Carö Grimbergin 'Kansojen historia 1' on Projekti Lönnrotin julkaisu
n:o 3675. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,
joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen
suhteen.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.




KANSOJEN HISTORIA 1

Kansojen elämä ja sivistys

Vanha aika I

Egyptiläiset, assyrialaiset,
babylonialaiset, israelilaiset
ja foinikialaiset


Kirj.

CARL GRIMBERG



Alkuteoksen ensimmäisestä painoksesta suomentanut

Weikko Pakarinen





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1928.




SISÄLLYS:

Esipuhe.
Sivistyksen sarastus.
   Alkuihmisestä kulttuuri-ihmiseksi.
Egyptiläiset.
   Niilinmaa.
   Vainajien maa.
   Niilinmaan historialliset aikakaudet.
   Historian sarastusaika ja vanha valtakunta (noin 3400—2500 e.Kr.).
   Keskimmäinen valtakunta (noin 2100—1800 e.Kr.).
   Uusi valtakunta (noin 1600—1100 e.Kr.).
   Uudistusaika (663—525 e.Kr.).
   Kuinka Egyptin muinaisuus heräsi eloon.
   Miten korvaamattomia muinaisajan muistoarvoja on tuhoutunut,
     ja miten sen aarteita on tuotu ilmi.
   Laki ja oikeus.
   Muinaisten egyptiläisten eläintenpalvelus.
   Vanhain egyptiläisten kirjallisuus ja elämänkatsomus.
   Egyptiläisten tieteellinen kyky.
   Vanhan Egyptin elinkeinoelämä.
   Maailmanhistorian ensimmäinen lakko.
   Egyptin esihistoriallinen aika.
Assyrialaiset ja babylonialaiset.
   Kaksoisvirtain lahja.
   Vanhin Babylonian valtakunta.
   Assyrian valtakunta.
   Uus-Babylonian valtakunta.
   Kuinka olemme saaneet tietoja Assyrian ja Babylonian muinaisuudesta.
   Kaksoisvirtainmaan elinkeinoelämä.
   Babylonian yhteiskunnalliset olot.
   Uskonnollista kansaa.
   Moraali ja elämänviisaus.
   Vainajat.
   Babylonialaisia tarinoita maailman luomisesta, vedenpaisumuksesta
      ja paratiisista.
   Tähtitieteen syntymäseutu.
   Lääkintätaito Babyloniassa.
Israelilaiset ja foinikialaiset.
   Syyrian kansat.
   Israelilaiset.
   Foinikialaiset.
   Aakkosten synty.




ESIPUHE.


Täten tulee julkisuuteen ensimmäinen nidos teosta, jonka suunnitelma
on vuodelta 1918 ja joka siitä lähtien »Svenska folkets underbara
öden» teokseni ohella on vienyt pääosan työajastani. Ajatus kirjoittaa
kerran maailmanhistoria heräsi minussa jo opintoaikanani, joskin
kului kauan, ennenkuin suunnitelmat saivat kiinteämmän muodon.
Professori Ludvig Stavenowin harvinainen kyky antaa luennoiden
yhteydessä ja alkulähteitten tutkimiseen opastaessaan uusia
näkökohtia maailmanhistoriallisista tapahtumista ja ennen kaikkea
_historiallisesta yhteydestä_, herätti minussa ajatuksen, jos aika
ja voimat riittäisivät tarpeeksi laajoihin valmisteluihin, koettaa
tulevaisuudessa suuremmallekin yleisölle avata uusia näköaloja
ihmiskunnan edistyksestä.

Mutta ennen muuta minä halusin silloin _omin silmin nähdä_, mitä
kuvaisin; ja heti kun tilaisuuksia tarjoutui, minä käytin niitä
vanhojen kulttuurimaiden omalla maaperällä suoritettuihin opiskeluihin,
tutkien niin hyvin muistomerkkejä ja muita muinaisesineitä kuin myöskin
nykyajan kansojen kulttuuria ja kunkin erikoislaatua. Melkoista
suuremman osan ajastani kuin aikaisemmin olen viimeisten seitsemän
vuoden aikana voinut omistaa näihin ulkomailla suoritettuihin
historiallisiin ja eritoten kulttuurihistoriallisiin tutkimuksiin.
Ilman tällaisia asianomaisissa paikoissa tehtyjä havaintoja minun
kuvaukseni kansojen historiasta ei voisi tulla siksi, joksi minä
tahdoin sen muodostuvan. Tätä teostani ei toisin sanoen koskaan olisi
syntynyt. Että niin on käynyt tai ainakin alkanut käydä, riippuu
yksinomaan siitä, että kahdeksan vuotta sitten P.A. Norstedt & Söner
Ab:n ja minun välilläni tehdystä sopimuksesta tuli sellainen, että minä
voin turvallisesti toteuttaa suunnittelemani opintomatkat.

Suuressa kiitollisuudenvelassa olen myöskin niille hyvin arvoisille
asiantuntijoille, jotka ovat käyttäneet aikaansa ja voimiansa
esitykseni tarkastamiseen, nimittäin ensimmäisen kappaleen
tarkastajille, professoreille Wilhelm Lechelle ja Martin Ramströmille,
egyptiläisiä kuvailevalta osalta fil.toht. Pehr Lugnille ja seemiläisiä
kansoja esittävältä osalta professori K.V. Zetterstéenille. He ovat
kaikki antaneet minulle monta arvokasta neuvoa ja opastusta.

Muutoin niin tästä kuin »Öden»-teoksestani kiitollisuuteni kohdistuu
vaimooni, jonka molemmissa näissä töissäni antamatta avutta olisi
vielä viipynyt ainakin pari vuotta, ennenkuin tämä kirja olisi voitu
julkaista. Lämmin kiitokseni myöskin käyttämieni koti- ja ulkomaisten
kirjastojen virka- ja palvelusmiehille suuresta kiinnostuksesta
työtäni kohtaan ja kaikesta heidän puoleltansa osakseni tulleesta
avuliaisuudesta.

Danderyd, syyskuussa 1926.

Carl Grimberg.






SIVISTYKSEN SARASTUS




1

ALKUIHMISESTÄ KULTTUURI-IHMISEKSI.


Vuonna 1856 tekivät muutamat työmiehet, jotka työskentelivät eräässä
luolassa Neanderthalissa lähellä Düsseldorfia, erinomaisen kiintoisan
löydön, jonka ansiosta tiede pääsi esihistoriallisen ihmisrodun
jäljille. Luolassa oli, soraan ja saveen peittyneenä, muutamia
luurangon osia, jotka lähemmin tarkastettaessa osoittautuivat jätteiksi
ihmisolennosta, joka oli ollut paljon alempana sellaisiakin rotuja kuin
Australian kannibaaleja ja tulimaalaisia. Itse aivokoppa oli nimittäin
melkoista matalampi kuin meidän aikamme alimmalla tasolla olevilla
ihmisillä. Otsa oli matala ja taaksepäin kalteva; se muistutti pikemmin
apinan kuin nykyajan ihmisen otsaa. Myöskin paksut, silmiä kattavat,
ulkonevat luuharjat, jotka olivat näiden elinten hyvänä suojana
luolaihmisten taisteluissa villipetojen tai kaltaistensa kanssa, olivat
omiaan osaltansa tekemään hänet »eläimen» näköiseksi.

Yhä enemmän alkoi päästä vallalle käsitys, että nyt oli löytynyt
vanhimman maailmassa eläneen ihmisen luurangon osia, ihmisen, joka
edusti nykyisin sukupuuttoon kuollutta rotua. Tämä rotu on löytöpaikan
mukaan saanut nimen Neanderthalin rotu. Todennäköisesti tämä ihminen
on elänyt ennen jääkautta ja sen kestäessä, samaan aikaan kuin
sellaiset sukupuuttoon kuolleet eläimet kuin villakarvainen sarvikuono,
luolakarhu ja luolahyeena. Myöhemmin löytyi nimittäin aivan läheltä
Neanderthalin luolaa näiden eläinten luurangon osia. Samalla ajalla
elivät luolaleijona[1], alkuhärkä[2], villihevonen[3], mammutti, joka
oli kokonaista metriä korkeampi intialaista elefanttia ja jolla oli
suunnattoman suuret torahampaat[4].

Kaikki mainitut esihistoriallisen ajan petoeläimet olivat suurempia ja
voimakkaampia kuin niiden nykyisin elävät sukulaiset. Luolaihmisen oli
siis olemassaolonsa puolesta käytävä joka suhteessa kovempaa taistelua
kuin myöhemmän ajan ihmisten.

Neanderthalin löydön arvosta oltiin kauan hyvin eri mieltä,
varsinkin kun löytö oli hyvin vaillinainen. Monen todellakin
etevän luonnontutkijan mielestä löytyneen pääkallon osat olivat
yksinkertaisesti jonkun myöhempänä aikana kuolleen idiootin taikka
nykyajan ihmisen, joka lapsuudessaan oli potenut riisitautia ja sitten
saanut päähänsä pahoja vammoja ja lopuksi vanhuuden päivinään joutunut
luuvalon runtelemaksi. Toiset pitivät pääkallon ent. omistajaa vanhana
kelttiläisenä tai hollantilaisena; arvelipa eräs tutkija, että jätteet
olivat kasakan, joka Napoleonin sotien aikana oli eksynyt luolaan ja
siellä kuollut.

Keskustelu sai kumminkin vuonna 1886 toisen suunnan uuden löydön
johdosta, joka tehtiin erään luolan suulla Spyssä, Belgiassa, lähellä
Namurin kaupunkia. Täältä löytyi kaksi luurankoa, jotka kuuluivat
samalle ihmistyypille kuin Neanderthalin löytö. Tosin nämäkin jätteet
olivat pahoin vahingoittuneet ja epätäydelliset, mutta Neanderthalin
luurankoa paremmin ne kumminkin olivat säilyneet. Täällä oli toisen
luurangon leukaosa osittain tallella. Tämä kasvojen osa vahvistaa
osaltaan luolaihmisten ulkonäön eläimellistä vaikutusta. Yläleuka
on nimittäin hyvin eteenpäin työntynyt ja hampaat voimakkaasti
muodostuneet, kun sitävastoin alaleuasta, joka on nykyisen ihmisen
»aatelismerkkejä», puuttuu n.s. _uloke_. Alaleuka on erittäin tärkeä
ruumiinosa sen vuoksi, että osa niistä lihaksista, jotka liikuttavat
tärkeintä puhe-elintämme, kieltä, ovat juuri kiinnittyneet leuankärjen
sisäpintaan. Koska nyt neanderthalilaisella ei ole alaleuan uloketta,
on siitä katsottu voitavan päätellä, että tämä ihmisrotu oli paljon
vähemmän puhekykyinen kuin nykyinen ihminen, mikä selviää myös
molempien ihmislajien aivojen vertailusta. Muutoin luolaihmisen
luuranko on kaikessa oleellisessa täysin ihmismäinen nykyaikaisen
käsityksen mukaan. Hänen karkea luurakenteensa todistaa, että hän on
ollut hyvin voimakas huolimatta siitä, että hän pituudeltaan näyttää
olleen jonkin verran nykyaikaisen eurooppalaisen keskimittaa lyhyempi.

Samassa maakerroksessa kuin luolaihmisen oli myöskin mammutin,
villakarvaisen sarvikuonon, alkuhärän, villihevosen, luolakarhun,
luolahyeenan ja luolaleijonan luita. Useimpia näistä eläimistä
luolaihmiset olivat käyttäneet ravinnokseen, mikä ilmenee siitä, että
joukko luita oli murrettu melkein samalla tavalla. Sen oli ilmeisesti
tehnyt ihminen, joka halusi päästä käsiksi ytimeen. Luolaihmisten
työkalut olivat karkeasti hakattuja piikivestä ja luusta, sellaisia,
jotka ovat n.s. vanhemmalle kivikaudelle ominaisia. Muutoin tiedetään,
että nämä ihmiset tunsivat tulentekotaidon. Luurankojen lisäksi samassa
maakerroksessa oli nimittäin myös hiiltyneitä puun kappaleita.

Vuonna 1899 hämmästytti maailmaa tieto, että Pohjois-Kroatiassa
oli eräästä luolasta löytynyt joukko luurangon jätteitä, jotka
olivat kuuluneet Neanderthal-tyyppisille ihmisille, joiden ikä oli
vaihdellut noin 6:sta 30:een vuoteen tai sen yli. Lisäksi oli löytynyt
yksinkertaisia kiviaseita, hiiltyneitä puun kappaleita ja sarvikuonon,
luolakarhun sekä alkuhärän poltettuja luita. Uusi huomiota herättävä
löytö tehtiin vuonna 1907 lähellä Heidelbergiä valtavan 20 metriä syvän
sorakuopan pohjalta. Löytyi hyvin primitiivinen Neanderthal-tyyppinen
alaleuka peittyneenä geologiseen kerrokseen, joka oli vanhempi kuin
mitkään muut kerrostumat, joista tähän saakka oli tavattu kivettyneitä
ihmisluita. Muodoltaan tämä leuka on myöskin ihmisen alkutilaa
lähempänä kuin mikään aikaisemmin löytyneistä pääkallon osista.

Tähän aikaan ihmisen alkuhistorian tutkijat olivat mielestään
saaneet jalkainsa alle niin lujan maaperän, että voitiin alkaa
_järjestelmälliset_ kaivaukset. Niihin ryhdyttiin tieteellisen johdon
alaisena Ranskan Dordogne'in maakunnassa Vézére'in laaksossa, joka
on tunnettu nykyisin sukupuuttoon kuolleiden eläinten lukuisista
jätteistä. Ja vuonna 1908 vaivat palkittiin, kun löytyi tyypillisen
Neanderthal-mallisen ihmisen pääkoppa ja muita luurangon osia.
Myöhemmin samana vuonna tehtiin samankaltainen löytö eräästä Vézére'in
laaksoa lähellä olevasta luolasta. Pääkopassa esiintyivät nuo
»puhtaasti petomaiset» silmärystyt, jotka ovat neanderthalilaisille
tunnusmerkilliset.

Espanjastakin on löytynyt Neanderthal-ihmisen tyyppiä olevia
pääkalloja, ja äskettäin on tehty samanlainen löytö Palestiinasta.
Vielä kiintoisampaa on, että niin kaukaa kuin Rhodesiasta
Etelä-Afrikasta vuonna 1921 löytyi kivettynyt ihmiskallo —
kumminkin alaleuaton[5] —, joka hämmästyttävällä tavalla muistutti
neanderthalilaisten pääkoppaa. Tämä huomio sen yhteydessä,
että vuonna 1917 eräästä Maltan saaren luolasta löytyi pari
tyypillistä Neanderthal-hammasta, tukee suuresti sitä teoriaa, että
Neanderthal-rotu on peräisin Afrikasta.

Niin toivehikkaita ovat nyt tiedemiesten odotukset, että mahdollisena
pidetään täydellisen esihistoriallisen ihmisen ruumiin, eikä, kuten
tähän asti, vain luurangon osien löytymistä. Ja miksikä ei? Onhan
Siperian jäätynyt maa monia tuhansia vuosia säilyttänyt meille mammutin
ja villakarvaisen sarvikuonon ruumiita kokonaisina. Miksi ei niin ollen
uskaltaisi toivoa sieltä löytyvän säilyneinä ihmisolentojakin, jotka
ovat eläneet samaan aikaan kuin nuo eläimet? Joka elää, se näkee.

Kenties sellaiset löydöt selvittäisivät meille kysymyksen, olivatko
Neanderthal-rodun ihmiset meidän esi-isiämme, vai onko sekä nykyinen
eurooppalainen että Neanderthal-rotu kehittynyt tätäkin vanhemmasta
ihmistyypistä. Neanderthal-rodun sukupuuttoon kuoleminen toisten
rotujen saadessa elää ja täyttää maan olisi siinä tapauksessa
riippunut siitä, että jälkimmäiset olivat paremmin varustettuja
olemassaolotaisteluun.

Todennäköistä on, että nykyajan eurooppalaiset _eivät_ polveudu
suoraan Neanderthal-rodusta. On nimittäin löytynyt myöskin toisten
jääkauden asukkaiden luurankoja ja luurangon osia, ihmisten, jotka
ovat olleet neanderthalilaisia melkoista korkeammalla ja osoittautuvat
niin toisenlaisiksi kuin tämä rotu, että on mahdotonta olettaa niiden
läheistä sukulaisuutta. _Jos_ Neanderthal-rodulla ja tuolla toisella
jääkauden rodulla on ollut samat esi-isät, on niiden täytynyt elää
suunnattomia ajanjaksoja varhemmin.

Tuon korkeammalla tasolla olleen jääkauden-ihmisen jäljille
päästiin Dordogne'in departementissa. Vuonna 1909 löytyi sieltä
jääkauden-ihmisen luuranko, jonka omistaja kaikista merkeistä päättäen
ei ollut ainoastaan kuollut siihen luolaan, jossa nyt lepäsi, vaan että
hänet oli sinne oikein _haudattu_. Kuollutta koristi lävistetyistä
merisimpukoista tehty kaulanauha, ja luurangon pään ja rinnan
läheisyydessä oli kauniisti valmistettuja kiviaseita, jotka osoittavat
verraten kehittynyttä kulttuuria ja määrätynlaista kauneusaistia.
Vainajan jäsenet ovat silmäänpistävän hienorakenteiset, otsa on korkea
ja kauniisti kaartuva ja aivokoppa suhteellisesti melkoista pitempi ja
kapeampi kuin neanderthalilaisten. Alaleuan etukulma ei kylläkään ole
niin ulkoneva kuin nykyisillä eurooppalaisilla, mutta ei myöskään niin
»pakeneva» kuin neanderthalilaisilla ja ihmisenmuotoisilla apinoilla,
vaan suoraan alaspäin suuntautuva.

Uusi löytö teki mahdolliseksi systemaattisesti järjestää joukon
vanhempia, korkeammalla kannalla olleiden jääkauden ihmisten
luuranko-osien löytöjä, joita varhemmin ei oltu kyetty luokittelemaan.
Löytöpaikkoja on useita, yksi Lontoon, yksi Pariisin lähellä, yksi
Määrissä ja yksi Kroatiassa.

Tätä korkeammalla tasolla ollutta ihmistä on ruvettu sanomaan
Aurignac-ihmiseksi etelä-ranskalaisen Aurignacin [Lausutaan: Orinjak.]
kaupungin mukaan. Otaksutaan, että tämä rotu on vaeltanut Eurooppaan
Aasiasta jääkaudella ja seurannut sulavan suuren maajään eteläistä
rajaa pohjoista kohti. Monet merkit viittaavat siihen, että Aurignac-
ja Neanderthal-ihmiset ovat joutuneet taisteluun keskenänsä, mutta
lopuksi sopineet ja sekaantuneet toisiinsa. Tämän rotusekoituksen
tuloksena pidetään niitä kivettyneen ihmistyypin luurankoja,
joita on löytynyt Italian Rivieran kuuluisista luolista Montonen
kaupungin läheltä, Saksassa Bonnin läheltä sekä Määristä. Luurangot
ovat tavattoman suuria ja voimakkaita, kuten usein sekakansoilla —
muutamain yksilöiden pituus on ollut kaksikin metriä ja ylikin sen.
Muutoin esiintyy niin kalloissa kuin muissakin luurangon osissa monia
piirteitä, jotka ovat yhteisiä molemmille niille roduille, joista
näiden luolaihmisten otaksutaan syntyneen. Näiden ihmiskivettymäin
löytö on asetettu vanhimpien tunnettujen taideteosten yhteyteen. Eri
osista Etelä- ja Keski-Eurooppaa on nimittäin löydetty muutamia enemmän
tai vähemmän rikkoutuneita, äärimmäisen naturalistisia pystykuvia,
toiset hiekkakivisiä toiset norsunluisia.[6] Kuvat esittävät
naisvartaloita, jotka valtavine utarerintoineen ja muodottomine
peräosineen muistuttavat eräiden neekerikansojen, kuten bushmannien
ja somalineekerien naisihannetta. Todennäköisesti niitä on pidettävä
siitoskyvyn ja hedelmällisyyden jumalattarina.

Erinomaisen kiinnostavia ovat osaltaan myöskin ne piirustukset ja
maalaukset, joilla Aurignac-rotuiset samoin kuin toisenkin korkeammalla
tasolla olevan esihistoriallisen rodun luolaihmiset ovat koristaneet
asumustensa kattoa ja seiniä. Pohjois-Espanjassa ja Etelä-Ranskassa
on löytynyt paljon tällaisia luolamaalauksia. Suuri osa näistä 10—30
000 vuotta vanhoista taideteoksista on todellista taidetta nykyajankin
käsityksen mukaan, varsinkin jos katsomme niitä uudenaikaisen,
yksinkertaistuttamista tavoittelevan taiteen näkökulmasta. Mikä
notkeus ja voima ilmeneekään keskenänsä taistelevissa jousimiehissä,
joita eräästä Espanjan Välimeren rannikon vuorenrotkosta tavattu kuva
esittää. Tuntematon taiteilija on siinä ottanut ratkaistakseen kaikkein
nykypäiväisimmän probleeman, nimittäin liikkeen, ja suorittanut
tehtävänsä tavalla, joka muistuttaa nykyajan futuristien kaikkein
rohkeimpia samansuuntaisia yrityksiä. Usein esiintyvät porojen kuvat
samoinkuin monet näiden eläinten luurangon osien löydöt osoittavat,
että suuria poroparvia kerran on käynyt laitumella Alpeilla ja
Pyreneillä. Nykyisin tunnetaan jo yli viisikymmentä luolaa, missä on
tuhansittain tuollaisia piirustuksia ja maalauksia.

Jos nyt meidän aikamme eurooppalaiset eivät polveudu
Neanderthal-rodusta, vaan meille ja neanderthalilaisille yhteisestä,
vielä alhaisemmalla kannalla olleesta ihmistyypistä, niin missähän
voitaisiin odottaa löytyvän joitakin jätteitä tuosta todellisesta
alkuihmisestä? Kaiketikin malaijien saaristosta, niiden nykyisin
sukupuuttoon kuolleiden nisäkkäiden luurankojen joukosta, joita
tavataan sikäläisiin maakerrostumiin peittyneinä, vastasi kerran muuan
meidän aikamme etevimmistä luonnontutkijoista. Tämän saarimaailman
otaksutaan nimittäin kerran olleen yhtenäistä maata, joka muodosti
sillan Aasian ja Australian välille. Ja kuinka hämmästyttiinkään,
kun 1890-luvun alussa saapui tieto, että muuan nuori hollantilainen
tiedemies keskellä Jaavan saarta viidentoista metrin vahvuisen,
valtavan hiekkamäärän alta oli löytänyt jätteitä olennosta, jota
hän nimitti »pystyssäkäyväksi apinaihmiseksi», ja jonka enemmän
huomionherättämishaluiset luonnontieteilijät heti julistivat niin
kauan etsityksi »puuttuvaksi renkaaksi» ihmisen ja apinain välillä.
Kivettyneen apinaihmisen löytö tehtiin erilaatuisten, enimmältä osalta
jo kauan sitten sukupuuttoon kuolleiden nisäkkäiden luujätteiden
joukosta. Valitettavasti vain oli ihmisluuranko säilynyt hyvin
vaillinaisena, mutta tärkein luurangon osa, aivokoppa, siinä oli
samoinkuin kolme poskihammasta ja reisiluu. Aivokoppa ja reisiluu
olivat kokonansa kivettyneet.

Lähemmin tarkastettaessa aivokoppaa se osoittautui matalammaksi kuin
Neanderthal-rodulla, mutta se oli korkeampi kuin kehittyneimmillä
apinoilla. Aivokopan tilavuus laskettiin noin 0.8 kuutiodesimetriksi
[1 kuutiodesimetri = litra.], kun se nykyajan eurooppalaisella on
suunnilleen 1.5 kuutiodesimetriä[7] Eihän niin pienistä aivoista
ihmisentapaisella oliolla juuri miksikään ollut, mutta ne olivat joka
tapauksessa suuremmat kuin suurimman nykyisin elävän apinan, gorillan,
jonka aivot eivät koskaan ylitä O.6 dm³ tilavuutta. Merkittävän
lisän »Jaava-ihmisen» älyperäisissä varusteissa luuli sen löytänyt
tiedemies voivansa osoittaa aivokopan sisäpuolen valujäljennöksillä.
Hän tuli niistä siihen tulokseen, että n.s. alempi otsapoimu[8] joka
on puhekykyhermojen keskus, oli tosin »Jaava-ihmisellä» kehittynyt
heikommin kuin nykyajan ihmisillä, mutta kuitenkin kaksi kertaa niin
voimakkaasti kuin millään kehittyneimmistä nykyisin elävistä apinoista.
Tästä hän teki sen johtopäätöksen, että »Jaava-ihminen» on ollut
jossakin määrin puhekykyinen.

Mitä »Jaava-ihmisen» reisiluuhun tulee, niin useimmat sitä tutkineet
tiedemiehet ovat tulleet siihen johtopäätökseen, että sen omistajalla
on täytynyt olla pystykäynti, joka tunnusmerkillisesti erottaa ihmisen
kaikista muista olennoista. Ollaan sitä mieltä, että pystykäynnillä
on ollut perin ratkaiseva merkitys ihmisaivojen kehitykseen. Tämä
liikkumistavan muutos tuotti nimittäin toiselta puolen ihmisen silmille
laajemman ja monipuolisemman näköpiirin, ja toiselta puolen saivat
kädet sen kautta joukon uusia tehtäviä; ja molempain näiden muutosten
jälkeen aivojen täytyi sovittautua täyttämään ne vaatimukset, mitkä
niille täten asetettiin.

Ei ainoakaan apina — ei korkeimmallekaan kehittynyt — ole päässyt
siihen, että se voisi sanottavasti liikkua yksinomaan takaraajoillaan.
Siihen kykenee vain ihminen. Hän yksin myöskin voi senvuoksi käyttää
_eturaajojaan_ korkeammanlaatuisiin tehtäviin, kuten paikasta toiseen
muuttamiseen, ravinnon sieppaamiseen, hyökkäykseen ja puolustukseen.
Juuri tähän nähden »Jaava-ihmisen» löytäjä nimitti löytöänsä
_apinaihmiseksi_, kun sitävastoin osa tutkijoita on nimennyt sen
ihmisen muotoiseksi _apinaksi_ ja kolmas ryhmä luonnontieteilijöitä
näkee siinä _puuttuvan renkaan_ ihmisen ja apinan välillä.

Omantunnontarkan tutkijan täytyy kumminkin todeta, että se
tosiasia-aineisto, joka »Jaava-ihmiseen» nähden on käytettävissämme,
on vielä aivan liian pieni tullaksemme pitemmälle kuin olettamuksiin
sitä luokitellessamme. Ratkaisevampien tulosten saavuttamiseksi
tarvittaisiin ennen kaikkea tietää, minkälaiset olivat »Jaava-ihmisen»
kädet ja käsivarret. Niin kauan kuin ei tiedetä sitäkään, on toki
ennenaikaista — kuten osa antropologeja tekee — jyrkästi selittää,
että »Jaava-ihmisen» löytö _todistaa_ sen teorian, että apinain
ihmiseksi kehittyminen tapahtui siten, että alaraajat _ensiksi_ tulivat
ihmisraajain kaltaisiksi ja tämä muutos sitten vuorostaan vaikutti
aivojen kehitykseen.

Sitäkin vähemmän on syytä sellaisiin vallan varmoihin vakuutteluihin
niiden tarkkojen tutkimusten jälkeen, joita arvossapidetty
ruotsalainen anatomi Ramström äskettäin on suorittanut n.s.
Jaava-ihmisen luuranko-osiin nähden tarkoin vertaillen niitä toisiin
kivettyneiden ihmisten ja apinain löytöihin. Hän on nimittäin
tullut siihen tulokseen, että »Jaava-ihmisen» aivokoppa osoittaa
yksityiskohtaisissakin suhteissaan niin ilmeistä yhtäläisyyttä
simpanssin aivokopan kanssa, että sitä täytyy pitää _suuren simpanssin_
jätteenä. Tätä »Jaava-ihmisen» ja simpanssin pääkallojen yhtäläisyyttä
ovat esittäneet toisetkin luonnontieteilijät. »Ihmiskallojen
kanssa 'Jaava-ihmisen' pääkopalla ei sitävastoin ole pienintäkään
yhtäläisyyttä», Ramström lisää. Mitä sen väitettyyn puhekykyyn tulee
Ramström ei tahdo antaa paljon arvoa niille johtopäätöksille, joita
löytäjä on tehnyt pääkopan muodon perustalla. »Jokainen anatomi
tietää», hän sanoo, »jokapäiväisestä kokemuksesta, kuinka vaikeata
on aivokopan sisäpuolen perustalla selvittää aivopoimuja» — _niin_
selviä jälkiä ne eivät jätä pääkalloon. Mitä itse aivoihin tulee,
niin kuuluisan ruotsalaisen anatomin Gustaf Retziuksen apina-aivojen
jäljennöskokoelma osoittaa, että erilaisten simpanssiaivojen poimuissa
on paljon suurempia eroavaisuuksia, kuin mitä »Jaava-ihmisen»
löytäjä tunsi, kun hän löydölleen omisti jonkinmoisen puhumiskyvyn.
— Nykyistenkin simpanssien joukosta on joillakin kysymyksessä oleva
otsapoimu kaksi kertaa niin suuri kuin toisilla. Mutta puhua ne eivät
silti voi!

Mitä »Jaava-ihmisen» reisiluuhun tulee, jonka ihmisreisiluun
kaltaisuudesta kaikki tutkijat ovat huomauttaneet, se Ramströmin
mukaan _on_ ihmisen, mutta sitävastoin sillä ei ole lainkaan apinain
reisiluulle luonteenomaisia ominaisuuksia. Sen sijaan se tärkeissä
kohdin osoittaa lähes täydellistä yhtäläisyyttä puheena olleen
Aurignac-ihmisen reisiluun kanssa. Hyvin merkityksellistähän onkin,
että uudemmat tutkijat monien muiden löytöjen perustalla ovat tulleet
siihen käsitykseen, että korkeamman jääkaudenrodun kotipaikka olisi
etsittävä juuri Aasiasta. — Ramström väittää, että kallo ja reisiluu
ovat kuuluneet eri olennoille, ja torjuu jyrkästi kaiken puheen siitä,
että »Jaava-ihminen» merkitsisi siirtymämuotoa apinain ja ihmisten
välillä. Hän on vakuutettu, että jos »Jaava-ihmisen» löytäjä löytönsä
aikana olisi tuntenut Dordogne-löydön ja Aurignac-rodun, hän ei olisi
reisiluulöytöänsä asettanut tuon kuuluisan pääkallon yhteyteen.
Sitäkin vähemmän, kun _kallo ja reisiluu olivat jopa 15 metrin päässä
toisistaan_.

Huomautettava on myöskin, että löytäjä ensimmäisessä ilmoituksessaan
piti molempia luurangon osia simpanssin jätteinä ja vasta myöhemmin,
mielikuvitusrikkaampien antropologien vaikutuksesta, siirtyi siihen
huomiotaherättävään olettamukseen, että hän oli löytänyt »puuttuvan
renkaan», juuri tuon »pystyssäkäyvän apinaihmisen». Hän suggeroi nyt
itsensä uskomaan yhä lujemmin hypoteesiinsä ja ryhtyi suunnittelemaan
kokoon »Jaava-ihmisen» kalloa. Rekonstruointi tehtiin niin
»luonnonmukaisesti», että voitiin selvästi nähdä yksin kasvoluitten
liittymätkin — huolimatta siitä, että itse löydössä ei ollut pienintä
siruakaan kasvo-osasta!

Sellainen on puhdasta kuvittelua. Jaava-löydön _tieteellinen_
tulos rajoittuu siihen, että todellakin on löytynyt kallo, joka
suuruudeltaan on tähän saakka tunnettujen alimmalla asteella olevain
ihmisten ja korkeimmalla asteella olevain apinain kallojen välimailla.
Mutta huomattakoon tarkoin: vain _suuruudeltaan_, Ramström lisää.
_Suhteissaan_, muotojensa kehityksessä Jaava-kallo on kauttaaltaan
apinamainen. »Ja», hän sanoo edelleen, »kun on todettava, onko
Jaava-ihminen luettava apinamaisiin vai ihmismäisiin olentoihin,
silloin luonnollisesti ratkaisu perustuu juuri tähän _muotokehitykseen_
eikä suuruuteen.» Mikään »siirtymämuoto» apinan ja ihmisen välillä n.s.
Jaava-ihminen ei suinkaan ole.

<tb>

Vielä vähäisemmäksi on lopuksikin kutistunut tieteellinen tulos
eräästä toisesta kivettymälöydöstä, josta aikoinaan paljon puhuttiin.
Piltdownissa eteläisimmässä Englannissa löytyi erästä hiekkakuoppaa
kaivettaessa tuon tuostakin vuosina 1911—1913 siksi monta
ihmispääkoppaan kuuluneelta näyttävää palasta, että niistä voitiin
saada esille ainakin pääkallon luonteenomaiset piirteet. Mutta sen
pahempi ei enempää, sillä luukappaleet olivat niin vahingoittuneita,
että niistä oli mahdoton koota kokonaista pääkoppaa — niitä ei ollut
edes puolta tarvittavasta määrästä. Löytyi myöskin suhteellisesti yhtä
vaillinainen alaleuan puolikas, jossa oli pari hammasta. Nyt kiinnosti
mieltä se seikka, että itse kallo kauttaaltaan on ihmistyyppiä, mutta
alaleuka sitävastoin apinamainen. Löytyneitä luujätteitä ensimmäisenä
tarkastellut englantilainen tutkija julisti ensi-ihastuksensa vallassa,
että nyt oli löytynyt jätteitä »ihmissuvun aamunsarastuksen aikoina
eläneestä ihmisestä». Ja riemuiten huudahti toinen »asiantuntija»:
»Niinhän oli täsmälleen, kuin mitä minä aina olen sanonut ja mikä
nyt on saanut vahvistuksensa: että apinan kehittyessä ihmiseksi
ensiksi kehittyivät ihmislaajuuteen _aivot_ ja _pääkoppa_, sitten
muut ruumiinosat!» — Vertaa nyt tätä lausuntoa antropologien riemuun
ja päinvastaiseen uskoon »Jaava-ihmisen» löytyessä! Alinomaa toistuu
kaikilla aloilla se tosiasia, että itsekukin haluaa tulla autuaaksi
omalla uskollaan.

Reippaasti löytäjä seurasi myöskin »Jaava-ihmisen» kallotutkimuksen
esimerkkiä ja »rekonstruoi» myöskin »Piltdown-ihmisen» täydellisen
kallon. Muitta mutkitta hän teki »alkuihmiselle» leukaosan, joka
oli siinä alkuperäisinten tähän asti tunnettujen ihmisten ja
korkeimmalla kannalla olevain apinain leukain välimailla, sekä muovaili
siihen soveltuvat kasvo-osat. Ettei ainoatakaan kasvoluuta ollut
löytynyt, se ei haitannut enempää kuin »Jaava-ihmisenkään» kallon
kokoonsommittelussa. Ja niin esiteltiin tämä tuote nykyisen suvun
varhaisinten esi-isäin tyyppinä.[9]

Pian saatiin kuitenkin tietää, että koko löytöä ei oltu tehty
aikaisemmin koskemattomasta sorakerrostumasta, vaan että osa oli
löytynyt vuosien kuluessa hiekanottopaikkaan joutuneiden kivenjätteiden
ja romun joukosta ja osa — läheiseltä pellolta. Amerikkalaisten,
ranskalaisten, saksalaisten ja ruotsalaisten luonnontieteilijäin
taholta lausuttiinkin epäilyksiä, että Piltdown-löydön aivokoppa ja
alaleuka eivät koskaan olleet kuuluneet yhteen, ja Ramström on nyt
perusteellisten tutkimusten perästä tullut siihen lopputulokseen,
että »Piltdown-ihmisen» aivokoppa on ihmisen, todennäköisesti
Aurignac-rotuun[10] kuuluneen, mutta että alaleuka ja hampaat
ovat simpanssin. Alaleuka ei lainkaan sovellu pääkoppaan. Muuan
saksalainen tutkija toteaakin sattuvasti, että »Piltdown-ihminen» »ei
ole lainkaan ihmisen ja apinan _välimuoto_, vaan ihmisen ja apinan
_yhteensovitelma_» — aivan kuten n.s. Jaava-ihminen! Tämä osoittaa
taaskin, miten varovainen on oltava johtopäätöksissään tällä vaikealla
tutkimusalalla, varsinkin kun ajatellaan, mitä suuria yksilöllisiä
eroavaisuuksia on eri ihmiskallojen välillä. Tarvitseehan vain verrata
toisiinsa joka päivä keskuudessamme liikkuvain ihmisten kalloja ja
leukoja.[11]

Ramström vastustaakin voimakkaasti ja terveesti niitä
humpuukipyrkimyksiä, joita usein piilee »alkuihmisten» ja »puuttuvain
rengasten rekonstruoimisessa», jollainen on tullut muotiin meidän
huomionherättämistä tavoittelevana aikanamme. Muutamista mitättömistä
luunsiruista »rekonstruoidaan» kokonainen kallo hiuksineen päivineen.
Ja sitten kuvataan tämä »alkuihminen» — useinkin vallan iljettävän
näköinen — »kansantajuisiin» teoksiin herättämään lukijassa sen
käsityksen, että juuri tuollainen se oli hänen kantaisänsä. Näin
tietoja ja vastuuntunnotta vailla olevat tieteen sakaalit, joita nyt
kaikkialla kiertelee saaliin etsinnässä, antavat mitä löyhimpien
olettamuksien arvostelukyvyttömän yleisön silmissä esiintyä
todettuina tosiasioina. Muuan mainehikas ranskalainen antropologi
sanoo: »Velvollisuutemme on mielenosoituksellisesti esiintyä
tuonlaatuisia rekonstruktiota vastaan, sillä niin hupaisia kuin moiset
yritykset tavallansa voivat ollakin, ne ovat omiansa saattamaan
huonoon huutoon tieteenhaaran, joka ei ansaitse tällä tavoin joutua
naurunalaiseksi.»[12]

Moiset »rekonstruktiot» ovat omiansa saamaan aikaan vain hämmennystä.
Voidaksemme seurata ihmisen esihistoriallista kehitystä me tarvitsemme
sen sijaan enemmän ja täydellisempiä luuranko-osain kivettymiä,
varsinkin itämailla. Sillä erinäiset merkit viittaavat siihen, että
meidän on sieltä etsittävä vanhimmat esi-isämme.

Uuden tätä käsitystä vahvistavan todennäköisyystodistuksen olemme viime
aikoina saaneet siitä, että läheltä sitä paikkaa, missä »Jaava-ihmisen»
jätteet esiintyivät, on löytynyt kaksi kivettynyttä ihmiskalloa sekä
muita yhteenkuuluvia luurangon jätteitä. Nämä löydöt tehtiin itse
asiassa aikaisemmin kuin nuo enemmän huomiotaherättäneet ja jätettiin
silloin »Jaava-ihmisen» löytäjälle, mutta hän viivytteli niiden
tunnetuksitekemistä aina vuoteen 1920, mitä on suuresti valitettava.

Kysymyksessä olevat kivettymät ovat tosin hyvin vahingoittuneita ja
vaillinaisia, mutta kuitenkin riittävän täydellisiä, että niissä
voidaan todeta oleellisia yhtäläisyyksiä Aurignac-rotuun. Erilaisuudet
voidaan selittää sillä, että tämä todellinen Jaava-ihminen kuuluu
vanhempaan geologiseen aikakauteen ja on siis alkuperäisempi kuin
Aurignac-ihminen. Jos nämä johtopäätökset ovat oikeita, niin me
voimme seurata korkeammalla kehitysasteella olleiden Euroopan
jääkautisihmisten jälkiä aina itäisimpään Aasiaan, ja nerokkaiden
antropologien aavistukset ovat saaneet vahvistuksensa. Mutta näiden
ihmisten pitkä vaellus idästä länteen on vielä hämärän peitossa.

Viimeksi julkaistu Jaava-löytö on kuitenkin kiintoisa toisellakin
näkökannalta. Se osoittaa nimittäin, että ihmisiä tosiaankin on
elänyt Jaavassa samanaikaisesti kuin n.s. Jaava-ihminen, ja tukee
siten voimakkaasti sitä mielipidettä, että »Jaava-ihmisen» reisiluu
todellakin on kuulunut ihmiselle.

<tb>

Onhan naurettavaa, että muutamia vaivaisia ihmissuvun lapsuusajalta
olevia mädäntyneitä luunpalasia käytetään hermostuneen
ylenkiihoittuneen ajan sensatiojanon tyydyttämiseksi, mutta niin on
kaikissa tapauksissa. On tullut suorastaan muotiasiaksi toitottaa
käänteentekeväksi jokaista ihmis- tai apinajätteiden kivettymälöytöä.
Eivät yksin eri kansallisuutta olevat löytäjät ole alentuneet
jonkinlaiseen kamppailuun kunniasta esiintyä »oikean» puuttuvan renkaan
löytäjinä, vaan eri maidenkin välillä on esiintynyt kilpailua siitä
tavalliselle terveelle järjelle vaikeasti ymmärrettävästä maineesta,
että maan rajojen sisällä on elänyt apinamainen ihminen tai ihmismäinen
apina. Kansalliskiihkon ja nurkkaisänmaallisuuden laineet kohoavat
helposti pilvenkorkuisiksi, silloinkin kun on esillä näennäisesti niin
vähän päiväntärkeä asia kuin alkuihmiskysymys.

Nyt viimeksi — vuonna 1925 — on erään englantilaisen tutkijan
Betshuana-maassa Etelä-Afrikassa löytämä ihmis- tai apinakallon
kivettymä nostattanut Kapkaupungissa isänmaallisen innostuksen, ja
kunnon kapkaupunkilaiset eivät tahdo ehdolla millään antaa kallon
joutua British Museumiin, kuten muutoin on tavallista, vaan aikovat
hoitaa sitä kuin löytynyttä aarretta omassa kaupungissaan. Heille
selvisi nimittäin heti kohta, että he olivat nyt puuttuvan renkaan —
puolen miljoonan vuoden vanhan! — onnellisia omistajia.

Mutta sillä aikaa kuin onnellinen löytäjä suuren yleisön arvonannon
kannattamana tekee kaikkensa tuon »uuden» kallon hyväksi[13], sillä
aikaa »Jaava-miehen» keksijä yhä vain pitää jyrkästi kiinni siitä, että
_hän_ se on _oikean_ puuttuvan renkaan löytänyt ja että Betshuana-maan
kallo on apinan kallo. Ne tiedemiehet, jotka tyynemmin punnitsevat
asiaa, tyytyvät toteamaan, että tämä löytö, niin kuin kaikki muutkin
pääkallokivettymäin löydöt, jo sellaisenaan on niin huomattava, että
voidaan säästäytyä hypoteeseilta, jotka päättyvät pettymyksiin.

Uuden etelä-afrikkalaisen löydön sijoittaminen oikealle paikalleen
kehityksen sarjassa on sitäkin vaikeampaa, kun kallo on pienen, 3—6
vuoden ikäisen lapsen, jolla on ollut vielä jäljellä maitohampaat.
Ihmis- ja apinakalloja on nimittäin sitä vaikeampi erottaa toisistaan,
kuta nuorempia yksilöt ovat.

Kaikesta merkillisestä, mitä on sanottu Betshuana-inaasta löydetystä
kivettyneestä kallosta, näyttää toistaiseksi kieltämättömältä, että
se on pitkäkalloista[14] tyyppiä, kun sitävastoin kaikkein useimmat
apinat ovat lyhytkalloisia, että sen muoto ja mittasuhteet, varsinkin
otsan, nenän ja leuan, ovat paljon enemmän ihmismäisiä kuin gorillan
ja simpanssin kalloissa ja että aivokopan tilavuus on suunnilleen
yhtä suuri kuin täyskasvuisella gorillalla. Asiaa levollisesti ja
intohimottomasti harkittaessa nämä tosiasiat todistavat kylläkin, että
kallo on johonkin esihistorialliseen _ihmisrotuun_ kuuluneen lapsen, ja
lähinnä tulee ajatelleeksi Rhodesia-kallon kaltaista tyyppiä.

»Vielä», sanoo Leche, vertailevan anatomian ja kehitysopin edustajain
ensimmäisiä ja pätevimpiä miehiä, »täytyy monen aukon täyttyä,
ennenkuin ihmisen esi-isäin sukupuu voi saavuttaa täyden ja lopullisen
kasvunsa, missä se nyt jo monissa kansanomaisissa kuvauksissa komeilee.»

<tb>

Tähän lopetamme kappaleen ihmisen alkuhistoriasta, joka on kiintoisa
ilman sensaatiovetojakin. Se tulos on todellisten tiedemiesten
vaivalloisista tutkimuksista ollut, että on todettu ihmissuvun
kehitys alemmasta muodosta, jolla on useita samoja piirteitä
kuin ihmisenkaltaisilla apinoilla. Kehittymättömin ihmisrotu,
jonka tunnemme, on todellisesti neanderthalilainen, joka oli
paljon alkuperäisempi kuin alimmatkin nyt elävistä ihmisroduista.
Neanderthalilaisten luurankoja on löytynyt, kuten olemme nähneet,
useita — olkoonkin, että mikään niistä ei ole täydellinen. Sitävastoin
ne mitättömät luukivettymät, joita on toitotettu vieläkin alhaisemmalla
kannalla olleen ihmistyypin jätteiksi, ovat osoittautuneet joko
neanderthaltyyppisiksi tai jotakin toista, korkeammalla kannalla olevaa
jääkaudenrotua todistaviksi tai myöskin apinain jätteiksi. Mutta
ihmisen ja apinan väliltä puuttuvaa rengasta ei vieläkään ole löytynyt.

<tb>

Mitenkä tuli alkuihmisestä kulttuuri-ihminen? Ensimmäisen askelensa
sivistyksen rajattomalla radalla ihminen otti, kun hän _teki tulen
palvelijakseen_. Tämä oli alku hänen luonnonvoimien herruuteensa. Hän
oli hankkinut itsellensä suojan pakkasta vastaan, turvan petoeläinten
hyökkäyksiltä, keinon saada valoa pimeyteen ja avun ravintonsa
valmistamisessa ja parempien työvälineiden hankinnassa. Hän oli
ratkaisevalla tavalla kohonnut kaikkien muiden olentojen yläpuolelle.
Eläimet osaavat rakentaa itselleen taidokkaita pesiä ja koota varastoon
ravintoaineita — rakentavatpa eräät simpanssilajit jonkinlaisia
sateensuojiakin, jotka ne uusivat muutamain viikkojen väliajoin.
Eläimet voivat myöskin muodostaa yhdyskuntia, joissa vallitsee
ankarasti toteutettu työnjako, niin, jotkin muurahaisyhteiskunnat
omistautuvat sekä »maanviljelykseen että karjanhoitoon»: ne
harjoittavat sienenviljelystä ja pitävät lehtitäitä jonkinlaisina
lypsylehminään. Mutta ei ole eläintä, joka osaa tulentekotaidon,
vaikkakin moni niistä tuntee lämmön miellyttävät vaikutukset.
Babiaaneista kerrotaan esim., että ne etsivät karavaanien jälkeensä
jättämiä leiritulia lämmitelläkseen niiden ääressä, kunnes hehku on
sammunut. Jokainen ihmisrotu sitävastoin, alhaisinkin, tuntee tulen
käytön. Amerikan eteläkärjessä elävät tulimaalaiset samoin kuin
Australian alkuasukkaat ovat luultavasti alimmalla asteella olevia
ihmisrotuja, mutta osoittaahan heidän nimensä jo, että he ovat oppineet
tulentekotaidon.

Tuletta eivät ihmiset koskaan olisi kyenneet käyttämään hyväksensä
metalleja, ja vanhinten kulttuurikausien jako kivi-, pronssi- ja
rautakausiin, jonka tunnemme omasta historiastamme ja tapaamme melkein
kaikkien kansojen kehityksessä, edellyttää juuri tämän luonnonvoiman
käyttämistä, joka välistä voi käydä ylen tuhoisaksi, välistä hyvin
siunaukselliseksi.

<tb>

Suuri probleema, missä sivistyksen alkukoti on ollut, oli vielä jokin
aika takaperin yksinkertaisempi kuin nyt. Silloin ei juolahtanut
mieleenkään muuta kuin vaihtoehto: Egyptissä tai Babyloniassa.
Nyt ovat arkeologien suorittamat kaivaukset ei ainoastaan
Egyptissä ja Babyloniassa, vaan monissa muissa paikoin Aasiassa ja
Kaakkois-Euroopassa tehneet probleeman paljon sekavammaksi. Nämä
esihistorialliset tutkimukset on aivan viime aikoina ulotettu myöskin
toiseen ikivanhaan sivistysmaahan, Kiinaan. Siellä on muitten muassa
ruotsalainen geologi J.G. Andersson saavuttanut huomattavia tuloksia
myöskin arkeologian alalla. Vielä muutamia vuosia sitten muuan
etevä ranskalainen tutkija totesi: »Kiinan esihistoria on meille
vallan tuntematon.» Nykyisin tunnetaan jotenkin hyvin kivikauden
olot myöskin Itä-Aasian suuressa jättiläisvaltakunnassa. Sieltä
on nimittäin löytynyt joukoittain nuoremman kivikauden esineitä,
varsinkin saviteoksia. Ja merkillistä on, että nämä saviastiat
osoittavat ilmeistä sukulaisuutta sen keramiikan[15] kanssa, joka
niin hyvin tunnetaan koko lännen löytöpaikoista, keskisestä ja
läntisestä Aasiasta aina Lounais-Venäjää ja Galitsiaa myöten. Ne
mustat, valkoiset ja keltaiset kolmikulmat ja aaltoviivat samoinkuin
punaiset rautaoksidikatteet, jotka ovat ominaisia näiden, astioiden
ornamentiikalle, olivat kolme tuhatta vuotta ennen meidän ajanlaskuamme
vallitsevia yli koko tämän valtavan alueen. Ja yhtä yleisiä olivat
saviastioiden muotoa ja mittasuhteita koskevat makusuunnat.

Viisituhatta vuotta sitten ei ollut mitään Kiinan muuria toiselta
puolen äärimmäisen idän ja toiselta puolen Etu-Aasian ja
Kaakkois-Euroopan kulttuurin välillä. Ja nyt tulevat nämä kauniit,
kirjavanväriset ruukunsirut esille Kiinan maaperästä todistuksina
ikivanhasta kulttuuriyhteydestä, josta meillä ei ennen ollut
aavistustakaan. Niin laajenee esihistoriallinen näköpiiri alituiseen
arkeologian tehdessä ikivanhaa kulttuuria todistavan löydön toisensa
perästä. Mutta kysymys, _missä_ tällä kulttuurilla on ollut vanhimmat
juurensa, tulee täten vaikeammaksi ratkaista kuin aikana, jolloin
näköala rajoittui Niilin ja Eufrat-Tigrisvirtain maihin.

Kaikkialla maan ikivanhalla kulttuurialueella, missä arkeologit
ovat kulkeneet kuokkineen ja lapioineen, he ovat saavuttaneet uusia
voittoja tieteelle. Mutta heidän on täytynyt omallakin tutkimusalallaan
todeta inhimillisen tiedon rajoitus. Olkoon kysymyksessä egyptiläinen
kulttuuri tai assyrialais-habylonialainen, intialainen tai
kiinalainen, meidän on pysähdyttävä siihen tosiasiaan, että sen
alkuperä häipyy esihistoriallisten aikakausien hämärään. Kaikissa
näissä maissa vanhimmat tunnetut kulttuuriesineet todistavat niin
korkeata taituruusastetta, että edellä on täytynyt olla hyvin pitkä
kehitysajanjakso. Kun näin on, niin ihmisvoimat ylittää sen kysymyksen
ratkaisu, _missä_ maan päällä kulttuuri on vanhinta. Tosiasia on
sitävastoin, että mitään maan ikivanhoista kulttuurialueista ei ole
niin perusteellisesti tutkittu kuin Niilinmaata.


Kirjallisuutta:

Wilhelm Leche, Människan, hennes uppkomst och utveckling (suomeksi:
Ihminen, hänen alkuperänsä ja kehityksensä).

G. Backman, Människans förhistoria I.

Hermann Klaatsch ja Adolf Heilborn, Der Werdegang der Menschheit und
die Einsteining der Kultur.

Hanna Rydh, Grottmänniskornas årtusenden.

Marcellin Boule, Les hommes fossiles.

Hugo Obermaier, Der Mensch der Vorzeit.

R. Verneau, Lahomme de la Barma-Grande.

Martin Ramström, Om underkäken i Piltdown-fyndet (»Eo-anthropos»)
(Svenska läkaresällskapets handlingar 1916).

Martin Ramström, Der Piltodwn-Fund (Bulletin of the geological
institution of the university of Upsala 1916.)

Martin Ramström, Der Java-Trinil-Fund Pithecanthröpos (Upsala
läkareföreningens förhandlingar 1921.)

Martin Ramström, Några meddelanden om Australiens och Tasmaniens
urbefolkningar samt Wadjak-människan på Java.

Rolf Nordenstreng, Europas människoraser och folkslag.

Martin P:son Nilsson, Primitiv kultur.






EGYPTILÄISET




NIILINMAA.


»Suuret joet ovat sivistyksen äidinmaitoa.» Paras todiste tästä ovat
Niili, Eufrat-Tigris sekä Intian ja Kiinan pääjoet. Näiden jokien
ympärille ovat ensimmäiset järjestyneet yhteiskunnat syntyneet, ja
siellä ovat tiede, kirjallisuus ja taide aikaisimmin elpyneet. Tämä ei
riipu yksin siitä, että maa niissä seuduin on erikoisen viljavaa, vaan
myöskin siitä, että ihmisten on täytynyt siellä yhteistyöllä _pakottaa_
maa antamaan satonsa. Missä luonto itsestään antaa kaiken, siellä
ihmisen ei tarvitse ponnistella. Siellä hän jää vuosituhansiksi samalle
kehitystasolle. Sen voimme tänäkin päivänä nähdä Etelämeren saarten
kivikauden kansoista. Kulttuurin luo _työ_ luonnon asettamien esteitten
voittamiseksi.

Egyptissä kuten Babyloniassa ja Kiinassakin maa on erinomaisen
viljavaa. Mutta kaikissa näissä maissa on suuri osa vuotta sateetonta.
Sen vuoksi täytyy jokivettä kanavaverkolla johtaa vainioille.
Sellaisten kanavien kaivamista ja kunnossapitämistä varten oli
monien ihmisten liityttävä yhteen ja muodostettava järjestettyjä
yhteiskuntia. Yhteisin ponnistuksin ja määrätietoisin johdoin he voivat
sitten järjestää olonsa niin hyvin, että saavat aikaa antautuakseen
harrastamaan kirjallisuutta, taidetta ja tiedettä, ja niin kehittyy
henkinen kulttuuri alinomaisessa vuorovaikutuksessa aineellisen kanssa,
sillä ne molemmat tarvitsevat toisiansa. Mutta perimmältään on suuri
joki tämän aiheuttajana. Se on »sivistyksen äidinmaitoa».

Kahdella tavoin Niili vuosituhansien aikana on ollut kulttuurinluojana:
se on toiselta puolen synnyttänyt kaiken sen maan, josta egyptiläinen
sivistys on versonut, ja toiselta puolen sen vesi on vuosi vuodelta
virvoittanut kuivan maan ja antanut sille uutta elämää. Asuttava
osa Egyptiä on yksinkertaisesti pitkulainen keidasalue, jonka on
muodostanut se hedelmällinen muta, mitä eräs Niilin lähdejoki
lukemattomien vuosituhansien ajan on kuljettanut mukanansa Abessinian
vuorilta ja kerrostanut kalliopohjan ja erämaanhiekan ylle. Sattuvasti
on Egyptin viljeltyä osaa verrattu nuokkuvavartiseen lootukseen.
Esihistoriallisena aikana varsi ei vielä kukkinut. Niilin suu oli
silloin nykyisen Kairon seuduilla. Sitten vähäisten ajanjaksojen
vieriessä on siitä puhjennut »kukka», jonka Niili itse on muodostanut.

Egyptin on aina tiedetty olevan maailman viljavimpia maita.
Muistammehan, kuinka Joosefin veljet menivät sinne, kun Palestiinassa
oli nälänhätä, sillä he olivat kuulleet, että »Egyptissä oli viljaa».
Usein pellot tässä luonnon anteliaasti siunaamassa maassa antavat kolme
kypsynyttä satoa vuodessa. Mutta hedelmällisestä mullastansa huolimatta
Egypti kuitenkin ilman Niiliä olisi autio maa, sillä muutamissa seuduin
voi siellä sadekuurojen välillä kulua vuosikausia. Sitä enemmän sataa
taasen eräinä vuodenaikoina niissä kuuman vyöhykkeen seuduissa, joissa
Niilin lähteet ovat. Silloin vesi Niilin uomassa nousee ja valtava joki
tulvii yli rantojensa, kastelee ne ja laskee niille vuosituhantisten
entisten kerrostumain lisäksi uuden kerroksen lihavaa liejua.
Mutta kun vesi jälleen on laskenut määrättyyn korkeuteen, alkavat
lukemattomat vedennostolaitteet työnsä ja nostavat tuota elämääantavaa
ainetta pelloille. Siellä se kiertelee suurempia ja pienempiä kanavia
käsittävässä kanavistossa ja lopuksi pienissä ojanteissa, niinkuin veri
meidän suonistomme valtimoissa ja laskimoissa. Jokainen peltotilkku
on maapengerten ympäröimä, joilla ojanteet suljetaan ja pakotetaan
levittäytymään maapalstalta toiselle, sitä mukaa kuin ne käyvät liian
kuiviksi. Siten Egypti Niilin vedestä on saanut korvauksen sateesta,
ja ymmärtää hyvin muinaisten egyptiläisten ajatuksenkulun, kun he
jumaliensa ylistyslauluissa toisten maitten sadevettä nimittävät
»Niiliksi, joka tulee taivaasta». Täydellä syyllä jo muinaisajan
oppineet sanoivat, että Egypti oli Niilin lahja, ja tänäkin päivänä
fellah[16] viettää kiitosjuhlaa, kun saapuu ilosanoma, että Niili alkaa
nousta.

Egyptin hyvinvointi ei kuitenkaan riippunut yksinomaan siitä, _että_
Niili tulvi, vaan myöskin siitä, _miten_ se tapahtui: että vedenkorkeus
saavutti määrätyn asteen, kohoamatta liiaksi tai jäämättä liian
alhaiseksi. Pari jalkaa liian paljon — ja delttamaa joutui kauhean
hävityksen alaiseksi; 3—4 jalkaa liian vähän — ja kuivuus ja nälänhätä
ahdisti Ylä-Egyptiä, maanvaiva, josta muinaisaikana usein puhutaan,
välistä monena vuotena peräkkäin. Kun vedenkorkeudella oli niin
suunnaton merkitys Egyptille, hankittiin mittareita, joilla todettiin
vuoden vedennousu. Tunnetuin mittari oli Syönen, nykyisen Assuanin,
seuduilla, ensimmäisen kataraktin[17] kohdalla.

Mutta että Niilin tulvat koituisivat todelliseksi siunaukseksi
Niilinmaan kansalle, siihen tarvitaan ja on aina tarvittu
yhteenliittyneiden ihmisten huolellisesti järjestettyä työtä.
Yksityinen ei saanut tehdyksi niin suuria ja vaativia töitä kuin olivat
kanavarakennukset ja ne sulut, joita tarvittiin estämään niin kauan
kuin mahdollista Niilin vettä pois juoksemasta. Tässä ei voitu saada
aikaan mitään ilman yhteenliittymistä, järjestystä ja kuria. Täällä
kävi välttämättömäksi alistua yhden valtionpäämiehen hallittavaksi.
Voimakas valtiotunne oli sen vuoksi Egyptin kansan verissä aina
aikaisemmista kulttuuriasteista alkaen. Niili on siten kaikkina aikoina
ollut mahtava yhteiskuntaamuodostava tekijä.

Egypti on näytellyt niin tärkeätä osaa maailmanhistoriassa, että
kernaasti kuvittelee sitä joltisenkin suureksi maaksi. Niin ei
kumminkaan ole lainkaan laita. Tosin keidasalue — ensimmäisestä
kataraktista Välimereen saakka on kokonaista 85 penikulmaa pitkä,
mutta se on niin kapea, että pinta-ala jää pienemmäksi kuin Belgian.
Neliökilometreistä ei riipu maan sivistyksellinen merkitys. Sitä ei
meille osoita yksin Egyptin historia — sen todistaa myöskin ja vielä
paljon puhuvammin Ateenan ja Palestiinan historia.

Niilin maa ei tarjoa runsasta maisematyyppien vaihtelua; sen lumo on
sen sijaan ihmeellisissä väreissä, kajastuksissa ja valovaikutelmissa.
Auringonnousu voi tarjota niin voimakkaan värivaikutelman, että se
maalarin siveltimen kuvaamana tuntuu aivan uskomattomalta siitä, joka
ei omin silmin ole nähnyt tätä ainutlaatuista näytelmää, kun pimeys
väistyy ja vuoret alkavat häivähdellä ultravioletilta ja auringon
heijastus muuttaa Niilin juonniksi sulanutta kultaa, tai kun sarastus
vaihtuu vilvakaksi aamuksi ja melkein ylimaailmallisen läpinäkyvä
vaaleansininen kupoli kaartuu yli kullankeltaisen laidattoman aavikon.
Uskomattoman komea on auringonlasku, kun liekehtivä taivaanranta
kohottaa purppurakatoksen yli keitaitten viheriöivien palmujen. Yhtä
ihana on yö, kun kuu ja tähdet haaleassa hopeanvalossa hohtavat taivaan
kannella. Valtavana ja äänettömänä soluu Niilin vesimassa kohti merta.
Miljoonille ihmisille elämän antavan joen yllä lepää suuri hiljaisuus,
jonka katkaisee ainoastaan rannan savimajasta kajahtava koiran
haukahdus tai aasin alakuloinen kirkuna tai ohiliukuvista veneistä
kuuluva miesten yksitoikkoinen laulu.


Kirjallisuutta:

Eduard Meyer, Geschichte des Altertums (laajoin
kirjallisuusviittauksin).

G. Maspero, Histoire ancienne des peuples d'Orient classique.

James Henry Breasted, Ur människosläktets äldsta historia (ruotsinnos
engl. kielestä).

Carl G. Laurin, Konsthistoria (myös suomeksi).

Johan Adolf Bruun, Ur de bildande konsternas historia.

Erityisesti Egyptiä koskevaa:

James Henry Breasted, A history of Egypt (saksaksi 1909).

James Henry Breasted, Ancient records of Egypt.

E.A. Wallis Budge, A short hislory of the egyptian people.

W. v. Bissing, Die Kultur des alten Ägyptens.

Jean Capart, La place de l'Egypte dans l'histoire de la civilisation
(kirjallisuusviittauksin).

Adolf Erman und Hermann Ranke, Ægypten und ægyptisches Lehen im
Altertum (laaja kirjallisuusluettelo).

Friedrich Kayser und Ernst M. Roloff, Ägypten einst und jetzt.

Camille Lagier, A travers la haute Égypte.

Camille Lagier, L'Égypte monumentale & pittoresque.

Pehr Lugn, Egypten i fynd och forskning.

G. Maspero, Causeries d'Égypte.

Georg Steindorff, Ägypten in Vergangenheit und Gegenwart.

A. Wiedemann, Das alte Ägypten (runsaita lähdeviittauksia).

Sixten Strömbom, Egyptisk vinter.

Väinö Pekkola, Kairosta Niilin latvoille.




VAINAJIEN MAA.


Kun kulttuurin alun etsijä saapuu faaraoiden ihmemaahan, herää hänessä
ennemmin tai myöhemmin ajatus: »Egyptihän on aivan, kuin korkeampien
valtojen ennakolta määräämä olemaan historian aarrekammiona,
valtavimpana todistuksena sivistyksen versomisesta, kukoistuksesta ja
rappeutumisesta.» Itse ilmasto vaikuttaa säilyttävästi. Hauraimmat ja
herkimmätkin muistot ihmisten työstä ja pyrkimyksistä — yksin vaatteet
ja papyruskääröt — säilyvät täällä halki vuosituhanten, jos vain Niilin
tulvat eivät niitä saavuta tai ihmiskädet niitä tuhoa. Esineitä,
jotka kosteammassa ilmastossa jo ammoin olisivat muuttuneet tomuksi,
löydetään täällä tänäkin päivänä melkein vahingoittumattomiksi jääneinä.

Ainutlaatuinen säilyttävä voima on ollut myöskin egyptiläisten
uskonnolla. Uskonnollisten käsitystensä vaikutuksesta egyptiläiset
enemmän kuin mikään muu kansa ovat huolehtineet ikuisia asumuksia
vainajilleen ja varustaneet ne mitä moninaisimmilla uhrilahjoilla,
taideteoksilla, piirtokirjoituksilla, kohokuvilla ja maalauksilla,
jotka kaikki yhdessä tarjoavat meille mitä oivallisimman
sivistyshistoriallisen kuvakirjan. Egyptiläisten luja usko
kuolemanjälkeiseen elämään ja harras halu säilyttää ruumis, koska se
oli sielun asunto, on tehnyt meille mahdolliseksi tutustua Egyptin
kulttuuriin ammoisilta ajoilta, jotka melkein kaikkialla muualla
maailmassa ovat peittyneet läpitunkemattomaan pimeyteen.

Muinaisten egyptiläisten pyrkimys pelastaa vainajat katoavaisuudelta
johti balsamoimistaidon keksimiseen, minkä voidaan huomata
tapahtuneen 4 vuosituhatta takaperin. Kun tämä taito oli täysin
kehittynyt, tapahtui balsamointi siten, että ensiksi otettiin
pois aivot ja sisälmykset vainajan ruumiista ja pestiin se sitten
sisäpuolelta palmuviinillä. Sitten se sai virua voimakkaassa
natriumsuolaliuoksessa[18] seitsemänkymmentä päivää. Ruumis oli nyt
muuttunut muumioksi: se oli niin kokoonkäpertynyt, että kovettunut
ruskea iho verhosi pelkkää luurankoa. Muumio täytettiin sitten
myrhalla[19] ja muilla hyvänhajuisilla aineilla ja kiedottiin
liinaisiin kääröihin, jonka jälkeen se siveltiin pehmeällä, nopeasti
kovenevalla massalla. Suojaksi kaikenlaisia vaaroja vastaan vainaja
varustettiin amuleteilla, m.m. kuoriaisilla: kivestä, fajanssista,
lasista tai jostakin muusta aineesta tehdyillä egyptiläisten pyhän
sittiäisen kuvilla. Tuota pikku sittiäistä pidettiin erittäin
salaperäisenä ja pyhänä. Tällä omituisella koppakuoriaisella on tapana
muovailla ja sitten vyörytellä mukanaan lantapalloa, jonka se lopuksi
kaivaa maahan laskettuaan siihen munansa. Tätä palloa pidettiin
auringon vertauskuvana, ja auringonjumalaa kuviteltiin muodoltaan
m.m. kuoriaiseksi, joka pyörittelee auringon kehrää edellänsä. Ja
kun tämä taivaankappale joka aamu jälleen nousee taivaanlaelle, tuli
kuoriaisesta myöskin elämän jälleenheräämisen vertauskuva.

Senvuoksi pantiin kernaasti vainajien mukaan hautaan sellaisia
kuoriaisia, usein hyvin paljon. Niitä pantiin muumioiden
vatsaonteloon — sydämen entiselle paikalle —, niitä sidottiin kiinni
kuolleen jäseniin, niitä sijoitettiin muumiositeiden väliin ja eri
paikkoihin sarkofagiin sekä hautakammioon. British Museumin valtava
kuoriaiskokoelma, suurin lajiansa koko maailmassa, antaa aavistuksen
siitä, mikä osa tuolla pienellä sittiäisellä on ollut egyptiläisten
ajatusmaailmassa.[20]

Kun muumio oli kiedottu kääreisiinsä ja varustettu amuleteilla, pantiin
se ihmisruumiin muotoiseen koteloon, jonka päätä vastaavaan osaan oli
maalattu vainajan kasvojen piirteet. Tämä kotelo suljettiin sitten
toiseen tai useampiinkin samanlaisiin arkkuihin, ja jos vainaja oli
ylhäinen henkilö, pantiin arkut kivisen sarkofagin sisään. Vainajan
sydän ja muut sisäelimet säilytettiin tavallisesti erityisissä
alabasteriastioissa, joiden kannet oli koristettu ihmispäällä tai
manalle menneen suojelushenkeä edustavan eläimen päällä.

Vihdoin vietiin vainaja viimeiseen lepokammioonsa omaisten ja
palkattujen itkijäin äänekästen suruhuutojen ja valituslaulujen
saattamana.

Nyt sielu jälleen voi käydä tervehtimässä vainajaa, mikä kohtaus
on usein kuvattu papyruslehtiin ja muumion siteisiin. — Saadakseen
toisessa maailmassa häntä odottavan kohtalonsa ratkaistuksi vainajan
oli astuttava Osiris-jumalan tuomioistuimen eteen. Suuressa salissa
jumala istui oikeutta edustajinaan 42 kauhuaherättävää demonia — yhtä
monta kuin Egyptissä oli läänejä eli maaherrakuntia. Itsekullekin
demonille vainajan täytyi selittäytyä vapaaksi määrätystä synnistä, ja
sillä aikaa hänen sydäntänsä punnittiin vaa'assa, jossa vastapunnuksena
oli sulkakynä — totuuden symboli. Ne 42 syntiä, joista hänen täytyi
voida selittäytyä vapaaksi, jos mieli selvitä hyvin Osiriksen
tuomioistuimen edessä, voidaan ryhmittää seuraavien otsakkeiden
alaisiksi: herjaus, valapattoisuus, murha, haureus, varkaus,
valhe, parjaus ja väärä todistus. Eritoten hänen oli vastattava
koekysymyksiin, oliko hän tehnyt vääryyttä leskille ja orvoille, oliko
hän rasittanut alaisiansa liian kovalla työllä, oliko hän estänyt
tulvavettä aikanaan juoksemasta tai muulla tavoin aiheuttanut nälkää
ja kärsimystä ihmisille. Mutta ei siinä kyllin: tullakseen autuaaksi
vainajan täytyi voida selittää, että hän oli ruokkinut nälkäisiä,
antanut janoaville juomaa ja lautannut joen yli ne, joilla ei ollut
venettä.

Tässä vainajia tuomitsevassa oikeusistuimessa esiintyy ensimmäistä
kertaa ihmiskunnan historiassa täysin kehiteltynä se ajatus, että
kuolleiden kohtalo toisessa maailmassa riippuu heidän teoistaan
täällä maan päällä. Vielä kaksi vuosituhatta myöhemmin tämä käsitys
persoonallisesta edesvastuusta ei ollut tunkeutunut minkään muun
kansan tietoisuuteen. Babyloniassa samoin kuin Assyriassakin täytyi
niinhyvin hyvien kuin pahojen kuoltuansa laskeutua synkkään kuolleitten
valtakuntaan, missä heidän kohtaloillaan oli tuskin minkäänlaista eroa.

Sielu käy tervehtimässä vainajaa, jota kuljetetaan sarkofagiveneessä.

Se, joka ei läpäissyt Osiriksen tuomioistuimen edessä, heitettiin
tuleen tai kiehuvaan veteen tai jätettiin kappaleiksi revittäväksi
hirviön käsiin, joka oli krokodiilin, jalopeuran ja virtahevosen
sekoitus.

Autuasten tilasta oli egyptiläisillä monta erilaista käsitystä, mutta
mieluisin — se, joka sai oikein veden valumaan fellahin suusta — oli
se, että vainajat tulivat ihmeelliseen lännen maahan, jossa kasvoi
viljaa metrin pituisin tähkin ja maata risteilivät virvoittavat
kanavat, kalarikkaat ja kaislikon ja ruohikon reunustamat, missä asusti
runsaasti lintuja. Täällä olo oli pelkkää iloa ja onnea.

On ilmeistä, että käsitys kuolemanjälkeisestä vastuunalaisuudesta on
vaikuttanut kansaan kasvattavasti. Yleinen toive ainakin _näyttää_
hyväntekeväiseltä ja moitteettomalta mieheltä ilmenee lukuisissa
hautakirjoituksissa kuten seuraavassakin: »Olen isoaville antanut
leipää ja janoisille vettä ja alastomille vaatteita ja veneettömille
aluksen.»

Erääseen lähes neljätuhatta vuotta vanhaan hautaan on mahtava
lääninherra hakkauttanut seuraavan maininnan itsestään: »En ole
ainoatakaan porvarin tytärtä häväissyt, en leskeä hätään saattanut, en
peltomiestä luotani torjunut, en paimenta pois ajanut. En ketään ole
maksamattomien verojen vuoksi hänen työläisiltään riistänyt. Ei kukaan
ollut köyhä, eikä kenenkään tarvinnut nähdä nälkää minun aikanani.
Kun katovuodet tulivat, annoin minä kyntää ja kylvää kaikki maat aina
maaherrakuntani eteläisille ja pohjoisille rajoille ja varustin ihmiset
elintarvikkeilla. Minä annoin leskelle yhtä hyvin kuin vaimolle, jolla
oli mies, minä en suosinut suuria vähäisten edellä antaessani. Sitten
tulivat suuret Niilin tulvat, jotka tuottivat viljaa ja kaikenlaatuisia
elintarvikkeita, mutta kuitenkaan minä en kiristänyt maksamatta
jääneitä veroja. Senvuoksi kansa myös minua kovin rakasti, niin, yhä
enemmän ja enemmän päivä päivältä.»

Toinen lääninherra on arvostellut itseänsä seuraavasti: »Minä olin
rikas viljasta. Kun maa kärsi puutetta, varustin minä valtion viljalla.
Minä annoin porvarin noutaa viljaa itselleen ja vaimolleen, leskelle
ja hänen pojalleen. Minä annoin anteeksi kaikki verot, jotka aina
minun isieni ajoilta olivat jääneet maksamatta. Minä täytin laitumet
karjalla. Kaikki oli hedelmällistä; lehmät antoivat maitoa kaksi kertaa
niin paljon kuin ennen, ja karsinat olivat täynnä vasikoita.»

Vanhat egyptiläiset eivät ilmeisestikään olleet vainunneet, että oma
kiitos haisee.

Mutta joskin moinen kehuskeleminen hyvillä töillänsä meihin vaikuttaa
pääasiallisesti naurettavalta, niin tuonlaatuiseen omaan elämäkertaan
sisältyy myöskin korkeampia arvoja. Se osoittaa meille nimittäin,
millaiseksi vanhat egyptiläiset neljätuhatta vuotta sitten ajattelivat
hyvän hallitsijan ihanteen. Ja meidän täytyy todeta, että hyvin
helposti luetut ovat vielä neljätuhatta vuotta myöhemminkin ne
itämaiset hallitsijat, jotka mitan täyttävät.

Niitä vainajia, jotka olivat kestäneet kokeen Osiriksen tuomioistuimen
edessä ja saivat elää onnellista kuolemanjälkeistä elämää, uhkasivat
kuitenkin monet vaarat, joilta itseänsä suojellakseen he tarvitsivat
loitsuja. Tällaisia loitsumalleja kirjoitettiin vainajan avuksi
muumioarkkuun ja kaiverrettiin hautojen seiniin. Näistä loitsuista
kehittyi vähitellen kuuluisa _Kuolemankirja_, joka kirjoitettiin
papyruskääröön[21], minkä kuollut sai mukanansa hautaan, niin että
kun hän kohtasi demoneja, jotka esiintyivät myrkyllisinä käärmeinä,
jättiläissuurina krokodiileinä ja tultasuitsevina lohikäärmeinä, hän
silloin tiesi, miten ne karkoittaisi, ja kun hän tuli porteille,
joiden olisi tullut avautua, tai jokien rannalle, joiden yli hänen
oli kuljettava, hän voi lausua oikeat loitsusanat. Toiset manaukset
antoivat vainajan sielulle voiman tulla ulos haudastaan, ottaa
haluamansa muodon ja liittyä jälleen ruumiiseen.

Korkeata kulttuurikantaa ei luonnollisesti voida odottaakaan näissä
ikivanhoissa loitsukaavoissa. Pari esimerkkiä riittäköön. Valitsemme
ensimmäiseksi manauksen krokodiilia vastaan. Se kuuluu näin: »Poistu
tieltäni! Väisty syrjään, sinä kirottu krokodiili! Sinun ei pidä tulla
minun lähelleni, sillä minulla on elämä taikasanojen mahdista, jotka
tulevat sisäisestä voimastani.» Ja niin vainaja edelleen peloittaa
krokodiilia vakuuttamalla: »Minun hampaani purevat kuin piikiviveitsi
ja raatelevat kuin sakaalijumalan, ja sinä, joka makaat siellä
lumottuna, silmäsi minun taikavoimani kiinninaulaamina, sinä et ole
onnistuva riistämään minulta maagillista voimaani, sinä krokodiili,
joka itse elät loitsuttuna.»

Muuan käärmeloitsu on saanut seuraavan ylevän muodon:

»Pysähdy, sinä Rerek käärme, äläkä tule lähemmäksi! Muutoin sinun on
pakko syödä se rotta, joka on kauhistus Ralle, ja popsia mädäntyneen
emäkissan sääriä!»

Mutta moisen lorun rinnalla esiintyy Kuolemankirjassa yleviä ajatuksia
siitä, kuinka kukin ihminen lopuksi saa tuomionsa sen mukaan, miten
on elänyt täällä maan päällä. Nämä suunnattomat vastakohdat samassa
kirjoituksessa saavat selityksensä siitä, että Kuolemankirja ei ole
yhtenäinen teos, vaan eri kappaleet ovat syntyneet eri kehitysasteilla,
alkeellisimmat kenties 5.—6. vuosituhannella, mutta sitten aina
seitsemännelle vuosisadalle ennen meidän ajanlaskuamme. Niin perin
vanhoillisia kuin egyptiläiset olivat, he säilyttivät siinä paljon
ikivanhaa, joka oikeastaan soti heidän muuttunutta uskonnollista
käskystänsä vastaan. Mutta tottumus vanhaan oli niin syvälle syöpynyt,
että he eivät harkinneet sen aikansaeläneisyyttä. Mikä oli kelvannut
heidän esi-isilleen, se oli kyllin hyvää heille itselleenkin.
Egyptiläinen ei epäillyt koskaan hetkeäkään, että ne maagilliset sanat,
jotka olivat auttaneet isien henget autuaitten maahan, veisivät sinne
hänetkin.

Muinaisten egyptiläisten sitkeä vanhoillisuus kohtaa meitä heidän
elämänsä kaikissa ilmenemismuodoissa: heidän uskonnossaan, heidän
kuvaamataiteessaan, kirjoituksessa ja kirjallisuudessa, hallinnossa.
Uskollisuudella, jota voidaan sanoa härkäpäisyydeksikin, egyptiläiset
pitivät kiinni isien perinnöstä harkitsematta, oliko se ajanmukaista
vai ei. He olivat sanalla sanoen muinaisaikamme kiinalaisia.
Työteliäitä ja tyytyväisiä kuten kiinalaiset he olivat myöskin.
Niinkuin Kiinan kansa olivat Egyptin asukkaatkin lämpimästi kiintyneet
kotiseutuunsa ja perheeseensä, eivätkä he voineet ajatella suurempaa
onnettomuutta kuin sulkea silmänsä vieraassa ympäristössä, kaukana
sukulaisista ja ystävistä ja joutua lepäämään vieraassa maassa.

Egyptiläisten kunnioitus kaikkea vanhaa ja muinaista kohtaan
on aiheuttanut sen, että Kuolemankirjasta on vähitellen tullut
egyptiläisten uskonnon kuvastin sen kaikilla asteilta siitä ajasta,
jolloin egyptiläiset olivat puolivilli kansa, aina heidän mahtavuutensa
loppuaikoihin saakka.

Alusta loppuun Kuolemankirja on täynnä maagillisia loitsuja, joiden
tarkoituksena on säilyttää muumio ja vakuuttaa sille iankaikkinen
elämä. Muuan sellainen manaus kuuluu osittain lyhennettynä:
»Tervehditty ollos sinä Osiris, minun jumalallinen isäni! Samoinkuin
Sinä elät ja olet ikuinen, samoin minunkin jäseneni tulevat ikuisesti
elämään. En ole minä katoava. En ole minä tomuksi muuttuva. En ole
minä mätänevä. En ole minä matojen saaliiksi joutuva. Minä tulen
elämään, elämään! Minä tulen kukoistamaan. Minun sisälmykseni
eivät mätäne, minun silmäni eivät sammu, minun kasvoni eivät
muutu. Minun korvani eivät käy kuuroiksi. Minun päätäni ei eroteta
kaulastani. Minun kieltäni ei pois temmata. Minun hiuksiani ei
leikata. Minun kulmakarvojani ei ajella. Minun ruumiini on säilyvä
vahingoittumattomana, ei se ole hajoava eikä tuhotuksi tuleva tässä
maailmassa.» — Jotta vainajalla olisi oikein hyvä toisessa maailmassa,
pantiin hautakammioon myöskin saviastioita täynnä leipää, viiniä ja
muita elintarvikkeita. Mutta kun nämä ruoka- ja juomavarastot eivät
voineet riittää ikuisiksi ajoiksi, täytyi muulla tavalla huolehtia
vainajan aineellisesta hyvinvoinnista, ja tätä varten hautakammion
seiniin maalautettiin tai hakkautettiin kuvasarjoja, joissa
esitettyjen kohtausten toivottiin toteutuvan hänen kuolemanjälkeisessä
olotilassaan. Kaikkialla palautuvat melkein samat aiheet: näemme
haudassaolijan nauttivan rikkaan pöydän antimia tai toimittelevan
maallisia tehtäviä, molemmissa tapauksissa kernaimmin orjien ja
palvelijain kumartamana ja palvelemana. Välistä saamme nähdä hänet
myöskin kalastamassa tai virtahepoja, jalopeuroja, sakaaleja tai
gaselleja metsästämässä, taikka myöskin pyydystämässä lintuja Niilin
rannalta, missä papyrus on tiheintä. Välistä hän hupailee perheensä
helmassa ruoalla ja juomalla soittajien ja kauniiden tanssijattarien
kohottaessa olemassaolon suloa.

Jotta rikkaan ja ylhäisen egyptiläisen itsensä ei tarvitsisi kyntää ja
korjata satoa viljavilta kentiltä, missä hän kuolemansa jälkeen sai
oleskella, jotta hän pääsisi jauhamasta viljaa, leipomasta leipää,
panemasta olutta, kaitsemasta karjaansa ja soutamasta venettänsä,
asetettiin hautaan myöskin puukuvioita, jotka esittivät erilaisia
palvelijoita ja kotieläimiä sekä pikku taloja ja veneitä.

Saivatpa ruhtinaat ja muut ylhäiset henkilöt mukaansa kokonaisia
pikku puusotajoukkoja. Näin annettiin vainajalle mukaan jonkinlainen
tekomaailma korvaamaan todellista, joka hänen täytyi jättää.
Rautatavarat ja hautojen seinillä olevat kuvat antavat meille siten
erinomaisen kuvan siitä elämästä, jota Egyptissä elettiin ammoisina
aikoina.

Eräs etevä amerikkalainen arkeologi kertoo seuraavasti siitä
vaikutuksesta, minkä neljätuhatvuotinen kääpiömaailma teki häneen,
kun hän vuonna 1921 oli Theban läheltä löytänyt hautakammion ja
seinässä olevasta raosta sai luoda ensimmäisen silmäyksen siihen.
Sisällä vilisi pikkuruisia, pikkuruisia, ainoastaan parin desimetrin
korkuisia ihmisiä, jotka hyörivät siellä jokapäiväisissä puuhissaan.
Muutamat heristivät keppejänsä pikku lehmä- ja härkälaumoille. Toiset
olivat teurastus- tai leipomapuuhissa tai laskivat äskenpantua olutta
saviastiaan. Toiset laskivat verkkoa veneestä, toiset kalastivat
harppuunalla. Toisissa veneissä miehet kiskoivat airoja, toisissa
aluksissa taasen merimiehet vetivät purjeita mastoon ja laivuri
seisoi kehoittelemassa merimiehiä, jotka kiipeilivät mastoissa ja
köysissä. »Muuan nuori tyttö, joka oli toisia suurempi ja puettu
loistavanväriseen pukuun, tuijotti minuun vakavin silmin», niin
löytäjä kertoo, »aivan kuin nuhdellen minua, että minä häiritsin
neljätuhatvuotista lepoa.»

Kolme päivää ja kolme yötä retkikunta työskenteli lakkaamatta
päästäkseen sisälle löydettyyn aarrekammioon ja tuodakseen sieltä
päivänvaloon nämä satalukuiset huolellisesti veistetyt ja maalatut
piskuiset puukuviot. Kaikki oli hämmästyttävän hyvin säilynyttä, yksin
lukinverkonohuiset liinalangat naisten värttinöissä ja kangaspuissa.

Kaksitoista venettä oli valmiina kuljettaakseen suurmiesvainajaa
ja hänen seuruettaan Niilillä retkeiltäessä. Hänen kajuutassaan
suurimmassa aluksessa oli kaksi kuparista matka-arkkua hänen sänkynsä
alla. Ja hytin oven edessä istui laulaja ja harpunsoittaja huvittamassa
herraansa. Yksi alus oli huolellisesti valmistettu keittiöksi patoineen
ja muine keittiöastioineen.

Vaikuttavin on ryhmä, joka esittää mahtavaa miestä istumassa
pihamaallansa talonsa edustalla poikansa ja perillisensä ollessa maahan
kyyristyneenä hänen toisella ja neljä kirjuria toisella puolellaan,
kaikki innokkaassa toimessa hänen karjaansa laskemassa. Karjankaitsijat
ajavat taikka kuljettavat eläimiä hänen ohitsensa. Siinä on punaista,
mustaa ja kirjavaa elukkaa.

Siinä on sanalla sanoen jäljennös rikkaan miehen omaisuudesta, minkä
hän tällä tavoin on tahtonut ottaa mukaansa tulevaan elämään. Näiden
satalukuisten pikku ihmisten piti toisessakin elämässä tehdä työtä
hänelle: kyntää ja korjata hänen peltojansa, kaitsea ja teurastaa
hänen karjaansa, leipoa hänen leipänsä ja panna hänen oluensa, kehrätä
ja ommella hänen vaatteensa sekä silloin tällöin souteluttaa häntä
Niilillä.

Toisen vuosituhannen keskipalkoilla lakkasi tämä tapa asettaa
palvelijain kuvia hautoihin. Sen tilalle keksittiin yksinkertaisempi
tapa panna vainajan mukaan häntä itseänsä jäljittelevä veistos:
savinen, puinen tai metallinen pienoiskuva, tavallisesti esittäen
muumiota, joka lepäsi pienessä arkussa. Tämän tekovainajan tarkoitus
oli suorittaa manallemenneen tehtävät kuolemanvaltakunnassa. Että
hän tosiaankin pysyisi siellä ja tekisi työtä, siitä vakuuttautuivat
ylhäiset egyptiläiset siten, että antoivat papin varustaa pikku kuvion
maagillisen voiman omaavalla kirjoituksella, joka nimenomaan määräsi
hänet kuolleen »vastikkeeksi». Vainaja sanoo siinä hänelle: »Jos minun
tehtäväkseni pannaan jonkin työn toimittaminen toisessa maailmassa, on
sinun se tehtävä minun asemestani aina. Sinun on viljeltävä peltoja,
sinun on pumputtava vettä, sinun on puhdistettava kanavat ja ojat. Kun
huudetaan minua, on sinun vastattava: ‘Täällä minä olen!'»

Lapsille pantiin usein leikkikalu mukaan hautaan. Egyptiläisten
lasten haudoista on löytynyt puisia hyrriä, joilla pienokaiset ovat
leikkineet, puunukkeja liikkuvine käsivarsineen ja säärineen, puinen
krokodiili, joka voi aukaista kitansa j.n.e.

Vähäisempiä rakkaita muistoja maallisen elämän ajoilta olivat
otaksuttavasti hautaan mukaan pannut kirjoitusvihkot ja
kirjoitustaulut. Meidän Egyptin kirjallisuuden tuntemuksellemme nämä
kirjoitusharjoitelmat ovat arvaamattoman arvokkaita, sillä suuri,
ehkäpä suurin osa tätä kirjallisuutta on säilynyt yksinomaan tässä —
kieltämättä vallan vajavaisessa — asussa.

<tb>

»Kaikki olemme samanarvoisia kuoleman edessä» — se oppi ei
ollut voimassa muinaisilla egyptiläisillä. Siellä ei yksin
_yhteiskunnallisesti_ ollut erikoisasemassa rikas, joka
hautakammiossansa lepäsi turvassa sakaaleilta ja muilta erämaan
villipedoilta, verrattuna köyhään, jolla ei ollut varaa balsamoiduttaa
kuollutta ruumistansa ja säilyttää sitä kallisarvoisissa
hautakammioissa, vaan joka sarkofageitta ja siteittä kätkettiin metrin
syvälle erämaan hiekkaan. _Hänen_ jäännöksensä hävitti pian ajan
hammas, ja senvuoksi hän ei koskaan voinut päästä osalliseksi toisen
maailman autuudesta. Mahdollisuuden mukaan vähempivarainenkin koetti
kumminkin välttää sellaisen kohtalon, ja hänen elämänsä aherruksen
päämääräksi tuli hiellä ja vaivalla rehkiä kokoon varat kunnialliseen
hautaamiseen. Ainakin koetettiin myöhempinä aikoina saada kootuksi
edes niin paljon, että voitiin vuokrata paikka jossakin niistä
joukkohaudoista, joita yritteliäät urakoitsijat rakensivat kallioihin.

Voitiinpa mennä niinkin pitkälle, että varastettiin kivet omaa hautaa
varten. Eräs yli 3000 vuotta vanha papyruskannekirja kertoo eräästä
työnjohtajasta: »Hän louhitutti väellänsä kiviä kuningas Seti II:n
rakenteilla olevista töistä, ja he varastivat siitä joka päivä miehen
omaa hautarakennusta varten. Ja hän pystytti näistä kivistä neljä
pilaria hautaansa.» Toisesta haudasta hän hankki itsellensä kaksi
kappaletta Kuolemankirjaa — samoin omaa vastaista tarvettansa varten
— ja kolmanteen hautaan hän tunkeutui ja anasti sen vuoteenkin, millä
vainaja lepäsi, sekä muutoin mitä vain käsiinsä sai. Hän varasti
myöskin kuninkaan kuolinuhria varten tarkoitetun suitsutusaine- ja
viinivadin. Muuan erikoisen arvokas esine, joka oli kadonnut erään
kuningattaren haudasta, löytyi myöskin hänen talostaan, vaikka hän
olikin vannonut vakaiset valat, että hän oli viaton. Juttuun kuuluu
muutoin, että tämä autuudestansa niin huolehtiva mies tässä maailmassa
esiintyi raa'an roiston hahmossa. Hän eli haureellisesti alaistensa
työmiesten vaimojen ja muiden naisten kanssa, joiden kanssa he »asuivat
yhdessä». Hän varasti, mitä vain käsiinsä sai, murtautui yöllä
toverinsa taloon ja »selkäsaunalla pehmitti sinä yönä yhdeksän henkeä»;
ja välistä hän huvitteleikse nousemalla muurille ja pommittamalla
sieltä väkeänsä tiilillä. Hän pakotti miehensä korvauksetta tekemään
työtä hänen yksityistiliinsä, ja heidän vaimojensa täytyi kutoa
kangasta hänelle. Mutta työnsä hän kruunasi, kun hänen kidutetut
alaisparkansa lähettivät miehiä valittamaan itsellensä kuninkaalle. Hän
surmautti kaikki valittajat, »etteivät he voisi viedä mitään viestejä
faaraolle.»

Kuolemattomaksi syntistä ruumistansa hän tällä keinoin tuskin lienee
saanut, mutta maailmanhistoriaan hän pääsi.

<tb>

Se kauhu ruumiin häviämistä kohtaan, joka oli niin voimakas vanhoilla
egyptiläisillä, kohtaa meitä eräässä heidän merkillisimpiä runojaan. Se
kuvaa elämään väsyneen miehen ja hänen sielunsa välistä keskustelua.
Elämään väsynyt sanoo, että paras, mitä hän voi tehdä, on riistää
henki itseltänsä, sillä hänen nimensä on »inhotumpi kuin raadon löyhkä
kesäisenä päivänä, kun aurinko on kuuma, vastenmielisempi kuin sen
katku, joka kuumana päivänä kaloja käsittelee, tai hanhien haju niiden
pesässä tai se löyhkä, mikä lähtee krokodiileista ja siitä paikasta,
jonne krokodiilien on tapana kokoontua.» Eihän totisesti elämällä ole
silloin erikoisen suurta arvoa. Mies lisääkin: »Kuolema on nyt minulle
kuin terveyden lahja sairaalle, kuin mirhamin tuoksu ja lootuskukkien
lemu vilpoisella rannalla, niin, aivan kuin saisi tulla kotiin monta
vuotta kestäneestä vankeudesta.»

Mutta hänen sielunsa kammoksuu kuolemaa, sillä sen jälkeen kuin kaikki
omaiset ja ystävät ovat hänet hylänneet, hänellä ei ole ketään, joka
voisi huolehtia siitä, että hänet kunniallisesti haudattaisiin.

<tb>

Niin suurta rakkautta tulevaa hautaansa kohtaan egyptiläinen tunsi,
että hänen viimeisen asuntonsa arvokkaaseen kuntoon laittamisen
valmistelut usein veivät suuren osan hänen elämäänsä. Niinhyvin
kuninkaat ja kuningattaret kuin muutkin ylhäiset miehet ja naiset
omistautuivat ilolla ja riemulla, voi melkein sanoa, tulevain
maahanpanijaistensa valmistuksiin. Pelkkä ajatus, että täytyisi
kuolla vieraassa maassa ja tulla lasketuksi hautaan, joka ei ollut
kaikkien säädynmukaisten vaatimusten mukainen, oli kauhistus
ylhäiselle henkilölle. Senvuoksi egyptiläinen, ollessaan maansa
rajojen ulkopuolella, ikävöi alati päästä ainakin kotiin kuolemaan.
Tämä kaipaus on päämotiivina eräässä kahdenneltakymmenenneltä
vuosisadalta ennen meidän ajanlaskuamme olevassa papyruksen
säilyttämässä kertomuksessa — Sinuhesta, Sesostris I:n palvelijasta.
Kun Sesostris oli vielä vain kruununperijä, Sinuhe oli hänen
mukanansa sotaretkellä libyalaisia vastaan. Saapui silloin leiriin
sanoma vanhan faaraon kuolemasta, miten »hiljaisuus vallitsi nyt
kuninkaan palatsissa, kaikkien sydämet olivat surun vallassa,
molemmat portit olivat suljettuina ja hoviväki istui päät polvien
varassa ja ihmiset valittivat.» Sinuhen valtasi tällöin sellainen
kauhu odotettavissa olevia valtaistuinriitoja kohtaan, että hän
pakeni erämaahan. Harhailtuaan kauan hän saapui erään ystävällisen
syyrialaispäällikön luo, joka pyysi Sinuhea jäämään luoksensa, asetti
hänet korkea-arvoiseen asemaan ja antoi yhden tyttäristänsä hänelle
vaimoksi. Sinuhe sai myöskin valita itselleen maakartanon uudessa
isänmaassaan. »Se oli ihanaa maata», hän sanoo. »Siellä oli viikunoita
ja viinirypäleitä; siellä oli enemmän viiniä kuin vettä ja runsaasti
hunajaa, ja kaikenlaisia hedelmiä kasvoi puissa. Vehnää siellä oli
ja ohraa ja karjalaumoja määrää vailla. Silloin sain minä leipää
päivittäiseksi ravinnokseni ja viiniä joka päivä, keitettyä lihaa ja
lintupaistia ja lisäksi arojen riistaa, jota minulle pyydystettiin
ansoilla ja minun eteeni asetettiin sen lisäksi, mitä minun koirani
pyydystivät.»

Niin Sinuhe eli onnellisena uudessa kotimaassansa ja näki suuren
lapsiparven kasvavan ympärillänsä. Mutta hän ikävöi kuitenkin saada
vielä kerran nähdä sen maan, jossa hän oli syntynyt. Ja kun hän alkoi
käydä vanhaksi ja tunsi lopun lähestyvän, hän kirjoitti faaraolle
nöyrän kirjeen ja pyysi, että hänen suotaisiin palata rakkaaseen
Egyptiinsä ja saada siellä viimeinen lepopaikkansa.

Ja katso: eräänä päivänä saapuu kuninkaan sanantuoja tuoden
kallisarvoisia lahjoja, jotka ilahduttivat Sinuhen sydäntä, sekä
kirjeen, joka teki hänet vieläkin iloisemmaksi. Siinä näet pyydettiin
häntä palaamaan Egyptiin, »sillä», niin siinä sanottiin, »nyt alat
sinä tulla vanhaksi mieheksi etkä voi enää siittää poikia, ja
sinulla on aina kuolinpäiväsi ajatuksissasi. Katso, hyvätuoksuinen
setriöljy ja muumiositeet ovat valmiina sinun balsamointiasi varten.
Hautajaissaattue, joka on lähtevä liikkeelle sinä päivänä, jona sinut
maalle jälleen luovutetaan, pitää sinulle järjestettämän, ja kultaisen
muumioarkun, jonka pää on koristettu atsuurilla[22], olet sinä saava.
Härkien pitää vetämän sinut hautaan, laulajain sinun edelläsi käymän
ja hautajaistansseja suoritettaman. Ne, jotka surevat sinua, odottavat
silloin hautasi ovella; uhreja sinulle annetaan ja hautakammiosi on
oleva rakennettu valkoisesta kivestä aivan prinssien ja prinsessojen
hautojen viereen. Sinun ei tarvitse kuolla vieraassa maassa, jossa
sinun ruumiisi pantaisiin oinaannahkaan.»

Sinuhe kiitti luonnollisesti ylitsevuotavalla itämaalaisella
kunnioituksella. Hän vakuutti kirjeessään faaraolle, että hän ei ollut
paetessaan ollut täysin järjissään: »Tarkoitusta siinä ei ollut, ja
kun minä sitten oikein ajattelin, en voinut ymmärtää, miten kaikki
oikeastaan oli käynyt. Minä en voi käsittää, kuinka olen voinut
jättää oman maani. Minusta tuntuu nyt käyneen kuin unessa, niinkuin
silloin kuin mies, joka oleskelee hedelmällisessä maassa, kuvittelee
olevansa Libyan erämaassa. Koskaan en ole minä kallistanut korvaani
kapinallisille vehkeilyille, ei, minä pidän kuninkaani kunniassa.»

Vanhus lahjoitti nyt kaiken omaisuutensa lapsillensa ja läksi
vaeltamaan kaukaiseen faaraoitten kaupunkiin. Kun hän tuli kuninkaan
eteen, »hän heittäytyi maahan vatsallensa». Ja niin hän kertoo
edelleen: »Kun faarao puhutteli minua, minusta tuntui kuin miehestä,
joka äkkiä on tullut pimeään huoneeseen. Minun järkeni himmeni, minun
jäseneni vapisivat, sydämeni ei tuntunut olevan enää rinnassani,
ja minä en tiennyt, olinko minä kuollut vai elossa.» Sinuhe yritti
änkyttää vastausta, mutta tilanne muuttui koomilliseksi, kun Sesostris
kääntyi kuningattaren puoleen sanoen: »Katso! Tämä on Sinuhe, joka
tulee aasialaisen hahmossa ja josta on tullut beduiini» — »silloin»,
niin kertoo Sinuhe, »kuningatar nauroi ääneen ja sydämellisesti, ja
kuninkaalliset lapset kirkuivat yhdestä suusta: 'oi herra kuningas,
tämä mies ei voi olla Sinuhe!' Mutta hänen majesteettinsa sanoi: 'Minä
vakuutan teille, hän se on!'

Sitten ottivat kuninkaalliset lapset soittovehkeensä ja sistruminsa[23]
ja menivät hänen majesteettinsa eteen sanoen: 'Anna meidän tähtemme
armosi kohdata tätä arojen soturia, joka on syntynyt Egyptissä! Hän
pakeni kaukaiseen maahan sinua peläten. Mutta se silmä, joka on sinut
saanut nähdä, ei pelkää enää!'»

Silloin kuningas avasi suunsa armollisesti ja sanoi, että nyt pelko oli
tarpeeton, sillä hän nimitti Sinuhen uskotuksi neuvonantajakseen. Ja
kuninkaalliset lapset osoittivat vanhukselle kiintymystään puristamalla
hänen käsiänsä.

Kun hän oli tullut siihen asuntoon, joka hänelle oli varattu — hän
kertoo — »leikattiin ja kammattiin minun hiukseni ja minä heitin
päältäni vieraan maan lian, samalla kuin riisuin päältäni beduiinien
puvun, heidän, jotka elävät aroilla, ja puin ylleni hienon liinapuvun.»
Hän sai muhkean asunnon, ja kolme, neljä kertaa päivässä vietiin
hänelle ruokaa kuninkaallisesta keittiöstä, paitsi sitä, mitä kuninkaan
lapset tavan takaa hänelle antoivat. Mutta lopuksi tulee paras
kaikesta: »Kiviseksi haudaksi minulle», hän sanoo, »varattiin paikka
toisten ylhäisten hautojen joukkoon.» Ja sitten hän kuvailee, miten
tämä hautarakennus rakennettiin piirtokirjoituksineen ja kaikkineen,
mikä ylhäiselle miehelle kuuluu hänen viimeisessä lepopaikassaan.
»Minun kuvapatsaani, jonka faarao minulle teetätti, oli kullalla
silattu, ja sen tunika oli kullansekaista hopeaa. Ei osoiteta sellaista
kunniaa tavalliselle henkilölle.

Ja niin elän minä nyt, kuninkaani palkitsemana, kunnes tulee se päivä,
jolloin täältä erkanen.»


Kirjallisuutta:

Alfred Wiedemann, Die Toten und ihre Reiche im Glauben der alten
Egypter (»Der alte Orient» 1910).

Alfred Wiedemann, Die Amulette der alten Egypter (»Der alte Orient»
1910).

Pehr Lugn, Den egyptiska dödsboken (Nordisk tidskrift 1918).

Heinrich Brugsch, Die ägyptische Gräberwelt.




NIILINMAAN HISTORIALLISET AIKAKAUDET.


Egyptin valtakunta on todennäköisesti, kuten muutkin antiikin valtiot,
syntynyt monista pienistä kaupunkiyhteiskunnista niihin kuuluvine
maaseutuympäristöineen, mitkä vähitellen ovat yhtyneet kahdeksi
valtakunnaksi, Ylä- ja Ala-Egyptiksi. Viimeksimainittu käsitti
delttamaan, edelliseen kuului siitä etelään oleva maa aina ensimmäisen
kataraktin loppuun asti nykyisen Assuanin lähelle, Elefantine-saaren
vastapäätä. Ensimmäisen kataraktin kohdalla kulki vanhastaan raja
Egyptin ja Nubian eli Aithiopian välillä, kuten kreikkalaiset sitä
nimittivät. Kreikkalaisilla matkailijoilla oli kerrottavana monta hyvää
juttua Aithiopian satumaasta. Siellä oli hännällisiä ihmisiä, jotka
kävelivät neljällä jalalla aivan kuin järjettömät eläimet, ja toisia,
jotka elivät yksinomaan babiaaninarttujen maidosta.

On kauan eletty siinä uskossa, että Nubia oli vanhempina aikoina
neekerien asuttama. Uudemmat kansatieteelliset tutkimukset ovat
johtaneet kumminkin siihen käsitykseen, että Nubiassa Egyptin
valtakunnan varhaisempina aikoina on asunut samanrotuisia ihmisiä kuin
egyptiläiset itse, nimittäin sitä valkoisen rodun haaraa, jota sanotaan
_haamilaiseksi_. Vasta noin 2000 vuotta e.Kr. alkoi Nubian väestöön
sekoittua neekeriverta; mutta vielä toisen vuosituhannen keskivaiheilla
e.Kr. täytyi mennä aina neljännen kataraktin seuduille kohdatakseen
täysiverisiä neekereitä. Vasta sen ajan jälkeen alkoi se Keski-Afrikan
alkuasukasten suuri kansainvaellus, joka ajoi heidät yhä kauemmaksi
pohjoista kohti ja Egyptiin. Muutamat tutkijat ovatkin esittäneet sen
hyvin todennäköisen käsityksen, että juuri haamilaisten egyptiläisten
sekoittuminen peräti sivistysviholliseen neekerivereen oli suurimpana
syynä siihen, että egyptiläinen pysähtyi lopuksi kasvussaan ja lakastui.

Kerrotaan, että ensimmäinen kuningas, joka hallitsi sekä Ylä- että
Ala-Egyptiä ja siis yhdisti koko Niilin maan _yhdeksi_ valtioksi,
olisi ollut _Menes_. Hänen otaksuvat varovaisemmat egyptologit eläneen
noin 3400 e.Kr., siis suunnilleen 5300 vuotta ennen meidän päiviämme,
kun sitävastoin »pyöreäkätisemmät» historioitsijat ovat tulleet
siihen tulokseen, että Menes olisi elänyt enemmän kuin kuusituhatta
vuotta sitten. Vanhastaan on jaettu Egyptin kuningasluettelot
Meneksestä Aleksanteri suureen asti, joka vuonna 332 e.Kr. valloitti
Egyptin, kolmeenkymmeneen hallitsijasukuun. Tämä aikakausijako
perustuu niihin kuningasluetteloihin, joita papit laativat merkiten
myös hallitusvuodet. Ne ovat säilyneet — vaikka hyvin katkonaisina
— papyruskääröissä ja kivitauluissa. Näiden kolmenkymmenen
hallitsijasuvun puitteissa erotetaan Egyptin historiassa neljä
nousukautta, joiden välillä on valtakunnan hajaantumisen ja vieraiden
valloittajain valtakaudet, nimittäin vanha valtakunta noin 3000—2500
e.Kr., keskimmäinen noin 2000—1800 e.Kr., uusi valtakunta noin
1600—1100 e.Kr. ja uudistusaika 663—525 e.Kr.[24]




HISTORIAN SARASTUSAIKA JA VANHA VALTAKUNTA

(noin 3400—2500 e.Kr.)


Kahden ensimmäisen hallitsijasuvun kuninkaat ovat meille tuskin muuta
kuin nimeltään tunnettuja. Mutta kolmas dynastia, noin 3000 vuotta
e.Kr., aloittaa suurten pyramidinrakentajain ajan. Hallituskaupunki oli
silloin nykyisen Kairon seutuvilla. Mutta pääkaupungin paikka vaihtui
faaraoiden mukana. Arkeologien tutkimukset ovat osoittaneet meille,
että kukin kuningas osaltaan perusti uuden pääkaupungin ja rakensi sen
lähelle tulevaa hautaansa, jonka arvonmukaista koristamista moni faarao
itse asiassa piti elämänsä tärkeimpänä tehtävänä. Lopuksi _Memfis_,
joka jo kauan oli ollut huomattava kaupunki ja jossa oli kuuluisa
Osiriksen temppeli, tuli Egyptin pääkaupungiksi; ja senkin jälkeen kuin
vanha valtakunta oli sortunut ja pääkaupunki siirretty etelämmäksi,
Memfis jatkuvasti koko Egyptin historian ajan oli Ala-Egyptin kaikkein
tärkeimpiä paikkoja.

Vanhimmat tunnetut Egyptin kuningashaudat ovat kallioiden onkalolta,
joihin on rakennettu tiiliseinät. Mutta jo toisen hallitsijasuvun
ajoilta on peräisin kuningashauta, joka on rakennettu tasoitetusta
kalkkikivestä. Lähinnä vanhimmat kuningashaudat on rakennettu
suorakaiteen muotoon, ne ovat tasakattoisia, ylöspäin kallistuvin
seinin. Niistä käytetään mastaba-nimeä. Nimi on arabialainen ja
merkitsee penkkiä. Mastaba onkin jättiläiskokoisen penkin muotoinen. Se
voi olla jopa 50 metriä pitkä ja sisältää kolmisenkymmentä huonetta,
niiden joukossa kappelin, missä papit uhrasivat kuolleen menestykseksi
ja jonne sukulaiset ja ystävät asettivat hänelle ruokaa.[25]

Useassa mastabassa on piirtokirjoituksia, jotka kertovat, että joku
vainajan omainen, tavallisimmin hänen poikansa on rakentanut haudan
tai ainakin jollakin muulla tavalla osoittanut huolenpitoansa manalle
menneestä. Niinpä kirjoittaa eräskin mies isä-vainajansa hautaan:
»Kun isäni haudattiin kauniissa lännessä, rakensin minä tämän haudan
hänelle sellaiseksi, jollaiseksi hän sitä suunnitteli, kun hän vielä
käveli jalkainsa kannattamana.» Muuan toinen mies, joka oli osoittanut
isällensä samanlaisen kunnian, nimittää itseänsä »erääksi, jolle hänen
poikansa on tekevä samoin, kun hän kerran on mennyt lännen maille.»
Kerran kertoo mies, että hän on »haudannut vaimonsa tähän kauniiseen
hautaan», kerran taasen isä, että hän on rakentanut haudan »vanhimmalle
pojallensa, jumalan rahainvartijalle, kun manallemennyt oli vielä
lapsi.»

Liikuttava on piirtokirjoitus, jonka muuan faaraon maaherroista on
kirjoituttanut isällensä ja itsellensä teettämäänsä yhteiseen hautaan:
»Minä annoin määräyksen, että minut piti haudattaman samaan hautaan
kuin tämä Zau saadakseni olla hänen seurassaan, mutta ei sen vuoksi,
etten olisi voinut rakentaa toista hautaa itselleni; minä tein sen
saadakseni nähdä tämän Zaun joka päivä ja olla hänen kanssansa samassa
paikassa.»

Usein hauta — tai ainakin osa haudan laitteista — oli faaraon
lahja. Eräässä neljännen hallitsijasuvun ajoilta olevassa haudassa
piirtokirjoitus kertoo esim., että faarao itse oli määrännyt 50 miestä
kuninkaan oman pyramidin rakentajista päivittäin työskentelemään tämän
mastaban rakentamisessa. Ja »Hänen Majesteettinsa käski, että ketään
näistä miehistä ei pitänyt otettaman muihin töihin, ennenkuin hauta oli
valmis.»

Tuon tuostakin vakuuttaa haudan onnellinen omistaja: »Koskaan ei
samanvertaista ole tehty kuninkaalliselle palvelijalle, sillä minä olin
Hänen Majesteettinsa sydäntä lähellä; minä miellytin hänen sydäntänsä,
sillä kuningas rakasti minua ja ylisti minun kaikkia tekojani.»

Mastabain seiniä koristavilla kuvilla niihin kuuluvine kirjoituksineen
on suuri sivistyshistoriallinen arvo. Ei kyllin siinä, että ne ovat
oivallista aineistoa vanhan valtakunnan aikaisen Egyptin elämän
tutkimiselle: ne ovat psykologisestikin hyvin kiintoisia, sillä ne
todistavat muinaisten egyptiläisten, niin kuin ylipäänsä itämaalaisten
— ja länsimaalaisten — heikkoutta arvonimiä kohtaan. Ilmeisen
tyytyväisenä vainaja luettelee kaikki ne korkeat arvoasemat, joissa
hän on ollut, kaikki ne armonosoitukset, joita faarao on hänelle
suonut, kaikki ne lahjat, joita tämä on hänelle antanut. Ja mimmoisia
luottamustehtäviä faarao voikaan antaa uskotuilleen! Muuan heistä oli
esimerkiksi saanut esiintyä pöytäkirjanpitäjänä eräissä kuningashuoneen
sisäisissä perheriitaisuuksissa. »Ei kukaan minun asemassani oleva ole
tätä ennen saanut kuulla kuninkaallisen haaremin salaisuuksia», hän
vakuuttaa.

<tb>

Mastaboista kehittyi sitten vieläkin suurempia kuningashautoja:
pyramidit, vakavimmat rakennustyöt, mitä maan päällä on —
luonnollisesti lukuunottamatta sellaisia yrityksiä kuin Kiinan muuri.
Kehitys mastabasta pyramidiin on tapahtunut siten, että mastaban päälle
on rakennettu aina toinen, ylempi alempaa pienemmäksi. Tällä tavoin
ovat omituiset porraspyramidit syntyneet. Täyttämällä sitten tällaisen
pyramidin askelmat sileäksi hiotulla graniitti- tai kalkkikivellä
saatiin tavallinen sileäpintainen pyramidityyppi.

Pyramidit rakennettiin, kuten mastabatkin, kuninkaitten
hautakammioiksi. Mutta faaraot eivät rakentaneet pyramideja
yksin itselleen, vaan myöskin puolisoillensa. Niinpä Kheopsin
hautamuistomerkin juurella on kolme pienempää pyramidia, joihin hänen
kuningattarensa on haudattu. Kuninkaallisten pyramidien ympärillä
on vielä prinssien ja prinsessojen, virkamiesten ja hovilaisten
mastaboita; ja kuta korkeammalla arvoasteikossa nämä ylhäisyydet ovat
olleet elämänsä aikana, sitä lähemmäksi faaraota he ovat saaneet
viimeisen leposijansa. Siten on Memfiksen ja toisten pääkaupunkien
paikoille Niilin vasemmalle rannalle, vähintään viiden penikulman
pituiselle alueelle, syntynyt koko maailmassa ainutlaatuinen kuolleiden
kaupunki.

Kuninkaan pyramidi oli aina kuolleiden kaupungin keskus — mutta
ei ainoastaan kuolleiden, vaan myöskin aikoinaan eläneiden. Nuo
valtavat rakennukset kohoavat nyt siellä muistomerkkeinä kuningasten
muinaisesta hallituskaupungista. Uudemmista tutkimuksista selviää
näet, kuten jo on sanottu, että vanhan valtakunnan aikana melkein
jokainen kuningas perusti uuden pääkaupungin, josta tuli myöskin hänen
»kuolemankaupunkinsa», ja ennen kaikkea juuri se, sillä kuninkaan
palatsi joutui varjoon valtavan hautarakennuksen rinnalla. Pyramidithan
oli tarkoitettu »ikuisiksi asunnoiksi» ja ne rakennettiin niinmuodoin,
samoinkuin temppelit, kestävämmästä aineesta kuin kuninkaalliset
palatsit, joiden tuli kestää vain yhden kuninkaan hallitusaika. Nämä
tyydyttiin sen vuoksi rakentamaan auringonkuivaamasta tiilestä[26].
Mutta siten ne eivät kyenneetkään kovin pitkää aikaa säilymään ajan
hampaalta. Niin Egyptistä ajan oloon tuli ennen kaikkea _temppelien_ ja
_hautojen maa_.

Useimmat pyramidit on rakennettu kalkkikivestä. Ihmeteltävää on,
että sen ajan yksinkertaisilla apuneuvoilla on voitu käsitellä sata
tonnia jopa enemmänkin painavia järkäleitä. Onpa tavattu graniittinen
pyramidilohkare, joka painaa noin 500 tonnia. Ja valtavat päällyskivet
on parhaiten rakennetuissa pyramideissa liitetty toisiinsa niin
huolellisesti, että on melkein mahdotonta huomata rakoja niiden
välillä. Vielä tänäkään päivänä ei voi saada edes paperin syrjääkään
mahtumaan niiden liitospaikkoihin.

Nykyisin tunnetaan noin kahdeksankymmentä pyramidia, mutta
todennäköisesti monta muuta on erämaan hiekan peitossa. Kairon
edustalla kohoaa kolme mahtavinta ja vakavinta näistä maailman
ihmetöistä. Suurin ja kuuluisin on se, jonka kuningas Kheops rakensi
noin viisituhatta vuotta sitten. Se oli alkujaan päällystetty
sileäksi hiotulla hohtavan valkoisella kalkkikivellä. Molemmat toiset
Kairon lähistöllä olevat suuret pyramidit oli samoin päällystetty
huolellisesti hiotulla kivellä, alempana punaisella graniitilla,
ylempänä kalkkikivellä. Itse huippu oli useimmissa pyramideissa
graniitista. Miten hohtivatkaan nämä auringossa kimmeltävät
»lasivuoret», joille oli mahdoton kavuta! Kheopsin pyramidin korkeus
oli alkujaan noin 145 m, mutta on nyt vähentynyt 137:ään. Keskiajalla
käyttivät nimittäin Egyptin arabialaiset hallitsijat niin tämän kuin
muidenkin pyramidien suojelevaa kivipäällystää Kairon rakennuksiin
sillä seurauksella, että alempi kalkkikivi varsinkin itse pyramidin
huipussa alkoi rapautua.[27]

Laajalti matkustanut kreikkalainen historioitsija Herodotos, joka
5:nnen vuosisadan puolivälissä e.Kr. kävi Egyptissä, kertoo, että 100
000 miestä 20 vuotta rakensi Kheopsin pyramidia. He tekivät työtä
kuitenkin ainoastaan kolmena kuukautena vuodessa, siis tulva-ajalla,
jolloin peltotöitä ei voida tehdä.

Aina Herodotoksen päivistä saakka on pyramideja halki vuosituhansien
pidetty orjuuden ja hirmuvaltiaan häikäilemättömyyden muistomerkkeinä.
Tästä sanoo kuuluisa egyptologi Flinders Petrie: »Paljon tolkutonta on
aikojen kuluessa kirjoitettu Kheopsin ja muiden pyramidinrakennuttajain
kansan sortamisesta ja sen kyynelistä ja huokauksista. Itse asiassa oli
kansalle määräämättömäksi hyödyksi, että se koulutettiin yhteistyöhön
ja sai teknillistä taitavuutta.» Petrie on laskenut, että kunkin
egyptiläisen tarvitsi vain kaksi kertaa elämässään tulla kutsutuksi
tähän työhön ja silloinkin tulvan aikana, jolloin hänellä kumminkaan
ei ollut mitään tekemistä kotona. Egyptin työtätekevälle kansanosalle
teki sitävastoin elämän raskaaksi se suhteettoman suuri joukko
tuottamattomia yksilöitä, varsinkin hovivirkailijoitten ja pappien
joukossa, joita toisten täytyi elättää raatamalla otsansa hiessä.

Valtavien kivimuistomerkkien sydämessä tai syvällä maassa niiden alla
kuollut faarao lepäsi kiviarkussaan. Ääretöntä vaivaa, määrättömästi
rahaa ja suurta älykkyyttä on vaatinut myöhempinä aikoina keksiä ja
avata ne käytävät, jotka johtavat kuninkaallisiin hautakammioihin. Ja
kun tutkija vihdoin on päässyt perille, mitkä kivimöhkäleet missäkin
tapauksissa olivat sisäänkäytävän suulla, hänellä on välistä ollut
edessänsä oikea labyrintti käytäviä, joissa tietä tukkimassa on
raskaita graniittisia laskuovia, jotka ennen hautaamista on kohotettu
pönkien varassa, mutta sitten pudotettu liitoksiinsa.

Hautakammioiden ja niihin johtavien käytävien seinillä tavataan
pyramideissa viidennen hallitsijasuvun loppu- ja kuudennen alkuajoilta
kaiverrettuja hautakirjoituksia. Ne esittävät hautausmenoja ikivanhoine
hymneineen; ne kuvailevat manalle menneitten faaraoitten elämää
jumalain seurassa ja sisältävät loitsuja, joiden tarkoituksena on
suojella heitä kaikelta pahalta haudan toisella puolen. Näissä
_pyramiditeksteissä_ esiintyy aineksia paljon vanhemmalta kuin niiden
merkitsemisajalta, sillä Egyptissä vanha ei koskaan täydellisesti
hävinnyt, vaan kasvoi yhteen uuden kanssa. Pyramiditekstit
juontavat juurensa aina »harmaimmasta muinaisuudesta» ja ovat,
kuten muuan egyptologi sattuvasti on sanonut, »vanhin kappale
ihmishengen historiaa». Ne kuuluvat samaan kirjallisuuspiiriin kuin
»Kuolemankirjan» vanhimmat osat.

<tb>

Liioittelematta voidaan sanoa, ettei mikään ihmiskäden työ niin
valtavasti ja pysyvästi vaikuta katselijan mielikuvitukseen kuin
nuo kolme suurta pyramidia. Taiteen kauneimmat luomat, ihanimmat
rakennukset, nykyaikaisen tekniikan rohkeimmat saavutukset — mikään
kaikesta tästä ei tunkeudu niin syvälle, niin lähtemättömästi katsojan
mieleen.

Koskaan pyramidit eivät vaikuta niin valtavan majesteetillisilta kuin
nähtyinä kirkkaana kuutamoyönä. Samalla kertaa terävinä ja voimakkaina
piirtyvät niiden ääriviivat sinisenharmaata öistä taivasta vasten, ja
keltaisesta erämaan hiekasta kohoaa sfinksi, tämä arvoituksellinen
olio ihmispäineen ja jalopeuranruumiineen. Todennäköisesti se esittää
jotakin suurista pyramidin rakentajista[28], faaraoitten tavalliseen
tapaan vertauskuvallisesti esitettynä leijonan hahmossa.

Pyramidin juurella ihminen tuntee mitättömyytensä; häntä pyörryttää,
niinkuin häntä huimaa se ikuisuusajatus, joka on luonut tämän ihmistyön
yli-inhimillisin mittasuhtein.[29] Pyramidien kuva seuraa aina sitä,
ken kerran on nähnyt nämä ihmetyöt. Se seuraa häntä merien taakse, eikä
hellitä koskaan otettansa hänestä.

Mitä suunnatonta osaa onkaan Egyptin sivistykselle näytellyt usko
kuolleitten elämään! Mikä mahtava voima ihmisyyden kehityksessä onkaan
ollut kuolemattomuusajatus!

Ei ainoakaan kansa — ainakaan ennen sitä aikaa, jolloin
roomalais-katolinen kirkko kiirastuli- ja sielumessuopillaan sai lujan
otteensa ihmisten sieluihin — ole sellaisella innolla kuin egyptiläiset
käyttänyt työvoimaa ja maallista omaisuutta kuolemanjälkeisen
olemassaolon turvaamiseksi. Eikä tämä tapahtunut yksin balsamoimisella
ja suurenmoisilla hautarakennuksilla: niin kuninkaat kuin yksityiset
henkilötkin hankkivat jo elinaikanaan kokonaisen pappisesikunnan,
jonka oli huolehdittava siitä, että he viimeisessä leposijassaan
saivat asiaankuuluvat kuolinuhrit ja kunnianosoitukset. Näille
papeille taattiin oikein sopimuskirjalla elatus jostakin vainajan
kiinteän omaisuuden tuotteista. Eräskin neljänteen hallitsijasukuun
kuuluneen kuninkaan poika varasi kahdestatoista kaupungista kertyvät
tulot kuolinpalvelukseensa; muuan hovimies valitsi kahdeksan pappia
tekemään palvelusta hänen haudallansa. Siten Egyptissä kuten
roomalais-katolisissa maissa suurin osa kansallisomaisuutta joutui
tuottamattomaksi sellaisin seurauksin, että valtio perin köyhtyi ja
kävi kykenemättömäksi tehtäviänsä täyttämään.

<tb>

Ennen kuin tämä ja muut epäkohdat olivat saaneet valtoihinsa
Niilinmaan, oli kuitenkin Memfiksen ajanjakso rikkaan sivistyksellisen
kukoistuksen aikaa. Valtakuntaa piti kiinteästi koossa voimakas,
lujasti keskitetty hallitus, jonka kaikki langat juoksivat lopuksi
faaraon käteen. Hänen alaisinansa maaherrat hallitsivat kukin
lääniänsä, vastasivat järjestyksen säilymisestä siellä samoinkuin
siitä, että verot saatiin kokoon määrätyissä luonnontuotteissa.

Koko valtiotalous oli luonnontaloutta. Raha oli Egyptissä vielä
tuntematon. Valtion piti kussakin paikassa olla ottamassa osuutensa
maan tuotteista, puiden hedelmistä ja karjan antimista ja kuljetuttaa
sitten kaikki tyynni valtion varastoaittoihin. Sieltä tavarat
sitten joko siirtyivät hovin ylläpitoon tai jaettiin virkamiehille
tai vietiin maasta vieraista maista saatujen tuotteiden maksuksi.
»Tuskin voimme», sanoo tanskalainen egyptologi H.O. Lange,
»kuvitellakaan sitä virkavaltaista koneistoa, mitä tuli käyttää tähän
tarkoitukseen. Papyruksessa on meille säilynyt jätteitä manttaali- ja
veroluetteloista, palkkauslistoista, varastoluetteloista ja Egyptin
valtionarkistoista annetuista kertomuksista, joista saamme sen
käsityksen, että muinaisegyptiläinen byrokratia on säästänyt paperia
yhtä vähän kuin nykypäiväinenkään.»

Korkealla kannalla oli _taidekin_ vanhan valtakunnan aikana. Sitä
todistavat n.s. kylävoudin ja kirjurin kuvapatsaat, joissa molemmissa
on kiintoisaa se hämmästyttävän selväpiirteinen todellisuustaju, jonka
taiteilija on saanut esille.

Kuinka mainio onkaan tuo kelpo työnjohtaja akaasiakeppi kädessään
arvonsa merkkinä! Tanakka vartalo, lyhyt, paksu kaula, jokapäiväisen,
mutta tarmokkaan muotoinen pää ja tärkeä, itsetietoinen ilme,
sanalla sanoen koko mies kiireestä kantapäähän on kuin kunnon
keskinkertaisuuden perikuva. Varmalla kädellä ja mahdollisimman
luonnonmukaiseksi taiteilija on hänet muovaillut.

»Kirjuria» kelpaa myös katsella. Se on erinomainen silmänräpäyskuva,
otettu juuri sillä hetkellä, jolloin malli on asettunut istuvaan
asentoonsa. Pirteät silmät odotusta täynnä, melkein hartaina
sanelijan suuhun kohdistettuina, hän istuu siinä valmiina sieppaamaan
ensimmäisen sanan, joka suusta on lähtevä, piirtääkseen sen kynällänsä
papyruslehteen, joka hänellä on edessänsä kirjoituslaudalla.

Kun näkee nämä teokset, jotka on synnyttänyt nuoruudenraikas, välitön
luomisvoima, jota myöhemmillä egyptiläisillä taiteilijoilla ei ole,
silloin nimitys »vanha» valtakunta ei voi johtaa siihen väärään
käsitykseen, että tämän ajan taiteella olisi vanhuuden leima.
Tämän ajan kuvanveistotaiteen mestariteokset samoinkuin hautojen
seinäkuvatkin todistavat päinvastoin nuorekasta, elämäntuoretta
luomisintoa eikä niissä lainkaan ilmene väsymyksentuntua, joka
olisi niihin lyönyt leimansa, jos vanha valtakunta olisi ollut
faaraoitten sorron ja orjuuden aikakautta. Vanhan valtakunnan ajalle
ominaista on samantapainen luomisilo, joka ilmenee kreikkalaisten
kulttuurisuorituksessa pari vuosituhatta myöhemmin. Siten »vanhat»
egyptiläiset näyttävät meistä lahjakkaalta, henkisesti vireältä
kansalta, joka oli herännyt tietoiseen kulttuurityöhön ja valppain
silmin tarkasteli maailmaa aikana, jolloin vielä melkein kaikki muut
kansat maan päällä, sivistyksellisesti nähtynä, uinuivat horrostilassa.

<tb>

Jo vanhan valtakunnan aikana faaraot alkoivat kiinnittää huomionsa
kataraktin toisella puolella olevaan maahan. Kuudennen hallitsijasuvun
aikana putous kanavoitiin, niin että pienemmät alukset voivat
kulkea siitä. Samalta ajalta on peräisin mahtavan maaherran hautaan
kaiverrettu kertomus siitä, miten vainaja kerran oli ollut kuningas
Pepi I:n mukana sotaretkellä, jonka kuningas teki »hiekkakansaa»
vastaan — egyptiläisten beduiineista käyttämä nimitys —, joka asui
Egyptin rajoilla sekä pohjoisessa että etelässä kataraktin yläpuolella.
»Hänen majesteettinsa», sanotaan siinä, »varusti monikymmentuhantisen
sotajoukon, ja se palasi onnellisesti hävitettyään hietikon asukkaitten
maan, kaadettuaan heidän viikunapuunsa ja viinitarhansa, pantuansa
tuleen heidän laihonsa ja surmattuaan monta kymmentätuhatta miestä sekä
otettuaan valtavan määrän vankeja.»

Sinne lähetettiin myöskin rauhallisia retkikuntia, jotka toivat
mukanansa kotiin kalliita lasteja Nubian tuotteita, kuten norsunluuta,
ebenholtsia ja kultahiekkaa. Näitä retkikuntia johtivat tavallisesti
egyptiläiset mahtimiehet, jotka vallitsivat Elefantine-saarta ja muita
kataraktin lähialueita. Ne olivat faaraon vasalleja ja rajavartijoita,
joilla sen vuoksi oli mahtava arvonimi »valtakunnan eteläisen portin
vartija».

Ei ollut suinkaan helppoa ohjata karavaani Nubian halki ja tuoda se
takaisin vahingoittumattomana kalliine lasteineen villien tummaihoisten
niillä main asuvien kansanheimojen keskitse. Monet kuninkaan
Elefantine-saaren vasalleista jäivät sille tielleen, ja heidän ja
heidän seuralaistensa luut valkenivat erämaan hiekassa. Vastapäätä
Elefantineä, Niilin vasemmalla rannalla olevissa kalliohaudoissa,
missä muinaisilla rajaseudun maaherroilla on viimeinen leposijansa,
on piirtokirjoituksia, jotka ylpeästi kertovat niistä pelottomista
miehistä, jotka kuninkaansa käskystä ensimmäisinä valkoihoisina
historiallisella ajalla tunkeutuivat sisä-Afrikkaan.

Muuan Herkhuf-niminen Elefantinella vallinnut faaraon vasalli on
nykyisen Assuanin lähellä olevan hautakammionsa seinissä kertonut
neljästä retkestä, jotka hän teki Nubiaan. Ensimmäinen kesti seitsemän
kuukautta, toinen kahdeksan. Kolmannella retkellään hän keräsi niin
suuret määrät suitsutusaineita, norsunluuta, ebenholtsia, pantterin
ja leopardin nahkoja ja muita kalliita tuotteita, että tarvittiin
300 aasia niitä kuljettamaan. Kun hän teki neljännen matkansa
Nubiaan — noin v. 2550 ennen meidän ajanlaskuamme — oli faaraoitten
valtaistuimella seitsenvuotinen poika, Pepi II. Tämän nuoren kuninkaan
hallituskausi oli tuleva pisimmäksi, mitä koko maailmanhistoriasta
tunnetaan — se kesti nimittäin, jos saa luottaa egyptiläiseen
traditioon, vähintään yhdeksänkymmentä vuotta.

Kun karavaani palasi takaisin, sillä oli mukanaan jotakin, josta
pikku faarao iloitsi enemmän kuin kaikista Egyptiin tuoduista
kalleuksista — pieni tanssiva kääpiö. Tiedämmehän, että meidän
aikamme löytöretkeilijät ovat Keski-Afrikan aarniometsistä löytäneet
kääpiökansan. Pepi-kuninkaan aikana tämä ihmisrotu eli otaksuttavasti
lähempänä Egyptiä. Herkhufin oli onnistunut saada kiinni tällainen
pikku mies ja hän vei hänet mukanansa huvittamaan kuningasta
tansseillaan ja ilveillään.

Kun Pepi sai kuulla puhuttavan pienestä kääpiöstä, hän tuli aivan
villiksi ihastuksesta. Hän kertoi itse kirjeessä Herkhufille, kuinka
iloinen hän oli, ja pyysi häntä kaikin mokomin pitämään huolta, ettei
pikku miehelle tapahtuisi mitään pahaa matkalla. »Kun hän astuu
sinun kanssasi alukseen», faarao kirjoittaa, »valitse luotettavimmat
miehet hänen vierellensä, aluksen molemmin puolin, ja pidä huoli,
ettei hän putoa veteen! Kun hän nukkuu öisin, niin aseta luotettavaa
väkeä nukkumaan hänen viereensä telttaan ja tarkasta kymmenen kertaa
yössä, että kaikki on hyvin! Jos tulet hoviin tuoden mukanasi pikku
miehen terveenä ja hyvin säilyneenä», niin Pepi kirjoitti, »niin
faarao tahtoo tehdä sinun hyväksesi enemmän kuin aikoinaan kuningas
Asosi[30] teki sen miehen hyväksi, joka toi hänelle kääpiön Puntista.»
Tästä ihmemaasta, suitsutusaineitten kotimaasta, joka oli nykyisellä
Somali-niemellä Punaisen meren eteläpäässä, oli eräs laivaretkikunta
kerran tuonut mukanansa kultaa, pyhää suitsuketta ja muita kalliita
tuotteita.

Herkhuf oli niin ylpeä pienen faaraon kirjeestä, että hän kaiverrutti
sen sanasta sanaan hautakammionsa seinään, jossa se on luettavissa
tänäkin päivänä.

<tb>

Maaherrat ja muut virkamiehet palkittiin Egyptissä vanhan valtakunnan
aikana läänittämällä heille perintönä meneviä tiluksia. Mutta tähän
palkkaustapaan sisältyi se vaara, että yhä suuremmat ja suuremmat
maaomaisuudet vähitellen kerääntyivät määrätyille suvuille, joiden
jäsenet olivat olleet korkeissa viroissa. Nämä suvut kävivät
lopulta niin mahtaviksi, että ne voivat tavallaan vaatia omikseen
korkeimpia valtionvirkoja, ja lopuksi kävi tämä rikas virkavalta
ja voimakkaan järjestön muodostava papisto faaraota mahtavammaksi.
Silloin tuli hajaannuksen aika, ja valtakunta jakautui moniin pieniin
ruhtinaskuntiin, jotka usein olivat taisteluissa keskenänsä. Valtion
yhteyden hajoamista kuvaavaa on, että ylhäisten virkamiesten hautoja
ei enää sijoitettu mahdollisimman lähelle faaraon hautaa, vaan että
maaherrat ja maan mahtimiehet valitsivat viimeisen lepopaikkansa omalta
kotipaikaltaan.

Vanhan valtakunnan häviötä seuraa väkivaltainen taloudellinen ja
yhteiskunnallinen mullistus, jonka kulkua maalailevin sanoin kuvailee
muuan tuon ajan Egyptin viisas mies. Niilin hedelmöittävä vesi tulvii,
hän sanoo, mutta peltoja ei viljellä, ryövärit ja maankiertäjät
samoilevat teillä ja väijyvät pahaa aavistamatonta matkamiestä, ja
vieraita kansoja tunkeutuu maahan kaikkialta. Taudit raivoavat,
ja naiset ovat hedelmättömiä. Kaikki yhteiskunnallinen järjestys
on lakannut, veroja ei makseta ja pyhättöjä ja kuningaspalatseja
häväistään. »Ne, joita kerran verhosivat komeat vaatteet, käyvät nyt
ryysyihin pukeutuneina. Ylhäiset naiset kuljeksivat ympäri maata ja
vaimot valittavat: 'jospa meillä olisi jotakin syötävää!’ Rikkaan
täytyy nukkua janoissaan, mutta voimakasta olutta juo nyt se, joka
muinoin aneli sakkaa. Jolla ennen ei ollut leivänmuruakaan, sillä
on nyt aitta täynnä viljaa. Kaikkialla kuuluu huuto: 'nujertakaamme
maahan mahtavamme!' Krokodiilit saavat riistaa yli tarpeensa. Ihmiset
syöksyvät itsestänsä niiden kitaan — niin mielettömiä he ovat kauhusta,
nauru on vaiennut kaikkialta eikä sitä kuulla enää. Suru ja valitus
täyttävät maan. Vanha ja nuori sanoo: 'Minä toivon, että olisin
kuollut, ja pikku lapset valittavat: 'Jospa minua ei olisi synnytetty
tähän maailmaan!'

Eivät enää miehet purjehdi pohjoiseen, Byblokseen[31]. Mistä me
saamme nyt setripuuta muumioarkkuihimme ja öljyä balsamoimiseen?»
Ja ujostelemattomasti kuten juutalaiset profeetat viisas kääntyy
itsensä kuningas Pepin puoleen — joka nyt oli vanha ja raihnainen —
seuraavin nuhtelevin sanoin: »Viisauden, tiedon ja oikeamielisyyden
olet sinä saanut avuksesi, mutta kapinan ja vihollisten melun annat
sinä kuulua yli maan. Katso kuinka toinen lyö toistansa ja kuinka
sinun käskyjäsi kierretään! Vuosikaudet on sisäinen sota raivonnut.»
Näin koettaa varoittava ääni kehoittaa vanhaa kuningasta ajattelemaan
velvollisuuksiansa. Mutta turhaan.


Kirjallisuutta:

Ludvig Borchardt, Die Pyramiden, ihre Entstehung und Entwicklung.

G. Maspero, Art in Egypt.

Jean Capart, L'art égyptien.

Jean Capart, Legons sur l'art égyptien.

Frederik Poulsen, Ægyptens Kunst.

H. Schäfer, Von ägyptischer Kunst.

W. Max Möller, Äthiopien (»Der alte Orient» 1904).




KESKIMMÄINEN VALTAKUNTA

(noin 2100—1800 e.Kr.)


Hajaannustila kesti noin vuoteen 2100, jolloin Etelä-Egyptin
Thebaa[32] ja sen ympäristöjä hallinneen ruhtinassuvun onnistui vallata
koko muinoinen Egyptin valtakunta ja siten palauttaa valtakunnan
yhteys. Kahdestoista hallitsijasuku aloittaa noin v. 2000 uuden
kukoistusajan, joka kestää pari vuosisataa. Voimakkaiden kuningasten
johdolla lakkautetaan lääniruhtinasten virat, ja tällöin näyttää
toimeenpannun perinpohjainen lahjoitettujen valtiotilusten reduktio.
Luonteenomaista tälle perusteelliselle muutokselle on, että suuret ja
muhkeat läänitysaateliston haudat vähitellen täydellisesti katoavat.

