selvää, että samana
hetkenä, jolloin karthagolaiset valloittaisivat tämän kaupungin ja
pääsisivät koko Sisilian valtiaiksi, samana hetkenä hänen oma asemansa
italialaisella maaperällä kävisi kestämättömäksi. Hänen joukkonsa
jäisivät silloin varmasti roomalaisten ja karthagolaisten armoille.
Sitävastoin Sisilian hallussapito tarjoaisi hänelle mahdollisuuden
saattaa roomalaissotakin myöhemmin onnelliseen loppuun. Jos hän kerran
olisi päässyt koko saaren valtiaaksi, niin tuskinpa roomalaiset
vähäisellä laivastollaan voisivat karkoittaa häntä sieltä. Kun nyt
syrakusalaiset epätoivoissaan: tarjosivat hänelle koko Sisilian
saaren valtiutta, hän päätti pelastaa heidät ja purjehti sinne puolen
armeijansa kanssa. Toinen puoli armeijaa jäi jäljelle hänen poikansa
komentoon suojellakseen kreikkalaisia liittolaisia roomalaisia vastaan.

Karthagolaiset eivät kyenneet estämään hänen purjehdustaan Sisiliaan.
Siellä hänen onnistui ennen pitkää yhdistää kaikki vapaat kreikkalaiset
kaupungit johtonsa alaisiksi taisteluun perivihollista vastaan ja sotaa
käytiin niin menestyksellisesti, että karthagolaiset olivat vähällä
joutua tungetuiksi pois koko saarelta. He lupasivat Pyrrhokselle m.m.
luopua kaikista alueistaan Sisiliassa, paitsi linnoitetusta kaupungista
saaren läntisimmällä niemellä, missä nyt on Marsala, ja olivatpa he
valmiit tukemaankin häntä rahoilla ja sotalaivoilla — siis roomalaisia
vastaan![189] —, jos hän vain jättäisi Sisilian. Laskelma oli liian
läpinäkyvä. Sillä mihin saaren voimattomat kreikkalaiset kaupungit
kykenisivät ilman Pyrrhoksen johtoa? Kuninkaan vastaus ei senvuoksi
voinut olla muuta kuin hylkäävä. Ei koskaan hänen valta-asemansa ollut
ollut niin vahva kuin nyt. Mutta niin pian kuin hänen liittolaisensa
tunsivat henkensä ja omaisuutensa täysin turvatuiksi, saatiin nähdä
heidän esittävän samaa surkeaa ilveilyä kuin Suur-Kreikassakin.
Sisilialaisista alkoi tuntua, että Pyrrhos hallitsi aivan liian
kovakouraisesti. Ei liiton johtajana, vaan itsevaltiaana hän kohteli
Sisilian kreikkalaisia, ja tässä huikentelevaisessa kansassa alkoi
saada jalansijaa se hourupäinen ajatus, että karthagolaisten ies oli
kuitenkin siedettävämpi kuin epeiroslaisen »tyrannin». Toinen toisensa
jälkeen kreikkalaiset kaupungit solmivat suhteita karthagolaisten
kanssa ja avustivat heitä joukoilla. Ja Pyrrhos puolestaan oli liian
paljon onnenritari osoittaakseen tällä ratkaisevalla hetkellä sitä
raudanlujaa tarmoa, jota olisi tarvittu vastustuksen tukahduttamiseksi
ja karthagolaisten karkoittamiseksi Sisiliasta. Hän kuunteli mieluummin
tarentumilaisten, samnilaisten ja toistenkin italialaisten kansojen
sydäntä vihlovia hätähuutoja, kansojen, joita nyt roomalaiset kovasti
ahdistivat, ja purjehti Italiaan auttaakseen heitä jälleen. Mutta hänen
vielä äskettäin niin lupaava sisilialainen valtakuntansa pirstoutui
vielä nopeammin, kuin se oli luotu.

Mies, joka oli uneksinut tulevansa Lännen Aleksanteriksi, on tästä
hetkestä lakannut olemasta valtiomies — hän on nyt vain onnenritari ja
seikkailija, urhea, ritarillinen ja kylläkin miellyttävä, romanttinen
sädekehä ympärillään, mutta hänellä ei ole enää valtiomiehen tarkkaa
silmää huomaamaan, mikä on oleellista, mikä epäoleellista, ja sota ei
ole hänelle enää muuta kuin arpapeliä.

_Beneventumin_ luona samnilaisten maassa saavutti hänet kohtalonsa
vuonna 275 e.Kr. Eivät edes hänen elefanttinsa kyenneet täällä
auttamaan häntä voittoon. Roomalaiset olivat nimittäin keksineet keinon
säikyttää niitä. He ampuivat elefantteja nuolilla, joihin oli kääritty
tervassa kasteltuja palavia rohtimia. Kun nuolet tarttuivat eläinten
nahkaan ja alkoivat polttaa niitä, ne tulivat kivusta villeiksi,
kääntyivät ympäri ja murskasivat jalkoihinsa suuret joukot kuninkaan
omaa väkeä. Pyrrhoksen ei onnistunut karkoittaa roomalaisia legioonia
niiden asemista, ja tällainen taistelun päättyminen merkitsi samaa kuin
strateginen tappio. Armeija arveluttavasti heikontuneena ja rahattomana
kerran niin pelätty sankari oli nyt yksinäisenä ja hylättynä
Italian maalla. Hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin palata
takaisin Kreikkaan. Varmasti hän raskain sydämin jätti viisivuotisen
miekanmittelyn jälkeen maan, jonne hän oli toivonut perustavansa
loistavan valtakunnan. Kotona hän koetteli onneaan uusissa kahakoissa,
valloitti suurimman osan Makedoniaa ja koko Thessalian ja tunkeutui
voittoisana aina Peloponnesokselle asti. Kaikkialla tervehdittiin häntä
vapauttajana Makedonian ikeestä. Mutta taisteltaessa Argoksesta vuonna
272, taistelussa, johon naisetkin osallistuivat kivittämällä talojen
katoilta, hänen kerrotaan kuolettavasti haavoittuneen kivestä, jonka
eräs ämmä heitti alas.[190]

Näin päättyi elämä, joka oli ollut alituista ylös ja alas, eteen- ja
taaksepäin menoa, alituista houkuttelevien mahdollisuuksien etsimistä,
jotka liiankin usein osoittautuivat olevansa tyhjää kangastusten
harhakuvaa.

       *       *       *       *       *

Roomalaisten Pyrrhoksesta saama lopullinen voitto oli enne heidän
vastaisista voitoistaan Aleksanteri Suuren kaikista seuraajista.
Legioona oli saavuttanut voiton falangista. Rooma oli yhdellä iskulla
astunut esiin pimennosta. Uusi suuruus ilmestyi historian näyttämölle
Egyptin, Makedonian ja seleukidien aasialaisen valtakunnan rinnalle.
Senvuoksi on kuvaavaa, että heti kuin Pyrrhos oli lähtenyt Italiasta,
egyptiläinen lähetystö saapui Roomaan tarjoamaan ystävyyssopimusta[191]
ja Rooman senaatti suostui auliisti esitykseen.

Väkilukuunsa nähden Rooman valtio ei tietysti voinut kilpailla Idän
suurvaltojen kanssa, mutta sotilaallisesti se oli kuitenkin niitä
voimakkaampi. Idässä oli nimittäin vain ohut yhteiskuntakerros
helleenejä, joita todellakin kiinnosti valtion etu — alkuasukasväestöä
se kysymys ei yleensä ollenkaan liikuttanut. Siellä oli näin ollen
mahdotonta saada luoduksi oikeaa sotajoukkoa. Hallitus sai turvautua
palkkajoukkoihin. Italialainen liittovaltio sitävastoin voi yleisen
asevelvollisuuden turvin saada kokoon paljoa enemmän sotilaita kuin
seleukidit ja ptolemaioslaiset yhteensä.

Beneventumin taistelun jälkeen koko etelä-italia oli roomalaisten
armoilla. Kymmenen vuotta myöhemmin he olivat _koko Apenniinien
niemimaan_ valtiaita aina _Rubicon-virtaan asti_, joka kauan pysyi
Rooman valtion pohjoisena, gallialaisista erottavana rajana. Laajalla
sotilassiirtokuntaverkollaan Rooma lujitti uutta valtaansa ja
levitti latinan kieltä ja latinalaisia tapoja yli koko niemimaan.
Minkä roomalainen talonpoika oli hankkinut miekalla, sen omistuksen
hän varmensi auralla. Kansalliset rajat Italian eri kansojen
väliltä alkoivat häipyä ja koko niemimaa muuttua _roomalaiseksi
kansallisvaltioksi_. Yhtynyt Italia luotiin ensimmäisen kerran
historiassa.

Kauan helleenien kieli ja tavat säilyivät kuitenkin muinaisessa
Suur-Kreikassa, ja myöskin latinalaisten ja roomalaisten keskuuteen
levisi helleenisyys. Ylhäiset roomalaiset alkoivat yhä enemmän ja
enemmän panna arvoa kreikkalaisten jäljittelemiselle. Näin tunkeutui
helleeninen _sivistys_ eteenpäin yhtä vastustamattomasti, kuin
roomalaiset työskentelivät päästäkseen _valtiollisesti_ toisten
kansojen valtiaiksi.

Vuosisata oli mennyt roomalaisilta aikaa ponnistautuessaan kaiken
Rubiconin ja Messinan salmen välisen maan herroiksi. Makedonialaiset
olivat samalla aikaa vuosikymmenessä laskeneet valtansa alle kaiken
maan Adrian meren ja Indus-virran välillä. Mutta joskin roomalaiset
olivat edenneet vain askel askelelta, niin he ymmärsivät sen sijaan
säilyttää sen, minkä kerran olivat valloittaneet, kun sitävastoin
makedonialaiset ja kreikkalaiset menettivät kaikki valloituksensa
ja sen lisäksi oman itsenäisyytensäkin. Kuinka hyvin Rooman valtion
perusta oli laskettu, ilmenee parhaiten siitä, ettei vaarallisen
karthagolaissodan aikana, joka puhkesi heti keski- ja etelä-Italian
yhdistämisen jälkeen, yhdestä ainoastakaan kapinayrityksestä
kuultu koko keski-Italiassa. Ja parin miespolven aikana Italia
saavutti sellaisen kukoistuksen, mitä sekä väenpaljouteen että
hyvinvointiin tulee, että se myöhemmistä sukupolvista tuntuu
kerrassaan uskomattomalta. Tämä hyvinvointi tuhoutui, kun Karthagon
suurin sotapäällikkö siirsi sodan kaikkine kauheuksineen Apenniinien
niemimaalle.


Kirjallisuutta:

Karl Julius Beloch, Griechische Geschichte IV.

W. Helbig, Deux portraits de Pyrrhus (»Mélenges d'archéologie et
d'histoire» 1893).

Benedictus Niese, Zur Geschichte des Pyrrhischen Krieges (Hermes 1896).

Rudolf Schubert, Geschichte des Pyrrhus.

Carl Klotzscb, Epirotische Geschichte bis zum Jahr 280 v. Chr.

Martin P:n Nilsson, Studien zur Geschichte des alten Epeiros (Lundin
yliopiston vuosikirja 1910).

Hans Treidler, Epirus im Altertum.

Otto Miller, Römisches Lagerleben.




ROOMASTA TULEE SUURVALTA.



ENSIMMÄINEN PUUNILAISSOTA.


Kerrotaan, että kun Pyrrhos vuonna 276 jätti Sisilian, hän
huudahti: »Minkä taistelukentän jätämmekään nyt roomalaisille ja
karthagolaisille!»

Sisilia oli Italian Peloponnesos. Toisessa tapauksessa kapea kannas
yhdisti, toisessa tapauksessa salmi erotti tai yhdisti — kuinka sen nyt
käsittääkin —, mutta sillähän ei ole suurta eroa.

Sitä mukaa kuin roomalaiset laskivat Italian valtansa alle, kävi
heille selväksi, mikä vaara heidän vallalleen piili siinä, että
karthagolaiset ikäänkuin sulkivat Tyrrheenan meren. Karthago hallitsi
nimittäin Sardiniaa ja uhkasi minä päivänä tahansa vallata myös
koko Sisilian. Roomalaisille oli tärkeää, kuten Polybios sanoo,
estää kilpailijoitaan »rakentamasta siltaa, jota myöten he voisivat
tulla Italian puolelle.» Kun nyt karthagolaiset kovasti ahdistivat
Messinaa ja osa kaupungin väestöä rukoili roomalaisilta apua, nämä
päättivät sekaantua juttuun, vaikka he itse tosiaankin olivat rauhan
ja levon tarpeessa Pyrrhoksen kanssa käydyn, voimia kysyneen sodan
jälkeen. Tämä tärkeä päätös tehtiin vuonna 264 e.Kr. Tällöin alkoivat
kohtalokkaimmat sodat, mitä roomalaiset ovat milloinkaan käyneet. Niitä
sanotaan _puunilaissodiksi_, koska roomalaisilla oli tapana nimittää
foinikialaisia naapureitaan puunilaisiksi.

Oli historiallinen hetki, kun Rooma ensi kerran lähetti sotajoukon
meren yli. Vaistomaisesti koko kansa tunsi, että se seisoi
tienhaarassa, joka johti maailmanpolitiikkaan. Rooman ja Latiumin
talonpoikia ei suurpolitiikka kaikkine vaaroineen houkutellut,
mutta sitä enemmän se houkutteli kauppiaita. He kaipasivat kovin
sen pidäkkeen poistamista, jonka karthagolaiset olivat asettaneet
Välimeren kaupalle. Päätös auttaa Messinaa oli siis jossakin määrin
liikeharrastusten voitto talonpoikaispolitiikasta.[192]

Roomalaisten ja karthagolaisten taistelu oli nyt siis lähinnä taistelua
Messinansalmen vallitsemisesta. Ristiriidat näiden kansain välillä
olivat samanlaatuiset kuin silloin, kun Ruotsi ja Tanska aikoinaan
taistelivat Öresundin omistamisesta. Molemmissa tapauksissa kovat
voimakkaat kaupalliset harrastuksen aiheuttaneet sodan. Mutta
taistelulla on sen ohella paljoa laajakantoisemmat seuraukset. Toisen
kerran maailmanhistoriassa oli ratkaistavana sama asia, joka jo kerran,
enemmän kuin kaksi vuosisataa aikaisemmin, ratkaistiin Marathonin,
Salamiin ja Plataian taisteluissa: ratkaisu koski sitä, tulisiko
maailmanherruus kuulumaan Länsimaille vai Idälle. Tällä kertaa sen
lisäksi kaksi eri kansanrotua: indoeurooppalaiset ja seemiläiset
mittelivät voimiaan toistensa kanssa. Roomalaiset ja karthagolaiset
olivat aikansa ainoat poliittisesti voimakkaat sivistyskansat. Toisen
tai toisen täytyi ennemmin tai myöhemmin päästä koko Välimerenmaailman
herraksi. Kummalle kansalle voitto oli suotu, sitä ei voinut kukaan
etukäteen sanoa.

Rooman valtio oli mannermaa -, Karthago taas tyypillinen merivalta.
Sen ydinmaan muodosti vain se maa, jonka nimi nyt on Tunis, eikä
edes tämäkään alue kokonaan; mutta sitäpaitsi oli karthagolaisilla
alueita ympäri koko Välimerta. Heidän valtiomiestensä kerrotaan
varoittaneen roomalaisia ryhtymästä sotaan huomauttamalla, että vastoin
karthagolaisten tahtoa ei yksikään roomalainen edes voisi pestä
käsiään meressä. Karthagolle oli siirtynyt Tyroksen ja Sidonin johtava
asema foinikialaisessa maailmassa. Sitä mukaa kuin nämä kaupungit
olivat taantuneet, Karthago oli saanut niistä lisää huomattavan
määrän älykkäitä henkilöitä, kauppatraditioita ja rikkauksia
siten, että ylhäisimmät foinikialaiset kauppiasperheet muuttivat!
kukoistavaan tytärkaupunkiin. Vähitellen Karthago oli maailman
rikkaimpia kaupunkeja. Sen aarteita verrattiin Persian suurkuningasten
kalleuksiin. Mitä kaikkea huhu tiesikään kertoa Karthagon rikkauksista!
Siellä oli Baalin kuva puhdasta kultaa, tuhannen talentin painoinen,
sanottiin, ja kullasta olivat kattolevytkin jumalan temppelissä.[193]
Karthagosta oli tullut samanlainen maailmanvaltakunnan keskus, kuin
brittien valtakunta uudella ajalla. Vahvan laivastonsa ja rajattomien
rahavarojensa varassa Karthago oli suunnattoman paljon mahtavampi
köyhää Rooman mannermaavaltaa.

Mutta kysymys oli siitä, kumpi ajan pitkään merkitsisi enemmän: rahat
vaiko horjumattoman luja valtiorakenne, jossa johtotähtenä eivät olleet
taloudelliset yksityispyyteet, vaan jossa kaikki murtumattomalla
yksimielisyydellä toimivat yhteisen päämäärän: isänmaan mahdin ja
kunnian hyväksi.

       *       *       *       *       *

Mutta Rooma ja Karthagohan olivat vanhastaan hyviä ystäviä. Karthago
oli Rooman vanhin liittolainen. Että kahdesta liittolaisesta voi tulla
veriviholliset, se ei ole kuitenkaan tavaton ilmiö historiassa enempää
kuin yksityiselämässäkään. Ja ettei roomalaisten ja karthagolaisten
välinen rakkaus ollut sitä laatua, joka ei voi koskaan ruostua, se oli
ilmennyt jo Pyrrhoksen sodan aikana, kun karthagolaiset m.m. tarjosivat
hänelle liittoa roomalaisia vastaan.

       *       *       *       *       *

Puunilaissodan ensimmäinen näytös esitettiin Sisiliassa, jossa
taisteltiin vaihtelevalla onnella. Mutta joskin roomalaiset
voittivat maalla, niin mitä se hyödytti, kun uusia rikkauksia, uusia
sodankäyntivaroja alituisesti yli meren virtasi tuohon suureen
kauppakaupunkiin? Ja laivastollaan karthagolaiset voivat lamauttaa koko
Italian kaupan ja eristää Sisiliassa olevat roomalaiset sotavoimat
kotimaasta. Ilmeisesti tätä sotaa ei sopinut käydä samalla tavoin kuin
taistelua Apenniinien niemimaan herruudesta. Roomalaisille selvisi,
että jos jotakin ratkaisevaa aiottiin saada aikaan, heidän täytyi
mitellä voimiaan karthagolaisten kanssa ei vain maalla, vaan myöskin
heidän omassa elementissään: merellä.

Campanian talonpojat olivat ja pysyivät maamyyrinä. Yksi niistä
kolmesta asiasta, joita Cato, roomalaisen perustyyppi, katui, oli se,
että hän oli kerran veneellä kulkenut kahden paikan välin, jonka hän
olisi voinut suorittaa jalkaisin.

Mutta nyt Rooman kansan täytyi kuitenkin totuttautua merimiehiksi.
Täytyi rakentaa vahvempi ja uudenaikaisempi laivasto kuin entinen.
Ja jos Latiumin talonpojat ja Apenniinien paimentolaiset eivät
kyenneetkään hoitelemaan airoja ja ohjaamaan laivaa, niin roomalaiset
olivat viime aikoina liittäneet itseensä toisia kansoja, joilla
oli meritottumusta. Tällaisia olivat etruskit, mutta ennen kaikkea
etelä-Italian valtaus oli antanut roomalaisille kelvollisia merimiehiä
omien rajain sisältä. Tarentumilaiset ja toiset suurkreikkalaiset
olivat kansaa, joka ymmärsi laivan rakennustaidon; he kelpasivat
myöskin muodostamaan Rooman laivaston miehistön ydinjoukon. Näiden
olosuhteiden ja sen lisäksi erään merisotaa palvelevan keksinnön
avulla Rooman laivasto sai vuonna 260 voiton _Mylæn_ luona lähellä
Messinaa. Keksittiin näet ryntäyssillat, jotka voitiin pudottaa
alas roomalaisista laivoista, ja jotka rautahaoilla iskivät kiinni
vihollislaivan kanteen. Sitten roomalaiset sotilaat voivat juosta
vihollisen laivaan ja taistella mies miestä vastaan sen sijaan, että
ennen oli ollut kysymys laivan taistelusta laivaa vastaan, taito,
jossa varsinaiset roomalaiset olivat suunnattomasti kehittymättömämpiä
kuin karthagolaiset. Heidän laivansa olivat kömpelömpiä ja
raskasliikkeisempiä eivätkä senvuoksi kyenneet suorittamaan nopeita
taktillisia liikkeitä. Minne ne olivat asettuneet, siinä ne sitten
olivat. Kaksintaistelussa karthagolainen palkkasoturi sitävastoin ei
lainkaan kyennyt mittelemään voimiaan Rooman legioonalaisen kanssa; ja
tätä lukuunottamatta roomalaisilla oli yliote siinäkin, että he olivat
ottaneet laivoihinsa enemmän sotilaita kuin karthagolaiset. Lukumäärän
ylivoima tuli oikeuksiinsa siten, että ryntäyssiltojen kautta merisota
muuttui melkein maataisteluksi.

Roomalaiset olivat saaneet ensimmäisen suuren merivoiton, ja Roomasta
oli yhdellä iskulla tullut merivalta. Luonnollisesti varsinaiset
roomalaiset eivät voineet merimiehinä olla vastustajiensa veroisia.
Lukemattomia kertoja heidän laivastonsa kärsivätkin haaksirikon
ylipäällikköjen tyhmänrohkeuden takia ollessaan tekemisissä elementin
kanssa, johon he eivät olleet tarpeeksi kotiutuneet. Nämä tekaistut
amiraalit olivat luonnollisesti aivan liian korkea-arvoisia
kuunnellakseen alempiarvoisten, mutta merta tuntevien neuvoja. Ja
heidän itserakkautensa takia tuhannet viattomat saivat uhrata elämänsä.
Kerran kovassa myrskyssä murskautui Sisilian etelärannikkoa vastaan
eräästä 360-laivaisesta laivastosta enemmän kuin 3/4 aluksista.

Mutta ihailtavalla tarmolla ja ripeydellä roomalaiset rakensivat
uuden laivaston, jonka avulla heidän onnistui kuten Agathokleen
viedä joukkoja Afrikkaan ja uhata itseään Karthagoa.[194] Yritys
päättyi kuitenkin roomalaisten täydelliseen tappioon. Vastoinkäyminen
tuli sitäkin vaarallisemmaksi, kun karthagolaiset saivat nuoressa,
lahjakkaassa _Hamilkarissa_, liikanimeltä _Barkas_ — se on tulkittu
merkitsevän »Salama» — erinomaisen päällikön. Hän paloverotti ja
hävitti Italian rannikoita.

Vastustajat olivat tavattoman tasaväkiset. Ei tahtonut tulla
ratkaisua lainkaan, sanoo Polybios, »vaikka kummallakaan puolen ei
laiminlyöty koettaa jokaista historiasta tunnettua sotatemppua tai
vallan uhkarohkeita uljuudennäytteitä. Tuskin kului päivääkään ilman
taisteluja, mutta ei mikään johtanut ratkaisevaan tulokseen. Kumpikin
kansa muistutti kahta kukkoa, jotka taistelevat elämästä ja kuolemasta,
kunnes molemmat ovat täydellisesti menehtyneet.»

Viimeiset varansa roomalaiset panivat peliin saadakseen
aikaan ratkaisun merellä. Valtiokassa oli tyhjä, mutta kiitos
johtavien miesten jalomielisyyden ja isänmaanrakkauden saatiin
laivastorakennukseen tarvittavat välttämättömät rahavarat kokoon.
Kukin otti varojensa ja voimiensa mukaan joko yksin tai yhdessä yhden
tai useamman kansalaisensa kanssa rakentaakseen suuren sota-aluksen.
Tämä vertaistaan vailla oleva voimannäyte oli täydellinen yllätys
viholliselle, joka tuli perinpohjin lyödyksi _Ægātēs-saarten_ luona
Sisilian länsirannikolla vuonna 242. Nyt karthagolaisten tilanne oli
niin toivoton, että he tarjosivat rauhaa. Sisilia oli itse asiassa
menetetty jo monta vuotta sitten, ja mahdollisuuksia sen takaisin
valloittamisesta ei ollut olemassa. Roomalaisilla ei myöskään ollut
mitään voitettavissa jatkamalla sotaa. Rauha solmittiin sillä ehdolla,
että karthagolaiset luopuivat Sisiliasta ja maksoivat niin suuren
summan kuin 3 200 talenttia sotakorvausta.

       *       *       *       *       *

24 vuotta oli sota jatkunut keskeytymättä. Niistä sotilaista, jotka
ottivat osaa ratkaisevaan taisteluun, ei suuri osa ollut vielä
syntynyt, kun sota puhkesi. Kuinka monta ihmiselämää tämä sota oli
maksanut, ymmärrämme siitä, että Rooman väestön lukumäärä vain
seitsemänä vuotena väheni likemmä 50 000 miehellä eli seitsemännellä
osalla koko asukasluvusta. Ja suhteellisesti vähintään yhtä suuret
olivat varmasti ne tappiot, jotka kohtasivat Rooman liittolaisia.
Hankkiakseen varoja sodankäyntiin senaatin oli täytynyt ryhtyä
vaaralliseen toimenpiteeseen, huonontamaan rahaa, niin että sen arvo
lopullisesti laski seitsemänteen osaan normaaliarvosta.

Kalliisti roomalaiset olivat siis ostaneet Sisilian. Mutta
hedelmällinen saari oli vieläkin suuremman hinnan arvoinen.
Lähimmässä tulevaisuudessa tuli siitä Rooman vilja-aitta. Nykyjään,
kun Sisilian viljelty maa tuottaa pääasiallisesti viiniä, oliiveja
ja etelänhedelmiä, meidän on vaikea kuvitella saaren hedelmällisiä
osia lainehtivina viljavainioina. Mutta maanviljelys oli siellä
roomalaisaikaan tulos tarkoituksellisesti ajetusta Rooman
elintarvepolitiikasta. Veroina roomalaiset kantoivat nimittäin
puutarhatuotteista[195] viidennen osan sadosta, mutta viljasta
ainoastaan kymmenennen osan.

Karthagolle Sisilian menetys oli kova isku. Sisilia oli nimittäin ainoa
paikka, josta vihollinen voi uhata itseään Karthagoa. Tähän aikaan
alukset eivät vielä olleet rakennetut niin, että ne voivat kauemman
aikaa uhmata myrskyjä avoimella merellä, vaan täytyi niiden purjehtia
pitkin rannikkoja löytääkseen helposti sataman äkillisen rajuilman
puhjetessa. Sellaisten olosuhteitten vallitessa oli matka Apenniinien
niemimaalta Afrikkaan liian pitkä roomalaiselle maihinnousulaivastolle,
jollei se voinut tarpeen tullen päästä Sisilian satamiin. Agathokleen
aikaiset kokemukset olivat antaneet karthagolaisille näytteen
siitä, kuinka vaarallista oli, jos vihollisia oli saarella. Ja nyt
tämä oli joutunut roomalaisten käsiin. Milloin nämä käyttäisivät
hyväkseen hyökkäysasemaansa? Se oli vain ajan kysymys. Jonakin yönä
voi sotalaivasto hyvän tuulen vallitessa viedä roomalaiset legioonat
Sisiliasta Afrikkaan. Sisilia roomalaisten käsissä oli alituisena
kuolemanuhkana karthagolaisten vallalle.


Kirjallisuutta puunilaissotiin:

Om grundlæggelsen af Romernes verdensherredømme efter de tre første
bøger af Polybios's historiske værk. O.A. Hovgárdin tanskannos.

Hans Delbrück, Geschichte der Kriegskunst: I nide.

Johannes Kromayer, Antike Schlachtfelder: III nide.

Eduard Meyer, Kleine Schriften: II nide.

Carl Neumann und Gustav Faltin, Das Zeitalter der punischen Kriege.

Ad. Holm, Geschichte Siciliens im Altertum: III nide.

Victor Ehrenberg, Karthago.

Stephane Gsell, Histoire ancíenne de l'Afrique du Nord: 4 nid.

Otto Meltzer und Ulrich Kahrstedt, Geschichte der Kartager: 3 nid.

Tähän lukuun:

Max Schermann: Der erste punische Krieg im Lichte der livianischen
Tradition.



ROOMAN VALTAKUNTA SAA LUONNOLLISET RAJAT.


Sisiliasta oli tullut Rooman _provinssi_ — niin roomalaiset nimittivät
varsinaisen Italian ulkopuolella olevia alueitaan. Provinsseja
hallitsivat roomalaiset maaherrat melkein rajattomalla vallalla.
Vähän sen jälkeen kuin olivat tehneet rauhan karthagolaisten kanssa,
roomalaiset valtasivat myöskin toisen karthagolaisten alueen, nimittäin
Sardinian. He käyttivät hyväkseen vaarallista kapinaa, joka puhkesi
karthagolaisten palkkajoukkojen keskuudessa, sitten kuin nämä oli
viety Afrikkaan, ilman että heille oli maksettu palkkaa. Kapina
levisi Karthagon alaisten Afrikan kansojen keskuuteen, jotka olivat
kauan vihanneet ylimielisiä herrojaan näiden kovan hallituksen ja
kiristysjärjestelmän vuoksi. Vieläpä oli mieliala foinikialaisten
liittolaistenkin keskuudessa niin uhkaava, että karthagolaisten valta
näytti olevan tuomittu pirstoutumaan. Ainoastaan Hamilkarin erinomaista
voimaa ja sotapäälliköntaitoa karthagolaiset saivat kiittää siitä,
että kuohunta lopuksi kolme vuotta kestäneiden kiivaiden taisteluiden
jälkeen voitiin kukistaa. Vangittuja kapinallisia heitettiin
tuhansittain elefanttien kuoliaaksi tallattaviksi,[196] kostoksi
niistä kauheista julmuuksista, joita nämä itse olivat aikaisemmin
suorittaneet, ja heidän johtajansa naulittiin ristiin. Väristen
puhuttiin kaikkialla maailmassa tästä kauheasta sodasta.[197]

Vaikka roomalaiset olivat äskettäin selvittäneet välinsä
karthagolaisten kanssa, he eivät saaliinhimossaan empineet käyttää
näiden vaikeaa tilannetta hyväkseen, vaan anastivat _Sardinian_,
kun kapinaliike karthagolaisia vastaan levisi myöskin sinne. Kun
entiset omistajat vaativat saarta takaisin, roomalaiset uhkasivat
sodalla. Karthagolaisten täytyi — vaikka hammasta purren — taipua
eikä ainoastaan luovuttaa Sardinia, vaan suorittaa sen lisäksi
vahingonkorvauksena niistä sotavarusteluista, joihin roomalaisten
oli täytynyt ryhtyä, 1.200 talenttia. Harvoin on lausetta, että
politiikassa valta on oikeutta, sovellettu häpeällisemmällä tavalla.
Roomalaisten oli tarvinnut ainoastaan uhata sodalla tehdäkseen
ainutlaatuisen hienon afäärin.

Toinen juttu on se, mitä seurauksia tästä kaappauksesta tuli olemaan.

Sardinian voittoa sopi roomalaisten mielestä lisätä _Korsikan_
valtauksella, joka oli vanha etruskilainen alue, missä roomalaiset jo
aikaisemminkin olivat koettaneet saada lujan jalansijan. Molemmilla
saarilla uudet herrat rajoittuivat kumminkin — samoinkuin ennen
karthagolaiset ja etruskitkin olivat tehneet — vain rannikkojen
miehitykseen. Maan sisäosien alkuasukasväestöä he pitivät
alituisen kauhun vallassa panemalla toimeen ihmismetsästyksiä.
Alkuasukas-raukkojen kimppuun usutettiin verikoiria ja heidät myytiin
sitten orjiksi.

Hankkimalla valtaansa Sisilian, Sardinian ja Korsikan _roomalaiset
olivat saaneet Tyrrheenan meren omakseen_. Ne kauppa-asemat, jotka
karthagolaiset olivat näillä saarilla itselleen hankkineet, olivat
olleet tavattoman tärkeitä heidän kauppamatkoilleen läntisellä
Välimerellä. Nyt tämä vaivalloisesti hankittu tien varrella
olevain pysähdyspaikkain verkko oli revitty rikki. Karthagolaiset
olivat kauppamatkoillaan riippuvaiset roomalaisten armosta. Heidän
valtansa Välimeren läntisellä syvänteellä oli uhattu, ja he olivat
menettämäisillään elämisenehtonsa luonnollisen lähteen.

       *       *       *       *       *

Ei viipynyt kauan näiden viimeisten maan hankintojen jälkeen,
ennenkuin roomalaiset alkoivat vallata myöskin jäljellä olevaa osaa
Apenniinien niemimaasta aina Alppeihin asti. Gallialaiset alkoivat
tulla jälleen vaarallisiksi, ja Roomaa uhkasi uusi gallialaismyrsky.
Laidunmaita himoitsevat suunnattomat joukot tätä puoli villiä kansaa
tunkeutui pohjoisesta päin ja olivat enää vain kolmen päivän maikan
päässä Roomasta, ennenkuin siellä tiedettiin, missä he olivat. Maksoi
paljon verta, ennenkuin roomalaisten onnistui lopulta voittaa heidät.
Torjuakseen gallialaisvaaran ikiajoiksi he päättivät valloittaa koko
_Cisalppisen Gallian_. Viisivuotisen kovan taistelun jälkeen oli koko
Italian valloitus aina Alppeihin asti pääasiallisesti suoritettu
noin vuonna 220 e.Kr. Kuinka paljoa vaarallisemmaksi olisi seuraava
puunilaissota muussa tapauksessa muodostunutkaan roomalaisille!
Mutta mitä oli saatu aikaan, se oli roomalaisten näkökannalta
katsoen suoritettu viimeisellä hetkellä. Sillävälin, kun roomalaiset
olivat vielä valmistelupuuhissa vyöttääkseen Cisalppisen Galliankin
sotilassiirtokunnilla, kulki Hannibal, heidän vaarallisin vihollisensa,
Alppien yli.



TOINEN PUUNILAISSOTA.


Karthago voimistuu jälleen mahtavaksi.

Sardinian tapahtumien jälkeen karthagolaisille oli päivänselvää —
jollei se ollut sitä jo ennenkin —, että he eivät voineet pitää
vuoden 241 rauhaa muuna kuin aselepona. Ei kukaan nähnyt selvemmin,
mitä oli odotettavissa, kuin Hamilkar ja hänen vävynsä _Hasdrubal_.
Molemmat ottivat nyt elämäntehtäväkseen hankkia isänmaalleen korvauksen
kärsityistä menetyksistä toiselta taholta, _Espanjasta_. Espanjasta
piti tulla samalla kertaa uuden sodan tukikohta, sillä kostettava oli
roomalaisille, joita he vihasivat sydämestään ja sielustaan. Espanjan
hopeakaivokset olivat, jos niitä järjellisesti käytettiin, kylliksi
rikkaat sekä Karthagon sotavelan maksamiseen että korvaamaan suuret
sotavarustelut, ja iberiläiset kansat olivat erinomaista sotilasainesta.

Neljä vuotta rauhanteon jälkeen Hamilkar vei joukkonsa tähän maahan,
jossa karthagolaisilla ennestään oli Gades ja muutamia muita
hajallaan olevia kauppapaikkoja. Käyttäen näitä tukikohtinaan hän loi
sotapäällikkölahjainsa ja poliittisen viisautensa avulla yhtenäisen
karthagolaisen alueen, joka ulottui Espanjan viljavilta Välimeren
mailta aina pohjoisessa olevaan Ebro-virtaan asti. Etelä-rannikon
parhaaseen satamapaikkaan hän perusti _Cartagenan_ (Uusi Karthago),
josta tuli uuden valtakunnan pääkaupunki. Nerokkaan valtiomieskatseensa
opastamana Hamilkar oli hankkinut isänmaalleen siirtomaa-alueen, joka
enemmän kuin täysin korvasi Sisilian ja Sardinian menetyksen ja samalla
avasi uuden vientialueen karthagolaisille kauppalaivoille.

       *       *       *       *       *

Kauan aikaa kului, ennenkuin roomalaiset käsittivät, mitä tosiaankin
oli tapahtunut tuolla kaukaisella Iberian niemimaalla. Ne epäluulot,
jotka olivat karthagolaisten saavutusten johdosta heränneet, häipyivät
kumminkin, kun Hamilkar kaatui kahdeksanvuotisten voittoisaan
taistelujen jälkeen. Toivottiin, että hänen suuret suunnitelmansa
olivat kuolleet hänen kanssansa. Ilmeni kuitenkin, että hänellä oli
henkinen perillinen, Hasdrubal. Mutta roomalaisista ei ollut viisasta
heittäytyä uuteen sotaan, ennenkuin he olisivat selvitelleet välinsä
vihollisten kanssa, jotka olivat aivan heidän ulottuvillaan, nimittäin
Po-laakson gallialaisten kanssa.

Samaan aikaan, jolloin roomalaiset masensivat nämä kansat, Hasdrubal
kaatui murhaajan käden kautta. Mutta kostoajatus sai uuden ja
vaarallisemman edustajan. Se oli Hamilkarin vanhin poika, _Hannibal_.
Hän oli siihen aikaan vain kaksikymmenkuusivuotias. Jo poikasena
hän oli saanut seurata isäänsä sotaretkillä. Hän on itse vanhoilla
päivillään kertonut, että kun Hamilkar oli lähdössä Espanjaan, hän
kysyi yhdeksänvuotiaalta pojaltaan, tahtoisiko tämä seurata mukana.
»Minä vastasin ihastuneena 'kyllä'», Hannibal jatkaa, »ja rukoilin
häntä lapsen tavoin itsepäisesti ottamaan minut mukaan. Silloin hän
tarttui käteeni, vei minut alttarin ääreen, jossa hän juuri uhrasi
Zeukselle, ja sanoi, että minun tulisi käsi uhrin päällä vannoa vala
aina vihaavani roomalaisia.» Tälle valalleen Hannibal oli uskollinen
elämänsä loppuun asti.

Hannibal oli melkein kaikessa isänsä kuva. »Vanhat soturit luulivat
hänessä saaneensa takaisin Hamilkarin nuorukaisena», Livius kertoo.
»Sama ilme oli katseessa, sama tuli silmissä, samat kasvojenpiirteet.»
Pian hän oli koko sotajoukon epäjumala. »Ei ollut ketään, jonka
Hasdrubal mieluummin asetti johtoon, kun jokin rohkea urotyö oli
toimitettava, ei ketään, jolla oli sellainen kyky temmata sotilaat
mukaansa, ei ketään, jota he seurasivat sellaisella luottamuksella.
Itse hän ei koskaan väsynyt mistään ponnistuksista. Hän voi kärsiä
yhtä hyvin hellettä kuin pakkastakin. Ruoassa ja juomassa hän oli mitä
kohtuullisin. Valvoa hän voi yhtä hyvin yöllä kuin päivälläkin. Uni
sai tulla, kun hänellä oli siihen aikaa työltään, eikä hän tarvinnut
unta varten pehmeää vuodetta eikä hiljaisuutta. Usein nähtiin hänen
nukkuvan paljaalla maalla vahtien ja vartijain välillä sotilasvaippa
peitteenään. Pukunsa puolesta hän ei lainkaan erottautunut
sotatovereistaan, ainoastaan hänen hevosensa ja aseensa herättivät
huomiota. Ratsain tai jalan hän oli parhain kaikista, ensimmäisenä hän
riensi taisteluun ja palasi viimeisenä takaisin.»

Näin voimakas on ihailu, minkä tuo erikoinen mies herätti vihollisessa.
Olisi kuitenkin ollut enemmän kuin inhimillistä, jollei kansallisuus-
ja rotuviha myöskin esiintyisi siinä kuvassa, jonka roomalainen
historioitsija on antanut maansa vaarallisimmasta vihollisesta. Hän
lisää näet liioitellen, jonka tosiseikat kuitenkin kumoavat: »Näiden
suurten luonteenominaisuuksien vastapainona oli kuitenkin yhtä suuria
luonteenvirheitä: epäinhimillinen julmuus ja puunilaisellekin ominaista
suurempi petollisuus. Hän ei tuntenut lainkaan totuutta, mikään ei
hänelle ollut pyhää, jumalien pelko oli hänelle tuntematon, eikä hän
piitannut vannotuista valoista, omaatuntoa hänellä ei ollut.» Nämä
Liviuksen syytökset ovat mitä suurimmassa määrin epäoikeutettuja.
»Sanansa Hannibal on aina pitänyt», Eduard Meyer sanoo, »eikä hän
milloinkaan tarpeettomasti vuodattanut verta. Sotavankejaan hän
on kohdellut inhimillisesti ja vihollisiaan kohtaan hän on aina
käyttäytynyt ritarillisesti.»

       *       *       *       *       *

Ensimmäinen puunilaissota oli alkanut Messinassa; toinen puhkesi
_Saguntumissa_. Sodan puhkeamisajan olosuhteet molemmissa
kaupungeissa muistuttavat suuresti toisiaan. Molemmissa oli
roomalaisystävällinen puolue ja toinen, joka tahtoi antautua
karthagolaisten vallanalaisuuteen. Viimemainittua vaaraa välttääkseen
Rooman kannattajat ryhtyivät karkoittamaan tai surmaamaan vastapuolueen
ensimmäisiä miehiä. Jäljellejääneet kääntyivät avunpyynnöllä
Karthagon hallituksen puoleen, ja suuri neuvosto valtuutti Hannibalin
sekaantumaan Saguntumin asioihin. Kaupungin hallitseva puolue etsi
silloin turvaa roomalaisilta, jotka ottivatkin kaupungin turviinsa.

       *       *       *       *       *

Vuonna 219 Hannibal alkoi piirittää kaupunkia.

Se oli itse asiassa sodanjulistus roomalaisille ja vastaus heidän
vilpilliseen menettelyynsä Sardiniassa kaksikymmentä vuotta aikaisemmin.

Saguntumilaiset puolustivat kaupunkiaan epätoivon rohkeudella. Kun
muurit ja tornit olivat sortuneet karthagolaisten muurinmurtajien
sysäyksistä, »he peittivät ruumiillaan», kuten Livius sanoo, »lujat
muurinsa menettäneen isiensä kaupungin, eikä kukaan väistynyt
paikaltaan.» Mutta karthagolaisia kiihoitti runsas saalis, joka heitä
odotti; ja kun Hannibal antoi puhaltaa ryntäysmerkin, kaupunki oli
tuomittu perikatoon.

Roomalaiset näyttävät mahdollisimman kauan välttäneen uutta sotaa.
Kahdeksan kuukautta kaupunki sai näet kokea kaikkia piirityksen
kauhuja, ilman että he lähettivät sinne apua. Mutta kun Saguntum oli
valloitettu, he lähettivät Karthagoon lähetystön, joka vaati Hannibalin
luovuttamista.

Harmistuneena suuri neuvosto hylkäsi tämän vaatimuksen. Rooman lähetit
eivät vastanneet sanaakaan. Vanhin heistä osoitti vain togansa
rintalaskosta ja sanoi: »Täällä on meillä sota sekä rauha. Valitkaa
kumman haluatte!» Karthagolaiset huusivat silloin yhtä uhmamielisinä,
että hän voisi antaa, kumman vain halusi. Ja kun roomalainen sanoi,
että hän antoi sodan, karthagolaiset vastasivat, että he ottivat sen
vastaan ja että he tulisivat käymään sitä samalla rohkeudella, jolla he
olivat sen vastaankin ottaneet. »Tosiasiallisesti Hannibal oli», sanoo
Eduard Meyer, »pakottanut sekä roomalaiset että karthagolaiset uuteen
sotaan.»

Mutta Saguntumin hävitys ei luonnollisesti ollut lainkaan _syynä_
uuteen sotaan, vaan ainoastaan _satunnainen aihe_ sen puhkeamiseen.
Varsinainen sodan syy oli paljoa syvemmällä: Sisilian menetyksessä
ja ennen kaikkea Rooman häpeällisessä Sardinian valtauksessa sekä
sen yhteydessä tapahtuneessa rahankiristyksessä. Tyytyä pysyvästi
tällaiseen asiaintilaan olisi merkinnyt Karthagolle samaa kuin
itsemurha. ostosodan täytyi tulla.


Hannibalin retki.

»Minä ryhdyn nyt» — Livius sanoo suuren teoksensa 21:nnen kirjan
johdannossa — »kuvaamaan muistettavinta kaikista sodista, mitä
milloinkaan on käyty, sitä sotaa, jota karthagolaiset Hannibalin
johdolla kävivät Rooman kansaa vastaan. Sillä eivät koskaan ole
voimakkaammat valtiot ja kansat asein mitelleet voimiaan toistensa
kanssa, eivätkä taistelevat itse ennen koskaan ole olleet niin mahtavia
ja voimakkaita. Ja niin vaihteleva oli sotaonni, niin epävarma sodan
lopputulos, että ne olivat lähempänä häviötä, jotka lopuksi voittivat.
Lisätkäämme, että katkeruus, jolla kumpikin kansa taisteli, oli melkein
vielä suurempi kuin sen sotavoimat.» Nyt sodan tarkoituksena ei enää
ollut jonkin siirtomaan valtaus; se oli taistelua maailman valtiudesta.
Ja nyt seisoivat vastakkain kokonaisen kansan murtumaton voima ja yksi
maailman suurimpia neroja. _Hannibalin sota on kaksintaistelu neron ja
luonteen välillä_.

       *       *       *       *       *

Jos roomalaiset, kuten on hyvin luultavaa, olivat arvelleet Afrikan
tulevan läheisimmäksi sotanäyttämöksi, niin Hannibal teki tyhjäksi
heidän laskelmansa. Rooman valtakunnan sydämeen hän aikoi suunnata
iskunsa. Joukkojen kuljetus Italiaan oli kuitenkin suunnattoman
arveluttava yritys. Jos tämä tapahtui meritse tai pitkin rannikkoa,
niin uskaltautui hän kohtaamaan Rooman laivaston, joka silloin jo
hallitsi merta. Runsaslukuista ratsuväkeään, joka oli hänen armeijansa
parhain ase, hän ei missään tapauksessa voinut kuljettaa meren yli. Ja
vielä mahdottomampi oli kuljettaa elefantteja pitkää meritietä.

Oli kuitenkin eräs toinen tie, mutta sitä tietä kulkeminen oli
toisista syistä kuulumatonta uhkapeliä. Se kulki yli Alppien, yli
noiden pilvenkorkuisten vuorijonojen, jotka muinaisajan kansoille
olivat kauhistavan salaperäisyyden verhoamat. Ainoastaan villit
keltit tunsivat tiet, ja nämä eivät luonnollisesti olleet sellaisia,
että kukaan olisi uskaltautunut johtamaan kokonaista armeijaa
kuormastoineen ja elefantteineen niitä pitkin. Mutta Hannibal uskalsi.
Kuitenkaan hänen hankkeensa ei suinkaan ollut vain uhkayritys,
kuten kauan arveltiin. Ennenkuin hän teki rohkean päätöksensä, hän
oli keskusteluista niiden kansojen kanssa, jotka tunsivat vuoret,
tullut vakuutetuksi siitä, että suunnitelman toteuttaminen oli hänen
laiselleen voimamiehelle mahdollisuuksien rajoissa. Hän oli hankkinut
tarkat tiedot solien yli johtavista teistä ja oli saanut maan
syntyperäisiä asukkaita oppaikseen.

Hannibal luotti siihen, että kun hän kerran olisi päässyt Alppien yli,
Po-laakso tulisi olemaan hänen sotaliikkeillensä tukikohtana. Hän voi
odottaa, että keltit ottaisivat siellä hänet vastaan vapauttajana,
koska roomalaiset olivat äskettäin riistäneet heiltä itsenäisyyden.
Mitä kaikkea Hannibalin lainen mies voikaan toivoa saavansa aikaan
näiden urhoollisten soturien avulla, jos hän oikein ohjaisi heidän
valtavan iskuvoimansa ja liittäisi heidät koulutettujen libyalaisten ja
espanjalaisten veteraaniensa joukkoon! Gallialaiset eivät olleet vielä
lakanneet olemasta Etelä-Euroopan kauhuna.

