Simo Erosen 'Venäjänsaarelaiset' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3665.
E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme
aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.




VENÄJÄNSAARELAISET

Muistomerkin paljastusjuhlaan juhannuspäivänä 1923


Kirj.

SIMO ERONEN





Viipurissa,
Karjalan Kirjapaino Osakeyhtiö,
1923.






      »Tässä ei kysytty montako miest' oli meitä,
      vannottu vala vei käymähän taattojen teitä,
      kaatua, voittaa — muuta ei määrää mitään,
      Karjalan kalpa taas löi iskunsa itään,
      valkeni vihdoin vapauden huomenenkoitto.
      Säilytä, Herra, Suomelle aina tää voitto.»

                              (Eero Eerola).




SISÄLLYS:

Alkulause.
Tilanne kärjistyy. — Vapaussodan alkunäytös Viipurissa.
Karjala nousee. — Suojeluskunnat kokoontuvat Hiitolaan.
Viipuriin!
Viipurissa.
Lyhyt majailu kaupungissa. — Marssi Venäjänsaareen.
Venäjänsaaressa. — Eversti Aminoff valitaan retkikunnan johtajaksi.
Viimeiset neuvotteluyritykset. — Suojeluskunnat julistetaan hallituksen
   sotajoukoiksi.
Lähtö Venäjänsäaresta. — Säiniön kahakka.
Kämärän taistelu.
Hiukan venäjänsaarelaisten myöhempiä vaiheita.
Venajansaarelaistenluettelo.




ALKULAUSE.


Karjalan miesten kunniapaikka on aina ollut vartion hoitaminen lännen
ja idän äärimmäisellä rajalla. Tämä tehtävä asettaa aivan erikoisia
velvoituksia, rajan vartijain täytyy pysyä alati valppaina ja vaaran
uhatessa tulee heidän toimia nopeasti ja päättäväisesti. Hetkisenkin
vitkastelu voi saattaa isänmaan kalleimmat edut uhatuiksi, epäröiminen
voi antaa aloitteen vihollisen käsiin ja silloin on taistelu jo
puoliksi menetetty. Ei rajan vartijain auta etukäteen laskea ja
arvioida, miten heidän voimansa riittävät ja miten heille itselleen
mahdollisesti käy. Heidän on iskettävä ensimäinen isku ja sillä
hälytettävä koko kansa hereille. Jos he itse sortuvatkin vainolaisen
jalkoihin, ovat he joka tapauksessa tehneet velvollisuutensa. Muiden
tehtäväksi silloin jää asettaa pysyvä sulku vainolaisen tielle, saattaa
taistelu onnelliseen päätökseen.

Näin ovat Karjalan miehet koko historiansa ajan tottuneet vaaran
hetkellä toimimaan. Niin toimivat he myös vapaustaistelumme
alkutapahtumien kriitillisinä päivinä. Suojeluskuntain ylijohto ja
sen kanssa yhteyteen asettunut sotilaskomitea olivat suunnitelleet
toiminnan aloitettavaksi Pohjanmaalla. Mutta tätä ennen kärjistyi
tilanne Karjalassa sellaiseksi, etteivät Karjalan suojeluskunnat enää
katsoneet voivansa hetkistäkään odottaa, vaan lähtivät ensimäisinä
liikkeelle.

Ensimäisten Karjalan miesten retkelle tuli mukaan myös joukko
savolaisia Savonlinnan kaupungista ja sen ympäristökunnista.
Piskuinenhan tämä retkikunta sittenkin oli, huonosti aseistettu ja
sotilaallisesti katsoen ehkä muutenkin liian hätiköiden valmisteltu
ja uhkarohkea. Retken alkuperäinen päämäärä, Viipurin miehittäminen,
jäikin toteuttamatta.

Mutta tulokseton ei tämä retki siltä ollut, päinvastoin ovat sen
saavutukset arvioitavat hyvinkin paljon merkitseviksi. Karjalan ja
Savon miesten vierailu Viipurissa selvitti lopullisesti tilanteen,
se pakotti maassa isännöivät venäläiset määräämään häilyväisen
kantansa, ja silloin tiesi myös hallituksemme toimia sen mukaisesti.
Ja ensimäiselle uskaliaalle matkalle lähteneiden miesten rohkea ja
päättäväinen toiminta oli merkkinä yleiseen kansannousuun kautta
Karjalan. Tämä kansannousu saavutti heti seuraavina päivinä niin
suuren laajuuden, että koko maakunta Vuoksen linjaa myöten saatiin
käden käänteessä puhdistetuksi venäläisistä ja näihin liittyneistä
epäluotettavista aineksista. Tämä puhdistustyö oli Karjalassa suurin
piirtein katsoen silloin loppuun suoritettu, kun suojeluskuntain
toiminta Pohjanmaalla alkoi. Karjalassa olivat asemansa puolesta
oivallisen Vuoksen rintaman hahmopiirteet jo selviämässä.

Varmaa on, että tämä ripeä ja päättäväinen toiminta teki vaikutuksensa
myös punaisessa Pietarissa. Venäjän neuvostohallitus oli luullut äsken
tunnustetun itsenäisyytemme tuhoamisen hyvin helpoksi asiaksi. Siinä
toivossa se oli rohkaissut punakaartejamme kapinatielle, siinä toivossa
se oli itse varustautunut jo varmana pitämäänsä saalista korjaamaan.
Mutta nyt tulikin heti alussa ikävä yllätys, Leninin hallitus sai nähdä
melkein punaisen Pietarin nurkkajuurella Karjalan miesten uljaasti
taisteluun nousevan ja tempaavan taistelualoitteen käsiinsä. Se pani
hätkähtämään, se aiheutti heti alusta alkaen epävarmaa haparoimista
toiminnassa. Se oli ensimäinen kohtalokas häviön enne.

Karjalaisilla on vapaustaistelumme päiviltä paljon muitakin
kunniakkaita muistoja. Mutta kun entiset sotatoverit toisensa
kohtaavat, niin usein silloin ensimäisten Karjalan ja Savon miesten
liikkeelle lähtöön — Venäjänsaaren retkeen — tarina kiertyy. Hyvin
hoitivat nämä rohkeat miehet rajavartion tehtävän. Vaikka he olivat
huonosti taisteluun varustetut, niin uskollisina pysyivät heimonsa
historiallisille traditsioneille, pelottomina ensimäisen iskun
iskivät, koko muun Suomen taisteluun hälyttivät. Siksi heidän työtään
kiitollisina muistellaan.




TILANNE KÄRJISTYY. — VAPAUSSODAN ALKUNÄYTÖS VIIPURISSA.


Vielä viimeisinäkin sortovuosina olivat Karjalan työläiset suurin
yleispiirtein katsoen osoittaneet aivan kiitettävää isänmaallisuutta.
Tämä terve isänmaallisuus muistaen koetettiin Viipurissa ja
Karjalan maaseudullakin viimeiseen asti saada työläisiä mukaan
suojeluskuntaliikkeeseen.

Karjalan työväestö ei kuitenkaan ollut enää samaa tervettä ainesta
kuin sortoaikoina, viimeisten sotavuosien suuret patterityöt Viipurin
linnoituspiirissä ja monin paikoin Karjalan maaseudullakin olivat
levittäneet syvää turmelusta. Vallankumouskesä lisäsi nopeasti tätä
turmelusta, veljeily kunnottoman venäläisen sotilasaineksen kanssa
sotki kokonaan käsitteet. Jo marraskuun lakon tapahtumat Viipurissa ja
saman lakon jälkinäytökset Karjalan maaseudulla osoittivat, että täällä
oli jouduttu pitemmälle kuin muualla.

Karjalan suojeluskuntamiehet eivät kuitenkaan menettäneet vielä
harkintakykyään, edelleen koetettiin parhaansa mukaan välttää kaikkea
uhittelevaa esiintymistä, tehtiin mitä voitiin sisäisen kansalaisrauhan
säilyttämiseksi. Mutta bolshevismin ja venäläisen veljeilyn sokaisemat
punaiset kiihkoilijat käsittivät suojeluskuntamiesten harkitsevan
pidättyväisyyden heikkoudeksi. Heidän julkeutensa lisääntyi päivä
päivältä, Pietarista punaisille virtaavista aselähetyksistä puhuttiin
kerskaillen, kun siihen sijaan suojeluskuntien luuloteltuja asekätköjä
nuuskittiin ja vaanittiin herkeämättä. Tammikuun alusta 1918 saivat
venäläisten avustamat punaisten kapinavalmistelut kuumeisen luonteen,
heidän surullisen maineen saavuttaneet asehankkijansa Rahja-veljekset
Pietarissa, toimittaja Latukka Viipurissa ja Pohjois-Karjalan
punakaartien järjestäjä Aug. Vesley touhusivat herkeämättä. Yhtä
valppaassa toiminnassa oli punaisten rankaisuretkikuntien järjestäjä
Kaljunen, terijokelainen kuuluisuus, joka oli ennättänyt jo
terrorisoida koko Karjalan maaseudun.

Karjalan miehet ovat historiansa varrella tottuneet paljon sietämään
ja niin tämäkin vielä siedettiin. Sattui kuitenkin vihdoin tapahtuma,
joka sai liian kireälle vedetyn jousen laukeamaan. Muuan Viipurista
Mikkelin punakaartille lähetetty asevaunu ei päässyt perille,
vaan päätyi monen seikkailun jälkeen lopuksi tammik. 19:nnen
vastaisena yönä Luumäen suojeluskunnan käsiin. Viipurin piirin
rautatievirkailijain suojeluskunta, joka syksystä lähtien oli tehnyt
kautta maan suojeluskuntaliikkeelle arvaamattomia palveluksia, oli
tämän asekaappauksen järjestäjä, mutta viimeisenkin harkintakykynsä
menettänyt Viipurin punaisten johto ryhtyi etsimään syntipukkeja
muualta. Lappeenrannan punakaarti hälytettiin rankaisuretkelle
Taavettiin ja Viipurin kaupungin suojeluskunnalle päätettiin myös
tuntuvasti kostaa.

Punaisten mielestä oivallinen kostotilaisuus tarjoutuikin jo samana
päivänä. Muutamien Viipurin suojeluskuntamiesten oli silloin
onnistunut ostaa huomattavampi asemäärä, kaikkiaan 140 japanilaista
kivääriä, jotka oli aiottu Karjalan maaseudulle. Jo samana iltana
veivätkin rohkeat kirvulaiset hevosmiehet ostetusta asemäärästä
100 kivääriä, loput kuljetettiin Viipurin suojeluskunnan ja
samalla koko Etelä-Karjalan suojeluskuntien yhteisen keskusjohdon
majapaikkaan väliaikaiseen säilöön. Tämä majapaikka sijaitsi
pelottomasta isänmaallisuudestaan tunnetun tehtailija Matti Pietisen
perustamalla, näihin aikoihin Matti Pietinen osakeyhtiön omistamalla
puusepäntehtaalla.

Punaiset olivat kai jo hyvän aikaa tietäneet tämän majapaikan
olemassaolon, mutta jonkunlainen säädyllisyys, ehkäpä varovaisuuskin
olivat neuvoneet heitä jättämään tämän talon rauhaan. Nyt unohdettiin
kaikki varovaisuus. Kun kaupungilla joka paikassa hiiviskelevät
punaisten vakoilijat luonnollisesti saivat vihiä suojeluskuntalaisten
hommista, päätettiin heidän leirissään oitis toimintaan ryhtyä.