Kahdennentoista dynastian kuninkaat, joiden melkein kaikkien nimi
oli _Amenemhet_ tai _Sesostris_, olivat innokkaita rakentajia,
ja muistomerkkeinä heidän ajaltansa on hautarakennusten lisäksi
temppeleitäkin. Taide ja kirjallisuus kehittyivät nyt kauneimpaan
kukkaansa. Keskimmäisen valtakunnan aika esiintyikin myöhempien
sukupolvien silmissä Egyptin klassillisena aikana, jonka mestareita
pidettiin korkeina esikuvina. Vielä puoli vuosituhatta myöhemmin
opiskeltiin tämän ajan kirjallisuutta kouluissa, ja jokainen, joka
halusi »puhua oikein kauniisti», otti sen esikuvakseen.

Faaraoitten hallituskaupunki oli nyt ajoittain Memfiksen seuduilla,
ajoittain Faijumissa vähän kauempana lounaassa. Tästä suomaisesta,
epäterveellisestä maakunnasta, joka jonkinlaisen luonnollisen kanavan
välityksellä oli yhteydessä Niilin kanssa, tuli nyt faaraoitten
toimesta Egyptin viljavimpia, ihanimpia keitaita. Vielä tänäkin päivänä
Faijumin appelsiinit, persikat, viikunat ja viinirypäleet ovat hyvässä
maineessa, ja yhtä kuuluisa on keidas pumpuliviljelyksistään ja
ihanista ruusuistaan.

Faijumin ihmeellinen muutos saatiin aikaan toimeenpannuilla
parannuksilla, kanavayhteydellä Faijumin ja Niilin välillä, mutta
varsinkin suluilla, joilla veden saanti joesta voitiin säännöstellä
vuodenaikojen tarpeen mukaan. Uuden, itse keitaaseen rakennetun
verkoston avulla entiset suot muuttuivat viljaviksi vainioiksi.
Säilymään jäänyt vesi muodosti Moiris-järven, joka silloin kuten nytkin
oli kuuluisa kalarikkaudestaan, varsinkin hyvänmakuisten karppien
runsaudesta. Siellä on myöskin valtava ahvenensukuinen kala, joka voi
kasvaa noin 1 1/2 metriä pitkäksi ja painaa jopa 50 kiloa.

Järven vesi estettiin poistumasta padoilla, joita voidaan pitää meidän
aikamme suurten, Assuanin ja Assiutin kohdalle Niiliin rakennettujen
sulkujen ensimmäisinä edelläkävijöinä.

Tästä on aikoinaan tehty se väärä johtopäätös, että Moiris-järvi olisi
tekemällä tehty palvelemaan Niilin veden säiliönä ja joen tulvaveden
säännöstelijänä; ja mielikuvituksessa on nähty valtavat orjajoukot,
jotka täällä tekivät työtä faaraon käskystä. — Todellisuudessa on
asiain kulku ollut päinvastainen. Faaraot eivät ole täyttäneet Faijumia
vedellä muitten maankolkkien tarpeiksi, vaan päinvastoin _vähentäneet_
ja säännöstelleet sen vesimäärää maakunnan _omaksi_ tarpeeksi. Niin
valtavan joen kuin Niilin veden säännöstelijänä ei sellainen järvi kuin
Moiris olisi pitkällekään riittänyt.

Faijumiin Amenemhet III rakennutti pyramidinsa ja sen viereen
jättiläissuuren hautatemppelin, jonka, ympärillä olleiden pappien
asuntojen kanssa, kerrottiin muodostaneen sellaisen pilarikäytävien,
pihattojen ja pimeiden huoneiden sokkeloryhmän, että siellä oli
mahdotonta liikkua oppaatta. Nämä rakennusryhmät lienevät olleet
aiheena kreikkalaisten kertomuksiin labyrintistä, maailman suurimmasta
ihmerakennuksesta.[33] Nykyisin on Amenemhetin temppeli melkein
jäljettömiin hävinnyt.

Kreikkalaisessa kansan perimätiedossa kahdennentoista dynastian
hallitsijat esiintyvät kaikki yhteisellä Sesostris-nimellä
suurenmoisina rakentajina ja valloittajina, joiden urotöitä aikojen
kuluessa kaunisteltiin uskomattomiin. Tosiasiallisesti he ulottivat
valtakunnan rajat etelään »maailman loppuun» asti, s.o. toisen
kataraktin seuduille ja laskivat valtansa alle nubialaisten asuman
jokilaakson ja siitä itäänpäin Punaisen meren rannalla sijaitsevat
kultakaivokset. Egyptiläisten linnoitusten toisen kataraktin seuduilla
olevat rauniot osoittavat tänäkin päivänä, miten valloitettu
nubialainen alue turvattiin aron kansojen hyökkäyksiltä. Semnen luokse,
kuusi penikulmaa kataraktista etelään, kuningas Sesostris III pystytti
erään Nubiaan tehdyn sotaretken jälkeen rajakiven, jossa oli seuraava
kirjoitus: »Älköön kenenkään nubialaisen, ken hän lieneekin, olko
sallittu kulkea tämän kiven ohi joen laskusuuntaan, kulkipa hän sitten
maitse tai purjehti veneessä kuljettaen karjaa, aaseja, vuohia j.m.s.,
jotka ovat nubialaisten omaisuutta, poikkeuksena ne, jotka tulevat
tekemään niillä kauppaa markkinapaikalle tai ovat tulossa joissakin
lähettilään asioissa. Jotka sellaisessa tarkoituksessa tulevat, heitä
pitää kaikin tavoin hyvästi kohdeltaman.»

Tänne hän myös rakensi linnoituksen ja tehtyään uuden rankaisuretken
nubialaisia vastaan pystytti muistokiven; jossa hän pöyhistelevin
sanoin kehuu, että hän on herättänyt kauhua (viheliäisen Kushin)
asukkaissa, kuten Etelä-Nubiaa nimitettiin ennen valloitusta.
»Minä olen», faarao kerskuu, »kuten krokodiili, joka odottamatta
hyökkää saaliinsa kimppuun, sieppaa sen ja tuhoaa säälimättä». Mutta
nubialaisten arkuuden kuvailemiseen ei hänellä sanoja riitä: »Rohkeus
on heistä kaukana, he ovat kurjia raukkoja, ja heidän sydämensä on
arka. Minun majesteettini on nähnyt heidät, ja mitä minä sanon, ei ole
valhetta. Minä raiskasin heidän naisensa, minä otin heidän työmiehensä
pelloilta vangeiksi, minä iskin kuoliaaksi heidän karjansa, minä
niitin heidän viljansa ja panin sen palamaan. Tämän minä vannon isäni
elämän nimessä. Minä puhun totta, ja puhetta, joka suustani lähtee, ei
voida kumota.» — Kukapa voisikaan olla yhtymättä hänen majesteettinsa
ihailuun urotyön johdosta: hyvin asestetuin ja järjestetyin joukoin
kurittaa maan asukas-parkoja ja häväistä heidän kotinsa!

Lopuksi faarao kiroaa sen seuraajansa, joka miekaniskutta siirtäisi
rajan takaisin, vaikka se olisi hänen oma poikansa: »hän ei ole minun
poikani, hän ei ole minun siittämäni.»[34]

Sesostris III suoritti loppuun myöskin ensimmäisen kataraktin
kanavoimisen, joka alettiin neljäsataa vuotta aikaisemmin, 6:nnen
hallitsijasuvun aikana. Eräässä koskien saaressa on kallioon
kaiverrettuna kaksi piirtokirjoitusta, jotka kertovat tästä hänen
kulttuurityöstään. Siitä saadaan myös tietää, että kanavan nimi oli
»Kauniit ovat Sesostriksen tiet». Vähitellen kumminkin hiekka ja
kivet madalsivat väylän, mutta Sesostris puhdistutti sen jälleen.
Samanlaiseen toimenpiteeseen ryhtyi neljäsataa vuotta myöhemmin Thotmes
III määräten seudun kalastajaväestön tehtäväksi kanavan jokavuotisen
puhdistamisen.

Pohjoiseen päin, Syyrian maihin ja itäisen Välimeren saarimaailmaan
egyptiläisillä jo noina aikoina oli paljon vilkkaampi liikenneyhteys,
kuin mitä tahtoisi uskoa. Kreetassa ja Kyproksessa, Kythéra- ja
Rhodos-saarilla, Mykénaissa (myös Mykéné) ja monissa muissa paikoin
Välimeren tässä osassa on haudoista ja kaupunkien raunioista löytynyt
egyptiläisen kulttuurin muistomerkkejä aina vanhan valtakunnan ajoilta,
ja päinvastoin monista Egyptin raunioista ja haudoista on löytynyt
kreettalaisia saviastian paloja ja koristuksia.

Ennen on oltu siinä luulossa, että omituinen egyptiläinen sivistys
oli pysähtynyt Niilinmaan omien rajain sisälle vaikuttamatta muuhun
ihmiskuntaan. Mutta kuta enemmän meidän aikamme historioitsijat ovat
tunkeutuneet vanhan ajan historiaan, sitä enemmän todistuksia he ovat
saaneet maailman eri osien läheisestä yhteydestä jo noina aikoina. Tämä
soveltuukin hyvin yhteen sen kanssa, että matkakertomuksista pidettiin
jo aikaisin Egyptissä hyvin paljon.

<tb>

Kahdennentoista hallitsijasuvun mukana voimakkaiden faaraoiden sarja
oli lopussa. Voimakastahtoisen johdon puute ilmenee sellaisissakin
yksityisseikoissa kuin siinä, että Niilin tulvien korkeuden
vuotuiset merkinnät, joita Amenemhet III oli alkanut teettää toisen
kataraktin yläpuolelle kallioseiniin, lakkaavat pari vuosikymmentä
hänen kuolemansa jälkeen.[35] Kohta sen perästä keskeytyvät myöskin
väenlaskuluettelot, joita 12:nnen hallitsijasuvun aikana oli tapana
laatia määrätyin väliajoin. Nämä keskeytykset valtion elämälle
tärkeiden seikkojen merkinnässä eivät ole kuva tilapäisiä, vaan ne
todistavat rappeutumisen alkamista.

Kun valtakunnan kohtaloiden korkein johto heikkeni, alkoivat
vallanhimoiset mahtimiehet taistella kruunusta. Kolmannentoista
hallitsijasuvun ajoilta oleva eräästä temppelissä tavattu
piirtokirjoitus antaa meille välähdyksen alkavista kapinaliikkeistä,
jotka lopuksi johtivat keskimmäisen valtakunnan hajoamiseen. Se
on kuninkaallinen julistus, joka koskee valtiorikoksen tehnyttä
läänitysruhtinasta. Tämä julistetaan virastansa erotetuksi ja
menettäneeksi sekä omalta että jälkeläistensä osalta kaikki sen tulot.
»Ota pois häneltä hänen leipänsä», siinä sanotaan, »hänen ravintonsa
ja hänen lihapatansa! Hänen nimeänsä ei pidä mainittaman enää tässä
temppelissä. Jos joku sotapäällikkö tai virkamies osoittaa kavaltajalle
suopeutta, hänen omaisuutensa ja tiluksensa pitää annettaman minun
isäni temppelille», faarao julistaa.

Kun valtakunnan vastustuskyky oli ylimysten kapinaliikkeiden
johdosta heikentynyt, vyöryi Vähästä-Aasiasta kansanaalto ja
tulvi yli delttamaan. Tämä kansa, joka tunnettiin nimellä
_hyksos_[»Paimentolaiskansa»], asettui hedelmälliseen suistomaahan ja
sieltä käsin retkeillen ja hävitellen sorti kovasti koko. Egyptin maata.

Mitä kansallisuutta tämä salaperäinen kansa oli, on hyvin vaikeasti
ratkaistava kysymys. Monia olettamuksia on esitetty, mutta sen
pitemmälle ei ole päästy. Todennäköisesti se oli seemiläistä[36]
paimentolaiskansaa. Hyksos-heimot hallitsivat paitsi Egyptiä
todennäköisesti myöskin Syyriaa ja kenties jonkin ajan Babyloniaakin.
Se oli tilapäinen suurvalta, samanlainen kuin myöhemmin hunnien
ja mongolien valtiomuodostumat. Se hajosi pian kuten nekin. Vain
vuosisadan se pysyi pystyssä.


Kirjallisuutta:

A.M. Blackman, Luxor and its temples.

R.H. Brown, The Fayum and lake Moeris.




UUSI VALTAKUNTA

(noin 1600—1100.)


Thebasta tuli jälleen valtakunnan kokooja. Eräs tämän kaupungin
hallitsija alkoi vapaustaistelun, mutta kaatui sodan alussa.[37]
Vähitellen sotaonni kuitenkin kääntyi thebalaisten puolelle.
Taistelunhalusta palaen muuan kaatuneen seuraaja purjehti Niilin suuta
kohti. Hän vannoi vakaisen valan taistella hyksos-heimon kuninkaan
kanssa. »Minä tahdon», hän vakuutti, »repiä auki hänen vatsansa,
lyödä maahan aasialaiset ja vapauttaa Egyptin». — »Kuten haukka hän
oli vihollisen kimpussa» ja löi hyksojen sotajoukon. Hänen lähimmät
seuraajansa jatkoivat voitokkaasti vapaussotaa, karkoittivat hyksot
delttamaasta ja ajoivat heitä takaa aina Etelä-Palestiinaan saakka.

Muisto egyptiläisten vapaustaistelusta sortajakansaa vastaan eli
lauluissa, ja siitä kerrottiin suvusta sukuun. Ja kuta vanhemmiksi
muistot kävivät, sitä enemmän niitä kaunisteltiin tarunomaisilla
piirteillä, aivan niin kuin Niebelungenliedissä suuren germaanilaisen
kansainvaelluksen historialliset tapahtumat saivat uuden, runohohteisen
muodon. Niinpä oli muka Egyptin vapaussota puhjennut siitä syystä,
että hyksoskuningas, haastaakseen Theban ruhtinaan taisteluun, oli
lähettänyt tälle valittelun, että Theban seutujen virtahepojen
melu häiritsi hänen untansa hänen koettaessaan nukkua delttamaassa
sijaitsevassa hallituskaupungissaan! »Yötä päivää niiden mylvintä
kuuluu minun korviini» — niin tämä harvinaisen herkkäkuuloinen
mahtimies valittaa todisteluin, jotka ovat aivan kuin suden sanat
sadussa sudesta ja lampaasta.

Siitä ruhtinaasta, jonka onnistui karkoittaa hyksot Egyptistä, tuli
18:nnen dynastian kantaisä ja hän teki Theban Egyptin pääkaupungiksi.
Täten alkoi uuden valtakunnan aika, rikkaan sivistyksellisen
kukoistuksen kausi, jolloin tehtiin myöskin suuria sotaretkiä
naapurikansoja vastaan koillisessa aina Eufratiin ja etelään päin
syvälle Sudaniin saakka. Pitkäaikainen hyksoja vastaan käyty vapaussota
oli muuttanut Egyptin luonteeltaan rauhallisen talonpoikaiskansan
sotureiksi ja valloittajiksi. Ja itse faaraoidenkin silmissä on nyt
sotainen kunnianhimo kaikkein ensimmäisiä hallitsijahyveitä. Kun faarao
saa kuulla, että »beduiiniheimojen päälliköt ovat lyöttäytyneet yhteen
ja halveksivat kuningaspalatsin lakeja, niin Hänen Majesteettinsa
riemuitsee siitä. Hän on iloinen, kun häntä vastaan noustaan, ja
hänen sydämensä ilahtuu, kun hän näkee verta. Hän hakkaa pään
pois kapinoitsijoilta ja rakastaa tunnin taistelua enemmän kuin
kokonaisen päivän juhlahumua», kuten eräässä Karnakin temppelin
piirtokirjoituksessa sanotaan. Ja Egyptin viholliset sanovat, siinä
jatketaan: »Katso faaraota! Hän on kuin tulen lieska, kun se leviää
eikä vettä ole sen sammuttamiseksi. Hän on kuin Nutin poika;[Osiris] ei
mikään maa voi häntä vastustaa!»

Egyptistä tuli nyt sotilasvaltio, jossa armeijalla oli
määräävä asema yhteiskunnassa. Sotavoima aseistettiin hyvin,
ja egyptiläiset jousimiehet saivat maineen, joka niillä säilyi
myöhään kreikkalaisajalle. Eikä siinä kyllin: hyksojen aikana oli
Aasiasta tuotu hevonen, mutta tätä tulista eläintä ei käytetty
ratsastukseen,[38] vaan se valjastettiin sotavaunujen eteen. Kussakin
vaunussa seisoi kaksi miestä: ajaja ja soturi, joka taisteli jousella
tai keihäällä ja miekalla. Sotavaunut olivat kepeitä, ja varmaan
vaadittiin suurta taituruutta pysyäkseen niissä tasapainossa, kun ne
tärisyttivät hypellessään yli kivisen ja epätasaisen maan.




THOTMES I.


Kaikkein ensiksi 18:nnen hallitsijasuvun faaraot kohdistivat
ponnistuksensa Nubian takaisin valloittamiseen, jonka maan egyptiläiset
olivat menettäneet hyksojen aikana. Pian Egyptin eteläraja oli
toisen kataraktin kohdalla. Mutta nuori kunnianhimoinen Thotmes I ei
tyytynyt tähän. Taistelunhaluisena »kuin raivoisa pantteri» hän riensi
joukkojensa edessä kauemmas etelään. Ensimmäinen nuoli, jonka hän
ampui, lävisti vihollisten päällikön niskan, ja johtajan kaaduttua
oli maa kolmanteen kataraktiin saakka helposti kukistettu. Eräällä
kolmannen kataraktin saarella on vieläkin jätteitä linnoituksesta,
jonka Thotmes rakensi. Samalle saarelle hakattiin kallioon kirjoitus,
jossa kuninkaan urotekoja ylistetään värikkäin sanoin. Kerrotaan kuinka
hän »tunkeutui läpi kalliorotkojen, joita hänen diadeemi-otsaiset
esi-isänsä eivät koskaan olleet nähneet, ja kukisti kaiken vastarinnan,
niin että koko maailma nyt on tullut hänen jalkojensa astinlaudaksi.»

Vielä merkityksellisempi oli Thotmes I:n sotaretki pohjoiseen Syyriaan.
Sinne ei aikaisemmin ainoakaan egyptiläinen sotajoukko ollut päässyt
tunkeutumaan. Mutta nyt suotiin faaraon »pestä sydämensä barbaarien
maassa». Vastarintaa kohtaamatta hän tunkeutui sitten aina Eufratin
yläjuoksun varsille. Täällä hän sai suuren voiton ja hakkautti joen
itäiselle rannalle kiveen kertomuksen tästä todistamaan silloiselle ja
tuleville sukupolville.

Kaikesta uudesta, mitä egyptiläiset saivat nähdä tässä maailman osassa,
oli Eufrat ihmeellisin. Siihen saakka he eivät koskaan olleet nähneet
muuta suurta jokea kuin Niilin. Nyt he olivat tulleet toisen valtavan
vesijakson varsille, ja vesi virtasi täällä päinvastaiseen suuntaan,
niin että voi jättäytyä virran vietäväksi pohjoisesta etelään sen
sijaan, että vesi virtasi Niilissä etelästä pohjoiseen. Kotiinpalaavat
soturit eivät voineet koskaan kyllin kertoa tästä eriskummallisesta
joesta, ja »takaperoinen vesi» tuli suorastaan Eufratin egyptiläiseksi
nimeksi.

Nuori Thotmes voi kotiinpalattuaan kehua, että hänen valtakuntansa
ulottui etelässä kolmanteen kataraktiin ja pohjoisessa aina Eufratiin.
Itse asiassa hänen herruutensa Syyriassa oli vain tilapäistä laatua.
Ruhtinaat ja kaupungit olivat kylläkin tunnustaneet faaraon, kun hän
saapui hyvin järjestetyn egyptiläisen joukon etunenässä; mutta tuskin
hänen joukkonsa olivat jättäneet maan, kun vasallit jo lakkasivat
lähettämästä veroa Thebaan ja sen sijaan varustautuivat vastarinnan
tekoon.

Noin vuonna 1500 ennen meidän ajanlaskuamme Thotmes I päätti päivänsä.
Hän ei ollut aikaisempien faaraoitten Lapaan rakennuttanut itsellensä
hautapyramidia. Kaikista varovaisuustoimenpiteistä huolimatta julkeat
haudanryöstäjät olivat häirinneet vainajien rauhaa noissa valtavissa
mausoleumeissa. Muuan keskimmäisen valtakunnan kuningas oli siihen
Abydoksen hautausmaan osaan, missä hänen isänsä hauta oli, piirrättänyt
kahteen pilariin kiellon astumasta hauta-alueelle. Mutta sellaiset
kiellot eivät riittäneet. Siinä uhattiin kyllä, että kenet näiden
rajapilareitten toisella puolen tavattaisiin, häneen poltettaisiin
merkki tulisella raudalla. Ja yhtä vähän apua oli uhkauksista,
jotka loistivat hautojen seiniltä asiaankuulumattoman silmiin hänen
yrittäessään tunkeutua kuoleman asunnoihin; hän sai lukea: »Minä olen
vangitseva hänet niinkuin kesyttömän linnun; suuri Jumala on hänet
hänen pahasta työstänsä tuomitseva.»

Turvatakseen itsensä haudanhäpäisijöiltä Thotmes valitsi itsellensä
kalliohaudan Niilin vasemmalta rannalta Thebaa vastapäätä villistä,
luoksepääsemättömästä Libyan vuoristoseudusta. Se on tunnettu
»Kuningasten laakson» nimellä, ja tähän nimeen sisältyy kuoleman
majesteettia ja suuren yksinäisyyden romantiikkaa. Sinne johtavat vain
muutamat ahtaat vuorisolat, ja ne kaikki suljettiin vartiostoilla,
joiden majoista raunioita vieläkin on jäljellä. Täällä piti toki
vainajan saada olla rauhassa.

Thotmes I:n esimerkkiä faaraot seurasivat sitten neljän vuosisadan
aikana. Täten luovuttiin myöskin yleisestä tavasta yhdistää hauta
ja temppeli. Egyptiläinen temppeli oli nimittäin saanut alkunsa
hautakammiosta, jonne vainajan omaiset toivat hänelle uhrilahjoina
ruokaa ja juomaa. Thotmes I rakennutti kuolintemppelinsä kauas
haudasta, aivan niinkuin myöhempänä aikana on erotettu toisistaan
alkujaan yhteenkuuluneet kirkko ja »kirkkomaa». Lähempänä jokea
olevissa kallionseinämissä 18:nnen hallitsijasuvun mahtimiehet saivat
viimeisen leposijansa. Haudat on sinne hakattu kallioihin pitkiin
riveihin niin lähelle toisiansa, että mustat suuaukot piirtyvät
keltaista kalkki kiviseinää vasten kuin kennot mehiläispesässä. Mitä
ne mahtavat miehet, jotka tänne haudattiin, kerran eläessään ovat
suorittaneet, sen voimme lukea seinillä olevista kuvista, joiden
eloisuus ja väriloisto ovat omiansa herättämään ihmettelevää ihailua
vielä tänäkin päivänä. Me näemme kuninkaan virkamiehiä tuomassa
hallitsijansa luo kukistettujen kansojen edustajia, jotka tulevat
valtaistuimen eteen tuoden veroina maansa tuotteita. Me näemme
peltoja kynnettävän ja satoa korjattavan ja ahkeroita käsityöläisiä
rakentamassa temppeleitä ja kallisarvoisia pyramideja jumalille; me
näemme soittoniekkoja ja tanssijattaria sulostuttamassa muinaisten
egyptiläisten elämää, mutta me näemme myöskin elämän katoavaisuuden
ja lopun: hautajaisia ja niihin yhdistyviä kuolinjuhlia. Siellä
lepäsivät Egyptin maan muinaiset mahtavat kallioseinien takana syvän
vakavuuden leimaamassa ympäristössä. Se on kuolleitten kaupunki,
joka suurenmoisen ylväässä vaikutuksessaan on vertaistaan vailla
maailmassa. Niin, he »lepäsivät» — sillä täällä yhtä hyvin kuin
pyramideissa ja mastabeissa ovat haudanryöstäjät riehuneet. Vainajain
kultakoristeiden ja jalokivien houkuttelemina jumalattomat ryövärit
ovat murtaneet auki sarkofagit ja vieneet pois muumiot. Eivät mitkään
varovaisuustoimenpiteet ole voineet suojella manalle menneitä
faaraoita. Ne yhteensä tuhansia metrejä pitkät sokkelokäytävät, joita
faaraot rakentelivat kallioihin, eivät kyenneet eksyttämään saaliin
etsijöitä.


Kirjallisuutta:

Walter Wreszinski, Atlas zur altægyptischen Kulturgeschichte.




HATSHEPSUT.


Thotmes I:n lähin perintöön oikeutettu lapsi oli Hatshepsut,
kuningattaren hänelle synnyttämä tytär. Eräästä toisesta puolisostaan
hänellä oli poika Thotmes. Mutta kun Thotmes nuoremman äiti oli alempaa
säätyä kuin Hatshepsutin, ei prinssi ollut perintöön oikeutettu,
vaan sai tyytyä kuningattaren puolison asemaan. Hänen isänsä naitti
nimittäin sisarpuolet keskenään. Tätä ei pidetty lainkaan sopimattomana
maassa, missä läheinen sukulaisuus ei ollut minkäänmoinen avioliiton
este, pikemminkin päinvastoin. Myöhemmin, kun Egypti oli Rooman
alusmaa, sisarusten väliset avioliitot olivat tavallisempiakin kuin
muut naimiskaupat. Kreikkalainen historiankirjoittaja Diodoros, joka
eli noihin aikoihin, sanoo: »Egyptissä oli, vastoin kaikkien muiden
kansojen kesken olevaa tapaa, laissa sallittua, että veli ja sisar
menivät naimisiin keskenänsä.» Selityksensä tämä saa fellahille
kaikkina aikoina ominaisesta ahneudesta: hän tahtoi säilyttää
perheen omaisuuden mahdollisimman jakamattomana.[39] Kuningasperheen
keskuudessa tällaiset sisarusavioliitot riippuivat kai halusta
säilyttää kuninkaallinen veri sekoittumattomana. Kuninkaallista sukua
pidettiin alkuperältään jumalallisena ja siis aivan liian ylhäisenä
sekoittumaan tämän maailman lapsiin.

Hatshepsutin puolisona Thotmes nuoremmasta tuli isänsä lähin seuraaja
Thotmes II:n nimisenä. Kun hän kuoli, Hatshepsut otti hallitusvallan.
Hän oli ensimmäinen nainen faaraoitten valtakunnassa. Hänet kuvataan
miehen puvussa, ja hänen kasvojansa koristaa tavallisesti samanlainen
paraatiparta kuin faaraoilla.

Hatshepsut oli kaunis ja lahjakas nainen. Hän on itse kirjallisissa
muistomerkeissään kuvaillut itseänsä kauniiksi neidoksi, koreaksi ja
kukoistavaksi kuin kedonkukkaset. Hänen vartalonsa ihanuus oli kuin
jumalattaren. Hän on ensimmäinen huomattava nainen, jonka kohtaamme
historiassa. Totta puhuen tiedämme kumminkin hänen henkilöllisyydestään
hyvin vähän. Toiset pitävät häntä tavattoman voimakastahtoisena
naisena, »Egyptin Elisabetina», toisten mielestä hän oli vain heikko
välikappale vallanhimoisten ylimysten käsissä. Isänsä sotia hän
ei ainakaan jatkanut, ja senvuoksi menetettiin Syyriassa tehdyt
valloitukset. Mutta sen sijaan hänen hallitustaan ylistettiin
merkillisen, Punaisen meren rannalla olevaan satujen verhoamaan Puntin
maahan, suitsukkeen kotimaahan tehdyn retken johdosta. Ennen vanhaan
egyptiläiset olivat ulottaneet matkansa sinne, mutta vuosituhat oli
kulunut siitä, ja Punt tunnettiin vain kuulopuheista. Kuningatar
lähetti nyt pienen laivaston jälleen etsimään tuota kultarikasta maata
ja harjoittamaan vaihtokauppaa sen asukkaiden kanssa.

Purjehdittuaan Niilistä Punaiseen mereen johtavaa kanavaa ja sitten
merta myöten egyptiläiset saapuivat onnellisesti perille siihen kylään,
jossa kultamaan alkuasukkaat asuivat. Siellä oli mehiläispesän tapaisia
majoja, jotka oli rakennettu korkeiden paalujen päälle, niin että
niihin oli kavuttava tikapuita myöten.[40]

Ensin egyptiläisten oli osoitettava, että he tulivat rauhallisin
aikein. Sen he tekivät samalla tavoin kuin meidän päiviemme
löytöretkeilijät tuomalla rannerenkaita, helminauhoja, tikareita,
kirveitä ja muuta, mikä voisi houkutella epäluuloisia alkuasukkaita.
Ja kun tuttaviksi oli tultu, alkoi vilkas vaihtokauppa. Egyptiläisten
aluksiin lastattiin kultaa, hopeaa ja jaloja kiviä, ebenholtsia
ja muita jaloja puulajeja, norsun torahampaita sekä pantterin ja
leopardin nahkoja. Ja ylinnä kaiken istuivat apinat ja tähystelivät
vakavasti tutkivin silmin sitä maata, jonka ne nyt ainaiseksi
jättivät. Merkillisintä koko lastista oli kuitenkin suitsuke-hartsi;
ja voidakseen kotonakin saada aikaan suitsutusta egyptiläiset veivät
mukanansa kolmisenkymmentä mirhamipuuta, suuri maamöhkäle kunkin puun
juuren ympärillä.[41] Ne Hatshepsut istutti Aminille Niilin vasemmalle
rannalle vastapäätä Thebaa rakennuttamansa ihmeen kauniin temppelin
edustapenkereille. Ja temppelin seiniin hän kaiverrutti kertomuksen
merkillisestä Puntin matkasta.

Mutta ei käynyt päinsä esittää matkaa vallan yksinkertaisesti ja
koruttomasti kauppamatkaksi. Mahdotonta! Kuinka faarao voisi _ostaa_
jotakin barbaarikansalta, hän, jolle kaikki maat toivat lahjojansa.
Niinpä sanotaankin egyptiläisten ostamaa suitsuketta »Puntin ruhtinaan
faaraolle maksamaksi veroksi», ja egyptiläisten siitä ja muista
Puntin tuotteista suorittama maksu on uhri Hathor-jumalattarelle,
egyptiläisten rakkaudenjumalattarelle ja »Puntin valtijattarelle». Ja
Puntin kansan päämiehet esitetään »kumartunein päin ja maata suudellen
alamaisuuttansa osoittamassa kuningattaren edessä, jolta he anovat
rauhaa.»

Hatshepsutin kalliotemppeli on egyptiläisen rakennustaiteen jaloimpia
luomia. Vallan ihmeellinen on aivan valtavan vuorijyrkänteen juurella
kohoavain ylvään suhteellisten pilaririvien tekemä vaikutus.

Hatshepsut pystytti myöskin pääkaupunkiinsa suurimmat obeliskit, mitä
siihen saakka oli Egyptissä nähty. Toinen niistä on vieläkin pystyssä
kaikkien matkailijain ihailun esineenä. Se on lähes 30 metriä korkea ja
painaa noin 350 tonnia.




THOTMES III.


Thotmes II:n kuoleman jälkeen Hatshepsut oli mennyt uudelleen naimisiin
erään toisen Thotmeen kanssa, joka oli joko Thotmes I:n tai Thotmes
II:n jonkun toisen naisen kuin Hatshepsutin kanssa saama poika. Tämä
Thotmes III, joka Hatshepsutin kuoltua tuli hänen seuraajakseen, oli
siis kerran ollut naimisissa joko sisarpuolensa tai tätinsä kanssa —
viimeksi mainittu otaksuma näyttää muuten todennäköisimmältä.

Thotmes III on loistavin ilmestys kaikista Egyptin kuninkaista.
Seitsemällätoista Syyriaan ja useilla Nubiaan tekemillänsä sotaretkillä
tämä »Egyptin Napoleon» palautti valtakuntansa suurvaltamahdin
pohjoisessa aina Eufratin seuduille ja neljänteen kataraktiin asti
etelässä. Viimeisen sotaretkensä aikana hän todennäköisesti oli yli
seitsenkymmenvuotias.

Ensimmäisen kataraktin luona on kallio, johon Thotmes on kaiverruttanut
kertomuksen siitä, mihin hän ryhtyi sanoman saapuessa Nubian villien
kansojen alkamasta kapinasta. Hän sanoo siinä itse: »Kun faarao kuuli
tämän, hän oli kuin raivostunut pantteri ja sanoi: 'Minä vannon kautta
Ran [Auringonjumala], joka rakastaa minua, ja isäni Antonin nimessä,
jumalain kuninkaan, joka on molempain maiden, Ylä- ja Ala-Egyptin
hallitsija, että ainoatakaan miehensukuista en kapinallisten joukosta
ole eloon jättävä.' Sitten Hänen Majesteettinsa lähetti paljon
sotaväkeä Nubiaan. Ja kuninkaan soturit tulivat kurjien kapinantekijäin
maahan ja voittivat perin pohjin villin kansan; ja kuninkaansa käskyä
seuraten he eivät jättäneet eloon ainoatakaan miespuolista paitsi yhtä
maan viheliäisen ruhtinaan poikaa, joka otettiin vangiksi ja vietiin
muutamain palvelijainsa keralla kuninkaan eteen.»

Toisen merkittävän piirtokirjoituksen Thotmes piirrätti Eufratin
rannalle merkiksi siitä, että Egyptin muinaiset rajat nyt oli
palautettu. Tämä muistomerkki oli saman kiven vieressä, johon Thotmes I
oli hakkauttanut kertomuksen _omista_ urotöistään.

Näillä seuduin faarao työnsä hyvin suoritettuaan huvitteli
norsunmetsästyksellä. Noihin aikoihin oli nimittäin vielä Syyriassa
noita eläimiä suuret laumat. Thotmes kaatoi kokonaista 120 kappaletta
noita uhkeita otuksia. Mutta kerran faarao oli menettää henkensä. Muuan
norsu hyökkäsi raivostuneena häntä kohti, ja hän olisi ehdottomasti
ollut kuoleman oma, jollei hänen paras ystävänsä sotapäällikköjen
joukosta olisi rientänyt herransa avuksi ja miekallansa katkaissut
elefantin kärsää.

Merellä Thotmes ulotti valtansa yli koko itäisen Välimeren aina Aigeian
meren saariin saakka, ja Kyproksen kuninkaasta tuli hänen vasallinsa.

Oikeata merikansaa egyptiläisistä ei kumminkaan koskaan tullut.
Sellaiselta kehitykseltä puuttuivat molemmat välttämättömimmät
edellytykset: laivanrakennusaineet ja merimiehet. Kömpelöitä
Niilinveneitä voitiin korkeintaan käyttää pitkin rannikoita
kuljettaessa, mutta avomerellä ne eivät kelvanneet. Ja kelvottomia
merimiehiä teki egyptiläisistä rohkeuden puute. Tämä ominaisuus ei
esiintynyt yksin koko heidän vähemmän sotaisessa luonteenlaadussaan,
vaan myöskin heidän erityisessä kauhussaan lähteä merelle, »suurelle
vihreälle», jonka synkissä syvyyksissä saatanallinen maailmankäärme
vaani. Tämä selittää sen, että egyptiläiset jättivät melkein
kaiken meriliikenteen maansa kanssa vieraille aluksille, varsinkin
foinikialaisille.

Kaukaisistakin maista virtasi nyt erikoisia tuotteita Egyptiin:
kultahiekkasäkkejä, kultasormuksia ja jaloja kiviä, norsunluuta ja
ebenholtsia, suitsuketta, kallisarvoisia foinikialaisia kankaita ja
tulisia hevosia kuninkaan talliin. Myöskin neekeriorjia ja syyrialaisia
sotavankeja vietiin Egyptiin laumoittain faaraon orjuuteen. Nämä
eriskummallista kieltä puhuvat ja merkillisesti esiintyvät mies-parat
joutuivat kansan pilan esineiksi, ja taiteilijat kuvasivat mielellään
noita omituisia tyyppejä seinämaalauksiin, joilla kuninkaan virkamiehet
koristuttivat hautakammioitansa. — Niin Egyptin maailmaahallitseva
asema oli vihdoinkin vahvistettu. Etelän neekerit ja pohjan aasialaiset
olivat faaraon astinlautana, ja pitkissä piirtokirjoituksissa,
voitonriemuisissa kuvissa ja hymneissä ylistettiin hänen voittojansa.
Kun Thotmes III vietti hallitsijana-olonsa kolmikymmenvuotisjuhlaa,
hän pystytti sen muistoksi obeliskin. Sitten toistui tämä juhla joka
kolmas tai neljäs vuosi» ja joka kerta pystytettiin uusi obeliski.
Tällaisia muistomerkkejä syntyi koko joukko, koska hänen hallituksensa
kesti enemmän kuin puoli vuosisataa. Neljä näistä obeliskeista
on vielä tallella, mutta mikään niistä ei ole alkuperäisellä
paikallansa. Ne ovat hajautuneet kaikkiin ilmansuuntiin. Yksi niistä
on Konstantinopolissa, jonne sen kuljetutti keisari Konstantinus;
yksi vietiin melkein samoihin aikoihin Roomaan ja koristaa nyt
Lateraanin edustalla olevaa paikkaa. Kaksi muuta vei keisari Augustus
Aleksandreiaan, missä arabialaiset myöhemmin antoivat niille uuden
nimen: »Kleopatran silmäneulat», vaikka niillä ei ollut mitään
yhteyttä kauniin ja vietteleväisen Egyptin kuningattaren kanssa.
Egyptin hallitsija Muhammed Ali lahjoitti toisen niistä Englannin
hallitukselle, ja se on nyt Thamesin rannalla, Lontoon kivihiilisavun
mustuttamana. Toinen niistä kulkeutui New Yorkiin. Niin nämä neljä
valtavaa kivipilaria julistavat nyt »maailmanvalloittaja» Thotmes III:n
kunniaa neljässä vanhan ja uuden maailman pääkaupungissa ja täyttävät
vielä vuosituhansien perästä faaraon toivomuksen, että »hänen nimensä
säilyisi iankaikkisesta iankaikkiseen.»

Vuonna 1447 e.Kr. Thotmes III sulki ainaiseksi silmänsä. Ei ole
epäilystäkään, että hän oli suurin faaraoista ja paljon enemmän
ansaitsee nimen Suuri kuin Ramses II, joka myöhemmässä perimätiedossa
on saanut osakseen myöskin Thotmes III:n uroteot.

Thotmes III:n persoonallisuus esiintyy meille selvempänä ja elävämpänä
kuin minkään muun muinaisen Egyptin kuninkaan, lukuunottamatta
Ekhnatonia. Hän esiintyy meille väsymättömän tarmokkaana
hallitsijana, viisaana poliitikkona ja historian ensimmäisenä
suurena sotapäällikkönä. Koskaan ennen eivät yhden miehen aivot
olleet ratkaisseet niin monien ihmisten kohtaloita, ei koskaan
ennen hallitsija niin mestarillisen järjestelmällisesti käyttänyt
hyväksensä sotilaallisia ja rauhallisia mahdollisuuksiansa. Se todistaa
samanlaista neroutta kuin Aleksanterin ja Napoleonin. Thotmes loi
ensimmäisen todellisen maailmanvaltakunnan. Sukupolvesta sukupolveen
hänen nimensä mainittiin kunnioituksella ja pelolla Aasian ja Afrikan
kansojen keskuudessa. Oli tapana vannoa valoja hänen nimeensä, ja
vielä vuosisatoja sen jälkeen kuin hänen valtakuntansa oli hajonnut
pirstaleiksi, tämä mahtava nimi kirjoitettiin tehoavana suojeluskeinona
taikakaluihin. Faaraolle omistetuissa hymneissä ylistettiin kuninkaan
sotaisia urotekoja. Niitä kuvatessaan kuningashymnit voivat kohota
todellakin suurpiirteisiin kuviin kuten mainittaessa faaraota
nimeltä »leijona, voittoisa, kun se tulee ja menee, kun se karjuu ja
kiljahtelee mahtavasti antilooppien vuoristoluoliin».


Kirjallisuutta:

Georg Steindorff, Die Blütezeit des Pharaonenreichs.

W. Max Müller, Die alten Ägypter als Krieger und Eroberer in Asien
(»Der alte Orient» 1903).




AMENHOTEP II JA AMENHOTEP III.


Tuskin Thotmes III oli jättänyt ajallisuuden, ennenkuin myrsky
puhkesi. Syyrian kukistetut kaupunkiruhtinaat kohottivat kapinalipun
hänen poikaansa ja seuraajaansa, _Amenhotep_ II:ta vastaan. Mutta
uusi kuningas kävi heitä vastaan isänsä tarmoa osoittaen. Samoinkuin
isä niin hänkin johti henkilökohtaisesti sotureitansa, antautui itse
käsirysyyn ja löi vihollisen pakoon, kuten hän itse kertoo Karnakiin
pystytetyssä muistokivessä. »Hänen Majesteettinsa oli kuin raivoava
leijona» ja otti eräässä taistelussa omin käsin vangiksi 18 miestä ja
16 hevosta.

Amenhotep oli myöskin mahtava soturi. Temppelipiirtokirjoituksissaan
hän kehuu olevansa »niin voimakas käsivarreltaan, ettei ole miestä,
joka jaksaa jännittää hänen jousensa, sillä hän on voimakkaampi
kuin kukaan muu kuningas, mitä konsanaan on ollut.» Kuninkaan jousi
todistaakin sanat tosiksi — se on nimittäin löytynyt hänen haudastaan.

Seitsemän kapinallista aasialaista ruhtinasta otettiin vangiksi,
ja triumfaattorina Amenhotep palasi maahan. Kun hänen aluksensa
laski Thebaan, riippuivat vangitut ruhtinaat laivan etumastossa
päät nuokuksissa. Omin käsin hän uhrasi »viheliäiset» kapinoitsijat
Amonille. Yhden ruumiin hän lähetti Nubian pääkaupunkiin ja ripustutti
sen kaupungin muurille herättämään pelkoa faaraon mustissa alamaisissa.
Näyttää siltä kuin Amenhotepin ei sen koommin olisi tarvinnut lähteä
sotaretkelle kukistamaan sisäisiä levottomuuksia.

Hänen pojanpoikansa ja toinen seuraajansa, _Amenhotep_ III ei ollut
soturi. Hän piti parempana puolisonsa Tejen rinnalla nauttia rauhan
siunauksesta ja hienostuneesta kulttuurista. Hän voi sen tehdä huoletta
— niin kauan kuin faaraon nimi vielä oli mahtava kansojen keskuudessa.
Rauhantila oli suotuisa tavaranvaihdolle ja kulttuuriyhteyksille
muiden maitten kanssa. Viidestoista vuosisata e.Kr. on ensimmäinen
jakso _maailman kaupan_ historiaa. Nyt kohtaavat ensimmäistä kertaa
toisensa Niilinmaa ja Eufrat-Tigrismaiden kulttuurimaailmat. Toisella
taholla ulottui egyptiläinen sivistysvaikutus yli itäisen Välimeren
saarimaailman aina Kreikan mantereelle. Egyptiläinen arkkitehtuuri ja
egyptiläinen taidekäsityö vaikutti voimakkaasti sekä Kreetan saarella
että Mykeenessä, ja Kreetan esihistorialliset kirjainmerkit osoittavat
samoin egyptiläistä vaikutusta.

Kaikista vanhan maailman maista virtasi rikkauksia Egyptiin ja
elämän loisteliaisuus kohosi siellä määrättömästi. Theba muuttui
muinaisajan suurenmoisimmaksi kaupungiksi. Yhä vilkkaammaksi käyvistä
kauppasuhteista seurasi itsestään, että faaraot luopuivat ylväästä
eristyneisyydestään toisiin maailman mahtajiin nähden. Meillä on
hyvin kiintoisia todistuskappaleita, jotka puhuvat vilkkaasta
diplomaattisesta yhteydestä toiselta puolen Amenhotep III:n sekä hänen
poikansa ja seuraajansa Amenhotep IV:n ja toiselta puolen Babylonin
ja Niniven kuninkaitten sekä muiden Aasian ruhtinaiden välillä,
joiden kanssa faarao halusi elää rauhassa ja ystävyydessä. Tällaisia
asiakirjoja ovat heidän välillänsä vaihdetut kirjeet, kuuluisat _El
Amarna-kirjeet_. Ne ovat savitauluille kirjoitettuja babyloniankielisiä
nuolenpääkirjoituksia ja ovat saaneet nimensä siitä, että ne on
löydetty El Amarnasta Keski-Egyptistä. Tähän paikkaan, 30 penikulmaa
Kairosta etelään siirsi Amenhotep IV hallituskaupunkinsa. Kun hän
muutti sinne Thebasta, hän näyttää ottaneen myötänsä myöskin osan
isänsä valtionarkistoa.

Löytö tehtiin vallan odottamatta vuonna 1888. Kaivaessaan ikivanhoista
tunkioista lannoitusta pelloillensa muuan talonpoikaisnainen löysi
joukon lahonneita puuarkkuja täynnä savitauluja. Se oli parempaa
kuin lanta, sillä egyptiläiset tiesivät, että matkailijat maksoivat
runsaasti muinaislöydöistä, ja saadakseen mahdollisimman suuren hyödyn
löydöstään he särkivät suurimmat taulut pikku palasiksi. He eivät
lainkaan käsittäneet sitä, että he siten hyvin suuresti vaikeuttivat
kirjoitusta ymmärtävien tulkintaa.

Mutta Egyptin hallitus sai pian vihiä löydöstä ja tarttui asiaan.
Suurin osa löytöä — kaikkiaan noin 350 taulua — saatiin pelastetuksi
Lontoon, Kairon ja Berliinin museoihin.

Diplomaattisessa sanonnassaan nämä kirjeet ovat aina mitä
mairittelevimpia, ja heidän majesteettinsa nimittävät aina toinen
toistansa nimellä »veljeni». Naapurisopua lujitettiin siten, että
faarao liittyi aviollisin suhtein toisiin ruhtinassukuihin. Niinpä
Amenhotep III sai — joskin vasta hyvin hellittämättömäin kosiskelujen
perästä — puolisokseen prinsessan eräästä ylisen Eufratin varrella
pohjoisessa Mesopotamiassa sijainneesta valtakunnasta. Kuusi kertaa
hänen oli täytynyt pyytää hänen kättänsä — ainakin, jos saa uskoa,
mitä Amenhotep IV:lle kirjoittamassaan kirjeessä väittää prinsessan
veli, jolla oli helähtävä nimi Dusratta. Kaikissa tapauksissa kosintain
lukumäärä oli yhtä pienempi, kuin mitä saman Dusrattan väitteen mukaan
Amenhotep III:n isältä oli vaatinut hänen tätinsä sydämen voittaminen.
Myöhemmin vanhoilla päivillään Amenhotep III sai myöskin yhden
Dusrattan tyttäristä vaimokseen,[42] ja kun Amenhotep pian sen jälkeen
kuoli, periytyi nuori leski puolisoksi poikapuolelleen Amenhotep
IV:lle.[43]

Ystävyys appiukon ja vävyn välillä pohjautui kuitenkin lopultakin
siihen vankkaan perustaan, jona ovat lahjat ja vastalahjat — siis
itse asiassa vaihtokauppaan. Kun tulisia hevosia ja kauniita
vaunuja, kallisarvoisia vaatteita ja kankaita, hopeaa, jalokiviä ja
koristuksia saapui lahjoina Eufratin maista, odotettiin siellä yhtä
upeita vastalahjoja. Jos nämä kuivuivat vähiin, ei jäänyt saapumatta
muistutuksia ja vakuutteluja, että lisää lahjoja ei tule, ennenkuin
toinen puoli on pusertanut omansa esille. Ennen kaikkea aasialaiset
hallitsijat osoittivat määrätöntä halua saada Egyptin kuninkailta
kultaa. Kuningas Dusratta oli kuullut lähettiensä kertovan, että
Egyptissä oli »yhtä paljon kultaa kuin maan tomua», mikä oli hiukan
liioiteltu kuvaus siitä tosiasiasta, että Nubian kultakaivokset
olivat tuohon aikaan hyvin tuottavia. Kun Amenhotep III kosi hänen
tytärtään, kerjäsi tuleva appi senvuoksi jokaisessa kirjeessä kultaa,
kultaa ruhtinasten välisen ystävällisen suhteen osoitukseksi ja kultaa
morsiamen hintana. Hän pyytää saada »kymmenen kertaa niin paljon
kultaa kuin isäni» ja muistuttaa, että faarao kuitenkin oli lähettänyt
»hyvin paljon kultaa isälleni: suuria kultaisia uhrimaljoja ja suuria
kulta-astioita ja niin suuren kultalaatan, kuin olisi se ollut
kuparia.» Mutta — myöhemmin kirjeessä sanotaan — »tulkoon nyt vähän tai
paljon! Jos tulee niinkin vähän, että se voidaan laskea (!), minä olen
oleva siitä ylen iloinen.»

Tämä ei estä lainkaan, että heti perästä aito itämaalaisella logiikalla
sanotaan: »Osoittakoon veljeni minulle paljon suurempaa ystävyyttä,
kuin mitä isäni sai osakseen, ja lähettäköön minulle kultaa niin
paljon, ettei sitä voida laskea!»

No, tulivat sitten faaraon lahjat ja Dusratta »iloitsi suuresti», kuten
hän kirjoittaa. »Siitä päivästä ja siitä yöstä minä tein ilojuhlan.»
Mutta kun hän koko hovinsa läsnäollessa avasi lahjojen sinetit, niin
»niissä ei ollut kultaa! Silloin kaikki itkivät katkerasti ja sanoivat,
niinkuin totta oli: 'Eihän tämä ole kultaa', ja sanoivat edelleen:
'Egyptissähän on kultaa enemmän kuin tomua maassa, ja rakastaahan
Egyptin kuningas niin ylenmäärin!'» Voiko siis olla oikein, että
faarao menetteli noin. Tuleva appi-parka oli itsekin »tuntenut tuskaa
sydämessään ja nureksinut veljeänsä». Ja luonnollisestikaan hän ei
voinut lähettää tytärtänsä Amenhotepille, ennenkuin faarao hyvitti
tapahtuneen ja rikkailla lahjoilla »ylisti veljeänsä hänen alamaistensa
edessä».

Tulos tästä kirjeestä tuli ylen virkistäväksi Hänen Majesteetilleen
Dusrattalle. Kun hän seuraavan kirjeen kirjoittaa, hän on suunniltaan
ihastuksesta faaraon osoittamasta auliudesta morsiamen ostossa. Nyt
toimitettiinkin tytär tuossa paikassa Thebaan. Ja faarao »riemuitsi
sydämessään, kun hän näki hänet».

Niin oli kaikki jälleen hyvin, ja kun Amenhotep, joka nyt oli vanha,
sairastui, lähetti appi hänelle — tavan mukaan, minkä tunnemme
muista samanlaisista tapauksista — assyrialais-babylonialaisen
Astarte [Ishtar]-jumalattaren kuvan, rakkauden ja elämän jumalattaren,
tuon suuren auttajan hädässä ja sairaudessa. Dusratta lausui samalla
toivomuksen, että jumalatar antaisi vävyn elää satatuhatta vuotta.
Amenhotep ei saisi kumminkaan unohtaa lähettää jumalatarta takaisin,
sillä — niin appi huomauttaa vielä kaiken varmuuden varalta — »Astarte
on minun jumalani, mutta veljeni jumala hän ei ole.»

Amenhotep III oli myöskin luvannut lähettää apelleen myöhemmin vielä
kaksi puhtaasta kullasta tehtyä kuvapatsasta sekä joukon muita
kalleuksia tyttären hintana, ja tulevan apen lähettiläälle faarao oli
näyttänyt sen kullan, josta ne piti valettaman. Ja kun patsaat oli
valettu, lähettiläs omin silmin vakuuttautui siitä, että ne olivat
virheettömiä ja — täysipainoisia.

Amenhotep III kuoli kuitenkin, ennenkuin patsaat oli ehditty lähettää,
ja Theban hovissa käytettiin tätä hyväksi, pidettiin kalleudet ja
lähetettiin niiden asemesta kaksi puista, kullalla päällystettyä
patsasta. Tapahan on tuttu Amenhotep III:n päiviltä! Eikä Dusratta
saanut nähdä vilaustakaan siitä muiden »kultatavaroiden paljoudesta,
joiden määrällä ei ollut rajoja». Ne hänen väitteensä mukaan
Amenhotep III myöskin oli näyttänyt hänen lähettiläälleen ja luvannut
lähettää ne appiukolle. Luonnollisesti Dusrattan ja Amenhotep III:n
seuraajan, Amenhotep IV:n välillä syntyi kirpeä kirjeenvaihto siitä
kauppakepposesta, millä faarao — jos syy nyt lienee ollut hänen[44]
— oli koettanut »loukata veljeään», kuten sanat sen ajan korkean
ylhäisessä kielessä kuuluivat; ja noista kullatuista kuvapatsasparoista
jankutettiin yhä ja yhä aina kyllästymiin saakka. Tulokseen Dusrattan
valitukset ja pontevat kehoitukset eivät kumminkaan johtaneet — ei
ainakaan niin pitkälti kuin me voimme kirjeenvaihtoa seurata, ja
mieliala hallitsijain välillä kävi yhä kylmemmäksi.[45]

Kun tuntee tämän liikepuolen, ymmärtää paremmin apen ylitsevuotavan
surun Amenhotep III:n kuoleman johdosta. Hän kirjoitti silloin
Amenhotep IV:lle: »Kun minulle sanottiin, että veljeni Amenhotep oli
kuollut, minä itkin koko sen päivän. Yötä päivää minä istuin syömättä
ja juomatta ja olin murheissani. Ja minä sanoin: 'Oi, jospa minä olisin
mieluummin kuollut, ja veljeni, jota minä rakastin, vielä eläisi!'»

Myöskin Babylonian hovissa Amenhotep III oli kosiskellut ja saanut
sieltä myöntävän vastauksen sillä ehdolla, että Babylonian kuningas
vuorostaan saisi puolisokseen egyptiläisen prinsessan ja että faarao
heti lähettäisi hänelle kultaa, »kaiken mitä oli», esimerkiksi
huomenlahjaksi prinsessalle, niin että kuningas voisi arvokkaalla
tavalla koristaa palatsin, jota hän parastaikaa rakensi. Mutta
faarao oli ylpeä ja vastasi »veljelleen», että »ei koskaan vielä
Egyptin kuninkaan tytärtä ollut annettu ulkomaiselle vasallille».
Ei ihmettelemistä, että hänen babylonialainen majesteettinsa tuli
pahalle tuulelle ja ilmaisikin sen! Mutta samalla kertaa hän vallan
avosydämisesti selitti, että hän voisi tyytyä muuhunkin kauniiseen
egyptiläisnaiseen, kunhan vain faarao tahtoisi vakuuttaa, että
hän oli kuninkaantytär — sillä silloin ei kukaan sitä epäilisi.
»Mutta», sanotaan kirjeessä edelleen, »jos et lainkaan lähetä minulle
egyptiläistä naista etkä toimita minulle heti kultaa, silloin voit
odottaa menettäväsi sekä veljeyden että ystävyyden, ja silloin minä
olen täällä pidättävä sen naisen, joka oli sinulle lähetettävä». Ja
jos faarao lähettäisi kullan liian myöhään, siitä ei olisi apua, olipa
sitä sitten vaikka 3.000 talenttia.[46] »Minä en ottaisi», hänen
babylonialainen majesteettinsa sanoo, »niitä vastaan, vaan palauttaisin
ne, ja tytärtäni minä en antaisi sinulle puolisoksi».

Ne olivat kovia sanoja. Faarao kiiruhtikin lähettämään »veljelleen»
rikkaita lahjoja, sänkyjä ja nojatuoleja ja muita huonekaluja,
runsaasti kullattuja ja hopeoituja, uutta palatsia varten ja
lupasi lähettää vielä paljon enemmän — »kaikkea, mikä on arvokasta
silmissäsi», hän kirjoitti — niin pian kuin prinsessa oli Babylonista
hänelle saapunut.

Ystävyys Babylonian kuningasten kanssa joutui kuitenkin usein kovalle
koetukselle, kun he eivät saaneet faaraolta niin paljon kultaa kuin
halusivat, tai kun faaraon lähettämä kulta ei kestänyt sulatusuunin
koetta, vaan kenties antoi ainoastaan neljännen osan siitä, mitä oli
ilmoitettu olevan. Eihän tuollainen ollut kaunista menettelyä, ja
faaraon pitäisi itsensä ymmärtää, että hänen oman etunsa mukaista oli,
että hän oli kultarikkaan maineessa, sillä muutoin ympäristön ruhtinaat
eivät välittäisi hänestä eivätkä katsoisi häneen arvonannolla.

El Amarna-kokoelman kirjeiden joukossa on myöskin Amenhotepin
alaruhtinaiden ja vasallien kirjelmiä. He käyttävät kaikki tilaisuutta
vakuuttaakseen uskollisuuttaan, ja heidän kirjeensä ovat tulvillaan
matelevaa faaraon imartelua, jonka nimityksenä on »jumalani», »elämäni
henkäys» y.m. samanlaista. He »heittäytyvät hänen jalkojensa juureen
seitsemän kertaa vatsallensa ja seitsemän kertaa selällensä» ja
käyttävät itsestänsä nimityksiä: »maa, jota sinä poljet», »tomu
sinun sandaaliesi alla», »valtaistuin, jolla sinä istut», »jalkojesi
astinlauta», »tallirenkisi», niin, vieläpä »sinun koirasi».

Muuan faaraon palestiinalainen alaruhtinas kirjoittaa: »Vaikkapa
faarao olisi pyytänyt vaimoani, kuinka minä olisin voinut häntä
häneltä kieltää? Niin, vaikka faarao olisi kirjoittanut minulle: 'Iske
pronssinen tikari sydämeesi ja kuole!', minä varmasti olisin täyttänyt
kuninkaan käskyn.»

Aivan toisen kuvan näistä hartaan uskollisista sieluista saa
kuitenkin surullisen usein, kun lukee toisten alaruhtinasten ja
vasallien faaraolle lähettämiä kirjeitä. On melkein sääntönä,
että rakas »veli» ja virkatoveri maalataan faaraon kavalaksi
viholliseksi. Amarna-kirjeissä voi siis saada nähdä saman asian
kuvattuna kahdella aivan vastakkaisella tavalla. Useasti totuus on
pääasiallisesti syyttäjän puolella, ja toisen asiallisen matelevat
uskollisuudenvakuuttelut ovat näytteitä mestaruudeksi kehitetystä
teeskentelystä.

<tb>

Amenhotep III oli valtava rakennuttaja. Suuri Luksorin temppeli, joka
on egyptiläisten pyhättöjen kauneimpia, on hänen työtänsä. Ja Niilin
vasemmalle rannalle vastapäätä pääkaupunkia hän rakennutti itselleen
kuuluisan kuolintemppelin, jonka hän koristeli sellaisella komeudella,
että sanat puuttuvat sen kuvailemiseksi. Tämä ihana taideteos on
kumminkin maanpinnalta poispyyhitty niinkuin kaikki muutkin kauniit
temppelirakennukset ja ylväät kuningaspalatsit, jotka kerran täyttivät
melkein koko Thebaa vastapäätä olevan tasangon Niilin ja Libyan vuorten
välillä. Amenhotepin suuren kuolintemppelin revitytti puolitoista
vuosisataa myöhemmin toinen faarao, joka käytti rakennusaineen omaan
kuolintemppeliinsä. Tämän temppelin raunioista suuri englantilainen
arkeologi Flinders Petrie löysi muistokiven, joka alkujaan oli kuulunut
Amenhotep III:n temppeliin. Se kertoo, kuinka ihana oli kerran tuo
rakennus, »jonka vertaista ei koskaan ole ollut aikojen alusta alkaen.
Se on», niin siinä kerrotaan, »rakennettu hiekkakivestä kaikkialla
esiintyvin kultaupotuksin. Lattia on hopealla päällystetty ja kaikki
pääovet elektronilla»,[47] Muistokivi kertoo myöskin, että temppelissä
oli joukko kuningasten patsaita, ja meidän aikamme arkeologiset
retkikunnat ovatkin löytäneet parikymmentä sellaista.

Kuinka kauniisti ja kallisarvoisesta tuollainen muistomerkkirakennus
voi olla sisustettu, siitä voi saada aavistuksen museoissa olevista
lukuisista egyptiläisen taidekäsityön tuotteista. Ihmeellisen
kaunistekoiset kulta- ja hopeavadit, kristallimaljakot ja
siniupotuksiset fajanssiesineet[48] todistavat siitä.

Ainoa, mitä nyt on jäljellä Amenhotep III:n muistorikkaasta
kuolintemppelistä, on kaksi hyvin rapautunutta kuninkaan
jättiläispatsasta, n.s. Memnonin patsaat, jotka kerran vartioivat
temppelin sisäänkäytävän suuta. Niin valtavia ovat nämä kolossit, että
tavallinen ihminen hyvin mahtuisi niiden yhteen käteen.[49] — Mitä
työtä onkaan vaatinut sellaisten jättiläisten hakkaaminen yhdestä
ainoasta järkäleestä ja niiden kuljettaminen 14 penikulman päähän
kivilouhimolta!

Nykyisen nimensä patsaat ovat saaneet kreikkalaisilta, jotka toiseen
niistä liittivät kauniin tarun Memnonista, joka sai sankarikuoleman
Troian edustalla ja sitten joka aamu tervehti äitiänsä Eosta,
aamuruskoa, hauraalla, melkein kuiskaavalla, valittavalla äänellä. Taru
on syntynyt siitä omituisesta ilmiöstä, että kun auringon ensimmäiset
säteet aamulla loistivat patsaaseen, kerrottiin kuuluneen siitä heikon,
aivan kuin valittavan sävelen. Tämän omituisen akustisen ilmiön
selitys on kai siinä, että ääni syntyi eräässä kiven halkeamassa, kun
se vielä oli niin hiuksenhieno, että sen seinät koskettivat toisiansa
kiven äkkiä laajetessa erämaanauringon lämmön vaikutuksesta. Monta
sataa vuotta Memnonin patsaat vetivät puoleensa hämmästyksen valtaamia
matkailijoita. Vieläkin voi patsaan jalassa lukea roomalaisten
turistien piirtokirjoituksia, jotka ihastuksissaan todistavat
kuulleensa jättiläispatsaan laulavan auringonnousun ylistystä. Mutta
kun Rooman keisari Septimius Severus hyvää tarkoittaen antoi korjata
entiselleen »laulavan Memnoninpatsaan», lakkasi sen valitus.

<tb>

Amenhotep III:n 36-vuotinen hallitus, joka päättyi. 1375 e.Kr.,
oli enemmän rauhallinen kuin sotaisa ja se on Egyptin historian
onnellisimpia aikakausia, joskin sen loppupuolella esiintyi merkkejä
siitä, että Egyptin suurvalta-asema oli sivuuttanut huippukohtansa.
Mutta nämä merkit kävivät ilmeisiksi vasta hänen seuraajiensa aikana.


Kirjallisuutta:

Jörgen Alexander Knudtzon, Die El Amarna-Tafeln.

Carl Niebuhr, Die Amarna-Zeit (»Der alte Orient» 1902).




KERETTILÄISKUNINGAS EKHNATON, »HISTORIAN ENSIMMÄINEN PERSOONALLISUUS».


Omituinen vallankumouksellinen hahmo Egyptin ikivanhoillisen kansan
vanhoillisten hallitsijoin joukossa on Amenhotep IV, omituisimpia ja
arvoituksellisimpia persoonallisuuksia, mitä koskaan on valtaistuimella
istunut, tunteellinen, haaveksiva luonne, sydämellinen ja onnellinen
perhe-elämässänsä. Häntä kiinnostivat enemmän filosofia ja teologia
kuin valloitukset ja valtiollinen toiminta. Hänen elämänsä
pyrkimyksenä oli egyptiläisten monijumalaisuuden lopettaminen.
Polyteismi[50] oli täällä oikeastaan muistoa esihistorialliselta
ajalta, jolloin Egyptissä oli joukko pikkuvaltioita, jokaisella oma
suojelusjumalansa, jota tavallisesti palveltiin ja kuvattiin jonkin
eläimen muotoiseksi. Varhain egyptiläiset kuitenkin alkoivat osoittaa
jumalallista palvelusta myöskin auringolle, ja vähitellen kaikki
eniten palvellut paikallisjumalat rinnastettiin auringonjumalan _Ran_
kanssa. Luonnollinen jatko tälle kehitykselle olisi ollut, että
monet paikallisjumalat olisivat sulaneet yhdeksi ainoaksi jumalaksi.
Mutta tällaisen kehityksen voimakkaana esteenä olivat papit. Olihan
jokaisella jumalalla rikkaat temppelinsä ja omat papistonsa, jolla
oli voimakkaat hierarkkiset[51] ja taloudelliset etunsa valvottavana.
Ja kuta mahtavampi jokin papisto oli, sitä taipumattomampi se oli
kaikkeen, joka olisi voinut riistää siltä sen suositun erikoisaseman.

Mahtavin pappisvalta oli Thebassa. Kun tästä kaupungista tuli
faaraoiden hallituskaupunki, oli sen jumala Amon samalla tullut
Egyptin mahtavimmaksi jumalaksi. Häntä ei ainoastaan rinnastettu
auringonjumalaan, vaan hän suli vähitellen tämän kanssa yhteen yhdeksi
jumaluudeksi: Amon-Raksi. Hänen pappinsa olivat kaikkien monoteististen
pyrkimysten vannoutuneita vastustajia, jolleivät nämä pyrkimykset
olisi tehneet heitä itseänsä vieläkin mahtavammiksi. Mutta tekemällä
Amon-Ran ainoaksi jumalaksi Amenhotep IV ei pyrkinyt lakkauttamaan
monijumalaisuutta. Päinvastoin yksi vaikuttimista — monien mielestä
kenties voimakkain motiivi — hänen monoteistisissä harrastuksissansa
oli pyrkimys nujertaa thebalainen hierarkia, joka uhkasi kehkeytyä
vaaraksi valtakunnan yhteydelle, ja vahvistaa kuninkaan valta-asemaa
peruuttamalla temppelien omaisuutta kruunulle.

Sitä jumalaa, jonka ympärille Amenhotep tahtoi koota koko Egyptin
kansan, symbolisoi aurinko, »suuri _Aton_», kaiken elämän lähde. Atonin
kunniaksi hän hylkäsi Amenhotep nimensä, joka merkitsee »Amon on
tyytyväinen», ja otti nimekseen Ekh-n-Aton, »Atonille on mieluista».

Kun nyt Theban nuori reformaattori katseli kaikkia niitä valtavia
temppeleitä ja muistomerkkejä, joita hänen isänsä ja esi-isänsä
olivat rakentaneet Antonille, hän tunsi »mielensä masentuneeksi».
Ja hän päätti rakentaa Atonille uuden kaupungin, josta oli tuleva
myöskin kuninkaan hallituskaupunki. Hän valitsi tähän tarkoitukseen
20 penikulmaa Thebasta pohjoiseen olevan paikan, joka nyt tunnetaan
El Amarnan nimellä. Tänne hän rakensi temppelin auringonjumalalle
ja itsellensä palatsin. Nämä hän sisusti sellaisella loistolla ja
komeudella, että sitä nykyisin voi vain heikosti aavistella. Uutta
kaupunkia hän nimitti »Taivaanrannan kaupungiksi» tai Atonin asunnoksi.

Ekhnaton ei palvellut jumalaansa samalla tavoin kuin Amonin papit,
jotka toimittivat uhrinsa temppelin kaikkein pyhiin massa, jonne
päivänvalon sädekään ei päässyt tunkeutumaan. _Hän_ sitävastoin uhrasi
alttarilla, joka oli pystytetty paljaan taivaan alle, itsensä auringon
edessä, joka symbolisoi _hänen_ jumalaansa. Eikä koskaan Ekhnaton
sallinut tehdä kuvaa siitä jumalasta, jota hän palveli. Atonia esitti
vertauskuvallisesti ainoastaan auringonkehrä, jonka elämääantavat
säteet päättyivät kukin ojennettuun käteen. Ihmiset eivät koskaan ennen
olleet ajatelleet jumalaa kuvittelematta häntä ihmisen tai eläimen
muotoiseksi. Kun juutalaiset jotakin vuosisataa myöhemmin pääsivät
tietoon yhdestä ainoasta jumalasta, he ajattelivat hänet kävelemässä
illan viileydessä huvipuistossaan, kasvot ja jäsenet kuin ihmisellä —
sillä olihan hän luonut ihmisen »omaksi kuvakseen».

Atonin jumala oli hyvyys itse, »rakkaudesta rikas isä sille, minkä
hän oli luonut». Hänen rakkautensa riitti pienimmällekin oliolle;
hänen korvansa kuuli yksin »kananpoikaakin, joka piipittää munassa».
Ei koskaan kuulla, että Aton voisi vihastua kuten Jahve ja puhua
ukkosen jyrinässä. Aton oli rauhan lempeä jumala. Ekhnaton oli
maailmanhistoriassa ensimmäinen, joka saarnasi ihmisyyttä toisia
kansoja kohtaan, ja hän saarnasi sitä valtaistuimelta.

Eräästä El Amarnan haudasta on löytynyt temppelihymni Atonin kunniaksi,
joka kuuluu ylevähenkisimpiin koko antiikin kirjallisuudessa. Kaikki
viittaa siihen, että Ekhnaton on sen itse sepittänyt. Esitämme tässä
osan siitä:

    Ihanasti säteilet Sinä taivaanlaella,
    oi elävä Aton, kaiken alku!
    Kun Sinä nouset itäisellä taivaanrannalla,
    sinä täytät kaikki maat kauneudellasi,
    sillä kaunis olet Sinä, suuri ja loistava korkealla maan yllä.
    Sinun säteesi syleilevät maita, jotka Sinä kaikki olet luonut.

    Kun Sinä lasket läntiselle taivaanrannalle,
    maailma vajoaa pimeyteen, kuin olisi se kuollut.
    Kaikki leijonat tulevat esille luolistaan,
    kaikki käärmeet pistävät;
    pimeys vallitsee,
    maata verhoaa hiljaisuus.
    Hän, joka on sen luonut, on laskeutunut levolle taivaanrannalla.

    Mutta valoisaksi käy maailma, kun Sinä nouset näkyviin.
    Kun Sinä säteilet päivisin kuin Aton, niin pimeys kaikkoaa.
    Kaikki karja käy riemuiten laitumella,
    kaikki puut ja taimet kukoistavat,
    linnut leijailevat ulos pesistään
    kohottaen siipensä Sinua palvelemaan.
    Kaikki karitsat hyppivät kuin tanssien,
    kaikki siivekkäät lentelevät.
    Ne elävät, koska Sinun valosi loistaa niille.
    Laivat purjehtivat myötä- ja vastavirtaan;
    kaikki tiet ovat avoinna, kun Sinun sarastuksesi aika on tullut.
    Virran kalat hypähtelevät Sinun edessäsi,
    sillä veden syvyyksiinkin Sinun säteesi tunkeutuvat.
    — — —

    Kuinka moninaiset ovatkaan Sinun työsi!
    Ne ovat kätketyt meiltä.
    Oi Sinä ainoa jumala, jonka valtaa ei kellään muulla ole,
    Sinä loit maailman mielesi mukaan, kun Sinä yksin olit olemassa:
    ihmiset, kaikki eläimet, suuret ja pienet,
    kaiken, mitä maan päällä on
    ja jalkojensa varassa liikkuu,
    kaiken, mitä korkeudessa on
    ja siipiensä kannattamana lentää,
    Syyrian ja Nubian maat
    ja Egyptin maan.
    Sinä asetat kunkin hänen paikallensa
    ja annat hänelle, mitä hän tarvitsee.
    Kullakin on, mikä hänen omaansa on,
    ja hänen päivänsä ovat luetut.
    Kansat puhuvat moninaisia kieliä,
    ja heidän muotonsa ja värinsä ovat erilaiset,
    sillä Sinä erotat ihmiset toisistansa.
    Sinä loit Niilin manalaan[52]
    ja ohjaat sitä Sinun mielesi mukaan,
                että se tuottaa elämää ihmisille.

    Sinä olet luonut Niilin taivaaseenkin,
    että se ihmisten päälle lankeaisi
    ja tekisi joet vuorille, vuolaat kuin suuri meri,
    ja kastelisi heidän peltojansa heidän kaupunkiensa välillä.
    Kuinka viisaasti oletkaan kaiken järjestänyt, oi ikuisuuden Herra!

Me voimme kuvitella, että tätä uskonharrasta laulua oli tapana harpun
säestyksellä laulaa Atonin temppelissä auringon noustessa ja laskiessa.

Jos vertaa tätä ylistyslaulua vanhempiin egyptiläisten hymneihin
Osirikselle ja muille jumalille, käy ero huimaavaksi. Nämä laulut ovat
miltei yksinomaan yksitoikkoisia luetteloita jumalan lukemattomista
nimistä ja lisänimistä ja hänen monista pyhätöistään, kaikki
sekoitettuna täyteen jumalaistarullista abrakadabraa.[53]

Verrattomasti paljon korkeammalla ovat sen sijaan auringonjumalan Ran
vanhat hymnit, jotka osaksi ovat peräisin vanhan valtakunnan ajalta.
Niihin Atonin hymni aivan ilmeisesti osittain pohjautuu, noihin
ikivanhoihin kuvauksiin, miten kaikki elävät olennot riemuitsevat
auringon noustessa, ennen kaikkea — egyptiläisten käsityksen mukaan
— auringonjumalan pyhät eläimet, babiaanit, jotka ojennetuin käsin
tervehtivät nousevaa taivaankappaletta.[54] Näiden hurskasten ja
viisaiden eläinten lavoin ihmisenkin tulee käyttäytyä ja sanoa
nousevalle auringolle: »Me palvomme sinua, oi Ra, sinun noustessasi
ja sinun laskeutuessasi. Sinä nouset ja säteilet jumalain kuninkaaksi
kruunattuna. Sinä olet taivaan ja maan herra. Sinä loit Niilin, sinä
teit veden ja annoit elämän sille, mitä siinä on, sinä rakensit vuoret
ja sait ihmiset ja karjalaumat syntymään.»

Toisessa hymnissä Rata verrataan kauniiseen nuorukaiseen. »Kun hän
nousee, ihmiset saavat uutta elämää ja jumalat tervehtivät häntä
riemuiten. Häntä babiaanit palvovat, ja kaikki villit eläimet
häntä ylistävät. Ja jumalaa rukoillaan sanoen: »Ne, jotka ovat
Sinun venheessäsi[55], riemuitsevat Sinusta, ja Sinun laivamiehesi
iloitsevat. Ja sydämesi, oi Sinä jumalain herra, iloitsee niistä, jotka
olet luonut, sillä he osoittavat Sinulle kunnioitustansa. Taivaan
jumalatar loistaa sinenä Sinun vierelläsi ja taivaanjoen jumala tanssii
Sinun edessäsi säteillänsä. Kuule minuakin, että minä saisin nähdä
Sinun kauneutesi!»

Ja kun Amon egyptiläisten uskonnossa sulautui yhteen auringonjumalan
kanssa ja tuli Amon-Raksi, häntä ylistettiin hymnissä siksi,

    »joka tuo yrtit karjan syötäväksi
    ja hedelmiäkantavat puut ihmisille,
    joka antaa joen kaloille ravinnon
    ja taivaan linnuille ruoan,
    joka antaa munassa olevalle kananpojalle elämän
    ja pitää elossa madon toukat,
    joka antaa hiirille, mitä ne loukoissansa tarvitsevat,
    ja elättää puitten linnut.»

Mutta huolimatta tällaisista yhtäläisyyksistä Ralle omistettujen
hymnien ja Atonin hymnin kesken, niiden välillä on kuitenkin suuri
juopa. Sillä Rankin hymneissä mytologiset viittailut sekaantuvat
tavantakaa itsensä jumalan ylistykseen. Atonin hymni sitävastoin on
täysin vapaa kaikesta mytologisesta painolastista. Siinä on raikasta
luonnoniloa, ja ennen kaikkea hymnin sepittäjä on toteuttanut
jumalykseyden käsitteen, kun sitävastoin Ralla on muita jumalia
alaisinansa ja rinnallansa.

Lähempää sukua Atonin hymni on psalttarille. Vertailu osoittaakin monta
osittain vallan täydellistä yhtäläisyyttä Daavidin 104:nnen psalmin
kanssa.

Joka voi korkeinta olentoa kuvailla niin hurmioitunein sanoin kuin
Atonin hymneissä, hän on varmasti luonnostaan jumalarmoitettu
profeetta. Mutta mistä tämä ihmeellinen näkemys on hänessä
herännyt aikana, jolloin ihmiskunta oli vajonnut taikauskon ja
epäjumalanpalveluksen pimeyteen? Tämä kysymys vie meidät alalle,
missä ymmärryksemme lakkaa vastausta antamasta ja mystillinen,
tutkimattomissa oleva alkaa. Sillä Ekhnatonilla, kuten kaikilla
profeettaluonteilla, oli yksinomaisena opastajanansa hänen omat
sisäiset elämyksensä. »Oi Herra, kuinka monet ovatkaan sinun työsi!»
nuori auringonpalvoja tavantakaa huudahtaa. Ja niinkuin heprealainen
psalmista lauloi: »Herra on minun paimeneni; ei minulta mitään puutu»,
niin Ekhnatonkin huudahti sydämensä kyllyydestä: »Sille, jonka
sydämessä Sinä olet, ei köyhyyttä ole olemassa.»

Ekhnaton hankki oppilaitakin uudelle uskonnollensa. Amarnan haudoissa
on useita piirtokirjoituksia, jotka kertovat, miten kuningas keskusteli
ystäväinsä kanssa uskonnollisista asioista. »Jo varhain aamulla hän
opetti minua», monet hänen ylimyksistänsä sanovat. Ympäristöänsä
valitessaan tämä vallankumouksellinen luonne osoittautui hyvin
ennakkoluulottomaksi. Hän ei suuria välittänyt aristokraattisista
perintätavoista, vaan valitsi monet ystävistänsä talonpoikain joukosta.
Ekhnatonista sanottiin, että hän »teki vähäpätöiset ruhtinaiksi».
Hänelle oli tärkeintä, että he tunsivat kiinnostusta »oppiin», kuten
uutta aurinkouskontoa nimitetään El Amarnan hautakirjoituksissa.
Ekhnaton osoitti huomiota erityisesti niille virkamiehille, jotka
olivat »noudattaneet oppia».

Alkaa kumminkin hiukan arveluttaa, mikä oikeastaan oli syvin syy
asianomaisten kääntymykseen, kun tarkemmin tutkiskelee hautojen
seinäin kuvia ja näkee siellä usein haudan omistajan kuvatuksi
seisomassa Ekhnatonin edessä vastaanottamassa runsaita lahjoja:
kultaisia kaulaketjuja, sormuksia ja muita kultakoristeita. Haudassa,
jossa uuden opin kannattaja lepää, saamme lukea: »Herrani on antanut
minulle korkeita kunniapaikkoja, koska olen seurannut hänen oppiansa
elämässäni, ja minä kuulen hänen sanojansa alati.» Proselyytit[56]
eivät väsy vakuuttamasta, kuinka vilpitön heidän uskonsa on, kuinka he
ovat »totuuden täyttämiä ja vihaavat valhetta.»

<tb>

Sama kuningas, joka tahtoi toimia _uskonnollisena_ reformaattorina,
halusi vapauttaa myöskin _taiteen_ niistä kahleista, joihin ikivanha
tapa ja traditio sen oli sitonut.

Virallinen egyptiläinen taide oli jäykässä liikkumattomuudessaan
aina alkuperänsä leimaamaa. Se oli nimittäin alusta alkaen hauta-
ja temppelitaidetta: siitä sen juhlallisen yksitoikkoinen muoto.
Taiteilijan tehtävänä oli ensi sijassa koristaa vainajan lepopaikka
kuvilla, joiden tarkoituksena oli luoda uusi maailma hänen ympärilleen.

Mutta mitä apua oli kaikista noista kuvista, kun manallemenneet eivät
saaneet levätä rauhassa julkeilta haudanhäpäisijöiltä! Niitä vastaan ei
näyttänyt olevan mitään turvaa. Heidän väkivallantekonsa oli varmaan
lähinnä syynä siihen, että heräsi ajatus varustaa vainajan ruumis
sijaisella. Hautoihin ja kuolintemppeleihin asetettiin siis yksi
tai useampia vainajan kuvapatsaita, joille papit maagillisin menoin
juhlallisesti antoivat elämän ja muuttivat ne sielun pakopaikoiksi.
Siten egyptiläinen veistotaide ei alkujaan ole syntynyt esteettisestä
luomisilosta, vaan uskonnollisista vaikuttimista.

Ankarain sääntöjen sitoman virallisen taiteen rinnalla oli kumminkin
vapaampia taidesuuntia, jotka ovat sukua sille taiteelle, joka vanhan
valtakunnan aikana loi sellaisia erinomaisen todellisuustuntuisia
kuvapatsaita kuin »Kylävouti» ja »Kirjuri». Mutta näitä vapaampia
taidesuuntia ei pidetty hienoudessa lainkaan viralliseen taiteeseen
verrattavina, ennenkuin kuningas Ekhnaton otti ne kuninkaalliseen
suojaansa.

El Amarnassa on äskettäin kaivettu esille kuningas Ekhnatonin
palatsin jätteitä, ja muinaisen »Taivaanrantakaupungin» edustalta on
löytynyt kuninkaallisen huvilinnan rauniot sekä keinotekoisin järvin
varustettuja puistoja, missä lootuksen ja liljojen juuret kertovat,
kuinka ihanan kauniita ne kerran ovat olleet. Itse palatsista on
löytynyt lattiapäällystää, jossa on hyvin kiintoisia maalauksia.
Japanilaisia mestareita muistuttavalla varmuudella taiteilija tuo
ilmi pikku vasikan leikkisät ruumiinliikkeet, kun se virmana hyppelee
punakukkaisella nurmella, lintujen siivenräpytyksen, kun ne kohoavat
lentoon, ja niiden lepatuksen laskeutuessa. Kasvitkin vaikuttavat siinä
eläviltä, ja kukat taivuttavat vanojansa sillä ihmeellisellä sulolla,
joka on elämälle ominaista.

Näin uuden faaraon henki on ulottanut vallankumouksellisen
vaikutuksensa myöskin taiteeseen, vapauttanut sen tradition
ehkäisevistä kahleista ja antanut sille ilmaa siipien alle. Sama
elävä, todellisuustuntuinen taidesuunta kohtaa meitä El Amarnan hovi-
ja virkamiesten haudoissa. Kaikki kuvat on täällä omistettu uuden
auringonjumalan ja kuninkaallisen perheen ylistykselle. Mutta se
tapahtuu kokonaan uudella tavalla. Ennen oli tapana kuvata kuningas
puolijumalaksi, uhraamassa jumalille tai tuhoamassa vihollisiansa tai
järkähtämättömän arvokkaana istumassa valtaistuimellaan. Näyttää,
kuin hymyily ei koskaan olisi väreillyt kuninkaallisilla huulilla,
joiden ainoa tehtävä oli käskyjen jakeleminen. Tällä ei kumminkaan
ole tahdottu sanoa, ettei tyyliä olisi myöskin egyptiläisten
jättiläispatsaiden järkkymättömässä levossa ja niiden ryhdin ankarassa
yksinkertaisuudessa. Siten ne on nimittäin viritetty sopusointuun
niiden levollisten ja ylevien piirteiden kanssa, jotka ovat ominaisia
niille rakennuksille, joiden yhteyteen ne kuuluvat. Perinnäisillä
egyptiläisillä taideteoksilla on oma erityinen tunnelma-arvonsa.

Mutta El Amarna-taide on meitä nykyajan ihmisiä suunnattoman paljon
lähempänä, sillä siinä korostetaan faaraon puhtaasti inhimillisiä
puolia. Kun hänet kuvataan vaunuissansa seisoen ohjaamassa tulisia
varsojansa, pääsevät hänen vaimonsa ja pikku tyttärensä mukaan
vaunuihin. Pikkuinen on saanut tehtäväkseen pidellä isän nuolikoteloa,
ja kuningatar ei anna näyn julkisuuden peloittaa itseänsä ilmaisemasta
ihastustansa suudelmassa.

Ekhnatonilla on aina vaimonsa ja lapsensa ympärillänsä, ja kernaasti
hän suo meille silmäyksen onnelliseen kotielämäänsä. Huoneessa,
jonka kattoa kannattavat sirot papyrusmuotoiset pilarit, kuningas ja
kuningatar istuvat leikkien pikku tyttöjensä kanssa. Ekhnaton pitää
itse vanhinta prinsessaa käsivarsillaan ja suutelee häntä. Toinen pikku
tyttö istuu jokeltaen äidin polvella nuorimman leikkiessä kuningattaren
kruunusta riippuvilla koristuksilla. Ei koskaan ennen eikä jälkeenpäin
ole uskallettu näin kohottaa sitä huntua, joka kunnioittavasti on
vedetty faaraon yksityiselämää verhoamaan.

Toinen El Amarnan hautakuva esittää meille kuninkaan ja kuningattaren
ruokailemassa. Kuningas syö paistettua kyyhkystä, joka hänellä
on kädessään, ja kuningatar juo herkullisen muotoisesta kupista.
Valitettavasti maalaus on niin rikkoutunut, ettemme voi erottaa siitä
muita yksityisseikkoja.

Kolmannessa kuvassa näemme kuninkaan ja kuningattaren juomassa
kauniista kulta-astioista pikku prinsessojen innolla käyttäessä
hyväkseen kukin koristetulla pöydällä olevaa hedelmälautasta. Yksi
heistä seisoo äidin jakkaralla ja pitää häntä kädestä pistäessään
luumua suuhunsa. Taikka me näemme kuningattaren ojentavan puolisonsa
haisteltavaksi tuoksuvaa kukkaisvihkoa, niin, saammepa nähdä hänet
istumassa miehensä kuninkaallisella polvella ja hellästi painautuvan
häntä vastaan. Toisessa kuvassa taasen pikku lapset ovat asettuneet
tyynylle äidin jalkojen juureen ja hyväilevät toisiaan kaikessa ikänsä
viattomuudessa. Pieni herttainen pystykuva esittää kuningasta, joka
istuu keinutellen polvellansa pikku tyttöstänsä ja suudellen häntä.

Yksin niin juhlallisessa tilaisuudessa, missä kuningas
valtionarvomerkit kädessään kulkee kullatussa loistokantotuolissa
ottamaan vastaan Syyriasta, Aithiopiasta ja muista alusmaista tulevia
veroja, arvokkuus sallii sellaisen välittömyyden piirteen, että
kuningatar ihastuttavan suloisesti kietoo kätensä hänen vyötäisilleen
kaiken maailman nähden. Ja kun he sitten ovat asettuneet paikoilleen
kaksoisvaltaistuimelle, kuningattaren oikea käsivarsi on jälleen
kiertyneenä puolison vyötäisten ympärille vasemman käden pitäessä hänen
kädestänsä. Pikku prinsessat ovat valtaistuimen ympärillä. Eräs heistä
pitää käsissään nuorta gasellia ja toinen pikku prinsessa hyväilee sen
päätä.

Sellaisissa virallisissa kuvissakaan, jotka esittävät kuningasta
palatsissansa jakamassa virkamiehillensä suosionosoituksina
kallisarvoisia kaulavitjoja, taiteilija ei voi pidättyä siitä luontevan
ilon suomasta virkistyksestä, jota edustavat pikku prinsessat, jotka
niin somasti ilmaisevat lapsellista ihastustansa, ja palvelijat, jotka
hyppelevät ilon huumassa.

Rakkaus kotielämää ja auringonpalvelusta kohtaan loistaa esiin
kaikkialta uuden taiteen luomista ja se antaa sille samalla kertaa
hartaan ja hienostuneen leiman.

Tämän uuden taidesuunnan _realistinen_ piirre ilmenee myöskin
kuninkaan kuvaamisessa. Taiteilijat esittävät hänen kuvansa juuri
sellaisena, jollaisena he hänet näkevät, ilman ihannoimista, mikä
aikaisemmin kuului hyvään sävyyn. Koskaan Egyptin kuningasta ei ole
kuvattu niin arkailemattoman muotokuvamaisesti. Näyttääpä välistä
siltä, kuin olisi tahallaan liioiteltu piirrettäessä hänen kapeaa,
kurotettua kaulaansa, pitkää leukaa ja hintelän degeneroitunutta
hahmoansa ohuine pohkeineen, mutta sitä täyteläisempine reisineen. Ja
faarao itse hyväksyi tämän arkailemattoman suorasukaisen tavan, millä
käsiteltiin kuninkuutta, tavan, joka ennen Ekhnatonin aikaa oli ollut
luvallista vain »tavallisiin ihmisiin» nähden. Tässä on tapahtunut
taiteessa samanlainen demokraattinen kumous kuin sosiaalisellakin
alalla. Ei enää ihannoituna, persoonattomana puolijumalana, vaan
ihmisenä »auringonjumalan poika» esiintyy siinä meille. Me näemme hänet
edessämme yksilönä, kuin muotokuvassa. Uusi taidesuunta on syntynyt
uuden uskonnonperustajan vaikutuksesta.

<tb>

Ekhnatonin voimakkaat aatteelliset harrastukset eivät kuitenkaan olleet
yksinomaan onneksi enemmän hänelle itselleen kuin hänen kansalleenkaan.
Kenen on hallittava maata ja valtakuntaa levottomina aikoina — ja
sitähän ovat enemmän tai vähemmän kaikki ajat tässä tulivuorimaailmassa
— hän tarvitsee sitkeää, ulospäinsuuntautuvaa voimaa, paljon
suurempaa, kuin mitä oli tässä kuolevan kuningassuvun hienostuneessa
vesassa. Ekhnatonin harrastukset olivat, joskaan eivät kokonaan, niin
kuitenkin suurimmaksi osaksi suuntautuneet sisäänpäin, uskonnollisiin
ja esteettisiin arvoihin. Missä määrin hänen uudistusintoonsa
liittyi politiikkaa, on, kuten edellä on viitattu, mahdotonta mennä
varmasti sanomaan. Varmaa on vain, että hän todellisella kiihkolla
vainosi vanhoja paikallisjumalia, kuten Osirista ja Hathoria, mutta
ennen kaikkea Antonia. Hänen nimensä ja kuvansa Ekhnaton koetti
kaikkialta hävittää temppelimuureista, pystykuvista ja muista pikku
esineistä, joihin se oli piirretty. Vieläpä vainajain lepokammioihin
Ekhnatonin miehet tunkeutuivat kuninkaan käskystä kostamaan vihatulle
Antonille. Syvälle Nubiaan ulottui jumalan temppelipiirtokirjoitusten
vainoaminen. Mutta tällä tavoin Ekhnaton oli saanut Amonin mahtavan
papiston verivihollisekseen. Ja kun tämän lisäksi voimakkaat
ulkonaiset viholliset hyökkäsivät Egyptin alusmaiden kimppuun, niin
»kerettiläiskuninkaan» uudistuspyrkimykset olivat tuomitut juoksemaan
hiekkaan.

Sillä uskonnollisissa ja esteettisissä harrastuksissaan Ekhnaton löi
laimin ulkopoliittiset tehtävänsä. Tämä oli sitäkin vaarallisempaa,
kun Vähässä-Aasiassa oli syntynyt voimakas valtakunta, _heettiläisten_
perustama, merkillisen kansan, joka on yksi maailmanhistorian suuria
kansatieteellisiä kysymysmerkkejä. Seemiläisiä he eivät olleet, eivät
myöskään indoeurooppalaisia, vaan luultavasti sekakansaa, jonka
kieli näyttää olleen indoeurooppalaista. Vasta aivan viime aikoina
on kyetty tulkitsemaan tätä kieltä — kuitenkin vain pääpiirteissään
—, mikä onnistui lukuisissa savitauluissa olevain piirtokirjoitusten
avulla, joita vuosina 1906—1907 kaivettiin esiin heettiläisten
muinaisesta pääkaupungista, nykyisestä Vähän-Aasian sydämestä,
vaikeapääsyisessä vuoristossa sijaitsevasta Bogasköistä ja muista
muinoisista heettiläisten kaupungeista. Bogasköissä tavattiin muun
muassa heettiläisten valtionarkisto, ja onneksi asiakirjat oli
kirjoitettu babylonialaisella nuolenpääkirjoituksella. Muutoin ei vielä
tänä päivänäkään tiedettäisi, mitä ne sisältävät, koska heettiläisten
omat kirjoitusmerkit, jonkinlaiset hieroglyfit, kaikista selityksistä
huolimatta yhäkin ovat selvittämättä ja siis tekevät mahdottomaksi
sen rikkaan ainehiston käyttämisen, mikä koossa ollen voisi valaista
heettiläisten sivistyshistoriaa.

Yli puolen vuosisadan ajan teräväpäiset tutkijat ovat vaivanneet
aivojansa näiden kirjoitusmerkkien selitysyrityksillä. Onnetonta on,
ettei ole löytynyt sentapaista avainta, mikä auttoi kielentutkijat
lukemaan hieroglyfi- ja nuolenpääkirjoitusta, nimittäin
rinnakkaistekstiä jollakin ennestään tunnetulla kielellä.

Heettiläiset olivat hyvin pelättyjä sodassa, varsinkin sen kauhean
hävityksen vuoksi, mitä heidän nopeasti kiitävät sotavaununsa
aikaansaivat. Jo 20:nnellä vuosisadalla e.Kr. he olivat levittäneet
pelkoa ja kauhua Babyloniaan. Nyt he uhkasivat myöskin Egyptin
suurvalta-asemaa. Se oli kauhistavin vihollinen, mitä Egyptillä koskaan
oli ollut, sillä heettiläiskansalla oli tuohon aikaan koko Aasian
vahvin sotavoima, ja heillä oli rautaisia aseita, kun egyptiläiset
sitävastoin vielä olivat pronssikauden asteella.[57] Egyptin kuninkaan
pohjoisessa Syyriassa olleista vasalleista heettiläiset ahdistivat
toista toisensa perästä. Ja heettiläisten vallatessa faaraon alusmaita
Syyrian pohjoisosissa, heprealaiset virtasivat erämaista Syyrian
eteläosaan.

Monet ahdistetuista alaruhtinaista pysyivät mahdollisimman kauan
uskollisina faaraolle, mutta Ekhnatonin rauhanrakkauden tuntien useat
käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja luopuivat. Senluontoiseen väkeen ei
vaikuttanut kunnioitusta herättävästi jumala, joka oli lempeä ja hyvä
kaikkia ihmisiä kohtaan. He eivät tahtoneet tietää muusta jumalasta
kuin siitä, joka voi johtaa heitä taistelussa ja voittaa toisten
heimojen jumalat. Raivoava Baal, kauhistava Ishtar, kas ne olivat
heidän mieleisiänsä jumalia. Kuinka he halveksivatkaan sitä jumalaa,
jota Ekhnaton sanoi »Ainoaksi»!

Ne syyrialaiset kaupunkiruhtinaat, jotka pysyivät faaraolle
uskollisina, tämä jätti avutta, jota he niin liikuttavin sanoin
anoivat. El Amarna-arkisto antaa puhuvia todistuksia heidän
epätoivostaan. Niinpä kirjoittaa faaraon vasalli, jolta vihollinen oli
riistänyt kaikki kaupungit kahta lukuunottamatta, joista toisessa hän
on piiritettynä: »Katso, niinkuin lintu, joka riippuu ansassa, niin
olen minä Gublassa. Ja talonpoikien pellot ovat niinkuin nainen, jolla
miestä ei ole — niin ovat ne hedelmättömiä ja autioita. Niinpä kuule,
herrani, palvelijasi sana ja lähetä minulle pian apua! Muuten minun
on luovutettava kaupunki ja poistuttava sieltä.» Lopuksi, sittenkuin
hän lukemattomia kertoja on rukoillut apua faaraolta, hänen täytyy
valittaa: »Minä olen kirjoittanut kuninkaalle, minun herralleni,
mutta hän ei ole tahtonut kuulla sanojani.» Mutta tulosta ei ollut
enemmän tästä valittelusta kuin siitä sanomastakaan, joka hänen pian
sen jälkeen täytyi lähettää faaraolle, että hänellä oli nyt vain yksi
kaupunki jäljellä. Pian oli senkin antauduttava.

Ja Jerusalemin ruhtinaalta kuuluu seuraava valitus: »Tietäköön
kuningas, että kaikki maat sortuvat ja että minua vastaan vallitsee
viha! Niinpä huolehtikoon kuningas maastansa! Gazri, Askalon ja
Lakis ovat antautuneet heprealaisille ja antaneet heille ruokaa,
öljyä ja kaikkea, mitä he tarvitsevat. Lähettäköön siis kuningas
sotajoukkoja taistelemaan niitä kansoja vastaan, jotka ovat menetelleet
häpeällisesti kuningasta, minun herraani vastaan!»

Sillä aikaa Egyptin pääkaupungissa temppelit kaikuivat ylistyslauluista
maailmanvaltakunnan uuden jumalan kunniaksi — mutta itse tätä
maailmanvaltaa ei enää ollut olemassa.

Kun verot jäivät tulematta Aasiasta, heikkeni faaraon taloudellinen
asema sekä ulospäin että omassa maassa. Kun hän ei enää voinut
tuhlailla armonosoituksia kannattajilleen, laimeni näiden into. Sen
sijaan hänen valtakunnansisäiset vihollisensa tunsivat asemansa
sitäkin varmemmaksi. Faaraolla ei ollut nyt yksinomaan Theban papisto
vastassaan, vaan kun hän antoi käskyn, että kaikkien muidenkin jumalain
nimet piti hävitettämän kuten Amonin, piti melkein koko Egyptin kansa
kuningasta »kerettiläisenä». Jokaisella maankolkallahan oli oma
jumalansa, jolle kansa oli tottunut uhraamaan ja rukouksensa kantamaan.
Mutta tämä Aton, jota faarao oli käskenyt kansan palvella, oli
jossakin äärettömän kaukana. »Hän ei istunut heidän kanssansa lieden
ääressä padassa kiehuvaa ruokaa vartioimassa; hän ei soittanut huilun
suloisia säveleitä rannan kaislikossa, hän ei tuonut kauniita lahjoja
äskensyntyneille lapsille», käyttääksemme erään Ekhnatonin aikaisen
kuvauksen sanoja.

Laajat kansankerrokset eivät _uskaltaneetkaan_ erota vanhoista
jumalistaan, varsinkaan ei Osiriksesta, joka oli auttaja ja suojelija
kuolemanvaltakunnan synkässä maailmassa. Hänessä he riippuivat
hartaasti kiinni, eikä mikään muu jumala voinut heidän silmissään
korvata häntä. Ekhnaton sai kokea, kuinka mahdotonta on yhdellä
iskulla muuttaa kokonaisen kansan tavat ja sen syvälle juurtunut usko.
Aton-opista ei koskaan tullut muuta kuin idealisti Ekhnatonin ja häntä
kannattavan pienen hovipiirin lempiaate. Egyptin kansan uskontoa siitä
ei koskaan tullut.

Pian ottivat vanhain jumalain mahtavat papit kansan johdon käsiinsä,
ja heihin liittyi myöskin sotajoukko, joka harmikseen näki, miten
sotakunnia oli taantumassa. Kaikki nämä yhteiskuntaluokat yhtyivät
toivomukseen saada valtaistuimelta kukistetuksi kuningaspalatsin
vihattu uneksija. Ekhnatonin onnistui tosin pitää puolensa heitä
vastaan, mutta hänen viimeinen aikansa oli huolta täynnä. Hän kuoli
noin 1360 e.Kr. seitsemäntoista vuotta hallittuaan.

Palavana kumoajana ja rohkeana uudistajana Ekhnatonin kiintoisa hahmo
kohtaa meitä traditiolle uskollisten, persoonallisesti värittömien
faaraoiden pitkästä rivistä ja esittää ajatuksia, jotka kohoavat hänen
aikalaistensa näköpiiriä hyvin paljon korkeammalle. Vasta heprealaisten
keskuudessa, seitsemän tai kahdeksan vuosisataa myöhemmin, eivät
sellaiset miehet enää ole yksinäisiä ilmiöitä. Ekhnaton on
maailmanhistorian ensimmäinen idealisti ja ensimmäinen persoonallisuus.

Mutta tämän henkilön muiston hänen vihollisensa koettivat tyystin
hävittää Egyptin historiasta. Tuskin tämä rohkea uudistaja oli
poistunut ajasta, kun jo vanhan jumalaisuskon kannattajat papit
etunenässä alkoivat rynnäkön hänen työtänsä vastaan ja pakottivat
hänen vävynsä ja toisen seuraajansa, Tutankhamonin, jättämään
»kerettiläiskuninkaan» kaupungin autioksi.

Vuonna 1907 tavattiin syrjäisessä kalliononkalossa Kuningasten
laaksossa muumio, joka oli niin kosteuden turmelema, että ainoastaan
luuranko oli jäljellä. Koska sieltä löytyi myöskin osa kuningatar
Tejen hautavarustuksia, luultiin aluksi, että oli löydetty hänen
jätteensä; mutta nykyisin kallistuvat useimmat asiantuntijat
enemmän siihen mielipiteeseen, että se on Ekhnatonin muumio, jonka
Tutankhamon on sinne vienyt turvaan, kun hänen itsensä täytyi jättää
»Taivaanrantakaupunki».


Kirjallisuutta:

Arthur Weigall, Farao Achnaton, den förste individen i historien
(ruotsinnos englannin kielestä).

H. Schäfer, Religion und Kunst von El Amarna.

Eduard Meyer, Reich und Kultur der Chetiter.

Hugo Winckler, Nach Boghasköi! (»Der alte Orient» 1913.)

Johannes Friedrich, Die hethitische Sprache. (»Zeitschrift der
Deutschen morgenländischen Gesellschaft» 1922.)

Johannes Friedrich, Aus dem hethitischen Schrifttum. (»Der alte Orient»
1925.)

E. Farrer, Die Inschriften und Sprachen des Hattireiches. (»Zeitschrift
der Deutschen morgenländischen Gesellschaft» 1922.)




TUTANKHAMON.


Ekhnaton oli hyvin hienostuneen, mutta sammumaan tuomitun suvun
viimeinen miehinen vesa. Hänen isänsä oli sairaalloinen, ja kaikki
hänen sisaruksensa näyttävät kuolleen nuorina. Itse hän sai ainakin
kuusi tytärtä, mutta ei ainoatakaan perintöön oikeutettua poikaa.
Häntä seurasi järjestyksessä kaksi vävyä, jotka kumpikin hallitsivat
vain lyhyen ajan. Toinen järjestyksessä oli alkujaan nimeltään
Tut-ankh-Aton, »joka elää Atonissa». Mutta pian Amonin papit
pakottivat hänet palaamaan Amonin palvelukseen ja muuttamaan nimensä
Tut-ankh-Amoniksi: »joka elää Amonissa». Hänen täytyi myöskin hylätä
auringonjumalan kaupunki ja muuttaa hallitus takaisin Thebaan.

Lähtö näyttää tapahtuneen mitä suurimmassa kiireessä. Kuninkaan
palatsin raunioista on löytynyt kolmisenkymmentä kuninkaan
vinttikoiran luurankoa, mikä viittaa siihen, että eläimet on jätetty
nälkään nääntymään, ja kuolleita nautaeläimiä on samoin tavattu
kuninkaallisesta karjatarhasta, minne ne oli jätetty. Kuningasperheen
mukana seurasivat kaikki virkamiehet ja muut, joilla oli ollut
toimeentulonsa hovista. Pian Atonin ihana kaupunki oli autiona. Sen
temppelit, palatsit ja muut rakennukset raukesivat raunioiksi, ja
erämaan hiekka levisi nietoksina niitten yli. Enemmän kuin kolmen
vuosituhannen unhotuksen jälkeen tämä Egyptin Pompeji oli jälleen
heräävä eloon todistamaan merkillisimmästä aikakaudesta faaraoiden maan
historiassa.

Thebassa Tutankhamon oli täydellisesti pappispuolueen käsissä. Vihatun
kerettiläiskuninkaan nimi hakattiin nyt pois kaikkialta, ja sekä hänen
että hänen kannattajansa haudat tuhottiin. Koetettiin hävittää jokainen
tieto siitä, että Ekhnaton kerran oli ollut olemassa.[58]

Arnon oli voittanut! Hänen pappinsa riemuitsivat vihollisen
kukistumisesta.

Kun Tutankhamon vain muutaman vuoden hallittuaan kuoli, ei nuorella
leskellä ollut poikaa. Hänestä on poliittisessa historiassa puhuttu
enemmän kuin hänen puolisostaan. Bogasköistä löydetyt savitaulut
paljastavat meille pienen huvittavan vehkeilyn, jossa nuori kuningatar
esittää pääosaa. Jottei häntä syrjäytettäisi valtaistuimelta, hänen
täytyi mahdollisimman pian koettaa hankkia itselleen vaikutusvaltainen
puoliso, ja senvuoksi hän kirjoitti heettiläisten kuninkaalle[59]
seuraavansisältöisen kirjeen: »Minun puolisoni on kuollut ja poikaa ei
minulla ole. Minulle sanotaan, että sinulla on useita täysi-ikäisiä
poikia. Lähetä yksi heistä minulle, niin minä tahdon tehdä hänet
puolisokseni, ja hän on oleva Egyptin kuningas!»

Oli toimittava ripeästi, ennenkuin leskikuningattaren kilpailijat
ehtisivät saada tuulta purjeisiinsa. Mutta eri mieltä oli varovainen
heettiläisten kuningas. Hänen piti ensin tutkistella tilannetta
lähemmin ja päästä varmuuteen siitä, että kirje ei ollut viekkaasti
viritetty ansa. Voi hyvin ymmärtää leskikuningattaren 'tunteet, kun hän
kuukauden kestäneen kärsimättömän odotuksen perästä puolison asemesta
saa varovaisen ja tulokseen johtamattoman kirjeen. Epätoivoissaan hän
vielä kerran toistaa rukouksensa. Silloin lopultakin heettiläisten
kuningas suostuu siihen, mutta liian myöhään. Kuningattaren vastustajat
ovat valmiina tekemään hänen suunnitelmansa tyhjiksi. Heettiläisestä
prinssistä ei tullut koskaan Egyptin kuningasta. Toisesta miehestä tuli
Tutankhamonin seuraaja, ja hänen leskensä — El Amarnan kuvien leikkisä
pikku tyttö, katoaa ainaiseksi historian näyttämöltä.

Ennenkuin jätämme äskenkruunatun viimeisen 18:nnen dynastian
kuninkaan ja siirrymme toiseen loistavaan kauteen uuden valtakunnan
aikakirjoissa, meidän on lisättävä, että Tutankhamonin nimi ei olisi
ollut muistiamme painamassa, ellei tätä itsessään merkityksetöntä nimeä
hänen melkein koskemattoman hautansa ja sen määrättömien aarteiden
huomiota herättänyt löytäminen meidän päivinämme olisi äkkiä tehnyt
tunnetuksi koko maailmassa. Merkillisin tapaus hänen historiassansa on,
että hän kuoli ja haudattiin. Mutta siitä oma lukunsa.




YHDEKSÄSTOISTA JA KAHDESKYMMENES HALLITSIJASUKU.


Seuraukset Ekhnatonin ulkopoliittisista laiminlyönneistä korjautuivat
osittain voimakkaampien faaraoiden, varsinkin Seti I:n ja hänen
poikansa Ramses II:n aikana. Että heidän ei onnistunut aikaansaada
niin loistavia sotilaallisia tuloksia kuin voimakkaiden 18:nnen
hallitsijasuvun hallitsijoiden, riippui ennenkaikkea siitä, että
heidän tehtävänsä oli paljon vaikeampi. Syyriassa ei ollut enää
pikkuvaltioita, jotka olisi voitu kukistaa toinen toisensa jälkeen,
sillä täällä voimakas heettiläinen kansa oli käyttänyt tilaisuutta
hyväkseen esiintyäkseen faaraoitten perillisenä. El Amarna-ajalla
oli tapahtunut historiassa suuri vahdinmuutos. Poliittinen ja
sivistyksellinen johtoasema vanhassa maailmassa siirtyi noista ajoista
lähtien vähitellen egyptiläisiltä Etu-Aasian kansoille.

Syyriassa kohtaa siis Egyptin sotajoukkoja jo voimakas, täysin
samanveroinen sotavoima. Millaisiksi taistelut tällöin muodostuivat,
näkyy Ramses II:n heettiläisiä vastaan tekemällä toisella sotaretkellä
suoritetun taistelun kuvauksesta. Tällainen oli tapahtumain kulku
tuossa maailmanhistorian vanhimpiin varsinaisiin kenttätaisteluihin
kuuluvassa kamppailussa. Eteenpäin samotessaan egyptiläiset olivat
tulleet aina Syyrian pohjoisosaan, Orontes-virran seuduille kohtaamatta
vihollisiansa. Silloin kaksi beduiinia tuli eräänä päivänä faaraon
luokse ja sanoi: 'Veljemme, jotka ovat päällikköinä viheliäisen
heettiläisruhtinaan sotajoukossa, ovat lähettäneet meidät Teidän
Majesteettinne luo tuomaan terveiset, että me haluamme palvella
faaraota ja hylätä kurjan heettiläispäällikön, joka tällä hetkellä on
kaukana täältä pohjoisessa. Hän pelkää nimittäin liian paljon faaraota
uskaltaakseen marssia häntä vastaan!

Mutta, mitä beduiinit olivat sanoneet hänen majesteetilleen, oli
valhetta: kurja heettiläispäällikkö oli lähettänyt heidät tutkimaan
egyptiläisen sotajoukon asemaa yllättääkseen sitten faaraon! Pian
saatiin egyptiläisten leirissä tietää, että vihollinen oli väijyksissä
aivan lähellä. Muuan faaraon tiedustelija saapuu nimittäin raahaten
mukanaan kahta »kurjan» heettiläiskuninkaan vakoojaa, ja heiltä saadaan
sopivin keinoin kuulla totuus, missä suuri heettiläissotajoukko — jota
oli »enemmän kuin hiekkaa Niilin rannalla» — silloin majaili. Kuinka
tämä vakoojain kuulustelu tapahtui, näkyy alla olevasta Ramses II:n
temppeliin piirretystä kuvasta.

Silloin faarao kutsutti sodanpäämiehensä neuvotteluun. »Mutta kun
faarao istui vielä kultaisella valtaistuimellaan ja keskusteli
päälliköillensä kanssa, tuli heettiläisten kuningas jalkaväkineen
ja vaunutaistelijoineen ja monine kansoineen, jotka seurasivat
häntä. He kävivät faaraon sotajoukon kimppuun, joka marssi eteenpäin
aavistamattakaan uhkaavaa vaaraa. Silloin faaraon jalkaväki ja
vaunutaistelijat menettivät rohkeutensa» ja väistyivät, niin että
heettiläissotajoukko voi saartaa kuninkaan ja hänen päämiehensä.

»Mutta kun Hänen Majesteettinsa näki vihollisensa, hän julmistui

niinkuin hänen isänsä Mont,[60] Theban herra. Hän tempasi aseet
käsiinsä ja pukeutui haarniskaan — hän oli kuin julmistunut Baal.
Sitten hän nousi sotavaunuihinsa, syöksyi kiitäen eteenpäin, vaikka
oli aivan yksinänsä, ja tunkeutui kurjan heettiläispäällikön
sotajoukkoon ja keskelle kaikkia hänen liittolaisiaan. Hänen silmänsä
paloivat hurjina, kun hän tuijotti heihin.» »Sadattuhannet miehet
kävivät levottomiksi pelkästä hänen näkemisestään», sanotaan eräässä
faaraon kunniaksi sepitetyssä runossa. »Hän muistutti Sethiä,[61]
tuota voimallista, kun hän maahan sorti ja teurasti heitä. Hänen
Majesteettinsa niitti heitä maahan joukoittain ja sai heidät syöksymään
toisen toisensa perästä Oronteen veteen.»

Sillävälin kuin Ramses näin tuhosi vihollisensa, heettien kuningas
seisoi nyrkkiä puiden sotavaunuissaan keskellä valiosotilaiden
muodostamaa neliötä. »Hän ei uskaltautunut taisteluun, sillä hän
pelkäsi faaraota nähtyään hänet taistelun raivossa.» Hän näki, että
taistelu oli menetetty ja sanoi hämillään: »Hän on kuin Seth, tuo
voimallinen, ja Baal on hänen hahmossaan.» Ramseen henkilökohtainen
asioihin puuttuminen ei olisi kuitenkaan ajan pitkään kyennyt torjumaan
tuhoa, joka uhkasi egyptiläisiä vähintään kaksi kertaa vahvemman
heettiläisarmeijan taholta. Faaraon ja hänen joukkonsa pelasti
täydellisestä häviöstä todennäköisesti pimeän tulo ja lännestäpäin
avuksi rientävä toinen egyptiläisarmeija. Seuraavana päivänä Ramseen
tosiasiallisesti täytyi peräytyä ja marssia takaisin Egyptiin. Mutta
muinaisien egyptiläisten voitonjulistukset osoittavat, että heidän
totuudenrakkautensa oli laadultaan yhtä teoreettista kuin heidän
nykyisten jälkeläistensä.

Vielä 15 vuotta Ramseen täytyi taistella heettien kanssa Syyrian
herruudesta. Kamppailuja käytiin hyvin vaihtelevalla onnella. Ne
näyttävät muodostuneen pääasiallisesti taisteluksi Syyrian ja
Palestiinan linnoitetuista paikoista. Seuraava kuva esittää rynnäkköä
syyrialaista linnoitusta vastaan.

Vuonna 1272 e.Kr. sota loppui siten, että Ramseen täytyi tunnustaa
heettiläisten kuningas vertaiseksensa ruhtinaaksi. Tosin egyptiläisten
temppelien piirtokirjoituksissa näistä tapauksista kaunistellen
sanotaan, että heettiläisten lähettiläät tulivat kuningas Ramseen luo
»pyytämään rauhaa häneltä, tuolta mahtavalta härältä[62] ruhtinaitten
joukossa, joka asettaa rajat jokaiseen maahan, minne hän tahtoo.»
Mutta itse asiassa rauhansopimus ei kuulosta lainkaan siltä, että
toinen puoli olisi kerjännyt rauhaa. Molemmista ruhtinaista käytetään
nimitystä »suuri ja urhoollinen kuningas», ja tuloksena kaikesta on,
että molemmat mahtavat valtaherrat »tekevät kauniin rauhan ja solmivat
ikuisen veljeyden ja liiton» sekä lupaavat auttaa toinen toistansa sekä
ulkoisia että sisäisiä vihollisia vastaan.

Voihan olla kiintoisaa kuulla, kuinka tällaiset pykälät muodosteltiin
_vanhimmassa säilyneessä kansainvälisessä sopimuksessa_. Itse
rauhantila määritellään seuraavin sanoin: »Egyptin suuri kuningas ei
ole koskaan hyökkäävä heettiläisten maahan sieltä mitään ryöväämään
eikä suuri heettiläisten kuningas tunkeudu Egyptiin sieltä mitään
ryöväämään.» Ja molemminpuolisesta avunantamisvelvollisuudesta
sanotaan heettiläiskuninkaaseen nähden: »Jos vihollinen hyökkää Ramses
II:n, Egyptin suuren hallitsijan maihin, ja kuningas kirjoittaa
heettiläisten suurelle ruhtinaalle: 'Tule avukseni häntä vastaan!',
niin heettiläisten suuren ruhtinaan on tultava ja heettiläisten
suuren ruhtinaan on kuoliaaksi lyötävä faaraon viholliset. Mutta
jos suuri heettiläisruhtinas ei halua itse lähteä sotaan, niin
hän lähettää sotajoukkonsa ja vaunutaistelijansa, ja ne surmaavat
faaraon viholliset.» Vastaavalla tavalla sanotaan toisen puolen
avunlähetyksestä.

Lopuksi määrätään varmuuden vuoksi: »Joka ei tahdo noudattaa niitä
sanoja, jotka on piirretty tähän hopeatauluun, hänet ja hänen
talonsa, hänen maansa ja hänen palvelijansa tuhotkoot tuhat jumalaa
heettiläisten maasta ynnä tuhat jumalaa Egyptin maasta. Mutta se, joka
noudattaa näitä sopimuksen sanoja heettiläisten maassa taikka sitten
Egyptin maassa, häntä on tuhat jumalaa Egyptin maasta säilyttävä
terveenä ja antava hänen elää yhdessä hänen huonekuntansa ja
palvelijainsa kanssa.»

Tämä merkillinen rauhansopimus, joka tehtiin vuonna 1272 tai
1271 e.Kr. on kirjoitettu Babylonian kielellä, joka oli tähän
aikaan diplomaattikielenä läheisimmässä Idässä. Se kaiverrettiin
nuolenpääkirjoituksella hopeatauluun. Itse alkuperäinen asiakirja ei
ole säilynyt, mutta monissa Ramses II:n temppeleissä on egyptiläisiä
hieroglyfikäännöksiä siitä. Aivan erikoisen kiintoisaa on, että
myöskin muinaisten heettiläisten valtionarkistossa Bogasköissä on
kopioita — kaksi samoin kuuluvaa — heettiläiskuninkaalle kuuluneesta
rauhansopimuksen kappaleesta. Tästä löydöstä saatiin mielenkiintoinen
vahvistus egyptiläisten käännösten oikeaperäisyydestä.

Kun sopimus oli tehty, heettiläisten kuningatar lähetti ystävällisen
kirjeen »sisarelleen», Ramses II:n puolisolle. Hän lausui toivomuksen,
että Egyptin kuningatar voisi hyvin, ja ilmaisi ilonsa »kauniista
rauhasta ja rakkaasta veljeydestä, jonka suuri heettiläisten kuningas
oli solminut suuren Egyptin kuninkaan kanssa».

Egyptin kuningatar kirjoitti vastauksen kiittäen tervehdyksestä.
»Auringonjumala[63] ja ilmojen jumala[64]», hän jatkaa, »kohottakoot
sinun päätäsi[65] ja auringonjumala antakoon rauhan tulla ihanaksi ja
suurten kuningasten kauniin veljeyden kestää ikuisesti! Minäkin olen
solminut ystävyyden ja sisaruuden suuren kuningattaren, minun sisareni,
kanssa nyt ja ikuisiksi ajoiksi.» Kirjeen jatko on valitettavasti
turmeltunut.

Ystävällinen suhde egyptiläisten ja heettiläisten kuninkaitten
välillä jäi pysyväiseksi. Kolmetoista vuotta rauhansopimuksen jälkeen
Ramses otti heettiläiskuninkaan tyttären puolisokseen. Appi itse
loistavan seurueen saattamana tuli morsiamen mukana Egyptiin ja
lahjoitti vävylle rikkaita häälahjoja. Heettiläiskuninkaan lähtiessä
kotimaastaan Ramses esitti toivomuksen, että hänen matkansa yli
korkeiden vuorien[66] sujuisi onnellisesti sateen ja lumen sitä
vaikeuttamatta. Kun hän saapui perille Egyptinmaahan, nousi valtava
riemu Thebassa, ja egyptiläiset ja heettiläiset juhlivat nyt yhdessä
yhtä suurella innolla, kuin millä he ennen olivat keskenänsä tapelleet.
Kuningasvierailu teki syvän vaikutuksen kaikkiin kansoihin, ja sen
muisto eli egyptiläisten temppelien piirtokirjoituksissa ja saduissa ja
lauluissa. Valtavaan temppeliin, jonka Ramses hakkautti kallioon Abu
Simbelin lähistölle, kuusi penikulmaa toisesta kataraktista pohjoiseen,
kuvattiin hänen appensa itsensä faaraon mukana. »Barbaarikuningas»,
»viheliäinen päällikkö», kuten perinnäinen nimitys ennen vanhaan
kuului, oli siis muuttunut faaraon vertaiseksi! Se aivan kuin ennusti
sitä vierasta herruutta, joka oli koittava vain kaksikymmentä vuotta
Ramseen jälkeen, jolloin Egyptin hallitsijaksi tuli syyrialainen.[67]

<tb>

Sekä Seti I että Ramses II ikuistivat urotekojensa muiston monissa
temppelirakennuksissaan. Molemmat he olivat suuria rakentajia, mutta
ei kukaan faarao ole kumminkaan rakentanut niin paljon kuin Ramses.
Aina pohjoisimmasta delttamaasta syvälle Nubiaan etelässä hän on
rakentanut temppeleitä, joista eteläisin, Abu Simbelin kalliotemppeli,
on Egyptin merkillisimpiä nähtävyyksiä. Tämä pyhättö tekee mahtavan
vaikutuksen neljine, Ramsesta itseänsä esittävine julkisivupatsaineen,
jotka ovat vielä jättiläismäisempiä kuin Memnonin patsaat. Tämän
omituisen temppelin yllä lepää ainutlaatuisen syvä rauha. Sen
edustalla virtaa eloa-antava joki ja sen taustana on ääretön erämaa,
joka kupolinmuotoisen kallion molemmille puolille on nietostanut
kullanpunaista hietaa kahdeksi jättiläiskinokseksi.

Ramses II loikin ennen muita faaraoita Homeroksen ylistämän
sataporttisen Theban, jonka rikkauksien määrän voitti ainoastaan
erämaan hiekkajyvien paljous ja jonka kustakin portista samalla kertaa
mahtui hyvin kulkemaan kaksisataa soturia hevosineen ja sotavaunuineen.

Muinaisajan suuren kaupungin paikalla ovat nyt Luksorin ja Karnakin
kylät Niilin itäisellä rannalla. »Kun ensimmäistä kertaa tulee
Luksoriin», kirjoittaa muuan etevä egyptologi, »ja sanoo itselleen:
'Tuossa oli Theba', joutuu tunnelman valtaan, jota ei voi kuvailla.
On aivan kuin meidät masentaisi tuo näky, tuo ikivanhan historian
ilmestys, joka on niin valtava, että henkemme on liian heikko sitä
käsittämään.» Mitä vaihtelevia historiallisia näytelmiä täällä onkaan
näytelty: voittojuhlia, pääosissa Afrikan ja Aasian masentajat, mutta
myöskin ryöväyskohtauksia, joissa väkivallan ja hävityksen pahat vallat
ovat riehuneet valloilleen päästettyinä! Mutta kaikista mullistuksista,
kaikesta hävityksestä huolimatta Theba suunnattomine, majesteetillisine
temppeliraunioineen on vielä tänäkin päivänä vertaa vailla oleva
kaupunki, joka hämmästyksellä täyttää senkin, joka on nähnyt Rooman ja
Ateenan muistomerkit. Napoleonin Egyptin-retkeltä kerrotaan, että kun
se hänen armeijansa osasto, joka oli lähetetty taistelemaan mamelukkeja
vastaan, vihdoinkin vaivalloisten marssien perästä sai näkyviinsä
Karnakin suurenmoiset temppeliryhmät, sotamiehet jäivät hetkiseksi
seisomaan kuin lamaantuneina ja tuhansista suista samalla kertaa kuului
hämmästyksen ja ihastuksen huudahdus.

Theban suuruudenajan muistomerkeistä vaikuttaa valtavimmin Karnakin
suuri Amonin temppeli. Ei ainoakaan nykyajan rakennustyö vedä
laajuudessa vertoja tälle pyhätölle, jonka raunioita on yli kilometrin
pituudelta. Temppelissä on suurin pilarisali, mitä konsanaan on
ihmiskäsin rakennettu. Pylväitä kruunaavat kapiteelit ovat niin suuret,
että kunkin päällä voi samalla kertaa seistä sata miestä. Temppelin
laajentamiseksi ja kaunistamiseksi ovat monet Egyptin hallitsijasuvut
tehneet työtä useita vuosisatoja. Siellä on pylväskäytäviä, joihin voi
eksyä kuin tiheään metsään, ja lopuksi joutuu vallan pyörälle päästään
kaikista niistä lukemattomista kuvista, joita on maalattu jokaiseen
pilariin. Champollion, egyptologien suurin nero, tulkitsi sitä
tunnelmaa, joka hänet täällä valtasi, seuraavin sanoin: »Minä kavahdan
ryhtymästä kuvailemaan kaikkea tätä, sillä sanani eivät kykenisi
tuomaan ilmi kuin tuhannennen osan siitä, mitä vaaditaan kuvaamaan
sellaista kuin tämä. On kylliksi sanoa, että ei ainoakaan menneen
eikä nykyajan kansa ole arkkitehtuuri-taidetta tajunnut sellaisin
mittakaavoin kuin muinaiset egyptiläiset; he katsoivat sitä samalta
näkökannalta kuin sata jalkaa pitkät jättiläiset.»

Eräs Ramses II:n aikainen papyruskirje valaisee meille sellaisen
rakennustyön järjestelyä. Sen on kirjoittanut thebalainen virkamies
toiselle alempiarvoiselle virkamiehelle ja se koskettelee
temppelirakennusta, todennäköisesti juuri suurta Amonin temppeliä.
Kirjeessä on muun muassa seuraava käsky: »Pidä silmällä temppelin
rakentajia, niin etteivät he lopeta työn tekoa ja anna käsien vaipua!
Katso, että työmiehet jaetaan kolmeen 200-miehiseen ryhmään kullakin
oma päällysmiehensä, ja pidä huolta, että suuret kivimöhkäleet
kuljetetaan paikoilleen! Jos sattuu, että jotkut laiskottelevat toisten
tehdessä työtä, niin pane leväperäiset katsastusmiehet tekemään työtä
yhdessä alaistensa kanssa!»

Minkä muistojen rikkauden tarjoaakaan tämä valtava ihmiskäsien
suorittama työ! Melkein joka kuvassa, joka ainoassa seinien
piirtokirjoituksessa kuvastuu palanen Egyptin suuruudenajan historiaa.
Sen suurimmat hallitsijat, Thotmes III, Seti I ja Ramses II kohtaavat
meitä kuvapatsaissa, seinien kohokuvissa ja piirtokirjoituksissa, jotka
kertovat heidän sotaretkistään ja kuvailevat taisteluita ja triumfeja,
voitettujen kansojen alistumista ja vankien uhraamista Amonille.
Temppelien seiniin nämä piirtokirjoitukset on kaiverrettu kiitokseksi
jumalille, jotka olivat auttaneet Egyptin sotajoukkoja. Kuinka ihania
mahtoivatkaan nämä temppelit olla loistoaikanansa, kun seinät,
pylväät ja katto säteilivät voimakkaimmissa väreissään ja loistivat
kullasta ja hopeasta ja Indian ja Aithiopian jalokivistä, ja raskaat
kultakudonnaiset esiriput tekivät pyhätöt mystillisen hämäriksi»

Thebassa, kuten kaikkialla, minne Ramses on rakentanut temppeleitä, on
seiniin maalattu kuvia hänen sotaretkiltänsä varsinkin heettiläisiä
vastaan. Niissä on kohtauksia leirielämästä, kun hevosia ruokitaan ja
sotilaat lojuvat lepäillen. Kuormarengit touhuavat aasin kantamuksia
kuormatessaan tai purkaessaan ja antaessaan sotilaille ruokaa ja
juomaa. Ja jos heillä ei ole muuta tekemistä, he ovat tukkanuottasilla
keskenänsä. Tuollaiset hauskat kohtaukset ovat ilmeisesti valmistaneet
taiteilijalle itselleen erityisen suurta iloa, varsinkin aasien
kuormaaminen eri tilanteissa: kun ne koettavat laskeutua maahan,
koska ovat saaneet liian raskaan kuorman, tai kun ne jo ovat maahan
lyyhistyneet ja kirkuvat voimakkaita vastalauseitaan, taikka kun ne
nauttien piehtaroivat hiekassa äskeisen taakkansa ääressä.

Mutta äkkiä syntyy myrsky leirissä. Heettiläiset käyvät kimppuun.
Faarao itse nousee sotavaunuihinsa, karauttaa keskelle vihollisparvea
ja lävistää heidät nuolillaan. Heettiläisten kuningas näkyy myöskin
sotavaunuissaan, mutta hän on pakenemassa ja pälyilee hädissään
takaa-ajavaa faaraota. Nähdään myöskin, miten vihollisen vakoilijoita
ruoskitaan, tai miten kuningas lasketuttaa kaatuneitten vihollisten
irtileikattuja jäseniä ja kuljetuttaa sotavangit eteensä. Vangitut
viholliset on köytetty yhteen nuoralla, ja, ellei heitä ole karrikoitu,
niin kuvataan heidät luonnollisessa rumuudessaan pystynenineen,
kummallisine partoineen tai muine egyptiläisille silmäänpistävine
omituisuuksineen. Eräälläkin on pitkä palmikko kuin kiinalaisella.

<tb>

Kun kerran niin tulinen ja voimakas Ramses II vuonna 1225 koottiin
isäinsä tykö, oli hän elänyt yhdeksänkymmentä vuotta ja kuusikymmentä
seitsemän vuotta hallinnut Egyptin maata. Kaksitoista kruununperijää
oli ehtinyt mennä manalle, mutta jälkeenjäänyt lapsijoukko oli
riittävä. Siinä oli lähemmä kaksisataa vesaa. Vanhuksen rypistyneissä
kasvonjuonteissa, jollaisina Kairon muumio ne on säilyttänyt, voi
tänäkin päivänä huomata yhtäläisiä piirteitä kuin hänen Torinon
museossa olevassa musta graniittisessa patsaassaan. Muumion pää
muistuttaa huomattavasti isän, Seti I:n päätä. Päälaki on paljas, mutta
ohimot ja niska ovat paksun tukan peitossa, joka aikanaan ilmeisesti on
ollut aivan lumivalkea. 90-vuotiaan hampaat ovat ihmeellisen terveet ja
ainoastaan hieman kuluneet.

<tb>

Ramsesta seurasi hänen kolmastoista poikansa, _Merenptah_, jonka aikana
arvellaan Israelin lasten Egyptistä-lähdön tapahtuneen. Israelilaiset
olivat siihen aikaan paimentolaiskansaa, ja kun katovuosi tuli, niin
vastustamaton halu veti heitä rikkaaseen ja viljavaan Niilin maahan.
Täällä heitä kuitenkin rasitettiin raskaalla rakennustyöllä, ja se
faarao, jonka ajaksi heidän »orjuutensa» sattui, lienee ollut suuri
Ramses. Mutta tästä samoinkuin siitäkin, kuinka faarao »paadutti
sydämensä», enemmän toisessa yhteydessä. Me tyydymme toistaiseksi
toteamaan, että kuningas Merenptah ei lepää Punaisen meren pohjassa,
vaan Kairon museossa.

<tb>

Noin vuonna 1200 e.Kr. faaraoitten valtaistuimelle nousi _Ramses_ III,
kahdennenkymmenennen hallitsijasuviin kantaisä. Kolmekymmentäkolme
vuotta hän hallitsi tavalla, joka ulkonaisessa loistossa muistuttaa
suuresti Ramses II:n hallituskautta. Uusi Ramses ottikin alusta alkaen
suuren kaimansa esikuvakseen koko toiminnassaan. Kaikille pojilleen hän
antoi samat nimet kuin Ramses omilleen ja täsmälleen samat virat, missä
nämä olivat olleet. Poikien _luvussa_ hän kumminkaan ei voinut seurata
ihailtua esikuvaansa.

Ramses III:n oli kestettävä sekä maitse että meritse valtakuntaansa
vastaan tehty valtava rynnäkkö. Sinä heikkouden kautena, joka oli
seurannut Ramses II:n voimakasta hallitusta, olivat _libyalaiset_,
kuten pari kertaa aikaisemminkin samankaltaisessa tilanteessa,
osoittautuneet epäluotettaviksi naapureiksi. Ryöstäen ja hävittäen
he tunkeutuivat suurina joukkoina delttamaahan ja valtasivat maan
aina Memfiksen seuduille saakka. Libyalaiset kävivät sitäkin
vaarallisemmiksi, kun he toimivat yhdessä »merikansojen» kanssa,
kuten egyptiläiset nimittivät itäisen Välimeren saarten ja rantojen
asukkaita. Yhdeksännentoista hallitsijasuvun loppuaikoina oli näiden
saaliinhimoisten heimojen keskuudessa syntynyt jonkinlainen merille
suuntautuva kansainvaellus, oletettavasti aiheutuen siitä, että toisia
kansoja vuorostaan tunkeutui pohjoisesta ja idästä. Merikansojen
alukset tekivät tiheitä käyntejä Syyrian rannikoilla, ja kutsumattomat
vieraat tulvehtivat yli koko pohjoisen Syyrian. Niilin suistomaahan
he myöskin tunkeutuivat ja elivät viikinkien tapaan viljavassa
delttamaassa.

Palaen taistelunhalusta Ramses lähetti sekä armeijansa että laivastonsa
ryntääviä vihollisia vastaan. »Aivan kuin nuorukainen hän oli, kuin
korppikotka, kuin härkä, valmiina taisteluun, ja hänen sotaoriinsa
olivat kuin haukat.» Libyalaiset lyötiin ja merirosvojen laivastot
tuhottiin tai vallattiin. Tunkeutujat karkoitettiin delttamaasta, ja
egyptiläiset voivat jälleen tuntea olevansa turvassa.

Sitten Ramses varusti suuren laivaston ja siihen miehistön
»urhoollisia sotureita, jotka olivat kuin vuorten huipuilla kiljuvat
jalopeurat.» Sen hän lähetti Syyriaan ja sijoitti sen sikäläisiin
satamakaupunkeihin. Samaan aikaan hän itse vei armeijansa tähän
maahan ja voitti taistelussa maahantunkeutujat kiiruhtaen senjälkeen
rannikolle ottaakseen osaa meritaisteluun, jota samaan aikaan käytiin
hänen laivastonsa ja merirosvojen alusten välillä jossakin sikäläisessä
satamassa. Kuuluisat egyptiläiset jousimiehet aiheuttivat aluksistansa
käsin suunnattoman mieshukan, ja kun vihollisten laivasto tunkeutui
satamaan, tervehti sitä täydellinen nuolisade toisten egyptiläisten
jousimiesten taholta, jotka seisoivat tiheinä riveinä itsensä faaraon
johtamina. Senjälkeen taistelu muuttui kahakaksi mies miestä vastaan.

Sen hämmennyksen aikana, joka nyt syntyi merirosvojen keskuudessa, osa
egyptiläisten laivoja asettui itse sataman suuhun ja niin merirosvojen
laivasto oli siinä suljettuna kuin kahden muurin väliin, toiselta
puolen aluksien ja toiselta puolen »kuparimuurin», jonka muodostivat
rannikolla olevat egyptiläisten jalkamiehet. Silloin se oli tuomittu
tuhon omaksi. Ne viholliset, joiden onnistui uida maihin, joutuivat
egyptiläisten vangeiksi.

Nämä kahakat ovat erikoisen kiintoisia siitä syystä, että ne
suoritettiin _vanhimmassa merisodassa, josta on olemassa laajoja
historiallisia todistuskappaleita._ Taistelu ratkaisikin koko sodan.
Egypti sai jälleen nauttia rauhaa ja Ramses III voi omistautua
tehtävään, joka oli _hänenkin_ suurin intohimonsa: rakentamaan
suurenmoisia temppeleitä.

<tb>

Ramses III: n sotaretket tyhjensivät egyptiläisten hyökkäysvoiman
ainaiseksi. Siitä lähtien Egyptin sotajoukkoja käytettiin ainoastaan
maan puolustukseen. Se sotainen kausi, joka oli kohottanut Egyptin
maailmanvallaksi, kesti siis vain muutaman sukupolven ajan. Sitten
luonnostaan rauhaa rakastavat egyptiläiset palasivat vanhoihin
tapoihinsa.

Muutoin varsinaiset egyptiläiset olivat jo kauan aikaisemmin väsyneet
sotiin ja melskeisiin. Sitten kuin vapaustaistelu hyksoja vastaan oli
taisteltu, alettiin sodassa käyttää yhä enemmän maahanmuuttaneita
libyalaisia ja nubialaisia sotilaita.[68] Nämä libyalaiset tulivat
myöhemmin niin tärkeäksi valtiolliseksi tekijäksi Egyptissä, että
heidän kenraalinsa määräsivät vallanperimyksestä ja lopuksi itse
nousivat valtaistuimelle.

Egyptiläiset eivät olleet luonnostaan mitään soturikansaa. Ainoastaan
ankara väkipakko voi tehdä heistä kuuliaisia ja kestäviä sotilaita,
ja tämä tapahtui vain, mikäli heillä oli kelvollinen päällystö
komentajanaan. Egyptiläinen ei rakastanut, kuten Libyan erämaiden
hurjat pojat, taistelua vain sen itsensä vuoksi. Hän eli mieluummin
rauhallista elämää sillä turpeella, missä hän oli syntynyt, kuin
pani päivittäin alttiiksi elämänsä ja jäsenensä. Soturin kohtalo ei
näyttänyt hänestä kadehdittavalta taistelujen välilläkään. Täytyihän
tämän silloin marssia raskaasti kuormitettuna kuin aasi, aseet,
varusteet ja muonavarat selässänsä. Usein hänen täytyi kärsiä puutetta
ja juoda niin likaista vettä, että tuli siitä sairaaksi. Ja alati oli
olemassa vaara saada selkänsä siniseksi ja verille päällystön kepistä.
Ei, parempi oli olo silloin, kun sai olla ja elää kotona ja kyntää
omaa peltoansa ja nähdä laihon kasvavan. Mutta egyptiläisen ihanteena
oli päästä faaraon tai jonkun muun mahtavan herran kirjuriksi.
Egyptiläinen, jolla oli useita poikia, ei tuntenut itseänsä koskaan
niin onnelliseksi kuin silloin, kun hänen onnistui saada joku heistä
kirjurin toimeen.