Hannibal voi sitäpaitsi toivoa makedonialaisen armeijan apua.
Makedonian kuningas _Philippos V_, joka oli uudelleen laskenut valtansa
alle Peloponnesoksen oli kireissä väleissä roomalaisten kanssa. Nämä
olivat äskettäin alkaneet ulottaa valtaansa Balkanin niemimaallekin
pitämällä kurissa puolivillejä _illyrialaisia_, jotka olivat Adrian
meren itärannikolle perustaneet merirosvovaltion. Dalmatian saaristo
repaleisine rannikkoineen ja monine sen edustalla olevine saarineen
oli kuin luotu merirosvopesäksi. Täällä kasvoivat myöskin ne rohkeat
merimiehet, jotka sitten keskiajalla tekivät Venetsian merivallan
kaikkia muita senaikaisia etevämmäksi. Rooman senaatin valitukset
merirosvojen kaappauksista torjui ylimielisesti heidän kuningattarensa,
uhmaileva ja miehekäs nainen, joka siihen aikaan hoiti hallitusta
alaikäisen poikansa puolesta. »Vanhastaan on illyrialaisilla ollut
tapana» — hän selitti — »hyötyä merestä niin paljon kuin kukin
kykenee.» Tähän yksi Rooman lähettiläistä antoi katkeran vastauksen:
»Roomalaisten kesken on tapana, että valtio auttaa niitä kansalaisia,
jotka ovat kärsineet vahinkoa.» Ja hän lisäsi, että jumalien avulla
kyllä tultaisiin pakottamaan kuningatar vieroittamaan illyrialaiset
pahoista tavoistaan. Kuningatar katkeroitui nuhteista niin, että hän
surmautti lähettilään.

Nyt senaatti tarttui ponnella asiaan ja lähetti matkaan suuren
laivaston, joka hävitti illyrialaisten rosvopesät ja pakotti heidät
antamaan merenkulkijain vastaisuudessa olla rauhassa. Tämän matkan
yhteydessä saatettiin myöskin lähinnä sijaitsevat kreikkalaiset
satamapaikat roomalaisten tarkastuksen alaisiksi. Näiden joukossa
oli _Korfu_, Adrian meren avain. Illyrian sota oli ensimmäisen
puunilaissodan lisäksi uusi näyte siitä, että Roomasta oli tullut
Välimeren mahtavin merivalta. Roomalaiset olivat nyt tehneet itsensä
sekä Tyrrheenan että Adrian meren herroiksi.

Rooman pyrkimyksissä saada vakava jalansija Adrian meren itärannikolla
oli uhka Makedonialle. Oli senvuoksi luultavaa, että Philippos
tahtoisi seurata Pyrrhoksen esimerkkiä, tulla Italiaan ja yhdistää
siellä sotavoimansa niihin, jotka tulivat Guadalquiviriltä. Senjälkeen
tarvittaisiin, Hannibal toivoi, vain muutamia voittoja, ja ne saisivat
Rooman liittolaiset ja alamaiset varsinaisessa Italiassa luopumaan
Roomasta. Ja mikä estäisi häntä sen jälkeen antamasta Rooman vallalle
kuoliniskua? Hän luotti siis siihen, että side, joka yhdisti Rooman
sen alaisiin kansoihin, oli yhtä hauras kuin se side, joka piti koossa
Karthagon valtiota. Oliko tämä olettamus oikea? Siitä riippui koko
hänen yrityksensä.

Kaikissa tapauksissa oli toimittava, ennenkuin Rooma ehtisi vahvistaa
valtansa Po-laaksossa. Kun tämä kerran ehtisi tapahtua, olisi myöhäistä
saada Italiassa sopivaa tukiasemaa sotaliikkeille.

       *       *       *       *       *

Keväällä 218 Hannibal lähti liikkeelle Cartagenasta mukanaan 90 000
jalkamiestä, 12 000 ratsumiestä ja 37 elefanttia.[198] Espanjaan hän
jätti veljensä _Hasdrubalin_ huomattavan joukon kanssa tätä maata
puolustamaan.

Niin pian kuin oli tullut Ebron yli, hän oli vihollismaassa. Tämän joen
ja Pyreneitten vuorten välillä olevien, vapauttaan rakastavien kansojen
kukistaminen lienee maksanut hänelle 20 000 miestä, ja yhtä monta
miestä hän jätti vähän ennen tämän vuorijonon ylikulkuaan jäljelle
turvaamaan karthagolaisten valtaa Espanjassa. Hänen armeijansa oli siis
vähentynyt 60 000 mieheen, kun hän hyökkäsi Transalppiseen Galliaan,
mutta nämä olivat kaikki koeteltuja veteraaneja.

Kulkiessaan Rhône-virran yli Hannibal sai ensimmäisen kerran kokea
vihollismielisyyttä gallialaisten puolelta. Eiväthän he voineet tietää,
että karthagolaisten sotaretki tarkoitti kokonaan toista maata kuin
heidän. Sotajuonella Hannibalin onnistui kuitenkin saada armeija
vahingoittumattomana joen yli.[199]

Hannibal saa kiittää onneaan, että hän niin nopeasti ja hyvissä ajoin
pääsi Rhônen yli, sillä Massilian luona, tuskin neljän päivänmarssin
päässä etelään päin, joen suulla, oli konsuli _Publius Cornelius
Scipio_ laivastonsa kanssa. Hän oli matkalla Espanjaan tarkoituksenaan
taistella siellä karthagolaisten kanssa. Nyt hän sai hämmästyksekseen
kuulla, että Hannibal oli ehtinyt Rhônelle asti. Ei mikään todista
selvemmin Hannibalin sotasuunnitelman rohkeutta ja suurenmoisuutta kuin
se, että roomalaiset eivät koskaan olisi voineet ajatellakaan, että hän
ryhtyisi sellaiseen uhkarohkeaan tekoon kuin sotaretkeen Italiaan
saakka.

Rooman konsuli oli ensi hämäännyksessään liian hidastuumainen. Hän
luuli ensiksi, että se, mitä hän sai kuulla Hannibalin marssista, oli
tyhjää hälytystä. Kun hän viimeinkin tuli vakuutetuksi siitä, miten
asianlaita oikein oli, hän lähti päätä pahkaa ylimenopaikalle. Mutta
kun hän viimeinkin saapui sinne, Hannibal oli poistunut paikalta kolme
päivää aikaisemmin.

Scipiota on paljon syytetty siitä, mihin hän nyt ryhtyi. Muutamat
historioitsijat ovat järkeilleet niinkin, että hänen olisi
luonnollisesti pitänyt koko armeijansa kanssa palata takaisin Italiaan
ja koettaa sulkea alppisolat Hannibalilta. Mutta hämäännyksissään
siitä, että oli tullut petetyksi, »hän teki sen sijasta sen suuren
virheen», että jätti suurimman osan armeijasta veljensä Guæuksen
johtoon Espanjaan, samalla kuin hän itse pienemmän osan kanssa kääntyi
takaisin Italiaan.

Meille tulee myöhemmin tilaisuus palata pohtimaan kysymystä,
menettelikö hän oikein vai väärin. Tällä kertaa pysähdymme sen sijaan
miettimään kysymystä: Miksikä Hannibal ei viipynyt paria päivää Rhônen
rannalla odottaen Scipiota. Hänen joukkonsa olivat sekä lukumäärään
että sotatottumukseen nähden viholliseen verraten ylivoimaiset. Vastaus
kysymykseen piilee siinä, että syksy oli jo pitkälle kulunut. Vain
jonkin viikon myöhästyminen voi aiheuttaa sen, ettei Hannibal enää sinä
vuonna olisi voinut kulkea Alppien yli, sillä milloin tahansa suuret
lumipyryt voivat sulkea vuorensolat. Vaikkakin hän voisi olla kuinka
varma tahansa voitosta, niin tosiasia oli, että roomalaiset myisivät
henkensä kalliista. Vaikka karthagolaisten tappiot _kuolleissa_ eivät
tulisikaan olemaan kovin suuret, niin täytyi sellaisen taistelun
jälkeen aina ottaa lukuun _haavoittuneiden_ suuri lukumäärä. Heitä
ei voisi ottaa mukaan rasittaville marsseille yli Alppien, ennenkuin
he olivat toipuneet; ja heidän hylkäämistään vihollismaahan sopi
yhtä vähän ajatella. Mutta joutua pakotetuksi keskeyttämään marssi
ja pysähtyä talven ajaksi Galliaan merkitsi samaa kuin panna koko
yritys peliin. Sillä silloin roomalaiset ennättäisivät ottaa oppia
ensimmäisestä tappiosta ja saisivat aikaa kohdatakseen karthagolaiset
murskaavalla ylivoimalla jo näiden tullessa ulos vuorisolasta. Koska
karthagolaisten täytyisi silloin olla perin uupuneita suorittamistaan
marsseista ja koska heillä ei olisi tilaisuutta käyttää hyväkseen
voimakkainta asettaan, ratsuväkeä, olisi heidän tappionsa jo ennakolta
ollut selvä.

       *       *       *       *       *

Sillävälin Hannibalin kulku jatkui syntyperäisten oppaitten johdolla
yhä korkeammalle halki Alppien. Lähin päämäärä oli eräs niistä solista,
jotka länteen Torinosta johtavat läntisten Alppien yli.[200]

Ensimmäistä alppijonoa ylikuljettaessa vaikeudet alkoivat. Juuri
silloin, kun tie oli jyrkin, tien yläpuolella oleville kallioille
väijyksiin asettuneet vihamieliset alkuasukkaat hyökkäsivät ratsuväen
ja kuormaston kimppuun. Gallialaiset eivät nimittäin saaneet päästään
sitä ajatusta, että Hannibalin sotaretki tarkoitti juuri heitä.
»Karthagolaiset», Polybios kirjoittaa, »kärsivät nyt suuria vahinkoja,
ei niin paljon suoranaisesti barbaarien hyökkäyksestä kuin siitä, että
tie oli niin kapea ja jyrkkä. Vähinkin levottomuuden aihe saattoi
kuormaeläimet yhä suuremman kauhun valtaan, niin että monet niistä
syöksyivät taakkoineen rotkoihin. Ja kaikkein enimmän saivat häiriötä
aikaan haavoittuneet hevoset, sillä ne tulivat tuskasta aivan villeiksi
ja sysäsivät sekä kuormaeläimiä että ihmisiä alas jyrkänteitä.» —
»Suurten lumivyöryjen lailla», Livius kertoo, »vetojuhdat vyöryivät
kuormineen syvyyteen.»

Hannibal älysi, että hän oli kadottamaisillaan kuormastonsa. Jos
näin sai jatkua, oli koko armeija vihitty perikatoon. Täytyi toimia
nopeasti. Ravakan joukko-osaston kanssa hän kiiruhti paikalle ja
kävi ylhäältäpäin vihollisen kimppuun, hakkasi osan maahan ja ajoi
muut pakoon. Hetkeksi tosin sekaannus lisääntyi marssirivistössä
sotahuutojen ja hälinän takia; mutta kun vaara oli torjuttu, retki
voi jatkua rauhassa. Herättääkseen kauhua »barbaareissa», Hannibal
ryntäsi, sitten kuin armeija oli kulkenut solan läpi, sen kaupungin
kimppuun, jossa he asuivat. Sieltä hän otti korvauksen niistä
hevosista ja kuormajuhdista, jotka oli menettänyt, ja sai sen lisäksi
runsaan muonavaraston. Hän oli nyt herättänyt sellaisen kunnioituksen
gallialaisissa, että retki voi jatkua häiriintymättä aina korkeimmalle
alppijonolle asti. Väristen vuoristokansat katselivat jättiläissuurien
elefanttien kulkua tunturien välitse.

Kulun jatkaminen solia ympäröiväin kukkuloiden yli näytti lupaavalta.
Siellä asuvat kansat tulivat Hannibalia vastaan kantaen öljypuun
oksia ja seppeleitä, antoivat hänelle panttivankeja takeeksi siitä,
että heillä oli rauhalliset tarkoitukset ja varustivat sotajoukon
teuraskarjalla. Mutta Hannibalilla oli tapana olla aina varuillaan
sellaisten ystävyydenosoitusten suhteen. Hänen epäluulonsa saivatkin
pian vahvistuksen. Tuskin karthagolaiset olivat ehtineet ahtaalle
solatielle, kun jo barbaarit kävivät heidän kimppuunsa, vyöryttivät
heidän päällensä suuria kivilohkareita ja olivat hukuttaa heidät
kivisateeseen. Hannibal oli kuitenkin tällä kertaa ollut kylliksi
varovainen. Hän asetti ratsuväen ja kuormaston kulkemaan edellä ja
järjesti jalkaväen viimeiseksi. Tämä sai nyt pysähtyä ja olla yötä
solassa, sillä aikaa kuin kuormaeläimet, hevoset ja elefantit jatkoivat
matkaa eteenpäin. Täten vahingot eivät tulleet niin suuriksi kuin
edellisellä kerralla, vaikkakin monet ihmiset luonnollisesti pahasti
vahingoittuivat.

Alppien-ylimarssin yhdeksäntenä päivänä Hannibal saavutti korkeimman
kohdan. Sinne hän asettui leiriin ja vietti kaksi lepopäivää, osaksi
siksi, että ihmiset ja eläimet saisivat levähtää, osaksi odottaakseen
niitä, jotka olivat jääneet jälkeen. »Ja tapahtui todellakin», Polybios
kertoo, »että monet niistä hevosista, jotka olivat kauhuissaan
harhailleet vuorilla, ja monet kuormaeläimet, jotka olivat heittäneet
kuormansa selästään, äkkiä ilmestyivät leiriin seurattuaan sinne
johtavia jälkiä.»

Tällä välin oli kuitenkin jo hyvän matkaa syyskuuta ehtinyt kulua, ja
vuorenhuipuilla alkoi jo sataa lunta. Monen kasvoilla kuvastui väsymys
ja alakuloisuus ajatellessa niitä rasituksia, jotka vielä odottivat
Etelän lapsia ylhäällä tunturimaailman pakkasessa. Mutta kun oli
saavuttu kukkulalle, josta avautui näköala Po-laaksoon, Hannibal piti
joukoilleen puheen, jossa hän kuvaili kaikkea sitä ihanuutta, mikä
odotti heitä rikkaassa maassa, vuorimuurin juurella ja huomautti niistä
urotöistä, jotka sinne kutsuen viittoivat.[201]

Rohkaistunein mielin karthagolaiset aloittivat nyt alaslaskeutumisen.
Se tuotti heille kuitenkin vähintään yhtä suuria vahinkoja kuin
ylösnousukin. »Sillä tie oli», Polybios kuvailee, »kapea ja jyrkkä,
ja lumi, joka sen peitti, teki mahdottomaksi nähdä, missä voi saada
varman jalansijan. Niin pian kuin joku lipesi ja kaatui, hän syöksyi
heti pohjattomaan kuiluun. Niin kauheaa ja surullista kuin olikin
olla tällaisten tapausten todistajana, jäljelle jäävät olivat jo niin
tottuneet tämän laatuisiin onnettomuuksiin, että olivat niiden suhteen
tulleet välinpitämättömiksi. Mutta tultiinpa paikkaan, jossa tie kulki
pitkin äkkijyrkänteen laitaa ja oli niin kapea, etteivät elefantit
eivätkä kuormaeläimet voineet päästä eteenpäin.» Valtava vuorenvieremä
oli nimittäin vähän ennen pyyhkäissyt pois tiestä enemmän kuin puolet
sen leveydestä. Yritys kiertää ylempää vaarallinen kulkupaikka
epäonnistui, sillä kylminä kesinä lumi ei siellä sulanut, vaan puristui
yhteen jään tapaiseksi massaksi. Nyt oli uutta, märkää lunta satanut
vuodenvanhan päälle. »Mutta», Polybios sanoo, »kun sotilaat polkivat
sen läpi ja jalka kosketti vanhaa, kiinteää lunta uuden alla, niin
molemmat jalat liukuivat heidän altansa _samalla kertaa_. Ja kun he
sitten koettivat tukea itseään polvin ja käsin noustakseen pystyyn,
he tulivat täysin avuttomiksi ja liukuivat yli jyrkänteen. Mutta kun
kuormaeläimet keikahtivat kumoon ja koettivat nousta jälleen pystyyn,
niin ne polkivat läpi vanhan lumen ja jäivät painonsa ja lumen kovuuden
takia paikoilleen kuin kiinninaulittuina.»

Tässä ei siis auttanut mikään muu kuin koettaa korjata ja leventää
särkynyttä tietä. Korjaus tapahtui Liviuksen kertomuksen mukaan
seuraavalla tavalla: »Koska vuorta täytyi murtaa, kaadettiin
ympäristöllä kasvavia mahtavia puita ja tehtiin niistä suuri rovio. Se
pistettiin tuleen ja kuumennettiin siten kalliota, jonka perästä se
tehtiin hauraaksi valamalla hehkuvalle kivelle viinietikkaa.[202] Sen
perästä voitiin sitä särkeä murtoraudalla.» Yhden päivän työn jälkeen
oli saatu tietä levennetyksi niin paljon, että hevoset ja kuormajuhdat
voitiin kuljettaa sitä pitkin ja viedä alas laitumelle, sillä välin
kuin tien tekoa jatkettiin elefanttien takia. Tämä työ vaati lisäksi
kolme päivää, ennenkuin nälkiintyneet rumilas-raukat voitiin kuljettaa
eteenpäin. Mutta vielä kolme vuorokautta, ja silloin koko armeija oli
alhaalla tasangolla. Alppien ylikulku oli vienyt viisitoista päivää.
Viisi kuukautta oli kulunut siitä, kun Hannibal läksi Cartagenasta.

Hannibalin suuri ajatus ryhtyä taisteluun roomalaisten kanssa itsessään
Italiassa oli toteutumaisillaan. Raudan lujalla tahdonvoimallaan hän
oli suorittanut tuon historiassa ainutlaatuisen uhkapelin, jollaista
kulku yli Alppien oli. Mutta kauheita uhrauksia se oli maksanut. Rhônen
ylikulun jälkeen hänen sanotaan menettäneen noin puolet armeijastaan.
Varmaankin kylmyys ylhäällä Euroopan korkeimmilla tuntureilla on vienyt
hengen useimmilta. Viettää viisitoista yötä paljaan taivaan alla
alituisesti alttiina jääkylmille tuulille, jotka jäätiköiltä pusertuvat
alas tunturien kuilujen kautta, sen jo olisi pitänyt olla kylliksi
tuhotakseen melkein koko armeijan. Ainoastaan 20 000 jalka- ja 6 000
ratsumiestä lienee Hannibalilla ollut jäljellä, kun hän astui Rooman
valtakunnan maaperälle.[203] Mutta täällä hän voi olettaa kykenevänsä
täyttämään armeijansa aukot ystävällismielisten kansojen avulla.
Hämmästellen nämä totesivat harvinaisen näytelmän: suuri armeija, joka
oli kulkenut aina Herkuleen patsailta asti, laskeutui alas Alppien
huipuilta tuomaan heille vapautta.


Po-laakson taistelut.

Ennenkuin Publius Scipio armeijoineen oli ehtinyt tulevalle
sotanäyttämölle, Hannibal ehti antaa sotilastensa kerätä uusia voimia
rasitusten jälkeen. Hän oli myöskin houkutellut tai pakottanut
puolelleen suuren osan väestöä pohjoisessa, Cisalppisessa Galliassa.
_Ticinus_-joen luona, lähellä Vercellæn kaupunkia Scipion ratsu- ja
jousimiehet sattuivat eräällä tiedustelumatkalla kohtaamaan Hannibalin
ratsujoukon. Molemmilla puolin olivat itse ylipäälliköt johtajina
Huolimatta karthagolaisten ylivoimaisuudesta Scipio otti vastaan
vihollisen taisteluhaasteen.[204]

Hannibalin raskasaseiset ratsumiehet heittivät pian roomalaiset
takaisin, ja sitten kevyt numidialainen ratsuväki oli heidän kimpussaan
hyökäten sivuilta ja takaa. Nämä numidialaiset eli berbiläiset
ratsastajat nopeine, kestävine hevosineen olivat kevyen ratsuväen
ihanne. Voittamattomia olivat nämä arojen pojat vihollista häiritsemään
ja uuvuttamaan, hänen ympärillään parveilemaan, houkuttelemaan
itseään seuraamaan, harhaan johtamaan ja väijytyspaikassa vaanimaan.
Kuin pyörremyrsky he syöksähtivät roomalaisia kohti villiä neliä, ja
tomupilvestä, jossa valkeat viitat häilähtelivät ja tummat silmät
salamoivat, lennähti nuolikuuro. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä he
villisti kirkaisten pyörähyttivät ympäri pystyyn kavahtaneet oriinsa
ja hävisivät yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin. Numidialaiset
merkitsivät karthagolaisille samaa kuin venäläisille kasakat 18:nnella
ja 19:nnellä vuosisadalla.

Suurin tappioin Scipion täytyi, itse vaikeasti haavoittuneena perääntyä
Po-joen yli. Roomalaiset pelastuivat täydelliseltä häviöltä ainoastaan
siten, että heidän onnistui viime hetkessä repiä joen yli johtava
silta. Mutta se armeijan osa, joka sankarillisesti kuolemaa halveksien
suojasi toverien perääntymistä yli sillan, joutui itse eristetyksi
omistaan ja sen täytyi antautua vangiksi.

Ennenkuin Hannibal oli tullut Pon yli, Scipio oli ehtinyt perääntyä
_Trebia_-joen taakse ja asettautua vahvoihin asemiin vasen sivusta
Apenniinien, oikea Po-virran ja roomalaisen Placentian[205]
linnoituksen tukemina. Täällä Scipio odotti apujoukkoja, ja kun nämä
olivat saapuneet, hän oli täysin tasaväkinen vihollisen kanssa, mitä
jalkaväkeen tulee. Hänen ratsuväkensä oli sitävastoin edelleenkin
heikompi kuin Hannibalin.

Haavansa takia Scipion täytyi luovuttaa päällikkyys toiselle
miehelle. Hannibal koetteli nyt sotapäällikköneroaan saadakseen
houkutelluksi roomalaiset tulemaan pois vahvasta asemastaan. Ja se
onnistui lopuksi. Hän antoi vihollisen ratsuväen saada pienen voiton
ratsuväkitaistelussa. Se houkutteli koettelemaan enempää. Päällikkyyttä
hoiteleva konsuli halusi mielellään ehtiä tehdä itsensä huomatuksi,
ennenkuin hänen virka-aikansa loppuisi — siihen oli enää muutamia
viikkoja. Ja niin johduttiin siihen, että roomalaisten kevyet joukot
muutamia päiviä sen jälkeen joutuivat taas taisteluun vihollisen
ratsuväen kanssa. Karthagolaiset väistyivät vähän kerrassaan, ja
taisteluinnossaan roomalaiset seurasivat heidän perässään joen poikki.
Mutta äkkiä karthagolaiset pysähtyivät. Roomalaiset olivat juuri sillä
paikalla, jonka Hannibal oli valinnut, silmä silmää vasten hänen
taistelujärjestyksessä olevan armeijansa kanssa.

Roomalaiset olivat kuolemaantuomitut, jollei heidän armeijansa päävoima
rientäisi avuksi. Se tuli. Mutta sotilaat saapuivat perille lopen
väsyneinä, läpimärkinä ja väristen joulukuisen, kylmän ja korkealle
paisuneen joen yli suoritetun pikamarssin jälkeen ja lisäksi nälkäisinä
— sillä he eivät olleet ehtineet saada aamiaistaen. Hannibal oli
sitävastoin antanut armeijansa päävoiman lämmitellä ja hyvin aterioida
leirissä. Kylläisinä ja tyytyväisinä ja voideltuina öljyllä ollakseen
pakkaseen nähden vastustuskykyisempiä sotilaat olivat sitten asettuneet
taistelujärjestykseen, ja kun ylipäällikön oli onnistunut houkutella
roomalaiset sinne, jonne tahtoi, verinen näytelmä voi alkaa.

Avusta huolimatta roomalaisten kevyet joukot eivät jaksaneet
kauan pitää puoliaan. Heidän jalkasoturinsa sitävastoin näyttivät
ansainneensa voittamattomien maineen ollen koko taistelun ajan
ratkaisevasti parempia kuin Hannibalin jalkaväki. He eivät tietysti
voineet rynnätä eteenpäin vihollisen jalkaväkeä ja siihen yhtynyttä
ylivoimaista ratsuväkeä vastaan, mutta he eivät myöskään perääntyneet
tuumaakaan. Vasta kun osasto valittuja joukkoja Hannibalin nuorimman
veljen _Māgon_ johdolla hyökkäsi heidän selkäänsä, sivustat ja
keskustan takimmaisin rivi joutuivat epäjärjestykseen. Keskustan
päävoima sitävastoin — kolmasosa koko armeijasta — painautui tiiviisti
yhteen, mursi karthagolaisten rintaman ja murhaavassa taistelussa
raivasi itselleen tien Placentiaan. Mutta suurimman osan muuta armeijaa
sen koettaessa päästä virran yli vihollisen kevyet joukot surmasivat
tai elefantit tallasivat jalkoihinsa.

Mutta taistelu tuotti Hannibalillekin suuria tappioita. Jälkeenpäin
hänen armeijansa hupeni yhäkin sairauksien takia, joita raa’an kylmä
talvisää aiheutti. Itse taistelun kuluessa karthagolaiset olivat
rankkasateesta ja lumirännästä niin pahoin paleltuneet, että he
tuskin kykenivät iloitsemaan saamastaan voitosta, Livius kertoo. Ja
elefantit, jotka Hannibalin niin suurella vaivalla oli onnistunut
kuljettaa Alppien yli, kuolivat kaikki paitsi yksi. Mutta sen sijaan
hänen armeijaansa vahvistivat entistä enemmän kelttiläiset soturit.
Gallialaiset nousivat näet Hannibalin voiton jälkeen yleisesti
roomalaisia vastaan ja toivat hänelle, niin sanotaan, apujoukkoja
hieman yli 60 000 miestä.

Kaikesta huolimatta Trebian voitto oli osoittanut, kuinka paljoa
huonompi karthagolainen jalkasoturi oli Rooman legioonalaista. »On
harvoja taisteluita», Mommsen sanoo, »jotka siinä määrin tuottavat
kunniaa roomalaiselle sotilaalle, kuin Trebian taistelu. Mutta on
myöskin harvoja taisteluita, jotka aiheuttavat raskaampia syytöksiä
niitä sotapäälliköitä kohtaan, jotka ovat taistelua johtaneet.»
Vika oli kuitenkin perimmältään korkeimman johdon järjestelmässä.
Ylipäällikkyys joutui näet jo vuoden kuluttua aina uusiin,
kokemattomiin käsiin. Ennenkuin uusi ylipäällikkö oli oikein oppinut
tuntemaan omia joukkojaan saatikka sitten vihollisen sotavoimia ja
ehtinyt perehtyä olosuhteisiin sotanäyttämöllä, suurin osa hänen
virka-ajastaan oli kulunut, ja hänen seuraajansa jo kenties tullut
nimitetyksi. Jos hän nyt sattui olemaan kunnianhimoinen ja tahtoi
tulla huomatuksi, oli seurauksena hyvin usein se, että hän heittäytyi
liian kiirehdittyihin yrityksiin ja niitti häpeää ja tappiota triumfin
asemesta. »Kaksi komentavaa pormestaria», kuten Delbrück nimittää
sotaretkellä olevia konsuleita, voivat kyetä pysyttämään ympärillä
asuvat ryövärilaumat tarpeellisen välimatkan päässä, mutta tällainen
järjestelmä oli täydellisesti epäajanmukainen valtiolle, jolla oli
vastassaan sotapäälliköitä, joiden elämäntehtävänä oli sota. »Kerta
kaikkiaan ei käy päinsä poimia viikunoita orjantappuroista», Mommsen
lisää.

Roomalaisten voima perustui sitävastoin heidän jalkaväkisotilastensa
erikoiseen kuntoon ja siihen, että heillä oli voimakkaasti kasvava
väestö, josta saatiin uutta sotilasainesta. Yhdessä liittolaistensa
kanssa heillä oli käytettävissään yli 700 000 sotakuntoista miestä.
Sitävastoin Hannibalin säännöllisiä sotavoimia, jotka luonnollisesti
vuosi vuodelta vähenivät, oli suunnattomasti vaikeampi täydentää.
Täydentämisen täytyi tapahtua joko Karthagosta tai Espanjasta käsin.
Järjestettyjen joukkojen luominen kelttiläisistä sotajoukoista oli
ylivoimainen tehtävä, ainakin säällisessä ajassa. Hyökkäyksessä
gallialaiset olivat kelpo sotilaita, mutta heiltä puuttui kestävyyttä.
Vaikeisiin taktillisiin manöövereihin ja vaativiin marsseihin he eivät
kelvanneet.

Ainoa, missä Hannibal oli vihollistansa edellä, oli yhäkin hänen
erinomainen ratsuväkensä, mutta ajan mittaan vain hänen oma
sotapäällikkö-nerokkuutensa. _Sitä_ täytyi siis käyttää hyväkseen,
äärimmilleen, ennen kaikkea alituisesti valmistamalla viholliselle
yllätyksiä, niin että sotanäyttämöä voitiin siirtää. Sillä jos taistelu
jähmettyi asemasodaksi, karthagolaiset olivat lukumääränsä vähemmyyden
perusteella hukassa.

_Ratkaisua_ Hannibal kuitenkin piti mahdottomana saavuttaa, ellei
hänen onnistuisi taivuttaa liittolaisia luopumaan Roomasta. Hän koetti
senvuoksi kaikin tavoin saada heitä puolelleen. Roomalaiset, jotka hän
oli ottanut vangiksi, hän panetti rautoihin, mutta heidän italialaiset
liittolaisensa hän laski vapaiksi lunnaitta. Hän toivoi, että kukin
vapaaksi päästetty kertoisi kotiseudullaan, että Hannibal ei taistellut
Italiaa, vaan Roomaa vastaan ja että hän taisteli italialaisten
kansojen vapauden puolesta ja aikoi antaa takaisin kaikille sorretuille
kansoille itsenäisyyden ja entiset maa-alueet.


Hannibal kulkee Apenniinien yli. Trasimenuksen taistelu.

Saa mennä ajassa taaksepäin aina gallialaisten Roomaa vastaan tekemään
rynnäkköön asti, joka tapahtui 170 vuotta aikaisemmin, tavatakseen
samanlaisen katastrofin, kuin sen, mikä kohtasi roomalaisia Trebian
luona. Nimet _Hannibal_ ja _puunilaiset_ olivat siitä päivästä lähtien
roomalaisille sotilaille yhtä kauhistavia kuin muinoin gallialaisten
nimi. Ja nyt nämä molemmat pelätyt viholliset olivat yhtyneet
toisiinsa! Koko kansan täytti tuska ja kaikkialla nähtiin onnettomuutta
ennustavia merkkejä ja ihmeitä.[206]

Sillä välin Hannibalin marssi jatkui Trebiasta kohti keskistä
Italiaa, yli Apenniinien Etruriaan. Mutta Arnon rannat olivat lumen
sulamisen ja joen tulvimisen takia niin vesiperäiset, että armeijan
täytyi neljänä päivänä marssia vedessä. Sotilailla ei ollut öisin
muuta lepopaikkaa kuin kantamuksensa, jotka he latoivat kokoon, tai
kuolleiden hevosten ja kuormajuhtien ruumiit. Joukkojen kärsimykset
olivat sanoin kuvaamattomat, erittäinkin gallialaisen jalkaväen, joka
sai marssia karthagolaisten perässä, sittenkuin tie täten oli tullut
vielä pohjattomammaksi kuin ennen. Kelttiläiset napisivat äänekkäästi
ja olisivat epäilemättä karanneet joukoittain, jollei Hannibal olisi
ryhtynyt siihen varovaisuustoimenpiteeseen, että asetti ratsuväkensä
Magon komennossa kulkemaan viimeisenä. Hän oli pian huomannut, kuinka
toivotonta oli totuttaa kuriin kelttiläisiä joukkoja. Taistelujen
väliajoilla oli vaikeata tulla toimeen heidän kanssansa. Heillä oli
arveluttava taipumus viinin nauttimiseen, mutta eivät kestäneet sitä.
Heillä oli hyvin suuret luulot itsestään ja he olivat senvuoksi
räyhäävää ja uppiniskaisia. Olihan Aleksanteri Suuri vuosisataa
aikaisemmin tehnyt sen havainnon, että kelttiläiset olivat aikamoisia
lörpöttelijöitä.

Marssi Etrurian suomaitten kautta aiheutti Hannibalille suuria
vahinkoja. Paljon sotilaita sairastui kuumeeseen ja vaipui maahan,
nousematta enää koskaan ylös ja myöskin hevosissa raivosivat taudit
kauhistavassa määrässä.[207] Hannibal itse, joka ratsasti ainoalla,
jäljelle jääneellä elefantillaan, sai epäterveellisistä suohuuruista
tulehduksen, joka maksoi hänelle hänen toisen silmänsä.

Perille hän kuitenkin tuli kaikista vastuksista huolimatta. Hirvittävä
vaara uhkasi nyt Rooman valtaa. Oli suuri onnettomuus valtiolle,
että sillä miehellä, jonka tuli mitellä voimiaan maailman suurimpien
sotilasneroihin kuuluvan vastustajan kanssa, uskottiin olevan
sotilaallista lahjakkuutta, vaikka hänellä ei sitä ollut. Konsuli
_Fláminius_ oli kaukonäköinen yhteiskuntapoliitikko. Muun muassa hän
kansantribuunina, taistellen senaattia ja kapitalistipiirejä vastaan,
oli saattanut voimaan erään valtiota hyödyttävän peltolain. Tämän lain
nojalla suuri ja viljava Rubicon-joesta etelään oleva, tähän asti
melkein asumaton maa-alue jaettiin maapalstoihin, jotka annettiin
roomalaisille pienviljelijöille. Tämä oli sen tien seuraamista,
mitä kulkien Rooma oli tullut suureksi ja mahtavaksi. Mutta suuret
tilanomistajat ja kapitalistit olivat asettuneet Flaminiuksen kansan
parasta tarkoittavaa lakiehdotusta vastaan, koska he itse halusivat
pilahinnasta vuokrata alueen valtiolta.

Sitten Flaminius oli sensorina ikuistanut nimensä toimeenpanemalla
suuren tierakennuksen, joka kantaa hänen nimeään. Via Flaminialla
liitettiin Gallia sotilaallisesti ja taloudellisesti Rooman
valtakuntaan.

Mutta onnettomuus oli, että Flaminius luuli olevansa
pätevä ansaitsemaan myöskin sotapäällikön laakerit toisten
kansalaiskunnianosoitusten lisäksi. Voitto, jonka hän oli saanut
eräästä gallialaisesta kansasta, antoi hänelle sotapäällikön maineen.
Mutta itse asiassa hän ei — Mommsen sanoo — sillä kertaa lyönyt
vihollista, vaan sen tekivät hänen sotilaansa mielettömästä johdosta
huolimatta. Ilman kuolemaa halveksivaa kuriansa legioonat olisivat
silloin olleet perikatoon tuomitut.

Nyt kansanjohtaja oli toistamiseen heittävä sotapäällikön viitan
hartioilleen, ja hän tiesi tunnossaan, mitä kansa häneltä odotti.
Hannibal oli pian selvillä siitä, kuinka oli konsulin soturinerouden
laita. Viekkaan puunilaisen onnistuikin houkutella hänet parhaalle
taistelupaikalle, mitä karthagolaiset voivat toivoa. Sen muodosti
ahdas vuorisola _Trasimēnus_-järven luona. Kun Hannibal näki, miten
Flaminius seurasi hänen kintereillään marssin aikana, hän asetti
joukkonsa eräänä kesäkuun yönä 217 väijyksiin tälle erinomaisen
hyvin valitulle paikalle. Flaminiuksen suuri virhe oli kunnollisen
tiedustelun laiminlyönti. Jos hän olisi siitä huolehtinut, hän ei olisi
elänyt siinä luulossa, että Hannibal oli yöllä marssinut eteenpäin. Nyt
hän antoi pahaa aavistamatta joukkojensa seuraavana aamuna tunkeutua
vaaralliseen solaan. Kuinka vaarallinen se oli, se selveni hänelle
vasta silloin, kun aamu-usva rupesi hälvenemään. Silloin ei alkanut
taistelu, vaan teurastus. Marssirivistössä etenevät roomalaiset
hakattiin maahan, ilman että he lainkaan voivat tehdä yhtenäistä
vastarintaa. Monet koettivat pelastautua heittäytymällä järveen, mutta
hukkuivat tai saivat surmansa ahdistavain karthagolaisten ratsumiesten
kädestä. Flaminius sai itsekin saman kohtalon. Ne, jotka eivät
kaatuneet, otettiin vangiksi. Melkein koko armeija — 30 000 miestä —
hävisi kirjaimellisesti olemattomiin, maksamatta Hannibalille muuta
kuin 1.500 miestä, pääasiallisesti gallialaisia.


Fabius Cunctator.

Hannibal voi nyt esteettömästi marssia Roomaan, jos halusi. Täällä
varustauduttiin äärimmäisen varalle. Tiberin yli johtavat sillat
revittiin ja päätettiin ryhtyä toimenpiteeseen, jota ei oltu tehty
kolmeenkymmeneen vuoteen: asetettiin diktaattori. _Fābius Māximus_
oli sen miehen nimi, joka siihen toimeen nimitettiin. Hän oli vanha,
koeteltu mies, tunnettu siitä, ettei hän koskaan tehnyt hätiköityjä
päätöksiä. Mutta kansan suosiossa hän ei suinkaan ollut. Hän oli
itsetietoinen ylimys, joka piti arvonsa mukaisena olla koskaan lainkaan
välittämättä yleisestä mielipiteestä. Vieläpä hän suorastaan tahtoi
osoittaa, kuinka täydellisesti välinpitämätön hän oli kansan äänestä.
Hän aikoi käydä sotaa oman päänsä mukaan, sallimatta koskaan kansan
mielialan johtaa itseään harkitsemattomiin tekoihin.

Hannibal osoittautui kuitenkin puolestaan hänkin paljoa varovaisemmaksi
strategiassaan, kuin mitä olisi voinut odottaa niin ilmeiseltä
hyökkäystaktikolta. Huolimatta suuresta voitostaan Trasimenuksen luona
hän ei aikonut marssia Roomaa kohti — vielä. Ensimmäinen tehtävä oli
saattaa vihollisen liittolaiset luopumaan. Hävittäen hän samosi halki
Umbrian alas etelä-Italiaan näyttääkseen oikein havainnollisesti sen
kansoille, että Rooma ei kyennyt suojelemaan heitä. Ja samalla kertaa
kuin hän löi toisella kädellä, hän ojensi toisen liittoon. Kohtelemalla
lempeästi niitä sotavankeja, jotka oli saanut Rooman liittolaisten
joukosta, hän koetti alati voittaa nämä kansat puolelleen.

Tällainen vastustamaton hyökkäysvoima ja aito puunilainen
harkinta yhdessä tekivät Hannibalista maailmanhistorian suurimpia
sotapäälliköitä. »Hän muistutti», eräs kirjailija sanoo, »afrikkalaisen
kotimaansa eläinten kuningasta: aina tietoinen voimastaan, mutta ei
koskaan hyökkäämässä saaliin kimppuun, ennenkuin oli siitä täysin
varma.»

Mutta roomalaisen valtiorakenteen lujuuden rinnalla puunilainen
viekkaus oli sittenkin vähäistä. Ei ainoakaan italialainen kansa
halunnut liittyä valloittajaan, joka oli solminut aseveljeyden heidän
muinaisten verivihollistensa, noiden puolivillien gallialaisten kanssa,
jotka olivat tehneet heille niin paljon pahaa. Kaikkialla, minne
Hannibal tulikin, suljettiin häneltä kaupungin portit. Kaikkialla
pidettiin roomalaisia suojelijoina puunilaisia ja gallialaisia vastaan.
Rotuviha oli hyvä liittolainen roomalaisille.

Hannibal oli kuten Pyrrhoskin tehnyt laskuvirheen arvioidessaan Rooman
valtion lujuutta ja puolustusvoimaa. Pyrrhoksen aikana kirvelivät
vielä sellaisissa maankolkissa kuin Sammumissa sodan jälkeiset kaiken
koetun kärsimyksen ja häväistyksen haavat. Nyt oli siitä kulunut
kuusikymmentä vuotta, ja kaikkialla Italiassa oli kasvanut uusi
sukupolvi, joka tunsi itsensä yhdeksi roomalaisen kansanaineksen
kanssa ja joka piti koko olemassaoloansa uhattuna, jos Rooma sortuisi.
Italialainen kansallistunne oli tullut niemimaan kansojen kesken
aikaisemmin vallinneen kilpailun tilalle. Hannibal oli Italiassa saanut
tekemisiä lujuudeltaan aivan toisenlaatuisen valtiorakenteen kanssa
kuin Karthagon, jonka alamaiset olivat vastahakoisia ja liittolaiset
epäluotettavia.

Rooman pelastumista auttoi myöskin uuden diktaattorin viisas ja
varovainen sodankäyntitapa. Hän oli yhtä lujasti päättänyt välttää
ratkaisevaa taistelua, kuin hänen edeltäjänsä ja poliittinen
vastustajansa Flaminius oli ollut siihen halukas. Fabius Maximuksen
suunnitelmana oli tyytyä alituisilla pikkukahakoilla häiritsemään
ja uuvuttamaan vihollista sen joukkojen ollessa muonavarojen
hankintamatkoilla ja muissakin sopivissa tilanteissa. Sillä tavoin hän
vähitellen hankkisi alokasjoukoilleen sotatottumusta ja menestysten
avulla kohottaisi heidän rohkeuttaan, samalla kuin hän vaikeuttaisi
vihollisen olemassaolon mahdollisuutta vieraassa maassa. Oikein
hyvin hänen tuumansa luonnistivat, kun hänen onnistui miehittää eräs
kampanialainen vuorisola, jonka läpi Hannibal oli kulkemassa. Tässä
oli siis vähällä käydä karthagolaisille samoin kuin roomalaisille
oli käynyt samalla seudulla vuosisata aikaisemmin. Näytti siltä kuin
saataisiin hyvitys Trasimenuksen taistelusta.

Mutta Hannibal oli viekkaampi kuin roomalaiset. Kun hän huomasi,
että oli joutunut väijytyksiin, hän teetti kuivista puista soihtuja
ja sidotti ne yön pimeydessä sotasaaliina saamainsa 2.000 vetohärän
sarviin. Sittenkuin soihdut oli sytytetty, eräs sotilasosasto sai
lakkaamatta kilpiänsä rämistäen ajaa eläimet ylös erästä niistä
vuorenkukkuloista, jotka ympäröivät solaa.

Roomalainen sotavoima, joka piti solan suuta hallussaan, näki äkkiä
suuren joukon soihtuja liikkuvan kohti tunturin lakea ja luuli, että
karthagolaiset aikoivat sitä tietä luikkia tiehensä ja kiiruhti sinne.
Mutta kun sitten roomalaiset saivat selville, kuinka asianlaita oikein
oli, Hannibal oli jo ehtinyt viedä joukkonsa solasta.

Jos Fabius olisi onnistunut suunnitelmassaan, häntä olisi
luonnollisesti tervehditty maansa pelastajana. Nyt sen sijaan purkautui
ilmoille koko se suuttumus, jonka hänen sodankäyntitapansa oli
synnyttänyt. Eikö hän ollutkin antanut sotilaittensa aseet käsissä
seisoa toimettomina katselijoina, sillä aikaa kuin numidialaiset
ratsumiehet ylt'ympäriinsä ryöstivät putipuhtaiksi uskollisia
liittolaisia ja tuhosivat heidän kotinsa tulella! Yleisesti alettiin
olla sitä mieltä, että vanha diktaattori oli tolkuton, että hän oli
päähänpiston vallassa, ja hänelle annettiin haukkumanimi _Cūnctātor_
(Kuhnustelija).

Mutta vähintään yhtä tyytymätön »kuhnustelijaan» oli — Hannibal.
Sellaisesta ajan tuhlauksesta, joka ei antanut tilaisuutta urotekoihin
eikä sotasaaliin saantiin, ei pitänyt hän eivätkä hänen sotilaansa. Hän
teki kaikkensa houkutellakseen vastustajansa ratkaisevaan taisteluun.
Hän teki partioretkiä pitkin ja poikki, hävitti maata laajalti ja
lavealti ja liikehti tavalla, joka näytti ylen salaperäiseltä ja
teki sen vaikutuksen, kuin jotakin suurenmoista olisi tekeillä hänen
puoleltaan. Mutta Fabiukseen nähden kaikki nämä taktilliset temput
olivat turhaa vaivaa. Hän ei koskaan antanut houkutella itseään
varomattomaan manööveriin, hän ei koskaan pannut armeijaa liikkeelle,
ennenkuin oli huolellisesti tutkituttanut maaston.

Niiden joukkoon, jotka katkerimmin moittivat diktaattoria, kuului hänen
oma ratsuväenpäällikkönsä _Minuciūs_. Hänen kanssansa oli kansankokous
samaa mieltä; ja kun Minucius oli voittanut pienen, vähäpätöisen
kahakan, päätettiin, että ratsuväen päällikkö saisi samanlaisen vallan
ja voiman kuin diktaattorikin. Minucius kerskui saaneensa voiton sekä
Hannibalista että Rooman diktaattorista.

Molemmat ylipäälliköt ottivat nyt komentoonsa puolet armeijaa kumpikin
ja erosivat sitten toisistaan. Niin oli Rooman armeija taasen jaettu
kahden ylipäällikön kesken ja nämä seurasivat kumpikin omia, aivan
vastakkaisia sodankäyntiperiaatteitaan.

Minuciuksen täytyi luonnollisesti käyttää ensimmäistä tilaisuutta
hyväkseen näyttääkseen, kuinka kyvykäs hän oli. Tulos oli se, että
hänen sotajoukkonsa olisi tullut täydellisesti tuhotuksi, jollei Fabius
olisi saapunut viime hetkessä apuun. Silloin haukkumanimi Kuhnustelija
muuttui kunnianimeksi »Rooman kilpi»; ja runoilija Ennius, joka pian
tämän jälkeen kirjoitti runomittaisen Rooman historian, lausui siinä
Fabiuksesta:

    »Unus homo nobis cunctando restituit rem.»
    (Vitkuilullapa mies yks’ ainoa valtion turvas.)


Cannæn taistelu.

Vuosi 216 tuli kuitenkin roomalaisille vielä pahemmaksi onnettomuuden
vuodeksi kuin kaksi lähinnä edellistä huolimatta suurenmoisista
ponnistuksista, joita nyt tehtiin suuremman armeijan luomiseksi kuin
koskaan aikaisemmin. Lähemmä 90 000 miestä voivat roomalaiset keväällä
lähettää sotaan.

Näitä vastaan Hannibal kykeni gallialaisten liittolaistensa avulla
asettamaan korkeintaan 50 000 [208] miestä. Mutta vastapainoksi hän jos
kenkään osasi taidon johtaa sodan kulkua tahtonsa mukaan ja sijoittaa
sotanäyttämön sinne, minkä piti itselleen edullisimpana. Roomalaisilta
ei puuttunut, kuten de Sanctis sanoo, ei miehistöä, ei kuria, eikä
voimaa, mutta heillä ei ollut vieläkään oikeaa päällikköä. He olivat
jälleen jättäneet armeijan johdon kahden konsulin, _Æmilius Pauluksen_
ja _Terentius Varron_ käsiin. Nämä olivat sotapäällikköinä uusia
painoksia, edellinen diktaattori Fabius Cunctatorista, jälkimmäinen
tämän ratsuväen päälliköstä tai pikemminkin Flaminiuksesta.
Järjestelmällisestä sodankäynnistä kaikkine moninaisine toimenpiteineen
Terentius ymmärsi suunnilleen sen verran, että hän nimitti koko
puuhaa sotilaalliseksi saivarteluksi. Sotaan ei oltu ryhdytty, hän
arveli, vain siksi, että varovasti toimitettaisiin tiedusteluja
ja asetettaisiin vartijoita ja vartiostoja, vaan siinä mielessä,
että miekkaa käytettäisiin. Sillä senaatti ja kansankokous olivat
lausuneet sen toivomuksen, että konsulit uskaltautuisivat taisteluun.
Mutta tarkoitus ei suinkaan ollut, että oli hyökättävä suoraa päätä
vihollisen kimppuun, missä tahansa se tavattaisiin, joka oli ainoa
sääntö, mitä Terentius tahtoi soveltaa. Senaatti oli päinvastoin
painostanut konsulien suurta edesvastuuta, minkä ylipäällikkyys
aiheutti, ja huomauttanut, miten tärkeää oli, että ratkaisevalle
taistelulle valittaisiin sopiva ajankohta.