Punaisten vahva, satakuntamiehinen saartoketju ilmestyi
tehdasrakennuksen ympärille klo puoli 11 ajoissa illalla. Siellä
sattui sillä hetkellä kahden säännöllistä yövartiota hoitavan
suojeluskuntalaisen lisäksi olemaan vain 4 muuta miestä. Mutta tämä
piskuinen joukko oli rohkeita miehiä, jokainen eloon jäänyt heistä teki
myöhemmin nimensä tunnetuksi vapaustaistelussamme. Useimmat ovat olleet
mukana myös heimokansamme vapauden puolesta taistelemassa. Vartiojoukon
johdon otti käsiinsä jo silloin monet kiirastulet käynyt, m.m. Simon
kuuluisassa taistelussa mukana ollut Saksan jääkäri, nyk. majuri Paul
Henrichsson (Kalle Mata) ja ilmoitti puhelimella uhkaavasta vaarasta
Viipurin suojeluskunnan päällikölle jääkäriluutn., nyk. everstiluutn.,
Hägglundille.

Viimeiseen asti toivottiin piirittäjien tulevan järkiinsä ja tyytyvän
pelkkään mielenosoitukseen. Niin ei kuitenkaan käynyt, punaiset
murtautuivat takatietä tehdasrakennukseen ja nuuskittuaan läpikotaisin
alakerran avarat suojat yrittivät näytevarastohallista johtavia leveitä
rappusia myöten myös yläkertaan. Siellä oli asevarasto säilössä ja
sitä oli vartiojoukko päättänyt viimeiseen asti puolustaa. Rappujen
alapäähän tulvahtaneet punaiset otettiin tulella vastaan. Kaikkiaan
ehdittiin ampua ehkä kymmenkunta laukausta, punaisten johtaja kaatui,
muut pakenivat hätälaukauksia ammuskellen ja kuvaamatonta melua pitäen
kiireesti koko tehdasrakennuksesta.

Arpa oli heitetty, nyt tiedettiin, että taistelu toden teolla alkaisi.
Pian avasivatkin piirittäjät joka suunnalta kivääritulen, joka
vähitellen kiihtyi yhtämittaiseksi rätinäksi. Säikähtäen heräsivät
sikeimpään iltauneensa vaipuneet kaupunkilaiset tähän rätinään. Oli
kyllä kiväärin laukauksiin saatu jo ennenkin tottua, mutta tämä öinen
taistelun melske oli jotakin paljon vakavampaa, se pani jokaisen
vavahtaen aavistamaan, että kohtalokkaan ratkaisun hetki oli lyönyt.

Suojeluskunta hälytettiin piiritettyjä auttamaan, mutta avun viemisestä
ei tullut mitään. Hälytyskoneisto toimi huonosti, suojeluskunnan
vähäisetkin aseet olivat piiloitetut mikä minnekin salaisiin
kätköpaikkoihin. Jokaöisten ase-etsintöjen pelko oli pakottanut
äärimmäiseen varovaisuuteen, mutta nyt tämä varovaisuus koitui esteeksi
ripeälle toiminnalle. Vasta parin tunnin ponnistelun jälkeen saatiin
kokoon nelisenkymmentä lyhyvillä aseilla varustettua miestä. Näiden
kera yritti jääkäri Strömberg (nyk. kapteeni) murtautua piiritetylle
tehtaalle, mutta joutui yhteenottoon kaduille tulvanneen venäläisen
sotaväen kanssa. Kun huomattiin yritys toivottomaksi, annettiin
suojeluskuntalaisille hajaantumiskäsky ja piiritetyille ilmoitettiin,
että heidän piti pelastautua miten parhaiten taisivat.

Oli vain yksi pelastautumismahdollisuus, uloshyökkäys. Se ei näyttänyt
erin lupaavalta, ulkona oli piirittäjäin joukko paisunut ainakin
150 mieheen, joukossa paljon venäläistä sotaväkeä. Piiritetyistä
oli konttoristi Jarl Hiukka saanut kuolettavan haavan vatsaansa ja
toinenkin, nimittäin Toivo Pietinen oli lievemmin haavoittunut. Mutta
uljaat miehet eivät vaaran hetkellä antaudu joutaviin laskelmiin.
Uloshyökkäys tehtiin, saartoketju hajoitettiin hetkiseksi ja kaikki
muut pelastuivat, vain haavoittunut Pietinen tupertui syvään
lumihankeen ja joutui hetkisen vielä yksinään taisteltuaan vangiksi.
Vasta myöhään seuraavana aamuna punaiset, erään lääkärin jyrkästä
vaatimuksesta, suostuivat luovuttamaan hänet pahoin rääkättynä ja
kolhittuna sairaalaan vietäväksi.

Varsin suuri ei ollut punaisten saalis puolustajien jättämällä
tehtaalla. Paitsi jo mainittuja kiväärejä, joutui heidän käsiinsä kaksi
vajanaista konekivääriä, joukko käsipommeja y.m. suojeluskuntalaisten
tarpeita. Kallisarvoisin asevarasto, mauserpistoolit, oli hetkistä
ennen tehtaan piiritykseen joutumista ennätetty siirtää muuanne.
Tehtaalla oli myös erääseen seinäkomeroon kätkettynä salainen
puhelin, jonka avulla oltiin suoranaisessa yhteydessä helsinkiläisen
suojeluskuntain keskusjärjestön kanssa. Tätä kätköpaikkaa eivät
punaiset huomanneet.

Ulkopuolella taistelleista suojeluskuntalaisista vain yksi, insin.
Sarén haavoittui. Venäläisiä haavoittui omien väitteidensä mukaan
useampia miehiä. Tästä kiukustuneina he punaisten avustamina aamuun
saakka mellastivat pitkin kaupunkia tunkeutuen väkivalloin useihin
taloihin, joihin luulottelivat suojeluskuntalaisia piiloutuneen. Useita
kymmeniä henkilöjä vangittiin umpimähkään, koko kaupunki sai elää
kuvaamattomia kauhun hetkiä.

Seuraavana yönä uusiutui samanlainen näytelmä Taavetissa. Siellä
jääkäri Lauri Pelkonen ensimäisenä saksalaisen sotakoulun käyneistä sai
uhrata henkensä isänmaan vapaudelle.




KARJALA NOUSEE. — SUOJELUSKUNNAT KOKOONTUVAT HIITOLAAN.


Jo levisi viesti Viipurin tapahtumista Karjalan maaseudulle. Tuskin
olivat vielä viimeiset laukaukset Pietisen tehtaalla kajahtaneet,
kun Imatralla, Sortavalassa y.m. paikoissa suojeluskuntain valppaat
tiedonantajat jo saivat ensimäisen selostuksen tapahtuneesta
taistelusta. Varhain aamupäivällä se tiedettiin jo kaukana
Pohjois-Karjalan perukoillakin, se oli tämän talvisen sunnuntaipäivän
ainoa kuuluminen ja joka paikassa tämä kuuluminen herätti yhtäläistä
mieltenkuohua. Oli hyökätty suojeluskuntain keskusjärjestön
majapaikkaan, se oli kuin avoin taisteluhaaste jokaiselle Karjalan
suojeluskuntamiehelle.

Paljon ei tarvittu, ei monta avunpyyntöä, kun Viipuriin lähtöajatus
sytyttävän kipinän tavoin levisi kautta Karjalan. Kuka tämän kipinän
ensimäisenä ilmaan sinkosi? Viipurilainen insinööri Niilo Puhakka se
oli. Tämä mies, itse tulisielu ja valoisakatseinen ripeän toiminnan
mies, oikean karjalaisen sankari-ihanteen perikuva, oli kuin luotu
nostattamaan Karjalan miehiä sotapolulle. Hän oli syksystä lähtien
paljon tehnyt Karjalan maaseudun suojeluskuntain järjestämistyössä.
Ahkerasti oli hän matkustellut Karjalan maaseudulla ja hänen sytyttävät
sanansa, valoisa optimisminsa olivat kylväneet innostusta sielläkin,
missä innostusta puuttui. Hyvin hän tunsi johdettavansa, hän tiesi,
että Karjalan maaseudun suojeluskuntamiehet saadaan parhaiten
toimintaan innostumaan, kun toiminnalle asetetaan heti alussa rohkeat
ja ylevät päämäärät. Ja mikäpä olisi ollut houkuttelevampi päämäärä
kuin maakunnan vanhan, mainehikkaan pääkaupungin turvaaminen,
järjestyksen ja rauhan palauttaminen siellä. Se ajatus tehosi helposti
syttyviin karjalaisiin mieliin, Sakkolan ja Kirvun uljaat miehet
ensimäisinä ilmoittivat olevansa valmiit, Joensuun, Sortavalan y.m.
suojeluskunnat seurasivat näiden esimerkkiä ja Savonlinna yhtyi
myös Karjalan miesten jaloon kilpailuun. Puhakka selitti viipymättä
lähettävänsä kapulan kiertämään.

Kun alku näytti näin lupaavalta, yhtyivät toisetkin viipurilaisen
suojeluskuntajärjestön johtomiehet insin. Puhakan ajatukseen. Itse
varovainen ja tyynesti asioita punnitseva jääkäriluutn. Hägglund
hyväksyi sen, ja sillä olikin asia oikeastaan ratkaistu. Jo sunnuntain
aamupäivällä saatiin lyhyen neuvottelun jälkeen pääkaupungissa olevan
suojeluskuntain ylimmän johdon suostumus. Tämän jälkeen lähtivät
insin. Puhakka ja jääkäri Henrichsson Karjalan kansalaisliiton
menettelyvaliokunnan kokoukseen, joka aamusta lähtien oli istunut
teollisuuskoululla neuvottelemassa tilanteen johdosta.

Karjalan kansalaisliitto ja suojeluskuntajärjestö olivat vähitellen
päässeet kiinteään yhteistoimintaan ja niinpä valiokunnan kokouksessa
olikin mukana useita suojeluskuntamiehiä. Nämä hyväksyivät arvelematta
insin. Puhakan ehdotuksen. Siihen sijaan muutamat valiokunnan vanhemmat
jäsenet pitivät sitä liian uhkarohkeana. Heidän epäilynsä saatiin
kuitenkin haihtumaan, kun osoitettiin, ettei suojeluskuntamiesten
tähänastinen passiivinen pidättyväisyys ja varovaisuus enää voinut
jatkua. Kautta maakunnan oli mieltenkuohu ja katkeruus viimeisten
tapahtumien johdosta niin suuri, että sen piti päästä purkautumaan
toimintana. Jos vielä jatkettaisiin toimettomuutta, niin se lamaisi
koko suojeluskuntaliikkeen, toivoton mieltenmasennus ja hajaannus
olisi seurauksena. Eikä kuitenkaan saavutettaisi mitään, punakaartien
ja kurittoman venäläisen sotilasaineksen mielivalta vain kiihtyisi.
Raja oli pantava, avoimen toiminnan hetki oli lyönyt. Parhaimmassa
tapauksessa, jos saataisiin liikkeelle kyllin voimakas aseellinen
miesjoukko, pelästyisivät ryssät ja heidät saataisiin tästä lähtien
pysymään aloillaan. Ja jollei sitä saavutettaisikaan, niin joka
tapauksessa oli taisteltava. Ei ollut enää muuta valintamahdollisuutta.

Päätökseksi tuli, että maalaissuojeluskunnat kutsutaan kaupunkiin.
Samalla Karjalan kansalaisliitto otti huolehtiakseen kaupunkiin
saapuvien suojeluskuntalaisten vastaanoton käytännöllisestä
järjestämisestä. Niinikään pani liitto viipymättä oman
propagandakoneistonsa toimintaan, jotta kansannousu saataisiin
mahdollisimman eheäksi ja voimakkaaksi alusta alkaen. Se oli
kohtalokas päätös. Karjalan kansalaisliitto oli valinnut Karjalan
suojeluskuntamiesten rohkean ja päättäväisen tien, oli valinnut sen
silloin, kun monin paikoin maassamme, kun pääkaupungissa, vieläpä
hallitusta lähellä olevissa piireissäkin epäröitiin. Karjalassa oli
arpa heitetty, etuvartioheimo kulki isäinsä jälkiä.