Egyptiläisiä on verrattu kiinalaisiin, jotka samoin ovat maata
viljelevää, rauhallista ja ylen vanhoillista kansaa. Egyptiläisiltä
puuttui sotaisia ominaisuuksia. He eivät olleet sivistystä tuhoavaa
joukkoa kuten hunnit, vandaalit ja mongolit ja monet muut soturikansat,
vaan kauttaaltaan sivistystä edistävää sukukuntaa. Samoin kuin Kiinan
ikivanha sivistyskansa egyptiläisetkin olivat humaanista väkeä. He
voivat kylläkin sortaa kukistettuja kansoja, heidän temppeleissään
on kylläkin kuvia Amonille uhrattavista sotavangeista, mutta
koskaan he eivät tehneet itseänsä syypäiksi sellaisiin julmuuksiin
kuin assyrialaiset, jotka kernaasti leikkasivat korvat ja nenän
voittamiltansa vihollisilta, puhkoivat heiltä silmät tai nylkivät
heidät eläviltä ja sitten tyytyväisinä ja mielihyvää tuntien esittivät
moisia »urotekoja» kohokuvissa. Sellaisista julmuuksista hienosti
sivistynyt egyptiläinen käänsi kauhistuen pois kasvonsa.

<tb>

Ramses II:n jälkeen alkoi Egyptille hajaannuksen aika. Se tuli sekä
ulkoa että sisältä. Sisäinen vaara oli pappisvalta, joka imi enimmän
osan maan mehusta. Lahjoista, pääasiallisesti kuninkailta saaduista,
oli papistolle kertynyt suunnattomia rikkauksia. Jo vanhan valtakunnan
aikana monet temppelit olivat niin rikkaita ja mahtavia, että niillä
oli oma sotaväkikin korkeampine ja alempine upseereineen järjestyksen
pitämistä varten itse temppeleissä ja niihin kuuluvilla alueilla. Ajan
mittaan tuli lisäksi vankiloitakin, mikä osoittaa, että temppelin
alustalaisten keskuudessa sattui hyvin maailmallisiakin tapahtumia.
Kun sitten 12:nnen hallitsijasuvun kuninkaat Nubiassa tekemillänsä
valloituksilla raivasivat itsellensä tien etelän kultakaivoksille,
saivat temppelitkin osansa saaliista. Mutta varsinaisen pappisvallan
kulta-ajan aloittivat 18:nnen hallitsijasuvun Aasiaan tekemät
sotaretket. Karnakin piirtokirjoitukset kertovat niistä rikkaista
lahjoista, joita Thotmes III silloin antoi Amonin temppelille. Saatiin
hyvämultaisia peltoja ja puutarhoja ja laumoittain karjaa, saatiin
kultaa ja hopeaa, atsuuria ja muita jalokiviä, ja lahjaksi tuli myöskin
tuhansittain vangiksi saatuja aasialaisia ja neekereitä, joiden tuli
tehdä työtä jumalan pelloilla, täyttää hänen varastoaittansa viljalla
sekä kehrätä ja kutoa kangasta hänelle. Lopuksi hän antoi Amonille
kolme Syyriassa vallattua kaupunkia, joiden tuli maksaa vuotuista veroa
jumalalle. Samoin menettelivät Seti I ja hänen seuraajansa.

Niiden määrättömien rikkauksien voimalla, joita temppeleihin oli
kertynyt, Amonin ylipapista tuli valtakunnan mahtavin mies lähinnä
kuningasta, ja ne kunnioituksenosoitukset, joita faarao soi mahtavalle
prelaatille, olivat välistä sellaisia, että tulee kysyneeksi, kumpi
näistä kahdesta oikeastaan olikaan Egyptin herra. Alinomaisista
kahnauksista, joita on täytynyt sattua kuninkaan ja ylipapin välillä,
asiakirjat luonnollisestikaan eivät juuri mitään kerro, mutta yksi
ainoa seuraavantapainen pieni ilmoitus valaisee salaman tavoin
tilannetta. Vaimon oli esiinnyttävä todistajana jutussa, joka koski
hänen isänsä talossa tehtyä varkautta. Kysyttäessä, milloin varkaus oli
tehty, hän vastasi, että se oli siihen aikaan, jolloin Amonin ylipappi
»oli suutuksissaan» faaraolle.

Tämä hierarkkinen valtio valtiossa kävi sitäkin vaarallisemmaksi,
kun Amonin ylipapin arvo oli tullut perinnölliseksi samassa suvussa.
Toinen valtiota uhkaava vaara oli se, että Egyptin armeijassa oli nyt
suurimmaksi osaksi ulkomaalaisia, jotka olivat valmiit palvelemaan
sitä, joka parhaiten maksoi.

Hajaantumispyrkimykset ilmenivät ensiksi siinä, että Egyptin jäljellä
olevat aasialaiset alueet menetettiin toinen toisensa perästä. Sitten
hajaantui ajoittain itse Egyptikin. Vuoden 1100 e.Kr. seutuvilla
Amonin ylipappi oli käynyt niin mahtavaksi, että voi sysätä faaraon
valtaistuimelta ja perustaa uuden hallitsijasuvun, 21:sen, jonka
onnistui lähemmä puolitoista vuosisataa pysytteleidä kuningasarvossa.
Kahdeksannentoista ja yhdeksännentoista hallitsijasuvun
sotilasvaltiosta oli ruotsalaisen egyptologin Lugnin sanojen mukaan
»tullut jonkinlainen paavinvalta, jonka johdossa oli Theban ylipappi».
Pappisdynastian loputtua hallitsi faaraoiden maata kahden vuosisadan
ajan libyalainen hallitsijasuku ja sitten puolen vuosisataa nubialaiset
neekerikuninkaat, jotka kuitenkin useaan kertaan Assyrian suurkuninkaat
syrjäyttivät.

<tb>

Mieheniän kuluttua Ramses II:n ajan jälkeen oli mahtavan
_heettiläisvallankin_ satu lopussa. Sen kukistivat luultavasti
kimppuunkäyvät »merikansat», jotka samoihin aikoihin hävittivät
Egyptiä, ja se hajaantui moneksi pikkuvaltioksi. Yhtä äkkiä kuin
heettiläiset olivat ilmestyneet historian näyttämölle, yhtä äkkiä
tämä kansa hävisi luoksepääsemättömiin vuoristoihinsa Vähän-Aasian
sydämeen. Sen koommin Vähän-Aasian kansat eivät enää ole saaneet
aikaan poliittista yhteenliittymistä yhdeksi valtakunnaksi. Halki
aikojen ne ovat olleet terveen ja karaistun suvun maineessa, mikä on
antanut turkkilaisille heidän parhaan sotilasaineksensa, mutta siitä
sivistyksestä, joka kerran on kukoistanut heidän maassaan, on jäljellä
vain joitakin vähäisiä jätteitä.

Mutta egyptiläisten mielikuvituksessa heettiläisten valtakunta eli
häviönsä jälkeen vielä vuosisatoja. Ramses VII:lle omistetussa
ylistysrunossa noin vuodelta 1150 e.Kr. sanotaan vielä vanhaan
tapaan: »Sinä tunkeudut heettiläisten maahan; sinä kaadat maahan
heidän vuorensa ja kukkulansa.» Ja vielä 6:nnella vuosisadalla
e.Kr., Egyptin kreikkalaisella ajalla, hakattiin Thebassa temppelin
oveen kuva Egyptin kuninkaasta, joka on köyttämässä vankia ja sanoo
tällöin Min-jumalalle:[69] »Minä kahlehdin viholliseni; minä heitän
heettiläisen sinun eteesi. Siinä hän makaa edessäsi omilla hiuksillansa
sidottuna. Pelko sinua kohtaan on suuri hänen luunikamissaan.»


Kirjallisuutta:

W. Max Müller, Die alten Ägypter als Krieger und Eroberer in Asien
(»Der alte Orient» 1903).

Günther Roeder, Ägypter und Hethiter (»Der alte Orient» 1919).

F. Rossi et W. Pleyte, Papyrus de Turin.




UUDISTUSAIKA

(663—525 e.Kr.)


Vuonna 663 onnistui kotimaisen _Psammetik_-nimisen ruhtinaan,
joka oli kotoisin delttamaassa sijainneesta Saisin kaupungista,
karkoittaa muukalaiset, silloin assyrialaiset, valloittajat. Hänestä
tuli kuuluisan 26:nnen hallitsijasuvun kantaisä, dynastian, joka
oli hankkiva Egyptille uuden kukoistuskauden. Mutta egyptiläisten
sivistyksellinen luomisvoima oli nyt auttamattomasti loppuun
tyhjennetty. Kaikilla aloilla, niin hyvin tieteen kuin taiteenkin,
otettiin sensijaan kunnioitusta herättävä muinainen vanha valtakunta
malliksi. Tämän ajan temppelien ja hautarakennusten, kuvapatsaitten ja
seinämaalausten voisi helposti luulla polveutuvan vanhan valtakunnan
ajoilta. Niin hyvin on jäljittely suoritettu, että ainoastaan
hyvin tottunut silmä voi keksiä sen. Samalla ihastuksella kuin
renessanssin oppineet ja taiteilijat kaksi vuosituhatta myöhemmin,
tutkivat uudistuneen Egyptin oppineet ikivanhoja kirjastoja
ja vanhoja taideteoksia. Niitä käytettiin malleina tai aivan
yksinkertaisesti jäljennettiin niitä. Se on vanhan kulttuurikansan
tietoista yritystä jälleen herättää henkiin kunnioitustaherättävä
muinaisaika, antiikin ihannointia samaa laatua kuin romanttinen ihastus
keskiaikaan myötäseuraavine ballaadi- ja romanssirunoiluineen sekä
pseudogoottilaisine arkkitehtuureineen.

Sais-ajanjakson ulkonaisena tunnusmerkkinä on vilkas liikenneyhteys
toisten maitten kanssa. Kreikkalainen historiankirjoittaja Herodotos
kertoo, että kuningas Neko lähetti foinikialaisia merimiehiä
löytömatkalle ympäri Afrikan. He läksivät purjehtimaan Punaiselta
mereltä, mustuivat kiertämään Afrikan eteläisimmän kärjen, seurasivat
sitten länsirannikkoa ja jatkoivat matkaansa Välimerelle. Yli kaksi
vuotta kului, ennenkuin he ehtivät takaisin Egyptiin.

Faaraoitten valtakunnan uudistamisunelma kesti hiukan yli vuosisadan.
Vuonna 525 persialaiset kukistivat Egyptin. Kun Persian valtakunnan
sitten vuorostaan valtasi nuori kreikkalainen valloittaja Aleksanteri
Suuri, seurasi Egypti mukana voittosaaliina. Aleksanterin kuoleman
jälkeen hänen nopeasti koottu maailmanvaltansa hajosi ja jaettiin hänen
sotapäällikköjensä kesken. Egypti tuli Ptolemaioksen osaksi. Hänen
ja hänen jälkeläistensä hallituksen aikana Niilinlaakson kansa sai
jälleen elää kolme loistavaa vuosisataa, kunnes lopuksi sisäiset sodat
heikensivät valtakunnan ja se joutui roomalaisten saaliiksi vuonna 31
e.Kr.

Sekä Ptolemaiokset että Rooman keisarit esiintyivät viisaan ja
myötämielisen hienotunteisesti Egyptin kunnioitusta herättävää
kulttuuria kohtaan. He ylläpitivät käsitystä, että he itse
olivat vanhain faaraoitten seuraajia ja että Egypti vielä oli
kansallisvaltio. He kunnioittivat egyptiläisten uskonnollisia
käsityksiä ja rakennuttivat suuria temppelirakennuksia vanhain
jumalain kunniaksi. Kuuluisin Ptolemaiosten-ajan pyhätöistä on
_Edfun_ temppeli, puolitiessä Luksorin ja Assuanin välillä. Se on
parhaiten säilynyt kaikista egyptiläisistä jumalanhuoneista ja tarjoaa
senvuoksi havainnollisemman kuvan kuin mikään muu temppeli suuresta
egyptiläisestä pyhätöstä. Sillä vielä viimeisinä esikristillisinä
vuosisatoina egyptiläinen temppeli oli suunnittelultaan melkein
täsmälleen samanlainen kuin kaksi vuosituhatta aikaisemmin. Niin
suuri oli egyptiläisten vanhoillisuus. Se oli halki vuosituhansien
luonteenomaisena piirteenä tässä kansassa, yhtä häviämättömänä kuin
kivet sen temppeleissä ja pyramideissa.

<tb>

Päävaikutelmana Egyptin vaihtelevasta historiasta on ja pysyy, että
Niilinmaan hyvinvointi ja kukoistus, sen aineellinen ja henkinen
kulttuuri on edistynyt tai taantunut aina sitä mukaa, onko kaiken
johtoon tarttunut voimakas käsi vai onko valtakunta saanut hajota pikku
valtioihin. Että näin täytyykin olla, on itse asiassa selvää, kun on
kysymyksessä sellainen maa kuin Egypti, jonka hyvinvointi riippuu
kokonaan kapean maakaistaleen halki virtaavasta joesta. Ilman kaikkien
sopuisaa yhteistyötä raukenee kaikki.




KUINKA EGYPTINMUINAISUUS HERÄSI ELOON.


Vuonna 1922 egyptologia voi viettää satavuotisriemujuhlaansa». Tämä
tiede syntyi nimittäin vuonna 1822, sinä hetkenä, jolloin nuori
ranskalainen kielinero _François Champollion_ löysi avaimen
hieroglyfimerkkien arvoitukseen ja samalla myöskin Egyptin rikkaaseen
muinaishistoriaan. Puolentoista vuosituhannen ajan se avain oli ollut
kateissa myöskin Egyptin omalta kansalta. Kristinuskoon kääntyessään
egyptiläiset nimittäin siirtyivät samalla täydellisesti toiseen
kulttuurimaailmaan. Heidän ikivanha sivistyksensä sammui, ja samalla
unohtui heidän omituinen kirjoituksensa. He siirtyivät itämaisväriseen
kreikkalais-roomalaiseen kulttuuripiiriin, jota on tapana nimittää
bysanttilaiseksi, ja joutuivat myöhemmin arabialaisen vaikutuksen
alaisiksi.




LENNOKKAAT HYPOTEESIT JA TODELLISUUS.


Niin kauan kuin hieroglyfit pysyivät käsittämättöminä, niin
kauan lepäsi ikäänkuin salaperäinen verho nykyajan ja Niilinmaan
sivistyksellisen suuruudenajan välillä. Ne yritykset, joita ensin
tehtiin hieroglyfien tulkitsemiseksi, voittivat toinen toisensa
hullunkurisuudessa. Oli tultu siihen käsitykseen, että hieroglyfit
olivat vertauskuvallisia merkkejä, joiden merkityksen olivat
tunteneet vain jotkut harvat perehtyneet — hieman samantapaista
siis kuin arktiset kalliopiirrokset. Kun koetettiin saada selville
hieroglyfitekstien sisällystä, ei senvuoksi lainkaan ajateltu
mahdollisuutta voida lukea kirjoitusmerkkejä, vaan koetettiin
selittää kuva-arvoituksia, yritettiin päästä selville salaperäisistä
uskonnollisista totuuksista, jotka olivat salattuja niihin
perehtymättömältä joukolta.

Niinpä esitti muuan oppinut ja monella alalla etevä jesuiittaisä
1600-luvulla seuraavan, pientä 7 — sanoo seitsemän — hieroglyfimerkkiä
käsittävän ryhmän selityksen: »Kaiken hedelmällisyyden ja
kasvillisuuden luoja on Osiris, jumala, jonka luomisvoima vetää pyhän
Mophtan taivaasta valtakuntaansa.» Me, myöhemmän ajan lapset, tiedämme
nyt, että nuo seitsemän salaperäistä merkkiä tarkoittavat sanaa
»autokraatti»: itsevaltias, Rooman keisarien käyttämä nimitys.

Moisten kielitieteellisten johtopäätösten vankalle perustalle
rakennettiin edelleen ja tultiin muun muassa hurjiin johtopäätöksiin,
että egyptiläiset ja kiinalaiset olivat läheistä sukua, että
kiinalaiset olivat muuttaneet Egyptistä ja että heidän kirjoituksensa
olivat syntyneet hieroglyfeistä, jonka vuoksi näitä pitäisi voida
tulkita kiinan sanakirjain avulla!

Tällaiset hypoteesit johtivat purevan satiirikon Voltaire'in hänen
tunnettuun hyökkäykseensä sellaisia etymologeja vastaan, jotka
huomaavat sukulaisuutta eri kielten sanain välillä »olemalla
välittämättä vokaaleista ja kiinnittämättä sen enempää huomiota
konsonantteihin.»

Nyt ollaan paremmin selvillä sekä kiinankielestä että vanhain
egyptiläisten kirjoitusmerkeistä. Tiedetään myöskin, että egyptiläisten
kirjoitus aivan samoin kuin kaikkien muittenkin kansojen on ollut
alkujaan kuvakirjoitusta. Aivan samoin kuin lasten on tapana tehdä,
ovat _kansatkin_ lapsuudessaan kirjoittaneet piirtämällä kuvia,
joiden tarkoituksena on ollut ilmaista heidän ajatuksiansa. Monet
kansanheimot, kuten esim. intiaanit, eivät ole koskaan päässeet
tätä kuvakirjoitusastetta kauemmas. Egyptiläiset sitävastoin olivat
jo vanhimmissa meille tunnetuissa kirjoitusnäytteissään päässeet
paljon pitemmälle. He eivät olleet kylläkään täysin sivuuttaneet
kuvakirjoituksen astetta, mutta kuvakirjoitus oli jo silloin
oleellisesti muuttunut osittain tavukirjoitukseksi, osittain
kirjainkirjoitukseksi, niin että jokainen kuvamerkki, jokainen
hieroglyfi merkitsi tavua tai vain äännettä.

Puhtaan _kuvakirjoituksen_ asteella esiintyy seuraavanlaisia
hieroglyfejä käsitteiden merkkeinä: »härkä» »aura» »talo», »kasvot»,
»silmä», »aurinko», »kuu».

Abstraktisiakin käsitteitä ja verbejä ilmaistiin sellaisten kuvien
avulla. Niinpä merkitsi lilja: »Ylä-Egypti», kun sitävastoin
Ala-Egyptiä esittivät vertauskuvallisesti papyrusvanat. Palmunoksa
oli »vuosi». Ajateltiin nimittäin, että tämä puu sai uuden oksan joka
vuosi. »Syödä» verbiä tulkitsi istuva mies, joka vie oikeaa kättänsä
suullensa, »kuulemista» lehmän korva, »itkemistä» kyynelsilmä,
»käymistä» kaksi liikkuvaa säärtä, »vanhenemista» vanha sauvaansa
nojaava mies. Jos egyptiläinen tahtoi ilmaista »lentämistä», hän
piirsi lentävän linnun; »löytämistä» hän tulkitsi ibis-linnulla, joka
nokkii ruokaansa. »Hallita»-sanaa merkittiin kuninkaan valtikalla,
»taistelemista» nuijaa pitävällä käsivarrella, ja toisella
käsivarrella, jossa oli kilpi, j.n.e.

Kuvakirjoituksesta kehittyi, kuten sanottu, _tavukirjoitus_. On
kuitenkin huomattava, että egyptinkielessä alkujaan, niinkuin
seemiläisissä kielissä, ainoastaan _konsonantit_ merkittiin
kirjoituksessa. Vasta myöhään otettiin käytäntöön, kenties kreikan
vaikutuksesta, vokaalimerkit, ja aluksi vain vieraissa nimissä. Koska
siis vokaalit alkujaan jätettiin merkitsemättä, voi esim. kasvojen
merkki, joka egyptinkielellä kuului _hor_, merkitä myöskin _hōr_:
»pystyttää» (teltta), _hir_- »-lle», »-lla», _hri_: »ylempi»; voitiinpa
sitä käyttää vieläkin useammassa merkityksessä aivan välittämättä
siitä, mitä vokaaleja kysymyksessä olevat sanat sisälsivät, kunhan
vain niiden runkona oli h + r Aivan kuin jos leipä kuvaisi meidän
kirjoituksessamme »lepoa» ja kota merkitsisi myöskin »kaataa». Merkki
oli siis muuttunut kuvamerkistä tavumerkiksi. Samalla tavalla »talon»
merkki, joka egyptinkielellä kuului _pēri_, muuttui tavumerkiksi p +
r» kärpäshuiska, joka näyttää kuuluneen egyptinkielellä _mas_, tuli
merkitsemään m + s j.n.e.

Oli kumminkin olemassa koko joukko egyptiläisiä sanoja, jotka
muodosti vain yksi konsonantti ynnä vokaali, kuten _ké_: kukkula,
_rô_: suu, _shê_: järvi, _ta_: leipä. Kun nyt vokaaleja ei merkitty,
tuli itsekunkin näiden sanain hieroglyfimerkki _äännemerkiksi_.
Kukkulan kuva tuli k:n merkiksi, suun kuva r:n merkiksi, š-( = sh)
äännettä ilmaistiin järven merkillä ja t-äännettä leivän merkillä.
Täten ja samantapaisin keinoin saatiin vähitellen kokonainen
hieroglyfikirjaimisto, joka käsitti 24 konsonanttimerkkiä[70].
Tämä oli alku keksintöön, jolla oli mitä laajakantoisin merkitys
sivistykselle, keksintöön, jota sitten kehittivät edelleen seemiläiset
kansat, joiden kirjainkirjoitus on kaikkien nykyajan kirjaimistojen
kantaäiti.

Luulisi, että kun egyptiläiset olivat päässeet kirjoituksensa
yksinkertaistamisessa niin pitkälle, että olivat hankkineet mainitut
24 kirjoitusmerkkiä, he olisivat luopuneet kokonaan kuvakirjoituksesta
ja tavumerkeistä ja kirjoittaneet kaikki sanat kirjaimilla. Mutta
niin he eivät tehneet. Osittain tämä kansa piti tavattoman sitkeästi
kiinni kaikesta vanhasta ja kunnioitustaherättävästä, osittain säästi
myöskin paljon työtä, kun yhden ainoan merkin avulla voitiin piirtää
kokonainen sana tai kokonainen tavu. Senvuoksi oli hieroglyfikirjoitus
lopulta _sekoitus kuvakirjoitusta, tavumerkkejä ja kirjaimia_. Mutta
tämä oli myöskin yhtenä syynä siihen, että kävi niin vaikeaksi sitä
tulkita. Ei riittänyt vain 24:n kirjaimen oppiminen voidakseen lukea,
sillä kaikkiaan hieroglyfikirjoitus käsittää puoli tuhatta erilaista
merkkiä, jopa enemmänkin, jos ottaa lukuun harvemmin käytetyt merkit.
Mutta hieroglyfitekstien lukemisvaikeudet eivät rajoitu tähän, kuten
myöhemmin saamme nähdä.

Kim egyptiläiset siirtyivät hieroglyfien kiveen piirtämisestä yhä
enemmän kirjoittamaan kynällä papyrukseen ja käyttämään kirjoitusta
kirjeisiin, välikirjoihin ja muuhun sellaiseen, hieroglyfit vähitellen
melkoisesti yksinkertaistuivat ja liittyivät toisiinsa aivan kuin
meidän omassa kirjoituksessamme, jos vertaa sitä painettuihin
kirjaimiin. Tämä kursiivikirjoitus yksinkertaistui sitten vieläkin ja
muodostui n.s. yleiseksi kansankirjoitukseksi.




AVAIN LÖYDETTY!


Napoleon Bonaparten tarttuminen Egyptin kohtaloihin oli antava
sysäyksen Niilinmaan muinaishistorian tieteelliseen tutkimiseen
ja ennen kaikkea hieroglyfien arvoituksen ratkaisemiseen. Tästä
maailmanhistoriallisesta tapahtumasta egyptologia tieteenä juontaa
vanhimmat juurensa. Bonaparte oli kauan ahnain silmin katsellut
Egyptiä, kahden maailmanmeren välistä maata, joka oli kuin porttina
sekä Länsimaihin että Itämaihin. Jos Ranska voisi vallata tämän osan
maailmaa, olisi se sillä saanut verrattoman yliotteen Englannista,
vaarallisimmasta kilpailijastansa merillä. Eräänä kesäpäivänä anno
1798 pieni korsikalainen saapui suuren laivaston etunenässä ja laski
joukkonsa maihin Aleksandrian satamaan. Suuri yritys, johon nuori
maailmanvalloittaja täten ryhtyi, onnistuikin, mutta vain ajaksi
— Englannin laivasto kävi hänelle ylivoimaiseksi. Mutta joskaan
Bonaparten Egyptin-retki ei johtanutkaan kestävämpään tulokseen
valtiollisessa suhteessa, sai se kumminkin sitä suuremman ja
pysyvämmän merkityksen tieteelle. Sen tuloksena Egyptin muinaisuus
heräsi jälleen uuteen elämään. Ranskan laivasto ei näet kuljettanut
mukanaan yksinomaan sotilaita, vaan kokonaisen joukon tiedemiehiä ja
taiteilijoita, jotka olivat saaneet tehtäväkseen tyystin tutkia sekä
silloista että muinaista Egyptiä. Niin laajakatseiselle miehelle kuin
Napoleonille oli nimittäin selvää, että Egyptin muinaisen kehityksen
tunteminen olisi koituva arvaamattomaksi avuksi arvosteltaessa, miten
parhaiten voitaisiin edistää Ranskan uuden maakunnan tulevaisuutta.
Kairoon perustettiin nyt egyptiläinen tutkimuslaitos, ja vielä tänäkin
päivänä me olemme ihmetyksen valtaamina nähdessämme sen egyptologisten
kokoelmani rikkauden, minkä ranskalaiset oppineet ehtivät koota sinä
lyhyenä aikana, jonka retkikuntaa kesti. Heidän työnsä päätulokset
esitetään 38:n niteen suuruisessa teoksessa »Description de l'Egypte»,
joka kuuluu egyptologian perustavaan kirjallisuuteen, vaikkakaan se
luonnollisesti tieteelliseen tarkkuuteen nähden ei voi täyttää nykyajan
vaatimuksia. Useimmat tehdyistä., muinaislöydöistä joutuivat kumminkin
ranskalaisen armeijan lopullisesti antautuessa englantilaisten käsiin
ja ovat nyt Lontoon British Museumin suurenmoisen muinaisegyptiläisen
kokoelman pohjana.

Merkillisin kaikista löydöistä, mitä silloin tehtiin — ja mitä
koskaan on tehty Egyptissä —, löytö, joka oli antava avaimen suureen
arvoitukseen, oli hienoksi kiilloitettu musta basalttikivi, jonka
ranskalaiset sotilaat löysivät tehdessään linnoitustöitä itään
Aleksandriasta pienen satamakaupungin Rosetten luona. Rosetten kivi,
jolla nimellä se siitä saakka tunnetaan historiassa, on kiintoisa siinä
suhteessa, että siinä on kolme erilaista piirtokirjoitusta. Ylinnä on
hieroglyfejä, sen alla toisia egyptiläisiä kirjainmerkkejä, nimittäin
kursiivikirjoitusta, aikaisemmin papyruslehdistä tunnettua, ja alimpana
kreikankielinen piirtokirjoitus.

Sitä ei oppineitten ollut lainkaan vaikea selittää. Se sisältää
päätöksen, jonka vuonna 196 e.Kr. kuningas Ptolemaios V:n hallituksen
aikana on tehnyt Memfiksessä koossa ollut pappien kokous. Kuningas
oli, siinä sanotaan, ollut niin armollinen alamaisiaan kohtaan, että
oli vapauttanut heidät monista rasituksista ja täten lisännyt heidän
hyvinvointiansa. Mutta vuotuiset temppeleille tulevat verot ja kaikki
ne tulot, joita jumalilla vanhastaan oli ollut, hän oli vahvistanut.
Siitä kiitokseksi papisto nyt oli päättänyt, että kuninkaan kuva oli
asetettava jokaiseen temppeliin ja vuosittaisia juhlia vietettävä
hänen kunniakseen. Tämä päätös oli tahdottu ikuistaa kaivertamalla se
»muistokiveen osittain pyhällä kirjoituksella (hieroglyfeillä) osittain
tavallisen kansan kielen kirjoitusmerkeillä, osittain kreikankielisenä
kirjoituksena» ja pystyttää tällainen kivi jokaiseen suurempaan
temppeliin. Tällaisen muistokiven Napoleonin sotilaat olivat löytäneet,
joskin, ikävä kyllä, vahingoittuneena.

Että muistokivessä ei oltu käytetty yksinomaan vanhoja kunnianarvoisia
hieroglyfejä, riippui siitä, että niitä ymmärsivät enää vain papit, kun
sitävastoin jokapäiväisessä elämässä käytettiin kursiivikirjoitusta,
joka oli yksinkertaistettu kursiivihieroglyfeistä. Kreikkalaisetkin
kirjoitusmerkit esiintyivät Rosetten kivessä, koska Egyptin hallitus
aina Aleksanteri Suuren valtauksesta saakka (v. 332 e.Kr.) oli
kreikkalainen.

Rosetten kivessä oli siis saatu käännös sekä eräästä
hieroglyfitekstistä että muinaisegyptiläisen kansankielen
kirjoitusmerkeillä kirjoitetusta tekstistä. Avain oli siis löydetty,
mutta kuinka sitä käyttää? Kuinka ylipäänsä oli mahdollista tulkita
kuolleen kielen täysin tuntemattomia kirjoitusmerkkejä, kielen,
jonka laadusta ei ollut aavistustakaan. Olihan suorastaan noituutta
keinotella tietoonsa sekä merkkien lausunta että niiden merkitys!
Eikä ollut olemassa ketään, jolta olisi voinut kysyä, mitä äänteitä
erilaiset kirjoitusmerkit merkitsivät, ei ainoatakaan elävää olentoa,
jonka avulla merkkikieltä käyttämällä vähitellen olisi saanut vihiä
siitä, kuinka eri sanat hänen omassa kielessään kuuluivat. Kuta
enemmän asiaa ajattelee, sitä mahdottomammalta ratkaisu tuntuu.
Ratkaisemattomana se olisi pysynytkin, jos ei lähtökohtana olisi ollut
joukko _erisnimiä_, sillä nehän ovat ainakin suunnilleen samanlaisia
eri kielissä.

Kuinka vaikea tehtävä kuitenkin joka tapauksessa oli, voi ymmärtää
siitäkin, että sen tutkijan, joka ensimmäisenä ryhtyi sitä
ratkaisemaan, oli luovuttava yrityksestään toivottomana. Ja hän oli
kumminkin Ranskan kuuluisimpia orientalisteja. Paremmin onnistui etevä
ruotsalainen orientalisti ja diplomaatti _Johan David Åkerblad_.
Hänestä tuli ensimmäinen, joka pääsi johonkin todella positiiviseen
tulokseen, ja häntä on senvuoksi sanottu »ensimmäiseksi egyptologiksi».
Hän kävi käsiksi Rosetten kiven järjestyksessä toiseen kirjoitukseen
ja sai selville nimet Ptolemaios, Aleksanteri, Arsinoé ja Berenike
sekä vielä kuusi muuta nimeä. Åkerblad pääsi pian siinä määrin perille
muinaisegyptiläisestä kansankielestä, että hän kykeni laatimaan sille
täydellisen, suurin piirtein vallan oikean kirjaimiston, joka tuli
mitä merkityksellisimmäksi hieroglyfienkin ratkaisulle. Mutta ei siinä
kyllin: hänen onnistui myöskin osittain valaista muinaisegyptiläisen
kansankielen kielioppia ja kääntää joitakin hieroglyfikirjoituksen
sanoja. Hänen Rosetten kiveä käsittelevä teoksensa, joka julkaistiin
1802, on varmasti arvokkaimpia lisiä, mitä Ruotsin humanistinen
tutkimus on 1800-luvulla antanut eurooppalaiselle tieteelle. Se on
oleellisesti valmistanut ja edistänyt hieroglyfien tulkintaa.

»Jos joku ansaitsee tulla mainituksi Champollionin rinnalla, niin se
ei ole Thomas Young, vaan Åkerblad», on muuan kuuluisa englantilainen
egyptologi sanonut. Ja Champollion on itse selittänyt, että »Åkerbladin
arvokkaassa keksinnössä oli niin sanoaksemme siemen kaikkiin seuraaviin
Egyptin kirjallisia muistomerkkejä koskeviin keksintöihin.» Jos
Åkerblad olisi ollut vähemmän vaatimaton ja lisäksi taloudellisesti
riippumaton, hänellä epäilemättä olisi ollut tarpeelliset edellytykset
Rosetten kiven koko arvoituksen selvittämiseen.

Åkerbladin tutkimustulosten perustalla äsken mainittu erinomaisen
terävä ja monipuolinen englantilainen lääkäri ja luonnontieteilijä
_Thomas Young_ ryhtyi aluksi tutkimaan määrättyjä hieroglyfimerkkejä,
jotka esiintyivät soikion sisällä. Tanskalainen tiedemies _Zoëga_
oli jo aikaisemmin osoittanut, että nuo merkit olivat kuningasten
tai kuningatarten nimiä. Youngin onnistuikin osua oikeaan kahteen
Ptolemaios-nimen kirjaimeen sekä kolmeen muuhun hieroglyfimerkkiin
nähden. Mutta muuten hän iski kirveensä kiveen. Hän luki esim. Caesar,
missä oli Euergetes, autokrator, missä oli Arsinoe y.m. samaan tapaan.
Silloin ymmärtää, miten on laita kaikkien niiden yritysten, joita
on tehty ja eräillä tahoilla yhäkin tehdään Youngin esittämiseksi
Champollionin kustannuksella todelliseksi hieroglyfikirjoituksen
arvoitusten tulkitsijaksi. Tähän valtavaan tehtävään Youngilta
tavattomasta lahjakkuudestaan huolimatta puuttui välttämättömät
edellytykset. Hänellä ei ollut nimittäin filologista sivistystä, ja
tehtävänsä oli hänelle enemmän rohkeaa urheilua kuin vaivalloista
tutkimustyötä.

Tulemme nyt häneen, joka oli sen tekevä. Hän oli




JEAN FRANÇOIS CHAMPOLLION.


Hän syntyi vuonna 1790 pienessä kaupungissa Etelä-Ranskassa. Isä oli
kirjakauppias ja eli hyvissä taloudellisissa oloissa. Suuri keksijä
tuli maailmaan yhdennellätoista hetkellä — voimme sanoa — sillä hänen
äitinsä oli jo täyttänyt 48 vuotta eikä ollut saanut lasta kymmeneen
vuoteen.

Jean François'n lapsuus sattui Ranskan vallankumouksen levottomimpien
vuosien ajaksi, jolloin toiset elivät myrskyisessä vapaudenriemussa ja
toisten silmistä virtasivat kyynelet. Yhdeksän vuoden iässä hän tuli
kouluun Länsialppien rinteellä sijaitsevaan Grenoble'in kaupunkiin.
Täällä hän tuli pian kuin lapseksi departementin prefektin perheeseen,
jonka pää oli hyvin sivistynyt mies ja oli kuulunut Egyptin retken
aikana Napoleonin tieteelliseen esikuntaan. Nuoren pojan suurin riemu
oli saada katsella muinaisesineitä, joita hänen vanhempi ystävänsä oli
tuonut mukanansa faaraoiden maasta. Hän on itse kertonut, että siitä
hetkestä saakka, jolloin hän sai nähdä tämän kokoelman, hänessä kypsyi
päätös omistaa elämänsä Egyptin muistomerkkien tutkimiseen. François
oli silloin ainoastaan yhdentoista vuoden vanha. Mutta hän olikin
ihmelapsi, jolla oli ilmiömäiset kielilahjat. Jo 16 vuoden ikäisenä hän
alkoi julkaista faaraoiden ajan Egyptiä käsittelevää suurta teosta. Hän
oli silloin omin päin ehtinyt perehtyä kaikkiin mahdollisiin itämaisiin
kieliin: heprean, arabian, Syyrian, kaldean, sanskritin kieliin ja
persian eri murteisiin, vieläpä kiinaan ja meksikkolaisiin kieliin. Hän
ei lainkaan välittänyt siitä, että jäi hinteläksi ja turmeli silmänsä
öisin opiskelemalla.

Ja niin käy hän sitten hieroglyfien kimppuun. Kaikki ammattimiehet
neuvovat häntä olemaan tuhlaamatta voimiansa ratkaisemattomaan
probleemaan. Mutta mitkään »hyvät neuvot», mitkään vaikeudet eivät
voi estää häntä. Ja hänen vanhempi veljensä on uskollisesti hänen
rinnallaan ja tukee häntä kehoituksillaan.

Ennenkuin François on täyttänyt 19 vuotta, hän tulee historian
opettajaksi Grenoble'iin, jossa hänen vanhempi veljensä on
professorina. Innolla ja harrastuksella nuori pedagogi antautuu
nuorison kasvatukseen. Hän on suuri lastenystävä, ja hänen rakkain
virkistyksensä työstä päästyä on lukea pikku tyttärensä ja veljensä
lasten kanssa, kertoa heille satuja ja tarinoita, arvuuttaa heillä
arvoituksia, maalata hauskoja kuvia ja huvittaa heitä kaikenmoisilla
taidonnäytteillä.

Mutta idylli ei ole täydellinen. Niin pian kuin nuori oppinut
on päässyt eteenpäin tässä maailmassa, hän luonnollisesti saa
monia kadehtijoita, ja nämä tekevät huomautuksia ei yksin hänen
nuoruudestaan, vaan myöskin hänen valtiollisista mielipiteistään.
Ja tämähän on vaarallista niin levottomana aikana, jolloin eivät
edes maan mahtavimmat hallitsijat istu varmoina valtaistuimillaan.
Champollion on aina ollut kukistetun Napoleonin innokas kannattaja eikä
pidä salassa mitä ajattelee. Hänen lausuntonsa toimittavat valppaat
juonienpunojat hovin korviin, ja tuloksena on, että hänen täytyy jättää
opettajantoimensa Grenoble'issa. Hänen terveytensä on pahasti kärsinyt
pitkäaikaisesta liikaponnistelusta ja alituisesta levottomuudesta,
jossa hän on elänyt, mutta hänen tähystävälle katseelleen on nyt
avautunut toinen maailma, jossa valtiolliset myrskyt eivät voi häiritä
hänen sielunrauhaansa: egyptologisen tieteen ääretön tutkimusala.

Kiinteän maan jalkojensa alle hän saa, kun hänen onnistuu päästä
selville niistä seitsemästä hieroglyfimerkistä, joilla kirjoitettiin
kuningasnimi Ptolemaios. Vaivattuaan paljon päätänsä pääsee hän lopuksi
selville, että nimi hieroglyfitekstissä kuuluu Ptolmais.

1 = p, 2 = t, 3 = o, 4 = l, 5 = m, 6 = ai (ee), 7 = s.

Hänellä on tässä apua Kleopatra-nimestä, joka tavataan eräässä
hieroglyfitekstissä ja sen kreikkalaisessa käännöksessä heti
ensimmäisen kataraktin eteläpuolella sijaitsevalta pieneltä Filen
saarelta löytyneessä obeliskissa. Tästä tekstistä Champollion sai
jäljennöksen, ja nimi Kleopatra, joka hieroglyfitekstissä oli
tavanmukaisen soikiokuvion ympäröimä, oli seuraavan näköinen:

1 = k, 2 = l, 3 = e, 4 = o, 5 = p, 6 = a, 7 = t (kova t), 8 = r, 9 = a.
10 ja 11 ovat naisten erisnimiä päättäviä merkkejä.

Tulkitsemalla tämänkin nimen Champollion oli saanut esille kolme
molemmille nimille yhteistä hieroglyfiä, nimittäin p:n, o:n ja
l:n, kaksi erilaista t-äänteen merkkiä sekä seitsemän muuta
hieroglyfikirjainta. Tämän kauniin tuloksen jälkeen oli vallan
luonnollista, että hän jatkoi alkamallansa tiellä ja suoritti vertaavia
tutkimuksia kaikkien hieroglyfimerkeillä kirjoitettujen kuningasnimien
ja kuningastittelien välillä, joita hän vain käsiinsä sai. Tällä
tavalla hän veti kekoon korren toisensa perästä.

Jospa vain kaikki olisikin ollut niin yksinkertaista, kuin välistä
esitetään: keräillä ainoastaan kokoon hieroglyfejä, kunnes sai
koko egyptiläisen kirjaimiston valmiiksi, ja sitten reippaasti
tekstejä lukemaan! Vieläkös mitä: yhä ja yhä hän kohtasi vaikeuksia.
Ensinnäkin hieroglyfikirjoitus ei ollut koskaan kehittynyt puhtaaksi
kirjainkirjoitukseksi, vaan sama hieroglyfi voi toisen kerran merkitä
_äännettä_ tai _tavua_, toisen kerran taasen kokonaista _sanaa_.
Mutta ei siinä kyllin: sama hieroglyfi voi eri tapauksessa merkitä
erilaista äännettä riippuen siitä, mikä kirjain sitä lähinnä seuraa.
Sitäpaitsi hieroglyfimerkkien käyttämisessä on vielä koko joukko muita
samankaltaisia kompastuskiviä, joiden käsitteleminen veisi aivan liian
pitkälle.

On myöskin todettava, että hieroglyfien selitys ei juuri
yksinkertaistunut sellaisistakaan päähänpistoista kuin siitä, että
18:nnen hallitsija suvun aikana alettiin huvitteleida pistämällä
kuva-arvoituksia kirjoitukseen. Esimerkkinä tällaisesta esitettäköön
kuva miehestä, joka pitelee sikaa hännästä kiinni. »Seurata» oli
egyptin kielellä _khes_. ja »sika» oli _teb_. Kuva-arvoitus tarkoittaa
siis sanaa _khesteb_, joka merkitsee »lasuurikivi».

Muuan toinen seikka, joka vaikeuttaa tulkitsijain työtä, on se, että
hieroglyfikirjoitus on välistä luettava vasemmalta oikealle, välistä
päinvastoin riippuen koristeellisista näkökohdista tai muista seikoista.

Onnettomuus onnessa on sekin, että useimmat egyptiläisen kirjallisuuden
parhaista tuotteista ovat pelastuneet meille ainoastaan sellaisina
jäljennöksinä, joita koululaiset ovat harjoituksenaan kirjoitelleet, ja
siitä sitten pitää voida kuvitella, mitä niiden pitäisi olla! Ei! Sitä
ei voi kuvitella — se täytyy nähdä asiantuntijan silmillä. Näiden pikku
käsien aikaansaannos tekstin töhertämistaidossa on vallan uskomaton.
Välistä voi olla iloinen, jos silloin tällöin voi _arvata_, niistä on
kysymys.

Mutta Champollionin palava innostus, intuitiivinen nero ja loogillinen
terävyys riitti voittamaan suurimmatkin vaikeudet. Ajatelkaamme
häntä esim. seuraava Nubiasta löytynyt hieroglyfimerkki edessään!
Kaksi viimeistä merkkiä ovat hänelle vanhoja tuttuja, mutta kaksi
ensimmäistä merkkiä? Ensimmäisen hän selittää auringonkehräksi. Ja
kun hän perusteellisesti tuntee koptien kielen, egyptin kristittyjen
kirkkokielen, hän tietää myöskin, että auringon nimitys on _Ra_. Toisen
hieroglyfin hän käsittää neron sisäisellä näkemyksellä merkitsevän
»syntyminen», joka koptien kielellä kuuluu _mas_, ja niin hän saa
esille sanan _ramases_, s.o. Ramses.

Sehän oli kuin ilmestys!

Toisen soikiopiirin sisällä hän löysi nimen, joka loppui samalla
tavalla, mutta alkoi ibis-linnun kuvalla:

Ibis-lintuhan oli pyhitetty _Thot_-jumalalle. »_Thotmes_» luki
siis Champollion yhtä pettämättömällä osumisvarmuudella. Tämän
jälkeen voidaan sanoa, että hieroglyfit olivat lakanneet olemasta
hänelle käsittämättömiä mysteerioita. Hänellä oli käsissänsä avain
ei ainoastaan egyptiläiseen kirjoitukseen, vaan myöskin erääseen
inhimillisen kulttuurin vanhimman historian vaiheeseen. Ihmeteltävällä,
nerokkaalla osumavarmuudella hän oli edennyt askel askelelta antamatta
menestyksen huumata itseänsä. Päinvastoin, tällä ainutlaatuisella
nerolla oli aina ollut tunnuslauseenaan: »Koskaan ei voi olla kyllin
epäileväinen itseensä nähden.» Mutta nyt hän oli täysin varma
asiastaan. Ylenmäärin onnellisena hän kokoaa paperinsa, joihin hän oli
kirjoittanut tutkimuksensa, hän kiiruhtaa ne käsissään veljensä luokse
ja sanoen »Sain selvän!» hän heittää käsikirjoituspinkan pöydälle,
mutta samassa hän kaatuu maahan kuin kuolleena. Hermojännitys laukesi
viisitoista vuotta kestäneen suunnattoman rasittavan ja jännittävän
ajatustyön perästä.

Viisi vuorokautta suuri keksijä makasi jonkinlaisessa horrostilassa.
Voi hyvin ymmärtää, miten tuskaisena hänen veljensä, hänen uskollinen
tukensa, odottikaan sairauden päättymistä, ja kuinka onnelliseksi hän
mahtoikaan tuntea itsensä, kun veli jälleen avasi silmänsä ja alkoi
palata tajuntaansa.

Kun nuori nero sitten julkaisi käänteentekevän elämäntyönsä
päätulokset, oli hän luonnollisesti triumfaattori, jota koko
oppinut maailma kiitollisena ja riemuiten tervehti? Kyllä kai!
Tietämättömyyden, tolkuttoman konservatismin, tyhmyyden ja kateuden
pahat voimat heittäytyivät kuin koiraliuta neron kimppuun ja tekivät
kaiken voitavansa tehdäkseen tyhjäksi hänen suuren keksintönsä. Mutta
onneksi Champollionilla oli myöskin uskollisia ystäviä ja ihailijoita,
joiden avulla hän vähitellen sai vaikenemaan kääpiöiden äänet ja voi
jatkaa tutkimuksiansa edelleen tutkimusmatkoilla, joita hän teki
Torinon, Rooman, Napolin ja muiden Italian kaupunkien museokokoelmiin,
joissa oli Egyptin muinaisjäännöksiä. Mikä ääretön tutkimusala
avautuikaan hänelle, kun hän sinne tuli kädessänsä avain Egyptin
salaisuuksiin! Hän antautuikin palavalla innolla työhönsä.

Kun hän palasi jälleen kotiin, hän veljensä avulla sai ratkaisevan
voiton kadehtijoistaan, kun hänet nimitettiin Louvre'in museon
egyptiläisen osaston esimieheksi.

Vuonna 1828 hänen onnensa oli täydellinen, kun hän museon tiliin
sai tehdä matkan faaraoiden maahan opiskellakseen ja ostaakseen
muinaismuistoja. Nyt hänen oli suotu astua sille muistorikkaalle
maaperälle, jonne häntä kaipauksensa oli lapsuudesta saakka vetänyt.
Sinne onnellisesti tultuaan hänessä tapahtui merkillinen muutos, aivan
kuin uudestisyntyminen. Voidakseen siihen aikaan turvallisesti liikkua
Egyptissä oli parasta niin hyvin kuin mahdollista omaksua alkuasukasten
tavat. Champollion antoi siis partansa kasvaa ja samalla kertaa teki
itsestänsä oikean moslemin omaksuen aito egyptiläiset elämäntavat.
Hän oli niin kiinnostunut niihin, ja ne miellyttivät häntä niin,
että muutos kävi kuin itsestään. Arabiaa hän puhui kuin alkuasukas
ja kantoi arabialaista pukuansa oikealla itämaisella arvokkuudella.
Senvuoksi hänen ei tarvinnut pelätä joutuvansa sellaisiin seikkailuihin
kuin eräät englantilaiset matkustajat, jotka koettivat pukeutua
itämaalaisiksi, mutta tekivät sen niin kömpelösti, että oikeat
itämaalaiset luulivat heistä tehtävän pilaa, kävivät pukeutuneiden
turistien kimppuun ja repivät vaatteet heidän päällänsä. Champollion
sitävastoin oli niin »aito», että hän joi nautinnolla Niilin vettäkin
ja nimitti sitä »samppanjaksi vesien joukossa». Hän oli _autuas_
täällä oikeassa kotimaassaan. Hän nautti täysin siemauksin pitkästä
venematkasta Niilillä ohi minareettien, obeliskien ja pyramidien,
nautti palmuista, tamariskeista ja sykomoreista, nautti nähdessään
fellahin tekevän työtä samoin yksinkertaisin välinein kuin muinaisajan
kuvissa; ja se merkillinen vikisevä ääni, joka läksi alkuperäisistä
vedennostolaitteista, joita ikivanhaan tapaan käytti härkien vetämä
pyörä, teki häviämättömän vaikutuksen häneen. Oli aivan kuin Egyptin
ja Nubian läpinäkyvä ilma olisi halki vuosituhanten ollut täynnä näitä
»koskaan vaikenemattomia alakuloisesti valittavia säveleitä.»[71]

Välistä matkailijat näkivät aivan kuin Vanhan Testamentin elävää
kuvitusta, sellaisena kuin he lapsuutensa päivinä mielikuvituksen
silmin olivat kaiken nähneet: paimenia laumoineen, naisia vesiruukku
päänsä päällä ja joenrannan savimajain liesistä tuikkivan tulen.

Voiton kaikista tämän ikivanhan sivistysmaan ihmeellisyyksistä vei
kuitenkin se sielunnautinto, jota tutkija tunsi, kun hän tapasi tähän
asti tuntemattomia piirtokirjoituksia ja voi todeta, että enää ei
ollut mahdotonta selittää niitä. Kun hän seurueineen ratsasti Kairoon,
tervehtivätkin häntä arabialaiset kunnioituksella ja ihailulla miehenä,
»joka osasi lukea vanhain kivien kirjoitukset». Päästäkseen oikeaan
tunnelmaan hänen oli tapana jäädä aivan yksin faaraoiden hautojen
suureen hiljaisuuteen. Silloin innoitus valtasi hänet, silloin hänen
ajatustensa voima manasi esiin historian haltijattaren ja hänen
avullansa Champollionin nero teki ihmetöitä vanhain piirtokirjoitusten
tulkinnassa. Mutta usein sattui tällaisten äärimmäistä sielunjännitystä
vaatineiden hetkien jälkeen, että hän uupumuksesta lysähti kokoon ja
jäi tainnoksiin makaamaan. Kerran hänen avustajansa löysivät hänet
tiedottomassa tilassa paperiensa keskeltä Ramses VI:n haudasta. Varmaa
on, että kuningashaudoissa etevin kaikista Egyptin tutkijoista lyhensi
elämänsä päiviä. Niiden epäterveellinen, ummehtunut ilma, pitkäin
piirtokirjoitusten jäljentämisen vaatimat suunnattomat ponnistukset,
työ, joka oli tehtävä puutteellisessa valaistuksessa ja usein mitä
epämukavimmissa asennoissa, jännittävä, kuluttava aivojen työskentely
nerokkaiden yhdistelmien ja tulkintain keksimiseksi — kaikki tämä oli
lopuksi liikaa myöskin tämän tieteen marttyyrin kaikesta kieltäytyvälle
uhrimielelle.

Vaikea oli hänelle kotimatkakin, joka vei hänet äkkiä Egyptin lämmöstä
kotimaan talvipakkaseen. Hän palasi nimittäin Ranskaan joulun aikaan
1829, ja ensimmäisiä seurauksia äkillisestä ilmastonvaihdoksesta oli
paha reumatismikohtaus.

Jonkin aikaa Pariisiin paluun jälkeen Champollionin tieteellinen
toiminta sai sen virallisen tunnustuksen, että hänet kutsuttiin
egyptologian professoriksi. Mutta hänen ystäviensä täytyi surren
ajatella, kuinka kauan suuren tiedemiehen heikko ruumis voisi kestää.
Ennenkuin vielä oli saavuttanut elämän keskipäivän, hän oli jo
kuolemanväsynyt mies. Mutta kun hän seisoi kateederissa luennoimassa,
hän sai kuin uutta elämää, ja hänen innostuksensa tempasi kuulijat
mukaansa ja teki kaikki vaikeudet helpoiksi.

Sielun valta ruumiin suhteen on kuitenkin rajoitettu sekin. Vuoden
1831 lopulla Champollion sai halvauskohtauksen, jonka seurauksena oli
osittainen ruumiin lamaantuminen. Kynä oli pudonnut hänen kädestään.
Mutta vielä hänellä oli voimia järjestää käsikirjoitus laatimaansa
egyptin sanakirjaan ja kielioppiin ja ne valtavat kokoelmat, jotka
hän oli saanut kootuiksi Egyptistä. Turhaan hän kuitenkin rukoili
Korkeimmalta osakseen vielä kahta vuotta — vain kahta vuotta. Rukouksia
kuulematta halvaantuminen levisi levenemistään. Kellokoneisto oli
loppuun kulunut, ja keväällä 1832 François Champollion päätti päivänsä
41 vuoden ikäisenä.

<tb>

Kukaan ei ole erehtymätön, ei edes niin erinomainen nero kuin
François Champollion. Hänen liian aikaisin kuollessaan oli hänen
tutkimustyössään paljon oikaistavaa ja vielä paljon enemmän
täydennettävää. Mutta suurin piirtein hänen hieroglyfien tulkintansa
on kestänyt kokeen. Ratkaiseva tässä suhteessa oli vuosi 1866. Silloin
löytyi jälleen Niilin suistomaasta kolmikielinen piirtokirjoitus. Se
tavattiin muinaisegyptiläisen Tanisin kaupungin muistojen joukosta.
Siitä päivästä tuli Champollionin tutkimustyön triumfipäivä. Hänen
järjestelmänsä mukaan hieroglyfitekstistä suoritettu käännös
osoittautui aivan yhtäpitäväksi kuin uuden löydön kreikkalainen teksti.

Toinenkin laadultaan omituinen vahvistus on saatu. Muinaisajan
kirjailijoista on hieroglyfejä laajimmin käsitellyt kirkkoisä _Klemens
Aleksandrialainen_, n. 200 vuotia j.Kr. Hänen lausunnoistaan ilmenee,
että hän itse ei ole ymmärtänyt niitä merkkien selityksiä, joita
toiset ovat hänelle antaneet. Merkillistä on kuitenkin, että me,
jotka _Champollionin ja muiden tutkijain työn avulla tiedämme, mitä
hieroglyfit tosiasiallisesti olivat_, huomaamme arvoituksen ratkaisun
pääasiallisesti osuneen oikeaan jo vanhan kirkkoisän kirjoituksissa.
Apua tulkitsemistyössä hänen tiedonannoistaan ei ole ollut, mutta
myöhemmin ne ovat olleet kiintoisana _vahvistuksena_ sille, että
nykyaikainen hieroglyfitutkimus todellakin on ratkaisussaan onnistunut.

Monet egyptologit ovat Champollionin kuoleman jälkeen jatkaneet
hänen työtänsä, ja hänen kuolemansa jälkeen hieroglyfitutkimus on
edistynyt monin, joskaan ei suurin askelin. Mutta vielä on vaikeasti
luettavia tekstejä, jotka suuremmalta tai pienemmältä osalta
uhmailevat egyptologien kielitaitoa. On kirjallisia tuotteita, joiden
selvittämiseksi teräväpäisimmät kielentutkijat ovat vaivanneet
aivojansa kuusikymmentä vuotta ja enemmänkin, ennenkuin lopultakin on
päästy täysin ymmärtämään niitä. Silloin tällöin egyptologit saavat
uusiakin muistutuksia siitä, että vielä on paljon aukkoja heidän
tietämisessään.

Vielä saadaan odottaa myöskin suurta egyptin sanakirjaa, jonka
aikaansaamiseksi monet, varsinkin saksalaiset tiedemiehet
työskentelivät suuren maailmansodan puhjetessa. Se on kulttuuriyritys,
joka, samoinkuin kaikki muutkin luonteeltaan kansainväliset yritykset,
on suuresti joutunut kärsimään siitä taloudellisesta tuhosta ja
sivistyksellisestä sekasorrosta, jonka suuri veren ja vihan draama on
tuonut myötänsä.


Kirjallisuutta:

Kurt Sethe, Die Ägyplologie (»Der alle Orient» 1921).

H. Hartleben, Champollion, sein Leben und sein Werk.

Jean Capart, Le centenaire du déchiffrement des hieroglyphes.

Adolf Erman, Die Hieroglyphen.

G. Steindorff, Die Hieroglyphenschrift (Karl Baedekerin oppaassa
»Ägypten und der Sudan»).

Wilhelm Spiegelberg, Die Schrift und Sprache der alten Ägypter (»Der
alte Orient» 1907).




MITEN KORVAAMATTOMIA MUINAISAJAN MUISTOARVOJA ON TUHOUTUNUT, JA MITEN
SEN AARTEITA ON TUOTU ILMI.

HÄVITYKSEN KAUHISTUS.


Egyptiläisten uskonnolla on ollut voimakkaasti säilyttävä vaikutus
kansan sivistyshistoriaan.

Itse ilmasto on ollut niin ikään ainutlaatuisen suotuisa luodakseen
Niilinmaasta suuren sivistysmuseon, jolla ei ole vertaistansa koko
maailmassa. Mutta vielä äärettömän paljon enemmän me tietäisimme
noista inhimillisen sivistyksen historiassa perustavaa laatua olevista
aikajaksoista, jollei vihamielisten hävittäväin voimain fanatismi ja
ilkeä voitonhimo olisi tuhonnut niin monia korvaamattomia arvoja, jotka
ajan hammas oli säästänyt.

Egyptin vanhimmat kristityt, jotka pitivät jumalanpalveluksiansa
kalliohaudoissa ja kalliotemppeleissä, tekivät parhaansa hävittääkseen
niiden seiniltä »pakanallisen taikauskon» muistot ja maalasivat tilalle
Vapahtajan ja apostolien kuvia. Yhtä häikäilemättömästi käsittelivät
muhamettilaiset vanhoja egyptiläisiä kuvapatsaita. Heidän uskontonsa
piti nimittäin kaikkea kuvantekoa kauhistuksena ja kielsi sen.

Mitä uskonnollinen fanatismi oli jättänyt jäljelle, sen voitonhimo
otti käsiteltäväkseen. Egyptiläiset itse ovat kaikkina aikoina
pitäneet muinaisjätteitä samanlaatuisena tulolähteenä kuin maan
luonnonrikkauksia, melkein kuin malmisuonia tai kivihiilikerrostumia
toisissa muinaismuistoista köyhemmissä maissa.

Ennen kaikkea hävitys on Niilinmaassa kohdistunut muinaisegyptiläisten
asumuksiin. Nämä oli, kuten fellahien asunnot vielä tänäkin
päivänä, rakennettu auringon kuivaamasta Niilin savesta tehdyistä
polttamattomista tiilistä. Niinpä niitä vähitellen kalvoi ajan
hammas, ja kun ne eivät enää kelvanneet asumuksiksi myöhäisen ajan
lapsille, niin voitonhimoinen fellah keksi keinon: hän muutti ne
jälleen peltomaaksi. Ja tämä oli nyt käynyt paljon arvokkaammaksi
kuin muinaisina päivinä, kiitos raunioitten ympärille kertyneiden
kaikenlaatuisten jätekasojen. Tällaisella luonnon kiertokululla
Memfis ja Theba ja muut kuuluisat muinaisen Egyptin kaupungit ovat
täydellisesti hävinneet maan pinnalta.

Mutta ei yksin Egyptin maanviljelys ole imenyt mehua menneitten
suuruudenpäivien muistomerkeistä — kiviteollisuuskin on kukoistanut
muistomerkkeihinsä tarttumalla. On aina helpompaa käydä käsiksi
temppeliraunioihin ja pyramideihin kuin louhia kallioita uusiksi
palatseiksi ja rantalaitureiksi. Sen tien ovat kulkeneet lukemattomat
klassillisen rakennus- ja kuvanveistotaiteen taideluomat,
temppelipilarit ja obeliskit. Ja ainoastaan kai vain pelko tuloja
tuottavan matkailijaliikenteen lakkaamisesta sai Egyptin turkkilaisen
hallituksen vihdoin järjestämään järkiperäisen muinaismuistojen huollon.

Omii onnettomuudessa kuitenkin on, että — kiitos vanhempien
muinaistutkijoiden suuren asianharrastuksen — omistamme toki
jäljennöksiä nyttemmin hävitetyistä tai vahingoittuneista
seinäkohokuvista ja piirtokirjoituksista.[72]

Niihin Egyptin luonnonrikkauksiin, joita toimeliaat liikehuijarit
ovat käyttäneet hyväkseen, kuuluvat myöskin muumiot. Niitä käytettiin
nimittäin keskiajalla ja vielä 1700-luvun alussa pulverisoidussa
muodossa palsamiksi ja muihin lääketieteellisiin tarkoituksiin, ja
tuottoisaa kauppaa käytiin »kuolleitten luilla». Tämän ihmeitätekevän
lääkkeen kerrotaan olleen niin kysyttyä Euroopassa, että fellahit
välistä eivät voineet tyydyttää tarvetta muuten kuin tarpeen tullen
muuttamalla muumioiksi ja kaupittelemalla vähemmän rakkaita manalle
menneitä sukulaisiansa. Vielä tänäkin päivänä tuntuu Egyptissä
matkustavasta turistista siltä, että muumion käsi, jonka tungetteleva
kotitekoisten[73] muinaisesineitten kaupustelija välistä viimeisenä
valttinaan vetää esille likaisen kauhtanansa poimuista, on kerran
elämänsä päivinä ollut jonkun hänen tätinsä tai ehkäpä manalle menneen
anopin oma.

Muumioitten kohtaloa muistuttaa se käsittely, jonka alaiseksi on
joutunut joukoittain Egyptin papyruskääröjä. Kun egyptiläiset pääsivät
selville niiden antikviteettiarvosta, tämä tieto oli tosin omiansa
pelastamaan monta tällaista asiakirjaa tuholta, mutta toiselta puolen
ahnas fellah tahtoi saada saaliistaan mahdollisimman paljon eikä
senvuoksi pidättynyt paloittelemasta tekstejä myydäkseen pikku palan
kerrallaan.

Kun muumiot, papyruskääröt ja hautojen kallisarvoiset koristeet ovat
niin haluttuja, ei ole lainkaan ihmeellistä, että vain hyvin harvoin
on löytynyt egyptiläinen hauta, joka olisi saanut jäädä rauhaan
haudanryöstäjiltä.[74]

Onni onnettomuudessa on kuitenkin, että haudanryöstäjillä ei ole ollut
hautaesineitten arvosta samaa käsitystä kuin arkeologeilla, vaan että
suurimmaksi osaksi heidän varastelunsa esineiksi ovat joutuneet jalot
metallit ja kalliit kivet.

On harmiteltu sitä, että Egyptin temppeli- ja palatsirauniolöydöt on
viety oikeasta ympäristöstään Niilinmaan aurinkoisen taivaan alta
ja sullottu pimeihin ja ikäviin museohuoneisiin. Mutta on pidettävä
mielessä sellaisia surullisia tapauksia kuin sekin, kun englantilainen
Flinders Petrie päätti jättää Ekhnatonin palatsin raunioihin
ihmeellisen ihanasti maalatun lattian, joka hänen oli onnistunut kaivaa
esille ja uskomattomalla vaivalla säilyttää semmoisenaan: kymmenen
vuoden perästä se tavattiin arabialaisten heittiöiden tuhoamana.
Tihutyöntekijät olivat läheisen kylän haudanvartijoita, jotka tällä
tavoin kostivat El Amarnan palatsin vartijoille sen, että nämä
tavallisesti saivat enemmän bakshishta vierailevilta turisteilta,
kuin mitä heidän itsensä onnistui kiristää muukalaisilta. Tavallinen
arkeologien Egyptissä saama kokemus on, että kun suurehko kaivamistyö
on keskeytettävä hirmuisen kesähelteen vuoksi ja kaivajain seuraavana
syksynä pitäisi työtänsä jatkaa, he ovat havainneet sen, mikä keväällä
jäi jäljelle, kotimaisten antikviteettikaupustelijain ryöstämäksi
ja tuhoamaksi. Tätä hyvin luvallista ammattia alemmat kotimaiset
viranomaiset ovat suopeasti katselleet sormiensa lomitse.




ARKEOLOGIEN PELASTUSTYÖ.


»On paljon ihmisiä», sanoo Carter, Tutankhamonin haudan esiinkaivaja,
»jotka luulevat, että arkeologi viettää aikansa istumalla ja suloisesti
paistattelemalla päivää silmäillen, miten toiset ahertavat hänen
hyväkseen, ja että nämä toiset vaihteen vuoksi silloin tällöin
asettavat hänen ylhäisesti katseltavakseen korin täynnänsä ihania
muinaislöytöjä, joita ovat poimineet esille maasta.»

Itse asiassa arkeologi klassillisella maaperällä työskentelee lapio
ja kuokka kädessänsä yhdessä työmiestensä kanssa alati pitäen heitä
silmällä, etteivät he tekisi työtänsä varomattomasti. Ensimmäinen
ja tärkein sääntö tieteellisessä kaivaustyössä on, että arkeologin
on omin käsin poimittava jokaikinen löytö maasta. Varomaton ote
voi helposti aiheuttaa vahinkoa, kun sitävastoin oikealla hetkellä
käytetty konservoimisaine, kuten sula parafiinivaha, voi pelastaa esim.
ikivanhan puuesineen, joka on niin lahonnut, että se muutoin hajoaisi
heti, kun sitä yritettäisiin ilman muuta ottaa esiin maasta. Vaatteet,
jotka ovat käyneet niin hauraiksi, että ne muuttuvat tomuksi, kun
niihin koskettaa, voidaan jähmettyvän selluloidiliuoksen avulla poimia
suurina paloina, joskaan ei kokonaisina pelastaa. Muutamat kankaat
sitävastoin, varsinkin liina, jotka eivät ole joutuneet kosteuden tai
jonkin muun tuhoavan vaikutuksen alaisiksi, voivat Egyptin haudoista
löytyessään olla yhtä vahvoja, kuin jos ne olisi otettu juuri
kangaspuilta.

Usein kuitenkin puuesineet ovat siinä määrin lahonneet, että kaikki
pelastamisyritykset ovat toivottomia. Silloin on tärkeämpää kuin
koskaan, että tiedemies itse on läsnä ja tekee piirustuksia ja ottaa
valokuvia jätteistä ja suorittaa muut tavalliset tarkat kuvaukset. Voi
sattua myöskin, että kaivettaessa tavataan esim. kultaa, fajanssia tai
koristettuja norsunluulaattoja, jotka kerran ovat olleet tikarin kahvan
katteena. Koska tämä oli puinen, se itse on lahonnut olemattomiin,
mutta jos tehdään tarkkoja merkintöjä laattojen keskinäisestä asemasta,
on monta kertaa mahdollista niiden nojalla päätellä kahvan muoto ja
suuruus. Tällä tavoin voidaan aikaansaada kaunis rekonstruktio koko
esineestä, sen sijaan että koko tulos kaivauksista muutoin olisi ollut
toisiinsa sekaantuneita kulta-, fajanssi- ja norsunluusiruja vailla
melkein minkäänmoista mielenkiintoa.

Sama on laita muumioarkkua avattaessa. Arkeologin tunnollisuutta ja
kärsivällisyyttä koettelevat tällöin varsinkin helminauhat, joihin
egyptiläiset eritoten olivat mielistyneet. Ei ole harvinaista,
että saman muumion koristeena on useampia helminauhoja, pari
helmiompeluvyötä ja lisäksi helminauhoja ympäri käsivarsien ja
jalkanivelten. Tällaisissa tapauksissa on käytetty tuhansittain helmiä,
mutta langat, joihin ne on pujoteltu, ovat poikkeuksetta mädäntyneet.
Tästä huolimatta helmet yleensä ovat alkuperäisessä järjestyksessään
kuolleen ruumiilla. Ne on siis heti pujoteltava lankaan uudelleen,
ennenkuin niiden keskinäinen järjestys on sotkeutunut.

Tällaiset esimerkit osoittavat, kuinka tärkeätä on, että tieteellisesti
koulutettu arkeologi itse on läsnä jokaista löytöä tehtäessä ja että
hän tekee yksityiskohtaisen tarkkoja merkintöjä kaikista antiikkista
esinettä koskevista seikoista sen löytöhetkellä, sillä vain täten löytö
saa tieteellisen arvon. Vain täten käy nimittäin mahdolliseksi tehdä
päätelmiä sen iästä ja asettaa se oikealle paikalleen suhteessaan
toisiin samanlaisiin löytöihin. Ne laiminlyöntisynnit, joita vanhemmat
kaivajat ovat tässä suhteessa tehneet, ovat riistäneet tieteeltä monta
korvaamatonta mahdollisuutta tehdä varmoja aikamääräyksiä ja tutkia
sivistyskehityksen kulkua. »On kieltämätön tosiasia», Carter sanoo,
»että tietomme Egyptin muinaishistoriasta olisivat vähintään 50 %
suuremmat, jos jokainen kaivaustyö olisi suoritettu suunnitelmallisesti
ja tunnollisesti. Museoinemme kellareissa ja varastohuoneissa on
kasoissa lukemattomia esineitä, jotka olisivat voineet antaa meille
arvokkaita tietoja, jos olisivat voineet kertoa, mistä ne ovat
peräisin. Siellä on joukoittain pakkalaatikoita toistensa päälle
pinottuina, täynnänsä muinaisesineiden siruja ja pirstaleita, jotka
helposti olisi voitu koota kokonaisiksi esineiksi, jos vain olisi
ollut apuna joitakin lyhyitä tietoja siitä, missä olosuhteissa ne on
löydetty.»

Toinen tieteellisen tutkimuksen peruslaki on sentähden:
Kaikki löydöt on heti tavattaessa kuvattava, selostettava ja
pikimmiten konservoitava, näin siksi, että korvaamattomat
tiedonsaantimahdollisuudet eivät voisi hävitä jäljettömiin. Meidän
aikamme arkeologisella retkikunnalla — ennen kaikkea niin runsaasti
varustetulla kuin Tutankhamonin hautaa tutkivalla Carnarvon-Carterin,
on sentähden apunaan huolellisesti valmistautuneita erikoisia
asiantuntijoita piirustamista ja valokuvaamista sekä erilaisia tarkkoja
säilöönpanemistöitä varten.

Liian pitkäksi kävisi tässä selostaa, miten kärsivällisyyttä
koettelevia ja aikaa vieviä nämä työt voivat olla. Meidän on tyydyttävä
valaisemaan oikein suoritettujen konservoimistoimenpiteiden arvoa
viittaamalla kaikkiin niihin tieteellisiin rikoksiin, joita on tehty
käsiteltäessä papyruskääröjä, joita on löytynyt Egyptin haudoista.
Papyruslehdet ovat nimittäin usein niin hauraita, että ne hajoavat
palasiksi, kun niitä yrittää purkaa levälleen. Senvuoksi on kääröt
kiedottava kosteaan kankaaseen muutamiksi tunneiksi, kunnes kosteus on
tunkeutunut läpi koko käärön. Sen jälkeen papyrus voidaan varovasti
kierittää auki ja levittää lasilaatalle. Jos sellaista menettelyä olisi
noudatettu esim. siihen erinomaisen arvokkaaseen Torinon museossa
olevaan papyrukseen nähden, jossa oli lueteltuina kaikki Egyptin
kuninkaat aina Meneksestä alkaen, niin minkä paljouden se olisikaan
antanut meille sellaisia tietoja, jotka nyt ainiaaksi on menetetty, ja
kuinka paljon epävarmuutta tieteeltä olisikaan säästynyt!

Mutta ei kyllin siinä, mitä tunnontarkka kaivausten suorittaja voi
tehdä löytöjen pelastamiseksi ja tieteelliseksi luokittelemiseksi — hän
voi useasti, jos saa nähdä muinaisesineen sen alkuperäisessä asemassa
toisten esineiden läheisyydessä, tehdä tärkeitä johtopäätöksiä yksin
tästä seikasta. Kuinka paljon muinaislöytöjä tavataankaan museoissa
seuraavin otsakkein: »Todennäköisesti, keskimmäisen valtakunnan
ajalta»! Niiden ikä olisi voitu täysin varmasti määrätä, jos
kaivaustöitä olisi johdettu nykyaikaisten tieteellisten menetelmien
mukaisesti ja siis alusta alkaen tarkoin pantu mieleen läheiset
esineet, joiden ikä olisi ollut tunnettu.

Se mies, joka on käytäntöön ottanut ankaran tieteelliset menetelmät
egyptiläisessä muinaistieteessä ja siten ansainnut kunnianimen
»Tieteellisen egyptiläisen arkeologian perustaja», on englantilainen
Flinders Petrie. Ennen hänen aikaansa muinaismuistojen etsiminen oli
oikeastaan jonkinlaista rosvoilua tai harrastelijan tutkistelua.

<tb>

Arkeologia ei tympäise mikään hänen tutkimustyössään. Ei yksin kuokalla
ja lapiolla, vaan sormillaankin hänen täytyy yksityiskohtaisimman
tarkasti tutkia maakerrostumat, jätekasat ja hautojen sisältö, jottei
vähäisinkään savipala tai luusiru välttyisi hänen huomioltaan.[75]
Ajatuksen kohdistumisesta niihin epämiellyttäviin aineisiin, joita
hänen on käsiteltävä, pitää hänen kuten lääkärinkin suggeroitua
vapaaksi kemiallisten kaavojen ja jaloa roomalaisten kieltä
olevain ammattitermien tieteellisellä kaiulla. Usein arkeologi saa
kaivaustöiden aikana asettua asumaan johonkin hautakammioon tai
turvautua auringon kuivaamasta Niilin liejusta kyhättyyn savimajaan.
Teltassa asuminen voisi nimittäin käydä liian vaaralliseksi erämaassa,
missä jääkylmä yö usein seuraa kuumaa päivää.[76]




ERITYISEN ONNISTUNEITA ARKEOLOGISIA RETKIKUNTIA.


Suurenmoisia näköaloja yli inhimillisen kulttuurin kehityksen on
egyptologia meille avannut. Me voimme nyt Niilinmaan historiaa seurata
sen ensimmäisistä juurisäikeistä aina neljänneltä vuosituhannelta
e.Kr. ikivanhan kulttuurin sammumiseen saakka. Se on pääpiirteissään
neljätuhatta vuotta jatkunutta yhtenäistä sivistyskehitystä,
vastinettansa vailla koko maapallolla. Käsi kädessä sen työn kanssa,
jota on tehty muinaisegyptiläisten piirtokirjoitusten tulkitsemiseksi,
on sitten Napoleonin retkikunnan aikojen ollut käynnissä enemmän tai
vähemmän suunnitelmallisia kiinteiden ja irrallisten muinaisesineiden
kaivauksia, joihin melkein kaikki sivistyskansat ovat ottaneet
osaa. Tämän työn tulokset ovat nyt osittain itse löytöpaikoilla,
osittain museoissa, ennen kaikkea Kairon rikkaassa museossa, British
Museumissa, Pariisin Louvre'issa, Torinon, Leydenin, Berliinin, New
Yorkin ja monien muiden kaupunkien museoissa, niiden joukossa myöskin
Kööpenhaminan glyptoteekki, Tukholman kansallismuseo ja Upsalan
Victoriamuseo.

Egyptin arkeologian ensimmäinen tienraivaaja Bonaparten retkeä lähinnä
seuraavana aikana lienee italialainen _Belzoni_, joka keskellä kuuminta
kesää kaivoi esille Nubian erämaan hiekasta[77] läheltä Abu Simbeliä
Ramses II:n hautatemppelin ja onnistui tunkeutumaan lähinnä suurimpaan
Kairon edustalla olevaan pyramidiin, jonka hautakammion hän kuitenkin
tapasi ryöstettynä. Muinaisessa Thebassa hän kokosi arvokkaita
taideteoksia ja teki mitä kiintoisimpia löytöjä vastapäiseltä rannalta,
sekä »Kuningasten laaksosta» että ylimysten haudoista, joista hän
eritoten etsi papyruskääröjä. Ollen suurikokoinen ja vahva — hän
oli toisinaan ansainnut toimeentulonsa atleettina —, hän voitti
alkuasukasten jakamattoman ihailun ja kunnioituksen. Eivät edes pahassa
huudossa olevat »luola-asukkaat», jotka olivat ottaneet vainajain
entiset kallioasunnot omikseen, tohtineet häntä vahingoittaa. Heille
olisi muutoin ollut hyvin helppoa tehdä jokin hänen tutkimistansa
haudoista hänen omaksi haudaksensa, varsinkin Kuraan läheisen vuoren
äärettömän pitkissä hautakäytävissä.

Ne hän tapasi melkein täpö täynnä myöhempäin aikojen muumioita, kun
entiset ylimysten haudat näyttävät joutuneen vähempivaraisten ruumiiden
lepopaikoiksi. Ainoastaan kaikki voimansa ponnistamalla tuo voimakas
mies kykeni siellä syvällä vuoren ummehtuneissa uumenissa painautumaan
eteenpäin läpi tuon kamalan ympäristön pääkallojen, käsivarsien ja
säärien tanssiessa joka taholla hänen ympärillään. Kerran istuutuessaan
muumioarkkupinolle hengähtääkseen hetkisen, hän tunsi äkkiä vajoavansa
ja vajoavansa. Ja hän vajosi tomupilvessä. Kuolleet ja heidän arkkunsa
olivat musertuneet hänen ruumiinsa painosta ja muuttuneet tomuksi.
Kauhistuneena hän haparoi ympärillensä jotakin tukikohtaa löytääkseen,
mutta kaikki, mihin hän koski, hajosi samassa. Tämä kauhea elämys ei,
kumma kyllä, vienyt hänen järkeänsä — hänen onnistui vihdoin malttaa
mielensä ja pysytellä liikkumattomana, kunnes hävityksen kulku oli
täyttynyt ja kerran niin terveellisinä pidetyistä muumioista lähtenyt
tukehduttava tomu oli ehtinyt laskeutua.

Belzonin suurin löytö on Seti I:n hauta ihmeellisinä seinäreliefeineen,
jotka voittavat kaikki muut Kuningasten laakson hautain kohokuvat
ja joilla on vertaisensa vain saman kuninkaan ihanassa temppelissä
Abydoksessa. Painuttuaan vuoren sisälle satoja metrejä, upeasti
koristettujen salien ja käytävien halki, Belzoni löysi faaraon
kallisarvoisen, valkean alabasteriarkun, jonka seinät olivat niin
ohuet, että valo kimmelsi läpi. Tämä lajiansa voittamaton loistokappale
hänen onnistui viedä pois vahingoittumattomana. Se on nyt Lontoon
kauniin Soane-museon ylpein kaunistus. Monta venelastia antikviteettejä
Belzoni laivasi Englannin laskuun Egyptistä, mutta mikään hänen
löytönsä ei voi kilpailla tämän kanssa.

Vuosi 1850 aloittaa uuden vaiheen Egyptin kaivausten historiassa sen
johdosta, että silloin niihin ryhtyi ranskalainen _Mariette_, Egyptin
muinaismuistojenhoidon ja maailman parhaan egyptiläisen, nyt Kairossa
sijaitsevan museon luoja. Niin palavalla innolla, että se lyhensi hänen
elämäänsä, hän pani käyntiin suuria kaivaustöitä Kairon seuduilla ja
Thebassa, ja aavistamattoman rikkaita aarteita, taideteoksia ja muita
muinaismuistoja hän sai päivänvaloon näistä löytöpaikoista, joita
niin usein oli jo verotettu. Palaamme toisessa yhteydessä häneen, kun
puhumme hänen Sakkaran luona tekemästänsä Apis-härkäin mausoleumin
huomiotaherättäneestä löydöstä.

<tb>

Kolme penikulmaa Kairosta etelään on Dahshurin kylä, jonka lähellä
on useita pyramideja, niiden joukossa kaksi hyvin rappeutunutta
tiili pyramidia, joita kerran on kattanut valkea kalkkikivi. Näihin
muistomerkkeihin kohdisti erikoisesti ponnistelunsa muuan Mariette’in
seuraajista, _de Morgan_. Pohjoisen tiilipyramidin hautaa olivat tähän
asti kaivajat suurin ponnistuksin koettaneet löytää. Tuloksena oli
ollut vain se johtopäätös, että pyramidissa ei ollut onttoa sisustaa.
Siis täytyi haudan olla kalliossa pyramidin alla.

Voi kuvitella Morganin jännitystä sinä päivänä vuonna 1894, jolloin
hänen todellakin onnistui pyramidin vierestä löytää maanalaiseen
huoneeseen johtavan käytävän aukko. Kun hän laskeutui siihen, kasvoi
hänen hämmästyksensä yhäkin, kun hän huomasi, ettei hän ollut
löytänytkään _yhtä_ hautaa, vaan kokonaisen gallerian hautakammioita.

Vaikka hautoihin oli niin vaikeata päästä, olivat rosvot ja ryövärit
kuitenkin löytäneet tien sinnekin. Se käytäväkin, jota Morgan oli
käyttänyt, oli ilmeisesti haudanryöstäjäin työtä. Ja se varmuus, jolla
he olivat työssänsä edenneet kohti päämääräänsä, osoitti, että he
olivat seuranneet rakennuksen asemapiirrosta. Rosvot olivat siis tässä,
kuten monissa muissakin tapauksissa, niitä miehiä, jotka oli palkattu
vartioimaan ja hoitamaan hautoja.

Täällä ei kuitenkaan levännyt itse pyramidin rakennuttaja, Sesostris
III, vaan hänen hallitsijasukunsa naispuolisia jäseniä. Olihan se
tavallansa pettymys, mutta se oli pian muuttuva muuksi. Eräänä päivänä,
kun muuan työmies askarteli päästäkseen erääseen hautakammioista,
tallasi hän äkkiä pieneen lattiassa olleeseen aukkoon. Kuokat
tänne! Ja mitä ne tuovat ilmoille? Kullalla ja hopealla kirjatun
jalokivilippaan siruja. Tässä on edettävä varovammin eteenpäin! Morgan
kutsutaan paikalle, ja mustasta aukosta saadaan esiin mitä ihanimpia
kaula- ja rannerenkaita, riippukoristeita ja muita kultasepäntaidon
mestariteoksia. Koskaan ei oltu Egyptissä tehty lajiansa niin arvokasta
löytöä.

Morgan ei ollut ehtinyt vielä tointua ensimmäisestä hämmästyksestään,
kun samanlainen aarrekätkö keksittiin toisen prinsessan haudasta. Se
vahvisti yhäkin käsitystä egyptiläisen kultasepäntaidon korkeasta
kannasta 12:nnen hallitsijasuvun aikana.

Eteläisenkin pyramidin yhteydessä Morgan sai rikkaan palkinnon
vaivoistaan, tosin ei niin ainutlaatuisen suurenmoista kuin pohjoisen,
mutta kumminkin niin runsaan, että sitä yksinänsä olisi tavallisissa
oloissa pidetty riittävänä. Tämän antoisan hautakentän toisestakin
osasta Morgan teki vielä rikkaita löytöjä. Sarkofagissa, joka oli
saattanut häpeään haudanryöstäjäin kavalat aikeet, lepäsi egyptiläinen
prinsessa puettuna kuninkaalliseen juhlapukuun, jota kerran oli
peittänyt jo mädännyt helmiverkosto, kaulassa, käsivarsissa ja
nilkoissa kallisarvoisia koristeita. Vielä rikkaammin koristettu
oli kuningatar, joka lepäsi prinsessan viereisessä hautakammiossa.
Ihanimmat kaikista kalleuksista olivat kaksi kullasta ja jalokivistä
tehtyä otsakoristetta.

Suunnattoman tarmokkaasti hakien Morgan lopuksi löysi myöskin suuren
Sesostriksen haudan, mutta se oli paljaaksi ryöstetty.

<tb>

Vuosikymmentä myöhemmin rikastui Egyptin historia ja varsinkin
taidehistoria uskomattoman rikkaista löydöistä kaivauksissa, joita
_Maspero_, Mariette'in kuuluisin seuraaja, toimeenpani Antonin
suunnattoman suuressa temppelissä Karnakissa. Neljä vuotta kestäneiden
kaivauksien aikana hän löysi sieltä kokonaista 16 000 erikokoista
pronssista kuvapatsasta, jotka esittivät Osirista ja muita jumalia,
enemmän kuin 600 kuninkaiden ja muiden ylhäisten miesten kivipatsasta,
joukossa paras kuva, mikä meillä on suuresta Thotmes III:sta, ja
kiintoisa Tutankhamonin kuvapatsas. Löytyi myöskin koko joukko
puuveistoksia, jotka kumminkin ikävä kyllä olivat maan kosteuden niin
pahoin tuhoamia, että ne särkyivät ja hajosivat tomuksi jo muutamia
tunteja sen jälkeen, kun olivat joutuneet kuivaan ilmaan.

Miten on tämän maanalaisen aarrekammion synty selitettävä? Varmastikin
Amonin papit ovat tänne kätkeneet kaikki nämä patsaat aikana, jolloin
temppeli alkoi saada niin paljon tällaisia taide-esineitä, ettei
enemmille ollut enää tilaa siellä. Sekä kuninkaat että muut ylhäiset
miehet pitivät nimittäin verrattomana etuna saada kuvansa pystytetyksi
temppeliin, sillä siten he mielestään saivat osan niistä uhreista,
joita temppelissä suoritettiin. Ptolemaiosten aikana oli jouduttu
niin pitkälle, että täytyi tehdä tilaa uusille kuvapatsaille, ja
tässä tarkoituksessa haudattiin kaikessa hiljaisuudessa vanhemmat
temppelilahjat, joiden antajat eivät itse eivätkä omaistensakaan avulla
voineet enää valvoa oikeuksiansa. Tällä tavoin Kamakin temppelistä tuli
Egyptin Pantheon, joka säilytti maan ensimmäisten miesten ja naisten
muiston halki vuosituhanten verrattomaksi hyödyksi maan taidehistorian
tuntemukselle.

<tb>

Jo kauan tätä ennen oli tehty erittäin suurta huomiota herättänyt
löytö kuolleiden kaupungissa vasemmalla Niilin rannalla vastapäätä
Thebaa. Mutta siitä kertomisen olemme säästäneet voidaksemme nyt
yhtäjaksoisesti seurata tärkeimpiä löytöjä, joita sitten Belzonin
päivien on tehty näissä jylhän autioissa seuduissa.

Kuningasten laaksoon, kauas elämän pauhusta, haudattiin vuosisatojen
kuluessa kolmisenkymmentä faaraota, niiden joukossa suurimmat,
mitkä koskaan ovat hallinneet Egyptiä. Nyt ainoastaan kaksi lepää
siellä: Amenhotep II ja Tutankhamon.[78] Ei ainoakaan näistä
haudoista välttänyt kohtaloansa joutua ryövärien tuhottavaksi. Kaikki
yritykset kätkeä niiden salaisuudet olivat tehottomia siksi, että
joukko hautatyöläisiä ja heidän johtajiaan tunsi sen, mitä tuli
pitää salassa: ja kaikki vartiointi oli luonnollisesti hyödytöntä,
kun itse hautavirkailijat olivat lahjottavissa. Houkutus oli liian
voimakas nälkäänäkeville raukoille ja saaliinhimoisille kulkureille.
Rikkauksia, jotka voittivat rohkeimmatkin unelmat, oli tuolla sisällä
saatavissa, jos oli kyllin häikäilemätön ja neuvokas tunkeutuakseen
sinne sisälle. »Voi kuvitella», Carter sanoo, »kuinka ryövärit aluksi
punoivat juoniansa tuolla kaukana Kuningasten laaksossa. Voi silmissään
aivan kuin nähdä salaiset kokoukset kallioilla yön pimeydessä, nähdä,
miten rosvot lahjovat tai yllättävät haudanvartijat ja miten he sitten
rajusti alkavat kaivaa pimeässä yössä, kuinka he työntyvät eteenpäin
kapeaa käytävää pitkin aina hautakammioon asti. On näkevinhän kuumeisen
kiihkeän aarteiden etsinnän siellä sisällä heikossa kynttilänvalossa ja
heidän palaamisensa aamuhämärässä saaliilla lastattuina.»

Kahdeksannentoista ja yhdeksännentoista dynastian voimakkaiden
kuningasten aikana hautojen aarteet olivat kyllä suhteellisen hyvin
suojattuina. Mutta 20:nnen hallitsijasuvun aikana oli toisin. Silloin
oli valtaistuimella heikkoja kuninkaita. Haudanvartijat kävivät
niinkuin muutkin virkamiehet välinpitämättömiksi ja lahjottaviksi,
ja nyt alkoi hautaryöstöjen oikea ahminta-aika. Me tunnemme sen
Ramses IX:n aikaisista kiintoisista asiakirjoista, jotka käsittelevät
hautavarkauksien tutkinnoita. Monet virka- ja palvelusmiehet istuivat
silloin syytettyjen penkillä, ja kun lukee juttujen asiakirjoja,
epäluulot viittaavat byrokraattisen arvoasteikon korkeuksiin. Mutta
rangaistus kohtasi ainoastaan näiden herrojen apureita, jotka
tunnustivat, kuinka he olivat menetelleet avatessaan arkkuja, joissa
muumiot lepäsivät, sekä kuinka he olivat anastaneet kultaiset
kaulakäädyt, kallisarvoiset taikaesineet ja itse sen kullan, joka
peitti kuolleen faaraon päätä.

Tämän jälkeen kävi tilanne »laaksossa» yhä turvattomammaksi. Lopuksi
näytään luovutun kokonaan yrityksistä suojella itse hautoja ja
rajoittuneen epätoivoisiin yrityksiin pelastaa putipuhtaaksi ryöstetyt
muumiot. Niitä raahattiin haudasta hautaan. Lopuksi kolmetoista
kuollutta faaraota, eri aikoina sinne vietyinä, oli Amenhotep II:n
haudassa, missä he vihdoinkin saivat levätä rauhassa, ja toiset
kuningasmuumiot pelastettiin toiseen syrjäiseen kallioluolaan, missä ne
saivatkin olla rauhassa lähes 3 000 vuotta.

<tb>

Kuningasmuumioitten kadottua muinaisegyptiläiset tietolähteet lakkaavat
kertomasta. Kuningasten laaksosta, joka oli ollut niin monien, eri
tavoin valtavan järkyttäväin tapahtumain näyttämöpaikkana faaraoitten
meille melkein käsittämättömällä loistolla ja komeudella vietetyistä
hautajaisista aina pimeyden inhoittavimpiin ilkitöihin saakka, joita
öiset haudanhäpäisijät suorittivat. Ei ainoallakaan paikalla koko
maan päällä ole historiaa niin satumaista kuin »maalla, joka rakasti
hiljaisuutta», kuten vanhat nimittivät tätä kuolleitten valtakuntaa,
missä tuulen humina ja kallioilta putoavan soran rapina on ainoa ääni,
joka rikkoo suurta hiljaisuutta.

Nyt olivat hautakammiot ja vuorten käytävät paljaiksi ryöstetyt ja
tyhjät, ja faaraoitten leposijan olivat ketut, yölepakot ja arojen
pöllöt ottaneet asunnokseen.

<tb>

Kristinuskon ensimmäisinä vuosisatoina kalliohaudoista tuli
lymypaikkoja erakoille, jotka täällä kaukana erämaan reunassa
paremmin kuin missään muualla löysivät kaipaamansa yksinäisyyden,
jonka täyttivät hiljaiset mietiskelyt ja sieluntaistelut. Mikä
vastakohta: ensin kuninkaallista loistoa ja komeutta ja sitten köyhintä
köyhyyttä. Mutta hurskaat »yksinistujat» saivat jättää paikkansa
ryövärijoukkueille, joista tuli koko seutukunnan kauhu. Turhaan
viranomaiset yrittivät pitää rosvoja kurissa. Nämä vetäytyivät vain
linnoitusmaisiin kallioluoliinsa tai yhä kauemmas vuorillensa, jonne ei
uskallettu heitä seurata.

Oli senvuoksi vertojansa vailla olevaa uhkarohkeutta, kun Belzoni
tunkeutui kallioluoliin. Mutta hänen jälkeensä tuli sinne yhä uusia
arkeologeja löytöretkille, ja viime vuosisadan keskivaiheilla suuri
saksalainen retkikunta, jota johti Lepsius, sukupolvien aikana
suurin egyptologeista Champollionin jälkeen, tutki niin perin pohjin
»laakson», että luultiin kaikkien mahdollisuuksien tyhjentyneen, ja
merkillisestä paikasta ei puhuttu enää — ennenkuin vuonna 1881, tuona
Egyptin arkeologian aikakirjoissa muistettavana vuotena. Maspero
oli silloin kauan pitänyt silmällä arabialaista opasta, joka myi
papyrusta ja muita muinaisesineitä, joiden laatu viittasi siihen,
että niiden täytyi olla peräisin kuningashaudoista. Mies oli Kurnan
kylästä, jonka asukkaat jo 3000 vuotta sitten alkoivat harjoitteleida
hautojen rosvoamistaidossa ja ovat tunnettuja siitä, että he vielä
tänäkin päivänä sopivan tilaisuuden tullen harjoittavat tätä
elinkeinoa. Lopuksi kertyi niin paljon todistuksia ovelan arabialaisen
varasteluista, että Maspero vangitutti hänet. Mutta silloin saatiin
nähdä, mikä elämä nousi hänen heimolaistensa ja ystäviensä keskuudessa.
Koko Kurna nousi kuin yhtenä miehenä ottamaan valallensa, että ei ollut
koko auringon alla konsanaan ollut viattomampaa epäluulojen uhria kuin
tämä perikotaisin kelpo opas.

Kaikeksi onneksi tämä kovia kokenut kunnian mies joutui kuitenkin
riitaan neljän veljensä kanssa, ja yksi näistä vihjaili viranomaisille,
että perheellä oli käytettävissään salainen aarrekammio, jossa oli
kokonaista nelisenkymmentä muumiota, jotka oli löydetty jo kuusi
vuotta sitten. Muuan etevä museomies sai heti matkustaa sinne Kairosta
ja tutkia löytöpaikan. Ylhäällä kalliopolulla olevasta vaikeasti
luoksepäästävästä aukosta johti pitkiä ja hyvin vaikeakulkuisia
käytäviä suureen vuoren sisällä olevaan kammioon. Sitten kuin välistä
käyden, välistä ryömien oli päästy perille, saatiin uskomattoman rikas
vaivojen palkka. Mukanatuotujen kynttilöiden lepattavassa valossa
tutkija näki joukon arkkuja, joista hän yhä kasvavalla hämmästyksellä
luki muutamain Egyptin suuriimpain kuningasten ja heidän omaistensa
nimiä, nimiä sellaisia kuin Thotmes III, Seti I ja Ramses II, joiden
ryöstetyt haudat kauan sitten oli tunnettu, mutta joiden kasvoja
ei oltu uskallettu uneksiakaan saatavan koskaan nähdä. Ei oltu
siis löydetty _hautaa_, vaan arkkuihin tehdyistä merkinnöistä ja
kääreliinoista selvisi, että 3000 vuotta sitten, rappeutumisen ja
laittomuuden aikana, kuninkaallisten hautojen palvelusmiehet olivat
vieneet vainajat tähän piilopaikkaan pelastaakseen ne yhä julkeammiksi
käyvien haudanryöstäjien käsistä.

Museomiehillä oli sitten suoritettavana vaikea tehtävä saada
kallisarvoiset muinaisesineet siirretyiksi veneeseen, jonka tuli viedä
ne egyptiläiseen museoon. Oli saatava työ tehdyksi, ennenkuin rikkaan
tulolähteen menettämisen väestössä synnyttämä raivo kenties puhkeaisi
levottomuuksiksi, sillä silloin voi eurooppalaisten elämä olla
kysymyksessä. Voi hyvin ymmärtää senkin, kuinka hauskaa mahtoikaan olla
arkkujen nopeata Niilille siirtämistä varten kaikessa kiireessä kootun
itämaalaisjoukon silmälläpito ja sen estäminen kultaesineiden ja muiden
kalleuksien anastamisesta.

Sanomattoman vaikuttava näky oli, kun muumiovenheet kalliine lasteineen
läksivät lipumaan pitkin Niiliä. Koko seutukunnan väki juoksi
rannalle. Naiset repivät hiuksiansa ja päästelivät kimeitä, väriseviä
valitushuutoja, aivan kuin niinä päivinä, jolloin manallemenneiden
faaraoiden tomu vihittiin ikuiseen lepoon, ja miehet laukaisivat
kivääreitänsä kuten hautajaisissa. Pyssyt pamauttelivat lakkaamatta
surulaukauksia, ja niiden ampujina olivat samat egyptiläiset, jotka
eivät hetkeäkään olisi pidättyneet varastamasta muumioiden kalleuksia,
jopa silpomasta niitä ja sitten myymästä, jos vain olisivat voineet ne
käsiinsä saada.

Sama arabialainen, joka oli ilmaissut tämän kätköpaikan, teki
vuosikymmentä myöhemmin egyptologiselle tutkimukselle jälleen
verrattoman palveluksen. Mies oli tällä välin astunut Egyptin
muinaismuistohallinnon palvelukseen. Hänen terävä vainunsa oli nyt
opastanut hänet hyvin kätketylle hautakammiolle, jonka havaittiin
sisältävän muun muassa kokonaista 153 arkkua, joissa oli Amonin
temppelin pappien ja papitarten muumioita.

Vuonna 1898 tehtiin laaksossa uusia löytöjä. Silloin löydettiin
useita kuningashautoja, niiden joukossa Thotmes I:n, Thotmes III:n
ja Amenhotep II:n. Viimeinen ei kätkenyt ainoastaan Amenhotepin omaa
ruumista, vaan myöskin ne kolmetoista muuta kuningasmuumiota, jotka oli
viety sinne turvaan 21:sen dynastian aikana. Ne pelastettiin kaikki
Kairon museoon, mutta Amenhotepin muumio sai levätä sarkofagissaan, ja
hauta suljettiin salvoilla ja lukoilla ja sinne asetettiin vahdit.

Jonkin ajan perästä haudanryöstäjäjoukkue, epäilemättä
yhteisymmärryksessä haudan vartijain kanssa, tunkeutui Amenhotepin
viimeiseen lepokammioon ja otti muumion pois sarkofagista varastaakseen
ne kalleudet, joita vainajalla ehkä oli päällänsä. Egyptin
muinaismuistohallinto pääsi tosin ryövärien jäljille ja veti heidät
oikeuteen, mutta tuomioistuimessa oli jäseninä alkuasukkaita, ja
mitä apua oli silloin kaikista todistuksista! Kaunis juttu niiden
mietittäväksi, jotka nimittävät nykyaikaisia arkeologeja vandaaleiksi
siitä syystä, että nämä toimittavat hautojen kalleudet turvaan
museoihin!

Vuonna 1902 sai upporikas amerikkalainen nimeltä Davis Egyptin
hallitukselta luvan suorittaa kaivauksia Kuningasten laaksossa.
Kahtenatoista talvena peräkkäin hän teki työtä siellä ja löysi muun
muassa Hatshepsutin haudan sekä sen kalliononkalon, jonne oli viety
Ekhnatonin sarkofagi ja muumio ja osa hautajaisvarustuksia hänen El
Antamassa olevasta alkuperäisestä haudastansa.

Mutta vieläkin kiintoisampi tavallansa oli Davisin löytämä hauta,
jossa kuningatar Tejen vanhemmat Juja ja Tuja lepäsivät. Poistamalla
valtavan määrän rapaumasoraa Davis vähitellen sai vuorenseinän
paljastetuksi, ja näkyviin tuli alasjohtava rappukäytävä. Se vei
hautaan, jonka aukko oli muurilla suljettu. Mutta ylhäältä muuri oli
— luonnollisesti! — haudanhäpäisijäin särkemä. Kun muuri oli revitty,
meni löytäjä, Masperon seuraamana, hautaan. He kohtaavat uuden muurin
sisempänä. Palaen kärsimättömyydestä he antavat sen tuskin pidättää
itseänsä. Niin pian kuin on raivattu syrjään sen verran kiviä, että
aukosta voi tunkeutua läpi, he kiipeävät hautakamariin. Ja kun heidän
steariinikynttiläinsä valo lankeaa pimeään huoneeseen, se näyttää
välkkävän pelkkää kultaa. Valo sattuu sarkofagin kultavanteeseen, ja
Maspero lukee nimen Juja.[79]

Lähemmin tarkastettaessa osoittautui haudassa olevan myöskin Tujun
sarkofagi ja arkku tai oikeammin sanoen arkut — sillä sellaisia oli
useampia sisäkkäin —, ja ne oli päällystetty kulta- ja hopealaatoillaJ
Sarkofagin ja arkkujen kannet haudanhäpäisijät olivat vääntäneet auki
ja muumiositeet he olivat repineet irti kahmiakseen itselleen ne
koristukset ja jalokivet, joita niihin oli kääritty.

Molemmat vainajat olivat kunnioitustaherättäviä vanhuksia, joilla
oli lumivalkea tukka, miehen pitkä ja aaltoileva, vaimon lyhyempi ja
harva. Juja oli muhkea mies, mutta Tuju pienikasvuinen. Hänen muumionsa
jalkoihin oli pantu somat kultalaatasta tehdyt sandaalit.

Kaikista ihmeellisen kauniisti valmistetuista hautalahjoista, joita
kuningas Amenhotep III ja kuningatar Teje olivat lahjoittaneet
omaisilleen näiden hautajaisissa, varkaat olivat vieneet vain osan
vähäisempiä kalleuksia. Koskaan ei oltu vielä löydetty egyptiläistä
kuningashautaa, joka olisi päässyt suhteellisesti niin vähällä
haudanryöstäjäin hävityksistä. Tämä on luettava sen onnellisen seikan
ansioksi, että hauta aikaisin oli peittynyt kahdesta läheisestä
haudasta irtautuneiden niin valtavien kivirapautuma-massojen alle,
että ainoastaan arkeologiaan kiinnostunut miljonääri voi saada
päähänsä ruveta niitä poistamaan. Vaivan palkintojen joukossa oli
egyptiläisen huonekaluarkkitehtuurin mestariluomia, kuten karmituoleja
ja jalokivilipas norsunluu- ja kultaupotuksin sekä sirotekoiset,
18:nnen ja 19:nnen hallitsijasuvun ajalle tyypilliset vaunut. Haudassa
oli myöskin muutamia harvinaisen kauniita alabasterimaljakkoja. Samaa
puoleksi läpinäkyvän tapaista kiveä olivat astiat, joissa vainajan
sisälmyksiä säilytettiin. Niiden kannessa oli vainajan suojelushenkien
päiden kuvat. Kaikkiaan löytyi lähemmäs 200 erilaista esinettä,
jotka todistavat siihen asti aavistamattomalla tavalla egyptiläisen
taidekäsityön korkeasta kannasta 18:nnen hallitsijasuvun aikana. Ne
ovat nyt Kairon museon arvokkaimpia kaunistuksia.

<tb>

Vuonna 1914 Davisin toimilupa siirtyi englantilaiselle
amatööriarkeologille, loordi Carnarvonille ja hänen tieteellisen
koulutuksen saaneelle avustajalleen Carterille; tämä aloittaa
uuden huomattavan kauden »laakson» historiassa. Kun Davis päätti
kaivauksensa, hän oli selvillä siitä, että nyt Kuningasten laakso
oli lopullisesti läpikotaisin tutkittu. Olisi kiintoisaa tietää,
monennenkohan kerran tällainen lausunto annettiin. Carnarvon ja Carter
ajattelivat mielessään kaikessa hiljaisuudessa, että samaa oli jo lähes
sata vuotta sitten Belzoni väittänyt. He olivat tarkoin tutkineet
seudun ja olivat aivan varmoja siitä, että niiden soramäärien alla,
joita ei vielä oltu pois toimitettu, oli, joskaan ei hautoja, niin
ainakin sellaisia kallion osia, joita ei koskaan oltu perusteellisesti
tutkittu. Mutta he tiesivät myöskin, että heillä oli edessänsä hyvin
vaativa työ. Ensiksikin täytyi viedä pois likemmä 200 000 tonnia soraa,
jos ylipäänsä voitiin ajatellakaan löytöjen tekemistä. Carnarvon
ja Carter eivät kyllä hekään olisi antautuneet näihin valtaviin
valmisteluihin, ellei heillä itse asiassa olisi ollut _hyvin varmoja
toiveita_ löytää soramassojen alta _määrätyn_ kuninkaan hauta.
Tosiasiallisesti he olivat laskeskelleet, että siellä täytyi olla
Tutankhamonin viimeinen lepokammio. Mutta siitä he eivät puhuneet.

Mihin he voivat sitten nämä varmat toiveensa perustaa? Olihan
Davis työnsä loppupuolella laaksosta löytänyt fajanssimaljakon,
jossa oli Tutankhamonin nimi, sen kallioseinämän alapuolelta, jota
Carter nyt »epäili». Aivan sen läheltä hän oli tavannut myöskin
kallioon hakatun kammion, jossa oli muun muassa särkynyt puuarkku
sekä kappaleita sen kuvilla ja Tutankhamonin ja hänen puolisonsa
nimillä kirjaillusta kultapäällystästä. Davis luuli, että hän oli
tässä tavannut Tutankhamonin ryöstetyn haudan, mutta Carter hymyili
salavihkaa tälle olettamukselle, sillä kalliokammio oli aivan
mahdottoman pieni voidakseen olla kuningashauta. Carterilla oli
sitäkin enemmän syytä tuumia mielessään näin, koska Davis aikaisemmin
toisesta läheisestä kätköpaikasta kallion sisältä oli löytänyt muutamia
suuria saviastioita, joiden sisältö näytti sellaiselta romulta,
että hän ei huolinut ruveta sitä lähemmin tutkimaan. Mutta eräs
toinen arkeologi ryhtyi siihen ja teki hyvin kiintoisia ja Carterin
suunnitelmalle arvokkaita löytöjä. Hän löysi sinettejä, joissa toisissa
oli Tutankhamonin nimi, loisissa kuninkaallisen kuolemankaupungin
merkki; hän löysi pellavaisia pääliinoja, joissa yhdessä oli viimeinen
tunnettu Tutankhamonin hallituksen aikainen aikamääräys; hän löysi
kukkakiehkuraisia kauluksia, jollaisia surevain oli tapana käyttää
hautajaisissa sekä joukon muita kiintoisia esineitä. Kaikkia näitä
esineitä oli ilmeisesti käytetty kerran Tutankhamonin hautajaisissa, ja
sitten ne kerätty kokoon ja pantu saviastioihin.

Ken osasi tavata ja lukea, hänellä oli siis edessänsä kolminkertainen
todistusainehisto siitä, että Tutankhamonin haudan täytyi olla tässä
osassa kuolleiden kaupunkia. Carnarvon ja Carter olivatkin päättäneet
panna kaivaussuunnitelmansa täällä käyntiin. Mutta silloin puhkesi
suuri maailmansota.[80]

Syksyllä 1917 he voivat kumminkin alkaa arkeologisen työskentelynsä
Kuningasten laaksossa. Vielä keväällä 1922 he eivät olleet saavuttaneet
sanottavia tuloksia. Pitikö heidän luopua koko yrityksestä? He
päättivät lopuksi kestää vielä yhden talven. Mutta ellei silloinkaan
onnistuttaisi, oli se kaivauskausi oleva heidän viimeisensä
»laaksossa». Siitä innostuksesta, millä he olivat alkaneet, ei monen
vuoden hyödyttömän työn perästä ollut paljoakaan jäljellä, ja senhän
hyvin ymmärtää.

Mutta nyt tapahtui odottamatonta: tuskin Carterin miehet syksyllä
1922 olivat iskeneet kuokkansa ja lapionsa maahan, kun hän jo teki
havainnon, joka runsaasti ylitti hänen rohkeimmatkin unelmansa. Annamme
nyt Carterin itsensä kertoa.

»Tahdon yrittää», hän sanoo, »kertoa koko asiain kulun. Se ei ole
helppoa, sillä löydön äkillisyys pani pääni melkein pyörälle, ja
seuraavat kuukaudet olivat niin täynnä ihmeellisiä tapahtumia, että
minulla tuskin oli aikaa tarkata tunteitani.»

Kun hän marraskuun 4. päivän aamulla tuli työpaikalle, hän heti
huomasi, että jotakin tavatonta oli sattunut. Työmiehet tervehtivät
häntä ilmoittaen, että soran alta oli löytynyt kallioon hakattuja
porrasaskelmia. »Nyt minä uskalsin», hän sanoo, »_melkein_ toivoa,
että lopultakin olimme löytäneet etsimämme haudan». Voidaan kuvitella,
millä kuumeisella kiihkolla kuokat ja lapiot nyt olivat työssä.
»Seuraavana päivänä ei ollut epäilystäkään, että me tosiaankin olimme
haudan suulla, mutta aikaisemmat pettymykset tuoreessa muistissa
me emme kumminkaan uskaltaneet tuntea vallan sekoittumatonta iloa.
Hyvin todennäköistähän oli, että se, kuten kaikki muutkin haudat,
oli ryöstetty puhtaaksi. Sillävälin tuli porras toisensa jälkeen
päivänvaloon. Auringonlaskun aikana oli koko porras kaivettu esiin. Ja
alin porras päättyi sinetöityyn oveen.»

»_Sinetöity ovi_... se oli siis tosiaankin totta», pääsee onnelliselta
löytäjältä. »Kaikkien näiden vuosien kärsivällisyyttä kysynyt työ oli
lopultakin saava palkintonsa!» Sinä päivänä Carter ei ehtinyt muuta
kuin tehdä umpeenmuurattuun oviaukkoon juuri sensuuruisen reiän, että
voi saada sähkölampun mahtumaan siitä sisään. Sen valossa hän näki,
että ovelta itse hautakammioon johtava käytävä oli kiven ja soran
peitossa — siis ilahduttava merkki siitä, että viranomaiset olivat
tämän haudan onnistuneet huolellisesti suojelemaan.

»Tosiaankin kaikki voi olla tämän käytävän takana kätkössä», hän
huudahtaa ja lisää: »Minun täytyi käyttää koko itsehillintäkykyni
voidakseni olla heti murtamatta ovea ja jatkamatta tutkimista.» Hänen
taloudellinen auttajansa oli kaukana Englannissa, ja hänellähän toki
oli oikeus olla mukana työn jännittävässä jatkamisessa. Carnarvonin
Luksoriin saapumista odoteltaessa työ oli siis keskeytettävä.
Estääkseen epämieluisia tervehtijöitä sinne pääsemästä Carter asetti
paikalle luotettavan vartioston, peitätti haudansuun jälleen soralla
ja varmemmaksi vakuudeksi vieritytti suuria kiviä sen päälle. »Paikka
näytti nyt sellaiselta, että kukaan ei voinut aavistaa siinä koskaan
olleen hautaa», hän sanoo, »ja minun oli itseni monta kertaa vaikeata
vakuuttautua siitä, ettei kaikki ollutkin vain unta.»

Marraskuun 23. päivänä loordi Carnarvon saapui Luksoriin, ja työt
haudalla voitiin jälleen alkaa. Sittenkuin portaitten sora oli jälleen
luotu pois, voitiin aluksi ryhtyä lähemmin tutkimaan haudan oven
sinettejä, ja silloin huomattiin, että monissa niistä oli Tutankhamonin
nimi. Se sai jännityksen nousemaan huippuunsa. Mutta tehtiin myöskin se
masentava huomio, että sekä ovessa että sen edustalla olevassa käytävän
sorassa oli selviä merkkejä siitä, että hauta oli avattu ja jälleen
sinetöity.[81] Siis haudanryöstäjät olivat olleet täälläkin! Kysymys
oli nyt siitä, kuinka paljon vahinkoa he olivat ehtineet saada aikaan.

Tuli sitten marraskuun kahdeskymmeneskuudes, »päivien päivä», kuten
Carter sitä nimittää. »Se oli», hän sanoo, »niin ihmeellinen, etten
koskaan ole elänyt sellaista enkä koskaan enää voi elää.» Puolipäivään
mennessä oli käytävän ulko-oven edusta vapautettu sorasta ja kivistä,
ja jälleen oltiin sinetöidyn oven edessä, joka sekin ilmeisesti oli
avattu ja jälleen suljettu. Sen oven takana odotti vastaus kaikkiin
ihmetteleviin kysymyksiin. »Vapisevin käsin», kertoja jatkaa, »tein
nyt pienen aukon vasempaan yläkulmaan.» Sittenkuin hän oli päässyt
varmuuteen, ettei mitään myrkyllisiä kaasuja sieltä virrannut,
hän pisti kolosta sisälle kynttilän. »Aluksi», hän sanoo, »en
voinut nähdä mitään, sillä hautakammiosta virtaava kuuma ilma pani
kynttilän liekin lepattamaan. Mutta kun silmäni olivat tottuneet
valaistukseen, hautakammion pimeydestä sukeltautui esiin yksityisiä
esineitä: ihmeellisiä eläimiä, kuvapatsaita ja kultaa, — kaikkialla
välkkyvää, kiiltävää kultaa! Hetkisen — toisista, jotka seisoivat
vierelläni, sen on täytynyt tuntua ikuisuudelta — minä seisoin mykkänä
hämmästyksestä. Lopuksi loordi Carnarvon ei enää voinut kauemmin kestää
epätietoisuutta, vaan kysyi tuskaisesti: 'Voitteko te nähdä jotakin?' —
'ihmeellisiä asioita!' oli kaikki, mitä sain änkytetyksi. Sen jälkeen
laajensimme aukkoa, niin että molemmat voimme nähdä hautakammioon, ja
sisälle vietiin sähkölamppu...

»Minä luulen useimpain arkeologien myöntävän, että tuntuu
arastuttavalta, neuvottomalta, kun tunkeutuu sisälle kammioon, jonka
hurskaat kädet vuosituhansia sitten ovat sulkeneet ja sinetöineet.
Sellaisina silmänräpäyksinä aika on menettänyt merkityksensä.
Kolmetuhatta, kenties neljätuhatta vuotta on mennyt menojaan siitä,
jolloin ihmisjalka polki tätä maata, jolla me nyt seisomme, ja
kuitenkin huomaamme elävän elämän jälkiä ylt'ympärinsä: oven edessä
muurisavella puoleksi täyttynyt astia, nokinen lamppu, sormenjäljet
äskenmaalatulla pinnalla, kukkaseppele, joka on asetettu kynnykselle
jäähyväistervehdykseksi — aivan kuin kaikki olisi tapahtunut eilen.
Ilmakin, jota hengitämme on pysynyt muuttumattomana kaikki nämä
vuosituhannet; me hengitämme sitä kuten nekin, jotka laskivat muumion
viimeiseen lepoon. Aikakäsite katoaa tuollaisten pienten läheisten
yksityisseikkojen vaikutuksesta, ja me tunnemme olevamme haudan rauhan
häiritsijöitä.

»Tämä on ensimmäinen tunne, joka meidät valtaa—toiset seuraavat pian
toistansa: löytäjän ilo, odotuksen jännitys, se ajatus — tutkijan
puhtain ilo —, että ollaan saamaisillaan uusi lehti historian
aikakirjoihin.

»Varmasti ei koskaan ennen kaivauksien koko historiassa ole nähty
niin ihmeellistä kuin se näky, joka avautui meille sähkölamppumme
säteitten valossa, ensimmäisen valon, mikä kolmen vuosituhannen perästä
tunkeutui kammion pimeyteen. Koskaan emme olleet voineet uneksiakaan
sen kaltaista: kokonainen huone — kokonainen museo, siltä meistä
näytti — täynnä esineitä, osittain sellaisia, joita emme koskaan ennen
olleet nähneet, kasattuina toinen toisensa päälle määrältään melkein
loputtomina. Siellä oli ensinnäkin aivan edessämme kolmet suuret
kullatut paarit, joiden reunat oli leikkauksin koristettu ihmeellisillä
eläinkuvilla, joista jollakin oli leijonan pää, jollakin virtahevon ja
jollakin lehmän, joka oli Hathor-jumalattaren ruumistuma. Vaikutti»,
kertojamme jatkaa, »suorastaan kauhistavasti, kun sähkölamppumme
loihti pimeydestä esiin näiden kullalta hohtavat ruumiit ja niiden
päät heittivät taustaseinään eriskummallisia varjoja. Sitten huomiomme
kiintyi kahteen suureen, luonnollisen kokoiseen kuningaspatsaaseen.
Aivan kuin vartiosotilaat ne seisoivat vastakkain kammion oikealla
seinustalla kultaiseen vaippaan ja kultasandaaleihin puettuina, kädessä
sotanuija ja sauva ja otsalla Egyptin suojeleva pyhä lasisilmäkäärme,
kuninkaanvallan symboli.»

Näiden suurempien esineiden välissä oli lukemattomia muita.
Siellä oli lippaita, joissa oli ihmeellisen kauniita maalauksia
ja turkoosinsinisiä fajanssi- ja kultakirjauksia, lippaita
ebenholtsista ja norsunluusta; siellä oli ihanoita, ilmavan reiällisiä
alabasterimaljakoita sekä kaunis, samaa puoleksi läpinäkyvää ainetta
oleva korupikari, joka esitti puhjennutta lootuskukkaa. Ripoina oli
lootuksen nuput ja niiden päällä polvistuvia olentoja »ikuisen elämän»
vertauskuvina. Siellä oli ihmeellisiä mustia kaappeja ja yhdestä niistä
tuijotti suuri kultainen käärme avoimesta ovesta. Siellä oli jalosti
leikattuja tuoleja ja kultakirjauksinen valtaistuin ja vasemmalla hujan
hajan rikottuja, kumossa olevia triumfivaunuja, joista loisti kulta ja
rikkaat värilasi- ja jalokiviupotukset.[82]

»Mutta äkkiä», Carter sanoo, »välähti mieleemme ajatus: 'Täällähän ei
ole sarkofagia eikä jälkeäkään muumiosta!' Silloin sattuivat silmämme
vieläkin yhteen, mustain vahtimiesten välissä oikealla olevaan,
sinetöityyn oveen, ja vähitellen selveni meille, että mehän olimmekin
saapuneet vasta varsinaisen hautakammion eteishuoneeseen. Sinetöidyn
oven takana täytyi olla vielä muita huoneita ja yhdessä niistä
löytäisimme faaraon kaikissa komeissa kuolinvarusteissaan.

»Mutta sitten tulivat mieleen jälleen haudanryöstäjät. Oliko heidän
onnistunut tunkeutua tämän kolmannenkin oven läpi? Ja jos niin oli
käynyt, mitä toiveita meillä silloin oli löytää kuninkaan muumio
vahingoittumattomana? Minä luulen, että sinä yönä tuskin kukaan meistä
sai unta silmiinsä.»

Seuraavana aamuna retkikunnan johtaja tutki sinetöidyn oven ja
havaitsi, että aivan maan rajassa siinä aikaisemmin oli ollut aukko,
juuri niin suuri, että notkea mies voi siitä ryömiä sisälle; tämä aukko
oli sitten muurattu umpeen ja sinetöity. »Me emme siis saisi», Carter
huudahtaa, »olla ensimmäisiä tällä paikalla! Tännekin olivat varkaat
ehtineet ennen meitä, ja tehtäväksemme jäi vain todeta, kuinkahan
paljon vahinkoa he lienevät ehtineet saada aikaan.

»Mieluummin olisimme halunneet seurata ensimmäistä mielijohdettamme
ja avata tämäkin ovi päästäksemme heti selvyyteen. Mutta niin
menettelemällä olisimme voineet pahoin vahingoittaa useita eteishuoneen
kalleuksia. Emmehän niitä voineet poiskaan viedä, ennenkuin löytö
oli luetteloitu ja luetteloon liitetty täydellinen valokuvajäljennös
kaikesta, ja tämä työ vaati hyvin pitkän ajan.»

Niinpä onnelliset löytäjät kiinnittivät jälleen koko huomionsa siihen
asti tehtyihin löytöihin. Jo ne olivat kuin ilmestys egyptiläisen
taiteen ja taidekäsityön korkeasta kannasta 33 vuosisataa takaperin.
Jokainen yksityinen esine oli niin suuriarvoinen, että se, kuten Carter
sanoo, »tavallisissa oloissa olisi yksinänsä riittänyt saattamaan
meidät hurmioon ja että sitä olisi voitu pitää runsaana palkintona
kokonaisen talven kaivaustöistä.»

Kun Carter ja Carnarvon nyt syventyivät tähän löytöjen kultakaivokseen,
he äkkiä tekivät vielä erään huomion: suoraan edessä olevassa seinässä
he keksivät sinetöidyn oven, jossa oli haudanryöstäjäin jäljiltä aukko,
jota ei oltu jälleen täytetty, ja sähkölampun valossa he näkivät
kolmannen kammion, joka oli pienempi kuin ensimmäinen, mutta vielä
enemmän täynnä hautajaisesineitä. Mutta siellä vallitsi sekamelska,
jota kerta kaikkiaan ei voi kuvailla. Kaikessa oli selvät jäljet
haudanryöstäjäin mellastelusta. »Ei tarvitse paljon mielikuvitusta
kuvitellakseen heitä työssänsä», Carter kirjoittaa. »Eräs heistä on
ryöminyt kammioon, on sitten kaikessa kiireessä, mutta kumminkin
suunnitelmallisesti nuuskinut sen sisällön, tyhjentänyt lippaan,
heittänyt kasaan osan esineitä, jotka näyttivät erityisen arvokkailta,
ja sen jälkeen ojentanut ne vähissä erin aukon läpi tovereilleen, jotka
sitten lähemmin arvioivat niiden arvon.

»Tätä kaikkea nähdessämme» — Carter jatkaa — »meille ensimmäisen kerran
täysin selveni, minkä tavattoman vastuun olimme ottaneet kantaaksemme.
Tämä ei ollut suinkaan tavallinen löytö, jonka käsittely olisi voitu
loppuunsuorittaa tavallisen kaivaustalven aikana. Täällä oli tekemistä
tavattoman paljon, ennenkuin voimme edes alkaa ensimmäisen hautakamarin
tyhjentämistyötä. Suuri määrä preparoimis- ja pakkaustarpeita oli
varastoitava; asianymmärtäviltä erikoistuntijoilta oli kysyttävä
neuvoa, miten eräitä esineitä oli parhaiten käsiteltävä, ja suojattuun
paikkaan oli järjestettävä laboratorio löytöjen käsittelyä,
luetteloimista ja pakkausta varten. Ja sitten luonnollisesti kaikki
mittaukset ja valokuvaamiset!» Oli ehditty melkein vuodenvaihteeseen,
ennenkuin ensimmäinen esine voitiin tuoda haudasta päivänvaloon —
ensimmäinen tämän ainoan kammion 600—700:sta!

Taiteelliselta näkökannalta kaikkein arvokkaimpia löytöjä oli muuan
arkku, jossa oli metsästys- ja taistelukohtauksia esittäviä, tavattoman
hienosti ihanan loistavin värein tehtyjä maalauksia. Siinä nähdään,
miten kuningas vaunuistaan nuolellansa kaataa gaselleja, antilooppeja,
villiaaseja, jalopeuroja, hyeenoja, strutseja ja muita erämaan otuksia.
Toisessa kuvassa hänet esitetään sfinksinä, joka polkee jalkojensa alle
viholliset. Niin erinomainen on näiden taideteosten tekniikka, että
on turvauduttava suurennuslasiin voidakseen antaa yksityiskohdille
täyden arvon. Arkussa oli loistavia kuningaspukuja, joukossa eräs,
joka ylhäältä alas saakka oli helmillä koristettu, ja samanlaisia
löytöjä tehtiin toisistakin arkuista. Eräästä löytyi tavattoman kaunis,
puhtaasta kullasta ja taivaansinisestä lasimassasta tehty valtikka.
Toisessa oli kauniita lasuurikivestä tai sinisestä fajanssista tehtyjä
uhrimaljakoita, komeat liivit, jotka olivat monien tuhansien pienten
kulta-, lasimassa- ja fajanssipalojen peitossa. Epäilemättä tämä
loistopuku on lajiansa Egyptin huippusaavutuksia. Siinä on suunnaton
määrä ihania koristuksia, joista kuvailemalla voisi antaa vain heikon
aavistuksen.

Kaikkein suurin taideteos oli kuitenkin valtaistuin, joka oli kokonaan
päällystetty kullalla ja koristettu kiviupotuksilla. Varsinkin
selusta, jossa oli Tutankhamonin ja hänen puolisonsa kuvat sekä
kultainen auringonkehrä säteineen, on vallan ihmeellinen muodoltaan
ja väreiltään. Ja miten sydämellinen, miten elävä onkaan kaunis
kuninkaallisten puolisojen välinen kohtaus! Kuninkaan ryhti on niin
luonteva, kuningattaren hento vartalo niin ihastuttava, kun hänellä
kädessään on pieni malja täynnä tuoksuavaa voidetta, jolla hän sivelee
puolisonsa olkapäätä. Ja korkeudesta aurinko, Aton, lähettää maan
päälle elävöittävät säteensä, jotka El Amarnan koulun tavan mukaan
päättyvät tavallisiin käsiin. Liioittelematta sanottuna tämä taideteos
on kaunein, mitä Egyptin maasta on koskaan löytynyt.

Että valtaistuin on peräisin El Amarnan ajalta, jolloin Atonin
palvelus oli vallalla, ilmenee siitäkin seikasta, että taideteoksessa
esiintyy paikoittain kuninkaan alkuperäinen nimi Tut-ankh-Aton, mutta
paikoittain »Aton»-sana on poistettu ja tilalle pantu »Arnon».

<tb>

Esihuoneen tyhjentämistyöstä tuli oikea kärsivällisyyden koetus, ennen
kaikkea siitä syystä, että oli äärimmäisen vaikeata ottaa pois esinettä
vahingoittamatta toisia. Välistä ne olivat niin tiiviisti toistensa
yhteydessä, että ensin täytyi mahdollisimman varovasti tehdä oikeat
pienet rakennustelineet saadakseen esineen tai kokonaisen ryhmän
esineitä pysymään paikoillaan, kun jokin toinen esine poistettiin.
Jotkin koruesineet olivat erinomaisesti säilyneet, toiset sitävastoin
niin hauraita, ettei ennakolta voinut tietää, voisivatko ne kestää omaa
painoansa, jos niitä ryhdyttäisiin nostamaan. Sellaisissa tapauksissa
ei voinut koskaan tietää, mikä oli parasta: konservoidako ne paikallaan
vai jättääkö se siksi, kunnes ne saataisiin oikeaan laboratorioon.
Monta kertaa oli pakko menetellä edellisellä tavalla. »Me löysimme
esimerkiksi», Carter sanoo, »helmineuleisiä sandaaleja, joiden langat
olivat täysin tuhoutuneet. Niin kauan kuin niihin ei koskettu, ne
näyttivät aivan vahingoittumattomilta, mutta heti, kun niitä yritettiin
kohottaa, ne hajosivat. Ainoana vaivan palkkana oli kourallinen
sivistyshistorialliselta kannalta arvottomia helmiä». Tämänkaltaisissa
tapauksissa oli heti konservoitava sulalla parafiinivahalla. Kun se
oli jähmettynyt, voitiin sandaaleja liikuttaa vaaratta. Sama oli laita
hautajaiskukkavihkojen. Ne olivat sellaisessa tilassa, että olisivat
ensi kosketuksesta hajonneet tuhkaksi. Mutta kun niitä oli ruiskutettu
muutaman kerran selluloidiliuoksella, voitiin ne vaaratta viedä pois ja
pakata kuljetusta varten.

»Työn _täytyi_ käydä hitaasti, hermostuttavan hitaasti. Ja kaiken
aikaa oli hartioilla raskaan edesvastuun painostava tunne. Sillä
arkeologin löydöt eivät ole _hänen omaa_ omaisuuttansa, jota hän
voi käsitellä, miten häntä itseänsä miellyttää. Jokainen löytö on
menneiden aikojen lahja nykyisyydelle. Muinaistutkija on ainoastaan
onnen suosima välittäjä, jonka käsien kautta tämä lahja tulee meidän
kaikkien hyväksi. Jos hän välinpitämättömyydellä, huolimattomuudella
tai tietämättömyydellä vähentää sitä tietomäärää, jonka tuo lahja
olisi voinut meille välittää, hän tekee itsensä vikapääksi raskaaseen
rikokseen. Jos hän tuntee olevansa lopen uupunut tai jos hän kiirehtii,
hän voi tämän seurauksena tehdä sen rikoksen, että päästää käsistänsä
kenties ainoan mahdollisuuden, mitä on ollut tai tulee olemaan saada
tietoja, joilla on tieteelle suunnaton arvo.

»Tätä ajatellen voi helposti kuvitella tunteitamme tehdessämme
työtä haudassa. Varkauksien pelko piti meitä myöskin alituisessa
levottomuudessa. Koko seutu oli yhtenä hälinänä löydön johdosta;
ja mitä mielikuvituksellisimpia kertomuksia kierteli sen kullan ja
jalokivien määrästä. Täytyi siis ajatella sitäkin mahdollisuutta,
että öiseen aikaan tehtäisiin suurisuuntainen yritys ryöstää hauta,
jollainen kokemus niin usein oli tehty. Tämän vaaran torjumiseksi
pidettiin »laaksossa» vahdissa kolme toisistansa riippumatonta ryhmää,
kukin oman päällikkönsä alaisena.»

Olemmehan jo ennen maininneet, että Tutankhamonin hauta ei ollut
kokonaan säästynyt muinaisajan haudanryöstöiltä. Ensimmäisen oven
sineteistä tiedämme, että sisäänmurtoja oli tapahtunut ainoastaan
muutamia vuosia kuninkaan hautajaisten jälkeen. Murtautujat ovat
luonnollisesti koettaneet kahmia itselleen kaikki täyskultaiset
esineet. Onneksi heillä on ollut hyvin kiire, ja sen vuoksi on moni
tällainen koristus jäänyt heiltä huomaamatta. Mutta mitä kalleuksia he
ovat vieneet, sitä emme saa koskaan tietää.»[83]

»Meiltä meni seitsemän viikkoa», Carter jatkaa, »ensimmäisen
hautakamarin tyhjentämiseen, ja olimme todellakin kiitollisia, kun
olimme saaneet tämän työn onnellisesti loppuun.»[84]

Vihdoinkin oli päästy niin pitkälle, että sinetöidyn oven sulkemien
salaisuuksien piti ilmestyä. Varovasti murrettiin pala palan jälkeen
erottavaa muuria. Vähitellen, kun aukko laajeni, kävi ilmeiseksi, että
todellakin oli saavuttu Tutankhamonin hautakammioon. Mutta sinne pääsyn
sulki alttarimainen lipas, joka oli päällystetty kullalla kauniine
sinifajanssisine upotuksilleen. Se täytti melkein koko hautakammion
ja sulki sisäänsä kaikesta päättäen kuninkaallisen sarkofagin. Kun
näki molemmat kuolleen patsaat seisomassa kumpikin puolellansa ovea ja
siellä sisällä puolittain näkyvänä kultaisen tabernaakkelin, joka kätki
itsensä vainajan, se teki, sanoo Carter, melkein tuskallisen valtavan
vaikutuksen.

Arkeologiselta kannalta oli nyt kaikkein tärkein kysymys, olivatko
rosvot tunkeutuneet myöskin vainajan luo. Jännittyneinä Carter ja
Carnarvon tarttuivat tabernaakkelin salpoihin ja avasivat ovet. Sisällä
oli toinen, pienempi tabernaakkeli ovet suljettuina, ja näissä ovissa
oli murtamaton sinetti. Nyt ei enää ollut epäilystäkään, että seistiin
ensimmäistä kertaa Egyptin kuninkaan edessä, joka oli saanut levätä
rauhassa haudan häpäisijöiltä.

Mutta tämä ei ollut ainoa ilahduttava löytö sarkofagikammiossa. Tästä
huoneesta johti nimittäin ovi neljänteen kammioon. »Yksi ainoa tähän
huoneeseen luotu silmäys», Carter sanoo, »riitti saamaan meidät
vakuutetuiksi, että täällä olivat haudan suurimmat aarteet. Oven
vastapäisellä seinällä oli kaunein muistomerkki, mitä konsanaan olen
nähnyt — niin ihmeellisen kaunis, että ihmetyksestä ja ihailusta
pidätti henkeänsä! Se oli suuri lipas, joka ylt'yleensä oli kullalla
päällystetty, yläreunassa jonkinlainen pyhiä käärmeitä esittävä friisi.
Lippaan ympärillä seisoivat vainajan neljän suojelusjumalattaren
patsaat. Ihastuttavat olennot seisoivat siinä käsivarret aivan kuin
siunaukseen ojennettuina; ja niin luonnolliselta ja elävältä vaikutti
heidän asentonsa, niin täynnä myötätuntoa ja armonantoa oli heidän
kasvojensa ilme, että heihin katsominen tuntui melkein pyhyyden
häpäisyltä.» Epäilemättä tämän lippaan sisällä olivat ne astiat, joissa
vainajan sisälmyksiä säilytettiin balsamoimisen jälkeen.

»Sarkofagihuone oli täynnä ihmeellisiä esineitä», kertoo Carter,
»mutta meillä oli tuskin aikaa tarkastaa niitä lähemmin — niin
vastustamattomasti suuntautuivat katseemme alati noihin rakastettaviin
pikku jumalattariin. Se oli elämys, jota kukaan läsnäolleista ei
koskaan voi unohtaa.» Tässä huoneessa oli joukko kauniita lippaita ja
arkkuja, yhdessä Tutankhamonin pikku patsas. Korkeintaan kaksi tai
kolme lippaista varkaat ovat voineet saada avattavikseen. Kaikissa
muissa oli murtamattomat sinetit, ja kaikki kamarin esineet olivat
samalla paikalla kuin hautaa ensi kertaa suljettaessa.

Valtava työ oli siis edessä Carterilla ja hänen auttajillansa —
Carnarvon ei saanut, kuten kaikki tiedämme, nähdä niiden tutkimusten
jatkumista, jotka hän palavalla harrastuksellaan ja avuliaisuudellaan
oli pannut käyntiin. Hänen äkillinen kuolemansa kohta vertaistansa
vailla olevien voittojen jälkeen heittää synkän, melkein mystillisen
varjon Tutankhamonin haudassa suoritettujen kaivausten ylle. Kuoleman
syynä oli moskiitin purema, joka aiheutti verenmyrkytyksen. Maailman
taitavimmat lääkärit ponnistelivat kolmen viikon ajan pelastaakseen
hänen elämänsä — yhden heistä lady Carnarvon toi lentokoneella
Englannista —, mutta he eivät voineet mitään kuolemalle. Sairas tunsi
itse, miten tulisi käymään. »Olen kuullut äänen, joka kutsuu minua»,
hän sanoi eräälle ystävälleen; »minä valmistaudun seuraamaan sitä.»

Tutankhamonin kuolinnaamio puhdasta kultaa, runsaasti koristettu
puolijalokivillä. Se peitti muumion päätä ja hartioita.

Sitkeiden Egyptin hallituksen kanssa syntyneiden selkkausten jälkeen
Carter syksyllä 1925 voi avata Tutankhamonin sarkofagin. Sen sisällä
oli puinen ruumisarkku ja tämän sisällä taas toinen samanlainen
arkku, jonka sisältönä vuorostaan oli kallisarvoisin ruumisarkku,
mitä maailma konsanaan on nähnyt. Se oli puhdasta, mestarin kädellä
pakotettua kultaa, upotuksina loistavanväristä emaljia ja painoi 200
kg — toisten tietojen mukaan 400. — Tutankhamonin ruumiin anatominen
tutkiminen osoitti, että hän oli ollut kuollessaan vain noin 18-vuotias
nuorukainen.

Muumioarkku vietiin salaa Kairon museoon, jonne se saapui
uudenvuodenpäivänä 1926.

<tb>

Ei koskaan ole tehty niin kallisarvoisia muinaislöytöjä kuin
Tutankhamonin hautaa kaivettaessa. Huonekalujen ja taide-esineiden
koristelu voittaa kauneudessa ja täydellisyydessä kaikki aikaisemmin
nähdyt Egyptin muinaismuistot. Tämän kautta on saatu entistä paljon
korkeampi käsitys Egyptin kulttuurin kehityksestä, ja täytyy olettaa,
että tällä kulttuurilla on ollut paljon syvällisempi vaikutus
naapurikansoihin, kuin mitä ennen oltiin taipuvaisia uskomaan.
Selvemmin kuin aikaisemmin nähdään nyt, että Egypti on ensimmäinen
tekijä sarastavan maailmankulttuurin luomisessa. Ja kun näkee kaiken
sen komeuden, minkä mitätön faarao vei myötänsä hautaan, nuorukainen,
joka hallitsi vain 6—7 vuotta, silloin voi aavistella, minkälaisen
hautaloiston on täytynytkään ympäröidä sellaisia inahtavia faaraoita
kuin Thotmes III:ta, Amenhotep III:ta, Seti I:tä ja Ramses II:ta.

<tb>

Jatkuvien, vuosi vuodelta tehtyjen hauta- ja temppelilöytöjen ansiosta
historian valo on yhä kirkkaampana valaissut Egyptin muinaisuutta.
Taideteosten ja kulttuuriesineiden kokoelmat kasvavat vuosi vuodelta,
ja rinnan tämän kanssa edistyy kirjallisten muistomerkkien tutkimus.
Kivensiru piirtokirjoituksineen löytyy täältä, papyruskatkelma tuolta —
egyptologit tavaavat ja sommittelevat yhteen, ja sitä tehden haihtuu se
sumu, joka peitti vanhan Egyptin historian.