Eräänä päivänä, jolloin Terentiuksella oli korkein päällikkyys
— se vaihteli nimittäin konsulien kesken päivittäin —, hän
ryhtyi hyökkäykseen Cannæen luona Apuliassa. Vaikka itse asiassa
Hannibal se päätti asiasta. Apulian kentät tarjosivat hänelle mitä
parhaimman tilaisuuden käyttää täydellisesti hyväkseen ratsuväkensä
ylivoimaisuutta. Æmilius oli samasta syystä vaalinut, että roomalaiset
taisteluun antautumatta odottaisivat, kunnes vihollinen olisi saatu
maastoon, jossa ratkaisu riippuisi pääasiallisesti jalkaväestä. Mutta
Terentius hylkäsi ylimielisesti kaikki sellaiset ajatukset. Lopulta hän
aivan raivostui; hän repi hiuksiansa, puhkesi herjaamaan virkatoveriaan
ja syytti häntä kateudesta. Tilanne päämajassa tuli niin kiusalliseksi,
että Æmilius lopuksi suostui tolkuttoman virkaveljensä vaatimuksiin.
Niin jouduttiin sitten suureen, ratkaisevaan taisteluun Cannæn luona.

Hannibalin armeija oli suuruudeltaan vain puolet Rooman armeijasta,
hiukan suurempi, mutta kuitenkin sen onnistui täydellisesti kiertää
vihollinen ja sen lisäksi pitää se rautaotteessaan tämän onnistumatta
murtautua sen ehkäisen ketjun läpi, joka sitä ympäröi. Boakäärmeen
sitkeällä voimalla karthagolaisten ketju puristi vastustajansa yhä
enemmän ja enemmän kokoon, muutti sen järjestyksettömäksi joukoksi ja
tuhosi sen lopulta melkein kokonaan.

50 000 roomalaista, niistä 80 senaattoria, peitti taistelukentän, ja 20
000 miestä joutui sotavangeiksi. Siis melkein neljä viidesosaa niistä
legioonista, jotka Rooma kirveltävin ponnistuksin oli saanut kokoon,
oli menetetty. Milloinkaan ei liene niin suuri ja samalla kertaa
itsessään niin kelpo armeija tullut tuhotuksi itse taistelukentällä
niin vähäisin vastapuolen tappioin. Voitto ei maksanut Hannibalille
enempää kuin 6 000 miestä, josta määrästä kaksi kolmasosaa oli
gallialaisia.

Niiden joukossa, jotka Cannæn luona taistelukentällä saivat
surmansa, oli myös Æmilius Paulus. Vaikeasti haavoittuneena hän
oli tehnyt velvollisuutensa loppuun asti, sillä välin kuin hänen
virkaveljensä pelasti nahkansa, kiitos hyvän hevosensa — ja reippaan
päättäväisyytensä, joka ei nytkään häntä pettänyt. Kukapa voikaan
ihmetellä, että hän sellaisessa tilanteessa kuin tämä, unohti sen
lupauksen, jonka hän ylpeänä hetkenä oli rintaman edessä antanut,
nimittäin jakaa kaikki vaarat sotilastansa kanssa! Urheuttaan hän
osoitti nyt toisella tavalla: hänellä oli otsaa elää senkin jälkeen,
mitä oli aiheuttanut.

       *       *       *       *       *

Cannæn taistelu on tyypillinen tuhoamistaistelu, taktillisen
mestaruuden saavutus. Tämä Hannibalin sotapäällikkönerouden triumfi oli
mahdollinen siten, että hän itse oli kehittänyt armeijansa kykeneväksi
korkeampilaatuiseen sotataitoon kuin oli se, jonka roomalaiset
osasivat. Hannibalin ammattisoturit ja upseerit olivat harjaantuneet
yhtä hyvin yhteistoimintaan kuin itsenäisestikin liikehtimään
pienempinä osastoina. Roomalaiset olivat sitävastoin tottuneet
toimimaan ainoastaan yhtenäisen komennon mukaan. Tiheään ryhmittyneinä
eri osastot tunkeutuivat eteenpäin taistelussa, eivätkä tahtoneet
eritä toisistaan. Roomalaiset sotapäälliköt eivät yleensä tunteneet
muuta sotataitoa kuin johtaa joukot kohti vihollista ja urheasti iskeä
häneen kiinni. Senvuoksi he eivät myöskään kyenneet täysin käyttämään
hyväkseen lukumääräistä etevämmyyttään. Se selittää sen, että Hannibal
heikommalla armeijalla sai saarretuksi melkein kaksi kertaa omaansa
suuremman ja kykeni tuhoamaankin sen, kuten Trasimenuksen ja Cannæn
luona.

Hänen voittonsa riippui kuitenkin taistelun alussa hiuskarvan varassa.
Hän tiesi vallan hyvin, että hänen oma, heikko keskustansa ei jaksaisi
kauan pitää puoliaan 70 miehen syvyisen roomalaisen keskustan valtavaa
iskuhyökkäystä vastaan. Täytyi senvuoksi ratsuväen saartoliikkeillä
koettaa saada tilaisuus pidättää roomalaisten keskustaa, häiritä sitä
tekemällä hyökkäyksiä sivustoihin ja selkään, tehdä se epävarmaksi ja
siten lamaannuttaa sen valtava iskuvoima. Jos tämä onnistui, olisi koko
Rooman armeija pian saarrettu ja tuhon oma. Mutta jos karthagolaisten
ratsuväenhyökkäys vain hetkenkin myöhästyisi, roomalaiset ehtisivät
murtautua läpi ja heittää nurin niskoin Hannibalin keskustan. Ja jos
taitehikas verkko roomalaisen armeijan ympärillä kerrankin repeäisi,
sitä ei enää voisi paikata.

       *       *       *       *       *

Hannibalin voittoretkeä Cartagenasta Cannæseen voi verrata ainoastaan
Aleksanterin retkeen. Mutta Hannibalin tarkoitusperä ei ollut, kuten
Aleksanterin, kukistaa sitä valtakuntaa, jonka kanssa hän soti, vaan
ainoastaan pakottaa vastustaja hänen omaa maataan turvaavaan rauhaan.
Tämä käy ilmi tyydyttävän selvästi siitä sopimuksesta, jonka Hannibal
vuonna 215 teki Makedonian kuninkaan Philippoksen kanssa. Niihin
aikoihin, jolloin Hannibal oli menestystensä huipulla, hänellä ei
ollut aikomustakaan tuhota roomalaisvaltaa, vaan hän suunnitteli sodan
loputtua solmita ystävyysliiton Rooman kanssa. Hän tahtoi vain luoda
sen ajan kahden merkitsevimmän valtion välille _tasapainotilanteen_
ja saada Makedonian sen takaajaksi. Philippos saisi tyytyä siihen,
että saisi takaisin ne alueet, jotka roomalaiset olivat vallanneet
Adrianmeressä ja sen rantamilla.

Hannibalin tarkoituksena lienee ollut palauttaa isänmaalleen, mitä
roomalaiset olivat siltä ottaneet, siis Sisilia, Sardinia ja Ebron
pohjoispuolella oleva Espanja, antaa pohjois-Italia kelteille ja
etelä-Italia kreikkalaisille ja siten rajoittaa Rooman valtakunta
keskiseen Italiaan. Sen jälkeen voisivat karthagolaiset tuntea itsensä
rauhallisiksi. Rooma ei voisi enää riidellä heiltä läntisen Välimeren
herruutta.

Mutta sellaista sodan tulosta vastaan nousi kaikki se, mitä voi kutsua
roomalaishengeksi. Tässä oli Hannibalilla vastassaan kansakunta, joka
oli päättänyt järkähtämättömästi puolustaa Rooman herruutta koko
Italiassa. Ennemmin joutua perikatoon kuin tulla jälleen pieneksi,
mitättömäksi kansaksi! — siinä mielessä taisteli Tiberin kaupungin
kansa ja sen uskolliset liittolaiset; _ja tämä mielenlaatu teki heidät
historiallisesti oikeutetuiksi tulemaan maailman herroiksi._


Rooman ihmeellinen elinvoima.

Roomalaiset eivät unohtaneet koskaan Cannæn onnettomuuden jälkeisiä
kauheita päiviä. Ikäänkuin tulikirjaimin oli niiden päiväin
muisto mieliin piirretty ei ainoastaan surumuistona, vaan myöskin
kehoituksena ja varoituksena. Toisilla kansoilla on tapana vahvistaa
kansallistuntoaan viettämällä suurien voittojensa muistoa. Roomalaisten
suuruus ilmenee paljoa suurempana siinä, että he alituisesti
pitivät myöskin kansalliset onnettomuudet mielessään ja viettivät
tappioidensa vuosipäiviä kansallisina muisto- ja katumuspäivinä.
Gallialaisia vastaan taisteltaessa kärsityn tappion, Gaudiumin solan
häpeän ja Cannæn onnettomuuden päivä olivat jokaisen roomalaisen
mielikuvituksessa yhtä eläviä kuin voitonpäivätkin.

Cannæn taistelun muisto ei kuulunut kuitenkaan ainoastaan Rooman
aikakirjojen surullisimpiin, vaan samalla sen ylväimpiin.

Inhimillisesti katsoen Rooman olisi pitänyt sellaisen verenvuodatuksen
jälkeen olla mennyttä. Ne legioonat, joihin luottaen kaupunki oli
toivonut pelastuvansa, olivat tuhotut. »Jokainen muu kansa», Livius
sanoo, »olisi murtunut sellaisesta onnettomuudesta.»

Tosin roomalaisetkin horjuivat surusanoman saapuessa, mutta
vain hetkisen. Ensimmäistä hämmästystä seurasi pian raudanluja
päättäväisyys. Ei koskaan roomalaisvoima ole esiintynyt niin
ihailtavana kuin onnettomuuden päivinä.

Mutta jos Rooman _liittolaiset_ olisivat pettäneet tällä hetkellä, sen
historia olisi ollut silloin kaikissa tapauksissa lopussa. Vasta nyt
oli Hannibalin mielestä tullut aika suunnata kuolinisku pääkaupunkiin.
Tosin Cannæn onnettomuuden perästä italialainen liittovaltiokin järkkyi
siksi voimakkaasti, että useimmat etelä-italialaiset yhteiskunnat ja
Italian toiseksi suurin kaupunki, rikas ja mahtava _Capua_ heti sen
jälkeen antautuivat karthagolaisille. Ja näiden esimerkkiä seurasi pian
_Syrakusa_. Mutta melkein koko keski-Italia pysyi Roomalle uskollisena.
Lujine kaupunkeineen ja melkein ehtymättömine väestövarastoineen
nämä liittolaiset olivat roomalaisvallan vahvana turvana. Sen, joka
pyrki tuhoamaan Rooman valta-aseman, täytyi ensiksi rajattomin
ponnistuksin murtaa irti kivi kiven jälkeen keski-italialaisten
kaupunkien linnoitusvöistä. Mutta tämän roomalaisvallan suojamuurin
läpi tunkeutumista varten tarvittiin sekä piirityskoneita että paljoa
suurempia sotajoukkoja, kuin mitä Hannibalilla oli käytettävänään.

Sen hän myöskin itse tiesi parhaiten. Hänen sotajoukkonsa oli
luonnollisesti — joskin vitkallisesti — vähentynyt yhä enemmän ja
enemmän sairauksien ja niiden tappioiden johdosta, jotka aina kohtaavat
voittajaakin taistelukentällä. Hannibalin heikkous oli siinä, että
hänellä oli ainoastaan tämä yksi korvaamaton armeija ja hänen täytyi
sentähden säästää sitä niin paljon kuin mahdollista. Näin ollen hän
ei voinut ajatellakaan kiinteitten asemien piirittämistä, vielä
vähemmin niiden valtaamista väkirynnäköllä. Tosin hänen onnistui
lopulta saada aikaan, että apujoukko läksi Karthagosta, mutta suurin
osa siitä täytyi lähettää Espanjaan. Ticinuksen taistelun jälkeen
Publius Scipio oli näet lähtenyt sinne vahvistusjoukkoja mukanaan ja
yhdessä veljensä Gnæuksen kanssa saavuttanut niin suurta menestystä,
että he uhkasivat ryöstää Karthagolta koko tämän rikkaan maan. Rooman
sotavoimat tunkeutuivat voittoisina aina Herkuleen patsaille saakka.
Senvuoksi Hannibal ei voinut nyt, jolloin olisi kipeimmin tarvinnut,
ottaa laskelmissaan huomioon niitä apujoukkoja, jotka hänen veljensä
Hasdrubal muuten olisi voinut tuoda hänelle Espanjasta.

Myöskin Hannibalin toiveet aseveljeydestä Makedonian kuninkaan
kanssa haihtuivat kuin tuhka tuuleen. Tosin Philippos rohkaistui
karthagolaisten voitoista niin paljon, että hän uskalsi tehdä hyökkäys-
ja puolustusliiton Hannibalin kanssa, mutta hän ei kyennyt koskaan
täyttämään lupauksiaan. Sillä roomalaiset hyökkäsivät hänen kimppuunsa
Balkanin niemimaalla ja yllyttivät häntä vastaan sekä kreikkalaiset
että Pergamonin kuninkaan Attaloksen, joka ajoissa huomasi edulliseksi
olla hyvissä väleissä roomalaisten kanssa. Kymmenvuotisessa,
epäinhimillisellä julmuudella käydyssä sodassa Balkanin valtiot
raatelivat toisiansa viimeisetkin voimansa ponnistaen. Ja kun rauha
viimeinkin lopetti kurjuuden, Kreikan varallisuus oli perin pohjin
hävitetty.

Hannibalin suuri suunnitelma yhdistää Idän ja Lännen sotavoimat Roomaa
vastaan jäi vain suureksi haaveeksi.

Niiden esteiden lisäksi, jotka nyt kohtasivat Hannibalia, tuli vielä
yksi: etelä-Italian kreikkalaiset kaupungit pysyivät yleensä Roomalle
uskollisina. Heitä ei elähdyttänyt vain perinnöllinen puunilaisviha,
vaan myöskin todellinen uskollisuuden tunne valloittajakansaa
kohtaan, joka osoitti heille silmäänpistävää lempeyttä ja koetti aina
osoittaa mieltymystään helleeniläiseen sivistykseen. Mitä taas tulee
niihin suurkreikkalaisiin, jotka olivat julistautuneet Hannibalin
kannattajiksi, olisi väärin sanoa, että he olisivat osoittaneet
olevansa vähääkään innostuneita häntä auttamaan. Pelättiin Hannibalia,
kuten oli pelätty Pyrrhoksen komentosävyä. Liityttiin Rooman voittajaan
siksi, että Rooma nyt kerta kaikkiaan näytti olevan auttamattomasti
hukassa, mutta se ei tapahtunut tunteen ja vakaumuksen pakosta, vaan
pelosta.

Ottaen maan tilanteen huomioon Hannibalista oli viisainta käyttää
hyväkseen vahvaa yliotettaan koettaakseen saada aikaan rauhan
toistaiseksi, että sillä aikaa voisi vahvistaa asemaansa. Mutta
lähetystö, jonka hän lähetti Roomaan esittämään rauhaa ja vankien
vaihtoa, ajettiin häpeällisesti kaupungin porttien ulkopuolelle.
Roomalaiset pitivät järkähtämättömästi kiinni siitä Appius Claudiuksen
periaatteesta, että ei tullut kuunnella Italian maaperällä olevan
vihollisen rauhantarjousta. Kieltäytyminen vankien vaihdosta
keskustelemasta merkitsi tosin samaa kuin jättää tuhansittain
roomalaisia, jotka olivat viimeiseen asti täyttäneet velvollisuutensa
isänmaataan kohtaan, alttiiksi kuolemalle ja orjuudelle. Mutta
tarkoitus oli, että sotilaille ei tulevissa taisteluissa jätettäisi
muuta vaihtoehtoa kuin joko voittaa tai kuolla. Valtion hyväksi oli
kaikki uhrattava, armotta, säälimättä.

Uusi armeija pantiin pystyyn kutsumalla lippujen alle kaikki
asekuntoiset miehet aina poikaikään asti, asestamalla vangitut ja
rikolliset ja sijoittamalla legiooniin valtion ostamat 8 000 voimakasta
orjaa. Rohkaistakseen heitä korkein ylipäällikkö lupasi palkita
jokaista, joka taisteli urhoollisesti, suomalla hänelle vapauden. Mutta
jokaista, joka väistyisi paikaltaan, odottaisi rangaistus, joka oli
säädetty orjille. Saadakseen tyydytetyksi aseiden tarpeensa roomalaiset
eivät kavahtaneet riistämästä varusteita, jotka oli sotasaaliina
sijoitettu temppeleihin.

Roomalaiset näyttivät olevansa yhtä murtumattoman uhmamielisiä kuin
entisinäkin aikoina.

Tällaisten olosuhteitten vallitessa Cannæn taistelusta tuli sodan
käännekohta, mutta ei sillä tavoin, kuin olisi voinut luulla todetessa
tämän hirmuisen onnettomuuden suuruuden. Kun Hannibal ei voitollaan
kyennyt saamaan aikaan edes väliaikaista rauhaa, vaan käsitti, että
voimakas liitto oli yhäkin esteenä hänen tiellään, hänen täytyi ennen
kaikkea ajatella omien joukkojensa säästämistä. Suurten voittojen
aika oli lopussa. Hänen oli pakko muuttaa sodankäyntitapansa enemmän
puolustussodan luontoiseksi koettaakseen säilyttää sen, mitä oli
voittanut.

Roomalaiset kävivät nyt myöskin paljoa vaikeammin käsiteltäviksi kuin
ennen. Kolmesta hirveästä tappiostaan viisastuneina he olivat oppineet
asettamaan armeijainsa johtoon ainoastaan kokeneita sotapäälliköitä
ja valitsemaan heidät aina uudelleen vuodeksi toisensa perästä.
Tällaisia miehiä näyttäytyi olevan mahdotonta petkuttaa ryhtymään
harkitsemattomiin tekoihin. He pysyttelivät sitkeän puolustuksen
kannalla ja ainoastaan siinä tapauksessa, että tilanne näytti heille
itselleen erittäin suotuisalta, he antautuivat aseelliseen taisteluun.
Palattiin Fabius Maximuksen strategiaan. Vallitetuille leireille,
joihin roomalaiset sotajoukot aina sulkeutuivat marssien ja liikkeitten
välillä, ei Hannibalin ratsuväki voinut mitään, enempää kuin
linnoitetuille kaupungeillekaan.

       *       *       *       *       *

Cannæn taisteluun on suurten taistelujen aikajakso päättynyt ja sota
muuttuu _näännytyssodaksi_. Näännyttämällä roomalaiset lopultakin
voittivat yhden kaikkien aikojen suurimmista sotapäälliköistä.
Järkähtämättömän johdonmukaisesti roomalaiset seurasivat nyt
tätä heille itselleenkin äärettömän uuvuttavaa ja rasittavaa
sodankäyntitapaa antamatta silmänräpäykseksikään — kuten etevä
sotahistorioitsija Kromayer sanoo — houkutella itseään »sallimaan
kernaammin kaiken päättyä kauheaan loppuun, kuin kärsiä kauhua
loputtomasti. Tämä osoittaa» — hän sanoo — »vielä korkeamman laatuista
luonteenlujuutta ja on raittiissa järjellisyydessään korkeampaa
kuin rohkein hyökkäys hetken hurmiossa. Se on varmasti, kaiken
huomioonottaen, suurin urotyö, minkä Rooman kansa on suorittanut pitkän
historiansa kuluessa.»

Mutta yhtä ihailtava on yhä edelleenkin Hannibalkin. Sama
sotapäällikkö, joka on aikaisemmin johtanut hyökkäyssotaa rohkeammin
ja tulisemmin kuin kenties kukaan muu, johtaa nyt yhtä etevästi
puolustusta. Kunnioitusta herättävä on myöskin hänen kykynsä kokonaan
muuttuneiden olosuhteiden vallitessa kokonaisten kolmentoista vuoden
kuluessa yhä edelleenkin pitää koossa sekalainen palkkasoturiarmeijansa
ja saada se nurisematta seuraamaan itseään minne tahansa, vaikka hän
ei enää voinutkaan heitä urotöillä kiihoittaa. Ei Cæsarilla eikä
Napoleonilla ole ollut tällaista vaikeata sotapäällikkönerouden koetta
suoritettavanaan.

Mutta varmastikin sodankäynnin lamaantumisen on täytynyt sen ajan
ihmisistä näyttää aivan selittämättömältä. Sama sotapäällikkönero, joka
ennen kerta kerran perästä voitti ja tuhosi Rooman armeijat, lamaantuu
äkkiä kunniansa kukkulalla toimintavoimassaan. Samalla hetkellä,
jolloin hänen inhimillisesti arvostellen tarvitsi vain astua askel
täydellisesti musertaakseen Rooman, hänet sen sijaan tungetaan yhä
kauemmaksi eteläänpäin.[209]

Roomalaisten uuden — tai paremminkin vanhan — sodankäyntitavan sieluna
oli sotakokemusta omaava _Marcellus_, »Rooman miekka»; ja tukenaan
hänellä oli Rooman senaatti, joka ei koskaan ole osoittautunut niin
ihailtavan lujaksi ja viisaaksi, ei koskaan tuonut ilmi sellaista
kylmäveristä järjestelykykyistä voimaa kuin näinä vaikeina aikoina.
Pian Marcellus ja hänen alapäällikkönsä voivat tiedoittaa useista
saavuttamistaan voitoista. Olkoon, että nämä olivat pieniä[210] ja että
karthagolaisten voitot vielä ylittivät roomalaisten saamat. Mutta ne
osoittivat kuitenkin selvästi, että pahin aika oli nyt roomalaisilta
ohi, ja toivo alkoi jälleen syttyä heidän mielissään. Hannibal sai
alkaa pitää veteraaneilleen rohkaisupuheitten asemesta nuhdesaarnoja,
senvuoksi että nämä saivat selkäänsä alokkailta ja äsken värvätyllä
väeltä. »Ovatko miekkanne tylstyneet ja kätenne puutuneet, vai oletteko
tulleet lumotuiksi?» hän puhkesi kysymään.

Ennen pitkää Hannibalin _täytyi_ joutua tappiolle, ellei hän saanut
huomattavia apujoukkoja. Mutta niitä ei saapunut. Karthagon ahnailla
kauppaherroilla ei ollut vähintäkään halua uhrata rahoja niin
epävarmoihin yrityksiin kuin Hannibalin sotahankkeisiin. Jos hän oli
aikaisemmin kyennyt sotimaan omin voimin, niin piti hänen nyt vielä
helpommin kyetä tekemään se, koskapa hän oli saanut ratkaisevan voiton,
raharuhtinaat tuumailivat.


Syrakusan piiritys.

Sillävälin Marcellus suunnitteli itselleen _yhden_ positiivisen
tehtävän kerrallaan. Vuonna 214 hän purjehti senaatin käskystä
Sisiliaan valloittaakseen takaisin Syrakusan ja tehdäkseen roomalaiset
yksin arvokkaan saaren, Euroopan ja Afrikan välisen sillan valtiaiksi.
Täten joutui Sisilia joksikin aikaa huomatuimmaksi sotanäyttämöksi.

Kaupunki teki äärimmäisen sitkeää vastarintaa niiden sotakoneiden
avulla, joita sen suurin poika, nerokas _Arkhimédēs_ keksi. Sellaisia
olivat heittokoneet, jotka sinkauttivat valtavia kivilohkareita
roomalaisten piirityskoneita kohti, ja toiset, jotka valoivat heidän
päällensä kokonaiset nuoli- ja heittokeihäskuurot. Ja jos roomalaisten
alukset uskalsivat tulla kaupungin muurin lähelle, työntyi sieltä
äkisti esiin suunnattoman suuria nostokurkia koukkuihin päättyvine
ketjuineen. Nämä tarttuivat alusten keulaan, nostivat ne ylös ja
päästivät ne sitten äkisti jälleen putoamaan alas, niin että ne
musertuivat kallioihin tahi täyttyivät vedellä ja upposivat. Lopulta
roomalaiset pelkäsivät siinä määrin Arkhimedeen salaperäisiä vehkeitä,
että heissä heräsi pahoja aavistuksia, kun vain puunpalanen tai ketju
näkyi muurilla, eivätkä uskaltaneet lähestyä sitä.

Kaupunkia, joka oli kerran uhmannut ateenalaisten uljasta laivastoa
ja lukemattomia kertoja vastustanut karthagolaisten sotavoimaa, ei
nytkään voitu kukistaa väkivallalla. Kahdeksan kuukautta kestäneen
piirityksen jälkeen Marcelluksen täytyi rajoittaa toimintansa pitämään
vain kaupunkia saarroksissa. Mutta kerrotaan, että tämäkään ei saanut
tapahtua Arkhimedeen häiritsemättä, vaan että suuri mekaanikko
suunnattoman suurilla polttopeileillä maalta käsin sytytti tuleen
roomalaisten alukset. Vasta kolmantena vuonna Marcellus kavaltajan
avulla pääsi kaupungin herraksi. Rangaistukseksi se jätettiin alttiiksi
yleiselle ryöstölle, jolloin Arkhimedes ja monta muuta porvaria
surmattiin. Kerrotaan että roomalainen sotilas tunkeutui Arkhimedeen
puutarhaan, juuri kuin oppinut mies istui syventyneenä joidenkin
geometristen kuvioiden tutkimiseen, jotka hän oli piirustanut santaan.
Hän ei kuullut eikä nähnyt, mitä hänen ympärillään tapahtui. »Älä
liikuta minun ympyröitäni!» hän huudahti roomalaiselle. Mutta sotilas,
joka ei tiennyt, kuka kummallinen mies oli, lävisti hänet miekallaan.

Niin sammui yksi ihmiskunnan kirkkaimmin loistavia neroja, samalla
kertaa kuin yksi kaikkein uljaimpia helleeniläisiä kaupunkeja
kukistui kykenemättä enää koskaan saavuttamaan entistä loistoaan. Ne
taideaarteet, jotka Syrakusan rikas porvaristo oli vuosisatain kuluessa
haalinut kokoon, vietiin nyt pois koristamaan Tiberin rannan kaupunkia.
Sisilia oli taas roomalaisten omaisuutta, ja roomalaisilla oli jälleen
hallussaan mahdollisuus uhata karthagolaisia maihinnousulla heidän
omalle rannikolleen.


»Hannibal ante porras!»

Siihen aikaan, jolloin Syrakusan kukistuminen oli odotettavissa,
roomalaiset ryhtyivät lähimpään päätehtäväänsä: valloittamaan takaisin
_Kapuaa_. Hannibal riensi kaupungin avuksi. Mutta piiritysarmeijan
vahvoja vallituksia vastaan hän ei voinut mitään.

Oli liian kärsivällisyyttä koettelevaa, ettei hän enää voinut mitään
roomalaisille. Mitähän, jos hän koettelisi jotakin yllätystä, joka
saisi heidät hätäilemään.

Eräänä päivänä hän lähti äkisti kohti Roomaa. Näin hän varmasti saa
roomalaisen piiritysarmeijan seuraamaan itseään ja saa sen siten taas
houkutelluksi liikkuvaan sotaan. Täytyisihän heidän ennen kaikkea
ajatella oman pääkaupunkinsa pelastamista!

Roomassa täytti pelko ja kauhu mielet, kun saapui tieto siitä, että
Hannibal oli tulossa. Voihan tuo peljätty puunilainen, jonka murhaava
miekka oli niittänyt Rooman nuorison kukan kuten viikate viljaa ja jota
ei nykyisin kukaan roomalainen sotapäällikkö uskaltanut vastustaa,
voihan hän minä hetkenä tahansa olla Roomassa. »Naisten tuskanhuutoja
ei kuulunut ainoastaan yksityisistä taloista, vaan kaikkialta riensivät
perheenäidit kaduille ja juoksentelivat edes takaisin temppelien
välillä», Livius kertoo. »Hajalla hapsin he polvistuivat alttarien
ääreen ja rukoilivat kädet koholla jumalia pelastamaan Rooman kaupungin
vihollisen hävitykseltä sekä suojelemaan Rooman äitejä ja pikkulapsia
väkivaltaisuuksilta.» Eivät koskaan roomalaiset unohtaneet näitä
kauhun hetkiä. Vielä lastenlasten lastenlapset värisivät kauhusta, kun
kerrottiin siitä ajasta, jolloin Roomassa kuultiin kauhistuttava huuto:
»Hannibal ante porras!» (Hannibal on kaupungin porttien edustalla!)

Itse asiassa ei vaara kuitenkaan ollut niin suuri, kuin roomalaiset
luulivat. Hannibalin tarkoituksena ei ollut vallata Roomaa — kaupunki
oli liian lujasti linnoitettu —, vaan ainoastaan houkutella roomalainen
piiritysarmeija pois Capuasta. Mutta tämä ei onnistunut. Roomalaiset
legioonat eivät antaneet pettää itseään, vaan pysyivät edelleen
piiritysasemissaan, ja ainoastaan pieni osasto lähetettiin Roomaan.
Capuan kohtalo oli varma. Kun ei enää mitään avun toivoa ollut, valtasi
kaikki kaupunkilaiset epätoivo. Kaksikymmentäkahdeksan neuvosherraa
kokoontui viimeisiin kemuihin ja jättivät sen jälkeen kaikki yhdessä
elämälle jäähyväiset tyhjentäen myrkkymaljat. He olivat jo kuolleet,
kun roomalaiset Iuppiterin portin kautta marssivat perikatoon
tuomittuun kaupunkiin. Toiset antautuivat leppymättömän vihollisen
armoille. Kaupungin kohtalo oli hirmuinen. Roomalainen ylipäällikkö
ruoski tutti ensin julkisesti noin viittäkymmentä Capuan ylhäisintä
miestä ja mestautti heidät sitten. Ne, jotka jätettiin elämään,
suljettiin vankiloihin. Suuri joukko kaupungin asukkaista myytiin
orjiksi, ja kaikkien varakkaiden kansalaisten omaisuus takavarikoitiin.
Tämä tapahtui vuonna 211.

Capuan kohtalo ei ollut sen asukkaille rangaistus ainoastaan siitä,
mitä he olivat tehneet luopuessaan Roomasta. Kaikki kaupungin
roomalaiset oli näet silloin murhattu yhdellä kertaa.[211] Mutta
roomalaisten menettely takaisin valloitettua kaupunkia kohtaan oli
myöskin ilmaus siitä kilpailusta, joka oli kauan vallinnut näiden
kahden Italian suurimman kaupungin välillä. Rooman asukkaille
oli mieluista suunnata nyt surmanisku vihattuun ja kadehdittuun
kilpailijaansa, ja he käyttivät hyväkseen voittoa riistääkseen
kaupungilta sen itsehallinnon. Sillä ei saanut olla neuvostoa eikä
kansankokousta, vaan porvaristoa oli hallitseva roomalainen esimies,
jolla oli tuomio-oikeus.

       *       *       *       *       *

Syrakusan ja Capuan takaisin valloituksella olivat roomalaiset
riistäneet Hannibalilta Capuan valloituksen kauneimmat hedelmät. Capuan
kukistuminen muodostui itse asiassa sodan tärkeäksi käännekohdaksi,
joskin myöhemmin tuli ajankohta, jolloin kaikki näytti olevan
hukassa roomalaisilta. Kaupungin surullinen perikato ei aiheuttanut
Hannibalille ainoastaan muunkin Campanian menetystä — vaan, mikä
vielä pahempi horjutti sitä luottamusta, jota hänen italialaiset
liittolaisensa olivat tähän asti tunteneet hänen suurenmoiseen kykyynsä
suojella heitä. Toinen toisensa perästä ne alkoivat kääntyä jälleen
Rooman puolelle. Lopuksi Hannibal oli suljettu niemimaan lounaisimpaan
kolkkaan.


Espanjan sotanäyttämö. Hasdrubal tulee veljellensä avuksi.

Muutamia vuosia aikaisemmin oli sitävastoin roomalaisten alkanut
käydä huonosti Espanjassa. _Publius ja Gnæus Scipio_ kaatuivat samassa
onnettomassa taistelussa, ja Rooman Ebron pohjoispuolella valtaamat
alueet menetettiin. Mutta aseonni palasi, kun miellyttävä, ritarillinen
Publius Cornelius Scipio nuorempi, samannimisen kaatuneen kenraalin
nuori poika sai ylipäällikkyyden[212]. Hänestä tuli pian Rooman kilpi
ja miekka ja hänen nimensä oli kaikkien huulilla. Kuten Marcellus
Sisiliassa, samoin Scipio Espanjassa sai sotaonnen kääntymään
roomalaisten puolelle. Hän aloitti loistavan sotapäällikköuransa
yllättämällä ja hämmästyttävän helposti valtaamalla karthagolaisten
Espanjan pääkaupungin _Cartagenan_. Valtava saalis sotatarpeita,
ruokavaroja ja rahaa joutui voittajan käsiin. Cartagenan valloituksen
jälkeen hän samosi Andalusiaan ja voitti Hasdrubalin, mutta ei voinut
estää tätä toteuttamasta suunnitelmaansa siirtyä jäljellä olevine
joukkoinensa Italiaan auttamaan veljeänsä Hannibalia.

Kun Hasdrubal otti tämän askelen, hänen täytyi olla selvillä siitä,
että Espanja pitkäksi aikaa oli annettava alttiiksi roomalaisille.
Nuori Scipio ei ollut ainoastaan jumalanarmoittama sotapäällikkö,
vaan kenties yhtä vaarallinen vihollisilleen harvinaisen
persoonallisen lumousvoimansa vuoksi. Tällä ominaisuudellaan ja
voittajana osoittamallaan lempeydellä hän pian valloitti iberiläisten
kansojen sydämet. Ja peli oli hänelle sitäkin helpompi voittaa, kun
karthagolaiset olivat herättäneet maassa yleistä vihaa kiristyksillään
ja sillä hillittömällä, irstailevalla elämällä, mitä heidän upseerinsa
viettivät.

       *       *       *       *       *

Hasdrubalin yritystä auttaa Hannibalia helpotti se, että hän voi
käyttää hyväkseen veljen alppiteistä saamia kokemuksia ja että
alppikansat antoivat hänen häiritsemättä suorittaa marssinsa, kun ne
nyt tiesivät, että karthagolaisten retki ei koskenut heitä. Syksyllä
208 Hasdrubal oli Gallia Cisalpinassa mukanaan suuret varastot ja
sotajoukko, joka gallialaisten siihen liittymisen johdosta paisui 60
000 mieheksi.

Sanoma uudesta vaarasta, joka uhkasi Roomaa, tapasi kaupungin hetkellä,
jolloin tilanne siellä oli käynyt vallan sietämättömäksi. Pahinta oli,
että pellot, joiden oli tyydytettävä niin monen suun nälkä, olivat
kaikkialla hoitamatta, sielläkin, missä sodan vyöry ei ollut hävittäen
kulkenut. Sillä kyntämiseen ja elonkorjuuseen puuttui käsivarsia. Jos
ei olisi saatu tuotetuksi viljaa Egyptistä ja Sisiliasta, niin olisi
ihmisiä joukoittain kuollut nälkään.

Mutta kaikkein arveluttavinta oli, että roomalaisten liittolaiset
alkoivat väsyä tähän iänikuiseen sotaan, joka imi heistä veren
ja ytimen. Yksinpä latinalaisetkin yhteiskunnat alkoivat horjua
uskollisuudessaan roomalaisia kohtaan. Vähän aikaa aikaisemmin yli
kolmasosa heistä oli selittänyt epätoivoissaan, että enemmän joukoilla
kuin rahallakaan he enää eivät voisi avustaa, vaan että he jättäisivät
roomalaisten itsensä kannettaviksi kustannukset sodasta, jota käytiin
näiden omaksi eduksi.

Jos tämä olisi tapahtunut muutamia vuosia aikaisemmin, jolloin
Hannibalin tähti oli vielä nousemassa, se olisi merkinnyt Rooman
tuhoa. Nyt sillä sen sijaan oli se vaikutus, että toiset latinalaiset
siirtokunnat ponnistivat uhrimieltänsä sitäkin enemmän auttaakseen
Roomaa ja voittaakseen sen suosion.

Roomalaisten asema oli joka tapauksessa hyvin arveluttava. He olivat
saaneet kimppuunsa uuden vaarallisen vihollisen juuri samalla hetkellä,
jolloin heidän paras päällikkönsä Italiassa oli kaatunut. Kuinka
kävisikään, jos Hasdrubalin onnistuisi tuoda vahvistusjoukkonsa
Hannibalille? Riittäisivätkö roomalaisten kovin ehtyneet voimat silloin
häntä vastustamaan? Nyt, kuten aina suuren vaaran aikoina, tuskan
vallassa oleva kansa näki kaikkialla jumalain vihan merkkejä.[213]

Lähimmässä tulevaisuudessa Rooman kohtalo riippui siitä,
onnistuttaisiinko estää pohjoisesta marssiva Hasdrubal yhtymästä
veljeensä etelä-italiassa. Voimakas armeija asettui päättävästi
Hasdrubalin tielle ja pakotti hänet kenttätaisteluun, jota hän halusi
välttää. Ottelu suoritettiin _Senan_ seuduilla itäisimmässä Umbriassa
vuonna 207. Hasdrubalilla oli siellä vastassaan kaksinkertainen
ylivoima. Hänen ainoa pelastuksen toivonsa oli kohdistaa kaikki
voimansa hyökkäykseen, jolla voisi murtautua läpi vihollisen rintaman.

Yritys raukesi roomalaisten jämerään vastarintaan, ja taistelusta tuli
senvuoksi pitkällinen ja verinen. Se päättyi roomalaisten ratkaisevaan
voittoon, joka oli heidän ensimmäinen suuri voittonsa koko sodassa.
Puunilaisten armeija tuli melkein tuhotuksi. Kun Hasdrubal näki, että
kaikki oli menetetty, »hän kannusti hevostansa, syöksyi keskelle
roomalaista kohorttia[214] ja kaatui taistellen kuten sopi Hamilkarin
pojan ja Hannibalin veljen», Livius sanoo.

Kohta voiton perästä toinen roomalaisten ylipäälliköistä, konsuli
_Claudius Nēro_, riensi pikamarssissa eteläitaliaan kohdatakseen siellä
Hannibalin. Ihmetellä täytyy vain sitä, etteivät molemmat konsulit
yhdistynein voimin sinne marssineet koettaakseen voitosta ylpeine
sotajoukkoineen päästä siellä lopulliseen ratkaisuun. Mutta tätä
mahdollisuutta ei näytä ajatellunkaan. Niin valtavasti vaikuttava,
niin suorastaan lamauttava oli suuren puunilaisen nimen tenhovoima.
Ainoakaan Rooman senaikaisista valtiomiehistä tai sotapäälliköistä ei
ollut koskaan voinut saada aivoihinsa edes ajatusta, että Hannibal
voitaisiin voittaa. Korkeinta, mitä voitiin ajatella, oli välttää hänen
musertava iskunsa. Tarvittiin tavallisia mittoja suurempaa miestä,
joka vasta voi kohota siihen ajatukseen, että näännyttävästä sodasta
voitaisiin tehdä loppu roomalaisten saavuttamalla voitolla. Tämä mies
olikin ilmestyvä aikanaan.

       *       *       *       *       *

Hannibalilla ei ollut vielä varmaa tietoa veljen marssista. Neron
tulosta hän sai varmuuden kamalalla tavalla. Konsuli oli nimittäin
kuljettanut mukanaan Hasdrubalin irtileikatun pään ja heitätti sen
nyt Hannibalin etuvartijoille. Tämän nähdessään sanotaan Hannibalin
epätoivosta suunniltaan huudahtaneen: »Nyt aavistan Karthagon kohtalon.»

Kuvaamaton oli sitävastoin voitonsanoman Roomassa herättämä riemu.
Kaikki hengähtivät jälleen kauhean jännityksen perästä ja kiittivät
jumalia, että suuri vaara oli vältetty. Mielet täytti lohdutus ja
toivo, että pian saataisiin loppu kauheasta sodasta. Kauppa ja muut
elinkeinot heräsivät taas eloon.

Molemmilla tahoilla tunnettiin, että sota oli itse asiassa ratkaistu
Senan taistelulla. Niin uupuneita roomalaiset tosin olivat, etteivät
he kyenneet ajamaan Hannibalia pois Italiasta; mutta hänkään ei
kyennyt aikaansaamaan muuta kuin pysyttelemään sitkeästi Bruttiumissa,
jonne hän oli peräytynyt, että hänellä tarvittaessa olisi tie vapaana
sopivaan lähtösatamaan. Että hän vielä neljä vuotta kykeni omin päin
jatkamaan taistelua, on tosin loistava todistus hänen sotilasnerostaan,
mutta sekään ei enää voinut muuttaa sodan lopputulosta.

       *       *       *       *       *

Eduard Meyer on sitä mieltä, että Hannibalin yritys olisi ollut
tuomittu epäonnistumaan siinäkin tapauksessa, että Hasdrubalin olisi
onnistunut tuoda joukkonsa vaurioitta veljensä avuksi vuonna 207. Hänen
mielestään apu silloisissa oloissa joka tapauksessa oli jo myöhästynyt.
Sodan ratkaiseva käänne oli jo kauan aikaisemmin tapahtunut. Scipio
voi Roomalle uudestaan valtaamastaan Espanjasta levollisena katsella,
kuinka Hasdrubal riensi kohtaloansa kohti, »sillä hänen retkensä»,
Meyer sanoo, »ei ollut enää kuolinisku Roomalle, mitä se olisi voinut
olla kahdeksan vuolta aikaisemmin. Se oli nyt vain kuolettavasti
haavoitetun vastustajan epätoivoinen yritys.»

Vaikka suuren tiedemiehen päättelyt eivät tuntuisikaan vakuuttavilta
kauemmas kuin siihen saakka, että Hasdrubalin toiveet antaa Roomalle
surmanisku vähenivät joka vuosi, mikä kului Hannibalin saavuttaman
Cannæn voiton perästä, niin ne antavat kuitenkin vastauksen siihen
aikaisemmin viritettyyn kysymykseen, menettelikö vanhempi Scipio
viisaasti vai harkitsemattomasti, kun hän salli veljensä joukkoineen
jatkaa matkaansa Espanjaan. Itse asiassa hänen silloin tekemänsä päätös
tuli ratkaisevaksi koko sodalle. Italiassa oli aina riittävästi väkeä
sotakentälle vietäväksi, välttämätön oli siellä vain päällikkö. Jos
Scipio olisi luopunut sotaretkestä Espanjaa vastaan, hän olisi jättänyt
Hannibalin rintamantakaiset liikenneyhteydet rauhaan, ja Hasdrubal
olisi pian voinut tuoda toisen armeijan veljensä jälkiä. Mutta kun
Rooman sotajoukko asettui asemiin Ebron rannoille, silloin Hannibalilta
oli katkaistu yhteys toimintakeskuksensa kanssa. Ja kaikki Hasdrubalin
yritykset karkoittaa roomalaiset sieltä pois olivat tuloksettomia. Näin
Hasdrubalin avustusretkikunta myöhästyi vuosi vuodelta, ja voidaankin
senvuoksi täydellä syyllä sanoa, että Scipion toimenpiteet vuonna 218
olivat ratkaisevimpana syynä siihen, että »Libyan jalopeuran» veren
täytyi verkalleen juosta kuiviin.


Ratkaisu.

Hasdrubalin lähdettyä Espanjasta Scipio oli vallannut kaikki sikäläiset
Karthagon alueet. Mitä hän ei asevoimin kukistanut, sen hän voitti
lempeydellä ja jalomielisyydellä. Karthagolaisten ei maksanut enää
vaivaa pitää joukkoja tässä maassa, vaan jäljellä olevan miehistön,
alukset ja varastot he siirsivät sieltä pois. Espanja oli muuttunut
Rooman maakunnaksi.

Näin oli sota onnistunut ensiksi Sisiliassa, sitten Espanjassa ja
Makedoniassa; ja itse Italiassakin se oli vaimentunut. Saadakseen sen
kokonaan loppumaan Scipio teki rohkean suunnitelman yrittää nousta
maihin Afrikkaan ja suunnata ratkaiseva isku itseänsä Karthagoa vastaan.

Hänen suunnitelmansa eivät kuitenkaan miellyttäneet senaattia. Maan
isät olivat sitä mieltä, että oli saatu jo enemmän kuin tarpeeksi
rohkeasta uhkapelistä. Miehellä, jolla tuskin kolmikymmenvuotiaana oli
niin tavaton menestys takanaan, täytyi luonnollisesti olla myöskin
paljon kadehtijoita, ja kuiskuteltiin, että Scipio voisi käydä
vaaralliseksi Rooman kansan vapaudelle, jos hän saisi liian suuren
vallan käsiinsä. Kansansuosionsa nojalla hänen onnistui kuitenkin
hyvin myrskyisten senaatin keskustelujen jälkeen saada tämä korkea
kokous antamaan hänelle lupa siirtää sota Karthagon omalle alueelle.
Mutta vain kaksi legioonaa senaatti asetti hänen käytettäväkseen ja
rahavaroja se ei tahtonut hänelle lainkaan myöntää. Varustukset täytyi
suorittaa pääasiallisesti vapaaehtoisuuden tietä. Mutta sekin onnistui,
kiitos Scipion lujan uskon asiaansa ja hänen koskaan pettämättömän
toimintatarmonsa. Hän oli huimaavan paljoa korkeammalla kaikkia
Rooman senaattoreja valtiollisessa selvänäköisyydessä, samoinkuin
hän solapäällikönlahjoissa oli kaikkia muita Rooman sotaherroja
verrattomasti etevämpi. Kaikilta tahoilta keräytyi vapaaehtoisia hänen
kotkiensa — Rooman legioonain sotamerkkien — alle, Sisilian satamissa
rakennettiin sotalaivoja, ja eräänä päivänä Rooman sotajoukko nousi
Afrikan rannikolle. _Karthagon sota Roomaa vastaan oli päättynyt.
Rooman sota Karthagoa vastaan alkaa._

Tuskin Scipio oli noussut Afrikan maaperälle, kun hänen luoksensa tuli
numidialainen hallitsija _Masinissa_. Jo aikaisemmin, kun Scipio oli
Espanjassa, tämä erämaan poika oli luvannut, että roomalaiset voisivat
luottaa häneen, jos halusivat siirtää sodan Afrikkaan. Masinissa
oli hallinnut valtakuntaa, joka oli länteen Karthagon alueesta, ja
hänen hallituskaupunkinansa oli ollut nykyinen Constantine, mutta
hänet oli karkoittanut kilpaileva numidialainen kuningas _Syphaks_.
Tämän karthagolaiset olivat ottaneet siipiensä suojaan, koska hän
oli kilpailijoista mahtavampi. Houkuttimena Karthagon neuvosto oli
käyttänyt ihmeen ihanaa ylhäistä karthagolaisnaista _Sophonisbea_,
joka oli annettu hänelle puolisoksi. Masinissa oli myöskin
kosiskellut häntä, mutta tullut häpeällisesti laudalta lyödyksi,
kun rakkausasioilla ruvettiin harjoittamaan politiikkaa. Karthagon
avulla Syphaks karkoitti Masinissan valtaistuimelta. Siitä saakka tämä
harhaili pakolaisena erämaassa pieni ratsastajaparvi seuranaan. Hän ei
siis ollut juuri paljon arvoinen tuolla hetkellä, jolloin hän tarjosi
Scipiolle apuaan, mutta apua hänestä voi olla, sillä hän oli tavattoman
tarmokas mies ja taitava ratsuväen päällikkö.