Nyt vasta toden teolla alkoi Karjalan maaseudun nostattaminen.
Suojeluskunnan johtomiehet toisaalla, Karjalan kansalaisliiton kanslia
omalla tahollaan työskentelivät uupumatta. Koko seuraavan yön helisivät
puhelimet herkeämättä ja joka suunnalta tuli varsin lupaavia tietoja.
Innostus oli kaikkialla suuri, vain huutava aseiden puute vaikeutti
liikkeellelähtöä. Viipurista ei tässä suhteessa voitu antaa mitään
sitovia lupauksia, ja tämä olikin yhtenä syynä, että Viipuriin saapunut
retkikunta jäi odotettua paljon pienemmäksi.

Myös oli liikkeellelähtöaika liian lyhyt. Viipurilaisen johdon
tarkoitus oli nopealla toiminnalla lamata kerrassaan punaiset ja
vaikuttaa säikähdyttävästi myös kurittomaan venäläiseen sotaväkeen.
Niin aiottiinkin ensin saada maalaissuojeluskunnat kaupunkiin jo
maanantaina tammikuun 21. Tästä aikeesta täytyi kuitenkin pian luopua,
aikaa jatkettiin seuraavaan päivään, mutta sittenkin se jäi liian
lyhyeksi. Jos maaseudun suojeluskunnat olisivat olleet jo lopullisesti
järjestetyt, olisi yllätys luultavasti täydellisesti onnistunut. Nyt se
ei onnistunut, liiallinen kiirehtiminen sai aikaan vain sen, että useat
mukaan aikovista myöhästyivät, ja muutenkin tämä kiirehtiminen aiheutti
paljon hämminkiä.

Nämä molemmat seikat, aseistuksen vajavaisuus ja liian lyhyt
liikkeellelähtöaika, ovat otettavat huomioon, kun tarkastellaan eri
paikkakuntien osanottoa Karjalan ja Savon miesten ensimäiseen Viipurin
retkeen.

Pohjoiss-Karjalassa vaikuttivat nämä molemmat tekijät kaikkein
haitallisimmin. Innostus suojeluskunta-asiaan oli alusta alkaen ollut
Pohjois-Karjalassa suuri, mutta aseiden hankkiminen tänne kaukaiselle
maankolkalle oli vaikeampaa kuin minnekään muuanne. Niin olikin
Pohjois-Karjalan suojeluskuntain aseistus vielä kauttaaltaan hyvin
heikko. Sen lisäksi annettiin Pohjois-Karjalan miehille, alkuperäistä
suunnitelmaa silmälläpitäen, lähtömääräys jo sunnuntai-iltana. Matkalle
ennätti vain Joensuun suojeluskunnan lentävä osasto, johtajinaan
jääkäri Salminen (nyk. kapteeni) ja ylioppilas Paavo Sivén (nyk.
majuri). Viimeisellä hetkellä tempautui mukaan myös Nurmeksessa
toimiva ja sattumalta Joensuussa matkalla oleva jääkäri Sihvonen (nyk.
kapteeni). Lähtijöitä oli yhteensä 27 miestä.

Nurmeksessa, Pielisjärvellä ja useissa Joensuun
ympäristösuojeluskunnissakin olisi ollut paljon innokkaita mukaan
aikovia, mutta kaikki jäivät pois. Joensuussakin tapahtui lähtö niin
äkkiä, että useimmat matkalle lähtevistä olivat mitään aavistamatta
kaupungintalolla teatterin juhlanäytännössä. Sieltä heidät kesken
näytännön hälytettiin suoraan junaan. Oli lähdettävä toisenlaiseen
juhlanäytäntöön, ei ollut edes aikaa mihinkään matkavarusteluihin. Heti
lentävän osaston lähdettyä hälytettiin kaupunkiin kaikki ympäristön
suojeluskunnat ja oli aikomus lähettää nämä edellä menneiden perässä
Viipuriin. Mutta kun ensimäisen retkikunnan matka sai Viipurissa niin
odottamattoman käänteen, jäivät suojeluskunnat toistaiseksi Joensuuhun
ja toimittivat siellä ensimäiseksi työkseen aamulla tammik. 24.
venäläisten aseistariisumisen.

Sortavalan piiriin silloin kuuluvista suojeluskunnista ennätti myös
matkalle ainoastaan Sortavalan suojeluskunnan lentävä osasto sekä
muutamia yksityisiä ympäristösuojeluskuntain jäseniä, yhteensä noin 40
miestä. Joensuulaisten juna sivuutti Sortavalan varhain aamulla tammik.
21. ja siihen yhtyivät mukaan täältä lähtijät. Sortavalan miesten
johtajina olivat sahanhoitaja Br. Rancken, komissaari H. Vähäsalo ja
metsänhoitaja G. Rundberg.

Vielä yhtyi Pohjois-Karjalan miesten matkaan Elisenvaarassa 10
Kurkijoen maamiesopiston oppilasta sekä muutamia muita Kurkijoen
miehiä. Tämä joukko, yhteensä noin 80 miestä, saapui ensimäiseen
kokoontumispaikkaan Hiitolan asemalle puolipäivän tienoilla tammik.
21. Se oli kaikkein ensimäinen joukko, vähälukuinen kyllä, mutta
kauttaaltaan valioväkeä. Ja se oli tehnyt matkansa täsmälleen
määräysten mukaisesti. Joukon aseistus oli sekava, joensuulaisilla
ja kurkijokelaisilla vain taskuaseita, Sortavalan miehillä kiväärit,
enimmäkseen japanilaisia.

Ala-Vuoksen suojeluskunnat lähettivät matkalle alueeseensa nähden
kaikkein lukuisimman ja parhaimmin varustetun joukon. Tässä piirissä
olikin suojeluskuntatyö aikaisesta syksystä lähtien ollut tarmokasta.
Marraskuun lakon jälkinäytös Pyhäjärvellä lisäsi vauhtia, aseita
hankittiin suoraan punaisesta Pietarista ja kuljetettiin ne monia
seikkailuja kokien hevosilla Sakkolaan, josta käsin ne jaettiin
ympäristön suojeluskunnille.

Kun Viipuriin lähtöhälytys saapui sunnuntaina tammik. 20., olivat
piirin suojeluskunnat parhaillaan yhteisissä taisteluharjoituksissa,
eteläiset suojeluskunnat Suvannon jäällä, Käkisalmen
ympäristösuojeluskunnat Hevossaaren luona lähellä Käkisalmea.
Harjoitusten alkaessa jaettiin suojeluskunnille vasta Pietarista
saapuneita uusia kiväärejä, ja kun sitten päivemmällä saapui viesti
Viipurin tapahtumista, kiiruhtivat miehet täynnä sotaista innostusta
koteihinsa Viipurin matkalle varustautumaan. Sakkolan suojeluskunta
lähetti matkalle uljaimman joukon, 83 hyvin aseistettua miestä. Toisten
Ala-Vuoksen suojeluskuntain osanotto oli seuraava: Pyhäjärvi 30 miestä,
Kaukola 56, Käkisalmen maalaiskunta 28, Rautu 22 ja Vuoksela 9 miestä.

Matkalta myöhästyivät Metsäpirtin miehet ja Räisälän hyvin varustettu
suojeluskunta, joka kiiruhti heti retkeläisten perässä Antreaan ja oli
siellä mukana kaikissa alkutapahtumissa, m.m. Antrean asemalla tammik.
26:nen vastaisena yönä tapahtuneessa ryssien aseistariisumisessa.
Ala-Vuoksen miesten juna lähti Kiviniemestä liikkeelle jo hyvissä ajoin
maanantain aamupäivällä. Kun kuitenkin useilta väliasemilta tuli uusia
joukkoja mukaan, hidastui matkanteko, niin että Hiitolaan jouduttiin
vasta klo 5 ajoissa iltapäivällä. Koko joukko, yhteensä noin 230
miestä, oli aseistettu venäIäisillä kivääreillä, joihin oli runsaasti
panoksia. Sen lisäksi oli mukana sievoinen määrä käsipommeja sekä
johtajilla vielä taskuaseita. Näistä johtajista mainittakoon Sakkolan
nimismies U. Seitola, maanviljelijä E. Paaso, Sakkola (kaatui myöh.),
maanviljelijä Antti Pärssinen, Pyhäjärvi, ylioppilas L. Vihonen,
Käkisalmen maalaiskunta (kaatui myöh.) sekä eläinlääkäri E. Sandström,
Käkisalmi.

Ala-Vuoksen miesten hyvin varustettu juna otettiin Hiitolassa vastaan
jyrisevillä eläköönhuudoilla. Asemalle oli junilla saapuneiden lisäksi
kokoontunut myöskin paikkakunnan suojeluskunta noin 150-miehisenä
joukkona. Niinpä tarjosikin jo asema-alue hyvin sotaisen näyn,
komentohuutoja kajahteli kaikkialla, hehkuva innostus kuvastui jokaisen
miehen katseesta.

Viipurista saadun määräyksen mukaan jäi retkikunta Hiitolaan
odottamaan tulossa olevaa Savonlinnan ja Parikkalan miesten junaa sekä
Ruokolahden ja Rautjärven suojeluskuntia, joiden piti tulla hevosilla
Rautjärveltä Hiitolaan. Saapuneet joukot majoitettiin yöksi asemalle
ja nuorisoseuran talolle sekä muihin aseman lähitaloihin. Yön ajaksi
määrättiin joukkojen päälliköiksi jääkärit Sihvonen ja Salminen.
Vielä valittiin asemahuoneessa pidetyssä retkikunnan johtomiesten
kokouksessa jonkunlainen esikunta sekä lähetettiin pohjoisesta päin
tulevalla matkustajajunalla retkikunnan ensimäisenä lähettinä Viipuriin
metsäherra Rundberg.

Savon miesten juna saapui Hiitolaan vasta myöhään yöllä. Sen lähtö
Savonlinnasta oli jo viivästynyt ja lisäviivykkiä aiheutti Parikkalan
miesten matkalle odottelu. Vielä levisi Parikkalassa huhu, että
punaiset aikoivat räjähdyttää junan ilmaan ennen Elisenvaaraan
saapumista. Tämän varalta vaadittiin asemapäällikköä pysähdyttämään
Savonlinnasta tuleva postijuna ja lähettämään se suojeluskuntalaisten
junan edellä. Kun asemapäällikkö ei tähän suostunut, nousivat
suojeluskuntalaiset Fagerlund ja Keskimäki postijunan veturiin ja
komensivat kuljettajan odottamaan retkikunnan junan lähtövalmistuksia.
Sen jälkeen lähdettiin liikkeelle, postijuna edellä ja retkikunnan juna
perässä. Mitään attentaattia ei matkalla tapahtunut.

Tässä viimeisenä Hiitolaan saapuvassa junassa oli yhteensä noin 130
miestä, näistä noin 70 Parikkalasta, loput Savonlinnan, Sulkavan
ja Kerimäen suojeluskunnista. Joku yksityinen mies oli saapunut
Pieksämäeltä saakka. Savolaisten johtajina olivat jääkärit V. Brander
(nyk. kapteeni) ja J. E. Sainio (nyk. luutnantti), Parikkalan miesten
johtajina Ilmari Lindberg ja ylioppilas A. Kuikka (kaatui Kämärällä).
Savon ja Parikkalan miesten aseistus oli varsin kirjava: venäläisiä ja
japanilaisia kiväärejä, vanhoja berdaaneja ja graftoneja, haulikoita ja
lopuilla taskuaseita. Vaan jos aseistus oli heikko, oli mieliala sitä
korkeampi. Parikkalan pojat olivat valinneet sotalaulukseen tunnetun
arkkiveisun: »Ensi päivä elokuuta vuonna neljätoista», ja sitä he
hoilasivat ensimäisestä kukonlaulusta lahtien herkeämättä. Pian siinä
unet karisi muidenkin silmistä ja miehissä yhdyttiin voimalliseen
säkeistöön:

    »Suuret herrat Pietarissa näkee pahaa unta:
    Venäjä on rajamaa ja Suomi valtakunta!»