Kielentutkijat ja arkeologit toisiansa tukien ovat jo kauan sitten
päässeet niin pitkälle, että ovat melkoisesti tinkineet sen arvoa,
mitä Herodotos ja muut muinaisajan kuulut historiankirjoittajat ovat
kertoneet meille Egyptistä. Mikäli Herodotos kertoo siitä, mitä hän
omin silmin oli nähnyt pitkällä matkallaan, jonka hän 5:nnen vuosisadan
puolivälissä e.Kr. teki halki Egyptin ja Vähän-Aasian, sikäli hänen
tietonsa yleensä ovat tavattoman arvokkaita, mutta kun hän rakentaa
vanhempien aikojen perimätiedon kertomuksille, — ainakin Saisin aikaa
vanhemmille —, silloin hän useimmiten iskee kirveensä kiveen. Osaksi
hän on ilmeisesti monta kertaa käsittänyt väärin, mitä on kuullut
kerrottavan, osittain se perimätieto, jolle hän on rakentanut, on
aikojen kuluessa niin turmeltunut, etteivät ainoastaan yksityisseikat,
vaan pääpiirteetkin ovat tulleet virheellisiksi. Vuosiluvut ja
historian kaudet ovat täten sekaantuneet toisiinsa täydelliseksi
kaaokseksi.

Toinen syy varovaisuuteen Herodotoksen tietoihin nähden on siinä, että
hän oli haaveellinen ja senvuoksi melkein kritiikitön egyptiläisten ja
heidän viisautensa ihailija. Hänet oli vallannut aito egyptomania, joka
hänen kauttansa levisi laajoihin piireihin ja jolla on uskovaisensa
tänäkin päivänä. Hänestä näyttivät melkein kaikki kreikkalaisten tiedot
ja taidot olevan egyptiläisiltä perittyjä — kaikessa egyptiläiset
olivat olleet hänen omain maanmiestensä oppimestareina. Egyptin
papeilla luultiin olevan hallussaan salaperäinen viisaus, niin, jopa
maailmanarvoitusten ratkaisu käsissään. Kritiikki oli ominaisuus, jota
kunnon Herodotos, niin »historiankirjoituksen isä» kuin olikin, oli
arveluttavassa määrässä vailla. Ja myöhempäin aikojen kreikkalaiset ja
roomalaiset historioitsijat ovat arvostelukyvyttömästi seuranneet hänen
jälkiään.

Toinenkin muinaisajan historioitsija, jota aikaisemmin suuresti
kunnioitettiin, on meidän päivinämme alentunut arvossa, samassa määrin
kuin egyptologit ovat tehneet uusia löytöjä. Tämä mies on egyptiläinen
ylipappi ja auringonjumalan temppelin arkistonhoitaja Manetho, joka
3:nnen vuosisadan keskivaiheilla e.Kr. kirjoitti suuren teoksen maansa
historiasta. Hänen teoksestaan on ikävä kyllä suurin osa jo kauan
sitten kadonnut. Mutta menetys ei tunnu enää niin valitettavalta kuin
ennen vanhaan, jolloin Manetho oli erehtymättömän maineessa. Ainoastaan
niihin Egyptin historian aikoihin nähden, joilta ei ole tarpeeksi
muistomerkkejä, Manethon teoksella on vielä jotakin arvoa, mutta
silloinkin on sitä luonnollisesti käytettävä äärimmäisen varovasti.

Nyt sanotusta ei pidä harhautua luulemaan, että Egyptin temppelit,
hautakammiot ja muistokirjoitukset, päinvastoin kuin vanhat
perimätiedot, sisältäisivät väärentämättömän totuuden. Kyllä nekin ovat
aina enemmän tai vähemmän epäilyttäviä, koska niiden tarkoituksena
on kuninkaiden tai muitten mahtimiesten ylistäminen. Senvuoksi ne,
kuten jo olemme nähneet, puhuvat suurin sanoin heidän urotöistään,
mutta vaikenevat tappioista ja vastoinkäymisistä. Eivätpä useat uuden
valtakunnan faaraot, varsinkin 19. ja 20. hallitsijasukuun kuuluneet,
ole kavahtaneet yksinkertaisesti anastamasta aikaisempien kuningasten
muistokirjoituksia ja asettamasta niihin omaa nimeänsä edeltäjäinsä
tilalle.

Kuinka ääretöntä työtä, kuinka terävää älyä, miten ihmeteltävää
yhdistelmäkykyä onkaan vaatinut niiden miesten tieteellinen työ, jotka
meidän päivinämme ovat voineet menestyksellä ryhtyä arvostelemaan
kuuluisia historiankirjoittajia, jotka ovat eläneet 2—2 1/2
vuosituhatta lähempänä tapahtumia kuin me! Tässä jos koskaan, valtaa
mielen vastustamaton ihmisneron ihailu. Niin valtavat ovat egyptologian
alalla otetut edistysaskelet, että pari miespolvea sitten suoritetut
Egyptin historian-kirjoitusyritykset jo ovat menettäneet kaiken arvonsa
— paitsi eriskummaisuusarvoansa.


Kirjallisuutta:

G. Belzoni, Narrative of the operations and recent discoveries in Egypt
and Nubia.

Ludvig Borchard, Ausgrabungen der deutschen Orient-Gesellschaft bei
Abusir 1901—02 (Mitteilungen der deutschen Orient-Gesellschaft» 1902).

Howard Carter and A.C. Mace, The tomb of Tut-ankh-Amen.




FAARAON HOVISSA.


Samoinkuin monia muita muinaisajan hallitsijoita ja Kiinan ja Japanin
keisareita meidän päivinämme faaraota pidettiin ja kunnioitettiin
jumalana, auringonjumalan, Ran poikana ja hänen tavallisin arvonimensä
oli »hyvä jumala». Toinen kuninkaan nimitys oli »per-ô», raamatun
»faarao», joka oikeastaan merkitsee »iso talo» ja alkujaan oli siis
kuninkaallisen palatsin nimitys. Sitten käytettiin sitä merkitsemään
kuninkaallista hallitusta, aivan kuten turkkilaiset nimittävät
hallitustansa »Korkeaksi portiksi». Samalla tavoin »faarao» tuli
merkitsemään Egyptin vakion yksinvaltaista hallitsijaa, kuningasta.

Faaraon ympärillä hänen palatsissaan hääri hyvin runsaslukuinen
hovikunta. Hoviväen kaikkien arvonimien luetteleminen kävisi
määrättömän pitkäksi. Hautakirjoitukset todistavat, että ylimykset
pitivät hyvin suurena kunniana saada palvella hovissa. Tavantakaa
tapaa seuraavanlaisia sanontatapoja: »Hän palveli kuningasta hänen
talossansa, hän eli herransa jalkojen juuressa, hän oli kuninkaalle
rakkaampi kuin koko Egypti.» Erityisen ylpeitä siitä, että saivat
paistatella päivää kuninkaallisen armon loisteessa, olivat ne
hovimiehet, joille suotiin erityinen kunnia olla läsnä hänen
majesteettinsa aamupukeutumisessa. Niitä, jotka saivat suorittaa
palvelusta tässä menossa, joka muistuttaa 1700-luvun Ranskan
kuninkaitten hovimenoja, sanottiin »kuninkaallisen pukeutumishuoneen
salaisuuksien esimiehiksi.» Voi olla varma siitä, että kukaan heistä ei
ole unohtanut antaa hautakirjoituksestaan jälkimaailman saada tietää,
miten erinomaisen hieno arvonimi hänellä oli. Muuan toinen hyvin korkea
herra nimittää itseään ylpeästi »kuninkaan kylpyhuoneen esimieheksi».

Hyvin merkitsevää osaa hovissa näyttelivät jo vanhimpina aikoina
kuningasten ja kuningattarien imettäjät. Sellaisen naisen virallinen
arvonimi oli »suuri imettäjä, joka ihanilla rinnoillansa ravitsi
jumalaa — s.o. faaraota —, voimakasta imemään, Ala- ja Ylä-Egyptin
herran suuri imettäjä, jonka ihoa Horus[85] on koskettanut.»
Osoitukseksi kiitollisuudestaan imettäjä-äitiänsä kohtaan kuninkaat
tavallisesti rakennuttivat hänelle haudan, mutta niinpä olikin
tuollainen kuninkaallinen imettäjä jo edeltäpäin grande dame, sillä hän
oli jonkun ylhäisen egyptiläisen puoliso.

Miten tarkka juhlamenojärjestys vallitsi muinaisten faaraoitten
hovissa, näkyy siitäkin, että oli erityinen armo, kun kuningas antoi
jonkun ylimyksistään suudella kuninkaallista jalkaa eikä sallinut,
että mies suuteli sitä maata, jota tuo jalka suvaitsi tallata. Ja eräs
niistä miehistä, jotka pitivät tätä suurimpana kunnianaan, ei ollut
kumminkaan sen vähäisempi kuin Memfiksen ylipappi ja faaraon oma vävy!
Tapoja on erilaisia.

Kun hovimiehet astuivat faaraon eteen, »he kohottivat käsivartensa
hänen ylistyksekseen ja riemuitsivat ja suutelivat maata hänen
kauniiden kasvojensa edessä.» Ja kun »hyvä jumala» oli tehnyt
päätöksen, kuului hovimiestapoihin ilmaista ihastustaan ja »ylistää
herraansa suudellen maata, maaten vatsallansa hänen edessänsä ja
kohottaen riemuhuutoja.»

Uuden valtakunnan aikana näyttää ylimysten ja pappien »maansuutelu»
lakkautetun ja rajoitetun palvelijoihin ja alempaan kansaan.
Suuremmassa arvossa olevat tervehtivät faaraota nöyrin kumarruksin ja
laskien tai kohottaen käsivartensa aivan kuin rukoukseen. — Kuninkaan
_puhutteleminen_ oli vastoin kaikkia soveliaisuussääntöjä — korkeintaan
uskalsi _puhua_ hänen kuultensa. Ja ennenkuin tämän rohkean askelen
uskalsi ottaa, täytyi alkaa pitkästi kierrellen kaarrellen, kuten
esimerkiksi näin: »Sinä olet kuin Ra kaikissa edesottamisissasi, kaikki
mitä sinun sydämesi tahtoo, se tapahtuu. Jos sinä yöllä toivot jotakin,
niin se on tapahtunut aamun sarastaessa. Me olemme nähneet sinun
ihmetyösi aina siitä saakka, kun sinut kruunattiin kuninkaaksi. Kaikki,
mitä sinun huuliltasi lähtee, on kuin Horus puhuisi taivaan rannalta.
Mitä onkaan, mitä sinä et tietäisi? Ja missä onkaan paikka, jota sinä
et olisi nähnyt? Kaikki tulee sinun korviisi, sitten kuin tulit tämän
maan valtiaaksi. Sinä olet hallinnut aina siitä saakka, jolloin olit
äidin kohdussa. Sinulle esitettiin valtakunnan asiat, kun sinä olit
vielä kiharapäinen lapsi. Ei mitään tapahtunut sinun tietämättäsi.
Sinä olit ylin sotapäällikkö, kun olit vasta kymmenvuotias poikanen,
ja kaikkiin töihin, mitä suoritettu on, on sinun kätesi tehnyt
suunnitelman. Jos sinä sanot vedelle: 'Kohoa vuorelle!' niin valtameri
rientää sinne, heti kuin sinä olet puhunut. Sinä elät ikuisesti, ja
kaikkia sinun käskyjäsi totellaan, oi kuningas, meidän herramme!»

Kahta erityisen vähäpätöistä faaraota, jotka elivät noin 1300 e.Kr.,
tervehdittiin seuraavanlaatuisin ylistyslauluin: »Palatsisi sisällä
sinä kuulet kaiken, mitä puhutaan muissa maissa, sillä sinulla on
miljoonat korvat. Jos joku puhuu syvällä vuoren onkaloissa, niin hänen
sanansa saapuvat sinun korviisi. Sinun silmäsi loistaa kirkkaammin kuin
taivaan tähti. Vaikka asia on kuinkakin salainen, sinun silmäsi sen
kumminkin keksii.»

Voi ymmärtää, mikä erinomainen onni sitten oli saada tällaiselta
valtiaalta jopa omakätinen kirjoitus. Tämä ilonsa vastaanottajan
täytyi ilmoittaa jälkimaailmallekin ikuistamalla ihmeellinen tapaus
hautakirjoitukseensa.

Kuninkaiden ja ylimysten seuraan kuului myöskin kääpiöitä, jotka
tavallisesti hoitivat herransa puvustoa ja taluttelivat hänen
koiriansa tai apinoitansa. Luultavasti kääpiöiden tehtävänä oli kuten
keskiajallakin olla herransa hauskuttajana.

<tb>

Itämailla oli siihen aikaan kuten meidän päivinämmekin ruhtinaan
haaremi, monine kilpailevine kuningaspuolisoineen, prinsseineen ja
prinsessoineen ja näiden kunnianhimoisine suosikkeineen, kaikkien
juonittelujen pesäpaikka. Täällä näytellyistä jännittävistä draamoista
on suurin osa jäänyt ainaiseksi kulissien taakse, mutta yhtä ja
toista jälkimaailma on saanut tietää. Niinpä tunnemme jo 6:nnen
hallitsijasuvun ajalta sellaisen tapauksen. Voimakkaalla kuninkaalla
Pepi I:llä oli nimittäin hyvin uskottu suosikki, joka kuvaillessaan
elämäänsä mastabassa kertoo: »Siihen aikaan, jolloin salaisuudessa
ryhdyttiin oikeudellisiin toimenpiteisiin suurta kuningaspuolisoa
Hetestä vastaan, hänen majesteettinsa salli minun johtaa kuulustelua
— minun yksinäni, senvuoksi, että minä olin hänen majesteettinsa
sydämelle rakas ja hänen majesteettinsa oli mieltynyt minuun. Minä
itse toimitin kirjallisen kertomuksen siitä, minä yksin yhden ainoan
tuomarin kanssa. Ei koskaan ennen minun asemassani oleva henkilö ollut
saanut kuulla kuninkaallisen haaremin salaisuuksia.»

Yksityiskohtaisemmat tiedot on meillä Ramses III:n vanhuudenpäiviltä
samanlaisesta oikeudenkäynnistä, joka koski faaraon haaremissa
suunniteltua suurta salaliittoa. Tälläkään kertaa kuningas ei uskonut
ikävää oikeustapausta tavallisille tuomareille, vaan sen sijaan
asetti uskotuistansa erikoisen tuomioistuimen, joka sai rajattoman
vallan päättää rikollisten elämästä. Meidän tietomme tuomioistuimen
käsittelyistä ovat peräisin kirjallisista papyrus-merkinnöistä, jotka
kaikesta päättäen olivat tarkoitetut kuninkaallista arkistoa varten.
Niistä käy selville, että eräs kuninkaan puolisoista oli toisten
haareminaisten kanssa tehnyt salaliiton faaraota vastaan, joka nyt
oli vanha ja sairaalloinen, luultavasti tarkoituksenaan asettaa oma
poikansa valtaistuimelle. Vehkeilevät naiset olivat saaneet puolelleen
useimmat haaremin hovimiehet, jopa faaraon oman ylikamariherran ja
ylimmäisen juomanlaskijan. Vaarallisinta oli, että myöskin Nubiassa
olevien egyptiläisten joukkojen päällikkö oli mukana salaliitossa.
Hänen sisarensa, joka kuului Ramseen haaremiin, oli houkutellut
hänet avustamaan salahanketta. Suunnitelmana oli, että nubialaiset
joukot alkaisivat kapinan ja hyökkäisivät Egyptiin. Samalla kertaa
näyttävät haareminaisten sukulaiset ja ystävät ja muut rikostoverit
työskennelleen kiihoittaakseen pääkaupungin väestöä vallankumoukseen
vanhaa faaraota vastaan. Muitakin korkeita upseereita ja virkamiehiä,
niiden joukossa eräs pappi, otti osaa suuren kapinan valmisteluihin.
Pappi antoi taikakirjan opastuksella ohjeita, miten oli meneteltävä,
jotta kuninkaallisen palatsin vartiomiehistö voitaisiin taikakeinoin
lamauttaa. Tähän tarkoitukseen valmistettiin salaperäisin loitsuin
vahanukkeja, jotka toimitettiin salaisesti palatsiin levittämään siellä
pelkoa ja kauhua.

Mutta kaikesta varovaisuudesta huolimatta salaliitto tuli kuninkaan
korviin. Hän sai pian käsiinsä pitkän luettelon valtionkavaltajista,
ja kaikki nämä, niin naiset kuin miehetkin, vangittiin. Kuten sanottu,
kuningas asetti erikoisen tuomioistuimen tuomitsemaan tätä »maan
inhoa», kuten rikollisia eräässä kertomuksessa nimitetään. Tuomareille
antamissaan ohjeissa kuningas merkitsevästi ilmaisee toivomuksenaan,
että tämä epämiellyttävä juttu ratkaistaisiin mahdollisimman suuressa
hiljaisuudessa: »Niitä sanoja, joita syytetyt ovat lausuneet, en tunne.
Menkää ja tutkikaa heitä! Sallikaa niiden, joilla on etuoikeus, saada
kuolla oman kätensä kautta,[86] kuolla, minun siitä mitään tietämättä!
Ja antakaa muidenkin rikollisten saada rangaistuksensa, minun siitä
mitään tietämättä!» Siis, ei huomiotaherättäviä kohtauksia! Joitakin
salaisesti julistettuja tuomioita, joitakin itsemurhia ja mestauksia
kaikessa hiljaisuudessa — siinä kaikki!

Tuomiopöytäkirjat ovat myöskin lyhyitä ja ylimalkaisia. Eräästäkin
vähemmin ylhäisestä rikollisryhmästä sanotaan esimerkiksi: »Eräiden
haaremin vartijain vaimot, jotka salaliittoon olivat yhtyneet miestensä
rikostovereiksi, asetettiin tuomioistuimen eteen. Heidät huomattiin
kanssarikollisiksi ja annettiin heidän rangaistuksensa täyttyä: kuusi
naista.»

Ja siitä prinssistä, joka näyttää olleen tarkoitettu sysäämään faaraon
valtaistuimelta, sanotaan pöytäkirjoissa: »Hänet asetettiin oikeuden
eteen, koska hän oli liittynyt äitiinsä, kun tämä teki salaliiton
toisten haareminaisten kanssa, ja oli siis toiminut vihamielisesti
herraansa vastaan. Häntä kuulusteltiin, huomattiin hänet syylliseksi ja
jätettiin hänen omaksi tehtäväkseen päiviensä päättäminen.»

Keitä salaliittolaiset olivat, emme saa tietää. Heidän nimiensä ylle
viranomaiset ovat levittäneet saman salaperäisyyden verhon kuin yli
koko draamankin ja antaneet heidän esiintyä pöytäkirjassa keksityin
nimin. Kun eräänkin hovivirkamiehen nimityksenä on »Auringonjumala
vihaa häntä», niin voimme ymmärtää, että tämä ei ollut hänen oikea
nimensä, vaan että se luultavasti kuului »Auringonjumala rakastaa
häntä». Ja korkea upseeri, jonka nimenä oikeudenkäyntipöytäkirjoissa on
»Theban Paha», on kai siihen asti ollut nimeltään »Theban Hyvä».

Ennenkuin tuomioistuinkäsittelyt kumminkaan — olivat vielä loppuneet,
sattui tapaus, joka kauhistavalla tavalla osoittaa, kuinka
läpimädäntyneiksi yhteiskuntasiteet olivat ehtineet tulla Egyptissä.
Kuninkaan tuomioistuimessa olevista luottamusmiehistä täytyi kaksi
äkkiä vangita. He olivat tutkinnon kuluessa tulleet syytettyjen
haareminaisten sekä erään salaliiton päähenkilön hyviksi ystäviksi ja
yhdessä heidän kanssaan toimeenpanneet juomingit. Rangaistus: nenä ja
korvat pois.




LAKI JA OIKEUS.


Muinaisegyptiläisistä lakikokoelmista on säilynyt vain yksi, ja tämäkin
hyvin vaillinaisena. Se on kaiverrettu jättiläismäiseen muistokiveen,
jonka kuningas Haremheb, 19:nnen dynastian ensimmäinen hallitsija,
pystytti Kamakin suureen temppeliin. Paha kyllä tämän kuten monien
muidenkin muistomerkkien teksti on siinä määrin turmeltunut, että
ainoakaan pykälistä ei ole täydellisesti säilynyt. Ne väärinkäytökset,
joita vastustamaan Haremheb erityisesti tahtoi käydä, koskivat
virkamiesten ja sotilaiden omavaltaisuutta verojen keräyksessä.
Rangaistukset näistä ovat ankaria: toisen kerran »sata ruoskaniskua,
joista viisi avointa haavaa», toisen kerran nenä pois ja karkoitus
maasta johonkin kaukaisimpaan koilliseen rajakaupunkiin.

Todistuksena siitä, kuinka alkeellista veronkanto oli, mikä johtui
siitä, että rahaa ei ollut maksuvälineenä esitettäköön seuraava
pykälä sanatarkasti: »Jos köyhä mies teki itsellensä veneen ja siihen
purjeet voidakseen palvella faaraota ja lastasi siihen, mitä hän oli
velvollinen suorittamaan verona faaraon panimoille ja keittiölle, ja
häneltä ryövättiin vene ja faaraolle tulevat verot, niin jäi köyhä
mies vaille omaisuuttansa ja suuren työnsä hedelmiä. Tämä on väärin,
ja faarao tahtoo tehdä sellaisesta lopun voimakkailla toimenpiteillä.
Senvuoksi hänen majesteettinsa käskee, että jos joku virkamies
omavaltaisesti anastaa faaraolle tulevat verot ja ottaa veneen
keneltä hyvänsä tämän maan asukkaalta, häneltä rangaistukseksi nenä
leikattakoon ja hänet lähetettäköön nenättömäin kaupunkiin.

<tb>

Vanhan Egyptin oikeudenkäyntimenetelmää koskevaa ainehistoa on säilynyt
runsaasti, mutta itse rangaistusten laadusta meillä valitettavasti on
vain hyvin niukkoja tietoja.

Saadakseen törkeät rikolliset tunnustamaan käytettiin kidutusta. Ei
yksin selkä, vaan myöskin jalat ja kädet saivat kepistä osansa. Tämä
oli syytetyn »täydellistä tutkimista». Aikaisemmin puheenaolleessa
Ramses IX:n aikaisessa oikeudenkäynnissä haudanryöstäjiä vastaan
kuulustelu alkoi sillä, että sitä rosvoista, jonka asunnosta varastetut
esineet oli löydetty, ensin ruoskittiin ja hänet sitten pantiin käsi-
ja jalkarautoihin. Saman käsittelyn alaiseksi joutui laivuri, joka oli
epäluulonalainen, mutta havaittiin syyttömäksi. Eräs vanha pappi oli
ollut mukana haudanryöstössä; hänen kuoltuansa kuulusteltiin hänen
poikaansa samalla armottomalla tavalla. — Välistä joutui syytetty
kidutettavaksi kolme, neljä kertaa, jos oli syytä epäillä hänen
valehdelleen.

Rangaistuksista oli ruoskiminen tavallisin. Muinaisessa Egyptissä,
niinkuin meidän päiviemme Idässä, pidettiin selkäsaunaa varmimpana
keinona esim. virkistämään hitaita veronmaksajia; eivät edes
yhteiskunnallisen arvoasteikon huipuilla olevat olleet turvassa
kepiltä. Muuan ylhäinen mies vanhan valtakunnan ajalta kehuu
hautakirjoituksessaan, ettei hän koskaan, sitten nuoruutensa päivien,
ollut saanut ruoskaa keltään virkamieheltä. Jo koulussa keppi oli
kernaasti käytetty opetusväline. »Pojalla on korvat selässänsä;
hän kuulee sitä, joka häntä lyö», samanaikainen pedagogi sanoo
asiantuntemuksella ja vakaumuksella. Muuan entinen oppilas muistellen
kiitollisesti entisiä koulupoikapäiviänsä sanoo kirjeessään vanhalle
koulumestarillensa: »Minä olin sinun luonasi aina siitä saakka, kuin
kasvatukseni alkoi. Sinä ruoskit minua selkään, ja sinun opetuksesi
menivät minuun korvieni kautta.»

Egyptiläiset olivat kuitenkin oikeudenkäytössään lempeitä verrattuina
useimpiin muihin muinaisajan kansoihin. Heidän oikeuskäsityksessään
kohtaa välistä enemmän sosiaalisia kuin ruumiillisia rangaistuksia,
kuten kunnian menettämisen. »Kunniallisten miesten ei pidä astuman
heidän huoneeseensa», sanoo siten esim. muuan oikeusoppinut niistä,
jotka rikkovat lakeja. Kumminkin esiintyy, kuten olemme nähneet,
sellaisiakin rangaistuksia kuin nenän ja korvien poisleikkaaminen.

Maankavallus rangaistiin kielen menettämisellä. Valapattoisia
rangaistiin välistä kuolemalla, välistä heiltä leikattiin nenä ja
korvat ja heidät lukittiin »pää lautaan». Tuomareitakin, jotka olivat
langettaneet väärän tuomion, rangaistiin nenän ja korvien menetyksellä.
Eräänlaisilla valtiollisilla rikollisilla oli sama etuoikeus kuin
korkeimmilla turkkilaisilla virkamiehillä vielä meidän päivinämme,
nimittäin itsemurhalla ehtiä tuomionsa edelle. Tämä voi tapahtua joko
tuomioistuimen edessä tai kotona. Joka ei auttanut kuolemanvaarassa
olevaa ihmistä, häntä rangaistiin ruoskimalla ja kolmen päivän nälällä.
Samoin sitä, joka ei tehnyt voitavaansa varkaan ilmisaamiseksi.
Isänmurhaajalta katkottiin ensin jäsenet, ja sitten hänet elävältä
poltettiin orjantappuroissa. Avionrikkoja sai tuhat ruoskaniskua, ja
naiselta, joka oli tehnyt saman rikoksen, leikattiin nenä. Jos joku oli
väkisin maannut vapaasyntyisen naisen, niin hänet silvottiin siten,
ettei hän voinut uusia tekoansa. Tässä tapauksessa vanhat egyptiläiset
siis olivat — jos kostoperiaatteen »silmä silmästä, hammas hampaasta»
jätämme huomioonottamatta — sillä kannalla, jolle pääseminen meillä
vasta on ollut puheenalaisena. — Joka väärensi rahaa tai asiakirjoja,
menetti oikean tai molemmat kätensä. Väärän syytöksen tekijä sai saman
rangaistuksen, minkä syytetty olisi saanut ollessaan syyllinen.

Tuntuva rangaistus oli maastakarkoitus. Kaukana koillisessa,
Palestiinan rajalla, oli linnoitus, jonne »leikatuin nenin»
karkoitettiin ne virkamiehet, jotka olivat tehneet väkivallantekoja
alaisiansa vastaan. Aithiopiassa, kaukana etelässä oli samanlainen
karkoituspaikka, jonne silvotut rikolliset lähetettiin töihin
kultakaivoksiin. Niin pelätty oli tämä Egyptin Siperia, että oli
tavallista oikeuden edessä vannoa: »Jos minä valehtelen, niin silvotuta
minut ja lähetä minut Aithiopian vuorikaivoksiin!» Toisen kerran
vannottiin: »Jos minä valehtelen, niin en halua syödä enkä juoda,
vaan kuolla tähän paikkaan», tai: »Jos rikon sanani, niin heitä minut
krokodiileille!»

<tb>

Kun puhutaan egyptiläisten oikeustajunnasta ja rangaistuksista,
tulee luonnollisesti, kuten egyptiläisten sivistyselämän kaikista
puolistakin, muistaa, että ollaan tekemisissä kolmetuhatvuotisen
historian kanssa, joka on suunnattoman pitkä ajanjakso kansan
kehityksessä. Kuinka jättiläismäisen muutoksen alaisena onkaan
oikeustajunta omassa maassamme ollut ainoastaan niinä seitsemänä
vuosisatana, jotka ovat kuluneet siitä, jolloin maakuntalakeja alettiin
muistiin kirjoittaa! Verrattakoon niiden lainmääräyksiä meidän
nykyisen rikoslakimme määräyksiin! Taikka — laajentaaksemme väliajan
yli tuhatvuotiseksi — minkä suunnattoman muutoksen alaiseksi onkaan
joutunut ei yksin aineellinen kulttuuri vaan koko elämänkäsitys sinä
aikana, joka on kulunut viikinkiretkistä höyryn ja sähkön aikakauteen!
Ja tämän ajanjakson pituus: jos Egyptin historiassa siirrymme saman
verran ajassa eteenpäin vanhan valtakunnan historian alusta, emme
silloin ole päässeet sen edemmäksi kuin keskimmäisen valtakunnan alkuun.


Kirjallisuutta:

Tähän ja seuraavaan kappaleeseen: W.M. Flinders Petrie, Social life in
ancient Egypt.

Tähän kappaleeseen: Wilhelm Spiegelberg, Studien und Materialien zum
Rechtswesen des Pharaouen, reiches der Dynast. XVIII—XXI (c. 1500—1000
v. Chr.).




MUINAISTEN EGYPTILÄISTEN ELÄINTENPALVELUS.


Mikä valtava voima onkaan uskonto ollut Egyptin kansan elämässä!
Kun ajattelee mastaboita, pyramideja ja kalliohautoja, muumioita
ja kuolemankirjoja, temppelirakennuksia, kuvapatsaita ja jumalien
hymnejä, saa tosioloihin perustuvia todistuksia siitä. Egyptiläisten
koko ajatusmaailma olikin täynnä kuvittelua jumalvoimain, hyvien ja
pahojen henkien, puuttumisesta heidän jokapäiväiseen elämäänsä. Mutta
jos haluamme koettaa tunkeutua syvemmälle egyptiläisten uskonnon
mysteerioihin, itse niihin uskonnollisiin voimiin, jotka kansan
sielussa liikkuivat, silloin meidän on tunnustettava, ettei ole
mitään muuta alaa, jossa egyptologian tiede hapuilisi niin pimeässä
kuin tässä. Kun on kysymys sielunelämän syvimmistä, vaikeimmin
lähestyttävistä kuiluista, silloin kielitaitomme, kykymme tajuta
kielellisten ilmausten eri vivahduksia osoittautuu kiusallisen
usein riittämättömäksi. Me kykenemme ainoastaan vetämään karkeimmat
ääriviivat kuvatessamme Niilinmaan uskonnollista kehitystä.

Me muistamme, että kullakin seudulla oli oma paikallisjumalansa, jonka
luultiin ottaneen asunnokseen jonkin pyhän eläimen ja joka senvuoksi
kuvattiin eläinpäiseksi, kuten ibis-jumala Thoth, tieteiden jumala,
jota myös kuvattiin babiaaniksi, edelleen haukkajumala Horus, joka
oli auringonjumala ja faaraoitten suojelija, koira- tai sakaalijumala
Anubis, jota pidettiin kuolemanjumalana, krokodiilijumala Sobek,
kissajumalatar Bast, jota riemunjumalattarena palveltiin orgioissa,
sekä koko joukko oinasjumalia. Luultavasti jokin eläimen ominaisuus,
sen rohkeus, sen viisaus, sen viekkaus herätti egyptiläisissä
myötätuntoa tai kammoa, joka kehittyi jumalana-palvomiseksi.

Ekhnatonin monoteistiset uudistuspyrkimykset epäonnistuivat, kuten
olemme nähneet, seurauksena kansan vanhoillisuudesta, mahtavan papiston
itsekkyydestä ja faaraon häikäilemättömästä kiihkoilusta. Hänen
kuolemansa jälkeen kaikki kääntyi jälleen entiselleen tai pikemminkin
vielä alkuperäisemmälle uskonnolliselle kannalle: raa'aksi eläinten
palvelukseksi.

Alkujaan egyptiläiset pitivät pyhinä ja palvelivat ainoastaan
määrättyjen eläinten erityisiä yksilöitä, mutia uuden valtakunnan
häviötä seuranneena rappeutumisen aikana ruvettiin koko tuota
eläinlajia pitämään pyhänä sillä alueella, missä kysymyksessä olevaa
jumalaa palveltiin. Tästä saavat selityksensä nuo suunnattomat määrät
balsamoituja eläimiä, apinoista aina koppakuoriaisiin asti, joita on
löytynyt kalliohaudoista tai hiekasta ihmisten kuolemankaupunkien
edustalta. Näiden eläinmuumioiden joukossa on balsamoituja kalojakin,
parin senttimetrin pituisista puolitoista metriä pitkiin, ja
niin pieniä nisäkkäitä kuin päästäisiä, jotka lepäävät somissa
sykomoripuisissa sarkofageissa, kannessa veistetty tai kullattu kuva
itse eläimestä[87]. Muumioitujen lintujen joukossa on runsaasti
kotkia, haukkoja ja muita petolintuja. Kunniasijalla on kuitenkin
pyhä ibis-lintu[88]. Mutta ennen kaikkea vilisee kuolleiden eläinten
asunnoissa kissoja, kissoja! Sakkaran luota löytyä niin paljon
kissanmuumioita, että seudun väestö vuosikausia käytti niitä peltojensa
lannoittamiseen.

Kreikkalainen historioitsija Diodoros, joka eli Kristuksen syntymän
aikoihin, sanoo, että »egyptiläiset hellivät kissojansa niin, että he
kuljettivat niitä mukanansa matkoilla välttämättömimpien matkatavarain
kustannuksella». Vielä tänäkin päivänä pidetään kissaa pyhänä eläimenä
Niilin maassa. Egyptiläisten erityisen kissarakkauden taustana on
kuitenkin se seikka, että se ei pyydystä yksin rottia ja myyriä, vaan
ahdistaa myös skorpioneja ja käärmeitä.[89] Toinen eläin, joka myöskin
piti talon puhtaana rotista ja käärmeistä, oli näätää muistuttava
faaraokissa. Sitä pidettiin pyhänä, koska sitä luultiin ainoaksi
eläimeksi, joka uskaltautui krokodiilin kimppuun. Kerrottiin, että kun
krokodiili oli syönyt itsensä kylläiseksi ja kita ammollaan lepäsi
hietikolla nukkuen päivällisuntaan, faaraokissa hyppäsi rohkealla
loikkauksella matelijan kitaan, kaivautui sen sydämeen, minkä se repi
rikki, ja pureutui sitten ulos krokodiilin vatsasta.

Etevin kaikista egyptiläisten monista pyhistä eläimistä oli
_Apis-härkä_, jossa Ptah-jumalan[90] luultiin ilmestyvän. Apiksen
tuntomerkkejä oli m.m., että se oli musta, nelikulmainen, valkea
pilkku otsassa, että sen selässä oli kuva, joka esitti valkeata kotkaa
siivet levällään, ja oikealla puolella kuun sirpin kuvio ja että sillä
oli kielen alla koppakuoriaista muistuttava nastura. Sen päätemppeli
oli Memfiksessä, missä sillä oli asuntonsa Ptah-jumalan temppelissä.
Sitä ruokittiin kuninkaallisesti ja sitä palvelivat omat papit, jotka
toivat sille uhkeita uhrilahjoja, ja sen kunniaksi vietettiin suuria
juhlia yli koko maan. Erityisesti juhlittiin sen syntymäpäivää komein
kulkuein. Kun Apis-härkä kuoli, vallitsi maansuru koko Egyptissä, kunnes
uusi Apis oli löytynyt. Kaikki kansa paastosi ja pidättyi kylvystä
ja aviollisesta seurustelusta. Kuolleen härän ruumis balsamoitiin ja
haudattiin loistavalla komeudella maanalaiseen hautakammioon. Kun
jälleen oli onnistuttu löytämään härkä, jolla oli kaikki ne 29 pyhää
tuntomerkkiä, jotka osoittivat jumalan ottaneen sen asunnokseen,
vietiin uusi Apis suurin juhlallisuuksin vihityssä, kullatussa
gondoolissa Memfikseen, ja maansuru muuttui riemuksi yli koko Egyptin
maan aina Niilin suusta Nubian erämaihin saakka.

Kiintoisimpia löytöjä, mitä Egyptissä on tehty, oli pyhien härkien
suurenmoisen hautarakennuksen löytö. Kuuluisa ranskalainen arkeologi
Mariette pääsi tavattoman hienon vainunsa avulla tämän lajiansa
ainutlaatuisen hautausmaan jäljille. Hän seisoi eräänä päivänä
erämaassa Sakkaran lähellä etelään Kairosta, ja sai näkyviinsä
sfinksinpään, joka oli miltei hautaantunut hiekkaan. Samassa hän muisti
kreikkalaisen maantieteilijän Strabon kertomuksen, miten hän oli nähnyt
sfinksinpään pistävän esiin hiekasta pyhien härkien hautausmaalla.
»Mitähän, jos tämä onkin kuuluisan mausoleumin paikka!» Herännyt
ajatus saa Mariette'in heti toimimaan. Kaivaukset alkavat, ja tutkija
riemuitsee: on tavattu maanalainen hautaholvi, jossa Ptah-jumalan
ruumiistumat olivat levänneet balsamoituina jättiläissarkofageissa.
Pettyen tutkija kuitenkin huomasi, että yhtä lukuunottamatta kaikki
raskaat kiviarkut olivat tyhjiä. — Tännekin siis haudanryöstäjät olivat
löytäneet tiensä.

Muitakin pyhiä eläimiä kuin Apis-härkiä on käsitelty kuolleina yhtä
huolellisesti kuin rikkaita vainajia. Uhkeissa sarkofageissa lepäävät
manalle menneet jalot eläimet, seuranansa kovakuoriaisia, palvelijain
pikku patsaita ja muuta tavanmukaisiin hautajaismenoihin kuuluvaa.

Hyvin pyhä eläinlaji olivat myöskin babiaanit, joita vanhat
egyptiläiset kuvissaan esittivät aurinkoa palvelemassa.[91]

Muuan englantilainen egyptologi löysi 1830-luvulla eräästä
kallionrotkosta kuolleiden kaupungista Niilin vasemmalta rannalta
vastapäätä Thebaa myöskin muumioitujen apinain hautausmaan, joka
meidän päivinämme on löydetty jälleen. Sieltä löytyi erinäisiä
apinanmuumioita ja apinain luurankojen osia. Muutamissa haudoissa
tavattiin myös pähkinöitä sisältäviä saviastioita ja savipulloja,
joissa todennäköisesti oli ollut vettä tai jotakin muuta juomaa. Siellä
oli myöskin pieniä savisia sarkofageja, kussakin jumalankuvansa. Toisen
apinain haudan Davis löysi Kuningasten laaksosta. Siinä oli viisi
tavattoman hyvin säilynyttä apinanmuumiota.

Niinkin vastenmielisiä eläimiä kuin käärmeitä ja krokodiilejä, jotka
olivat oikeana maanvaivana, pidettiin eräissä paikoin pyhinä. Vanhat
egyptiläiset pitivät kernaasti talossaankin käärmeitä, sillä ne
karkottivat pois rotat.

Krokodiiliä, pelättyä Leviathania, kuten petoa Jobin kirjassa
nimitetään, egyptiläiset varmaankin palvelivat enimmäkseen kammosta.
»Kauhu asustaa hänen hampaittensa ympärillä. Kun hän kohottautuu,
sankarit vapisevat ja hämmentyvät hädästä. -Häntä vastaan ei miekasta
ole lainkaan apua. Hänelle on rauta kuin korsi ja kupari kuin laho puu.
Nuija on hänelle kuin olkea ja hän hymyilee keihään värähtelylle.»

Kuuluisa krokodiilinpalveluksen paikka oli viljava Faijum. Siellä on
vanhan Krokodilopoliksen, »Krokodiilikaupungin» rauniot; tämä oli
krokodiilipäisen vedenjumalan Sobekin palveluksen pääpaikka. Täällä
oli hänellä jo 12:nnen hallitsijasuvun aikana päätemppelinsä pyhän
Moiris-järven lähellä, missä oli jumalalle pyhitettyjä krokodiilejä.
Krokodiilikaupungissa lienee sen loistonpäivinä ollut 100 000 asukasta.
Sen rauniot ovat laajimmat, mitä mistään Egyptin kaupungista on
jäljellä. Sen läheltä on meidän päivinämme löytynyt pyhäin eläinten
kuolemankaupunki ja siinä paljon krokodiilinmuumioita ja papyruskääröjä.

Herodotos kertoo, että Faijumin asukkaat ripustivat pyhille eläimille
kristallisia ja kultaisia korvarenkaita ja rannerenkaita niiden
etujalkoihin ja hankkivat niille säädettyä pyhää ravintoa, niin kauan
kuin ne elivät. Kun eläimet kuolivat, ne balsamoitiin ja haudattiin
juhlallisesti.

Monista paikoin Egyptiä on löydetty näitä matelijoita varten
rakennettuja suuria huvilarakennuksia. Kuuluisassa Krokodiililuolassa
pari penikulmaa El Amarnasta etelään voitiin kerran laskea
krokodiilinmuumioita tuhansittain.

Etevä kreikkalainen maantieteilijä Strabo, joka vähän jälkeen
meidän ajanlaskumme alkua kulki halki Egyptin, kertoo käynnistään
Moiris-järvellä: »Pyhä krokodiili lojui miellyttävässä levossa
rannalla. Isäntäni hankki pienen kakun, palan paistia ja kannullisen
hunajaviiniä. Sitten saapuivat sinne papit, avasivat pyhän eläimen
kidan, tunkivat sinne kakun ja lihakappaleen ja kaatoivat palan
paineeksi viiniä krokodiilin kurkkuun. Sitten eläin heittäytyi veteen
ja ui tyytyväisenä toiselle rannalle, missä toinen matkailija toisti
saman ruokinnan.»

Krokodiilin kitaan joutumista pidettiin onnellisimpana kuolemistapana.
Krokodiilin leukojen runtelemia pidettiin kateuden sekaisin tuntein
krokodiilijumalan lemmikkeinä. Usein sattui, että tuollainen hirviö
sieppasi rannalta pikku lapsia. Mutta silloin noiden pikku raukkojen
äidit iloitsivat siitä, »että olivat olleet kyllin arvokkaita
synnyttämään aterian jumalalle».

Mutta jos tahallansa surmasi pyhän eläimen, pidettiin sitä kuoleman
ansaitsevana, ja jos oli kysymyksessä kissa tai ibis-lintu, ei
tehty eroa, olipa sen surmannut tahallaan tai vahingossa. Siitä
uskomattomasta fanatismista, millä kansa suojeli pyhiä kissojansa ja
kosti niiden puolesta, kreikkalainen historioitsija Diodoros kertoo
kuvaavan tapauksen, jota hän omin silmin oli ollut näkemässä. Muuan
roomalainen oli täysin ilman omaa syytänsä aiheuttanut kissan kuoleman.
Heti kerääntyi kansaa kokoon, ryntäsi siihen taloon, jossa »murhaaja»
asui, ja löi hänet kuoliaaksi. Nälänhädän aikana voi sattua, että
ihmiset söivät toisiansa, mutta koskaan ei ole kuultu, että joku olisi
uskaltanut satuttaa kätensä pyhään eläimeen vaimentaakseen sen lihalla
nälkäänsä.

Huippunsa eläintenpalvelus saavutti Egyptissä Saisin aikakautena ja sen
jälkeen.

Hyvin oppinut ja paljon matkustanut kirkkoisä Clemens Aleksandrialainen
lausuu egyptiläisten eläintenpalveluksesta puhuessaan ihastuksensa
heidän »komeita temppelejänsä kohtaan, jotka loistavat kullasta,
hopeasta ja elektronista [ks. viite 47] ja säteilevät värikkäistä Indian ja
Aithiopian kivistä. Mutta kun tulee pyhätön sisimpiin huoneisiin,
palaen halusta saada nähdä sen, joka on ylevintä tässä pyhässä
huoneessa, niin siellä eräs temppelissä uhria toimittavista papeista
intoutunein katsein ja huulet ylistystä mumisten vetää syrjään esiripun
ja saa meidät — hymyilemään hartaan kunnioituksensa esineelle. Sillä
siellä ei näy sitä jumalaa, jota niin kiihkeästi halusimme nähdä, vaan
käärme tai kissa, krokodiili tai muu peto, joka on arvoton elämään
temppelissä ja omiaan oleskelemaan liejussa tai kallionkolossa.
Tällainen on meille näyttäytyvä egyptiläisten jumala: hirviö, joka
vieritteleikse purppuramatoilla.» Myöskin kreikkalainen kirjailija
Lukianos kertoo hämmästyneensä, kun hän jumalan asemesta komeiden
egyptiläisten temppelien kaikkein pyhimmässä huoneessa näki apinan,
ibis-linnun, pukin, oinaan tai kissan.

Diodoros kertoo edelleen, miten pyhiä eläimiä ruokittiin »mitä
oivallisimmilla ruoilla, kaikenlaisilla hienoilla leivoksilla ja
hunajakakuilla, keitetyllä tai paistetulla hanhella j.n.e. Tuon
tuostakin heidän pyhyytensä saivat virkistäytyä lämpimässä kylvyssä,
jonka jälkeen »niitä voideltiin mitä ihanimmilla voiteilla ja niiden
ympärillä poltettiin kaikenmoisia hyvätuoksuisia suitsukkeita. —
Myöskin pidetään», hän jatkaa, »tarkkaa huolta siitä, että ne saavat
noudattaa luonnonviettejään ja paritella. Jokaista pyhää koiraseläintä
varten pidetään nimittäin naaraitakin, lajinsa jumalan lemmityiksi.»

Temppelieläinten jumalina palvomisesta kertovat egyptiläiset
seinäkuvatkin. Kuvassa näkyy usein pappeja rukoilemassa eläintä,
milloin seisoen, milloin polvistuneina; usein he ovat heittäytyneet
maan tomuun hänen pyhyytensä edessä.

Pyhien eläinten ylläpitoa varten oli määrätty kustakin maakunnasta
määrättyjen peltojen tuotteet. Puhuttiin senvuoksi »pyhän ibis-linnun
maasta», ja »pyhän hanhen vainiosta» j.n.e. Lisäksi kestittiin pyhiä
eläimiä vapaaehtoisillakin lahjoilla, kuten selviää eräästäkin
hautakirjoituksesta, jossa vainaja kehuu itseänsä seuraavilla hyvillä
töillään: »Elatusta annoin minä ibis-linnulle ja haukalle, kissalle ja
sakaalille, niin kauan kuin ne elivät; ja kun ne kuolivat, lahjoitin
minä niille balsamia ja kääreliinoja.»

Luonnollisesti kullakin pyhällä temppelieläimellä oli omat pappinsa ja
hoitajansa, sekä mies- että naispuolisia. Viimemainittuja sanottiin
»imettäjiksi». He kantoivat erityisiä arvonmerkkejä, ja kansa tervehti
heitä kunnianosoituksin.


Kirjallisuutta:

Adolf Erman, Die ägyptische Religion.

Heinrich Brugsch, Religion und Mythologie der alten Ägypter.

Alfred Wiedemnnn, Der Tierkult der alten Ägypter (»Der alle Orient»
1912.)

Theodor Hopfner, Der Tierkult der alten Ägypter.

Friedrich Zimmermann, Der ägyptische Tierkult.

Lortel et Gaillard, La faune momifiér de l'ancienne Égypte (»Archives
du Museum d'histoire naturelle de Lyon» 1903, 1907, 1909).

Otto Keller, Die antike Tierwelt.




VANHAIN EGYPTILÄISTEN KIRJALLISUUS JA ELÄMÄNKATSOMUS.


Muinaisten egyptiläisten kirjallisuudesta meidän tietomme ovat
tavattoman paljon epätäydellisemmät kuin heidän taiteestaan. Ja kuinka
voisi loisin ollakaan? Kaikkihan riippuu tässä siitä, kuinka monta
vuosituhatta hauras papyruslehti voi vastustaa ajan tuhoavaa vaikutusta.

Mitä egyptiläisestä kirjallisuudesta on jäljellä, riittää kumminkin
antamaan aavistuksen siitä, kuinka rikas ja monipuolinen se kerran on
ollut. Millään muulla kansalla ei tuohon aikaan, mikäli tiedämme, ole
ollut vastaavaa tarjottavissa.

Alamme kumminkin alusta




»KOULUKIRJOISTA».


Niitä hallitsee kokonaan pedagogin lukupuikko, jota ovat pidelleet
hyvin aineellisuuteen taipuvat kädet. Kaikissa sävellajeissa ylistetään
niitä aineellisia etuja, joita oppi tuo myötänsä. Tiedon sisäisestä
arvosta nämä kirjoitukset sitävastoin sanovat tuskin sanaakaan.
Koulukirjojen useasti tuima sävy osoittaa kuitenkin, ettei edes
elämänviisaiden ja ymmärtäväisten egyptiläisten keskuudessa aina ollut
niin helppoa opettaa nuorisolle tietojen hankkimisen arvoa. Niinpä
sanotaan kerrankin: »Sinun sydämesi hyppelehtii, ja sinä olet kuin
vallaton lintu. Lintu pannaan häkkiin, ja haukalta sidotaan siivet,
kun se on kesytettävä — minä olen kyllä tekevä ihmisiä sinustakin,
sinä kasvattamaton nuoriso. Muista se!» Koulukirjat ovatkin täynnä
varoituksia ja kehoituksia kurittomille oppilaille, jotka kuten
»kirmailevat varsat juoksevat pois koulusta ja jättävät kirjat
lepäämään» omistautuakseen soturin ammattiin, maanviljelykseen tai
— surullista sanoa — vielä useammin »antautuakseen huvittelemaan».
He »kuljeksivat kadulta kadulle, missä tuoksuu oluelta, omaksi
tuhoksensa». He istuvat pelaamassa ja lauleskelemassa ravintoloissa,
sen sijaan, että oppisivat isien kunniakkaita ja ylistettäviä
uskonnollisia tai historiallisia opetusrunoja!

Pedagogi milloin uhkaa moisia huimapäitä virtahevonruoskalla, milloin
ylentää hän heidän mieltänsä opettavaiseen sävyyn puhumalla siitä,
kuinka häntä itseänsä kerran on jalostettu kovalla käsittelyllä. »Katso
minua!» hän sanoo pahantapaiselle nuorukaiselle. »Kun minä olin niin
nuori kuin sinä, minä sain viettää aikani kädet kahleissa, ja ne ne
nöyryyttivät minun jäseneni, kun olin kantanut niitä kolme kuukautta ja
istunut suljettuna temppeliin, sillä aikaa kuin vanhempani ja veljeni
saivat olla vapaina maalla. Kun tämän ajan perästä kahleet minulta
otettiin pois ja minun käteni pääsi vapaaksi, minä olin kaikessa
parempi kuin aikaisemmin. Minusta tuli numero yksi toverieni joukossa
ja minä voitin heidät kaikki lukemisessa ja kirjoittamisessa.

Tee sinä nyt kuten minä sanon, niin voit hyvin ja huomenna havaitaan,
ettei kukaan ole taidoissa sinua edellä.»

<tb>

Mihin pyrki sitten kouluopetus? Tekemään pojasta »_kirjurin_»,
s.o. virkamiehen, sillä »kirjurin» rauhallinen ja varma asema oli
egyptiläisten ihanne.

He tunsivat vanhastaan kunnioitusta oppia kohtaan, ei kuitenkaan
niin paljon sen itsensä vuoksi kuin siitä syystä, että »kirjurilla»,
opiskelleella, oli valta kaikkien muiden yhteiskuntaluokkien suhteen.
Hänelle oli avoinna miellyttävä tie valtion virkoihin, kun sitävastoin
kaikkien muiden tuli rehkiä ja tehdä työtä otsansa hiessä. Oppimaton
miesparka, »jonka nimeä ei kukaan tunne, on kuin raskaasti kuormitettu
aasi, jota kirjuri ajaa», sanoo eräs vanhan Egyptin viisaista. »Tule
senvuoksi kirjuriksi, jotta voit käskeä toisia! Kirjurin virka on
suurta», ja koskaan hänen ei tarvitse kärsiä ja kieltäytyä: »Oppinut
ravitaan kylläiseksi, mistä kiitoksen saa hänen oppinsa.» Kuinka
onnellisessa asemassa hän onkaan verrattuna talonpoikaan! Lue ja
kuule, miten voi käydä sen, jonka on elettävä maan tuotteista: »Mato
on riistänyt häneltä puolet hänen sadostaan, ja toisen puolen on
virtahepo syönyt suuhunsa. Pelloilla vilisee rottia, heinäsirkat ovat
sinne laskeutuneet, ja varpuset varastavat. Voi talonpoika-parkaa!
Laskee sitten maihin kirjuri kokoamaan veroja. Hänen palvelijoillansa
on kepit kädessä ja he sanovat: 'Anna tänne viljasi!' Jos viljaa
ei ole, he ruoskivat häntä ja vangitsevat hänet. Hänen vaimonsa
sidotaan hänen silmiensä edessä ja hänen lapsensa pannaan kahleisiin.
Naapurit hylkäävät hänet ja pakenevat viedäkseen viljansa turvaan.»
Kuvaus tietysti liioittelee esittäessään kirjurin asemaa niin paljon
valoisammaksi, mutta pääpiirteissään kylläkin, surullista sanoa, tämä
kuvaus fellah-paran kohtalosta on totta.

Kadehtia ei voi käsityöläistäkään. Kun viisas Duauf lähettää poikansa
kouluun valmistumaan kirjuriksi, hän neuvoo tätä: »Minä olen nähnyt
sepän ahjonsa ääressä. Hänen käsiensä iho oli kuin krokodiilinnahka ja
hänen tuoksunsa pahempi kuin kalanperkeiden.» Suutari on säälittävä
raukka. Kaikkialla hän saa kierrellä ja kysellä työtä. »Hänen
terveytensä on kuin kuolevan kalan, ja hän saa pureskella vain nahkaa.
Entä kutoja sitten: hänen täytyy istua sisälle suljettuna kuin naisen.
Hän saa istua siinä kokoonkyyristyneenä maassa eikä saa koskaan
hengittää raitista ilmaa. Ja kuinkas on kivenhakkaajan laita? Päivän
päättyessä hänen käsivartensa ovat voimattomat, ja hänen selkänsä
ja polvensa ovat nyrjähtäneet. Mutta pahinta kaikesta on kalastajan
ammatti. Hän saa elää kauheassa krokodiilien pelossa ja ennemmin tai
myöhemmin hän joutuu niiden saaliiksi.»

Soturin kohtaloa, verrattuna kirjurin asemaan, maalaillaan myös
egyptiläisessä koulukirjassa kauhistavin värein. Se pursuu kertomuksia
siitä, miten häntä ruoskitaan lapsuudesta saakka: »Hänet lasketaan
maahan ja häntä peitotaan kuin papyrusta.» Ja entä sitten hänen
kohtalonsa samottaessa sotaretkillä yli vuorten ja erämaiden! »Leipänsä
ja vetensä hänen on kannettava selässänsä, kuten aasi kantaa kuormansa,
niin että hänen selkänsä koukistuu taakasta, ja pilaantunutta vettä hän
saa juodakseen. Kun hän tulee vihollisen eteen, hän on kuin vangittu
lintu. Ja kun hän palaa jälleen kotiin, hän on kuin puu, jota mato
kalvaa. Hän on sairas ja hänen on paneuduttava vuoteeseen. Vaatteet on
häneltä varastettu, ja hänen palvelijansa on karannut tiehensä.» Niin
päntättiin jo nuorena päähän tuota hartaan ahdasta uskonvarmuutta,
ellei mikään yhteiskunnallinen asema edes lähimainkaan ollut
verrattavissa »kirjurin» virkaan.

<tb>

Voidakseen kerran saavuttaa kirjurin kadehdittavan aseman ja
sitten yletäkseen byrokraattisessa arvoasteikossa nuorukaisen oli
osattava laittautua ylempiensä suosioon. Se on läpikäyvänä ohjeena
useimmissa niissä »viisaudenopeissa», joita kouluissa opiskeltiin.
Tähän kirjallisuuden haaraan kuuluu kuitenkin paljon sellaistakin,
joka on eetillisessä suhteessa tätä paljon korkeampaa ja ylittää
kouluviisauden näköpiirin. Siinä kirjallisuudessa on sukulaisuutta
raamatun sananlaskujen kirjan kanssa. Varsinkin itsehillintä oli
ominaisuus, jota pidettiin Egyptissä suuressa arvossa. Jos riitaveli
käyttäytyikin meluavasti ja hillitsemättömästi, oli hienon miehen
pysyttävä tyynenä ja osoittauduttava liian hyväksi tolkuttomaan
torailuun. Hienotunteista suhtautumista toisiin, kiittämättömiinkin,
esitetään jo vanhimpina aikoina ihmisen velvollisuudeksi, ja hurskaille
ihmisille tulikin vähitellen »vaikeneva» merkitsemään »vanhurskasta»,
samoin kuin »kiivas» tuli jumalattoman ja syntisen yleisnimeksi. —
Vanhat egyptiläiset olivat yleensä hyvälaatuista ja hupaista kansaa.
Heidän pääasiallisin pyrkimyksensä oli hankkia niin itselleen kuin
kanssaihmisilleenkin mahdollisimman miellyttävä olo sekä tässä että
tulevassa elämässä.




VIISAUDENOPPEJA.

Vanhimmat viisauden opettajat.


Egyptiläisen kirjallisuuden vanhimpia teoksia on viisaudenoppi, jossa
sanotaan, että sen on kirjoittanut kolmannen hallitsijasuvun viimeisen
kuninkaan visiiri. Niin vanha se ei varmastikaan ole, mutta sillä on
joka tapauksessa hyvin kunnioitettava ikä.

Käytännöllinen viisaus puhuu siinä jokaisesta viisaan miehen antamasta
neuvosta. Ei saa olla kohtuuton, hän sanoo. Tämä ei estä kuitenkaan
juomasta juomarin kanssa ja istumasta pöydässä ahmatin seurassa, kunhan
vain omalta osaltaan on kohtuullinen — sillä ei sovi loukata sitä,
jolla on asioista toinen käsitys. Kieltänsä on varottava sellaisilta
ihmisillä, jotka eivät voi pitää tietoinansa salaisuutta. Ei saa olla
ylimielinen, sillä kukaan ei tiedä, mitä mistäkin voi tulla. Lopuksi
viisas mies lupaa, että sillä nuorukaisella, joka seuraa tarkoin hänen
neuvojansa, on oleva loistava menestys.

Niin köyhää on sen ajan »viisaus». Se ei ole kohonnut käytännöllisen
hyödyn ja seurustelutaidon portaikkoa korkeammalle.

Toinen vanhan valtakunnan aikainen kuuluisa viisauden opettaja
oli muuan viidennen hallitsijasuvun visiiri nimeltä _Ptahotep_.
Kuunnelkaamme muutamia tämän viisaan miehen neuvoja! »Jos olet
pyydetty», hän sanoo, »aterialle miehen luo, joka on sinua ylempi, niin
ota mitä eteesi asetetaan! Älä tuijota niihin ruokalajeihin, joita
isännällä on edessänsä, vaan katso mitä sinulla itselläsi on edessäsi!
Sillä muutoin isäntä voi tulla huonolle tuulelle.

Luo silmäsi maahan, kunnes isäntä suvaitsee tervehtiä sinua, ja puhu
vasta, kun hän on puhutellut sinua! Naura, kun hän nauraa! Se tekee
hänen sydämellensä hyvää, ja hänestä on silloin mieluista, mitä sinä
teet. Täytyy olla varovainen seurustellessaan isoisten kanssa, sillä
koskaan ei tiedä, mikä heidän mielensä on. Mahtava mies, joka istuu
pöydässä, antaa tietysti parhaat palat niille, jotka istuvat häntä
lähinnä, mutta hänen hyvä mielensä voi saada hänen kätensä ulottumaan
aina sinnekin, missä sinä istut.

Koukista selkäsi ylempäsi edessä, silloin olet nauttiva hyvinvointia
talossasi! Elät hyvästi, niin kauan kuin hän on lempeä.

Jos tahdot säilyttää ystävyyden perheen kanssa, johon sinulla on pääsy,
niin varo lähestymästä talon naisia! Tuhannet ihmiset joutuvat heidän
vuoksensa turmioon. Heidän loistavista jäsenistänsä hurmaantuu, mutta
lyhyen nautinnon hetken perästä he eivät näytä enää sinusta kauniilta:
yhden ainoan silmänräpäyksen nautinto -— ja se on kuin unelma —, ja
sitten tulee kuolema loppuna kaikelle!

Jos olet päässyt hyvinvointiin, niin nai ja rakasta vaimoasi yli
kaiken! Anna hänelle ruokaa yltäkyllin ja kauniita vaatteita — ne ovat
lääkitystä hänen ruumiilleen. Voitele häntä hyvänhajuisilla voiteilla
ja tee hänet onnelliseksi, niin kauan kuin hän elää! Hän on hyvä pelto
omistajallensa.

Jos sinusta on tullut mahtava ja rikas oltuasi kerran vähäpätöinen
ja köyhä mies, niin älä unohda, mikä oli tilasi ennen! Älä luota
aarteisiisi, sillä ne sinä olet saanut lahjana Jumalalta. Sinulle voi
käydä samoin kuin toisille, joista on tullut rutiköyhiä, sillä sinä et
ole parempi kuin he!




Mitä viisas Ani opettaa.


Uuden valtakunnan ajalta on olemassa kokoelma elämänohjeita nimenä
»Viisaan Anin oppi». Ikävä kyllä se on säilynyt vain vaillinaisena
jäljennöksenä, jonka on tehnyt koulupoika mitä murheellisimmalla
tavalla turmellen tekstin, niin että ymmärrämme siitä tuskin puoltakaan.

Kuulkaamme kuitenkin jotakin siitä, mitä viisaalla miehellä on
sydämellään! Näin hän sanoo muun muassa: »Älä käy talossa, jossa
istutaan oluen juonnissa, sillä ne sanat, jotka huuliltasi pääsevät,
toistetaan; ja paha on olla tietämättä, mitä todellakin on sanonut.
Sinä voit myös juomingeissa kaatua ja taittaa sääresi, eikä kukaan
ojenna sinulle auttavaa kättänsä. Sinun juomaveikkosi sanovat:
'heittäkää ulos se juoppo!' Ja kun joku tulee sinua tervehtimään, hän
löytää sinut maassa makaamasta avuttomana kuin pieni lapsi.

»Varo vierasta naista, jota ei tunneta omassa kaupungissaan! Älä
silmäile häntä, äläkä ole missään tekemisissä hänen kanssaan! Hän on
kuin syvä joki, jonka virran pyörteitä ei tunneta.

»Älä veljeile toisen miehen orjan kanssa, jonka nimi löyhkää!

»Älä vastaa päällysmiehellesi, kun hän on vihoissaan, vaan väisty
hänen tieltään! Puhu sävyisästi hänelle, joka on puhunut sinulle
vihapäissään, ja tyynnytä hänen sydäntänsä! Älä sano kaikkea, mitä
sydämelläsi on, sille miehelle, johon et voi luottaa. Varomattomalla
sanallasi, joka kerrotaan eteenpäin, sinä voit hankkia itsellesi
vihamiehiä. Ihmisen ruumiiseen mahtuu enemmän kuin latoon ja se on
täynnä kaikenlaisia vastauksia; valitse sinä niistä hyvät ja lausu ne,
mutta telkeä huonot ruumiiseesi!

»Mies, joka sanoo pahoja sanoja, ei voi odottaa saavansa kokea hyviä
tekoja.

»Älä syö leipää, kun nälkäänäkevä seisoo vierelläsi, ojentamatta
hänellekin leipää syötäväksi!»

Viisas Ani teroittaa mieleen edelleen velvollisuutta kunnioittaa
ja osoittaa kiitollisuutta myöskin äidille, sillä muutoin hän voi
»koroittaa kätensä kohti korkeutta, ja Jumala on kuuleva hänen
äänensä.» Hänhän on, Ani sanoo, »kauan kantanut sinua sydämensä
alla ja sitten selässään, ja kolme vuotta oli hänen rintansa sinun
suussasi.[92] Hän synnytti ja kasvatti sinut ilman, että sinun likasi
häntä iljetti. Ja kun sinä sitten tulit kouluun ja sait kehittää
itseäsi kirjurin toimeen, hän piti joka päivä sinusta huolta antamalla
leipää ja olutta talostansa.

»Kun kuolema tulee sinua noutamaan, anna hänen löytää sinut hyvin
valmistuneena! Ah, kun se hetki on lyönyt, ei sinun auta sanoa: 'Minä
olen liian nuori, tullakseni poistemmatuksi!' Sillä kuolema tulee
milloin tahtoo ja vie imeväisen äitinsä rinnoilta yhtähyvin kuin
vanhuksen. Ajattele sitä. Sillä minä annan sinulle hyviä neuvoja,
jotka sinun pitää kätkeä sydämeesi. Tee niin! ja sinusta on tuleva
hyvä ihminen, ja kaikenlaatuiset onnettomuudet pysyttelevät erillänsä
sinusta.»




Amen-em-open viisaudenkirja ja Salomon sananlaskut.


Aivan erityisen kiintoisa on 10:nneltä vuosisadalta e.Kr. tai hiukan
myöhäisemmältä ajalta peräisin oleva viisaudenoppi, joka äskettäin on
julkaistu maattuaan British Museumissa aina vuodesta 1888 saakka. Se
on merkillisimpiä egyptiläisiä sivistysasiakirjoja, mitä on olemassa.
Mutta se on hyvin vaikea kääntää, sillä se on hyvin huolimattomasti
tehty jäljennös alkuperäisestä. Teksti vilisee sanoja, joita ei
tunneta muista kirjoituksista, ja se on täynnä kielellisiä käänteitä,
jotka aiheuttavat suuria vaikeuksia. Senvuoksi on tähän saakka
vain vaillinaisesti kyetty tulkitsemaan kirjoittajan omituisia ja
omaperäisiä ajatuksia. Huolimatta kaikista yrityksistä eivät ainoastaan
yksityiset lauseet ja ajatukset, vaan kokonaiset kappaleetkin ovat
vielä tänäkin päivänä selittämättä.

Sanoimme äsken, että tässä tekstissä on jotakin vallan erikoista. Ja
mikä on tämä erikoisuus? Se, että meillä on tässä edessämme todellinen
kirjailijapersoonallisuus, joka lausuu ajatuksia, joista aikaisemmin
ei ole löytynyt jälkeäkään Egyptissä. Kaikki, mikäli muutoin tunnemme
egyptiläistä kirjallisuutta, on hyvin vähän kirjailijayksilöllisyyden
leimaamaa. »Me olemme tässä», tanskalainen egyptologi H.O. Lange sanoo,
»kaukana kaavamaisesta, perinnäisomaisesta lauseparsien käytöstä».

Kirjoittaja, jonka nimi on Amen-em-ope, oli korkea virkamies, jonka
arvonimi oli »kuninkaallinen Egyptin viljakirjuri». On muistettava,
että valtion verot perittiin viljana tai muina luonnontuotteina, että
kaikkialla oli valtion vilja-aittoja ja että verojen perimistä oli
valvomassa monihaarainen virkamieskunta.

No niin, Amen-em-ope puhuu »pojalleen, lapsistaan nuorimmalle»,
ja antaa hänelle elämänohjeita seurustelutaidossa ja siveellisiä
opetuksia, että hän välttäisi pahaa ja tulisi onnelliseksi tässä
maailmassa. Erityisesti vanha, viisas isä kehoittaa maltillisuuteen
ja sävyisyyteen: »Ojenna kiihtyneelle kätesi, ja kun Jumalan käsi on
hänet hylännyt, niin ravitse häntä leivällä luonasi! Jumalalle on
myöskin mieluista viipyä, ennenkuin puhuu kiivastuneelle miehelle.
Ole senvuoksi levollinen riitaveljesi edessä ja taivuta itsesi hänen
edessänsä, joka sinua loukkaa! Nuku yö, ennenkuin puhut hänelle! Sillä
hän on kuin myrskytuuli, joka riehuu kuin tuli oljissa.

»Älä kosta sille, jota vihaat! Ethän sinä tunne Jumalan suunnitelmia.
Heittäydy Jumalan käsiin,[93] niin sinun sävyisyytesi ja lempeytesi
on saattava vihollisesi lankeamaan. Älä ahnehdi toisten omaisuutta,
vaan ole oikeamielinen teoissasi! Oikeamielisyyden hyveen Jumala antaa
sille, jota hän rakastaa.

»Ole lempeä veroja periessäsi äläkä käytä vääriä punnuksia viljaa
punnitessasi, silloin sinä voit nukkua levollisesti ja olla iloinen
seuraavana päivänä. Mutta älä anna myöskään talonpojan lahjoa itseäsi
viljalla äläkä vehkeile hänen hyväkseen verolistaa laatiessasi, kun hän
tahtoo viekastella veronmaksussa!

»Maata mitatessasi älä muuta rajapyykkiä äläkä tartu lesken
rajamerkkiin! Ken sen tekee, on väkivallantekijä heikkoa kohtaan. Hänen
varastoaittansa tuhotaan, hänen tavaransa otetaan hänen lapsiltaan,
ja hänen omaisuutensa annetaan toiselle. Älä himoitse vähävaraisen
omaisuutta äläkä tavoittele hänen leipäänsä! Köyhän omaisuus saa
aikaan myrskyn melussa ja se karvastelee kurkkua. Parempi on vakkanen
viljaa, jonka Jumala sinulle antaa, kuin viisi tuhatta vakkaa, jotka
väkivallalla otetaan. Lyhyen ajan ne viihtyvät ladossa, eivätkä ne
ravitse vadissa. Parempi on niukka jokapäiväinen leipä ja tyytyväinen
sydän kuin rikkaus ja tora ja riita. Älä tavoittele senvuoksi rikkautta
äläkä huokaile köyhyyttä! Ahnaan ja tyytymättömän laivaa ajelevat
ympäriinsä hyökyaallot, mutta tyytyväisen pienellä veneellä on
myötäinen tuuli.

»Ole armelias köyhille ja vieraille! Älä karkoita vierasta öljyastiasi
äärestä, niin sen sisältö tulee monenkertaiseksi! Jos sinulla on
lautta, niin ota lauttausmaksu siltä, joka voi maksaa, mutta säästä
köyhä siitä! Jumala rakastaa sitä, joka pitää kunniassa köyhän miehen,
enemmän kuin sitä, joka pitää suurta melua ylhäisestä miehestä.

»Ole hienotunteinen kanssaihmisiäsi kohtaan: Älä naura sokealle, älä
pidä pilkkanasi kääpiötä äläkä kiusaa rampaa! Älä ilvehdi ihmisen
kanssa, joka on Jumalan kädessä,[94] äläkä ole hänelle raaka, kun hän
sattuu sinua töykkäämään! Ihminen on savi ja oljenkorsi, ja Jumala
on rakennusmestari. Hän repii ja hän rakentaa joka päivä, mielensä
mukaan hän tuhannet ihmiset alentaa ja hän ylentää toiset tuhannet
vallitsemaan kanssaihmisiänsä. Ole senvuoksi nöyrä! Ei taitu selkä
siltä, joka sen taivuttaa.

Vilpittömyys on myöskin hyve, jota viisas isä teroittaa mieleen. »Älä
puhu kerskuen toisen ihmisen kanssa! Jumala sitä inhoaa. Älä erota
sydäntäsi kielestäsi, niin kaikki sinun suunnitelmasi onnistuvat, ja
sinä olet saava arvon ihmisten silmissä ja oleva hyvässä turvassa
Jumalan kädessä. Jumala vihaa sitä, joka teeskentelee puheessaan;
kaksikielistä hän suuresti inhoaa. — Mutta älä myöskään avaa sydäntäsi
liiaksi ihmisille, äläkä anna oman arvosi kärsiä siitä vauriota. Älä
ole avomielinen lörpöttelijälle! Mies, joka säilyttää salaisuuden
sydämessään on parempi kuin se, joka sen kertoo ja tuottaa sillä
vahinkoa.»

Aiheettomasta huolehtimisesta viisas myöskin varoittaa: »Älä asetu
levolle peläten huomispäivää! Ei kukaan ihminen tiedä, millainen siitä
on tuleva. Ole senvuoksi levollinen ja vahvista sydäntäsi.»

Aito egyptiläinen on käsitys päällysmiehen ja käskyläisen välisestä
suhteesta. Kuuliaisuuden velvollisuudesta sanotaan: »Salli
päällysmiehesi lyödä itseäsi ja kätke nyrkkisi viittaasi ja anna hänen
haukkua itseäsi, mutta seiso sinä vaieten. Kun sinä seuraavana päivänä
astut hänen eteensä, hän antaa sinulle leipää avoimin käsin.»

Erinäisisssä kohdissa Amen-em-open viisaudenkirja muistuttaa Anin
viisaudenoppia. Mutta Anilta puuttuu melkein kokonaan persoonallisen
uskonnollisuuden taustaa, joka kannattaa Amen-em-open kehoituksia.
Amen-em-open kehittely ei ole, suurin piirtein nähtynä, kuivaa ja
nokkaviisasta käytännöllistä elämänviisautta, vaan me kohtaamme siinä
korkeamman laadun siveellisiä ja uskonnollisia periaatteita, kuin
mitä tunnemme muusta egyptiläisestä viisaudenkirjallisuudesta. Viisas
opettaja viittaa alati Jumalan tahtoon, ja erityisen kiintoisaa on,
että hän tällöin ei puhu mistään määrätystä jumalasta, vaan yleensä
Jumalasta siveellisenä, äärettömänä olentona, josta hän tuntee olevansa
riippuvainen ja jonka edessä hän tuntee edesvastuuta.

Meidän on siirryttävä aina ensimmäiseen vuosisataan j.Kr. löytääksemme
jotakin vastaavaa egyptiläisessä kirjallisuudessa. Siellä täällä
esiintyy lausuntoja, jotka vievät ajatuksen Vanhan Testamentin Salomon
sananlaskuihin.

Nämä yhtäläisyydet ovat äskettäin saaneet osan eteviä egyptologeja
ja teologeja kuuluisan egyptologin ja seemiläistenkin kielten
tuntijan Ermanin johdolla pala palalta vertaamaan Amen-em-open
viisaudenoppia ja Salomon sananlaskuja. Ja he ovat tulleet huomiot
»herättäviin tuloksiin: se osa Sananlaskuja, joka alkaa 22. luvun
17. säkeistöstä, on osoittautunut — myöskin 23. luvun 11. säkeistö —
suoranaiseksi, joskin mukailluksi, käännökseksi Amen-em-open opista
poikkeuksena ainoastaan 22. luv. 26. säk. Kiintoisaa on, että sitä
osaa Sananlaskuja, jossa nämä egyptiläiset mietelmät esiintyvät,
raamatuntutkimus yleensä pitää erityisenä pienenä teoksena, joka
on liitetty suureen sananlaskukokoelmaan. Tämä jakso käsittää luv.
22: 17—24: 22. _Sen_ kirjoittaja on siis ammentanut egyptiläisestä
lähteestä.

Kääntäessään hän on ryhtynyt tekemään joukon muutoksia ja poisjättöjä
saadakseen tekstin soveltuvammaksi omille maanmiehillensä. Kun
Amen-em-ope varoittaa poikaansa rikkauden tavoittelusta, hän sanoo:
»_Älä käännä sydäntäsi rikkautta tavoittelemaan! Älä vaivaa itseäsi
voittaaksesi enemmän_, kun sinulla on, mitä tarvitset. _Jos sinä
anastat itsellesi rikkauksia_, niin ne eivät pysy sinun luonasi
yli yön. Kun päivä koittaa, ne eivät enää ole talossasi... Ne ovat
tehneet aukon varastohuoneeseen... _ja ryömineet ulos. Ne ovat tehneet
itsellensä siivet niinkuin hanhet ja lentäneet taivasta kohti._

Tämä esitetään Sananlaskuissa, 23:4—5, seuraavasti: »_Älä vaivaa
itseäsi tullaksesi rikkaaksi; lakkaa taidollisuudestasi!_ Saatko
silmäsi lennättää siihen, ennenkuin _sitä ei enää ole. Sillä se tekee,
jopa tekeekin itsellensä siivet niinkuin kotka, joka lentää taivasta
kohti._»

Hanhi oli egyptiläisten lempilintu ja kelpasi siis kirjallisuudessakin
esitettäväksi, mutta heprealaisten runolliselle tunteelle soveltui
kotka paremmin.

Jos siirrymme sitten Amen-em-open viisaudenopin alkuun, niin huomaamme
sen alkavan näin: »_Käännä korvasi tänne, kuule sanojani ja laske
minun opetukseni sydämellesi!_» Kehoitus on melkein sanasta sanaan
sama, mikä aloittaa vastaavan Sananlaskujen osaston. Ja jatkokin
tarjoaa kauttaaltaan yhtäläisyyksiä. Oppilasta kehoitetaan kummassakin
tekstissä lujasti kätkemään viisaudensanat _sisimpäänsä_, niin että
ne levottomuuden hetkinä tulisivat — kuten egyptiläisessä tekstissä
sanotaan — »paaluksi sinun kielellesi», jota vastaa Sananlaskujen
toivomus, että »pitäisit mielevyyden, ja huulesi varjelisivat tietoa».

Silmäänpistäviä ovat myöskin ne Sananlaskujen sanat, joissa opettaja
sanoo opettaneensa poikaansa, »_että veisit_» — kuten sanat kuuluvat
— »_totuuden sanoja niille, jotka sinut lähettivät_»[95] (tietoa
tuomaan). Nämä sanat selviävät täysin sisällöltään vasta, kun lukee
ne egyptiläisestä tekstistä niiden alkuperäisessä yhteydessä. Siellä
ne esiintyvät niinikään puheen ollessa nuorukaisen kasvattamisesta
virkamieheksi. Yksi tämän koulutuksen päämääristä oli juuri, että
oppilas »_voisi viedä oikean vastauksen sille, joka on hänet matkaan
lähettänyt._»

Siten on egyptiläisen tekstin avulla onnistuttu selittämään
Sananlaskujen tekstikohta, johon aikaisemmin kaikki tulkitsijain
ponnistukset ovat rauenneet. Toinen vieläkin hämmästyttävämpi kohta
on Sananlaskujen 22:20. Heprealainen teksti kuuluu sanasia sanaan
näin: »Enkö ole kirjoittanut sinulle _kolmeakymmentä_ neuvoineen ja
tietoineen» j.n.e. Sana kolmekymmentä tuntuu tässä yhteydessä täysin
ajatuksettomalta. Kääntäjät ovat enimmäkseen käsittäneet vastaavan
heprealaisen sanan virheellisesti kirjoitetuksi ja tarkoittavan melkein
samoin kuuluvaa heprealaista sanaa, — jossa on yksi kirjain enemmän —
ja joka merkitsee »upseeri»; ja sitten on tulkittu[96] kirjoittajan
tällä kuvannollisesti tarkoittaneen »kunnon lauseita» tai »sääntöjä».

Niin paljon kekseliäisyyttä ei tulkintaan nykyisin enää tarvita, kun
voidaan turvautua Amen-em-open viisaudenoppiin. Hän puhuu nimittäin
nuorukaisen kanssa »_kolmesta kymmenestä luvusta_», joihin hänen
oppinsa on jaettu! Niin yksinkertaista siis!

Kun edelleen Sananlaskujen 22:24:ssä sanotaan: »_Älä mene vihaisen
miehen seuraan äläkä ole tuimain parissa!_» niin Amen-em-opella
tavataan aivan samat sanat.

Muitten kehoitusten joukossa, joilla egyptiläisessä tekstissä on
vastineensa, on Sananlaskujen 23:10: »_Älä siirrä ikivanhaa rajaa äläkä
mene orpojen pellolle!_»

Amen-em-ope antaa myöskin sääntöjä seurustelu taidossa, jotka hyvin
paljon muistuttavat viisaan Ptahotepin ohjeita. Käyttäytymisestä
ylhäisen miehen pöydässä hän sanoo: »Älä syö leipää _ruhtinaan
läsnäollessa_! Jos sinua (hänen pöydässään) ravitaan _väärillä
herkkupaloilla_,[97] niin ne ovat ainoastaan sinun suusi tyydytykseksi.
_Suuntaa silmäsi siihen vatiin, joka on edessäsi_, ja ole siihen
tyytyväinen!» Tätä vastaa seuraava Sananlaskujen neuvo (23:1—3): »_Kun
istut syömään hallitsijan kanssa, niin tarkkaa tarkasti, kuka[98]
on edessäsi_, ja pane veitsi kurkullesi, jos olet liian nälkäinen.
Älä himoitse hänen herkkujansa, sillä se on _petollista leipää_!»
Viimeinen lause vastaa läheltäpitäen egyptiläistä käännettä »_vääriä
herkkupaloja_».

Ansaitsee myöskin huomauttaa, että Amen-em-open käyttämä kuva
»myrskystä nielussa» toistuu toisessa yhteydessä Sananlaskujen
23:7—8:ssa, missä kirjoittaja taitavasti ja sattuvasti soveltaa
egyptiläisen viisaudenkirjan sanakäännettä toiseen yhteyteen puhuessaan
»kadesilmäisen leivästä».[99]

<tb>

Kieltämätön tosiasia on tämän jälkeen, että ellei sattumalta
egyptiläistä viisaudenkirjaa olisi löytynyt ja vihdoin, joskin
myöhään, vedetty esiin British Museumin kätköstä, niin sellaiset
kohdat Sananlaskuista kuin 22:20—21 olisivat vielä tänäkin päivänä
pysyneet raamatunkääntäjille käsittämättöminä ja ne olisi täytynyt
tulkita umpimähkään. Kumminkaan Ermanin löydön suurin merkitys, kuten
Lugn sanoo, »ei ole siinä, että joitakin suhteellisen merkityksettömiä
paloja Amen-em-open opista on huomattu kuuluvan juutalaisten kanoniin.
Erinomaisen tärkeätä sitävastoin on, että nyt on saatu vääjäämätön
todistus siitä, että israelilaiset ovat tunteneet egyptiläistä
kirjallisuutta ja käyttäneet sitä hyväksensä paljon suoranaisemmalla
tavalla, kuin mitä aikaisemmin oli uskallettu olettaa. Ettei
Amen-em-open viisauden oppi ollut ainoa egyptiläinen teos, jota
juutalaiset tutkivat, voidaan luonnollisesti pitää varmana. Lisättäköön
vielä, että egyptiläisen vaikutuksen jälkiä voidaan jo Amen-em-open
teoksen nojalla osoittaa muissakin Vanhan Testamentin kirjoituksissa,
m.m. Jobin kirjassa, Jeremialla ja Jesajalla.» Kun esimerkiksi Jumala
on »se, joka punnitsee ihmisen sydämen», tulee ajatelleeksi, miten
egyptiläiset kuvittelivat kuolleen seisovan Osiriksen tuomioistuimen
edessä, ja kun Job vertaa ihmisen ruumista »savimajaan», niin on
siinäkin egyptiläisen ajatuksenjuoksun makua. Luonnollisestikaan ei
tarvitse ajatella, että kaikki mainitut israelilaiset kirjailijat
olisivat syventyneet juuri Amen-em-open kirjaan. Olihan monia
egyptiläisiä ‘opettajia', jotka olivat henkistä sukua hänelle, ja
israelilaisilla on epäilemättä ollut käytettävinään monia meille
tuntemattomia egyptiläisten teoksia.

Lugn on myöskin tässä yhteydessä esittänyt kiintoisan kysymyksen, jonka
toiset tutkijat ovatkin ottaneet lähemmin keskusteltavaksi, nimittäin
missä määrin hiljainen alistuvaisuus ja lämmin jumalaanluottamus, jotka
ovat Amen-em-open viisaudenopille ominaisia piirteitä, ovat voineet
vaikuttaa israelilaisiin. Se sorto, jonka alaisina he elivät »Baabelin
vankeudessa», teki varmaankin heidät erityisen vastaanottavaisiksi
tämänkaltaisille ajatuksille. »Israelin maan hiljaiset», Lugn sanoo,
»olivat varmaankin hyvin läheisiä henkisiä sukulaisia Egyptin
’vaikenijoille’.»

<tb>

Jos Ermanin löytö olisi tehty aikaisemmin, sanokaamme 25 vuotta
sitten, siis ennen sitä vanhain ja uusien mielipiteiden valtavaa
kamppailua, jonka kuuluisa assyriologi Friedrich Delitzsch sai aikaan
kirjoituksellaan »Babel und Bibel», niin varmastikin Ermanin teoriat
egyptiläisestä vaikutuksesta Vanhaan Testamenttiin olisivat kohdanneet
kiivasta suuttumusta vanhateologiselta taholta. Nyt taistelu vanhan
ja uuden välillä on _pääasiassa_ taisteltu loppuun tällä alalla.
Kummankin puolen liioitteluilla on nyt ainoastaan historiallista
kiintoisuutta, ja eri mielipiteiden kamppailusta ja taistelun aikana
esille tuoduista uusista tosiasioista on jäänyt pysyväksi tulokseksi,
että on täytynyt luopua siitä vanhasta uskosta, että juutalaiset,
kiinalaisia lukuunottamatta, olisivat muinaisaikana olleet maailman
ainoa sivistyskansa, jonka olisi onnistunut kokonaan eristäytyä toisten
kansojen vaikutuksilta.

Palaamme tähän kysymykseen juutalaisten historiaa esitettäessä.
Toistaiseksi rajoitumme lausumaan muutamia sanoja _egyptiläisten_
vaikutuksesta tähän kansaan. Sillä tällainen voimakas vaikutus,
sekä valtiollinen että sivistyksellinen, kävi ilmeiseksi jo El
Amarna-kirjeiden löydön yhteydessä. Toisen vuosituhannen keskivaiheilla
e.Kr. Palestiina oli tosiasiallisesti Egyptin maakunta. Monet
viime aikoina tässä maassa kaivauksia suoritettaessa tehdyt löydöt
todistavat yhä varmemmin, miten vilkasta yhteys Egyptin kanssa
kerran on ollut. Palestiinan maasta ei ole löytynyt yksin kotimaisia
kananealaisia jumalankuvia, vaan myöskin egyptiläisiä, babylonialaisia
ja heettiläisiä. Kovakuoriaisia, Besin kuvia ja muita puhtaasti
egyptiläisiä taikaesineitä esiintyy runsaasti myöskin Palestiinan
maassa, ja silmät ovat auenneet ymmärtämään egyptiläistä vaikutusta
myöskin Salomon aikaisen Palestiinan rakennustaiteeseen. Kaikki viittaa
siihen, että juutalaisten henkiseen sivistykseen Assyrian ja Babylonian
lisäksi vaikutti voimakkaasti myöskin Egypti.




MAAILMAN VANHIMPIA SATUJA


Nykyajan egyptiläisillä on suuret satuaarteet, joita he eivät
koskaan väsy kuulemasta sadunkertojain huulilta. Näiden satujen ja
arabialaisten satukokoelman »Tuhannen ja yhden yön» välillä on paljon
yhtäläisyyttä. Olisi sen vuoksi valmis tekemään johtopäätöksen, että
egyptiläiset ovat saaneet nykyiset satunsa maansa arabialaisilta
valloittajilta. Niin ei ole kuitenkaan asianlaita, vaan he ovat
perineet tämän kirjallisuuden omilta esi-isiltään. Muuan egyptiläisten
vanhimmista saduista kertoo




Haaksirikkoutuneesta merimiehestä.


Tällä sadulla oli aikoinaan varmaan yhtä suuri menestys nuorison
keskuudessa kuin meidän päivinämme kertomuksella Sindbad
Merenkulkijasta.[100] Merimies, josta sadussa puhutaan, kertoo
itse, kuinka hän suurella aluksella purjehti maahan, jossa faaraon
kuparikaivokset olivat.[101] »Meillä oli», hän sanoo, »miehistönä
satakaksikymmentä Egyptin parasta merimiestä. Ne olivat miehiä,
joiden sydän oli uljaampi kuin jalopeuran.» Mutta hirmuinen myrsky
puhkesi, alus upposi, ja kertojamme oli ainoa, joka pelastui. Hänen
oli onnistunut tarrautua kiinni lankkuun, joka kolmen päivän perästä
ajautui saareen.

Hän oli joutunut hedelmälliseen maahan. Siellä kasvoi viikunoita ja
viinirypäleitä ja kaikenlaisia muita herkullisia hedelmiä, joilla
haaksirikkoutunut voi vaimentaa nälkäänsä. »Mutta äkkiä», hän kertoo,
»minä kuulin kuin valtavan merenaallon pauhun. Puut taittuivat, maa
järisi, ja minä pelästyin niin, että peitin kasvoni. Kun jälleen
katsoin ympärilleni, näin suuren käärmeen, joka tuli minua kohti. Sen
ruumis loisti kuin kulta auringossa.»

Jättiläiskäärme otti haaksirikkoutuneen kitaansa ja vei hänet luolaansa
tekemättä hänelle mitään pahaa. Se puhutteli miestä ystävällisesti
ja kertoi hänelle jumalain tahdon olevan, että haaksirikkoutunut
jäi neljäksi kuukaudeksi saarelle. Mutta jos hän sinä aikana
kärsivällisesti alistuisi kohtaloonsa, tulisi Egyptistä laiva noutamaan
häntä kotiin vaimonsa ja lastensa luokse.

Silloin merimies tuli niin iloiseksi, että lupasi käärmeelle pyytää
faaraota lähettämään saarelle aluksen lastattuna kaikilla Egyptin
aarteilla. Mutta käärme hymyili hänen puheillensa ja sanoi: »Sinulla ei
ole mitään, mitä minä haluaisin, sillä minä olen Puntin maan kuningas.
Kaikki nämä tuoksujen aarteet ovat minun. Ja muutoin: kun sinä kerran
olet täältä lähtenyt, et koskaan enää ole tätä saarta näkevä, sillä se
on vajoava mereen.»

Kun neljä kuukautta oli kulunut, tulikin egyptiläinen alus saarelle.
Ystävällinen käärme hyvästeli merimiestä, toivotti hänelle onnellista
kotimatkaa ja lahjoitti hänelle laivanlastin mirhamia ja hyvänhajuisia
öljyjä, kanelia, norsunluuta, turkiksia, vinttikoiria, apinoita ja
kaikenmoista muuta kallisarvoista tavaraa. Ne mukanansa hän palasi
onnellisesti Egyptin maahan.

Eihän satu ole sen merkillisempi. Meidän päiviemme lapsi, jolla
on kokemusta satujen sommittelussa, varmasti voisi tehdä sen
jännittävämmäksi. Mutta tulee muistaa, että tämä oli kaikkein vanhimpia
satuja ja että alku on aina hankala.




Satu kolmesta veljeksestä, joista piti tulla kuninkaita.


Eräänä päivänä, kun kuningas Kheopsilla, hänellä, joka rakensi
suurimman pyramidin, ei ollut erityistä tehtävää, hän kutsui luoksensa
poikansa ja hovimiehensä ja kysyi heillä: »Onko teissä sellaista, joka
voisi huvittaa minua kertomalla jotakin ihmeellistä?» Silloin nousivat
he toinen toisensa perästä ja kertoivat satumaisista teoista, joita
velhot ja ihmeittentekijät muinaisina aikoina olivat suorittaneet.
Mutta kun tuli prinssi Hordadefin vuoro, hän sanoi: »Minä tunnen
ihmeidentekijän ja velhon, joka vielä elää. Hänen nimensä on Dedi.
Hän on sadankymmenen vuoden vanha. Joka päivä hän syö viisisataa
leipää ja häränreiden ja juo kymmenen saavia olutta. Hän voi saada
irtihakatun pään kasvamaan jälleen kiinni kaulaan. Hän voi myöskin
saada erämaan-jalopeuran seuraamaan itseänsä kuin uskollinen koira.»

»Poikani, sinun on itsesi noudettava se mies tänne!» Kheops lausui.
Hordadef teki, kuten hänen isänsä oli käskenyt.

Kun Dedi oli saapunut kuninkaan palatsiin, faarao sanoi hänelle: »Onko
totta, Dedi, että sinä voit saada irtihakatun pään kasvamaan jälleen
kiinni kaulaan?» »Totta minä sen taidon osaan, oi herra kuningas», tämä
vastasi.

Silloin kuningas noudatti hanhen. Linnulta hakattiin pää irti ja
pantiin se toiseen päähän salia ja ruumis toiseen päähän. Sitten
Dedi nousi ylös ja saneli loitsut. Ja katso: hanhen ruumis alkoi
keikkua sinne, missä pää oli, ja pää liikkua ruumista kohti. Kuninkaan
valtaistuimen edessä pää ja ruumis yhtyivät, ja hanhi kurkoitti
kaulaansa ja kaakatti.

Sitten Dedi suoritti saman tempun härälle, jolta pää oli irti hakattu.
Eläin kulki hänen perässänsä mylvien.

Sitten faarao tahtoi saada tietää Dediltä tulevaisia tapahtumia, ja
ennustaja kertoi hänelle: »Auringonjumalan Ran papilla on puoliso,
jonka nimi on Reddedet. Hän on synnyttävä kolme poikaa, joiden isä on
Ra itse, ja jumala on luvannut, että he toinen toisensa perästä tulevat
hallitsemaan sinun valtakuntaasi.»

Kun Kheops kuuli ennustuksen, kävi hän murheelliseksi sydämessänsä.
Mutta Dedi sanoi: »Älköön faaraon sydän olko murheissaan! Sinun poikasi
on hallitseva ensiksi, sitten sinun pojanpoikasi ja vasta heidän
jälkeensä tulevat nämä kolme kuninkaiksi.» Silloin faarao käski, että
Dedin piti jäädä prinssi Hordadefin luokse ja että hänelle piti joka
päivä antaa tuhat leipää, sata saavia olutta, härkä ja sata nippua
sipulia.

<tb>

Kun sitten Reddedet oli synnyttänyt kolme poikaansa, Ra lähetti
Isis-jumalattaren ja kolme muuta jumalatarta auttamaan häntä hänen
vaikealla hetkellänsä. He tulivat tanssijattariksi pukeutuneina
papin taloon ja tapasivat hänet itsensä sen edustalla. Ja kun he
näkivät, että hän oli huolissaan, he alkoivat tanssia ja heilutella
sistrumejansa ilahduttaakseen häntä. Mutta pappi pyysi heitä
olemaan hiljaa ja kertoi heille, että hänen vaimonsa makasi sisällä
synnytystuskissa. Silloin sanoivat jumalattaret, jotka olivat
pukeutuneet tanssijattariksi: »Päästä meidät hänen luoksensa,
sillä me osaamme auttaa häntä.» Pappi laski heidät sairaan luo. He
auttoivat häntä synnyttämään maailmaan kolme poikaa ja kullekin näistä
jumalattaret ennustivat, että hänestä oli tuleva Egyptin hallitsija.
Mutta Reddedetin miehellä ei ollut auttajillensa antaa muuta kuin
laatikollinen ohria.

Kun nuo neljä jumalatarta olivat tulleet kappaleen matkan päähän
papin talosta, virkkoi Isis, joka oli heistä ylhäisin: »Mutta emmehän
ole tehneet mitään ihmetyötä näiden lasten hyväksi.» Näin sanoen
hän pysähtyi ja laati kolme kuninkaan otsakoristetta ja kätki ne
ohralaatikkoon. Sitten avuliaat naiset palasivat papin taloon ja
sanoivat: »Anna ohrien olla täällä tallessa, kunnes ensi kerran
kuljemme tästä ohi!» Ja näin sanoen he lukitsivat ohrat varastoaittaan.

Parin viikon perästä Reddedetin piti panna olutta talon tarpeiksi,
mutta ohria hän ei voinut löytää. Silloin hänen palvelijattarensa
sanoi: »Varastoaitassa on ohralaatikko, se, jonka tanssijattaret
saivat.» Silloin Reddedet sanoi: »Mene se noutamaan! Me voimme
antaa tanssijattarille toisia ohria tilalle, kun he tarvitsevat.»
Palvelijatar meni, mutta kun hän avasi huoneen oven, hän kuuli laulua
ja soittoa, tanssia ja riemua aivan kuin kuningasta juhlittaessa.
Hämmästyneenä hän riensi takaisin emäntänsä luo ja kertoi hänelle,
mitä oli kuullut. Reddedet meni sinne ja kuuli myöskin kuninkaallisen
musiikin ja kertoi siitä miehellensä, kun tämä tuli kotiin, ja heidän
sydämensä olivat ylenmäärin iloissaan siitä, että heidän pojistansa
piti tulla kuninkaita.

Mutta jonkin ajan perästä Reddedet riiteli palvelijattarensa kanssa
ja antoi hänelle kotikuria. Silloin tyttö sydämistyi ja sanoi
tovereilleen: »Kuinka hän uskaltaakaan kohdella minua tuolla tavoin,
minua, joka voin syöstä hänet suurimpaan onnettomuuteen? Hän on
synnyttänyt maailmaan kolme kuningasta, ja nyt minä totta totisesti
menen ja kerron hänen salaisuutensa faaraolle.» Tyttö luuli, että
jos Kheops saisi tietää salaisuuden, hän surmaisi lapset ja kenties
heidän vanhempansakin. Hän hiipi ensin tiehensä veljensä luo ja kertoi
hänelle, mitä aikoi tehdä. Mutta tämä vihastui siitä, että tuli hänen
ilmiantoonsa sekoitetuksi, niin että pieksi sisartansa köydellä.
Tyttö riensi silloin Niilin rantaan, mutta siellä nousi vedestä suuri
krokodiili ja nielaisi hänet kitaansa...

Tähän satumme ikävä kyllä loppuu, sillä sen papyruskäärön jatko, johon
tämä on kirjoitettu, on kadonnut, emmekä siis saa tietää, koettiko
kuningas Kheops surmata lapset vai ei. Tiedämme vain, että Kheopsin
dynastiaa seuranneen hallitsijasuvun kolmella ensimmäisellä kuninkaalla
oli samat nimet kuin Reddedetin kolmella lapsella ja että heitä
samoinkuin kaikkia Egyptin kuninkaita heidän jälkeensä nimitettiin
»Auringon pojiksi».




Vääryyttä kärsineen talonpojan valitus.


Egyptiläiset kuten Itämaan kansat yleensä höystivät mielellään puheensa
sattuvilla kuvilla. Useissa keskimmäisen valtakunnan aikaisissa
papyruskääröissä tavataan kuvaava juttu kolmannen vuosituhannen
lopulta. Siinä puhutaan pienen keitaan talonpojasta, jolta matkalla
suistomaasta länteen olevien natronjärvien rannoilta pääkaupunkiin
väkivalloin otettiin hänen aasinsa, joiden kuormana oli natronia
ja suolaa, pantterinvuotia ja sudennahkoja, puuta ja muita hänen
kotiseutunsa tuotteita. Itkien mies-parka pyysi saada takaisin
omaisuutensa, mutta rukoukset eivät auttaneet. Silloin hän meni
väkivallantekijän kotiseudun kuninkaallisen maaherran luo ja valitti
hätäänsä niin kaunopuheisin ja maalailevin sanoin, että maaherra
päätti toimittaa valituksen edelleen aina itsellensä faaraolle. Ja
kun kuningas sai kuulla puheliaasta talonpojasta, antoi hän tervehtiä
maaherraa seuraavin sanoin: »Jos haluat, että minä voisin hyvin, niin
pidä talonpoika luonasi äläkä vastaa lainkaan hänen sanoihinsa, niin
että hän jatkaa puhumistaan! Kirjoituta muistiin kaikki, mitä hänellä
on sydämellään, ja saata se sitten minun tietooni! Huolehdi myöskin,
että talonpoika itse ja hänen vaimonsa ja lapsensa saavat elatuksensa
sillä aikaa, mutta älä anna heidän tietää, mistä ruoka tulee!»

Maaherra teki, kuten kuningas oli käskenyt sillä seurauksella, että
talonpoika kaikkiaan yhdeksän kertaa tuli hänen eteensä, ennenkuin oli
saanut puhutuksi kaiken, mitä hänen sydämellänsä oli. Ja joka kerta
miehen kielenkäyttö oli yhä ujostelemattomampaa ja terävämpää. Kun
maaherra ei näyttänyt haluavan tehdä lainkaan päätöstä, talonpoika
päästi sellaisia paheksuvia lausuntoja kuin: »Siihen on nyt tultu, että
se mies, jonka pitäisi nähdä, on tullut sokeaksi, ja jonka pitäisi
kuulla selvästi, on käynyt kuuroksi.» Näin talonpoika puhui, sillä —
hän sanoi — »minun sydämeni on ylenmäärin täysi. Jos padossa on rako,
niin vesi tunkeutuu siitä läpi: niin on minunkin suuni avattu, ja
minun puheeni virtaa siitä ulos.» Luullen, että maaherra piti hänen
ryövääjänsä puolta, talonpoika vertasi häntä »petolintuun, joka elää
turvattomista pikkulinnuista», tai, sanoi hän toista kuvaa käyttäen:
»Sinä olet kuin paimen, joka ei välitä siitä, että krokodiili ryöstää
karjaa hänen laumastansa— sinä et ole koskaan laskenut laumaasi.» Ja
varoittaen hän lisäsi: »Pidä varasi, ennenkuin astut ikuisuuteen, ja
toimi niin, että sinuun voidaan soveltaa sananlaskua: 'Oikeamielisyys
on sierainten hengitystä!'[102] Sillä Thothin tuomioistuimen edessä ei
ole sääliä.»

Kerran maaherra annatti suorasuiselle talonpojalle selkäänkin
näyttääkseen väärämieliseltä. Ja kun mies yhdeksännen kerran oli ollut
hänen luonansa, maaherra käski kahden palvelijansa viedä hänet ulos.
Luullen saavansa taas selkäänsä talonpoika sanoi: »Tämä on aivan kuin
antaisi janoavalle suolavettä tai asettaisi imevän lapsen naisen
rinnoille, joka on ehtynyt.» Mutta nyt oli ilveily kypsä loppumaan,
ja talonpoika sai ilahduttavan tiedon, että hän oli saava varastetut
tavaransa takaisin ja lisäksi väkivallantekijän koko omaisuuden.

Kaiken, mitä hän maaherralle oli sanonut, tämä oli merkityttänyt
muistiin, ja sen sai kuningas sitten lukea. »Ja se oli faaraon
sydämelle mieluisampaa kuin kaikki, mitä oli koko maassa.»


Omituinen, itämaisen tenhoava on




Kertomus kahdesta veljeksestä,


joka on tunnetuin kaikista vanhan Egyptin saduista.

Oli kerran — niin kerrotaan — kaksi veljestä, Anubis ja Bata. Anubis
oli naimisissa ja hänellä oli talo, ja nuorempi veli hoiti hänen
maanviljelystänsä. Vuodentulo oli niin hyvä ja karjansiitos menestyn
niin, ettei vertaisia ollut olemassa.

Päivänä muutamana, kun veljekset yhdessä olivat kyntäneet peltoansa,
Anubis lähetti veljensä kotiin noutamaan kylvöviljaa. Kun Bata tuli
kotiin, hän tapasi veljensä vaimon hiuksiansa palmikoimassa. Vaimo
käski hänen itsensä mennä vilja-aittaan ja ottaa sieltä, mitä tarvitsi.
Nuorukainen meni sinne, täytti viljalla suuren savipullon ja nosti sen
hartioillensa. Ja kun hänen kälynsä näki, kuinka kepeästi hän kantoi
raskasta astiaa hartioillansa, hän sanoi: »Kylläpä olet voimakas! Joka
päivä minä olen sinun voimasi huomannut.» Ja hän rupesi himoitsemaan
häntä ja koetti houkutella häntä lähellensä luvaten antaa hänelle
kauniin puvun palkinnoksi.

Mutta nuorukainen raivostui niinkuin erämaan leopardi hänen
häpeällisestä ehdotuksestansa ja hän sanoi vaimolle: »Sinähän olet
minulle kuin äiti ja sinun miehesi on kuin isäni. Olet sanonut minulle,
mitä ei olisi pitänyt sanoa. Älä sano sitä enää, niin lupaan olla
kertomatta siitä kenellekään.» Näin sanoen hän otti taakkansa ja meni
pellolle veljensä luo. Ja he jatkoivat ahkerasti työtänsä.

Mutta Anubiksen vaimo oli joutunut kauhun valtaan, kun hän näki, miten
hänen lankonsa oli vihastunut, ja hän pelkäsi, että tämä kertoisi
veljellensä, mitä hän oli sanonut. Hän keksi sen vuoksi ottaa esille
voiteita ja kääriä itsensä liinakääreillä, aivan kuin hänelle olisi
yritetty tehdä väkivaltaa. Ja kun Anubis illalla tuli kotiin, hän
löysi vaimonsa makaamassa sellaisessa tilassa, kuin jos joku olisi
häntä pahoinpidellyt. Hän ei valellut vedellä herransa ja miehensä
käsiä kuten tavallisesti eikä ollut virittänyt valoa taloon. Miehen
kysyessä hän kertoi: »Kun veljesi tuli hakemaan kylvöviljaa ja tapasi
minut yksinäni istumassa, hän sanoi minulle: 'Tule, niin pidämme
hetkisen hauskaa ja makaamme yhdessä!' Mutta minä en halunnut kuulla
hänen puhettansa, vaan sanoin hänelle: 'Olenhan minä sinulle kuin
äiti! Ja eikö vanhempi veljesi ole sinulle kuin isä?' Silloin hän
suuresti pelästyi ja löi minua peloittaakseen minua, etten sanoisi
sinulle mitään siitä, mitä oli tapahtunut. Mutta ellet sinä nyt lyö
häntä kuoliaaksi, minä surmaan itseni, sillä selväähän on, mitä veljesi
tekee, kun hän saa tietää, että olen valittanut sinulle.»

Silloin Anubis raivostui kuin leopardi ja teroitti keihäänsä ja asettui
karjatarhan oven taakse iskeäksensä veljensä maahan, kun tämä palasi
karjan kanssa laitumella.

Mutta kun Bata lähestyi karjatarhaa, hän kuuli, kuinka lauman edessä
astuva lehmä sanoi hänelle — sillä hän ymmärsi eläinten, kieltä —:
»Ole varoillasi, tuolla vanhempi veljesi seisoo ja vartoo sinua keihäs
kädessä iskeäkseen sinut maahan. Kiiruhda pakenemaan hänen tieltänsä!»
Ja kun Bata tuli lähemmäksi, hän näki veljensä jalkojen pistävän
esiin karjatarhan oven alta hänen seisoessaan sen takana. Hän läksi
silloin pakoon niin nopeasti kuin taisi, mutta Anubis ajoi häntä takaa
keihäs kädessä. Hädässänsä Bata huusi avuksensa auringonjumalaa Rata,
ja tämä antoi suuren, krokodiileja vilisevän joen virrata veljesten
väliin. Mutta ennenkuin veljekset erosivat, Bata vannoen vakuutti
viattomuuttansa ja antoi veljen tietää, että vaimo oli valehdellut
hänelle.

Kun Anubis tuli kotiin, hän löi vaimonsa kuoliaaksi ja heitti hänen
ruumiinsa koirille. Sitten istuutui hän suremaan, että oli niin väärin
tehnyt nuoremmalle veljellensä.

Mutta Bata vaelsi pois setripuulaaksoon. Sinne hän rakensi itsellensä
majan ja eli metsästellen erämaan villejä eläimiä. Jumalat antoivat
hänelle vaimon, joka oli ihanampi kuin kukaan muu nainen koko maassa,
ja hän rakasti häntä enemmän kuin mitään muuta. Mies kertoi hänelle
myöskin salaisuuden, nimittäin että hänen sydämensä oli loihdittu erään
setripuun kukaksi, ja että jos joku tuon puun kaataisi, niin Bata
samalla hetkellä kuolisi.

Nyt sattui kuitenkin, että faarao sai kuulla huhun Batan puolison
ihmeellisestä kauneudesta ja hänen onnistui houkutella hänet hoviinsa,
jossa hän tuli kuninkaan ylimmäksi puolisoksi ja häntä pidettiin
suuressa kunniassa. Mutta hän pelkäsi entisen miehensä kostoa ja pyysi
kuningasta: »Hakkauta maahan setripuut minun entisen kotini lähellä ja
anna hävittää ne!» Faarao teki, kuten hän pyysi. Ja samalla hetkellä
kuin eräs puista kaatui, Bata heitti henkensä.

Mutta kun hän oli loitsutaitoinen mies, hän muuttautui pyhäksi häräksi
ja hänet ajettiin faaraon hoviin. Täällä syntyi suuri riemu, kun
uhkea härkä saapui, ja faarao tuli eläintä katsomaan. Mutta eräänä
päivänä härkä puhui faaraon puolisolle ja kertoi, että hän oli Bata.
Hänen entinen puolisonsa suostutteli silloin faaraon uhraamaan härän
jumalille. Kun eläin teurastettiin, ruiskahti kaksi veripisaraa maahan
kuninkaan palatsin oven edustalle. Ja katso: heti kasvoi siihen kaksi
suurta puuta kaikkien ihmetykseksi. Eräänä iltana, kun faarao ja hänen
puolisonsa istuvat näiden puiden varjossa, toinen puu alkaa puhua
kuningattarelle ja sanoo: »Oi sinä petollinen nainen, minä olen Bata ja
minä elän, vaikka olet koettanut minut surmata.»

Kuningattaren rukouksista faarao taipui hakkauttamaan puut. Kuningatar
seisoi itse ääressä ja tarkasti, että käsky oikein täytettiin. Mutta
silloin lennähti puun pirstale hänen suuhunsa, ja hän tunsi tulleensa
raskaaksi. Jonkin ajan perästä hän synnytti poikalapsen, ja suuri riemu
nousi maassa.

Iloiten kuningas näki poikansa varttuvan, ja kun hän oli päättänyt
päivänsä, tuli pojasta hänen seuraajansa. Mutta poika ei ollut kukaan
muu kuin Bata. Kun hän oli noussut valtaistuimelle, hän kutsui kokoon
maan ylimykset ja käski tuomita kuningattaren kuolemaan. Sitten Bata
hallitsi kolmekymmentä vuotta Egyptin maata. Ja niin tämä kertomus,
huolimatta kaikesta, päättyi onnellisesti ja oikeudenmukaisesti.




Satu kuolemaantuomitusta prinssistä.


Tämä kertomus on myöhäisemmältä ajalta, vuoden 1500 seutuvilta e.Kr.
Siinä puhutaan ihmeellisestä Mesopotamian maasta, johon egyptiläiset
vasta noihin aikoihin, Thotmes III:n sotaretkien aikana, tutustuivat.
Se tuli heidän satumaakseen, kuten India 1500-luvun ihmisille. Satu
kuolemaantuomitusta prinssistä on, kuten saamme nähdä, läheistä sukua
useille meidän omista saduistamme. Kuinka pitkän matkan ne ovatkaan
vaeltaneet! Kuinka monilla kielillä niitä onkaan kerrottu, ennenkuin ne
ovat löytäneet tiensä Pohjolaan! Satu kuuluu näin.

»Kerran hallitsi Egyptiä kuningas, jolla ei ollut poikaa. Hän oli siitä
hyvin suruissaan ja rukoili jumalia, että hän saisi poikalapsen. Jonkin
ajan perästä hän saikin pienen pojan. Hänen kehtonsa ääreen tuli kolme
haltiatarta, ja kun he näkivät hänet, he sanoivat: 'Hänen kohtalonsa on
kuolla joko krokotiiliin kitaan tai käärmeen tai koiran puremasta.'

Kun kuningas kuuli tämän ennustuksen, hän joutui suureen, suureen
tuskaan pienokaisen puolesta ja päätti viedä hänet paikkaan, niissä
mikään ei voisi häntä vahingoittaa. Hän rakensi senvuoksi hänelle
linnan kauas erämaahan, sisusti sen muhkeasti ja lähetti sinne pojan
ja luotettavia palvelijoita, joiden tuli huolehtia, ettei pienokainen
saisi poistua linnasta. Ja niin varttui prinssi täydessä turvassa
erämaan asunnossa.

Mutta eräänä päivänä sattui, että poika sai nähdä miehen saapuvan
kävellen mukanansa vinttikoira, joka häntä uskollisesti seurasi. Hän
kysyi silloin palvelijoilta: 'Mikä se on, joka kävelee tuolla tiellä
kulkevan miehen perässä?' — 'Se on vinttikoira', palvelija vastasi.
Silloin poika sanoi: ‘Sinun pitää hankkia minullekin koira.' Palvelija
meni silloin faaraon luo ja kertoi hänelle, mitä hänen pikku poikansa
oli sanonut. Kuningas sanoi: 'Hanki minulle pieni koiranpentu ja vie se
mukanasi pojalleni, ettei hän kävisi murheelliseksi sydämessään!' Niin
sitten vietiin hänelle pikkuinen koira, ja se varttui pikku prinssin
mukana.

Mutta kun pienestä pojasta oli tullut voimakas nuorukainen, hän alkoi
ikävystyä siihen, että häntä pidettiin hienoon taloonsa suljettuna,
ja lähetti sanan siitä isällensä tervehtien häntä seuraavin sanoin:
'Miksi sinä pidät minua tänne suljettuna? Minähän olen joka tapauksessa
saanut tuomioni noilla kolmelta haltiattarelta. Anna minun siis ainakin
saada iloa elämästä! Jumala tekee kuitenkin, mitä hän hyväksi näkee!'
Kuningas teki silloin pojallensa mieliksi, antoi hänelle hevoset ja
vaunut ja kaikenlaisia aseita ja sanoi hänelle: 'Mene, minne haluat!'

Prinssi matkasi nyt ensiksi valtakunnan itäiselle rajalle ja sieltä
kohti pohjoisia erämaiden halki, ja hänen uskollinen koiransa seurasi
häntä. Lopuksi hän tuli Mesopotamian maahan.

Nyt oli siellä hallitsevalla kuninkaalla vain yksi ainoa lapsi, kaunis
tytär, ja tälle hän oli rakentanut asunnon jyrkälle kalliolle, joka
oli 70 kyynärää korkea. Sitten hän oli kutsunut kokoon kaikki Syyrian
ruhtinaitten pojat ja oli sanonut heille: 'Ken voi kiivetä tyttäreni
ikkunaan, saa hänet puolisoksensa.' Silloin kaikki nuoret prinssit
olivat asettuneet kauniin prinsessan asunnon läheisyyteen ja joka päivä
koettaneet kiivetä hänen ikkunaansa. Mutta kukaan ei siinä onnistunut —
kallio oli liian jyrkkä ja korkea.

Eräänä päivänä, kun he tapansa mukaan olivat onneansa koettamassa,
egyptiläinen prinssi saapui ratsastaen koiran häntä seuratessa.
Prinssit lausuivat komean nuorukaisen tervetulleeksi ja kysyivät, mistä
hän tuli. Mutta hän ei tahtonut kertoa heille olevansa faaraon poika
ja sentähden hän vastasi: ‘Olen egyptiläisen upseerin poika. Äitini on
kuollut ja isäni meni uusiin naimisiin. Emintimäni, joka vihasi minua,
pakotti minut jättämään kotini.' Silloin he pyysivät häntä jäämään
heidän seuraansa.

He kertoivat nyt, mikä heidän tarkoituksensa oli koettaessaan kiivetä
kalliolle. Silloin vieraskin tahtoi koettaa onneansa ja katso: hän
pääsi ylös aina prinsessan ikkunaan; ja kun prinsessa sai nähdä hänet,
hän ihastui niin, että hän suuteli ja syleili häntä.

Kun hänen isänsä sai tietää, että yhden nuorista miehistä oli
onnistunut kiivetä hänen tyttärensä ikkunaan, hän kysyi ensiksi,
kuka prinsseistä se oli. Mutta sanantuoja vastasi: 'Ei hän ole
prinssi, vaan egyptiläisen soturin poika, jonka emintimä on ajanut
pois kotoa! Silloin kuningas vihastui ja sanoi: 'Pitääkö minun antaa
tyttäreni egyptiläiselle maanpakolaiselle? Ajakaa hänet pois takaisin
Egyptiin!' Mutta kun kuninkaan sanantuojat tulivat ja käskivät nuorta
miestä lähtemään tiehensä, prinsessa piti hänestä kiinni ja sanoi:
'Ra-Harakten[103] nimessä! Jos te otatte hänet minulta, minä en syö
enkä juo; minä kuolen samalla hetkellä.'

Kun hänen isänsä sai kuulla tämän, hän lähetti miehiä surmaamaan
nuorukaisen prinsessan silmien edessä. Mutta prinsessa sanoi: 'Jos te
hänet surmaatte, olen minäkin oleva kuollut, ennenkuin aurinko laskee.
Minä en tahdo elää tuntiakaan kauemmin kuin hän'. Silloin kuninkaan oli
pakko suostua heidän avioliittonsa. Nuori egyptiläinen ruhtinas nai
siis prinsessan, ja tämän isä antoi heille palatsin ja orjia, peltoja,
niittyjä ja karjaa ja kaikkea mahdollista hyvää.

Kun häät olivat ohi, prinssi kertoi puolisolleen: 'Minä olen tuomittu
saamaan surmani joko krokodiilin tai käärmeen tai koiran puremasta!'
Silloin prinsessa sanoi: 'Miksi sinulla sitten on aina tuo koira
mukanasi? Anna tappaa se!' — 'Ei', prinssi vastasi, 'en tahdo tappaa
uskollista koiraani, joka minulla on ollut pienestä penikasta.' Mutta
siitä hetkestä lähtien prinsessa eli alituisessa tuskassa miehensä
vuoksi eikä tahtonut päästää häntä koskaan näkyvistään.

<tb>

Nyt tapahtui aikojen kuluessa, että prinssi palasi takaisin Egyptiin
ja jäi sinne puolisoineen. Ja koiransakin oli hänellä mukanaan. Eräänä
iltana, kun hän oli nukahtanut, tuli suuri käärme hänen huoneeseensa
ja yritti purra häntä. Mutta hänen vaimonsa antoi palvelijoille
merkin, että nämä antaisivat käärmeelle maitomaljan, ja siitä joi
käärine, kunnes se ei enää jaksanut liikkua. Sitten prinsessa surmasi
käärmeen tikarillaan. Sen jälkeen hän herätti puolisonsa, joka tuli
hyvin hämilleen, kun sai nähdä käärmeen maassa vierellään. Silloin
hänen uskollinen vaimonsa sanoi: 'Katso, Jumala on antanut yhden
kuolemantuomioistansa sinun käsiisi. Hän on tekevä saman toisillekin.'
Ja prinsessa uhrasi Jumalalle ja ylisti häntä.

Kerran taasen sattui, että prinssi oli kävelemässä tiluksillaan, ja
koira oli hänen mukanansa. Ja kun he kävelivät siellä ympäriinsä, sai
koira näkyviinsä jonkin otuksen ja juoksi sen perästä prinssin tullessa
perästä. He saapuivat Niilin rantaan, ja siellä suuri krokodiili tuli
nuorukaista vastaan, tarttui häneen ja sanoi: 'Minä olen kohtalosi,
joka sinua vainoaa...'»

Juuri tähän papyruskäärö loppuu, emmekä saa koskaan tietää, millä
tavoin prinssi vältti uhkaavan kohtalonsa — sillä kertomuksen
onnellisesta lopusta voimme olla varmat tuntiessamme egyptiläisten koko
mielensävyn uuden valtakunnan aikana.




Satu Egyptin seitsemästä nälkävuodesta


Tämä satu on hieroglyfeinä kaiverrettu suureen graniittimöhkäleeseen
satalukuisista kalliokirjoituksistaan tunnetulla, ensimmäisessä
putouksessa olevalla pienellä Sehélin saarella. Piirtokirjoitus on
Ptolemaioksien ajalta, mutta mahdollista on, että satu alkuperäisessä
muodossaan on paljon vanhempi. Siinä kerrotun tapauksen on nimittäin
pitänyt sattua kolmannen hallitsijasuvun ajan alussa, siis noin 3000
seutuvilla e.Kr. Kauhean nälänhädän, josta siinä puhutaan, sanotaan
kestäneen seitsemän vuotta. Se muistuttaa siis niitä nälkävuosia, jotka
ahdistivat Egyptiä Joosefin aikana.

Tämä valtakunnan onnettomuus johtui siitä, että Niili ei seitsemään
vuoteen tulvinut. Huolestuneena faarao silloin kirjoitti Nubian
maaherralle, joka asui Elefantinen saarella, missä Niilin lähteitten
luultiin olevan. Kirjeessä hän kertoi ankarasta nälänhädästä ja lisäsi:
»Minun sydämeni on murheissaan, sillä on puute viljasta; vihanneksia
ei ole lainkaan, ja kaikki muukin, mitä kansa tarvitsee elatuksekseen,
on loppunut. Jokainen ryöstää naapuriltansa. Ihmiset haluavat kulkea,
mutta eivät jaksa liikahtaakaan. Lapsi vikisee nälästä, nuorukainen
laahustaa uupumuksen vallassa, ja vanhat ovat epätoivon murtamia.
Heidän jalkansa pettävät heidän allansa, he vaipuvat väsyneinä maahan
ja tuskissaan he puristavat käsiänsä vasten nälkäistä vatsaansa.
Virkamieheni ovat nälästä voimattomia eivätkä kykene neuvoa antamaan.
Kaikki kallistuu kohti loppuansa. Mitä minun on tekeminen? Sano sinä
minulle: Missä ovat Niilin lähteet? Mikä jumaluusolento niitä valvoo?
Sillä hän se oli, joka kerran täytti ladot viljalla.»

Maaherra läksi heti kuninkaan luo ja auttoi häntä temppelin pyhien
kirjojen tulkinnassa; ja niistä kävi selville, että Niilin lähteet
olivat kahden suuren kallion välissä Elefantinolla, ja että se jumala,
joka niitä vartioitsi, oli nimeltänsä Knum, ja että tällä oli saarella
temppeli, missä hän otti vastaan uhrilahjoja niiltä, jotka tahtoivat
voittaa hänen suosionsa.

Heti kun faarao oli saanut nämä tiedot, hän kiiruhti Knumin temppeliin
ja uhrasi ja rukoili jumalaa. Silloin Knum leppyi ja ilmestyi faaraolle
ja sanoi hänelle, että nälänhätä oli tullut sentähden, että oli
laiminlyöty hänen palveluksensa. »Mutta nyt», hän jatkoi, »minä annan
Niilin nousta jälleen, eikä siitä vettä ole koskaan puuttuva, vaan se
on virtaava tulvien yli koko maan. Ruohot, pensaat ja puut tulevat
notkumaan hedelmäin painosta, ja kaikki kasvit tulevat lisääntymään
sadantuhannenkertaisesti. Sinun kansasi on tuleva ravituksi, totisesti,
ja aitat tulevat jälleen täyttymään. Egyptin maa on oleva keltainen
kypsyneestä laihosta, ja se on tuleva hedelmällisemmäksi, kuin se
koskaan ennen on ollut.»

Kiitokseksi tästä lupauksesta faarao lahjoitti suuria maatiloja Knumin
temppelille ja velvoitti maansa jokaisen maanviljelijän, jokaisen
kalastajan ja jokaisen metsästäjän maksamaan määrätyn veron pyhätölle;
ja kallisarvoisia lahjoja, kuten kultaa, norsunluuta, ebenholtsia,
suitsutteita ja jaloja kiviä faarao lähetti sinne.




EGYPTILÄINEN RUNOUS


on luonnollisesti aivan erilainen kuin meidän, mutta muistuttaa sen
sijaan Psalttarista ja Salomon korkeasta veisusta meille tunnettuja
heprealaisten rytmillisiä sommitelmia omituisine säkeistöineen.
Jo keskimmäisen valtakunnan ajalla olivat runouden ankarat lait
syntyneet. Muuan Ramses II:n aikainen papyruskäärö on tässä suhteessa
erikoisen kiintoisa. Se sisältää nimittäin kirjallisuusilmoituksen
teknillisine nimityksineen ja käänteineen, jotka tunnemme oman aikamme
kirjailmoituksista. Jalon runotaiteen mestari arvostelee siinä
ala-arvoista runoa; hän huomauttaa, että se on »korkealentoisten
puheenparsien kuormittama», että »toiminnan paikan kuvauksilta puuttuu
uskottavaisuuden leimaa ja niistä voi heti huomata, että runoilija ei
koskaan ole ollut kuvaamassansa paikassa.» Arvostelija kokoaa tuomionsa
sanoihin, että »kirjailija ei ymmärrä runoilemisen taitoa». Hän on
pyrkinyt paljon pitemmälle, kuin mihin hänen voimansa riittävät. Hänen
ajatuksensa ovat vähäpätöisiä ja suunnittelu on sekava. Runo on vikoja
täynnä.

_Vanhin_ tuntemamme egyptiläinen runous sisältää työlauluja. Halki
aikojen ovat paimenet, kantotuolinkantajat ja soutajat niitä
hyräilleet. Tänäkin päivänä, kun fellah ajaa härkiänsä tai tekee
muuta helpompaa työtä, hän itämaalaiselle ominaisella, melankolisella
nenä-äänellä laulaa yhtä yksitoikkoisia lauluja kuin viisituhatta
vuotta sitten.

Tällaisia ikivanhoja työlauluja tavataan haudoissa seinäkuvien
selittävänä tekstinä. Niinpä kyntäjän työtä esittävän kuvan yllä luemme:

    »Ihana päivä!
    Ilma on viileä,
    härät ne vetävät,
    taivas toivomme mukainen —
    Tehkäämme työtä ruhtinaalle!»

Ja puidessaan fellah laulaa härilleen:

    »Puikaa, puikaa itsellenne,
    te härjät, itsellenne puikaa!
    Puikaa itsellenne olkia ravinnoksi
    ja jyviä herrallenne!
    Lepoa älkää etsikö — onhan nyt vilpoinen päivä!»

Läähättävämpi on sitävastoin hengitys kantajain laulussa heidän
kantaessaan raskaita viljasäkkejä laivaan:

    »Pitääkö meidän koko pitkä päivä
    kantaa ohraa ja valkeata spelttiä?
    Laivat ovat täynnä,
    ja ohra vuotaa ylitse,
    ja kuitenkin meitä hoputetaan astumaan —
    Totisesti, meidän sydämemme ovat kuparia.»

Vähemmän vakuutetuksi sanojen vilpittömyydestä tulee kuullessaan
herraansa kantotuolissa kantavien laulavan seuraavaa kaunista runoa:

    »Rakkaampi täynnä se meille,
    kuin jos tyhjä se ois.»

Tuossa kaksirivisessä laulussa on kuulevinaan kantajain askelten
tahdin, kun he kantaa nytkyttävät hyvin syötettyä — ja kuitenkin heidän
oman ilmoituksensa mukaan niin rakasta — taakkaansa.

Tällaiset yksinkertaiset laulut kuin nämä kuuluvat suulliseen
runouteen. Kirjoiteltuina esitettäessä ne ikävä kyllä menettävät
ominaisen tenhonsa, joka sisältyy itse työn rytmiin.

<tb>

Merkillisin kokoelma egyptiläistä runoutta tavataan eräässä British
Museumin papyruksessa, todennäköisesti 13:nnelta vuosisadalta e.Kr.
Monet sen sisältämistä lauluista ovat kuitenkin paljon aikaisempaa
alkuperää. Ne näyttävät kaikki olevan rakkauslauluja. Rakastaja vertaa
rakkautensa esinettä kaikenmoisiin kauniisiin kukkiin ja kasveihin
eikä väsy kuvailemasta, mitä tuskaa ja surua tämän poissaolo hänelle
tuottaa. Esitys tuntuu jotenkin yksinkertaiselta, ja sen vaikutus
riippuukin pääasiallisesti laulajan äänestä ja hänen kyvystään säestää
itseänsä harpulla (ellei impi jo ollut rakastunut).[104]

Harvoin egyptiläiset rakkauslaulut ovat sentimentaalisia, mutta sitä
useammin niiden tulkitsemat tunteet ovat sitä maallista laatua, joka
etsii itsellensä realistisia, välistä hyvin räikeitä ilmauksia. Eräässä
rakkauslaulussa tyttö sanoo:

    »Rakastettuni, on suloista mennä padolle
    kylpemään sinun edessäsi ja antaa sinun nähdä kauneuteni
    läpi liinakankaani, hienoimman kuningasliinan,
    kun se on märkä ja liittyy tiiviisti ruumiiseen.
    Minä laskeudun kanssasi veteen
    ja nousen jälleen luoksesi tuoden punaisen kalan,
    joka lepää kauniina kädessäni.
    Tule ja katsele minua!»

Ja rakastunut nuorukainen toivoo:

    »Ah, jospa olisin hänen neekerinaisensa,
    joka aina saa olla hänen luonansa!
    Silloin saisin nähdä hänen kaikkien jäsentensä värin.»

tai:

    »Ah, jospa olisin hänen pesijättärensä
    yhden ainoan kuukauden ajan
    ja saisin pestä hyvätuoksuiset voiteet
    hänen vaatteistaan!»

Egyptiläisillä rakkausrunoilla on usein sama väkevästi aistillinen sävy
kuin eräillä »Korkean veisun» kohdilla:

    »Kun sinä hivelet lanteitani
    ja puristat minun rintojani,
    eivät ne pudista pois sinua.»

»morsian» laulaa rakastajalleen. Ei halua hän päästää tätä
käsivarsiltaan:

    »Ihana on meidän syleilymme päivä.
    Vähänä pidän sen rinnalla satoja tuhansia ja miljoonia.»

Usein verrataan kaunotarta linnustajaan, joka virittää verkkonsa
metsälinnulle, rakastajalle. Mutta kun mies on kyllästynyt hänen
temppuihinsa, silloin on tytön vuoro käydä melankoliseksi; silloin, hän
sanoo,

    »minä katson makeita kakkuja,
    kuin katsoisin suolaa.
    Viinimehu, tuo suloinen,
    maistuu suussani linnun sapelta.»

Ja neitonen, jota hänen rakastajansa käy joka ilta tervehtimässä,
pelkää, että hän hylkää hänet. Hän haluaa varmempaa sidettä heidän
välilleen:

    Sinä kaunis! Sydämeni toivomus on
    sinun vaimonasi saada valmistaa ruokasi
    ja käsivarsineni levätä sinun käsivarrellasi.[105]
    Sillä jos sinä otat pois minulta rakkautesi,
    niin sanon minä sydämelleni,
    joka on sisälläni, rukouksissani:
   'Minä olen vailla ihailijaani tänä yönä.
    Senvuoksi minä olen kuin se, joka haudassa viipyy.'»




JUOMALAULUJA.


Voisi luulla, että kansa, joka alati askarteli kuoleman valmisteluissa
ajatellen hautoja ja muumioita, oli synkkää ja ilotonta sukukuntaa.
Kaukana siitä! Egyptiläiset olivat päinvastoin, niinkuin useimmat
aurinkoisen Välimeren kansat, iloisia ja huolettomia ihmisiä, jotka
pitivät arvossa kaunista laulua tai hauskaa satua ja suruttomasti
nauttivat elämästä olut- tai viinilasin ääressä.

Että vanhain egyptiläisten elämänilo purkautui myöskin juomalauluiksi,
voi olla omiaan ihmetyttämään, kun tämän laatuista runoutta kernaasti
ajattelee ylistykseksi viininjumalalle, jolla ei lainkaan ole
palvojia nykyisen Niilinmaan alkuasukasten joukossa. Mutta tämä
riippuu arabialaisesta vaikutuksesta. Muhammed kielsi näet, ankarasti
uskovaisiaan juomasta rypäleen mehua. Ennen arabialaisaikaa viljeltiin
ja juotiin Egyptissä paljon viiniä.[106] Varsinkin Faijumin keidas oli
ihana viinimaa. Juomingeissa laulettiin harpun säestyksellä lauluja
elämänilon ylistykseksi. Egyptiläisille ominainen piirre näissä
juomalauluissa oli, että luotiin tausta elämän nautinnoille loihtimalla
esiin edessä olevan kuoleman ajatus.

Tulee ajatelleeksi kreikkalaisten historioitsijain kertomusta, että
egyptiläiset vieraspidoissaan antoivat kantaa ympäriinsä muumionkuvaa,
jotta se kuolemaa muistuttaen kehoittaisi sitä voimallisemmin
nauttimaan ohitsekiitävästä hetkestä. Tämä ajatus tulee erityisen
selvästi esiin lauluissa, joita laulettiin vainajien väliaikaisen
hautauksen jälkeen. Kuolleen omaiset viettivät silloin itse
hautakammiossa hänen muistoansa juhlimalla viinein, soitoin ja lauluin.
Muuan tällainen laulu merkittiin muistiin erääseen lähes neljätuhatta
vuotta vanhaan kuningashautaan.[107] Se alkaa muistuttamalla
vainajista, jotka lepäävät holvihaudoissaan ja joiden asunnot ovat
sortuneet soraksi, aivan kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Mutta
alakuloiseen mielialaan ei jääty, vaan sitten seuraa kehoituksia
juuri elämän lyhyyden vuoksi nauttimaan, niin kauan kuin siihen
mahdollisuutta oli:

    »Ole iloinen mieleltäsi ja seuraa sydämesi toivomuksia,
                                            niin kauan kuin elät!
    Pane mirhamia päähäsi ja pukeudu hienoihin liinavaatteisiin!
    Älä vaivaa sydäntäsi,
                ennen kuin kuolonvalituksen päivä sinut saavuttaa!
    Sillä Osiris ei kuule surevien kirkunaa,
    eikä valitus pelasta ketään haudasta.
    Sen vuoksi vietä iloista päivää
    äläkä väsy siihen!
    Sillä kenenkään ei suoda ottaa hyvyyttänsä mukaansa,
    ja kukaan, joka on vaeltanut pois, ei ole takaisin palannut.»

On omituista pappismiehenkin haudassa tavata samanlaisia kehoituksia
nauttimaan kiitävästä hetkestä. Mutta niitä tapaa kuin tapaakin.
Kysymyksessä oleva hauta on Theban kuolemankaupungissa. »Vietä päiväsi
riemuiten, Nefer-hotep, sinä kelpo pappi, jolla on puhtaat kädet!»
kuuluu haudan seinään piirretty kehoitus! »Sekoita voidetta ja hienoa
öljyä yhteen ja korista seppelein ja lootuskukin rakastettusi, joka
istuu vieressäsi! Anna laulun ja soiton kaikua edessäsi! Heitä pois
kaikki synkät ajatukset ja ajattele vain iloa, kunnes se päivä tulee,
jolloin sinut viedään maahan, joka rakastaa hiljaisuutta.»

Molemmat nämä hauta-piirtokirjoitukset vievät itsestään ajatukset
samanlaisiin Saarnaajan 9:nnen luvun kehoitussanoihin: »Olkoon
vaatteesi aina valkeat, älköön voidetta pääsi päältä puuttuko!
Iloitse elämästä vaimosi kanssa, jota rakastat, kaikkina turhan
elämäsi päivinä, jotka hän on sinulle auringon alla antanut, kaikkina
turhuutesi päivinä! Sillä se on sinun osasi elämässäsi ja vaivassasi,
jolla itseäsi auringon alla vaivaat.»[108]

<tb>

Vanhat egyptiläiset olivat kohtuullista kansaa. Mutta siitä huolimatta
voivat heillekin olla tarpeen juoppoudesta varoittavat sanat.
Kuten viisaudenopeista olemme nähneet, ei säästetä kauhistuttavia
esimerkkejä juopuneen elämästä: miten hän puoleksi tolkuttomana,
kaulassa vihreä seppele, istuu juomaveikkojensa ja häntä syleilevien
naikkosten seurassa ja tyytyväisenä rummuttelee vatsaansa, mutta
kun hänen pitäisi nousta ylös, hän kellahtaakin kumoon ja tahraa
itsensä liejuun kuin krokodiili. Voi ymmärtää, että tällaisia
varoituksia tarvittiin vastapainoksi 17:nnen hallitsijasuvun aikaisien
piirtokirjoitusten kehoituksiin »juomaan, kunnes juopuu ja valmistamaan
itsellensä juhlapäivä.» Eräässä uuden valtakunnan alkuajoilta olevassa
hautakammiossa saamme naisen kuvan päältä lukea seuraavat sanat: »Anna
minulle kahdeksantoista tuoppia viiniä! Katso, haluan juoda, kunnes
juovun. Minun sisustani on kuiva kuin olki.» — Ja tämä haudassa!

Vielä enemmän hämmästyy, kun vainajien asunnoissa näkee sellaisia
kuvia vieraspidoista, kuin viereisetkin uuden valtakunnan aikaiset
kuvat. Kun haudan seinään on ikuistettu kuva naisesta, joka vapauttaa
itsensä liiaksi nauttimastansa, niin se osoittaa, ettei tässä menossa
nähty mitään sopimatonta. Toiset hautakuvat esittävät miehiä, jotka
juomingeissa ovat niin päihtyneet, että heidät on kannettava kotiin.


Kirjallisuutta:

Adolf Erman, Die Literatur der Aegypter.

Henrik Schück, Världslitteraturens historia: 1 osa.

H.O. Lange, En ny visdomsbog fra det gamle Aegypten (Nordisk tidskrift
1924).

Adolf Erman, Eine ägyptische Quelle der »Sprüche Salomons» (E.
Sellin’in ilmoitus Deutsche Literaturzeitungissa 1924).

Ernst Sellin, Die neugefundene »Lehre des Amen-em-ope» (Deutsche
Literaturzeitung 1924).

Pehr Lugn, Ordspråksboken och Amen-em-opes vishetslära (Svensk
tidskrift 1924).

Hugo Grossmann. Die neugefundene Lehre des Amen-em-ope (Zeitschrift für
die alttestamentliche Wissenschaft 1924).

H.O. Lange, Egyptiska myter och sagor.

Gaston Maspero, Contes populaires de l'Égypte ancienne.

Friedrich Vogelsang, Kommentar zu den Klagen des Bauern.

W. Max Müller, Die Liebespoesie der alten Ägypter.

E.A. Wallis Budge, The literalure of the ancient egyptians
(kirjallisuusluetteloineen).

Alfred Wiedemann, Die Unterhaltungslitteratur der alten Ägypter (»Der
alle Orient» 1903).

Jules Baillet, Le régime pharaonique dans ses rapports avec l'evolution
de la morale en Égypte.




EGYPTILÄISTEN TIETEELLINEN KYKY.