Afrikassa, kuten Espanjassakin, Scipiolla oli onni puolellaan, vaikka
vihollinen oli hänen joukkojansa paljoa mieslukuisempi. Voidakseen
tätä »jumalten suosikkia» vastaan asettaa samanveroisen vastustajan,
karthagolaisten täytyi kutsua Hannibal Italiasta. Käsky ei tullut
hänelle odottamatta. Krotonin sataman edustalla hänellä oli jo kauan
ollut valmiina kuljetuslaivasto. Hän nousi nyt joukkoineen laivoihin
tapettuaan hevoset. Niille ei näet ollut tilaa laivoissa.[215]

Hammasta purren Hannibal näki aluksestansa voittojensa näyttämön
häipyvän näköpiirin taakse. Hän jätti Italian sellaisen mahdin
voittamana, joka oli hänen neroaankin voimakkaampi. Se mahti oli
_roomalaishenki_.

On kysytty, miksi Scipio ei käynyt Hannibalin kimppuun Italiassa, vaan
sen sijaan antautui paljoa uskalletumpaan yritykseen mennä Afrikkaan.
Tähän vaikuttivat seuraavat seikat. Ratkaisu oli saavutettavissa vain
uhkaamalla Karthagoa itseänsä. Tosin Scipio olisi ehkä voinut pakottaa
Hannibalin vetäytymän pois ja palaamaan Afrikkaan; mutta jos Hannibal
olisi tullut sinne ennen häntä, olisi roomalaisille käynyt vaikeaksi
saada siellä lujaa jalansijaa ja voittaa numidialaisia puolellensa.

Mutta miksi Hannibal ei sitten jättänyt Italiaa, niin pian kuin oli
selvää, ettei hän enää voinut saada siellä mitään merkitsevää aikaan?
Varmastikin senvuoksi, että hän luuli helpommin voivansa saada uupuneet
roomalaiset tekemään rauhan, jos hän itsepintaisesti piti osan heidän
maastaan miehitettynä. Olihan toki luultavaa, että roomalaiset
maksaisivat yhtä ja toista vapauttaakseen Italian vihollisjoukoista.
Luultavasti päätteli Hannibal, ja kaipa yleensä Karthagon hallituskin,
että niin kauan kuin vihollisjoukkoja oli Italian rajojen sisällä,
roomalaiset eivät uskaltaisi siirtää sotaa Afrikkaan. Mutta
karthagolaiset laskivat väärin molemmissa suhteissa.

       *       *       *       *       *

Roomalaiset huoahtivat helpotuksesta, kun »Libyan jalopeura»
vapaaehtoisesti jätti Italian maan. Iloissaan he kunnioittivat
kunniaseppeleellä ainoata elossa olevaa niistä sotapäälliköistä, jotka
kunnialla olivat kestäneet vaikeimman koettelemusten ajan, lähemmä
yhdeksänkymmenvuotiasta Fabius Maximusta. Sitä pidettiin suurimpana
kunnianosoituksena, mitä koskaan oli tullut Rooman kansalaisen osaksi.
Siitä tulikin vanhan sotaherran viimeinen suuri hetki, sillä kohta sen
perästä hän erosi elämästä.

Samaan aikaan Hannibal palasi kotiseudulleen, jonka hän 34 vuotta
sitten oli poikasena jättänyt. Tuloksettomaksi oli jäänyt se loistava
voitonrata, jonka hän tuona aikana oli ympäri läntisen Välimeren
piirtänyt. Mutta hänen kotiinpaluunsa valoi karthagolaisiin uutta
rohkeutta. Mitenkä hän, jota ei vielä koskaan oltu voitettu, ei voisi
lyödä maahan Scipiotakin!

Mutta kotimaan mantereella odotti Hannibalia katkerin kaikesta,
mitä hän oli kokenut. Hänen kansansa ei ollutkaan nyt miteltävä
voimiansa juuri kokoonhaalittujen legioonain kanssa, vaan sillä
oli vastustajanaan veteraaniarmeija. Roomalaisille olivat Espanjan
sotaretket ja ahkerat harjoitukset olleet erinomaista sotakoulua.
Scipion alipäälliköt ja sotilaat olivat siellä oppineet toimimaan
itsenäisinä osastoina ja ratkaisevalla hetkellä tekemään päätöksen
omalla vastuullaan. Se aika oli ohi, jolloin Rooman armeijat antoivat
saartaa itsensä avoimella kentällä ollen kyvyttömiä kohtaamaan
vihollisen taktillisia liikkeitä tarpeellisilla vastaliikkeillä. Scipio
voi käyttää Hannibalia vastaan tämän omaa voittoisaa taktiikkaa. Hän
kykeni nyt tarvittaessa ohentamaan taistelurintamaansa ja sen sijaan
leventämään sitä, niin ettei sitä voitu saartaa. Hannibal oli ennen
ollut ylivoimainen ratsuväessä; tämän edun tasoitti nyt Scipion liitto
numidialaisten kanssa. _Zaman_ seuduilla, 20 peninkulmaa Karthagosta
lounaaseen, nykyisen Tuniksen ja Algerian rajalla onnellisempi
vastustaja vuonna 202 löi perin pohjin Hannibalin. Paetessaan
puunilainen armeija perin pohjin hajoitettiin ja tuhottiin. Vain pienen
ratsastajaparven seuraamana Hannibal pelasti henkensä.

Zama merkitsi karthagolaisille samaa, mitä Cannæ oli ollut
roomalaisille. Rooman sotajoukot olivat tämän jälkeen tunnustetusti
maailman parhaat. Roomalaisten käyttämä uusi sotataito oli niin paljon
toisten kansojen sotatapoja parempi, että se kahden sukupolven aikana
oli antava heille koko maailman herruuden. Senvuoksi Zaman taistelu
merkitsee käännettä sotahistoriassa.

       *       *       *       *       *

Karthagolaisten täytyi nyt alistua roomalaisten koviin ja nöyryyttäviin
rauhanehtoihin, sillä heidän pääkaupungillansa ei ollut muonavarastoja
ja se ei voinut senvuoksi kestää piiritystä. Heidän täytyi sitoutua
viitenäkymmenenä vuotena suorittamaan vuotuista sotaveroa 200 talenttia
ja olla ryhtymättä sotaan, edes puolustussotaan, ilman roomalaisten
suostumusta. Karthago oli siis tosiasiallisesti joutunut Rooman
veronalaiseksi ja alistunut sen valtiolliseen holhontaan. Sitäpaitsi
karthagolaisten täytyi luovuttaa Roomalle kaikki espanjalaiset
alueensa, jättää heille kaikki sotalaivansa paitsi kymmentä ja kaikki
sotaelefanttinsa ja sitoutua olemaan harjoittamatta näitä uusia.

Karthagon osa maailmanhistoriassa oli loppuun näytelty.

Kovin vikisten ja vaikeroiden Karthagon neuvosherrat suorittivat
ensimmäisen määräajan vahingonkorvauksen. Mutta Hannibalin
sanotaan ivallisesti nauraneen heidän voivottelulleen. Eivätkö
nämä kauppasaksasielut kyenneet ymmärtämään, että rahanmenetys oli
vähäisintä niistä onnettomuuksista, joita nyt kokoontui heidän
onnettoman isänmaansa ylle!

Jo ennen karthagolaisten lopullista voittamista Masinissa oli lyönyt
Syphaksin, ottanut hänet vangiksi ja riemukulussa marssinut entiseen
pääkaupunkiinsa. Sophonisbe heittäytyi voittajan jalkoihin ja anoi
häneltä turvaa roomalaisia vastaan. Kuka voikaan vastustaa hänen
viehätysvoimaansa? Ainakaan ei arojen poika, joka rakastui niin, että
samana päivänä vietti häitä hänen kanssaan.

Mutta kun Scipio sai kuulla, että Masinissa oli nainut Rooman kansan
leppymättömän vihollisen, hän antoi tämän kuulla suoria sanoja.
Murheissaan arojen poika vetäytyi telttaansa, yksinäisyyteen ja
epätoivoonsa. Kun hän jonkin verran oli tointunut, hän oli päättänyt
olla sallimatta jumaloidun Sophonisben elävänä joutua roomalaisten
valtaan. Hän ojennutti hänelle myrkkymaljan, jonka Sophonisbe
epäröimättä tyhjensi.

Roomalaiset palkitsivat Masinissaa hänen liittolaisuudestaan antamalla
hänelle melkein koko Syphaksin valtakunnan kuningaskunnaksi ja uskoivat
hänen tehtäväkseen valvoa, etteivät karthagolaiset ryhtyisi mihinkään,
mikä olisi Rooman etujen vastaista. Syphaks kuoli roomalaisten
vankeudessa.

       *       *       *       *       *

Kun Scipio palasi kotiin, hän vietti loistavimman triumfin, mitä Rooma
siihen saakka oli nähnyt, ja hän sai kunnianiinen Āfricánus.

       *       *       *       *       *

Niin oli päättynyt tämä valtava taistelu, joka 18 vuoden ajan oli
pitänyt koko läntistä Välimerenmaailmaa ja suurta osaa itäisestäkin
henkeä salpaavassa jännityksessä. Sota oli ollut rikas draamallisista
kohtauksista, ja vielä viime hetkellä ei kukaan ollut voinut ennustaa
lopputulosta. Kun päätös vihdoin tuli, se merkitsi ratkaisevaa
käännettä Välimerenmaiden kohtaloissa. Yksi toisensa perästä sen maat
kukistuvat voittoisan Rooman alaisiksi. Mutta tämä on jälkimaailman
silmissä vain välttämätön seuraus Hannibalinsodan suurista,
ratkaisevista tapahtumista.

Italialle oli sodalla ollut se merkitys, että se oli sulattanut
niemimaan kansat _yhdeksi_ kansallisuudeksi. »Yhtä suuressa määrin
kuin yhteinen voitto vaikuttivat myöskin sen vaatimat äärettömät uhrit
siihen, että roomalaiset ja heidän liittolaisensa veljistyivät ja että
syntyi italialainen kansakunta», sanoo De Sanctis.

Rooman aikakirjoissa toinen puunilaissota on myöskin toisessa suhteessa
rajapyykkinä. Vasta tutkijan tullessa tähän aikaan Rooman kohtaloita
verhoava tarujen hämärä täydellisesti haihtuu ja, kiitos ennen kaikkea
Polybioksen, historian kirkas valo lankeaa sen ylle. Vastakkaisten ja
puolueellisesti väritettyjen tiedonantojen lomitse historioitsijan
täytyy tosin edelleenkin eteenpäin pujotteleutua — niinhän täytyy
tehdä senkin, joka kerran on muodostava itselleen käsityksen siitä,
mitä meidän päivinämme todella tapahtuu — ja täydellisten tietojen
puutteessa hänen on monesti tyydyttävä todennäköisyyspäätelmiin, mutta
hänen vaelluksensa halki aikojen ei kuitenkaan ole enää »yöllisen
kulkijan, joka varovaisesti haparoitsee eteenpäin.»


Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan lukuun:

J. Kromayer, Roms Kampf um die Weltherrsshaft.

Theodor Birt, Römische Charakterköpfe, Weikko Pakarisen ja Lauri
Pelkosen suomentamana nimellä »Rooman miehiä».

T.A. Dodge, Hannibal.

Gottlob Egelhaaf, Hannibal.

Eugene Hennebert, Histoire d'Hannibal: 3 osaa.

J. Kromayer, Hannibal als Staatsman (Historische Zeitschrift 1909).

Eduard Meyer, Hannibal und Scipio (Erich Marcks und K.A. von Müller,
Meister der Politik I).

Tähän lukuun:

Hermann Hesselbarth, Historisch-kritische Untersuchungen zur dritten
Dekade des Livius.

Eugen Täubler, Die Vorgeschichte des zweiten punischen Krieges

J.F. Liljeblad, Var gick Hannibal över Alperna?

Wilh. Lundström, C. Flaminius och Hannibal.

W. Streit, Zur Geschichte des zweiten punischen Krieges in Italien nach
der Schlacht von Cannæ.




ROOMALAISET PÄÄSEVÄT ITÄISENKIN VÄLIMERENMAAILMAN VALTIAIKSI.


Kuulumattoman jännittävä ja ponnistuksia kysynyt sota oli saatettu
päätökseen vuonna 201. Ja kuitenkin roomalaiset jo seuraavana
vuonna alkoivat uuden sodan. Tosin tämä sellaisenaan oli vallan
mitätön Hannibalinsodan rinnalla, mutta sillä oli kuitenkin
maailmanhistoriallinen merkitys. Sillä Rooma näet alkoi omin
asein sekaantua myöskin _itäisen Välimerenmaailman_ asioihin. Jo
Polybiokselle aikoinaan oli täysin selvänä Hannibalinsodan merkitys
maailmanhistoriallisena rajapyykkinä. »Aikaisemmin», hän sanoo,
»maailman tapahtumat olivat aivan kuin hajallaan ja vailla keskinäistä
yhteyttä. Mutta tästä ajasta alkaen historia muodostaa elimellisen
kokonaisuuden: Italian ja Libyan tapahtumat punoutuvat Aasian ja
Hellaan tapahtumiin ja kaikki tähtää yhteen ja samaan päämäärään.»
Hannibalinsodan jälkeen _roomalaiset vaihtavat poliittista rintamaa_.
Mutta koska he ovat järjestelmällisiä — tai ainakin perästäpäin
näyttävät olevan — kaikessa mihin he ryhtyvät, niin he tekevät tämän
täyskäännöksen vasta sitten, kun he Karthagon kukistamisella ja
Espanjan valtauksella ovat täysin turvanneet selkäpuolensa.

Lopullinen menestys taistelussa Karthagon voittoon tottuneita, sen ajan
suurimman sotapäällikön johtamia sotajoukkoja vastaan oli täyttänyt
roomalaiset itsetunnolla, ylpeällä varmuudella, ettei mikään mahti
maailmassa enää voisi heitä vastustaa. Roomalaiset olivat heränneet
täyteen tietoisuuteen voimastansa. Ja Itä houkutteli heitä, Itä
rikkauksineen ja hienoine helleeniläiskulttuureineen, jota roomalaiset
yhä enemmän oppivat ihailemaan.[215] Toinen toisensa perästä Idän
kulttuurimaat tulivat vedetyiksi Rooman verkkoon. Ensimmäinen
vuorossaan oli Makedonia.




MAKEDONIAN VALTAKUNTA.


Makedonia oli fyysillisesti voimakkain hellenistisistä
valtiomuodostumista. Isänmaanrakkaudessa ja sitkeässä kestävyydessä
makedonialaiset olivat sen ajan kansoista ainoat, joita voitiin
verrata roomalaisiin. Olisipa heillä vain ollut johdossa kunnioitusta
herättävämpiä ja laajakatseisempia miehiä kuin väkivaltainen, tolkuton
_Philippos V_ ja hänen jälkeensä hänen vähäpätöinen poikansa _Perseus_!

Syynä Philippoksen joutumiseen sotaan roomalaisten kanssa oli hänen
kunnianhimoinen ja ahnas politiikkansa, joka teki hänestä koko Kreikan
kauhun. Monet niin Euroopan kuin Aasiankin kreikkalaiset valtiot
etsivät senvuoksi suojaa Roomalta. Ja roomalaiset muistivat hyvin hänen
liittonsa Hannibalin kanssa.

Tuskin tarvinnee kuitenkaan edes sanoa, että Rooman _kansa_ ei
halunnut taas sotaa sen jälkeen, mitä se viimeisinä seitsemänätoista
kauhun vuotena oli saanut kärsiä. Rooman _senaatti_ se, ja se yksin,
päästi sodan puhkeamaan. Asioihin oli sopiva tilaisuus sekaantua,
kun Philippoksen liittolainen, seleukidien hallitsijasukuun kuuluva
mahtava Antíokhos vielä oli sodassa Egyptin kanssa; ja juuri nyt,
äsken päättyneen sodan kovan koulun jälkeen, Rooman legioonilla oli
iskuvoimaa, jota ne kenties koskaan myöhemmin eivät saavuttaisi.
Myöskin oli, kuten sanottu, kauniilta kajahtava sodan syy: Rooma
esiintyi helleenien vapauden suojelijana makedonialaisten tyranniutta
vastaan.

Samaan aikaan kuin päätettiin ryhtyä sotaan Philipposta vastaan, meni
Antiokhoksen luo lähetystö ottamaan selvää hänen suunnitelmistaan
ja pidättämään häntä auttamasta Philipposta. Siinä tarkoituksessa
lähettilästen tuli imarrella perin omahyväistä kuningasta, koettaa
saada hänet vakuutetuksi Rooman senaatin ystävällisyydestä sekä saada
hänen sodanhalunsa kohdistumaan Egyptin syyrialaisiin alueisiin.

Roomalaisten onnistui helposti eristää Philippos, ja he saivat siis
toisten häiritsemättä käydä sotaa häntä vastaan. Näyttääkin muutoin
siltä, ettei Anliokhos ollut aikonutkaan auttaa häntä roomalaisia
vastaan. Kolmessa vuodessa konsuli _Flāminínuksen_ johtamat
Rooman legioonat olivat voittaneet makedonialaisen falangin, ja
rauhanpäätöksessä typistettiin Makedonian alue samaksi, mitä se oli
ollut ennen suuren Philippoksen sekaantumista Kreikan kohtaloihin.[217]
Sitäpaitsi Philippoksen täytyi jättää Roomalaisille koko laivastonsa
paitsi viittä alusta ja kaikki elefanttinsa, maksaa 1.000 talenttia ja
sitoutua olemaan solmimatta liittoja Rooman tietämättä eikä käymään
sotaa sen suostumuksetta — kaikki luonteeltaan vallan samanlaisia
rauhanehtoja, kuin mihin Karthagon oli täytynyt alistua neljä vuotta
aikaisemmin.

Kolme vuotta oli riittänyt pyyhkäisemään Makedonian kuningaskunnan
pois suurvaltojen joukosta. Että Philippos sai pitää varsinaisen
Makedonian, riippui siitä, että roomalaiset eivät halunneet pakottaa
häntä syöksymään epätoivoissaan Antiokhoksen syliin. Merkillistä on,
että itselleen roomalaiset eivät ottaneet mitään vallatuista maista.
Se johtui siitä, että he tajusivat selvästi, miten vaivalloista
oli hoidella meren toisella puolen olevia alueita. Pelättiin, että
liian kaukaisten maakuntain maaherrat omaksuisivat pahoja tapoja,
jotka voisivat käydä vaarallisiksi Rooman tasavallan rauhalliselle
kehitykselle. Historian opetusten tutkijoille voi Pausaniaan tapaus
olla peloittavana esimerkkinä. Että roomalaiset eivät ottaneet Kreikkaa
itselleen, riippui myöskin siitä, että helleenien kaltaiset tuittupäät
olivat varmasti erikoisen vaikeita hallittavia Roomasta käsin. Sen
sijaan, että olisivat tehneet heidät alamaisikseen, jotka sitten
tavan takaa olisivat yrittäneet päästä jälleen vapaiksi, roomalaiset
olivat kyllin viisaita avokätisesti _lahjoittaakseen_ heille kaivatun
vapauden. He laskivat näet täten hankkivansa vastaisen varalle Balkanin
niemimaalle turvallisuusvahdin, joka ei hinnasta mistään päästäisi
maahan valloitushaluista naapuriruhtinasta. Kreikkalaisten kaltainen
kansa oli viisaampaa sitoa kiitollisuuden siteillä kuin kahleilla. Niin
roomalaiset laskeskelivat. Vastaisuus oli pian osoittava, pitivätkö
heidän laskelmansa paikkansa.

Suurissa juhlissa, jotka pidettiin Korinthoksessa vuonna 196 e.Kr.,
Flamininus sai julistaa ilosanoman. Kun kaikki katselijat olivat
kokoontuneet, juhlat avattiin tavanmukaisella tavalla siten, että
airut torvensoittajan seuraamana astui keskelle Stadionia. Sittenkuin
hän torventoitotuksin oli pyytänyt hiljaisuutta, eivät seuranneetkaan
juhlain tavanmukaiset avajaismenot, vaan sen sijaan hän kuulutti
seuraavan ilosanoman: »Rooman senaatti ja sen voittoisa sotapäällikkö
julistavat Makedonian kukistumisen jälkeen kaikki kreikkalaiset
valtiot, jotka ovat olleet kuningas Philippoksen alaisia, itsenäisiksi
ja vapaiksi kaikesta verovelvollisuudesta ja toisten alaisuudesta.»

Kreikkalaisten ilo oli niin suuri, etteivät he aluksi olleet uskoa
korviaan. »Hämmästyksissään, aivan kuin kaikki olisi ollut unta, he
tuijottivat toinen toisiinsa», kertoo Livius. »Vielä kerran airueen oli
astuttava esiin, sillä jokainen paloi halusta ei ainoastaan kuulla,
vaan myöskin nähdä vapauden julistajan. Kun airut sitten toisen kerran
oli kuuluttanut senaatin tiedonannon, silloin puhkesi valloilleen
sellainen riemu ja sellainen kättentaputuksen pauke, että selvästi
näki, että kaikesta elämän hyvyydestä vapaus on rakkain.»[218] Mutta
itse juhlaleikit pääteltiin sinä päivänä nopeammin kuin koskaan, sillä
kukaan ei kyennyt näkemään eikä ajattelemaan sitä, mitä kilparadalla
tapahtui.

Kun päivän kilpailut olivat päättyneet, koko katselijalauma syöksyi
roomalaisen päällikön luo ja oli ihastuksissaan vähällä repiä hänet
kappaleiksi.

Flamininuksen Philippos V:stä saavuttama voitto ja kreikkalaisten
itsenäisyyden julistaminen on vastaisku sille voitolle, jonka _suuri_
Philippos kerran Khaironeian luona oli saanut helleeneistä.

       *       *       *       *       *

Vallanhimoinen, hurjaluontoinen Philippos tunsi elämänsä suuren
tappion perästä olevansa kuin häkkiin suljettu metsän otus. Kaikki ne
pikkukansat, joita hän ennen oli halveksinut ja häikäilemättömästi
sortanut, olivat nyt häkin ympärillä ja iloitsivat ristikon lujuudesta.
Ei ollut määrää heidän Rooman senaatille lähettämillään valituksilla,
niin pian kuin vangittu villipeto uskalsi näyttää kynsiänsä. Silloin
sukelsi heti esille roomalaisia toimikuntia tutkimaan, oliko kaikki
niin kuin olla piti. Nämä Philippos sai luvan ottaa vastaan erinomaisen
kohteliaasti; ja korkean senaatin tuomioihin hänen oli alistuttava
napisematta.

Mutta salaisesti hän valmistautui kerran murtautumaan ulos ja
lyömään maahan kaikki nuo raukat, jotka riemuitsivat hänen häkkiin
sulkemisestaan; ja kun kuolema yllätti hänet, hän jätti suunnitelmansa
perinnöksi pojalleen. Perseus varustautui kaikin voimin, mutta hänen
urhoolliset makedonialaisensa olisivat tarvinneet toisen johtajan.
Hyvin verisessä taistelussa löi heidät vuonna 168 _Æmilius Paulus_,
sen konsulin vertainen kaima ja poika, joka kaatui Cannæn taistelussa.
Perseus kuoli roomalaisten vankeudessa.[219] Että tällaiset tapaukset
eivät enää voisi uudistua, Makedonian kuningaskunta jaettiin neljään
pieneen tasavaltaan, jotka tulivat Roomasta riippuvaisiksi. Koko kansa
riisuttiin aseista. Kuparikilvet vietiin Roomaan, mutta kaikki muut
aseet poltettiin tai sulatettiin.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin, kun makedonialaisten keskuudessa
puhkesi kapina, Rooma muutti poliittista järjestelmää, otti maan
suoranaiseen hallintaansa ja muutti sen _Rooman maakunnaksi_.




SELEUKIDIEN VALTAKUNTA.


Helleenien holhoojan asemastaan roomalaiset saivat aiheen turvata
heitä ei yksin Makedonian kuningasta, vaan myöskin Antiokhos III:ta
vastaan. Kohta sen jälkeen kuin senaatti oli julistanut Kreikan
valtiot vapaiksi ja riippumattomiksi, Antiokhos alkoi ahdistaa eräitä
niistä. Roomalaisten mielestä se todisti suurkuninkaan »määrätöntä
vallanhimoa». Sellaista luonnetta ei luonnollisestikaan tyydyttäisi
vähempi kuin koko maailman herruus, jos se vain pääsisi tarkoituksiaan
toteuttamaan. Kuninkaan olisi helppo saada sekä Makedonian Philippos
että karthagolaiset kostosotaan Roomaa vastaan. Ainakin sodan
kannattajat koettivat Roomassa herättää kansassa sellaista pelkoa. Nyt,
kuten Philippostakin vastaan, oli siis toimittava tosin kreikkalaisten
suojelijana, mutta ennen kaikkea omassa asiassa.

Itse asiassa Antiokhoksella ei ollut lainkaan sellaisia koko maailmaa
käsittäviä suunnitelmia, mistä roomalaiset häntä epäilivät. Hänen
valloitussuunnitelmansa rajoittuivat melkein kokonaan Aasiaan. Siellä
hän halusi kulkea entisten suurkuninkaiden jälkiä.

Kuitenkin roomalaiset veivät armeijan Makedoniasta Hellespontoksen
yli Vähään-Aasiaan. He voittivat Antiokhoksen perin pohjin vuonna
190 e.Kr. Tämä taistelu riitti lopettamaan seleukidien valtakunnan
suurvaltasadun. »Koskaan vielä», Mommsen sanoo, »suurvalta ei ole niin
perin pohjin ja kunniattomasti kukistunut.» Rauhassa Antiokhoksen
täytyi luovuttaa melkein koko Vähä-Aasia ja muutoin alistua
samanlaisiin ehtoihin kuin aikaisemmin Karthagon ja Makedonian: jättää
koko laivastonsa paitsi 10 alusta sekä kaikki sotaelefanttinsa, maksaa
15 000 talentin huikea summa ja sitoutua olemaan ahdistamatta läntisiä
naapureitansa. Laiha oli se lohdutus, että suurkuninkaalle suotiin
arvonimi »Rooman kansan ystävä». Hänen kärsimänsä nöyryytyksen perästä
oli alamaisten kunnioitus häntä kohtaan lopussa. Hänen valtakuntaansa
tärisyttivät kapinat, ja se kärsi taloudellisia vaikeuksia.
Koettaessaan kukistaa Persian lahden rantamilla puhjennutta kapinaa
hänet surmattiin, kun hän oli ryöstämässä Baalin temppeliä, jonka
aarteilla hän aikoi täyttää tyhjät kassansa. Sitten heikkeni hänen
valtakuntansa yhä enemmän ja enemmän valtaistuinriidoista, kapinoista
ja itäisten naapurikansojen kanssa käydyistä sodista ja ensimmäisellä
vuosisadalla e.Kr. se lopullisesti hajaantui.

Sitä ennen — vuonna 133 e.Kr. — oli osa seleukidien valtakuntaa
liitetty Rooman alueisiin. Tämän asian laita oli seuraava. Kun
roomalaiset ottivat Antiokhokselta Vähän-Aasian, he lahjoittivat
suurimman osan siitä uskolliselle liittolaiselleen Pergamonin
kuninkaalle. Tästä attalidien valtakunnasta tuli siten itäisissä
Välimerenmaissa Rooman vahti, kuten Numidia oli Afrikassa. Kuten
Masinissan tuli pitää silmällä karthagolaisia, samoin oli Pergamonin
tehtävänä roomalaisten laskuun pitää aisoissa Makedoniaa ja seleukidien
valtakuntaa. Vielä roomalaiset eivät halunneet sitä rasitusta, mitä
merentakaiset alueet aiheuttaisivat. Mutta ajan oloon he vapautuivat
tästä vanhanaikaisesta käsityksestään. Vuonna 133 attalidien suku
loppui kuningas Attalos III:een. Hänen poismenonsa jälkeen huomattiin,
että hän oli jälkisäädöksessään määrännyt valtakuntansa roomalaisille.
Perintöoikeus ei kyllä ollut vallan riidaton, mutta mitä se merkitsi,
kun Rooma halusi saada maan? Vähä-Aasia tuli Rooman ensimmäiseksi
suoranaiseksi alusmaaksi toisella puolen itäistä Välimerta. Siitä
muodostettiin _Aasia_-niminen Rooman maakunta.




ROOMA JA KREIKKA.


Kreikkalaiset olivat jälleen päässeet »vapaiksi» vuonna 196 e.Kr.
Ennenkuin Flamininus jätti Kreikan, hän kutsui lähettiläitä kaikista
Kreikan kaupungeista Korinthokseen ja piti heille jäähyväispuheen,
jossa hän teroitti heidän mieliinsä, että vapautta oli nautittava
kohtuudella. »Jos te olette yksimielisiä», hän sanoi, »ei mikään
kuningas, ei mikään tyranni voi kukistaa teitä; mutta riita ja
eripuraisuus raivaavat tietä niille, jotka vaanivat perikatoanne.
Vapauden ovat hankkineet teille vieraat aseet; se on lahjoitettu
teille toisen kansan luottamuksen osoituksena. Teidän oma asianne on
suojella sitä ja säilyttää se. Osoittakaa nyt Rooman kansalle, että
te ansaitsette vapauden lahjan, että se on jättänyt lahjansa hyviin
käsiin.»

»Ilonkyynelet silmissään kreikkalaiset kuuntelivat, kuinka roomalainen
puhui heille kuin isä», Livius kertoo; »ja liikutus valtasi puhujan
itsensä. Häntä keskeytettiin hyväksymishuudoilla, ja toinen kehoitti
toistansa painamaan hänen sanansa syvälle sydämeen aivan kuin
oraakkelin lausuman.» Kaunis näytelmä! Ja varmasti se näyteltiin
tunteella ja vakaumuksella —, niin kauan kuin se kesti. Mutta keskellä
tätä innostusta ne, jotka näkivät syvemmälle, kysyivät: »Onko vapaus
sellaista, jota voidaan lahjoittaa? Ja minkä arvoista on vapaus ilman
sopua?»

Vastaus kysymyksiin saatiin pian. Kreikkalaiset eivät saaneet
vapautta, vaan anarkian, ja kiitollisuus antajaa kohtaan muuttui pian
kiittämättömyydeksi. Kävi vallan sietämättömäksi kuunnella noita
parantumattomia rettelöitsijöitä, kun he tottuivat kääntymään Rooman
puoleen vaikerruksineen ja valituksineen toinen toisestansa. Mitä
piti senaatin tehdä, kun kerrankin yksistään Spartasta tuli samalla
kertaa neljän keskenään riitelevän puolueen edustajia, jotka rähisivät
kunnianarvoisan kokouksen edessä antamatta toisilleen suunvuoroa? Ja
minkä moisia olivatkaan ne »valtiomiehet», jotka nyt Roomassa edustivat
Aristeideen, Leonidaan ja Perikleen maata. Sellainenkin erikoinen
helleenien ystävä kuin Flamininus pudisteli miettiväisenä päätään,
kun eräs näistä arvon herroista yhtenä päivänä puhui valtionasioista
ja toisena antoi kaikelle piu pauta esiintymällä juomingeissa
tanssijattarena ja laulajattarena naisvaatteisiin pukeutuneena.
Lopulta roomalaiset menettivät kokonaan kärsivällisyytensä ja pyysivät
kreikkalaisia hoitamaan asiansa parhaan taitonsa mukaan. Mutta samalla
oli myöskin tipotiessään viimeinenkin jäte helleenien mieltymyksestä
vuoden 196 suuren hetken ajoilta, ja roomalaisille kuuliaisia he eivät
enää olleet rakkaudesta, vaan pelosta.

Roomalaiset olivat aikaisemmin nähneet kreikkalaisia matkan päästä, ja
heitä olivat ihastuttaneet heidän kauniit puolensa, heidän suurenmoiset
tieteelliset saavutuksensa, heidän taiteensa, kirjallisuutensa ja
ylipäänsä heidän hienostunut kulttuurinsa. Nyt heidän silmänsä olivat
avautuneet näkemään nurjat puolet, varsinkin heidän kyvyttömyytensä
pitää yllä rauhaa keskuudessaan. Uudet sisäiset riidat saivat
vanhastaan tunnettuun tapaan roomalaiset sekaantumaan asioihin. Mutta
kun he lähettivät sovintotuomioistuimen Korinthokseen, kaupungin
roskaväki sitä loukkasi. Ja sitten kreikkalaiset alkoivat jälleen
tapella.

Mutta silloin kävi hullusti. Makedonian roomalainen maaherra marssi
Kreikkaan ja löi hajalle rettelöitsijäin sotavoimat vuonna 146 e.Kr.
Kreikkalaisten viimeinen, epätoivoinen vapaustaistelu päättyi siihen,
että he joutuivat Makedonian roomalaisen maaherran alaisiksi siihen
sijaan, että heidän valvojanaan oli aikaisemmin ollut suoraan Rooman
senaatti. Mutta kunnallisen itsehallintonsa he saivat säilyttää —
vaikka muovailtuna aristokraattiseen suuntaan — ja heitä pidettiin
Rooman liittolaisina. Ainoastaan rakkaan oikeuden käydä sotaa, tehdä
rauhoja ja solmia liittoja roomalaiset heiltä ottivat, ja siitä
aseellisesta turvasta, jota helleenit saivat nauttia, heidän täytyi
maksaa veroa Roomalle.

Kreikka pääsi nyt lepoon ja rauhaan. Sen monet lukemattomat itsenäiset
pikkuvaltiot olivat vuosisatojen ajan olleet maailman helpoimmin
kiihtyvän kansan intohimojen temmellyspaikkana. Nyt niistä tuli
merkityksettömiä maaseutukaupunkeja, joissa elämä kulki yksitoikkoisen
tyyntä kulkuaan.

Roomalaiset käsittelivät siis hyvin lempeästi sitä kansaa, jota heidän
oli kiittäminen kulttuuristaan. Korinthoksen kohtelu on kumminkin
häpeäpilkku Rooman aikakirjoissa. Rooman senaatin käskystä voittoisa
sotapäällikkö kosti julmasti sen häväistyksen, joka tässä kaupungissa
oli tullut Rooman majesteetin osaksi. Korinthos ryöstettiin puhtaaksi
ja hävitettiin sitten maan tasalle. Asukkaat tehtiin orjiksi.
Joukoittain kallisarvoisia taideteoksia sotapäällikkö lähetti Roomaan.

Rangaistus ei ollut oikeassa suhteessa rikokseen. Monet historioitsijat
pitävätkin senvuoksi sitä kostotoimenpiteenä, kuten Karthagon hävitystä
vähän aikaisemmin ja aikoinaan Capuan osaksi tullutta kohtelua,
Rooman kauppiasylimystön työnä, joka tahtoi käyttää hyväkseen sopivaa
tilaisuutta päästäkseen vapaaksi vaarallisesta kilpailijasta. Sillä ei
kyllin siinä, että hävitettiin silloinen Korinthos —, vastaiseksikin
kiellettiin asutuksen muodostuminen kaupungin entiselle paikalle,
paikalle, joka oli liikennenäkökannalta niin erinomaisen suotuisa.

Mutta Korinthoksen kohtaloa lukuunottamatta kreikkalaisilla oli, kuten
sanottu, tyyntä ja rauhallista Rooman herruuden alaisina, ja tällainen
tila jatkui senkin jälkeen, kun keisari Augustus oli muuttanut Kreikan
_Akhaia_-nimiseksi Rooman maakunnaksi.

       *       *       *       *       *

Rooma oli nyt hellenistisen maailman valtias.

Että seleukidien valtakunta, hellenistisistä valtioista suurin,
oli niin helppo kukistaa, selittyy siitä, että sen väestö ei ollut
yhtenäistä kuten Rooman valtakunnassa. Vallitsevat kreikkalaiset ja
makedonialaiset olivat Antiokhoksen valtakunnassa vain hyvin ohuena
ylempänä kansankerroksena. Kansan suuri itämaalainen ydinjoukko totteli
heitä vain pakosta, eikä sillä vaaran hetkellä ollut vähintäkään halua
uhrata elämäänsä ja omaisuuttansa vieraan herruuden säilyttämiseksi.
»Niinkuin ohut rappaus rakennuksen muuripinnalla vallitsevain
kreikkalaisten kansakerros oli aasialaisen muurin kiinteässä
rakenteessa», Kromayer sanoo. »Voimakas ravistus —ja koko kaunis
pintakerros rapisi maahan.» Sama oli laita Persian valtakunnan, silloin
kuin Aleksanteri sen kukisti. Molemmissa tapauksissa mahtava valtakunta
oli savijalkajättiläinen. Ainoastaan erinomaisen lahjakas hallitsija
voi pitää jättiläisen pystyssä.

Toisin oli laita Makedonian ja Kreikan. Ne olivat todellakin
kansallisvaltioita, joiden väestö alhaalta ylös saakka oli yhtenäistä.
Mutta näissä valtioissa oli muita heikkouksia. Aleksanteri Suuren
sotaretkiä ja hänen Aasiassa tekemiänsä valtauksia oli seurannut suuri
väestön siirtyminen Balkanin niemimaalta, ja siirtyjät olivat suureksi
osaksi väestön kelvollisinta, yritteliäintä. Gallialaisten hyökkäys
oli vieläkin harventanut väestöä. Ja sitten kreikkalaisten ikuinen
kansallispahe: kaikkien sota kaikkia vastaan! Tämä ainainen epäsopu
seurasi heitä kaikkialle, minne he asettuivat Se myrkytti, kuten olemme
nähneet hellenististen valtioiden keskinäiset suhteet ja oli syynä
siihen, etteivät nämä koskaan tunteneet vastuunyhteyden tunnetta,
_eivät koskaan voineet esiintyä kootuin voimin ulkonaista vaaraa
vastaan_. Roomalaiset voivat senvuoksi houkutella toisen valtion toista
vastaan, murskata heidät yhden kerrallaan ja kohota siten itäisen
Välimerenmaailman valtiaiksi.

Kirjallisuutta:

Maurice Holleaux, Rome, la Grèce et les monarchies helénistiques.
270—285.

G. Collin, Rome et la Grèce de 200 à 146 avant Jesus Christ.




SCIPIO JA CĀTO.


Karthagolaisten kukistamisen perästä Scipio Africanus oli viettänyt
komeimman triumfin, mitä siihen saakka oli Roomassa nähty.

Triumfi oli hurmion päivää koko kansalle. Triumfikulkue lähti
tavallisesti Marskentältä. Ensimmäisinä virkamiehet ja senaattorit
valkoisissa viitoissaan astuivat arvokkaasti päät seppelöityinä.
Sitten seurasi torvensoittaja, joka puhalsi merkkitoitotuksia ja
marsseja. Hänen perässään tulivat orjat kantaen paareja, joille
sotasaalis oli levitetty katseltavaksi. Siinä oli erilaisia aseita,
taideteoksia ja kallisarvoisia kulta- ja hopea-astioita. Ja
raskaissa kuormavaunuissa vyöryi eteenpäin kulta- ja hopeaharkkoja,
kultahietaa ja rahoja säkeissä ja koreissa. Toiset orjat kantoivat
suuria tauluja, kuvia taisteluista ja piirityksistä, valloitetuista
kaupungeista ja linnoituksista. Toisissa tauluissa lueteltiin
triumfaattorin kukistamain kansain ja kaupunkien nimet. Laivain ja
piirityskoneiden pienoiskuvat antoivat lisäksi havainnollisen kuvan
sodasta. Voittosaaliina kuljetettiin myös elefantteja ja muita
valloitettujen maiden ihmeellisiä eläimiä joko kultaisissa häkeissä
tai kirjavapukuisten kuljettajain taluttamina. Siellä täällä kulkueessa
näkyi uhrieläimiä kullatuin sarvin, valkoiset uhrisiteet otsalla ja
valkoiset tai kirjavat peitot selässä. Jalkaisin ja kahleissa voitetut
kuninkaat tai sotapäälliköt vaimoineen ja lapsineen kulkivat katkeran
nöyryytyksen tietä väkijoukon ivan ja pilkan hohotuksen saattamina.
Jotkut säilyttivät näinä vaikeina hetkinäkin kunnioitusta herättävän
arvokkuutensa, toiset, kiihkeämmät luonteet eivät voineet hillitä
epätoivoansa tai raivoansa, vaan puhkesivat tunnepurkauksiin, jotka
riemastuttivat sydämetöntä rahvasta.

Lopuksi, seisoen korkealla toisten yläpuolella neljän valkoisen
hevosen vetämissä kullatuissa vaunuissaan, tuli triumfaattori itse
purppuratogassaan, ylt'yleensä tähditettynä, laakeriseppele otsallansa.
Hänen päänsä yläpuolella piti orja Iuppiterin kultaista kruunua. Mutta
joukon puhjetessa riemuhuutoihin tämä kuiskasi juhlitulle: »Muista,
että olet kuolevainen!»

Viimeisinä marssivat sotilaat laakerin oksat käsissään. Heillä oli
oikeus tänä päivänä vapaasti ilmaista ajatuksensa päälliköstään ja
upseereistaan. Ja he käyttivät tätä vapauttaan laulaakseen pila- ja
ivalauluja. Milloin oli aiheena sotatapahtuma, jossa päällikkö oli
tehnyt tyhmyyksiä, milloin löylytettiin päällikköä hänen ankaruudestaan
tai sai hän moitteita ahneudestaan. Mutta tuon tuostakin he kohottivat
voittajan kunniaksi huudon: »Io triumphe!»[220]

Halki tiheään sulloutuneiden väkijoukkojen, kansan riemuitessa ja
kukkia heitellessä triumfisaattue solui eteenpäin triumfiportista
pitkin Via sacraa (»Pyhää katua»), jota reunustivat Vestan temppeli ja
muut kunnianarvoisat pyhätöt. Temppelit oli päivän kunniaksi koristettu
kukkaköynnöksillä. Juhlapuvuissaan papit seisoivat pyhättöjen
edustalla, ja kukitetuilta alttareilta savusivat uhritulet.

Kulkue kävi yli Forumin ja sieltä Capitoliumille, Iuppiterin
temppeliin. Siellä voittaja suoritti hartautensa ja laski
laakeriseppeleen ja kultaisen kruunun korkean jumalan huomaan
kiitokseksi hänen avustaan. Lopuksi hän soturiensa ympäröimänä toimitti
juhlallisen uhrin jumalille koko sotajoukon puolesta, ja juhlallisuudet
päättyivät yleiseen, Capitoliumilla nautittuun juhla-ateriaan.

       *       *       *       *       *

Scipiolle oli koko kotiinmarssi halki Italian yhtä triumfiretkeä.
Tuhansittain roomalaisia, jotka hän oli vapauttanut karthagolaisten
vankeudesta, kulki hänen edellänsä ylistäen vapauttajaansa. Ja kun
hän saapui Roomaan, senaatti tervehti häntä nimellä »onnellinen».
Onni oli _hänen_ puolellaan — ei Hannibalin. Hänen esiintymisensä
olikin kuin kuninkaan. Aina oli hänen ympärillään ylhäisiä nuorukaisia
kunniavartiostona. Ja sanottiin, että »Scipion vihjaus oli
samanarvoinen kuin senaatin päätös».

       *       *       *       *       *

Mutta triumfin nurja puoli on kateus. Sen Scipio sai runsain määrin
kokea. Hänen leppymättömin vihamiehensä oli samanikäinen senaattori
_Marcus Porcius Cāto_. Hän oli entisajan äreän roomalaisen tyypillinen
edustaja, viimeinen lajiansa. Hän ei tahtonut tietää kreikkalaisesta
sivistyksestä eikä muista »uusista muodeista». Urhoollinen soturi
ja kelpo maanviljelijä hän oli, ja sitä hän piti kunnianaan.
Valtiomiestehtävien lomassa hän, kuten toinen Cincinnatus, otti omin
käsin osaa tilallansa maanviljelystöihin. Taloudellisella kunnollaan
ja säästäväisyydellään — ettemme sanoisi ahneudellaan[221] — hän
ansaitsi suuren omaisuuden. Mutta yhtä sparttalaisen yksinkertaisesti
hän eli siitä huolimatta. Kohtuullisuutta ja pidättäväisyyttä hän piti
velvollisuutena yhteiskuntaa kohtaan, sillä hyväin päivien pitohan teki
miehen kelvottomaksi kestämään sotaretken vaivoja ja kieltäymyksiä. Hän
säilyikin koko elämänsä ajan peräti terveen roomalaisen tyyppinä. Vielä
80-vuotiaana hän oli murtumaton sekä ruumiiltaan että sielultaan.

Mutta hän oli ahdas luonne, joka ei voinut käsittää, että Rooma
maailmanvaltana ei voinut pysyä samana kuin se Rooma, jonka muodostivat
muutamat talonpoikaiskylät. Senvuoksi hänen taistelunsa »uuden ajan
turmelusta» vastaan oli taistelua itse kehitystä vastaan. Koomillisen
kuuluisaksi hän tuli pukeutuessaan 39-vuotiaana konsulina sotisopaan
naisten »turhamaisuutta ja loistonhalua» vastaan.

Cannæn tappion perästä, jolloin oli uhrattava kaikki valtion
pelastukseksi, oli näet säädetty laki, »että nainen ei saanut pitää
koristuksia enemmän kuin puolen kultaunssin[222] arvosta eikä pukeutua
moniväriseen pukuun. Niin ikään hän ei saanut Roomassa eikä muuallakaan
kaupungissa eikä kaupungin lähimmässä ympäristössä ajaa parivaljakon
vetämissä vaunuissa.» Näyttää siltä, että niin kauan kuin hätäaika
kesti, Rooman tyttäret napisematta alistuivat näihin määräyksiin,
jotka rajoittivat heidän vapauttaan pukeutua ja liikkua säätynsä
mukaisesti. Mutta kun sodan paino vähitellen helpotti ja yleinen
hyvinvointi alkoi nousta, niin silloin naisen luonto vähitellen pyrki
oikeuksiinsa. Kaunis sukupuoli alkoi yhä enemmän ja enemmän unohtaa
sota-ajan lait, ja virkamiehet olivat kyllin ritarillisia katsoakseen
läpi sormiensa ihastuttavien lainrikkojattarien tekoja. Vuonna 195
e.Kr. keskusteltiin kansankokouksessa yli aikansa eläneiden kieltojen
muodollisesta kumoamisesta. Mutta niiden keskuudessa, joilla oli valta
yhteiskunnassa, kävivät mielipiteet hajalle.

Kun naiset saivat kuulla, mistä oli kysymys, he virtasivat joka taholta
niille kaduille, jotka veivät Forumille, ja harjoittivat kiihkeätä
agitatiota kansankokoukseen meneväin miesten keskuudessa. Naisten
loistonhalun vastustuksen ruumistuma oli toinen konsuleista, Marcus
Porcius Cato. Hän esiintyi ja puhui miehekkään ylväitä sanoja »naisten
julkeasta rohkeudesta.» Olihan sekin laitaa, että he »sekaantuivat
siihen, mitä lakeja olisi hyväksyttävä!» Hän höysti puhettansa m.m.
seuraavilla mehevillä paloilla: »Minä luulin silkaksi taruksi,
että kerran muinoin Lemnos-saaren naiset olivat tehneet salaliiton
perin pohjin hävittääkseen koko miessuvun ja myöskin toteuttaneet
suunnitelmansa. Mutta nyt olen huomannut, että sellainen ei ole
mahdotonta! Päästäkää vain», hän huudahti, »ohjat höllälleen sellainen
olio, joka luonnostaan ei tunne ohjia eikä kuria — luuleeko tosiaankin
kukaan, että tämä olio sitten tuntee mitään rajoja hillittömyydelleen?
Esi-isämme ovat lainmääräyksillä pakottaneet naiset olemaan miehille
alamaisia. Antakaa heidän repiä rikki nämä lain käskyt, toinen toisensa
perästä, ja lopuksi päästä tasa-arvoisiksi miesten kanssa, silloin
saatte nähdä, miten käy! Totta totisesti, samassa hetkessä, jolloin he
pääsevät tasa-arvoisiksi kanssanne, heistä tulee teidän herranne.