Hyvin sopivat ne mielialaan, nuo kaukonäköisen runosepon tekaisemat
säkeet. Nyt oltiin toden perästä lähdössä Suomen valtakuntaa
rakentamaan ja bolshevikit Pietarissa saivat katsoa, ettei vain heidän
paratiisinsa siinä leikissä lopulta rajamaaksi joutuisi.

Yleisessä innostuksen humussa ehdittiin huomata, että hevosillakin
oli yön aikana saapunut lisäväkeä Hiitolaan. Kurkijoen maamiesopisto,
jonka oppilaita jo edellisenä päivänä oli 10 miestä liittynyt Joensuun
ja Sortavalan miesten matkaan, oli nyt saapunut »in corpore». Opiston
ovet oli painettu kauniisti kiinni, kaikki oppilaat olivat lähteneet
sotatielle, johtajanaan opettajansa, nykyinen opiston johtaja Viktor
Fagerström. Kaikkiaan toi opisto retkikunnan riveihin 44 miestä, niistä
kolme hevos- ja karjanhoitokoulun oppilaita. Voiko paremmin esimerkiksi
kelpaavaa innostusta toivoa.




VIIPURIIN!


Viipuriin! Viipuriin! Se oli Hiitolasta lähtötouhussa yleisenä
tunnussanana ja oudosti se mieliä vavahdutti. Siinä oli tuossa sanassa
kuin jotakin tulossa olevien suurten tapahtumien aavistelua, ja
paisuttavaa ylpeyden tunnetta se nostatti miesten mieliin.

Aamutunnit kuluivat nopeasti kuumeisten matkavalmistelujen merkeissä.
Siinä ryhmitettiin ja järjestettiin miehiä, tarkastettiin ja jaettiin
tasan nekin vähäiset aseet ja panokset, joita oli käytettävissä.
Asemavirkailijat olivat kaikessa avuliaita, asemapäälliköltä saatiin
m.m. tarkka Viipurin ympäristön kartta, jonka mukaan jo tehtiin
valmistelevia suunnitelmia kaupunkiin marssia varten.

Ennen lähtöä saivat vielä Hiitolan punaiset tuoda sekä omat että
marraskuun punaisen viikon aikana suojeluskuntalaisilta anastamansa
aseet. Vasta kellon lähetessä 12 päivällä oltiin valmiit astumaan
vaunuihin, jotka oli järjestetty kahteen junaan. Hiitolan
suojeluskunnasta lähti mukaan vain 12 miestä, johtajana opettaja P.
Räkköläinen. Aseiden puute pakotti muut jäämään kotiin ja sitäpaitsi
katsottiin tämän tärkeän risteysaseman vartioimisen vaativan runsaasti
väkeä.

Rautjärven ja Ruokolahden suojeluskunnat, joiden piti Hiitolassa
yhtyä matkaan, myöhästyivät ja joutuivat Hiitolaan vasta pari tuntia
retkikunnan junien lähdettyä. Kiirettä pitäen olisivat ne vielä voineet
saavuttaa edellä menneet, mutta tällä välin oli Hiitolaan alkanut
saapua varsin hälyttäviä tietoja ympäristön punaisten hommista. Niin
sai Rautjärven ja Ruokolahden miesten johtaja luutnantti E. Astola
(nyk. kapteeni) Viipurista määräyksen jäädä toistaiseksi Hiitolaan
turvaamaan retkikunnan selkäpuolta. Tammik. 24. siirtyi hän täältä
Antreaan tullen miehineen ratkaisevaksi tekijäksi kaikissa Vuoksen
rintaman alkutapahtumissa.

Mutta kauas taakseen on retkikunta jo jättänyt Hiitolan. Edellä kulkee,
vahva vartiosto mukanaan, yksinäinen veturi »tietä avaamassa». Niin ei
tarvitse pelätä mitään ikäviä yllätyksiä, miesten mieliala on reipas,
jokaisesta vaunusta kuuluu laulua. Jääkärit kulkevat pitkin junaa,
opettavat ensikertalaisille kiväärin käyttöä. Niitä onkin mukana
paljon tällaisia kokemattomia, ovat vasta matkalle lähtiessään tai
matkalla saaneet kouraansa kiväärin ja oudolta tuntuu aluksi pidellä
käsissään tätä kauan unelmoitua asetta. Sattuu siinä kokeilussa joku
vahingonlaukauskin, mutta siitä päästään pelkällä säikähdyksellä.

Niin sivuutetaan Ojajärvi, sivuutetaan Inkilä. Sairalassa on hiukan
pitempi pysähdys, sieltä tulee mukaan reipas joukko Kirvun miehiä.
Ne ovat odottaneet asemalla edellisestä illasta lähtien ja joka
miehellä on aseena hyvä japanilainen kivääri. Ne joutuivat Kirvuun
viime tingassa, vasta asemalla ne lähteville miehille jaettiin, mutta
panoksia ei ollut mistä jakaa. Miehet lohduttelivat itseään sillä,
että Viipurista otetaan panokset, jahka sinne joudutaan. Johtajina
on kirvulaisilla tilanomistaja H. Chatelain ja maanviljelijä Nestor
Inkinen.

Antreassa seisovat retkikunnan junat pitemmän aikaa. Sielläkin on
koolla runsaasti suojeluskuntalaisia, mutta vain mitätön määrä aseita.
Antreassa majailevilla venäläisillä tiedettäisiin niitä olevan
runsaasti, mutta kun ei vielä olla virallisesti »sodassa ryssän
kanssa», niin jätetään heidän varastonsa tarkastamatta. Antrealaiset
saavat jäädä kotiin vartioimaan Vuoksen rautatiesiltaa.

Kun on Viipuriin tehty ennakkoilmoitus retkikunnan tulosta, jatketaan
matkaa edelleen. Sivuutetaan hyvää vauhtia Hannila, Kavantsaari
ja Karisalmi, pysähdytään Taliin. Siellä asemakonttorissa herrat
pelkäävät, että on ehkä vaarallista ajaa lähemmäs kaupunkia. On
levinnyt huhu, että punaiset ovat väijyksissä Tammisuon lähistöllä,
uhkaavat ampua siellä retkikunnan junat seulaksi. Huhusta ei välitetä,
vaikka se paneekin miesten mielet hiukan jännitykseen. Kaiken varoiksi
kuljetaan Tammisuon ohitse taisteluvalmiina, kiväärit panostettuina,
muutamissa vaunuissa heittäytyvät miehet vatsalleen lattialle. Turha
varovaisuus, punaisia ei kuulunut. Pilvinen tammikuun päivä on
muuttunut sakeaksi iltahämäräksi, mutta jopa alkavat illan pimeästä
näkyä vanhan Torkkelin kaupungin valot.

Retkikunnan junat pysähtyvät klo 5 ajoissa illalla Loikkasen
ylikäytävän luona. Siinä oli vastassa Viipurin suojeluskuntapäällystö
mukanaan pieni valiojoukko kaupungin suojeluskuntalaisia.




VIIPURISSA.


Viipurissa olivat sekä suojeluskunnan johtomiehet että Karjalan
kansalaisliiton valiokunnat sunnuntaista lähtien olleet
herkeämättömässä työssä. Yhtäkaikki jäivät maalaissuojeluskuntain
vastaanottoa tarkoittavat valmistukset lyhyen ajan vuoksi varsin
puutteellisiksi ja keskeneräisiksi.

Näin jäivät nimenomaan sotilaalliset valmistukset. Olisi ennen muuta
vaadittu tarkoin laadittua toimintasuunnitelmaa, kun kerran niinkin
huomattava määrä sotilaallisesti järjestettyjä suojeluskuntajoukkoja
aiottiin kaupunkiin kutsua. Vaikkapa liekin ajateltu, että nämä voimat
pelkällä näyttäytymisellään tekisivät toivotun vaikutuksen, niin
sittenkin olisi pitänyt olla varma toimintasuunnitelma.

Valitettavasti tällaisen suunnitelman laatimiseen pystyviä voimia oli
Viipurissa hyvin vähän, vain muutamia miehiä, ja ratkaisevina hetkinä
meni näiden muutamien miesten aika enimmäkseen yhteyden ylläpitoon
laajan maaseudun kanssa. Liikkeellelähtö nostatti luonnollisesti suuren
hälinän kaikkialla maakunnassa. Siinä oli soittelemista nääntymykseen
asti, kun piti opastaa matkalle lähteviä, kun piti toisaalla tyynnyttää
hermostuneita mieliä, kun piti selvittää tilannetta ja vastata joka
suunnalta sateleviin, välistä vallan aiheettomiinkin tiedusteluihin.

Ei ennätetty varustaa edes kaupungin omaa suojeluskuntaa retkeläisiin
yhtymään. Edellä on jo tullut mainituksi, että maaseudun
suojeluskuntalaisia vastassa oli vain pieni joukko, kolmisenkymmentä
miestä, viipurilaisia. Nämä oli viime tingassa kokoon haalittu. Toisten
piti saamiensa määräysten mukaisesti kokoontua sovittuihin paikkoihin
ollakseen kaupunkia tuntemattomien maaseudun miesten opastajina,
tiedoituspaikkojen hoitajina, patrulleina y.m. tehtävissä. Mutta kukaan
ei yleisessä hälinässä ennättänyt näiden määräysten täytäntöönpanoa
tarpeellisella pontevuudella valvoa. Seuraus oli, että kaupungin oma
suojeluskunta näinä kriitillisinä hetkinä osoittautui odottamattoman
heikoksi, ei voinut olla sanottavaksi avuksi hätäkutsun saaneille ja
tätä kutsua epäröimättä noudattaneille maalaisille.

Jos toiminta alusta pitäen olisi ollut määrätietoista ja varmaa, niin
tämä vapaustaistelumme ensimäinen näytös olisi saattanut muodostua koko
joukon toisenlaiseksi kuin se nyt muodostui.

Tilanne suojeluskuntain kaupunkiin saapuessa ei ollut niinkään
epäedullinen. Punaisten keskuudessa oli hämminki tavattoman suuri,
kaupungissa liikkui monin kerroin liioiteltuja huhuja Viipuria kohti
liikehtivistä suojeluskuntalaisten voimista ja punaiset uskoivat näitä
huhuja yhtä herkästi kuin valkoisetkin.

Myös kaupungissa majaileva venäläinen sotaväki uskoi niihin, odotti
Karjalan ja Savon miesten Viipuriin saapumista kaikkea muuta kuin
rauhallisena. Tämän ryssien hermostuneen levottomuuden saattoi hyvin
todeta, kun Karjalan kansalaisliiton lähetystö — arkkitehti L.
Ikonen, varatuomari Hj. Hellström ja eversti A. Aminoff — tiistain
iltapäivällä, hetkistä ennen maalaissuojeluskuntain kaupunkiin
saapumista, kävi 42:sen armeijakunnan komiteassa tekemässä selkoa,
mitä varten suojeluskuntia oli kaupunkiin kutsuttu. Tapansa mukaan
esiintyivät komitean jäsenet kyllä hyvinkin suurisanaisesti, mutta ei
ollut vaikea huomata, miten neuvottomia ryssät suurisanaisia uhkauksia
ladellessaan todellisuudessa olivat.

Lyhyesti sanoen psykolooginen tilanne suojeluskuntain esiintymiselle
oli suotuisa, punaiset ja heidän venäläiset apurinsa oli vallannut
joukkopaniikin tapainen hämminki. Kunpa vain suojeluskuntain johto
olisi kyennyt käyttämään tätä hämminkiä hyväkseen.

Siihen ei kuitenkaan kyetty, heti alussa jouduttiin neuvottomaan
epävarmuuteen, kun huomattiin kaupunkiin saapuneita
maalaissuojeluskuntalaisia olevan paljon vähemmän kuin oli odotettu.
Niin todella oli asianlaita, että viimeiseen hetkeen saakka oli
saapuneiden ennakkoilmoitusten perustalla luultu tulossa olevien
maalaisten lukumäärä todellista paljon suuremmaksi.