Käytännöllisen elämän erilaiset tarpeet ovat olleet tieteiden
syntymisen ensi aiheena. Ilman yhteistyötä ei aineellinen
kulttuuri ollut mahdollista sellaisessa maassa kuin Egypti, missä
elämääantava joki teki kaikki ihmiset toisistansa riippuvaisiksi.
Mutta heidän keskenäinen yhteistyönsä ei ollut yksinomaan kanavien
kaivamista ja muita ruumiillisen työn suorituksia; täällä tarvittiin
kaikkea johtamaan myöskin miehiä, joilla oli tietopuolista kykyä.
Voidakseen rakentaa kanavia, joiden kaltevuus oli oikea ja jotka
sopivasti jakoivat veden, vaadittiin tietoja maanmittauksessa
ja insinööritieteessä, ja nämä tiedot perustuvat vuorostaan
_matematiikkaan_. Oikeudenmukaisesti suoritettua verotusta ei myöskään
voitu panna toimeen ilman hyvin laajoja matemaattisia laskelmia,
ja kaikissa suurissa työyrityksissä, laskettaessa tarvittavaa
elintarvevarastoa ja sitä jaettaessa samoin kuin lukemattomissa muissa
tapauksissa tarvittiin matematiikkaa. Myöskin tarvittiin Niilinmaassa
järjestettyä ajanlaskua varsinkin, jotta voitiin laskea joen nousuveden
ja tulvan ajat. Mutta järjestettyä ajanlaskua ei voida aikaansaada
ilman _astronomisia_ tietoja. — Erilaiset sairaudet ajoivat myöskin
vanhoja egyptiläisiä parannusta etsimään, ja niin syntyi _lääketiede_.
Siinä oli apua niistä aikaisikseen melko suurista _anatomisista_
tiedoista, joita egyptiläiset olivat hankkineet balsamoidessaan
vainajiansa.




EGYPTILÄISTEN MATEMAATTISET TIEDOT.


Oli aika, jolloin luulot vanhain egyptiläisten matemaattisista
tiedoista olivat hyvinkin suuria. Herodotos on ollut tämän
yliarvioinnin aiheuttajana — sillä yliarviointia se on. Ne
laskutoimitusnäytteet, joita on säilynyt muistomerkeissä ja
papyruskääröissä, osoittavat, että egyptiläisten tiedot ja taidot
tällä alalla olivat hyvin kohtuullisia. Vasta hellenistisellä ajalla,
Aleksanterin vallattua Egyptin, matemaattiset tieteet saivat vauhtia.

Aritmetiikassa vanhat egyptiläiset eivät oikeastaan koskaan päässeet
alkuperäistä sormilasku-astetta pitemmälle, ei siis pitemmälle kuin
yhteen- ja vähennyslaskuun, kuten voimme nähdä eräästä suuresta
hyksosajan papyruksesta, joka on sisällöltään aritmetiikan ja
geometrian käsikirja. Laskelmat, jotka me mukavasti voimme suorittaa
kerto- ja jakolaskulla, olivat egyptiläisellä hyvin mutkikkaita.
Kun egyptiläinen tahtoi laskea, kuinka paljon on 9 7, hän kirjoitti
suunnilleen näin:

1 7 = 7

2 7 = 14

4 7 = 2 14 = 28

8 7 = 2 28 = 56

Sitten hän laski yhteen ensiksi ne luvut ensimmäisessä pystysuorassa
rivissä, jotka hän tarvitsi saadakseen summaksi 9, siis 1 ja 8. Tämän
jälkeen hän laski yhteen vastaavat luvut viimeisessä pystysuorassa
rivissä, siis 7 ja 56.

7:llä tapahtuvaa jakolaskua varten hän käytti samaa taulukkoa. Jos
hän esimerkiksi halusi tietää, kuinka monta kertaa 77 on jaollinen
7:llä, hän etsi oikeanpuolisimmasta pystysuorasta rivistä ne kolme
lukua, joiden yhteissumma on 77, nimittäin 7, 14 ja 56. Vastaavat luvut
vasemmanpuolisimmassa pystysuorassa rivissä ovat 1, 2 ja 8. Niiden
summa on etsitty luku.

Egyptiläisten laskemistavan laveus saa selityksensä lähinnä siitä, että
he eivät koskaan kyenneet oikein operoimaan abstraktisilla luvuilla,
käsitteillä, vaan heillä oli aina laskiessaan ajatuksissa jokin
konkreettinen esine. Itse asiassa heidän matemaattiset suorituksensa
tapahtuivat oleellisesti samalla tavalla, kuin jos matematiikkaan
täysin perehtymättömän pitäisi jakaa päivän leipäosuus joukolle
työmiehiä. Hän asetti heidät riviin ja antoi aluksi jokaiselle
leipänsä, sitten taas yhden leivän ja niin edelleen, kunnes varasto oli
lopussa. Jos viimeisellä kerralla leipää ei riittänyt koko riville,
niin jakajalla ei ollut muuta keinoa kuin vaatia takaisin viimeksi
jaetut leivät ja jakaa ne paloiksi, kunnes kaikki työmiehet olivat
saaneet yhtä paljon.

Oppinut kirjuri sitä vastoin, joka osasi matematiikkaa, laski etukäteen
paperilla, kuinka paljon kunkin piti saada. Se vei kuitenkin aikansa
sekin, sillä hän ei liikkunut kuten me puhtaissa lukukäsitteissä,
vaan hänellä oli alati itse _leipä_ ajatuksissaan. Mutta että kirjuri
voi etukäteen laskea, kuinka paljon leipää kunkin työmiehen tuli
saada tarvitsematta käsitellä itse leipää jopa tarvitsematta edes
jättää kirjoitushuonettaan, se vaikutti valtavasti oppimattomiin.
Hänestä tuli heidän silmissään mies, joka voi edeltäpäin sanoa, kuinka
monta leipää tulee niin ja niin paljosta jauhosta, kuinka paljon
rehua niin ja niin monta härkää tarvitsee joka ateriaan j.n.e. Hän
on hyvin merkillinen mies, jota ympäröi taikuruuden sädekehä, mies,
joka tietää ja voi laskea asiat tarvitsematta niitä edes nähdä. Onpa
hänen taitonsa noussut hänelle jonkin verran päähänkin, tietäähän sen,
kun hän kerskuu, että taitavan laskumestarin ei tarvitse vartioida
jyväaittaansa. Siinä määrin hän on itsetietoisuutta täynnä, ettei hän
vain tiedä kykenevänsä valvomaan jokaista vähennystä varastossaan, vaan
unohtaapa senkin, ettei tuo kyky toki riitä saamaan varasta selville ja
palauttamaan varastettua.

Huolimatta laskumenetelmiensä laveudesta egyptiläiset pääsivät
kuitenkin hyvin pitkälle aritmetiikassa. He laskivat myöskin
murtoluvuilla, ja tuo edellä mainittu matematiikan käsikirja esittää
seuraavankin laatuisia laskuesimerkkejä: »100 leipää on jaettava
5 henkilön kesken siten, että 1/4 kolmen ensimmäisen henkilön
yhteenlasketuista osuuksista tulee yhtä suureksi, kuin mitä kummatkin
viimeiset saivat henkilökohtaisesti osakseen.»

_Geometriassa_ egyptiläiset eivät päässeet pitemmälle kuin
suorakulmaisten nelikulmioiden ja kolmioiden laskemiseen, mutta kun
tuli kysymys teräväkulmaisista nelikulmioista ja kolmioista, niin
tarkkuus horjahti, sillä kuvioiden korkeuden asemesta otettiin yksi
sivuista.[109] Tämä ei estänyt kumminkaan, että vanhat egyptiläiset
käytännössä jo varhain saivat aikaan niin suurenmoisen täsmällisiä
tuloksia kuin Kairon lähistön pyramidit. Täysin arvostaakseen sitä
tarkkuutta, jolla nämä jättiläismäiset rakennustyöt on suoritettu,
täytyy olla insinööri tai arkkitehti. Ainoastaan tuollaisen
erikoissivistyksen saanut henkilö tietää, _miten_ vaikea tehtävä on
aikaansaada noin valtava rakennus, jonka täsmälleen yhtä suuret sivut
päättyvät yhteiseen huippuun.




EGYPTILÄISTEN TÄHTITIETEELLISET TIEDOT


ilmenevät parhaiten siinä tosiasiassa, että he ovat keksineet sen
kalenterin, joka vähäisin pienin muutoksin juliaanisen kalenterin[110]
nimellä oli käytännössä suuressa osassa Eurooppaa aina meidän
aikoihimme, jolloin sen sijalle tuli nyt käytännössä oleva n.s.
gregoriaaninen kalenteri. Tähtitieteellistä tietä on laskettu, että
egyptiläinen kalenteri otettiin käytäntöön jo v. 4241 e.Kr. Jos tämä
laskelma pitää paikkansa — joka ei kuitenkaan ole aivan riidatonta[111]
—, niin täten on saatu vanhin tunnettu varma aikamääräys ihmiskunnan
historiaan. Sen perästä ei varmoja vuosilukuja ole ennen kuin vuoden
1600 e.Kr., uuden valtakunnan alun seuduilta.

Ajan mittaamista varten egyptiläiset käyttivät osittain aurinkokelloja,
joista aika voitiin nähdä varjon pituudesta erityisen asteikon avulla,
osittain vesikelloja, suuria kivimaljakoita, joiden sisustaan oli
piirretty tuntiasteikko ja joiden lasku oli tarkoin mitattu. Yön
tuntien laskemista varten rakennettiin myöhemmin tähtikelloja, joiden
taulukkoihin oli merkitty määrättyjen tähtien asema itsekunakin yön
tuntina.

Jos egyptiläiset ovat laskeneet perustan meidän kalenterillemme, on
heillä runsas osuutensa myöskin sen taikauskon syntymiseen, joka
on ollut kalenterin seuralaisena, että nimittäin on onnellisia
ja onnettomia päiviä. Paljon oli toimellisen miehen huomattava
onnettomuudenpäivinä. Toisina täytyi karttaa soittoa ja laulua, toisina
ei saanut peseytyä; toisen kerran ei saanut syödä kalaa, toisen kerran
ei liikahtaa ulos talostaan, ja välistä ei saanut tehdä kerrassaan
mitään. Oikeastaan Niilin rantojen kansan olisi siis pitänyt elää
alinomaisessa pelossa, mitä pahat päivät toisivat mukanaan. Eikä ollut
iloa lapsesta, joka syntyi onnettomana päivänä. Muutamat tällaiset
syntymäpäivät aiheuttivat, että äskensyntyneen täytyi pian kuolla,
toiset taasen, että häntä odotti kuuroksi tai sokeaksi tulemisen
kohtalo, ja toisista taasen oli seurauksena, että krokodiili oli hänet
raateleva.

Mutta toiselta puolen usko onnettomuudenpäiviin oli lepopäivien tuoja,
sillä seurauksena tästä taikauskosta oli, että ainakin viides osa
vuodesta egyptiläisten piti olla toimettomina.




EGYPTIN LÄÄKETIEDE.


Alkujaan egyptiläiset, kuten kaikki alkeellisella kannalla olevat
kansat, uskoivat sairauden aiheutuvan siitä, että paha henki oli
ottanut asuntonsa ruumiiseen. Tämän mukaisesti lääkkeellinen käsittely
voi ainoastaan lieventää tai hävittää taudin _oireen_ — todella
parantua sairas voi vain siten, että haltia karkoitettiin hänen
ruumiistaan. Tämä tapahtui manauksilla: pappi tai muu loitsutaitoinen
henkilö laski kätensä sairaan päälle ja kehoitti pahaa henkeä
poistumaan sairaan ulostuksissa tai eritteissä.[112] Vähitellen
kuitenkin lääketiede kehittyi siihen, että manauksiin turvauduttiin
vain taudeissa, jotka osoittautuivat muutoin parantumattomiksi.

Egyptiläisten käsitystä sairauden syisiä kohottivat ajan oloon
korkeammalle tasolle ne anatomiset tiedot, joita he hankkivat
alituisesti puuhaillessaan ruumiinavauksissa. Välistä nämä tiedot tosin
hämmästyttävät meitä eriskummallisuudellaan, mutta toisissa tapauksissa
ne ovat omiaan todellakin herättämään kunnioitusta.

Niinpä on esimerkiksi vallan suurenmoista, että jo puoli vuosituhatta
sitten päästiin selville verenkierrosta ja siitä, että sydän oli sen
toimeenpaneva voima. »Ebersin papyruksessa», etevimmässä egyptiläisessä
lääketieteen oppikirjassa sanotaan: »Kun lääkäri laskee sormensa
jollekin ruumiinosalle, hän kohtaa kaikkialla sydämen, koska se
suomensa kautta puhuu kaikissa jäsenissä.» Tämä käsitys suonista
näyttelee suurinta osaa vanhain egyptiläisten lääketieteessä. Useimmat
taudit aiheutuvat heidän käsityksensä mukaan verisuonista: »Ne
veltostuvat kierrossaan, ne tulehtuvat» j.n.e. — Egyptiläiset olivat
huomanneet senkin, että kuume vaikuttaa valtimonlyönnin nopeuteen.

Mutta, kuten sanottu, muinaisilla egyptiläisillä tavataan hyvin
eriskummallisiakin anatomisia käsityksiä kuten se, että sydän oli
ajatuskyvyn elin ja että se keräsi itseensä ruumiin ravinnon.

Suurin piirtein kuitenkin lääketiede oli se tiede, jossa vanhat
egyptiläiset pääsivät pisimmälle. Lääketaidolla onkin hyvin
vanhat ja hienot esi-isänsä Niilinmaassa. Vanhin egyptiläinen
historiankirjoittaja, ylipappi Manetho, kertoo, että jo ensimmäisen
hallitsijasuvun toisen kuninkaan poika oli ollut lääkäri ja
lääketieteellinen kirjailija; ja myöhemmän ajan papyruskääröissä
väitetään osan reseptejä olevan peräisin ensimmäisen ja toisen
hallitsijasuvun ajoilta ja suurten pyramidinrakentajain päiviltä.
Mahdotonta ei ole, että niin voi ollakin, mutta huomioon on otettava
sekin, että egyptiläiset papit kernaasti antoivat lääkemääräyksilleen
vanhuuden kunnianarvoisan leiman.

Myöskin Herodotoksen vakuutus, että Egyptissä vilisi lääkäreitä,
osoittaa, että lääketaito oli erityisen mielenkiinnon esineenä
faaraoiden maassa. Ja ken lähemmin tutkii kreikkalaisten
lääketieteellistä kirjallisuutta, huomaa siellä hämmästyttävän
paljon yhtäläisyyttä egyptiläisen kanssa, joka todistaa sitä, että
kreikkalaisten lääketieteelliset tiedot — myöskin »lääkintätaidon
isän», Hippokrateen — oleelliselta osaltaan olivat peräisin Egyptistä.
Tiedämme myöskin, että Persian kuningas Kyyros kutsutti sairaan
äitinsä vuoksi silmälääkärin Egyptistä, vaikka Persian hovissa muutoin
käytettiin kreikkalaisia lääkäreitä.

Kuuluisa Ebersin papyrus antaa myöskin hyvän todistuksen egyptiläisten
lääkärien perusteellisuudesta. Huolellisesti he tutkivat potilasta
ja seurasivat sairauden kulkua varovaisesti käyttäen sitä lääkettä,
jota pidettiin sopivimpana. Tosin kysymyksessä olevaan lääkärikirjaan
sisältyy monia rukouksia ja manauksia, mutta nämä eivät ole vielä
muuttuneet siksi käsittämättömäksi sekasotkuksi, mikä keskiajalla
tuhosi lääketieteen.

Useimmat egyptiläisten lääkkeet olivat peräisin kasvimaailmasta ja
osoittavat, että egyptiläisillä oli hyvät kasviopilliset tiedot. Mutta
heidän lääkkeissään on myöskin koko joukko eläinmaailmasta saatuja
iljettäviä aineksia.

Ollakseen oikein hyvää piti lääkkeessä olla mahdollisimman paljon
erilaisia aineita, kuta merkillisempiä, sitä parempi — ja kuta
iljettävämpiä, sitä parempi, voisi myöskin sanoa. Siinä oli
muserrettuja sian hampaita, oli mädäntynyttä lihaa ja rasvaa, oli
eritettä sian korvista ja muuta samantapaista. Mutta ennen kaikkea
luultiin erinomaisen parannusvoiman olevan sellaisilla lääkkeillä,
joita sisältyy 1600-luvun »terveyttäantavaan kura-apteekkiin», s.o.
niin hyvin ihmisten kuin kaikenlaisten eläinten ulostuksilla.

Kun lääkäri oli suorittanut taudin määrittelyn, hänellä oli valittavana
koko joukko reseptejä. Muutamat lääkkeet vaikuttivat nopeasti, toiset
hitaammin, mutta sitä varmemmin. Eräät vaikuttivat vain määrättyinä
vuodenaikoina. Niinpä muuatta silmälääkettä voitiin käyttää vain
ensimmäisenä ja toisena talvikuukautena, kun toinen taas sopi talven
kolmantena ja neljäntenä kuuna. Lääkkeiden ulkomaisia nimiä näyttää
ympäröineen erityinen sädekehä Egyptissäkin — aivan kuten meillä!
Silmävoide, jonka keksijäksi ilmoitettiin »Bybloksen seemiläinen»,
näyttää päässeen yhtä hyvään huutoon kuin meillä »amerikkalaiset
patenttilääkkeet.»

On erittäin kiintoisaa vertailla, kuinka suuri lukumäärä reseptejä
oli valittavana eri tauteihin, sillä siitä voi tehdä summittaisia
johtopäätöksiä, mitkä sairaudet olivat tavallisimpia muinaisessa
Egyptissä. Huomaa, että silmätaudit silloin, kuten meidän
päivinämmekin, olivat siellä todellisena maanvaivana, riippuen alemman
väestön siivottomuudesta ja sen suvaitsevaisuudesta kärpäsiä kohtaan.
Silloin kuten nytkin äidit sallivat siipiäisten asettua ryhmissä pikku
lasten silmiin, joita luonnollisesti ei milloinkaan pesty.

Ihotauteja ja syöpää vastaan tavataan samoin Ebersin papyruksessa monta
lajia lääkkeitä. Naistentauteja käsiteltiin monin erilaisin keinoin, ja
myöskin sikiön lähdettämistä värien annetaan siinä neuvoja.

Tuossa vanhassa papyruskäärössä on myöskin lääkkeitä hiusten, jopa
silmäripsienkin harmaantumista vastaan, keinoja hiusten lähdön ja
kaljupäisyyden torjumiseksi ja neuvotaanpa siinä myöskin ryppyjen
poistamista kasvoista, ihonvärin muuttamista ja ruumiin kaunistamista.
Hammassärkyä ja muita hammastauteja hoidettiin myös vanhassa
Egyptissä.[113]

Hammastaudin aiheutti vanhain itämaalaisten luulon mukaan »mato», joka
kalvoi hammasta, kunnes se lopulta putosi.

Muumiot ovat itsekin myöhäisen ajan uteliaille lapsille paljastaneet
osan niitä sairauksia ja ruumiin raihnauksia, jotka ahdistivat
vanhoja egyptiläisiä. Muuan Englannin etevimpiä anatomeja on
äskettäin monien vuosien kokeilujen jälkeen päässyt, siihen, että
hän eräänlaisella suolaliuoksella, johon on lisätty jokin määrä
alkoholia, voi pehmittää muumioiden kivikovat kudokset ja saada ne
palautumaan alkuperäiseen muotoonsa. Sitten kuin kuolleita ruumiita on
täten käsitelty, ne on luikittu leikkausveitsellä ja mikroskoopilla.
Silloin on selvinnyt, että egyptiläiset jo neljä vuosituhatta sitten
kärsivät suunnilleen samoista sairauksista kuin mekin. Sydänvika
oli tavallinen vamma heillä ja ainakin yksi faaraoista on kuollut
siihen. Merenptahilla, sillä faaraolla, joka paadutti sydämensä,
niin että Mooses rasitti hänen maatansa seitsemällä maanvaivalla, on
ollut isorokko. Hänen rokonarpiset kasvonsa todistavat selvästi sitä.
Verisuonten kalkkiutuminen oli tavallinen ilmiö tuohonkin aikaan.
Suuri soturikuningas ja valtiomies Ramses II esim. kärsi siitä.
Ohimosuonet ovat nimittäin hänellä hyvin paisuneet ja niiden seinämät
kalkkiaineiden kovettamat. Munuaistaudit näyttävät myös olleen hyvin
tavallisia Egyptissä. Pari keuhkotulehdustapausta on myöskin todettu
kuolemansyyksi.

Kööpenhaminan glyptoteekin arvokkaissa egyptiläisissä kokoelmissa
on egyptiläinen kuva, 3000 vuotta vanha, joka tarjoaa nähtäväksemme
maailman ensimmäisen tunnetun lapsihalvaustapauksen. Eräs meidän
päiviemme etevä anatomi on todennut, että juuri tämä tauti on
säännönmukaisella tavalla kutistanut sairaan oikean säären.[114]
Keuhkotauti, reumatismi ja luuvalo olivat myöskin niitä tauteja, jotka
vaivasivat ihmiskuntaa jo tuolloin.

Myöskin järjettömät luontokappaleet saivat osansa kurjuudesta.
Apinanmuumioista on todettu eläimissä esiintyneen riisitautia,
keuhkotautia, reumatismia ja kasvannaisia, luultavasti seurauksena
siitä, että ne olivat joutuneet elämään kylmemmässä ilmastossa, kuin
missä olivat syntyneet. Sitäkin epäterveellisemmäksi kävi »pyhien»
eläinparkojen elämä, kun niitä pidettiin suljettuina temppelipihoihin,
jonne tuskin päivänsäde pääsi tunkeutumaan ja missä öisin voi olla
kauhistavan kylmä.

Että egyptiläiset lääkärit jo varhain olivat hankkineet melkoiset
kirurgiset tiedot, sitä todistavat muumioiden hienosti hoidetut
luunmurtumat. Muuan vanhan Egyptin merkillisimmistä lääkärikirjoista
selittelee juuri kirurgisia tapauksia, haavoja ja luunmurtumia
eri osissa ruumista, ja käsittelee niitä kaikkia selvästi ja
asiallisesti ja loppuu ilmoitukseen, onko toiveita käsitellä tapausta
menestyksellisesti, vai onko se toivotonta.


Kirjallisuutta:

Herman Schneider, Kultur und Denken der alten Ägypter.

Alfred Wiedemann, Magie und Zauberei im alten Ägypten (»Der alte
Orient» 1905).

Georg Ellers, Papyros Ebers.

Ove Hamburger, Et Tilfælde af Börnelamhed i Oldtiden (»Ugcskrift for
Læger» 1911).




VANHAN EGYPTIN ELINKEINOELÄMÄ.

MAANVILJELYS, METSÄSTYS JA KALASTUS.


Maanviljelystä vanhat egyptiläiset harjoittivat pääasiassa samalla
lavalla kuin fellahit meidän aikanamme. Kun Niilin vesi oli laskenut
pelloilta, muokattiin maata kuokalla taikka alkeellisella auralla,
jota härät vetivät. Pääasiallisesti viljeltiin ohraa, vehnää ja
durraa, jolla nykyisin on egyptiläisten taloudessa paljon suurempi
merkitys kuin silloin. Kun talonpoika oli kylvänyt viljansa, hän
päästi lampaansa tai sikansa temmeltämään pellolle ja sitten sai hän
vain odottaa satoa. Kun se oli korjattu, saivat siat taasen suorittaa
palvelusta, mutta nyt puinnissa. Myöskin aaseja ja nautakarjaa
käytettiin polkemaan jyviä irti. Ruoskien ajettiin niitä yksitoikkoisen
laulun säestyksin yli leikatun viljan.

Vihanneksia, kuten sipulia, kurkkuja ja meloneja, viljeltiin myös
runsaasti, ja samoin liinaa, kuten hyvin voi ymmärtää ajatellessaan
niitä suunnattomia liinasidemääriä, joita tarvittiin muumioihin. Sekä
miesten että naisten nähtiinkin alati työskentelevän kangaspuiden
ääressä.

<tb>

Metsästys näyttää Niilinmaassa aikaisin muuttuneen pääasiallisesti
yläluokan huviksi. Keveässä, papyruksen varsista kokoonkyhätyssä
veneessä egyptiläinen ylimys liikuskeli ympäriinsä Niilin kaislikoissa
ja pyydysteli lintuja jonkinlaisella puisella bumerangilla. Useita
sellaisia heittoaseita on säilynyt. Apunansa metsästäjällä oli välistä
kesyjä kissoja, jotka noutivat saaliin. Usein hänellä oli kesy
houkuttelulintu istumassa veneen keulassa. Linnustus oli urheilua,
jossa hänen vaimonsa ja lapsensa mielellään olivat mukana. He kokosivat
saaliin ja huvittelivat välillä poimimalla lootuskukkia.

Suuressa mitassa harjoitettiin linnunpyydystystä sitävastoin verkoilla,
jotka viritettiin kaislikkoon ja vedettiin sitten kokoon molemmista
päistä. Varsinkin villihanhenpaistia, egyptiläisten mieliruokaa,
hankittiin tällä tavoin. Mitä ei heti syöty, suolattiin, tai elätettiin
hanhia ja ruokittiin niitä, niin että niistä tuli vielä maukkaampia
kuin villissä tilassa. Jo tuohon aikaan oli keksitty julma menettely
väkisten ravita niitä erityisellä taikinalla, jota sullottiin
eläinparkojen suuhun, kunnes ne eivät enää jaksaneet liikkua. Useat
hautakohokuvat kuvaavat kohtauksia tällaisesta keittotaidollisesta
eläinrääkkäyksestä. Myöskin kurkia lihotettiin samalla tavalla.

Paitsi vesilintuja, vilisi Niilissä tuohon aikaan krokodiileja ja
virtahepoja, joita samoin pyydystettiin veneestä harppuunoilla.
Vuorilla ja erämaisia oli kaikkialla vuorikauriita, gaselleja,
antilooppeja ja muuta riistaa, mikä nykyisin on siirtynyt Sudaniin.
Eläimiä ei metsästetty ainoastaan nuolella ja jousella, vaan
niitä pyydystettiin myöskin suopungilla ja elätettiin sitten
teurastettaviksi. Sellaistakin suurriistaa kuin kirahveja ja
jalopeuroja oli muinaisessa Egyptissä. Ramses II:lla oli kesy
jalopeura, joka oli mukana taistelussa ja iltaisin makasi herransa
teltan edustalla.

<tb>

Kala oli tärkeä ravintoaine, varsinkin köyhemmälle väelle. Kalaa
pidettiin kumminkin jossakin määrin saastaisena eläimenä. Papit eivät
saaneet syödä sitä, ja aithiopialaiset olivat niin jyrkkiä kalan
saastaisuuden suhteen, että delttamaan kuninkaat ja ylimykset eivät
saaneet astua heidän kuninkaansa palatsiin, koska olivat kalansyöjiä.




VUORITYÖ.


Metalleista oli _kupari_ kauan aikaa tärkein Niilinmaassa. Egyptiläiset
elivät kauan kuparikaudessa, ennen kuin he keksivät sekoittaa kupariin
tinaa. Tämä näyttää kyllä alkaneen keskimmäisen valtakunnan ajalla,
mutta vasta uuden valtakunnan aikana pronssiaseet täydellisesti
tunkivat tieltään pehmeämmät kupariaseet.[115] Kuparia egyptiläiset
hankkivat ikivanhoista ajoista Siinain niemimaalta, mutta mistä tinaa
saatiin, sitä ei tiedetä. Luultavasti sitä tuotiin Vähästä-Aasiasta,
ehkäpä aina Indiasta saakka.

Siinain kaivoksissa työskentely oli kauheaa, varsinkin kesällä, »kun
vuoret polttivat nahan». Kumminkin tähän vuodenaikaan työskenneltiin
siellä enimmäkseen vain poikkeuksellisesti. Mutta kuuma siellä oli
kuitenkin. Tähän kuumaan, vedettömään maahan oli jokainen ruoanpala
tuotava monien päivämatkojen takaa ja jokainen vesipisara noudettava
hyvin kaukaa.

Siinain kaivokset tyhjentyivät melkein kokonaan kuparista jo
Egyptin vanhimpina aikoina. Kuparin louhinnasta todistavat nykyisin
vain harvalukuiset malmi- ja kuonalöydöt sekä tavatut sulatus- ja
valumuotit; mutta sitä useammat muistomerkit puhuvat siitä työstä,
jota täällä kerran tehtiin haluttujen puolijalokivien, malakiitin
ja turkoosiu saamiseksi. Kaivosten luota on löytynyt sadoittain
ikivanhoja egyptiläisiä kohokuvia ja piirtokirjoituksia kallioissa.
Niinpä kaksi henkilöä, jotka ilmoittavat olleensa kivenhakkaajia,
ovat kaivertaneet vieraalle, seuraavan kehoituksen: »Oi Te, jotka
elätte maan päällä! Kun te tulette tähän paikkaan, niin rakastakaa ja
ylistäkää Thoth-jumalaa,[117] Hermopoliksen kaupungin[115] herraa!»
Tuo kaupunki oli ilmeisesti molempain kaivospäällysmiesten — sillä
sellaisia he luultavasti olivat — kotipaikka. Toiset piirtokirjoitukset
ylistävät sanoin ja kuvin faaraoiden tässä villissä vuorimaassa
vihollisistaan saamia voittoja. Järjestelmällistä vuorityötä
voitiin nimittäin harjoittaa siellä vasta beduiinien kukistamisen
jälkeen. Eräässä kuvassa näemme faaraon pitävän vasemmalla kädellään
tukasta kiinni voitettua, polvistuvaa beduiinipäällikköä lyödäkseen
hänet sotanuijalla, jota hän oikeassa kädessään heiluttaa. Tämä
voittoreliefi on jo ensimmäisen hallitsijasuvun ajalta, ja paljon
sellaisia kivitauluja on kolmannen — kuudennen hallitsijasuvun sekä
keskimmäisen valtakunnan ajoilta. Kuten piirtokirjoituksista ilmenee,
taulut ovat paikallisien kuninkaan virkamiesten laitattamia. Vielä
paljon muita sellaisia kuvia oli olemassa, mutta muuan nykyaikainen
kaivosyhtiö antoi sitten hävityksen käydä yli näiden korvaamattomien
muistomerkkien, jotka kuuluivat vanhimpiin koko maailmassa. Sitä ennen
ne olivat saaneet olla rauhassa syrjäisen asemansa vuoksi.

Sitten kuin eurooppalaiset mammonanpalvelijat ja vandaalit lopuksi
olivat päässeet selville, että jalojen kivien etsiminen sieltä oli
tuottamaton yritys, tulivat beduiinit perästä ja jatkoivat sekä
kaivostyötä että hävitystä. Kun Flinders Petrie vuonna 1904 tuli sinne,
hän huomasi, että vielä jäljellä olevat kalliotaulut voitiin pelastaa
vain siten, että ne hakattiin irti vuorenseinämistä ja vietiin Kairon
museoon. Niin tehtiinkin.

Siinain niemimaalla on myöskin vanhan egyptiläisen temppelin rauniot
ja siinä kiintoisia kuvapatsaita kuninkaallisista henkilöistä,
sellaisistakin, joista mitään muita patsaita ei ole säilynyt. Täältä
on saatu myöskin odottamattoman runsas sato uhrilahjoja, erilaisia
koristeita ja kaunistusesineitä, Egyptin kuningasten lahjoja Hator
jumalattarelle, jonka he tahtoivat saada suopeaksi kaivosyrityksilleen.
Monia kalleuksia villit beduiinit ovat aikojen kuluessa varastaneet ja
monia esineitä tuhonneet, mutta jäljellä olevakin antaa arvokkaan lisän
egyptiläisen kulttuurin tuntemiselle. Temppelistä on löytynyt myöskin
vuorityössä käytettyjä kuparisia talttoja.

Ne muistomerkit, joita on jäljellä siltä ajalla, jolloin Egyptin
valtio harjoitti vuorityötä Siinain niemimaalla, riittävät herättämään
meissä kunnioitusta egyptiläisten suurenmoista järjestelykykyä
kohtaan kaikilla aloilla. Työnjako oli toteutettu niin pitkälle, että
kaivosten työmiehet oli jaettu jopa 17 erilaiseen ryhmään, kullakin oma
erikoistehtävänsä, ja heitä valvomassa oli työnjohtajia 11 eri astetta.
Ja tähän tuli lisäksi kokonainen liuta erilaisia toimitsijoita,
jotka huolehtivat elintarpeiden ja muiden tarvikkeiden kuljetuksesta
Siinaille ja vuorityön tuotteiden viennistä sieltä. Voimme kuvitella
näkevämme monta sataa kuormitettua aasia käsittävät karavaanit, jotka
pitivät yllä viiden päivänmatkan pituista yhteyttä kotimaan kanssa.

<tb>

_Kultaa_ egyptiläiset saivat Niilin ja Punaisen meren välillä olevista
vuorisia, joilla seuduin kultakuume viimeksi raivosi tämän vuosisadan
alussa. Englantilaiset yhtiöt panivat silloin likoon satojatuhansia,
kenties miljoonia puntia sikäläisiin kaivostöihin, mutta saivat
takaisin vain murto-osan yrityksen kustannuksista. Muinaiset
egyptiläiset olivat nimittäin tehneet hyvin perusteellista työtä
kaikkialla, missä oli kultapitoisia vuorilajeja.

Jonkinlaisen käsityksen siitä, miten suunnattomia ne kultamäärät
olivat, jotka kuljetettiin Nubiasta Egyptiin, saa kuullessaan eräänkin
Thotmes III:n virkamiehen kertovan, että hän virkamiesaikanaan peri
valtiolle 3 1/2 tonnia tuota jaloa metallia. Siitä voi ymmärtää,
kuinka paljon sitä kerran on kaivoksissa ollut ja sieltä varastettu.
Tuottavimmat egyptiläisten kaivokset olivat Nubian alueella, kokonaisen
seitsemäntoista päivämatkan päässä niukkavetisessä, hehkuvan kuumassa
vuorierämaassa. Siellä on tavattu vanhoja egyptiläisaikaisia kaivoksia
syvine kuiluineen, jotka seuraavat kultapitoisen kvartsin kiemurtelevia
suonia vuoressa, ja vesisäiliöineen, joiden tarkoituksena on ollut
koota sadevettä talvisaikaan. Sadoittain kivimajoja on myöskin
jäljellä, kussakin graniittinen käsimylly, missä kultapitoista
kvartsia murennettiin. Sitten huuhdottiin kulta kvartsihiekasta
kaltevilla kivilaatoilla, joita samoin on jäljellä. »Nykyisin»,
sanoo egyptologi Erman, »paikka on hiljainen ja yksinäinen, ja
vieras ei voi mistään aavistaa, että sitä on painamassa tuhansien
kiroukset ja että se on saanut nähdä ihmiskurjuutta niin paljon kuin
harvat paikat maan pinnalla. Sillä ne ihmiset, jotka täällä Egyptin
faaraoille kalvoivat 'Nubian kultaa', ennemmin tai myöhemmin sortuen
tukahduttavaan kuumuuteen, olivat vankeja. Kahleissa, vaatteitta,
vartijoinansa nubialaisia sotilaita, jotka eivät ymmärtäneet egyptin
kieltä, onnettomien täytyi tehdä työtä yötä päivää ilman vapautuksen
toivoakaan. Kukaan ei välittänyt siitä, miten heille kävi. Sairaatkin,
naiset ja ukotkin päällysmiehen keppi ajoi heltymättömästi orjantyöhön,
kunnes he liikaponnistusten, puutteen ja kuumuuden sortamina löysivät
kuoleman, joka kauan oli ollut ainoa, niitä he olivat voineet toivoa.»
Näin oli Diodoroksen aikana, ja yhtä kauheata oli varmaan jo vanhain
faaraoiden päivinä.

Vanhat egyptiläiset piirtokirjoitukset kertovat myöskin niistä
yli-inhimillisistä vaivoista, joita kuljetus Nubian kultakaivoksille
maksoi. Ihmisten sammumatonta kullanjanoa ei silloin enemmän kuin
nytkään voinut mikään pidättää. Sekä ihmisiä että vetojuhtia sortui
laumoittain. Kerran toisensa perästä yritettiin kaivaa kaivoja tien
varrelle, multa pisaraakaan vettä ei niistä saatu. Vasta Ramses II:n
aikana nämä ponnistukset näyttävät onnistuneen. Tästä kerrotaan eräässä
hänen aikaisessaan nubialaisessa muistokivessä, jossa myöskin sanotaan,
että »niistä karavaaneista, jotka matkasivat kaivoksille kultaa
huuhtomaan, tuli tuskin puoletkaan takaisin, sillä ihmiset menehtyivät
matkalla janoon samoinkuin aasitkin, joita he ajoivat edellänsä.»

<tb>

_Hopeaa_ pidettiin vanhimpina aikoina Egyptissä vielä arvokkaampana
kuin kultaa. Tämä omituinen seikka johtui yksinkertaisesti siitä, että
hopeata ei Egyptin alueella esiintynyt. Kun sitten kauppayhteys toisten
maiden kanssa vilkastui, hopea luonnollisesti vähitellen laski arvossa
ja sai tyytyä kullan jälkeiseen arvoasemaan.

Kulta- ja hopeasepäntyötä harjoitettiin jo vanhimpina aikoina, ja
kultaseppien taitavuudesta saa erittäin korkean käsityksen käydessään
Kairon museossa. Erikoisia mestareita he olivat juottamaan kapeisiin
kultaliuskoihin erivärisiä lasisia koristeita ja puolijalokiviä:
vihreitä turkooseja ja malakiitteja, joita saatiin Siinain niemimaan
kuparikaivoksista, lihanvärisiä karneoleja, joita tänäkin päivänä voi
löytää erämaan hiedasta, ja tummansinisiä lasuurikiviä, joita tuli
Aasiasta todistaen Egyptin ikivanhaa kauppayhteyttä toisten maiden
kanssa.

Komea värivaikutus ja loisto, joka täten aikaansaatiin, oli vallan
ihmeellinen. Mutta kirous painaa kultaa ja jalokiviä, tuhansien
kiroukset niitä valiokoristeita, jotka kerran kaunistivat Egyptin
kuningattarien kaulaa ja käsivarsia.

<tb>

Hienoa, valkeata kalkkikiveä, jolla egyptiläiset päällystivät
pyramidinsa ja mastabansa ja josta kuvanveistäjät tekivät monet
kuvapatsaansa, louhittiin valtavia määriä vinosti vastapäätä Sakkaraa
olevista vuorista. Niissä seuduin oli myöskin alabasteria. Laakson
sulkee siellä mahtava kivivalli, joka ilmeisesti on ollut patona
talvisen sadeveden kokoamista varten.

Yhtä vilkasta oli työ Egyptin hiekkakivilouhoksissa, erityisesti
lähellä Silsileä 14 penikulmaa Thebasta etelään, mistä noudettiin
rakennusaine Karnakin, Luksorin ja muiden paikkojen temppeleihin.
Tiedetään, että kun Ramseen suurta temppeliä Karnakiin rakennettiin,
pantiin 3 000 miestä töihin hiekkakivilouhimoihin. Eräässä sieltä
löytyneessä piirtokirjoituksessa Seti I ylpeästi kertoo, miten hyvästi
hän kohteli työmiehiänsä ja kuinka hän antoi jakaa heille päivittäin
»leipää, häränlihaa, paistia, kalaa ja vihanneksia rajattomat määrät».
Joka kuukausi työmiehet saivat kaksi liinapukua. »Sen vuoksi he tekivät
työtä tuntien sydänöissänsä rakkautta Hänen Majesteettiansa kohtaan.»

Monissa muissa paikoin on piirtokirjoituksia, jotka osoittavat,
että faaraot ovat täältä louhituttaneet kiveä rakennuksiinsa ja
muistomerkkeihinsä.

Jo vanhan valtakunnan aikana louhittiin Assuanin lähellä graniittia
pyramideihin, sarkofageihin ja kuvapatsaisiin. Melkein kaikissa Egyptin
raunioissa tavataan täältä tuotua kiveä. Vielä voi itse työpaikalla
nähdä, kuinka valtavien kivijärkäleiden louhiminen tapahtui. Ensin
hakattiin kallioon säännöllisen välimatkan päähän koloja. Sitten
tungettiin koloihin puukiilat ja kaadettiin niiden päälle vettä, niin
että ne turposivat ja paineellaan rikkoivat kiven.


Kirjallisuutta:

Heinrich Brugsch, Wanderung nach den Türkis-Minen und der
Sinai-Halbinsel.

W.M. Flinders Petrie, Researches in Sinai.

Georg Schweinfurth, Aus unbetretenen Wegen in Aegypten.




MAAILMANHISTORIAN ENSIMMÄINEN LAKKO.


Se oli enemmän kuin kolme vuosituhatta sitten, siihen aikaan, jolloin
mahtava soturikuningas ja rakentaja Ramses III hallitsi Egyptin maata
ja lyhyeksi ajaksi onnistui palauttamaan suuren kaimansa päivien
loistoon. Tapahtumapaikkana oli kuolleiden faaraoiden ja ylimysten
kaupunki Niilin vasemmalla rannalla vastapäätä hallituskaupunkia
Thebaa. Siellä vainajat lepäsivät kalliohaudoissaan Kuningasten
laaksossa.

Siihen aikaan kuolleiden kaupunki oli myöskin elävien kaupunki. Vuorten
edustalla olevaa tasankoa peittivät silloin suuret temppelit, jotka
olivat kuolleiden faaraoiden asuntojen hautakappeleita; ja niiden
ympärillä olivat niiden tuhansien ihmisten asunnot, joiden tehtävänä
oli huolehtia hautarakennuksista ja temppeleistä ja korjata niitä.

Täällä asuivat kuolleiden balsamoijat, täällä oli pappeja, eriarvoisia
virka- ja päällysmiehiä sekä joukko eri ammattien harjoittajia:
maanviljelijöitä, kalastajia, vedenkantajia ja muita työläisiä, joita
kaikkia tämä henkilökunta tarvitsi tehtäviinsä. Eräästä asiakirjasia
tiedämme, että yksin Seti I:n temppelin lähistöllä oli lähes 200 taloa,
joista nyt ei ole jälkeäkään.

Koko työ oli sotilaallisesti järjestettyä. Työmiehet oli
jaeltu ryhmiin, kullakin päällysmiehensä, joka tarkkaan valvoi
henkilökuntaansa. Tuollainen »muistutuskirja», käsittäen 43 miehen
valvonnan, on säilössä suuressa kalkkikivitaulussa British Museumissa.
Itsekustakin on merkitty, minä päivinä hän on ollut poissa työstä.
Kun toiset ovat laiminlyöneet yhden ainoan päivän koko vuodessa,
toiset sen sijaan ovat olleet poissa työstä yli puoli kuukautta.
Useimmissa tapauksissa on syy merkitty sanalla »sairas», varmastikin
seuraus rasittavasta työstä kivilouhimoissa hehkuvan kuumina päivinä
tai epäterveellisessä ilmassa vuoren sisällä heikosti lepattavien,
savuavien lamppujen valossa. _Yhdessä_ tapauksessa on kuitenkin
ilmoitettu, että sairauden syy oli toinen: »Häntä pisti skorpioni.»
Muutoin oli eräs mies kerran poissa päivän »ajellakseen hiuksensa».
Jotkut työmiehet olivat hurskaita ja jättivät jokapäiväisen
aherruksensa »uhratakseen Jumalalle». Ainoastaan silloin tällöin saa
työmies huomautuksen, että hän on »laiska».

Työmiesten palkka suoritettiin luonnossa: viljaa, kalaa, öljyä ja
olutta, välistä myös vaatteita. Juhlapäivinä saatiin ylimääräiset
annokset. Mutta toiselta puolen jäi usein jokapäiväinen ravinto
saamatta, ja silloin nälkäänäkevät raukat valittivat: »Me emme ole
saaneet viljaa, näemme nälkää, olemme heikkoja.» Ja kun nöyrä valitus
ei auttanut, he tekivät lakon. Ensimmäinen tunnettu tämänlaatuinen
työväenliike koko maailmanhistoriassa sattui Ramses III:n hallitessa.
Hänen aikanansa valtion tulot olivat hyvin huvenneet sekä hänen
valtaistuimelle nousunsa edellä raivonneiden sisäisten sotien että
kuninkaan papistoa kohtaan osoittaman heikkouden seurauksena. Lähes
200 000 säkkiä viljaa faarao lahjoitti joka vuosi temppeleille —
muiden lahjojen mukana — mutta kuolleiden kaupungissa nälkäänäkeville
työmiehillensä hän useinkaan ei saanut hankituksi 50 säkkiä
kuukaudessa. Räikeänä vastakohtana temppeli- ja hautapiirtokirjoitusten
korkealentoisille puheille faaraon vallasta ja rikkaudesta kaikuu
alituinen: »Me näemme nälkää, emme ole lainkaan saaneet viljaa.» Selvää
on kumminkin sekin, että syy ei ollut yksinomaan kuninkaan: paljon
siitä, mitä valtion varastosta annettiin työväelle jaettavaksi, jäi
milloin sinne, milloin tänne välikäsille.

Oli miten oli: eräänä päivänä — niin kertoo vieläkin tallella oleva
päiväkirja, jota on pitänyt muuan kuolleiden kaupungin kirjuri —
työmiehet vaimoineen ja lapsineen murtautuivat läpi viiden muurin,
jotka ympäröivät kuolemankaupunkia, ja selittivät: »Me olemme
nälissämme; 18 päivää on jo kulunut.» Ja he asettuivat Thotmes III:n
temppelin taakse, joka oli muurien edustalla.

»Silloin osa kuolemankaupungin palvelusmiehiä tuli heidän luoksensa ja
huusi heille: 'Tulkaa toki takaisin!' Ja he vahvistivat kehoituksiansa
juhlallisin valoin. 'Tulkaa!' he sanoivat, 'meillä on faaraon viljaa.
Se on täällä kuolleiden kaupungissa.’»

Se tuntui nälkiintyneistä raukoista niin lohduttavalta, että he
antoivat taas petkuttaa itseänsä. Petkutuksen voimme lukea päiväkirjan
ilmoituksesta, että he seuraavana päivänä murtautuivat jälleen ulos
ja miehittivät Ramses II:n temppelin. Silloin ryhdyttiin uusiin
keskusteluihin, ja työmiehet valittivat: »Meidät on ajanut tänne
nälkä ja jano. Meillä ei ole vaatteita, ei öljyä, ei kalaa, meillä
ei ole rehua karjallemme. Kirjoita senvuoksi faaraolle, armolliselle
herrallemme, että meille annettaisiin jotakin elääksemme!» — Silloin
annettiin heille viljaa kuluneelta kuukaudelta. Tarvitaanko enemmän
todistuksia siitä, että virka- ja palvelusmiehillä oli huono omatunto?

Mutta tyyneys ei kestänyt kauan. Seuraavana päivänä puhkesi uusia
levottomuuksia. Syitä emme lähemmin tunne. Tiedämme vain, että muuan
yllyttäjä puhui tovereilleen ja sanoi: »Menkää ja ottakaa työaseenne!
Murtakaa ovenne ja ottakaa vaimot ja lapset mukaanne! Minä kuljen
edellänne Thotmes III:n temppeliin.» Ja niin syntyi lakko. Kun muutamat
kuolemankaupungin vartiojoukkojen upseerit tulivat taivuttamaan
työläisiä palaamaan työhön, vastasi yksi näistä: »Kautta Amonin,
kautta faaraon, minua ei tänä päivänä ajeta sinne jälleen.» Sitten
työläisjoukko marssi taas pois kaupungista ja leiriytyi läheiseen
kylään. Palvelusmiehet, jotka yrittivät neuvotella lakkolaisten kanssa,
eivät enää voineet vaikuttaa heihin. Katkeroituneen joukon vastauksena
oli ja pysyi: »Me emme palaa». Ja lakkolaiset lisäsivät: »Meillä on
sanottavana suuri sana: totisesti tässä faaraon kaupungissa toimitaan
hyvin pahoin.»

Myöhemmin onnistuttiin kyllä tyynnyttämään heidät joillakin
viljasäkeillä, mutta kun yksitoista päivää oli kulunut, oli jälleen
sama ääni kellossa, ja näin kävi kerran toisensa perästä. Sillä
oikeuttansa nälkäiset joukot eivät koskaan saaneet, ainakaan niin
pitkään aikaan, kuin kirjurin päiväkirja ulottuu.

Noin sata vuotta myöhemmin, Ramses IX:n hallitessa, puhkesi
jälleen lakko samasta syystä. Mutta silloin työläiset esiintyivät
suunnitelmallisesti. He kääntyivät valituksineen joko Theban
tuomioistuimen tai Amonin ylipapin puoleen. Ja se vaikutti varmemmin.
Kerrotaan tuomarin kerran heti antaneen kirjurille käskyn antaa
työmiehille heidän ruokaosuutensa.

Kun tämän kaiken tuntee, voi helpommin ymmärtää, kuinka lähellä täytyi
olla ajatus ryhtyä tuohon Egyptissä niin hirvittävän tavalliseen
haudanryöstöön: täällä kulki laumoittain väkeä, joka teki työtä otsansa
hiessä, ilman että valtio antoi heille edes sitä, mitä he tarvitsivat
oman ja omaistensa nälän tyydyttämiseksi. Mutta hautojen sisällä oli
suuret määrät kultaa ja muita kalleuksia, joista vainajille ei ollut
minkäänmoista hyötyä...

Kirjallisuutta:

Wilhelm Spiegel Berg, Arbeiter und Arbeiterbewegung im Pharaonenreich
unter den Ramessiden (ra. 1400 -1100 v. Chr.).




EGYPTIN ESIHISTORIALLINEN AIKA..


Olemme nyt seuranneet Niilinkansan kohtaloita sitten, kuningas
Meneksen aikojen. Mutta Egyptin historian alkaminen Meneksestä on
suunnilleen samaa, kuin jos alkaisimme Suomen historian ensimmäisestä
ristiretkestä.[118] Jo Meneksen aikana egyptiläiset olivat suorittaneet
pitkän taipaleen sivistyksen tiellä. Valtiojärjestys, uskonto,
kirjallisuus ja taide olivat jo saavuttaneet niin korkean kannan, että
sen edellä on täytynyt olla pitkä, vuosituhansia kestänyt kehitysaika.

Mutta missä ovat tämän esihistoriallisen kehitysjakson todistukset? Ne
pysyivät kauan kätkössä tutkijan silmältä. Gizen pyramidijättiläiset,
käyttääksemme Masperon sanoja, peittivät meiltä näköalan omasta
ajastamme noihin alkuaikoihin. Vasta 1890-luvulla alkoi Egyptin
nuoremman kivikauden esineitä tulla päivänvaloon, ja myöhemmin on
kerätty eri asuin- ja hautapaikoilta yhä suurempia määriä tuon
aikakauden työaseita ja talouskaluja. Aivan erikoisen merkityksen
saivat ne suuret erityyppisten saviastioiden kokoelmat, joita
tiedemiehet saivat kootuksi. Sillä järjestämällä ne jatkuvaan
kehityssarjaan päästiin selville ei yksin niiden keskinäisistä
ikäsuhteista, vaan myöskin määrätyn saviastiatyypin kanssa
samanaikaisesti löytyneiden muiden esineiden suhteellisesta iästä.
Sillä tavoin saatiin aikaan täällä, kuten esihistoriallista Kreikkaakin
varten, kivikautiset aikamääräykset, jotka vastaavat Pohjolan
erityisiin piikivikaluihin pohjautuvaa aikamäärittelyä.

Mutta kuinka tämä on ollut mahdollista? Koska esihistorialliset
egyptiläiset saviastiat melkein kaikki ovat hautalöytöjä, niin kaikki
mahdolliset syyt viittaavat siihen, että ne astiat ovat vanhimpia,
jotka vielä ovat käyttökelpoisia. Sitä mukaa kuin ne siirtyvät pelkiksi
hautaesineiksi, ne kapenevat yhä ja menettävät kaiken käytöllisen
arvonsa. Kiintoisaa on myöskin nähdä, miten astiain sisältö seuraa
tätä muutosta. Vanhimmat saviastiat ovat täynnä rasvaisia, hyvän
hajuista massaa, luultavasti jotakin kuolleelle tarkoitettua voidetta.
Vähän uudemmissa astioissa tämä voide — tai mitä se nyt lienee — on
ohuen maakuoren peittämä, luultavasti sisällön suojaksi. Mutta kuta
nuoremmiksi astiat käyvät, sitä enemmän maakerros kasvaa voiteen
kustannuksella, ja kaikkein myöhäisimmissä astioissa sisällön arvokkain
osa on kokonaan vaihtunut maaksi. »Kuolleet ovat», Lugn sanoo, »kuten
tunnettua herkkäuskoisia ja pitävät usein hyvänänsä jäljittelyjä».

Se jakso Niilinmaan esihistoriallista kautta, josta meidän päivinämme
on saatu tietoa, osoittaa kuitenkin jo korkeaa kehitystä. Egyptiläiset
piikivi-esineet ovat täydellisimpiä, mitä mikään kansa sitä lajia on
tuottanut. Niiden perästä seuraavat arvossa lähinnä skandinavialaiset
kivikauden esineet. Äärimmäisen hienosti hiotut, ohuet ja terävät
egyptiläiset piikivi-veitset todistavat korkealle kehitettyä
työtaituruutta. Ja vielä enemmän täytyy ihailla sitä kärsivällisyyttä,
millä tämä kansa kykeni mitä kovimmista kiven järkäleistä valmistamaan
vesipulloja ensiksi ulkoapäin ne ympäriinsä tahkoamalla ja
kiilloittamalla ja sitten kiviasein hiekan avulla poraamalla ne, kunnes
seinämät tulivat kohtalaisen ja tasasuhtaisen ohuiksi. Puolittain
läpinäkyvästä alabasterista, jota Egyptissä oli runsaasti, egyptiläiset
jo silloin tekivät mitä kauneimpia maljakoita ja muita talousesineitä.
Huomattavan monet tämän ajan löydöistä ovat norsunluusta tehtyjä
työvälineitä ja aseita. Elefantteja oli nimittäin runsaasti Egyptissä
siihen aikaan. Ylipäänsä vanhat egyptiläiset panivat paljon huolta
siihen, että esineet saivat taiteellisen leiman. He koristivat niitä
kernaasti eläinten kuvilla, jotka usein ovat merkillisen hyvin luonnon
mukaan tehtyjä. Jo tällöin egyptiläisessä taiteessa on piirteitä, jotka
tulivat luonteenomaisiksi historialliselle ajalle.

<tb>

Ehtimiseen on siten auennut uusia perspektiivejä taaksepäin
Niilinmaan sivistyskehitykseen. Mutta ne valtavat ajanjaksot, joiden
on täytynyt kulua, ennenkuin sikäläiset ihmiset pääsivät nuoremman
kivikauden korkealle tasolle, ne ovat yhäkin melkein läpinäkymättömän
pimeyden peitossa. Vanhemmalta kivikaudelta on säilynyt vain harvoja
egyptiläisiä kiviesineitä.






ASSYRIALAISET JA BABYLONIALAISET




Baabel ja Ninive — mitä lapsuuden päivien muistoja nuo nimet
herättävätkään eloon! Ensimmäiset tiedon puusta poimimamme hedelmät
liittyvät läheisesti Baabelin torniin. Samalla kertaa ihastuksen
ja tuskan vallassa lapsen mielikuvitus näki valtavan rakennuksen
kohoavan yhä korkeammalle ja korkeammalle kohti taivasta, kunnes
Isä Jumala ryhtyi toimenpiteisiin kopeita ihmisiä vastaan, sekoitti
heidän kielensä ja hajoitti heidät yli koko maan. Kaikki me olemme
sykkivin sydämin seuranneet ensimmäistä patriarkkaa, kun hän Herran
käskystä muutti Kaldean Urista, sukunsa luota ja isänsä talosta siihen
maahan, jonka Herra hänelle osoitti. Me olemme myöskin seuranneet
hänen jälkeläisiänsä monia satoja vuosia jälkeenpäin heidän raskaalla
matkallansa takaisin kantaisänsä kotimaahan ja heidän mukanansa
istuneet ja itkeneet heidän syntiensä rangaistusta »Baabelin virtojen
varrella». Ja miten kylmät väreet karmivatkaan selkäämme, kun Danielin
kirjasta luimme salaperäisestä kädestä, joka mässääjä Belsazarin
vieraspidoissa kirjoitti seinälle sanat »Mene tekel u-farsin», jotka
julistivat Herran rangaistuksen lähestyvän tuota ylpeätä ja kopeata
kuningasta!

Kuin kaiulta kauan sitten kadonneesta satumaailmasta tuntuvat meistä
nämä muistot lapsuuden päiviltä. Mutta satumaailma on herännyt jälleen
eloon. Muinaistutkijat ovat kuokalla ja lapiolla kaivaneet kuolleen
kulttuurin muistot päivänvaloon,




KAKSOISVIRTAIN LAHJA.


Herodotos on sanonut Egyptiä »Niilin lahjaksi». Samalla syyllä voidaan
Babyloniaa sanoa sisarusjokien Eufratin ja Tigriksen lahjaksi. Niillä
on molemmilla lähteensä Armenian vuorimaassa, ja keväällä, kun lumen
sulaminen on siellä käynnissä, ne paisuvat yli äyräittensä, tulvivat
yli alankomaan ja peittävät sen lihavalla savikerrostumalla. Estääkseen
toiselta puolen maan rämettymistä ja toiselta puolen hankkiakseen
vainioille kastelua on täällä kuten Egyptissä välttämätöntä koota
ja ohjata tulvavettä kanavilla. Ilman hyvinjärjestettyä kastelua
osa maasta muuttuu pian kuivaksi erämaaksi, jossa kasvaa ainoastaan
orjantappuroita ja ohdakkeita, ja osasta tulee epäterveellistä suota.
Sellaisen kuvan sisarusjokien maa tarjoaa meidän päivinämme. Kukaan,
ken näkee tämän kolkon aution maan, ei voi aavistaa, että täällä kerran
viljavat vainiot ovat lainehtineet ja että täällä on kerran ollut
ylpeitä maailmankaupunkeja, joissa on sykkinyt rikas sivistyselämä.

Kuoleman ja suuren hiljaisuuden maa on meidän päiviemme Mesopotamia.
Raskaana Herran kostava käsi on levännyt vuosituhansien ajat onnettoman
maan yllä. Profeetta Jesajan sanat: »Kuinka olet pudonnut taivaasta,
sinä kirkas kointähti! Kuinka olet maahan kaatunut, sinä kansojen
kukistaja!» soivat kuin kuolemanvalitus kautta Babylonin hajonneiden
muurien, jotka aivan kuin julistavat sitä kirousta, jonka profeetat
Assuria ja Niiniveä vastaan sinkosivat.

»Suuri hävitys ja rajaton tuho nykyajan Babyloniassa on», sanoo eräs
sen parhaimpia tuntijoita, »niin valtava, että vaikka minä neljätoista
vuotta olen käyttänyt tämän maan tutkimiseen, se kumminkin joka kerta,
kun sen jälleen näen, vaikuttaa mieleeni järkyttävästi.»

<tb>

»_Kanavien kaivaminen_» tuli kaksoisvirtain maan loistoaikana
Babylonian kuninkaitten päätehtäväksi. Kanavia pidettiin niin
merkityksellisinä, että ne useinkin saivat nimensä asianomaisesta
kuninkaasta tai ne voivat saada sellaisia juhlallisia nimiä kuin
»Vanhurskauden kanava». Hyvä maan isä Hamnurapi rakensi kanavan, jolle
hän antoi nimen »Hammurapi on kansan siunaus».

Kuinka laaja kanavaverkko on ollut, voi nähdä vielä tänäkin päivänä.
Tuskin päivänmatkan voi suorittaa tässä vanhassa sivistysmaassa
sivuuttamatta 30—40 vanhaa kanavan uomaa.

Maanviljelijä, joka ei pitänyt kanaviansa kunnossa ja aiheutti siten
kadon tai hävittäviä tulvia, sai korvata naapureilleen näiden kärsimät
viljan häviöt. Näin sanotaan Hammurapin kuuluisassa lakikokoelmassa:
»Jos joku laiskuudesta laiminlyö patonsa kunnossapidon, niin että
se pääsee särkymään ja vesi virtaa ja vahingoittaa vainioita, niin
syyllisen on korvattava se vilja, minkä hän on tuhonnut. Jos hän ei
kykene korvaamaan, niin myytäköön hänet itsensä ja hänen omaisuutensa
rahasta; ja ne, joiden laiho on turmeltunut, saavat jakaa hinnan.»

Viljelyskelpoinen osa Babyloniaa oli pinta-alaltaan suunnilleen yhtä
suuri kuin Egyptin keidas. Viljava »musta maa» veti aina voimakkaasti
puoleensa ympärillä asuvia erämaa- ja vuoristokansoja. Täällä oli
senvuoksi menneinä aikoina melkein keskeymätöntä taistelua toiselta
puolen pohjoisessa ja idässä aina Kaukasukseen ja Kaspian mereen
saakka asuvien vuoristokansojen ja toiselta puolen Arabian erämaiden
ja arojen seemiläisten kansojen välillä. Ja taistelu koski välillä
olevaa Mesopotamian viljavaa sivistysmaata eli »virtojen välistä
maata», mitä kreikkalainen nimi merkitsee. Sen alkuperäinen asujamisto,
leveäkalloiset, tanakat, mongoleja muistuttavat _sumerit_, kukisti
seemiläinen kansa, joka kotimaastansa, Arabian erämaista tunkeutui
Babyloniaan. Mutta sumerien korkeampaan sivistykseen voittajat
kernaasti taipuivat. Ensiksikin he omaksuivat alkuväestön kirjoituksen,
jonka sumerit luultavasti itse olivat keksineet, ja myöskin
maanviljelyksen, uskonnon ja tieteen alalla sumerien saavuttaman
kehityksen seemiläiset käyttivät hyväkseen kehittääkseen sitä edelleen
enemmän tai vähemmän itsenäisellä tavalla. Kiintoisa kysymys, kuinka
paljon seemiläiset ovat lainanneet sumereilta, ja kuinka paljon
alkuperäistä on seemiläisessä kulttuurissa, on sitten puolen vuosisadan
ajan ollut oppineiden kesken kiivaan kiistan alaisena.

Niinkuin Babylonian, samoin Assyriankin, siitä pohjoiseen Tigriksen
rannalla sijaitsevan vuorimaan, kansoittivat seemiläiset, joihin
kuitenkin sekaantui paljon muita kansoja, varsinkin armenialaisia ja
heettiläisiä.

Sittemmin vielä pari kertaa tunkeutui uusia seemiläisiä kansoja
niinhyvin Babyloniaan ja Assyriaan kuin Syyriaan ja Palestiinaankin.
Viimeinen seemiläisten maahanmuutto tapahtui seitsemännellä
vuosisadalla j.Kr. Se oli suuri arabialainen kansainvaellus.


Tähän osastoon kuuluvaa kirjallisuutta:

Bruno _Meissner_, Babylonien und Assyrien. (Laaja kirjallisuusluettelo.)

Fritz Hommel, Geschichte Babyloniens und Assyriens.

C. Bezold und C. Frank, Ninive und Babylon.

Robert William Rogers, A history of Babylonia and Assyria.

A.H. Sayce, Babyloniana and assyrians. Life and customs.

C.P. Tiele, Babylonisch-assyrische Geschichte.

Hugo Winckler, Geschichte Babyloniens und Assyriens.

F.E. Peiser, Skizze der babylonischer Gesellschaft (»Mitteilungen der
Vorder-asiatischen Gesellschaft» 1896).

Fr. Kaulen, Assyrien und Babylonien nach den neuesten Entdeckungen.

Friedrich Delitzsch, Im Lande des einstiden Paradieses.

S. Landesdorfer, Die Kultur der Babylonier und Assyrier.

Esaias Tegnér (nuorempi), Ninives och Babylons kilskrifter.

Otto Weber, Die Litteratur der Babylonier und Assyrier (Laajoja
kirjallisuusviittauksia).

Charles F. Jean. La littêrature des babyloniens et des assyriens.
(Laaja kirjallisuusluettelo.)

Frederik Poulsen, Gamla Orientens konst (Holger Nyblomin ruotsinnos).

Eberhard Schrader y.m., Keilinschriftliche Bibliothek.




VANHIN BABYLONIAN VALTAKUNTA.


Kun historian valo ensimmäistä kertaa valaisee Babylonian ja Assyrian
historiaa, s.o. kun vanhimmat tunnetut kirjalliset tietolähteet
alkavat, näiden maiden sivistys on jo saavuttanut niin korkean
kehityksen, että ajatusta huimaa sen yrittäessä tunkeutua läpi
esihistoriallisen ajan pimeyden. Jo vanhimmat tunnetut tämän
sivistyksen tuotteet todistavat, samoinkuin vanhimmat egyptiläiset ja
kiinalaiset kulttuuriesineet, korkeata taidokkuutta, joka edellyttää
pitkää aikaisempaa kehitysjaksoa. Vanhimmat muistomerkkeihin
kaiverretut tekstit puhuvat samoin pitkästä kulttuurikehityksestä. Ne
on nimittäin kirjoitettu nuolenpääkirjoituksella, ja se kuvakirjoitus,
josta tämä kirjoituslaji on syntynyt, on tuohon aikaan jo jäänyt pois
käytännöstä.

Babylonia oli vanhin ja rikkain niistä valtioista, jotka syntyivät
kaksoisvirtain kerrostamalle maalle. Alkujaan oli kyllä Babylonia
kuten Egyptikin ryhmä pikkuvaltioita, joista kunkin muodosti kaupunki
ympäristöineen.

Babylonian historia alkoi vanhan itämaisen käsityksen mukaan maailman
luomisesta. Tästä ajasta laskettuna hallitsi, vanhan perintätiedon
mukaan, 10 alkukuningasta, joiden yhteenlaskettu hallitusaika oli 432
000 vuotta. Tämän ajanjakson jälkeen tuli vedenpaisumus. Ne kuninkaat,
jotka sitten hallitsivat, eivät edeltäjiinsä verraten päässeet kuin
pikkulapsiksi — sekin, jonka hallituskausi oli pisin, hallitsi vain
1 200 vuotta. Huono kakkonen oli hallitsija, joka temmattiin pois jo
900-vuotisen hallituksen perästä. Muuan taas aivan ennen aikaansa
ajoi taivaaseen kotkalla oltuaan kuninkaana ainoastaan 655 vuotta, ja
eräs vajosi äkkiä manalaan vain 100 vuoden ajan kokeiltuaan kansan
hallitsemisen taitoa.

Yhtä uskottava on kertomus, kuinka erään alkukuninkaan kimppuun
siinä vähän jälkeen vedenpaisumuksen kävi vieras kansa, jota johti
»seitsemän veljestä, pelkkiä kuninkaita». Murhaten ja hävittäen
vihollisten sotalaumat hyökkäsivät Babyloniaan. Kauhistuttavia ovat
nämä soturit nähdä. »Muutamilla on raatolinnun ruumis, toisilla korpin
pää. He kuuluvat kansaan, joka juo vain pilaantunutta vettä, mutta ei
maistakaan raitista. 360 000 on näiden soturien lukumäärä.»

360 000 miestä Babylonian kuningas lähettää heitä vastaan, mutta
ainoakaan ei palaa elävänä takaisin. Silloin hän päättää itse lähteä
sotaan, ja jumalain avulla hänen onnistuu hirmuisilla loitsuilla lyödä
vihollinen.

Varmastikin näissä satukuvitelmissa on historiallinen pohja, kenties
babylonialaisen kaupunkiruhtinaan epätoivoinen taistelu ahdistavia
barbaareja vastaan, jossa taistelussa hän lopuksi voitti, tai kenties
niissä kuvaannollisesti esitetään ruton hävityksiä. Seitsemän
kuningasta, jotka vuorilta syöksyvät Babyloniaan, ovat siinä
tapauksessa rutonhaltioita ja henget, jotka juovat vain mädäntynyttä
vettä, ovat kuolemanhenkiä. Vasta kun Babylonian kuningas nöyrtyy
jumalain edessä ja virittää katumuspsalmin, tulee apu, ja ruton
hävitykset taukoavat.

Samankaltaisesta esihistoriallisesta tapahtumasta,
muinaisbabylonialaisen kaupungin kolmivuotisesta piirityksestä kertoo
eräs toinen eepos, joka maalailevin sanoin kuvailee, kuinka epätoivo
valtaa asukkaat. Paimen ei välitä laumastansa ja laivuri upottaa
laivansa.

    »Kuin tuskainen karja mylvii kansa,
    kuin pelästyneet kyyhkyset vaikeroitsevat tytöt.
    Kaupungin suojelusjumalat muuttuvat kärpäsiksi,
    jotka surisevat ympäriinsä torilla,
    ja hiiriksi ne muuttuvat.»

Myöhäisempien ja varmasti paljon uskottavampien tietojen mukaan
Babylonian n.s. historiallinen aika ja sen ensimmäinen kuningasdynastia
olisi alkanut noin 3 900 vuotta e.Kr.[119] Mutta tässäkin on
paljon tarumaista. Tämän ajan historialliset tiedot kertovat
sodasta ja naapurikansojen kanssa tehdyistä kauppasopimuksista,
vuorikansojen hävittävistä hyökkäyksistä, kaupunkien tuhoamisesta ja
muukalaisherruudesta, babylonialaisten pikku kuningasten välisistä
taisteluista ja kuningasperheen keskisistä veljessodista, kuningasten
ja mahtavan papiston välisestä kilpailusta sekä yrityksistä turvata
kruunun valtaa peruuttamalla papiston tuloja, kanavoimisista,
puutarharakennelmista, linnoitustöistä ja muista suurista
rakennusyrityksistä.

Eufrat-Tigrismaat eivät olleet niin eristettyjä kuin Niilinmaa.
Senvuoksi niiden historia ei ole niin yhtenäistä kuin Egyptin.
Sisarusjokien välillä ja ympärillä elämä sykki paljon levottomammin
kuin Niilin rannoilla.




SARGON I JA NARAMSIN.


Korkealle yli kaikkien muiden vanhemman ajan Babylonian
hallitsijapersoonallisuuksien kohoaa _Sargonn I_:n hahmo. Hänen
onnistui yhdistää koko Babylonia valtikkansa alle ja hän laajensi
valtakuntansa rajoja kaikkiin ilmansuuntiin. Etelään hän kulki aina
Persian lahdelle, missä »hän pesi aseensa puhtaiksi meren vedessä».
Luoteeseen hän johti sotajoukkonsa »Setrimetsään», s.o. Libanoniin,
pitäisipä hänen purjehtineen yli merenkin ja saapuneen Kypros saarelle.
Jos tämä on totta, niin hän on varmasti käyttänyt ulkomaalaisia
merimiehiä, sillä babylonialaiset ja assyrialaiset itse tunsivat pyhää
kauhua märkää elementtiä kohtaan. Kun Assyrian kuningas Sanherib
myöhemmin uskaltautui lyhyeen matkaan yli Persian lahden, juhlittiin
tätä rohkeata yritystä niin kuulumattomana, että ainoastaan oikeat
maamyyrät voivat sellaisesta aiheesta johtua moiseen ylenmääräiseen
juhlailuun. Sargonin elämän historiaa, joka päättyi noin 2 600 vuotta
e.Kr., kaunisteltiin taruissa satumaisin piirtein. Hänen elämän
näyttämölle ilmestymisensä muistuttaa perimätiedon mukaan hyvin paljon
pikku Mooseksen syntymää. Hänen äitinsä oli ollut papitar, ja kun
tässä asemassa olevan naisen ei sopinut tuottaa lapsia maailmaan, »hän
pani hänet kaislakoriin,[120] jonka hän tiivisti maapihkalla ja jätti
hänet virran vietäväksi.» Tämä oli Itämailla tuohon aikaan tavallinen
tapa suoriutua epämieluisista pienokaisista. Voitiin myöskin panna
heidät heitteelle erämaahan tai vuoristoon tai jättää heidät koirain ja
korppien ruoaksi. Virta kuljetti kumminkin pienokaisen hyväntahtoisen
miehen luo, joka oli noutamassa vettä joesta, ja hänen talossaan sai
lapsi varttua mieheksi.

Mahtava valloittaja oli myöskin _Naramsin_. Vanhan
voitto-piirtokirjoituksen mukaan, joka kumminkin on liioiteltu, hän
voitti 17 kuninkaan liittoutuman, jolla oli lähes 100 000 sotilasta.
Hänen suurimpana mainetyönään pidettiin Maganin maan valloitusta. Minkä
vuoksi? Sen vuoksi, että tämä maa oli vuoristoa ja antoi siis tuotetta,
joka oli hyvin haluttua Babylonian vähäkivisessä tasankomaassa,
nimittäin kiveä. Maganista saatiin mustaa dioriittia, josta joukko
babylonialaisia kuvapatsaita ja maljakoita on tehty. Maganilla
babylonialaiset tarkoittivat luultavasti sitä osaa Arabian niemimaata,
joka oli heidän oman maansa rajalla.




HAMMURAPI, MAANISÄ JA LAINSÄÄTÄJÄ.


Naramsinin kuoltua, noin 2450 e.Kr., seurasi heikkouden kausi, jolloin
oli sisäisiä sotia ja pohjoiset vuoristokansat hyökkäilivät hävitellen
maahan. Tätä kesti noin vuoteen 1925 e.Kr., jolloin Baabelin kuninkaan
_Hammurapin_, Raamatun Amrafelin, onnistui palauttaa valtakunnan
eheys[121] ja tehdä Baabel — nykyinen Babylon — pääkaupungiksi.
Kaupungista, jonka nimi merkitsee »Jumalan portti», tuli hänen
ajoiltansa enemmän kuin vuosituhanneksi suurkaupunki ennen kaikkia
muita silloin tunnetun maailman kaupunkeja. Se näytteli samaa osaa
kuin myöhemmin vanhalla ajalla Rooma ja meidän aikanamme Pariisi.
Baabelilla oli määräävä asema niin hyvin tieteessä ja taiteessa kuin
muodeissa, tavoissa ja — pahoissa tavoissa. Babylonian kieli oli
diplomaattikielenä, »hienon» maailman kielenä, koko Etu-Aasiassa ja
myöskin Egyptissä, aivan kuin myöhemmin latina ja ranska.

Baabelin merkitys oli ennen kaikkea siinä, että se oli suuri
kauppakaupunki. Siitä tuli Intian ja Etu-Aasian Välimeren satamain
välisen karavaanikaupan keskipiste. Siellä vaihdettiin länsi- ja
itämaiden tuotteita toisiinsa, ja se tuotti kultaa vaihtopaikalle.

Mutta järjestynyttä kauppaa ei voi syntyä eikä se voi kehittyä
ilman lakeja. Ne kokosi ja uudestaan loi Hammurapi. Merkillisimpiä
muinaislöytöjä, mitä koskaan on tehty, on n.s. Hammurapi-kiven löytö.
Vuonna 1901 löytyi muinaispersialaisesta Susan kaupungista valtava,
täyteen nuolenpääkirjoitusta kaiverrettu dioriittijärkäle, joka kerran
12:nnella vuosisadalla e.Kr. oli kuljetettu sinne voittosaaliina
Babyloniasta. Huomattiin, ettei nuolenpääkirjoitus ollut sen vähempää
kuin _maailman vanhin lakikirja_, johon sisältyi monia satoja
Hammurapin siihen piirtämiä lainmääräyksiä.

Siten Babylonian valtakunnan viholliset, elamilaiset, olivat vastoin
tahtoansa pelastaneet Eufrat-Tigrismaan suurimman kuninkaan kunnian
säilyttämällä jälkimaailmalle kaikiksi ajoiksi hänen lakikokoelmansa.

Historian jumalatar on oikeudenmukaisempi kuin ihmiset!

Muistokiven, johon hän oli kirjoituttanut suuren lakikokoelmansa,
Hammurapi oli pystyttänyt Baabeliin auringonjumalan temppeliin.
Auringonjumalalta hänen piti saaneenkin lakinsa, ja Hammurapi-kiveen on
ylimmäksi hakattu kuva, joka esittää tätä tapahtumaa, joka muistuttaa
sitä, miten Mooses sai lain taulut Jahvelta.

Hammurapi oli, kuten hän itse lakiensa johdannossa sanoo,
asettanut tehtäväkseen »nujertaa pahat ja huonot ja estää väkevän
vahingoittamasta heikkoa».

Voimakkaasti Hammurapi teroittaa mieleen tuomarin velvollisuutta
olla puolueeton. »Jos tuomarin todistetaan muuttaneen tuomiotansa,
maksakoon hän sakkoa 12-kertaisesti sen summan, josta kysymyksessä
olevassa oikeudenkäynnissä oli puhe. Lisäksi hänet on kokoontuneen
tuomioistuimen edessä ajettava pois tuomarinistuimeltansa eikä koskaan
enää sallittava jakaa tuomiota.»

Väärästä todistuksesta oli myöskin säädetty ankara rangaistus. Jos
se koski hengenrikosta, niin väärä todistaja surmattiin. Jos oli
kysymyksessä »viljaa tai rahoja koskeva juttu», niin väärää todistajaa
rangaistiin sakoilla, jotka vastasivat sen arvoa, mitä oikeusriita
koski. Jos jotakuta syytettiin murhasta tai noituudesta, oli hänen
syyllisyytensä tai viattomuutensa saatava selville n.s. vesikokeella,
s.o.: syytetty oli heitettävä jokeen. »Jos tällöin», niin sanat
kuuluvat, »syytetty hukkuu, niin se, joka on häntä syyttänyt, ottakoon
haltuunsa hukkuneen talon. Mutta jos syytetty kelluu pinnalla ja joki
siis todistaa hänen syyttömyytensä, niin väärä syyttäjä surmattakoon,
ja se, joka on jokeen heitetty, ottakoon haltuunsa syyttäjän talon.»

Totuudessa pysyminen oli siis hyve, jota Babylonian lait suojelivat
ankarilla rankaisumääräyksillä. Valalla oli myös tavattoman tärkeä
merkitys sekä valtiollisessa että yhteiskunnallisessa elämässä. Valansa
rikkominen tai väärän valan tekeminen oli senvuoksi raskaimpia kaikista
synneistä. Valapatto joutui jumalain vihan alaiseksi, ja lainsäätäjä
harkitsi, että siihen ei uskaltauduttaisi.

Varkaat ja varkaiden suojelijat saivat Hammurapin lakien mukaan
useimmissa tapauksissa kuolemanrangaistuksen, välistä heiltä hakattiin
pois kädet, toisen kerran taas he saivat sakkoa, jonka summa voi nousta
30 kertaa varastetun arvoiseksi.

Joka väärin syytti toista osallisuudesta varkauteen, rangaistiin
kuolemalla.

»Jos joku», sanotaan edelleen, »tekee sisäänmurron, niin surmattakoon
hänet ja kaivettakoon hänen ruumiinsa maahan sen paikan edustalle,
jonne hän murtautui».

Ryöväys rangaistiin kuolemalla. Jos ryöväriä ei onnistuttu
saamaan kiinni, piti koko väestön ja valtion virkamiesten siinä
hallintopiirissä, jossa väkivallantyö oli tehty, korvata ryöstetylle
hänen menetyksensä arvo.

»Jos puhkeaa tulipalo jonkun talossa ja joku, joka tulee sitä
sammuttamaan, katselee himoiten talon omistajan tavaraa ja anastaa
siitä jotakin, niin heitettäköön hänet samaan tuleen.»

Soturi, joka koetti päästä velvollisuudestaan käydä vihollista vastaan,
oli surmattava, ja joka ilmiantoi hänet, sai ottaa hänen talonsa
haltuunsa.

Perheoikeus oli Hammurapin laeissa saavuttanut korkean kehityksen.
Siinä oli tarkkoja määräyksiä aviosopimuksesta, apelle suoritettavasta
maksusta morsiamen ostossa ja morsiamen myötäjäisistä. Mutta paljon
ennen Hammurapin päiviä olikin perheoikeus, niinkuin oikeuslaitos
yleensäkin, Babyloniassa paljon kehittyneempi kuin missään muussa
vanhan Idän valtiossa.[122]

Sumerilaisen perheoikeuden mukaan avioliittoa pidettiin vielä naisen
ostona, joka välistä hyvin läheisesti muistuttaa orjan ostoa. Naisen
ryöstöstä sanotaan: »Jos joku väkivallalla vie pois tyttären vastoin
tämän isän ja äidin tahtoa ja tuntee hänet, niin naisen ryöstäjä on
jumalain käskyn mukaisesti surmattava.» Perhe-elämästä säädetään m.m.:
»Vaimo, joka vihaa miestänsä ja sanoo hänelle: 'Sinä et ole mieheni',
sidottakoon ja heitettäköön jokeen tai syöstäköön alas kaupunginmuurin
tornista.»

Moniavioisuus oli jossakin määrin sallittua Babyloniassa. Jokaisen
miehen oli nimittäin lupa vaimonsa ohella pitää myös jalkavaimoa,
jos aviopuoliso ei synnyttänyt hänelle lapsia, aivan niin kuin
vanhassa Israelissa Lea ja Raakel veivät mukanansa avioliittoon
miehellensä kumpikin jalkavaimon. Samoin kuin muutkin itämaiset
kansat babylonialaiset pitivät nimittäin onnettomuutena kuolla ilman
jälkeläistä, joka voisi hoitaa kuolleen viimeisen leposijan ja valvoa,
että määräaikoina uhrattiin ja luettiin rukouksia haudalla.

On säilynyt kaksi kiintoisaa aviosopimusta koskien miestä, jota
yksinkertaisuuden vuoksi nimitämme Aabrahamiksi, ja naista, jota
sanomme Saaraksi, ja tämän palvelijatarta, joka olkoon Hagar.
Ensimmäinen kuuluu näin: »Saaran ja Hagarin on Aabraham kummankin
ottanut avioksi. Jos Saara ja Hagar sanovat miehelleen: 'Sinä et ole
puolisoni', niin heitettäköön heidät alas tornista. Mutta jos Aabraham
sanoo vaimoilleen: 'Sinä et ole puolisoni', niin poistukoot he hänen
talostansa ja kodistansa. — Hagar pesköön Saaran jalat, kantakoon
hänen tuolinsa Jumalan huoneeseen, kammatkoon hänen hiuksensa ja
pitäköön huolta hänen hyvinvoinnistansa. Mikä on lukittu, sitä älköön
hän avatko, ja joka päivä hänen on jauhettava 10 ka'ta[123] jauhoja
ja paistettava siitä leipää hänelle.» Jalkavaimon piti myöskin olla
talon valtijattaren hupina ja virkistyksenä ja seurata häntä hänen
mielialansa vaihteluissa: »Jos Saara on alakuloinen ja apealla
mielellä, niin Hagarinkin tulee olla alakuloinen ja surullinen. Jos
Saara on tyytyväinen ja iloinen, niin Hagarinkin tulee olla tyytyväinen
ja iloinen.»

Avioliittosopimus Hagarin kanssa kuuluu näin: »Aabraham on ottanut
Hagarin, Saaran sisaren,[124] aviokseen.» Sitten luetellaan Hagarin
velvollisuudet Saaraa kohtaan. »Kaikki lapset, joita Hagar on
synnyttänyt tai tulee synnyttämään, ovat molempain sisarusten lapsia.
Jos Saara sanoo sisarellensa Hagarille: 'Sinä et ole sisareni', niin
Saaran on jätettävä talo. Mutta jos Hagar sanoo Saaralle: 'Sinä et ole
sisareni', niin myytäköön Hagar rahasta.»

<tb>

Vaimostansa eroaminen oli ennen _Hammurapin_ aikaa joltisenkin helppo
asia aviomiehelle. Hänen tuli vain julkisesti sanoa hänelle: »Sinä et
ole vaimoni» ja antaa hänelle pienoinen vahingonkorvaus, niin asia oli
selvä. Jos sitävastoin vaimo halusi erota hänestä ja sanoi: »Sinä et
ole mieheni», niin häntä rangaistiin uppiniskaisuudestaan heittämällä
hänet jokeen.

Tässä suhteessa Hammurapi pani toimeen perusteellisen muutoksen.
Miehen eroamisoikeutta rajoitettiin, kun vaimo taas sai määrätyissä
tapauksissa oikeuden lailliseen eroon. Ennen kaikkea supistettiin
miehen mielivaltaa siten, että hän ei saanut hylätä vaimoansa
ainoastaan siitä syystä, että tämä oli hedelmätön. Hän voi tosin
siinä tapauksessa ottaa toisen vaimon, mutta hänen täytyi elättää
myöskin ensimmäinen vaimonsa. Muissa tapauksissa hän sai edelleenkin
omavaltaisesti lopettaa avioliiton julkisesti julistamalla: »Sinä et
ole puolisoni»; mutta nyt hän ei enää saanut lähettää häntä menemään
pienin vahingonkorvauksin, vaan »täytyi vaimolle säännöllisesti
maksaa hänen tuomansa myötäjäiset täyteen arvoonsa sekä lisäksi
vielä vahingonkorvaus; Ja jos avioliitosta oli lapsia, miehen täytyi
entiselle vaimolleen antaa varoja sekä tämän omaksi että lasten
ylläpidoksi. Ainoastaan, jos tuli laillisesti todistetuksi, että
vaimo oli ollut miehellensä uskoton tai oli huolimattomasti hoitanut
kotia tai laiminlyönyt tai loukannut miestänsä, tällä oli oikeus
ilman muuta hylätä hänet antamatta hänelle enemmän erorahoja kuin
vahingonkorvaustakaan.

Vaimo sai nyt puolestaan Hammurapilta oikeuden vaatia eroa, kun mies
ilman pätevää syytä oli jättänyt talonsa ja kotinsa tai hänet oli
ajettu maanpakoon tai jos hän ilman vaimon aiheutusta törkeästi oli
hänet laiminlyönyt. Viimemainitusta tapauksesta sanottiin: »Jos vaimo
on uppiniskainen miehelleen ja sanoo: 'Sinä et saa koskettaa minua',
niin tutkittakoon, mistä syystä hän kieltää mieheltä tämän aviolliset
oikeudet. Jos hänellä on pätevät syyt: jos mies kuljeksii ympäriinsä
ja suuressa määrin laiminlyö hänet, niin vaimolla on oikeus ottaa
myötäjäisensä ja mennä isänsä kotiin.

»Jos sitävastoin vaimo ei ole viaton, vaan kuljeskelee ympäriinsä,
jättää kotinsa oman onnensa nojaan ja aiheettomasti laiminlyö miehensä,
niin heitettäköön vaimo veteen.»

Niin pitkälle ei käytännössä sentään menty, sillä erään toisen
lakipykälän mukaan mies voi sellaisessa tapauksessa tyytyä hylkäämään
vaimon tai myöskin — siinä sanottiin — »hän voi ottaa itselleen toisen
puolison, ja hänen entinen vaimonsa saa jäädä palvelijattareksi hänen
taloonsa».

Vanhempain mielivaltaa lapsiin nähden Hammurapi myöskin rajoitti.
Vanhoissa sumerilaisissa laeissa sanottiin: »Jos poika sanoo isällensä:
'Sinä et ole isäni', niin poltettakoon häneen orjan merkki, pantakoon
kahleisiin ja myytäköön. Jos hän sanoo äidillensä: 'Sinä et ole
äitini', niin poltettakoon merkki hänen otsaansa ja hänet ajettakoon
kaupungista ja kotoa.»

»Jos isä sanoo pojallensa: 'Sinä et ole poikani', niin pojan tulee
jättää hänen talonsa ja kotinsa. Jos äiti sanoo pojallensa: "Sinä et
ole poikani", niin hänen pitää jättää koti ja omaisuus.» Vanhemmilla
oli siis oikeus ilman muuta hylätä poikansa. Hylätyn ei kumminkaan
tällöin tarvinnut jättää syntymäkaupunkiansa, kuten aikaisemmin
mainitussa tapauksessa.

Tätä vanhempain mielivaltaa Hammurapin lakikirja rajoittaa. Se säätää,
että sellaiseen tekoon kuin pojan hylkäämiseen on oleva päteviä syitä.
Tuomarin on tutkittava asiaa. Jos silloin ilmeneekin, että poika on
rikkonut raskaasti isäänsä vastaan, tämä kuitenkaan ei sen vuoksi saa
heti karkoittaa häntä, vaan ensimmäisen kerran on annettava anteeksi.
Vasta jos rikos toistuu, isällä on oikeus hylätä hänet.

Mutta ottolapsilla, jotka olivat naisten synnyttämiä, joilla ei ollut
oikeutta hankkia lapsia, oli Hammurapinkin lakien mukaan paljon
kovempi kohtalo. »Jos porton tai temppelin papittaren poika sanoo
kasvatusisällensä: 'Sinä et ole isäni', tai kasvatusäidilleen: 'Sinä
et ole äitini', leikattakoon häneltä kieli.» Jos sellainen lapsi palaa
huonoon kotiinsa, piti häneltä repiä toinen silmä päästä.

Lapseksiotto näytteli suurta osaa muinaisbabylonialaisessa
perhe-elämässä riippuen siitä, että haluttiin elinaikana hankkia halpaa
työvoimaa ja omistaa henkilö, joka kuoleman perästä huolehtisi, että
henki sai asianmukaiset uhrinsa ja menonsa. Usein otettiin lapseksi
löytölapsi, josta muinaisbabylonialaisessa nuolenpääkirjoituslaatassa
käytetään nimitystä »hän ei tuntenut isäänsä eikä äitiänsä. Kaivoon»,
siinä sanotaan, »hänen muistinsa ylettyy. Kadulla hän tuli tähän
maailmaan. Koirien kidasta hänen kasvatusisänsä on hänet temmannut;
korpin nokasta hän on hänet pelastanut. Imettäjän hoiviin hän on
hänet jättänyt ja maksanut tälle hänen ruokansa ja vaatteensa
kolmelta vuodelta. Ainaiseksi, ikiajoiksi hän on vapauttanut hänet
halveksittavasta syntyperästä ja kirjoituttanut hänet omaksi pojakseen.
Kirjoitustaidon hän on hänelle opetuttanut ja kasvatuksen hän on
hänelle antanut.»

<tb>

Joka vietteli toisen tulevan morsiamen, hänen piti Hammurapin lakien
mukaan menettää henkensä. Ja »jos vaimo tavataan makaamassa toisen
miehen kanssa, niin sidottakoon heidät molemmat ja heitettäköön veteen,
jos ei naisen puoliso armahda puolisoansa ja kuningas orjaansa.»[125]
— Eräässä myöhäisbabylonialaisessa avioliittosopimuksessa sanotaan
vaimosta: »Jos hänet tavataan makaamasta toisen miehen kanssa, niin
surmattakoon hänet rautatikarilla.» »Jos naitu nainen on murhauttanut
miehensä toisen miehen vuoksi, niin seivästettäköön hänet paaluun.»
Eräitä raskaita siveellisyysrikoksia rangaistiin siten, että rikolliset
poltettiin roviolla tai karkoitettiin maanpakoon.

»Jos joku osoittaa sormellaan[126] temppelineitsyttä tai toisen
vaimoa eikä voi heidän syyllisyyttänsä todistaa, on tämä ihminen
tuomioistuimen edessä pantava syytteeseen ja hänen otsansa
merkittävä.»[127] — »Vaimon, jonka uskollisuutta epäillään, on miehensä
silmien edessä hypättävä virtaan.»

<tb>

Huonomaineisia pesiä, jotka vaativat lainsäätäjän taholta erityistä
huomiota, olivat kapakat. Niiden hoitajina oli usein naisia —
voidakseen palvella myöskin muita, vähemmän kunnioitettavia
tarkoituksia. Prostituoidut naiset — jotka siis olivat julkisen
tarkastuksen alaisina — olivat oikeutettuja pitämään ravintolaa ja
sellaisessa käymään. Mutta⁻ jos temppeliprostituoitu — nainen, joka
antautui sellaiseen siveettömyyteen, joka kuului muutamain jumalain
palvelemisen yhteyteen — astui kapakkaan tai itse avasi kapakan,
käsitettiin hänen tällöin antautuneen maalliseen siveettömyyteen ja
häntä uhkasi vaara tulla poltetuksi roviolla.

Kapakoissa vietetystä elämästä voi saada aavistuksen seuraavan
laatuisista lainmääräyksistä: »Jos kapakoitsijattaren todistetaan
ottaneen juomistaan liian korkean maksun, heitettäköön hänet veteen.»
— »Jos kapakassa solmitaan salaliitto ja kapakoitsijatar ei anna ottaa
kiinni salaliittolaisia ja viedä heitä kuninkaan eteen, surmattakoon
hänet.»

<tb>

Rangaistusmääräyksissä haavan tai muun ruumiinvamman
aiheuttamisesta huomaamme saman kostoperiaatteen, jonka tunnemme
muinais-israelilaisesta oikeudesta: »Silmä silmästä, hammas hampaasta,
käsi kädestä!» Joka puhkaisee toisen silmän, häneltä puhkaistaan
rangaistukseksi silmä. Joka taittaa toisen säären, häneltä itseltään
taitetaan sääri rangaistukseksi. Nämä ankarat lainmääräykset ovat
kuitenkin voimassa ainoastaan, jos vahingoittunut on ylhäinen mies.
Muissa tapauksissa syyllinen pääsee sakoilla. Ylhäiset muodostivat
jonkinlaisen aatelissäädyn ja olivat korkeimmissa valtion viroissa.
Heitä puhuteltiin sanalla, joka vastaa meillä ennen käytettyä
»jalosukuinen».

Lyönnistä olivat rangaistukset myös eriasteisia sen mukaan, kuuluiko
lyöty samaan yhteiskuntaluokkaan kuin lyöjä, vai oliko hän tätä ylempi.
Orjalta, joka löi ylhäistä miestä, leikattiin korva. Samoin orjalta,
joka sanoi herralleen: »Sinä et ole herrani.» Joka antoi korvapuustin
ylemmälleen, sai julkisesti 60 läimäystä härännahkapiiskalla. Mutta
jos samanarvoiset henkilöt tappelivat, ei rikosta pidetty niin pahana,
ettei sitä olisi voitu sovittaa sakoilla. Jos tappelusta koitui
myöhemmin haittaava vamma, sovellettiin kumminkin kostoperiaatetta:
»Jos joku lyö hampaat suusta vertaiseltaan, lyötäköön lyöjältäkin
hampaat suusta.

Jos joku pahoinpitelee vapaasukuista raskasta naista, niin että tämä
saa keskoset ja kuolee, tapettakoon rikoksentekijän tytär. Jos hän jää
eloon keskenmenon jälkeen, niin sovitetaan tämä sakolla.»

Saman hengen lapsia kuin ankaran kosto-oikeuden rankaisut ovat
_vertauskuvalliset rangaistukset_: Jos ottopoika käytti häijyä kieltä
vanhempiansa vastaan ja sanoi: »Sinä et ole isäni tai äitini», niin
häneltä piti leikata pois kieli.

»Jos poika lyö isäänsä, niin hakattakoon häneltä kädet pois.

»Jos orja on tottelematon, leikattakoon häneltä pois toinen korva.

»Jos joku jättää poikansa imettäjän hoitoon ja poika kuolee, mutta
imettäjä isän ja äidin tietämättä panee sijalle toisen lapsen, on hänen
rikoksensa toteen näytettävä ja leikattava häneltä pois rinnat.»

Omituista on huomata, että tätä kostoperiaatetta sovelletaan myös
epäonnistuneeseen lääkäriin. Jos lääkäri on suorittanut onnistuneen
leikkauksen, hän saa maksun potilaan yhteiskunnallisen aseman
mukaisesti. Mutta jos hän aiheuttaa potilaan kuoleman tai leikkauksella
turmelee näkökyvyn hänen silmästään, »niin hakattakoon häneltä kädet
pois», jos hänen uhrinsa on vapaa mies. Jos onneton potilas sitävastoin
on orja, niin lääkäri saa maksaa hänen herrallensa orjan hinnan. —
Samoin käy, jos eläinlääkäri on huolimaton.

Sekin, joka rakentaa talon, voi joutua kosto-oikeuden alaiseksi: »Jos
rakennusmestari rakentaa talon ja tekee sen niin huolimattomasti,
että se sortuu ja omistaja tällöin saa surmansa, niin surmattakoon
rakennusmestari.»

»Jos talonomistajan poika tällöin saa surmansa, niin surmattakoon
rakennusmestarilta poika.»

Jos talonomistajalle kuuluva orja tällöin kuolee, niin »rakennusmestari
antakoon talonomistajalle orjan orjasta».

<tb>

Huolenpitoansa siitä, ettei väkevä vahingoittaisi heikkoa, Hammurapi
osoitti sitenkin, että hän määräsi korkeimmat rajahinnat tärkeimmille
elintarpeille ja kulutusaineille, ennen kaikkea viljalle, taateleille,
öljylle ja villalle, tai siten, että hän antoi lakeja työläisten
vähimmästä palkasta. Mutta _säätää laki_ on eri asia, eri asia taasen
_toteuttaa se käytännössä_. Monet esimerkit tuon ajan työpalkoista
osoittavat, että työmies säännöllisesti pääsi tuskin puoleen siitä,
mitä laki määräsi.

Masentavia kokemuksia saivat hallitukset siis jo siihen aikaan
yrittäessään kerran toisensa perästä säätää rajahintoja. Taloudellinen
kysynnän ja tarjonnan laki osoittautui jo silloin olevansa mahtavampi
kuin kaikki hallitusten määräykset.

<tb>

Hammurapin laissa esiintyy monessa kohden suorastaan hämmästyttävää
yhtäläisyyttä Mooseksen lakien kanssa, jotka kumminkin syntyivät
vähintään puoli vuosituhatta myöhemmin. Oleellisin ero näissä
oikeuden peruskirjoissa on siinä, että Hammurapin lait ovat
puhtaasti lainopillisia, kun sitävastoin Mooseksen laeilla on
uskonnollinen luonne ja niissä voimakkaasti painostetaan oikeuden
siveys opillista puolta. Hammurapin laeissa ei rikoksiin nähden
oteta mitään uskonnollisia näkökohtia huomioon. Rangaistus riippuu
aikaansaadusta vahingosta. Näissä lainkäskyissä ei tavata käskyä
rakastaa lähimmäistään eikä niissä puhuta syyllisyydentunnosta. Pahasta
halusta tai aikomuksesta ei rangaista. Hammurapin lakikokoelma on
_yhteiskunnallinen lakikirja_, jolla ei uskonnon kanssa ole mitään
tekemistä. Se eroaa Mooseksen laista samalla tavalla kuin nykyajan
yhteiskunnalliset lait. Sillä niissä ei myöskään ole sekoitettu
uskonnollisia käskyjä yhteiskunnallisiin oikeussäädöksiin.

Sanoimme äsken, että pahasta aikomuksesta ei ole rangaistusta
Hammurapin laeissa. Mutta toiselta puolen tässä lakikirjassa
määrätyissä tapauksissa näkyy kiinnitettävän huomiota rikollisen tai
syytetyn mielialaan tai ulkoisiin olosuhteisiin teon tapahtuessa.[128]
Tämä on kumminkin vain poikkeuksellista. Säännöllisesti on
rangaistukselle vain yksi ainoa yksinkertainen ja muuttumaton ohje, ja
lait saavat tämän kautta useinkin niin häikäilemättömän leiman, että ne
meidän käsityksemme mukaan johtavat vääryyksiin.

Mutta joskin monet Hammurapin lait meistä nykyajan ihmisistä tuntuvat
julmilta ja vääriltä, niin tämä ei saa peittää sitä tosiasiaa, että
ne omalle ajallensa merkitsevät valtavaa edistystä sivistyksessä.
Suuri lainsäätäjä teki kuitenkin parhaansa kehittääkseen oikeutta
inhimillisemmäksi, turvatakseen yhteiskunnan pienimpiä ja
valmistaakseen heille ihmisarvoisemman elämän. Näemmekin, että hänen
lainkäskynsä erikoisesti tarkoittavat suojella leskiä ja orpoja,
turvata alaikäisiä lapsia julmalta isältä ja suojatonta naista kunnian
häpäisijältä. Me näemme hänen pyrkimyksensä eritoten senluontoisissa
lainkäskyissä jotka hillitsivät nyrkkioikeutta kieltämällä yksityistä
itse omin valloin hakemasta oikeuttansa. Näin sanat kuuluvat: »Jos
jollakulla on toiselta jotakin vaadittavaa, joko sitten viljaa tai
rahoja, ja hän ottaa viljan velallisen varastosta omistajan tietämättä,
niin tuomioistuin langettakoon hänet antamaan takaisin ottamansa, ja
hän menettää kaiken, mitä hänellä oli vaadittavaa.»

Sukutaistelut ja verikoston lainsäätäjä on tässä hillinnyt, eikä
kansan tarvitse enää kuluttaa voimiansa raadellakseen itseänsä.
Tässä suhteessa Hammurapin laki on paljon yläpuolella juutalaisten
oikeuskantaa.

Vasta nyrkkioikeuden kieltämisellä voi tuomioistuimista tulla, mitä
Hammurapi tahtoi niistä tulevan, nimittäin turvanetsintäpaikkoja
kaikille lainkuuliaisille kansalaisille ja varsinkin heikoille ja
sorretuille.

Hammurapin lait, niinkuin muutkin vanhain babylonialaisten
kulttuurielämän ilmaukset, ovat näytelleet suurta osaa myöskin
Babylonian valtakunnan hävittyä. Babylonialainen oikeus kukoisti
sitten Persian valtakunnassa ja eli kauemminkin, kenties
osittain kreikkalaisessa ja roomalaisessa oikeudessa ja varmasti
muhamettilaisessa.

<tb>

Hammurapin ajalta on tallella paitsi maailman vanhinta lakikirjaa
myöskin _vanhin kirjekokoelma_ mitä tunnetaan. Onnelliset olosuhteet
ovat nimittäin meille osittain pelastaneet joukon kuninkaan eräälle
valtakunnan eteläosan maaherralle kirjoittamia kirjelmiä, osittain
erinäisiä yksityiskirjeitä. Kuninkaan kirjelmät ovat mitä arvokkaimpia
silloisten sivistysolojen tuntemiselle ja näyttävät meille hallitsijan
hallitustehtävissään maansa hallinnon hoitajana, tuomarina ja
yhteiskunnan vähäisten ja sorrettujen suojelijana sekä soturina. Ne
osoittavat meille, etteivät hänen sanansa olleet tyhjiä puheenparsia,
kun hän suuren lakikokoelmansa alussa kehuu, että hän oli työskennellyt
pitääkseen maassa yllä lakia ja oikeutta ja estääkseen, ettei väkevä
voisi vahingoittaa heikkoa. Hänen kirjeistään käy tosiaankin selville,
että jos hänen alamaisensa eivät saaneet oikeutta tuomareiltaan,
he saivat kääntyä suoraan kuninkaan puoleen. Monia oikeusjuttuja
hän ratkaisee itse korkeimpana tuomarina. Ja virkamiehillensä hän
teroittaa mieleen kerta kerran perästä, että heidän on tuomittava
oikeudenmukaisesti, lakien mukaan. »Jos rakastat oikeutta, niin
tee minun vuokseni», että niin ja niin tapahtuu, hän kirjoittaa.
Virkamiehet, jotka olivat tehneet itsensä syypäiksi velttouteen
ja väkivaltaisuuksiin, olivat vaarassa milloin hyvänsä joutua
kutsutuiksi kuninkaan luokse. Ja jos he koettivat kiemurteleida pois
epämiellyttävästä kohtaamisesta, niin tuli asianomaiselle maaherralle
määräys ilman muuta siekailematta lähettää syyllisyytensä tuntevat
varman vartioston saattamina Baabeliin. Ja ne, joita kuningas kutsuu
luoksensa, saavat kiirehtiä. Yötä päivää heidän on matkustettava, niin
että kahden päivän kuluessa voivat olla Baabelissa.

Jos verojen kokoojaa epäillään epärehellisestä menettelystä, niin
kuningas lähettää asianomaisen maaherran häntä tarkastamaan. Ylipäänsä
itsevaltias harjoittaa tarkkaa silmälläpitoa, että eri kansanluokat
pysyttelevät oikeuden rajapyykkien sisällä, varsinkin kauppiaat, ja
yritykset lahjusten ottoon ja väärään omaisuuden hankintaan ehkäistään
tarmokkaasti. Tarkoin valvotaan, että kaikki alamaiset täyttävät
työpäivävelvollisuutensa kruunulle, mutta maanisä katsoo myöskin, ettei
tällaiseen työhön pakoteta ketään, joka ei ole siihen velvollinen.

Kuninkaan tärkeimpiin tehtäviin kuuluu myöskin alinomainen huolenpito
kanavalaitoksesta, josta babylonialaisten koko olemassaolo riippui.
Milloin toinen, milloin toinen kanava on puhdistettava, vapautettava
mudasta, kaislasta ja ruo'oista, jotka uhkasivat sen rämetyttää ja
estivät laivakulkua. Silloin asianomainen maaherra saa käskyn kutsua
kansan tähän työhön ja määräyksen, että työ on oleva suoritettu siinä
ja siinä ajassa. Kerran eräs kanava oli jätetty keskeneräiseksi.
Kun kuningas saa sen kuulla, niin yks kaks tulee maaherralle kirje
tuoden käskyn viivyttelemättä laittaa kanava valmiiksi. »Se työ ei ole
sen vaikeampi, kuin että se väki, joka sinulla on käytettävissäsi,
ehtii sen suorittaa kolmessa päivässä», sanotaan siinä. Ja kun
työ on suoritettu, maaherran on heti ryhdyttävä korjaamaan erästä
kanavapenkereen osaa, joka on luhistunut. Työn on jouduttava, »eikä
työmiesten joukossa saa olla ukkoja eikä lapsia — voimakkaita miehiä
heidän on oltava».

Kerran, kun erään kanavan puhdistuksen pitäisi alkaa, ei olekaan
kylliksi työmiehiä saatavissa. Kanavan varrella asuvia ei ole siihen
tarpeeksi asti. Virkamies, jonka on työtä johdettava, on senvuoksi
anonut asianomaiselta maaherralta apua naapuripiiristä, mutta maaherra
ei ole kuulevinansakaan, ja rahoja ei myöskään ole saatavissa. Silloin
kysymyksessä oleva virkamies kääntyy itsensä kuninkaan puoleen ja
pyytää häntä kirjoittamaan maaherralle, että hän hankkisi työnapua
naapuripiirikunnasta. Hän lopettaa kirjeensä rukoukseen: »Herrani ja
kuninkaan! antakoon käskyn, niin että multamäärät saadaan poistetuiksi!»

Toisen kerran taas laivanrakentaja ei saa alusta valmiiksi määräaikaan.
Hän selittää syyttäen kuninkaalle, että asianomainen maaherra
ei ole lähettänyt hänelle työväkeä. Silloin tulee Hammurapilta
ankarat sanat leväperäiselle maaherralle: »Samana päivänä, jolloin
tämä savitaulu[129] tulee silmiesi eteen, sinun on lähetettävä
rakennusmestarille hänen työväkensä, niin että hän voi aluksensa
rakentaa. Mutta jos et viipymättä lähetä työmiehiä, niin se vahinko,
joka siitä aiheutuu, pannaan sinun kannettavaksesi.»

Kaikkialla maanisä on läsnä hoputtamassa.

Kerran taasen muutamat metallityöläiset, kaikesta päättäen erään
eteläbabylonialaisen kaupungin asesepät, tarvitsevat halkoja.
Luonnollisesti he kääntyvät kuninkaan puoleen, joka antaa maaherralle
määräyksen heti hakkauttaa tarvittavat 7 200 halkopuuta, ja mukana
seuraa yksityiskohtaiset määräykset niiden suuruudesta. Ja lisäksi
hänen majesteettinsa kehoittaa häntä katsomaan, että työ tulee tehdyksi
ja että halonhakkaajat kaatavat vain tuoreita puita. Ilmeisesti
kuninkaalla oli kokemusta siitä, että he kernaasti valitsivat lahoja
puunrunkoja, koska niitä oli helpompi kaataa ja hakata haloiksi.

Kun Baabelin hovi tai jokin joukko-osasto tai työkomennuskunta
tarvitsee ruokavaroja tai muita erilaisia tarvikkeita, niin hänen
majesteettinsa antaa maaherralle käskyn lähettää sinne viljaa tai mitä
milloinkin on kysymyksessä kuninkaallisista varastoista tai ostaa,
mitä tarvitaan Kerran on Baabelin hovin taateli- ja sesamöljyvarasto
loppumaisillaan. Silloin kuningas käskee maaherraansa, että hän
määrätköön jotkut »luotettavat miehet» ostamaan tarpeellisen määrän
taateleita ja sesamin siemeniä ja sitten kuljetuttamaan ne veneillä
pääkaupunkiin.

Verraten suuri määrä vanhan Babylonian kuningasten saamia ja lähettämiä
kirjeitä, jotka koskevat verorästejä ja niiden perimistä, todistaa,
ettei veronmaksu ollut Kaksoisvirtainmaan vanhoista asukkaista sen
mieluisampaa kuin meidän aikanamme hänen majesteettinsa sulttaanin
alamaisista. Hammurapin pojanpoika ja toinen seuraaja käyttää
leväperäisille veronmaksajille kirjoittamissaan kirjeissä sellaisia
patriarkkaalisia käänteitä kuin: »Ettes häpeä menetellä noin!»

Elatuksessaan ja hovinsa ylläpidossa kuningas ei kumminkaan yksinomaan
ollut riippuvainen enemmän tai vähemmän uskollisen kansan maksamista
veroista; hän omisti myöskin suuria nautakarja- ja lammaslaumoja,
jotka tuottivat hyvin, varsinkin oivallisilla jokien ja kanavien
varsilla olevilla laitumilla. Varsinkin villa oli tärkeänä osana
kuninkaan tulolähteissä. Hänen laumojansa kaitsi suuri määrä paimenia,
joita oli ympäri koko valtakunnan. Paimenten valvojana oli ylipaimen
kussakin piirikunnassa. Eräälle maaherralleen kirjoittamassaan
pitkässä kirjeessä Hammurapi luettelee kokonaista 47 sellaista
paimenta, jotka hän kirjeen saajan käskee lähettämään luokseen tekemään
henkilökohtaisesti tiliä Hänen Majesteetilleen.

Hammurapin kiinnostus karjanhoitoon käy ilmi useista kirjeistä. Hän
antaa esim. kerran tuolle ennen mainitulle maaherralle käskyn hankkia
erinäisille paimenille apua lainpäitten keritsemiseen tai oikeammin
sanoen, villan nyhtämiseen lampaista — sillä niin »keritseminen» siihen
aikaan tapahtui. Paimenet olivat tosin saaneet joukon keritsijöitä
avukseen, mutta niitä ei ollut tarpeeksi monta, että keritseminen olisi
saatu suoritetuksi oikeaan aikaan. Villan keritseminen askarruttaa
muutoin usein heidän babylonialaisia majesteettejansa noina alkeellisen
valtiotalouden aikoina. Monet kuninkaalliset kirjeet koskettelevat tätä
siihen aikaan valtiolle niin tärkeätä asiaa.

Ja niinkuin hänen majesteettinsa itse valvoi suuria karjalaumojansa,
niin hän järjesti myöskin puuaineen lähetyksen etelän rämeitten
metsistä ja määräsi kuljetusalukset tähän tarkoitukseen.

Torjuakseen nälänhädän kansalta katovuosina hyvä maanisä rakennutti
mahtavan viljamakasiinin Baabeliin ja antoi sinne varastoida suuria
viljamääriä.

Täydellä syyllä Hammurapi voi sanoa itsestään: »Minä olen hyvä paimen,
joka kokosin hajaantuneen kansani, otin sen huomaani ja annoin sen
käydä laitumella yltäkylläisyydessä.» Ei koskaan emien häntä eikä hänen
jälkeensä Babylonian kansalla ole ollut niin onnellisia päiviä kuin
hänen aikanaan.

<tb>

Muinaisen Babylonian valtakunnan ajoilta säilyneet
nuolenpääkirjoituslaatat eivät anna meille ainoastaan tilaisuutta
seurata itseänsä kuningasta hänen maanisällisessä toiminnassaan; niiden
joukossa on myöskin paljon yksityiskirjeitä, joita meidän on kiitettävä
siitä, että ensimmäisen kerran koko maailmanhistoriassa saamme vihiä
siitä, kuinka yhteinen kansa oli ja eli. On säilynyt m.m. kirje,
jonka kanavatöihin lähetetty mies on kirjoittanut isälleen. Siinä
lausutaan aluksi toivomus, että Babylonian jumalat suojelisivat isää
ja varjelisivat hänen terveyttään. »Saadakseni tietää, mitenkä sinä
voit, olen kirjoittanut sinulle», hän sanoo. »Kirjoita minulle miten
voit!» Sitten hän jatkaa ja kertoo, että hänet on lähetetty työhön
patorakennukselle, ja lisää: »Tällä paikalla, missä nyt olen, ei ole
lainkaan saatavissa lihaa. Nyt olen sinetöinyt 1/3 sikliä[130] rahaa ja
lähettänyt sinulle. Lähetytä näillä rahoilla minulle hyvää kalaa tai
jotakin muuta syötävää!»

Ja näin kuuluu maailman vanhin tunnettu rakkauskirje: »Näin sanoo
Gimil-Marduk sydänkävylleen: Jumalat sinua minun tähteni suojelkoot!
Saadakseni tietää, mitenkä voit, olen kirjoittanut sinulle. Kirjoita
miten voit! Katso, minä läksin Babyloniin. En nähnyt minä sinua, ja
hyvin surullinen olin siitä. Lähetä minulle tieto milloin tulet, niin
että minä voin tulla iloiseksi! Tule Arakhsamna-kuussa[131]! Minun
vuokseni eläös ajasta aikaan!»

Eräässä kirjeessä saamme silmätä pojan sydämeen, joka kärsii äitinsä
kovasydämisyydestä. »Koskaan», hän valittaa, »et ole kirjoittanut
minulle kuin äiti, ja koskaan et ole elähdyttänyt sydäntäni. Lähetä
minulle nyt edes kaksi mittaa öljyä sen sanantuojan mukana, jonka
lähetän luoksesi! Sillä sairaus on minut saanut kouriinsa, niin että
kysymyksessä on elämäni.»

Toinen mies taas valittaa isänsä kovuutta. »Sinä olet», hän kirjoittaa,
»valmistanut sydämelleni suuren surun, ja suuren sieluntuskan olet
minulle aiheuttanut. Sinä olet menetellyt minua kohtaan niin, että minä
en voi enää sanoa: 'Minulla on isä.'» Nyt hän pyytää ainoastaan saada
vaatteensa takaisin.

Kerran taasen äsken kihlautunut nuorukainen kirjoittaa sisarelleen.
Hän on iloinen ja ylpeä siitä, että on voittanut morsiamensa. »Hän
on todellakin osoittanut minulle kunniaa!» hän kirjoittaa. Mutta
hän pelkää, että sisko ei näkisi asioita samoilla silmillä. Sen voi
ymmärtää seuraavista sanoista: »Jos sinä et halua ottaa vastaan
kihlattuani, et ole enää sisareni.»

Muuan psykologisesti kiintoisa vanha kirje vetoaa vastaanottajaan,
ettei tämä armottomasti pitäisi oikeudestaan kiinni, vaan osoittaisi
ihmisystävällisyyttä — kirjeensaajaa puhutellaankin »ihmisystäväksi»
kai toivossa, että se jotakin vaikuttaisi! Asia on se, että kirjeensä
ajalla oli saatavana viljavelka köyhältä mieheltä, ja kun tämä
ei voinut heti maksaa, niin saarnamies oli takavarikoinut hänen
ainoan orjansa, »tytön, joka hoiti hänen taloansa ja jauhoi hänen
leipäviljansa». Velallis-parka oli senvuoksi kääntynyt sen henkilön
puoleen, joka kirjeen on kirjoittanut, ja pyysi hänen välityksellään
kovaa saamamiestä vapauttamaan nuoren tytön.

Vuokraaja kirjoittaa maatilan omistajalle: »Kuten sinä, herrani, olet
kuullut, on vihamieheni ryövännyt härkäni. Vaikka en ole koskaan
aikaisemmin sinulle kirjoittanut, lähetän nyt tämän kirjeen. Oi herra,
lähetä minulle lehmä! Alina olen paneva esille viisi hopeasikliä ja
lähettävä herralleni, juuri sinulle.»

Nuo viisi sikliä olivat ilmeisesti vuokramaksu joltakin ajalta, ja
vuokralaisen kiireellisyys sen suorittamisessa oli tärkein houkutus,
jota hän käytti saadakseen rakkaan lehmänsä. Tätä samaa asiaa hän
jauhaa ja jauhaa yhä uudelleen kirjeen jatkossa tunnetulla itämaisella
puhevuolaudella, joka on rikas kauniista lauseparsista: »Oi herrani,
täytä rukoukseni ja kirkasta minun pääni, niin ettei se joudu
nöyryytetyksi veljieni nähden! Minä olen palvelijasi, ja toivomuksesi
minä olen yli määrän täyttänyt. Senvuoksi ilahduta minua ja lähetä
lehmä, niin sinun nimeäsi, herrani, ylistetään ajasta aikaan Uru-Batsun
kaupungissa, ja minä teen työtä ahkerasti ja huolellisesti herrani
hyväksi.»

Minkälaista voi olla babylonialaisessa vankilassa, saa nähdä erään
viattomasti vankilaan suljetun miehen kirjeestä herrallensa. Miesparka
oli nääntyä nälkään ja huonoon hoitoon. »Lähetä minulle valkoista
sipulia ja muuta sipulia, etten kuolisi», hän rukoilee, »ja puku,
jotta saisin verhota alastomuuttani!» Ja jollei ovenvartija, joka
kirjeen perille toimitti, myöskin saanut lahjaa, »niin», vanki
huudahtaa, »tulevat koirat minut syömään». Mutta kaikki, mitä hänen
herransa halusi hänelle lähettää, hänen piti jättää vangille suoraan.
»Aikaisemminkin», tämä sanoo, »olet kai lähettänyt minulle lahjoja,
mutta kukaan ei ole niitä minulle antanut».

<tb>

Niin kauan kuin Hammurapi ja muut voimamiehet hallitsivat Babylonian
valtakuntaa, se oli kyllin voimakas vastustamaan ahdistelevia
barbaarikansoja, joita rikas ja viljava Kaksoisvirtainmaa
vastustamattomasti houkutteli. Mutta, samoin kuin muutkin hyvinvoivat
kulttuurikansat, babylonialaisetkin olivat taipuvaisia veltostumaan, ja
kuten Tyros myöhemmin siten Babyloniankin rikkaat kauppiaat kernaammin
suorittivat veroa vieraalle valloittajalle kuin antautuivat sodan
vaaraan, joka vaikutti lamauttavasti heidän liikeasioihinsa.

Muinaisbabylonialaisen valtakunnan loppuaikoina vapaa
talonpoikaisväestö alkoikin arveluttavasti vähetä ja viljellyn maan
nielivät kruunu, temppelit ja suurpääoma. Aikaisemmin vapaat talonpojat
vajosivat yhä enemmän ja enemmän vuokraajiksi tai maaorjiksi. Mutta
täten heikkeni myöskin maan puolustuskyky, sillä kansalle ei mikään
anna sellaista sisäistä lujuutta, niin sitkeätä puolustusvoimaa ja
niin suurta uhrimieltä, kuin tietoisuus siitä, että oma turve on
puolustettavana.

Kun näin ei ollut enää laita, niin Babylonian valtakunta meni
nopeasti alaspäin. Se alkoi höltyä liitteistään. Noin 1750 se sortui
heettiläisten alle ja, kun _näiden_ satu oli lopussa, toisten
vieraiden valloittajakansojen hyökkäyksiin. Yhä enemmän ja enemmän
babylonialaisten vastustuskyky heikkeni, ja lopuksi heidän maansa
joutui riippuvaisuuteen pohjoisesta naapurikansasta, _assyrialaisista_.
Mutta Baabel oli edelleenkin sivistyselämän keskipisteenä koko
Eufrat-Tigrismaassa.

Assyriassa yhteiskunnalliset olot olivat kehittyneet onnellisemmalla
tavalla kuin sisarmaassa. Siellä vapaa talonpoikaissääty säilyi aina
myöhäiseen aikaan. Ja kasvava väestö sai uusia tulomahdollisuuksia
siten, että Assyrian kuninkaat veivät siirtolaisia omasta maastansa
valloitettuihin maihin liittääkseen ne tällä tavoin lujemmin päämaahan,
Assyriaan. Kirjallisuutta:

J. Kohler und F.E. Peiser. Aus dem babylonischen Rechtsleben I—IV.

Bruno Meissner, Aus dem altbabylonischen Recht (»Der alte Orient» 1905).

Bruno Meissner, Altbabylonische Gesetze (Friedrich Delitzsch und Paul
Haupt, Beiträge zur Assyriologie III).

Bruno Meissner, Beiträge zur altbabylonischen Privatrecht.

C.H.W. Johns, Babylonian and assyrian laws, contrasts and letters.
(Laajoin kirjallisuusviiltauksin.)

Arnold Walther, Das altbabylonische Gerichtswesen.

Paul Haupt, Die sumerischen Familiengesetze.

Friedrich Ulmer, Hammurabi, sein Land und seine Zeit (»Der alte Orient»
1907).

J. Kohler, F.E. Pelser und A. Ungnad, Hammurabis Gesetz.

Hugo Winkler, Die Gesetze Hammuribis.

Fr. Buhl, Kong Hammurabis Lövsamling (Nordisk tidskrift 1903).

C.W. Westrup, Stat og Borger i det gamle Babylonien.

Johannes Jeremias, Moses und Hammurabi.

L.W. King, The letters and inscriptions of Hammurabi and of other kings
of the first dynasty of Babylon.

F. Thureau Dangin, Lettres et contrats de l'époque de la première
dynastie babylonienne.

Gottfried Nagel, Die Briefe Hammurabis an Sinidinnam (Delitzsch-Haupt,
Beiträge zur Assyriologie IV).

Arthur Ungnad, Babylonische Briefe aus der Zeit der Hammurabi-Dynastie.




ASSYRIAN VALTAKUNTA.


Assyrialaiset olivat, kuten babylonialaisetkin, seemiläistä kansaa.
Heidän valtakuntansa sai nimensä kansan ylimmästä jumalasta,
_Assur_ista, mikä oli myöskin vanhimman pääkaupungin nimi. Myöhemmin
tuli kumminkin _Ninive_ Assyrian valtakunnan keskukseksi, ja noin
toisen vuosituhannen keskipaikoilta e.Kr. tämä valtakunta alkoi kasvaa
maailmanvallaksi, joka oli suurempi kuin Egypti loistonsa aikana.
Assyrialaiset valloittajat kukistivat valtansa alle Babylonian, Syyrian
ja Palestiinan ja joksikin aikaa Egyptinkin. Suurimpia soturikuninkaita
oli _Tiglatpileser I_, joka eli noin 1100 e.Kr. »Sodassa ja taistelussa
en ole koskaan tavannut vertaistani», hän muistomerkeissänsä vakuuttaa.
Hän kertoo niissä, että hän on laskenut valtansa alaiseksi jopa 42
kuninkaan maat ja ulottanut valtansa aina Välimereen ja Armenian
ylänkömaahan asti. Ei koskaan ennen ollut niin monta kansaa ollut
Assyrian veronalaisina. Ylpeästi hän eräässä piirtokirjoituksessa
kertoo, että hän sai »lahjoja Egyptin kuninkaalta», muun muassa
krokodiilin ja apinoita. Tämä ei ollut yksinomaan kohteliaisuuden
osoitus, vaan myöskin vahvistus diplomaattiselle tapahtumalle: Egypti,
joka oli ennen ollut heettiläisvaltakunnan liittolainen, tunnusti
nyt, että Assyria oli tullut heettiläisvaltakunnan tilalle Syyrian
hallitsijaksi.

Mutta Tiglatpileser oli yhtä suuri rauhankin toimissa. Hän oli valtava
rakentaja ja käytti menestyksellä tavattoman hallitsijavoimansa
saadakseen maansa viljellyksi ja sen maanviljelyksen ja karjanhoidon
kohoamaan. Hän oli myöskin intohimoinen metsästäjä.

Assyrialaiset olivat luontaista metsästäjä- ja soturikansaa, kovempaa
ainesta kuin rauhallisemmat, maataviljelevät babylonialaiset. Verensä
vaistoja assyrialaiset ruokkivat rauhankin aikana alituisilla
metsästyksillä. Heidän vuorinen maansa oli nimittäin ylen rikas
riistasta, varsinkin leijonista, jotka olivat ja pysyivät todellisena
maanvaivana. Tiglatpileser I esimerkiksi surmasi viitenä vuotena
lähemmäs tuhat leijonaa.

Toisille kansoille tuli assyrialaisista kauhea vitsaus. He
käyttivät aivan uutta tapaa pitääkseen voitetut kansat kurissa. He
veivät nimittäin kukistettujen maiden johtavat yhteiskuntaluokat
Assyriaan vankeuteen ja täyttivät sen sijaan valloittamansa alueet
assyrialaisilla sotilassiirtoloilla. — Hirvittävää oli assyrialaisten
sodankäyntitapa. Ei yksin heidän kuolemaahalveksivan rohkeutensa,
vaan myöskin heidän julmuutensa tyypillinen edustaja oli kuningas
_Assurnasirpal_ II, joka kuoli noin 860 e.Kr. Hän kerskuu erään
saamansa voiton jälkeen piirtokirjoituksessa seuraavista urotöistä:
»Paljon vankeja minä poltin, toisten annoin elää. Muutamilta heistä
hakkasin poikki kädet tai jalat, toisilta leikkasin nenän ja korvat ja
monilta miehiltä puhkaisin silmän.» Toinen hirmuinen rangaistus oli
nylkeä vihollinen elävältä, kiskoa kieli hänen suustaan tai leikata
häneltä pois huulet. Niin, turvattomia uhreja kohdeltiin tavalla,
jota ei voi kuvailla. Surmattujen päät ladottiin pyramideiksi tai
ripustettiin voitonmerkeiksi puihin. Assyrian kuningasten riemukulussa
kukistetut kapinalliset kuninkaat saivat vetää kuninkaallisia vaunuja
ja heidän täytyi usein kantaa oman kansalaisensa irtileikattua päätä
kaulastansa riippumassa. Sitten lävistettiin rengas heidän nenäänsä
tai huuleensa ja lähetettiin heidät joko rangaistustyöhön tai heidät
suljettiin koirain tai sikojen kanssa häkkiin ja asetettiin kaupungin
portille yleisön pilkattaviksi.

Assyrialaiset olivat kyllä julmia, mutta sellaisia kauhistuttavia
tekoja» mitä kerrotaan Toisen Kuningastenkirjan 15:nnessä luvussa
Menahemista, ei heidän kuitenkaan tiedetä tehneen Ja ajateltakoon
julmuuksia 30-vuotisen sodan ja muiden uskonsotien aikana tai
niitä valikoidun pirullisia kidutusvälineitä, joilla inkvisition
tuomioistuimet kiduttivat uhrejansa! Jos tahtoo olla oikeudenmukainen,
niin tunnustaa täytyy, että Euroopan kansat vielä meidän aikanamme
täydellisesti voivat kilpailla assyrialaisten kanssa julmuudessa.
Erotus on siinä, että assyrialaiset _kerskailivat_ tihutöillänsä
siinä uskossa, että nämä julmuudet olivat jumalille otollisia, mutta
että kansat, joilla on länsimaista sivistystä veressänsä, _häpeävät_
iljettäviä töitänsä ja sen vuoksi koettavat niitä salata — mutta yhtä
kaikki tekevät niitä hurjistuneessa tilassa.

On olemassa luontainen vastakohta villin, julman ja verenhimoisen
assyrialaisen kansanluonteen ja egyptiläisten tyynen, maltillisen
levollisuuden välillä. Sen huomaa taiteestakin. Assyrialaisissa
seinäkohokuvissa on aivan kuin kuulevinänsä mahtavien sotavaunujen
jyrinän, kun kuningas rientää taisteluun tai leijonanmetsästykseen, ja
ajattelee Jesajan sanoja assyrialaisten sotajoukosta:

        »Heidän hevostensa kaviot ovat kuin kiveä
        ja heidän rattaansa kuin rajuilma.
        Heidän huutonsa on kuin emäjalopeuran.
        he kiljuvat kuin nuoret jalopeurat;
        ärjyen tempaavat he saaliinsa ja vievät pois.
        eikä ole pelastajaa.»

Egyptiläisissä sotakuvissa sitävastoin keveät kuningasvaunut liitävät
yli kentän. Kevyttä ja siroa on hevosten nelistys, verrattuna siihen
kavioniskujen jyminään, jonka aivan luulee _kuulevansa_ assyrialaisista
kivireliefeistä. Egyptiläisistä kuvista huokuu taiteellista hillintää,
joka on kreikkalaisen taiteen edeltäjä ja varmasti siinä jälleen
ilmestyy. Kuvaavaa egyptiläiselle taiteelle on myöskin sen mieltymys
kukkaisaiheisiin. Tämän aiheen ovat juuri egyptiläiset tuoneet
kuvaaviin laiteisiin ja he ovat sitä alati kasvavalla rakkaudella
hellineet.

<tb>

Assyrialaisen kansanluonteen julmuudenpiirre kuvastuu heidän
oikeudenkäytössään. Tähän assyrialaisen valtioelämän puoleen
olemme päässeet kiintoisasti tutustumaan kiitos saksalaisten tämän
vuosisadan alussa Assurissa suorittamani kaivausten. Täältä tehty
Kaksoisvirtainmaan lakien löytö on nimittäin verrattomasti tärkein aina
sitten Hammurapin lakikirjan löytymisen. Nämä assyrialaiset lait ovat
1300 seutuvilla e.Kr., mutta ne ovat siitä huolimatta alhaisemmalla
asteella kuin Hammurapin lait, jotka ovat runsaasti puoli vuosituhatta
vanhempia. Ruoskiminen on tavallista assyrialaisessa oikeudenkäytössä,
mutta paljon pahempaa oli saada korvansa lävistetyiksi ja köydellä
taaksepäin vedetyiksi tai että huulet, nenä, korvat ja sormet
leikattiin pois tai kasvot tuhottiin. Kuohitseminen oli monenlaisten
siveellisyysrikosten rangaistuksena. Tavallinen kuolemanrangaistus oli
seivästää rikollinen paaluun. Suuret rikolliset nyljettiin elävältä.

Avioliitto-oikeus osoittaa Assyriassa sukulaisuutta heprealaisen
perheoikeuden kanssa siinä, että mies oli veljensä kuoltua velvollinen
naimaan hänen leskensä, vaikka hän olisi ollut kihloissa tai naimisissa
toisen naisen kanssa. Ja samoinkuin Israelissa täytyi miehen
määrätyissä tapauksissa ottaa poikansa leski vaimokseen. Ulotettiinpa
Assyriassa sukulaissiteiden säilyttämisvelvollisuus niin pitkälle,
että jos leskellä ei ollut muita läheisempiä miehisiä sukulaisia, niin
lähintä sukua olevan pojan, niin pian kuin hän oli täyttänyt kymmenen
vuotta, täytyi ottaa hänet vaimokseen.

Assyriassa avioero oli paljon yksinkertaisempi menoiltaan kuin
Babyloniassa: »Jos mies hylkää vaimonsa, hän voi, _jos haluaa_, antaa
hänelle jotakin. Mutta, jos hän ei halua, ei hänen tarvitse antaa
hänelle mitään, vaan vaimon on jätettävä tyhjin käsin hänen talonsa.»

Vaimolla, joka ei lahjoittanut miehellensä lapsia, ei ollut —
päinvastoin kuin Babyloniassa — oikeutta miehen jälkeenjättämään
omaisuuteen, ei edes siihen, mitä mies eläessään oli hänelle
lahjoittanut. Jos hän otti jotakin taloon kuuluvaa miehen sairastaessa
tai hänen kuoltuaan ja antoi sen jollekulle toiselle, joko miehelle
tai naiselle, niin sekä lahjan antaja että sen vastaanottaja oli
surmattava. Hiukan — mutta ei paljon — inhimillisempi on seuraava
lainmääräys samankaltaisessa tapauksessa: »Jos orja tai palvelijatar
on ottanut vastaan lahjana perheenemännältä esineen, joka kuuluu tämän
aviomiehelle, niin vastaanottajalta on leikattava nenä ja kotvat, ja
varastettu on palautettava. Isännällä on myös sellaisessa tapauksessa
oikeus leikata korvat vaimoltaan. Mutta jos hän ei sitä tee, ei saa
leikata nenää ja korvia myöskään orjalta tai palvelijattarelta.

Jos naitu nainen varasti toisen talosta ja tavattiin teosta, ja jos
hänen miehensä korvasi varastetun, hänen piti leikata vaimoltansa
korvat. Mutta jos mies ei halunnut korvata varastettua, niin
varkaudesta kärsineen oli otettava vaimo haltuunsa ja leikattava
häneltä nenä.

Jos nainen tekee väkivaltaa miehelle ja hänet todistetaan siihen
syylliseksi, häntä rangaistaan sakoilla ja 20 parilla raippoja. Jos
hän on runnellut mieheltä toisen kiveksen, häneltä on leikattava yksi
sormi. Jos hän on runnellut molemmat kivekset, häneltä on leikattava
molemmat rinnat. Siis lainmääräys »silmä silmästä, hammas hampaasta»
käytännössä! Me kohtaamme sen myöskin eräässä myöhäisassyrialaisen
ajan oikeudellisessa asiakirjassa, jonka mukaan mies, joka on
surmannut toisen orjattaren, velvoitetaan sakkona jättämään tälle oman
orjattarensa lapsineen ja sillä tavoin »sovittamaan veren. Mutta jos
hän ei anna hänelle orjatartaan, orjatar on surmattava tapetun naisen
haudalla.»

Jos nainen tekee aviorikoksen ja mies yllättää hänet teosta, miehellä
on oikeus surmata sekä vaimonsa että tämän rikostoveri tai, jos
hän pitää sen parempana, hän saa leikata nenän naiselta ja kuohita
rikollisen miehen ja turmella häneltä kasvot. Mutta jos petetty mies
antaa anteeksi vaimolleen, hänen täytyy antaa anteeksi myös hänen
rikostoverilleen. — Naidun naisen väkisinmakuu rangaistiin kuolemalla.

Jos joku moittii naitua naista aviorikoksesta tai syyttää nainutta
miestä luonnottomista paheista, mutta ei voi syytöstänsä todistaa,
niin panettelija on saapa rangaistukseksi 50 paria raippoja, kuukauden
rangaistustyötä kuninkaan laskuun ja suuret sakot ja hänet on
kuohittava.

Naidut naiset olivat velvollisia olemaan hunnutettuja ulkona
näyttäytyessään. Tämä oli nimittäin merkkinä miehen yksinoikeudesta
heihin. Mutta porton oli aina näyttäydyttävä peittämättömin kasvoin
kodin ulkopuolella. Jos hän esiintyä hunnutettuna, hän antautui vaaraan
saada 50 paria raippoja ja päänsä valelluksi asfaltilla. Ja joka näki
hänet ottamatta häntä kiinni ja viemättä kuninkaan palatsiin, joutui
hyvin pahoihin seurauksiin. Häneltä riistettiin vaatteet, hänelle
annettiin 50 paria raippoja, pantiin nuora hänen korviensa läpi ja
kiskottiin ne taaksepäin sekä lähetettiin hänet lopuksi kuukauden
rangaistustyöhön.

Samalla tavalla rangaistiin sitä, joka ei ottanut kiinni
palvelijatarta, jonka hän tiesi varastaneen. Varastelevaa naista
itseänsä rangaistiin korvien leikkaamisella ja vaatteiden menetyksellä.

<tb>

Mahtavin Assyrian soturi kuninkaista Assurnasirpalin jälkeen oli
_Sargon_ II, joka eli noin 700 e.Kr. ja hallitsi itsevaltiaana aluetta,
joka ulottui lännessä Välimerestä itään aina Tigriksen toiselle
puolelle, Arabian erämaista etelässä Taurukseen ja Armenian ylänköön
pohjoisessa.

Viimeinen suurten valloittajain sarjassa oli _Assurbanipal_,
joka hallitsi vuodesta 668 noin vuoteen 630 e.Kr. Hänen nimensä
kreikkalaiset väänsivät Sardanapalokseksi, ja he kertoivat tästä
maailmanvaltiaasta mitä mahdottomimpia historioita. Nämä he olivat
saaneet persialaisilta, jotka olivat vihamielisiä assyrialaisia ja
babylonialaisia kohtaan. Näiden panettelujen mukaan Sardanapalos
olisi ollut veltostelija, joka eli palatsiinsa sulkeutuneena »aivan
kuin nainen.» Siellä »hän vietti aikansa yhdessä naisten kanssa
kehräten purppuraa ja hienointa villaa. Hän oli naisen puvussa ja sekä
kasvonsa että ruumiinsa hän ihomaalilla ja muilla kaunistuskeinoilla
kevytmielisten naisten tapaan oli siinä määrin naisellistuttanut,
että ei hekumallisinkaan nainen voinut näyttää sen naisellisemmalta.
Totuttelemalla hän oli muuttanut äänensäkin naiselliseksi.»

Kreikkalaisilta kirjailijoilta on peräisin halki vuosisatojen usein
toistettu kertomus, että Sardanapaloksen hautakirjoitus olisi
osoittanut kuninkaan alituisissa nautinnoissa kuluneen elämän
päättyneen kaiken halveksintaan. Hautakivessä olisi kuningas
kuvattu kädet taputukseen kohotettuina ja kuvan alla olisi ollut
piirtokirjoitus, mikä ensin ilmoitti kuolleen nimen ja päättyi lopuksi
seuraavaan kehoitukseen: »Mutta sinä, vieras, syö, juo ja ole iloinen,
sillä kaikki muu ei ole sen arvoista kuin _tämä näin_» — millä
tarkoitettiin sitä ääntä, joka syntyy käsien vastakkain lyömisestä.