Mutta mikä naisten elinehto nyt onkaan kysymyksessä, koska he ovat
tulleet vallan hourupäisiksi ja syöksyvät julkisille paikoille? Onko
isänmaan onni ja onnettomuus kyseessä? Kuulkaamme, mitä he itse
sanovat: 'Haluamme loistaa kullassa ja purppurassa. Pyhät, arjet
tahdomme ajaa läpi kaupungin juhla-ajopeleissä. Meille on annettava
oikeus suurentaa menomme aina tuhlaavaisuuteen saakka.'

Tietäkää, kansalaiset, mikä on oleva seurauksena, jos annatte
vaimoillenne tilaisuuden kilpailla keskenänsä ylellisyydessä! On käyvä
niin, että ne, jotka ovat köyhiä, eivät arastele mitään keinoja, kunhan
vain rikkaat eivät voi katsella heitä olkainsa yli. Jos mies ei anna
vaimolleen kaikkea, mitä tämä tahtoo, niin vaimo annattaa sen toisella
miehellä.» Ja jos nyt ylellisyys päästettäisiin vallan vapaaksi,
niin himo tulisi vain pahemmaksi, kuin jos kieltoa ei olisi koskaan
ollut, sillä »villipeto, joka joutuu vankeuteen, tulee irti päästyään
entistäänkin villimmäksi.»

Naisilla oli kuitenkin ritarinsa ja puolustajansa. Eräs lain kumoamisen
ehdottajista, kansantribuuni, muistutti tuimaa Catoa siitä, että
naiset olivat monta kertaa pelastaneet Rooman. Hehän vähän jälkeen
sabiinitarten ryöstön heittäytyivät taistelevien sotajoukkojen väliin.
Naislähetystö sai Coriolanuksen luopumaan kostoaikeistaan. Ja kun
kaupunki oli joutunut gallialaisten valtaan, niin naiset ne lunastivat
sen vapaaksi uhraamalla koristuksensa ja kalleutensa. Samaa uhrimieltä
he olivat osoittaneet viimeisessä vaarallisessa puunilaissodassa. »Kun
me», puhuja jatkoi, »annamme naisten vertaisinamme jakaa kanssamme
valtion onnettomuudet, niin onhan enemmän kuin kohtuullista, että he
saavat mielensä mukaan toimia asiassa, joka ei koske valtiota, vaan
ainoastaan heitä itseänsä.»

Ritarillisen kansantribuunin puheella oli varmasti vaikutuksensa.
Kaikissa tapauksissa naiset itse tarttuivat asiaan. Seuraavana päivänä,
jolloin kiellon kohtalo piti ratkaistaman, he panivat liikkeelle
ylivoimaiset voimat niitä kansantribuuneja vastaan, jotka aikoivat
ehkäistä lain kumoamisen. Valtava naisarmeija kokoontui naisille
vihamielisten kansantribuunien asuntojen edustalle eikä luopunut
piirityksestä, ennenkuin tribuunit olivat luvanneet alistua naisten
tahtoon.

Tällainen oli tapahtumain kulku, kun naisemansiopatioliike voitti
ensimmäisen tunnetun voittonsa.

       *       *       *       *       *

Yhtä hellittämättömästi kuin Cato vastusti naisten oikeutta saada
pukeutua mielensä mukaan, yhtä hellittämättömästi hän taisteli Scipio
Africanusta vastaan. Sillä hänessä ja hänen suvussaan hän näki
ruumistuneena uuden, pahan ajan ja sen ihailun kreikkalaisten hienompaa
sivistystä kohtaan. Caton mielestä voitiin tulla toimeen ilman
ulkonaisia metkuja. Ankara siveystuomari ei ollut oppinut ymmärtämään,
että

    »sivistys kaikki vierast' pohjaltaan on;
    kotoista barbarius vain oli kerran.»

Taikka jos hän sen älysi, hän kuitenkin piti barbariutta ja sen
raakaa voimaa parempana kuin sivistystä, joka hänen vilpittömän
vakaumuksensa mukaan välttämättömästi veltostutti. Ja tässä hän
oli oikeassa siinä määrin, kuin kreikkalaisten paheet kotiutuivat
kreikkalaisen sivistyksen ja elämän hienostuksen mukana; mutta Cato
kuului niihin, jotka haluavat heittää lapsen pois kylpyveden mukana.
Häntä ärsytti nähdä, kuinka heikkoja roomalaiset olivat kaikkea
kreikkalaista kohtaan, kuinka sellaisetkin henkilöt, jotka eivät
voineet syventyä kreikkalaisen sivistyksen henkeen, kuitenkin koettivat
hankkia itselleen jonkinmoisen kreikkalaisen ulkokiillon välttyäkseen
kuulumasta »barbaareihin». Häntä kiihoitti myöskin Scipion loistava
esiintyminen, hänen »kuninkaalliset eleensä», jotka liian räikeästi
erosivat tasavaltalaisesta yksinkertaisuudesta ja niukkuudesta.
»Tasavallan kumoamisen ajatuskin oli kuitenkin Scipiosta kaukana»,
sanoo Eduard Meyer. »Mutta hänestä oli tullut liian suuri, että
aristokraattinen yhteiskunta olisi kauemmin voinut sietää häntä.»
Yritettyään useita kertoja turhaan päästä hänen kimppuunsa Caton
lopuksi onnistui saada eräs kansantribuuni esittämään Hannibalin
voittajaa vastaan se julkea syytös, että tämä olisi ottanut vastaan
lahjuksia Antiokhokselta suodakseen hänelle kohtuullisen rauhan. Scipio
oli nimittäin johtanut sotaa kuningasta vastaan.

Sattui olemaan juuri Zaman taistelun vuosipäivä, kun Scipion asia piti
ratkaistaman. Syytetty oli liian korkealla alistuakseen puolustautumaan
häpeällisiä syytöksiä vastaan. Sen sijaan hän muistutti kansalle päivän
merkitystä. »Sellaisena päivänä», hän sanoi, »ei roomalaisten sovi
kuunnella herjauksia sitä miestä vastaan, jota hänen syyttäjiensä on
kiittäminen siitä, että he ylipäänsä voivat puhua. Päinvastoin kaikkien
velvollisuus on viettää suuren voiton muistoa menemällä Capitoliumille
kiittämään jumalia isänmaan pelastuksesta. Sen minä teen nyt», hän
sanoi, »ja ken ajattelee samoin kuin minä, seuratkoon minua!»

Silloin kaikki kansa lähti hänen perässänsä, ja syyttäjä jäi yksin
seisomaan Forumille. Scipio oli taasen viettänyt triumfin.

Mutta hän oli saanut kylläkseen julkisesta elämästä. Loukatussa
ylpeydessään hän vetäytyi maatilalleen Campaniaan ja antoi
kadehtijainsa parjata häntä niin hyvin kuin taisivat. Paljon ei
ollutkaan hänellä enää päiviä jäljellä. Loistava voittaja oli
kuollessaan vain 51-vuotias.

       *       *       *       *       *

Mutta hänen vastustajansa Cato sai kauan elää ja vallita.
Vuonna 184 hänet valittiin sensoriksi, ja hän hoiti virkaansa
vääjäämättömän ankarasti. Arvottomat senaattorit hän syntyperästä
ja sukulaissuhteista piittaamatta erotti korkeasta neuvostosta.
Eräs näistä oli Flamininuksen oma veli, mies, joka itse oli ollut
konsulina, mutta tullut tunnetuksi irstaisuudestaan ja julmuudestaan.
Cato vertasi itseään lääkäriin, joka leikkaa ja polttaa pois pahan
yhteiskuntaruumiista. Ylellisyyttä vastaan hän ryhtyi jälleen
taisteluun, jota hän oli käynyt yksitoista vuotta aikaisemmin, ja nyt
suuremmalla menestyksellä. Hän käytti näet asemaansa ja valtuuksiansa
hyväkseen määrätäkseen veron juuri sellaisille esineille, joita
käyttämästä hänen ei vuonna 195 ollut onnistunut naisia kieltää.

»Punatukkainen, harmaasilmäinen pureva susi» sai paljon vihollisia,
mutta Rooman kansa antoi hänelle kunnianimen Censōrius ja pystytti
hänelle kuvapatsaan, johon kaiverrettiin, että hän oli nostattanut
Rooman valtion rappiosta. Hänen nimestään on tullut ankaran
oikeamielisyyden symboli. Mutta hän sai tehdä sen aina uusiutuvan
havainnon, että laeilla ja poliisitoimenpiteillä voidaan ajanhengen
virtaa pysäyttää korkeintaan lyhyeksi hetkeksi.


Kirjallisuutta:

E. Pohlmey, Der römische Triumph.

F.D. Gerlach, Marcus Porcius Cato.

Oskar Jäger, Marcus Porcius Cato.

W. De Vries, De vita M. Porcii Catonis Majoris.

Johannes Paulson, Cato och fruarna (teoksessa »Från antiken och från
senare tider»).




HANNIBALIN VIIMEISET VAIHEET.


Vuoden 201 rauhanpäätöksellä Karthago oli muuttunut mahtavasta
kauppavaltiosta suojattomaksi kauppakaupungiksi. Murskattu oli
Hannibalin ylpeä unelma tehdä isänmaastaan suuri ja mahtava. Mutta
tuon tavattoman miehen sielunvoimat olivat vieläkin murtumattomat. Ja
se koitui, vaikkakin toisella tavalla kuin aikaisemmin, hänen maansa
hyväksi. Kansan luottamuksen turvin hän otti kotikaupungissa vallan
ohjat käsiinsä ja työskenteli menestyksellä uudistusten ja parannusten
aikaansaamiseksi. Sodan haavat alkoivat arpeutua. Pian hän voimakkaalla
kädellä oli saanut valtion raha-asiat sellaiseen kuntoon, että
vuotuiset sotakorvaukset voitiin maksaa Roomalle, ilman että tarvittiin
ylimääräisillä veroilla rasittaa kansaa. Hannibal näyttäytyi olevan
yhtä suuri rauhan kuin sodan toimissa.

Mutta tärkeämpää kuin koko maan onni ja onnettomuus oli _valta_ niille,
joilta Hannibal oli sen riistänyt, nimittäin kauppiasylimystölle. Hänen
vastustajansa eivät kavahtaneet juoruamasta Rooman senaatille, että
Hannibal yhäkin hautoi pahoja suunnitelmia Roomaa vastaan ja koetti
nostattaa idästä myrskyn perivihollista vastaan. Vuonna 195 tämä kavala
kirjoittelu kantoi hedelmiä: Roomasta tuli lähetystö tutkimaan asiaa ja
vaatimaan ehkä Hannibalin erottamista vallasta tai luovuttamista.

Hannibal säästi kansalaisiltaan kiusallisen ratkaisun reippaasti
tarttumalla asiaan ja pakenemalla Aasiaan[223], Antiokhos III:n luo,
joka otti kuuluisan sotapäällikön vastaan suurin kunnianosoituksin.
Mutta Karthagossa hänet julistettiin valtiokiroukseen, hänen
omaisuutensa takavarikoitiin ja hänen kotinsa hajoitettiin maan
tasalle. Hänen kotoiset vihollisensa olivat perivihollisen avulla
saaneet voiton hänestä.

Kun sota oli syttymässä roomalaisten ja Antiokhoksen välille, Hannibal
teki suunnitelman kaikkien niiden valtioiden suureksi liitoksi, joilla
oli aihetta pelätä roomalaisia. Mutta suunnitelma kävi yli Antiokhoksen
ymmärryksen. Hänen hovikamarillansa[224] kadehti muutoin suurta
karthagolaista ja sen onnistui uskotella kuninkaalle, ettei hän millään
muotoa saisi antaa muukalaisen himmentää suurta nimeänsä. Hannibalia
käytettiin sodassa vain alempiarvoisiin tehtäviin ja antamaan hyviä
neuvoja —, joita kukaan ei noudattanut.

Kun Antiokhoksen suurvalta-asema oli luhistunut ja hänen oli pakko
tehdä nöyryyttävä rauha roomalaisten kanssa, hänen täytyi myöskin
sitoutua jättämään vihattu karthagolainen heidän käsiinsä. Mutta
koditon vältti tälläkin kertaa vaaran. Hän pelastautui kuningas
_Prusiaan_ luo _Bithyniaan_ Vähän-Aasian pohjoisrannikolle. Häntä
Hannibal auttoi hyvällä menestyksellä hänen taistellessaan Pergamonin
kuningasta vastaan. Mutta kun Flamininus, makedonialaisten voittaja,
tuli sinne Rooman lähettiläänä, niin Prusias, »viheliäisin kaikista
Aasian viheliäisistä hallitsijoista»[225], oli heti valmis kavaltamaan
auttajansa. Hannibal oli heti huomannut, missä aikeissa hänen
»suojelijansa» oli, ja ollut senvuoksi kyllin varovainen varustaakseen
asuntonsa salakäytävillä. Mutta kun hänen tällaista salatietä piti
paeta, se olikin kuninkaan sotilaiden miehittämä. Kun Hannibal huomasi,
että pelastus oli mahdoton, hän otti myrkkyä, jota hänellä oli aina
mukanaan sinettisormuksessa. »Tahdon vapauttaa roomalaiset pelosta»,
hän sanoi, »koska he eivät suo vanhan miehen saada kuolla rauhassa.»
Tämä tapahtui todennäköisesti vuonna 183 e.Kr., samana vuonna, jolloin
hänen suuri vastustajansa erosi elämästä.




KOLMAS PUUNILAISSOTA.


Muutamia kuukausia ennen Korinthoksen hävitystä oli näytelty vieläkin
kauhistavampi hävitysnäytelmä, näytelmä, joka oli viimeinen näytös
roomalaisten ja karthagolaisten välisessä katkerassa kamppailussa.

Karthagon valtakunnan ruumis oli merkillisen helppo lääkitä. Kiitos
asukkaidensa ahkeruuden ja yritteliäisyyden se tointui Hannibalin
viisaan ja voimakkaan johdon alaisena ihmeteltävän nopeasti.
Puunilaisten ikuiset kilpailijat tunsivat epämiellyttävää hämmästystä,
kun nämä kymmenen vuotta rauhanteon perästä tarjoutuivat maksamaan koko
jäljellä olevan osan vahingonkorvausta samalla kertaa. Sen paremmin ei
siis ollutkaan onnistuttu vaarallisen kilpailijan tuhoamisaikomuksessa!
Vai niin! Perusteellisestipa oli antauduttu kavalain puunilaisten
nenästä vedettäviksi!

Luonnollisesti roomalaiset kiittäen kieltäytyivät hyväksymästä
tarjousta. Rahat sellaisenaan eivät olleet likimainkaan niin
suuriarvoisia kuin Karthagon verovelvollisuus.

Pian Rooma täyttyi huhuista, jotka kertoivat petollisten puunilaisten
aikeista. Puhuttiin salaisista hyökkäyssuunnitelmista Italiaa
vastaan, valtavista laivastovarusteluista; ja se ajatus alkoi
vakiintua roomalaisiin, että vähemmällä ei päästäisi kuin kolmannella
puunilaissodalla.

Ja kumminkin on tosiasia, että karthagolaiset olivat täydellisesti
alistuneet ylivoiman edessä ja ilmitoivat kaikin mahdollisin tavoin
vilpittömyyttään entistä verivihollista kohtaan. Roomalaisten
taistellessa Philipposta, Antiokhosta ja Perseusta vastaan he antoivat
armeijan tarpeiksi tai Rooman muonittamiseksi suuret määrät viljaa
eivätkä tahtoneet maksusta tietääkään — vaikka luonnollisesti se
lopuksi otettiin vastaan.

Roomalaisten viha ja epäluuloisuus lyötyä vihollista kohtaan
kuitenkin aivan kuin ruumistui Cato Censoriuksessa. Vuonna 157 hän
oli tutkimustoimikunnan mukana Afrikassa. Otsa synkissä rypyissä
hän huomasi, että hänen pahinkin pelkonsa oli ylitetty. Oliko tämä
muserrettu Karthago, tämä rikas kaupunki, jossa vilisi väkeä, jolla
oli varushuoneissaan valtavat asevarastot ja suuri laivasto! Hän näki
jo hengessään uuden Hannibalin näitä rikkaita apuneuvoja käyttämässä.
Ei, Rooma ei koskaan voisi tuntea itseään turvalliseksi, ennenkuin
Karthago olisi hävinnyt maan pinnalta. Tästä ajatuksesta tuli
hänelle päähänpiintymä, ja heti kotiin palattuaan hän alkoi tehdä
kiihoitustyötä Karthagon tuhoamiseksi. Havaintovälineinään hänellä oli
mukanansa m.m. muutamia tavattoman hyviä viikunoita, joita hän näytteli
senaattoreille. »Maa, joka tuottaa näitä ihania hedelmiä», hän sanoi
senaattoreille, »on vain kolmen päivän merimatkan päässä Roomasta.»
Hänelle tuli tavaksi lopettaa kaikki lausuntonsa senaatissa, oli asia
mikä hyvänsä, sanoilla: »Ceterum censeo Carthaginem esse delendam»
(Muutoin olen sitä mieltä, että Karthago on hävitettävä). Ja lopuksi
itsepäinen ukko sai tahtonsa toteutetuksi. Ei mitään tulta ole niin
helppo puhaltaa vireille kuin kansallisvihan, varsinkin, jos siihen
liittyy saaliinhimo. Eikä mikään intohimo voi niin helposti pukeutua
hyveen koreimpaan pukuun. Caton alinomainen vaatimus, »kova ja kuiva
kuin dogmi»,[226] tuli lopuksi Rooman kansallekin päähänpiintymäksi.
Erityisesti se saavutti kannatusta Rooman pankkiirien ja
suurkauppiaiden taholta. Nämä näkivät jo hengessään itsensä rikkaan
raha- ja kauppakaupungin perijinä. Karthagon kohtalo oli päätetty.
Mutta säädyllisyyden vuoksi roomalaisten täytyi viivytellä surmaniskun
antamista, kunnes saivat sopivan tekosyyn sotaan. Eihän voinut sentään
ilman muuta mennä ja hajoittaa kaupunkia maan tasalle.

Silloin Masinissa tuli pulassa avuksi. Hän oli jo niin kauan ollut
karthagolaisten kiusanhenkenä, että heidän kärsivällisyytensä oli
piankin oleva lopussa. Vertaansa vailla olevalla häikäilemättömyydellä
hän oli käyttänyt hyväkseen rauhansopimuksen määräystä, että hänen
piti saada takaisin »kaikki alueet, jotka aikaisemmin olivat kuuluneet
hänelle _tai hänen esi-isilleen_.» Tämän pykälän nojalla hän oli
vaatinut toista Karthagon aluetta toisensa perästä ja muitta mutkitta
miehittänyt ne joukoillaan. Hänhän tiesi, että karthagolaiset eivät
saaneet alkaa sotaa ilman Rooman suostumusta. Ja kun he alistivat
asiansa roomalaisten harkintaan, Masinissa sai melkein aina toivomansa
päätöksen. Vain silloin, kun roomalaisille ei oikein sopinut kiristää
Karthagoa äärimmilleen, kuten valmistauduttaessa sotaan Perseusta
vastaan, he kiristivät Masinissan suitsia. Roomalaiset olivat liian
ovelia ajaakseen karthagolaiset liittoutumaan Rooman vihollisten
kanssa. Historia ei kerro, miltä heistä tuntui, kun maahan nöyryytetty
kansa-parka osoitti tunnustustaan mahtavalle »suojelijalleen»
lähettämällä viljaa Rooman armeijalle Makedoniaan.

Masinissan »yritteliäisyys» kasvatti kuitenkin hänen alueistaan suuren
valtakunnan, joka ulottui Marokon rajoilla lännessä Isoon Syrttiin
idässä ja jonka etelärajana oli erämaa. Se kiersi maan puolelta
joka taholla Karthagon valtakuntaa kuin pakkopaita. Masinissan
alamaiset eivät suinkaan olleet höllässä yhteydessä olevia aavikon
paimentolaisia. Hän opetti beduiinit viljelemään maata ja asettumaan
vakinaisesti asumaan. Ja niinkuin hän teki paimentolaiskansastaan
porvareita ja talonpoikia, samoin hän loi ryövärilaumojensa miehistä
sotilaita, jotka olivat kyllin arvokkaita taistelemaan roomalaisten
legioonain soturien rinnalla.

Lopuksi vanhan vehkeilijän onnistui ärsyttää karthagolaiset
ryhtymään aseelliseen vastarintaan ja tuhota täydellisesti heidän
sotajoukkonsa. Ei ole epäilystäkään siitä, että hän toivoi pian
saavansa tehdä Karthagon pääkaupungikseen ja levittää valtansa yli
koko pohjois-Afrikan. Mutta silloin kajahti Roomasta voimakas:
»Seis!» Roomalaiset olivat päättäneet Karthagon tuhon, mutta ei sen
sulautumista Numidiaan.[227] Sitä myöten oli kuitenkin kaikki hyvin,
että tilanne oli kypsytetty Rooman aseellista sekaantumista varten:
Karthagolaiset olivat rikkoneet rauhan. Ja kaiken lisäksi heidät oli jo
lyöty. Pyövelin tehtävän roomalaiset ottivat itselleen. Se uskottiin
molemmille vuoden 149 konsuleille. Mukanaan vahva sotajoukko ja
laivasto he laskivat maihin Afrikan rannikolle..

       *       *       *       *       *

Jo kuullessaan huhuja siitä, mitä heille aiottiin, karthagolaiset
olivat tehneet kaikkensa hellyttääkseen verivihollisensa
inhimillisyyteen ja lähettäneet lähetystöjä Roomaan tarjoamaan
täydellistä alistumista. Mutta ne tulivat liian myöhään voidakseen edes
neuvotella. Roomalainen maihinnousuarmeija oli jo matkalla päämääräänsä
kohti. Lähettiläät saivat kuitenkin vastauksen, että karthagolaiset
saisivat pitää alueensa vapaana ja loukkaamattomana, jos he jättäisivät
300 ylhäistä nuorukaista panttivangeiksi ja sitten täyttäisivät ne
lisämääräykset, joita Rooman konsulit antaisivat Afrikkaan saavuttuaan.

Epätoivoon joutuneet ihmiset suostuivat kaikkeen. Ensiksi konsulit
vaativat täydellistä aseista riisuntaa. »Mihinkä tarvitsikaan aseita
kansa, joka oli päättänyt elää rauhassa, ja jota Rooman voimakas
käsivarsi suojeli kaikkia vihollisia vastaan?» Karthagolaiset
tottelivat ja antautuivat vihollisen armoille, vihollisen, joka ei
tuntenut armoa. Vaatetavaratalot, laivaveistämöt ja kodit tyhjennettiin
kaikesta aseen nimellisestä. Pitkä jono vankkureita kuljetti 2 000
heittokonetta ja 200 000 täydellistä varustusta roomalaisten leiriin.

Nyt kai vihollisen viha oli lepytetty!

Mutta karthagolaiset eivät tunteneet pohjaa myöten roomalaisten
luihuutta. Rooman valtiomiehet hykertelivät tyytyväisinä käsiään:
veretön valtaus. Sittenkuin konsulit olivat saaneet vastapuolen täysin
aseettomaksi, toinen heistä ilmoitti Rooman senaatin määräysten
mukaisesti vaativansa, että karthagolaiset repisivät kaupunkinsa
hajalle. He saisivat sitten asettua asumaan, minne haluaisivat,
kuitenkin vähintään 15 km päähän meren rannikosta.

Karthagolaiset oli siis erotettava sen elementin yhteydestä, joka oli
heidän elinehtonsa. Ja rakas kaupunki, jossa he ja heidän esi-isänsä
vuosisatoja olivat eläneet ja kuolleet, kaupunki, jonka he työllään
olivat tehneet suureksi ja kunnioitetuksi, se oli nyt muuttuva tuhaksi
ja soraksi ja jumalain asunnot sen mukana. »Tämä kauhistava käsky»,
Mommsen sanoo, »herätti puunilaisissa eloon samanlaisen — sanoisinko
ihailtavan vaiko mielipuolisen — innostuksen, jota kerran tyroslaiset
osoittivat Aleksanteria ja myöhemmin juutalaiset Vespasianusta vastaan
taistellessaan. Yhtä vertaansa vailla kuin tämän kansan kärsivällisyys
orjuuden ja sorron päivinä oli nyt sen intohimoinen uhma, kun oma
rakas isien kaupunki oli kysymyksessä. Pelastuksen toivosta ei voinut
olla puhettakaan. Poliittinen viisaus kehoitti epäilemättä tätä kansaa
nytkin taipumaan. Mutta niiden ääni, jotka neuvoivat alistumaan
välttämättömään, hukkui suunniltaan joutuneen kansan mielipuolisen
raivon ulvontaan, niinkuin perämiehen komentohuudot hirmumyrskyn
pauhinaan.» Kokonainen kansa päätti kuolla uhrikuoleman.

Oli vain hankittava aseita, sitten myytäisiin elämä kalliista. Ajan
voittamiseksi pyydettiin konsuleilta kuukauden lykkäystä sillä
tekosyyllä, että haluttiin lähettää lähetystö Roomaan. Tähän ei tosin
suostuttu — enempää kuin mihinkään muuhunkaan —, mutta konsulit
viivyttelivät joka tapauksessa surmaniskuansa, sillä he halusivat antaa
kiihtyneen kansan tyyntyä ja päästä tajuamaan, kuinka toivotonta oli
yrittää tehdä vastarintaa.

Siten kuolemaantuomitut joka tapauksessa saivat hetken hengähdysaikaa.
Se käytettiin hyväksi äärimmäistä myöten.

Ja epätoivon rohkeus sai ihmeitä aikaan. Vanhat ja nuoret, miehet,
vaimot ja lapset tekivät työtä yötä päivää valmistaen aseita, aseita,
aseita. Koko kaupunki muuttui asepajaksi. Saadakseen parruja heitto-
ja linkoamiskoneisiin revittiin julkisia rakennuksia ja metallia
hankkiakseen turvauduttiin temppelien aarteisiinkin. Naiset leikkasivat
hiuksensa ja punoivat niistä jänteitä jousiin ja heittokoneisiin.

Kun roomalaiset lopuksi kyllästyivät odottamiseen ja marssivat
Karthagoa vastaan, he huomasivat hämmästyksekseen muurien olevan
täynnä uusia heittokoneita ja muurien takana väestön, joka oli lujasti
päättänyt taistella viimeiseen saakka. Se vuosi ja seuraavakin kuluivat
roomalaisten pääsemättä päämääräänsä. Piiritysarmeija ei voinut estää
kaupunkia saamasta muonavaroja sekä ympärillä olevalta maaseudulta
että meren puolelta. Paljon vastusta oli roomalaisilla myöskin siitä
kenttäarmeijasta, jonka karthagolaiset olivat saaneet pystyyn ja joka
sai apujoukkoja ystävällismielisiltä numidialaisilta päälliköiltä.
Piirittäjiä itseään ahdistelivat sitäpaitsi kuumaan kesäaikaan
ankarasti kulkutaudit. Ei Cato enempää kuin Mastoissakaan saanut nähdä
Karthagon häviötä. He kuolivat molemmat vuonna 149, Numidian kuningas
yhdeksännelläkymmenennellä ikävuodellaan. Aivan viimeiseen asti hän oli
säilyttänyt ruumiin- ja sielunvoimansa murtumattomina. Sitä todistaa
sekin, että hän jätti jälkeensä nelivuotiaankin pojan järjestyksessä
44:nnen miespuolisista jälkeläisistään, kuten kerrotaan.[228]

Vuonna 147 tuli roomalaisten sodankäyntiin uutta vauhtia, kun nuori
_Publius Cornelius Scipio Æmilianus_ valittiin konsuliksi. Hän oli
nuoremman Æmilius Pauluksen poika ja Scipio Africanuksen pojan
ottopoika. Isäänsä hän muistutti omanvoitonpyytämättömyydessä ja
rehellisyydessä, mutta kenties vieläkin enemmän hän muistutti suurta
kaimaansa.

Scipiotakin vastaan karthagolaiset puolustautuivat epätoivon raivolla,
mutta kun hänen lopuksi onnistui estää kaikki muonantuonti kaupunkiin,
niin nälänhätä teki vaikutuksensa. Scipio antoi ryntäysmerkin.
Nälkiintynyt miehistö ei kyennyt paljoakaan tekemään vastarintaa.
Roomalaiset pääsivät helposti yli kaupunginmuurin. Mutta sitten alkoi
katkera kamppailu ahtaista kaduista ja rakennuksista. Teurastus
ja hävitys kesti useita päiviä. Lopuksi ahdistettiin vielä elossa
olevat karthagolaiset — 50 000 miestä, naista ja lasta — korkealla
sijaitsevaan linnaan, ja seitsemäntenä päivänä urhoollisen kansan
jätteiden oli anottava armoa. Elämänsä he saivat säilyttää, mutta
suurin osa heistä myytiin orjiksi.

Itsensä kaupungin roomalaiset perin pohjin ryöstivät. Mutta vielä
olivat useimmat rakennukset jäljellä. Silloin Scipio sai senaatilta
käskyn hävittää Karthagon maan tasalle. Seitsemäntoista päivää
liekit raivosivat raunioissa. Mutta Scipio katseli kauhistuen hänen
tehtäväkseen uskotun pyövelintyön loppunäytöstä. Hänessä välähti kamala
aavistus, että koston päivä oli kerran koittava ylpeälle Roomalle.
Hänen ystävänsä Polybios[229] kuuli hänen silmät kyynelissä toistavan
Iliaan sanat:

    »Joutuvi päivä se myös, jona sortuva on pyhä Troia.»

Kerran maailmaa vallinneen kaupungin tuhan ympärille kynnettiin auralla
vako merkiksi siitä, että koskaan enää eivät ihmiset saisi siellä
asua ja elää, ja roomalaiset papit kirosivat itse maankin. Rooman ei
tarvinnut enää pelätä kerran niin mahtavaa kilpailijaansa.

Minkä Aleksanteri Suuri pani alulle idässä vuonna 332 hävittäessään
Tyroksen ja sen merivallan, sen Scipio oli täyttänyt lännessä.
Foinikialainen kansanaines, joka kaupallaan ja siirtolaisuudellaan
oli vaikuttanut niin kiihoketta antavasti Länsimaihin, oli nyt pois
pyyhitty maailmankehityksestä.

Karthagon entinen alue muutettiin _Africa_-nimiseksi Rooman
maakunnaksi. Scipio sai saman kunnianimen kuin suuri kaimansa.




NUMANTIA — TOINEN KARTHAGO.


Historian tragiikkaa on siinä, että mies, joka oli Rooman suurimpia,
kaksi kertaa sai valtiolta tehtäväkseen suorittaa pyövelinteon.
Kolmetoista vuotta Karthagon hävityksen jälkeen hänen oli päästettävä
hävityksen kauhistus kulkemaan espanjalaisen Numántian kaupungin ylitse.

Pyreneitten niemimaa näyttäytyi paljoa vaikeammaksi pitää hallussa
kuin valloittaa. Scipio Africanus vanhemman oli helppo päästä lähelle
ylpeitä iberejä. Mutta hänen jälkeisensä maaherrat eivät kukaan
olleet hänen veroisiaan. Voitettuaan Hannibalin ja Idän hallitsijat
roomalaiset eivät enää olleet samoja kuin ennen. Menestys nousi heille
päähän, ja siksi voittosaalis herätti heissä uinuneen saaliinhimon
eloon. Monet Espanjan roomalaisista maaherroista saivat pian yhtä
huonon maineen kuin aikaisemmin karthagolaiset. Ja roomalaisten
sotilaiden sotakuri ei ollut enää sama kuin entisaikoina. He
omaksuivat tapoja, jotka räikeästi erosivat maan omien asukkaiden
yksinkertaisesta, tyytyväisestä elintavasta.

Iberiläiset kansat olivat ottaneet roomalaiset vastaan vapauttajina
karthagolaisten sorrosta. Kun maahan tunkeutuneet oli karkoitettu,
alkuperäiset asukkaat saivat pian tuntea, että he olivat ainoastaan
vaihtaneet herraa. Roomalaisten virkamiesten kiristykset ja muut
väkivallanteot nostattivat kapinoita, jotka maksoivat paljon verta,
sillä asukkaat olivat mestareita sissisodassa, ja vuorinen maasto oli
kuin luotu siihen. Erikoisen vaaralliseksi tuli nykyisen Portugalin
asukkaiden, _lusitanien_ kapina. Vuonna 150 roomalainen maaherra Galba
teki häpeällisen teon: hän houkutteli luoksensa 7 000 lusitanien
soturia muka neuvotteluun, mutta antoi sitten äkkiä heidät piirittää
ja ryösti osan orjiksi ja surmautti melkein kaikki muut. Lurjus
joutui kyllä Roomassa syytteeseen rikoksestaan, mutta kansankokous
ei hävennyt vapauttaa häntä ja teki siten koko kansakunnan hänen
kanssarikollisekseen. »Galban itkevät lapset ja kulta, jonka hän oli
tuonut mukanansa, todistivat Rooman kansalle hänen viattomuutensa»,
Mommsen sanoo.

Yksi niitä harvoja, jotka olivat pelastuneet joutumasta Galban
pauloihin, oli _Viriāthus_-niminen köyhä paimen. Ennen hän oli
puolustanut laumojansa pedoilta ja ryöväreiltä. Nyt hän asettui
maanmiestensä johtoon ja kehoitti heitä leppymättömään taisteluun
valansa rikkojia vastaan. Hän kokosi ympärilleen joukon vapaaehtoisia
ja taisteli niin menestyksellisesti roomalaisia vastaan, että
lusitanit valitsivat hänet kuninkaaksensa. Mutta senkin jälkeen hän
eli tavallisen vuoristolaisen elämää ja jakoi toverillisesti kaiken
saaliin miestensä kesken, vaikkakin hän taistelukentällä vastasi
kymmentä tavallista soturia. Kun roomalaiset päälliköt luulivat
olevansa kaikkein parhaimmassa turvassa, hän oli tavallisesti heidän
niskassaan; ja hän oli mestari houkuttelemaan heidät sellaiseen
maastoon, missä vihollisen tuho oli varma. Legioona toisensa perästä
sortui Espanjan vuorten rotkoihin. Mutta kun roomalaiset saivat
tilaisuuden, he kostivat kamalasti hakkauttamalla pään tai kädet
kaikilta sotavangeilta. Niin epäinhimillisesti ei menetellyt »barbaari»
Viriathus. Hän laski kerrankin vapaaksi koko valtaansa joutuneen
roomalaisen armeijan toivoen lempeydellä ja jaloudella voittavansa
rauhan.

Sen hän saikin, mutta roomalaiset rikkoivat pian sopimuksen,
eikä roomalainen ylipäällikkö häikäillyt salamurhalla vapautua
vapaussankarista, jota hän ei kunniallisessa aseottelussa ollut voinut
lannistaa. Tämän tihutyön perästä lusitanit eivät enää kyenneet
puolustamaan vapauttaan.

Viriathuksen menestys oli kuitenkin eräissä nykyisen Kastilian
heimoissa herättänyt rohkeuden nousta kapinaan. Taistelua käytiin
pääasiallisesti maakunnan koillisessa kolkassa sijaitsevasta
_Numantiasta_. Sijaiten jyrkällä kukkulalla kaupunki oli melkein
valloittamaton. Roomalaiset kärsivät täällä tappion toisensa
perästä. Olihan häpeä Karthagon, Makedonian, Kreikan ja Vähän-Aasian
voittajille, että he saivat ponnistella lähes kymmenen vuotta
saadakseen pienen espanjalaisen kaupungin lannistumaan. Lopuksi
he eivät nähneet muuta keinoa saada loppua häpeälliseksi käyvästä
näytelmästä kuin lähettää sinne Karthagon kukistajan.

Scipio toimeenpani heti ankaramman sotakurin veltostuneessa armeijassa.
Hän lähetti pois joukoittain kaupustelijoita, ilotyttöjä ja muuta
irtainta väkeä. Kaikki tarpeeton tavara sotamiesten tuli myydä.
He eivät tästä alkaen saaneet kuljettaa mukanaan muuta, kuin mikä
oli tarpeen sotatoimiin. Scipio teki lopun myöskin heidän huonosta
tottumuksestaan istua marssittaessa kuormajuhtien selässä, »sillä»,
hän sanoi, »mitä voikaan sodassa odottaa mieheltä, joka ei jaksa edes
kävellä?» Päivästä päivään hän harjoitti sotilaitaan ja piti heitä
hellittämättä työssä. Ja hän herätti kauhua pahimmassa roskaväessä
ottamalla jälleen raipparangaistuksen käytäntöön. — Itse hän oli
esikuvallinen yksinkertaisessa soturielämässään. Hänellä ei ollut
vuodetta, vaan hän nukkui olkikuvolla.

Mutta ei edes Scipio saanut hävitetyksi kaikkia niitä pahoja tapoja,
jotka olivat päässeet juurtumaan joukkoihin. Rynnäköllä Numantiaa
valloittamaan nämä turmeltuneet sotilaat eivät kelvanneet. Scipiolla ei
ollut muuta keinoa kuin se, joka oli saanut Karthagonkin antautumaan:
piiritys ja nälkään näännyttäminen. Kuudellakymmenellätuhannella
miehellä hän saarsi kaupungin, jossa oli korkeintaan 8 000 asukasta.
Yötä päivää hän ratsasteli ympäriinsä ja valvoi, että jokainen mies
täytti velvollisuutensa.

Numantiassa kävi tilanne lopulta niin kauhistavaksi, että ihmiset
söivät toisiansa. Silloin murtui vihdoin numantialaisten uhmaileva
rohkeus, ja he antautuivat ehdoitta vuonna 133 e.Kr. Mutta suuri osa
asukkaista päätti kernaammin itse päivänsä kuin joutui roomalaisten
käsiin. Numantia hävitettiin maan tasalle, ja voittaja sai nimiinsä
_Publius Cornelius Scipio Æmilianus Africanus minor_ vielä
lisäyksen _Numantinus_. Koko Pyreneitten niemimaa lukuunottamatta
pohjoisimman[230] osan luoksepääsemättömiä vuoristoseutuja, joutui
nyt roomalaisten haltuun. Rooma oli levittänyt valtansa Atlantin
valtamereen saakka. Roomalainen sivistys ja rooman kieli tunkeutui yhä
enemmän ja enemmän myöskin Pyreneitten niemimaalle ja juurtui sinne
pian syvälti.

Kirjallisuutta:

Richard Büttner, Der jüngere Scipio.





VIITTEET


[1] Ks. esim. Svenska folkets underbara öden, nide VI ja VII.

[2] Tätä kiintoisaa aihetta käsittelee Esaias Tegnér nuoremman nerokas
ja henkevä samanniminen tutkielma.

[3] Eräillä intiaaneilla raja kulkee jo lukujen kahden ja kolmen
välillä. Heidän täytyy nimittäin ottaa sormet avukseen, kun on
laskettava kahta pitemmälle. Heidän mielestään siis jo kolme
hiekkajyvää on hiekkakasa.

[4] Drakma oli siihen, aikaan noin 7 mk. nykyistä rahaamme.

[5] Perimätieto on antanut Sokrateelle hirvittävän kotiristin nimeltä
Ksantippa. Mutta oikeuden nimessä on sanottava, että hänen kuvansa
riidanhaluisena kiusanhenkenä on myöhemmän perimätiedon mielikuvituksen
luoma. Se esittää hänet meille sentapaisissa kohtauksissa kuin
siinäkin, jossa hän kiukuissaan kaataa ruukullisen vettä herransa
ja miehensä niskaan, mutta viisaampi puolisko toteaa tyynesti, että
»ukkosta seuraa sade». Hänelläkin on ritarinsa myöhempien aikojen
tiedemiesten joukossa, eikä meillä ole mitään aihetta otaksua muuta,
kuin että hän oli samanlainen kuin sen ajan useimmat kreikkalaiset
naiset. Heidän henkinen näköpiirinsä oli yleensä ahdas, eikä ole
syytä moittia Ksantippaa, vaikka hän ei kyennytkään seuraamaan
miestään korkeampiin ajatuspiireihin. Oikeastaan ei ole ihmeteltävää,
että hänestä ei tuntunut hauskalta, kun mies päivät pääksytyksin
ajelehti kaduilla ja turuilla — paitsi milloin hän jäi. seisomaan
liikkumattomana paikoilleen ajatuksiinsa vaipuneena. Eikä hän tuonut
toiminnallaan penniäkään taloon. Sellainen koettelee ajan pitkään
perheenemännän kärsivällisyyttä.

[6] Tyranni Kritias oli myöskin ollut Sokrateen oppilaana.

[7] Nähdessään kaikenlaista rihkamaa täyteen sullotun kauppapuodin
Sokrateen sanotaan kerran lausuneen ilmi onnentunteensa sen johdosta,
että hän oli vapautunut keinotekoisista tarpeista: »Ajatelkaa, miten
paljon onkaan sellaista, mitä en tarvitse!»

[8] Saman miehen lausumina pidetään toisia sanoja, jotka julkeudessa
voittavat hänen vastauksensa Aleksanterille. Kerrotaan hänen eräänä
päivänä nähneen puuhun hirttäytyneen naisen ja huudahtaneen: »Oi, jospa
kaikki puut kantaisivat moisia hedelmiä!»

[9] Sitä vastaan, että yksilön kohtaloa täten pidetään
kokonaisvaikutuksen rinnalla aivan epäoleellisena, on saksalainen
pessimistinen filosofi Schopenhauer huomauttanut: »Onko
maailmankaikkeus siis vain kuvakaappi? Tosin kaikki, myöskin
onnettomuudet ja kärsimykset, voivat olla mielenkiintoista
_katseltavaa_, mutta niiden _uhriksi_ joutuminen on aivan toista.»

[10] Platon on ainoa Kreikan suurista ajattelijoista, jonka teoksista
on tallella — mikäli tiedetään — kaikki, mitä hän on kirjoittanut.
Kaikki ja vielä koko joukon enemmänkin!

Kysymystä Platonin dialogien keskinäisestä _aikajärjestyksestä_
samoinkuin niiden _aitoudesta_ on tutkittu, ja siitä on kirjoitettu
tavattoman paljon. Edellistä kysymystä ratkaistaessa on otettu huomioon
osaksi sisällön laatu — sen henkinen kehitysaste j.n.e. — osaksi
kielellisiä näkökohtia, kuten muutamia hänen tuotantokautensa eri
jaksoille tunnusmerkillisiä sanontatapoja. Dialogien aitoperäisyyttä
arvosteltaessa on joissakin tapauksissa voitu nojautua oppilasien
— ennen kaikkea Aristoteleen — todistuksiin, ja muuten on koeteltu
harkita, esiintyykö epäluulonalaisissa teoksissa niitä tyylillisiä
piirteitä, jotka kiistämällä aitoperäisissä dialogeissa osoittautuvat
olevan ominaisia juuri Platonille. Ratkaisu on kuitenkin erittäin
vaikea tällaisessa tapauksessa, kun kysymyksessä on kirjailija, jonka
tuotantokausi kestää ainakin puoli vuosisataa ja jossa siis täytyy
esiintyä useita kehitysasteita.

_Ratkaiseva_ todistus dialogin aitoperäisyyttä vastaan on
luonnollisesti se, että se on ristiriidassa historiallisien
tosiseikkojen kanssa, esim., jos se sisältää viittauksia tapauksiin ja
oloihin, joita Platon mitenkään ei ole voinut tuntea.

[11] Dialogissa »Timaios» — joka on hämärin ja laadultaan omituisin
Platonin teoksista — missä Platon esittää arvelujaan kaiken synnystä,
hän antaa erään iäkkään egyptiläisen papin sanoa viisaalle Solonille,
jonka myöskin sanotaan kerran käyneen Egyptin maassa: »Oi Solon,
Solon, te helleenit pysytte aina lapsina, vanhaa helleeniä ei ole.»
Tämän kuullessaan Solon kysyi: »Mitenkä niin? Mitä tarkoitat?»
Egyptiläinen vastasi: »Kaikki te olette lapsia sielultanne. Teillä
ei ole vanhaa perimätietoa tai mitään tietoa, joka olisi ehtinyt
harmaantua aikojen vieriessä.» Sitten vanhus kertoi ikimuistoisista
ajoista, jotka olivat helleeneille aivan tuntemattomia, Atlantiksen
satusaaresta, joka oli sijainnut Herkuleen patsaitten (Gibraltarin
salmen) toisella puolen muodostaen rikkaan ja mahtavan kuningaskunnan
pelättyinä sotajoukkoineen, mutta eräänä päivänä yhtäkkiä hirvittävien
maanjäristysten ja tulvien vaikutuksesta vajonnut meren pohjaan.

Dialogissa »Kritias» Platon kertoo enemmän tästä ihmemaasta ja tekee
sen niin mukaansatempaavasti, että sittemmin kaikkina aikoina on ollut
ihmisiä, jotka ovat luulleet voivansa määrätä Atlantiksen aseman
kartalla. Muun muassa sitä on tahdottu väittää samaksi kuin Azoreita,
Kanarian saaria ja Amerikkaa. Ruotsin historiasta muistamme Olavi
Rudbeckin haaveelliset yritykset tehdä omasta rakkaasta synnyinmaastaan
Atlantis (ks. Svenska folkets underbara öden, IV: 86).

Järjellisemmiltä tuntuvat geologien selitykset, joiden mukaan itse
Atlantis-taru — luonnollisesti ilman niitä yksityiskohtia, joilla
Platonin mielikuvitus on sen koristanut — on muisto mantereesta,
joka on kerran muodostanut sillan Euroopan ja Amerikan välille, tai
toisesta, joka on yhdistänyt Aasian ja Austraalian, mutta jonka raju
luonnonmullistus on tuhonnut. Dogger-matalikko muka on ensinmainitun
mantereen jäännös.

[12] Muitakin harhaluuloja hän koettaa poistaa, kuten paimenien uskoa,
että vuohet hengittävät korvillaan, tai yleistä kansanuskomusta, että
korppikotkat ovat pelkkiä naaraita, jotka hedelmöittyvät lentämällä
vastatuuleen.

Aristoteles ei ryhmittele eläimiä yksinomaan niiden ruumiinrakenteen
perusteella. Hän tutkii, mitkä eläimet syövät lihaa, ja luettelee
ne. »Mitkä eläimet elävät laumoissa ja mitkä yksinään?» hän kysyy
itseltään. »Mitkä ovat kuljeksivia? Mitkä nukkuvat talviunta?» Hän
jakaa myöskin eläimet ottaen huomioon jalkojen muodon, onko niillä
käpälät vai kaviot j.n.e.

[13] Tehoisa esimerkki tästä on se, että hän arveli todenneensa
ihmisen pääkallossa olevan enemmän saumoja kuin muilla olennoilla,
ja että miehen kallossa on enemmän kuin naisen. Siitä hän teki sen
virheellisen johtopäätöksen, että näiden saumojen tarkoituksena on
aivojen tuulettaminen ja jäähdyttäminen. Niitä täytyy siis olla eniten
sellaisilla olennoilla, jotka ovat runsasverisimpiä.

Aristoteles luulee myöskin heinäsirkan elävän pelkästä aamukasteesta;
ja selitykseksi rottien hedelmällisyyteen hän kertoo, että Persiassa on
muuan seutu, missä nämä eläimet jo maailmaan syntyessään ovat tiineitä.

[14] Vieläpä kerrotaan, että eräs nainen, joka oli ollut raskaana viisi
vuotta, vihdoin vapautui taakastaan Epidauroksessa. Vastasyntynyt
nelivuotias meni ensitöikseen ottamaan kylmän kylvyn ja lähti sitten
pontevin askelin kävelemään äitinsä seurassa.