Tämä oli ensimäinen kolahdus, joka paljasti liian hätäisten
valmistelujen tulokset. Ei voinut ajatellakaan näin vähäisillä voimilla
kaupungin kaikkien tärkeimpien laitosten miehittämistä, niinkuin
oli ensin ajateltu. Viipurilaisten vastaanottajain ja retkikunnan
johtomiesten kesken pidettiin ennen joukkojen kaupunkiin marssittamista
lyhyt neuvottelu, jonka tuloksena oli, että päätettiin toistaiseksi
miehittää vain rautatieasema. Muut joukot vietäisiin tennishalliin
levähtämään ja tyydyttäisiin lähettämään vain patrulleja eri osiin
kaupunkia.

Miehistö oli todellakin levon tarpeessa, sillä useat olivat lähteneet
kotoaan liikkeelle jo kaksi vuorokautta takaperin ja matkan varrella
satunnaisissa pysähdyspaikoissa oli lepääminen jäänyt sivuasiaksi.
Eivätkä nämä joukot olleet vielä tottuneet pitkien yhtämittaisten
matkojen rasituksia kestämään. Rauhantoimista olivat nämä nuoret miehet
yhtäkkiä tulleet sotatielle temmatuiksi, ei voinut vaatia, että he
ensi hetkestä olisivat olleet karaistuneita sotilaita, vaikka mieliala
olikin joukoissa kauttaaltaan reipas ja hyvä.

Vielä täytyi ennen kaupunkiin marssimista toimittaa joukkojen hätäinen
järjestely komppanioihin: l:sen komppanian päällikkyyden sai jääkäri
Sihvonen, 2:sen komppanian jääkäri Salminen, 3:nen jääkäri Brander ja
4:nen rautatievirkailija Arvid Uljas. Sihvosen komppaniaan tulivat
kirvulaiset ja pääosa Ala-Vuoksen miehiä, Salmisen komppaniaan
pohjoisesta tulleet, Branderin ja Uljaan komppanioihin Savon
radalta tulleet sekä loput Ala-Vuoksen miehiä. Sihvosen komppania
oli lukumäärältään vahvin ja sen aseistus oli myös paras. Se sai
tehtäväkseen aseman miehittämisen ja vartioinnin.

Marssi kaupunkiin sujui häiriöittä. Kaduilla oli kyllä väkeä liikkeellä
kohtalaisen runsaasti, mutta kaikki näyttivät elävän vielä suuren
yllätyksen lumoissa. Kiihkomielisimmät punaiset ainekset hiiviskelivät
pelästyneinä katuvierillä tai kurkistelivat porttikäytävissä. Viime
vuorokausina pahan painajaisen alla eläneet valkoiset tunsivat
kuin suuren taakan hartioiltaan pudonneen ja tervehtivät hiljaisin
ihastuksen huudahduksin tulijoita pelastajinaan. Olikin todella suurta,
mieltä kohottavaa, kun saatiin ensimäisen kerran nähdä vanhan Torkkelin
kaupungin kaduilla suojeluskuntajoukkojen ryhdikästä marssia. Tapahtui
jotakin historiallista tällä hetkellä. Sen tajusi jokainen, siksi tämän
talvisen illan tunnelma oli niin syvä ja voimakas.

Yksinpä katuvierillä siellä täällä maleksiviin venäläisiinkin näkyi
suojeluskuntajoukkojen marssi tekevän vaikutuksensa. Heidän täytyi
nyt ensi kerran huomata, etteivät he olleet kaikkivaltiaita isäntiä
tässä maassa, vaan että oli nousemassa toinen mahti, joka uskalsi jo
julkisesti astua näyttämölle tätä isäntävaltaa itselleen vaatimaan.
Ehkä se pani yhden ja toisenkin venäläisen hiukan hätkähtämään.

Jospa vain näitä joukkoja olisi ollut enemmän. Jospa vain valmistukset
olisivat olleet hiukankaan täydellisemmät ja johtajat täysin tehtävänsä
tasalla.

Suojeluskuntain marssiessa kaupunkiin istui kaupunginvaltuusto
parhaillaan koolla kauppaneuvos Alfthanin asunnossa. Oli katsottu
tarpeelliseksi luovuttaa virallisesti järjestyksenpito kaupungissa
maakunnan eri kulmilta kokoontuneiden suojeluskuntajoukkojen käsiin.
Vakava oli tunnelma tässä valtuusmiesten istunnossa, jokainen käsitti
tämän askeleen merkitsevän ratkaisevaa kannanottoa kauas tulevaisuuteen
nähden.




LYHYT MAJAILU KAUPUNGISSA. — MARSSI VENÄJÄNSAAREEN.


Eivät aavistaneet Karjalan ja Savon miehet Viipuriin marssiessaan, että
heidän majailunsa tässä kaupungissa muodostuisi niin lyhyeksi kuin se
todellisuudessa muodostui. Ja kukapa muukaan olisi voinut sitä aavistaa
ensi hetken voimakkaan vaikutelman jälkeen. Ihmiset antautuvat niin
helposti hetken vaikutelmien valtaan, kun nämä vaikutelmat vain ovat
mieluisia ja toivottuja. Niin tekivät nyt viipurilaiset. Nekin, jotka
eivät olleet näkemässä retkeläisten kaupunkiin marssimista, kiiruhtivat
nyt kaduille katsomaan edes suojeluskuntalaispatrulleja. Eivät
olleet nämä samanlaisia kuin punakaartilaiset, joiden ryhdittömään
vetelehtimiseen ja röyhkeään esiintymiseen kaduilla oli jo tarpeeksi
saatu tottua. Ei, nämä olivat ryhdikkäitä miehiä, vaikka useat vielä
aivan nuorukaisia, ja ystävällisen, reippaan vastauksen sai heiltä
kysymykseensä. Niin, kukapa olisi voinut aavistaa, että nämä reippaat
miehet jo hetkisen kuluttua häviäisivät Viipurin kaduilta palatakseen
takaisin vasta monen, monen pitkän kuukauden perästä.

Huolettomia oltiin tennishallissakin, Karjalan ja Savon miesten
yhteisessä majapaikassa. Kun oli kiireimmän kautta haukattu
kaupunkilaisten tuota pikaa toimittamia eväitä, painuivat pojat levolle
majapaikan kovalle permannolle, kenellä päällystakki, kenellä vain
käsivarsi päänalaisenaan. Jo alettiin totutella kenttäelämään, otettiin
unet siinä, missä hetkisenkin tilaisuus siihen vain tarjoutui.

Komppanianpäälliköt jäivät miehistönsä luo, muut retkikunnan
johtomiehet lähtivät jääkäriluutnantti Hägglundin esikunnan kanssa
yhteiseen neuvotteluun. Monta kertaa oli tämä esikunta näinä päivinä
saanut majapaikkaansa muuttaa, lakkaamaton puhelimen käyttö kavalsi sen
pian punaisten urkkijoille ja silloin oli puhelinkeskuksen avuliaiden
neitosten vihjauksesta viipymättä lähdettävä toiseen taloon. Tänä
kohtalokkaana iltana oli majapaikaksi valittu Kauppapankin talossa
oleva hammaslääkäri Kulvikin asunto.

Aluksi sinne tuli hyviä uutisia. Ilmoitettiin kaupungin
suojeluskuntalaisia olevan aika runsaasti koolla sovituissa
kokoontumispaikoissa.

Rautatienasemalla vartiota hoitava Sihvosen komppania oli tisuria
hoitavien virkailijain vihjauksesta ensi töikseen takavarikoinut erään
venäläisten kiväärilähetyksen. Siitä saatiin 75 kappaletta uusia
japanilaisia kiväärejä ja varsin runsaasti panoksia. Se oli tervetullut
lisä retkikunnan heikkoon aseistukseen, onni näytti rupeavan
retkeläisiä suosimaan.

Mutta pian se kääntyi, alkoi saapua toisenlaisiakin uutisia. Punaiset
ja ryssät rupesivat tointumaan ensi hetken säikähdyksestään. Niin
kävi, kun ei ensi hetken vaikutelmaa kyetty tehostamaan ripeällä ja
päättäväisellä toiminnalla. Sellaista toimintaa punaiset olivat kai
odottaneet, avonaista hyökkäystä tunnetuimpiin pesäpaikkoihinsa.
Sen pelossa oli heitä joukottain paennut venäläisten kasarmeihin
turvapaikkaa hakemaan. Mutta kun odotettua hyökkäystä ei kuulunutkaan,
palasi heidän rohkeutensa. Kaduille alkoi tulvata epäilyttävän näköisiä
aineksia, siellä täällä keskikaupungillakin kuului jo yksinäisiä
laukauksia ja kaupungin syrjäisemmissä osissa tärisivät kiväärit
yhtenään.

Ja yhä hälyttävämpiä tietoja tuli tulvimalla. Useat hätääntyneet
tiedonantajat ilmoitelivat kilpaa punaisten uhkaavasta liikehtimisestä
esikaupungeissa, Pietarin tien seuduilla ja Kolikkoinmäen rinteillä
järjestettiin jo punakaartilaisten ketjua. Oli nähtävästi aikomus
sulkea kaupunkiin saapuneilta suojeluskuntajoukoilta paluutiet.

Vaikea oli päätellä, mikä tässä tiedoitusten sekamelskassa oli
totta, mikä liioittelua. Joka tapauksessa oli varmaa, että punaiset
suurella touhulla valmistautuivat toimintaan ja oli siis yön aikana
odotettavissa vakavia yhteenottoja. Ja mikä pahinta, näytti myös runsas
määrä venäläistä sotaväkeä aikovan leikkiin yhtyä, ehkä päällikköjensä
kehoituksesta, ehkä omasta aloitteestaan. Kadulle ilmestyi yhä enemmän
venäläistä sotaväkeä, kaikkialla ajeli jo täpötäyteen ahdettuja
sotilasautoja kovaa melua pitäen.

Ei oltu valmistauduttu tällaisen mahdollisuuden varalta. Kun kerran
ensi hetkenä, jolloin vastustaja oli säikähdyksen lamaama, oli luovuttu
aktiivisesta toiminnasta, niin myöhä oli nyt enää sellaista ajatella.
Yölliseen taisteluun antautuminen huonosti kaupunkia tuntevilla
voimilla olisi ollut vähintään uhkapeliä ja sitäpaitsi se taistelu
olisi voinut koitua varsin tuhoisaksi kaupungille ja sen asukkaille.

Ei, parempi oli näin epäsuotuisissa oloissa vetäytyä nopeasti
takaisin samaa tietä, jota oli tultukin. Pysähdyttäisiin Karjalan
radalla jollekin Viipurin lähiasemalle odottamaan, kunnes
maaseudulta ehdittäisiin nostattaa lisävoimia. Silloin voitaisiin
paremmin menestyksen toivein ryhtyä toimintaan Viipuria vastaan,
ja näin menetellen jäisi myös vastustaja siihen luuloon, että
kaupungissa käväisseet suojeluskuntalaiset olivat vain etujoukkoja,
tiedustelijoita. Huhu Viipurin ympärille keräytyneistä suurilukuisista
valkoisten voimista pysyisi edelleen liikkeellä ja se oli toistaiseksi
tärkeätä.

Päätettiin toimia ripeästi, tennishallissa parhaaseen iltauneensa
vaipuneet miehet hälytettiin jalkeille, kaupungille lähetetyt patrullit
haalittiin pois ja niin marssittiin takaisin asemalle. Mutta kun siitä
yritettiin rautatien ylikäytävän kautta Papulan puolelle, huomattiin
tie suljetuksi. Papulan kasarmilla majailevat ryssät olivat asettaneet
ylikäytävän Papulan puoleiseen päähän konekiväärejä, tie olisi ollut
taistelulla avattava.