Tuollaiset jutut kumotaan yksinkertaisimmin viittaamalla Assurbanipalin
palatsin Leijonahuoneen metsästyskuviin, joissa näemme hänen täynnä
miehistä voimaa käyvän erämaiden kuninkaan kimppuun ja syöksevän
keihäänsä pedon kitaan. Vanhassa Testamentissa nimitetäänkin
Assurbanipalia »suureksi, armolliseksi.» Kuninkaan kasvatus oli ensi
sijassa kohdistettu sotaisiin harjoituksiin. »Minä opin ampumaan
nuolella, ratsastamaan ja ohjaamaan valjakkoa», Assurbanipal sanoo
eräässä omaelämäkerrallisista piirtokirjoituksistaan.

Metsästyskohtauksia esittäväin kuvien yllä luemme seuraavanlaatuisia
selityksiä: »Minä olen Assurbanipal, maailman kuningas, Assyrian
kuningas. Voimassani minä tartuin, jalkaisin käyden, erämaan julmaa
leijonaa korviin ja Assurin ja Ishtarin avulla minä lävistin
keihäälläni sen ruumiin.» Tai: »Ruhtinaallisessa metsästyshalussani
minä tartuin erämaan leijonaa häntään ja Ninib- ja Nergal -jumalain
kehoituksesta minä halkaisin sen kallon kaksiteräisellä kirveelläni.
Tämä on minun kätteni työtä.» Kerran kuningas taas kertoo, että hän
tarttui leijonan kurkkuun ja lävisti sen tikarillaan.

Mutta Assurbanipal ei ollut ainoastaan innokas metsästäjä, hän
oli myöskin suuri soturi, rakentaja ja tieteen ja kirjallisuuden
edistäjä. Häntä saa jälkimaailma kiittää aivan verrattomasta Eufratin
maiden sivistyshistoriaa valaisevasta ainehistosta. Hän perusti
nimittäin suurenmoisen kirjaston, joka sisälsi nuolenpääkirjoituksia
käsittäviä savitauluja. Yli 20 000 sellaista nuolenpääkirjoituslevyä
— suurimmaksi osaksi kuitenkin vahingoittuneita — on kaivettu esille
Niniven raunioista. Niitä säilytetään nyt British Museumissa. Nämä
laatat ovat täpötäynnä tiheää nuolenpääkirjoitusta, suurimmaksi osaksi
mikroskooppisen pientä. Tosiasiallisesti useimpia näistä kirjoituksista
voi lukea vain suurennuslasin avulla.

Pohjaton tiedonhalu sai tämän mahtavan itsevaltiaan luomaan tämän
_maailman vanhimman tunnetun valtakunnankirjaston_. Hän vakuuttaa itse
piirtokirjoituksissaan, että hän kykeni selittämään vaikeimpiakin
sumerilaisia tekstejä ja että hänen rakkainta työtänsä oli lukea
kivitauluja, jotka olivat vanhempia kuin vedenpaisumus.»

Mutta _niin_ syvälle sivistys ei voinut vaikuttaa häneen, että se olisi
kyennyt hillitsemään hänen synnynnäistä assyrialaista julmuuttansa.
Päinvastoin hän kertoo ylvästellen, mitenkä hän »teurasti» valloitetun
kaupungin asukkaat »kuin lampaat» ja mitenkä hänen sotapäällikkönsä
nyljetyttivät kaatuneet kapinoitsijat ja ripustivat nahat muurien
peitteeksi. »Suurten jumalain käskystä» ja julistaakseen Assurin
suuruutta hän omin käsin lävisti erään vangitun vastustajan posket,
veti köyden läpi reikien ja sitoi hänet koirankahleilla erään Niniven
kaupunginportin pieleen vahtimaan toisten vankien häkkiä.

Assurbanipal ei arkaillut myöskään voitetuissa maissa häiritä
kuolleiden rauhaa. Voitettuaan elamilaiset hän kaivatti Susassa esille
kuolleiden kuningasten sarkofagit ja lähetti heidän luunsa Niniveen.
»Niin riistin minä vainajien hengiltä levon», hän sanoo määrättömässä
kostonhimossaan.

<tb>

Assurbanipalin kirjasto on suureksi osaksi vanhain babylonialaisten
teosten jäljennöksiä, joita kirjallisuutta rakastava kuningas
oli koonnut. Hän saa ennen muita sen kunnian, että on pelastanut
babylonialaisen sivistyksen henkiset luomat häviöltä. Mutta tämä
kokoojan harrastus ei todista sitä, että Assurbanipalin aika olisi
ollut uutta luova sivistyksellinen kausi. Se saa pikemmin ajattelemaan
suunnilleen samanaikaista Egyptin historian Saisin aikakautta,
joka myöskin pyrki elvyttämään kunniakkaan muinaisajan muistoa ja
jäljittelemään tuota aikaa. Assyrialaiset olivat kyllä, sotilaalliselta
kannalta, Babylonian voittajia, mutta heidät oli voittanut kuitenkin
babylonialainen sivistys.

Ainutlaatuisen kiintoisaa lajissansa on myöskin Assurbanipalin
kirjaston sisältämä virallinen kirjeenvaihto. Kiitos näiden erilaisten
kirjeiden voimme liioittelematta sanoa tuntevamme osittain paremmin
Assyrian valtakunnan sisäisiä oloja kuin monia aikakausia paljon
myöhäisempäin aikojen historiassa. Tämä kirjeenvaihto todistaa,
samoinkuin Hammurapin ajan kirjeet, että oli tapana kääntyä itsensä
kuninkaan puoleen kaikissa mahdollisissa asioissa. Kerrankin erään
laivurin piti kuljettaa noita jättiläismäisiä siivellisiä häränkuvia,
jotka tavallisesti koristivat kuningaspalatsin sisäänkäytävää. Hän
kirjoittaa silloin suorin sanoin näin: »Kuninkaalle, minun herralleni,
palvelijasi Assurbani: tervehdys kuninkaalle, minun herralleni.
Assur-mukin on käskenyt minun kuljettaa suuret kiviset härät ja
kurubit.[132] Mutta veneet eivät ole kyllin vahvoja eivätkä ole
valmiit. Mutta jos ollaan niin ystävällisiä ja annetaan meille lahja,
niin pidämme huolen, että ne valmistuvat ja kulkevat jokea ylös.» —
Siis hakshish!

Joukko kirjeitä koskettelee hevosten ja muulien maahantuontia
Vähästä-Aasiasta kuninkaallista tallia varten. Kuninkaalta kysytään
välistä, onko jalot eläimet pantava talliin vai laskettava laitumelle.

Kerran on taasen kysymys viinin hankinnasta Hänen Majesteettinsa
kellariin. Kim viini on pantu pulloihin, huomataankin, että sitä on
niin paljon, ettei se mahdu viinikellariin. »Mistä meidän on hankittava
sille tilaa?» tiedustelee asianomainen virkamies.

Eräässä kiintoisassa kirjeessä puolusteleikse virkamies, jota oli
syytetty uskottomuudesta kuningastansa kohtaan. Tavanmukaisten
alamaisuudenvakuuttelujen jälkeen hän valittaa: »Minä olin kerännyt
luotettavia todistajia, jotka julkisen notaarin edessä todistivat
uskollisuuteni kuningasta kohtaan. Silloin muuan herra, ilmiantajani,
oli kyllin hävytön astuakseen palatsiin ja lukeakseen syytöskirjelmän
minua vastaan sekä pannakseen minut käsirautoihin sanoen: 'Kaikkien
tänne kokoontuneiden läsnäollessa minä vangitsen sinut herrani ja
kuninkaani nimessä!’

Kokonaisen päivän minä makasin suullani vuoteella. Sotamiehet,
jotka kulkivat olinpaikkani ohi, eivät pahansuopaisuudesta antaneet
hituistakaan ravintoa suuhuni; nälkä ja surkeus valtasi minut. Kun ilta
tuli, minä kohottauduin ylös, peitin kahleeni ja kuljin suoraan ohi
vahdin, jonka kuningas, minun herrani oli asetuttanut pitämään minua
silmällä. Kuinka pääsin vapaaksi, sen tahdon nyt kertoa kuninkaalleni.

Muutamia sotamiehiä, joita en tuntenut, tuli sisään; he mursivat
auki kuninkaan kahleet ja puhuivat pahaa kuninkaasta (kuningas
ymmärtäköön minua). Kahden päivän ajan he jakoivat ruokansa kanssani
maksua vastaan, niin että voin pysytellä hengissä. Mutta tällöin he
puhuivat häpäisevästi kuningasta, minun herraani vastaan, siinä määrin
säädyttömästi, etten voi sitä toistaa kuninkaalle, herralleni, jollei
kuningas itse halua sitä kuulla.» Ja tällaisin tarjouksin hän vetoaa
kuninkaan omaan tutkintoon ja tuomioon.

<tb>

Assurbanipalin kuolema on kuten hänen elämänsäkin joutunut tarujen
piiriin. Persialaiset ja kreikkalaiset tiesivät kertoa, että hän oli
ollut Assyrian viimeinen kuningas. Kun veltostunut ruhtinas ei kyennyt
vastustamaan vihollisia, jotka kävivät hänen valtakuntansa kimppuun,
oli hän muka Ninivessä sulkeutunut palatsiinsa ja polttanut sinne
itsensä haaremeineen ja kaikkine aarteineen.

Todellisuudessa Assurbapani kuoli halliten valtakuntaansa
häiritsemättömässä rauhassa. Mutta tuho tuli hänen toisen seuraajansa
_Sarakoksen_ aikana, jonka hallitsijan kukistivat meedialaiset, Iraanin
ylänkömaasta itään asuva kansa. Vuonna 612 he valloittivat Niniven,
ja välttääkseen vihollisen käsiin joutumisen kuningas etsi kuolemansa
liekeistä. Voittajat kostivat hirmuisesti kansalle, joka niin kauan
oli ollut ihmiskunnan vitsauksena. Miehet, vaimot ja lapset — melkein
kaikki, mikä assyrialaisen nimistä oli — tuhottiin sukupuuttoon. Ninive
ja Assur ylväine palatseineen ja temppeleineen joutuivat liekkien
uhriksi ja hävisivät maan pinnalta. Kauhistava tuho oli vyörynyt yli
Assyrian valtakunnan. Kauhistava ja selittämätön samalla kertaa.
Hetkessä oli Assyrian kuningaskunta ylpeimmästä korkeudestaan rauennut
tyhjäksi ja assyrialainen sivistys haudattu tomuun ja tuhkaan —
ainutlaatuinen tuho koko maailmanhistoriassa. »Kokonainen sotajoukko
kaatuen kuninkaan puolesta ja tämä, esi-isiensä vertainen sankari ja
liian ylpeä joutuakseen elävänä tai kuolleena vihollistensa käsiin,
jättäen itsensä vaimoineen ja aarteineen tulenjumalan huomaan — se on
samalla kertaa ylentävä ja järkyttävä näytelmä!» huudahtaa kuuluisa
assyriologi Delitzsch.

Mutta kaikkien niiden kansojen keskuudessa, jotka olivat huokailleet
assyrialaisten sorron alaisina, raikui riemu vapautumisen johdosta.
Mitä Jesaja ja Miika eivät vielä uskaltaneet toivoakaan, sen Nahum
ja Sefanja saivat nähdä lähestyvän ja toteutuvan. Nahum oli lujasti
vakuutettu, että pian syntisen Niniven, kansojen vitsauksen, oli käyvä
samalla tavalla kuin oli käynyt Theban, tuon suuren kaupungin, »joka
rehenteli Niilin vesien varsilla.» Sillä mahtava on Herra, kun hän
saapuu kostamaan jumalattomille.

    »Hänen sankariensa kilvet ovat punaiset,
    sotamiehet tulipunaan puetut,
    vaunujen raudoitukset kimaltelevat kuin tuli,
    kun hän asettaa ne sotarintaan.
    Niinkuin soihtu ne loimuavat,
    kuten salama ne liikkeelle syöksähtävät.

Nyt kauhistuu sortajain sydän ja heidän polvensa tutisevat.

    »Missä on nyt jalopeuran asuinsijat
    ja nuorten jalopeurain laidun,
    jossa jalopeura kuljeskeli,
    naarasjalopeura ja jalopeuran penikka,
    kenenkään tohtimatta heitä karkoittaa?

    Voi murhakaupunkia,
    joka on täynnä valhetta ja väkivaltaa,
    voi sinua, ainaista ryöstäjää!

    Kuule ruoskan läiskettä!
    Kuule rattaiden ratinaa!
    Hevoset nelistävät,
    ja rattaat kolisevat.
    Ratsastajat kannustavat hevosiansa,
    miekat välkkyvät,
    keihäät kimaltelevat;
    paljo on kaatuneita,
    ruumiita läjittäin,
    kuolleita epälukuisia;
    he kaatuvat heidän kuolleisiinsa.

    Kaikki tämä on tuon kauniin ja suloisen porton,
    tuon taitavan noidan suuren huoruuden lähden,
    hänen, joka möi kansat huoruudellansa
    ja sukukunnat velhoudellansa.

    Ja kaikki, jotka sinut näkevät, pakenevat sinua
    ja sanovat: 'Ninive on hävitetty!
    Kuka sitä säälii?'
    Kaikki, jotka kuulevat tämän sanoman sinusta,
    lyövät käsiänsä yhteen sinun tähtesi;
    sillä sinun pahuutesi on lakkaamalta kaikkia kohdannut.»

Ja profeetan aikalainen Sefanja tuntee vaivatussa sielussansa
helpotusta nähdessään suuren maailmankaupungin sortuvan:

    »Herra tekee Niniven autioksi ja kuivaksi,
    erämaan kaltaiseksi.
    Ja sen keskellä lepää laumoja,
    kaikenlaisia pakanain eläimiä,
    myöskin pelikaani ja siili viettävät yönsä
    sen pilarien päissä;
    laulu kuuluu ikkunoista,
    hävitys on sen kynnyksillä,
    sillä hän on repinyt setrilaudoitukset pois.
    Tämä on se iloinen kaupunki,
    joka niin turvallisena asui,
    joka sanoi sydämessänsä:
   'Minä olen, eikä yksikään muu!'
    Kuinka se on joutunut autioksi,
    eläinten makuupaikaksi?
    Jokainen ohitsekulkija viheltää
    ja huiskuttaa sille kättänsä.»


Kirjallisuutta:

Johannes Hunger, Heerwesen und Kriegsführung der Assyrer auf der Höhe
ihrer Macht (»Der alte Orient» 1911),

Ernst Klauber, Assyrisches Beamtentum.

J. Kohler und A. Ungnad, Assyrische Rechtsurkunden.

V. Schell, Recueil de lois assyriennes.

H. Ehelolf, Ein altassyrisches Rechtsbuch.

O. Schroeder, Keilschrifttexten aus Assur verschiedenen Inhalts.

Friedrich Delitzsch, Assurbanipal und die assyrische Kultur seiner Zeit
(»Der alte Orient» 1910).

Maximilian Streck, Assurbanipal und die letzten assyrischen Könige.
(Tyhjentävin kirjallisuusviittein.)

Christopher Johnston. The epistolary literature of the assyrians and
babylonians.

Cornelis van Gelderen, Ausgewäblte assyrisch-babylonische Briefe
(Delitzsch-Haupt, Beiträge zur Assyriologie IV).

Ernst Klauber, Keilschriftbriefe. Staat und Gesellschaft in der
babylonisch-assyrischen Brieflitteratur (»Der alte Orient» 1911.
Kirjallisuusluetteloin.)

Samuel Alden Smith, Die Keilschrifttexte Assurbanipals.

C.J. Gadd, The fall of Nineveh.

Adolf Billerbeck und Alfred Jeremias, Der Untergang Nineveh's
(Delitzsch-Haupt, Beiträge zur Assyriologie III).




UUS-BABYLONIAN VALTAKUNTA.


Assurbanipalin kuolemaa seuranneena Assyrian heikkouden aikana
Babyloniasta tuli jälleen itsenäinen valtakunta. Toinen seemiläinen
kansa, kaldealaiset, ottivat nimittäin maan haltuunsa ja perustivat
n.s. _Uus-Babylonian valtakunnan_. Sitten he auttoivat meedialaisia
kukistamaan Assyrian vallan ja valtasivat Niniven kukistuksen jälkeen
suurimman osan entistä Assyrian aluetta.

Rohkea soturi ja suuri rakennuttaja _Nebukadnesar_ II aloitti vuonna
604 e.Kr. Babylonian uuden suuruudenajan. Hän kaunisti Baabelia
mahtavilla rakennuksilla. Hänen tavattoman innokas rakennustoimintansa
sai aikaan suuren rakennuspuun kysynnän, ja Libanonin setrimetsät
tulivat nyt suureen arvoon. Erityisen kuuluisaksi tuli Nebukadnesarin
Bel-Mardukille rakennuttama temppeli, jonka »kaikkein pyhimmän»
kerrottiin olleen täyttä hopeaa ja sen sisällä kultaisen jumalankuvan,
joka istui kultaisella valtaistuimella. Temppeliryhmään kuului
babylonialaisen tavan mukaisesti korkea torni; pengermittäin kohoava
ja siis rakennettu saman rakennustaiteellisen suunnitelman mukaan kuin
Egyptin porraspyramidit. Pengermiä oli Belin temppelitornissa seitsemän
ja ne oli pyhitetty auringolle, kuulle sekä viidelle silloin tunnetulle
kiertotähdelle. Ne tekivät loistavan vaikutuksen eriväristen tiilien
peittäminä. Komeimmat olivat auringon pengermä, joka oli kullattu, ja
kuun, joka hopeoituna loisti tornissa ylimpänä.

Tämän uljaan tornin rauniot ovat jäljellä tänäkin päivänä, ja tämä
muistomerkki on näytellyt suurta osaa ympärillä asuvain arabialaisten
mielikuvituksessa. He ovat niitä pitäneet jätteinä »Baabelin tornista»,
jonka alkuajan ihmiset olivat rakentaneet. Eräs meidän aikoinamme
löytynyt piirtokirjoitus kertoo kumminkin, että torni kohosi kohti
taivaan korkeutta vasta kuningas Nebukadnesarin aikana ja hänen
käskystään. Tämä mainitsee nimittäin tuossa kirjoituksessa, että
temppelitorni oli kyllä olemassa ennen häntä, mutta että siinä oli
silloin vain kaksi pengermää.

Nebukadnesar ei ollut ainoastaan suuri kuningas, vaan myöskin hurskas
mies. Ne rukoukset, jotka hän on kohdistanut Mardukille, taivaan
suurelle hallitsijalle ja hänen pojallensa, ovat niin puhtaita
ja yleviä ja todistavat niin syvää uskonnollista tunnetta, että
maailmankirjallisuudessa ei ole monta niiden vertaista.

Itselleen Nebukadnesar rakensi loistavan palatsin ja ilahduttaakseen
puolisoaan, joka oli meedialainen ja kaipasi kotimaansa
vuorenkukkuloita, hän antoi ympäröidä palatsin pengermäisillä
puutarhalaitteilla, n.s. »riippuvilla puutarhoilla», jotka pyramidien
ohella luettiin »maailman seitsemän ihmeen» joukkoon. — Kun Raamattu
ja klassilliset kirjailijat puhuvat Babylonin ihanuudesta, niin se
tapahtuu ennen kaikkea Nebukadnesarin ajan Babylonin lumoissa. Ne
muurit, temppelit, palatsit ja yksityisrakennukset, joita meidän
aikanamme on esille kaivettu, ovat myöskin suurimmaksi osaksi peräisin
tuolta ajalta.

Mielihyvän tuntein Nebukadnesar puhuu kirjoituksissaan suurenmoisten
rakennusluomiensa tekemästä vaikutuksesta sekä siitä, miten niissä
nähtiin todistus »Hänen Majesteettinsa loistavasta ihanuudesta».
Erittäinkin hän tällöin iloitsi siitä, että hän oli tehnyt uhkean
pääkaupunkinsa täysin valloittamattomaksi rakennuttamalla vahvoja
linnoituksia, joiden muurit ja vallitukset olivat »korkeita kuin
vuoret», sekä kaivattamalla veden täyttämiä vallihautoja, niin leveitä,
että ne »muistuttivat merta». Milloinkaan ei sellainen, »joka tuli
väärissä tarkoituksissa», voisi tunkeutua niiden lävitse.

Eipä saattanut kuningas aavistaa kirjoittaessaan nämä ylväät sanat,
että ainoa hänen seuraajistaan, jolla olisi voinut olla hyötyä näistä
linnoituksista, ei edes koettaisikaan käyttää niitä hyväkseen,
vaan veltosti luovuttaisi valloittamattoman pääkaupunkiosa vieraan
hallitsijan käsiin.

Babylonian oman kuninkaan näin luopuessa kaikesta vastarinnasta
kansa luopui heikosta hallitsijastaan ja antautui voimakkaammalle.
Miekan iskutta Baabel avasi porttinsa persialaiselle valloittajalle
_Kyyrokselle_.

Nyt Kyyros vallitsi suurkuninkaana Baabelissa, ja kaikki Babylonian
valtakunnan vasalliruhtinaat aina kaukaisen Välimeren rannikoilta asti
riensivät Eufratin rannalla olevaan pääkaupunkiin suutelemaan uuden
hallitsijan jalkoja ja tuomaan hänelle veroa.

Herodotos on koristanut kertomuksen Baabelin kukistumisesta muutamin
vähemmän luotettavin yksityiskohdin. Hänen mukaansa babylonialaiset,
ylväästi tietoisina pääkaupunkinsa valloittamattomuudesta ja luottaen
kokoamiinsa valtaviin varastoihin, olivat vihollisen tullessa
juhlahumun vallassa. Mutta Kyyros oli johtanut pois veden isosta
vallihaudasta, niin että persialaiset saattoivat kahlata sen poikki;
ja sillä välin kuin babylonialaiset vielä tanssivat ja juhlivat,
persialaiset valtasivat kaupungin. Myös juutalaisen perimätiedon mukaan
Baabel kukistui suuren juhlan aikana. Kyyroksen omassa kertomuksessa
Babylonian valloittamisesta mainitaan niinikään eräästä Baabelissa
vietetystä uskonnollisesta juhlasta, mutta Kyyros sanoo tämän
juhlan olleen jo ennen persialaisten tuloa. Mihinkään sotajuoneen
hänen ei tarvinnut turvautua, sillä babylonialaiset ottivat hänet
vastaan avoimin sylin. Ja varmaa on, että Herodotos on väärässä
väittäessään, että babylonialaiset olisivat koonneet varastoja monen
vuoden piirityksen varalta. Päinvastoin kaupunki oli niin huonosti
varustautunut kestämään piiritystä, että miehistöllä, jonka olisi
pitänyt sitä puolustaa, ei ollut mitään syötävää.

Antautumalla ilman mainittavaa vastarintaa lempeälle ja ylevämieliselle
valloittajalle Baabel vältti Niniven kohtalon. Se pysyi useiden
vuosisatojen ajan yhä edelleenkin Itämaiden huomattavimpana kaupunkina,
joka oli kuuluisa uhkeudestaan ja turmeltuneista tavoistaan. Vähitellen
kuitenkin sivistyksellinen johtoasema siirtyi muille kaupungeille.
Baabel oli hylätty ja rappeutunut. Niin toteutuivat kirjaimellisesti
profeetta Jesajan sanat: »Baabelille, kuningaskuntain kaunistukselle,
kaldealaisten kopeuden koristukselle, käy samoin kuin Sodomalle ja
Gomorralle, jotka Jumala kukisti. Ei siellä enää asuta eikä asuntoa
pidetä suvusta sukuun, ei arabialainen siellä majaile eivätkä paimenet
siellä lepää. Vain erämaan pedot siellä lepäilevät, ja heidän huoneensa
ovat täynnä huuhkajia, kamelikurjet siellä asuvat, ja metsän peikot
siellä hyppelevät. Ja kirjavat sudet ulvovat heidän linnoissansa ja
villikoirat heidän huvihuoneissansa; sen aika on kohta tuleva eivätkä
sen päivät viivy.»

<tb>

Uus-babylonialaisen ajan kulttuurimuistojen joukossa on
kirjekokoelmilla kiintoisa sijansa.

Näistä kirjeistä saamme kuulla matkoilla olevien aviomiesten
koteihinsa lähettämiä terveisiä, kuulla heidän kysyvän, miten kotona
voidaan, lähettävän tervehdyksiä ystäville ja tuttaville sekä antavan
talousasioita koskevia hyviä neuvoja. Eräs huolehtivainen perheenisä
ilmoittaa kotilietensä sulostuttajalle, että hän jumalien armosta voi
hyvin ja että hän on määrännyt erään kauppiaan lähettämään vaimolleen
vähän vehnää. Hänen kirjeensä päättyy seuraaviin kehoituksiin: »Älä
ole kotia hoitaessasi huolimaton, vaan huolellinen! Rukoile jumalia
tukemaan minua ja lähetä pian jonkun matkustavaisen mukana tietoja
itsestäsi!» — Siinä lajissaan varmasti oikea mallikirje, jossa ei ole
ainoatakaan tarpeetonta sanaa!

Eräs toinen kirje taas huokuu erään perheenisän tyytymättömyyttä.
Hän kuvailee vaimolleen, miten pitkä ja vaivalloinen hänen matkansa
on ollut. Kaikista rasituksista huolimatta hän voi hyvin, mutta
ihmettelee, ettei hänen aviosiippansa ole kirjoittanut hänelle ja
kysynyt, miten hän oli suoriutunut matkansa kaikista vaivoista.
»Minkätähden», hän sanoo, »en ole saanut kuulla sinulta mitään enkä
ainoatakaan vastausta sinulle lähettämiini kirjeisiin? Kirjoitinhan
sinulle näin: ‘Siitä päivästä lähtien, jolloin alan pitkän matkani,
anna minun tietää kaikki, mitä tapahtuu talossani!' Miksi siis en ole
saanut sinulta ainoatakaan kirjettä kokonaiseen kuukauteen?» Hänen
kirjeensä päättyy kysymyksiin, mitä kotiin kuuluu ja miten se tai tämä
voi. Toivokaamme, että hän vihdoinkin sai vastauksen.

Kuulemme myös erään naisen valittelevan, ettei hänen ystävättärensä
ole antanut itsestään vähäisintäkään elonmerkkiä, vaikka oli saapunut
matkustavaisena samaan kaupunkiin, missä kirjeen kirjoittajatar asui.
»Kun kuulin», hän kirjoittaa, »että olit tullut kaupunkiin, halusin
heti hartaasti saada tavata sinua. Mutta nyt olen suuresti sekä
pahoillani että ihmeissäni. Älä nyt anna minun enää kauempaa odottaa
tietoja itsestäsi!»

Pitkän kirjeen on kirjoittanut ystävälleen ja »veljelleen» eräs
mies, joka oli tämän ystävän puolesta mennyt takuuseen eräälle
viljakauppiaalle. Velallinen on saanut viljan, mutta ei ole lähettänyt
maksua. »Onko tarkoitus», kysyy takuumies, »että minun on maksettava
sinun viljasi?» Mutta ei siinä kyllin: kirjeen kirjoittajalle on
koitunut ikävyyksiä myös eräästä toisesta samanlaisesta viljakaupasta.
Ellei siis hänen »veljensä» heti lähetä maksua, niin hän uhkaa »haastaa
hänet kuninkaan tuomioistuimen eteen Baabeliin.»

Suurin osa näistä kirjeistä koskee kuitenkin asioita, jotka liittyivät
Sipparissa[133] olevaan auringonjumalan temppeliin. Auringonjumalan
maatilojen hoito oli nimittäin laajaperäinen liikeyritys. Huolimattomat
ja laiskat jumalan peltojen viljelijät saavat yhtenään nuhteita, kun
eivät hoida laihoansa eivätkä täytä viljanhankintasitoumuksiansa. Ja
muutkin hankkijat saavat usein muistutuksia, olipa sitten kysymys
verka- tai purppurakankaasta tai jostakin muusta, mistä temppeli ja
papisto kärsi tilapäistä puutetta.


Kirjallisuutta:

R. Campbell Thompson, Late babylonian letters.




KUINKA OLEMME SAANEET TIETOMME ASSYRIAN JA BABYLONIAN MUINAISUUDESTA.


Vuosisata takaperin emme Babylonian ja Assyrian maailmanvalloista
tietäneet muuta, kuin mitä muinaiset kansat olivat niistä kertoneet.
Kummankin kansan oma ääni oli mykistynyt — ikiajoiksi, kuten näytti. Ei
sanaakaan niiden kohtaloista ollut tunkeutunut ihmisten korviin siitä
syvästä hiljaisuudesta, joka raskaana oli levittäytynyt Baabelin ja
Niniven maailmankaupunkien ylle. Jos joku silloin olisi sanonut, että
näiden kaupunkien raunioista kerran löytyy kokonaisia kirjastoja, jotka
kertovat meille ihmeellisiä asioita kansoista, jotka siellä olivat
eläneet ja sieltä hallinneet maailmaa, niin sellaista ennustusta olisi
pidetty hurjana hourekuvana. Olisihan toki vallan mahdotonta voida
lukea piirtokirjoituksia, jotka olivat kirjoitetut kaksi vuosituhatta
sitten kuolleella kielellä!

Mutta mikä näytti mahdottomalta, on tapahtunut.




KAIVAUKSET.


Tavallansa arkeologit eivät ole missään viettäneet sellaisia voittoja
kuin assyrialaisella maaperällä. Ei niin, että Niniven ja muiden
Assyrian kaupunkien rauniokummuista tehdyt löydöt sellaisinaan
olisivat arvokkaampia kuin Egyptin, Vähän-Aasian, Kreikan ja Italian
löydöt. Eipä suinkaan. Mutta erotus sen välillä, mitä tiedämme nyt
ja minkä tiesimme ennen kaivauksia, on tässä paljon huomattavampi
kuin kysymyksen ollessa muista vanhoista sivistysmaista. Sillä niin
perusteellinen oli Niniven ja sen sisarkaupunkien tuho ollut, että
ainoastaan nimettömiä rauniokumpuja oli jäljellä siitä ylpeästä
vallasta, joka kerran satojen vuosien ajan sääti lakeja Etu-Aasian
kansoille. Koko se kiintoisa kausi ihmiskunnan kehityksessä, jolla
täällä oli ollut näyttämönsä, oli melkein täydellisesti vajonnut
unhotuksen mereen. Ainoastaan muutamat juutalaisten pyhien kirjoitusten
tiedonannot pelätystä valloittajakansasta pitivät vielä yllä heikkoa
muistoa sen muinaisesta olemassaolosta. Mutta kun rauniokummut alkoivat
todistaa, tämä todistus oli Assyrian osalta paljon kaunopuheisempaa,
kuin mitä sisarusmaan rauniot olivat kyenneet kertomaan _sen_
kohtaloista.

Vanhimmat Babylonian muistomerkit ovat kolmannen vuosituhannen
alulta e.Kr. Mutta ne eivät ole läheskään niin kiintoisia ja
sivistyshistoriallisesti arvokkaita kuin Egyptin löydöt. Kivettömässä
Babyloniassa rakennettiin nimittäin temppelitkin tiilestä ja ilman
runsasta taiteellista koristelua. Babylonian kansalta puuttui
ylipäänsä egyptiläisten taipumus suurpiirteisyyteen rakennustaiteessa
ja elämän ilmenemismuotojen taiteelliseen kaunisteluun. Vain
harvoin babylonialaiset kykenivät kohoamaan jokapäiväisen elämän
käytännöllisten tarpeiden yläpuolelle. He katselivat kylmästi ja
realistisesti tämän maailman ilmiöitä. Heiltä puuttui egyptiläisten
avoin elämänilo ja heiltä puuttui myöskin indoeurooppalaisten kansojen
tunne-elämän syvyys ja lämpö. Sellaiselta pohjalta ei voinut versoa
suurta ja jaloa taidetta eikä varsinaista kirjallisuutta.

Eufrat-Tigrismaan haudat ovat samoin hyvin yksinkertaisia ja niistä
puuttuu noita kuvasarjoja ja varusteita, jotka tekevät Egyptin
haudat niin antoisiksi sivistyshistorian kannalta. Babyloniassa ei
syntynyt koskaan egyptiläisen tapaista vainajainpalvelusta rikkaasti
koristeltuine hautoineen ja vainajille annettuine kallisarvoisine
lahjoineen.

Babylonian historian arvokkaimmat todistuskappaleet on löydetty sen
omien rajojen ulkopuolelta, muinaispersialaisen Susan kaupungin
raunioista. Tämä johtuu siitä, että elamilaiset ovat ryöstöretkiltään
raahanneet mukanansa suuret määrät muinaisbabylonialaisia
muistomerkkejä, kuten senkin kiven, johon Hammurapin kuuluisa lakikirja
oli kaiverrettu. Mutta näiden todistuskappaleiden antamat tiedot ovat
valitettavasti hyvin katkonaisia.

Vain _yhtä_ laatua lähdekirjoja on runsain määrin löydetty
Babylonian raunioista: savitauluille piirrettyjä liikeasiakirjoja ja
kauppakirjeitä. Temppelikouluista on tavattu myös joukko tällaisia
tauluja, joissa on kirjoitus- ja laskuharjoituksia, kielioppeja,
matematiikan ja tähtitieteen oppikirjoja, hymnejä, rukouksia, loitsuja
ja taruja.

Kiintoisampia ovat muinaisjätteet Assyriassa, missä oli saatavissa
rakennuskiveä. Ainakin myöhäisemmät kuninkaat päällystivät siellä
palatsinsa alabasterilevyillä, jotka koristeltiin heidän elämästään
kertovilla kohokuvilla ja piirtokirjoituksilla. Assyrialainen taide
vaikuttaa kuitenkin valtavimmin voimallaan; ja tässä suhteessa se onkin
saanut aikaan ihailtavia luomia. Mutta aiheköyhää se on, kun vertaa
assyrialaisia seinäkohokuvia egyptiläisiin! Kun viimeksi mainitut
sisältävät runsaasti piirteitä rahvaan jokapäiväisestä elämästä,
kertovat assyrialaiset kuvat yksinomaan hovielämästä, sotaretkistä ja
metsästyksistä.

Ennen suurten kaivausten aikaa oli Babylonian ja Assyrian historian
suhde aivan päinvastainen kuin nyt. Silloin Assyrian historia oli
kätketty sen kaupunkien raunioihin. Koko valtakuntahan oli luhistunut
suuressa romahduksessa, se oli aivan kuin pois pyyhkäisty maan
pinnalta. Babylonian kaupungit sitävastoin olivat yhä olemassa
ja tulivat persialaisajan jälkeen yhä läheisempiin suhteisiin
kreikkalaisten kanssa. Kreikkalaiset historioitsijat, ennen muita
Herodotos, voivat senvuoksi antaa meille hyvin täyteläisiä, Babylonian
kansan omaan perimätietoon perustuvia kuvia babylonialaisten
myöhemmistä vaiheista» samoinkuin tämän kansan tavoista ja Baabelin
muistomerkeistä. Assyriasta sitävastoin kreikkalaisilla oli vain
niukkoja ja suureksi osaksi aivan vääriä käsityksiä.

Mutta juuri sitä äkillistä tuhoa, joka vuonna 612 e.Kr. yhtä
aikaa kohtasi Assyrian kaupunkeja, saamme kiittää siitä, että
Assyrian historian ainehisto on levännyt siellä suhteellisen
vahingoittumattomana aina meidän päiviimme asti. Kuten kerran myöhemmin
Pompejissa oli täälläkin äkillinen tuho syynä siihen, että kokonaiset
palatsit ja temppelit säilyivät verraten vahingoittumattomina
sorakasojen alla ja ovat meidän päivinämme voineet nousta sieltä
jälleen esille kuin taikaiskusta.

Babylonialaisten kaupunkien arvokkaimmat kulttuurimuistot
sitävastoin joutuivat muinaisajalta kerta toisensa jälkeen
sotaisten naapurikansojen ryöstettäväksi, varsinkin elamilaisten ja
assyrialaisten, ja saivat sitten _vähitellen_ rappeutua.

Yleensä on verraten hedelmätöntä suorittaa kaivauksia vanhassa
kaupungissa, joka vuosituhansia on ollut asuttuna ja on monta kertaa
joutunut vihollisten ryöstettäväksi. Ne muinaismuistot, jotka ovat
säilyneet sodan hävitykseltä ja ryöstöiltä, ovat olleet käytännössä
suvusta sukuun, kunnes suorastaan ovat kuluneet loppuun; ja toiset
esineet, joilla on ollut se kulttuurihistorian kannalta onnellinen
kohtalo, että ovat hautautuneet sortuvien talojen alle, ovat
sellaisessa paikassa kuitenkin vain harvoin säästyneet ajan hampaalta.
Uusi sukukunta on näet raivannut ja kaivanut kellareita uusiin
taloihin, ja niin kätkössä olleet esineet ovat jälleen tulleet esiin.
Ja kun uusi suku monesti on ollut toisen rotuista ja toisen uskoista
kuin edesmennyt tai voitettu suku, niin ei siltä taholta ole ollut
odotettavissa kunnioitusta muinaislöytöjä kohtaan. Usein myöhemmät
sukukunnat ovat tuhonneet tai ottaneet arkiseen käytäntöön löytyneitä
jumalanpalvelusmenoihin kuuluneita esineitä.

<tb>

Meidän päivinämme tämä maailma on tarmokkaasti suoritetuilla
kaivauksilla jälleen noussut kuolleista. Assyrialaisten ja
babylonialaisten muistomerkkien päivänvaloon saattamiseksi tarttui
ensimmäisenä lapionvarteen englantilainen _Rich_, joka oli
Itä-aasialaisen yhtiön palveluksessa Bagdadissa. Hän oli aivan
nuori mies käydessään vuonna 1811 ensimmäistä kertaa Babylonin
rauniokentillä. Silloin heräsi hänessä intohimoinen kiinnostus näitä
kauan sitten kadonneen ajan jätteitä kohtaan. Täällä Niniven luona
ja muissakin paikoin hän kartoitti ja kaivoi. Mutta kymmenen vuotta
myöhemmin kolera tempasi hänet pois. Hänen kokoelmansa eivät ole
suuria verrattuina myöhemmän ajan löytöihin, mutta niillä on kuitenkin
kunniasija British Museumissa, aikojen kuluessa korjatun runsaan sadon
ensi saaliina.

Ensimmäisen todella suurenmoisen löydön _assyrialaisella_ maaperällä
teki ranskalainen _Botta_. Vuonna 1843 hän alkoi Ranskan valtion
avustuksella tehdä kaivauksia vanhan Niniven seuduilla. Lapion kärkeen
täällä sattunut löytö osoittautui olevan Sargon II:n, Samarian
valloittajan, enemmän kuin 700 vuotta e.Kr. rakennuttama palatsi.
Botta sai taistella suunnattomia vaikeuksia vastaan, joita aiheuttivat
epäterveellinen ilmasto, mikä oli vähällä maksaa hänen elämänsä,
epäluuloinen, taikauskoinen ja varasteleva väestö sekä varsinkin
seudun kateellinen ja kavala turkkilainen kuvernööri, joka samoinkuin
seudun asukkaat epäili, että muukalainen etsi maan kätkössä olevia
aarteita.[134]

Mutta huolimatta kaikista esteistä, joita Bottan tielle kasattiin,
tämän tieteen väsymättömän ja uskollisen palvelijan onnistui paljastaa
huone huoneelta Sargonin mahtava linna, loistorakennus, joka täytti
jopa 10 hehtaarin pinta-alan. Seinät olivat täynnä assyrialaisten
elämää ja historiaa esittäviä kuvia ja piirtokirjoituksia ja ovien
pielessä seisoi vartijoina taiteellisesti tehtyjä jättiläiseläimiä.
Ennen aivan tuntematon assyrialainen rakennustaide nousi äkkiä
silmiemme eteen loistorakennuksena, joka yhdellä iskulla siirsi
meidät keskelle Assyriassa kahdeksannella vuosisadalla e.Kr. elettyä
elämää. Hämmästyen katselivat tiedemiehet ja taiteilijat maailmaa,
missä sivistys oli saavuttanut niin odottamattoman korkean tason
aikana, jolloin länsimaat vielä olivat raakuuden tilassa. Valtava
oli myöskin tämän palatsin ja sen mahtavien eläinjättiläisten esille
kaivamisen tekemä vaikutus maan omiin asukkaisiin. Enemmän kuin
vuosituhannen he olivat asuneet tässä maassa, eikä kukaan heistä ollut
koskaan kuullut puhuttavan maanalaisesta kuninkaanlinnasta. Tuleepa
sitten päivänä muutamana mies hyvin kaukaisesta lännen maasta, mies,
jonka esi-isät olivat olleet puolivillejä barbaareja silloin kun
assyrialaiset kuninkaanpalatsit rakennettiin. Ja tuo mies menee suoraa
päätä valitsemallensa paikalle, osoittaa sitä ja sanoo: »Tuossa on
kuninkaan palatsi ja tuolla etempänä on sen portti.» Ja sitten hän
tuo päivänvaloon ylväitä muistomerkkejä, joita arabialaiset ja heidän
esi-isänsä ovat joka päivä jaloillansa polkeneet aavistamattakaan
sellaista! Kyllä on ihmeellistä kohtalon leikkiä, että kaukana asuvat
ja verraten uudet kansat olivat ainoat, jotka olivat säilyttäneet
perimätiedon kansasta, joka kerran hallitsi melkein koko sivistynyttä
maailmaa, ja että näiden kaukaisten maiden miesten piti maan omille
asukkaille osoittaa ne paikat, joissa muinaiset suurkaupungit
suurenmoisine rakennuksineen olivat olleet.

Valikoima tehdyistä löydöistä kuljetettiin suunnattomin vaikeuksin
Parisiin, ja ne ovat nyt Louvre'issa äänettöminä mutta vaikuttavina
todistajina menneiden aikojen suuruudesta ja mahdista. Mutta paljon
toisia korvaamattomia assyrialaisia muinaismuistoja, jotka oli valittu
samaa museota varten, lepää nyt Tigriksen pohjassa. Ne samoinkuin koko
siihenastinen tulos Babyloniassa samaan aikaan jatkuvista kaivauksista
oli lastattu kahdelle lautalle, jotka molemmat kaatuivat joen
liejuisiin aaltoihin.

Pian sen jälkeen kuin Botta oli tehnyt suuren löytönsä, englantilainen
_Layard_ löysi toisen suurenmoisen kuninkaanlinnan, nimittäin
Assyrian hallitsijan Salmanassar III:n melkein sata vuotta
vanhemman palatsin Nimrudissa, joka oli ollut Assyrian pääkaupunki
Assurin jälkeen ja tarun mukaan kerran suuren metsästäjän Nimrodin
asuntopaikka. Yllättävän runsas oli niiden kaivausten tulos, joita
Layard täällä suoritti — osaksi Englannin hallituksen avustuksella.
Palatsin seiniä peittivät suurelta osalta suuret, kohokuvien
kaunistamat alabasterilaatat, jotka hämmästyneelle jälkimaailmalle
paljastivat kohtauksia Assyrian kansan elämästä; ja kaikkialla oli
piirtokirjoituksia, jotka kumminkin vasta myöhemmän ajan oli suotu
tulkita.

Sitten Layard kävi muinaisen Niniven rauniokumpujen kimppuun, ja
täältäkin hän kaivoi esille m.m. kuninkaanpalatsin, nimittäin Vanhasta
Testamentista tutun, noin v. 680 e.Kr. kuolleen hirmuvaltiaan,
Sanheribin rakennuttaman. Kaivauksia siellä British Museumin laskuun
jatkettaessa tavattiin senkin palatsin rauniot, jonka Assurbanipal
hiukan myöhemmin rakensi. Arvokkain sieltä tehty löytö oli tietysti
Assurbanipalin suuri kirjasto. Sen nuolenpääkirjoituslaatoista
löydettiin myöhemmin kuuluisat babylonialaiset luomis- ja
vedenpaisumuskertomukset.

<tb>

Sillä välin englantilaiset ja ranskalaiset arkeologit olivat
_Babyloniassakin_ tehneet kiintoisia löytöjä. Löytyi taide-esineitä,
jotka olivat 5 000 vuotta vanhoja ja todistivat jo silloin vallinneesta
korkeasta sivistyksestä; samoin löytyi Raamatussa mainitun Kaldean
kaupungin Urin, patriarkka Aabrahamin kotipaikan rauniot. Mutta yritys
oli tässä kuumetta synnyttävässä suomaassa, jossa oli tukahduttava
kuumuus ja jossa moskiittiparvet ahdistivat, vieläkin raskaampaa ja
hengenvaarallisempaa kuin Assyriassa.

<tb>

Vuonna 1888 englantilaiset ja ranskalaiset saivat arkeologisiin
kaivaustöihinsä kilpailijan Amerikasta. Philadelphian yliopisto
lähetti nimittäin retkikunnan Babyloniaan. Tulos oli hyvin antoisa.
Muun muassa oli amerikkalaisten suotu löytää jotakin, joka lajiansa ei
tosin ollut »the biggest in the world» (maailman suurin), mutta »the
oldest» (vanhin). Mikäli tiedetään, on nimittäin se temppeli, jonka
he kaivoivat esiin ikivanhassa babylonialaisessa Nippurin kaupungissa
perimmältä osaltaan maailman vanhin. Sitä on kuitenkin monta kertaa
uusittu ja laajennettu. Tämän Belin temppelin varjossa profeetta
Hesekielillä oli ihmeelliset näkynsä, kun hän näki kerubeja, joiden
»siipien suhina oli kuin suurten vetten pauhu». Tässä merkillisessä
pyhätössä oli pyramidinmuotoinen torni. — Mutta kaikkinensa se
on vuosituhansien vieriessä peittynyt niin valtaviin muta- ja
tomukerrostumiin, että rakennus on nyt 30 metriä maanpinnan alla.

Nippuristakin kaivettiin esiin savitauluja nuolenpääkirjoituksineen,
luvultaan 50 ja 60 tuhannen välillä. Useimmat kuuluivat temppelin
arkistoon ja ovat sisällöltään hallinnollisia asiakirjoja ja laskuja.
Toiset niistä ovat kuitenkin sellaisia, joiden voitaisiin sanoa
kuuluvan jonkinlaiseen kirjallisuuteen. Ne sisältävät kronologisia
taulukoita sekä rukouksia, hymnejä, loitsuja ja muita uskonnollisia
tekstejä. Suuri osa näistä tauluista on peräisin aina kolmannelta
vuosituhannelta e.Kr., ja ne ovat siis vanhimpia kirjallisia tuotteita,
mitä historia tuntee.

Tämän löydön perusteella voitiin todeta, kuinka korkean tason
Babylonian sivistys oli saavuttanut jo neljä vuosituhatta sitten. Mutta
arkeologin sydäntä kuohutti nähdessään ennen kaikkea sen, kuinka villit
barbaarilaumat olivat mellastaneet, särkeneet ja pirstoneet ja panneet
kaiken sekasortoon; ja yhtä murheellista oli havaita se korvaamaton
vahinko, jonka polttamattomille tiililaatoille oli aiheuttanut maan
kosteus ja suolapitoisuus. Useinkin ne olivat takeltuneet yhteen ja
näyttivät tavallisilta maamöhkäleiltä. Mutta kun ne oli varovasti
kuivattu, voi sattua, että voitiin veitsellä erottaa ne toisistaan.

Erikoisen mielenkiintoisia ovat ne savilaatat, joita temppelikoulujen
oppilaat ovat käyttäneet harjoituksiinsa. Näkee, miten nuorukaiset ovat
saaneet aluksi opetella piirtämään erilaiset nuolenpääkirjoitusmerkkien
päälajit, sitten muodostelemaan sanoja ja lauseita j.m.s. Välistä
vilisee näissä savitauluissa virheitä. — Myöskin piirustuksessa,
laskennossa ja muissa aineissa nämä nuorukaiset saivat opetusta.
Enimmät siirrettävistä esineistä, jotka kaivettiin esiin Nippurista,
ovat lain määräysten mukaisesti joutuneet Konstantinopolin
Ottomaaniseen museoon, mutta sulttaani luovutti suuren osan
Philadelphian yliopiston museolle.

Viimeksi esiintyivät saksalaiset Mesopotamian näyttämöllä tahi
oikeammin sanoen kaivauskentällä. Tämä oli v. 1899. Mutta heidän
onnistui vielä silloin löytää eräs kaikkein kiintoisimmista
tutkimuskentistä melkein koskemattomana, nimittäin itse suuri Babylon,
maailmankaupunki, joka Herodotoksen liioiteltujen tietojen mukaan
olisi ollut alaltaan yhtä suuri kuin meidän päiviemme Lontoo ja
Parisi yhteensä. Tämä muinaisajan kaupunkien kuningatar uinaili vielä
rauniokasojensa alla.

Saksalaiset tutkijat ovat paljastaneet täällä babylonialaisen
kulttuurin sen parhaassa kukoistuksessa. Täältä löytyi jätteitä
temppelitornista, jota pidetään itsenänsä »Baabelin tornina».
Merkillisimmät ovat kuitenkin Nebukadnesarin rakennuttaman
kuninkaanlinnan rauniot. Että tässä löytynyt on sama linna, ilmenee
piirtokirjoituksista sekä muureissa että tiililieriöissä, joita
tavattiin palatsin nurkissa, mihin ne yleisen tavan mukaan oli pantu
perustusta laskettaessa.

Ennen saksalaisten Babylonissa tekemiä kaivauksia oli kauan ihmetelty,
miten babylonialaiset olivat koristaneet karkeat tiiliseinät.
Tuskinpa ne ovat voineet olla alabasterilevyjen koristamia kuten
assyrialaisilla, koska sitä ainetta ei ollut saatavissa heidän
omassa maassaan. Saksalaiset arkeologit osasivat vastata tähän
kysymykseen: Babylonialaiset koristivat seinät loistavan monivärisillä
emaljoiduilla tiililaatoilla, jotka yhdessä muodostivat kokonaisia
kuvioita. Oli majesteetillisesti astuvia leijonia, oli voimakkaita
härkiä ja mielikuvituksellisia lohikäärmeitä, joilla oli käärmeen pää,
kirahvin kaula, pantterin etujalat, kotkan takajalat ja koko ruumis
suomupeitteinen.

Paitsi vanhaa Babylonia saksalaiset arkeologit löysivät vielä mitä
tärkeimmän rauniokentän Mesopotamiassa melkein koskemattomana,
nimittäin vanhan _Assurin_, Assyrian valtakunnan vanhimman pääkaupungin
ja kansallisjumalan Assurin palvonnan keskuksen. Täällä suoritetut
suuritöiset kaivaukset tuottivat erittäin kauniita tuloksia. Niiden
ansiosta on saatu osittain valaistusta ennen läpitunkemattomaan
pimeyteen, joka ympäröi Assyrian valtakunnan kulttuuria ja aikaisempia
kohtaloita.

Itse kuuluisasta Assurin temppelistä on löydetty oikeastaan vain
perusmuurit. Mutta ne puhuvat tarpeeksi selvää kieltä jumalanhuoneen
iästä.

Paitsi temppeleitä ja kuninkaitten palatseja on sekä Assurista että
Babylonista löytynyt viime aikoina yksityisiä asuinrakennuksia, jotka
muodostavat kokonaisia kaupunginosia. Ne ovat pienoisjäljennöksiä
kuninkaitten linnoista, niissä on paksut, ikkunattomat tiiliseinät,
mutta sen sijaan ne on rakennettu siten, että huoneet ovat avonaisen
pihan ympärillä aivan kuin myöhemmin roomalaisilla. Saksalaisten
Assurissa suorittamien kaivausten arvokkaimpana tuloksena voitanee
ehkä kuitenkin pitää sitä suurta määrää piirtokirjoituksia kivissä ja
poltettua savea olevissa esineissä, jotka ne ovat tuoneet päivänvaloon,
piirtokirjoituksia, jotka ovat arvaamattoman arvokkaita arkeologialle
sekä kieli- ja uskonnonhistorialliselle tutkimukselle.

<tb>

Niinpä tuhannet alkuperäiset nuolenpääkirjoitukset sekä muut
muinaismuistot Kaksoisvirtain maasta täyttävät Lontoon, Parisin,
Berlinin, Konstantinopolin ja Philadelphian suuret museot. Aluksi
olivat kaivaukset Eufrat-Tigrismaissa — osittain johtuen rahavarojen
niukkuudesta — enimmäkseen ryöstötoimintaa, jonka tarkoituksena oli
mahdollisimman vähillä menoilla saada mahdollisimman suuri määrä
museoesineitä. Mutta aikaa voittaen tuli arkeologien työ täällä kuten
Egyptissäkin järjestelmällisemmäksi ja tieteellisemmäksi. Niilinmaahan
verrattuna on kuitenkin Eufrat-Tigrismaat vain vähäiseltä osalta
tutkittu, ja tämä tosiasia on hyvin ymmärrettävissä. Paitsi Niilinmaan
rikkaita muinaismuistoaarteita ovat sen suurenmoinen luonto, sen
miellyttävä ja terveellinen ilmasto ja sen vielä tänä päivänä säilynyt
korkea aineellinen kulttuuri arkeologien samoinkuin matkailijoidenkin
suurena vetovoimana. Ja erinomaisten kulkuyhteyksiensä ja kaikin tavoin
hyvin järjestettyjen olojensa vuoksi on Niilinmaahan helpompi pääsy
kuin moneen Euroopan maahan.

Kokonaan toisin on Eufrat-Tigrismaiden laita. Ne sijaitsevat kaukana
vaikeapääsyisessä osassa maailmaa, jossa kaikkialla on näkyvissä
häviön ja hedelmättömyyden leima. Tutkijaa ei siellä odota ihana
virkistyminen, vaan epäterveellinen ilmasto; ja ne suurenmoiset
luonnonilmiöt, joita hän täällä saa kokea, ovat enimmäkseen kauhua
herättäviä: rajuja hiekkamyrskyjä, ukonilmoja ja rankkasateita
ja kauhea kuumuus, joka keskipäivän aikana on tavallisesti 50° C
auringossa ja kohoaa joskus 65°:een.[135]

Mutta miten tämä kerran paratiisimainen maa on voinut muuttua
hehkuvaksi ja epäterveelliseksi helvetiksi? Tämän muutoin
arvoituksellisen eroavaisuuden salaisuus muinaisten ja nykyisten
olosuhteiden välillä on siinä, että Babylonian kulttuurikautena
ilmaston tasoitti haihtuminen kanavaverkosta, joka ei jakanut
ainoastaan vettä, vaan myöskin kosteutta koko maan ilmastoon.

Sanalla sanoen: arkeologeilla on äärettömän paljon keskeneräistä työtä
Kaksoisvirtain maassa. Kun saksalainen retkikunta oli työskennellyt
kolmekymmentä vuotta kesät talvet 200—250 miehen suuruisella
työvoimalla, oli johtajan mielestä vasta puolet työstä tehty. Viisi
vuotta myöhemmin keskeytyi työ maailmansodan vuoksi. Yrityksen johtaja
laski tämän vuosisadan alussa, että Nippurin kaikkien raunioiden
järjestelmällinen tutkiminen, jos käytettäisiin 400 miehen työvoimaa,
vaatisi vähintään puolen vuosisadan ajan.

<tb>

Alussa nuolenpääkirjoituksella merkityt⁻ todistuskappaleet olivat
vain merkillisyyksiä. Mutta oli tuleva päivä, jolloin inhimillisen
älyn onnistui pakottaa myös nämä monituhatvuotiset piirtokirjoitukset
paljastamaan salaisuutensa. _Tästä juontaa assyriologia alkunsa._

Mitä ennen tiedettiin assyrialaisista ja babylonialaisista, oli
saatu tiedonhaluisilta kreikkalaisilta, jotka olivat matkustelleet
Uus-Babylonian valtakunnassa, ennenkuin hävitys vielä oli täydellisesti
tuhonnut sen kulttuurin. Mutta mitä me jo olemme kuulleet
kreikkalaisista taruista, se kuvaa osittain niiden uskottavuuden määrää.

Kreikkalaisten historiankirjoittajien tiedot Assyriasta ja
Babyloniasta ovat enimmältä osalta peräisin persialaisilta, ja nämä
ovat kaikkina aikoina olleet tunnetut paremmiksi sadunkertojiksi
kuin historioitsijoiksi. Nämä verrattomat vaikean valehtelutaidon
mestarit olisivatkin pitäneet sitä raskaana rikkomuksena itämaisen
kohteliaisuuden velvoituksia vastaan, jolleivät he joka kerta
muukalaisen kestiystävän tiedustellessa muinaisia aikoja, olisi
antaneet hänelle vastausta, joka tyydytti hänen tiedonjanoaan. Jos
tässä vastauksessa sattuikin joskus olemaan hitunen totuutta, niin
eihän siinä toiselta puolen suoranaista pahaakaan ollut.

Herodotoksen vilpitön kertomus, että persialaiset lapsuudesta
saakka ankarasti opetettiin puhumaan aina totta, saisi hänen
herkkäuskoisuudellensa yhäkin enemmän makeasti nauramaan, varsinkin
hänen tiedonantajansa, joka totta tosiaan ei kuuna päivänä ollut
kehittänyt itseään todenpuhumisen kauniissa taidossa. Varmasti
kysymyksessä oleva persialainen oli kuitenkin liian hyvin kasvatettu
hymyilläkseen länsimaalais-paralle muutoin kuin salavihkaa, kun hän
itämaalaisen kohteliaasti ja vetämättä suutansa hymyynkään tarjosi
tämän persialaisen kansansielun oivallisen selvittelyn.

Enemmän arvoa kuin Herodotoksen ja muiden kreikkalaisten kertomalla on
Vanhan Testamentin kertomuksilla Eufrat-Tigrismaiden kansoista. Mutta
nämä kertomuksethan koskettelevat luonnollisesti vain assyrialaisten
ja babylonialaisten suhteita _Israeliin_ ja _Juudaan_, eivätkä siis
voi antaa yhtenäistä esitystä Eufrat-Tigrismaiden historiasta.
Eivät nämä kuvaukset ole puolueettomiakaan, koska assyrialaisten ja
heprealaisten välit eivät olleet juuri sydämellisimmät. Israelilaiset
historiankirjoittajat kuvasivat vihollisensa tietysti julmiksi
sortajiksi, joiden synnit ja vääryydet huusivat taivaan kostoa. Ja
profeetat linkosivat heitä vastaan mitä kauheimpia rangaistustuomioita
ja ennustivat heidän onnettomuuttaan ja häviötään.

Kuitenkin on Eufratinmaallakin ollut oma muinainen
historiankirjoittajansa. Täällä kuten Egyptissäkin pappi ensimmäisenä
merkitsi muistiin historialliset tapahtumat. Tämä mies, jonka nimi oli
_Berosos_, eli Aleksanteri Suuren aikana. Hän oli babylonialainen,
mutta kirjoitti kreikaksi. Berosoksella oli käytettävänään Babylonian
temppeli- ja valtioarkistojen muistiinpanot, ja sentähden hänen olisi
pitänyt voida esittää uskottava kuva ei ainoastaan isänmaansa, vaan
myöskin naapurivaltioiden historiasta. Mutta valitettavasti hänen
teoksensa samoin kuin Manethonkin historiallinen teos on säilynyt
meille hyvin turmeltuneessa asussa. On nimittäin jäljellä vain muutamia
katkelmia, ja nämä jäännökset eivät ole peräisin alkuperäisestä
teoksesta, vaan ovat osittain toisen tai kolmannen käden huonoja
jäljennöksiä, osittain vieläkin ala-arvoisempia käännöksiä ja mukaelmia.




NUOLENPÄÄKIRJOITUKSEN TULKITSEMINEN


on ihmisneron ihmeellisimpiä voittoja.

Nuolenpääkirjoitus on saanut omituisen muotonsa siitä, että
kulmikkailla puikoilla tehtiin merkkejä savitauluihin ja savilieriöihin
ym. saven vielä pehmeänä ollessa.[136] Assyrialaiset ja babylonialaiset
eivät nimittäin kirjoittaneet paperille, vaan savelle — tahi
oikeammin sanoen — saveen. Heidän kirjastonsa olivat tiilikasoja.
Kun babylonialainen »kirje» oli kirjoitettu, lähetettiin kostea
savitaulu uunissa poltettavaksi. Kirjeen polttaminen johti siis
sinä aikana aivan toiseen tulokseen kuin nykyisin. Se tuli siten
suorastaan ikuiseksi. Nuolenpääkirjoitus oli epäilemättä alkujaan
_kuvakirjoitusta_, aivan kuin egyptiläiset hieroglyfit. Voi seurata
monien nuolenpääkirjoitusmerkkien kehitystä todellisista kuvista, jotka
esittävät esim. kalaa, lintua, kasvoja, vettä. Luultavasti sumerit
ovat nuolenpääkirjoitusmerkkien keksijät. Eufratin maiden seemiläiset
tulokkaat omaksuivat sitten nämä merkit sekä täydensivät niitä kielensä
äännetarpeen mukaan.

Ajan kuluessa kuvamerkit kehittyivät Mesopotamiassa samoinkuin
Egyptissäkin _tavumerkeiksi_. Sitä ennen oli luonnollisesti
erittäin vaikeaa ilmaista teonsanoja ja abstraktisia käsitteitä.
Mutta joten kuten selviydyttiin eri tavoin, m.m. asettamalla kaksi
kuvamerkkiä vierekkäin tai päällekkäin. Niinpä ilmaistiin »syödä»
käsite piirtämällä vierekkäin tai päällekkäin pää ja leipä, »juoda»
piirtämällä suun alle vettä esittävä kuva, »synnyttää» linnunmunan
kuvalla. Pää, jonka kieli oli näkyvissä, merkitsi »puhua», kaksi puuta
ja vettä tarkoitti »puutarhaa» j.n.e. »Varjo»-käsite ilmaistiin puuta
ja yötä esittävillä kuvilla, »hauta» kuvattiin yöasunnoksi, »äiti»
lasten asunnoksi j.n.e. Kun tahdottiin kirjoittaa »mies meni, taloon»,
asetettiin peräkkäin kolme kuvamerkkiä, jotka kuvasivat miestä, jalkaa
ja taloa.

Siirtyminen kuvakirjoituksesta tavukirjoitukseen tapahtui
mesopotamialaisessa kirjoituksessa suunnilleen samalla tavoin kuin
hieroglyfikirjoituksessa. Vaikeaksi kävi kuitenkin sitten ratkaista,
tarkoittiko kirjoitusmerkki kokonaista sanaa vaiko ainoastaan tavua.

Pitemmälle kuin tavumerkkeihin babylonialaiset eivät koskaan
päässeet kirjoituksensa yksinkertaistuttamisessa. He eivät päässeet
kielellisissä ilmaisukeinoissaan niin pitkälle kuin länsiseemiläiset
kansat, jotka tekivät sen käänteentekevän keksinnön, että kaikki
ihmispuhe on muutamien harvojen _äänteiden_ yhtymistä, jotka äänteet
voitiin merkitä kukin erikoisella kirjaimella.

Mesopotamialaisten kirjoituskuvioiden merkityksen yksinkertaistumisen
rinnalla tapahtui käytännöllisistä syistä niiden ulkonainen
muuttuminen _kuvista nuolenpääkirjoitukseksi_, aivan niinkuin
egyptiläiset hieroglyfimerkit muuttuivat kursiivikirjoitukseksi. Mutta
mesopotamialaiset nuolenpääkirjoitusmerkit ovat vielä enemmän kuin
egyptiläinen kursiivikirjoitus kadottaneet kuvamerkkien näköisyytensä
ja näyttävät enimmäkseen umpimähkäiseltä nuolenpäänmuotoisten merkkien
kokoelmalta.

<tb>

Nuolenpääkirjoituksen salaisuuksien avain ei löytynyt kuitenkaan
Babyloniasta eikä Assyriasta, vaan _persialaiselta_ maaperältä.
Persialaiset olivat nimittäin perineet tämänlaatuisen kirjoituksen
babylonialaisilta ja vähitellen yksinkertaistuttaneet sen yli 500
merkkiä noin neljäksikymmeneksi.

Halki vuosisatojen matkustajat olivat Persiassa ihmetellen
katselleet vanhan Persepoliksen kaupungin raunioita, ja erityiset
kiinnostuneena oli moni seisahtunut tarkastelemaan arvoituksellisia
nuolenpäänmuotoisia merkkejä, joita oli kaiverrettu raunioiden seiniin
ja pilareihin. Alkuasukkaat luulivat merkkejä loitsuiksi, joiden
salaisuuden piti kerran paljastua ihmisille.

Näiden salaisuuksien verhon kohottaminen oli tuleva nuoren saksalaisen
lukionopettajan _Grotefend_in osaksi. Kuva- ja muiden arvoitusten
tulkitseminen oli lapsesta saakka ollut hänen huviansa, ja kauan
hän oli mietiskellyt muutamia nuolenpääkirjoituksen kuvia, kunnes
hänen 27 vuoden vanhana vuonna 1802, siis kaksikymmentä vuotta ennen
Champollionin suurta mainetyötä, onnistui päästä ratkaisevaan tulokseen.

Asettamalla kaksi kirjoitusta vierekkäin ja vertaamalla niitä
keskenään Grotefend löysi arvoituksen avaimen. Kysymyksessä olevat
piirtokirjoitukset olivat Persepoliksen kuninkaanpalatsin pääovessa.
Grotefend teki siitä aluksikin sen johtopäätöksen, että merkit
tarkoittivat palatsin rakennuttaneiden kuningasten nimiä ja arvonimiä.
_Ensimmäisenä_ kummassakin kirjoituksessa piti, muinaisajan tavan
mukaan, olla itse hallitsijan nimi ja sen jälkeen muut tittelit:
»Suurkuningas, kuningasten kuningas.»

Kun sanat ovat vinossa asemassa olevien nuolenpääkärkien erottamia,
voimme viereisistä kuvista seurata Grotefendin tulkitsemisyritysten
jatkuvaa kulkua. Näemme silloin, että toinen ja neljäs sana ovat samoja
ja niiden on siis merkittävä »kuningas». Huomaamme edelleen, että
viides sana kummassakin kirjoituksessa alkaa samalla nuolenpäänmerkillä
kuin toinen tai neljäs, mutta että siinä on loppu, jonka Grotefend
arvasi monikon genetiivin päätteeksi. Siis viidennen sanan pitäisi
merkitä »kuningasten» ja kolmannen sanan silloin »suuri», Grotefend
tuumaili ja luki sanat 2—5 molemmissa teksteissä näin: »Kuningas suuri,
kuningas kuningasten.»

Nyt kahteen ensimmäiseen sanaan, itse kuningasnimiin! Jos voitiin
päästä niistä selville, niin se oli tavattoman paljon suurempi voitto
kuin toisten sanojen tulkinta, koska silloin saataisiin selkoa siitä,
mitenkä _äännettiin_ ne nuolenpääkirjoitusmerkit, jotka muodostivat
kuningasnimet. Grotefend sai odottamatonta apua arvailuissaan
huomatessaan terävällä silmällään, että sama kuningasnimi, joka oli
ensimmäisenä sanana edellisessä kirjoituksessa, uusiintui kuudentena
sanana jälkimmäisessä lisänä pari nuolenpäämerkkiä, jotka hän tulkitsi
genetiivin ilmaisuksi, ja että seuraava sana oli »kuningas», niinikään
saman kaltaisten genetiivimerkkien seuraamana. Grotefend teki sen
johtopäätöksen, että kuningas, josta jälkimmäinen kirjoitus puhui,
oli sen kuninkaan poika, jonka nimi oli ensimmäisenä edellisessä
kirjoituksessa. Jos tämä olettamus oli oikea — joksi se lopulta
näyttäytyi —, niin jälkimmäisen kirjoituksen kahdeksannen sanan
täytyi merkitä »poika». Sama sana esiintyi yhdeksäntenä edellisessä
kirjoituksessa. Lähinnä edellisen sanan täytyi siis olla sen
kuninkaan nimi, josta kirjoituksessa puhuttiin. Tällöin Grotefend
perinpohjaisessa terävänäköisyydessään teki lisäksi vielä tärkeän
havainnon: _tämän_ kuninkaan isällä _ei ollut kuninkaan titteliä_ kuten
jälkimmäisessä kirjoituksessa puheena olevan kuninkaan isällä.

Grotefendillä oli nyt edessään nuolenpääkirjoituksella merkityt
kolmen persialaisen miehen nimet: isän, pojan ja pojanpojan. Poika
ja pojanpoika olivat olleet kuninkaita, mutta ei isä. Jos laadimme
sukuluettelon siihen järjestykseen, missä nimet esiintyvät kysymyksessä
olevissa piirtokirjoituksissa, niin saamme tulokseksi.

     2
  1 ja 4
     3

Keitä olivat nuo kolme? Grotefendin arvailu kohdistui luonnollisesti
aluksi Persian ensimmäiseen kuninkaaseen Kyyrokseen, jonka isä,
Kambyses, ei ollut kuningas, mutta jonka samanniminen poika tuli
Kyyroksen jälkeen kuninkaaksi. Siis:

     2. Kambyses
  1 ja 4. Kyyros
     3. Kambyses

Mutta tämä sovittelu ei pitänyt paikkaansa, sillä nimi n:o 2 ei
kyseessä olevissa piirtokirjoituksissa ollut sama kuin n:o 3.
Artakserkses ei ensimmäinen nimi myöskään voinut olla, sillä niin monta
kirjainta siinä ei ollut. Sitä vastoin soveltui kaikin tavoin hyvin —
myöskin eri nimien pituuteen nähden — seuraava sukutaulu:

     2. Hystaspes
  1 ja 4. Dareios
     3. Kserkses,

sillä Dareioksen isällä, Hystaspeella, ei ollut kuninkaan arvonimeä.

Kreikkalaista nimen muotoa Dareios enempää kuin siihen perustuvaa
roomalaista Dariusta Grotefend ei kumminkaan odottanut tapaavansa,
sillä kreikkalaisethan eivät olleet niin kovin tarkkoja vieraiden
nimien kirjoittamisessa. Parempaa opastusta piti tuon kuninkaan
heprealaisen nimen tarjota.

Heprealainen muoto oli Darejavesh. Persialainen muoto näytti olevan
Darjavaush.

Myöhemmin nerokkaan tanskalaisen kielentutkijan _Rask_in onnistui
tulkita seitsemäs sana piirtokirjoituksessa n:o 1 ja silloin voitiin
lukea yhdeksän ensimmäistä sanaa näin: »Darjavaush kuningas suuri,
kuningas kuningasten, kuningas maiden, Hystaspeen poika».

Täydellinen käännös on osoittautunut olevan: »Dareios, suurkuningas,
kuningasten kuningas, maiden kuningas, Hystaspeen poika, akemenidi,
joka rakensi tämän talvipalatsin.» Ja piirtokirjoitus n:o 2 käännetään
näin: »Kserkses, kuningas suuri, kuningas kuningasten, Dareioksen,
kuninkaan, poika, akhaimenidi.»

Näin Grotenfedin onnistui vähitellen saada myös selville, mitenkä
eri kirjainmerkit äännetään. Hän poimi hajalleen nuo kolme erisnimeä
ja määräsi kullekin nuolenpääkirjoitusmerkille sen äännearvon. Pari
virhettä hän teki, mutta muutoin hänen tulkintansa pitää paikkansa
halki aikojen.

Loistava vahvistus Grotefendin tulkinnan oikeudelle saatiin
kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Louvre'in museossa Parisissa oli
tavattoman kaunis alabasterimaljakko, jossa oli lyhyt kirjoitus,
osittain nuolenpääkirjoitusta osittain hieroglyfejä. Kumpaakaan
kirjoitusta ei kukaan ollut voinut tulkita. Nyt muuan ranskalainen
oppinut huomasi Grotefendin avaimen avulla, että nuolenpääkirjoitus
merkitsi Khshjarsha, ja Champollion tulkitsi hieroglyfit samalla
tavalla. Näin aikakauden molemmat suurimmat kielinerot olivat toisiansa
tukien ojentaneet kätensä toisillensa.

Mutta se oppinut seura — Göttingenin Kuninkaallinen tiedeseura —, jolle
Grotefend piti ensimmäiset esitelmänsä keksinnöistään, katseli hänen
tuloksiansa hyvin epäluuloisin silmin eikä uskaltanut julkaista niitä
asiakirjoissaan.[137] Hänen kävi samoin kuin Champollionin.

Sen vuoksi hänen käänteentekevät keksintönsä eivät tulleetkaan niin
yleisesti tunnetuiksi, kuin olisi luullut, ja niinpä voikin käydä niin
merkillisesti, että erään toisen tutkijan, tieteeseen kiinnostuneen
englantilaisen upseerin _Rawlinsonin_, riippumatta Grotefendista
onnistui tulkita persialaisia nuolenpääkirjoituksia. Hän tuli
1830-luvulla Persiaan sotapalvelukseen ja täällä oleskellessaan hän
kiinnostui muutamiin piirtokirjoituksiin, jotka aikaisemmin olivat
herättäneet monien matkailijain huomiota. Ne oli hakattu pyörryttävän
korkeaan kallionseinämään lähellä Behistunia, missä kulki ikivanha
sotatie Babylonista Meedian sisäosiin, seutuun, joka oli rikas
valtavista, suurenmoisista kallioihin hakatuista veistoksista. Nykyisin
tiedetään, että tämän, koko maailman suurenmoisimman kalliokirjoituksen
on kaiverruttanut Dareios I. Kallioseinämä siloitettiin yli 100 metrin
korkeudelta, ja sen yläosaan tehtiin jättiläiskuva kuninkaasta, joka
istuu valtaistuimellaan jalka voitetun valtaanpyrkijän niskalla.
Kuninkaan edessä nähdään kymmenen kapinapäällikköä köydellä yhteen
sidottuina. Kuvien alle on hakattu piirtokirjoitus, joka kertoo
Dareioksen taisteluista kapinallisten kanssa ja hänen sotaretkestään
skyyttalaisia vastaan. Se on kirjoitettu Dareioksen valtakunnan
kolmella pääkielellä: muinaispersian, susan ja babylonian.

Näitä piirtokirjoituksia ryhtyi nyt nuori tarmokas Rawlinson
jäljentämään. Tämän huimaavaan korkeuteen hakatun tekstin pelkkä
jäljentäminen oli uskomattoman vaikea työ, johon kului monta vuotta.
Kahden ranskalaisen, jotka valtion avustamina olivat matkustaneet
sinne saman asian takia, täytyi kääntyä takaisin selittäen, että
piirtokirjoitukset olivat kokonaan saavuttamattomissa. Mutta
Rawlinsonin rohkea yritys onnistui tieteen suureksi hyödyksi.
Sitten hän ryhtyi persialaisten nuolenpääkirjoitusmerkkien
selittämisyritykseen. Ja sekin onnistui suurin piirtein katsoen.
Ne sisälsivät Dareioksen nimen, arvonimet ja polveutumisen, ja
Rawlinsonin tutkimuksen lopputulos vahvisti Grotefendin tutkimuksen
oikeaan-osuneisuuden. Rawlinson oikaisi myös useita erehdyksiä,
joita Grotefend oli tehnyt selityksissään. Luonnollisesti
hänkin alussa teki useita virheitä. Mutta vähitellen hänen
nuolenpääkirjoitus-tutkimuksensa tulos tuli yhä paremmaksi.

Lopuksi joukko myöhempiä kielimiehiä täydensi Grotefendin ja
Rawlinsonin persialaisesta nuolenpääkirjoituksesta antaman selityksen
ja useampien kolmikielisten piirtokirjoitusten avulla, joita edelleen
löytyi, onnistui lopuksi tulkita toinenkin nuolenpääkirjoituskieli,
jonkin verran vanhempaa susan kieltä, jota Kyyroksen arvellaan
puhuneen. Ensimmäinen edellytys oli luonnollisesti saada nokkelasti
selville, mitkä nuolenpääkirjoitusmerkkien muodostamat ryhmät näissä
vastasivat muinaispersialaisten piirtokirjoitusten kuningasnimiä, ja
niistä päästiin sitten alkuun.

Suurimmat vaikeudet oli kuitenkin voitettava
_assyrialais-babylonialaisissa_ nuolenpääkirjoitusteksteissä.
Ajatelkaa vain sitä, että näissä oli yli 500 erilaista
nuolenpääkirjoitusmerkkiä! Sellainen joukko merkkejähän ei mitenkään
voinut merkitä kukin erikoista äännettä, kuten oli laita persialaisessa
nuolenpääkirjoituksessa. Assvrialais-babylonialainen nuolenpääkirjoitus
oli sen sijaan tavu- ja äännekirjoituksen sekoitus. Ja _sama_
nuolenpääkirjoitusmerkki voi toisen kerran merkitä tavua, toisen kerran
taas kokonaista sanaa. Mutta vaikeudet eivät loppuneet tähän: vielä
sekavammaksi asia tuli siitä, että sama merkki voi merkitä useampia
erilaisia tavuja. Piti esim. kerran lukea _dan_, toisella kertaa _rib_,
kolmannella kerralla _kal_ j.n.e. Samalla nuolenpääkirjoitusmerkillä
voi olla jopa viisikymmentä erilaista merkitystä, ja kaikkia merkkejä
yhteensä voidaan käyttää 12 000 eri tavalla!

Mitä pitemmälle selitysyritykset edistyivät, sitä useampia vaikeuksia
myös ilmaantui johtuen löytyneistä erilaisista merkeistä, joiden
käsitteleminen tässä kävisi liian pitkäksi. Mutta eteenpäin mentiin
joka tapauksessa niiden kärsivällisyyttä koettelevien ponnistusten
avulla, joita lukuisa joukko kielentutkijoita teki. Rawlinsonille
oli arvaamattomaksi avuksi se, että hän sai selville sellaisen
paljouden erisnimiä. Viitisenkymmentä oli ennestään käytettävissä,
ja vielä yhtä monta hän sai selville Rehistunin kallion suurista
piirtokirjoituksista. Mutta kuitenkin näytti välistä kaikki niin
sekavalta, että hän oli vähällä luopua yrityksistä. Assyriologien
työ ei muutoin olisi koskaan saavuttanutkaan ratkaisevaa menestystä
ilman Assurbanipalin kirjaston apua. Suuri osa siitä on nimittäin
kieliopillisia teoksia, sanaluettelolta ja kokonaisia lauseita
sisältäviä kokoelmia.

Kun ajattelee noita tavattomia vaikeuksia, niin ei ole ihmettelemistä,
että oli monta, jotka epäilivät, että todellakin oli _voitu_ onnistua
tulkitsemaan tätä ikivanhaa, kauan sitten unohdettua kieltä.
Todistettakoon, että nämä n.s. käännökset eivät olleet tyhjiä
mielikuvituksen luomia! Kuinka voitiin esim. tietää, että Raamatusta
tuttu babylonialainen kuningasnimi Nebukadnesar babyloniankielellä
oli Nabukudurri-usur,[138] että Tiglatpileser oikeastaan oli
Tuklati-apil-Esharra, mikä merkitsee »Apuni on Esharran poika»[139],
ja että Kserkseen nimi hänen elinaikanaan oli melkoista vaikeampi
Kh-sh-jar-sha?

Todistus saatiin, kun Lontoon Kuninkaallisen aasialaisen seuran
toimesta v. 1857 Rawlinson ja kolme muuta tutkijaa toisistaan
tietämättä jättivät sille äskettäin löytyneessä assyrialaisessa
savilieriössä olleiden nuolenpääkirjoitusmerkkien sinetöidyt
käännökset. — Eri käännökset huomattiin keskenään niin yhtäpitäviksi,
että tämän jälkeen ei voinut olla epäilystäkään siitä, että todellakin
oli onnistuttu paljastamaan nuolenpääkirjoituksen salaisuuksien olemus.
Kuitenkin on vielä assyriologian yhtä hyvin kuin egyptologiankin
alalla monta kielellistä arvoitusta, jotka odottavat ratkaisuaan.[140]
Ja niissäkin tapauksissa, jolloin on onnistuttu saamaan selville
historiallisten asiakirjojen varma merkitys, meidän on huomattava, että
voi olla muita lukuun otettavia vaikeuksia kuin itse tekstien lukeminen.

Babylonialais-assyrialaisen historian arvokkaimpiin lähteisiin luetaan
tietysti ne piirtokirjoitukset, joihin kuninkaat merkityttivät
sankaritekonsa ja muut huomattavat hallitustoimensa. Mutta samoinkuin
egyptiläisiä temppelipiirtokirjoituksia on näitäkin todistuskappaleita
käytettävä kriitillisesti, koska asianomaiset tietysti itämaiseen
tapaan kaunistelevat tappioita ja muita vastoinkäymisiään tai jättävät
ne kokonaan mainitsematta.

Jos vertaa neljää eri piirtokirjoitusta, jotka koskevat erästä
Salmanassar III:n sotaa, mikä käytiin v. 854, niin huomataan,
että tiedot surmattujen vihollisten luvusta vaihtelevat neljällä
eri tavalla 14 000 ja 29 000 välillä. Ja erästä toista pienempää
taistelua koskevassa kahdessa piirtokirjoituksessa on surmattujen
vihollisten luku toisessa kirjoituksessa 300, mutta toisessa 3
400! Nähdään, kuinka vuosien vieriessä kuninkaalliset urotyöt ovat
suurentuneet perimätiedossa. Tyypillinen on mitä seikkaperäisin
kuvaus eräästä meille tutusta assyrialaisten taistelusta, nimittäin
Sanheribin kertomus saavuttamastansa suuresta voitosta taistelussa
babylonialaisten, elamilaisten ja useiden muiden kansojen muodostamaa
liittoa vastaan. Se alkaa kuninkaan kertomuksella, kuinka hän huusi
jumalilta apua ja nämä heti kiiruhtivat häntä auttamaan. »Kuten
leijona» — hän jatkaa — »minä vimmastuin ja pukeuduin panssariini.
Peitin kypärällä pääni ja nousin nopeasti raskaisiin sotavaunuihin,
jotka murskaavat vastustajani. Otin käteeni valtavan jousen, jonka
Assur oli minulle antanut. Keihään, elämäntuhoojan, heitti käteni
kapinoitsijain koottua sotavoimaa vastaan. Jylhästi kuin myrskytuuli
minä karjuin; kuin Ramman[141] minä mylvin.» Ja sellaisin hirvein
äänin hän käy vihollisten kimppuun. »Vihollispäälliköt, joiden käsiä
koristavat punertavan kultaiset sormukset, minä löin» — niin kerskuu
Hänen Majesteettinsa edelleen — »maahan piilullani kuin lihavat sonnit,
joiden jalat on köytetty. Heidän kalliin elämänsä minä katkaisin kuin
langan ja annoin heidän sisälmyksiensä valua maahan. Tuliset hevoset,
jotka oli valjastettu vaunujeni eteen, vajosivat heidän sakeaan
vereensä kuni virtaan ja verta ja saastaa takeltui sotavaunujeni
pyöriin.» Ja niin »sankari» pitää pitkiä puheita siitä, miten hän
kaikin ajateltavissa olevin tavoin silpoi kaatuneita vihollisiaan
ja hankki itselleen saalista. Seuraava riittänee hirvittävistä
yksityisseikoista. »Heidän kätensä minä leikkasin poikki, ja kulta-
ja välkkyvät hopeasormukset, jotka olivat heidän käsissään, minä otin
saaliiksi. Heidän kultaiset ja hopeiset vyötikarinsa minä otin heiltä.»
Lopuksi tietysti Elamin ja Babylonian kuninkaat ja kaikki liittoutuneet
ruhtinaat pakenivat pelosta mielettöminä. Kuulee Assyrian kuninkaan
ivanaurun heidän paetessaan, ja hän ei jätä käyttämättä yhtään räikeää
yksityisseikkaa kuvatessaan, mitä luonnollisia ilmauksia heidän
kauhunsa sai.

Kaiken tämän karjumisen ja mylvimisen, kaiken tämän verta ja saastaa
valuvan lörpötyksen jälkeen tarvitsee jotakin rauhoittavaa ja
jäähdyttävää lääkettä. Sellaista on pelkästään sattumoisin säilynyt
samanaikaisessa babylonialaisessa kertomuksessa. Siinä todetaan
asiallisesti ja selvästi, että sota päättyi Sanheribin ja hänen
verenjanoisten assyrialaistensa _tappioon_!

<tb>

Se mitä olemme saaneet esille kaivausten ja niiden historiallisten
todistuskappaleiden avulla, joita nämä ovat meille tuottaneet,
ei muutoin esitä _yhtenäistä_ Assyria-Babylonian historiaa, vaan
kehitysketjun, josta puuttuu monta rengasta. Sen lisäksi ollaan vielä
epätietoisia, mihin järjestykseen useat käsillä olevat renkaat olisi
asetettava. Mutta joka tapauksessa meillä nykyisin jo on lukuisia
varmoja historiallisia kiinnekohtia, joiden ympärille me jokseenkin
erehtymättä voimme ryhmitellä muinaislöytöjä ja historiallisia
persoonallisuuksia. Ja niin merkittäviä ovat assyriologien! me työn
tulokset, että Rawlinsonin 1850-luvulla tekemässä kokeessa antaa
silloin käytettävissä olevaan puutteelliseen kaivausaineistoon
perustuva pääpiirteinen kuvaus Aasian ja erittäinkin Babylonian
vanhimmasta historiasta ei ole nyttemmin riviäkään, joka pitäisi
paikkansa.

Se mitä nuolenpääkirjoitukset kertovat, sittenkuin on onnistuttu
ne selittämään, sotii kuitenkin sekä kreikkalaisilta Assyriasta ja
Babyloniasta saatua, täydellisesti legendamaista perimätietoa, kuin
myöskin useissa kohdin Vanhan Testamentin niukkoja tietoja vastaan. Sen
tähden kohtasi nuorta tiedettä alussa voimakas epäilys, joka sitten on
saanut virikettä assyriologien taipuvaisuudesta aivan liian hätäisiin
ja rohkeisiin hypoteeseihin.»[142]

Kaikenlaisten ihmisten keskuudessa, myös assyriologien, on ammatissaan
enemmän ja vähemmän omantunnontarkkoja työntekijöitä. Se, joka tutkii
Egyptin historiaa, pääsee vähitellen selville, että valitettavasti
kaikki egyptologit eivät ole päteviä. Muutamat hieroglyfitekstien
monistukset ja käännökset ovat yhtä surullisena kuin kiusoittavana
todistuksena siitä, miten huolimattomuus ja hutiloiminen voivat
vahingoittaa hyvää asiaa. Samoin on nuolenpääkirjoitustekstien
monistusten ja selitysten laita. On assyriologeja, jotka ovat tehneet
itsensä kuuluisiksi tuottamalla parissa kuukaudessa kokoelman tekstien
käännöksiä, jopa niin, vaikeiden, että omantunnontarkka virkaveli
arvelee tarvittavan kokonaisen ihmisiän sen työn suorittamiseen
tyydyttävällä tavalla. Silloin voi ymmärtää minkä arvoista sellaisen
hutiloivan »tulkitsijan» työ on!

<tb>

Ennen kaikkea on Rawlinsonin, toisen »assyriologian molemmista isistä»,
ansiota, että British Museumin rikas nuolenpääkirjoitusaineisto on
joutunut koko maailman tutkijoiden käytettäväksi. Hän suunnitteli
suuren teoksen, jossa olisi huolellisesti tehtyjä jäljennöksiä
englantilaisten kokoelmien tärkeimmistä nuolenpääkirjoitusteksteistä ja
v. 1860 hän sai British Museumin hallitukselta tehtäväkseen itse johtaa
yritystä.


Kirjallisuutta:

Austen Henry Layard, Discoveries in the ruins of Nineveh and Babylon.

Austen Henry Layard, Ninivehs ruiner. Populär berättelse om
grävningarna i Niniveh. Ruotsinnos englannin kielestä.

George Smith, Assyrian discoveries.

H.V. Hilprecht, Excavations in Assyria and Babylonia.

H.V. Hilprecht, Die Ausgrabungen in Assyrien and Babylonien I.

H.V. Hilprecht, Die Ausgrabungen der Universität von Pennsylvania im
Bel-Tempel zu Nippur.

Albert T. Clay, Documents from the temple archives of Nippur: 2. side.

Friedrich Delitsch, Babylon.

Robert Koldewey, Das wiedererstehende Babylon.

David W. Myhrman, Upptäckterna i Babylonien och Assyrien.

A.E. Friedlander, Det återuppstående Babylon (»Ord och bild» 1918).

Leopold Messerschmidt, Die Entzifferung der Keilschrift (»Der alte
Orient» 1910).

Leopold Messerschmidt, Zur Technik des Tontafelschreibens.

Friedrich Delitzsch, Die Entstehung des ältesien Schriftsystems.

Eckhard Unger, Babylonisches Schrifttum.

J. Flemming, Sir Henry Rawlinson und seine Verdienste um die
Assyriologie (Delitzsch-Haupt, Beiträge zur Assyriologie II).




KAKSOIVIRTAINMAAN ELINKEINOELÄMÄ.



MAANVILJELYS, KALASTUS JA METSÄSTYS.


Babylonia oli kreikkalaisten silmissä oikea peltomiehen luvattu
maa. Herodotos kertoo, että vilja antoi 200-kertaisen, jopa välistä
300-kertaisenkin jyvän. Kai on tarpeetonta sanoa, että moiset
tiedonannot ovat suunnattomasti liioiteltuja ja voivat pitää paikkansa
vain joihinkin yksinäisiin kasviyksilöihin nähden. Ja samoinkuin noin
runsas siementyminen ei ollut tavallista, samoin sattui myöskin, ettei
kaikki siemen itänyt eikä tullut tähkälle. Viljavassa Babyloniassakin
maamies sai olla iloinen, jos hänen peltonsa antoi 70-kertaisen
jyvän. Olihan se joka tapauksessa 6—7 kertaa enemmän kuin meillä.
Roomalaiset kirjailijat puhuvat ihastuneina tästä paratiisista, sen
tyhjentymättömistä vilja-aitoista ja sen palmuviidakoista, missä
puiden runkojen ympärillä kiemurteli viiniköynnös ja latvat nuokkuivat
rypäleterttujen painosta.

Karjanhoidon laajuudesta ja merkityksestä voimme saada käsityksen muun
muassa sen nojalla, mitä olemme kuulleet sen osuudesta kuningasten
taloudessa. Kuvaavaa on, että jo Hammurapin lakikirjassa kuulemme
puhuttavan erinäisistä eläinlääkäreistä, jotka olivat oikeudellisesti
vastuussa sairaiden eläinten käsittelystänsä.

Itse joet, Eufrat ja Tigris, tarjoavat myöskin rikkauksiansa. Siellä
vilisee kaikenlaatuista kalaa, varsinkin karppeja ja ankeriaita.
Niistä saadaan oikeita jättiläiskalojakin. Kalastusoikeus oli jo
vanhimpina aikoina rajoitettu kunkin kotiseutuun, ja toisen kalavesille
tunkeutuminen oli rangaistava teko. Kalastusoikeutta on kai pidettävä
korvauksena itsekunkin velvollisuudesta pitää kunnossa niitä kanavia,
joiden varrella asui.

Assyria, joka oli paljon karumpi maa kuin Babylonia, oli sen sijaan
metsästäjän todellinen kultala. Babylonian ja varsinkin Assyrian
kuninkaat olivat hyvin mieltyneitä metsästykseen samoinkuin heidän
esi-isänsä Nimrod, tuo »suuri metsästäjä Herran edessä». Tiglatpileser
I kertoo meille, että hän jalkaisin oli vuoristossa surmannut 120
leijonaa, vaunusta — avoimella kentällä — 800 kappaletta ja tuhonnut
lisäksi paljon jättiläismäisiä villihärkiä ja norsuja.

Vielä vuoden 2000 seutuvilla e.Kr. leijonia oli runsaasti
Babyloniassakin, Assyriasta puhumattakaan. Sen voi havaita Hammurapin
lakien eräistä pykälistä, kuten seuraavastakin: »Jos joku vuokraa
härän tai aasin ja leijona tappaa eläimen avoimella kentällä,
niin _omistaja_ yksin kärsiköön häviön.» Myöskin manausteksteissä
% leijonalla on tärkeä osa. Ne mainitaan usein käärmeiden
ohella todellisena maanvaivana. Assurbanipal esittäytyy monissa
piirtokirjoituksissaan kansansa hyväntekijänä, koska hän hävitti
sukupuuttoon yhä lukuisammiksi käyneet leijonat. — Villihärkä oli
myöskin hyvin kunnioitusta herättävä otus. Se oli sukua alkuhärälle ja
asusti korkealla luoksepääsemättömissä vuoristoseuduissa. Hillittömässä
voimassaan se voi sarvillaan ja jaloillaan voittaa melkein minkä
tahansa vastustajansa. — Norsuista ei kuule enää puhuttavan
Assurbanipalin aikana. Todennäköisesti ne tuohon aikaan oli hävitetty
sukupuuttoon noista seuduista. — Hyvin mielellään metsästettiin
villiaaseja, jotka kilpailivat nopeudessa gasellin kanssa.

Hevonen sitävastoin ei ole Mesopotamiassa kotimainen. Sitä alettiin
käyttää kotieläimenä pian Hammurapin ajan jälkeen. Hänen aikanansa
se oli siellä tuntematon, kuten Egyptissäkin. Sen huomaa siitä, että
Hammurapin lakiteoksessa luetellaan omaisuudesta puhuttaessa vain
aaseja, nautakarjaa, lampaita ja sikoja, mutta ei hevosia. Mutta
hiukan myöhemmin tämä jalo eläin esiintyy ensimmäistä kertaa eräässä
yksityisessä asiakirjassa, jossa annetaan opastusta sen ruokkimisessa.
Hevosen babylonialainen nimi oli »vuoriston aasi». Se osoittaa,
mistä tämä kotieläin on peräisin. Arjalaiset kansat ne hevosen
toivat. Niinkuin indoeurooppalaiset ylipäänsäkin, he olivat tämänkin
miellyttävän eläimen kesyttäneet. Babyloniassa ei käytetty hevosta
ratsueläimenä vielä moneen vuosisataan, vaan se valjastettiin vaunujen
eteen, varsinkin sotatarkoituksiin. Babyloniasta sotavaunut levisivät
yli koko Etu-Aasian, Egyptin, Kreetan ja Kreikan ja tekivät 16.
vuosisadalta alkaen e.Kr. sodankäynnin kokonaan uudenlaiseksi.



AITOA KAUPPAKANSAA.


Babylonialaisen sivistyksen varsinaisena perustana oli maanviljelys.
Mutta hienostuksen tälle sivistykselle antoivat ne rikkaudet, joita
_kauppa_ tuotti Babylonian kansalle.

Suuri osa muinaisesineistä, joita Babyloniasta on käsiimme joutunut,
on liikeasiakirjoja, jotka koskevat ostoa, lainaa sekä vuokra-
ja arentisopimuksia. Tämä tosiasia opastaa meitä älyämään, minne
babylonialaisten harrastukset suuntautuivat. Tämä kansa ei ollut
pelkästään maanviljelijöitä, vaan myöskin liikemiehiä enemmän kuin
kaikki muut Etu-Aasian kansat. Vielä Raamatun profeetoillekin Babylonia
oli »kaupustelijain maa», ja »Niniven kauppiaat olivat lukuisammat kuin
taivaan tähdet.»

Aikana, jolloin Egypti ei vielä ollut päässyt pitemmälle kuin
vaihtokauppaan ja luonnontalouteen, babylonialaiset jo maksoivat
liiketoimissaan punnitulla kullalla ja hopealla. Näistä jalojen
metallien painoyksiköistä kehittyivät rahayksiköt. Muut itämaiset
kansat ovat heiltä lainanneet kauppaa, mittaa ja painoa koskevat
sanansa. Aina Kreikkaan saakka on kulkeutunut sellaisia lainasanoja.

Jokaisesta vähänkin merkitsevämmästä kaupasta, jokaisesta vuokra- ja
arentivälipuheesta, jokaisesta lainasta ja panttauksesta täytyi laatia
kirjallinen sopimus, ja molempien osallisten kuin myös läsnäolevien
todistajain oli se allekirjoitettava. Olipa Hammurapin laeissa määräys,
että joka ilman todistajia ja välikirjaa osti jotakin, olipa se mitä
hyvänsä, »oli varas ja hänet piti surmattaman.» Näistä ankarista
lainmääräyksistä oli seurauksena, että sekä julkisiin että yksityisten
varastoihin kertyi joukoittain liikeasiakirjoja. On löytynyt kokonaisia
arkistoja sellaisia asiakirjoja, Babylonissa esim. Egibi & Poikain ja
Nippurissa toiminimi Murashshu & Poikain liikearkistot.

Nämä alati kasvavat oikeus- ja kauppa-asiakirjojen määrät Babyloniassa
todistavat hämmästyttävän korkealle kehittynyttä liike-elämää. Jo
muinaisessa Babyloniassa voitiin perustaa osakeyhtiöitä, voitiin mennä
takaukseen ja tehdä konkurssi, jossa jaettiin esim. 50 % määrätyille
saamamiehille ja 25 % tai vähemmän muille. Myöskin siihen aikaan
oli ihmisillä pankkitilinsä pankkiirin huostassa, ja maksut voitiin
suorittaa pankkiosoituksilla. Säilyneet oikeusasiakirjat todistavat
myöskin, että pitkät ja seikkaperäiset kirjelmät jo siihen aikaan
olivat Justitia-rouvan suurin autuus.

Vakinainen kaava määrätynlaisissa taloudellisissa sopimuksissa
oli: »Toinen asianosainen älköön nostako kannetta toista vastaan»,
lauseparsi, joka sanoo varsin paljon. Aivan tuntee, miten oikeusjutun
uhka tässä maassa aina väreili ilmassa.

Melkein kaikki tärkeät oikeus- ja liikesopimukset vahvistettiin myöskin
jumalten nimeen vannotuilla valoilla. Valan sisällys oli alkujaan aina
se, että jumalilta anottiin rangaistusta sopimuksen rikkojalle. »Marduk
on lyhentävä hänen tulevat päivänsä», sanottiin esim. Vala oli siis
oikeastaan _kirous_.

Eräs sangen tyypillinen isän ja tyttären välinen sopimus
uusbabylonialaisen valtakunnan loppuajoilta alkaa näillä isän sanoilla:
»Olen sairas. Veljeni on työntänyt minut luotaan, ja poikani on
jättänyt minut oman onneni nojaan. Ota minut luoksesi, osoita minulle
ystävällisyyttä ja anna minulle ylläpitoa, niin kauan kuin elän,
nimittäin ruokaa, voidetta ja vaatteita! Kaiken oikeuden tuloihini,
myöskin siihen osaan niistä, jonka omistan yhdessä veljeni kanssa,
tahdon testamentata sinulle.» Tämän jälkeen sopimus jatkuu: »Tabtum» —
se oli tyttären nimi — »kuuli isäänsä ja otti hänet luokseen taloonsa.»
Ja sitten määrätään, että hän saa elinaikansa nauttia tulojaan, mutta
ei saa toiselle henkilölle myydä, lahjoittaa tai pantata mitään niistä.
Sen, joka yrittää tehdä tyhjäksi tämän sopimuksen, tulevat Anu ja
kaksi muuta nimeltä mainittua jumalaa »kiroamaan peruuttamattomalla
kirouksella. Nabu, Laivaan kirjuri, on lyhentävä hänen elinaikansa»
ja kaksi muuta nimeltä mainittua jumalaa on »tuhoava hänen nimensä ja
sukunsa.»

<tb>

Liikeasiain hoitamisen taidossa babylonialaiset olivat kaikkien
länsiaasialaisten kansojen oppimestareita, jopa foinikialaistenkin.
Tämä käy selville muun muassa siitä, että nämä jo toisen
vuosituhannen keskivaiheilla e.Kr. lainasivat babylonialaisen mitta-
ja painojärjestelmän, ja samoinhan El Amarnan ja Bogasköin löydöt
todistavat babylonian kielen samanaikaisesta maailmanherruudesta.

Egyptin faaraoiden tavoin Babylonian kuninkaat henkilökohtaisesti
tekivät aloitteen pitkänmatkan kaupparetkiin. Jo enemmän kuin 5
000 vuotta sitten muuan babylonialainen pikkukuningas lähetti
kauppakaravaaneja aina Välimeren rannikolle saakka noutamaan
kiviä ja setripuita temppelirakennuksia varten ja Punaisen meren
seuduille noutamaan kuparia ja kultaa. Ja vähän myöhempänä aikana
kuninkaat kertovat seikkaperäisesti useihin eri maihin tekemistänsä
kaupparetkistä, erittäinkin »Setrivuorille», s.o. Libanonille,
Palestiinaan ja Egyptiin.

Jo 15:nnellä vuosisadalla e.Kr. Eufratin maat olivat kauppayhteydessä
Kyproksen kanssa, mistä saatiin kuparia. Voimme käsittää, miten
laajaa tämän kaupan on täytynyt olla, kun ajattelemme sitä tärkeätä
merkitystä, mikä kuparilla oli, ennen kuin rauta oli tullut käytäntöön.
Että babylonialaiset myös kävivät Intian kauppaa, ilmenee m.m.
siitä, että Intian kansat lainasivat babylonialaisen painoyksikön,
minan.[143] Toisena todistuksena siitä on se tosiseikka, että
Homeroksen lauluissa tinalla ja eräillä muilla kauppatavaroilla on
intialaiset nimet, ja nämä ovat voineet kulkeutua Vähään-Aasiaan
vain Niniven ja Baabelin kautta. Ne intialaisen koiran kuvat, joita
usein näkee mesopotamialaisissa muistomerkeissä, ja Babyloniassa
tehdyt teakpuulöydöt viittaavat myös vilkkaaseen yhteyteen Intian
kanssa. Intiasta arvellaan myös pumpulikasvin tulleen Mesopotamiaan
assyrialaisen hallitsijan Sanheribin aikana, noin 700 e.Kr. Kuningas
kertoo itse: »Kansani keritsi puuta, joka kasvoi villaa, ja valmisti
siitä itselleen vaatteita.»

Todennäköisesti kauppa- ja sivistysyhteys Babylonian ja Intian välillä
on tapahtunut etupäässä meritse Eufratin suulta käsin. Se tie nimittäin
oli verrattoman paljon mukavampi kuin pitkä maamatka läpi autioiden,
vieraanvarattomien seutujen, joissa asusti villejä rosvoja.

Muiden maiden tuotteista babylonialaisilla oli annettavana
vaihtotavarana viljaa, taateleita, villoja ja sesamöljyä[144],
savitavaroita sekä kaislasta valmistettuja koreja, arkkuja, mattoja
y.m. Myöskin maapihka eli asfaltti oli Babylonian ja Assyrian
arvokkaimpia tuotteita. Yhtyneenä valaistukseksi käytettävään
naftaan asfalttia kumpusi maasta monin paikoin. Sitä käytettiin m.m.
muurilaastin asemesta rakennuksissa ja veneiden tiivistämiseen.

Babylonialaisten pitkät kaupparetket ovat sitä enemmän omiaan
herättämään kunnioitusta, kun matkalla uhkasivat monet vaarat. Kuumuus
saattoi olla hirvittävä, varsinkin kun oltiin vähällä nääntyä veden
puutteeseen, mutta suurin vaara uhkasi kuitenkin rosvojen ja muiden
vihamielisten ihmisten taholta. Kauppiasten matkojen turvaaminen
vieraissa maissa kuuluikin sentähden jo varhain valtakunnan tehtäviin.
El Amarnan ja Bogasköin kirjeet todistavat, että Etu-Aasian ja Egyptin
kuninkaitten väliset diplomaattiset suhteet eivät koskeneet ainoastaan
henkilökohtaista ystävyyttä ja perhesiteitä, vaan niihin sisältyi myös
huolenpito heidän ulkomailla olevista alamaisistaan. Niinpä muuan
Pohjois-Mesopotamian kuningas valittaa Ekhnatonille, että hänen maansa
karavaaneja on ryöstetty Egyptin alueella, ja vaatii hyvitystä. Toisen
kerran hän valittaa, että rosvot ovat Palestiinassa ahdistaneet ja
surmanneet mesopotamialaisia kauppiaita. Hän pitää tätä alamaisiaan
kohtaan harjoitettua väkivaltaa persoonallisena loukkauksena häntä
itseään kohtaan. Hän nimittäin sanoo: »Kanaan on sinun maasi. Sinun
maassasi olen joutunut väkivallan uhriksi.» Ja hän lopettaa vaatien
vahingonkorvausta ja syyllisten ankaraa rankaisemista.

Emme tiedä, johtivatko nämä tarmokkaat toimenpiteet mihinkään
tulokseen. Mutta joka tapauksessa on mielenkiintoinen tosiseikka,
että matkustava kauppias jo noin 3 1/2 vuosituhatta sitten saattoi
ulkomaillakin luottaa kuninkaansa suojelukseen, ja tuskin erehtynemme,
jos laskemme kansainvälisen oikeuden alkaneen näihin aikoihin.


Kirjallisuutta:

Bruno Meissner, Assyrische Jagden (»Der alte Orient» 1911).

Friedrich Delizsch, Handel und Wandel in Altbabylonien.

Hermann Rancke and Arno Poebel, Babylonian legal and business documents
from the time of the first dynasty of Babylon.

Albert T. Clay, Legal and Commercial transactions, daled in the
assyrian-babylonian and persian periods, chiefly from Nippur.

Walter Schwenzner, Das geschäftliche Leben im alten Babylonien (»Der
alle Orient» 1916).

Benno Landsberger, Assyrische Handelskolonien in Kleinasien aus dem
dritten Jahrtausend (»Der alte Orient» 1925).




BABYLONIAN YHTEISKUNNALLISET OLOT.



KUNINGASVALTA, RAHAMIEHET JA PIENVILJELIJÄT.


Tutkiessamme Kaksoisvirtainmaan oikeusasiakirjoja, jotka
luokittelevat ihmiset ylhäisiin eli aatelisiin, tavallisiin ihmisiin
ja orjiin, saamme voimakkaan vaikutelman, että Babylonia oli aito
yliluokkayhteiskunta, missä aivan erikoisesti saatettiin tarvita
Hammurapin tapaista pienten ja köyhäin oikeuksien puoltajaa. Mutta
mitenkähän moni hallitsija antautui niin läheiseen kosketukseen
kansansa kanssa kuin tämä maanisä? Myöhempinä aikoina ei ollut suinkaan
kaikkien suotu »katsella kuninkaan kasvoja ja elää», kuten sanottiin.
Hovimenot olivat Assyriassa ja Babyloniassa yhtä ankarat kuin faaraon
hovissa, ja mateleva hovimies ei arkaillut nimittää itseään »kuninkaan
koiraksi.»

Joka haluaa tutustua tekopyhien korulauseiden näytekokoelmaan, jossa
sanojen tarkoituksena on kuninkaan mielistely, lukekoon kirjeen, jonka
eräs korkea virkamies kirjoitti Assyrian kuninkaalle Asarhaddonille
saadakseen poikansa hovipalvelukseen. Mies alkaa m.m. kauniisti
väittämällä kuninkaan hallituksen olevan niin siunausta tuottavan,
että »vanhat tanssivat, nuoret laulavat, naiset ja tytöt astuvat
morsiusvuoteeseen ja ovat hedelmällisiä. Miehille, jotka ovat tehneet
syntiä ja odottaneet kuolemaa, on herrani kuningas antanut uuden
elämän; ja ne, jotka vuosikausia ovat viruneet vankeudessa, olet sinä
vapauttanut. Ne, jotka ovat kauan sairastaneet, ovat tulleet terveiksi,
nälkäiset ovat tulleet ravituiksi, laiha lihoo. Puut notkuvat hedelmien
painosta. Ainoastaan minä ja poikani olemme sielultamme surullisia ja
sydämeltämme murheellisia.

Hiljattain on herrani kuningas osoittanut rakkautta Niniveen, sen
kansaan, sen ensimmäisiin miehiin sanoen: 'Tuokaa tänne poikanne!
Antakaa heidän seisoa minun edessäni!' Salli siis minun poikani seisoa
yhdessä heidän kanssaan herrani kuninkaan edessä, niin tahdomme
riemuita kaiken kansan kera ja tanssia ilosta.

Silmäni luottavat herraani kuninkaaseen. Palatsiin kuuluvien joukossa
ei ole ketään, joka rakastaa minua. Minulla ei ole heidän joukossaan
ainoatakaan ystävää, jolle voisin antaa lahjan, niin että he voisivat
ottaa huoleksensa asiani ja edistää sitä. Herrani kuningas sääliköön
palvelijaansa! Toivon, ettei kaikkien näiden ihmisten joukosta kellään
panettelijallani olisi menestystä pahoissa hankkeissaan minua kohtaan.»

Mitenkähän paljon totuutta lienee ollut hovimiesten kauniissa
kuvauksissa kansan tilasta? Maan hedelmällisyydestä huolimatta
babylonialaisen pienviljelijän kohtalo oli kova. Ensinnäkin jo valtion
veroista selviytyminen oli hänelle kyllin rasittavaa. Kaupungeissa
nämä suoritettiin rahassa, maalla maksettiin verona etupäässä
tavaraa, kuten viljaa, taateleita, karjaa ja villoja, tai vero
suoritettiin päivätöinä, joita laskettiin jokaiselle. Enimmäkseen tähän
työvelvollisuuteen kuului kanavien kaivamista, heinän niittämistä,
tiilenkantoa tai muuta työskentelyä valtion rakennushankkeissa määrätyn
monena päivänä.

Syy talonpoikien sortamiseen oli kuitenkin ennen kaikkea heidän
lainanantajissaan, jotka pitivät pienviljelijää täydellisessä
riippuvaisuussuhteessa. Kylvöaikana hän oli säännöllisesti rahapulassa.
Täytyihän hänen hankkia siemenviljaa. Ja hänen ahdinkonsa oli sitä
pahempi, kun vilja tietenkin siihen vuodenaikaan oli kalliimpaa
kuin konsanaan. Kun sitten tuli korjuuaika, tarvitsi hän jälleen
rahoja voidakseen palkata työvoimaa. Sillä tavoin hän joutui aivan
rahamiesten käsiin. Lainansa hänen oli maksettava viljassa sadonkorjuun
päätyttyä käypään hintaan, joka juuri siihen aikaan vuotta oli
alimmillaan. Niin joutui suuri osa peltomiehen hiestä ja vaivasta hänen
lainanantajilleen, ja mies parka joutui vuosi vuodelta yhä enemmän
riippuvaiseksi saamamiehistään. Sellaisella koronkiskuriliikkeellä
elivät ja kukoistivat etenkin suuret pankit, joita jo aikaisin kasvoi
Babyloniin ja muihin suurkaupunkeihin, ja joista ennen mainittu »Egibi
& Pojat» lienee ollut tärkein. Tämä pankkiirisuku vastasi usean
miespolven aikana Babylonian Rotschildejä.[145] Nämä sekä nippurilainen
toiminimi Murashshu & Pojat[144] hallitsivat Kaksoisvirtainmaan
liike-elämää aina persialaisaikaan saakka.

Sellaisilla yhtiöillä saattoi toisinaan olla suunnattomat pääomat.
Voitto oli yleensä erittäin suuri. Sijoitetun rahamäärän kaksin-
jopa nelinkertainen voitto oli sääntönä, mutta kymmenkertaisiakin
voittoja esiintyy. Ei ole ihmeteltävää, että korko oli korkea. Se nousi
muinaisbabylonialaisen lain mukaan 20 %:iin rahalainoissa ja noin 30
%:iin viljalainoissa. Syynä tähän suureen eroon oli todennäköisesti
viljanhintojen vaihtelevaisuus. — Assyriassa sitävastoin ei korkoa
nähtävästi milloinkaan oltu laillisesti säännöstelty. Seurauksena oli
hirvittävä koronkiskominen. Korko saattoi siellä nousta aina 50 %:iin.

Monet temppeleistä olivat myöskin suurpankkeja. Pyhäköt olivat
täällä kuten Egyptissäkin suuria tilanomistajia, jotka kokosivat
valtavia rikkauksia. On kuvaavaa, että pohjoisbabylonialaisessa
Sipparin kaupungissa ensimmäinen pankkiiri oli — itse auringonjumala,
tai selvemmin sanottuna: hänen pappinsa ja papittarensa, joiden
joukossa oli kuninkaan tyttäriäkin, tekivät lainakauppoja jumalan
laskuun. Papitarten keskuudessa mainitaan olleen kuitenkin niin
ihmisystävällisiä lainanantajia, etteivät he ottaneet köyhiltä mitään
korkoa. Muuan sipparilainen velkakirja kuuluu esim. näin: »Sin-itura on
lainannut auringonjumalan temppelistä 10 hopeasikliä[146] ilman korkoa.
Niin pian kuin temppeli tahtoo, on hänen maksettava rahat takaisin.»



NAISEN ASEMA BABYLONIASSA


on Kaksoisvirtainmaan yhteiskunnallisten olojen miellyttävimpiä puolia.
Naisella oli siellä kunnioitettu ja itsenäinen yhteiskunnallinen
asema. Hänellä oli yksityisomaisuutta ja oikeus hallita sitä itse; hän
saattoi harjoittaa liikettä omintakeisesti ja itse tehdä sopimuksia ja
sitoumuksia. Tapaamme hänet toiminnassa sekä kaupan ja teollisuuden
että maatalouden alalla; toisinaan näemme hänet myös kirjurina, ja
jumalanpalveluksessa hän esiintyy papittarena tai ennustajattarena. Ja
olemme nähneet, että jos mies erosi vaimostaan, tämä sai säännöllisesti
myötäjäisensä takaisin.



ORJAYHTEISKUNTA.


Orjuudella näyttää — ainakin säilyneistä asiakirjoista päättäen —
olleen paljon suurempi merkitys Eufrat-Tigrismaissa kuin Niilinmaassa.
Sekä maanviljelystä että käsiteollisuutta harjoitettiin käyttäen
suureksi osaksi orjien työvoimaa. Varmaan orjien kohtelu monesti oli
kauhistavan kovaa sellaisen kansan keskuudessa kuin assyrialaisten,
joilla julmuus oli aivan veressä. Käyttiväthän lempeämieliset
egyptiläisetkin ahkerasti ruoskaa, mutta assyrialaisiin ja
varmaankin myös osittain babylonialaisiin kansanluokkien välisiin
seurustelutapoihin kuului, että jos palvelija oli tehnyt jonkin
virheen, niin »isäntä löi häntä päähän, ja jos palvelijatar oli sen
tehnyt, löi emäntä häntä kasvoihin.»

On kuvaavaa, että aikalaisekseen niin läpeensä inhimillinen hallitsija
kuin Hammurapi on laeissaan vahvistanut tavan, että »jos orja sanoo
isännälleen: 'Sinä et ole minun herrani', ja omistaja näyttää todeksi,
että mies on hänen orjansa, niin isännän on leikattava häneltä korva.»

Orjaa pidettiin paljon halpa-arvoisempana kuin vapaita ihmisiä, ja
hänen arveltiin olevan väliasteella ihmisten ja eläinten välillä.
Sananlasku sanoo: »Ihminen on Jumalan varjo, mutta orja on vapaan
miehen varjo.» On kuvaavaa, ettei orja milloinkaan saanut pitää
poikaansa omanaan. Isä oli yksinomaan vapaalla: »ihmisenpoika» merkitsi
samaa kuin »vapaa mies», ja sana sai ajan pitkään saman merkityksen
kuin muinoin meillä käytetty »jalosukuinen» ja käytettiin sitä vain
ylhäisistä. Ulkonaisesti orja erosi vapaasta siinä, että hänen päänsä
oli paljaaksi ajeltu ja häneen oli pantu orjan merkki, tavallisesti
tatuoimalla.

Lait eivät määrää mitään rangaistusta orjanomistajalle, joka
pahoinpiteli omaa orjaansa. Orjaa kohtaan harjoitettu väkivalta
kiinnosti lainsäätäjää oikeastaan vain mikäli sellainen ilkityö
merkitsi tappiota orjan omistajalle.

Mutta juuri tähän halpamaiseen hyötynäkökantaan sisältyy orjalle
toiselta puolen jonkinlainen turva — monissa tapauksissa ainoa —
pahoinpitelyä vastaan. Kuten huolenpito kotieläimistä kuului jokaisen
etuihin, saivat myös pelkät itsekkäät syyt isännän huolehtimaan
orjiensa hyvinvoinnista, varsinkin, jos nämä olivat kyvykkäitä.
Erikoisen haluttuja olivat sellaiset orjat, jotka osasivat jotakin
käsityötä, ja heistä maksettiin paljon yli tavallisen kauppahinnan,
joka muuten miesorjasta oli sama kuin härästä tai aasista, ja
orjattaresta puolet siitä.

On tallella sopimuksia orjanomistajien ja sellaisten henkilöitten
välillä, jotka ottivat opettaakseen orjalle jotakin ammattia, niin
että tämä voi tuottaa enemmän tuloja isännälleen. Kerran on kyseessä
orja, joka pannaan kivenhakkaajan oppiin. »Hänelle on täydellisesti
opetettava kivenveistäjän ammatti», sanotaan sopimuksessa. Tätä taitoa
tarvittiin Babyloniassa paljon, sillä miltei jokaisella täytyi olla
kaiverrettu sinetti, jotta hän voisi vahvistaa sopimuksia ja muita
liikeasia kirjoja. — Kyseessä olevan orjan oppiaika on sopimuksen
mukaan neljä vuotta. Orjan omistaja pitää hänet vaatteessa, mutta
ruoka on opettajan kustannettava korvaukseksi siitä, että hän hyötyy
orjan työvoimasta. Mistään muusta palkasta opettajalle ei tunnu
olevan puhetta, korkeintaan lahjapalkkiosta oppiajan onnellisesti
päätyttyä[147]; tällaisena palkkiona on eräässä toisessa tapauksessa
määrätyn arvoinen puku tai jotakin sen tapaista. Mutta ellei mestari
opeta hänelle ammattia, niin hänen on maksettava orjan isännälle
määrätty vahingonkorvaus hukkaan menneestä työvoimasta.

Toisella kertaa on orjan opittava koko kutojanammatti. Oppiaika kestää
viisi vuotta, ja ehdot ovat edellisten kaltaiset.

Muutamat orjanomistajat pitivät useampia orjia, kuin mitä he itse
tarvitsivat työhön omassa talossaan ja tiluksillaan. He voivat
nimittäin saada sievoiset tulot vuokraamalla heitä varsinkin
sadonkorjuun aikana, jolloin maatyöläisten kysyntä oli vilkas.
Vuokraaja suoritti melkoisen päivämaksun ja oli sitäpaitsi vastuussa
tappiosta, joka voi tulla omistajalle, jos orja kuoli, karkasi,
sairastui tai muuten tuli työkyvyttömäksi. Sellaisen lainmääräyksen
täytyi tietysti vaikuttaa inhimillisempään suuntaan, sillä siitä
seurasi luonnollisesti, että jokainen, joka vuokrasi toisten orjia,
varoi kiristämästä heitä niin ankaralla työllä, että he rasittuivat
liikaa.

Orjat saivat koota yksityisomaisuutta, kunhan suorittivat isännälleen
vuotuisen maksun. He voivat harjoittaa kauppaa ja pankkiliikettä,
mutta heidän täytyi silloin luovuttaa omistajalleen määrätty prosentti
tuloistaan. Kuulee myös puhuttavan orjista, jotka pääsivät isäntiensä
tilanhoitajiksi, saavuttivat varallisuutta ja itse vuorostaan pitivät
orjia. Saattoipa orja päästä niinkin hyvään asemaan, että hänen
isäntänsä piti edullisena vapauttaa hänet ja ottaa hänet lapsekseen,
jolloin orjan uudelle isälle taattiin turvattu toimeentulo.

Babyloniassa oli enemmän nais- kuin miesorjia. Nämä olivat tavallisesti
isäntänsä jalkavaimoja. Jos orjatar synnytti lapsia isännälleen, nämä
luettiin vapaasyntyisiin, jos isä laillistutti heidät julkisesti
puhuttelemalla heitä sanalla »lapseni». Orjatar, joka täten oli
saavuttanut isäntänsä suosion, saattoi tietenkin olla emännälleen
varsin vaivalloinen »haluten olla yhdenvertainen talon valtiattaren
kanssa» sen oikeuden nojalla, ettei häntä ollut lupa myydä. Mutta

    »orjatarta, joka ei saanut nauttia isäntänsä suosiota
    ja jota ei kukaan mies valinnut vaimokseen,
    orjatarta, joka ei suloudellaan
    houkutellut puolisoa hyväilyihin,
    orjatarta, jolta hänen puolisonsa ei suosiota osoittaen
    paljastanut viimeistäkin verhoa»,

häntä pidettiin ylen onnettomana naisena, ja hän koetti loitsujen
avulla, kun ei muu auttanut, voittaa herransa suosion.

Orjat olivat osaksi sotavankeja ja näiden jälkeläisiä, osaksi
henkilöitä, jotka eivät olleet voineet maksaa velkojaan, tai näiden
vaimoja ja lapsia. Usein sattui, että jonkun täytyi tämän takia
»myydä vaimonsa, poikansa tai tyttärensä», ja usein hän itse menetti
vapautensa samasta syystä. Tapahtui myöskin, kuten olemme nähneet,
että eräät perheriidat päättyivät siihen, että poika, tytär tai vaimo
myytiin orjaksi. Voi myöskin sattua, että orjanmerkin sai vapaasukuinen
tyttö, joka nähtiin yhdessä nuoren miehen kanssa, jota isä ei
hyväksynyt, antaen tämän hurmata itsensä ja viedä pois kodistaan.»

Isännän kuoltua oli tapana vapauttaa sekä orjattaret että näitten
lapset. Muutenkin sattui orjien vapauttamisia. Mutta usein nämä itsekin
koettivat karkaamalla vapautua säälittävästä kohtalostaan. Jos karannut
orja saatiin kiinni, hän oikeastaan oli kuoleman oma. Tavallisesti
hänen isäntänsä kuitenkin ilostui niin saadessaan hänet takaisin,
että hän tyytyi panemaan orjan jalkarautoihin estääkseen uuden
pakoyrityksen. Ken otti kiinni karanneen orjan ja jätti hänet takaisin
omistajalle, sai rahapalkkien. Mutta se, joka auttoi häntä pakenemaan
tai piiloitti hänet luokseen eikä voudin käskystä luovuttanut häntä,
oli kuolemanrangaistuksen alainen. Orjanmerkin poistamisesta oli myös
määrätty ankara rangaistus.



LAKONTAPAINEN BABYLONIASSA.


Babylonian yhteiskunnallisia oloja valaiseva on muuan
uusbabylonialaisen valtakunnan aikainen kirje, jossa eräs virkamies
ilmoittaa toverilleen, että osa hänen piirinsä työläisistä on
tyytymätön esimieheensä »eikä sen johdosta tahdo tehdä kuninkaan
työtä.» Kuningas on siksi määrännyt, että tyytymättömien johtajat on
haastettava oikeuteen. Kirjeen kirjoittaja ei tosin voi tehdä muuta
kuin noudattaa kuninkaan määräystä, mutta hän toivoo lempeämmästä
menettelystä enemmän tuloksia. Hän nimittäin lopettaa kirjeensä näin:
»Kaikki kivenhakkaajat ovat ilmaisseet tyytymättömyytensä sanoen:
'Päällysmiehemme on sortanut meitä, sillä kukaan ei ole maksanut
palkkaamme kahtena viime kuukautena,’ Anna sinä siis määräys, että
heille maksettaisiin palkkansa, sillä he käyvät yhä uhkaavammiksi!»

Osoituksena siitä, että tällaiset ilmiöt eivät olleet ainutlaatuisia,
on erään toisen virkamiehen kirje maaherralleen vastaukseksi tämän
tiedusteluun, miten oli eräitten elonkorjuutyöläisten palkkauksen
laita. Kirjeen kirjoittaja vakuuttaa innokkaasti kautta Shamashin
ja Mardukin, että »he eivät millään tavoin ole voineet huonosti tai
olleet riidanhaluisia» — sanonta, joka kertoo melko paljon sille, joka
osaa lukea rivien välistä. Vielä selvemmän yleiskuvan tilanteesta saa
vertaamalla tätä kirjettä kuninkaalle saapuneisiin kirjelmiin, joissa
virkamiehet pyytävät, ettei hän »antaisi heidän kuolla nälkään» tai
»koiran tavoin nääntyä nälkään ja puutteeseen» tai valittavat: »Mieheni
ovat nälkäkuoleman partaalla.»


Kirjallisuutta:

Friedrich Delitzsch, Beiträge zur Erklärung der babylonisch-assyrischen
Brieflitteratur (Delitzsch Haupt, Beiträge zur Assyriologie I).

H.V. Hilprecht and Albert T. Clay, Business documents of Muraschu sons
of Nippur.

Victor Marx, Die Stellung der Frauen in Babylonien (Delitzsch—Haupt,
Beiträge zur Assyriologie IV).

J. Kohler und F.E. Pelser, Aus dem babylonischen Rechtsleben I—IV.

Eduard Meyer, Die Sklaverei im Altertum.

Karl Bucher, Die Entstehung der Volkswirtschaft: side I.




USKONNOLLISTA KANSAA.


Muinaiset babylonialaiset olivat erittäin uskonnollista kansaa.
Kuningasten piirtokirjoituksissa perussävy on ilmeisen uskonnollinen,
ja he pitävät temppelien rakentamista kaikkein tärkeimpinä
hallitustoiminaan. Eräästä Babylonian vanhimmista hallitsijoista
sanotaan: »Niinkuin lehmä kääntää katseensa vasikkansa puoleen, niin
hän kohdisti kaiken rakkautensa temppelin rakentamiseen.» Kuningasten
sotatoimia mainitaan babylonialaisissa kirjoituksissa sitävastoin
vain ohimennen. Siinä nämä kirjoitukset ratkaisevalla tavalla eroavat
assyrialaisista, jotka kertovat etupäässä kuningasten sotaretkistä.
Assyria oli aito soturivaltio, ja hallitsijaihanteena oli mainehikas
sotasankari. Sen historia on kirjoitettu verellä. Babyloniassa taasen
kuninkaan piti olla hyvä paimen, joka kokosi hajaantuneen laumansa.
Hänen päätehtävänään oli »järjestyksen» hankkiminen maahan.

Kun suuri temppelirakennus oli valmistunut, oli tapana julistaa
jumalanrauha maahan niiden seitsemän päivän ajaksi, jolloin vihkiminen
tapahtui. »Seitsemänä päivänä palvelustyttö oli emäntänsä vertainen;
orja ja hänen isäntänsä kulkivat rinnakkain; pahan kielen ilkeät sanat
muuttuivat hyviksi — kaikki paha pysyi poissa temppelistä. Rikas ei
tehnyt vääryyttä isättömälle ja äidittömälle, eikä mahtava loukannut
turvatonta leskeä.»



BABYLONIALAISTEN JUMALMAAILMA.


Muinaisilla babylonialaisilla oli runsaasti jumalia. Näiden luvusta
on erilaisia tietoja, mutta tosiasiallisesti tunnemme neljättätuhatta
jumalannimeä. Korkein jumala on Anu, »jumalien isä ja kuningas» ja
taivaan herra. Kolmannessa taivaassa hän istuu valtaistuimellaan.
Hänellä on useita puolisoita, mutta hänen lempivaimonsa on
Ishtar, foinikialaisten ja kanaanilaisten Astarte, kuuluisin
babylonialaisista jumalattarista. Hän on aistillisen rakkauden ja
hedelmällisyyden jumalatar, jolla silloin tällöin on rakkaussuhteita
myöskin ihmisiin ja eläimiin, mutta joka enimmäkseen tuottaa
rakastajilleen tuhoa ja kuolemaa. Tarinat tietävät kertoa paljon hänen
rakkausseikkailuistaan.[148] Mutta hän on myöskin sodan jumalatar,
joka »kostuttaa maan verellä ja heittää kaatuneet suuriin röykkiöihin
kentille.»

Rakkauden jumalattaren palvontaan oli yhtynyt hurjia tansseja,
itsensäsilpomista ja hirvittävää siveettömyyttä. Hänen papittarensa,
»temppeliportot», olivat jonkinlaisia prostituoituja, joilla oli oma
temppeliporttolansa, missä he varsinkin suurten uskonnollisten juhlien
aikana antautuivat paikalle tulviville muukalaisille.[149]

Myöskin Ishtarin _papit_ palvelivat jumalatartaan siveettömyydellä.
Miehisen elimen itsesilvonta kuului hedelmällisyyden jumalattaren
palvelukseen sekä Babyloniassa että Vähässä-Aasiassa. Kun tämä kauhea
toimitus oli suoritettu uskonnollisen raivokohtauksen vallassa, seurasi
jotakin vielä inhoittavampaa: kuohitut pukeutuivat naisenpukuun ja
antautuivat temppeliprostitution haltuun: »Ishtar oli muuttanut heidän
mieskuntoisuutensa naisekkuudeksi.»

Suurina Ishtarin juhlina kaikki riettaisiin juhlamenoihin kokoontuneet
»portot, ilotytöt ja -pojat sekä luonnonvastaiset papit» viettivät
hirveätä elämää. Puhtaat neidotkin uhrasivat silloin neitsyytensä.
Tulot tästä uhrista joutuivat temppelirahastoon. Liioiteltu on
kuitenkin varmasti Herodotoksen väite, että »maan jokaisen naisen
täytyi kerran elämässään asettua Ishtarin temppeliin ja antaa
muukalaisen maata itsensä. Mutta tämän jätettyään hän on täyttänyt
velvollisuutensa jumalatarta kohtaan ja saa mennä kotiin. Kaikki, jotka
ovat kauniita ja komeita, palaavat pian kotiin, mutta rumat saavat
odottaa kauan, ennenkuin voivat täyttää lain käskyn. Onpa sellaisiakin,
jotka saavat odottaa kokonaista kolme tai neljä vuotta. Muutamin
paikoin Kypros saarella vallitsee melkein samanlainen tapa.»

Arvossa lähinnä Anua oli _Ellil_, joka alkujaan oli »tuulien herra» ja
myöskin sai aikaan jokiveden tulvimisen. Kun sitten maailma jaettiin
kolmia: taivaaseen, maahan ja veteen, tuli Ellilistä mantereen
hallitsija, ja »maiden herrana» hän asusti korkeilla vuorilla. Anu ja
Ellil eivät kumpikaan olleet ihmisille suopeita. Ellil loi lohikäärmeen
pitääkseen heitä kurissa, ja myöhemmin hän sai aikaan vedenpaisumuksen.
Ja kun Ksisuthros säilytti henkensä, niin Ellil vihastui. — Ajan
pitkään Ellilin nuorempi kilpailija Marduk, Babylonin kaupungin
pääjumala, syrjäytti hänet yhä enemmän, ja hänen täytyi tyytyä verraten
vaatimattomaan liikanimeen »vanhaherra».

Ellilin pääpuoliso, _Ninlil_, on maan lapsille suopeampi ja lausuu
mielellään ankaralle puolisolleen hyvän sanan kurjien raukkojen
puolesta, jotka anovat häneltä armoa ja apua. Hän on »suuri äiti ja
ihmisten armollinen puoltajatar.»

Anusta oli tullut taivaan ja Eliitistä maan hallitsija, mutta Anun
pojasta _Ea_sta tuli meren jumala. Ja koska syvää vettä pidetään kaiken
viisauden lähteenä, on Ea myöskin kaikkien taiteitten ja tieteitten
jumala. Hän on opettanut ihmisille kaikenlaista käsityötä ja on
kirjoitustaidon keksijä. Hän on myös, päinvastoin kuin Anu ja Ellil,
suuri ihmisystävä. Juuri hän keksi pelastaa suojattinsa Ksisythroksen
vedenpaisumuksesta. Myöskin hän moitti Elliliä ankarasti siitä, että
tämä oli pannut toimeen tuon suuren tuhotulvan.

Ean ihmisystävällisyyden peri hänen poikansa _Marduk_ eli _Bel_, joka
syrjäytti sekä Anun että Ellilin näiden valta-asemasta ja tuli siis
olemaan sekä taivaan että maan herra. Kun tuho uhkasi jumalmaailmaa,
sitoutui Marduk nimittäin menemään vihollista vastaan sillä ehdolla,
että hän saisi vallan hallita kaikkia muita jumalia. Sen hän saikin
palkakseen. Hän käytti isiltä perittyä viisauttaan isänsä tavoin
sairaitten ja kärsivien ihmisten auttamiseen. Neljän koiransa
seuraamana hän taisteli pimeyden henkiä vastaan ja auttoi valon
voittoon.

Mardukin merkitys kasvaa Baabelin kehityksen mukana, aivan kuin Amonin
valtaanpääsy seurasi Theban muuttumista Egyptin pääkaupungiksi. Kaikki
ihanteelliset ominaisuudet siirtyvät vähitellen Mardukille: hänestä
tulee kaikkivaltias, kaikkiviisas, kaikkihyvä, pyhä ja vanhurskas.
Täten on otettu askel yksijumalaiseen suuntaan, ei kuitenkaan niin
suurta kuin sillä, että Ekhnaton otti käytäntöön auringonjumalan
palvonnan.

On olemassa myös monia muita jumalia, kuten kuun jumala, tulenjumala,
ilmojenjumala, joka lähettää virkistävän sateen, mutta voi myös
osoittaa vihaansa ukkosenjyrinässä, »niin että taivaan jumalat
kauhuissaan nousevat taivaisiin ja manalan jumalat ryömivät maan alle.
»Manalan jumalalla on seitsemän poikaa, joita hän pitää »vankina»
vartioimassa helvetin portteja. Tie kuoleman valtakuntaan alkaa
sieltä, missä aurinko laskee erämaahan. »Manalan laivuri», jolla on
myrskylinnun pää sekä neljä kättä ja neljä jalkaa, kuljettaa vainajan
ensin lautalla joen yli. Itse tuonelaa ympäröi seitsemän muuria, kukin
portteineen, joista jokaista vartioi yksi manalan jumalan pojista. Se
joka on kulkenut porttien läpi, tulee »siihen synkeään asuntoon, josta
ei kukaan takaisin palaa, ja jossa hänen ruokanaan on tomu ja savi.»

Kaikkien olo on kuoleman valtakunnassa lohdutonta. Parhaassa
tapauksessa voi lohduttautua sillä, että kuolemassa saa levätä. Pahat
saavat kurjimman kohtalon: he saavat »syödä kuolleitten kaupungin
jätteitä ja juoda sen katuojista ja levätä kivipaadella.»

Tässä synkässä valtakunnassa hallitsee manalan jumala, joka samalla
kertaa on sodan ja ruton jumala, yhdessä puolisonsa kanssa, ja heidän
seurassaan ovat kaikki pahat henget ja haltiat, jotka ihmisiä kiusaavat.

Moni seikka viittaa kyllä siihen, että babylonialaiset uskoivat
vainajain joutuvan manalassa tuomioistuimen eteen, mutta varmoja
todistuksia sellaisesta käsityksestä ei ole.

Assyrian pääjumala oli _Assur_, joka alkujaan oli vain Assurin
kaupungin suojelusjumala. Assyrialaisen kansanluonteen mukaisesti hän
oli luonnollisesti ennen kaikkea metsästyksen ja sodan jumala, joka
johti omansa voittoon.

Babylonialaisten jumalista huomaa, että ne ovat alkeellisen — tahtoisi
sanoa kasvattamattoman tai puolivillin — mielikuvituksen luomia, aivan
kuten Tor ja Fröja muinaispohjoismaisessa jumalaistarustossa. Nämä
jumalat ovat kuulumattoman voimakkaita, mutta heiltä puuttuu vastaavaa
harkintaa ja itsehillintää. Neuvotteluissansa he toimeenpanevat
juominkeja, kun tarvitsevat piristää järkeänsä; mutta silloin he
juovat usein liikaa, niin että koko neuvotteleva jumalain kokous
torkahtaa. He maiskuttavat tyytyväisesti kukkuraisen pöydän ääressä,
ja kun he vainuavat ensimmäisen polttouhrin tuoksun, »he kerääntyvät
kuin kärpäset» uhraajan ympärille. Silloin he iloitsevat kuin kiltit
lapset siitä, että heidän oikukas päähänpistonsa tuhota koko ihmiskunta
suurella tuhotulvalla on mennyt myttyyn. Sillä kuka silloin olisi
valmistanut heille uhrin! Ja kuinka kolakkaa oli ollut heidän itsensä,
kun vedenpaisumus ja rajumyrskyt raivosivat ja taivas oli monta
päivää synkkä kuin yö! Miten märkinä ja nälkäisinä he sentään istua
kököttivät ylhäällä taivaassa katuen sitä, mitä olivat aikaansaaneet!
— Ja jos haluaa saada enemmän näytteitä näiden jumalain alkeellisesta
luonteesta, niin ajateltakoon, kuinka Ishtar jumalatar, suuri
miestensyöjä, aina käyttäytyi.

Tunteitansa nämä jumalat ja jumalattaret purkavat samalla tavoin kuin
villit tai hillittömät lapset. He kirkuvat ja huutavat ja purevat
kieltänsä, käyvät toistensa kimppuun ja repivät toisiansa tukasta. Ja
ennenkuin he uskaltautuvat taisteluun vaarallisen vihollisen kanssa,
syytävät he hänelle karkeuksia ja herjauksia jos minkämoisia samalla
kertaa karaistakseen rohkeuttaan ja säikähdyttääkseen vihollisen lamaan.