[15] Tämän suunnan suurin nimi oli _krotonilainen Alkmaiōn_,
Leikkelemällä ruumiita — tosin ei vielä ihmisten, vaan eläinten —
hänestä tuli anatomian perustaja. Hän huomasi aistimien, hermojen
ja aivojen välillä vallitsevan yhteyden ja teki sen käänteentekevän
keksinnön, että aivot ovat sielunelämän keskuselin.

[16] C.J. Engström Svenska Dagbladetissa elokuun 30 p:nä 1927.

[17] Siitä sanat _demokraatti_ (kansanvallan kannattaja) ja _demagogi_
(kansan villitsijä).

[18] Yksi oboli vastasi noin yhtä meidän markkaamme.

[19] Ivar Harrie.

[20] Sophokles ja Euripides olivat kuolleet edellisenä vuonna.

[21] Ainoa, joka alusta alkaen oli tietänyt salaisuuden, oli muuan
sparttalainen upseeri nimeltä Klearkhos, kova ja raaka ammattisoturi,
joka mielivaltaisuutensa ja julkeutensa vuoksi oli karkoitettu
Spartasta ja jolla siis ei ollut mitään menetettävää. Häntä pelkäsivät
sekä ystävät että viholliset. Tällä miehellä oli tuikea ulkomuoto ja
karkea komentoääni, ja hän oli peloittava kurinpitäjä, joka »aina
rankaisi ankarasti, joskus vihapäissään niin, että hän useammin
kuin kerran jälkeenpäin katui», sanoo historioitsija Ksenophon.
Klearkhoksella oli tapana sanoa, että vain se sotajoukko kelpasi
johonkin, missä jokainen mies pelkäsi päällikköä enemmän kuin
vihollista. Hän rakasti vaaraa. Sota ja taistelu oli hänelle elinehto.
Mutta kukaan ei ilman suoranaisia pakkoa pysynyt hänen päällikkyytensä
alaisena. Sentähden tuli hänen arvovallalleen koetuksen hetki,
kun kreikkalaiset huomasivat, että heitä oli houkuteltu väärillä
uskotteluilla, ja että yritys itse asiassa koski suurkuningasta. Ei
ole ihme, että heitä peloitti kolmen kuukauden marssi Aasian sydämeen,
tuntemattomia vaiheita kohti. Kuinka moni heisiä palaisi milloinkaan
kotiin? Yksimielisesti he selittivät, elleivät aikoneet kulkea
eteenpäin, sillä heitä ei oltu pestattu taistelemaan suurkuningasta
vastaan.

Tätä Klearkhos oli aavistanut, mutta hän oli myöskin vakuuttanut
Kyyrokselle, että hän kyllä saisi maanmiehensä jatkamaan marssia.
Aluksi hän tavalliseen tapaansa karskilla äänellä käski oman osastonsa
marssia eteenpäin, uhaten sitä hirvittävillä rangaistuksilla, jos se
kieltäytyisi. Mutta nyt eivät mitkään hirmukeinot enää auttaneet.
Miehistön mieliala oli päättäväinen ja uhkaava. He alkoivat kivittää
Klearkhosta, ja töin tuskin hän säilytti henkensä.

Tässä täytyi koettaa toista keinoa: hän kutsui sotilaat
kansankokoukseen. Kun hän nyt astui heidän eteensä, hän oli kotvan
aikaa aivan ääneti, ja sitten tämä tyly ja hirmuvaltainen mies
purskahti itkuun — aito kreikkalainen kohtaus, joka meistä tuntuu
kovin vieraalta, muita joka teki järkyttävän vaikutuksen herkkiin
helleeneihin. Kun hän vihdoin puhkesi puhumaan, hän sanoi: »Älkää
hämmästykö, soturit, että näette minun näin syvästi loukkaantuneen!
Kyyroshan on aina ollut ystäväni ja hyväntekijäni. Hän on palkinnut
minua runsailla rahoilla, mutta sitä, minkä hän on minulle antanut, en
ole käyttänyt omaksi edukseni tai huvikseni, vaan teidän parhaaksenne.»
Olikin yleisesti tunnustettu totuus, että ankara Klearkhos aina piti
hyvää huolta sotilaittensa elatuksesta. »Kun te nyt», hän jatkoi,
»ette enää tahdo marssia minun kanssani, minun on joko luovuttava
teistä tai petettävä uskollisuuteni Kyyrosta kohtaan. En tiedä, teenkö
oikein vai väärin, mutta olen lujasti päättänyt pysyä teidän luonanne
ja jakaa kohtalonne. Kellään ei saa olla oikeutta sanoa minulle, että
olen johtanut kreikkalaisia joukkoja vieraaseen maahan ja sitten
kavaltanut maanmieheni pitäen parempana muukalaisten ystävyyttä. Te
olette isänmaani, ystäväni, toverini. Minä kuljen, mihin te kuljette,
ja teidän kohtalonne on oleva myöskin minun.»

Klearkhos oli saanut valtin käteensä, sillä yksikään toinen
sotapäällikkö ei ollut vielä ehtinyt julkisesti selittää olevansa
sotilaittensa kanssa yhteisvastuullinen. Hänen päättäväinen
esiintymisensä vaikutti senvuoksi niin tehoisasti, että pari tuhatta
miestä muitten päälliköitten joukoista liittyi heti häneen.

Sillä aikaa Kyyros oli kuitenkin saanut kuulla, mitä kreikkalaisten
leirissä tapahtui, ja kauhuissaan sotilaitten uhkaavasta esiintymisestä
lähettänyt sanansaattajan Klearkhoksen luo ilmoittamaan, että Kyyros
halusi tavata häntä. Mutta Klearkhos, joka hyvin tiesi, miten hänen
oli näyteltävä osansa, vastasi, että hän ei enää välittänyt prinssin
määräyksistä. Samaan aikaan hän kuitenkin lähetti Kyyrokselle salaisen
viestin selittäen, miksi hän julkisesti kieltäytyi häntä tottelemasta,
ja vakuuttaen, että kaikki vähitellen järjestyisi — kunhan Kyyros vain
suostuisi lähettämään hänelle uusia määräyksiä ja tyytyisi kieltäviin
vastauksiin.

Myöhemmin Klearkhos kutsui joukkonsa uuteen kokoukseen, jossa hän
selitti heille, ellei hänellä enää ollut määräämisvaltaa maanmiehiinsä
nähden, vaan että hän oli ainoastaan yksi heistä. Nyt oli siis
toimittava yhteisesti ja keksittävä hyviä neuvoja, mihin matka
suunnattaisiin sekä miten voitaisiin hankkia elintarpeita ja ryhtyä
tarpeellisiin turvallisuustoimenpiteisiin persialaisten taholta
uhkaavan vaaran torjumiseksi. »Sillä», hän sanoi, »Kyyros on tosin hyvä
ystävä, mutta myöskin peloittava vihollinen, ja hänellä on, kuten te
kaikki näette, valtava sotajoukko käytettävänään. Kuuntelen ilolla,
mitä toimenpiteitä teillä on ehdolla.»

Tämän jälkeen tuntui siltä, kuin sotajoukon itseluottamus ja
yksimielisyys olisi särkynyt. Muutamat rohkeimmat uskalsivat tosin
avata suunsa ja ehdottivat useanlaisia toimenpiteitä, mutta toiset
kumosivat heidän esityksensä huomauttaen, että mitä hyvänsä tehtiinkin,
niin tilanne oli melko arveluttava. Tarvinneeko sanoa, että nämä
puhujat olivat etukäteen saaneet Klearkhokselta ohjeita. Muuan näistä
etevistä näyttelijöistä meni niin pitkälle ilveilyssään, että 'kääntyi
suuttuneena Klearkhoksen puoleen ja huudahti: »Jos sinulla ei ole halua
johtaa joukkoamme kotiin, niin voimmehan valita itsellemme toisia
johtajia, ostaa muonaa ja pyytää Kyyrokselta oppaita. Jos Kyyros
silloin kieltäytyy, niin asettukaamme marssijärjestykseen puolustamaan
ase kädessä paluumatkaamme! Yksi osasto meidän täytyy kuitenkin
viipymättä lähettää matkaan miehittämään kaikki solat paluumatkan
varrella.»

Tämähän ei kuulunut varsin houkuttelevalta. Eikä mieliala suinkaan
parantunut, kun Klearkhos itse silloin vakuutti, että hänen oli
mahdotonta ryhtyä edelleen hoitamaan päällikkyyttä, mutta että hän
kernaasti totteli ketä tahansa muuta johtajaa, jonka he suvaitsivat
valita. Tänä hetkenä, jonka »mietinnän kalvas karva sairaaks
muutti»[Hamlet, Cajanderin käännös. (Suoment, huomautus.)], muuan
toinen soturi puhui niille, jotka eivät olleet sattuneet sitä
edeltäpäin arvaamaan, miten mieletöntä olisi mennä pyytämään oppaita
mieheltä, jonka suunnitelmat he itse olivat tehneet tyhjäksi. Toiselta
puolen oli kuitenkin mahdotonta päästä hengissä kotiin ilman Kyyroksen
suostumusta. Ainoa oikea ja viisas keino oli senvuoksi lähettää
Kyyroksen luo lähetystö, johon kuuluisi Klearkhos ja muutamia muita,
kuulemaan mitä aikeita ruhtinaalla oli — sillä niitähän ei itse asiassa
kukaan varmuudella tietänyt. Vasta kuin kreikkalaiset olivat saaneet
selvyyden siihen kysymykseen, he saattoivat hänen mielestään tehdä
päätöksen.

Tämä ehdotus miellytti neuvottomia sotureita, sillä näin heidän
ajatuksenvaihtonsa päättyi ainakin jonkinlaiseen — joskin melko laihaan
— tulokseen. Lähetystö siis valittiin, se lähti matkaan ja palasi
tuoden vastauksen, että prinssin todellinen tarkoitus sotaretkeen
nähden oli kurittaa erästä uppiniskaista persialaista suurmiestä, joka
nyt oleskeli Eufratin seuduilla kahdentoista päivänmatkan päässä. Mutta
jos ei onnistuttaisi kohtaamaan häntä siellä, saisivat kreikkalaiset
itse päättää, miten silloin oli meneteltävä.

Tämän kaiken tuloksena oli kuitenkin se, että kreikkalaisten leirissä
oli yleensä alettu ymmärtää, että kotimatkalle lähtö ei suinkaan
ollut niin yksinkertaista kuin oli luultu. Olihan tosin matkan
jatkamisellakin yhä edelleen vaaransa, mutta silloisissa oloissa se
kuitenkin oli kahdesta pahasta vähemmin vaarallista. Lisäksi vaikutti
se, että Kyyros juuri psykologisesti oikealla hetkellä lupasi koroittaa
joukkojen palkan enemmällä kuin puolella. Näin oli ainakin Klearkhoksen
osaston matkan suunta määrätty. Ja toisilla ei oikeastaan ollut muuta
valintamahdollisuutta kuin noudattaa toveriensa esimerkkiä.

Kuukautta myöhemmin, kun sotajoukko läheni Mesopotamiaa, oli
Kyyroksen mielestä aika virallisesti ilmoittaa upseereilleen, että
retken tarkoituksena oli Babylonin ja hänen veljensä kukistaminen.
Silloin tosin kuultiin kreikkalaisten soturien keskuudessa äänekästä
nurkumista, ja heidän johtajalleen sateli syytöksiä petollisesta
menettelystä; mutta sotilaat rauhoittuivat taas pian — itse asiassa
he olivat jo ennakolta aavistaneet asian oikean laidan. Pian heidän
ruikutuksensa muuttui vaatimukseksi, että joka miehelle oli annettava
lahja heti Babyloniin päästyä. Ja Kyyros lupaili niin runsaskätisesti,
että sotilaat aivan riemastuivat ja kahlasivat arkailematta Eufratin
poikki, vaikka vesi ulottui heidän kainaloihinsa asti.

[22] Parysatis kosti sittemmin verisesti niille, jotka olivat
uskaltaneet koskea hänen lemmikkipoikaansa. Hän pakotti Artakserkseen
luovuttamaan hänelle näistä toisen toisensa jälkeen, ensinnä sen
miehen, joka kuninkaan käskystä oli hakannut pään irti Kyyroksen
ruumiista. Hänet Parysatis ristiinnaulitutti. Samoin miehen,
jolle Artakserkses oli osoittanut suurta suosiota, koska tämä
väitti haavoittaneensa kapinoitsijaa. Tuskallisen kuoleman hän
valmisti myöskin ylhäiselle persialaiselle, joka kerskaili olevansa
Kyyroksen surmaaja. Vihdoin hän tyydytti kostonhimoaan myrkyttämällä
Artakserkseen puolison.

[23] »Kun helleenit», Ksenophon kertoo, »leiristään näkivät
persialaisten ratsastajien karahuttavan kentän poikki, he tuumivat,
mitä se mahtoi merkitä, kunnes arkadialainen Nikarkhos tuli paeten,
haavoitettuna vatsaan ja sisälmykset käsissään, ja kertoi heille
kaiken, mitä oli tapahtunut. Kaikki tarttuivat silloin kauhistuneina
aseisiinsa ajatellen, että persialaiset heti tekisivät rynnäkön heidän
leiriinsä.»

[24] Armeenian pohjoispuolella alkoivat kuitenkin samat vaivat kuin
kardukhien maassa. Täälläkin vuoriston asukkaat olivat miehittäneet
solan ja siis sulkeneet helleeneiltä tien. Mutta nämä olivat jo
ehtineet hieman tottua salaisten teiden ja polkujen löytämiseen,
niin että he saattoivat huomaamatta hyökätä vihollisen kimppuun
takaapäin. Kun he nyt tällä tavoin olivat jälleen avanneet solatien,
oli edessä kuitenkin muita vaikeuksia: väestö oli pelastanut itsensä
ja kaikki muonavaransa luoksepääsemättömälle kalliolle, niin että
kreikkalaiset eivät viiden päivänmatkan aikana voineet saada lainkaan
ruokatavaraa. Heidän varastonsa olivat typötyhjät, kun he huomasivat
kallionkielekkeellä alkuasukkaat karjoineen. Sekä urhoollisuuden
että viekkauden avulla kreikkalaisten onnistui vallata kukkula. Sitä
seuraava kohtaus oli pöyristyttävä. Alkuasukkaat eivät tahtoneet
antautua vangiksi, vaan naiset ottivat lapsensa ja heittivät ne
kuiluun, jonka jälkeen he itse syöksyivät suin päin jyrkännettä alas,
ja miehet seurasivat heitä kuolemaan. Muuan arkadialainen upseeri
huomasi erään harvinaisen kaunispukuisen miehen, joka oli juuri
syöksymäisillään alas kalliolta, ja tarttui kiinni häneen estääkseen
sen. Muita mies tempasi hänet mukaansa, ja molemmat suistuivat kuilun
jyrkännettä alas.

[25] Kolkhis-maassa he ilomielin virvoittivat itseään ruoalla ja
juomalla. Muun muassa he nauttivat ihastuneina erinomaisen herkullista
hunajaa, joka ei kuitenkaan jälkeenpäin vaikuttanut hyvää. Ne, jotka
olivat tyytyneet vähään, juopuivat kuin väkevästä viinistä, mutta ne,
jotka olivat syöneet paljon tätä petollista herkkua, saivat ankaria
oksennuskohtauksia ja ripulin ja makasivat aivan houreissaan.

Monet meidän aikamme matkustajat kertovat, että näillä seuduilla
tosiaankin on tällaista myrkyllistä ja huumaavaa hunajaa. he arvelevat
sen johtuvan eräästä Azalea-lajista, jonka kukkia mehiläiset imevät.

[26] Konon oli ollut mukana Aigospotamoin kauheassa tappiossa, mutta
pelastunut hengissä ja mennyt sitten Persian palvelukseen toivoen
voivansa käyttää suurkuninkaan kultaa Ateenan hyväksi. Ja koska Persia
näihin aikoihin tarvitsi muita ystäviä kuin viekkaat sparttalaiset,
Artakserkses otti Kononin avosylin, vastaan. Suurkuningas antoi hänelle
tehtäväksi muodostaa laivaston, jota käytettäisiin sparttalaisia
vastaan. Juuri sillä hän nyt sai voiton.

[27] Boiotialaisen sivistyksen näytteitä ovat myöskin lukuisat pienet,
ihastuttavat terrakottapatsaat, joita on löydetty suoritettaessa
kaivaustöitä Tánagrassa, runoilijatar Kórinnan kotikaupungissa.

[28] Suunnitelma oli vähällä epäonnistua erään pelkurimaisen
thebalaisen tähden, jolle salaliittolaiset varomattomasti kylläkin
olivat uskoneet aikomaksensa. Kun sen täytäntöönpanon hetki lähestyi,
tämä hermostunut raukka joutui sellaisen hädän ja pelon valtaan, että
hän omin päin käski erään salaliittolaisen orjan ratsastaa isäntäänsä
vastaan, ennenkuin tämä oli ehtinyt kaupunkiin, pyytämään, että hän
tovereineen kaikin mokomin palaisi Ateenaan, koska oli tapahtunut
jotakin, jonka vuoksi suunnitelmaa oli tällä hetkellä mahdoton
toteuttaa.

Orja lähti kotiinsa noutamaan suitsia, mutta ei löytänyt niitä. Hän
kysyi vaimoltaan, mihin ne olivat joutuneet. Vaimo vastasi ensin
aikovansa etsiä niitä; mutta kun hakemisesta ei ollut apua, hän vihdoin
tunnusti lainanneensa ne eräälle naapurille. Nyt seurasi kaikkea muuta
kuin mieltäylentävä perhekohtaus. Vaimo toivotti miehelleen onnetonta
matkaa, mies löi häntä, ja vihdoin naapurien täytyi rientää avuksi
erottamaan tappelijat.

Mutta tällä tavoin uskollinen orja pääsi lähtemään niin myöhään, että
salaliittolaiset eivät milloinkaan saaneet kuulla horjuvaisen toverinsa
peruutussanomaa.

[29] Tämä mies oli antanut aiheita rajattomaan vihaan hirmutöillään,
julmuudellaan valtiollisia vastustajia kohtaan ja erikoisesti
käytöksellään Theban naisia kohtaan, jotka sparttalaiset olivat
ottaneet panttivangeiksi valloittaessaan linnan. Mikään ei todista
kouraantuntuvammin, kuinka sanomattomasti tätä hirmuvallan kätyriä
inhottiin, kuin seuraava kammottava kohtaus. Muuten niin ujot
thebalaisnaiset, jotka, tavallisissa oloissa tuskin näyttäytyivät
kotinsa ovien ulkopuolella, kokoontuivat nyt kurjan vainajan ympärille
ja hurjan kostonhimon vallassa sylkivät ja polkivat ruumista.

[30] Takimmaiset rivit eivät tietenkään voineet ottaa osaa
käsikahakkaan, vaan niiden tehtävänä oli työntää esille ja tukea
eturivejä sekä toimia varamiehistönä.

[31] Kerran aikaisemmin, ensimmäisellä Peloponnesoksen-retkellään, hän
oli uhannut Sparttaa uskaltamatta kuitenkaan ryhtyä hyökkäykseen.

[32] Omituisen urotyön suoritti tällöin muuan nuori sparttalainen,
sen sotapäällikön poika, joka kerran valloitti Theban linnan.
Nuorukainen, joka oli ulkomuodoltaan harvinaisen kaunis, teki
kaupungista hyökkäyksen ilman kilpeä ja alastomana kuin kilparadalla.
Oikeassa kädessä keihäs ja vasemmassa miekka hän hyökkäsi keskelle
vihollisjoukkoa levittäen ympärilleen tuhoa ja kuolemaa. Mutta
itse hän palasi takaisin aivan vahingoittumattomana — niin suurta
hämmästystä ja kauhua herätti kaikkialla tämän hurjapään soturin
omituinen esiintyminen. Taistelun jälkeen eforit kaunistivat hänet
kunniaseppeleellä, mutta tuomitsivat hänet samalla maksamaan sakkoja,
koska hän oli antautunut vaaralle alttiiksi ilman puolustusasetta.

[33] Olympialaisissa kisoissa muuan Akragaan kansalainen oli saanut
palkinnon kilpa-ajoissa. Voittajan palatessa kotiin ystävät saapuivat
häntä vastaan juhlasaattueessa, johon kuului kolmesataa kahden
päistärikön vetämää vaunua.

[34] Karthagolaisten ylipäällikkö antoi silloin sotilailleen käskyn
hajoittaa lukuisat hautamuistomerkit, joita oli kaupungin alapuolella
sijaitsevalla tasangolla. Useat näistä oli rakenneltu valtavista
kivilohkareista. Aikomuksena oli latoa ne päällekkäin ja luomalla
niiden päälle multaa muodostaa kaupungin muurin korkuisia kumpuja sille
puolelle, missä kallio oli matalin, ja tehdä sitten hyökkäys kaupunkiin.

Kun sotilaat parhaillaan hajoittivat erästä valtavaa muistomerkkiä,
salama iski yhtäkkiä kiveen ja sotilaat lamautuivat pelästyksestä.
Karthagolaisten leirissä olevat merkkienselittäjät julistivat, että
rangaistus uhkasi, koska oli tehty pyhäkönryöstö. Vahdissa olevat
sotilaat joutuivat öisin kauhun valtaan, kun vainajien henget
ilmestyivät heille, ja jumalat osoittivat suuttumustaan hautojen
häpäisyn johdosta lähettämällä sotajoukon keskuuteen ruton. Paljon
karthagolaisia kuoli, niiden joukossa itse ylipäällikkö. Jumalien viha
voitiin lepyttää ainoastaan juhlallisella uhrilla. Kun oli uhrattu
lapsi, niin kauhu asettui ja kulkutautikin alkoi hellittää otettaan —
ainakin tuntui siltä.

[35] Ensinnä muuan 800 miehen suuruinen osasto huomasi olevan
edullista siirtyä karthagolaisien puolelle. Hinta oli 15 talenttia.
Saman verran maksoi yhden ainoan ylipäällikön ostaminen — mutta tämä
olikin sparttalainen. Mies kiiruhti heti huomauttamaan muutamille
johtajatovereilleen, että oli turhaa koettaa puolustaa niin huonosti
muonitettua kaupunkia kuin Akragas oli. Ja niin he jokainen marssivat
matkaansa toinen toisensa jälkeen.

[36] Oltiin sotaretkellä Dionysioksen johtaessa armeijaa, jossa oli
enimmäkseen hänen kannattajiaan. Eräänä yönä hän antoi hälytysmerkin,
käski sytyttää tulia telttansa ympärille ja kutsui luokseen
uskollisimmat ystävänsä aivan kuin etsien heiltä suojaa. Seuraavana
aamuna hän kutsui sotajoukon jonkinlaiseen asestettuun kansankokoukseen
ja selitti, että yöllä muka oli tehty murhayritys häntä vastaan.
Liikutuksesta vapisevalla äänellä hän kehoitti uskollisia sotilaitaan
puolustamaan häntä vihollisen pahoja juonia vastaan ja ehdotti, että
hänelle tätä tarkoitusta varten annettaisiin vakinainen henkivartiosto.
Se tietenkin myönnettiin ja määrättiin 600 miehen vahvuiseksi.

Mutta heti kuin itse järjestö oli hyväksytty, Dionysios ei välittänyt
lainkaan määrätystä miesluvun rajoituksesta. Hän valitsi heti toista
tuhatta miestä, sellaisia, jotka samalla kertaa olivat tunnettuja
urhoollisuudestaan ja köyhyytensä takia olivat epäitsenäisessä
asemassa. Näille hän antoi komeat aseet ja runsaan palkan. Eikä siinä
kyllin: hän perusti myös pestatun joukon, joka oli melkein yhtä
täydellisesti hänen valtansa alainen kuin henkivartijatkin. Mieluimmin
hän valitsi siihen orjia ja linnavankeja saadakseen sellaisia
palkkasotureita, joiden kiitollisuuteen hän voi luottaa.

Kun tämä oli tapahtunut, selvisi kaikille, että n.s. sotaretki oli
vain Dionysioksen sortovallan vahvistamiseksi keksitty veruke.
Henkivartioston ja palkkajoukkojen etupäässä hän palasi Syrakusaan,
leiriytyi Akropoliille ja esiintyi joka suhteessa yksinvaltiaan tavoin.

[37] Todistuksena hänen viekkaudestaan, kun oli hankittava rahaa
sodankäyntiä varten, kerrotaan seuraava juttu. Kerran hänen vaatiessaan
sotaveroa kaikki Syrakusan porvarit selittivät yhteen ääneen, ettei
heillä ollut rahaa. »Vai niin», Dionysios vastasi, »siinä tapauksessa
ei asialle voi mitään.» Mutta kun oli kulunut vähän aikaa ja tapaus oli
unohtunut, hän antoi myydä huutokaupalla oman asuntonsa kallisarvoisen
sisustuksen. Kunnon syrakusalaiset ostivat mielihyvin ja maksoivat
myöskin. Mutta mitään huonekaluja he eivät niillä rahoilla ikinä
saaneet. Ne käytettiin sen sijaan sotavarustuksiin.

[38] Peloponnesolaissodan aikana oli tosin myöskin tehty sopimuksia
Kreikan ja Sisilian välillä. Mutta silloin ateenalaiset ja
sparttalaiset lähettivät joukkoja _sinne_ —, nyt Syrakusa vuorostaan
lähetti apujoukkoja _Kreikkaan_. Tämä osoittaa, mitenkä mullistavasti
rasittava peloponnesolaissota oli vaikuttanut emämaan ja siirtokuntien
voimasuhteisiin. Ateenalaiset koettivat turhaan houkutella Dionysiosta
puolelleen — hän pysyi uskollisena Spartalle. Ja eräänä ratkaisevana
hetkenä hän teki sparttalaisille verrattoman palveluksen. Se tapahtui
vuonna 387, kun heidän rauhanvälittäjänsä palasivat Aasiasta mukanaan
kuninkaanrauhan julistus. Juuri silloin Kreikan vesille ilmestyi
joukko sisilialaisia ja italialaisia sotalaivoja, jotka Dionysios
oli lähettänyt Spartan avuksi. Asian ratkaisi Spartan sekä idästä
että lännestä saama apu. Ateena ja muut sotaakäyvät Kreikan valtiot
huomasivat parhaaksi suostua rauhaan, joka takasi Spartalle Kreikan
johtoaseman.

Pari muutakin kertaa Syrakusan tyranni auttoi Kreikan emämaassa olevia
liittolaisiaan.

[39] Dionysioksen sanotaan myöskin intohimoisesti harrastaneen
lääketiedettä ja kirurgiaa; ja jos on totta, mitä kerrotaan, että hän
huvikseen suoritti leikkauksia, leikkeli ja poltti, niin on tuskin
aiheita kadehtia niitä, joilla oli kunnia joutua tyrannikirurgin
koekaniineiksi.

[40] Kerrotaan, että kun hänen veljensä kerran piti selittää hänelle,
missä jokin paikka sijaitsi, hän lainasi eräältä Dionysioksen
henkivartijalta keihään voidakseen sillä piirustaa hiekkaan. _Siitä_
tyranni sai tarpeeksi aiheita heti mestauttaakseen kallisarvoisen
henkensä varomattoman vartijan.

[41] Hän ei pitänyt mitään pyhänä. Eräällä Zeuksen patsaalla hän riisti
kultaisen viitan, joka painoi 85 talenttia, selittäen että talvella
tämä vaatekappale oli liian kylmä ja kesällä liian kuuma. Sen sijaan
hän puetti jumalankuvan villaiseen vaippaan.

Eräältä Asklepioksen, lääketieteen jumalan, patsaalta hän leikkautti
parran — se oli näet puhdasta kultaa — sillä perusteella, että jumalan
ei sopinut olla parrakas, kun hänen isällään, Apollonilla, ei ollut
partaa.

Muitakin kalleuksia, joita jumalankuvilla oli päässään tai käsissään,
kuten kultaisia seppeleitä, hän otti »talteen». Jumalat olivat
luovuttaneet ne hänelle, hän väitti, »sillä mitä he muuten tekisivät
lahjoillaan, jolleivät onnellistuttaisi niillä jotakin ihmistä?»

[42] Olympoksen pohjoispuolella öljypuut ja muut etelän kasvit
viihtyivät vain erikoisen aurinkoisilla ja hyvin suojaisilla
rannikkokaistaleilla sekä muilla yhtä suotuisilla paikoilla.

[43] Makedonian silloisten vallanperimystaisteluiden aikana hänet oli
viety panttivangiksi Thebaan.

[44] Sanaa »filipiikki» käytetään siitä alkaen merkitsemään
intohimoista valtiollista hyökkäyspuhetta.

[45] Muutamia viikkoja myöhemmin Demosthenes jälleen esiintyi
maanmiehilleen ja kehoitti heitä toimintaan. »Traakiassa», hän sanoi,
»Philippos on hävittänyt enemmän kuin kolmekymmentä kaupunkia niin
perinpohjaisesti, että nyt voi kulkea sen paikan yli, missä ne ovat
sijainneet, aavistamatta lainkaan, että ne kerran ovat olleet olemassa.
Delphoissa hän on ottanut käsiinsä Kreikan yhteisten asioitten
ylijohdon ja antaa erään kätyrinsä siellä toimia hänen edustajanaan.
Thermopylain hänen joukkonsa ovat miehittäneet, Phokis-maakunta on
hävitetty, Thessalia pirstaleina ja orjuudessa; Euboiaan hän on
asettanut tyranneja, Megaraa hän uhkaa, Elis ja muita Peloponnesoksen
kaupunkeja hänellä on vallassaan j.n.e. j.n.e. Ja samalla kuin hän
toiselta puolen himokkaasti tavoittelee Joonian meren herruutta, hän
kurkottaa toisen kätensä Hellespontosta ja Bysantionia kohti. Mutta
helleenit katselevat rauhallisina, kuinka hän täten levittää valtaansa
aivan kuin olisi kysymyksessä vastustamaton luonnonvoima, raekuuro,
johon nähden jokainen vain toivoo, että se säästäisi _hänen_ peltonsa.
Nämä samat helleenit, jotka muinoin olivat niin herkkätuntoisia
ja kateellisia, heti kuin _helleeninen_ valtio oli saavuttanut
ylivoimaisen aseman, nämä helleenit alistuvat nyt kärsivällisesti
kaikkiin arvottoman makedonialaisen loukkauksiin. Valtion maineen ja
kunnian tunto on helleenien keskuudesta kadonnut. Kavaluus vallitsee,
eikä ihmisillä ole enää voimaa vihata pahuutta.»

[46] Vrt. Gallipolin taisteluita viime maailmansodassa.

[47] — Alkujaan Artakserkses II oli nimittänyt vanhimman poikansa,
Dareioksen, seuraajakseen. Tähän juhlalliseen toimitukseen liittyi
Persiassa tapa, että kruununperillinen sai esittää isälleen pyynnön,
ja kuninkaan velvollisuus oli suostua siihen, olipa se mitä hyvänsä.
Dareios käytti tätä etuoikeutta pyytäen omakseen erästä isänsä
lemmikkivaimoa, johon hän oli sattunut intohimoisesti rakastumaan.
Mutta Artakserkses julmistui niin poikansa pyynnöstä, että hän
tuntuu päättäneen tämän asemesta nimittää kruununperilliseksi
nuorimman poikansa Artakserkseen. Muuan hovimies, joka oli tyytymätön
suurkuninkaaseen, houkutteli silloin Dareioksen ottamaan osaa erääseen
hänen isänsä henkeä vastaan tehtyyn salahankkeeseen. Juoni paljastui
kuitenkin, ja kuningas mestautti sekä poikansa että tämän avustajan.

Näin Dareios oli tehty vaarattomaksi. Mutta Artakserkses nuoremmalla
oli kaksi muuta veljeä, jotka olivat häntä vanhempia. Nämä molemmat
hän kuitenkin raivasi tieltään. Pian senjälkeen kuoli myöskin kuningas
Artakserkses II.

Verenhimo, jota Artakserkses III oli prinssinä osoittanut, esiintyi
hänessä myös hänen kuninkaana ollessaan. Hänen kaksikymmenvuotinen
hallituksensa oli melkein katkeamatonta veritöiden sarjaa. Hän raivosi
hirvittävästi etenkin Egyptissä ja Foinikiassa, joiden oli joksikin
aikaa onnistunut päästä itsenäisiksi. Sanomatonta kauhua herätti hänen
herjaava ilkityönsä, kun hän teurastutti Apis-härän ja antoi valmistaa
siitä itselleen aterian.

[48] Philippos lausuikin ironisesti ateenalaisista, jotka joka vuosi
valitsivat kymmenen 'strategia': »Kylläpä nuo ateenalaiset ovat
onnellisia, kun he vuosi vuodella voivat valita kokonaista kymmenen
sotapäällikköä. Omasta puolestani minun ei ole moneen vuoteen
onnistunut saada käsiini muuta kuin yksi ainoa: Parmenion.»

[49] Bukephalos kaatui eräässä, taistelussa Aleksanterin
Intian-retkellä, ja ratsunsa muistoksi kuningas antoi eräälle sinne
perustamalleen kaupungille nimeksi Bukephala.

[50] Albanialaisia pidetään Balkanin niemimaan vanhimpana kotimaisena
kansana, ja he polveutuvat ensimmäisistä maahanmuuttaneista
arjalaisista. He ovat tunnettuja vaarallisiksi rosvoiksi, ja vielä tänä
päivänä he pitävät verikostoa pyhänä velvollisuutena.

[51] Ensimmäisenä kaikista, jotka olivat laivaston mukana, Aleksanteri
astui loistavissa varusteissa Aasian maankamaralle. Keskellä salmea hän
oli uhrannut härän Poseidonille ja lahjoittanut hänelle kultapikarista
juomauhrin. Maihin tultuaan hän lähti entisen Troian paikalle, nousi
kummulle, jolla vielä pieni Ilion-niminen kaupunki oli jäljellä, ja
uhrasi Pallas Athenelle. Hänen temppelissään hän riisui varusteensa
ja puki päälleen muutamia kertoman mukaan Troian sodan sankareiden
käyttämiä aseita; ja kaikissa sen jälkeen käymissään taisteluissa
hän kannatti näitä aseita edellään. Akhilleuksen haudalle hän laski
seppeleen, voiteli sitten tavan mukaan itsensä öljyllä ja juoksi
alastomana ympäri haudan huutaen kovalla äänellä, että hän kadehti
tätä sankariaan, jolla eläessään oli ollut niin uskollinen ystävä kuin
Patroklos ja joka kuoltuaan oli saanut sellaisen urotöillensä laulajan
kuin Homeroksen.

[52] Aleksanteri soi nyt ateenalaisille erityisen kunnian. 300
anastettua persialaista asevarustusta hän näet lähetti Ateenan
akropoliille Athenen temppelilahjaksi, eikä kotiin Makedoniaan.
Ja hän oli kyllin hienotunteinen ollakseen muistokirjoituksessa
mainitsematta makedonialaisia, vaan ilmoitti vain, että »Aleksanteri,
Philippoksen poika, ja kaikki helleenit lukuunottamatta sparttalaisia
ovat lahjoittaneet jumalattarelle tämän osan saaliista, joka on saatu
Aasiassa asuvilta barbaareilta.» Aleksanterilla oli taistelussaan
tietoisena ohjelmana, että sodan ei tullut olla makedonialainen
yritys, vaan yleishelleeninen, ja hän halusi, että hänet tämän nojalla
yleisesti tunnustettaisiin täysiveriseksi helleeniksi. Se oli kuin
vastaus Demostheneen puheisiin, kun hän filippiikeissään oli käsitellyt
makedonialaisten kuningasta halveksittuna barbaarina.

[53] Kun piti vallata Miletos, vanha merikaupunki, joka oli Persian
laivaston tärkeimpiä tukikohtia, neuvoi vieläpä varovainen Parmenionkin
Aleksanteria antautumaan meritaisteluun. Helleenithän olivat aina
voittaneet barbaarit merellä. Parmenion tarjoutui itse astumaan
laivaan ja jakamaan vaaran maanmiestensä kanssa. Mutta kuningas
hylkäsi ehdotuksen, koska hänen laivastonsa oli alusten lukuun nähden
ratkaisevasti persialaista heikompi ja koska hänen makedonialaisensa
merikuntoisuudessa eivät lainkaan olleet Persian laivaston
foinikialaisten veroisia. Hän ei _saanut_ antautua ainoallekaan
vastoinkäymiselle alttiiksi, sillä sellainen olisi ollut Kreikassa
yleisen kapinan alkumerkki.

On mielenkiintoista nähdä, miten eri lailla tulinen Aleksanteri ja
varovainen Parmenion tässä arvostelivat vaaraa, mutta yhtä kiintoisa
on heidän keskustelunsa jatko, joka selvittää, minkä arvon sen ajan
ihmiset panivat enteisiin. Mutta myös erään toisen seikan vuoksi.

Sattui näet jotakin, joka sai Parmenionin toivomaan kuitenkin voivansa
saada Aleksanterin taipumaan. »Katso tuonne», hän sanoi ja osoitti
kotkaa, joka oli laskeutunut rannalle juuri makedonialaisten laivain
taa, »siinä on merkki, että voitto on laivojamme seuraava.» — »Olet
oikeassa», vastasi Aleksanteri, »sikäli, että kotka varmasti tietää
meille voittoa. Mutta ota huomioon, että kotka on laskeutunut, maahan!
Se merkitsee, että me _maalla_ suoritettujen sotaliikkeiden avulla
tulemme voittamaan Persian laivaston.»

Tällainen keskustelu kahden käytännöllisen ja oivan sotilaan kesken,
joista toinen erikoisen lahjakas, suo meille valaisevan silmäyksen sen
ajan ihmisten meidän käsityksellemme niin vieraaseen tapaan ajatella
ja arvostella ilmiöitä. Mutta se antaa meille myös mielenkiintoisen
esimerkin siitä, kuinka samat ennemerkit voitiin aina kunkin oman
tarpeen mukaan selittää vastakkaiseen tapaan. Terävänäköisen ja
heikompilahjaisen ennemerkkien selittäjän välinen erotus merkitsi
varmastikin ennen aikaan hyvin paljon, kun oli tehtävä johtopäätökset
kaksimielisistä enteistä. Suuri kyky on kaikkina aikoina kyennyt
selviytymään; sille ei tarvitse muotoseikan olla esteenä, kunhan se
vain on yhtyneenä älylliseen notkeuteen.

[54] Kilikian Tarsoksen luona hän joutui odottamatta pysähtymään
pitkäksi aikaa. Hän näet vilustui eräänä päivänä, kun hän palavissaan
meni kylpemään kaupungin ohi virtaavaan jääkylmään Kydnos-virtaan.
Äkillinen jäähtyminen teki hänelle pahaa. Hän sai kouristuskohtauksen,
kävi aivan kalpeaksi ja menetti tajuntansa, niin että hänet oli
kannettava pois. Sitten tuli kova kuume, ja lääkärit pitivät tilaa
toivottomana. Koko sotajoukko oli murheesta ja tuskasta lamassa. Ei
kukaan lääkäri uskaltanut määrätä lääkkeitä peläten jouduttavansa
korkean potilaan kuolemaa. Vain yksi heistä. Philippos-niminen mies,
oli täynnä luottamusta ja lupasi parantaa sairaan voimakkaasti
vaikuttavalla juomalla.

Aleksanteri oli aina lujasti luottanut Philippokseen ja käski
hänen valmistaa lääkkeen. Mutta juuri samassa kuningas saa kirjeen
Parmemonilta, joka hartaasti pyytää häntä varomaan Philipposta, sillä
väitettiin, että Dareios oli lahjonut tämän myrkyttämään Aleksanterin.
Sairas antaa rauhallisena kirjeen Philippokselle, ja sillä välin kuin
lääkäri lukee sen — Aleksanteri juo tyhjäksi lääkepikarin.

Muutamain päiväin päästä kuningas oli taas terve ja voi jälleen asettua
sotajoukkonsa johtoon.

[55] Mutta pelkin numeroin ei mitata sotajoukkojen arvoa. Sen tiesi
parhaiten sotia kokenut ateenalainen, jonka mielipidettä Dareios
suvaitsi kysyä luullen, että saisi kuulla omaa voitonvarmuuttansa
heijastavan vastauksen. Mies oli yksi Aleksanterin maanpakoon ajamia
ylhäissukuisia, eikä hän siksi toivonut mitään kiihkeämmin, kuin
että Makedonian kuningas saisi perusteellisen kurituksen. Mutta
hän ei voinut yhtyä Dareioksen toiveisiin. Hän lausui rohkeasti
mielipiteenään, että vaikka hänen sotajoukkonsa olisivat kuinka suuria,
ne eivät kuitenkaan vetäisi vertoja viholliselle. Hän neuvoi Dareiosta
olemaan luottamalla aasialaisiinsa, vaan käyttämään äärettömiä
aarteitaan kreikkalaisien palkkajoukkojen lisäämiseen.

Tuollaisia puhetta Dareios ja hänen ylpeät hoviherransa eivät
voineet sulattaa. Mitä! Uskalsiko joku leimata persialaiset tyhjän
arvoisiksi makedonialaisien rinnalla! Ja kuinka julkeata uskotella
suurkuninkaalle, että vain kreikkalaiset kykenisivät puolustamaan hänen
valtaansa! Dareios kiihtyi sellaiseen raivoon, että hän tarttui miestä
vyöhön ja antoi hänet vartijalle teloitettavaksi. Silloin huudahti
ateenalainen: »Liian myöhään tulette huomaamaan sanojeni totuuden. Pian
kostajani teidät kohtaavat.»

[56] Tyroslaiset olivat mestareita rakentamaan sotakoneita, ja
Aleksanterin piiritystornit samoinkuin hänen linko- ja heittokoneensa
tuntuivat kauan voimattomilta heidän puolustustoimenpiteitään vastaan.
Vasta kuin kreikkalaisten valmistelut olivat päässeet niin pitkälle,
että heidän muurinsärkijänsä voitiin kuljettaa aivan mahtavien muurien
juureen, vasta sitten voitiin suorittaa loppuun tämän verisen draaman
loppunäytös. Siitä tuli teknillisten keksintöjen kilpakamppailu, jonka
vertaista eivät helleenit eivätkä barbaarit olleet nähneet. Molemmin
puolin olikin viha ja raivo kasvanut rinnan vaaran kanssa. Se ilmeni
siinäkin, että tyroslaiset veivät vangit muurinharjalle, uhrasivat
heidät heidän toveriensa nähden Molokille ja heittivät ruumiit mereen.

Monen monta kertaa tyroslaiset olivat hylänneet Aleksanterin
antautumisehdotukset. Kun hän arveli, että oli jo aika käydä
väkirynnäkköön, ryhdyttiin hyökkäämään joka suunnalta, sekä meren että
maan puolelta. Kaupunkiin satoi niin valtava määrä heittokoneitten
kiviä ja jousimiesten nuolia, että asukkaat ensi hätäännyksissään
eivät lainkaan voineet käsittää, missä vaara oli suurin. Yhtäkkiä
makedonialaiset muurinmurtajat särkivät valtavan aukon muuriin.
Piirityskoneista laskettiin hyökkäyssiltoja, ja kreikkalaiset
ryntäsivät kaupunkiin.

[57] Niin esimerkiksi Kimon ja Lysandros, niin ateenalaiset Sisilian
retken aikana.

[58] Tuollainen vielä eläväin ihmisten jumalana pitäminen ei ollut
aivan vieras kreikkalaiselle käsitykselle.

[59] Aleksanteri kuitenkin sittemmin katui menettelyään. Teko lienee
johtunut sen itämaalaisen julmuuden näkemisen vaikutuksesta, mikä
häntä oli kohdannut tullessaan kaupunkiin. Hän näet tapasi useita
satoja kreikkalaisia, jotka kaikki oli itämaiseen tapaan silvottu.
Oli kauheata nähdä näitä kurjia raukkoja, muutamat kädettöminä,
toiset jalattomina, toiset korvat pois leikattuina tai sokeina.
Aleksanteri heltyi itse itkemään nämä onnettomat nähdessään ja otti
heidät huomaansa. Hän tarjoutui toimittamaan heidät takaisin kotiinsa
ja huolehtimaan vastedes heidän elatuksestaan. Mutta useimmat heistä
häpesivät näyttäytyä kotona kurjassa kunnossa ja pyysivät, että heille
sen sijaan jaettaisiin maapalstoja orjineen, jotka voisivat tehdä työtä
heidän puolestaan. Aleksanteri täytti heidän toivomuksensa ja lahjoitti
heille myös runsaasti rahaa, vaatteita ja karjaa.

[60] Vaikeimpia ja rasittavimpia kohtia tällä sotaretkellä oli meno
Hindukushin yli, työ, joka rohkeuteen ja tarmoon nähden on Hannibalin
ja Napoleonin Alppien yli tekemien retkien veroinen. Niukkaa oli
ruokavarain saanti ylhäällä näissä autioissa vuoristoissa. Polttopuita
ei siellä ollut, vaan sotilaitten täytyi kestää öiden jäätävä kylmyys
ilman leiritulia; ja lihan, minkä he köyhistä pikku kylistä voivat
saada käsiinsä, he saivat syödä raakana ja ilman leipää. Lopulta
heidän täytyi ruveta teurastamaan omia vetojuhtiaan, jolta eivät itse
nääntyisi nälkään.

[61] Hänen kerrotaan olleen 2 1/2 metriä pitkä.

[62] Aleksanterilla oli yhteen aikaan se käsitys, että Niili oli
Induksen jatko, ja että hän nyt oli löytänyt Niilin lähteet. Hän
perusti tämän käsityksen m.m. siihen tosiasiaan, että Indus oli ainoa
virta, missä hän oli nähnyt krokotiilejä, ja että hän eräästä Induksen
lisäjoesta oli löytänyt samanlajisia lootuskasveja kuin Egyptissä oli.

[63] Mutta ei hän antanut myöten sotilasten uhmalle, ainoastaan
korkeampien voimien tahdolle. Hän uhrasi uhriteuraita joen rannalla
ja antoi pappien selittää uhrieläinten sisälmyksien merkit.
Tarpeetonta sanoa, että ne olivat eteenpäinmarssille epäsuotuisat.
Jumalan käskylle Aleksanteri oli siis antanut myöten! Muistoksi
retkestään maan ääreen ja lahjaksi jumalille, jotka olivat johtaneet
hänet näin kauaksi aina voittaen, hän antoi pystyttää joen rannalle
kaksitoista alttaria, »suurta kuin valtavimmat tornit». Kerrotaan
myös, että hän ryhtyi muutamiin muihin toimenpiteisiin herättääkseen
intialaisissa pelkoa hänen kauhistuttavia mahtikeinojaan kohtaan. Muun
muassa hänen kerrotaan aitauttaneen leiripaikat, joissa sotilasten
makuusijat olivat, niin suuriksi, kuin hänen sotajoukkonsa olisi ollut
jättiläisiä, ja jättäneen jälkeensä jättiläismäisiä asevarustuksia,
hevosenseimiä ja riimunvarsia, paksuja kuin köysi.

Tällaisiin taruihin on tietysti parasta olla liikaa uskomatta.

[64] Ei tiedetä, kuinka suuret tappiot olivat. Varmasti ovat kuitenkin
suuresti liioiteltuja eräiden muinaisajan historioitsijani antamat
tiedot, ettei edes neljäs osa armeijasta päässyt hengissä seikkailusta.

[65] Kun Aleksanteri lähestyi Babylonia, hänen kerrotaan aivan kuin
aavistaneen onnettomuutta. Kaldealaisten pappien sanotaan varoittaneen
häntä marssimasta itäpuolelta kaupunkiin, koska siitä koituisi hänelle
vaaraa. Aluksi hän olikin taipuvainen seuraamaan heidän neuvoaan
ja kiertämään jättiläiskaupungin, kunnes näkisi sen muurinharjan
kuvastuvan itäistä taivasta vasten; mutta se olisi merkinnyt suurta
ajanhukkaa, sillä silloin hänen olisi täytynyt kuljettaa laivoilla
väkensä. Eufrat nimittäin oli tulvinut yli äyräittensä ja muuttanut
suuret alueet järviksi. Pelko, että näyttäisi arkailevan — ehkä suurin
pelko, mitä vastaan urhoollinen mies saa taistella — vaikutti kai myös
osaltaan.