Siihen ei antauduttu. Varovainen ja tyynesti asioita harkitseva
Hägglund, mies, joka kriitillisinä hetkinä osaa toimia myöskin
ripeästi, pyörsi joukot ympäri ja marssitti ne takaisin urheilukentälle.

Siellä järjestyttiin marssirivistöön ja niin painuttiin Pantsarlahden
rannasta merenjäälle. Sillä puolen oli tie vielä avoinna ja sitä oli
käytettävä viivyttelemättä, jottei vastustaja ennättäisi huomata, mitä
oli tekeillä.

Lähtö kaupungin rannasta tapahtui klo 10 ajoissa illalla. Se
onnistui hyvin, ei punaisilla, ei venäläisillä, eipä edes monella
kaupunkilaisellakaan ollut aavistusta, minne suojeluskuntajoukot
olivat niin odottamatta hävinneet. Asemalta poistuttaessa tapahtui
vain valitettava väärinkäsitys, josta oli seurauksena, että pari kolme
Sihvosen komppanian ryhmää unohtui lähtökiireessä sinne. Nämä ryhmät,
uljaita Sakkolan miehiä, oli Sihvonen asemalta poistuessaan jättänyt
vartioimaan vielä jakamatta jääneitä ryssiltä anastettuja aseita.
Hän oli siinä luulossa, että hänen jälkeensä tulisi asemalle vielä
toisia joukkoja, jotka vapauttaisivat hänen miehensä vartiopaikaltaan.
Ketään ei kuitenkaan tullut, miehet unohtuivat asemalle ja uskollisina
pysyivät he vartiopaikallaan toisten toveriensa poistuessa. Aamuyöllä,
kun punaiset ja venäläiset valtasivat aseman, joutui useita näistä
miehistä vangiksi ja kovia kohtaloita he saivat myöhemmin kokea.

Mutta kaukana öisellä merenjäällä marssivat jo toiset. Tie on kurjassa
kunnossa, vetinen lumisohju upottaa, niin että miehet saavat kahlata
siinä lähes polviaan myöten. Se koettelee ennestäänkin lopen väsyneiden
miesten voimia, siinä saavat antaa Karjalan ja Savon ensimäisinä
liikkeelle lähteneet urhot ensimäisen, ankaran marssinäytteensä. Yksi
ja toinen jo pyrkii tien viereen uupumaan, mutta hammasta purren hän
terästää tahtonsa, puristaa lujemmin rakasta kivääriään ja niin tarpoo
edelleen upottavassa sohjussa.

Eikä päämäärästä ole tietoa. Kauas taakse ovat jo jääneet kaupungin
valot, ryssien tykinlaukaukset vanhasta Viipurin linnasta viimeiseksi
jäähyväiseksi kumahtivat. Olisi niin mielihalusta tahdottu taistella
noiden vieraiden röyhkeilijäin ja heidän suomalaisten apuriensa,
oman maansa ja kansansa pettäjien kanssa. Mutta ei ollut aika vielä
taistelun alkaa, pois piti vetäytyä, työ tekemättä jättää ja siitä
on miesten mieli katkera. Mitä nyt on edessä? Vain öinen meren jää,
tuntematon tulevaisuus ja sen kovat koettelemukset. Mutta ei auta
masentua, se on sotatielle lähteneiden miesten kova laki, ja miehiä
olla tahdotaan, tulkoon mitä tulkoon.

Johtajat olivat aikoneet marssittaa joukot Majaniemen ja Kotaniemen
huviloihin. Siitä aikeesta kuitenkin luovuttiin, kun eräs oppaana oleva
viipurilainen ehdotti Venäjänsaarta. Siellä oli kauppaneuvos Sellgrenin
tilava huvila, johon ensi hätään koko retkikunta voisi hajaantumatta
majoittua. Lisäksi se oli tarpeeksi kaukana kaupungista, joten
retkikunta siellä oli turvassa odottamattomilta yllätyksiltä, saattoi
rauhassa varustautua vastaisia tehtäviään varten.

Niin jouduttiin puoliyön tienoissa Venäjänsaareen. Varsin
vieraanvaraista majapaikkaa ei kylmillään oleva huvila tosin tänä
ensimäisenä yönä voinut tarjota. Uunien lämmitysyritykset antoivat
huonoja tuloksia, eikä ulkosallekaan voitu nuotioita virittää, jottei
retkikunnan majailupaikka olisi heti viholliselle paljastunut. Niin
saatiin värjötellä kurjassa talvisäässä jalkineet likomärkinä, kaikki
jäsenet kohmettuneina. Ja nälkäkin ahdisti, sillä eväitä ei monella
ollut. Se oli kova yö, koettelemusten yö.

Ankara oli se yö Viipurissakin. Punaiset ja ryssät mellastivat
kaduilla, kiivasta ammuntaa jatkui aamuun asti. Osaksi se aiheutui
kai pelkästä ilkeämielisyydestä, osaksi puolalaisten ja ryssien
keskinäisestä kahakoimisesta. Puolalaiset, joita Viipuriin oli
majoitettu muutamien tietojen mukaan nelisensataa miestä, olivat
parikin kertaa tarjonneet apuaan suojeluskunnalle, mutta heidän
avuntarjouksensa evättiin. Yhtäkaikki tuli puolalaisia tänä kauhun yönä
runsaasti kaduille, ajelivat vinhaa vauhtia omilla sotilasautoillaan ja
ampua paukuttelivat ryssiä, missä vain tapasivat. Hyvä tarkoitus, mutta
se vain lisäsi sekasortoa öisessä kaupungissa. Mahdoton oli tietää,
missä tapasi ystävän, missä vihollisen. Useat henkilöt saivat surmansa,
vielä useampia raahasivat punaiset vangikseen.

Vielä yritettiin neuvottelujakin tänä yleisen sekasorron yönä.
Aloitteen tekijöinä olivat venäläiset, heidän korkein sotilasjohtonsa
nähtävästi yhä edelleen kovin pelkäsi oman nahkansa turvallisuutta.
Sekä armeijakunnan komitea että linnoituksen komendantin esikunta,
kumpainenkin omalla tahollaan, koettivat päästä yhteyteen
suojeluskunnan johtajien kanssa, siinä kuitenkaan onnistumatta.
Sotilaskomitea sai lopulta rautatieasemalla käsiinsä eversti Aminoffin
ja vähän myöhemmin myös eversti Värnhjelmin. Viipurin linnaan meni
neuvottelemaan Karjalan kansalaisliiton lähetystö, johon kuuluivat
herrat L. Ikonen ja K. N. Rantakari, tulkkina tarkastaja A. Sadovnikov.

Molemmissa paikoissa esittivät ryssät jyrkkiä uhkavaatimuksia,
lupasivat pommittaa koko kaupungin raunioiksi, jolleivät suojeluskunnat
viipymättä poistuisi kaupungista. Linnassa oli mukana myös punakaartin
edustajia. Nämä tietysti säestivät venäläisten vaatimuksia, koettaen
tämän ohessa koko ajan ärsyttää venäläisiä suojeluskuntain ja näiden
takana olevan Karjalan kansalaisliiton kimppuun. Keskustelujen kulusta
sai kuitenkin sen vaikutelman, että ryssät yhä epäröivät, heidän
korkein sotilaallinen johtonsa ei ainakaan virallisesti ollut vielä
yhtynyt sotaliittoon punakaartin kanssa.

Kuvaavaa on muuten näille neuvotteluille, ettei kukaan niissä mukana
olleista tiennyt suojeluskuntain poistumisesta. Sanomatta on selvää,
ettei mitään tuloksia saavutettu. Ryssien uhkaukset kaupungin
pommittamisesta jäivät pelkäksi suunpieksämiseksi. Jälkeenpäin saatujen
jotakuinkin luotettavien tietojen mukaan ryssät eivät olisi siihen
kyenneetkään, heillä kun sillä haavaa sattui Viipurissa olemaan
tykinpanoksia varsin niukasti. Tämä ehkä osaltaan selittää, minkä
vuoksi heidän sotilaallinen johtonsa koko ajan oli niin tavattoman
hermostunut.




VENÄJÄNSAARESSA. — EVERSTI AMINOFF VALITAAN RETKIKUNNAN JOHTAJAKSI.


Vaikea oli ensimäinen yö Venäjänsaaressa, vaikea oli vielä ensimäinen
päiväkin. Kaupungissa ei vielä aamupäivällä tiedetty retkikunnan
majailupaikkaa, niinpä ei sieltä päin saatu mitään ruokavaroja. Se
vähän, mikä saatiin läheisistä Kotaniemen taloista ja muutamalta
haileja kuljettavalta Koiviston tai Johanneksen mieheltä, ei paljoa
merkinnyt niin suurelle miesjoukolle.

Vähän saatiin muitakaan viestejä ja ne vähätkin olivat kaikkea muuta
kuin lohdullisia. Tiedettiin vain se, että Viipurissa olivat nyt
punaiset ja ryssät täydellisesti tilanteen herroina ja terrorisoivat
koko kaupungin väkivallallaan. Oli tapahtunut joukottain vangitsemisia
ja murhia. Mitä muualla maakunnassa tapahtui, heidän jokaisen
kotiseudullaan? Siitä ei tiedetty mitään, mutta masentunut mielikuvitus
pyrki maalaamaan olot sielläkin lohduttomiksi.

Niin, mielten masennus pyrki nyt todella saamaan joukossa vallan. Oli
vielä kestetty kuluneen yön koettelemukset, näännyttävä marssi meren
jäällä, vilu ja nälkä tänne perille saavuttua. Miehuullisesti oli ne
kestetty, mutta kun ei nytkään näyttänyt tulevan käännettä parempaan
päin, kun kaikki näytti niin toivottamalta, niin eipä kumma, jos
nuoret, kaikille vaikutuksille herkät mielet masentumaan pyrkivät.
Jo tapahtui muutamia karkaamisia, jo kuului ehdotuksia yleisestä
hajaantumisesta. Nämä ehdotukset eivät sentään saaneet yleisempää
kannatusta, johtajat koettivat rohkaista masentuneimpia, ja niin
päätettiin jäädä odottamaan tapahtumain kehitystä.

Käytännöllinen askartelu on paras lääke masentuneelle mielelle ja
sellaiseen askarteluun vähitellen innostuttiin. Sahattiin ja pilkottiin
halkoja, kokeiltiin huoneiden lämmittämistä ja alettiin siinä myös
vähitellen onnistua. Komppaniainpäälliköt järjestivät vahtivuoroja,
yrittivät jo harjoituksiakin ja majoituskysymys koetettiin ratkaista
mahdollisimman tasapuolisesti, jotta jokaiselle saataisiin edes
joku kolkka, mihin nukkumaan käydessään päänsä kallistaisi. Korkein
päällystö sai asunnokseen päärakennuksen yläkerrassa olevan
kauppaneuvoksetar Sellgrenin huoneen: 1:nen komppania, joka oli
kaikkein mieslukuisin, sai pitää muut yläkerran huoneet; 2:nen, 3:as
ja 4:äs komppania sullottiin osaksi päärakennuksen alakertaan, osaksi
vanhaan huvilaan ja tilavaan saunarakennukseen. Hiitolan miesten
ryhmä, joka kuului 1:seen komppaniaan, sai kaikkein mukavimman asunnon
puutarhurin huonemiehinä. Tätä onnen potkausta kaikki toiset näiltä
miekkosilta kovasti kadehtivat.

Mutta jopa rupesi muutenkin valkenemaan. Keskiviikon iltapäivällä
saapui Viipurista ensimäisenä viestintuojana urheilukauppias Uno
Tuomela. Eikä hän tullut tyhjin käsin, vaan toi mukanaan kuormallisen
suksia, huopikkaita y.m. retkeläisille ylen tarpeellista tavaraa. Ja
mikä parasta, hän toi hyviä uutisia: retkeläisten olinpaikka oli nyt
Viipurissa saatu tiedoksi ja pian tulisi sieltä myös ruokatarpeita,
joita saarella toistaiseksi kaikkein kipeimmin kaivattiin.