Olisi väärin sanoa olevan jotakin ylevää tuollaisissa kohtauksissa ja
jumalain elämän kuvissa, mutta määrättyä avosydämistä kertojalahjaa ne
osoittavat. Samassa määrin kuitenkin, kuin Babylonian valtio kehittyi
hyvinjärjestetyksi oikeus- ja kulttuuriyhteiskunnaksi, muodostui
jumalainkin maailmasta voimakkaiden, viisaiden ja hyvien olentojen
ihanneyhteiskunta, joka oli yhtä paljon korkeammalla heikkojen ja
syntisten ihmisten oloja, kuin taivaan tähdet ovat maata korkeammalla.
Siellä, tähdissä ja planeetoissa, ne ilmestyivät nyt ihmisille. Ja
nämä tähtijumalat, toisin kuin vanhat maailmanjumalat, olivat kaikista
maallisista tarpeista riippumattomia tarvitsematta edes ruokaa tai
juomaa.

Ollen jumalain ilmestysmuotoja taivaankappaleista tuli palvonnan
esineitä, ja kaikki tähtitaivaan ilmiöt käsitettiin varoittaviksi tai
kehoittaviksi merkeiksi maan lapsille.



ENNUSTAJIA JA MERKKIEN SELITTÄJIÄ.


Babylonialaisten uskonnon päätehtävänä oli tutkia jumalain tahtoa
eri tilaisuuksissa, että kuolevaiset ihmisparat osittain voisivat
rukouksin ja uhrein torjua heidän vihaansa, osittain voisivat välttää
ryhtymästä sellaiseen, mikä oli jumalain tahtoa ja päätöstä vastaan.
Babylonialaiselle oli hurskaus siinä, että nöyrästi ja uupumatta koetti
tutkistella jumalain tahtoa, ettei tulisi pahoittaneeksi heitä.

Muinaisaikana uskottiin yleisesti, että kaikki, mitä tässä
maailmassa tapahtui, oli yhteydessä määrättyjen luonnonilmiöitten
kanssa. Erikoisesti Babyloniassa luultiin, että taivaankappaleitten
keskinäisestä asemasta ja ulkonäöstä eri aikoina voitiin lukea jumalien
tahto ja ihmisten siitä riippuvat kohtalot. Tarkkaamalla näitä ja muita
luonnonilmiöitä piti siis voida ennustaa tulevia tapahtumia, eikä siitä
syystä ryhdytty mihinkään tärkeisiin toimenpiteisiin, valtiotoimiin
tai yksityisiin yrityksiin, koettamatta taikojen ja enteitten avulla
tutkia, miten ne onnistuisivat. Ennetekstit ovat todennäköisesti laajin
ryhmä koko nuolenpääkirjallisuudessa. Jo tämä osoittaa, miten suunnaton
merkitys ennustustaidolla ja merkkienselityksellä oli Babyloniassa ja
Assyriassa. Itse ennustusteksteistä ilmenee lisäksi, että oli tuskin
ainoatakaan ilmiötä luonnossa tai ihmiselämässä, jota Mesopotamian
kansa ei olisi käsittänyt yliluonnollisten voimien aikaansaamaksi.

Tämä ennustustaito on Babyloniasta levinnyt myöskin Kiinaan —
ainakin esiintyy babylonialaisissa ja kiinalaisissa ennemerkki- ja
ennustusteksteissä niin ilmeisiä yhtäläisyyksiä, aina pikkuseikkoja
myöten, ettei juuri voi ajatella niiden syntyneen toisistaan
riippumatta.

<tb>

Ishtarilla ja muilla babylonialaisilla jumaluusolennoilla oli
profeettansa ja ennustajattarensa, jotka ennustivat tulevia asioita
määrättyjen merkkien johdolla, joita jumalattaren tai jumalan itsensä
luultiin antavan, n.s. _oraakkelit_. Jokaisessa babylonialaisessa
temppelissä oli oraakkelikammio, »salaisuuden asunto», missä jumala
määrätyillä merkeillä ilmaisi tahtonsa papeille, kun nämä sitä häneltä
tiedustelivat. Mutta tärkein oraakkelitemppeli oli Ishtarin pyhäkkö
Arbelassa lähellä Niniveä. Se kilpaili arvossa egyptiläisen Amonin
oraakkelin kanssa, joka sijaitsi Libyan erämaassa. Kreikan historiassa
oraakkeleilla, kuten saamme nähdä, tuli olemaan erittäin suuri merkitys.

Kokoelma Ishtarin ennustajattarien ja heidän miehisten virkaveljiensä
kuningas Asarhaddonille antamia oraakkelivastauksia on vieläkin
tallella. Yksi niistä kuuluu näin: »Älä kauhistu, oi Asarhaddon!
Ilmoituksen henki, joka sinulle puhuu, lähtee minun suustani, enkä
minä salaa sitä. Vihollisesi sulavat jalkojesi juuresta niinkuin
Sivanin joet. Olen mahtava valtiatar, Arbelan Ishtar, joka olen lyönyt
vihollisesi pakoon jalkojesi juuressa. Olenko milloinkaan puhunut
sinulle sanoja, joita sinun ei olisi pitänyt uskoa? Olen Arbelan
Ishtar; kuljen edelläsi ja rinnallasi sotaretkilläsi. Älä pelkää! Minä
olen joukkosi keskellä.»

Varsinaista ennustustaitoa oli useata lajia, kuten tähtienselitystaito,
kyky selittää sääilmiöitä, lintujen lentoa ja muitten eläinten
käytöstä sekä tulkita erilaisten epäsikiöitten merkitystä, edelleen
maksastaennustus, maljastaennustus ja unien selittäminen.

Kaksoisvirtainmaan tavattoman tähtikirkkaan taivaan alla oli
tähtienselitystaidolla eli _astrologialla_ aivan erikoiset
edellytykset, ja sen keksijöinä pidetään »Idän viisaita», muinaisia
kaldealaisia.

Inhimillisen taikauskon historia on kieltämättä mielenkiintoisimpia ja
omituisimpia kohtia ihmiskunnan kehityksessä. Miten järjenvastaisilta
magia ja astrologia näyttänevätkin meistä, joilla on veressämme
valistusajan ja luonnontieteitten aikakauden kriitillinen katsantotapa,
tosiasia on kuitenkin, että muinaisaikana valistuneimmatkaan henget
eivät kyenneet kokonaan vapautumaan tästä taikauskosta, että koko
keskiaika oli kaikkien salaisten tutkimusten ja taitojen kulta-aikaa,
ja että näillä vielä nykyaikaan asti on ollut suurempi merkitys, kuin
mitä »valistunut aikamme» yleensä on taipuvainen uskomaan.

Taivaankappaleet ovat vanhan itämaisen käsityksen mukaan »taivaan
kirjoitusta», ja on vain osattava lukea sitä, niin voi ennustaa
tulevaisuutta. Astrologit ovat soveltaneet käytäntöön lauseen:
»Tähdissä on kirjoitettu.» Suurin merkitys ennustustaidossa oli
_kuulla_. Onni tai onnettomuus riippui usein siitä, oliko kuu jonakin
määrättynä päivänä näkyvissä vai pilvien peittämä. Ja erikoisen
kohtalokas vaikutus — enimmäkseen onnettomuutta tuottava — oli
kuunpimennyksillä. Jos niitä sattui määrättynä ajankohtana, niin veli
oli tappava veljensä; toisina aikoina kuunpimennys voi merkitä valtavia
tulvia ja nälänhätää, kapinaa, sotia ja tappioita. Kuuntarha voi olla
merkkinä siitä, että joukkokuolema tulisi kohtaamaan karjaa kedolla tai
että leijonat tekisivät tuhojaan ja kaikki kauppa ja liikenneyhteys
estyisi.

Auringonpimennyksiä pidettiin myöskin onnettomuutta tuottavina. Mutta
muuten ei _auringolla_ ollut läheskään niin suurta merkitystä kuin
kuulla. Tärkeämpinä astrologit toki pitivät _kiertotähtiä_, varsinkin
kirkkaasti loistavaa Venusta. Sen lasku ja nousu olivat erinomaisen
tärkeitä, ja ne saattoivat senvuoksi, ajankohdasta riippuen, merkitä
joko runsaita satoja tai katoa, voittoa tai tappiota. Juppiter tuotti
miltei aina onnea, kun Mars sitävastoin oli oikea turmion tähti.

Tähtisikermien eri asennoilla oli myös suuri arvo ennustustaidossa,
meteoreilla ja pyrstötähdillä samoin.

Astrologiasta kehittyi taito taivaankappaleitten asentojen johdolla
lapsen syntyessä tehdä horoskooppi tämän tulevaisuudesta. Mutta _niin_
pitkälle ei nähtävästi vielä ole päästy _muinaisessa_ Babyloniassa
ja Assyriassa, vaan vasta myöhemmin, Eufratinmaiden kreikkalaisena
kautena. Mainittakoon esimerkki toiselta vuosisadalta e.Kr.: »Vuonna
170, kuningas Demetrioksen hallitessa, Adar-kuun[150] 30. p:nä, kello
6 aamulla syntyi poikalapsi. Samaan aikaan kuu oli aluksi Kaksoisten
tähtikuviossa, aurinko Kalojen, Juppiter Vaa'an, Venus ja Mars Kauriin
ja Saturnus Jalopeuran tähdistössä.»

Egyptiläisten tavoin babylonialaisilla ja assyrialaisilla oli myöskin
kalenterissaan hyvät ja pahat päivänsä.

<tb>

Kun sitten siirrymme siihen ennustustaitoon, joka sai ilmoituksensa
_ilman voimilta_, niin huomaamme, että rajuilma aina merkitsi
onnettomuutta, paitsi milloin sitä seurasi sateenkaari, sillä sitä
pidettiin jumalallisen armon merkkinä. Ukkonen saattoi, riippuen
ajasta, jolloin se esiintyi, merkitä sotaa ja kapinaa, runsasta
vuodentuloa tai katoa, tulvia tai heinäsirkkojen tuhotöitä. »Jos
ukkonen jyrisee kuin suuren koiran haukunta, niin se merkitsee, että
Pohjan kansat nousevat; jos se ärjyy kuin leijona, niin kuningas
kukistuu; jos sillä on hyeenan ääni, niin kuninkaan poika tappaa
isänsä» j.n.e. Silläkin oli merkityksensä, millä ilmansuunnalla salama
näkyi ja mihin aikaan päivästä satoi.

_Maanjäristykset_ olivat aina, elleivät suorastaan tuhoatuottavia,
ainakin onnettomuutta ennustavia. Ne merkitsivät sotaa, kapinaa,
vallankumouksia, kuninkaan kuolemaa tai »niin ankaraa nälänhätää, että
syötäisiin ihmisenlihaa». Jos ne kestivät koko päivän, ne ennustivat
valtakunnan perikatoa.

<tb>

_Lintujen lentoa_ tulkitsivat erikoiset »lintujenkatsojat». Etenkin
haukalla oli suuri merkitys tällaisissa ennustuksissa. Jos esimerkiksi
haukka ja korppi taistelivat keskenään kuninkaan nähden, niin
merkitsi Babylonian voittoa, jos haukka voitti, mutta tappiota, jos
korppi surmasi sen. Korppia pidettiin onnettomuuden lintuna. Eräässä
ennustustekstissä sanotaan: »Jos sotajoukko on liikkeellä ja korppi
raakuu joukon edessä, niin se armeija ei palaa sotaretkeltään.» Haukka
on sitävastoin onnen lintu: »Jos joku menee sairaan luoja matkalla
haukka lentää hänen ohitseen, niin sairas paranee.»

_Tuhoatuottavia eläimiä_ olivat erikoisesti käärmeet. Jos käärme
hyökkäsi ihmisen kimppuun, niin se merkitsi määrätyissä olosuhteissa,
että hän oli kuoleva ennen sen vuoden loppua; toisissa oloissa se
tiesi ankaraa tautia. Jos käärme hyökkäsi hänen kimppuunsa takaapäin
määrättynä ajankohtana, oli se merkkinä siitä, että »hänen ystävänsä
muuttuisi vihamieheksi». Jos taloon ilmaantui siipimuurahaisia, niin se
merkitsi kuolemantapausta.

Sekä ihmisten että eläinten _epäsikiöt_ olivat kiitollisia välineitä
tulevien asioitten selityksille. Itämainen mielikuvitus sai tässä
vapaasti temmeltää. Säilyneitten epäsikiöluettelojen mukaan taivaan
ja maan välillä oli tuskin mitään tämänsuuntaista, jota muinaiset
babylonialaiset olisivat pitäneet mahdottomana. Siinä on kirjavana
sekoituksena oikea ihmis-epäsikiöitten ihmenäyttely, etenkin kaikkia
mahdollisia eläinmuotoja, ihmisen ja koiran sekasikiöitä ja sitten
luonnollisesti sellaisia todella esiintyviä epämuodostumia kuin
yhteenkasvaneita sikiöitä y.m. Ja mitä eläinten epäsikiöihin tulee,
niin usein esiintyvä aihe: »Jos lammas synnyttää leijonan» on kuvaavaa
sille, mitä vanhat babylonialaiset luulivat mahdolliseksi tässä
matoisessa maailmassa. _Ajateltavissa_ oleva ja mahdollinen selitys on
kuitenkin, että tässä ja tämänkaltaisissa tapauksissa tarkoitettiin
ainoastaan jonkinlaista yhtäläisyyttä sikiön jonkin ruumiinosan ja sen
olennon välillä, jonka mukaan sitä nimitettiin.

Kaikenlaisilla epäsikiöillä oli merkityksensä sen enteinä mitä
tuleman piti, mutta eniten huomiota kiinnitettiin tässä suhteessa
kuninkaallisiin epäsikiöihin. Useimmissa tapauksissa sellaiset enteet
ovat onnettomuutta tuottavia. Pelkät pahat ennustukset täyttävät
kokonaisia nuolenpääkirjoituslevyjä, ja näköjään aivan mitättömien
epämuodostumien perusteella niissä usein ennustetaan mitä kauheimpia
onnettomuuksia. Mutta kaikeksi onneksi maailmaan syntyy silloin tällöin
onneatuottaviakin lapsia. Jos ne ovat kaksoiset ja kooltaan suuret,
niin ne merkitsevät Babylonian valtakunnan laajentumista. Ja lapsen
erikoisen lihavista ja hyvin kehittyneistä ruumiinosista voidaan
päätellä tulevaa hyvinvointia ja ruoan runsautta. Sitävastoin on
aivan varmasti nälänhätä odotettavissa, jos esim. emäsika käyttäytyy
niin sopimattomasti, että itse syö jälkeläisensä. On vaikeampaa
ymmärtää, minkä tähden sen, että nainen synnyttää sian, pitäisi
merkitä, että nainen anastaa itselleen maan kruunun.[151] Jos hän
sitävastoin synnyttää lampaan, niin kuningas pääsee eroon kaikista
kilpailijoistaan. Mutta jos nainen synnyttää käärmeen, se ei ole hyvä
merkki.

Eräässä ennustuskirjassa sanotaan: »Jos emälammas saa viisi karitsaa,
tapahtuu maassa vallankumous. Jos yhdellä karitsalla on ihmisen pää,
toisella leijonan pää, kolmannella hyeenan, neljännellä koiran ja
viidennellä lampaanmuotoinen pää, niin maassa tehdään murhia.» Samoin
jos nainen synnytti lapsen, jolla oli vain yksi korva. Jos syntyi
korvaten lapsi, tuli maahan hätä. Lapsi, jolla oli leijonan korva,
merkitsi sitävastoin, että maahan oli tuleva voimakas hallitsija. Ja
kun syntyi lapsi, jolla oli sian pää, oli asialla se ilahduttava puoli,
että se ennusti karjaonnea ja yleistä hyvinvointia siihen kotiin.

<tb>

Tärkeämpiä kuitenkin olivat ne enteet, joita tutkittiin katsomalla
uhrieläinten, varsinkin lampaitten _maksaa_, toimitus, jolla
myöhempinä aikoina roomalaisessa valtioelämässä oli niin suunnattoman
tärkeä merkitys. Tapa oli kulkeutunut roomalaisille Eufratinmaista
heettiläisten, kreikkalaisten ja etruskien välityksellä. Maksassa
arveltiin tunteitten ja mielenliikutusten sijaitsevan. Käytettiinpä
babylonialaista sanaa, joka merkitsi maksaa, yleisesti merkityksessä
»mieli» tai »sielu». Maksaa pidettiin myöskin maailmankaikkeuden
pienoiskuvana. Luultiin, että jokaisella tämän elimen osalla oli
siinä vastaava kohtansa. Arveltiin siis, että maksa paremmin kuin
mikään muu kuvasti tulevia asioita. Maksan tutkiminen oli myös sitä
kiitollisempaa, kun siinä eri eläimillä ilmenee paljon yksilöllisiä
eroavaisuuksia. Kuten käden viivat ovat jokaisella ihmisellä erilaisia,
niin on eri eläinten maksan viivoissa aina _jotakin_ eroavaisuutta.
Sappirakon asema ei myöskään aina ole sama. Näiden seikkojen
perusteella Babyloniassa kehittyi äärimmäisen yksityiskohtainen
ennustusjärjestelmä.

»Maksasta ennustamisen» taito on vähintään 4 000:n vuoden vanha.
Havaintovälineinä niille, joille opetettiin tätä taitoa, käytettiin
tuon tärkeän elimen savikuvia. British Museumissa on eräs Hammurapin
hallitsijasuvun aikainen maksan savimalli, joka on kirjoitettu aivan
täyteen opastuksia, miten sen avulla on tulkittava tulevaisuuden
arvoituksia. Ja Assurbanipalin kirjastossa oli suorastaan tämän taidon
oppikirjoja.

Esitämme pari otetta eräästä maksankatsomisesta, joka enemmän kuin 4
1/2 vuosituhatta sitten kerran suoritettiin Sargon I:lle ja jota sitten
pidettiin koko hänen tulevaisuutensa ilmoittajana. Sentähden Sargon
olikin suuri ja menestyksellinen soturi ja valtakunnan perustaja. Siinä
sanotaan: »Jos sappirakko on täynnä sappea, niin se on onnellinen
enne, jonka johdosta Sargon lähti sotaan Elamia vastaan ja tuhosi
elamilaiset. Jos sappirakko sitävastoin on kuin tyhjä säkki, ja jos
sappirakon oikealta puolelta lähtee kiila ja maksassa sen edessä näkyy
seitsemän syvennystä, niin se on enne, joka Sargonille merkitsi sitä,
että koko maan asukkaat nousivat häntä vastaan ja saartoivat hänet
Akkadin kaupunkiin. Mutta Sargon hyökkäsi ulos kaupungista ja löi
heidät maahan.»

<tb>

_Maljasta ennustaminen_ suoritettiin siten, että valettiin öljyä
vesimaljaan tai päinvastoin ja tutkittiin kuvioita, joita molemmat
yhteensulautumattomat nesteet silloin muodostivat. Vanhassa
Testamentissa käytetään kuvaavasti sanaa »malja» merkityksessä
»kohtalo».

Että _unenselityksillä_ myös on ollut suuri arvo Eufratinmaissa,
ilmenee suuresta määrästä unikirjoja, joita on löytynyt Assurbanipalin
kirjastosta. Historiallisissa teksteissä puhutaan usein unista,
jotka vaikuttavat ratkaisevasti kuningasten päätöksiin. Muistammehan
myös, miten tärkeinä israelilaiset pitivät unia. Erikoista huomiota
kiinnitettiin uniin, joissa pään päällä kannettiin jotakin, esim.
taateleita tai vuorta. Tämä johtaa ajatuksen etsimättä Joosefin
antamaan selitykseen faaraon ylimmäisen leipurin unesta, että hän
kantoi päänsä päällä kolmea vehnäleipäkoria, ja että linnut söivät
niistä. Joosef selitti, kuten muistamme, unen niin, että faarao kolmen
päivän kuluttua hirtättäisi miehen, ja linnut söisivät hänen kuolleen
ruumiinsa.

<tb>

Babylonialaisten mielestä koko luonto alkaen muurahaisesta tai
pienimmästä homesienestä aina tähtitaivaan ihmeisiin saakka oli
kuin suuri kirja, jonka salaperäiset kirjoitusmerkit paljastivat
tulevaisuuden niihin perehtyneelle. Vähäpätöisimmilläkin ilmiöillä,
esim. karitsan määkimisellä tai linnun lennolla, oli oma merkityksensä
määrättyjen tapausten enteenä.

Luulisi niin runsaasti rehoittavan taikauskon vaikuttaneen kansaan
alituisena painajaisena, lamauttaen kaiken toimintatarmon.
Mutta babylonialaisten onneksi — niin on sanottava — tulevien
tapahtumien ennustamistaito oli erikoisen uhri- ja ennuspappien
luokan salaisuutena, ja he säilyttivät huolellisesti kallisarvoista
aarrettaan. Tämän yhteiskuntaluokan keskuudessa salaisuudet periytyivät
isältä pojalle. Ja ainoastaan suvun parhaat saivat hoitaa tuota
korkeata virkaa. Kukaan, joka oli saastaista syntyperää, s.o. syntynyt
avioliiton sivussa, kukaan, joka ei ollut täydellinen vartaloltaan ja
kasvultaan, kukaan kierosilmäinen tai jolla oli aukko hammastarhassaan
tai jolta oli sormi katkennut tai joka sairasti spitaalia tai
sukupuolitautia, ei saanut lähestyä uhrialttaria.



PAHAT HENGET JA LOITSUT.


Babylonialaiset panivat kaikki onnettomuudet, kaikki sekä ihmisten
että eläinten taudit pahojen henkien syyksi, jotka saattoivat
ihmisen sairaaksi ja riivatuksi. Koko avaruus kuviteltiin tällaisten
vaarallisten pahojen henkien kansoittamaksi. Mutta erikoisesti ne
väijyivät sellaisissa kaameissa paikoissa kuin vuorten onkaloissa,
haudoissa, raunioissa ja erämaissa. Siellä saattoi sellainen paha henki
äkkiä nousta »niinkuin tuuli ja tappaa elävän erämaassa.»

Babyloniassa uskottiin yleisesti, että kuolleet vampyyrin hahmossa
nousivat haudoistaan. Verenimijähenget »laskivat ihmisistä verta
kuin sadetta. Ne kalvoivat ihmisten lihaa ja imivät heidän suonensa
kuiviin.» Oli muuan paha henki, joka asusti luolissa ja rotkoissa ja
jolla ei ollut suuta, huulia eikä korvia. Öisin se harhaili koiran
tavoin pitkin teitä ja katuja, tunkeutui taloihin, varasti väsyneeltä
unen ja imi voimaa sairaan rinnasta. Toiset henget laskeutuivat
vuoteeseen nukkuvien luo ja johdattivat sekä miehet että naiset
siveettömyyteen vastoin heidän tahtoaan.

Babylonialaisten henkimaailmaa kansoittivat myös hevosihmiset,
partaiset miehet, joilla oli linnun ruumis ja skorpionin häntä,
tarueläimet, jotka olivat puoleksi vuohia, puoleksi kaloja tai
aarnikotkan ja käärmeen sekasikiöitä j.n.e. Sellaiset hirviöt
hallitsivat juutalaistenkin mielikuvitusta, kuten Danielin kirjasta
voimme nähdä.

Pahoista hengistä oli seitsemän erikoisen pelättyä. Niillä oli
kuvaavia nimiä kuten »Noita», »Kummitus», »Painajainen», »Väijyjä»,
»Vainolainen», »Kiinniottaja». Eräässä assyrialaisessa runossa sanotaan
pahoista hengistä:

    »Ne matelivat mahallaan kuin käärmeet,
    ne täyttivät huoneen löyhkällä kuin rotat,
    ne haukkuivat kuin koiralauma.
    Yli korkeimman muurin, läpi paksuimman seinän
    ne syöksyvät myrskytulvan tavoin
    murtautuen talosta taloon.
    Mikään ovi ei voi niitä sisään pääsemästä estää;
    lukot ja salvat eivät saa niitä kääntymään takaisin.
    Käärmeen lailla ne liukuvat ovesta;
    salvan läpi ne puhaltavat sisään kuin tuuli.
    Ne riistävät vaimon miehensä syleilystä,
    ne tempaavat lapsen äitinsä helmasta,
    ja karkoittavat miehen kodistaan.»

Babylonialaiset ja assyrialaiset, kuten beduiini ja fellah vielä
tänäkin päivänä, pelkäsivät niin suuresti pahojen henkien juonia pimeän
aikana, että he tuskin uskalsivat poistua asunnostaan auringonlaskun
jälkeen. Jos se oli välttämätöntä, niin se tapahtui äärimmäisen pelon
vallassa, tarkaten jokaista risahdusta ja lakkaamatta, loitsuja
mutisten. Vaaralliset henget voitiin nimittäin karkoittaa ainoastaan
suopeitten jumalien ja henkien avulla. Suojana pahoja henkiä vastaan
olivat jalopeuroja ja härkiä esittävät jättiläispatsaat, joita
pystytettiin temppelien ja palatsien sisäänkäytäville. Ne esittivät
todennäköisesti hyviä suojelushenkiä, jotka auttoivat ihmisiä pahoja
henkiä vastaan.

Noidat ja velhot olivat melkein yhtä vaarallisia kuin pahat hengetkin.
He saattoivat turmella ruoan ja juoman keitä halusivat, voivat hankkia
tauteja häntä vaivaamaan ja hävittää talon kotirauhan nostattamalla
vihaa miehen ja vaimon välille, sisarusten kesken ja vanhempien ja
lasten välille. Taikuuden ja noituuden kielsivät sekä jumalallinen että
maallinen laki. Siitä syytetyn täytyi Hammurapin lakien mukaan — kuten
olemme nähneet — kestää vesikoe.

Parhaimpana apuna sekä pahojen henkien että velhojen ja noita-akkojen
ilkeyttä vastaan olivat pappien loitsut. Kuten rukouksilla ja
uhreilla yritettiin loitsuilla murtaa pahojen henkien voima ja estää
niitä tuottamasta ihmisille sairautta ja tuhoa. Henkienmanaajia ja
loitsupappeja kasvoi kuin sieniä sateella, ja heidän maineensa levisi
kauas Eufratinmaan rajojen ulkopuolelle. Sekä ihmeittentekijöinä
että ennustajina kaikki muinaisajan kansat pitivät babylonialaisia
saavuttamattomina mestareina.

Jesaja puhui tosin kovia sanoja Baabelin kaupungille »sinun
taikatemppujesi paljoudesta ja sinun loitsujesi väkevästä voimasta»,
jonka luultiin auttavan kaikissa vaiheissa. Mutta kun turmion suuri
päivä tulee, saadaan nähdä, mihin ne kelpaavat:

    »Astukoot he nyt esiin!
    Pelastakoot he sinut, jotka mittaavat taivaan
    ja tähystelevät tähtiä
    ja joka uudenkuun aikana julistavat, niistä
    kohtalosi on tuleva ylitsesi!
    Mutta katso, he ovat kuin olki,
    joka tulessa poltetaan.
    He eivät voi pelastaa elämääsi liekeistä.»

Kaikkien muinaisajan kansojen perimätiedot viittaavat Babyloniaan
ja Egyptiin loitsinnan kehtoina. Olihan Egyptissä samoinkuin
Babyloniassa tapana turvautua manauksiin sairaudentapauksissa, mutta
ennen kaikkea harjoittivat egyptiläiset loitsintaa palvellakseen
vainajia ja auttaakseen heitä toisessa maailmassa. Kuolemankirjahan on
ilmeisin todistus tästä. Babylonialaisten loitsinta taasen kohdistui
tähän elämään, ja ominaista tälle on toiselta puolen usko pahoihin
henkiin, joita manaaja karkoittaa, ja hyviin henkiin, jotka hän ottaa
avukseen, toiselta puolen taas se tärkeä osa, joka astrologialla on
babylonialaisten taikauskossa. Egyptiläisten uskonnollisen käsityksen
mukaan ei ollut olemassa pahoja eikä hyviä henkiä; jumalat itse olivat
manauksin voitettavissa.

Manauksensa papit lausuivat tai, oikeammin sanoen, kuiskasivat
tai mutisivat, useimmiten öisin soihtujen valossa. Erinäisissä
tiloissa kuului asiaan, että manaaja esiintyi punaisiin vaatteisiin
pukeutuneena. Toisinaan hän kuiskasi loitsukaavansa manattavaa pahaa
henkeä edustavan uhrieläimen korvaan. Manauksissa kehoitettiin pahoja
henkiä poistumaan lausumalla peloittavia uhkauksia siltä varalta, että
nämä eivät luopuisi häijyistä vehkeistään. Manauksiin liittyi usein
rukouksia, joissa käännyttiin hyvänsuopien jumalolentojen puoleen
pyytäen apua pahojen henkien ahdistamille heidän kiusaajiaan vastaan.

Eräästä kirjeestä 7. vuosisadalta e.Kr. saamme erittäin
havainnollisen kuvan menoista assyrialaisen sairastaessa: oveen on
ripustettu sika, lintu ja orjantappurapensas. Manaaja, punaisiin
vaatteisiin pukeutuneena ja pitäen haukkaa kädessään, asetuttaa
sairasvuoteen ympärille suitsutusastioita ja tulisoihtuja ja manaa
taudinaiheuttaneita pahoja henkiä poistumaan ovesta.

Henkienmanausten kaavoja on löytynyt suunnattomat määrät
Assurbanipalin kirjastosta. Siellä on manauksia ruttotauteja,
päänsärkyä, kuumetauteja, riivaantumista, s.o. kaatuvatautisuutta tai
mielipuolisuutta aiheuttavia pahoja henkiä vastaan, siellä kaavoja
demoneja vastaan, jotka aiheuttavat panettelua ja kirouksia, myrskyjä
ja rajuilmoja, siellä manauksia noita-akkoja ja poppamiehiä vastaan,
jotka kykenevät tuottamaan kuolemaa ja onnettomuuksia ihmisille. Eräs
tyypillinen manaus kuului näin: »Manaa sinä taivainen suojelushenki
ja manaa sinä maallinen suojelushenki, paha henki, erämaan paha
henki, korkean vuorenkukkulan paha henki, meren paha henki, suon paha
henki! Manaa sinä taivainen suojelushenki, ja manaa sinä maallinen
suojelushenki tauti sisälmyksistä, tauti sydämestä, levottomuutta
aiheuttava sydämenkouristus, keltatauti, pääntauti[152], pahanlaatuinen
punatauti, inhoittava ihottuma, munuaistauti, taukoamaton, kauhea
särky, painajainen!»

Suurin manauskaavakokoelma on »Pahat henget» niminen laaja teos.
Pahaa henkeä manataan taivaan ja maan nimessä jättämään riivaamansa
ihminen ja »asettumaan asumaan johonkin toiseen paikkaan.» — Eräässä
tyypillisessä manauskaavassa sanotaan: »Siihen hetkeen saakka, jolloin
poistut riivaamastasi ruumiista, et saa ruokaa syödäksesi, et vettä
juodaksesi, et järvestä, joista etkä kaivoista. Jos tahdot lentää
taivaaseen, et ole saava siipiä, jos tahdot jäädä maan päälle, et ole
löytävä itsellesi asuntoa. Poistu ihmisestä, hänen jumalansa pojasta!»
Sen sijaan rukoili manaaja jotakin hyvää henkeä asettumaan asumaan
pahan riivaamaan.

Parilla muulla manauskokoelmalla on nimenä »Polttaminen». Eräs keino
vapauttaa ihminen toisen ihmisen kostolta tai kirouksesta, taudista ja
synnistä oli sellainen, että pappi poltti sipulin, lehden erältään,
samalla lausuen: »Aivan samalla tavalla kuin tämä sipuli kuoritaan
ja heitetään tuleen ja loimuava liekki sen kuluttaa, aivan samoin
kuin sitä ei enää milloinkaan istuteta maahan, sen juuret eivät enää
tunkeudu maahan, sen vana ei enää kasva esiin näkemään aurinkoa, se ei
itse enää tule jumalten eikä kuninkaitten pöydälle, niin kuorittakoon
kosto, kirous, tauti, synti! Nyt polttakoon ne loimuava tuli, ja kirous
kadotkoon!»

Toiset näistä manauksista on kirjoitettu vanhalla sumerilaisten
kielellä ja ovat niin muodoin ainakin 6 000 vuotta vanhoja. Toiset
on kirjoitettu assyrian kielellä, mutta tällaisten loihdintakaavojen
kielellinen tutkiminen on osoittanut yhä todennäköisemmäksi, että
_nämäkin_ alkujaan on kirjoitettu sumerilaisten kielellä.

Pikkulasten hengen riistävää kauheata demonia vastaan oli paras keino
valmistaa savesta tai maapihkasta, vahasta, puusta tai muusta helposti
palavasta aineesta nukke ja viekoitella kaikenmoisilla taikatempuilla
demoni siirtymään nukkeen. Sitten kävi helposti päinsä tehdä paha henki
vaarattomaksi joko lyömällä rikki tai polttamalla riivattu nukke.
Poppamiehet ja noita-akat tehtiin vaarattomiksi myös polttamalla heidän
kuvansa roviolla.

Eräs manaus noita-akkoja vastaan kuuluu seuraavalla kauniilla tavalla:
»Kuka olet, raivosta kiehuva noita, jonka sydämessä syntyi sana, mikä
aiheutti onnettomuuteni, jonka kieli taikasanan ylitseni lausui, jonka
huulilta myrkytykseni lähti, ja jonka jalanjälkiä kuolema seuraa?
Kuule, sinä noita-akka, minä tartun sinun suuhusi, sinun kieleesi,
sinun säkenöiviin silmiisi, sinun nopeisiin jalkoihisi, sinun eteenpäin
syöksyviin polviisi, sinun lakkaamatta heiluviin käsiisi ja sidon ne
selkäsi taa. Kirkkaasti paistava kuunjumala hävittäköön ruumiisi ja
heittäköön sinut vedellä ja tulella täytettyyn kuiluun!»

<tb>

Uhreja ja manauksia kuului vertauskuvallisina toimituksina kaikkiin
juhlallisiin välipuheisiin, ennen kaikkea rauhansopimukseen.
Mielenkiintoisen kertomuksen siitä, mitenkä tällöin meneteltiin,
sisältää eräs n. v. 750 e.Kr. Assyrian kuninkaan ja erään Mati-ilu
nimisen syyrialaisen ruhtinaan välillä tehty sopimuskirja. Silloin
uhrattiin pukki ja lausuttiin seuraavanlaisia kirouksia sellaisen
tapauksen varalta, että Mati-ilu rikkoi sopimuksen: »Kuten tämä pukki
vietiin laumastaan eikä enää palaa sinne eikä enää asetu lauman
etunenään, niin myös Mati-ilu viedään, jos hän rikkoo valansa,
maastaan yhdessä poikiensa, tyttäriensä ja kansansa kera. Hän ei siinä
tapauksessa enää saa palata sinne eikä saa asettua kansansa johtoon.
Jos Mati-ilu rikkoo tämän valansa, hakataan hänen päänsä poikki
niinkuin tämän pukin pää. Tämä pää ei ole pukin pää — se on _Mati-ilun_
pää ja hänen poikainsa, hänen suurmiestensä ja hänen alamaistensa pää.»

Sitten hakattiin poikki pukin jäsenetkin samalla jatkuvasti verraten
niitä Mati-ilun jäseniin ja lopuksi eläimen siitinelin seuraavin
uhkauksin: »Jos Mati-ilu rikkoo valansa, tehdään hänestä portto ja
hänen sotilaistaan naisia. Porttojen tavoin he tulevat ajelehtimaan
kaupunkinsa kaduilla. Maasta maahan ajetaan heitä ja hedelmättömiksi he
saavat jäädä kuten muulit, ilman vaimoja ja lapsia. Ishtar on riistävä
heiltä heidän miehuudenvoimansa.»

Tällaiset kiroukset ovat tunnusomaisia myöskin niille raja-
ja muistokiville, joilla ilmaistiin eri maa-alueiden rajat ja
varmennettiin haltijan omistusoikeus, perustuipa tämä sitten ostoon,
perintöön tai lahjoitukseen. Tyypillinen on eräs 3 000 vuoden
vanha kuninkaallinen maatilan »lahjoituskirja», joka on hakattu
edellä mainitun tapaiseen muistokiveen. Se perusteellisuus ja
juurtajaksaisuus, millä lahjoituksen ikuinen arvo taataan, ei jätä
toivomisen varaa. Loppuponsi kuuluu nimittäin näin: »Sen tapauksen
varalta, että tulevaisuudessa nousisi joku virkamies, olipa hän sitten
minkä arvoasteinen tahansa ja koettaisi anastaa tämän lahjoituksen
ja sanoisi: 'Ei tämä tilus ole mikään kuninkaallinen lahjoitus', tai
jos sellainen mies peläten kuninkaan kirouksen kohtaavan itseään
houkuttelisi jonkun toisen henkilön: hullun, tyhmän, maankiertäjän
tai roiston poistamaan tämän muistokiven, kaivamaan sen maahan tai
kätkemään sen luoksepääsemättömään paikkaan tai vahingoittamaan sitä
kivellä ja poistamaan kirjoituksen, niin tulevat tässä alla luetellut
jumalat suuttumaan häneen» — tässä luetellaan Anu, Bel, Ea, Shamash,
Marduk, Ishtar, Ellil ja 40 muuta jumaluusolentoa. »Kirotkoot he
hänet peruuttamattomalla kirouksella, joka tuottaa sairauden hänen
ylitseen! Hänen ruumiinsa peittäköön parantumaton spitaali ja hän
ajettakoon kaupungin porteilta! Kokoonkyyristyneenä maatkoon hän
kuten villiaasi kaupunkinsa ympärysmuurin ulkopuolella. Koiran tavoin
tulkoon hän halveksimisen esineeksi kaupungin torilla! Rangaistakoon
häntä parantumattomalla vesitaudilla, hänen ruumiinsa täyttyköön
syövyttävällä myrkyllä. Vitsauksena kohdatkoon hänen maataan kato ja
kuivuus, ja suuret jumalat hävittäkööt hänen nimensä, hänen siemenensä
ja jälkeläisensä ihmisten suusta!»

Sellaiset kiroukset ovat saman laatuisia kuin ne, joilla Hammurapi
uhkaa sitä, ken rikkoo hänen laki määräyksiään vastaan: »Lähettäköön
Nin-karrak-jumalatar, Anun tytär, vaikean taudin hänen jäseniinsä,
ankaran, parantumattoman kuumeen, kuumeen, jonka laatua lääkäri ei
tunne, ja jota ei voida lieventää millään kääreellä, kalmanpureman,
jota ei saata välttää!»

<tb>

Väittämäänsä kykyyn karkoittaa pahoja henkiä ja nähdä tulevaisuuteen
perustui etupäässä babylonialaisten pappien — varsinkin heidän manuu-
ja ennepappiensa — niin suuri vaikutusvalta kansan mieleen, että
he, egyptiläisten hierarkian tapaan, ajoittain muodostivat valtion
valtiossa, jolle oli tunnusomaista sangen voimakas maallisten etujen
harrastus. Jo yli 4 500 vuotta takaperin valitti eräs babylonialainen
kuningas, joka koetti pitää pappeja aisoissa, että he »tunkeutuivat
köyhän lesken puutarhaan, ottivat hänen puunsa ja ryöstivät
hänen hedelmänsä», sekä että he »ryöstivät aasit ja oivalliset
vetohärät»; ja vielä myöhemminkin kuulee puhuttavan samankaltaisista
jumalanpalvelijain harjoittamista väkivaltaisuuksista. Sitä
arveluttavammaksi kävi hierarkian maallinen valta, kun pappisarvo kulki
perintönä. Eufrat-Tigrismaissa samoinkuin Egyptissä oli papistolla niin
arvokas asema, että prinsseille ja prinsessoille annettiin korkeita
papillisia virkoja.



VALITUSLAULUJA JA KATUMUSPSALMEJA.


Verrattomasti korkeammalle tasolle kuin milloinkaan muulloin kohoaa
babylonialais-assyrialainen kirjallisuus muutamissa katumuspsalmeissa,
jotka on löydetty Assurbanipalin kirjastosta. Ne muistuttavat toisinaan
aivan hämmästyttävästi Vanhan Testamentin psalmeja. Persoonallinen
synninhätä ja syyllisyydentunto ilmaiseikse näissä sydäntävihlovalla
tavalla. On kuulevinaan niissä Vanhan Testamentin profeettojen ja
psalminlaulajien mahtavana kaikuvan äänen. Eräs kaikkein ylevimmistä
kuuluu jättämällä pois osan kerroista ja kaavamaiset käänteet
seuraavasti:

    »Oi Herra, monet ovat minun syntini, suuret minun rikkomukseni.
    Minä rukoilin apua, mutta ei kenkään ojentanut minulle auttavaa
       kättä.
    Minä itkin, mutta kukaan ei rientänyt rinnalleni.
    Minä päästin kuuluville valitushuudon, mutta kukaan ei kuullut minua.
    Tuskaisa on oloni; surun valtaamana luon katseeni maahan.
    Ihmiset ovat paatuneita, kellään ei ole ymmärrystä.
    Niin monta kuin heitä onkin — kukapa heisiä tietää jotakin?
    Kukaan ei ymmärrä, tekeekö hän oikein vai väärin.
    Laupiaan jumalani puoleen minä käännyn korkealla äänellä
       huutaen häntä avukseni.
    Oi Herra, älä hylkää palvelijaasi!
    Hän makaa loassa — ojenna hänelle kätesi!
    Synti, minkä olen tehnyt, käännä parhaaksi!
    Rikoksen, minkä olen tehnyt, vieköön tuuli mukanaan!
    Kaikki minussa piilevä paha riisu minulta kuni vaatteet!
    Oi jumalani, olivatpa syntini seitsemän kertaa seitsemän,
       niin vapahda minut niistä!
    Oi jumalattareni, olivatpa syntini seitsemän kertaa seitsemän,
       niin vapahda minut niistä!

Valtavia ovat myös muutamat valitusrunot sairaudesta,
vanhuudenheikkoudesta ja muusta surkeudesta, joka ihmistä kohtaa.
Kauneimman ja omintakeisimman niistä on jättänyt jälkeensä
babylonialainen Job, joka siinä on esittänyt mietiskelyitänsä ihmisen
kärsimyksen arvoituksesta. Sen nimenä on »_Valitusruno vanhurskaan
miehen kärsimyksistä_». — »Kielensä kauneudessa, ajatustensa
syvyydessä, siveellisessä vakavuudessaan ja varsinkin loppusanojensa
valtavuudessa, jotka ilmituovat varman pelastuksen toivon, tämä
runo kuuluu koko maailmankirjallisuuden ylevimpiin», sanoo eräs
assyrialaisbabylonialaisen kirjallisuuden etevä tutkija.

Me tunnemme tämän runon pääasiallisesti Assurbanipalin kirjaston
jäljennöksistä, mutta on paljon sisäisiä todistuksia siitä, että runo
— huolimatta korkeasta esteettisestä ja siveellis-uskonnollisesta
tasostaan — on paljon vanhempi Assurbanipalin aikaa. Aivan viime
aikoina onkin löytynyt melkoista vanhempi jäljennös eräästä toisesta
Babylonian kaupungista.

Tekijän sanotaan olleen Babylonian kuningas. Runoelman kannattava
pohja-ajatus on, että vanhurskaankin kärsimykset palvelevat jumaluuden
ylistystä. Se kuuluu näin:

    Korkean iän olen saavuttanut;
    yli rajan olen käynyt.
    Minne kääntynenkin,
    vaikeata, vaikeata on.
    Huoli on alinomainen;
    menestystä en tunne.
    Kun huusin jumalaani,
    ei hän kääntänyt kasvojansa puoleeni.
    Kun kutsuin jumalatartani,
    ei hän päätänsä kohottanut.
    Merkkienselittäjä ei tulkinnut
    ennustuksillansa tulevaista;
    uhreilla ei hankkinut
    tietäjä minulle sovitusta.
    Kun etsin merkkienselittäjän,
    ei hän antanut minulle selitystä;
    loitsija ei taikakeinoillaan
    kirvoittanut kiroustani.
    Kuinka nurjaa onkaan kaikki
    tässä matoisessa maailmassa!
    Kun katsoin taakseni,
    näin ahdistuksen minua vainoavan.
    Aivan kuin en uhria
    jumalalleni olisi antanut
    tai aterian aikana
    jumalatartani huutanut,
    en kasvojani maahan luonut
    en tomuun langennut,
    aivan kuin se,
    kenen suuhun
    rukous on takistunut,
    jolle jumalanpäivää ei ole
    ja jolta jumalain juhla on unohtunut,
    aivan kuin se,
    joka oli välinpitämätön
    eikä jumalain käskystä välittänyt,
    jumalanpelkoa ja kunnioitusta
    ei väellensä opettanut,
    ei jumalaansa rukoillut,
    hänen ruokaansa nautitsi,
    jumalattarensa hylkäsi
    eikä hänelle juomauhria vuodattanut,
    kuin se, joka kunniata saaneena
    herransa unohti,
    mahtavan jumalansa nimeä
    kevytmielisesti mainitsi —
    sellaiselta minä näytin.
    Ja kuitenkin ajattelin ainoastaan
    rukousta ja avuksihuutoa;
    rukous oli sääntöni,
    uhri minun tottumukseni.
    Jumalten päivä
    oli minun sydämeni halu;
    jumalattaren päivä
    oli rikkauteni ja voittoni.
    Jumalten kuninkaan juhliminen
    oli minun iloni;
    hänen ylistämisensä
    oli minun nautintoni.
    Minä opetin maatani
    kunnioittamaan jumalan nimeä;
    jumalattaren nimeä kunnioittamaan
    opetin minä kansani.
    Kuninkaan kunnioitusta
    teroitin minä heille,
    palatsin kunnioitusta
    opetin minä kansalle.
    Minä luulin, että jumalalle
    tällainen oli otollista!
    Mutta mikä ihmisestä on hyvää,
    se jumalalle on pahaa;
    mikä hänestä on halpaa,
    se jumalalle on mieleen.
    Kuka voi ymmärtää,
    mitä jumalat taivaassa harkitsevat?
    Jumalan suunnitelmat ovat pimeyden peitossa,
    kuka käsittää niitä?
    Kuinka lyhyellenäkevät ihmiset
    voivatkaan käsittää jumalan teitä?
    Ken illalla vielä eli,
    oli aamulla kuollut.
    Äkkiä joutui hän tuskiin;
    hetkessä oli hän lyöty.
    Toisen kerran
    laulaa ja soittaa ihminen;
    tuossa tuokiossa hän jo
    ulvoen itkee.
    Kuin päivä ja yö
    vaihtuu ihmisten mieli.
    Nälissänsä
    he ovat kuin kuolleet;
    kylläisinä
    he ovat mielestänsä kuin jumala.
    Jos heille käy hyvin,
    niin he puhelevat
    taivaaseen noususta;
    multa vaikeuksissa
    he haastelevat
    manalle menosta.
    — — —
    Vankilaksi on
    taloni minulle tullut;
    lihani kahleissa
    ovat minun käsivarteni.
    — — —
    Ruoskalla on vainoojani lyönyt minut
    haavoja täyteen;
    sauvallansa hän on minut lävistänyt —
    pisto oli kauhea.
    Kaiken päivää
    vainooja minua ahdistaa;
    yöllä hän ei anna
    minun hetkeäkään hengähtää.
    Tuskissa olen kiemurrellut,
    niin että jäseneni ovat kuin ruhjotut;
    minun lihakseni ovat irtirevityt,
    ne ovat — — —.
    Vuoteellani
    minä vyöhkyröin kuin härkä,
    kuin lammas
    oman likani tahraamana.
    Minun kuumeeni tuskia
    eivät loitsijat käsittäneet;
    minun ennemerkkejäni
    eivät merkinselittäjät ymmärtäneet.
    Ei voinut loitsija
    torjua sairauttani,
    eikä sairasteluni loppua
    ennustaja ilmoittaa.
    Ei auttanut minun jumalani,
    ei tarttunut minua käteen;
    ei armahtanut minua jumalattareni,
    ei hän astunut rinnalleni.
    Avattu oli jo hauta
    maahanpanijaiset valmiit;
    ennenkuin olin kuollut,
    valitusvirret kaikuivat.
    Koko minun maani huusi:
    »Miten onkaan hän tuhottu!»
    Vihamieheni kuuli sen —
    hänen kasvonsa kirkastuivat,
    kadehtijani sai sen tietää,
    hänen mielensä riemuitsi.
    Tiedän kuitenkin päivän,
    jolloin kyynelistäni on tuleva loppu,
    jolloin suojelushenkieni joukossa
    minua kunnioitetaan kuin jumalaa.»

Kun syventyy tähän murtuneen sydämen syvien tunteiden todistukseen,
on taipuvainen vetämään siitä liian kauas kantavia johtopäätöksiä
babylonialaisten uskonnollisesta kannasta. Mutta yhtä vähän kuin
Ekhnatonin Atoninhymni kelpaa egyptiläisten uskonnollisen käsityksen
tai Platonin dialogit kreikkalaisen kansanuskon mittapuuksi, yhtä
vähän saa babylonialaisista katumuspsalmeista tehdä johtopäätöksiä
babylonialaisten uskonnollisesta kannasta yleensä. Kaikkien kansojen
keskuudessa on esiintynyt persoonallisuuksia, jotka ovat kohonneet
äärettömän paljon kansalaistensa keskitasoa korkeammalle voimatta
kohottaa heitä mukanansa korkeuksiin. Ja jos välistä katumuspsalmien
vaikutus tempasikin mukaansa tavallisen kansan, ei siitä ollut sen
suurempaa seurausta kuin murtunut ja nöyrä _ryhti_, jolla toivottiin
voitettavan takaisin jonkun jumalan armo, aivan kuin nöyrryttiin
vihastuneen kuninkaan edessä.

Alkujaan katumuspsalmit ovat oikeastaan valituslauluja. Niissä ei
ole niinkään paljon kysymyksessä synti ja katumus, vaan pikemminkin
on tarkoitus voivotuksilla ja valituksilla herättää jumalain sääliä.
Tärkeämpää on näyttää nöyrältä ja kurjalta kuin osoittaa katumusta.
»Kuinka kauan vielä?» ja »Lupaa sovitusta!» ovat alati uudistuvia
huudahduksia, joiden on hellytettävä jumala ja saatava hänen
sydämensä lauhtumaan. Niinkuin loitsut johtuvat pahojen henkien,
noitien ja poppamiesten pelosta, niin valituslaulut ja jumalille
osoitetut rukoukset perustuvat heidän vihansa pelkoon. Rukousten,
katumuslaulujen ja hymnien tarkoitus oli, kuten uhrinkin, saada jumalat
sovinnollisemmiksi.

Kuinka läheisesti valituslaulut ja manaukset kuuluvat yhteen,
näkyy siitäkin, että katumuspsalmit päättyvät usein neuvoihin avun
saamisesta esim. siten, että kolme kertaa lausuu joitakin loitsukaavoja
ja tällöin kääntää kasvonsa taaksepäin. Tällaiset häiritsevät
piirteet osoittavat selvästi, että muinaisessa Babyloniassakin
_uskonto_ ja _uskonnollisuus_ olivat kovin usein aivan eri asioita.
Saisi kokonaan väärän kuvan todellisuudesta, jos babylonialaisen
kansanmiehen uskonnollista kantaa ryhtyisi arvostelemaan yksityisten
korkealle kehittyneiden henkilöiden sydämenvuodatusten perustalla.
Tyypillisimpänä uskonnon ilmauksena ovat siellä henkien manaukset ja
ennustukset. Joskin hymnit ja rukoukset vievät meidät uskonnollisen
kehityksen korkeaan piiriin, niin jalkojemme juuressa ammottaa pohjaton
syvyys alhaista taikauskoa, jätteenä menneen, alhaisemmalla kannalla
olleen ajan tasolta, jolle kuitenkin kansan suuri joukko oli jäänytkin.

<tb>

Kiintoisan kuvan siitä osasta, mikä jumalanpelolla oli
yksityiselämässä, antaa meille muuan lähes neljätuhatta vuotta vanha
assyrialainen kirje, jonka kaksi naista on kirjoittanut Assuriin
liikeasioissa matkustaneelle miehelle. Se kuuluu näin: Me olemme
täällä kotona kysyneet unienselittäjättäriltä. ennustajanaisilta
ja vainajien hengiltä ja saaneet tietää, että Assur jumala vaatii
sinulta jumalanpelkoa, mutta sinä rakastat rahaa ja halveksit viettää
jumalaapelkääväisiä elämää. Etkö sinä voi olla Assur jumalalle
mieliksi? Kun tämä kirje luetaan sinulle, mene heti Assurin temppeliin
ja pelasta elämäsi! Lopuksi kirjeenkirjoittajattaret tekevät paljon
puhuvan kysymyksen: »Miksi et lähetä rahaa niistä kankaista, joita
sinun piti myydä?»


Kirjallisuutta:

Alfred Jeremias, Handbuch der altorientalischen Geisteskultur.

Bruno Meissner, Die Kultur Babyloniens und Assyriens.

Hugo Winckler, Die babylonische Geisteskultur.

Hermann Schneider, Kultur und Denken der Babylonier und Juden.

Morris Jastrow, Die Religion Babyloniens und Assyriens. (Laajat
kirjallisuusviittaukset.)

P. Dhorme, La religion assyro-babylonienne.

Arthur Ungnad, Die Religion der Babylonier und Assyrer.

Frans Cumont, Den astrala religionen i forntiden. (Ranskasta
ruotsinnettu.)

Alfred Jeremias, Die Panbabylonisten.

Alfred Jeremias, Monotheistische Strömungen innerhalb der babylonischen
Religion.

Arthur Ungnad, Die Deutung der Zukunft bei den Babyloniem und Assyrern
(»Der alte Orient» 1909).

R. Campbell Thompson, The devils and devil spirits of Babylonia.

R. Campbell Thompson, The reports of the magicians and astrologers of
Nineveh and Babylon in the British Museum.

Ludvig Dennefeld, Babylonisch-assyrische Geburts-omina (Laaja
kirjallisuusluettelo).

Christliebe Fichtner Jeremias, Der Schicksalglaube bei den Babyloniern
(»Mitteilungen der vorderstaatlichen Gesellschaft» 1923).
S
Leonard W. King, Babylonian magic and sorcery.

François Lenormant, Die Magic und Wahrsagekunst der Chaldäer.

Otto Weber, Dämonenbeschwörung bei den Babyloniern und Assyrern (»Der
alte Orient» 1906).

Emil Behrens, Assyrisch-babylonische Briefe kultischen Inhalts aus der
Sargonidenzeit.

Friedrich Delitzsch, Mehr Licht.

Walter Schrank, Babylonische Sühnriten.

Heinrich Zimmern, Babylonische Hymnen und Gebete (»Der alte Orient»
1905 ja 1911).

Hugo Radau, Sumerian hymns and prayers to god Nin-ib from the temple
library of Nippur.

Carl Wilhelm Belser, Babyolnischee Inschriften (Delitzsch—Haupt,
Beiträge zur Assyrologie II.)




MORAALI JA ELÄMÄNVIISAUS.


Eräässä kuuluisassa loitsussa luetellaan koko joukko erilaisia
syntejä, ja siitä saa selvän kuvan babylonialaisten uskonnollisista ja
eetillisistä käsityksistä. Manaaja huutaa jumalia avuksensa ja kysyy,
mitä synnintekoja sairas tai murheen painama on tehnyt, koska jumalalli
viha ja rangaistus on häntä kohdannut:

    »Onko hän pahoittanut jumalansa mielen?
    Onko hän kieltänyt myöntämisen tai myöntänyt kieltämisen asemesta?
    Onko hän toivonut toisille pahaa tai puhunut väärin?
    Onko hän lahjonut tuomaria?
    Onko hän kylvänyt vihaa isän ja pojan välille,
    äidin ja tyttären välille,
    veljesten välille,
    ystävysten välille?
    Onko hän halveksinut isäänsä ja äitiänsä?
    Onko hän käyttänyt vääriä punnuksia
    tai vetänyt rajat väärin?
    Onko hän tunkeutunut lähimmäisensä huoneeseen,
    lyhennellyt lähimmäisensä vaimoa,
    vuodattanut lähimmäisensä verta
    tai riistänyt lähimmäisensä vaatteet?
    Onko hän noussut esimiestänsä vastaan?
    Onko hänellä ollut sima kielellä, myrkky mielessä?
    Onko hän levittänyt vääriä oppeja?
    Onko hän tehnyt saastaisia tekoja
    ja toiminut loitsijana ja noitana?
    Onko hän ollut kosketuksissa kironalaisen kanssa,
    nukkunut kironalaisen vuoteessa,
    istunut kironalaisen tuolilla,
    syönyt kironalaisen astiasta
    tai juonut kironalaisen tuopista?»

Toisessa loitsutekstissä mainitaan sellaisiakin syntejä kuin taimien
nyhtäminen pellolta, kaislan leikkaaminen ruohokosta, lähimmäisensä
kanavan täyttäminen, virran veden pilaaminen ja metsänriistan poikasten
tappaminen.

Egyptiläisten viisausoppien vastineita on myöskin löytynyt Assyriasta
ja Babyloniasta. Tuollainen »siveysopin katekismus», kuten sitä voisi
nimittää, löytyy kahtena kappaleena Assurbanipalin kirjastossa ja yksi
kappale sitä on uusbabylonialaiselta ajalta. Siinä sanotaan muun muassa:

    »Älä panettele, vaan puhu hyvää toisista!
    Älä puhu pahaa, vaan selitä kaikki parhain päin!
    Joka panettelee ja puhuu pahoja sanoja,
    hänelle Shamash[153] on kostava.
    Älä puhu suusi täydeltä, vaan pidä vaari huulistasi!
    Jos olet kiihdyksissä, niin älä puhu heti!
    Jos puhut ajattelemattomia, saat sen sitten hyvittää.
    Rauhoita siis mielesi ja pidä hampaasi kielesi edessä!

    Aamuisin heittäydy maahan kasvoillesi ja huuda jumalaasi.
    Silloin sinun voimasi paisuvat.
    Jumalan pelko hankkii armon,
    uhri antaa menestystä elämässä
    ja rukoukset vapahtavat sinut synnin kahleista.»

Edelleen teroitetaan mieleen velvollisuutta pysyä sanassaan, osoittaa
auttavaisuutta alaisiansa kohtaan sekä antaa nälkäisille syömistä ja
janoisille viiniä juotavaksi», sillä »se on otollista Shamashille, ja
hän on hyvän hyvällä palkitseva.»

Assurbanipalin kirjastossa on muitakin kiintoisia viisaudensanoja,
ikävä kyllä katkonaisina paloina. Muun muassa kehoitetaan: »Palkitse
hyvällä vastustajasi, joka sinua vahingoittaa! Jätä kosto jumalan
käteen!»

»Älä ota vaimoksesi koskaan porttoa, temppeliprostituoitua, joka on
vihitty jollekin jumalalle, taikka ilotyttöä. Sillä surun ja tuskan
hetkellä ei hänestä ole lohduttajaksi, ja kun sinua ahdistetaan, hän
asettuu ahdistajaisi puolelle sinua vastaan. Missä hyvänsä tuollainen
nainen astuu kotiisi, se siitä turmeltuu.»

»Kavahda itseäsi petoksesta ja muista salaisista rikoksista, sillä
ennemmin tai myöhemmin ne tulevat ilmi, ja silloin sinut vedetään
niistä tilille.»

»Älä panettele, vaan puhu kaunista lähimmäisestäsi! Älä ota suutasi
täyteen, vaan varo huuliasi, äläkä puhu heti kaikkea, mitä mielessäsi
liikkuu! Jos puhut harkitsematta, saat sitä myöhemmin katua.»

<tb>

Kokoelman assyrialais-babylonialaisia sananlaskuja Assurbanipalin
kirjasto on myöskin meille pelastanut. Niissä tavataan seuraavan
laatuista elämänviisautta: »Joka sanoo: 'Voi jospa voisin hänelle
kostaa ja kostaa monenkertaisesti!' hän ammentaa kaivosta, jossa ei ole
vettä, ja hieroo ihoa käyttämättä voidetta.» — »Vieraassa kaupungissa
tulee työmiehestä herra.» »Ken on nälkään kuolemaisillaan, häntä ei
ruoki hopeata täynnä oleva arkku eikä lipas, joka on täynnänsä kultaa.»
— »Huono siemen ei idä.» — »Juopunut on yhtä voimakas kuin mato.» —
»Sinä menit ja anastit vihamiehesi pellon; nyt hän tulee ja ottaa sinun
peltosi», joka vastaa suunnilleen: »Vuoroin vieraissa käydään.» — »Ei
savua ilman tulta», sanomme me. Babylonialainen kysyy: »Kuka tulee
raskaaksi ilman siitosta?» tai »Kuka voi lihoa syömättä?»

Lopuksi muutamia ytimekkäitä lauseita assyrialais-babylonialaisesta
kirjallisuudesta:

    »Pelkää jumalaa, kunnioita kuningasta!»

tai:

    »Oikea ystävä muistaa senkin, joka hänet unohtaa»,

ja lopuksi:

    »Palkitse hyvällä se, joka sinulle pahaa tekee!»


Kirjallisuutta:

Martin Jäger, Assyrische Räthsel und Sprüchwörter (Delitzsch — Haupt,
Beiträge zur Assyrologie II).




VAINAJAT.


Suuri ero vallitsee toiselta puolen elämäniloisten egyptiläisten
ja toiselta puolen luonteeltaan vakavampien, arkipäiväisten
babylonialaisten ja assyrialaisten välillä heidän käsityksissään
kuolemantakaisesta elämästä. Egyptiläisille se oli ylipäänsä onnellisen
maallisen elämän jatkoa, ja tästä uskosta johtuen säilytettiin
kuolleita huolellisesti komeissa hautakammioissa. Eufratin ja Tigriksen
rannoilla sitävastoin kuviteltiin kuolemanvaltakunta synkäksi haamujen
maailmaksi, »missä manalle menneiden varjot lintuina istuvat pimeässä
ja elävät tomusta ja mullasta.»

Sekä vainajan että jälkeenjäävien vuoksi oli kuitenkin myöskin
Assyriassa ja Babyloniassa velvollisuus huolehtia vainajalle
säädylliset hautajaiset. Sillä »ken ei tule maahan haudatuksi
ja kenellä ei ole ketään, joka hänen hautaansa hoitaisi, hänen
henkensä harhailee levottomasti ympäriinsä maan päällä ja aiheuttaa
onnettomuuksia» tekemällä ihmiset ja eläimet sairaiksi ja hulluiksi.
Mutta tuollaisella harhailevalla hengellä itselläänkään ei ole olo
kadehtittavaa maan päällä. »Hän saa elättää itseänsä ruoan jätteillä,
mitä on jäänyt ruoka-astioihin ja heitetty teille.»

Jonkinlaista vainajain säilöönpanoa esiintyi babylonialaisillakin.
Tähän käytettiin hunajaa, öljyä, voita, suolaa ja hyvänhajuisia
mausteita.

Vainajan hautajaisissa toimitettiin kuolinuhri ja häntä saatettiin
äänekkäin itkuin ja valituksin, missä kuolleen omaisia avustivat
palkatut itkijät ja itkijättäret surumusiikkia soittavien
soittoniekkojen säestäminä. Surevat »repivät vaatteensa» ja pukeutuivat
surunsa merkiksi säkkiin; he raastoivat tukkaansa ja partaansa ja
viileskelivät itsensä verille veitsillä vuorotellen laskeutuen
istualleen kädet ylös kohotettuina vuorotellen heittäytyen suullensa
maahan. Ja kaiken aikaa kaikui tällöin valituskirkuna ja soi
surumusiikki.

Kuollut mullattiin joko suoraan maahan tai pantiin jonkinlaiseen
saviseen arkkuun tai laskettiin muurattuun hautaan. Jokaisella
kaupungilla oli kyllä hautausmaansa, mutta sitä ei ollut pakko käyttää,
vaan monet vainajat kätkettiin maahan teiden varsille ja asumattomiin
paikkoihin. Kuninkaat ja muut ylhäiset miehet saivat viimeisen
leposijansa palatsiinsa tai johonkin temppeliin. Assyriassa oli tapana
haudata kuolleet siihen taloon, jossa he olivat asuneet.

Ruumiinpolttoa näyttää kaikkina aikoina esiintyneen maahan hautaamisen
ohella. Luullaanpa erään babylonialaisen kaupungin raunioista löytyneen
krematorion jätteet. Kuitenkin näyttää siltä, että ylipäänsä — paitsi
hätätilansa — poltettiin vain köyhiä ja halveksittuja.

Vainaja sai mukaansa hautaan ruokaa ja juomaa, ja myöskin hänelle
erityisen rakkaat esineet saivat seurata mukana. Muuan ruhtinas, joka
hautasi isänsä, »pani isänsä ja kasvattajansa mukana hautaan kultaisia
ja hopeaisia talouskaluja ja kaikenmoisia koristuksia, joita tämä oli
rakastanut.»

Hautajaiset lopetettiin juhla-aterialla, jossa syötiin kuolinuhrin
jätteet. Sitten täytyi määräaikoina asettaa haudalle ruokaa ja juomaa
vainajalle, sillä muutoin hänen henkensä voi tulla tyytymättömäksi
ja kieltäytyä pysymästä manalassa. Näistä toistuvista kuolinuhreista
huolehtivat papit, jotka tällöin varmuuden vuoksi lukivat erityisiä
manauksia, jotka sitoivat vainajan manalaan. Nämä menot-olivat
täällä, kuten Egyptissäkin, papistolle tehokas keino saavuttaakseen
vaikutusvaltaa kansaan.


Kirjallisuutta:

Alfred Jeremias, Hölle und Paradies bei den Babyloniern.




BABYLONIALAISIA TARINOITA MAAILMAN LUOMISESTA, VEDENPAISUMUKSESTA JA
PARATIISISTA.


Mikään tutkimuksen haara ei ole niin suuresti hyötynyt muinaisessa
Assyriassa ja Babyloniassa tehdyistä löydöistä kuin Vanhaa Testamenttia
käsittelevä uskontotieteen haara. Babylonialais-assyrialaiset löydöt
ovat aivan, ihmeteltävän pätevällä tavalla vahvistaneet useita tämän
uskonnon peruskirjan todistuksista, toisia ne taas ovat selvittäneet
ja täydentäneet. Se osoittaa, miten läheinen sivistyssukulaisuus
vallitsi Eufrat-Tigrismaan ja Palestiinan asukkaitten välillä.
Assyrialais-babylonialainen sivistys onkin suurimmaksi osaksi
seemiläistä. Molemmat kansat ovat miettineet kysymystä kaikkeuden
synnystä ja miten paha on tullut maailmaan ja koettaneet antaa
vastauksen siihen.



LUOMISTARUJA.


Luomisesta on useita erilaisia babylonialaisia taruja. Toinen
kahdesta pääkertomuksesta on löydetty Assurbanipalin kirjastosta.
Se peräytyy aina alkutilaan asti, ennenkuin vielä oli jumalia, ja
kertoo näiden synnystä. Toinen pääkertomus on kirjoitettu muistiin
uusbabylonialaisena aikana ja on oikeastaan ylistyslaulu Mardukille,
babylonialaisten suojelusjumalalle, jota siinä kunnioitetaan luomisen
jumalana:

    »Marduk pingoitti vetten ylle kaislaisen katoksen,
    valmisti maata, levitti sitä katokselle.
    Jotta jumalat saisivat asua mieluisissa majoissa,
    hän loi ihmisiä.
    Aruru[154] loi ihmisen siemenen yhdessä hänen kanssaan.
    Kedon eläimet ja maan elävät olennot hän loi.
    Hän teki Eufratin ja Tigris-virran ja johdatti ne paikoilleen;
    hän mainitsi armollisesti niiden nimet.
    Viljan, ruohon, kaislikon ja viidakon hän loi;
    vainioitten vihreyden hän loi
    ja pellot, niityt ja rämemaat.
    Villilehmän ja vasikan, sen pojan,
    uuhen ja vuonan, lauman karitsan,
    hakamaat ja metsät,
    vuohipukin ja gasellin hän on luonut.»

Ihmisen synnystä babylonialaiset uskoivat, että jumalat olivat luoneet
hänet siinä itsekkäässä tarkoituksessa, että »hän palvelisi jumalia
ja he itse saisivat levätä.» Itse luomistoimitus tapahtui siten, että
jumalat ottivat savikimpaleen, sekoittivat sen tappamansa jumalan
vereen ja loivat siitä uuden olennon saviruukun muotoiseksi. Ihminen on
siis maallisen ja jumalallisen sekoitus ja »jumalten kuva.»

Tämän käsityksen vahvistaa aivan hiljattain löydetty
nuolenpääkirjoituskatkelma, jonka mukaan Marduk itse sanoo:

    »Tahdon ottaa verta —
    tahdon tehdä ihmisen.
    Tahdon luoda ihmisen,
    jotta jumalien palvonta palautettaisiin kunniaansa
    ja heille rakenneltaisiin temppeleitä.»



KERTOMUKSIA SUURESTA VEDENPAISUMUKSESTA.


Julkaistessaan Englannissa tieteellisiä jäljennöksiä
nuolenpääkirjoitusteksteistä Rawlinsonilla oli apulainen nimeltä
George Smith, joka oli tunnettu suorastaan uskomattomasta kyvystään
melkein ensi silmäyksellä erottaa toisistaan monilukuiset ja useinkin
harhaanjohtavan samannäköiset nuolenpääkirjoitusmerkit. Tämän
onnellisen lahjansa avulla hän pian oppi erinomaisen taitavasti
sovittamaan kokoon yhteenkuuluvia savikirjoituslevyjen palasia ja
keksimään rikkinäisestä tekstilevystä puuttuvat palaset. Kun purettiin
arkkuja, jotka sisälsivät löytöjä Assurbanipalin kirjastosta, oli
hänellä tapana valppain silmin tarkastaa nuo kallisarvoiset saviesineet
pala palalta; ja heti kuin hän keksi osan jotakin erikoisen kiintoisaa
tekstiä, hän pani sen syrjään ja koetti löytää muita saman tekstin
katkelmia.

Eräänä päivänä syksyllä 1872 hän saa käsiinsä nuolenpääkirjoituslevyn,
joka on mielenkiintoisempi kuin mikään hänen ennen näkemänsä.
Sanattoman hämmästyksen vallassa hän lukee tuhoisasta vedentulvasta,
ja laivasta, joka jäi riippumaan Nisir vuorelle, kyyhkysestä, joka
päästettiin ulos katsomaan, oliko vesi laskeutunut, pääskysestä ja
korpista, jotka lähetetään lentoon samassa tarkoituksessa. Hän oli
löytänyt vanhan babylonialaisen kertomuksen vedenpaisumuksesta.

Hehkuvalla innolla hän nyt etsi puuttuvia palasia ja katso: etsittyään
loppumattomiin hän löysi muutamia pieniä täydentäviä katkelmia sekä
lisäksi osia kahdesta muusta saman kertomuksen käsikirjoituksesta.

Ne jotka muistavat vuoden 1872, muistavat myöskin selvästi miten
suunnatonta hämmästystä kertomus tästä löydöstä sai aikaan koko
sivistyneessä maailmassa.

Mutta vedenpaisumustarun löytöhistorian ihmeet eivät päättyneet tähän.
Asian laita oli niin, että nuolenpääkirjoitustekstissä oli vielä
suuri aukko, jota ei voitu täyttää englantilaisten hallussa olevilla
katkelmilla.

Tämän nuolenpääkirjoituslevyn kappaleen täytyi siis olla Assurbanipalin
kirjastossa.

Mitä tekee Smith silloin? Hän tietenkin lähtee Niniveen, alkaa
kaivaa paikalla, missä Assurbanipalin kirjasto oli ollut, ja saa
esiin koko joukon nuolenpääkirjoituskatkelmia, niiden joukossa —
kuule ja hämmästy! — juuri sen palasen, joka puuttui hänen British
Museumista löytämästään savilevystä. Tämä oli se osa, joka kertoi,
miten suopeamielinen jumala kehoitti vedenpaisumustarinan sankaria
rakentamaan laivan ja ottamaan sinne mukanaan omaisensa sekä
kaikenlaisia eläimiä.

Kahdella kaivausretkellään Eufrat-Tigrismaihin Smith muuten täytti
monia aukkoja British Museumin kokoelmissa; myöskin teki hän
Assurbanipalin kirjastosta monta uutta arvokasta löytöä. Vielä
kolmannen kerran hän matkusti sinne jatkamaan työtään. Mutta nyt näillä
epäterveellisillä seuduilla raivosi kolera ja rutto niin hirvittävästi,
että kaikki järjestyksen siteet olivat höltyneet ja hänen täytyi palata
tyhjin toimin. Hän itse oli kokonaan murtunut ilmaston rasituksista,
nälästä ja janosta sekä vaivalloisesta työstä ja kotimatkalla hän
heitti henkensä.

<tb>

Mutta siirtykäämme nyt hänen suureen löytöönsä, joka on verrattomasti
mielenkiintoisin koko assyrialais-babylonialaisessa kirjallisuudessa:
babylonialaiseen tuhotulvakertomukseen! Se on osa suuresta
sankarieepoksesta, joka käsittää kaksitoista nuolenpääkirjoituslevyä ja
josta hiljattain on löydetty paljon vanhempiakin merkintöjä, nimittäin
noin vuodelta 2000 e.Kr., nämä kuitenkin katkelmia.

Assyrialais-babylonialaisen tuhotulvakertomuksen päähenkilö, joka
vastaa Nooaa ensimmäisessä Mooseksen kirjassa, on Ksisuthros[155],
viimeinen babylonialaisista alkukuninkaista.

»Vedenpaisumus», kuten sitä nimitämme heprealaisten sanontatavan
mukaan, oli ainutlaatuisen valtava Eufratin tulva, johon yhtyi
meriveden suunnaton nousu rajujen myrskyjen johdosta. Tapahtumapaikkana
nimittäin oli, kuten babylonialaisista kertomuksista huomaamme,
Shuruppakin kaupunki Eufratin varrella lähellä kohtaa, missä se laskee
Persian lahteen.[156] Suuri tulva tapahtui saman kertomuksen mukaan
kaupungin jumalien toimesta rangaistukseksi ihmisten synneistä.

Ksisuthroksella on kuitenkin — niin kertoo babylonialainen perimätieto
— suojelijanaan ihmisystävällinen Ea, meren syvyyden ja viisauden
jumala, ja hän saa sentähden tältä tiedon jumalien päätöksestä tuhota
ihmiskunta. Pelastaakseen suojattinsa Ea kehoittaa häntä rakentamaan
itselleen määrätyn suuruisen laivan, astumaan siihen sukunsa kera ja
ottamaan mukaansa parin kaikkia eläviä olentoja sekä sitten lähtemään
aavalle merelle. Kaikkiin Shuruppakin kansan tunkeileviin kysymyksiin
hänen on vastattava, että koska Ellil, maan herra, vihaa häntä, ei
hän enää halua jäädä hänen maahansa, vaan lähtee pois jumalansa Ean
valtakuntaan.

Ksisuthros noudattaa suojelijansa neuvoa. Kun laiva on valmis, lastaa
hän sen:

    »Kaiken, mitä minulla oli,
    kaiken hopeani,
    kaiken kultani,
    kaikki erilaiset elämänsiemenet
    lastasin siihen.
    Vein laivaan
    koko perheeni ja sukuni,
    vainioiden karjaa, kedon villejä eläimiä;
    kaikenlaisia käsityöläisiä vein sinne.»

Merkin saatuaan hän itse astuu laivaan ja sulkee oven sekä jättää
peräsimen kokeneen perämiehen käsiin. Nyt kaikki ilman voimat pääsevät
valloilleen. Myrskyt raivoavat, meri ja joet tulvivat, mustat
ukkospilvet pimentävät koko maailman. Vieläpä jumalienkin mielestä
se on kaameata. »He nousevat Anun taivaaseen. Siellä he istuvat
liikkumattomina, kokoonkyyristyneinä kuin koirat, ja itkevät pelosta.»

Kuusi päivää ja kuusi yötä pyörremyrskyt ja rankkasateet raivoavat.
»Koko maailma on muuttunut mereksi», ja kaikki elävät tuhoutuvat.
Mutta seitsemäntenä päivänä myrsky vaimenee, meri tyyntyy, ja laiva
tarttuu Nisir vuorelle. Vielä kuusi päivää Ksisuthros odottaa, mutta
seitsemännen päivän sarastaessa hän ryhtyy toimimaan:

    »Silloin vein ulos kyyhkysen
    ja päästin sen irti.
    Kyyhkynen lensi
    sinne tänne,
    mutta kun ei ollut lepopaikkaa,
    se palasi takaisin.

    Silloin vein ulos pääskysen
    ja päästin sen irti.
    Pääskynen lensi
    sinne tänne,
    mutta kun ei ollut lepopaikkaa,
    se palasi takaisin.

    Silloin vein ulos korpin;
    päästin sen irti.
    Korppi lensi,
    näki, että vesi väheni,
    söi, kahlasi liejussa ja raakui,
    mutta ei tullut takaisin.»

Siitä Ksisuthros ymmärsi, että maa oli jälleen kuiva. Hän lähti
laivasta ja toimitti uhrin vuoren kukkulalla. Kuten Nooan uhri
oli suloinen tuoksu Jahvelle, niin myös babylonialaiset jumalat
kokoontuivat nauttimaan uhrisavusta.

    »Jumalat hengittivät tuoksua;
    jumalat nauttivat makeasta lemusta.
    He kokoontuivat kuin kärpäset uhraajan ympärille.»

Ja kun Ishtar tuli alas jumalien luo, niin hän vannoi kaulakoristeensa
kautta, ettei hän milloinkaan unohtaisi tätä päivää. Tätä
kaulakoristetta, jota jumalatar kohottaa valaa vannoessaan, on pidetty
juutalaisen kertomuksen sateenkaaren vastineena.

Sitten seurasi ankara riita Ean ja muiden jumalien välillä, syystä
että hän oli tehnyt tyhjäksi heidän suunnitelmansa hävittää kaikki
elävät maan päältä. Ea selittää kuitenkin Ellilille, että on parempi,
jos tästä lähtien yksityinen syntinen saa rangaistuksensa, kuin että
koko ihmiskunta hukkuisi veden tulvassa. Silloin Ellil antaa vihansa
lauhtua. Hän menee Ksisuthroksen luo ja ottaa häntä ja hänen vaimoaan
kädestä, siunaa heitä ja tekee heidät jumalien kaltaisiksi.

<tb>

Ratkaisevan todistuksen siitä, että juutalainen vedenpaisumuskertomus
on nuorempi kuin babylonialainen, ovat satukirjallisuuden vaelluksiin
perehtyneet tutkijat huomanneet siinä osassa tarua, joka käsittelee
lintujen irtipäästämistä laivasta. Babylonialaisen kertomuksen vanha
kolminaisuus toistuu heprealaisessa sikäli, että siellä päästetään
kyyhkynen irti kolme kertaa. Mutta samalla kertaa myöskin korpin muisto
on säilynyt heprealaisessa kertomuksessa, vaikka sen irtipäästämisen
tarkoitus on unohtunut, niin että tällä linnulla siinä on aivan
merkityksetön osa. Korppi saa tässä esityksessä ilman aikojaan tehdä,
mitä sen nuolenpääkirjoitustarinan mukaan täytyi tehdä, ollen noista
kolmesta linnusta se, joka viimeksi lähetettiin.

Muita todistuksia babylonialaisen vedenpaisumuskertomuksen vanhuudesta
heprealaiseen verrattuna, ovat nuolenpääkirjoitukset, joita on
löytynyt Babyloniasta Assurbanipalin kirjastossa tehdyn suuren
löydön jälkeen. Nykyjään tunnetaan ainakin kuusi babylonialaista
vedenpaisumuskertomusta tai katkelmia niistä. Vanhimmasta tunnetusta
babylonialaisesta toisinnosta on olemassa katkelma, joka on löytynyt
Nippurista, missä aikanaan oli Babylonian huomattavin temppeli. Tämä
nuolenpääkirjoitustaulu näyttää olevan noin 4 000 vuotta vanha.

<tb>

Tarina suuresta tulvasta, joka peittää maan ja tuhoaa kaiken
elollisen paitsi yhtä ainoata miestä perheineen, on muuten levinnyt
kautta koko maapallon. Muisto Hoanghon tulvista on esim. antanut
aiheen kiinalaiseen jokisatuun. Toinen vedenpaisumustaru, joka on
aivan riippumaton heprealaisesta ja babylonialaisesta, on säilynyt
Gaua-saarella Australian saaristossa. Siinä kerrotaan, että muuan
mies niineltä Kat rakensi itselleen veneen kaukana metsän keskellä,
antamatta veljiensä pilkan häiritä itseään. Kun nämä kysyivät häneltä,
miten hän luuli saavansa niin suuren aluksen meren rantaan, hän aina
vastasi: »Sen saatte pian nähdä.»

Kun vene oli valmis, hän kutsui sinne vaimonsa ja veljensä, kokosi
saarelta kaikenlaisia eläimiä, vieläpä niinkin pieniä kuin muurahaiset,
ja sulkeutui heidän kanssaan veneeseen. Sen jälkeen puhkesi valtava
rankkasade. Suuri metsää kasvava notkelma täyttyi vedellä, ja Katin
laiva ajelehti itsestään merelle. Siitä asti gaualaiset ovat alati
odottaneet häntä takaisin palaavaksi, ja kun meidän päivinämme joukko
lähetyssaarnaajia astui maihin saarelle, niin alkuasukkaat luulivat
Katin veljineen tulevan kotiin.

Täällä pohjolassa on — vaikkakin epävarmoilla perusteilla — pidetty
vedenpaisumus taruna kertomusta Ymer jättiläisen verestä, johon koko
jättiläissuku hukkui lukuunottamatta yhtä ainoata pariskuntaa.



BABYLONIALAISIA TIETOJA PARATIISISTA JA SYNTIINLANKEEMUKSESTA.


Hiljattain tehdyt löydöt viittaavat siihen, että babylonialaiset
ovat perineet vedenpaisumustarunsa, kuten niin paljon muutakin
sumerilaisilta. Nykyjään on nimittäin löytynyt sumerilainen hymni, joka
kertoo sekä vedenpaisumuksesta että syntiinlankeemuksesta. »Alussa»
— sanotaan — »ihmiset elivät ihanassa maassa, Dilmunissa, vailla
syntiä, sairautta ja vanhuudenheikkoutta. Siihen aikaan pedot eivät
vahingoittaneet heidän laumojaan, eivätkä myrskyt raivonneet. Mutta
viisauden ja veden jumala, Enki[157], suuttui ihmisiin ja päätti tuhota
heidät suurella vedentulvalla. Nintus[157] jumalattaren avulla kuningas
ja muutamat harvat hurskaat kuitenkin pelastuivat astumalla veneeseen.

Tulvan sitten laskeuduttua eräs hurskaista miehistä, nimeltä Tagtug,
loi Nintuksen ohjeitten mukaan ihmeen ihanan puutarhan, ja Enki, —
joka nyt oli leppynyt —, opetti häntä kylvämään ja istuttamaan sekä
osoitti hänelle, mitä yrttejä ja hedelmiä hän sai syödä. Kassiakasvia
hän ei saanut maistaa. Mutta kun Tagtug oli tottelematon ja söi sitä,
oli hänen ja hänen jälkeläistensä terveys ja pitkä ikä mennyttä.
Jumalat antoivat kuitenkin ihmisille lääketaidon, parantavia yrttejä ja
monenlaisia tietoja, jotta he eivät sortuisi olemassaolon taistelussa.

Dilmunin maa on Persian lahden rannalla, vanhimman sumerilaisen
kaupungin Eridun ympärillä. Eufratilla ja Tigris-virralla oli siihen
aikaan täällä neljä suuhaaraansa, nuo neljä kuuluisaa joenhaaraa, jotka
mainitaan juutalaisten paratiisitaruissa ensimmäisen Mooseksen kirjan
toisessa luvussa. Siinä vedenpaisumus kuitenkin, kuten tunnettua,
tapahtuu paratiisin ajan _jälkeen_.

<tb>

Sekä El Amarnan arkistosta Egyptissä että Assurbanipalin kirjastosta
on löytynyt katkelmia babylonialaisesta kertomuksesta, joka käsittelee
_Adapaa_, »ihmissuvun siementä», s.o. ensimmäistä ihmistä, joka
erehdyksestä menetti kuolemattomuuden. Se että tarinan jälkiä on
löytynyt Egyptistä, johtuu siitä, että puolitoista vuosituhatta e.Kr.
sitä käytettiin siellä babylonian kieltä opiskelevien lukukirjana. On
helppoa yhdistää Adapa Raamatun Aadamiin.

Adapa oli Ean poika. Hän oli isältään saanut viisautta, mutta ei iäistä
elämää. Hänellä oli laivurin ja kalastajan toimi Ean temppelissä
Eridussa ja hän hankki isälleen ja herralleen leipää ja juomaa, kaloja
ja metsänriistaa.

Mutta eräänä päivänä hänen ollessaan meren ulapalla kalastamassa
etelätuuli äkkiä heittäytyy hänen veneensä yli, niin että se kaatuu.
Raivoissaan Adapa silloin tarttuu tuulenhaltian siipiin ja katkaisee
ne, niin ettei tämä enää voi lentää.

Kun Anu saa tietää, mitä Adapa on tehnyt, niin vihastunut taivaanjumala
kutsuu hänet luokseen. Mutta Adapan suojelija Ea tietää, mikä vaara
uhkaa hänen poikaansa, ja neuvoo, ettei hän söisi sitä leipää ja joisi
sitä viiniä, jota taivaan jumala hänelle tarjoaa, sillä se tuottaa
kuoleman.

Kuitenkaan ei käy niinkuin Ea on arvellut. Kun Adapa tulee taivaaseen,
niin Anu vähitellen muuttaa mieltänsä, ja hänen vihansa lauhtuu. Hän ei
ainoastaan armahda Adapaa, vaan haluaa myös aivan erikoisella hyvällä
työllä voittaa itse Eankin. Hän antaa palvelijainsa tarjota vieraalle
elämänleipää ja elämänvettä. Mutta Adapa muistaa Ean neuvoa ja
kieltäytyy kestityksestä. Silloin Anu käskee palvelushenkiään: »Ottakaa
hänet ja viekää hänet takaisin maahan.» Ja niin Adapa erehdyksensä
tähden menettää iäisen elämän.


Kirjallisuutta:

P. Jensen, Assyrisch-babylonische Mythen und Epen.

P. Jensen, Die Kosmologie der Babylonier.

Hermann Usener, Die Sinthflutsagen.

S. Langdon, Le poème sumerien du paradis, du déluge et de la chute de
l'homme.




TÄHTITIETEEN SYNTYMÄSEUTU.


Nykyjään tiedämme, että Babyloniassa neljä vuosituhatta sitten
sangen älykkäästi väiteltiin lakitieteellisistä kysymyksistä,
että pappiskouluissa jo varhain harjoitettiin kieliopillisia ja
sanastollisia opintoja, huomioitiin tarkkaavaisesti luonnonilmiöitä
sekä yritettiin ratkaista maailmankaikkeuden ja ihmiskohtaloiden
arvoituksia. Sama profeetallinen harrastus, joka sai babylonialaiset
tutkimaan tähtitaivasta, herätti myöskin heidän harrastuksensa
historiaan: he syventyivät muinaisuuteen toivoen voivansa ennustaa
tulevaisuutta.

Tätä henkistä vireyttä inhimillisen tiedon eri aloilla babylonialaiset
ensi sijassa saavat kiittää vaikutuksestaan toisiin kansoihin.
Mikään ei kuitenkaan niin selvästi todista babylonialaisten henkistä
ylemmyyttä naapurikansojen suhteen kuin se, mitä he ovat saaneet
aikaan tutkiessaan taivaankannen ilmiöitä. Babylonialaiset ovat sekä
astronomisen että meteorologisen tieteen luojia.

Osaksi käytännölliset, osaksi uskonnolliset syyt herättivät »Idän
viisaissa» mielenkiintoa taivaan tähtiin ja niiden liikkeisiin.
Heidän käytännöllinen harrastuksensa pyrki saamaan aikaan
vakinaista ajanlaskua ja tarkkoja aikayksiköitä, toisin sanoen
luomaan _kalenteria_. Sen välttämättömyys on ilmeinen niin
pienimpiä yksityiskohtia myöten järjestyneessä yhteiskunnassa kuin
babylonialaisten, maanviljelyksessä, liike-elämässä ja yleensä kaikissa
töissä ja toimissa. Muinaisilta babylonialaisilta olemme perineet
7-päiväisen viikon, 24-tuntisen vuorokauden, tunnin jaon 60 minuuttiin
ja minuutin 60 sekuntiin. Kellotaulumme muistuttavat siis alituisesti
muinaisten babylonialaisten viisaudesta, ja viikonpäiviemme nimet
johtavat ajatuksen Babylonian jumaliin. Babylonialaiset näet nimittivät
viikon päiviä »seitsemän vaeltavan taivaanvalon» mukaan, s.o. auringon,
kuun ja viiden silloin tunnetun kiertotähden, joilla kaikilla
oli jumalien nimet, koska jumalien arveltiin ilmestyvän niissä.
Kun kreikkalaiset ja roomalaiset sitten saivat babylonialaisilta
7-päiväisen viikon, niin _he_ antoivat jokaiselle päivälle nimen sen
oman jumalansa tai jumalattarensa mukaan, joka vastasi kysymyksessä
olevaa babylonialaisten jumaluutta. Sitten vanhat germaanit vuorostaan
lainasivat roomalaisilta tavan nimittää viikonpäiviä jumalien mukaan ja
antoivat jokaiselle päivälle nimen sen germaanilaisen jumaluusolennon
mukaan, joka lähinnä vastasi asianomaista roomalaista jumalaa tai
jumalatarta. Meidän _sunnuntaimme_, joka saksaksi on Sonntag, oli
roomalaisilla, kreikkalaisilla ja babylonialaisilla auringon päivä,
kuten _maanantai_ heilläkin oli kuun päivä.

_Tiistai_, Tyrin päivä, oli roomalaisilla sodanjumala Marsin päivä,
jonka babylonialainen vastine oli Nergal. _Keskiviikon_, ruotsiksi
_onsdag_, Odenin päivän, roomalaiset olivat pyhittäneet Merkuriukselle,
kirjoitustaidon ja kaupan jumalalle — sen päivän ranskalainen nimi
onkin mercredi. _Torstaita_, Torin päivää, vastasi roomalaisilla
Juppiterin päivä. Juppiter, joka oli ylin roomalainen jumala, oli
myöskin ukkosenjyrinän jumala, ja saksaksi torstai on Donnerstag.
Juppiteriä vastasi Babyloniassa Marduk. _Perjantai_, ruotsiksi
_fredag_, Frejan päivä, oli roomalaisilla rakkauden jumalattarelle
Venukselle pyhitettyjä babylonialaisilla Ishtarille. _Lauantai_,
ruotsiksi _lördag_, sitävastoin ei ole saanut nimeään minkään
jumaluuden mukaan. Se aiheutuu siitä, ettei germaaneilla ollut mitään
jumalaa vastaamassa roomalaista Saturnusta, jonka nimi toistuu tämän
päivän englantilaisessa nimessä: Saturday. Meidän »lauantaimme» nimi
on proosallisemmin johtunut kylpemistä merkitsevästä _löga sig_.
Viikonpäivien tavoin on alkujaan myöskin eläinradan kaksitoista
tähdistöä — ainakin osittain — saanut nimensä babylonialaisilta.

Babylonialaisten kuukausissa oli vuoroin 29, vuoroin 30 päivää.
Koska kalenterivuosi siten pian tuli olemaan melkoisen paljon edellä
todellista aurinko vuotta, lisättiin määrättyinä vuosina kolmastoista
kuukausi. Tämä tapahtui kauan jokseenkin umpimähkään. Vasta 6.
vuosisadalla e.Kr. siinä alettiin noudattaa varmoja sääntöjä.

Kukin kuukausi oli omistettu jollekin eläinradan kahdestatoista
merkistä, mutta lisätty kolmastoista kuukausi tarvitsi myöskin jonkin
eläimen tunnuskuvakseen ja sai _korpin_, onnettomuuden linnun. Siitä
saakka luku 13 — ylimääräinen, korpinluku — on uskollisesti säilyttänyt
onnettomuuden-luvun maineensa.

Tähtitieteellisten havaintojen varhaisuutta Eufrat-Tigrismaassa
todistavat lukuisat Assurbanipalin kirjaston katkelmat. Ne ovat
nimittäin suuren, 72 savitaulua käsittävän teoksen jäljennöksiä,
teoksen, joka enemmän kuin 3 1/2 vuosituhatta sitten laadittiin
edellisinä vuosisatoina koottujen tähtitieteellisten havaintojen
perusteella. Tätä teosta sekä assyrialaiset että babylonialaiset
pitivät erittäin suuressa arvossa, ja sitä laajennettiin aikojen
kuluessa uusien tutkimusten tuloksilla.[158] Muinaiset babylonialaiset
ovat myöskin jo 3—4 vuosituhatta sitten merkinneet savitauluille
yksityiskohtaisia tähtitieteellisiä havaintoja ilmoittaen
johtopäätökset, joita niistä laskelmien avulla voitiin tehdä; ja
he ovat, erään ammattimiehen sanojen mukaan, jo tänä kaukaisena
aikana »yllättävän tarkasti mitanneet eräitten kiintotähtien välisiä
etäisyyksiä.» Jo Hammurapin hallitsijasuviin aikana — noin 4 000 vuotta
sitten — babylonialaisilla oli niin hyvin järjestetty kalenteri, että
täytyy olettaa tähtitieteen jo silloin olleen korkealla tasolla.
Muutenhan olisi ollut mahdotonta tarvittavan tarkasti laskea suurten
taivaankappaleitten kiertoaikoja.

Kuitenkin on muistettava, että babylonialainen astronomia vanhimpina
aikoina oikeastaan oli astrologian palvelija ja vasta myöhään vapautui
tästä riippuvaisuus suhteestaan. Tähtitieteellisiä havaintoja ja
laskelmia babylonialaiset tosin eivät milloinkaan tehneet pelkästä
teoreettisesta harrastuksesta, vaan joko käytännöllisistä syistä tai
tutkiakseen jumalien tahtoa ja saadakseen selville tulevia tapahtumia.
Sentähden olisi kohtuutonta soveltaa _nykyaikaisia_ tieteellisiä
vaatimuksia tähän alkavaan tieteeseen. Babylonialaisten kyvyssä
tehdä tarkkoja huomioita ja täsmällisiä laskelmia oli luonnollisesti
melko paljon toivomisen varaa.[159] Kaikkia historiallisia ilmiöitä
on kuitenkin arvosteltava aikansa ja laatunsa mukaisesti, ja tässä
tapauksessa tulee ottaa huomioon alkeelliset välineet, joita
muinaisilla babylonialaisilla oli käytettävissään.

Jos astronomiseksi tieteeksi nykyaikaisessa mielessä hyväksytään
ainoastaan sellaiset havainnot, joita nykyajan tähtitiede suorastaan
voi käyttää, niin mitään sellaista tutkimusta ei oikeastaan ole ennen
hellenististä aikakautta, s.o. muutamia vuosisatoja ennen Kristuksen
syntymää. Mutta sen aikakauden astronomit olivat tietoisia siitä, missä
kiitollisuudenvelassa he olivat babylonialaisille tähtitieteilijöille.
He nimittivät itseään mielellään »babylonialaisiksi» ja liittivät
havaintonsa ja laskelmansa vanhoihin babylonialaisiin muistiinpanoihin.

Kuitenkin on mahdollista, vaikka ei ainakaan vielä todistettua, että
muinaiset kaldealaiset osasivat ennustaa auringon- ja kuunpimennyksiä,
ainakin suunnilleen. Vanhimmat siihen viittaavat tosiseikat ovat
Assurbanipalin ajoilta. Hänen kirjastostaan löytyi eräs kuninkaalle
Assurin tähtienselittäjiltä saapunut tiedonanto, joka kertoo, että
on tapahtunut kuunpimennys, mutta että sikäläiset astrologit eivät
ole voineet nähdä sitä, koska taivas on ollut pilvessä. Sentähden
he pyytävät, että kuningas antaisi tiedustella kaikista muista
Assyrian ja Babylonian kaupungeista, olisiko ehkä joissakin näissä
paikoissa huomattu pimennys. — Seikka, joka todistaa vielä enemmän
babylonialaisten astrologien eduksi, on toinen savitaulu, jossa
kuninkaalle ilmoitetaan kuunpimennyksen tapahtuvan määräpäivänä sekä
että se tulee olemaan osittainen ja koskee kuunpyörän koillista osaa.

Babylonialaisten kyvystä laskea auringon- ja kuunpimennyksiä ei
kuitenkaan voida olla aivan varmoja, sillä ei ole mitään _todistetta_
siitä, että molemmat pimennykset todella _sattuivat_ ilmoitettuna
aikana. Astrologeille tosin ei ollut niinkään vaarallista kuin luulisi,
jos he joutuivat häpeään tässä suhteessa. He olivat, kuten ennustajat
yleensä, taitavia keksimään verukkeita. Ainahan voi syyttää sitä, että
jumalat olivat muuttaneet päätöstään. Tässä toteutuvat muuten suuren
tähtitieteilijän Keplerin sanat: »Epäonnistunut ennustus unohdetaan,
sillä sehän ei tarjoa muistille mitään määrättyä kiinnekohtaa; mutta
toteutunut ennustus säilytetään muistissa naisten tapaan. Ja siten
astrologi saa jonkinlaisen sädekehän ympärilleen.»

Ainakaan _assyrialaisten_ hoviastrologien kyvystä tehdä tarkkoja
ennakkolaskelmia ei juuri saa korkeata käsitystä, kun lukee eräästä
heidän kertomuksestaan Hänen Majesteetilleen, että he kolme päivää
tähystelivät auringonpimennystä — jota ei tapahtunut.

Arvostellessamme tätä, kuten niin monta muuta Aasian muinaisia kansoja
koskevaa kysymystä, meidän on kuitenkin muistettava, että mehän
tunnemme vain pienen osan todistusainehistoa.[160] Jonakin kauniina
päivänä voidaan Mesopotamian rauniokummuista tehdä löytöjä, jotka
antavat aivan toisia tosiseikkoja arvostelumme perustaksi.

Ensimmäinen pimennys, joka varmasti _tiedetään_ täsmälleen ennakolta
lasketuksi, oli se auringonpimennys, joka sattui toukokuun 28. p:nä
585 e.Kr. Sitä ennusti miletolainen Thales, »ensimmäinen kreikkalainen
filosofi». Mutta hän olikin kaldealaisten oppilas.

Mutta _jos_ babylonialaiset todellakin ovat osanneet ennustaa auringon-
ja kuunpimennyksiä, niin se näyttää joka tapauksessa onnistuneen vain
aivan vähäistä aikaisemmin. Ainoa varma tosiseikka, josta meidän on
pidettävä kiinni, osoittaa nimittäin, että kysymyksessä oleva ennustus
kirjoitettiin vain yhtä tai korkeintaan kahta päivää ennen pimennystä.
Babylonialaiset eivät varmastikaan pystyneet seikkaperäisiin laskelmiin
monivuotisten havaintojen perusteella, joita tarvitaan ennustettaessa
pimennyksiä kauan aikaa edeltäpäin.

<tb>

Babylonialaisten tähtitieteellisten opintojen rinnalla heidän tietonsa
kasvoivat myöskin matematiikassa, alalla, jolla he samaten ainakin
osittain ovat uranuurtajia. He käyttivät rinnan kahta erilaista
lukujärjestelmää, nimittäin kymmen- ja kuusikymmenjärjestelmää.
Suurempi luku ilmaistiin niin ja niin monena kuusilukuna tai
kuusikymmenlukuna, aivan kuin me puhumme niin ja niin monesta tusinasta
tai tiusta.

Kuusikymmenjärjestelmää käytämme vielä ympyrän jaossa 360 asteeseen
ja vuorokauden jaossa tunteihin, minuutteihin ja sekunteihin.
Babylonialaisten matemaattiset tiedot tekivät heille mahdolliseksi
mitta-, paino- ja rahajärjestelmän luomisen, jolla muinaisajan
kansojen keskuudessa oli sama merkitys kuin metrijärjestelmällä
meidän päivinämme. Se perustui kuten metrijärjestelmäkin määrättyyn
pituusmittaan, jona babylonialaisilla oli keskimääräinen etäisyys
täysikasvuisen ihmisen kyynärpäästä keskisormen kärkeen, siis mitta,
joka suunnilleen vastasi meidän päiviemme kyynärää.


Kirjallisuutta:

Franz Xaver Kugler, Sternkunde und Sterndienst in Babel.

A.H. Sayee, The astronomy and astrology of the babylonians.

Ernst F. Weidner, Handbuch der babylonischen Astronomie.

Alfred Jeremias, Das Alter der babylonischen Astronomie.

H.V. Hilprecht, Mathematical, metrological and chronological tablets
from the temple of Nippur.

F.X. Kugler, Im Bannkreis Babels.

Hugo Winckler, Die babylonische Kultur in ihren Beziehungen zur
unsrigen.

C.F. Lehmann, Babyloniens Kulturmission einst und jetzt.

Martin P:son Nilsson, Tideräkningens uppkomst.

Nat. Beckman, Tideräkning och historia.




LÄÄKINTÄTAITO BABYLONIASSA.


Tauteja Babyloniassa, kuten muinaisessa Idässä yleensä, käsiteltiin
alkujaan aina loitsuilla. Koko babylonialaista sivistystä voi nimittää
loitsukulttuuriksi. Loitsut ja taiat olivat babylonialaisilla
keskeisimpänä osana miltei kaikissa tieteissä. Kokonainen sarja
loitsutauluja alkaa sanoilla: »Jos ihminen sairastaa yskää», toinen:
»Jos ihminen sairastaa suonenvetoa jalassaan, niin ettei hän voi
kävellä» j.n.e.

Vasta kun ei onnistuttu loitsuilla karkoittamaan pahaa henkeä, joka
oli asettunut sairaan ruumiiseen, turvauduttiin lääkkeisiin tai
leikkaustoimenpiteisiin.

Kun nykyjään yhä enemmän on huomattu, miten suunnaton merkitys uskolla
on sellaisten tautien parantamisessa, jotka aiheutuvat sielullisista
tai hermohäiriöistä, niin ymmärtää paremmin taikuuden sielullisten
vaikutusten tarkoituksen ja merkityksen, josta tosiaan voi käyttää
nykyaikaista nimitystä suggestio.

Anatomiset tiedot eivät Kaksoisvirtainmaassa olleet läheskään sillä
kannalla kuin Niilinmaassa, johtuen siitä, että babylonialaiset eivät
uskonnollisista syistä milloinkaan uskaltaneet ryhtyä ruumiinavauksiin.
On useita babylonialaisia lääketieteellisiä teoksia, joissa luetellaan
erilaisia taudinoireita, mutta se tapahtuu sangen pintapuolisella
tavalla käymättä käsiksi itse taudin aiheuttajaan.

Tyypillinen esimerkki muinaisten babylonialaisten taudinmäärittelystä
ja käsittelystä on seuraava, eräästä senaikaisesta »lääkärikirjasta»
otettu teksti: »Jos mies on nauttinut jotakin juovuttavaa juomaa ja
hänen päänsä on sekava, hänen puheensa tolkutonta, hän on menettänyt
järkensä ja hänen silmänsä tuijottavat», niin on otettava yksitoista
nimeltä mainittua yrttiä, survottava ne yhteen ja »annettava hänen
juoda sitä väkijuomaan sekoitetussa öljyssä aamulla ennen auringon
nousua ja ennenkuin kukaan on häntä suudellut. Silloin hän on paraneva.»

Todistuksena siitä, että esimerkiksi keuhkotautia esiintyi
jo muinaisessa Babyloniassa on eräs lääketieteellinen
nuolenpääkirjoitustaulu, joka erikoisesti viittaa tyttöjen alttiuteen
tälle kavalalle taudille kehitysiän ensimmäisinä vuosina. Siitä
sanotaan: »Kun tytöt alkavat tulla täysin kehittyneiksi, ja kasvava
kuu rupeaa vaikuttamaan heidän vereensä, eivätkä he saa kuukautisiaan
säännöllisesti, niin valaskalan tähdistö aiheuttaa hivuttavan,
kuolettavan yskän; ja vaara on sitä suurempi, mitä kauempana aurinko on
keskitaivaalta.» Viimeisistä sanoista ilmenee, että auringon parantava
vaikutus tuberkuloottisiin tauteihin oli jo silloin huomattu.

Babyloniassa kuten Egyptissäkin lääkemääräykset ovat usein erittäin
yksityiskohtaisia lääkeaineiden kokoonpanoon ja käyttötapaan
nähden. Enimmät lääkkeet saatiin kasvikunnasta, mutta siinäkin sai
taikausko sijansa. Orjantappuran juuret esim. kelpasivat erään
taudin parannuskeinoksi vain sillä edellytyksellä, että ei saanut
näkyä auringonvaloa, kun sitä nyhdettiin maasta. Erästä toista
tautia vastaan sama kasvi auttoi vain siinä tapauksessa, että se oli
kasvanut haudalla. — Myöskin ihmis- ja eläinkunnasta saatuja aineita
— usein laadultaan erittäin vastenmielisiä — käytettiin Eufratin ja
Tigris-virran varrella kuten Niilin rannoillakin, ja kivikuntakin sai
luovuttaa oman osansa.

Kirjallisuutta:

Friedrich Küchler, Beiträge zur Kenntnis der assyrisch-babylonischen
Medizin.

Felix von Oefele, Keilschriftmedizin in Parallelen (»Der alte Orient»
1904).






ISRAELILAISET JA FOINIKIALAISET




SYYRIAN KANSAT.


Se 50 penikulman pituinen rannikkoalue, joka etelässä rajoittuu
Egyptiin ja pohjoisessa Vähän-Aasian niemimaahan, ei koskaan,
päinvastoin kuin Egyptin ja Mesopotamian oli laita, päässyt
pikkuvaltioastetta pitemmälle. Itse luonto asetti esteitä noiden monien
pienten yhteiskuntien sulautumiselle yhdeksi suureksi valtakunnaksi.
Täällä ei ollut sellaista elävöittävää ja koko maalle yhteistä
valtasuonta kuin Niili tai Eufrat. Päinvastoin viljelyskelpoisen maan
pirstoivat vaikeapääsyiset vuoret, jotka erottivat seudut toisistaan
Norjaa tai Sveitsiä muistuttavalla tavalla.

Pohjoisesta etelään suuntautuu Libanon, »Valkoinen vuori», suurimman
osan vuotta lumihohteisine harjanteineen, ja rinnan sen kanssa kulkee
Antilibanon, molemmat lähes Pyreneitten korkuisia. Rannikkoa pitkin
leviävää kalkkimaavyöhykettä kastelevat vuoripurot ja pikkuvirrat,
jotka itse ovat kuljettaneet mukanaan hedelmällistä maata matkallaan
sulavan lumen peittämältä vuorenharjalta sen juurelle asti. Mutta
vuoren pääjonosta lähtevät haarautumat leikkaavat tämän viljelykseen
kelpaavan maan kapean vyöhykkeen poikittaiseen suuntaan niin tiheään,
että niiden välissä olevat maa-alueet ovat vain jonkin harvan
neliöpenikulman laajuiset, ja muutamin paikoin ne laskeutuvat aivan
äkkijyrkkinä mereen. Syyrian oli luonto siis määrännyt useiden
pikkuvaltioiden maaksi ja sellaisena pysymään.

Jos siis luonto itse rakensi esteitä vilkkaalle liikeyhteydelle ja
rauhalliselle yhteistoiminnalle Syyrian pikkukansojen kesken, eivät
vuorijonot sitävastoin olleet ylitsepääsemättöminä esteinä heille, kun
oli ryhdyttävä taisteluun toistensa kanssa. Näiden pikkuyhteiskuntien
poliittinen historia onkin suureksi osaksi kertomusta ainaisista
riidoista ja kahakoista ja sodista, jotka »sotajoukkojen» suuruuteen
nähden usein tuntuvat meistä suorastaan tämän käsitteen ivailulta,
samoinkuin näiden pikkuvaltioiden »kuninkaat», joksi he itse nimittivät
itseään, tuskin ovat muuta kuin suurtilallisia tai pikkupasshoja.

Kun sitävastoin on kysymys Syyrian kansojen osuudesta rauhan toimissa,
silloin niiden harvalukuisuus on omiaan herättämään vain suurempaa
kunnioitusta, kun näkee, minkä erinomaisen tärkeän tehtävän varsinkin
kaksi niistä, nimittäin israelilaiset ja foinikialaiset, ovat
suorittaneet kulttuurin historiassa.




ISRAELILAISET.


Israelilaisten historian kirjoittaminen on vaikeampaa kuin minkään
muun tunnetun kulttuurikansan, koska melkein kokonaan puuttuu
sekä tämän kansan aikaisempia vaiheita koskevia samanaikaisia
asiakirjoja että kiinteitä muinaismuistoja. Israelilaisten historian
päälähteenä on siis Vanha Testamentti. Sen erinomainen uskonnollinen
ja kirjallinen merkitys tekee tämän puolen »kirjojen kirjaa» aivan
ainutlaatuiseksi kaikesta, mitä kirjoitettu on. Mutta kun tätä kirjaa
on käytettävä puhtaasti historialliseen tarkoitukseen, on siinä
niinkuin yleensäkin erotus tehtävä _ensi- ja toisenkäden lähteiden_
välillä. Edellisiin — niihin, jotka ovat luotettavien ja asiaan
perehtyneiden miesten kirjoittamia, jotka itse ovat nähneet, mitä
kertovat —, kuuluvat ennen kaikkea _profeettain_ kirjoitukset. Mitä
sitävastoin _historiallisiin kirjoihin_ tulee, on otettava huomioon,
että ne ovat syntyneet vasta juutalaisten Baabelin vankeuden jälkeen.
Ne perustuvat osittain sukupolvesta sukupolveen kerrottuihin taruihin,
osittain vanhoihin, nyt hävinneisiin lähdekirjoihin. Nämä kirjat
ovat kuningasten aikakirjoja ja muita teoksia, jotka osittain ovat
syntyneet ylistämistarkoituksessa, aivan niinkuin egyptiläiset ja
babylonialaiset voittopiirtokirjoitukset, ja sentähden toisinaan
esittävät saman tapahtuman melko eri tavalla. Naiivina aikana, jolloin
historiallinen kritiikki oli tuntematon käsite, ei ollut ketään, joka
olisi pannut pahakseen, joskin ristiriitaisia perimätaruja vallan
tyynesti esitettiin rinnakkain. Niin on kerran ollut laita kaikissa
maissa. Vanhimmat historiankirjoittamis-yritykset olivat oikeastaan
mahdollisimman lukuisain perimätietojen kokoamista ja säilyttämistä.

_Raamatun kriitillisen tutkimuksen_ päätehtävänä on ollut koettaa
selvitellä näiden erilaisten perimätietojen ja lähdekirjojen
keskinäistä suhdetta ja arvoa historiallisina lähdekirjoina. Se on
nyt runsaan miespolven ajan Vanhan Testamentin kirjoihin soveltanut
samanlaista historiallista kritiikkiä, mitä nykyajan historiantutkimus
käyttää toisten kansojen historiaa koskeviin lähdekirjoihin nähden.
Älykkäästi tutkittuaan varsinkin Mooseksen kirjoja ovat tämän alan
erikoistutkijat mielestään voineet todeta, että nämä kirjat aikojen
kuluessa ovat syntyneet useiden lähteiden yhteensovittelusta, joista
vanhimmat menevät ajassa taaksepäin aina kuningasaikaan asti, noin
vuoteen 850 e.Kr., mutta nuorimmat ovat Baabelin vankeuden ajoilta,
noin v. 500 e.Kr. Vanhin näistä lähteistä on kertomus Juudan kansan
vaiheista maailman luomisesta asti melkein kuningasaikaan saakka.
Useat Mooseksen kirjain ihanimmista kertomuksista juontavat alkunsa
tästä lähteestä. »Tämä teos» — sanoo eräs tämän alan erikoistutkija
— »tarjoaa vanhimman, taisteluintoisen ja luottamuksellisen Israelin
esityksen itsestään, ennenkuin se pienistä oloistaan joutui
suurvaltojen sotaan, ennenkuin onnettomuudet alkoivat ja saattoivat
kansan näkemään oman historiansa, tulevaisuutensa ja Jumalansa uudessa
valossa — millä käsityksen muutoksella oli niin laajakantoiset
uskonnonhistorialliset seuraukset.»

Kävisi liian seikkaperäiseksi ja vaikeaksi yrittää tässä selvitellä
kysymystä, miten on ollut mahdollista, kuten sanottu, Mooseksen
kirjoista löytää jälkiä eri lähdekirjoista. Tällainen selvittely
edellyttää välttämättömästi muun ohessa perusteellista itämaisten
kielten tuntemista. Saamme tyytyä muutamiin esimerkkeihin, joista
selviää, miten tähän tulokseen on päästy. Sekä Mooseksen kirjat että
muut Vanhan Testamentin historialliset kirjat kertovat toisinaan
itse, että ovat perustaneet kertomuksensa vanhoihin, nyt hävinneisiin
lähteisiin.[161] Monta kertaa on ollut sangen helppoa, nähdä, missä
yhteensommiteltujen eri lähteiden saumat kulkevat. Usein esitetään
nimittäin sama tapahtuma kahdella eri tavalla samassa historiallisessa
kirjassa, kuten molemmat luomiskertomukset ensimmäisessä Mooseksen
kirjassa, toinen 1. luvussa, toinen luvussa 2:4 seur., tai molemmat
kertomukset vedenpaisumuksesta, jotka ovat toisiinsa kudotut luv. 6—7,
mutta sisältävät toisistaan eroavia tietoja eläinten luvusta, jotka
Nooa otti mukaansa arkkiin, sekä siitä, kuinka kauan vedenpaisumusta
kesti. Samoin on kertomuksen laita siitä, kuinka Mooses sai faaraon
suostumaan Israelin kansan lähtöön Egyptistä, sekä itse lähdöstä ja
Punaisen meren ylimenosta. Että nämä ja muutkin kaksoiskertomukset ovat
peräisin eri lähteistä, selviää lisäksi erinäisistä, selväpiirteisistä
kielen, ajatussuunnan ym. erilaisuuksista, joita kuitenkin vain
ammattitiedemiehet pystyvät arvostelemaan, mutta jotka ovat olleet
tärkeänarvoisia eri lähdekirjojen ikää ja historiallista arvoa
määrättäessä.

<tb>

Jos sitten käännymme niihin Palestiinan vanhimman historian
lähdekirjoihin, jotka käyvät historiallisista todistuskappaleista,
saamme ensi vilahduksen siitä El Amarna-arkistossa säilyneissä
syyrialaisten ruhtinaiden faaraolle lähettämistä kirjeistä. Näissä
kaikuu yleinen valitus siitä, kuinka beduiiniheimot ovat tunkeutumassa
Palestiinaan. Sillä kertaa _kanaanilaiset_ ovat maahan muuttamassa.
Mutta tuskin nämä olivat ehtineet asettua oikein vakinaisesti asumaan
sinne, ennenkuin heitä — 12. vuosisadalla e.Kr. — ahdistaen uhkasivat
toiset paimentolaiskansat: etelästä päin filistealaiset ja idästä
_israelilaiset_. Ja tuskin taas nämä ovat ehtineet asettua pysyväisesti
asumaan Palestiinaan, ennenkuin he vuorostaan saavat otella toisten
ahdistavain erämaanheimojen kanssa: moabilaisten, ammonilaisten,
midianilaisten, amalekilaisten y.m. Loppumattomiin jatkuvaa satua
hedelmällisestä maasta, joka vastustamattomasti houkuttelee luokseen
erämaan lapsia. Ja tästä alati jatkuvasta olinpaikan vaihdosta on
Israelin vaellus vain osa; toiset kansat ovat käyneet edellä ja toiset
seuranneet jäljessä.

Kun israelilaiset valloittivat »Kanaaninmaan», asui siinä korkealla
sivistysasteella olevia kansoja. Kanaanilaiset — joiksi heitä
tavallisesti nimitetään — eivät kuitenkaan muodostaneet yhtenäistä
kansakuntaa, vaan olivat kirjavaa sekoitusta eri heimoista, joista
kumminkin ainakin useimmat, samoinkuin uudet anastajat, näyttävät
kuuluneen seemiläiseen rotuun.

On aivan luonnollista, etteivät nämä kansat olleet voineet jäädä
osattomiksi naapurimaan Egyptin ja yleensä Etu-Aasian rikkaasta
kulttuurikehityksestä, kun ottaa huomioon, että Niilin ja
Eufrat-Tigriksen varsilla olevien kahden suuren kulttuurimaan välisen
kauppavaihdon täytyi tapahtua Syyrian kautta, ja että Syyrian
rannikkokaupungit olivat Mesopotamian ja Välimeren itäosan saarten
välisen tavaranvaihdon tuonti- ja vientisatamina.

Tästä rauhallisesta kanssakäymisestä mahtavain naapurikansani
kanssa Syyrian kansat saivat kuitenkin kokea vähemmän miellyttäviä
seurauksia. Heidän maastaan aiheutui riitaisuuksia sekä
assyrialais-babylonialaisten suurkuninkaiden ja Egyptin faaraoiden että
myöskin, kuten edellä olemme nähneet, heidän itsensä ja heettiläisten
välillä. Houkuttelihan nimenomaan Syyrian oma pikkuvaltioiksi
pirstoutuminen valloitushaluisia naapureita sekaantumaan
pikkuruhtinaiden keskinäisiin väleihin.

Sanalla sanoen: jouduttuaan kosketuksiin suurten naapurikansat kanssa
Syyria pääsi osalliseksi niiden kokemuksiin niin hyvin rauhallisesta
sivistyksestä kuin sotataidosta, ja täällä syntyi siis _sekakulttuuri_,
jota oppilaat sitten erinäisissä kohdin osittain edelleen kehittivät,
osittain vuorostaan välittivät Euroopan kansoille. Todistuksena
egyptiläisestä vaikutuksesta ovat ne suuret määrät egyptiläisiä
koristeita ja varsinkin kuoriaisia, jotka muinaistutkijat ovat
kaivaneet esiin Palestiinassa. Ja babylonialaisesta vaikutuksestahan
puhuu tuo hämmästyttävä tieto, jonka El Amarnan ja Bogasköin
löydöt taannoin antoivat, että kaikki Palestiinan pikkukuninkaat
ulkomaankirjeenvaihdossaan Egyptin faaraoiden ja heettiläisten
kuninkaiden kanssa käyttivät nuolenpääkirjoitusta. Ja vielä enemmän
sanoo meille samankaltainen vaikka melkoista pienempi Palestiinassa
tehty arkistolöytö, jonka avulla on saatu todetuksi, että nämä
pikkukuninkaat keskinäisessä kirjeenvaihdossaankin käyttivät babylonian
kieltä.

Ja babylonialaista vaikutusta erittäinkin _israelilaisiin_ todistaa
ennen kaikkea juutalaisten patriarkkain historia. Olihan heidän
»kantaisänsä» Aabraham babylonialainen, kotoisin Kaldean Urista, joka
oli kuun jumalan ikivanha palvontapaikka. Täällä hän eli Hammurapin,
Raamatun Amrafelin, aikaan. Aabraham oli siis perinyt babylonialaisen
uskonnon ja viisausopin, mutta sai aikaa myöten ympäristönsä uskosta
eriävän, oman uskontonsa; ja saadakseen pitää uskontonsa rauhassa hän
lähti toiseen maahan.

Toisen Mooseksen kirjan sisältämät israelilaiset lainkäskyt osoittivat
myöskin monessa kohden huomattavaa yhtäpitäväisyyttä Hammurapin
lain kanssa. Tarvitsee vain ajatella hyvitysperiaatetta »silmä
silmästä, hammas hampaasta». Myöskin näiden lakikokoelmain yksityiset
lainkäskyt ovat läheistä sukua sekä sisällöltään että keskinäiseen
järjestykseensä nähden. »Tämä yhtäpitäväisyys», sanoo eräs etevä
Israelin historian tuntija, »ei voi olla tilapäistä. Selitys on
todennäköisesti etsittävissä siitä, että Israel oli Kanaanissa
tutustunut babylonialaiseen oikeuteen ja mukaillut sitä.» Hammurapin
laki edellyttää kuitenkin korkeampaa maallista kulttuuria kuin
Mooseksen laki sekä lujaa valtiojärjestystä, jotavastoin Israelin
vanhin lakikokoelma todistaa korkeampaa uskonnollista kehitystä.

Assurbanipalin kirjastosta olemme myöskin voineet saada tietoomme, että
läheistä yhtäläisyyttä on olemassa toiselta puolen babylonialaisten
ja toiselta puolen heprealaisten luomis- ja vedenpaisumuskertomusten
välillä. Kaikki viittaa siihen, että heprealainen tulvakertomus on
babylonialaisen tarun muunnos monoteistiseen suuntaan, ja ne osoittavat
ihmeteltävää yhtäläisyyttä yksityiskohdissakin.

Kun nykyisin jo eri tahoilta on koottu joukko vastaansanomattomia
todisteita siihen, että vilkas liikeyhteys on ollut olemassa vanhan
Idän kaikkien kansakuntien välillä, on päästy siitä väärästä
käsityksestä, että kukin näistä kansoista on muodostanut oman suljetun
maailmansa, jonka rajoissa omaperäinen kulttuuri on kehittynyt saamatta
vaikutusta muualta. Eikä Juudan kansa tee poikkeusta säännöstä.

Varmana on pidettävä, että israelilaiset jo ammoin ovat olleet
_egyptiläistenkin_ vaikutuksen alaisina, koskapa he kauan aikaa
ennen Palestiinaan tuloaan oleskelivat faaraoiden maassa.[162] Mutta
he olivat kaikissa tapauksissa aineelliseen kulttuuriin nähden
alemmalla kehityskannalla kuin kanaanilaiset. He olivat siihen aikaan
paimentolaiskansaa, joka oli riippuvainen laidunmaiden saannista;
ja kerran, katovuoden sattuessa, he pyrkivät Egyptiin, jossa oli
enemmän laidunta ja viljaa saatavissa. Gosenin maa, johon he saivat
asettua asumaan, oli varsinaisen Egyptin ja Siinain niemimaan välinen
raja-alue. Että, faarao israelilaisille luovutti tämän itäisen
suistomaan rikkaat ruoholaitumet, ei varmaankaan riippunut yksinomaan
hänen hyvyydestään. Ehtona oli luultavasti, että israelilaiset
antautuivat Egyptin yliherruuden alaisiksi ja näin ollen joutuivat
muodostamaan hyödyllisen puskurivaltion Egyptin ja idässä liikkuvien
kiusallisten beduiinijoukkueiden välille.

Kauan on suurella mielenkiinnolla odotettu, että muinaistutkijain
Egyptissä suorittama työ antaisi joitakin tietoja Israelin lapsista
ja heidän orjuudestaan Egyptin maassa. Tutkimukset ovat olleet
perusteelliset. Tulos ei ole ollut runsas, mutta silti jotenkin
ratkaiseva.

Muistamme toisen Mooseksen kirjan ensimmäisessä luvussa olevan
kertomuksen, kuinka faarao rasitti Israelin lapsia orjuudella. »Ja
heidän täytyi rakentaa faaraolle varastokaupungit Pitom ja Ramses.»
Pitomin kaupungin näkyy muuan etevä egyptologi kaivauksillaan
onnistuneen löytämään. Hän arvelee myöskin parin piirtokirjoituksen
nojalla voineensa todeta sen Ramses II:n rakentamaksi. Edelleen
hän luuli löytäneensä siellä suurten vilja-aittojen rauniot, mutta
toiset ammattimiehet epäävät jyrkästi hänen johtopäätöksensä tässä
kohdin ja selittävät niiden olevan linnoitusten raunioita. Oli miten
oli, todennäköisistä arkeologisista tuloksista on yleensä tehty se
johtopäätös, että sortajafaarao oli Ramses II. Toisen Mooseksen kirjan
kertomuksen mukaan hänen poikansa ja seuraajansa Merenpthah, joka
hallitsi 1225—1215 e.Kr., siis varmaan oli se faarao, joka paadutti
sydämensä eikä tahtonut päästää Israelin lapsia luotansa, ennenkuin
Herra Mooseksen kautta oli lähettänyt kymmenen maanvaivaa Egyptiin.[163]

Kaikki näytti siis olevan historiallisesti hyvin selvitettynä.
Silloin tuli v. 1896 uusi hämmästyttävä tieto: Flinders Petrie oli
löytänyt kuningas Merenpthahin voittoja ylistävän piirtokirjoituksen,
jossa »Israel» mainitaan _Palestiinassa_ asuvaksi! Kuinka tämä
ristiriitaisuus on selvitettävissä? Todennäköisin niistä teorioista,
joita tässä tarkoituksessa on esitetty, on se, ettei koskaan koko
Israelin kansa, vaan ainoastaan osa, ensi sijassa Raakelista
polveutuva, nimittäin Joosefin ja Benjaminin heimot, ole Egyptiin
lähtenyt. Useimmat n.s. Lea-heimoista, joiden yleensä oli ollut tapana
kulkea toisia teitä kuin Raakel-ryhmän, olisivat sitävastoin jääneet
Palestiinaan.

Raamatullisen arkeologian erikoistuntijain keskuudessa on kuitenkin
olemassa toinen, vahvasti edustettu suunta, jonka mukaan Israelin
lapset olisivat oleskelleet Egyptissä kaksi vuosisataa aikaisemmin,
Amenhotep III:n ja Ekhnatonin päivinä. Tämän olettamuksen yhteydessä
on noussut tuo mielenkiintoinen kysymys, missä määrin Ekhnatonin
monoteistiset pyrkimykset ovat voineet vaikuttaa israelilaisiin.

Jos kuitenkin ensin mainittu teoria pitää paikkansa, niin
Raakel-heimot olivat sen kehityksen kannattajia, mikä teki Israelin
kansasta maailmanhistoriassa ensimmäisen, joka antautui yhden ainoan
kaikkivaltiaan jumalan palvontaan. Sillä juuri nämä heimot ne siinä
tapauksessa Mooseksen johdolla ihmeellisellä tavalla pelastuivat
Punaisen meren yli mennessään. Luoteen ja myrskyn yhteisvaikutus
Voi olla selityksenä. Vielä ymmärrettävämmäksi käypi tapahtuma, jos
olettaa, että Israelin lasten kulku kävi niiden matalien rämeiden ja
pienten järvien kautta, jotka siihen aikaan olivat varsinaisen Punaisen
meren jatkona ja täyttivät osan nykyistä Suezin kannasta.

Siitä hetkestä asti, jolloin israelilaiset niin ihmeellisellä
tavalla pelastuivat ja meri nieli heitä takaa-ajavan egyptiläisen
sotajoukko-osaston — sillä suurempi kuin osa siitä tämä ei liene
voinut olla —, olivat he sisimmässään vakuutettuja siitä, että Jahve
oli Israelin auttaja ja suojelija. »Tämä hetki on», sanoo muuan
etevä juutalaisten historian tutkija», tehnyt Israelin kansaksi,
eikä Israel koskaan ole unohtanut sitä.» Tämä ihmetyö teki kansan
alttiiksi Mooseksen uskonpuhdistustyölle, joka »antoi Israelin
heimoille, valtiollisen yhteyden sijaan, _uskonnollisen yhdyssiteen_
niin lujan, että se säilytti Israelin läpi kaikkien maallisten ja
hengellisten ahdistusten.» Mutta välittömästi on Mooses — yllä
esitetyin edellytyksin — toiminut vain Raakel-heimojen keskuudessa, ja
vasta niiden välityksellä hänen aatteensa levisivät Kanaanissa asuvien
israelilaisten keskuuteen.

<tb>

Kun israelilaiset tunkeutuivat Kanaaniin, heidän ei onnistunut päästä
koko maan herroiksi. Useat kaupungit, m.m. Jerusalemin luja linna,
jäivät kanaanilaisten haltuun. Lopuksi kanaanilaiset ja israelilaiset
tekivät liiton keskenään ja asuivat sitten rauhallisesti vierekkäin.
On aivan luonnollista, että asiain niin ollen israelilaiset joutuivat
sen kansan aineellisen kulttuurin vaikutuksen alaisiksi, johon he nyt
osittain sulautuivat.

Israelin _valtakunnasta_ ei vielä voi puhua. Nyt ainoastaan
joukko siihen asti paimentolaisina eläneitä erämaan heimoja on
muuttumaisillaan vakinaisesti asuvaksi, maataviljeleväksi ja
kauppaaharjoittavaksi kansaksi. Heidät koossapitävä side on enemmän
uskonnollista kuin valtiollista laatua. Mutta kanaanilaisten
epäjumalanpalvelus uhkasi alati katkaista tämän siteen, ja yhtenänsä
kuulee Vanhassa Testamentissa kerrottavan Jahvesta luopumisesta
ja kääntymyksestä Baalin ja Astarten hekumalliseen ja lihalliseen
palveluun. Ajan pitkään voitti kuitenkin Jahveopin sisäinen voima
kiusauksen palvella muita jumalia.

Mutta kaikki laajasuuntaiset aatteelliset yhtymispyrinnöt vaativat
tässä matoisessa maailmassa ulkonaisen järjestyksen tukea. Tämä
saavutettiin vasta kuin _Saul_ valittiin kuninkaaksi ja maa sai
monarkkisen hallitusmuodon. Saul on persoonallisesti onneton ihminen,
disharmoninen luonne, jonka koko elämä oli ainaista suurta tragediaa.
Hänen hallituksensa oli taistelua »Jahven lähettämää pahaa henkeä» ja
filistealaisia vastaan, jotka ryöstäen ja hävittäen samoilivat Israelin
maassa. Taistelussa heitä vastaan Saul kärsi niin musertavan tappion,
että hän epätoivoisena surmasi itsensä syöksymällä omaan miekkaansa.

Hänen seuraajansa _Daavid_ oli suuripiirteinen sankarikuningas,
mies, jonka luonteessa jalot ja tympäisevät ominaisuudet olivat
yhdistettyinä. Hänen valtaistuimelle noustessaan, joka tapahtui v:n
1000 vaiheilla e.Kr., alkoi valtiollisten suurvaltapyrkimyksien aika
valloitussotineen, jotka olivat luoda uuden syyrialaisen suurvallan
heettiläisvaltion tilalle.

Kuningas Daavidin työtä jatkoi hänen poikansa, loistonhaluinen,
viisaudestaan ja kallisarvoisista rakennuksistaan tunnettu _Salomo_,
joka rakennutti Jerusalemin temppelin ja itselleen komean palatsin. Hän
solmi ystävyysliiton Egyptin kuninkaan kanssa ja nai faaraon tyttären.
Hän lähetti kultamaahan Ofiriin[164] kauppalaivoja, jotka palasivat
sieltä lastattuina kullalla, hopealla ja jalokivillä, kallisarvoisilla
puulajeilla, norsunluulla ja apinoilla.

Mutta hänen loistonhalunsa kysyi rahoja, ja rakentamishimoaan
tyydyttääkseen hän rasitti kansaansa pakkotyöllä. Hänen
kuningaskuntaansa alkoi ilmaantua itämaisen itsevaltiuden piirteitä.
Israelin kansassa heräsi yleinen halu luoda niskoiltaan »raskas ies».
Salomon kuoltua valtakunnan pohjoisosien heimot nousivat kapinaan hänen
poikaansa vastaan ja perustivat v. 930 vaiheilla Egyptin suojaamina
itsenäisen valtakunnan. Siten pirstoutui Palestiina eteläiseen Juudan
ja pohjoiseen Israelin valtakuntaan, ja ainiaaksi oli päättynyt
kehittyminen syyrialaiseksi suurvallaksi, jonka Daavid oli pannut
alulle. Israelin historia on siitä lähtien melkein lakkaamaton
sarja hovijuonia, sotilaskapinoita ja murhia. Valtakunnan monista
kuningassuvuista vain pari hallitsee kahta sukupolvea kauemmin.
Valtiollisella alalla israelilaisilla ei siis koskaan ollut tärkeätä
tehtävää. Heidän maailmanhistoriallinen merkityksensä liikkuu alalla,
joka ei ole tästä maailmasta.

Israelin valtakunnan hajottua ei yksikään syyrialainen valtio kyennyt
vastustamaan niitä mahtavia valloittajia, jotka ennen pitkää siihen
asti vaarattomasta Assyriasta loivat valtatekijän. Assurnasirpalista
alkaa heidän kauhistuttava sarjansa, miespolvea myöhemmin kuin
Israelin valtakunnan hajoaminen. Vuonna 722 antoi Sargon II Israelin
valtakunnalle kuoliniskun. Varakkaat ja johtavat kansanluokat vietiin
assyrialaisen tavan mukaan Assyrian valtakunnan eri seutuihin, ja
assyrialaisia ja babylonialaisia asetettiin siirtolaisina vangittujen
tilalle.

Etäisen ja suojatun asemansa turvin Juudan valtakunta sai säilyä
vuoteen 586 e.Kr., jolloin Nebukadnessar teki lopun siitä. Hän
valloitti Jerusalemin ja poltti koko kaupungin ynnä sen ihanan
temppelin. Eloon jääneistä asujamista varakkaammat vietiin Baabelin
vankeuteen, mutta enemmistönä oleva köyhälistö sai jäädä paikoilleen.

Siihen loppuu Israelin kansan poliittinen satu. »Sen hillitön,
tulinen vapaudenrakkaus on» — sanoo sen historian syvällisin
tutkija — »kukistanut sen. Tämäpä juuri kaikiksi ajoiksi takaa
tälle kansalle myötätuntoisuutemme. Jos Israel olisi ymmärtänyt
vapaaehtoisesti alistua vieraan hallittavaksi, niin se olisi säästynyt
viimeiseltä onnettomuudelta. Israelin poliittinen perikato oli
kuitenkin vain näennäisesti itse kansan perikato. Tämä kansa ei ole
kuollut sukupuuttoon, mutta se on juureton.» Ja eräs etevä Israelin
historian tuntija sanoo: »Tällä kansalla ei koskaan ole ollut aikaa
tai tilaisuutta katsoa mukavuuttaan tässä maailmassa tai kehittyä
suurvallaksi — on epävarmaa, kuinka silloin sen aatteellisen tehtävän
olisi käynytkin. Se sai kodikseen maan, missä se ei koskaan oikein
voinut päästä rauhaan, maan, missä kaksi maanosaa ynnä sen ajan
etevimmät kulttuurivallat kohtasivat toisensa, ja josta ei ollut pitkää
matkaa kolmanteenkaan maanosaan — jotta, kun aika oli täytettyjä
henkinen hedelmä kypsynyt, tämä voisi tulla niin monen omaksi kuin
suinkin mahdollista.»

Vastoinkäymisen ja häväistyksen aika koitui sekä Israelin että
Juudan jaloimmille hengille uskonnolliseksi puhdistukseksi. Pelko,
että mahtavampien kansojen jumalat houkuttelisivat puolelleen
Jahven kansan, saattoi Mooseksen uskon etevimmät kannattajat
järjestymään _profeettakunnaksi_, jonka tarkoituksena oli puolustaa
sitä vieraita jumalia vastaan. Näiden yhtymäin jäsenet nimittivät
itseään »profeettain pojiksi» ja perustivat siirtoloita kansan
keskuuteen. Profeettain kerrotaan vanhempina aikoina suurin
joukoin kulkeneen ympäri vuoristoissa, haltioituneina laulaen ja
tanssien. Heidän edellään kaikui huilujen, harppujen ja rumpujen
pärisevä musiikki. Tämän vaikutuksesta he vaipuivat uskonnolliseen
hurmostilaan, heidät valtasi »Jahven henki», he ennustelivat ja
saarnasivat pyhää sotaa Israelin vihollisia ja sortajia vastaan.
Tuotattihan suuri profeetta Elisakin harpunsoittajan, kun kuningas
Josafat kysyi häneltä neuvoa. »Tuokaa minulle harpunsoittaja», hän
sanoi. »Ja kun soittaja soitti, tuli Herran käsi hänen päällensä.
Hän neuvoi kuningasta kaivauttamaan kaivoja erämaahan vedenpuutteen
torjumiseksi. Ja katso: ne täyttyivät vedellä. Mutta Elisan aikana
profeettaliike oli jalostunut, ja sitä kannattivat miehet, jotka
siveellisessä voimassa olivat edelläkävijöitä. Järjestymättöminä
joukkoina kiertelevien ja hurmaantuneiden haaveksijoiden sijaan oli,
kuten mainittu, tullut järjestyneitä profeettakuntia, joiden jäsenet
elivät enemmän tavallisten ihmisten tavalla, muodostivat perheitä
ja viljelivät maatansa, mutta saivat osittain ylläpidokseen lahjoja
kannattajiltansa, joihin he suuresti vaikuttivat. Myöhempien aikojen
kristittyjen erakkojen kaltaisia askeetteja he siis eivät olleet, mutta
heidän joukossaan on tavattavissa sellaisia maailmankieltäjätyyppejä
kuin Elia, taistelijahahmo, joka on henkistä sukua kansan
lapsuudenaikaiselle Moosekselle. Elia on puettu parkitsemattomasta
nahasta valmistettuun viittaan, hänellä ei ole kiinteää asuntoa, hän
oleskelee enimmäkseen erämaassa ja sukeltaa äkkiarvaamatta esiin
milloin missäkin Herran lähettämänä salamana. Samanlaista elämää
viettää hänen seuraajansa Elisa, joka Elian kutsusta jättää härkänsä
auran eteen ja sitten vetäytyy pois vuorten rotkoihin ja onkaloihin.
Hän ei arastele sanomasta totuuden rankaisevia sanoja jumalattomille,
olivatpa ne vaikka kuninkaita tai kuningattaria, jotka rikkovat Jahven
käskyjä vastaan.