Aleksanterilla oli myös syytä epäillä, että kaldealaisilla oli omat
itsekkäät tarkoituksensa pitäessään häntä poissa kaupungista. He näet
olivat saaneet tietää, että hänellä oli aikomuksena rakentaa uudelleen
»Baabelin torni». Silloin tietenkin tulot niistä rikkaista maatiloista,
jotka alkujaan olivat varatut Mardukin temppelin ylläpitoon, menisivät
uudisrakennukseen. Temppelirakennusten päästyä rappeutumaan papit
olivat tottuneet elämään itse herkutellen näillä rikkailla tuloilla.
Nyt he pelkäsivät, että tulisi loppu makeanleivän-päivistä.

Joka tapauksessa, Aleksanteri tunsi mielensä kolkoksi, kun hän sai
kuulla, että myös eräs kuulu kreikkalainen ennustaja, joka samoihin
aikoihin oli Babylonissa, oli nähnyt pahaenteisiä merkkejä uhrieläinten
sisuksissa.

Raskas varjo lankesi myös Aleksanterin loppuajalle, kun hänen paras
ystävänsä ja neuvonantajansa _Hephaistion_ äkkiä meni manan majoille.
Hänen surunsa jalon toverin ja aseveikon menettämisen johdosta, jota
hän itse sanoi toiseksi minäkseen. on verrattavissa Akhilleuksen
epätoivoon Patrokloksen kuoltua. Tämän jälkeen Aleksanterilla ei
koskaan ollut oikeata ilonpäivää.

[66] Tämä tapahtui Poseidonin temppelissä Poros-saarella Argoliin
rannikon edustalla. Temppelin ovat kaivaneet esiin ruotsalaiset
tutkijat Lennart Kjellberg ja Sam Wide.

[67] _Industrialismi_ (lat. _industria_ = toimeliaisuus), teollisuuden
ja teollisuusharrastusten vallitsema yhteiskuntatila. —Suomentajan
huomautus.

[68] Siellä oli monia laajoilla alueilla asuvia kansoja, jotka vain
nimellisesti tunnustivat suurkuninkaan ja hänen satraappinsa, mutta
todellisuudessa olivat melkein itsenäisiä. Fryygiassa. Armeeniassa.
Pontoksessa ja Kappadokiassa oli mahtavia ylimyksiä, jotka
lujista linnoistaan vallitsivat lukuista orja- ja maaorjaväestöä.
Muutamilla seuduin oli temppeleitä, joiden tilukset muodostivat
oikeita hengellisiä ruhtinaskuntia, joilla oli omat, maaorjista ja
temppeliorjista muodostetut sotajoukkonsa. Strabon mainitsee useita
tuollaisia pappisvaltioita — niistä yhden Kappadokiassa, jossa oli
tuhansittain temppeliporttoja — ja hänellä on paljon kerrottavaa
ylipappien rikkauksista ja kuninkaallisesta käyttäytymisestä.

[69] Hellenistisen maailman pankkilaitos on huomattavasti omaa
aikaansa vanhempi. Ateenassa se suuresti edistyi 5:nnen vuosisadan
lopulla e.Kr. Eräs kaupungin huomattavimpia pankkiireja 4:nnellä
vuosisadalla e.Kr. jätti jälkeensä aikansa olosuhteisiin nähden
melkoisen omaisuuden, n. 2 500 000 mk. meidän rahassamme. Voi siis jo
silloin puhua todellisesta kapitalismista.

[70] Yhdellä heistä, järjestyksessä seitsemännellä, ei syyttä ollut
nimi »Ihramaha».

[71] Amerikkalaiset ovat esim. toimittaneet Kroisoksen vanhassa
kuninkaanlinnassa kaivauksia.

[72] Jos kulkee teatterin, rivien välissä, huomaa penkeissä useita
kirjoituksia, jotka ilmoittavat, että yksityiset tai ammattikunnat,
kuten kultasepät, olivat ennakolta tilanneet määrätyt paikkansa. Oli
olemassa myös keisarillinen aitio. Keskellä ensi riviä, jokseenkin
lähellä keisarillista aitiota, on kirjoitus: »Juutalaisten, joita myös
kutsutaan jumalaapelkääviksi, paikat.» Kirjoituksen arvo on siinä, että
se osoittaa, ettei Miletoksen juutalaisilla ollut teatteria kohtaan
sitä vastenmielisyyttä, mikä valliisi heidän ankarasti lainkuuliaisissa
uskonveljissään. Siis esimerkki siitä, kuinka hellenistyminen oli
tunkeutunut myös Israelin lasten keskuuteen!

Samaa vapautuneisuutta osoitti myös hienosti sivistynyt
kreikkalais-juutalainen filosofi Philōn, joka eli Aleksandriassa
aikana vähän ennen ja jälkeen Kristuksen syntymisen. Hän oli tosin
oikeauskoinen juutalainen, mutta tulkitsi israelilaisten pyhiä
kirjoja Platonin ja stoalaisen filosofian avulla ja vaikutti paljon
kristittyihin kirkkoisiin. Teatteriin nähden hän tunnusti parhaille
näytelmille kasvattavan merkityksen.

[73] Nämä patsaat vietiin 1800-luvun puolivälissä turvaan British
Museumiin. Pariisin Louvre-museossa on eräs sali täynnä muita löytöjä
tästä kuuluisasta temppelistä.

[74] Omituisen kohtalon salliman johdosta ryhdyttiin yhtäaikaa
Miletoksen ja Apollonin temppelin kaivausten kanssa arkeologisesti
tutkimaan Persian kuninkaan uljasta linnaa hänen pääkaupungissaan
Susassa, jonne Dareios kerran oli kasannut Vähän-Aasian kreikkalaisista
kaupungeista saamansa saaliin. Osa siitä löydettiinkin, muun muassa 90
kg. painava kuparimöhkäle, joka esitti punnusta kaksine kädensijoineen.
Vanhoilla miletoslaisilla kirjaimilla kirjoitettu kirjoitus kertoo
kahden miletoslaisen soturin sen kerran lahjoittaneen voittosaaliinsa
kymmenyksenä Apollonille.

[75] Kiviin hakattujen temppelin rakennusta koskevien tiedonantojen
ansiosta tunnemme tämän pyhäkön rakennushistorian paremmin kuin minkään
muun antiikin rakennustaiteen luomuksen. Näkee, kuinka työtä on tehty
hitaammassa tai nopeammassa tahdissa sen mukaan, onko Miletoksen
valtiokassassa vallinnut luode vai vuoksi, ja kuinka se toisinaan on
melkein kokonaan tauonnut, kun kassa oli tyhjä.

Kalleimpina yksityisien antamista lahjoista voisi mainita 34 yhteensä
lähes 500 kg. painavaa norsunhammasta, jotka eräs Miletoksen
lähettiläs Ptolemaioksen luona noin v. 50 e.Kr. lähetti Aleksandriasta
suuren sisäänkäyntioven koristamiseksi norsunluuuportein. Runsaita
temppelilahjoja tuli myös Egyptin ja Aasian kuninkailta. Sillä temppeli
oli laajalti kuulu. Todella kuninkaalliset olivat Seleukos II:n v. 246
e.Kr. antamat lahjat. Temppelin kalustoluettelot mainitsevat mainioita
kultasepäntaidon tuotteita. Niissä puhutaan taiteellisesti tehdyistä
kultamaljoista, pikareista, viinituopeista ja juomasarvista rikkain
kauriinpää- tai muun aiheisin koristeluin ja jalokiviupottein. Näiden
lahjoin lisäksi tuli vielä runsaita suitsukelahjoja sekä uhrilahjana
kaksitoista härkää ja tuhat lammasta.

Minne kaikki ne rikkaudet, jotka tänne oli koottu, ovat joutuneet?
Opastusta kysymyksen ratkaisuun saamme siitä tosiasiasta, että
temppelin kalustoluettelotiedot loppuvat 80-luvulla e.Kr. Siihen aikaan
Välimeren kaikkia rannikkoja rasittivat sisilialaiset merirosvot.
Varmastikin he ovat olleet täälläkin ja jättäneet jäljelle temppelin
aarrekammiosta vain paljaat seinät.

[76] Tapahtuma synnytti tavattoman hämmennyksen. Plutarkhos kertoo,
että »kaikki kaupungin merkkienselittäjät näkivät siinä vielä suuremman
onnettomuuden enteen. He juoksentelivat ympäriinsä lyöden käsillään
kasvoihinsa ja huutaen, että tämä päivä ennusti kauheata koettelemusta,
joka tuottaisi hävitystä ja ryöstöjä yli Aasian.» Tämä luonnollisesti
selitettiin Aleksanterin Persiansotaretken ennustukseksi.

[77] Hän tapasi myös jätteitä Herostratoksen hävittämästä temppelistä.
Pilarit olivat lahja kuningas Kroisokselta, joka oli kaiverruttanut
niihin nimensä. Ephesoksen kaivauksia ovat sitten englantilaiset ja
itävaltalaiset arkeologit jatkaneet antautuen runsain tuloksin itse
kaupungin esiinkaivamiseen.

[78] Pergamenttia saadaan valmistamalla erikoisella tavalla nahkaa,
etupäässä lampaan ja vuohen nahkaa. Aikaa myöten pergamentista tuli
käytetyin kirjain kirjoitustarveaine ja se säilyi sellaisena läpi koko
keskiajan, kunnes keksittiin paperi. Pergamentin suuri kestävyys on
pelastanut monia arvokkaita kirjoja ja tiedoituksia häviöltä.

[79] Itse kreikkalaiset arvelivat, että Apollon oli pelästyttänyt
barbaarit pois.

[80] Kreikkalaiset näet sanoivat kelttejä galatalaisiksi. Me tunnemme
nimen Paavalin kirjeistä.

[81] Aiginan oboli oli arvoltaan lähes 40 % Attikan obolia suurempi.

[82] Doura on kaupungin seemiläinen nimi. Se merkitsee »linnaa».
Europos on kreikkalainen nimi.

[83] Selvä merkki itämaisesta vaikutuksesta helleeniseen väestöön
on suuri määrä piirtokirjoituksia, jotka puhuvat veljen ja sisaren
välisistä avioliitoista. Samaa vaikutusta on havaittavissa Egyptissä.

[84] Hänen kuuluisa huudahduksensa »Heurēka!» (Olen sen löytänyt)
on tullut siivekkääksi sanaksi. Hänen sanotaan sen lausuneen, kun
hän kerran eräässä Syrakusan kylpylaitoksessa astui täpötäyteen
kylpyammeeseen ja kylpyvesi sen johdosta virtasi yli reunojen.
Ihastuneena tekemästään keksinnöstä, niin kerrottiin, hän oli ilkoisen
alastomana juossut kaupungin katuja kotiinsa ja ryhtynyt laskemaan ja
punnitsemaan.

Keksintö oli lajiaan yhtä yksinkertainen, mutta myöskin yhtä merkitsevä
kuin Newtonin lähes kaksi vuosituhatta myöhempi vetovoimalain
keksiminen, johon hänet kertoman mukaan johti omenan putoaminen.
Minkä merkillisen asian perille Arkhimedes siis tuolloin oli päässyt?
Sen, että hänen ruumiinsa tunki tieltään oman tilavuutensa suuruisen
vesimäärän. Tämä ajatus oli silloin välähtänyt kuin salama hänen
aivoissaan. Ja mihinkä hän keksinnöllään lähinnä oli päässyt? Asia
oli näin. Hänen sukulaisensa ja ystävänsä, viisas kuningas _Hierōn_,
joka erinomaisella tavalla hallitsi Syrakusaa kolmannen vuosisadan
jälkipuoliskolla e.Kr., oli hovi-jalokivisepältään tilannut kultaisen
kruunun, mutta epäili, että mies oli pettänyt sekoittamalla joukkoon
liian paljon hopeaa. Mutta miten voitaisiin petos todistaa? Kuningas
kysyi neuvoa Arkhimedeeltä, joka lupasi perusteellisesti harkita asiaa.

Jos suuri matemaatikko olisi voinut vain laskea kruunun tilavuuden,
niin sitten olisi ollut yksinkertainen asia katsoa, painoiko se niin
paljon, kuin sen piti, jos se kerran oli puhdasta kultaa. Mutta
kuningaskruunu kaikkine koristeilleen on perin mutkikas esine. Miten
voida saada selville sen tilavuus? Tämä oli juuri suuri pulma — kunnes
Arkhimedes astui siihen kylpyaltaaseen, josta äsken näimme hänen pois
hypähtävän. Silloin selvisi hänelle muutamassa silmänräpäyksessä, että
jos hän upotti Hieronin kruunun astiaan, joka oli piripinnallaan täynnä
vettä, ja mittasi sitten poisvaluneen vesimäärän, niin hänellä oli
kruunun tilavuus eittämättömän selvillä. Senvuoksi hän voikin syystä
huudahtaa »Heureka!» ei vain siitä syystä, että kykeni nyt mittaamaan
Hieronin kruunun tilavuuden, vaan siitä syystä, että hän oli saanut
selville erään fysiikan peruslaeista.

Niin toteutuu alinomaa se tosiasia, että missä arki-ihminen vain
_näkee_ harkitsematta, siinä nero keksii sellaisia, jolla voi olla
mullistava merkitys kehitykselle.

[85] Täten otamme nyt jäähyväiset Arkhimedeeltä kohdataksemme hänet
jälleen hänen elämänsä ehtoolla, jolloin hänen kotikaupungillensa oli
kysymyksessä ollako vai eikö olla vapaana yhteiskuntana.

[86] Erinomainen on äskettäin jälleen kuntoon pantu Lundin tuomiokirkon
konstikello.

[87] Muuan myöhäiskreikkalainen kirjailija noin 500 seutuvilla
j.Kr. on kirjoittanut kiintoisan kuvauksen veden käyttämästä
konstikellosta, joka oli hänen omassa kotikaupungissaan, suuressa
kauppa- ja merenkulkukaupungissa Gazassa etelä-Palestiinassa.
Kellotaulussa, jos sitä niin voi nimittää, oli päällekkäin kaksi
riviä ovia, kaksitoista kummassakin rivissä. Alempi rivi oli _päivän_
kahtatoista tuntia varten, ylempi _yön_. Kellotaulun ulkopinnalla
liikkui verkalleen auringonjumalan kuva ja pysähtyi aina täyden tunnin
kohdalla järjestyksessä kunkin oven eteen. Samassa astui kunkin
kahdentoista päivätunnin täyttyessä ovesta esiin Herakleen kuva, joka
suoritti sankarin kahdestatoista tunnetusta urotyöstä yhden. Kun
hän oli täyttänyt tehtävänsä, hänet seppelöi kotka, joka istui oven
yläpuolella. Sitten Herakles kumarsi ja vetäytyi pois. Kellonlyömätkin
ilmaistiin. Alempana kellotaulussa oli näet niin ikään Herakleen kuva,
joka nuijallaan löi leijonantaljaansa niin monta kertaa, kuin oli
tuntien määrä. Ylimpänä oli hirviön pää, joka kellon lyödessä pyöritti
silmiänsä — katsojain kauhunsekaiseksi ihmetykseksi.

Myöskin ylemmän rivin ovet avautuivat täysillä kellonlyömillä. Mutta
kun tällöin oli pimeätä, näytelmä rajoittui siihen, että oviaukosta
näkyi valoa Herakleen lyödessä samalla lyöntinsä leijonantaljaansa.

Joukko muita kuvia lisäsi näytelmän eloa ja vaihtelua. Niinpä m.m.
metsänjumala Pān heristi korviansa kellon kumahtaessa luullen
kuulevansa rakkaan Ēkhōnsa äänen. Ja kun päivä oli päättynyt ja
Herakles suorittanut urotyönsä, niin silloin kellon torvensoittaja
puhalsi iltasoittonsa. Samassa astui esiin myöskin kaksi
palvelijaa, jotka ojensivat sankarille pesuvadin, kannun vettä ja
partaveitsihioimen ja kattoivat hänelle aterian.

[88] Terävä ja laajakatseinen Hermann Diels.

[89] _Hemisfääri_ (kreik. _hemi_ = puoli, ja _sphaira_ = pallo)
pallonpuolisko. — Suomentajan selitys.

[90] Ks. Svenska folkets underbara öden I, 51 (2. painoksessa s. 57)
— Pytheaan ensiksi mainitsema Thule oli jokin suuri saari Euroopan
luoteiskulman edustalla; myöhemmät kirjailijat tarkoittavat sillä
yleensä äärimmäisiä pohjoista seutua (_ultima Thule_). _Ultima Thule_
kuvaannollisesti: syrjäinen perukka. — Suomentajan selitys.

[91] _Vivisektio_ (lat. _vivus_ — elävä ja _sectio_ = leikkaus)
elävältäleikkaus tutkimustarkoituksessa. — Suomentajan selitys.

[92] _Narkoottinen_, tunnottomuutta ja tiedottomuutta synnyttävä. Kr.
_narkōsis_ tunnottomuuden ja tiedottomuuden tila. - Suomentajan selitys.

[93] Välimerenmaissa kasvava perunamainen kasvi, joka jo muinaisaikaan
oli suuressa maineessa maagillisista vaikutuksistaan, sitä oli tapana
sekoittaa lemmenjuomiin y.m.s.

[94] Villiytyneenä tavataan tätä kasvia erään pienen joen varsilla
lähellä Syrakusaa ja Trasimenus-järven rannalla keski-Italiassa.

[95] Nämä jätekasat muodostavat suuria, 20—70 metrin korkuisia kumpuja,
jotka ovat luonteenomaisia egyptiläiselle maisemalle. Niissä on
saviastiain siruja, hiiltä, tuhkaa, olkia ja hyyskää, mikä on sinne
kertynyt aikojen kuluessa. Sinne on myöskin heitetty joukoittain
hylkypapereita virkamiesten arkistoista ja yksityishenkilöiden laskuja,
kirjeitä ja välikirjoja. Egyptin kuivan ilman ja sadeköyhyyden ansiosta
nämä paperit ovat säilyneet vuosituhansia sellaisissa seuduissa, missä
eivät Niilin tulvat eikä pohjavesi ole voineet niitä saavuttaa.

Näiden valtavien jätekasojen kaivamista on ennen kaikkea kiirehtinyt
lannoitusaineen tarve nykyisessä Egyptissä, sittenkuin siellä on alettu
viljellä sokeriruokoa ja pumpulipensasta. Nämä kasvit imevät näet maan
niin puhtaaksi, että sitä on lannoitettava joka vuosi, ja oivallista
lannoitusainetta on noissa tunkioissa. Eikä ole suurta vaaraa, että
fellah lantalöytöjä tehdessään tuhoaisi arvokkaita käsikirjoituksia,
sillä hän tietää nykyisin niiden suuren rahallisen arvon.

[96] _Makulatuuri_ (lat. _maculare_ = tahrata), hylkypaperi. [Suoment.
huomautus.]

[97] Petesoukhos oli ilmeisesti »ylhäisin» pyhistä krokotiileistä.

[98] Voimme lisäksi antaa sen tiedon, että hänen toinen vaimonsa toi
myötäjäisinä 40 drakmaa puhdasta rahaa, kaksi korvarengasta, joiden
arvo oli 120 drakmaa, ja vaatteita 12 drakman arvosta. Ja me voimme
seurata avioliiton kehitystä parinkymmenen vuoden ajan.

[99] Sotilaiden täytyi itsensä kustantaa aseensa ja varusteensa.

[100] Hauska pikkupiirre: Poika aloittaa lähettämällä tervehdyksen
»Theonille, hänen pojaltansa Theonilta». Mutta osoitteeseen hän
kirjoittaa: »Theonille, hänen pojaltansa Theonaalta». Tässä hän käyttää
siis lempinimeään: »Pikku Theon», ajatellen ilmeisesti, että se
vaikuttaisi paremmalta.

Joukko kirjeen omituisia käänteitä kuuluu ilmeisesti sen ajan poikain
kieleen. Oikeinkirjoituksen ja kieliopin salaisuuksiin luo neropatti
ei ole juuri syvälti perehtynyt, mutta sitä paremmin hän osaa tehdä
ivallisia huomautuksia.

[101] Kirje on kristityltä ajalta, toiselta vuosisadalta j.Kr.

[102] Ilmaus on tyypillinen egyptiläiselle. Vielä tänäkin päivänä hän
kuolee siihen paikkaan, ellei saa toivomustaan täytetyksi.

[103] Tässä yhteydessä voi olla kiintoisaa saada tietää, että vanhin
tunnettu kreikkalainen kirje on neljännellä vuosisadalta e.Kr.
Kirjoituspaperi on hieman omituista: lyijylaatta. Kirjeen tulkinnut
kielimies on suorittanut oikean urotyön lajiaan — niin epäselvä
kirje oli. Sanat kuuluvat näin: »Mnesiergos lähettää kotona oleville
tervehdyksensä ja parhaat toivotuksensa ja ilmoittaa, että hän
puolestaan voi hyvin. Jos ehkä haluaisitte lähettää minulle peitteen
tai lampaan tai vuohen taljoja, tavallisia, yksinkertaisia, ei
nahkareunuksisia. ja vahvat kengänpohjat! Tilaisuuden tullen lähetän ne
takaisin.»

Eihän tämä kirje ole sen merkillisempi. Mutta kuitenkin...

[104] _Kolossi_ (kreik. _kolossos_) jättiläiskuvapatsas. [Suomentajan
selitys.]

[105] Käsikirjoitusta säilytetään nyt Kairon museossa.

[106] Komediaan »Linnut» kirjoittamassaan jälkisanassa; tässä
näytelmässä hän itse on jäljitellyt Aristophanesta.

[107] Ks. Svenska folkets underbara öden VI: 273.

[108] Hän oli kenties syntynyt Kos-saarella, mutta vietti suurimman
osan elämäänsä Sisiliassa.

[109] Paimenhuilu, jossa on monta, useimmiten seitsemän, eripitkää
pilliä, vahalla vierekkäin kiinnitettyinä.

[110] Sananparsi.

[111] Rikkauden jumala, Demeterin poika. Koska hän antoi lahjojansa
erotusta tekemättä, luultiin Zeuksen hänet sokaisseen.

[112] _Pieridit_, laulunjumalatarten, muusain lisänimi, joka johtui
siitä, että heitä palveltiin Pierian maakunnassa Makedoniassa.

[113] Askeettinen ankaruus teki muutamista Pythagoraan oppilaista monen
silmissä naurettavia olioita.

[114] Syrakusalaisina rouvat puhuivat leveää ja kovaa doorilaista
murretta.

[115] Kreikan kuuluisimpia sankareita.

[116] Zeus oli Kronoksen poika.

[117] _Parodia_ (kreik. _parode_) ivamukailu. [Suoment. huomautus.]

[118] Sipulinvihreä.

[119] Murujen kähveltäjä.

[120] Kronoksen poika.

[121] Polybios eli noin 201—120 e.Kr.

[122] Maan nimi johtuu nimimuodosta _Tusci_ = _Etrusci_.

[123] Kenties luultavammin joltakin Vähän-Aasian rannikon
edustalla olevalta saarelta. On oletettu heidän olevan Leninoksen
esikreikkalaisten tyrseenien heimolaisia; sieltä on löydetty eräs
kirjoitus kielellä, joka tuntuu olevan sukua etruskien kielelle.
Etruskilaisissa kaupungeissa parhaillaan käynnissä olevat kaivaukset
ovat antaneet voimakasta tukea sille teorialle, että etruskit ovat
ensin tulleet nykyisen Toskanan länsirannikolle ja että heidän
sivistyksensä on sieltä levinnyt pohjoiseen.

[124] Itämaiden muistoa ovat myös ne kovakuoriaiset, joita on löydetty
suurin joukoin Etruriasta. Monet niistä on tehty Egyptissä, toiset
ovat kotimaisia ja tehdyt erikoiseen, enemmän karkeatekoiseen tyyliin,
joka viittaa kotimaiseen joukkotuotantoon. Näistä kovakuoriaisista
on osa puhtaita mukailuja välistä paremmin välistä huonommin
jäljiteltyine egyptiläisine hieroglyfeineen; mutta monissa on myöskin
etruskinkielisiä piirtokirjoituksia.

[125] Mutta suullisen perimätiedon aikoina satuaihe vuosisatain
kuluessa helposti muuntuu. Mielenkiintoinen esimerkki tästä on
Odysseus-taru, joka etruskien suussa on osittain sulautunut yhteen
heidän omien kotoisten satujensa kanssa. On olemassa nimittäin
Odysseusta, joka paikoitellen poikkeaa Homeroksen kertomasta. Tämän
sadun mukaan sankari, kun hän tuli kotiin Ithakaan ja sai kuulla,
kuinka olot ja elot olivat kotona, sydämistyi niin, että heti
lähti pois ja purjehti Italiaan, jonne asettui asumaan erääseen
keski-Etruriassa Trasimenus-järven rannalla olevaan kaupunkiin. Tämän
kaupungin kreikkalaismuotoinen nimi oli _Gortyn_, latinalainen
Cortona. Mutta tämä Cortonan Odysseus kuvataan kovin erilaiseksi
kuin homeroslainen: hän oli kiukkuinen ja lavertelevainen mies, joka
pääasiallisesti tahtoi vain nukkua. Hänen etruskilainen nimensä oli
Nanos, joka merkinnee »harhaileva».

On päivänselvää, että Cortonan etruskeilla on ollut satu ympäriinsä
harhailevasta Nanos-nimisestä sankarista, joka lopulla asettui asumaan
Cortonaan. Ja koska hänen elämänsä muistutti suuresti Odysseuksen
elämää, niin hän on ajan mittaan perimätiedossa sulautunut samaksi
sankariksi. Näin ja samankaltaisin tavoin etruskit ovat työskennelleet
edelleen muodostellen kreikkalaista satu- ja taruainehistoa.
Roomalaiset saivatkin kenties useat jumalhahmonsa pikemminkin
etruskeilta kuin suoraan kreikkalaisilta.

[126] Muinaisen etruskilaisen Caeren kaupungin haudat antavat meille
selvän kuvan siitä, miltä etruskien asunnot sisältäpäin näyttivät.
Näissä hautakammioissa on löysään, helposti käsiteltävään karstakiveen
kuvattuna sisustuksen pienimmätkin yksityiskohdat. Työssä on
huolehdittu kuolleitten viihtymisestä siinä määrin, että karstakiveen
on kuvattu myöskin sänkyjä, tuoleja ja jalkajakkaroita. Ja seinille on
koristukseksi ripustettu kilpiä ja muita aseita, aivan samalla tavoin
kuin meille on tuttua antiikin kirjailijain kuvauksista.

[127] Vuoteen 1922 saakka oli kaupungin nimi Cornéto.

[128] Tosin on eräs loistava poikkeus, nimittäin muuan muumioside
etruskilaisin tekstein, jonka sanotaan sisältävän noin 1500 sanaa. Se
löydettiin Aleksandriassa, erään kuolleen etruskin ympäri kiedottuna.
Sen arvo vähenee kuitenkin senvuoksi, että sanojen luku itse asiassa,
johtuen lakkaamattomista toistamisista, supistuu kolmanteen osaan ja
että myöskin tämän asiakirjan arvellaan suurimmaksi osaksi sisältävän
nimiä — tässä tapauksessa jumalien nimiä. Teksti näyttää olevan samaa
tyyliä kuin egyptiläisen kuolonkirjan.

[129] Kyme oli hyvin vanha kreikkalainen kolonia. Mielenkiintoiset
hautalöydöt, joita on äskettäin tehty, viittaavat siihen, että se on
perustettu noin v. 800 e.Kr.

[130] Kreik. _Aineias_.

[131] Myöskin rikollinen mies rangaistiin. Vuonna 216 esim. erästä
alempiarvoista pappismiestä, joka oli vietellyt vestaalittaren,
ylipappi ruoski julkisesti, kunnes hän heitti henkensä.

[132] Montelius määrittelee vanhimpien tunnettujen Tiberin kylien
syntymäajan vuosien 1200 ja 1350 välille e.Kr. Vähintään syntymisajaksi
vuosien 1200 ja 1350 välille e.Kr. Vähintään näin vanha pitäisi siis
Rooman olla.

[133] Siinä tapauksessa on kaupunki saanut nimensä Tiberin vanhasta
nimestä: _Rumo_, sama sana kuin _Strymon_, muinaispohjoismainen
_straum_, ruots. _ström_. Samasta alkuperästä johtuu suomalainen
kaupunginnimi _Rauma_ (ruotsiksi _Raumo_).

[134] Meidän päiviemme Roomassa tuskin huomaa kukkuloita. Selityksen
siihen antaa se valtava hävitys, joka useita kertoja vanhalla-
ja keskiajalla on kohdannut kaupunkia. Niin yleinen hävitys kuin
gallialaissodan aikainen vuonna 387, on tietysti ainutlaatuinen, mutta
esim. keisari Neron aikana tuhoutui suuri osa kaupunkia tulipalossa.
Kaikkien tällaisten tapausten jälkeen rakennettiin uusia kaupunginosia
vanhojen jäljellä olevien raunioitten päälle. Tällä tavoin kukkuloitten
välillä maa on ainakin paikoittain kohonnut kymmenkunnan metriä.

[135] Tätä uhria nimitettiin _suovetaurilia_. Latinaksi on nimittäin
sika _sus_, lammas _ovis_ ja sonni _taurus_.

[136] Sitä ei pidetä Servius Tulliuksen toimeenpanemana, vaan 6:nnella
ja 5:nnellä vuosisadalla e.Kr., siis kuninkuuden poistamisen jälkeen,
asteettain tapahtuneen kehityksen tuotteena. Servius Tulliuksen
uudistus oli tämän käsityskannan mukaan yksinomaan rahataloudellinen ja
sotilaallinen. Sen tarkoituksena oli hankkia kaupungille järjestetty
verotuslaitos ja sotalaitos — armeija, jossa palvelisi koko kansa eikä
ainoastaan vanhat suvut.

[137] Tämän mielipiteen esitti kuitenkin jo vuosisata sitten
tanskalaissyntyinen, sittemmin saksalainen Rooman historian tutkija
Niebuhr, joka on ensimmäinen todellisesti suuri tieteellinen kriitikko
Rooman historian kirjoittajien parvessa. Niebuhrilla oli laaja
oppineisuus ja lukeneisuus. Mutta ei siinä kyllin: hän oli myöskin
nero tieteessään — historiallinen aisti oli hänellä myötäsyntyistä.
Kritiikissään hän oli samalla kertaa terävä ja hienotunteinen.
Sentähden hän ei pysähtynyt tutkimuksissaan kielteisiin tuloksiin;
hän ei hellittänyt tehtävästään, ennenkuin hän oli onnistunut
todennäköisyyden tietä ja vertailun avulla hahmoittelemaan
historiallisen tapahtuman totuudenmukaisen kulun. Kun hän jonkun
antiikin kirjailijan teoksessa sattui tapaamaan kertomuksen, joka oli
aivan mahdoton, hän ei sanonut tähän tapaan: »Tämä on aivan tolkutonta
ja täytyy siis hylätä.» Ei, hän sanoi: »Tämä on kyllä tolkutonta, mutta
se voi aiheutua kertojamme väärinkäsityksestä, sillä myöhäisemmät
kirjailijat ovat vanhempia lähteitä ajattelemattomasti kopioineet
tai on perimätieto ne virheellisinä esittänyt.» Ja sitten ei Niebuhr
väsynyt, ennenkuin hän oli osoittanut, mistä tietolähteen väärinkäsitys
aiheutui, ja ennenkuin hän oli kuorinut esille totuuden tai ainakin
todennäköisyyden ytimen näköjään aivan tolkuttomasta kertomuksesta.
»Kuten yökulkija» — hänen omat sanansa — »hän hapuili tällä tavoin
perille läpi Rooman aikakirjojen.»

[138] Niin kriitillinen ja nykyaikainen tutkija kuin Beloch ei
kuitenkaan ole oikein taipuvainen uskomaan etruskien hallinneen
Roomaa, ainakaan ei niin likeisessä ajassa kuin Tarquiniusten päivinä.
Hän viittaa siihen tosiseikkaan, että ei ole löydetty yhtä ainoata
etruskilaista hautaa Roomassa ja sen lähimmässä ympäristössä.

[139] Raippanippu: fascis, on meidän päivinämme jälleen tullut
käytäntöön Italian fascistien tunnusmerkkinä.

[140] Mommsenin mielestä konsulin viran kollegiaalisuus on antanut
aiheen satuun, että Rooman perustajia oli kaksi.

[141] Hän eli vuosien 59 e.Kr ja 17 j.Kr. välillä ja kirjoitti
kiehtovassa muodossa, vaikkakin kertomaansa terävämmin kritikoimatta
Rooman historian kaupungin perustamisesta aina vuoteen 9 e.Kr. asti.
Hänen teoksensa käsitti jopa 142 kirjaa, joista meille ovat säilyneet
kirjat 1—10, 21—45 sekä katkelma 91:nnestä kirjasta.

[142] Mutta jos meillä on kriitillisyyteen taipumusta, niin kysymme:
Kuinka voi Brutuksella heti Tarquiniuksen karkoituksen jälkeen olla
täysikasvuisia poikia, kun hän tyrannin kukistamisen aikana itse oli
vielä nuorukainen? Tässä on yksi vanhojen kuningastarujen monista
ajanlaskullisista epätodenmukaisuuksista, joita Niebuhrin nuorempi
aikalainen ja Rooman historian lähteitten kriitillisen tutkimuksen
jatkaja, nerokas Schwegler on esittänyt.

Tällaisten Schweglerin osoittamien mahdottomuuksien joukosta
mainittakoon, että erään Rooman kuninkaan Ancus Marciuksen puolison
olisi pitänyt elää niin kunnioitettavaan ikään kuin 115 vuoden
vanhaksi, että Tarquinius Superbuksen olisi pitänyt olla täyttänyt
54 vuotta, kun hän syöksi vallasta Servius Tulliuksen, vieläpä
Liviuksen esityksen perusteella 70 vuoden taakka harteillaan. Niihin
aikoihin, jolloin Tarquinius itse karkoitettiin Roomasta, hän olisi
jälkimmäisessä tapauksessa ollut sangen kypsynyt mies, yli 90 vuotta
vanha, ja hän olisi ehtinyt 108 vuoden ikään, silloin kuin hän taisteli
eräässä taistelussa roomalaisia vastaan.

Jo Newton osoitti enemmän kuin kaksi vuosisataa sitten sen kertomuksen
mahdottomuuden, että Rooman seitsemän kuningasta olisivat hallinneet
yhteensä yli 240 vuotta, keskimäärin noin 35 vuotta kukin. Kaikki
kokeet selittää niin pitkää hallitusaikaa murskautuvat siihen
tosiasiaan, että he olivat vaalikuninkaita, astuivat siis hallitukseen
vasta kypsyneessä iässä, että vain kaksi heistä kuoli luonnollisella
kuolemalla ja että viimeinen heistä eli viisitoista vuotta
kuninkuudesta erottamisen jälkeen.

[143] Cocles merkitsee: »Silmäpuoli».

[144] Sana _patricius, patriisi_, johtuu sanasia _pater_ = isä; ja
valtion isiä olivat ne, jotka muodostivat »vanhojen neuvoston»;
senaatin, jonka jäsenet olivat kuninkaan neuvonantajia.

[145] Korkein aliupseeriarvo roomalaisessa legioonassa (rykmentissä).

[146] Toisen olettamuksen mukaan kansantribunaatti syntyi vuonna 471
e.Kr. Rooman muuttumisen yhteydessä kaupunkivaltiosta valtioksi,
johon myöskin ympärillä olevan maaseudun väestö liitettiin. Tämän
muutoksen johdosta jaettiin nimittäin maaseutukin tribuksiin, kuten
itse kaupunkikin oli jaettu. Tämän kaupunkivaltion ahtaitten rajojen
poistamisen olisi samalla kertaa pitänyt aiheuttaa talonpoikien
vapauttaminen, puolivapaitten talonpoikien muuttuminen vapaiksi ja
itsenäisiksi. Vain askel askeleella, Edvard Meyer sanoo, kehittyi
kansantribunaatti täyteen mahtiasemaansa, jonka se saavutti vasta
kolmannella vuosisadalla e.Kr.

[147] Kotijumalat.

[148] Tarinat Coriolanuksen myöhemmistä vaiheista ovat kuitenkin
erilaisia. Erään toisen perimätiedon mukaan hän olisi itse päättänyt
päivänsä myrkyllä; kolmannen tarinan mukaan hän kuoli korkeaan ikään
ehtineenä, mutta olisi usein vanhoilla päivillään valitellut, että hän
vasta ukkona oikein tunsi maanpaon kirouksen.

[149] Latinalaiset sanat _decem_: kymmenen ja _vir_: mies.

[150] _Heroinen_, sankarillinen, sankari. Suoment. huomautus.

[151] Vuonna 325 e.Kr. tuli jälleen voimaan vanha laki, jota pidettiin
Servius Tulliuksen säätämällä, että velallisen piti vastata lainasta
omaisuudellaan, vaan ei ruumiillaan.

[152] Myöhemmin alennettiin korko puoleen ja kiellettiin erinäisissä
tapauksissa, jota kieltoa luonnollisesti yhtä vähän voitiin
käytännössä pitää voimassa kuin ylintä määrääkään. Myöhemmällä ajalla
laillistutettiin 12 % korkeimmaksi koroksi.

[153] Samoin sodassa. Siellä oli konsuleilla mukana pyhiä kanoja,
joiden syömistavallaan luultiin ennustavan lähestyvän taistelun
tulosta. Jos ne ahnaasti nielivät jyvät, joita niille siroiteltiin, se
oli hyvä enne, ja sotilaat kävivät voitonvarmoina taisteluun. Ja mikään
ei vaikuta niin paljon voittoon kuin itseluottamus.

Kerran ensimmäisen puunilaissodan aikana tapahtui ennen erästä
meritaistelua, että kanat eivät ollenkaan tahtoneet syödä. Komentava
konsuli, joka ei ollut taikauskoinen, vihastui ja huudahti: »No, jos ne
eivät halua syödä, niin ne saavat juoda», ja heitti linturaukat mereen.
Tietysti hän sai viholliselta selkäänsä.

Jos hän olisi ollut ymmärtäväinen, hän olisi sen sijaan huolehtinut,
että pyhillä eläimillä olisi ollut hiukaisevan nälkä. Viisas kanojen
hoitaja vaikuttaa siihen paljon, ja ajatteleva sotapäällikkö arvioi
myöskin sellaisen miehen strategisen merkityksen suureksi.

[154] Mielialaa kuvaava kohtaus sattui muutamia vuosia patriisien ja
plebeijien täydellisen tasa-arvoisuuden toteuttamisen jälkeen. Muuan
patriisinainen, jonka mies oli Rooman arvossapidetyimpiä plebeijejä,
tuli epäsäätyisen avioliittonsa perusteella syrjäytetyksi aatelisten
piirien seuraelämästä ja häneltä kiellettiin pääsy heidän viattomuuden
jumalattaren kunniaksi viettämiinsä juhliin. Tästä seurasi, että
tämän jälkeen saatiin Roomaan aatelinen ja porvarillinen viattomuuden
jumalatar!

[155] Merkitsee »kiharatukka».

[156] Suuri pohjoisamerikkalainen kaupunki Cincinnati säilyttää hänen
muistoansa. Se on nimittäin saanut nimensä Yhdysvaltojen Cincinnatuksen
mukaan: Georg Washingtonin, joka on uuden maailman esikuva
epäitsekkäästä valtiomiehestä ja isänmaansa vapauden pelastajasta.

[157] Vuonna 439 e.Kr.

[158] Alppien takainen Gallia (roomalaisten kannalta).

[159] Tämänpuoleinen Gallia.

[160] Hyperborealaiset, kreikk. tarustossa kansa, jonka luona Apollon
oleskeli talvikuukaudet, »pohjanperäläiset». — Suomentajan huomautus.

[161] Marmori ja keltavalkea travertiini — kalkkikivi, josta m.m.
Pietarinkirkko on rakenneltu — tulivat rakennusaineena käytäntöön
oikeastaan vasta keisari Augustuksen aikana. Sitä ennen käytettiin
julkisiin rakennuksiin melkein yksinomaan helposti käsiteltävää, mutta
synkkää karstakiveä.

[162] Rooman Forum oli alkujaan soinen laakso kahden ensiksi rakennetun
kukkulan, Palatinuksen ja Capitolinuksen välissä. Että kukkulat
voisivat kasvaa yhteen kaupungiksi, täytyi suomaa kuivata. Tarun
mukaan voimakkaan etruskilaissuvun kuninkaat suorittivat tämänkin
työn. Purosta, joka ennen juoksi Forumin läpi, tuli salakanavoimista
suoritettaessa Rooman pää-likaviemäri, kuuluisa Cloaca maxima.


[163] Vegetius. Hän eli noin vuonna 400 j.Kr.

[164] Ks. Svenska folkets underbara öden I: 67—69.

Toinen kohtaus, joka valaisee suhdetta roomalaisen ja hänen poikansa
välillä, kannattaa kuitenkin tässä yhteydessä esittää. Diktaattori
Manlius teki itsensä vuonna 363 kovuudellaan niin vihatuksi, että
kansantribuunit asettuivat vastarintaan ja pakottivat hänet luopumaan
diktaattorin vallasta. Ja kun hän oli vallasta luopunut, eräs
kansantribuuni haastoi hänet oikeuteen. Todistuksena Manliuksen
julmuudesta syyttäjä esitti, että hän oli lähettänyt poikansa maalle ja
teettänyt hänellä siellä rengin töitä vain sentähden, että nuorukaisen
oli vaikea ilmaista ajatuksiaan.

Nämä syytökset kiihoittivat kaikkia, myöskin diktaattorin poikaa —
vaikka toisella tavoin, kuin kansantribuuni oli olettanut. Eräänä
aamuna aikaisin nuorukainen menee kansantribuunin kotiin ja pyytää
saada puhua hänen kanssaan yksityishuoneessa. Hänet lasketaan heti
sisään, sillä tribuuni luulee, että nuorukaisella on ilmoiteltavana
jotakin uutta valitusaineistoa isää vastaan.

Kun nyt molemmat miehet seisovat ilman todistajia vastakkain, vetää
nuorukainen esille puukon ja pakottaa kansantribuunin valallisesti
lupaamaan, että hän antaa kanteen diktaattoria vastaan raueta.

Kun tapaus tuli tunnetuksi yleisemmin, herätti, kuten Livius kertoo,
koko kansan ihmettelyä, ettei isän liiallinen kovuus ollut kyennyt
tukahduttamaan pojanrakkautta nuorukaisen sydämessä. Tämä ihmettely
vaiensikin vaatimuksen, että kovasydäminen diktaattori oli tuomittava.

[165] Hänen miehuudenikänsä sattui siihen aikaan, jolloin roomalaiset
laskivat valtansa alle Makedonian ja Kreikan. Sodan aikana vietiin
hänet panttivankina Roomaan, ja täällä mahtava ja vaikutusvaltainen
Scipioiden perhe mielistyi niin häneen, että hän joutui läheisesti
kosketuksiin johtavien valtiomiesten kanssa ja perusteellisesti oppi
tunteinaan Rooman valtion ja sen historian. Sentään hän ei kuitenkaan
unohtanut omaa isänmaataan. Tietysti hän käsitti, että kreikkalaisien
ei kannattanut potkia tutkainta vastaan, mutta vaikutusvaltaisten
suhteittensa perusteella hän voi sen sijaan Roomassa tehdä Hellaalle
suuria palveluksia ja lieventää sen onnettomuutta. Hän kuoli noin
vuonna 120 e.Kr. kahdeksankymmenvuotiaana.

Suuressa teoksessa, joka käsitti 10 kirjaa, hän on kertonut Rooman
historian puunilaissodan ajoilta, osaksi sellaista, jossa hän on
itse ollut mukana. Esikuvanaan hän piti historiankirjoituksessaan
opettajaansa Thukydidestä, peloponnesolaissodan mestarillista kuvaajaa.

Polybioksen arvokkaista ja luotettavista teoksista on vain viisi
ensimmäistä ja osa kuudetta kirjaa säilynyt. Muutoin on olemassa vain
katkelmia.

[166] Korkein tuomari.

[167] Sensorit johtivat verollepanoa, joka oli roomalaisten
kansalaisoikeuksien pohjana; he olivat myöskin jonkinlaisia eforeja,
jotka voivat leväperäisiltä ja rikollisilta kansalaisilta ottaa pois
äänestysoikeuden ja erottaa arvottoman senaatista. Sitäpaitsi heillä
oli eräänlaatuisia valtiotaloudellisia tehtäviä.

[168] Annan, että antaisit.

[169] Nimi johtuu yhtymästä Iov-pater = Zeus pater.

[170] Tämä kuuluisa temppeli tuhoutui tulipalossa vuonna 83 e.Kr. Se
rakenneltiin uudelleen helleeniseen tyyliin kaunisteltuna muutamilla
marmoripylväillä, ensimmäisillä, jotka esiintyvät roomalaisessa
rakennuksessa. Sittemmin se paloi useita kertoja ja kohosi joka kerta
tuhasta entistä ehompana.

[171] Yli 30 000 sellaista on tähän asti löydetty, ja löytöjen luku
kasvaa vuosi vuodelta.

[172] Vanhin säilynyt senaatinpäätös, yksi arvokkaimpia
todistuskappaleita rooman kielestä ja Rooman hallitusmuodosta,
on vuodelta 186 e.Kr. Se käsittelee _Bakkhoksen_ palvelusta
eli Dionysosmysterioita, joita siihen aikaan alettiin käyttää
kaikenlaatuisiin humpuuki- ja ilkivaltatarkoituksiin herkkäuskoisten
keskuudessa ja jotka alkoivat tulla vaarallisiksi sekä siveydelle
että yleiselle turvallisuudelle. Senaatti tarttui asiaan ja päätti
ryhtyä hyvin jyrkkiin dionysilaisten jumalanpalvelusyhdistyksien
rajoituksiin. Tämä päätös tuli kaikkien italialaisten kuntien
merkityttää pronssitauluihin, jotka tuli asettaa yleisesti nähtäviksi
ja noudatettaviksi. Sellainen taulu on löydetty Calabriassa muinaisen
roomalaisen siirtokunnan asuinpaikalta.

[173] Vaikka Fabius oli roomalainen senaattori, hän kirjoitti kreikan
kielellä ja kääntyi siis yleismaailmallisen lukijakunnan puoleen.

[174] Oikeastaan vasta keisariajalla ovat roomalaiset kivikirjoitukset
antaneet runsaamman sadon.

[175] Ensimmäiset lapionpistot suoritti Forumilla tieteellisessä
tarkoituksessa kuitenkin eräs ruotsalainen, sittemmin yli-intendentti
Fredenheim, joka vuosina 1788—91 Kustaa III:n toimesta oleskeli
Roomassa ostaakseen taideaarteita. Hänen kaivauksensa tekivät
mahdolliseksi paremmin kuin ennen määrätä Forumin aseman ja
ulottuvaisuuden.

[176] Vestan temppeli oli samanmuotoinen pyöreä rakennus kuin vanhimmat
latinalaisten olkikattoiset majat.

[177] Mommsen ryhtyi jättiläismäiseen työhön kokoamaan ja
kriitillisesti tutkimaan kaikkia latinalaisia piirtokirjoituksia, ja
hänen onnistui todellakin suorittaa oleellisin osa suunnitelmastaan
eteväin apulaisten avulla ja Berliinin tiedeakademian tukemana.
Työn tuloksena on kolmisenkymmentä folianttia käsittävä teos, joka
sisältää paljon yli 100 000 piirtokirjoitusta. Niiden lukua lisäävät
kuitenkin vuosi vuodelta uudet löydöt. Myöskin monet piirtokirjoitusten
väärennykset, joihin aikojen kuluessa on ryhdytty erilaisista
vaikuttimista — paikallispatriotismista hankkia paikkakunnalle
mielenkiintoisia muinaismuistoja, oppineen turhamaisuudesta voida
kehua kiintoisilla muinaistieteellisillä löydöillä tahi puhtaasta
rikollisesta haiusta — on otettu kokoelmaan, mutta luonnollisesti
erikoisilla otsakkeilla varusteltuina, että ne eivät koituisi
vahingoksi.