Jo samana iltana saapuivatkin ensimäiset muonalähetykset ja seuraavana
päivänä oli aamuvarhaisesta alkaen Viipurin liikenne täydessä
käynnissä. Herra Tuomela pysyi edelleenkin sen tarmokkaimpana
välittäjänä. Teiden varsilla vaanivista punaisten vartijoista
piittaamatta hän kuljetti kuorman toisensa perästä suksia ja muita
sotilaille välttämättömiä varustarpeita, joukossa myös aseita ja
ammuksia. Innokkaita ja rohkeita Viipurin liikenteen välittäjiä
olivat myös maanviljelyslyseon yläluokkien oppilaat sekä muutamat
muutkin koulupojat. Useat tukkukauppiaat antoivat auliisti hevosiaan
Venäjänsaaren liikennettä varten, toiset tekivät lahjoituksiä
retkikunnan varustarpeisiin.

Torstaina alkoi myöskin maaseudulta tulla ruokatavaraa. Koiviston ja
Johanneksen suojeluskuntamiehet, jotka vaikeiden olosuhteiden vuoksi
olivat muuten voineet olla vähemmän mukana suojeluskuntatyössä,
antoivat tällä tavoin osuutensa yhteisen asian hyväksi. Rikkolan
ja Horttanan hoveista, edellisen omistaja kauppaneuvos Sellgren,
jälkimäisen konsuli Aapro ja maanviljelijä Lagerström, tuotiin myös
paljon ruokatarpeita, kuten valmiiksi leivottuja leipiä, jauhoja, lihaa
y.m. Muonituskysymys tuli näin vähitellen tyydyttävästi ratkaistuksi.
Majoitusolot parantuivat niinikään huomattavasti, kun 1:nen komppania,
Hiitolan miesten ryhmää lukuunottamatta, siirrettiin Venäjänsaaresta
salmen toisella puolella oleviin Kotaniemen taloihin, omistajat M. ja
A. Pystynen, Katri Auvinen ja A. Syrjäläinen.

Viipurin ja Venäjänsaaren välinen liikenne tapahtui osaksi suoraan
jäitse, osaksi Rikkolan hovin kautta. Kun Venäjänsaaressa ei
talvisaikaan ollut puhelinta, asetettiin Rikkolaan yhdysmiehet ja parin
ryhmän suuruinen vartiosto puhelintietoja välittämään. Tämän vartioston
päälliköksi määrättiin jääkäri Salminen ja hänen paikalleen tuli 2:sen
komppanian päälliköksi komissaari Vähäsalo. Rikkolassa majailevat
miehet kävivät välistä ruokailemassa myös K. Jyllin omistamassa Ramssin
hovissa.

Torstaina aloitettiin jo aamusta lähtien säännölliset harjoitukset.
Kun päivemmällä saapui tieto Sortavalan ja Joensuun venäläisen
varusväen aseistariisumisesta sekä yhä laajenevasta kansannoususta
Karjalan maaseudulla, antoi se uutta innostusta miehille. Varmoina
ja voimakkaina kajahtelivat jääkärien komentosanat jäällä saaren
ympärillä, miehet tekivät hikihatussa työtä oikeata saksalaista
sotakomentoa oppiakseen. Eloisaa sotaleiriä alkoi elämä saarella
muutenkin muistuttaa. Vartiopatrulleja hiihteli ympäristössä, lähettejä
kulki yhtenään Venäjänsaaren ja Rikkolan välillä. Viestejä saatiin
ja lähetettiin, Viipurista tuli uusia miehiä yhtyäkseen retkikunnan
riveihin. Ei ollut nyt enää kysymys retkikunnan hajaantumisesta, nyt
toden perästä valmistauduttiin ratkaiseviin sotatoimiin, maksamaan
moninkertaisesti se nöyryytys, mikä Viipurissa oli saatu kokea.

Yhtä vain puuttui, retkikunnalla ei ollut tehtäviensä tasalla olevaa
ylipäällikköä. Jääkäriluutnantti Hägglund, joka oli marssittanut
retkikunnan Viipurista Venäjänsaareen, oli jo keskiviikkoiltana
palannut takaisin kaupunkiin. Torstaiaamuna hän oli Helsingin kautta
saanut Vaasasta valtuudet, joiden nojalla hänen piti toistaiseksi ottaa
koko Karjalan suojeluskuntain nostattaminen ja johtaminen huolekseen.
Hän ei siis enää voinut palata takaisin Venäjänsaareen. Retkeläisten
esikunnassa taas ei ollut ainoatakaan miestä, joka olisi omannut
tarpeeksi sotilaallista kokemusta asettuakseen joukon johtoon.

Mutta ilmestyipä silloin torstai-iltana Venäjänsaareen mies, jolla oli
kaikki tarpeelliset johtajaominaisuudet. Tämä mies oli eversti Adolf
Aminoff Viipurista, harmaantunut sotaurho, vaaran hetkellä pelkäämätön,
reipas ja eloisa toiminnan mies, koko olemukseltaan kuin luotu
sotatielle lähteneiden Karjalan miesten etunenässä kulkemaan. Ihailevaa
kunnioitusta herätti hän heti ensi hetkestä retkeläisten keskuudessa,
oli itsestään selvää, että hänen piti tulla retkikunnan päälliköksi.

Eversti Aminoff ei ollut siinä mielessä Viipurista lähtenyt, oli
aikonut vain pikimmältään käväistä Venäjänsaaressa tutustumassa
retkikunnan oloihin ja järjestelyyn, nähdäkseen mitä saarella kipeimmin
tarvittaisiin. Niin ei hän lähtiessään ollutkaan tehnyt mitään
matkavarusteluja pitempiaikaista oleskelua, vielä vähemmän sotatielle
lähtöä varten.

Mutta perjantaiaamuna esikunta pyysi eversti Aminoffia ottamaan
joukon päällikkyyden. Pyynnön esittäjät selittivät tämän olevan
koko retkikunnan yksimielisen toivomuksen, ja silloin ei eversti
Aminoff katsonut voivansa kieltäytyä. Hänen terävä sotilaan silmänsä
oli yön aikana ehtinyt huomata retkikunnan johdossa vallitsevat
puutteet. Komppanianpäälliköt hoitivat tehtävänsä hyvin ja myöskin
näiden valitsema alipäällystö oli oivallista ainesta, mutta ylempi
johto oli jo monipäisyytensä vuoksi heikko ja hapuileva. Edessä oli
kenties hyvinkin suuria vaikeuksia, kun lähdettäisiin retkikunnan
nykyisestä olinpaikasta pyrkimään muiden Karjalan suojeluskuntain
kokoontumispaikoille. Vanhana suomalaisena sotilaana katsoi eversti
Aminoff velvollisuutensa vaativan, että hän uskaltautui näihin
vaikeuksiin, koetti johtaa tämän joukon sinne, missä se voisi muodostua
nousemassa olevan Karjalan valkoisen armeijan ydinvoimaksi.

Eversti Aminoffin suostumus otettiin vastaan yksimielisellä
hyväksymisellä ja kaksinkertaisella innolla alkoi nyt varustautuminen
edessä olevia tehtäviä varten. Jo aikaisemmin suoritettu komppaniajako
vahvistettiin, vain 3:as komppania sai tuntuvan lisän. Siihen
liitettiin kaikki Viipurista Venäjänsaarelle tulleet miehet,
nelisenkymmentä reipasta miestä käsittävä valiojoukko, joka kohotti
tämän komppanian taistelukuntoisuuden ensiluokkaiseksi. 4:äs komppania
oli sekä miesluvultaan että aseistukseltaan heikko. Sen päälliköksi
nimitettiin nyt jääkäri Sainio, entinen päällikkö rautatienvirkamies
Uljas tuli hänen apulaisekseen. Eversti Aminoff antoi johtoonsa
ottamalleen joukolle nimen »Savo-Karjalan jalkaväkirykmentti»; sen
yhteiseksi tunnusmerkiksi otettiin sininen nauhanpala, jonka joka mies
kiinnitti rintapieleensä. Vaatimaton oli se merkki, mutta suurimpana
kalleutenaan venäjänsaarelaiset jälkeenpäin säilyttävät tuota
nuhriintunutta nauhanpalasta. Ei mikään kunniamerkki ole sen arvoinen,
sillä se kertoo yhteisistä sankarimuistoista, joita ei kaikkien
sotatielle lähteneiden ole suotu elää. Mitään muita arvomerkkejä, jotka
olisivat eroittaneet päällikön tavallisesta rivimiehestä, ei ollutkaan.
Ei komeillut tämä joukko ulkonaisilla arvomerkeillä, mutta sitä liitti
alusta lähtien yhteen luja sankarihenki.

Eversti Aminoff ryhtyi heti järjestämään myös rykmenttinsä
saniteettioloja. Jo ennen häntä oli saapunut Venäjänsaareen
sairaanhoitajatar-veteraani neiti Alma Iversen mukanaan sairaanhoito-
ja sidetarpeita. Alkutyöt tehtyään palasi neiti Iversen kyllä jo
perjantaina takaisin kaupunkiin valmistautuakseen sieltä lähtemään
muodostumassa olevalle Antrean rintamalle. Hänen tilalleen tuli
Venäjänsaareen sairaanhoitajattareksi neiti Ikävalko. Myös saatiin jo
Venäjänsaareen lääkäri, tohtori Pergament Viipurista, ja seurasi hän
retkikuntaa sen matkalla Heinjoelle saakka palaten sieltä takaisin
kaupunkiin. Ensimäisen saniteettiosaston johtajaksi tuli Kurkijoen
opistolainen Frans Ahman, joka sittemmin koko sota-ajan toimi
ylisanitäärinä Muolaan rintamalla.

Perjantaipäivänä alkoi miehestä mieheen kulkea elähyttävä tieto,
että nyt kai pian lähdetään liikkeelle. Tästä asiasta oli kyllä jo
edellisenä päivänäkin retkeläisten esikunnassa neuvoteltu, mutta
mihinkään päätökseen ei oltu päästy. Mutta nytpä olikin ohjaksissa
mies, joka johtaisi joukon minkä vaikeuksien läpi hyvänsä. Sitä ei
kukaan epäröinyt. Sitäpaitsi tapahtumain kehityskin alkoi kiiruhtaa
toiminnan alkamista. Viipurissa olivat kaikki neuvotteluyritykset
punaisten kanssa rauenneet tuloksettomiksi. Myös tiedettiin venäläisen
sotaväen nyttemmin virallisesti päättäneen asettua punaisten puolelle
ja olivat ryssät esittäneet oikein uhkavaatimuksen, että retkeIäisten
oli poistuttava nykyisestä olinpaikastaan.

Ei tämä uhkavaatimus kuitenkaan retkeIäisiä säikähdyttänyt. Eivät
yleensäkään Viipurin tapahtumat niin paljon eversti Aminoffin joukon
liikkeellelähtöä kiiruhtaneet. Ne olivat toiset tekijät, tapahtumain
kehitys Karjalan maaseudulla. Perjantai-iltana kävi eversti Aminoff
Rikkolan hovissa ja oli hänellä sieltä käsin puhelinneuvottelu
Viipurissa olevan jääkäriluutnantti Hägglundin kanssa. Viimemainittu
ilmoitti valinneensa Antrean rautatieaseman kaikkien sotajalalle
nousevien Karjalan suojeluskuntajoukkojen keskityspaikaksi. Sinne oli
jo huomattavia voimia kokoontunut ja toisia oli tulossa maakunnan eri
puolilta. Kansannousu oli kaikkialla Karjalassa hyvässä vauhdissa ja
voidakseen tapahtumain kulkua turvallisemmin valvoa aikoi hän itse jo
samana iltana lähteä Viipurista Antreaan. Sinne olisi myös eversti
Aminoffin joukkoineen lähdettävä pyrkimään niin pian kuin mahdollista.