Valtavin profeettailmestys on Jeremia, muinaisuuden ehkä mahtavin
persoonallisuus — käyttääksemme Schückin sanoja —, tuo suuri
mietiskelijä sanomattomine suruineen, rikkaine, itseensäsulkeutuneine
sielunelämineen, tuo jalo, vakavan miehuullinen erakko, joka taistelee
kaikkia vastaan ja on kaikkien vainoama, mutta täynnä palavaa
rakkautta sitä kansaa kohtaan, johon hän kuuluu. Kun hän oli vaipua
epätoivon syvyyteen, hän löysi pelastuksensa antautumalla kokonaan
Jumalalle, jonka tahdon tulkitsijaksi hän tunsi itsensä. Tästä hetkestä
asti kimmoavat vihan ja vainon nuolet tylpistyneinä takaisin hänen
sielustaan.»

»Kolmea suurta juutalaista profeettaa Jesajaa, Jeremiaa ja Hesekieliä
voipi verrata», sanoo filosofi Schneider, »kolmeen uskonpuhdistajaan:
voimakkaaseen Lutheriin, persoonallisesti hienoon Zwingliin ja suureen
systemaatikkoon Galviniin. Voi tehdä yksityisseikkoihin asti meneviä
vertailuja ja selittää kaikki, mikä heidät erottaa toisistaan,
ulkonaisista seikoista, ennen kaikkea syntyperäisistä taipumuksista
johtuvaksi.» Jeremialta puuttuu Jesajan uskonvarmuutta; hän on
kriitillinen ja epäileväinen itseään kohtaan, enemmän huolestunut kuin
innostunut. »Hänen kiihkoisan toivottomuutensa ilmaukset ja Jumalalle
kohdistetut hartaat rukouksensa, joilla profeetta saavuttaa sisäisen
tasapainonsa, ovat ylevintä, mitä ihmiset ovat luoneet.» — Hesekiel
on suuri systemaatikko. Hän on kokonaan ajattelija, runoillessaankin.
Hän on syvien rivien juutalaisen uskonnon luoja; hän on kaikkien
kirjanoppineiden isä.

<tb>

Kun hallitsijat ja kansat eivät paranna itseään, profeetat ennustavat
valtakunnan häviötä Jumalan rangaistuksena Baalinpalveluksen
kauhistuksista, mahtavien ylellisyydestä ja siveettömyydestä ja heidän
epäinhimillisestä tavastaan kohdella köyhiä. Niinpä sanoo profeetta
Aamos:

    »Voi suruttomia Sionissa
    ja levollisia Samarian vuorella,
    noita ensimmäisen kansan mainittavimpia!
    Voi teitä, jotka makaatte norsunluisilla vuoteilla
    ja venytte leposohvillanne,
    syötte karitsoita lammaslaumasta
    ja vasikoita karsinasta,
    jotka harpun soidessa laulatte joutavia,
    jotka juotte viinimaljoista
    ja parhaimmalla öljyllä voitelette itsenne,
    mutta ette murehdi Joosefin vammaa!
    Sentähden saavat he nyt mennä vankeuteen vangittujen etupäässä;
    silloin lakkaa loikoilijoiden rähinä.»

Ja voimakkaan kehoittavin sanoin Jesaja sinkoaa tämän rangaistustuomion:

    »Ja he menevät kallion koloihin ja maan kuoppiin
    Herran peloittavaa voimaa ja korkeata valtasuuruutta piiloon,
    kun hän nousee peljättämään maata.
    Sinä päivänä ihmiset heittävät hopeajumalansa ja kultajumalansa
    joita ovat tehneet itsellensä kumarrettaviksi,
    myyrille ja yököille.
    — — — — —
    Herra käy tuomiolle
    kansansa vanhimpien ja sen ruhtinasten:
    ’Te, te olette viinimäen raiskanneet,
    kurjien ryöstö on teidän huoneissanne.
    Mikä teillä on, kun te minun kansaani survotte
    ja köyhien kasvot jauhatte?' sanoo Herra, Herra Sebaot.

Ja Herra sanoo: »Koska Siionin tyttäret kopeilevat ja käyvät kaula
kenossa ja heittävät silmäniskuja ja tepsuttaen käydä astuskelevat ja
jaloissansa solkia soittavat, on Herra tekevä Siionin tyttärien päälaen
rupiseksi ja paljastava heidän häpynsä. Ja löyhkä on oleva hyvän hajun
sijassa ja nuora vyön sijassa ja käherretyn tukan sijassa kaljupää ja
vannevaatteen sijassa ahdas säkki; arpi kauneuden sijassa.»

Samalla kuin julistavat rangaistustuomiotansa, profeetat kehittävät
kansansa jumalakäsitteen yhä korkeampaan täydellisyyteen. Profeettain
Jahve ei ole kauhistava, oikukas hallitsija, jota on rukouksin ja
uhrein lepytettävä; hän on vanhurskas ja rakkaudesta rikas Jumala, joka
myöskin ihmisiltä vaatii oikeamielisyyttä, lempeyttä ja rakkautta. Tämä
ylevä uskonnollinen ja siveellinen käsitys kohtaa meitä seuraavissakin
profeetta Aamoksen sanoissa:

  »Minä vihaan, inhoan teidän juhlianne enkä mielisty juhlakokouksiinne.

  Sillä jos te tuottekin minulle polttouhrinne ja ruokauhrinne, niin
  eivät ne minulle kelpaa, enkä minä tahdo nähdä syöttövasikoista
  tekemiänne kiitosuhreja.

  Poista minusta virsiesi pauhu, en minä tahdo kuulla kanteleittesi
  soittoa.

  Mutta valukoon oikeus vetenä ja vanhurskaus väkevänä virtana!»

Samoja ajatuksia profeetta Miika ilmaisee seuraavin sanoin:

  »Mielistyykö Herra tuhansiin oinaisiin, epälukuisiin öljyvirtoihin?
  Annanko esikoiseni pahan tekoni tähden, kohtuni hedelmän sieluni
  sovinnoksi?

  Hän on ilmoittanut sinulle, ihminen, mikä hyvä on ja mitä Herra
  sinulta vaatii, nimittäin, että teet oikeutta, rakastat hurskautta ja
  vaellat nöyrästi Jumalasi edessä.»

Itse asiassa tämä on yhdistelmä kymmenestä käskystä: ainoa Jumala ei
vaadi uhreja ja juhlamenoja, vaan vanhurskasta elämää rakkaudessa
Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan.

Jesajan kuva ainoasta Jumalasta säteilee kauttaaltaan majesteettisuutta
ja pyhyyttä. Ja koko maailmankirjallisuudessa ei ole suurenmoisemmin
ylentävää kuvausta vajavaisen maanlapsen kohtauksesta kaikkein
Korkeimman kanssa, kuin on profeetan kertomus ensimmäisestä näystänsä,
hetkestä, jolloin profeetallinen kutsumus valtasi hänet: »Minä näin
Herran istuvan korkealla ja koroitetulla istuimella ja hänen vaatteensa
liepeet täyttivät temppelin. Serafit seisoivat hänen ympärillään.
Kullakin heistä oli kuusi siipeä: kahdella he peittivät kasvonsa ja
kahdella he peittivät jalkansa ja kahdella he lensivät. Ja he huusivat
toinen toisellensa ja sanoivat: 'Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot, koko
maa on täynnä hänen kunniaansa.' Ja pihtipielet vapisivat huutajain
äänestä, ja huone täytettiin savulla. Ja minä sanoin: 'Voi minua,
minä hukun. Sillä minulla on saastaiset huulet ja minä asun kansan
keskuudessa, jolla on saastaiset huulet, ja minun silmäni ovat nähneet
kuninkaan, Herra Sebaotin.'» Sama henki puhuu profeetta Miikan sanoista:

  »Sillä katso, Herra lähtee asunnostansa, astuu alas ja kulkee maan
  kukkuloille.

  Ja vuoret sulavat hänen allansa, ja laaksot halkeilevat, niinkuin
  medenvaha tulen edessä ja niinkuin vesi, joka syöksyy alas
  jyrkännettä.»

Koetusten tulessa juutalaisten jumalakäsite on siten puhdistunut ja
jalostunut. Kun Israel on valtiona sortumaisillaan, siitä sen sijaan
tulee uskonnollinen mahti. Silloin kansan uskonnollinen käsitys
laajenee. »Etsikkokansan» jumalasta Jahve kehittyy kaikkivaltiaaksi
_maailmanjumalaksi_, jolla on määrätty suunnitelmansa kansaansa
kurittaessaan. Israelin kaikki kohtalot ovat tästä näkökulmasta
valmistusta suureen päämäärään: ihmiskunnan pelastukseen Israelin
sorretun kansan kautta, tämän juuri kärsimyksillänsä valmistuttaa
korkeaan tehtäväänsä. »Vanha leppymätön heimoustunne on kehittynyt
leveäksi, inhimilliseksi yleismaailmallisuudeksi, joka jo rajautuu
kristinuskoon», sanoo Schück.

Muutoinhan kansan henkinen kukoistusaika tavallisesti sattuu yhteen
sen valtiollisen huippukauden kanssa, mutta tälle lajiansa erikoiselle
kansalle sen kansallinen häviö on aloittanut sen maailmanhistoriallisen
merkityksen. Mikä toisille kansoille yleensä merkitsee kuolemaa, se on
tälle muodostunut uudeksi elämäksi.

<tb>

Maanpaon aikana profeetat ennustamalla Babylonian pikaista tuhoa
pitivät yllä luottamusta niissä, jotka odottivat Israelin lasten
vapahdusta. Jeremia puhui ennustaen kotkasta, joka oli tuleva idästä
ja antava Israelille jälleen vapauden ja suova sen jälleen rakentaa
Jerusalemin temppelin.

Pikemmin kuin kukaan oli osannut aavistaa, hänen ennustuksensa
toteutui. Kun Kyyros oli kukistanut kaldealaisten vallan, hän antoi
juutalaisillekin luvan palata kotiin ja pystyttää jälleen hävitetyt
pyhättönsä.

Maanpakolaisista oli kuitenkin moni Babyloniassa ja Assyriassa liike-
ja pankkiiritoiminnallaan kohonnut hyvinvointiin ja vaikutusvaltaisiin
asemiin. He olivat nyt tänne niin kotiutuneet, että mieluummin
jäivätkin sinne. Ainoastaan köyhempi osa Juudan kansaa ja muutoin vain
joku idealisti käytti hyväksensä lupaa palata isiensä maahan.

Tänne järjestetylle uudelle valtiolle antoi leimansa se uskonnollinen
kehitys, jonka Israelin kansa oli suorittanut koettelemusten päivinä.
Tämä uusi valtio ei ollut tästä maailmasta. Se kuvasti köyhien ja
kukistettujen resignaatiota maallisen kunnian ja turhuuden edessä.
Kuninkuutta ei jälleen pystytetty. Sen sijaan juutalaisten valtiolla
oli _uskonnollinen_ rakenne, siitä tuli pappisvaltio, jossa kansan
hallitsijana ja ohjaajana oli Jerusalemin ylimmäinen pappi.

Papisto antautui nyt erityisellä innolla tallettamaan ja järjestämään
vanhoja kirjoituksia ja perimätietoja kansan historiasta ja
uskonnollisesta kehityksestä, mitä niistä vielä jäljellä oli —
paljon oli valitettavasti hävinnytkin. Niin syntyi uudelleen
järjestetyn yhteiskunnan tarpeita varten erilaatuisia kirjoituksia,
kuten lakikirjoja, profeettain julistuksia ja psalmeja sekä muita
jumalanpalveluksessa käytettäviä kirjoja. Vasta kristittynä aikana
juutalaiset kirjanoppineet kokosivat nämä kirjoitukset yhdeksi
kirjaksi, joka vielä tänäkin päivänä on juutalaisten pyhä kirja ja jota
me nimitämme Vanhaksi Testamentiksi. Puhuaksemme mainion amerikkalaisen
historioitsijan Breastedin suulla ei koko maailmankirjallisuudessa ole
vertaa »tälle kertomukselle, miten yksinkertaisten paimenten muodostama
kansa läksi Arabian aavikoilta asuakseen 'luvatussa' maassa ja siellä
sekä vieraissa maissa kestääkseen kokemuksia, jotka tekivät siitä
sivistyneen maailman uskonnonopettajan. Tärkeimpiä tekoja, joista
meidän on kiitettävä suurta Persian kuningasta Kyyrosta, on siis se,
että hän päästi Juudan kansan palaamaan Palestiinaan.»


Kirjallisuutta:

Rud. Kiltel, Geschichte des Volkes Israel (Laajat
kirjallisuusviittaukset).

Frants Buhl, Det israelitiske Folks Historie (Laajat
kirjallisuusviittaukset).

S.A. Fries, Israel i ljuset av arkeologiska och etnografiska
forskningar i Palestina.

Hugo Gressmann, Arthur Ungnad ja Hermann Ranke, Altorientalische Texte
und Bilder zum alten Testament.

C.F. Lehmann-Haupt, Israel. Seine Entwickelung im Rahmen der
Weltgeschichte.

Eduard Meyer, Die Israeliten und ihre Nachbarstämme.

Johannes Pedersen, Israel: I—II.

Erik Stave, Israels historia (Laajat kirjallisuusviittaukset).

Erik Stave, Israel i helg och socken.

P. Volz, Die biblischen Altertumer.

J. Wellhausen, Israelitische und judische Geschichte.

Alfred Jeremias, Das alte Testament im Lichte des alten Orients.

Eberhard Schrader, H. Zimmern ja H. Winckler, Die Keilinschriften und
das alte Testament.

T. Eric Peet, Egypt and the Old Testament (Kirjallisuusluettelo).

Henrik Schück, Världslitteraturens historia: II.




FOINIKIALAISET.


Niin kauan kuin muinainen itämainen sivistysmaailma vielä oli pimeän
peitossa, foinikialaisten merkitystä yliarvioitiin hyvin paljon,
riippuen siitä, että kreikkalaiset ja roomalaiset kirjailijat
kertoivat niin paljon merkillistä, joka oli peräisin Foinikian
rannikkomaasta. Foinikialaiset välittivät kauan meritse tapahtuvaa
kauppa- ja liikeyhteyttä Itä- ja Länsimaiden välillä ja olivat
senvuoksi kreikkalaisten ja roomalaisten silmissä yleensä itämaisen
sivistyksen edustajia. Näitä sivistyksen tuojia pidettiin monen
aineellisen ja henkisen edistysaskelen ottajina, joista myöhemmin on
huomattu itse asiassa oltavan kiitollisuudenvelassa egyptiläisille
ja babylonialaisille. Foinikialaisten historiallinen tehtävä on
pääasiallisesti ollut siinä, että he ovat tehneet Euroopan kansat
osallisiksi näistä sivistyksen saavutuksista. He olivat _sivistyksen
välittäjiä_, mutta vain vähässä määrin sivistyksen luojia. Kuta enemmän
arkeologit ovat hankkineet tietoja Etu-Aasian kansoista, sitä vähemmän
alkuperäisyyttä on jäänyt foinikialaisille.

Foinikia on hyvin köyhä kirjallisista muistomerkeistä.[165] Ja
kuitenkin maassa oli kerran rikas kirjallisuus — sen tiedämme
kreikkalaisten perimätiedosta. Foinikialaisten vauraudenpäivinä
persialaisten, kreikkalaisten ja roomalaisten herruuden aikana on
heidän maassansa kumminkin harjoitettu vilkasta rakennustoimintaa.
Samoin keskiajalla. Tällöin vanhoja muistomerkkejä on käytetty
rakennusaineeksi, ja ne ovat täten ikiajoiksi joutuneet hukkaan
tieteeltä.

Täällä on myöskin voitonhimo käsi kädessä ahneen keräilykiihkon kanssa
tehnyt korvaamatonta vahinkoa tieteelle. »On todellakin kohtalon ivaa,
että foinikialaisten muinaisesineiden arvon heräävä ymmärtäminen on
antanut kuoliniskun maan muinaismuistoille», kirjoittaa maailmankuulu
ranskalainen orientalisti ja uskonnonhistorioitsija Ernest Renan
tehtyään pitkän arkeologisen tutkimusmatkan Foinikiaan 1860-luvun
alussa. »Tämä foinikialaisten muinaisesineiden harrastus on ensi
sijassa kohdistunut sellaisiin pikku esineisiin kuin kaiverrettuihin
kiviin ja sormuksiin ja muihin kultaisiin tai hopeisiin koristeihin.
Hinta, joka näistä esineistä saadaan, on vaikuttanut kiihoittavasti
alkuasukasten voitonhimoon, ja kokonaiset laumat »muinaistutkijoita»
ja antikviteettikauppiaita mitä epäilyltävintä lajia on vuosikymmenien
ajan saalistanut Bybloksen ja muiden paikkojen haudoista. Toivossa
löytää muutamien frangien arvoinen sormus ei ole arkailtu tuhota
mitä suurenmoisimpia hautaholveja; roomalaisajalla peräisin olevan
kaiverretun kiven vuoksi on säretty kymmenenkin korvaamattoman
arvokasta piirtokirjoitusta. Tuskin koskaan muulloin on saatu selvempiä
todistuksia siitä, mikä vihollinen itsekäs, hedelmätön keräilykiihko
voi olla tiedemiehen suurpiirteiselle tiedonhalulle. Senvuoksi minunkin
arkeologinen retkeni Byblokseen suoritettiin viisikymmentä vuotta liian
myöhään.»

Ja vieläkin pahemmin aarteenetsijät ovat mellastaneet Sidonin
raunioissa. Kun täältä pari kertaa on tehty tuhansittain antiikkisia
kultarahoja sisältäviä löytöjä, on se saanut vandaalien kuokat ja
lapiot liikkeeseen kaksinkertaistuneella innolla. Ajoittain on monta
sataa tällaista aarteenkaivajaa kuumeisella innolla ollut hävityksen
työssä. Ei ole ainoatakaan hautaa, jota he olisivat säästäneet, ei
ainoatakaan sarkofagia, jota he eivät olisi murtaneet auki ja sen
kalleuksia ryöstäneet.

Toisista Välimeren maista, missä foinikialaisilla on ollut
kauppasiirtoloitansa, on löytynyt yksityisiä foinikialaisia
piirtokirjoituksia. Tuloksellisimpia ovat olleet Karthagossa, Afrikan
pohjoisrannalla suoritetut kaivaukset. Mutta suurin osa siellä tehtyjä
löytöjä on ollut historiallisesti melkein arvottomia hautakiviä.

Sivistyssaavutuksista, joita ilman suoranaisia todistuksia kauan
pidettiin foinikialaisten ansiona, on tärkein kirjainten keksiminen,
kiintoisa kysymys, johon myöhemmin palaamme. Ja aivan ansiotta on
foinikialaisille annettu kunnia mitta-, paino- ja rahajärjestelmän
luomisesta, mikä tosiasiallisesti kuuluu babylonialaisille. On
myöskin luultu, että lasin, jonka foinikialaiset itse asiassa olivat
oppineet tuntemaan egyptiläisiltä, olisivat vallan sattumalta
keksineet foinikialaiset merimiehet. Kun he kerran keittivät ruokaansa
hiekkaisella rannalla, missä ei ollut kiviä tulisijaksi, he olivat
muka ottaneet alustaksi kappaleen »nitronia»,[166] jota he kuljettivat
lastinansa; ja hämmästyksekseen huomanneet, että tämä tulen kuumuuden
vaikutuksesta suli hiekan kanssa yhteen läpinäkyväksi massaksi. Ja niin
oli lasi keksitty! — Mutta vaikka foinikialaiset eivät olekaan tämän
aineen keksijöitä, niin tosiasia on, että he kehittyivät pitkälle sen
valmistustaidossa ja että Sidonin lasitavarat olivat hyvin haluttuja.
Myöskin foinikialaiset saviastiat, metallitavarat ja kankaat olivat
hyvässä maineessa.

Omaperäisempiä foinikialaiset olivat eräällä toisella alalla. He olivat
todellakin, joskaan ei aivan ensimmäinen, niin kuitenkin kaikkein
ensimmäisiä kansoja, jotka rakensivat merikelpoisia aluksia.[167]
Libanonin setrimetsät antoivatkin heille erinomaista rakennusainetta.
Egyptiläiset sitävastoin kohtalo oli jättänyt osattomiksi tässä
suhteessa; heillä oli nimittäin omassa maassaan saatavissa vain
viheliäistä puuainesta, akaasioita ja sykomoreja. Egyptiläiset alukset,
jotka varsinaisesti olivat tarkoitetut ainoastaan jokiliikennettä
varten, olivat laudoista tai lankuista kokoonkyhättyjä ilman emäpuun
ja kaarien tukea. Paljoon ne eivät senvuoksi voineet kelvata meren
kuohuissa, vaan pakostakin saivat vuodon tai suorastaan murtuivat
keskeltä kovassa merenkäynnissä. Foinikialaisissa laivoissa sitävastoin
oli emäpuu ja kaaret kehyksessä, ja ne olivat siten kokonaan toista
lajia kestävyydessään, kimmoisuudessaan ja purjehduskyvyssään. Ne
eivät keikkuneet meressä, vaan liukuivat keveästi eteenpäin aalloilla
ja niiden välissä. Alkujaan niitä soudettiin. Purjeet keksittiin
vasta suhteellisen myöhään samoinkuin Itämeren ja Pohjanmeren
viikinkilaivoihinkin.

Foinikialaiset ovat todennäköisesti keksineet myöskin
purppuravärjäyksen arvossapidetyn taidon. Ainakin he ovat käyttäneet
tätä taitoa paljon suuremmassa määrässä kuin muut kansat, jotka ovat
valmistaneet purppuraa. Purppuraväriä saatiin eräiden simpukkain
keltaisesta rauhasnesteestä, joka saa punaisen tai syvänvioletin värin
päivänvalossa. Tällä erinomaisen kauniilla purppuravärillä on sekin
oivallinen ominaisuus, ettei se koskaan haalistu. Mutta se tulee
tavattoman kalliiksi, kun kustakin simpukasta saadaan vain pari tippaa
värinestettä. Yksi ainoa väritehdas kulutti vuodessa miljoonittain
simpukoita. Vieläkin on Sidonin ja Tyroksen seuduilla valtavia
röykkiöitä muinaisajan purppurasimpukoiden kuoria. Sidonin lähellä on
tuollainen simpukkapengermä, joka on satoja metrejä pitkä ja monen
metrin korkuinen. Tämänkin keksinnön taru kertoo tehdyn sattumalta:
paimen oli kerran nähnyt koiransa kuonon veressä — kuten hänestä
näytti. Mutta villatuppu, jolla hän sitä pyyhki, värjäytyi ihanan
kauniiksi. Verta se ei siis ollut. Hän seurasi silloin koiran jälkiä ja
huomasi, että uskollinen eläin oli purrut rikki purppurasimpukan. Tuo
kaunis väriaine tuli siis siitä!

Kun arabialaiset valloittivat Tyroksen ja turkkilaiset
Konstantinopolin, tuhottiin viimeisetkin purppuravärjäämöt, ja siihen
hävisi taito värjätä oikealla purppuralla.[168]

<tb>

Se kapea rantakaistale, jolla foinikialaiset asuivat, ei muodostunut
koskaan yhtenäiseksi valtioksi. »Foinikiasta ei tullut», kuten Renan
sanoo, »koskaan maata; se oli ja pysyi joukkona satamia, joilla
kullakin oli oma maakaistaleensa.» Vasta jouduttuaan vieraan ylivallan
alaiseksi foinikialaiset alkoivat tuntea sisäistä yhteenkuuluvaisuutta.
Aikaisemmin jokainen jotakin merkitsevä kaupunki muodosti ympärillä
olevine alueineen itsenäisen valtion ja ajoi omaa politiikkaansa.
Osoittavathan El Amarna-kirjeet meille myöskin, mitenkä jokainen
täälläkin pelkää ilkeätä naapuriaan ja epäilee häntä kaikenlaisista
viekkaista aikomuksista. Mutta kun näiden valtioiden kauppaedut
painoivat vaa'assa kaikkein enimmän, niin niiden politiikasta tuli
ennen kaikkea _kauppapolitiikkaa_. Ja kun kaupallisia harrastuksia
luonnollisesti suuressa määrin edisti sopuisa yhteistoiminta, niin
tästä oli seurauksena hyvinkin pitkälle menevä ulospäin suuntautuva
yhteistyö. Sillä viisas liikemies ymmärtää taidon elää sovussa
kilpailijainsakin kanssa — kun hänen oma hyvinvointinsa siitä hyötyy.

Nämä voimakkaat kaupalliset harrastukset vaikuttivat, että
foinikialaisetkin, kuten aikoinansa Babylonian kauppiaat, kernaasti
karttoivat sotaisia seikkailuja. Mieluummin nuo notkeat kauppamiehet
alistuivat valloitushaluisten naapurien alaisuuteen, tunnustivat
heidän yliherruutensa ja maksoivat heille veroa. Kahdesta pahasta
he valitsivat pienemmän. Näille rikkaille liikemiehille olikin
vaadittujen verosummien kokoaminen helpompaa kuin maataviljelevälle
kansalle. Täten foinikialaiset joutuivat egyptiläisten ja sitten
heettiläisten vallanalaisuuteen. Sitten seurasi niin Egyptin kuin
Eufrat-Tigrismaidenkin historiassa tuo heikkouden kausi, joka oli
edellytyksenä sille, että israelilaiset voivat, suurvaltapolitiikan
heitä häiritsemättä, asettua Palestiinaan ja vähitellen alkaa kehitellä
suurvaltapyrkimyksiä. Samaa asiantilaa saivat foinikialaisetkin kiittää
suotuisista kauppasuhdanteista ja kaupallisen valtansa kehityksestä.
Mutta kun sitten assyrialaisten valloittajien sarja alkaa,
foinikialaisten kauppavalta pian taantuu samoinkuin israelilaisten
suurvaltapyrkimyksetkin. Foinikialaisten osalle tulee lisäksi se
vaikeus, että he alkavat saada vaarallisen kilpailijan kreikkalaisista.
Viisaasti taipumalla assyrialaisten valloittajain edessä he välttävät
kuitenkin sen surmaniskun, joka kohtaa jäykkää Juudan kansaa, ja
selviävät asiasta alistumalla Niniven suurkuninkaan veronalaisuuteen.
Assyrian ylivallan tilalle tuli sitten peräkkäin Babylonian, Persian,
kreikkalaisten ja roomalaisten yliherruus.

Itse luonto teki, kuten sanottu, Foinikian kokoelmaksi pikkuvaltioita.
Kaikki ne suuntautuivat merelle, joka oli niiden luonnollinen
liikeyhteyssuunta. Tärkeimmät foinikialaiset satamakaupungit olivat
Sidon ja Tyros. Sidon sijaitsee ihanassa seudussa. Sen puutarhat
ovat siinä maineessa, että ne ovat Itämaiden ihanimmat Damaskoksen
puutarhojen jälkeen. Tänne kannatti rakentaa hyvä satama. Mutta ne
kivikäsivarret, jotka täällä kerran antoivat merimiehelle suojaa, ovat
myöhempinä aikoina päässeet rappeutumaan.

Ajan oloon pääsi Sidonista edelle Tyros, tuo rikas kaupunki, josta
profeetta Hesekiel puhkeaa sanomaan:

  »Ja sano Tyyrolle, joka asuu monen väylän vieressä ja tekee kauppaa
  monen saaren kansan kanssa: Näin sanoo Herra. Herra: 'Minä olen
  kauneudessa täydellinen.

  Meren sydämessä on sinun rajasi, rakentajasi ovat tehneet kauneutesi
  täydelliseksi.

  Damasko oli tekemässä kauppaa kanssasi teostesi paljouden tähden,
  kaikenlaisen tavaran paljouden tähden.

  Arabia ja kaikki Keedarin ruhtinaat olivat sinun käsikauppiaitasi,
  karitsoilla, oinailla ja kauriilla he tekivät kauppaa kanssasi.

  Seeban ja Ragman kauppamiehet olivat sinun kauppiaitasi; parhailla
  hajuaineilla ja kaikenlaisilla kalliilla kivillä ja kullalla he
  maksoivat vaihtotavarasi.»

Tyros otti johtoonsa ja ylivaltaansa kaikki foinikialaiset
kauppakaupungit. Sijaiten maan puolelta luoksepääsemättömällä
kalliosaarella se uhmaili useamman kuin kerran mahtavimpiakin
vihollisia. Niinpä se kerran puolustautui ihailtavan kestävästi
viiden vuoden ajan Assyrian kuningasta vastaan, ja Nebukadnesar ei
voinut kolmetoistavuotisella sodalla musertaa tätä pientä, mutta
jäykkää vastustajaansa. Sellainen kääpiön taistelu jättiläistä vastaan
edellyttää tietysti kuitenkin, että Tyros sai apua eri paikoissa
Välimeren rannalla olevilta foinikialaisilta siirtokunnilta. Muutoin ei
tuollainen näytelmä juuri olisi ollut mahdollinen.

Ainoastaan Aleksanteri Suuri kykeni ottamaan Tyroksen väkivallalla.
Mutta niinpä hänen piiritystaitonsa olikin täydellisempää kuin
aikaisempain aikojen sotaherrain, ja hänellä oli käytettävänään myöskin
kreikkalainen laivasto, foinikialaisten vaarallisin kilpailija.
Joka tapauksessa hän sai piirittää kaupunkia seitsemän kuukautta,
ennenkuin se antautui. Kaksi tuhatta Tyroksen nuorukaista naulittiin
silloin ristiin meren rannalle kostoksi siitä, että tyroslaiset olivat
surmanneet vangiksi ottamansa makedonialaiset, ja kolmekymmentätuhatta
tyroslaista kerrotaan myydyn orjiksi.

<tb>

Foinikialaisista ei olisi voinut tulla kauppakansaa suuressa
mittakaavassa, jos ei takana oleva manner olisi ollut sivistysmaa, joka
kykeni tuottamaan heille kauppatavaroita.

Foinikialaiset kauppalaivastot lähtivät satamistaan etsimään itselleen
markkinatuotteita Välimeren rannikoilta ja saarilta. Heidän retkiensä
ensimmäisenä päämääränä tosin oli Egypti, mutta pian he suuntanivat
kulkunsa myöskin pohjoiseen päin Vähän-Aasian rannikoille. Sieltä he
uskalsivat purjehtia kuparista rikkaaseen Kyprokseen,[169] jonka voi
nähdä Vähän-Aasian rannikkovuorilta. Ja tältä saarelta he löysivät
tien Aigeian meren saarille. Saaresta saareen, niemestä niemeen he
etenivät, ja paikkoihin, jotka he huomasivat kaupalleen edullisiksi,
he asettuivat asumaan ja perustivat kauppasiirtokuntia: Afrikan
pohjoisrannikolle, Maltaan, Sisiliaan, Sardiniaan ja Etelä-Espanjaan.
Täällä »Herkuleen patsaitten»,[170] Atlantin valtameren portin luona,
heitä odotti runsas palkka vaivoistaan. Guadalquivir-joen alajuoksun
varrella nimittäin oli suuret määrät hopeaa, jota Itämailla eräänä
aikana pidettiin vielä suuremman arvoisena kuin kultaa. Voidakseen
kuljettaa mukanaan tätä kallista ainetta niin paljon kuin suinkin
kerrotaan foinikialaisten merimiesten tehneen laivojensa ankkuritkin
tästä metallista. Täällä oli myöskin kuparia, rautaa ja tinaa, erittäin
haluttua metallia aikana, jolloin pronssi oli tarvetavaraa. Tälle
seudulle foinikialaiset perustivat useita kauppapaikkoja, joista
_Cades_, nykyinen Cadiz, kehittyi tärkeimmäksi.

Koko Välimeri oli näin muuttunut suureksi foinikialaiseksi
kauppa-alueeksi lukuisine asemineen, joista käsin kauppiaat voivat
harjoittaa tavaranvaihtoa naapurikansojen kanssa. Mutta he eivät
tyytyneet tähänkään. Rohkeat ja yritteliäät merimiehet purjehtivat
eteenpäin sekä Afrikan että Euroopan rannikoita pitkin ja kulkivat
Englannin kanaaliin, aina »Tinasaarille» saakka, kuten nimitettiin
Scilly-saaria. Arkeologit arvelevat nykyjään jokseenkin yleisesti,
että Tinasaarilla ei tarkoiteta mitään saaria, vaan tinarikasta
Luoteis-Espanjaa. Tien sinne nuo toimeliaat kauppamiehet huolellisesti
salasivat muilta merenkulkijakansoilta. Kerran kun eräs Gadeksesta
kotoisin oleva foinikialainen laivuri näki erään roomalaisen aluksen
itsepäisesti kulkevan samaan suuntaan kuin hänkin, hän antoi tahallaan
laivansa ajautua karille Espanjan rannikolla. Kävi niinkuin hän oli
arvioinut: kilpailijan laiva purjehti myöskin karille ja joutui
hylyksi. Kun vapaaehtoisesti haaksirikkoutunut palasi kotiin, hänen
tappionsa korvattiin runsaasti yleisistä varoista.

Myöskin Pohjan- ja Itämeren rannikoilta saatu meripihka oli arvokas
foinikialainen kauppatavara. Mutta on varsin epävarmaa tai ehkä
oikeammin epätodennäköistä, että foinikialaiset itse olisivat noutaneet
sitä sen tuotantopaikoilta. Meripihka on pikemminkin ennen etelään
tuloaan noudattanut kauppateinään nykyisen Saksan ja Ranskan suuria
jokia.

<tb>

Merimatkoillaan foinikialaiset kehittyivät taitaviksi, pelottomiksi
merimiehiksi. Kauppiaan vaistot heillä oli veressään. Heillä oli
synnynnäisen liikemiehen kyky joustavasti mukautua muihin kansoihin,
ominaisuus, joka kreikkalaisissa ja roomalaisissa ei herättänyt
ainoastaan ihailua, vaan myös kateutta. Homeroksen laulut ylistävät
foinikialaisten taitavuutta, mutta kuvaavat heitä myöskin uskottomiksi
pettureiksi, »veijareiksi, joiden pietyt laivat ovat täynnä helyjä
ja koruja». Ja »puunilainen[171] uskollisuus tuli roomalaisten
keskuudessa katkeran ironiseksi sananparreksi, joka merkitsi tahallista
uskottomuutta. Mutta roomalaiset ja karthagolaiset olivatkin
verivihollisia. Foinikialaisten tekemä epämiellyttävä vaikutus johtui
suureksi osaksi siitä, että he harjoittivat laajaa orjakauppaa eivätkä
hankkineet orjia ainoastaan ostamalla, vaan myöskin siten, että tekivät
ryöstöretkiä vieraille rannikoille ja veivät asukkaat vankeuteen.
Foinikialaisten ansiosta orjuus tuli paljon yleisemmäksi kuin ennen,
sillä juuri he tekivät orjista kauppatavaraa suuressa mittakaavassa.

Herodotos antaa mielenkiintoisen kuvauksen foinikialaisten menettelystä
harjoittaessaan kauppaa Niilien afrikkalaisten kansojen kanssa,
joiden kieltä he eivät edes ymmärtäneet. Laskettuaan ankkurin vähän
matkaa rannikolta he astuivat maihin tavaroineen ja asettivat ne
riviin rannalle. Kun he sitten lähtivät lakaisin laivoihin, niin he
sytyttivät savuavan tulen. Alkuasukkaat houkuteltiin täten rautaan,
ja he asettivat kultaa tai jotakin muuta arvokasta vaihtotavaraa
foinikialaisten tavaroiden viereen, vetäytyen sitten takaisin. Nyt
merimiehet tulivat uudelleen maihin. Jos he olivat tyytyväisiä maksuun,
he ottivat sen mukaansa ja purjehtivat kotiin. Mutta muussa tapauksessa
he antoivat sekä kauppa tavarain että maksun olla koskematta ja
odottivat laivassa leikin jatkumista, kunnes olivat saaneet, mitä
halusivat.

Tärkeimmäksi kaikista foinikialaisista kauppasiirtokunnista kehittyi
ajan pitkään Afrikan pohjoisrannikolla sijaitseva Karthago, varsinkin
sen jälkeen kuin Tyros ja muut kauppapaikat olivat joutuneet vieraan
vallan alaisiksi. Kun vihdoin persialaiset ja heidän jälkeensä
Aleksanteri Suuri anastivat foinikialaisten maan, kreikkalaiset olivat
vähitellen yhä enemmän syrjäyttäneet heidät mereltä. Karthagosta tuli
silloin sensijaan foinikialaisen kauppavallan tukikohta.

<tb>

Kuitenkaan lienee tuskin mahdollista, että vähälukuiset ja kaikista
imartelevista ylistyksistä huolimatta sentään verraten pienet
foinikialaiset kaupungit yksinään olisivat voineet saavuttaa sellaista
valta-asemaa tai väkilukua, joka oli tarpeen koko Välimerenalueen
asuttamiseksi. Ottaen huomioon tämän seikan osa itämaiden tutkijoita
on johtunut siihen, että he eivät pidä tätä Välimeren asutusta
foinikialaisten kaupunkien suorittamana kauppavalloituksena, vaan
osana suurta _seemiläistä kansainvaellusta_, joka vuosituhansien
kuluessa vyöryi yli Mesopotamian ja Syyrian. Arvellaan, että tämä
valtava kansa-aalto varmaan »olisi voinut heittää uloimmat pärskeensä
Pohjois-Afrikkaan asti ja kauemmaksikin. Se olisi myöskin voinut saada
aikaan sellaista, mikä ei milloinkaan olisi ollut mahdollista parille
foinikialaiselle rannikkokaupungille jo siitäkin syystä, että niiltä
puuttui tarpeellinen väestöaines.» Sanat on lausunut nerokas, mutta
uskallettuihin olettamuksiin taipuvainen itämaidentutkija Winckler.
Hänen mielestään n.s. foinikialainen asutus ei ole ollut rauhallista
kauppapaikkojen perustamista, vaan valloittajakansan väkivaltaista
anastusta.

Mutta pohjoismaiden viikinkejä ei myöskään ollut paljon; ja heitä
oli kuitenkin tarpeeksi perustamaan valtakuntia sekä Sisiliaan että
Etelä-Venäjälle. Ihmiskunnan suuri massa on ja on aina ollut sellainen,
että kourallinen tarmokkaita, toimintakykyisiä ihmisiä voi tehdä
ihmeitä.

Totuus foinikialaisen asutuksen suhteen lienee kuitenkin, kuten
niin monessa kiistanalaisessa tapauksessa, jossakin ristiriitaisten
väitteitten keskivaiheilla. Osa foinikialaisista siirtokunnista on
saattanut olla suuren seemiläisen kansainvaelluksen tuloksia, kun taas
Espanjan siirtokunnat, varsinkin Gades, sekä vastapäisellä Afrikan
rannikolla sijaitsevat todennäköisesti ovat olleet Tyroksen tai sen
tytärkaupungin Karthagon kauppapaikkoja. On myös luultavaa, että
foinikialaisten siirtoasutusta vahvistivat muut kansat, jotka ottivat
siihen osaa.


Kirjallisuutta:

George Rawlinson, Phoenicia.

Richard Pietschmann, Geschichte der Phönizier.

Wilhelm v. Landau, Die Phönizier (»Der alte Orient» 1903).

Wilhelm von Landau, Die phönizischen Inschriften (»Der alle Orient»
1907).

F.C. Movers, Die Phönizier.

C. Autran, Phéniciens.

August Köster, Schiffart und Handelsverkehr des östlichen Mittelmeeres
im 3. und 2. Jahrtausend v. Chr.

Ernest Renan, Mission de Phénicie.

Hugo Winckler, Zur phönizisch-karthagischen Geschichte
(»Altorientalische Forschungen» I).

Frederick Carl Eiselen, Sidon, A study in oriental history.

J. Krall, Tyrus und Sidon.

Wallace B. Fleming, The history of Tyre.

Otto Meltzer, Geschichte der Karthager.




AAKKOSTEN SYNTY.


Aakkosista olemme uusimpien tutkimusten tuloksien mukaan
todennäköisesti kiitollisuudenvelassa muinaisille egyptiläisille.
_Meille_ aakkoset ovat tulleet roomalaisilta ja kreikkalaisilta.
Kreikkalaiset vuorostaan ovat saaneet useimmat kirjaimet
foinikialaisilta, viimeistään 10. vuosisadalla e.Kr. Tämä käy selvästi
ilmi jo kirjainten nimistä. Foinikialaisen kirjaimiston kaksi
ensimmäistä kirjainta näet ovat nimeltään »alef» ja »bet», joista
kreikkalaisilla tuli »alfa» ja »beta».

Eurooppalaisen sivistyksen levitessä yli koko maapallon ja islamin
ulottaessa voittokulkunsa kauas Aasian ja Afrikan sisäosiin n.s.
foinikialainen tai oikeammin länsiseemiläinen aakkosjärjestelmä on
valloittanut melkein koko maailman. Ainoastaan kiinalainen sivistysalue
on enää eristäytyneenä siitä — saattaa kysyä, miten kauan. Paitsi
foinikialaista aakkosjärjestelmää ei missään maan päällä ole kehittynyt
puhdasta kirjainkirjoitusta. Kaikki muu kirjoitus, olkoonpa se sitten
syntynyt Egyptissä tai Babyloniassa, Kreetassa, Vähässä-Aasiassa,
Kiinassa, Japanissa tai Meksikossa, on enemmän tai vähemmän
pelkkää kuvakirjoitusta, joka parhaassa tapauksessa ei ole ehtinyt
tavukirjoitusta pitemmälle.

N.s. foinikialaisessa kirjoituksessa on, päinvastoin kuin meillä,
merkkejä ainoastaan konsonantteja varten sekä konsonantteina toimiville
puolivokaaleille j ja w. Vokaalit sitävastoin jätetään merkitsemättä.
Foinikialainen kirjoitus luetaan oikealta vasemmalle. Kreikkalaiset
täyttivät aakkosjärjestelmässä vallitsevan vokaalien puutteen ja
muuttivat kirjoituksen kulkemaan vasemmalta oikealle.

Mistä on länsiseemiläisten aakkosten keksijä saanut kirjaintensa
esikuvat? On m.m. arvailtu, että ne olisi saatu babylonialaisilta.
Mutta tämä on mahdotonta, pääasiallisesti seuraavista syistä:

1) Nuolenpääkirjoituksessa merkitään sekä vokaalit että konsonantit,
kun sitävastoin foinikialainen kirjaimisto on vailla vokaaleja. 2)
Nuolenpääkirjoitus kulkee vasemmalta oikealle, mutta foinikialainen
kirjoitus oikealta vasemmalle. Nuolenpääkirjoitustakin oli tosin joskus
kirjoitettu oikealta vasemmalle, mutta jo kokonaista kaksi vuosituhatta
ennen kuin kreikkalaiset muuttivat kirjoitustapansa päinvastaiseen
suuntaan, babylonialaiset olivat tehneet omalle kirjoitukselleen
samoin. 3) Nuolenpääkirjoitusta ei ole tarkoitettu _kirjoitettavaksi_,
vaan _painettavaksi_, kun taas foinikialainen, aivan kuin meidänkin
kirjoituksemme, edellyttää kynää, mustetta ja papyrusta tai muuta
sellaista.

_Egyptiläinen kursiivikirjoitus_ sitävastoin täyttää nämä ehdot.
Foinikialaisen kirjoituksen tavoin sitä kirjoitettiin oikealta
vasemmalle, ja se oli vokaalitonta[172], kuten tämäkin. Jos nyt
foinikialaisen kirjaimiston pohjana olisi kirjoitus, jossa jo oli
vokaalimerkit, niin näiden merkkien poisjättäminen olisi ollut
käsittämätöntä taantumusta kehityksessä. Kun sitävastoin ajatellaan
vokaalitonta kirjoitusta foinikialaisten aakkosten esikuvaksi, voidaan
selittää vokaalimerkkien puuttuminen tästä kielestä.

Myöskin useissa yksityiskohdissa, joihin syventyminen tässä
kävisi liian laajaksi, foinikialainen kirjoitus osoittaa ilmeistä
sukulaisuutta egyptiläisen kanssa. Voidaanpa sanoa, että useat
puutteet ja omituisuudet muuten niin käytännöllisten foinikialaisten
kirjaimistossa voidaan selittää vasta sillä perusteella, että
nämä omituisuudet on ilman muuta peritty ja omistettu muinaisilta
egyptiläisiltä. Foinikialaisen kirjaimiston johtumiseen egyptiläisistä
kirjoitusmerkeistä viittaa vihdoin myöskin vilkas liikenneyhteys
molempien kansojen välillä.

Kaikki yritykset johtaa foinikialainen kirjaimisto
nuolenpääkirjoitusmerkeistä ovat osoittautuneet aivan epäonnistuneiksi.
Muutaman etevän ranskalaisen tiedemiehen sitävastoin onnistui
jonkin aikaa saada yleistä kannatusta koettaessaan suoraan johtaa
foinikialaiset kirjaimet eräistä egyptiläisen kursiivikirjoituksen
merkeistä. Mutta nykyjään kaikki sekä egyptologit että seemiläisten
kielten tuntijat ovat yksimielisiä siitä, että nämäkään vertailut eivät
pidä paikkaansa, niin houkuttelevilta kuin ne alussa näyttävätkin.[173]
n.s. foinikialaiset kirjaimet ovat todellakin uusia luomia ja
egyptiläiset kirjoitusmerkit ovat siinä olleet ainoastaan esikuvina.
Vanha sisältö esiintyy uudessa muodossa; tässä voi, käyttääksemme
raamatullista kuvaa, puhua vanhasta viinistä uusissa leileissä.
Kansa, joka loi länsiseemiläiset aakkoset, valitsi kirjainmerkkinsä
siitä aatepiiristä, joka oli sitä itseään lähinnä, ja piirsi tai
kirjoitti nämä kirjaimet oman makunsa ja tapansa mukaan noudattamalta
egyptiläisten oppimestariensa omituista tyyliä.

<tb>

Olemme koko ajan käyttäneet tavaksi tullutta nimitystä »foinikialainen
kirjaimisto», ja tämä nimi on sikäli oikeutettu, että foinikialaisethan
_välittivät_ kirjainkirjoituksen Länsimaihin. Mutta on toinen kysymys,
olivatko he myöskin kirjaimiston tai — oikeammin — konsonanttimerkkien
_keksijöitä_. Jos teoria näiden merkkien egyptiläisestä syntyperästä
on oikea — ja asiantuntijat ovat siitä yleensä nykyjään yksimielisiä,
niin on todennäköisempää, että foinikialainen kirjaimisto on keksitty
seudulla, missä babylonialaisella nuolenpääkirjoituksella ei ole ollut
sellaista vaikutusta, kuin El Amarna-kirjeistä näemme sillä Syyriassa
olleen. Silloin on todennäköistä, että tämän käänteentekevän keksinnön
on tehnyt jokin länsiseemiläinen kansa _Syyrian ulkopuolella_,
seudulla, joka ei ollut voimakkaan babylonialaisen vaikutuksen
alainen, vaan jossa sen sijaan vallitsi egyptiläinen sivistys, siis
ehkä _israelilaiset_ asuessaan Gosenin maassa. Siellä he tietenkin
ovat omaksuneet koko joukon egyptiläistä kulttuuria. Luultavasti
heillä sinne tullessaan ei ole ollut mitään kirjakieltä, vaan he ovat
siellä egyptiläisen mallin mukaan luoneet itselleen kirjaimiston,
jonka he sitten veivät mukanaan Palestiinaan ja tekivät sen tunnetuksi
muiden Syyrian kansojen keskuudessa. Erästä toista seemiläistä
paimentolaiskansaa voidaan myöskin ajatella kirjainkirjoituksen
keksijäksi: _hyksoja_, jotka olivat vielä enemmän kosketuksissa Egyptin
kanssa. Tämä kansa on voinut viedä kirjaimiston mukanaan Syyriaan
tullessaan karkotetuksi Egyptistä.

<tb>

Niin pitkälle olivat asiantuntijat vuonna 1916 päässeet päätelmissään
teoreettista tietä, kun saapui huomiotaherättävä tieto tutkijoilta,
jotka olivat lähemmin tarkastelleet Flinders Petrien vuosikymmentä
aikaisemmin Siinain kupari- ja malakiittikaivoksista löytämiä
kirjoituksia. Monien puhtaasti egyptiläisten kirjoitusten joukossa
siellä oli muutamia, jotka näyttivät muukalaisen kömpelöiltä
yrityksiltä jäljitellä egyptiläisiä hieroglyfejä. Oppineiden ei
ole vielä onnistunut selittää näitä merkkejä, huolimatta kaikesta
päänvaivasta, jota heillä on niistä ollut,[174] mutta tämä seikka
ei tee tyhjäksi löytöjen erinomaisen suurta — tekisi mieli sanoa
maailmanhistoriallista — merkitystä. Muuan etevä asiantuntija on
nimittänyt niitä _egyptiläisen ja syyrialaisen kirjoituksen väliseksi
»puuttuvaksi renkaaksi»_. Ne näyttävät siis olevan niiden merkkien
vanhin tunnettu perusmuoto, joista kaikki maailman kirjaimistot
välittömästi tai välillisesti polveutuvat. Ja kun nämä perusmuodot nyt
esiintyvät muinaisegyptiläisellä maaperällä egyptiläisten hieroglyfien
yhteydessä, niin on teoria kirjaimemme johtumisesta egyptiläisistä
hieroglyfeistä tullut enemmän kuin todennäköiseksi, ja kirjaimistomme
sukupuu juontaa juurensa hämärimmästä muinaisuudesta. Nuo tärkeät
merkit eivät kuitenkaan ole egyptiläisiä hieroglyfejä, vaan useat
niistä ovat ilmeisesti yksinkertaistettuja hieroglyfimerkkejä.
Siinain niemimaalta alkuseemiläinen kirjaimisto lienee levinnyt sekä
pohjoiseen Syyrian kansojen keskuuteen että eteläänpäin Etelä-Arabiassa
sijaitsevaan Sabaan, missä tapaamme seemiläistä kirjoitusta, joka
on muodoltaan vanhanaikaisempaa kuin »foinikialainen» ja muistuttaa
enemmän Siinain niemimaan kirjoituksia.


Kirjallisuutta:

Kurt Sethe, Der Ursprung des Alphabets (»Nachrichten von der
Gesellschafl der Wissenschaflen zu Göttingen» 1916). (Selostus
vanhemmasta kirjallisuudesta.)

Flinders Petrie, The formation of the alphabet.

Alan H. Gardiner, Der ägyplische Ursprung des semitischen Alphabets
(»Zeitschrift der deutschen morgenländischen Gesellschaft» 1923).

Kurt Sethe, Die wissenschaflliche Bedeutung der Petrieschen Sinaifunde
(»Zeitschrift der deutschen morgenländischen Gesellschaft» 1926).

Daniel Völter, Die althebräischen Inschriften vom Sinai und ihre
historische Bedeutung. (Selostus uusimmasta kirjallisuudesta.)




VIITTEET:


[1] Että leijona kerran on elänyt Euroopan keskiosissa, ei ole niin
yllättävää, kun tietää, että tämä petoeläin vielä historiallisella
ajalla elämöi Balkanin niemimaalla. Kun Kserkseen sotajoukko samosi
Makedonian halki Kreikkaa vastaan, ahdistelivat leijonat sitä.

[2] Tämän eläinlajin joitakin yksilöitä eli vielä 1600-luvun alussa
Liettuassa. Tukholman Pohjoismaisen museon varuskamarissa on
aikoinaan kuningas Sigismundille kuulunut alkuhärän sarvesta tehty
metsästystorvi, johon on kaiverrettu ilmoitus, että se vuonna 1620
koristi Masovian viimeistä alkuhärkää.

[3] Villihevosia luullaan olleen Euroopassa vielä 1500-luvulla,
viimeiset Preussissa.

[4] Kolmannen osan kaikesta kaupittavasta norsunluusta luullaan olevan
peräisin mammuttieläimistä, jotka ovat löytyneet Siperian ikuisen jään
peittämistä tundroista.

[5] Hampaat olivat hyvin kuluneet ja hammasmädän syömät.

[6] Samantapaisia vartalokuvia on löytynyt myös kivissä kohokuvina,
loisia piirreltyinä sarveen ja luuhun.

[7] Ihmisen aivokopan tilavuuden kehittyminen voidaan todeta jo
historiallisella ajalla. Perusteellisesti tulkittaessa Ranskasta
löytyneitä eri ajoilta peräisin olevia pääkalloja on tultu siihen
tulokseen, että suurimmalla osalla Ranskan asujamistoa oli nuoremmalla
kivikaudella pääkopan tilavuus 1.3—1.4 dm³. Kahdennellatoista
vuosisadalla tilavuus oli lisäytynyt 1.4—1.5 kuutiodesimetriin, ja
useimmilla nykyajan pariisilaisilla se on 1.5—1.6 dm³.

Yhtä kiinnostavia ovat tulokset muinaisten ja nykyajan egyptiläisten.
pääkoppain vertailusta. Niinä kahtena tuhantena vuotena, jotka ovat
kuluneet maan sivistyksellisestä kukoistuskaudesta, hengen viljelyksen
laantuminen on ilmennyt siinäkin, että väestön aivokoppain tilavuus on
pienentynyt.

Merkillistä on myöskin, että eläintenkin keskuudessa jalostus luo
myötänsä aivomassan lisäyksen. Verrattakoon toisiinsa esim. kesyn ja
villin koiran pääkalloja!

[8] Ihmisen aivojen pinnallahan on, kuten tunnettua, joukko n.s.
poimuja, jotka näyttelevät suurta osaa sielunkykyjen kehityksessä.

[9] Tässä yhteydessä tulee etsimättä mieleen hyvin arvoisan
Simplicissimus-kirjailijan, itävaltalaisen Roda Rodan
testamenttimääräys, että hänen kalloonsa oli kiinnitettävä
vuosilukulaatta, ellei kukaan ryhtyisi kuljeksimaan sen kanssa
ympäriinsä ja näyttämään sitä neanderthalilaisen tai puuttuvan renkaan
pääkoppana.

[10] Aikaisemminkin oli löytynyt tuollaisen ihmisen kallo samasta
maasta ja suunnilleen samasta geologisesta kerrostumasta.

[11] Myöhemmin osoitti muuan taitava anatomi, että kallon kappaleet
oli pantu kokoon virheellisesti, niin että pääkoppa oli tullut aivan
liian suppeaksi ja saanut apinamaisemman näön, kuin mikä sillä todella
oli ollut. Silloin löytäjän oli laajennettava rekonstruoitua kalloa
ja alistuttava siihen, että aivokopan tilavuus kasvoi vähemmästä kuin
1.1 dm³:stä jopa 1.3 dm³:iin. Mutta kun eräs pätevä anatomi sommitteli
kallon kokoon, on sen tilavuudeksi tullut 1.5 dm³.

[12] Itsekukinhan voi vapaasti oman kantaisänsä ja kantaäitinsä
kuvitella kuinka iljettäväksi hyvänsä — maustahan ei pidä kiistellä
ja ihmisten yksityisiin sukulaissuhteisiin ei pidä sekaantua. Mutta
kun ne, jotka johtavat sukunsa moisista mielikuvittelun epäsikiöistä,
jollaisia muutamat »rekonstruktiot» ovat olleet, esiintyvät
vaatimuksin, että tavallisten kunniallisten ihmisten on hyväksyttävä
ne _omiksi_ kantavanhemmikseen, niin silloin on sanottava: »Seis!
Jo riittää!» Se on aivan yhtä lyhytjärkistä ja tolkutonta kuin
vaatia kirjaimellisesti uskomaan juutalaisten tai babylonialaisten
luomistaruja.

Kehitysoppi kaikkeen kunniaansa! Sen tieteelliset tulokset ovat
ihmeteltäviä. Mutta se on liian suurenmoinen vaikuttaakseen
vakuuttavalta, jos sen hengestä ja tarkoituksesta tietämättömät
hypoteesihuijailijat saavat sitä peukaloida.

[13] Kieltämättä ällistyy, kun löydöntekijän kuulee kallon
tutkimuksistaan esittävän sellaisia johtopäätöksiä, kuin että se 3—6
vuotias olio, jonka se on ollut, olisi paremmin kuin apinat kyennyt
muodostamaan itselleen käsityksen esineiden muodosta, painosta,
väristä ja yleisestä näöstä, toisin sanoen _yhdistämään kokemuksensa
käsitteiksi, ja ollut saamaisillaan artikuloivan puhekyvyn._

[14] Pitkäkalloiseksi sanotaan pääkoppaa, joka on vähintään kolmatta
osaa leveyttänsä pitempi.

[15] Kreikan kielestä muodostettu saviteosten nimi.

[16] Fellah on arabialaisien käyttämä nimitys Egyptin maataviljelevästä
väestöstä erotukseksi kaupungin asukkaista ja beduiineista, erämaan
paimentolaisista.

[17] Katarakteiksi sanotaan niiden koskien putouksia, joita Niili
peninkulmien pituudella noissa seuduin muodostaa murtautuessaan
graniittikallioitten lävitse.

[18] Natriumsuolaa oli hyvin runsaasti n.s. natronjärvissä Libyan
erämaassa suistomaasta länteen.

[19] Eräs kumihartsi, jolla on balsamin tuoksu; sitä saaliin Arabian,
Abessinian ja Somalinniemen puisia.

[20] Torinon, muinoisen Sardinian kuningaskunnan pääkaupungin museossa
on samoin hyvin paljon kuoriaisia, yli 1 000 kpl. Myöskin sammakkojen
kuvia käytettiin amuletteina. Tämä johtuu siitä luulosta, etteivät
nämä eläimet synny siitoksesta, kuten muut eläimet, vaan heräävät
henkiin suoraan siitä savesta, jota Niili toi tulvissaan. Sammakko
oli siten todistus siitä, että eläviä olentoja voi syntyä elottomasta
aineesta. Siitä tuli siten vainajan uuteen elämään heräämisen
vertauskuva. Tämän turvaamiseksi pantiin sammakon kuvia kuolleen
mukaan. Myöhään kristillisenä aikanakin eli Niilinmaassa usko näiden
eläinten vertauskuvalliseen merkitykseen. Kirkkojen lamput tehtiin
sammakonmuotoisiksi ja varustettiin kirjoituksella: »Minä olen
ylösnousemus.»

[21] Papyrus, jonka nimestä »paperi» sana on johtunut, on meidän
kaislamme sukuinen suokasvi, joka kasvaa usein yli viisi metriä
korkeaksi ja käsivarrenpaksuiseksi. Sen pehmeästä, valkoisesta
»ytimestä» vanhat egyptiläiset valmistivat eräänlaatuista paperia.
He leikkasivat sen sormenlevyisiksi suikaleiksi, joita liisteröitiin
yhteen niin leveälti, kuin miksi »paperin» leveys haluttiin. Tämän
kerroksen päälle liisteröitiin sitten uusi, suorakulmaisesti alempaa
vastaan, jonka jälkeen kaikki tyynni puserrettiin kokoon, kuivattiin ja
silitettiin.

Papyruslehdet liisteröitiin sitten yhteen kääröksi, joka voi olla monta
metriä pitkä. Pisin British Museumin papyruskääröistä oli 40 metriä
pitkä.

[22] Atsuuri, lasuurikivi eli lapis lazuli on syvänsinisen värinen
puolijalokivi.

[23] Sistrum oli kilisevä rengashelistin, jota soitinta varsinkin on
ruvettu pitämään egyptiläisen musiikin edustajana. Sen ääni muistutti
katolisen kirkon pienten messukellojen ääntä.

[24] Se, jota mnemotekniikka (muistitaito) kiinnostaa, voi tehdä
sen huvittavan huomion, että hallitsijasukujen jakautuminen eri
valtakuntain osalle on helppo muistaa, jos huomaa sen osuuden, mikä
tässä on luvulla 6: vanhan valtakunnan aika (joka alkaa 3:nnella
dynastialla), päättyy 6:nteen dynastiaan; keskimmäisen valtakunnan
suuruuden aika alkaa 12:nnella (tai 11:nnellä) dynastialla ja loppuu
16:enteen; uusi valtakunta alkaa 18:nnella (loppuakseen 20:nnellä);
uudistettu valtakunta käsittää 26:nnen dynastian.

[25] Kahdessa vanhan valtakunnan loppuajalta peräisin olevassa
mahtimiehen haudassa on tavattu kaiverrettuja kehoituksia sille, joka
tulee hautaan tuomaan kuolleelle uhria. Kuollut lupaa siinä tapauksessa
puhua antajan puolesta hyvää sille jumalalle, jota hän on palvellut
elämänsä aikana. Näissä molemmissa tapauksissa vainajat olivat näet
olleet pappeja.

Toinen näistä merkillisistä hauta-piirtokirjoituksista on Kairon
lähellä ja kuuluu näin: »Jokaisen hyväksi, joka tuo minulle
uhrilahjoja, minä lupaan tehdä tämän: tahdon puhua hänen puolestansa
Jumalan edessä ja juhlallisesti sulkea hänet hänen armolliseen
huomaansa. Minä tahdon tehdä tämän palkaksi leivästä, oluesta,
vaatteesta, voiteesta ja viljasta, mitä lahjaksi olen saanut.»

Toinen hauta oli Herkhufin, jolla maaherrantoimensa ohella oli
pappisarvo. Hänen hautakirjoituksessaan on seuraavat sanat: »Oi Te,
jotka elätte ja olette maan päällä! Ken Teistä kulkeneekin tämän
haudan ohi sanoen: 'Tuhat leipää, tuhat saavia olutta tämän haudan
asukkaalle!', hänen parhaansa puolesta täällä manalassa olen minä
puhuva.»

[26] Keskimmäisen valtakunnan aikana rakennettiin tosin pyramidejakin
auringonkuivaamasta tiilestä, mutta ne _päällystettiin_ silloin
luonnonkivellä.

[27] On laskettu, että Kheopsin pyramidi sisältää niin paljon kiveä,
että se riittäisi koko Suomea kiertäväksi kaksi metriä korkeaksi ja
puoli metriä paksuksi muuriksi. Pyramidin ympäri saa kävellä lähes
kilometrin matkan.

[28] Nykyisin luullaan oltavan selvillä siitä, että sfinksin pää kuvaa
Kheopsin pojan, Khefrenin, lähinnä suurimman pyramidin rakentajan
kasvojen piirteitä.

[29] Ei olekaan mitään rakennustuotetta, joka samassa määrin
kuin Kheopsin pyramidi olisi mielikuvitusta ja mietiskelyä
askarruttanut. Mystiikkaan taipuvat luonteet eivät ole tahtoneet
tyytyä siihen selitykseen, että tämä rakennustaiteen ihmetyö
yksinkertaisesti on viisi tuhatta vuotta vanha kuningashauta; he ovat
suorittaneet mittauksia ja tehneet laskelmia pyramidin ulkonaisista
ulottuvaisuuksista ja sen sisäisistä käytävistä ja gallerioista ja
tulleet aivan toisiin, merkillisiin tuloksiin. Muuan skotlantilainen
Smyth niminen astronomi (kuollut v. 1900 81 vuoden ikäisenä) sai
selville, että Kheopsin pyramidi on rakenneltu jumalallisesta
innoituksesta »maapallon kiinteän osan keskipisteeseen ja että sen
paino- ja tilavuussuhteet olivat niin suunnitellut, että siitä
voitiin saada paino- ja mittayksiköt, jotka etukäteen oli laskettu
koko maailman omaksuttaviksi». Johtonansa pyramidin käytävien
suunta niiden suhteessa tähtitaivaaseen, sellaisena kuin tämä oli
esiintynyt erinäisinä aikoina, laski hän, että pyramidin piti olla
25.827 vuotta tai kenties pari kolme kertaa niin vanha. »Tällaisen
käsityksen hyväksymisiä ei estä mikään», sanoo vielä tänäkin
päivänä muudan Smyth-uskoinen tämän alan kirjailija. Ja hän jatkaa
seuraavanlaatuisinkin väittein: »Suuren pyramidin on rakentanut kansa
ja aika, joka oli perillä mekaanisista apuneuvoisia, joista meidän
aikamme ei voi uneksiakaan. Vaikka maailman kaikki kansat parhaimpien
insinööriensä johdolla yhtyisivät yhteen puuhaan, ne eivät kykenisi
aikaansaamaan sellaista rakennusta kuin suuri pyramidi.»

Toiset mystikot ovat laskeneet edelleen ja huomanneet, että pyramidin
korkeus on = sellaisen ympyrän säde, jonka pituus on sama kuin
pyramidin ympärys maanpinnalla laskettuna. Jos jaetaan pyramidin
kantasivu sillä luvulla, joka ilmaisee, kuinka monta päivää maa
tarvitsee kiertääkseen yhden kierroksen auringon ympäri, siis luvulla
365.242, niin saadaan osamääräksi 63.56 sm. Jos tämä kerrotaan
kymmenellä miljoonalla, niin saadaan tulokseksi maan keskipisteen
etäisyys navoista. Pyramidin rakentajat ovat siis — siinä sen kuulitte!
— »tarkoin tunteneet maan ulottuvaisuudet, tietäneetpä myöskin, että se
on litistynyt napojen kohdalta»!

Jos kerrotaan pyramidin korkeus tuhannella miljoonalla, saadaan
maan etäisyys auringosta. Vaikka hiukan saanee kai noita tarkkoja
numeroita tasoitella, sillä koska etäisyys täältä aurinkoon on
148.200.000 kilometriä, täytyy olettaa, että pyramidin korkeus ei
ole ollut 146 metriä, vaan täsmälleen 148.2 metriä. Ja pyramidin
kantasivujen pituuteen nähden saa olla hiukan runsaskätinen ja lisätä
sen 227-metristä 232.8 metriin. Tai hellävaraisemmin sanottuna:
kun pyramidi on niin ajan hampaan syömä, on suorastaan mahdotonta
saada täysin varmoja lukuja sen alkuperäisistä tilavuussuhteista,
varsinkin korkeudesta. Sillä voidakseen laskea sen täytyisi tuntea
sivujen kaltevuuskulma, ja on toivotonta koettaa perustaa täsmällisiä
laskelmia tässä suhteessa niihin mitättömiin jätteisiin, joita
ulkoisesta päällyskivestä on jäljellä aivan pyramidin alaosassa.
Lähemmin tarkastellessa esitetyt laskelmat eivät siis vaikuta
valtavilla, kuin miltä ne ensi hämmästyksen vallassa voivat tuntua.
Ja tarina siitä, että vanhat egyptiläiset olisivat osanneet
ratkaista ympyrän neliöimisprobleeman ja tunteneet tuon merkillisen
pii-luvun, joka osoittaa ympyrän kehän suhdetta halkaisijaan, haihtuu
itsestään. Muinoiset babylonialaiset, jotka olivat paljoa vankempia
matemaatikkoja,. eivät koskaan päässeet piin arvoon nähden lähemmäksi
kuin tulokseen: noin 3. Meidän on yhäkin mukauduttava siihen, että
piin arvo laskettiin vasta 1500-luvulla, siis 4 l/2 tuhatta vuolta sen
jälkeen kuin suuren pyramidin rakentajat tekivät laskelmiansa. Mutta
usko tekee ihmeitä ja löytää kaikkialta ihmeellisiä seikkoja, kuten
senkin, että pyramidin sisällä olevan kuninkaan sarkofagin tilavuus on
»hyvin lähellä» — huom.! — ennen mainittua merkillistä senttimetrilukua
63.56 koroitettuna kolmanteen potenssiin ja kerrottuna luvulla 5.57,
joka on maan ominaispaino. Jos sarkofagi täytetään tislatulla vedellä,
saadaan painoyksikkö, jota Smyth nimitti pyramiditonniksi. Kun hän
sitten oli laskenut, että pyramidin — huomioonottaen kaikki käytävät ja
muut ontot kohdat — täytyi painaa 5 273 000 sellaista tonnia, totesi
hän ihmeekseen saaneensa luvun, joka on tuhannesbiljoonasosa koko
maapallon painosta. Tai saisikohan olla ilkeä ja otaksua, että hänen
laskutoimiluksillansa on ollut päinvastainen suunta?

Vahvauskoinen oli sekin amerikkalainen tuomiopäivänprofeetta,
joka pyramidin lukusuhteista sai esille koko biblian ajanlaskun
selvänselvästi ennakolta sanottuna ja tietysti tuhatvuotisen
valtakunnan tulemisen ajan — muutoin vuoden 1914! Hän perusti
menettelynsä parin Smythin maanmiehen laskelmiin, jotka olivat
pyramidin lukusuhteista löytäneet ennustuksia sellaisten
maailmantapahtumain ajasta kuin uskonpuhdistuksen, Ranskan
vallankumouksen ja englantilaisten v. 1882 toimeenpaneman Egyptin
miehittämisen. Mutta amerikkalainen profeettamme kulki omiakin
itsenäisiä teitänsä ja löysi pyramidista muun muassa n.s.
vedenpaisumusviivan, jota hän käytti lähtökohtanaan laskiessaan,
kuinka monta vuotta oli kulunut Aatamin luomisesta keväällä 4128 e.Kr.
vedenpaisumuksen loppumiseen. Määrätyt pyramidin etäisyyssuhteet
osoittavat, että tämä ajanjakso kesti 1654 vuotia. Mutta silloin ei
laskussa ole otettu huomioon niitä kahta vuotta, jotka Aatami vietti
paratiisissa.

Kaiken tämän perästä voitaneen tyytyä siihen »armoitettujen» mielestä
niin arkipäiväiseen egyptologien käsitykseen, että suuri pyramidi on
ollut faaraon tomumajansa ylle pystyttämä muistomerkki, mutta yhtyä
vanhaan arabialaiseen historioitsijaan Ibn Muhammed el Maqriziin siinä,
että sen sydämessä, joka katselee suuria pyramidia, liikkuu ajatuksia,
»jotka saavat hänet puremaan sormenpäitään».

[30] 5:nnen hallitsijasuvun kuninkaita.

[31] Syyrialainen satama, setripuiden peittämän Libanonin juurella.

[32] Nykyisten Luksorin ja Karnakin kylien paikalla.

[33] Todennäköisesti on Egyptin labyrintti ollut mallina
Theseus-tarusta kuuluisalle Kreetan labyrintille, joka oli kuninkaan
palatsi.

[34] Tällä muistokivellä on omituinen historiansa. Sen löysi suuri
saksalainen egyptologi Lepsius vuonna 1844. Kun pilari oli kahtena
kappaleena, pakkasi hän ne erikseen, mutta ainoastaan alaosa joutui
Berliinin museoon. Toisen Lepsiuksen työmiehet unohtivat Semneen.
Sieltä se löytyi 42 vuolta myöhemmin tuossa Lepsiuksen pakkauksessa. Se
vietiin silloin Kairoon ja oli egyptiläisessä museossa vuoteen 1899,
jolloin se siirrettiin Berliiniin, missä Sesostriksen voitonpatsaan
molemmat kappaleet jälleen yhdistettiin enemmän kuin puoli vuosisataa
kestäneen eron jälkeen.

[35] Ne osoittavat, että Niilin vedenkorkeus silloin korkeimmillaan
ollessaan oli 8 metriä korkeampi kuin nyt. Se riippuu siitä, että joki
aikojen kuluessa on kaivautunut yhä syvemmälle kallioihin.

[36] M.m. Tallqvist on kumminkin toista mieltä. Hän sanoo
(Maailmanhistoria I, s. 114): »Seemiläisiä heimoja lienee ollut heidän
seurassaan, mutta hyksos-heimot itse tuskin olivat seemiläisiä.
Pikemmin sopii asettaa heidät Vähästä Aasiasta lähteneiden
heetiiläiskansojen yhteyteen, jotka juuri siihen aikaan hyökkäsivät
Babyloniankin kimppuun.» (Suoment. huomautus.)

[37] Hänen ruumiissaan, jota nyt säilytetään Kairon museossa, on
vieläkin selviä taistelun jättämiä merkkejä. Sotakirveen isku on
halkaissut hänen vasemman poskensa, niin että hampaat ovat esillä.
Toinen kirveen isku on tunkeutunut syvälle kalloon, ja aivot
ovat juosseet otsalle. Sitäpaitsi hänellä on haava oikean silmän
yläpuolella, joko tikarin tai keihään iskemä, ja kuolinkamppailussa hän
on purrut kielensä poikki.

[38] Ehkä tämä johtui siitä, että ensiksi Egyptiin tuodut hevoset
olivat liian pieniä ratsastukseen. Luultavasti vasta Egyptin ja Nubian
lihavilla laitumilla suurempi hevosrotu kehittyi. — Tämän yhteydessä
mainittakoon, että kameelista, jonka siluetti nyt niin läheisesti
kuuluu egyptiläiseen maisemaan, ei ole Egyptin historialliselta ajalta
tavattu kuvaa, joka olisi kreikkalaisaikaa varhaisempi. Aikaisemmin
käytettiin yksinomaan aasia erämaakuljetukseenkin. Vasta arabialaisten
mukana, 7:nnen vuosisadan koskipaikoilla e.Kr., »erämaan laiva» tuli
yleisemmäksi Niilinmaassa. Tämä uskollinen kuorma- ja ratsueläin muutti
suuressa määrin maiseman ulkonäköä, se kun syö sekä puiden vihreitä
osia että muuta erämaan kasvullisuutta.

[39] Isän ja tyttären välisiä avioliittoja ei sitävastoin tunneta
tavallisten kansalaisten keskuudesta, mutta sekä neljänteen dynastiaan
kuulunut Snofru että yhdeksänteen hallitsijasukuun lukeutuva Ramses II
näyttävät kaikesta päättäen solmineen tällaisen suhteen.

[40] Todennäköisesti majat oli rakenneltu tällä tavoin turvaksi
termiiteiltä, valkoisilta muurahaisilta, jotka tänäkin päivänä ovat
maanvaivana Somalinmaassa.

[41] Kun muutamia vuosia sitten suoritettiin kaivauksia temppelin
ympäristössä, löytyi palasia puista, jotka ilmeisesti olivat kuolleet,
ennenkuin olivat ehtineet juurtua, kenties huolimattoman kastelun
vuoksi. Luultavasti ne olivat Hatshepsutin mirhamipuiden jätteitä.

[42] Monivaimoisuus oli tavallista Egyptin hovissa, varsinkin
valtiollisista syistä, sillä avioliittosuhteita pidettiin
varmimpina poliittisina siteinä valtioiden kesken. Mutta muiden
yhteiskuntaluokkain kesken yksiavioisuus oli sääntönä.

[43] Tämä ilmiö ei ollut ainoa laatuaan. Eräässä muistotaulussa
kuningas Kheopsin pääpuoliso kertoo, että hän aikaisemmin oli ollut
myöskin hänen isänsä ensimmäisenä puolisona ja että lopuksi Kheopsin
poika ja seuraaja vielä oli liittänyt hänet haaremiinsa ja oli pitänyt
häntä suuressa kunniassa. Hänen rakkaudentarinansa jatkumista läpi
kolmen sukupolven ei totisesti saa lukea hänen kauneutensa ansioksi,
sillä hänen kuvapatsaansa kertoo naisesta, jolla on ollut leveä, ja
tuskainen naama, riippuvat suupielet, mulkosilmät ja hirvittävän rumat
kädet. Ilmeisesti hallitsijasukua koskevat syyt tekivät hänestä niin
ihmeellisen rakastettavan ja tavoitellun.

[44] Amenhotep IV oli valtaistuimelle noustessaan aivan nuori, ja
valtiollinen valta näyttää hänen hallituksensa alussa olleen hänen
äitinsä, kuningatar Tejen käsissä.

[45] Pohjoismesopotamialaisen valtakunnan päivät olivat nyt luetut.
Dusratta kaatui kapinan uhrina ja hänen valtakuntansa joutui pian
heettiläiskuningasten herruuteen.

[46] Talentti oli Itämailla noin 25 kg. Kultatalentin arvo oli siis
likimäärin 500.000 mk.

[47] Kullan ja hopean sekoitus.

[48] Egyptiläinen fajanssi on ainetta, jonka pääosana on piihiekka ja
jota päällystää läpinäkymätön, kuparipitoinen silaus, jolle kernaasti
anneltiin malakiitin vihreä tai taivaansinen tummansininen väri.

[49] Patsaat olivat alkujaan 21 m korkeita. Niiden jalat ovat yli 3
metrin pituiset ja keskisormi on lähes puolitoista metriä.

[50] Polyteismi = monijumalaisuus; monoteismi = yhden ainoan jumalan
palveleminen.

[51] Hierarkkinen = pappisvaltainen. (Suomentajan selitys).

[52] Egyptiläiset luulivat, että Niilin alkulähteet olivat manalassa.

[53] _Abrakadabra_ = sekasotku, lörpötys. (Suomentajan huomautus.)

[54] Monissa uuden valtakunnan ajoilta olevissa haudoissa on kuvia,
joissa apinat palvovat auringonjumalaa.

[55] Tässä esiintyy käsitys, että auringonjumala kulkee venheessä yli
taivaanlaen.

[56] _Proselyytti_ = käännynnäinen. (Suoment. muistutus.)

[57] Tämä lienee riippunut siitä, että Egyptin kotimaista rautaa
sen vähäisen hiilipitoisuuden vuoksi ei voitu karkaista niitä
jalostusmenetelmiä käyttäen, jotka tunnettiin. Heettiläisten rauta
sitävastoin soveltui tähän käyttelyyn.

Kiintoisaa on El Amarna-kirjeistä nähdä, että Dusrattan Amenhotep
III:lle antamain lahjain joukossa usein esiintyy rautaisia tikareja
ja sormuksia. Se osoittaa, kuinka suuressa arvossa rautaa pidettiin
tuohon aikaan Egyptissä. Kun sitten Ramses II ja heettiläisten kuningas
ystävystyivät, oli rauta niiden kalliiden tavarain joukossa, joita
faarao pyysi »veljeltään».

[58] Sen sijaan Seti I kaiverrutti vanhain jumalain nimet jälleen
muistomerkkeihin, joista Ekhnaton ne oli hävittänyt.

[59] Shubbiluliuma oli hänen nimensä.

[60] Sodan jumala.

[61] Osiris-jumalan veli.

[62] Kernaasti käytetty kuvaannollinen sanonta.

[63] Egyptiläisien korkein jumala.

[64] Heettiläisten suurin jumala.

[65] Tehkööt sinut iloiseksi.

[66] Taurus.

[67] Hänen hallituksensa kesti kumminkin ainoastaan viisi vuotta.

[68] Tänäkin päivänä nubialaiset sotilaat ovat Egyptin sotavoiman
ytimenä.

[69] Min, hedelmällisyyden jumala, oli myöskin egyptiläisten
suojelusjumala vieraissa maissa.

[70] Niin monen konsonanttimerkin tarpeellisuus riippuu siitä, että
egyptinkielessä oli enemmän äänteitä kuin meillä, kuten erilaisia kh-,
s- ja t-äänteitä, omituinen kurkkuäänne sekä meidän korviimme tuskin
kuuluva heikosti »näpsähtävä» tai »narahtava» ääni, jotka äänteet
tavataan myöskin seemiläisissä kielissä.

[71] Jo puolitiessä ensimmäiselle kataraktille Champollion ja hänen
seuralaisensa saivat nähdä krokodiilin toisensa perästä. Nykyisin
ovat toisen kataraktin pohjoispuolella kaikki krokodiilit hävitetyt
sukupuuttoon. Vasta näiden koskien rannoilla matkailija voi niitä
nähdä. Ne on istuttanut Thos. Cook & Son, Lontoo(?).

[72] Korvaamaton aarre on tieteelle erikoisesti Berliinin
museon kopiakokoelma. Se on tulos suuren egyptologin Lepsiuksen
1840-luvulla oikein aito saksalaisella tarkkuudella kosteaa
harmaapaperi-jäljennösmenetelmää käyttämällä suorittamasta
piirtokirjoitusten ja korkokuvain jäljennöstyöstä.

[73] Sellaisia _on_ tosiaankin! Egyptin kotiteollisuus on erittäin
korkealla kannalla. Suorituksen tarkkuudessa ja yksityiskohtien
huolittelussa sen tuotteet usein voittavat parhaimpienkin
antikviteettitehtaiden saavutukset. Luksorin läheisyydessä esimerkiksi
on muuan antiikkisten kovakuoriaisten valmistamo, jonka omistajan
työ on niin taitavaa ja täsmällistä, että välistä ei edes tämän
pienen alan erikoistuntija voi erottaa hänen tuotteitansa vanhoista
kovakuoriaisista.

»Antiikki»-käsite on nykyisin egyptiläiselle kaupustelijalle niin
rakas, että poikaviikarit, jotka turistiseuduilla likaisin käsin
tarjoavat perin yksinkertaista rihkamaansa, koruompeleisia yömyssyjä
ja muita kotitekoisia vaatekappaleita, koettavat kiihdyttää turistin
ostohalua hokemalla: »Antik», ainoata kansainvälistä sanaa, jonka he
taitavat — paitsi tietysti sanaa bakshihi (= juomaraha).

Muinaismuistoteollisuus on kehittynyt Egyptissä niin korkealle, että
Niilin-laivoilla matkustavien voi kuulla faaraoitten muistorikkaan maan
läpi suoritetun pari viikkoisen matkan jälkeen alkavan ihmetellä, eikö
kaikki lopultakin liene Thos. Cook and Son’in luomaa, eivätkö yksin
maisematkin, jotka hyvää päivittäistä maksua vastaan liukuvat ohi, ole
taitavasti maalattuja liikkuvia kulisseja, joita vastaan voisi tehdä
ainoastaan sen huomautuksen, että ihastuttavan kauniit värit tuntuvat
uskomattomilta.

[74] Ainutlaatuinen on kai sellainen onnellinen sattuma, että katto
sortuu rosvojen päälle. Niin tapahtui Medumissa (etelään Kairosta)
haudanhäpäisy-yrityksessä.

[75] Arkeologit saavat siis löytöjensä vuoksi nähdä enemmän vaivaa kuin
esimerkiksi Ranskan keisarinna Eugénie, joka kerran halusi suorittaa
kaivauksen. Se sattui silloin, kun hän oli mukana vihkimässä Suezin
kanavaa, vuonna 1869. Liehakoitseva kediivi tahtoi huoltaa kaiken mitä
parhaiten kauniille keisarinnalle ja järjestytti etukäteen vallan
erinomaisen löytöpaikan erämaan hiekkaan. Kun hänen majesteettinsa
saapui sinne, aloitettiin kaivaukset suuren työläisjoukon
kehoitushuutojen ja laulujen kaikuessa, moninaisin teknillisin
valmistein. Ja katso: kauan ei viipynytkään, ennen kuin päästiin niin
pitkälle, että keisarinna saattoi korkean omakätisesti lakaista hiekan
harvinaisen komealta muumioarkulta — joka nyt oli satuttu löytämään
toisen kerran. Ensimmäisen kerran se löytyi kalliohaudasta!

[76] Harvemmin arkeologin enää tarvitsee liikkua henkensä kaupalla,
kuten siihen aikaan, jolloin Belzoni uskaltautui Kuningasten laaksoon
ja Kurnan lähellä olevaan kantakaupunkiin. Kumminkin Carter vielä
niin myöhään kuin vuonna 1916 joutui näissä villeissä seuduissa
seikkailuun, joka helposti olisi voinut ainaiseksi tehdä lopun hänen
tutkijaurastaan. Maailmansota oli silloin luonut Egyptiinkin uuden
epävarmuudentilan. Järjestyksen siteet olivat höltyneet, sillä paljon
englantilaisia viranomaisia oli joutunut sotilaallisiin tehtäviin; tämä
sekä sodan villistyttävä vaikutus antoivat uutta vauhtia alkuasukasten
haudanryöstöille. Eräänä päivänä, kun Carter oleskeli Luksorissa, hän
sai sanoman, että ryövärijoukkue on erään tähän saakka tuntemattoman
haudan kimpussa, joka sijaitsee Kuningasten laakson yläpuolella
korkealla kalliolla. Suurimmassa kiireessä hän kokoaa työmiehensä. On
jo ilta, mutta kuu valaisee kirkkaasti 600 metriä korkealle huipulle
johtavaa tietä. Kun retkikunta saapuu perille, on keskiyö. Köysi, joka
riippuu alas pitkin pystysuoraa kallioseinää, kertoo rosvojen olevan
löytyvissä. Sitäpaitsi kuuluu selvästi, kuinka he työskentelevät vuoren
sisällä.

Kaiken aluksi Carter katkaisee haudanryöstäjäin nuoran. Sitten hän
kiinnittää toiseen paikkaan erikoisen vahvan köyden, jolla hän
lasketuttaa itsensä alas heidän luokseen. »Keskellä yötä lasketuttaa
itsensä ryöväripesään on», sanoo hän itse, »ajanviettoa, jolta ei
ainakaan puutu jännitystä. Kahdeksan miestä oli työssä alhaalla, ja kun
minä tulin sinne, eivät pari ensimmäistä silmänräpäystä olleet vallan
miellyttäviä. Minä jätin heidän valittavakseen joko laittautua sieltä
tiehensä minun köyteni avulla tai jäädä sinne, missä olivat, ja lopuksi
he tulivat järkiinsä ja antautuivat.»

Haudanryöstäjät olivat ehtineet tunkeutua kallioon kolmenkymmenen
metrin syvyyteen, mutta kaksikymmentä vuorokautta Carterin väki sai
vielä tehdä työtä, ennenkuin saavuttiin itse hautaan, jossa koettiin
se pettymys, että — sitä ei koskaan oltu valmiiksi rakennettu.
Siellä oli sarkofagi, joka samoin oli jätetty puolinaiseen kuntoon.
Piirtokirjoituksista selvisi, että molemmat olivat tarkoitetut
kuningatar Hatshepsutille sinä aikana, jolloin tuo mahtava nainen
vielä oli vain kuninkaan puoliso. Kun hän sitten sai omiin käsiinsä
kuningasvallan, hänen täytyi, kuten kaikkien muidenkin kuninkaiden,
sijoittaa hautakammionsa Kuningasten laaksoon, ja siten alkuperäisen
haudan teko keskeytyi.

[77] Kun alkuasukkaat kyllästyivät työhön, hän saattoi sen omin voimin
päätökseen apunansa ainoastaan viisi muuta eurooppalaista.

[78] Tilapäisesti (1926) Tutankhamonin muumio on Kairossa, mutta
tarkoitus on toimitettujen tieteellisten tutkimusten perästä viedä se
takaisin hautaansa.

[79] Innoissaan Davis vie kynttilän lähemmäs sarkofagia, mutta onneksi
Maspero viime hetkessä hänet siitä pidättää — muutoin hautakammio
olisi tuossa tuokiossa ollut ilmiliekeissä. Sarkofagi oli nimittäin
puinen ja asfaltilla päällystetty, ja muukin haudassa oleva oli hyvin
tulenarkaa. Entä sitten veto käytävästä hautakammioon! Sisälläolijain
olisi ollut mahdotonta ehtiä ahtaasta muurin kolosta pelastautua
kauheasta kuolemasta. Ruotsalainen egyptologi Lugn lausuu: »On helppoa
kuvitella, miten maailman sanomalehdistö olisi sisältänyt historioita
'faaraon kostosta', jos kuuluisa Maspero ja kaikkien turistien tuntema
eksentrinen amerikkalainen miljoonamies Davis tällä draamallisella
tavalla olisivat sinne palaneet samalla hetkellä, jolloin he julkeasti
häiritsivät tuntemattoman vainajan lepoa.»

Tämän varoituksen jälkeen johdettiin hautaan sähkövalo.

[80] Antakaamme sen raivota, mutta pysähtykäämme hetkeksi
tarkastelemaan sen miehen mielenkiintoista kuvaa, joka kustansi kalliin
kaivausretkikunnan. Tämä vaitelias Albionin poika oli sydämestään ja
sielustaan innostunut muinaismuistojen palvelija. Jo nuorukaisena
hän ryhtyi palavin innoin kokoamaan antikviteetteja. Aiheena siihen,
että hänen harrastuksensa kohdistui juuri Egyptin muinaisaikaan, oli
— auto-onnettomuus. Hän oli itse ohjaamassa ja ajoi pettämättömän
kylmäverisesti kuten tavallisesti suoraa ja inhimillisesti nähden
täysin vaaratonta tietä, kun äkkiä oli edessä jyrkkä notko ja siinä
kuin ansaksi viritettyinä kahdet härkävaunut — ja seuraavassa
silmänräpäyksessä hän makasi tajuttomana auton alla. Hän oli saanut
aivotärähdyksen, luunmurtuman, palohaavoja ja muita pahoja vammoja.
Kun hän pariksi silmänräpäykseksi tuli tajuihinsa, oli ainoa mitä hän
sanoi: »Eihän vain kukaan menettänyt henkeänsä?» Häntä rauhoiteltiin
vastaamalla kieltävästi. Ja sitten hän menetti tajuntansa jälleen.

Hänen henkensä pelastettiin, mutta ei hänen terveyttään. Suoritettiin
vaikea leikkaus toisensa perästä. Hän kärsi suunnattomia tuskia, mutta
kantoi kärsimyksensä kuin mies. Muun muassa hän oli saanut pahan
hengenahdistuksen, joka pakotti hänet talvisin etsimään lauhkeampaa
ilmastoa kuin Englannin. Tätä varten hän tuli Egyptiin. Kauan hän ei
siellä ollut ollut, ennenkuin hän sai melkein ylivoimaisen harrastuksen
kaivauksiin. Kuta enemmän hän tätä ajatusta hautoi, sitä paremmin
hänelle setvisi, että hän tarvitsi ammattimiesten apua. Ja Carterista
hän sai sen työtoverin ja ystävän, jota hän tarvitsi. Kuudentoista
vuoden ajan he vaihtelevin onnin työskentelivät yhdessä.

[81] Haudan ovessa oli nimittäin myöskin haudantarkastusmiesten
sinettejä, jotka nämä haudan ryöstön jälkeen sen tarkastettuaan ja
jälleen suljettuaan olivat oveen asettaneet.

[82] Vaunuja ei oltu niiden suuruuden vuoksi voitu kokonaisina
kuljettaa pitkin käytävää. Senvuoksi oli hautajaisia varten täytynyt
sahata poikki akselit ja irroittaa pyörät. Vaunujen puuaines oli hyvin
säilynyt, kun sitävastoin kosteus oli turmellut silavaljaiden nahan ja
se oli muuttunut sitkeäksi mustaksi massaksi. Onneksi oli kuitenkin
hihnakangas melkein kauttaaltaan kultakaloilla peitetty, ja niiden
avulla Carter voi rekonstruoida silat niiden alkuperäiseen muotoon.

[83] Näyttää aivan siltä, kuin haudanhäpäisijät olisivat tulleet
häirityiksi äkkiä keskellä puuhiaan. Sitä todistaa se mielenkiintoinen
seikka, että Carter eräästä ryövärien nuuskimasta lippaasta löysi
kourallisen kultasormuksia kangaspalasen — tarkemmin sanoen yhden
vainajan vyön — sisään solmittuina — aivan samalla tavoin, kuin fellah
vielä tänäkin päivänä solmiaa saamansa rahat turbaaniinsa. Tämä löytö
viittaa siihen, että ainakin joku ryöväreistä on yllätetty itse teossa
tai paetessaan, ja että osa saaliista on viranomaisien toimesta jälleen
pantu hautaan.

Näin saa parhaiten selityksensä sekin, että lippaan sisältö oli aivan
huiskin haiskin pistetty sinne takaisin. Tapahtuman jälkiä korjatessaan
haudanpalvelijat ovat ilmeisesti työskennelleet yhtä nopeassa tahdissa
kuin varkaat hävitystyössään. Mutta heidän hyväkseen on luettava,
etteivät he tällä kertaa liittyneet rosvojen työtovereiksi. Olihan osa
kalleuksia niin pieniä, että ne helposti olisivat voineet takertua
palvelusmiesten omiin sormiin.

[84] »Kerran», Carter kertoo, »sattui sellaista, mikä sai meidät vallan
kauhistumaan. Pari kolme päivää taivas oli aivan mustana ja näytti
olevan tulossa sellainen raju sadesykloni, joita silloin tällöin
Thebassa raivoaa. Silloin valuu sade virtana, ja koko laaksonpohja
muuttuu koskiseksi joeksi. Ei mikään mahti maailmassa olisi silloin
voinut suojella hautaamme täyttymästä vedellä. Mutta vaikka muissa
ympäristön seuduissa täytyikin sataa pilvien täydellä, selviydyimme me
kaikeksi onneksi muutamilla pisaroilla.»

Melkein eniten kaivajien hermoja ärsyttäväksi kävivät kuitenkin —
sanomalehtien kirjeenvaihtajat ja Egyptin turistilaumat.

»Suuri yleisö kiinnostunutta arkeologiaan!» — Carter huudahtaa, — »se
oli useimmille meistä uutta ja hämmennyttävää. Ennen emme tällä taholla
olleet huomanneet muuta kuin laimeaa arvonantoa tutkimustyötämme
kohtaan. Nyt saimme äkkiä nähdä, että koko maailma on mukana
yrityksessämme ja haluaa niin kiihkeästi saada tietoonsa huomiota
herättäviä yksityiskohtia, että lähetetään erityisiä suuripalkkaisia
selostajia meitä haastattelemaan, kertomaan jokaisesta pienimmästä
ruumiinliikkeestämme työtä tehdessämme ja höröllä korvin kuulostelemaan
salaisuuksiamme...

»Onhan kätkettyjen aarteiden ajattelemisella kieltämättä oma
houkutuksensa useimmille ihmisille.

»Mutta olipa nyt syy tähän yleiseen elävään harrastukseen mikä hyvänsä,
yksi on ainakin varmaa: että mikään mahti maailmassa ei voinut meitä
enää suojella, heti kun ensimmäinen sähkösanoma löydöstä oli saapunut
sanomalehdille. Me olimme suojattomia, ja meidän täytyi koettaa
mukautua siihen niin hyvin kuin voimme.

»Kaikista maailman ääristä sateli meille sähkösanomia. Muutamain
viikkojen perästä alkoi tulla kirjeitä, oikea tuhotulva, joka ei
tahtonut lainkaan lakata. Aluksi tuli onnittelukirjeitä. Sitten saapui
senkin tuhannen laatuisia avun tarjouksia, pyyntöjä saada jokin muisto
haudasta — niinkin vähäisiä lahjoja kuin muutamia hiekkajyväsiä haudan
edustalta otettaisiin mielellään vastaan — huikean korkeita tarjouksia
kaivaustyön elokuvaamisoikeudesta j.n.e. Meillä on kokonainen
säkillinen sellaisia kirjeitä.

»Kirjeiden jälkeen saapuivat ystävämme sanomalehtimiehet. Suurissa
parvissa he virtasivat »laaksoon» ja käyttivät kaikki seurustelukykynsä
— ne olivat kadehdittavat — karkoittaakseen viimeisenkin
jätteen erämaan yksinäisyyden tunteesta. He tekivät tehtävänsä
perusteellisesti. — Olihan jok'ikinen heistä sekä itseänsä että
lehteänsä kohtaan velvollinen antamaan päivittäiset raporttinsa.

»Mutta kaikkein pahimmaksi kävi meille se hirmuinen vetovoima, joka
haudalla oli turisteihin.» Sinne he keräytyivät kaikki kuin magneetin
vetäminä. Haudan edustalla heitä suorastaan _asui_ aamusta iltaan,
ja monet Euroopan kiintoisimmista nähtävyyksistä jäivät sinä talvena
kävijöittä. Tuli aivan urheiluksi käydä Tutankhamonin haudassa
voidakseen sillä ainakin kerskua toisille, jotka eivät olleet olleet
yhtä onnellisia; ja englantilaiset ja amerikkalaiset matkatoimistot
hyötyivät suunnattomasti uskottelemalla häikäilemättömästi omin
lupinsa voivansa valmistaa tilaisuuden haudassa käyntiin. Kuuluu
asiaan, että turistit, jotka olivat panneet kaikki voimansa liikkeelle
hankkiakseen itselleen muotihuvin käydä faaraon haudassa ja kuluttaneet
mahdollisimman paljon arkeologien kallista aikaa, lähtivät pois
ääneensä tuumiskellen: »No, niin paljon näkemistä siinä nyt ei sentään
ollut!»

Pelkkä asiaankuulumattomien oleskelu niin pienessä ja täpötäydessä
huoneessa kuin kuningashaudassa, on muutoin vakavana vaarana siellä
oleville arvokkaille esineille. Ennemmin tai myöhemmin sattuu aina
sellaisissa oloissa, että katselija, joka joutuu hurmioon jonkin
ihastuttavan löydön nähdessään, peräytyy askeleen ja — polkee jollekin
toiselle arvokkaalle esineelle.

Eri syistä Carterin kävi siis välttämättömäksi rajoittaa
haudassakävijäin luku niihin, joilla oli todellista kiinnostusta
muinaistutkimusta kohtaan ja edellytyksiä arvostamaan löytöjen
merkitystä. Kun näin oli tapahtunut, arkeologien työ pääsi jälleen
jatkumaan.

[85] Egyptiläisten jumala. Käytetty myöskin kuninkaan nimityksenä.

[86] Tällä tarkoitetaan kuninkaallisia ja muita hyvin korkeassa
asemassa olevia henkilöitä.

[87] Että päästäisiä päinvastoin kuin rottia pidettiin pyhinä
eläiminä ja balsamoitiin, johtui siitä, että kissat eivät kernaasti
niitä hätyyttäneet. Tämä aiheutuu kuitenkin näiden pienten eläinten
voimakkaasta hajusta, joka kissasta on vastenmielinen.

[88] Sakkaran luota on löytynyt tuhansittain muumioituja ibis-lintuja,
mutta kaikki niin hauraina, että hajosivat ensi kosketuksesta.

[89] Euroopassa oli ennen kotikissan aikaa käytetty kärppiä ja
tarhakäärmeitä suojana rottia vastaan. Mutta kissat olivat sopivampia
kotieläimiksi, sillä ne tulivat kesymmiksi ja luotettavammiksi. Kärpät
olivat parantumattomia munien ja kotilintujen varkaita ja sitä paitsi
niissä oli vastenmielinen tuoksu. — Egyptiläisten lempieläin ennen
kaikkia muita oli kuitenkin koira, joka oli saanut nimensä äänestään.
Koiran nimi oli nimittäin _auau_, meidän hau-hau. Kissa oli egyptin
kielellä »_mau_», joka muistuttaa meikäläisiä miau. Vanhimpina aikoina
oli muotieläimenä vinttikoira, luultavasti sudanilaista alkuperää.

[90] Vanhin Ptah'in palveluspaikka oli Memfis.

[91] Vielä uuden ajan alussa luultiin, että päiväntasaajan seutujen
babiaanit olivat ihmisiä, joilla oli koiran pää, ja sinne lähti
lähetyssaarnaajia julistamaan heille evankeliumia. Ja tänäkin päivänä
Sudanin väestö tuntee melkein uskonnollisia kunnioitusta babiaaneja
kohtaan. — Apinat olivat hyvin pideltyjä seuraeläimiä niin Egyptin
kuin Assyriankin kuninkaiden hovissa. Niille opetettiin erilaisia
taitoja: ne kantoivat ruukkua päänsä päällä, tanssivat ja olivat apuna
hedelmänkorjuussa.

Sakaali, jonka egyptiläiset usein kesyttivät ja opettivat
metsästykseen, oli myöskin eräissä paikoin pyhä eläin, ja on löytynyt
paljon sakaalinmuumioita. Se oli samoin kuin koira valppauden
vertauskuvallinen edustaja.

Kotkaa on vanhastaan pidetty pyhänä kaikissa maissa. Samoin suurin
piirtein korppikotkaakin, vaikka tätä lintua samalla kertaa
inhottiinkin sen löyhkäävän raadonhajun vuoksi. Vanhat egyptiläiset
luulivat, että tätä lintulajia oli vain naaraita, että ne
hedelmöityivät lentämällä vasten etelätuulta ja sitten kolmen vuoden
perästä synnyttivät eläviä höyhenpeittoisia poikasia maailmaan. Haukkaa
pidettiin myös pyhänä Egyptissä, ja lukemattomia sellaisia lintuja on
löytynyt haudattuina.

Pelikaanista luultiin, että kun se sai poikasia, se repi auki rintansa
ja ruokki jälkeläisiään omalla sydänverellään. Tämä usko on johtunut
siitä, että lintu palauttaakseen suuhunsa puoleksi sulattamansa kalat,
joilla se poikasiansa ruokkii, painaa valtavaa nokkaansa rintaansa
vastaan. Useinkin kalat luonnollisesti palaavat esiin verisinä, ja niin
luultiin niiden verta linnun omaksi vereksi.

[92] Vielä tänäkin päivänä kuuluvat äidit Egyptissä imettävän lapsiansa
kolmen vuoden ajan.

[93] S.o.: Usko itsesi Jumalalle ja jätä kosto hänelle.

[94] Tällä tarkoitetaan varmastikin mielisairasta.

[95] Sananlask. 22:21. (Suomentajan lisäys.)

[96] Suomalaisessa raamatunkäännöksessä: Enkö ole sinulle kirjoittanut
_kunnon lauseita_, joissa on neuvoja ja tietoa. (Suomentajan huomautus.)

[97] S.o. sellaisilla herkkupaloilla, jotka eivät ole tarkoitetut
sinulle, vaan ylhäiselle miehelle itselleen.

[98] »Kuka» luultavasti pro »mitä». (Suomentajan huomautus.)

[99] »Palasi, jonka olet syönyt, täytyy sinun oksentaa ulos.»
(Suomentajan huomautus.)

[100] Tällä arabialaisella sadulla on varmaankin juurensa egyptiläisissä
taruissa, kuten satu Ali Babasta ja neljästäkymmenestä ryöväristä
osaksi on lähtöisin egyptiläisestä tarusta, jossa kerrotaan
sotapäälliköstä, joka valloitti Jaffan kaupungin Palestiinassa
kätkemällä miehensä aasien selkään kuormitettuihin koreihin ja siten
kuljettamalla heidät salaa kaupunkiin aivan kuin kauppatavarana.

[101] — S.o. Siinain niemelle.

[102] S.o. Oikeamielisyys on elämää.

[103] Harakle oli, kuten Amon, niitä jumalia, jotka vähitellen
sulautuivat yhteen Ra’n kanssa.

[104] Silloin kuten nytkin egyptiläinen musiikki sisälsi joukon puoli-
ja kolmasosasäveliä.

[105] Tavallinen aviopuolisoiden asento kuvissa.

[106] Vasta myöhemmin, eurooppalaisten tunkeutuessa Egyptiin,
viininviljelys on jälleen alkanut saada siellä vauhtia. Nykyisin
tuotetaan Niilinmaassa erinomaisia rypäleitä.

[107] 11:nnen hallitsijasuvun ajalta.

[108] Raamatun lainalauseet olen tässä kuten yleensäkin ottanut meillä
käytännössä olevasta suomennoksesta. Ruotsalaiset sanat kuuluvat: »Njut
livet med någon kvinna, som du älskar, så länge de fåfängliga livsdagar
vara, som förlänas dig under solen, ja under alla dina fåfängliga
dagar; ty detta är den del, du får i livet, vid den möda, som du gör
dig under solen.» (Suomentajan huomautus.)

[109] Egyptiläisien fysiikan tietoja on myöskin yliarvioitu.
Kaikkialla, missä pm luultu esiintyvän todistuksia tieteellisistä
huomioista tällä alalla, on tämä olettamus lähemmin tulkittaessa
osoittautunut vääräksi. Niinpä luultiin kerran Faijumista löytyneen
vanhan egyptiläisen suurennuslasin; mutta pian selveni, että lasi oli
aivan liian kupera kelvatakseen suurennuslasiksi. Luultavasti se oli
tarkoiteltu ainoastaan koristeupotukseksi johonkin huonekaluun tai
muuhun esineeseen. — Sama oli laita vanhan väitteen, että obeliskien
tarkoitus oli ollut toimia ukkosenjohdattimina. Tämä olettamus johtui
eräiden egyptiläisien tekstien väärästä tulkinnasta, joissa todellakin
sanotaan, että obeliskien tuli olla suojana, mutta ei salamalla, vaan
_pahoilla hengillä_. Väärä käsitys sai tukea siitä, että obeliskien
huipussa tavallisesti oli metallikärki; mutta salaman johdattimeksi se
oli aivan kelpaamaton, koska se ei ollut minkäänmoisessa yhteydessä
maan kanssa. Olettamus, että obeliskit olisivat olleet aurinkokelloja,
on samoin osoittautunut vääräksi Egyptiin nähden. Vasta roomalaiset
keksivät ajatuksen, että niitä voisi käyttää tähän tarkoitukseen.

[110] Julius Caesarin suhteita Egyptiin saatiin kiittää siitä, että
egyptiläinen kalenteri otettiin käytäntöön Rooman maailmanvaltiossa.

Vanhat egyptiläiset laskivat vuoteen täsmälleen 365 päivää. Seuraus
tästä oli, että he joka neljässä vuodessa joutuivat päivän edelle
kalenterissaan, joka siten vuosi vuodella tuli yhä erehdyttävämmäksi.
Vuonna 238 e.Kr. pääteltiin sen vuoksi, että joka neljänteen vuoteen
oli lisättävä karkauspäivä.

[111] Kuinka vaikea ajanlaskukysymys Egyptin historiassa on, siitä
pääsee parhaiten selville Eduard Meyerin tutkimuksesta »Ägyptische
Chronologie» (»Abhandlungen der königlichen preussischen Akademien
1901) tai Henry Breastedin teoksesta »Ancient records of Egypt» I: s.
25 seur.

Muinaiset egyptiläiset aloittivat vuotensa Niilin noususta, joka taas
suunnilleen sattui siksi ajaksi, jolloin Sirius-tähti auringonnousun
lähellä tuli näkyviin itäisellä taivaanrannalla oltuaan kauan aikaa
näkymättömissä taivaanlaelta. Tämä tapahtui kesäkuun 19 p:nä.

Erinomaisen tärkeä todistuskappale Egyptin vanhimman historian ja
sen ajanlaskun tuntemiselle on Palermon museossa oleva _Palermon
kivi_, johon on vuosi vuodelta merkitty tärkeimmät tapahtumat aina
vuodesta 3400 vuoteen 2700 e.Kr. Se on vanhin kaikista tunnetuista
aikakirjoista koko maailmassa. Se sisältää tietoja, joiden arvo niiden
lyhyydestä huolimatta on mittaamaton. Ajateltakoon vain sellaistakin
ilmoitusta, kuin että Snofruksen, neljännen hallitsijasuvun ensimmäisen
kuninkaan aikana lähetettiin neljäkymmentä alusta noutamaan setripuita
Libanonista. Paha kyllä kivi on vahingoittunut; muutoin olisi meille
kenties säilynyt vielä satamäärä esihistoriallisen ajan kuningasnimiä.

[112] Manauksissa käytettiin usein elävää lasisisilmäkäärmettä
loitsusauvana. Jos kovasti painaa erästä kohtaa tämän eläimen niskassa,
niin käärme saa jäykkäkouristuksen ja ojentautuu suoraksi ja kankeaksi
kuin sauva, mutta kun paino lakkaa ja käärme heitetään maahan, se
saa jälleen liikkuvaisuutensa. Taidosta »muuttaa käärme sauvaksi»
puhutaan, kuten tunnettua, Vanhassa Testamentissa, ja tänäkin päivänä
egyptiläiset käärmeenlumoojat suorittavat tämän taitonäytteen.

[113] Hammasmätä ei ollut harvinaista. Monilla muumioilla ovat
hampaanterät hyvin kuluneet, joka johtui siitä, että leivän jauho tuli
hyvin epätasaisesti jauhetuksi alkuperäisissä käsimyllyissä ja että
siihen sekaantui runsaasti pientä kivensirua. Juuri tämä hampaiden
kuluminen oli vuorostaan usein syynä hammasmätään.

Kun muumion päästä on löytynyt tekohampaita, varottakoon tämän
johdosta — kuten jotkut ovat tehneet — vetämästä johtopäätöstä,
että hammaslääkäritaito olisi ollut korkealla tasolla vanhassa
Egyptissä. Irtohampaat ovat nimittäin osoittautuneet myöhemmän ajan
muinaismuistokeinottelijain työksi — että vainajan kauppa-arvo kohoaisi.

[114] Ennenkuin tämä muistokivi löytyi, määriteltiin varhaisin tunnettu
lapsihalvaustapaus vuodeksi 1784. Egyptin tapaus on lähes 3 1/2
vuosituhatta vanhempi.

[115] Väitetään kumminkin, että vanhat egyptiläiset olisivat tunteneet
taidon karaista kuparia.

[116] Kirjoitustaidon ja tieteen suojelusjumala.

[117] Puolivälissä Memfiksen ja Theban välillä.

[118] Alkutekstissä: »... ungefär detsamma som att börja var egen med
konung Ingjald.» (Suomentajan muistutus.)

[119] Ensimmäinen varma vuosiluku babylonialaisten historiassa — joka
onnistuttiin saamaan tietoon eräässä vanhassa tekstissä olleiden
astronomisten ilmoitusten avulla — on vuosiluku 1969 e.Kr. Assyrian
historiasta meillä ei ole täysin varmaa ajanlaskua ennenkuin noin
vuodesta 900 e.Kr.

[120] Kaisloista tehtiin oikeita veneitäkin, jotka tiivistettiin
maapihkalla.

[121] Hän eli siis suunnilleen ylitä kauan ennen Kristuksen syntymää
kuin me sen jälkeen.

[122] Nykyisin tunnetaan nuolenpääkirjoituskatkelmista erinäisiä
sumerien lakeja ja tuomioistuinten pöytäkirjojakin, jotka valaisevat
noiden kaukaisten aikojen oikeustajuntaa. Muuan tällainen asiakirja
koskee orjatarta, joka oli varastanut vaatteet häntä hoitaneelta
lääkäriltä, mutta väitti, että eräs talon orja oli antanut ne
hänelle. Orja menee kuitenkin Ninmar jumalattaren temppelissä valalle
viattomuudestaan, ja tämän nojalla nainen tuomitaan orjaksi lääkärille,
jolta hän oli varastanut.

Toinen oikeuden pöytäkirja koskee sellaista tapausta, että leski oli
myynyt tyttärensä orjattareksi kokille. Tytär ilmoittaa vastalauseensa
sanoen: »Minä en ole sinun orjattaresi.» Äiti ilmestyy näyttämölle,
mutta kokki näyttää todistajilla toteen, että hän oli ostanut tytön
ja suorittanut maksun, ja tämän nojalla tyttö tuomitaan saamaan
selkäsaunan.

[123] Tilavuusmitta.

[124] Nämä naiset eivät olleet lihallisia sisaruksia, mutta heidän piti
tulla sisariksi avioliitossa saman miehen kanssa.

[125] S.o. alamaistansa.

[126] Syyttää siveettömyydestä.

[127] Luultavasti joko polttamalla tai leikkaamalla.

[128] Jos tappelussa oli iskenyt toiseen haavan, mutta vannoi, ettei
ollut tehnyt sitä »tahallaan», niin pääsi rangaistuksesta suorittamalla
lääkärin palkkion. Jos iskusta oli ollut kuolema seurauksena, mutta
iskun antaja vannoi, ettei ollut lyönyt »harkiten», niin hän pääsi
jutusta pelkällä pienellä sakolla.

Joka oli antanut houkutella itsensä ottamaan orjanmerkin pois
orjasta, mutta vannoi tehneensä sen hyvässä uskossa, pääsi vapaaksi
rangaistuksesta.

Hätä voi myöskin rikkoa lakia: jos vaimo miehen ollessa sotavankina oli
siirtynyt toisen miehen taloon, vaikka elämiseen olisi ollut varoja
vanhassakin kodissa, niin »hänet oli heitettävä veteen». Mutta jos se
oli tapahtunut puutteesta, hän oli vapaa rangaistuksesta.

[129] Jolle kirje oli kirjoitettu nuolenpääkirjoituksella.

[130] Yksi kultasikli = 400 nyk. Suomen markkaa, yksi hopeasikli = noin
20 nyk. Smk.

[131] Vuoden kahdeksas kuukausi. Vastasi säännöllisesti meidän
marraskuutamme.

[132] Heprean kerubini.

[133] Eräs pohjoisbabylonialainen kaupunki.

[134] Kun Botta puhui miehen kanssa, tämä oli pelkkää huolenpitoa
vieraan, »rakkaimman ystävänsä», kalliista elämästä, joka toki oli
enemmän arvoinen kuin kaikki raunioiden vanhat kivet. Miksi siis panna
se alttiiksi moisten tyhjänpäiväisyyksien vuoksi? Ja sitä paitsi
oli sekin ikävää, että noita rauniokumpuja, joita Botta kaivoi,
muhammedilaiset olivat käyttäneet hautauspaikkoinaan; ja lakihan
kielsi kaiken haudan rauhan häiritsemisen. — Salaisuudessa tämä
suosija oli öiseen aikaan _laitattanut_ hautausmaan eräälle kummulle
kuljetuttamalla sinne hautakiviä paikkakunnan oikealta hautausmaalta.

[135] Täällä ei ole hyvä lähteä aseettomana omin päin liikkeelle, sillä
voi tapahtua helposti, että kohtaa aavikon vapaan pojan, joka sanoo:
»Katsos minulla on pyssy, mutta sinulla ei ole. Anna minulle kaikki,
mitä sinulla on!» Ja silloin on syytä valittaa, jollei ole seurannut
kuuluisan assyriologin George Smithin neuvoa pitää aina mukanaan joku
Timesin numero, niin että on jotakin päällepantavaa kotimatkalla.

[136] Yksistään kysymys siitä, miten nuolenpääkirjoitusmerkkien
kirjoittaminen tapahtui, on synnyttänyt kokonaisen pienen
erikoiskirjallisuuden. Tässä kohden ollaan yksinomaan arvelujen ja
kokeilujen varassa, koska ei ole löydetty, eikä ole toiveitakaan
koskaan löytää minkäänmoista assyrialais-babylonialaista
kirjoitusvälinettä, eikä ole senaikaista kuvaustakaan siitä. Pari
löydettyä kuvaa ilmaisee kovin vähän.

Tutkiessamme arkeologien Egyptissä suorittamaa työtä olemme saaneet
lukuisia näytteitä siitä perusteellisuudesta ja tarkkuudesta, jolla
tätä työtä suoritetaan. Lisäksi on meidän muutamin sanoin kosketeltava
niiden tutkimusten ja kokeilujen lopputuloksia, joita on tehty
nuolenpääkirjoituksen piirtämistavasta. Ensiksikin on käynyt ilmi,
että puikko, jolla nuolenpääkirjoitusmerkit paineltiin pehmeään
saveen, oli puinen. Useimmissa savilaatoissa voi nimittäin paljaalla
silmällä nähdä puun juovikkuuden jälkiä. Kun nyt puu nopeasti lahoaa
Babylonian suolapitoisessa ja ajoittain kosteassa maassa, niin ei ole
ihmettelemistä, ellei sellaista puikkoa ole koskaan löytynyt.

Seuraava kysymys on: »_Mitä puuta_ puikko oli?» Nykyiset kokeilut
eri puulajeilla ovat vieneet siihen masentavaan tulokseen, että
puikon kärki aivan liian pian savessa olevan kosteuden vaikutuksesta
levisi, hajosi ja tarttui kiinni saveen. Silloin eräs aito saksalaisen
perinpohjainen tutkija keksi, että puikot oli tehtävä bambutikuista.
Johtuen niiden sileastä, piipitoisesta ulkopinnasta huomattiin niiden
kestävän hyvin kosteuden tuhoavaa vaikutusta. Ne eivät imeneet vettä
kuten tavallinen puu, eivätkä sen tähden tarttuneet kiinni saveen, kun
tämä oli paraiksi kosteaa. Että assyrialais-babylonialainen puikko oli
todellakin tehty jonkinlaisesta bamburuo'osta, sitä todistaa sekin,
että assyrialaiset aina nimittävät sitä kirjoitusruo’oksi.

Kokeilujen avulla on myös koetettu saada selville, millainen oli puikon
kärjen muoto. Tällöin voitiin jossakin tapauksessa saada tulokseksi
nuolenpääkirjoitus, joka ensi näkemältä näytti olevan aivan aitoa,
mutta ei kuitenkaan tyydyttänyt harjaantuneen kirjoitus-asiantuntijan
herkullista makua. Silloin koetti saksalainen erikoistutkijamme päästä
varmempaan tulokseen toista tietä: hän otti valujäljennöksiä vanhoista
nuolenpääkirjoitustauluista. Mikä alkuperäisissä oli syvennyksiä, se
tuli valelmissa kohoutumiksi, ja nämä koholla olevat kolmiot osoittivat
tarkalleen, miltä puikon kärki oli näyttänyt.

Emme voi tässä kuitenkaan ryhtyä selittelemään niitä asteiden
murto-osiin meneviä kulmanmittauksia, joita on tehty erilaisten
levyjen ajateltuihin puikkoihin nähden. Nämä mittaukset ovat kuitenkin
osoittaneet, että puikot ajan mittaan tehtiin yhä leveämmiksi, mutta
että samana aikana on tavattu pieniä yksilöllisiä erilaisuuksia
kirjoittajien erilaisesta mausta riippuen. Tämä tosiasia ei ole
niinkään merkityksetön, kuin miltä se ensi silmäyksellä voi näyttää,
sillä näiden ja toisten yksilöllisten erikoispiirteiden avulla voi
asiantuntija ainakin jonkinlaisella todennäköisyydellä erottaa eri
kirjoittajien tuotteet, samoinkuin hän erottaa eri käsikirjoitukset
esim. kreikkalaisen, roomalaisen ja muinais-pohjoismaisen
kirjallisuuden jäljennöksissä. Siten voi saada hyvää apua erilaisten
nuolenpääkirjoitustekstien iän ja anon tekstikriitillisessä
arvostelemisessa. Voi nimittäin varmemmin ratkaista, mitkä
nuolenpääkirjoituslaulujen palaset kuuluvat yhteen, ja mitkä taulut
ovat samanaikaisia y.m.s.

Lopuksi pari sanaa itse savitaulusta. Koska sen täytyi olla kostea
kirjoitettaessa, oli kirjoittajan ensimmäisenä tehtävänä sinä aikana —
jos hänen esim. kiireesti piti laatia välikirja tai jokin sentapainen
— vatkata ja tehdä kosteasta savesta litteä, sopiva kirjoitustaulu,
mikäli hänellä ei ollut sellaisia valmiina käärittyinä kankaaseen,
jota silloin tällöin kostuteltiin. Sitten kun itse kirjoitus oli saatu
valmiiksi, kuivattiin taulu auringossa tai poltettiin se tiileksi.

[137] Vihdoin ne kumminkin niihin pääsivät: anno 1893! Silloin vasta
oli aika antaa suurelle kielinerolle hyvitystä.

Samaan aikaan kuin Grotefend esiintyi muuan saksalainen professori,
jonka nimeä ei tarvinne painaa mieleensä, selittäen, että
nuolenpääkirjoituksen tulkinta oli maailman yksinkertaisin asia. Hän
oli tarvinnut vain vilkaista noihin merkkeihin päästäkseen perille,
että ne vallan yksinkertaisesti olivat muinaisarabialaisia kirjaimia,
joita oli hieman mielivaltaisesti muuteltu! Häkeltelemättä tämä
kielinero luki pitkän babylonialaisen nuolenpääkirjoitustekstin alusta
loppuun — tai oikeammin sanottuna lopusta alkuun, koska hän oli saanut
päähänsä, että oli luettava kuten arabiassakin oikealta vasemmalle.

Kauniita, syviä ajatuksia luo kelpo professori loihtikin henkiin.
Teksti sisälsi kuolemanjumalan ylipapin puheen sureville naisille,
jotka kuolleiden päivänä kokoontuivat omaistensa haudoille suruansa
osoittamaan. Ylipappi kehoitti heitä hillitsemään suruansa ja etsimään
lohdutusta jumalilta.

Lisättäköön varmuuden vuoksi, että tuo teksti on osoittautunut —
oikeudelliseksi, maalahjoitusta koskevaksi asiakirjaksi.

[138] Vanhaa kuningasta pitäisi siis kutsua Nebukadresariksi.

[139] Esharran poika oli Ninib, metsästyksen ja sodan jumala.

[140] Ei ole myöskään riittävästi pätevää työvoimaa, joka ottaisi
tehtäväkseen selittää ne nuolenpääkirjoituslevyt, jotka jo on kerätty.
Kuuluisa orientalisti Winckler laski julkaistessaan teoksensa
»Babylonian ja Assyrian historia» v. 1892, ellei edes kymmenettä osaa
niistä nuolenpääkirjoitusteksteistä, joita on koottu eri museoihin
ympäri maailman, ole vielä tieteellisesti käsitelty eikä julkaistu. Ja
samaan aikaan — hän sanoo — osoittavat alituisesti uudet löydöt, että
me tuskin voimme ajatella, kuinka suuria ja merkityksellisiä havaintoja
meillä vielä on odoteltavissa. Niin, »meillä ei ole vielä hallussamme
edes sadannesosaakaan siitä, mitä on tavattavissa. Mutta tämä
sadannesosa on yksistään riittävä antamaan vielä viideksikymmeneksi
vuodeksi eteenpäin täysin riittävästi työtä niille oppineille, jotka
työskentelevät näiden todistuskappaleiden tulkitsemiseksi, ennen kuin
nämä voivat olla käyttökelpoisia historiallista tutkimista varten.» Ne
todistuskappaleet, jotka jo ovat käytettävissämme, riittävät antamaan
meille jokseenkin selvän kuvan Eufrat-Tigrismaiden _valtiollisesta_
historiasta, kuvan, joka kuitenkin jättää suuria aukkoja moniin
vuosisatoihin.

[141] Ilmanjumalan nimi

[142] Vielä niin myöhään kuin anno 1896 voi tapahtua
seuraavanlaistakin. Kuuluisa tulkitsija tuo hartaasti odottaville
ilosanoman, että hän eräässä nuolenpääkirjoitustaulussa oli tavannut
ensimmäisessä Mooseksen kirjassa mainitun Kedorlaomerin nimen ja siten
tuonut esiin todistuksen tämän kirjan historiallisesta arvosta. Tätä
tutkijaa pian sen jälkeen toinen assyriologi löi kumminkin sormille.
Ensimmäinen tulkitsija oli lukenut nuolenpääkirjoituksessa sanat: »Se
päivä, jona Kedorlaomer kärsi tappion.» Mutta myöhempi tulkitsija
oikaisi hänen selitysyrityksensä seuraavaksi: »Ne joukot, jotka
olivat Inuhsamarin päällikkyyden alaiset» (Inuhsamar oli eräs kuningas
Hammurapin alipäällikkö). Täten hän oli armottomasti murskannut
ne uudet ja kauaskantoiset hypoteesit, joita toiset assyriologit
ensimmäisen tulkitsijan auktoriteetin nojalla olivat rakennelleet hänen
»huomiotaherättävän havaintonsa» varaan.

Suureksi osaksi saa väärintulkitseminen selityksensä siitä, että
nuolenpääkirjoitusteksti oli vahingoittunut — »jonkin terävän esineen
aiheuttamista naarmuista, joko tapaturmasta tai jollakin muulla
tavalla», lisää tutkija, joka on selvittänyt kysymyksen ja näillä
sanoin antaa meidän ainakin epäillen aavistaa, että on sovellettu
lauseita: »Tarkoitus pyhittää keinot.» Tässä oli siis kaksi eri uskoa
olevaa miestä vastakkain.

[143] Mina oli eräissä tapauksissa noin 1 kg, toisissa tapauksissa noin
½ kg.

[144] Yrtti, jonka siemenistä puserretaan oliiviöljyn vastikkeena
käytettyä öljyä.

[144] Näiden herrojen liikeasiat eivät suinkaan aina olleet
kauneimpia. Perhearkistosta on löydetty todisteita sekä oikeista
koronkiskuritilityksistä että vielä paljon likaisemmista
»geschäfteistä». Siellä oli esim. sopimus, joka tehtiin, kun pankin
silloinen johtaja vuokrasi orjattaren eräälle porttolanpitäjälle.
Siistiin sopimukseen kuuluu, että siveettömyydenpesän omistajan on
päivittäin maksettava kelpo pankkiirille määrätty rahasumma sekä
sitäpaitsi 2/3 voitosta. Itse hän saa tyytyä 1/3:aan.

Mahtavan pankkimiehen poika kulki isänsä jälkiä. Häneltä on peräisin
sopimus, joka osoittaa, että hän itse otti maksua niiltä, joiden kanssa
eräs hänen orjattaristaan selitti harjoittaneensa siveettömyyttä.

[145] Babylonian vankeudessa ollessaan juutalaiset osasivat
erikoisesti valvoa etujaan liike-elämässä. Niinpä tapaamme suuren
joukon juutalaisia nimiä mahtavan toiminimi Murashshun aikaisista
asiakirjoista, jotka ovat säilyneet Nippurissa. Kun juutalaiset saivat
Kyyrokselta luvan palata koliinsa Palestiinaan, käyttikin vain pieni
osa Jumalan omasta kansasta tätä hyväkseen. Useimmat olivat hankkineet
omaisuutta vieraassa maassa ja viihtyivät niin hyvin, että jäivät sinne.

[146] Yksi hopeasikli = noin 20 nyk. Smk.

[147] Teksti on osittain epäselvä.

[148] Sumeerien aikana hedelmällisyyden ja siitoskyvyn jumalatar
kuvattiin pienissä savikuvioissa alastomaksi naiseksi, jolla oli tuuhea
tukka ja uhkuvat rinnat, joita hän pusertelee käsillään. Samanlaisia
kuvia on olemassa rakkaudenjumalatar Ishtarista.

[149] Sellaisia temppeliporttoloita oli useitten vuosituhansien
aikana myös Syyrian kansoilla, ja Intiassa niitä on vielä tänä
päivänä. Miten inhoittavalta tämä uskonnon yhdistäminen himojen
purkautumiseen näyttäneekin meistä, jotka vaadimme miehen ehdotonta
puhtautta Korkeimman edessä, niin koettakaamme kuitenkin ymmärtää
sitä kuten kaikkea muutakin. Se perustuu siihen, että muinaisina
aikoina luonnonvoimat ja etenkin lisääntymis- ja siitosvoima olivat
uskonnollisen palvonnan esineinä.

[150] 12:s kuukausi. Vuosi alkoi tavallisesti kevätpäiväntasauksen
aikaan.

[151] Ainoa järkevä selitys lienee kai, että sellaista sattuu niin ylen
harvoin.

[152] Tällä tarkoitetaan epäilemättä mielenhäiriötä.

[153] Auringonjumala.

[154] Synnyttämisen jumalatar.

[155] Tämä on kreikkalainen muunnos sumerilaisesta nimimuodosta
Ziusutra; seemiläinen on Ut-napishti.

[156] Vielä Aleksanteri Suuren aikana Eufratilla ja Tigris-virralla oli
eri laskukohdat, jotka sijaitsivat päivänmatkan päässä toisistaan.

[157] Ean sumerilainen nimi.

[1587] »Jumai'äiti», jota palvottiin useissa paikoissa monin eri nimin,
kuten Marna ja Makh, ja joka oli erikoisesti synnytyksen jumalatar.

[159] Niinpä on pyrstötähtiä käsittelevään lukuun lisätty, että kun
Nebukadnesar I voitti elamilaiset — siis noin vuonna 1130 e.Kr. —
näyttäytyi pyrstötähti, jonka sydän loisti kirkkaasti kuin päivä
ja jonka pyrstö muistutti skorpionin pistintä. Sitä pidettiin
babylonialaisten voiton enteenä.

[160] On kuvaavaa, ellei heidän esim. koskaan onnistunut täysin
tarkalleen laskea kevätpäiväntasauksen ja kesäpäivänseisauksen
aikaa. Vielä 3:nnella ja 2:sella vuosituhannella e.Kr., joita
pidetään babylonialaisen tähtitieteen kukoistusaikana, ilmoitettiin
kevätpäiväntasauksen päivämäärä 4—5 päivää liian myöhään. Silloin voi
käsittää, että vanhempina aikoina virheet varmaan ovat olleet paljoa
suurempia.

[160] Vanhimmat selvästi kirjoitetut havainnot tunnetuista
pimennyksistä ovat kolme babylonialaisia kertomusta kuunpimennyksistä
vuosilta 721 ja 720 e.Kr.

[161] 4:nnen Mooseksen kirjan 21:14 mainitaan »Herran sotain kirja»
vanhan laulun lähteenä. Daavidin valitusvirsi Saulin ja Jonatanin
tähden mainitaan 2:sen Samuelin kirjan 1:18 otetun »Hurskasten
kirjasta», joka mainitaan lähdekirjaksi myöskin Josuan kirjan 10:13.
Kuningasten kirjat viittaavat monta kertaa »Salomon aikakirjaan»,
»Juudan kuningasten aikakirjaan» tai »Israelin kuningasten aikakirjaan»,

[162] Todistaahan paljon sekin tosiasia, että israelilaiset ovat
saaneet ympärileikkaustavan egyptiläisiltä. Kun Josua kehoittaa
kansaa ympärileikkaamaan itsensä, hän perustelee tätä toimenpidettä
sillä, että siten »torjuttaisiin egyptiläisten pilkka»; ja Herodotos
kertoo syyrialaisten nimenomaan sanoneen oppineensa ympärileikkauksen
egyptiläisiltä,

[163] Tässä ei voi ryhtyä lähemmin esittelemään Raamatun kertomusta
kymmenestä vaivasta. Sanottakoon vain sen verran, että useat
niistä ovat varsinkin Egyptille kuvaavia. Niitten kuvailu todistaa
siis todellista Egyptin olojen tuntemista. Kertomus Niilin veden
muuttumisesta vereksi, joka kuulostaa niin uskomattomalta, saa
selityksensä pienen punalevän tai sen tapaisen eliön esiintymisestä,
joka toisinaan vielä nytkin voi muuttaa virran veden ihan punaiseksi.

[164] Todennäköisesti Arabian niemimaan lounainen rannikkoseutu.

[165] Muutamia mielenkiintoisia _egyptiläisiä_ ja _assyrialaisia_
muistomerkkejä on hakattu kallioon jyrkkärantaisella vuoriniemellä,
joka pistää mereen noin keskipaikoilta Syyrian rannikkoa, joitakin
penikulmia Sidonista pohjoiseen. Siitä kulkee ikivanha, kallioon
hakattu tie, ja kellä tuo sola oli hallussaan, hän hallitsi
myöskin rantateitä, jotka veivät pohjoiseen ja itään Damaskokseen
ja etelään Sidoniin ja Tyrokseen. Tänne Ramses II on kolme kertaa
hakkauttanut kallioon kuvansa ja piirtokirjoituksia, ja kuusi Assyrian
soturikuningasta on seurannut hänen esimerkkiänsä. Läheisyydessä on
myöskin Nebukadnesarin piirtokirjoitus. Veistokset ovat nykyisin jo
melkein kokonaan tuhoutuneet. Tämän tuhon avustajain joukossa on oma
arvosijansa sillä miehellä, joka vuonna 1860 komensi näillä seuduin
ranskalaista armeijaa. Hän on osoittanut hyvää makuansa siten, että
on alimpaan ja siis helpoimmin saavutettavissa olevaan egyptiläiseen
tauluun koristukseksi kaiverruttanut oman sankarinimensä vanhain
faaraoiden piirtokirjoitusten päälle.

Parhaiten on säilynyt piirtokirjoitus, jonka Assarhaddon, viimeinen
täällä ikuistetuista Assyrian kuninkaista, on kaiverruttanut noin
vuonna 670 muistoksi vähän aikaisemmin suorittamastansa Egyptin
valloituksesta.

[166] Varmasti ei tiedetä, mitä tuo nitron oli. Ehkä jonkinlaista
suolaa.

[167] Mahdollisesti Aigeian meren saarten tai Kreetan asukkaat ovat
tämän kulttuurisaavutuksen ensimmäiset suorittajat.

[168] Meidänkin aikanamme on kokeiltu purppurasimpukan nesteellä
värjäämistä, mutta menetelmä on käynyt aivan liian kalliiksi.

[169] On epävarmaa, onko foinikialaisten yhteys Kyproksen kanssa
peräisin vanhemmilta ajoilta kuin toiselta vuosituhannelta e.Kr.
M.m. vanhojen babylonialaisten sivistysesineitten löydöillä on tosin
todistettu, että Kypros ja muut saaret jonkin verran aikaisemnin
ovat olleet yhteydessä mantereen kanssa. Mutta on paljon todisteita
siitä, että heettiläiset vanhempina aikoina välittivät tätä yhteyttä,
ja että se tapahtui Vähässä-Aasiassa sijaitsevan Troian kaupungin
kautta. Erikoisesti troialaisen ja kyproslaisen saviteollisuuden
läheinen sukulaisuus viittaa sellaiseen kauppayhteyteen. Patsaita,
jotka esittävät alastonta hedelmällisyyden jumalatarta, joka
puristaa käsiään rintojaan vasten, on löydetty sekä Troiasta että
Kypros-saarelta, viimemainitusta paikasta suurin joukoin. Bogasköin
uudet kirjoituslöydöt todistavat myöskin, että heettiläiset
kansat saivat kuparia Kyprokselta. — Myöskin kreettalainen ja
vähäaasialais-heettiläinen sivistys näyttävät olevan toisilleen
läheistä sukua.

[170] Gibraltarin salmen muinainen nimi.

[171] Muunnos sanasta »foinikialainen».

[172] Vasta myöhään alettiin kreikkalaisen kirjoituksen vaikutuksesta
merkitä myöskin vokaaleja, kuten kreikkalaisissa nimissä Ptolemaios ja
Kleopatra.

[173] Samoin on käynyt, kun foinikialaista kirjaimistoa on
yritetty johtaa kyproslaisesta, kreettalaisesta tai heettiläisestä
kirjoituksesta. Eniten huomiota herättäneitä johtoyrityksiä on
Flinders Petrien otaksuma, että foinikialainen kirjaimisto olisi
syntynyt eräistä »ikivanhoista» geometrisistä merkeistä: puumerkeistä,
savenvalajan- ja kivenhakkaajanmerkeistä y.m., joita käytettiin koko
Välimeren alueella. Näistä noin kuudestakymmenestä merkistä kuuluisa
arkeologi halusi johtaa kaikkien muinaisajan aakkosjärjestelmien
kirjaimnuodot. Jokainen kirjaimisto oli muka eri kielien
erikoistarpeita silmälläpitäen tehty valikoima näitä merkkejä.

Petrie on harvinaisen etevä arkeologi, mutta kielentutkija hän ei
ole. Asiantuntijoiden oli helppo kumota hänen väitteensä tällä
alalla. Hänen »ikivanhat» merkkinsä ovat itse asiassa osoittautuneet
olevan osaksi niin yksinkertaistuneita hieroglyfejä, että niistä ei
ikimaailmassa voisi johtua mitään kirjainta, osaksi yksinkertaisia
merkkejä, joilla ei ole kirjoituksen kanssa enempää yhteistä kuin
ympyröillä, kolmioilla, tähdillä, risteillä ja muilla sellaisilla
merkeillä, joita vielä nykyjäänkin käytetään samalla tavalla. Onpa
todistusainehisto, jolle Petrie on perustanut teoriansa, osaksi
pelkkiä väärennyksiä, vieläpä niin kömpelösti tehtyjä, ettei
ikinä olisi voinut uskoa niiden saattavan pettää niin kuuluisaa
muinaistutkijaa. Tähän todistusainehistoon kuuluu nimittäin m.m. eräitä
kivensirpaleille piirrettyjä kirjoituksia, jotka hän itse on ostanut
muinaisesineitten kauppiailta Kiimasta läheltä Luksoria. Jo sen seikan,
että ne ovat kotoisin tästä nykyaikaisesta Egyptin muinaisesineitten
valmistuksen kuuluisasta pesäpaikasta, olisi pitänyt saattaa hänet
epäluuloiseksi. Mutta kun hän löysi näistä kalleuksista joitakin
rakkaan »alkukirjaimistonsa» merkkejä sekoittuneina egyptiläisiin
hieroglyfeihin, hänen ihastuksensa voitti arvostelukyvyn, niin ettei
hän edes huomannut, miten huonoja jäljittelyjä nämä hieroglyfit olivat.

[174] Ylen oppineista ja mielikuvitusrikkaista selitysyrityksistä
vie voiton erään saksalaisen semitologin paljon melua aikaansaanut
keksintö, että osa kirjoituksista on peräisin itseltään Moosekselta,
joka eräässä niistä kertoo, että kuningatar Hatshepsut omassa
persoonassaan »suvaitsi vetää hänet Niilistä sekä teki hänestä
temppelinjohtajan» — ihka uusi historiallinen yhdistelmä! Tuskin
tarvinnee mainita, että sellaiset selitykset ovat aivan järjettömiä ja
kaikille todellisille egyptologeille kauhistus. Niiden syntyminen on
selittäjien mielikuvituksen ansio. Se on pitänyt kirjaimina kivessä
olevia halkeamia ja ilkivaltaisesta tehtyjä naarmujakin, joita
vähemmän herkkäuskoiset silmät eivät milloinkaan erehtyisi luulemaan
kirjoitukseksi.

Lisättäköön, että kun ylenmäärin ihastuneet sanomalehtimiehet saivat
haltuunsa selitysyritykset, niitä on suurenneltu niin, että Siinain
löydöt käsittävät kahdeksan Mooseksen laintauluista, ja että on vain
ajankysymys, milloin kaksi jäljelläolevaa löytyy.

Muuan toinen selittäjä, joka pääasiassa asettuu samalle kannalle,
hylkää kuitenkin Mooses-teorian ja lukee sen sijaan toisesta
israelilaisesta nimeltä Menasse, jota Hatshepsut ei ole nostanut
Niilistä, vaan _kaivoksesta_, s.o. »vapauttanut pakkotyöstä Siinain
kaivoksissa ja tehnyt työnjohtajaksi ja temppelin esimieheksi». Hän
tekee johtopäätöksen, että israelilaisten orjuus Egyptissä on ollut
pelätyissä Siinain kaivoksissa suoritettua pakkotyötä Hatshepsutin ja
Thotmes III:h hyväksi. — Myöhemmin tämä kirjanoppinut on kuitenkin
muuttanut mieltään ja lukee, että Hatshepsut on suvainnut siirtää hänet
pakkotyöstä eräällä Niilin kanavalla temppelin esimieheksi Siinaille.