Mielenkiinto latinalaisiin piirtokirjoituksiin heräsi aikaisin.
Jo Kaarle Suuren aikoina eräs sveitsiläinen munkki teki
pyhiinvaellusmatkan Roomaan jäljentääkseen joukon tärkeitä
piirtokirjoituksia sekä Roomassa että Paviassa. Eräs jäljennös
hänen kokoelmastaan 800-luvun lopulta on säilynyt tallella. Se on
tehty Einsiedelnin luostarissa. Renessanssin aikana tämän tieteen
harrastus kasvoi suuresti. Joukko tutkijoita työskenteli jäljentäen
piirtokirjoituksia ja julkaisten niitä. Näillä kokoelmilla on suuri
arvo sentähden, että useita tuhansia piirtokirjoituskiviä, jotka
silloin vielä olivat olemassa, myöhemmin on hävinnyt. Mutta näiden
jäljennösten arvo on luonnollisesti äärimmäisen erilainen, riippuen
jäljentämän kielellisestä pätevyydestä ja omantunnontarkkuudesta.

Egyptiläiset papyrus- ja saviliuskalöydöt kirjoituksineen
roomalaisajalla ovat luonnollisesti hyvin tärkeitä ei ainoastaan
hellenismin, vaan myöskin Rooman historian tuntemisen kannalta katsoen.

Meidän päivinämme jatketaan voimaperäisesti ja runsain tuloksin
keisariajan Rooman kaivauksia. Tähän tulemme palaamaan myöhemmin.

[178] Olemme jo aikaisemmin nähneet useita näytteitä roomalaishengen
uhrautuvaisuudesta, joka osaltaan oli voittojen perustana. Kauhistavan
ankara oli myöskin roomalainen kuri. Volskilaissodan aikana tapahtui
kerran, että sotilaat niskoittelivat sentähden, että he olivat
tyytymättömiä komentavaan konsuliin. »Kaikki tehtiin hitaasti,
vitkalleen, välinpitämättömästi ja röyhkeästi; ei häpeä eikä
pelko hillinnyt heitä», Livius kertoo. Senvuoksi kävikin hullusti
roomalaisille. Kun tuli taistelu, se päättyi yleiseen pakoon. Konsuli
rankaisi silloin kaikkia niitä alipäällystöstä, jotka olivat jättäneet
rivinsä, ruoskituttamalla ja mestaututtamalla heidät. Miehistöstä
valittiin arvalla joka kymmenes kärsimään kuolemanrangaistus.

Sota _etruskeja_ vastaan tarjoaa monta suurdramaattista kohtausta.
Seuraava, Liviuksen muistiinkirjoittama, on yksi niistä. Se tapahtui
Fidenaen, peninkulman Roomasta koilliseen sijainneen kaupungin,
omistamisesta käydyissä taisteluissa vuonna 425 e.Kr. Kaupungin
edustalla raivoaa katkera taistelu. Roomalaisia johtaa diktaattori
Aemilius. Jo horjuu etruskien rintama, kun »äkkiä», sanoo Livius,
»Fidenaen portit aukenevat ja esiin vyöryy uusi sotajoukko,
jonkalaista ei koskaan ennen oltu nähty eikä kuultu. Lukematon lauma,
asestautuneena palavilla soihduilla, syöksyy, niinkuin se olisi ollut
riivattu, hurjasti juosten kohti vihollista, ja tavaton taistelutapa
lyö hetkiseksi roomalaiset kauhulla.» Muistuttaahan kaikki enemmän
tulipaloa kuin taistelua. Kauhuissaan roomalaisten vasen siipi väistyy
liekkejä. Diktaattori rientää sinne. »Mitä!» hän huutaa kovalla
äänellä, »annatteko tulen ja savun voittaa itsenne ja karkoittaa teidät
kuin mehiläisparven? Ettekö voi miekoilla sammuttaa tulia? Tai miksette
itse asestaudu tulella? Miksette tempaa soihtuja vihollisten käsistä
ja heitä niitä heitä itseään vastaan? Rohkeutta sotilaat! Muistakaa
roomalaisen nimeä, isienne ja omaa urhoollisuuttanne; kääntäkää palo
kohti viholliskaupunkia ja tuhotkaa se omilla liekeillään.»

»Diktaattorin käskystä koko sotajoukko lähtee liikkeelle, saa osan
soihtuja siepatuksi jo hyökätessään ja riistää osan väkivalloin
viholliselta. Molemmat armeijat ovat nyt aseistetut tulella.
Ratsuväenpäällikkö keksii myöskin puolestaan uuden ratsuväen
taistelutavan. Hän käskee väkensä ottaa pois suitset hevosilta.
kannustaa sitten suitsetonta hevosiaan ja syöksyy liekkien keskelle.
Toisetkin hevoset syöksyvät kannusten kiihoittamina hillittömässä
laukassa ratsastajineen kohti vihollista. Pöly ja savu sekaantuvat
toisiinsa, niin että päivänvalo himmenee sekä miesten että hevosten
silmissä. Minne ratsuväki tunkeutuu, kumoaa se kaiken kuten sortuva
rakennus.» Etruskit valtaa pakokauhu, ja Fidenae kukistuu.

Tätä muistuttava tapaus sattui erään loisen etruskilaissodan aikana
vuonna 353. Taistelun alussa etruskien papit hyökkäsivät kuin
raivottaret palavat tulisoihdut ja käärmeet käsissään. Roomalaiset
syöksyivät pakokauhun vallassa takaisin varustuksiinsa. Mutta komentava
konsuli ja hänen upseerinsa ivailivat heitä siitä, että he lasien
tavoin antoivat pelkän ilveilyn peloittaa itseään. Silloin he häpesivät
siinä määrin, että sokeassa raivossaan syöksyivät niiden päälle, joita
juuri olivat paenneet, ja löivät vihollisen pakosalle.

[179] Kerrotaan, että miesikää myöhemmin Deciuksen esimerkkiä seurasi
hänen poikansa taistelussa gallialaisia vastaan. (Historiallisesti tosi
onkin juuri tämän pojan kuolemaan vihkiytyminen Ausculumin taistelussa
v. 279, vaikka myöhemmät tarut kertoivat samaa sekä hänen isästään että
pojastaan. — Suoment. oikaisu.)

[180] Tällä yksinkertaisella vuoristolaiskansalla sanotaan olleen
tapana luvata jumalilleen hädän ja ahdistuksen aikoina »pyhä kevät»:
Kaikki kypsynyt nuoriso vietiin silloin yli rajan, jumalien tahdon
mukaan joko menehtymään tai saamaan itselleen uudet asuinsijat. Näitä
pesänsä jättäneitä nuorisojoukkoja johtivat Marsille pyhitetyt eläimet.
Kerrotaan, että samnilaiset johdatti uuteen kotimaahansa, Campaniaan,
sonni. Toista joukkoa johdatti susi, kolmatta tikka j.n.e.

[181] Hän eli toisen vuosisadan alussa j.Kr.

[182] Sodan onnellisesta päättymisestä kiitetään enin konsuli Papirius
Cursoria, joka on saanut »juoksijaa» merkitsevän lisänimensä nopeutensa
takia. Mies oli myöskin kuuluisa kovuudestaan ja voimastaan. Hän ei
puhunut paljoa, mutta oli jossakin määrin hirtehisen huumorin tajua
omaava, hirvittävä järjestyksen mies. Kun ratsumiehet pyysivät kerran
helpotusta ankarasta palveluksesta, hän vastasi: »Saatte kyllä: teidän
ei tarvitse tämän jälkeen taputella hevostanne selkään noustessanne
satulasta.» Toisen kerran oli eräässä roomalaisten liittolaisten
joukko-osastossa upseeri, joka oli merkillisen hidas hyökkäämään
ensimmäisille taistelulinjoille. Taistelun tauottua Papirius kutsutti
pelkurin luokseen ja samalla kertaa käski liktorin ottaa kirveensä
esille. Hyvän aikaa hän antoi syyllisen seisoa kuolonkalpeana ja
vavisten. Ja kun hänen mielestään mies oli saanut tarpeekseen, hän
rikkoi äänettömyyden sanoen liktorille samalla osoittaen erästä kantoa:
»Hakkaa pois tuo, se on kulkijan tiellä.» Sitten hän päästi upseerin
menemään rangaistuaan häntä sakolla — ja kuolemantuskalla.

Papirius Cursor nautti niin suuria kunnioitusta — Livius kertoo — että
»häntä kuvailtiin sotapäälliköksi, joka olisi ollut Aleksanteri suuren
veroinen, jos tämä olisi kääntänyt aseensa Eurooppaa kohti.»

[183] Epeiros oli tunnettu voimakkaasta, suurikokoisesta koirarodusta,
joka soveltui sekä paimen- että metsästyskoiriksi.

[184] Pyrrhoksen armeijan hevoset olivat sitävastoin ehtineet tottua
suuriin sotatovereihinsa.

[185] Että se olisi tosiaankin julkisesti lausuttu tässä tilaisuudessa,
on kuitenkin tuskin luultavaa, koska käsite _italialainen maa_ ei vielä
silloin merkinnyt samaa kuin käsite _roomalainen alue_.

[186] Saman voimakkaan, masentumattoman roomalaishengen vaikutuksen
teki sekin neuvottelija, jonka roomalaiset lähettivät Pyrrhoksen luo.
Hänen nimensä oli _Fabricius_. Hän oli aito roomalainen vanhaa juuria.
Hän oli kerran sensorina ollessaan poistanut senaatista erään konsulin
sentähden. että mies uskalsi komeilla hopeakalustolla, joka painoi
jonkin verran enemmän kuin sallitut kolme kilogrammaa.

Pyrrhos teki kaikkensa voittaakseen mahtavan Fabriciuksen puolelleen
ja tarjosi hänelle neuvottelujen aikana kunnioituksensa osoituksena
kallisarvoisia lahjoja. Mutta oli kuin olisi puhunut seinälle.
Silloin arveli kuningas, että hän kenties voisi järkyttää roomalaisen
mielenlujuutta pelästyttämällä häntä. Seuraavan neuvottelun ajaksi hän
antoi salaa viedä valtavan suuren elefantin sen teltan taakse, jossa
molemmat miehet istuivat neuvotellen. Pyrrhoksen mielestä sopivan
hetken tultua kuningas antoi sovitun merkin, esirippu vedettiin
syrjään, ja mahtavasti törähdyttäen elefantti ojensi kärsänsä
Fabriciuksen pään yli. Mutta roomalainen ei joutunut suunniltaan.
Hymyillen hän sanoi vain Pyrrhokselle: »Yhtä vähän vaikuttaa minuun
tänään eläin, kuin kultasi eilen.»

Jonkin ajan perästä Fabricius sai Pyrrhoksen henkilääkäriltä kirjeen,
jossa tämä teki häpeällisen tarjouksen myrkyttää kuninkaan, jos
roomalaiset antaisivat hänelle sopivan palkinnon siitä, että hän täten
vapauttaisi heidät vaarallisesta vihollisesta. Suora roomalainen jätti
kirjeen Pyrrhokselle itselleen. »Ennen», Pyrrhos sanoi, »voisi auringon
saada poikkeamaan radaltaan kuin roomalaisen rehellisyyden tieltä.»
Hänen sanotaan osoittaneen kiitollisuuttaan siten, että vapautti
lunnaitta kaikki roomalaiset sotavangit.

Perimätiedon mukaan Kineaan ja Fabriciuksen tapahtumat sattuivat
edellisenä vuonna, kohta Pyrrhoksen Herakleian luona saavuttaman voiton
jälkeen. Mutta paraiden antiikkisten lähteiden mukaan ne kuuluvat
vuoden 279 voiton jälkeiseen aikaan, jolloin Pyrrhos oli jo aikeissa
siirtyä Sisiliaan. Tämä onkin paljoa mahdollisempaa.

[187] Muutamien kertomusten mukaan pitäisi vanhimman Rooman ja
Karthagon välisen sopimuksen olla tehty jo 509 e.Kr. Beloch,
joka, kuten useimmat muutkin nykyaikaiset historioitsijat, pitää
epätodennäköisenä, että sopimukset näiden kahden kansan välillä
voisivat olla näin aikaiselta ajalta, pitää vuoden 390:n seutuja
totuudenmukaisimpina.

[188] Myöhemmin lienee karthagolainen lähetystö tullut Roomaan
toivottamaan onnea samnilaissodassa saadun voiton johdosta ja laskemaan
kultaisen seppeleen Capitoliumin luppiterin temppeliin.

[189] Mutta roomalaiset olivatkin jättäneet auttamatta karthagolaisia
Sisiliassa.

[190] Argoksessa syntyi pian taru, että Demeter, kaupungin oma
suojelijajumalatar oli surmannut kuulun sankarin.

[191] Luultavasti oli kysymyksessä kauppasopimus. Taikka se oli vain
kohteliaisuudenosoitus nousevalle auringolle. Egyptin kuninkaan
ystävyys oli roomalaisille hyvään tarpeeseen toisen puunilaissodan
kaikkein raskaimpana vuotena, kun oli elintarvepula seurauksena Italian
hävityksestä ja maanviljelykseen käytettävän työvoiman puutteesta.
Silloin roomalaiset lähettivät — vuonna 210 e.Kr. — lähetystön Egyptiin
hankkimaan viljaa siellä. Vahinko, ettemme tiedä, kuinka paljon he
suunnilleen saivat.

[192] Muutamat kansantaloustieteilijät väittävät kuitenkin — vaikkakin
kovin muodollisilla perusteilla, siltä tuntuu — etteivät liike-edut
jo tähän aikaan olisi näytelleet niin tärkeää osaa, että ne olisivat
kyenneet vaikuttamaan politiikkaan. Tiet poliittiseen vaikutusvaltaan
ovat kuitenkin monta kertaa sen laatuisia, että huomioitsija ei koskaan
voi olla varma, että hän keksii ne.

[193] Tuhansittain Baalin uhrilahjoja on kaivettu Karthagon alueelta.
Ihmis-, etenkin lapsiuhreilla oli kauan merkitsevä osa karthagolaisten
jumalanpalveluksessa.

[194] Tällöin herätti ennen muita huomiota Rooman konsuli _Rēgulus_,
joka on hankkinut itselleen kuuluisan nimen ei ainoastaan sotaisilla
uroteoillaan, vaan vielä enemmän sillä, mitä tarut kertovat hänen
isänmaallisesta uhrautuvaisuudestaan. Oltuaan useita vuosia sotavankina
Karthagossa, hänet kerrotaan lähetetyn Roomaan vaikuttamaan rauhanteon
hyväksi. Siinä tapauksessa, että hän ei onnistuisi, oli hänen täytynyt
luvata palaavansa takaisin vankeuteen. Täten karthagolaiset luulivat
saavansa hänestä luotettavan toivomustensa puolesta puhujan. Mutta
sen sijasta, että olisi neuvonut rauhaan, Regulus tarun mukaan oli
kehoittanut innokkaasti senaattia jatkamaan sotaa, koska Karthagon
voimat pian olisivat ehtyneet. Tämän jälkeen hän oli palannut
Karthagoon ja hänet oli siellä palkaksi menettelystään kidutettu mitä
julmimmin kuoliaaksi.

Luoteltava historioitsija Polybios ei kerro kuitenkaan tällaista
tapausta. Kaikki on varmasti sepitetty roomalais-hyveitten ja
roomalaisen sielunsuuruuden ihannoimiseksi vastakohtana puunilaisten
julmuudelle ja alhaisuudelle.

[195] Näitä olivat tähän aikaan omenat ja päärynät, öljy ja viini sekä
eräät vihannekset. Melkein kaikki ne etelänhedelmät, jotka nykyisin
ovat niin luonteenomaisia italialaiselle maaseudulle, olivat silloin
vielä siellä tuntemattomia. Persikka-, aprikoosi- ja mantelipuita
vietiin sinne vasta sitten, kun Rooma oli ulottanut valtansa yli koko
Välimeren; ja appelsiineja ja sitruunoita alettiin siellä viljellä
vasta nykyajalla. Ne tuotiin sinne Aasiasta, ja kaktus, agave ja peruna
Amerikasta.

[196] Tässä yhteydessä voi mainita, että Intiassa on aina meidän
aikoihimme asti käytetty norsuja teloitusten suorittajina.

[197] Hamilkarin numidialaiset ratsumiehet ahdistivat erään 40 000
miehen suuruisen kapinallisjoukon muutamaan vuorien väliseen laaksoon
ja sulkivat sen sinne täydellisesti. Pian raivosi kapinallisten kesken
niin hirveä nälänhätä, että heidän täytyi syödä ihmislihaa. Ensiksi he
teurastivat sotavangit ja sitten orjat. Kun he lopuksi epätoivoissaan
koettivat murtautua ulos, Hamilkar antoi elefanttiensa kaikilta
tahoilta valtoiminaan hyökätä onnettomien päälle ja tallata heidät
maahan. Ei ainoakaan pelastunut elävänä.

[198] Delbrückin mielestä nämä Polybioksen numerot ovat liioiteltuja
ja hän arvioi Hannibalin koko voiman liikkeelle lähdettäessä 60 000
mieheksi.

Elefantit olivat varmasti tarkoitetut enemmän tekemään valtavan
vaikutuksen keltteihin kuin roomalaisiin. Olivathan ne Pyrrhoksen
sotaretkellä näyttäytyneet olevansa kaksiteräinen miekka, joka oli
melkein yhtä vaarallinen omille joukoille kuin viholliselle.

Näihin aikoihin oli paljon elefantteja Pohjois-Afrikassa. Afrikkalainen
elefantti ei ole kuitenkaan niin oppivainen kuin intialainen, jota
Persian kuningas käytti sotatarkoituksiin ja hänen esimerkkiään
seuraten Aleksanterin diadokit sekä Pyrrhos. Luultavasti karthagolaiset
ovat tuottaneet Intiasta elefantinohjaajia, jotka opettivat heille
taidon kesyttää paksunahkoja.

[199] Vaikeinta oli saada yli elefantit, sillä ne pelkäsivät kovasti
vettä. Silloin keksittiin veistää kokoon suunnattoman suuria lauttoja
ja levittää niille paksulti maata, niin että ne näyttivät rannan
jatkolta. Kun eläimet oli saatu lautoille, ne irrotettiin rannasta
ja hinattiin yli. Osa elefantteja kauhistui kuitenkin niin, että
heittäytyi virtaan. Niiden ohjaajat hukkuivat kaikki, mutta eläimet
pääsivät yli vahingoittumattomina pitkien kärsiensä avulla, jotka ne
voivat ojentaa vedenpinnan yläpuolelle ja siten hengittää, vaikka
niiden täytyi kahlata suurin osa matkasta veden alla.

[200] Nykyjään ollaan taipuvaisia olettamaan, että hän ei valinnut
Pientä S:t Bernhard-solaa, kuten aikaisemmin on luultu, vaan
eteläisemmän ylimenopaikan Mont Cenis'n luona.

[201] Erään Alppien maaston perusteellisen tuntijan lausunnon mukaan
Länsialpeilla on ainoastaan yksi sola, josta voi katsella Lombardian
tasankoa, nimittäin se, joka kulkee lähinnä etelään Mont Cenis'stä.

[202] Viinietikkaa oli sotilailla tapana kuljettaa mukanaan
sekoittaakseen sitä veteen virkistyttämisnesteeksi.

[203] Tämä on Hannibalin oma ilmoitus, piirretty kuparitauluun, joka
koristi Krotonin lähellä olevaa kuuluisaa Heran temppeliä. Vuonna
205 e.Kr., kaksi vuotta aikaisemmin kuin Hannibal jätti Italian, hän
kirjoitutti siellä muistiin urotekonsa. Polybios kertoo itse lukeneensa
kirjoitukset. Delbrück muuttaa kuitenkin vertailevien tutkimusten
perusteella tappionumeroita huomattavasti ja olettaa, että Hannibal il
ja Espanjasta lähtiessään oli noin 60 000 miestä ja Italiaan tullessaan
noin 35 000 miestä.

Vielä ankarammin arvostelee Polybiosta italialainen De Sanetis,
joka arvelee, että kahakoimiset barbaarien kanssa, sairaudet ja
rasitukset koko Hannibalin marssin aikana eivät ole voineet maksaa
kuin 5 000— 10 000 miehen elämän. »On», hän sanoo etelämaalaisen
voimakkaalla kielellään, »säädytöntä syyttää Hannibalia sellaisesta
hulluudesta, kuin että hän olisi johdattanut turmioon kokonaisia kaksi
kolmasosaa parhaasta armeijasta, mitä Karthagolla oli koskaan ollut.»
Todenmukaista on — hän arvelee —, että hänellä Espanjasta lähtiessään
oli korkeintaan 30 000 — 35 000 miestä. Hannibal liesi nimittäin vallan
hyvin, kuinka muonitusvaikeudet barbaarisessa ja vihollismielisessä
maassa kasvavat kilpaa miesluvun kanssa. Suurella armeijalla ei ole
myöskään sellaisia liikkuvaisuutta, joka oli Hannibalin menestysten
välttämätön ehto.

[204] Ennenkuin veriviholliset kohusivat toisensa ensi kerran Italian
maalla, kumpikin ylipäällikkö piti innostuttavan puheen joukoilleen.
Sekä Polybios että Livius selostavat näitä puheita. Puheiden
ajatuksenjuoksun molemmat historioitsijat esittävät pääasiallisesti
samalla tavulla. Molemmilla Scipio muistuttaa kansaansa siitä,
että roomalaisilla oli taas vastassaan kansa, jonka he aina ennen
olivat voittaneet. Sekä Polybioksella että Liviuksella roomalainen
sotapäällikkö leimaa Hannibalin retken Rhônelta Alppien yli itse
asiassa paoksi, joka johtui pelästyksestä, kun hän sai kuulla, että
roomalaiset olivat lähellä. Mutta Livius kuvarikkaalla kielellään ja
levein siveltimiä panee Scipion kuvaamaan, kuinka kauhean uupuneita
karthagolaiset olivat marssittuaan yli vuorien. »He ovat haamujen
kaltaisia kummituksia», tämä sanoo, »tai paremmin sanoen ihmisten
varjoja, nälän ja kylmän näännyttämiä, kiviin ja kallioihin rujoiksi ja
rammoiksi kolhiintuneita. Heidän jäsenensä ovat paleltuneita, lihakset
jäykät lumesta, kylmän käyristämät, aseet rikkonaisia ja särkyneitä,
hevoset ontuvia ja voimattomia. Sellaista ratsu-, sellaista jalkaväkeä
vastaan on teidän taisteltava. Te ette joudu tekemisiin vihollisen,
vaan sen viimeisten jäännösten kanssa. Ja minä pelkään ainoastaan sitä,
että sittenkuin olette taistelleet Hannibalin kanssa, tullaan sanomaan,
että _Alpit_ ovat hänet voittaneet.»

[205] Nykyinen Piacenza.

[206] Livius on merkinnyt muistiin suuren joukon sellaisia enteitä.
Huhu tiesi kertoa, että vihannestorilla Roomassa puolenvuoden vanha
lapsi oli huutanut »triumfi», että härkätorilla härkä oli itsestään
noussut erään talon kolmanteen kerrokseen ja heittäytynyt sieltä
alas, että taivaalla oli nähty palava laiva ja että salama oli
iskenyt Toivon temppeliin. Lanuvinmin kaupungissa oli pyhä keihäs
itsestään liikkunut ja korppi lentänyt Junon temppeliin ja istuutunut
jumalattaren vuoteelle. Amiternumin tienoilla oli monin paikoin nähty
ihmisen muotoisia haamuja valkeissa vaatteissa. Picenumissa oli satanut
kiviä ja Caeressä oraakkelilauseiset pyhät sauvat kutistuneet kokoon.
Galliassa oli susi temmannut vartiosotilaan miekan huotrasta ja juossut
se suussaan matkoihinsa.

[207] De Sanctis suhtautuu epäilevästi kertomukseen karthagolaisien
vaivoista Apenniinien yli kuljettaessa, samoinkuin hän ei usko
niihin tappionumeroihin, joita kerrotaan Hannibalin retkellä Pon
tasangolle, vaan leimaa tavanomaiset kertomukset niistä »määrättömästi
liioitelluiksi». Hannibalin tappiot Etrurian läpimarssin aikana
rajoittuivat pääasiallisesti hevosiin ja kuormastoon, hän arvelee.
Ainoastaan hyvin vähän miehiä menehtyi. Mitään _positiivisia
todistuksia_ ei hänellä kuitenkaan ole käsityskantansa tueksi
esitettävänä enemmän toisessa kuin toisessakaan tapauksessa.

[208] De Sanctis arvioi maanmiehensä Cantalupiksen laskujen perusteella
roomalaisten voiman korkeintaan 45 000—50 000 mieheksi. Hannibalin
armeijan hän arvioi 35 000—40 000 mieheksi. Hän pitää mahdottomana,
että se olisi ollut voimakkaampi, koska se vuotta aikaisemmin ei ollut
sen suurempi, kuin että päävoima voi yhtenä yönä kulkea Campanian
vuorisolan kautta, jonne roomalaiset olivat asettuneet väijyksiin.
12 tunnissa ehtii tuskin enemmän kuin 25 000 miestä tavallisessa
marssitahdissa sivuuttaa tämän paikan. Sen lisäksi on otettava huomioon
niiden luku, jotka lähetettiin ajamaan 20 000 härkää vuorta ylös.

Delbrück hyväksyy sitävastoin pääasiallisesti Polybioksen ilmoitukset
voimasuhteista.

[209] Rahvas löysi helppotajuisen selitysperusteen siihen, niiksi ei
enää taisteltu suuria taisteluita. Se riippui nähkääs siitä, että
Hannibalin joukot olivat veltostuneet oleillessaan talvileirissä
ylellisessä ja nautinnonhaluisessa Capuassa. »Siellä», Livius kertoo,
»turmeltuivat ylellisyydessä ja irstailussa nuo soturit, joita mitkään
kärsimykset eivät olleet kyenneet voittamaan; ja turmelus tuli heidän
keskuudessaan vielä sitäkin suuremmaksi, kun he olivat täydellisesti
tottumattomia nautinnoihin ja olivat senvuoksi nautinnoissaan
kohtuuttomia. Uni ja viini ja kemut, haureellisuus ja kylvyt ja
toimettomuus, jotka päivä päivältä tulivat yhä miellyttävämmäksi
tavaksi, lamauttivat heidät sekä henkisesti että ruumiillisesti siinä
määrin, että heitä tästäpuolin suojeli enemmän vanha voitonmaineensa
kuin todelliset voimansa.»

Se armeija, joka mukanaan Hannibal läksi Capuasta, oli kokonaan toinen
kuin se, jonka kanssa hän sinne tuli — Livius jatkaa. Muinainen
sotakuri oli ainaiseksi turmeltunut. »Monet sotilaat läksivät sieltä
käsikoukussa porttojen kanssa. Ja niin pian kuin he rupesivat elämään
teltoissa ja soturielämän rasitukset taas alkoivat, heidän ruumiin- ja
sielunvoimansa pettivät, aivan kuin he olisivat olleet alottelijoita.
Suuri joukko sotureita karkasi, ja Capuasta tuli karkurien yleinen
piilopaikka.»

Sanottiin pian, että Capua oli tullut Hannibalille yhtä kohtalokkaaksi
kuin Cannæ roomalaisille. Roomalaisten ylipäällikkö Marcellus ei lyönyt
laimin rohkaista sotilaitaan kertomalla, »kuinka karthagolaiset olivat
menneet rappiolle Capuan ylellisyydestä, kuinka koko talven kestänyt
juopottelu, kurittomuus ja kaikenlaiset irstailut olivat heidät
turmelleet. Poissa on», hän sanoi, »se voima ja elämänhalu, se ruumiin-
ja sielunvoima, joka johti heidät Pyreneitten ja Alppien tunturien yli.
Ainoastaan näiden miesten jäännökset taistelevat nyt teitä vastaan.
He kykenevät tuskin kantamaan aseitaan ja jaksavat tuskin itse pysyä
pystyssä.»

Tämä kaikki on vain naiivia puhetta. Hannibalin joukot eivät aivan
yksinkertaisesti olleet koskaan sijoiteltuina Capuaan, sillä sellaista
majoitusta olivat kaupungin asukkaat vastustaneet silloin, kun he
tekivät liiton Hannibalin kanssa. Kuinka voitaisiinkaan muutoin
selittää se seikka, että roomalaiset antoivat Hannibalin oleksia vielä
kokonaista kaksitoista vuotta Italiassa, jos hänen joukkonsa olisivat
olleet niin heikontuneita, rappiolle joutuneita ja hillittömiä kuin
perimätieto väittää?

Tällaisista kysymyksistä historiallinen legenda ei pidä tarpeellisena
välittää.

Roomalainen patriotismi loistaa läpi koko tämän kertomuksen.
Roomalaiset voivat olla iloissaan siitä, että Nemesis oli kuitenkin
huolehtinut siitä, että juuri Capuan menetys, tuo Roomaa kohdannut kova
isku, oli itse asiassa muodostunut puunilaisten turmioksi.

[210] Rajattomasti liioiteltuja ovat kertomukset lukuisista
roomalaisten voitoista, joilla Livius ylitsevuotavassa patriotismissaan
kaunistelee Rooman historiaa vuodesta 215 vuoteen 203. Eräs tutkija,
joka on huvikseen laskenut yhteen kaikki ne tappiot, jotka Hannibalin
näiden kertomusten mukaan olisi pitänyt kärsiä, päätyy sievoiseen 120
000 miehen lopputulokseen! Marcelluksen suuri voitto Nolan luona,
joka on kauan kummitellut historiassa, rajoittuu tarkemmin tutkien
vähäpätöiseksi kahakaksi. Samalla tavoin liioiteltua on kauttaaltaan
kaikki muukin. [211] Livius kertoo, että heidät otettiin kiinni ja
teljettiin kaikki tyynni kaupungin kylpylöihin, jonka jälkeen heidät
tukahdutettiin kuumaan höyryyn.

[212] Marcellus oli kaatunut vuonna 208.

[213] Kuten Trebian tappion perästä satoi nytkin kiviä; salama
iski temppeleihin, muureihin ja kaupunginportteihin, ja erään
kaupunginportin alitse juoksi kokonainen virta verta. Susi elämöi
Capuassa. Mutta kamalinta kaikesta oli epäsikiö, joka juuri tuohon
aikaan syntyi Roomassa. Torjuakseen kaikkea sitä kauhistavaa, mitä tämä
lapsi ennusti, merkkienselittäjät julistivat, ettei pitäisi sallia sen
koskettaa Rooman maaperää, vaan se oli upotettava elävänä mereen. Niin
tapahtuikin.

[214] Legionan alajaosto.

[215] Livius kertoo, että Hannibal surmautti myös kaikki ne
italialaiset sotilaat, jotka kieltäytyivät seuraamasta häntä yli
meren. Niinkuin monet muutkin saman kertojan jutut, tämäkin ilmeisesti
on tekaistu todistamaan sitä julmuutta ja »puuniloistakin suurempaa
petollisuutta», josta hän kerta kaikkiaan on syyttänyt Rooman
vaarallisinta vihollista. Livius ei arastele edes sommittelemasta
kertomusta, miten Hannibal oli häväissyt Junon pyhättöä. Kun onnettomat
pakenivat läheiseen temppeliin — kuinka nämä tuhannet ihmiset olisivat
sinne mahtuneet? — Hannibal arkailematta »mitä kauheimmalla tavalla
murhautti heidät» itse pyhätössä.

[216] Onko Rooman Idän-politiikan perustana itsetietoinen imperialismi,
vai yksistäänkö olosuhteitten mahti ajaa roomalaisia melkein
vastahakoisesti askel askeleelta eteenpäin tällä uudella tiellä, siitä
historioitsijain mielipiteet ovat jyrkästi vastakkain ja ovat olleet
aina siitä asti, jolloin Mommsen esiintyi jälkimmäisen mielipiteen
kannattajana. Meidän aikanamme ovat edellisen ajatussuunnan kannattajia
m.m. Colin, Kromayer ja De Sanctis. Kromayer panee erikoista painoa
kansanpsykologiseen puoleen: roomalaiset ikävöivät Idän ihanuuksia,
korkeampi kulttuuri houkuttelee aina alkeellisemmalla asteella olevia
kansoja. Collin ja De Sanctis tuovat enemmän esiin taloudellisia
näkökohtia. Edellinen näkee Rooman Idän-politiikassa eritoten Rooman
suurrahamaailman kasvavan vaikutuksen tuloksen. Kapitalisteille
ja suurelle osalle kansaa, jolla oli harrastusta näiden yrityksiä
kohtaan, oli hankittava uusia alueita saalistettavaksi. De Sanctis on
sitä mieltä, että roomalaisilla jo kauan oli ollut suuria kaupallista
kiinnostusta Aigeian merta ja eritoten Vähän-Aasian rannikkokaupunkeja
kohtaan.

Niin etevä kansantaloudellinen historioitsija kuin Tenney Frank
sitävastoin arvelee, että tuona aikana ei vielä Roomassa ollut
kapitalisti- ja suurkauppaharrastuksia, jotka olisivat olleet kyllin
voimakkaita vaikuttamaan roomalaisten politiikkaan. Hän ei myöskään
pidä Karthagon ja Korinyhoksen hävitystä taloudellisesta kilpailusta
aiheutuneen taistelun tuloksena. Vasta Gracchusten ajalla — siis
130-luvulla e.Kr. — oli liike-elämä Roomassa saanut sellaisen
merkityksen, että se vaikuttaa politiikkaan, Frank arvelee.

Roomalaisen imperialismin — jos jo nyt käytetään tätä sanaa —
oleellinen sotilaallisuus on yhtä varmaa kuin karthagolaisen
imperialismin kaupallisuus. Mutta tämähän ei estä sitä, että
taloudelliset harrastukset jo aikaisemmin, kuin mitä Frank on
taipuvainen myöntämään, ovat voineet _osaltaan vaikuttaa_ tähän
imperialismiin. Ne sotateot ja se Idän maitten runsas saalis, joka
alkoi virrata Roomaan Hannibalinsodan lopun jälkeisinä aikoina,
tekivät kaupungista ehdottomasti kapitalistikeskuksen. Mutta suuret
pääomat eivät pysähtyneet yksin Roomaan, vaan niitä käytettiin myöskin
panemaan liikkeelle suuria yrityksiä maailman eri osissa. Rooman
taloudellinenkin politiikka tulee yhä enemmän koko maailman piiriinsä
sulkevaksi. Maailman hyväksensä käyttäminen ei ole roomalaisille enää
ajan oloon vain aseellinen yritys, vaan samalla suuri liikeyritys.

[217] Näytteenä mielipiteiden vaihtelevaisuudesta, kun on kysymys
Rooman Idän-politiikan arvostelusta, mainittakoon etevän, innostuvaisen
ranskalaisen historioitsijan Holleaux'n päättelyistä. Hän sanoo
Rooman sotaisia yrityksiä Makedoniassa puolustustoimenpiteiksi,
joiden tarkoituksena oli torjua pelättävissä oleva Philippoksen ja
Antiokhoksen yhdessä toimeenpanema kaappaus. Hellyttävällä, välistä
asianajajamaisella kaunopuheisuudella Holleaux kuvailee roomalaisten
pelkoa, että molemmat kuninkaat olivat tehneet suunnitelman luoda
Kreikasta toimintakeskus niin meri- kuin maasodallekin Italiaa vastaan,
aivan kuin Hannibal oli tehnyt Espanjassa. »Nyt, kuten ainakin», tämä
historioitsija sanoo, »huoli tasavallan turvallisuudesta teki senaatin
sotaisaksi.» Korkea neuvosto oli vain halunnut torjua sen vaaran, jonka
se luuli Roomaa uhkaavan — olkoonkin, että tämä vaara oli kuviteltua.
»Rooman politiikka tänä aikana», hän jatkaa, »ei ollut koskaan muuta
kuin vastaus — tällä kertaa tosin etukäteen annettu vastaus — ulkoapäin
tuleviin uhkauksiin, todellisiin tai luuloteltuihin.»

Ihmetellä vain täytyy, tokko näin ollen yleensä _on_ olemassa
hyökkäyssotia — hyökkäävän puolen ja sen taitavain puolustuspuhujain
näkökulmasta.

Olettamansa roomalaisten melkein silmittömän kauhun Antiokhoksen
ja Philippoksen suunnitelmia kohtaan Holleaux johtaa kertomuksesta
heidän välisestään liitosta, jolla roomalaiset oli pelästytetty
toisen puunilaissodan loppuaikoina. Kun korkea neuvosto sai kuulla,
että Philippos oli tehnyt liiton Antiokhoksen kanssa, silloin Rooman
isät hengessään näkivät, miten kokonaisen maailmanosan apuneuvot oli
asetettu Makedonian käytettäviksi, ja historiallisesti sivistyneet
loihtivat esiin Kserkseen päivien muistot. Tai ainakin pidettiin
Philipposta uutena Pyrrhoksena, joka vaani tilaisuutta hyökätäkseen
Italiaan. Parempi yllättää kuin joulua yllätetyksi, senaatti ajatteli.
Jos Philippoksen ja Antiokhoksen välistä sopimusta ei olisi ollut
tai, oikeammin sanottuna, jos roomalaiset eivät olisi saaneet selkoa
sen olemassaolosta, ei ole, niin Holleaux tuumii, syytä luulla, että
he kreikkalaisten vuoksi olisivat rikkoneet sen rauhan, jonka he
olivat tehneet Philippoksen kanssa vuonna 205. He eivät koskaan olisi
huolineet kuulla puhuttavan hellenistisestä politiikasta eivätkä
koskaan olisi välittäneet »Aasian asioista», Adrian meri olisi yhä
ollut rajana kahden maailman välillä. »Toisessa diadokein jälkeläiset
olisivat jatkaneet keskinäisiä loputtomia sotiansa, sillä aikaa kuin
Rooma, erillään heidän riidoistaan, häiritsemättä olisi hallinnut
Länsimaita.»

Ajatuskulku on kiintoisa, mutta eiköhän siinä liikuta kovin
uskallettujen päätelmien varassa? Eikö siinä kokonaisen maailman
kohtaloita panna riippumaan liian tilapäisistä sattumista?
Roomalaisetko, tämä kaikkea muuta kuin hermostunut kansa, olisi todella
saatu ryhtymään sotiin niin kaukaisilla sotanäyttämöillä kuin Balkanin
niemimaalla ja Vähässä-Aasiassa pelkästä tilapäisestä kiihtymyksestä
tai, kuten Holleaux itse sanoo, »tilanteen väärästä arvioinnista»?
Jos niin oli, niin kyllä heihin sodan ajatus oli niin juurtunut,
että mikä »sattuma» hyvänsä olisi voinut aiheuttaa heidän aseellisen
sekaantumisensa Idän asioihin.

[218] Taru kertoo, että Stadionin yli lentävät linnut putosivat maahan
suosion pauhinan huumaamina.

[219] Sitäpaitsi hän sai kärsiä sen häväistyksen, että sai kulkea
voittajansa triumfisaatossa. Hän oli rukoillut voittajaansa hänet siitä
päästämään; mutta vaikka Æmilius oli harvinaisen lempeä ja jalomielinen
mies, hän ei antanut onnettomalle muuta vastausta kuin lausumalla
peitetyn nuhtelevasti: »Sinusta itsestäsihän riippuu vapautuksesi.»

Mutta vangilla ei ollut rohkeutta päättää itse päivänsä.
Nöyryytyksellä, joka oli kuolemaakin pahempi, hän osti itselleen parin
vuoden elämän vankeudessa ja kurjuudessa. Voittajansa triumfisaatossa
hän hoiperteli eteenpäin surusta voimattomana kolmen lapsensa perässä,
joiden näkeminen herätti yleisiä osanottoa katselijoissa. Onneksi
lapset olivat vielä liian pieniä täysin tajutakseen onnettomuuden
suuruutta.

Tässä triumfissa oli senvuoksi jotakin erityisen järkyttävää. Mutta
toisellakin tavalla sekaantui voitonriemuun voimakas tunne onnen
vaihtelevaisuudesta. Æmiliuksella oli neljä poikaa. Molemmat vanhimmat
olivat ottopoikina siirtyneet toisiin sukuihin. Sattui nyt niin,
että nuorin pojista kuoli viisi päivää ennen triumfia ja lähinnä
nuorin kamppaili juuri juhlien aikana kuoleman kanssa ja oli kolme
päivää myöhemmin vainaja. Mutta isä kantoi syvän surunsa miehekkään
voimakkaana. Kun hän pian sen jälkeen kansankokouksessa teki selkoa
sotaretkestään, hän lausui, että menestyksensä huipulla hän oli
vavissut tuskasta, että onni kääntyisi onnettomuudeksi. Mutta silloin
hän oli toivonut — niin hän sanoi —, että hänen oma kotinsa saisi kokea
onnen vaihtelun kernaammin kuin Rooman kansa. »Ja nyt», hän jatkoi,
»minä toivon, että minua kohdannut suuri menetys on torjuva kaiken
onnettomuuden valtiolta. Onnettomuudet riittänevät jo, sittenkuin
triumfini, aivan kuin kohtalon ivasta, sattui poikieni hautajaisten
väliin! Minua ja Perseusta on pideltävä erikoisen räikeinä näytteinä
ihmiskohtalon vaihteluista. Mutta huomatkaa kuitenkin, että hän, joka
itse on vanki, on saanut säilyttää lapsensa vahingoittumattomina, kun
sitävastoin minä, triumfin viettäjä, nousen toisen poikani ruumiin
äärestä triumfivaunuihin ja laskeudun Capitoliumilta toisen luo
nähdäkseni hänen viimeisen henkäyksensä! Kaikista jälkeläisistäni
ei nyt ole jäljellä ainoatakaan, joka kantaisi Æmilius Paulus
nimeä; Pauluksen talossa on nyt vain enää vanha mies. Mutta tässä
kotini kärsimässä menetyksessä on teidän onnenne ja valtion voima
lohdutuksenani.»

[220] Hei voitto!

[221] Kuvaavaa on, että hän myi aina orjansa, kun ne alkoivat käydä
vanhoiksi. Kykenemätöntä väkeä hän ei halunnut elättää.

Plutarkhos väittää myös, että hän »aina järjesti asiat niin, että
orjien kesken oli riitaa ja eripuraisuutta, sillä heidän sopuansa hän
piti epäilyttävän vaarallisena».

[222] Noin 300 mk.

[223] Ensimmäisenä iltana hän laski erääseen Afrikan rannikolla olevaan
pieneen saareen. Nyt oli vain estettävä, ettei siellä lähetetty
venhettä viemään hänen vihollisilleen Karthagoon sanomaa, missä hän
oli, sillä silloin hänet varmasti olisi oteltu kiinni ja jätetty
roomalaisille. Senvuoksi hän kertoi kaikille sataman laivureille,
että Karthagon neuvosto oli lähettänyt hänet Tyrokseen, ja pyysi
heidät juhla-aterialle. Siitä he eivät kieltäytyneetkään ja lainasivat
kernaasti hänelle purjeitaan, joista pystytettiin rannalle teltta,
missä vieraspidot pidettäisiin. Sitten hän juotatti koko seurueen
avuttomaksi ja poistui itse kaikessa hiljaisuudessa. Meriurhot
heräsivät vasta puolissa päivin ja huomasivat, että isäntä itse
oli hävinnyt. Sitten viipyi vielä hyvän aikaa, ennenkuin he saivat
laivainsa köysistöt kuntoon. Siten Hannibal sai sen etumatkan, jota hän
tarvitsi.

[224] _Kamarilla_ (esp. _camarilla_), oik. pieni kamari, hovipuolue,
joka vastuunalaisien henkilöiden selän takana koettaa vaikuttaa
hallitsijaan. [Suomentajan huomautus.]

[225] Polybios kuvailee häntä todelliseksi raukaksi: »Hirveän ruma hän
oli, eivätkä hänen hengenlahjansa olleet sen paremmat. Hän oli vain
puolimies, kelvoton ja pelkuri sodassa, langennut mitä tärkeimpiin
irstailuihin. Ylipäänsä hänellä ei ollut hämärintä aavistustakaan
siveellisestä arvokkuudesta, vaan hän eli yötä päivää Sardanapaloksen
elämää barbaarisissa irstailuissa.» Käydessään Roomassa v. 167 e.Kr.
liehakoiva itämaalainen sananmukaisesti ryömi senaatin edessä, suuteli
korkean neuvoston istuntosalin kynnystä ja nimitti itseänsä »Rooman
kansan vapautetuksi orjaksi», mikä kielenkäyttö etsimättä johtaa
mieleen lyydialaisten vasalliruhtinasten tavan aikoinaan ilmaista
alamaisuutta faaraolle.

Alamaiset vihasivat ja halveksivat Prusiasta. Sitävastoin hänen
pojastaan Nikomedeesta kansa piti, jonka vuoksi kuningas uhkasi hänen
henkeänsä. Mutta Nikomedes ehti ennen kunnotonta isäänsä ja isketti
hänet kuoliaaksi.

[226] _Dogmi_ (kreik. _dogma_), oppilause, jota ei voida todistaa,
uskonkappale. — Suoment. huomautus.

[227] Myöhemmin on esitelty otaksuma, että Karthagon hävitys riippui
juuri roomalaisten pelosta, että Masinissa tekisi sen pääkaupungikseen
ja että Numidian valtakunta paisuisi siten liian mahtavaksi. Masinissa
oli ollut roomalaisille hyvä karthagolaisten jarru, mutta hänenkin
valtansa oli pidettävä aisoissa.

On paljon todistuksia siitä, että roomalaiset eivät koskaan päästäneet
apuriensa ohjia höllemmälle, kuin mikä oli heidän etujensa mukaista.
Sekä Altalos että Masinissa saivat sen kokea. Mutta että he olisivat
_hävittäneet Karthagon_ pitääkseen Masinissaa aisoissa, se tuntuu
kuitenkin omituiselta. Eräs puolue Karthagossa kai tosin näki
pelastuksen Numidiaan liittymisessä. Mutta rotuvastakohta ja vanha
vihollisuus teki toki mahdottomaksi sellaisen itsestäänluopumisen.
Roomalaisille oli yksinkertaisinta pitää Masinissaa aisoissa juuri
antamalla Karthagon säilyä Numidian vastapainona. On ilmeisesti
probleeman tarpeetonta vaikeuttamista, väittää, että »Karthagon oli
kukistuttava ei itsensä, vaan naapurinsa vuoksi» ja että »Rooma uhrasi
kokonaisen kansan riistääkseen kolmannelta mieheltä tämän saaliin
varsinaisen arvon.» Tämä päättely edellyttää myös, että roomalaiset
olivat vakuutettuja siitä, että Karthago ei kykenisi pitämään puoliansa
Masinissaa vastaan. Mutta mitä syytä heillä oli sellaiseen luuloon, kun
he itse pelkäsivät Karthagon kasvavaa vaurautta.

Tällaisen olettaman syntyyn on sisimpänä syynä se, että muutamat
historioitsijat kaikin voimin ovat yrittäneet keksiä, Karthagon
hävitykseen toisen selityksen kuin roomalaisten liikemiesten kateuden.
Mutta miksi ei silloin tyytyä yksinkertaisempaan ja luonnollisempaan
selitykseen: Rooman kansan tuntemaan pelkoon verivihollistaan
kohtaan, joka niin uskomattoman nopeasti oli tointunut? Aivan varmaan
roomalaiset pelkäsivät verrattomasti enemmän Karthagon kuin Masinissan
paisuvaa valtaa.

[228] Vain kymmenen heistä oli elossa isän kuollessa.

[229] Mahtoikohan hän aavistaa, että hänen isiensä maan rikkain
kaupunki, ihana Korinthos, vain pari kuukautta myöhemmin oli sortuva
soraksi ja tuhaksi?

[230] Nämä seudut liitettiin Rooman valtakuntaan vasta keisari
Augustuksen aikana.