Eversti Aminoff ilmoitti olevansa valmis lähtemään seuraavana aamuna.
Sovittiin, että hän koettaisi murtautua Viipurin—Pietarin radan poikki
Säiniön aseman kohdalta.

Sillä oli asia ratkaistu. Eversti Aminoff palasi Venäjänsaareen ja
ilmoitti joukolleen, että huomisaamuna oli oltava marssikunnossa.




VIIMEISET NEUVOTTELU YRITYKSET. — SUOJELUSKUNNAT JULISTETAAN
HALLITUKSEN SOTAJOUKOIKSI.


Ennenkuin ryhdymme selostamaan venäjänsaarelaisten liikkeellelähtöä,
on meidän luotava lyhyt katsaus näiden päivien tapahtumiin Viipurissa.
Siinä samalla tulee myös valaistuksi muutamia muita seikkoja, jotka
ratkaisevasti vaikuttivat hallituksen lopulliseen kannanottoon ja
vapaustaistelun alkamiseen kautta koko maan.

Edellä tuli jo mainituksi, että Viipurissa yritettiin vielä
näinä päivinä viimeisen kerran neuvotteluja punaisten kanssa.
Neuvottelualoitteen teki hallitus ja sitä varten saapuivat
Helsingistä Viipuriin senaattorit Louhivuori ja Enckell. Näiden sekä
maaherran kehoituksesta suostuivat niin hyvin punaiset kuin Karjalan
kansalaisliittokin torstaiaamuna tammik. 24. lähettämään edustajiaan
yhteiseen kokoukseen. Karjalan kansalaisliiton edustajina olivat herrat
Ikonen, Rantakari ja Hellström. Myös venäjänsaarelaisia oli kehoitettu
lähettämään neuvotteluun edustajansa ja saapuivatkin muodon vuoksi
keskusteluja seuraamaan nimismies Seitola ja herra U. Serenius.

Koko torstaipäivän näitä neuvotteluja käytiin, ensin poliisikamarilla,
sitten lääninhallituksessa maaherran puheenjohdolla. Hallituksen
edustaja teki monenlaisia sovintoehdotuksia, mutta punaiset eivät
niistä ainoatakaan hyväksyneet. Todellisuudessa punaiset eivät
pyrkineetkään mihinkään sovintoon, heidän tarkoituksenaan oli vain
ajan voittaminen. Heidän oman yltiöpäisyytensä vuoksi oli taistelu
Karjalassa puhjennut liian aikaisin, ennenkuin heidän valmistuksensa
olivat läheskään täydelliset. Nyt täytyi näitä valmistuksia jouduttaa,
heidän johtomiehensä Helsingissä työskentelivät kuumeisella innolla
saadakseen kaikkivaltiaan armeija- ja laivastokomitean virallisesti
yhtymään heidän asiansa kannattajaksi. Neuvottelut sopivat
erinomaisesti näiden hommien peittelyyn.

Venäjänsaarelaiset olivat oikeastaan yhdeksi edustajakseen
neuvotteluihin valinneet tuomari Jonas Castrénin. Hän oli näinä
kohtalokkaina päivinä aivan sattumalta joutunut Viipuriin, oli tullut
tänne perustamaan jo kauan unelmoimaansa Karjalan kulttuurirahastoa ja
joutui täällä näyttelemään huomattavaa osuutta sodan ratkaisevissa
alkutapahtumissa.

Tuomari Castrén ei kyllä suostunut lähtemään samaan kokoushuoneeseen
punaisten kanssa, mutta sitä tarmokkaammin hän työskenteli toisaalla.
Hän otti ajaakseen sotatielle lähteneiden Karjalan ja Savon miesten
asiaa hallituksen luona, ja tällaista asianajoa kipeästi tarvittiin.
Hallituksella, samoin kuin yleensä Helsingissä, oli väärä käsitys
Karjalan tapahtumista. Näytti siltä kuin pääkaupungissa ei Karjalan
kansannousua olisi pidetty minään erikoisen vakavana ilmiönä, johon
olisi kannattanut luottamuksella suhtautua. Yhtenään tapahtuneissa
puhelinkeskusteluissa toistelivat hallituksen jäsenet vaatimusta, että
Venäjänsaaressa majailevain suojeluskuntajoukkojen oli hajaannuttava
ja mentävä kotiinsa. Sillä tavoin oli koko selkkaus parhaiten
kuitattavissa, rauha palautettavissa ainakin toistaiseksi.

Tuomari Castrén vastusti tätä vaatimusta jyrkästi. Hän osoitti,
että jo tällaisen hallituksen käsityskannan saattaminen Karjalan
suojeluskuntain tietoon olisi mitä kohtalokkain erehdys. Siitä
saattaisi todella olla seurauksena ei vain Venäjänsaaressa majailevain,
vaan kaikkien muidenkin Karjalan suojeluskuntain hajaantuminen ja
yleinen mieltenmasennus. Karjalassa oli kansannousu saavuttanut jo
niin laajat mittasuhteet, että siihen täytyi suhtautua vakavasti.
Hallituksen tehtävänä oli tämän kansannousun kannustaminen ja
parhaana keinona tämän saavuttamiseksi oli suojeluskuntain viipymätön
julistaminen hallituksen sotajoukoiksi. Se nostaisi uutta innostusta,
kokoaisi uusia miehiä lippujen alle, ja niitä miehiähän joka
tapauksessa pian tarvittaisiin. Hallitus yhä epäröi, ei tahtonut vielä
ottaa ratkaisevaa askelta. Mutta ratkaisu tuli, jo torstai-iltana
saatiin Viipurissa kaapatuksi pääkaupungista lähetetty sähkötieto,
jossa venäläinen armeija- ja laivastokomitea ilmoitti viipurilaiselle
armeijakomitealle punaisten ja venäläisten yhtymisestä. Viipurissa
majailevia joukkoja käskettiin seuraavana yönä yhdessä punaisten kanssa
hyökkäämään valkoisten kimppuun ja riisumaan näiltä aseet.

Hyökkäyksestä ei sanottuna yönä tullut mitään, mutta seuraavana
aamuna vahvistui punaisten ja venäläisten yhtyminen virallisesti.
Viipurilainen armeijakomitea esitti maaherran välityksellä
venäjänsaarelaisille jo edellä mainitun uhkavaatimuksen, että näiden on
riisuttava aseensa ja hajaannuttava.

Asema oli nyt selvinnyt, punaiset eivät luonnollisesti halunneet
enää jatkaa neuvotteluja ja hallitus myös ryhtyi toimimaan ripeästi
ja päättäväisesti. Jo samana päivänä lähetettiin maaherroille tieto
suojeluskuntain julistamisesta hallituksen sotajoukoiksi. Venäläisille
sotilaskomiteoille sekä Helsingissä että Viipurissa esitettiin jyrkkä
vaatimus, että näiden on pysyttävä syrjässä Suomen sisäisistä asioista.
Maamme itsenäisyyden tunnustaneita ulkovaltojakin pyydettiin tässä
tarkoituksessa tekemään huomautuksensa neuvostohallitukselle.

Viipurissa elettiin näinä päivinä yhä kiihtyvän terrorin alaisina.
Punaisten ja venäläisten vankiloissa virui jo joukottain syyttömiä
ihmisiä, uusia vangitsemisia tapahtui yhtenään. Kesken neuvottelujen
saatiin torstaina neuvottelupaikkaan tieto Terijoella tapahtuneesta
kahden rautatievirkailijan murhasta. Seuraavana yönä murhattiin
petomaisella tavalla venäläisellä keskuskasarmilla asemapäällikkö
Kylmänen. Hänen oli nähty suojeluskuntajoukkojen marssiessa kaupunkiin
kulkevan tukeva keppi kourassaan näiden etunenässä asemalle. Tämä
lähinnä lie aiheuttanut hänen vangitsemisensa ja kaamean kohtalonsa,
hänen kai uskottiin näytelleen tärkeätä osuutta suojeluskuntain
kaupunkiin hommaamisessa. Myös kauppaneuvos Sellgren, jonka huvilaan
kaupungista poistuneet suojeluskuntalaiset sattumalta majoittuivat,
joutui ankaran vainon alaiseksi ja täytyi hänen aluksi paeta erään
Englannin alamaisen turviin. Jääkäriluutnantti Hägglundin esikunta,
joka perjantai-iltaan saakka viipyi Viipurissa, oli niinikään
yhtenäisen vainon alaisena. Sen täytyi alituiseen muuttaa majapaikkaa
ja vain keskusaseman puhelinneitosten valpas avuliaisuus sen
monta kertaa pelasti viime tingassa punaisten kynsistä. Karjalan
kansalaisliiton kanslialle kävi huonommin. Sen henkilökunta vangittiin
ja liiton tarmokas sihteeri maisteri Väinö Puhakka sai vihdoin keväällä
surmansa Viipurin lääninvankilassa toimeenpannussa verilöylyssä.
Samassa verilöylyssä murhattiin myös tehtailija Matti Pietinen ja
arkkitehti Leander Ikonen. Viimemainittuun kohdistui punaisten
viha erikoisesti sen vuoksi, että hän viimeisissä näiden kanssa
käydyissä neuvotteluissa koko ajan horjumattomaila asiallisuudella ja
terävyydellä arvosteli kapinatielle lähteneiden punaisten toimintaa.

Perjantaina poistuivat hallituksen jäsenet Viipurista. Samana
iltana pidettiin kaupungin terveydenhoitolautakunnan huoneistossa
Karjalan kansalaisliiton miesten ja valtuuston jäsenten yhteinen
neuvottelukokous, jossa tuomari Jonas Castrén oli myös saapuvilla.
Kokouksesta esitettiin puhelimella joukko toivomuksia hallitukselle.
Tärkeimmät näistä, suojeluskuntain julistaminen hallituksen
joukoiksi ja ulkomaisen väliintulon pyytäminen, ovat jo edellä
tulleet mainituiksi. Hallitus ilmoitti näiden toivomusten mukaisiin
toimenpiteisiin jo ryhdytyn ja lupasi muutenkin voimiensa mukaan tukea
Karjalan miesten esimerkin antavaa, isänmaallista toimintaa.

Karjalan miesten kulkema tie oli huomattu oikeaksi. Jo seuraavana
päivänä pakeni osa hallituksen jäseniä Pohjanmaalle, sillä
pääkaupungista käsin ei alkaneen vapaustaistelun johtaminen enää ollut
mahdollista.




LÄHTÖ VENÄJÄNSAARESTA. — SÄINIÖN KAHAKKA.


Lauantaina tammik. 26. ollaan Venäjänsaarella aamuvarhaisesta alkaen
vilkkaassa touhussa. On lähellä lähdön hetki, miehet varustautuvat
parhaansa mukaan pitkän marssin varalta. Tuntuu siinä vähän lievää
lähtökuumettakin, sillä hyvin todennäköistä on, että matkalla saadaan
tapellakin, ennenkuin tie on selvä Antreaan. Olihan jo viime yön
aikanakin tullut hälytys, muuan hätäinen lähetti oli lennättänyt
viestin punaisten hyökkäyksestä Rikkolaan. Se nostatti aika hälinän,
jääkäri Sihvonen lähetettiin kahden joukkueen kera vihollista
torjumaan, mutta tapasikin Rikkolassa Salmisen miehineen makaamassa
makeimpia uniaan. Aiheeton hälytys siis kokonaan, mutta se jätti
levottomuutta mieliin ja lähdön hetkellä se levottomuus vaikuttaa
hermoja kiihoittaen.

Pian on sentään kaikki kunnossa, kuormastokin. Jo oli näet joukolle
karttunut maallista hyvyyttä niin paljon, että oikein kuormasto
voitiin siitä muodostaa, monta hevosta perätysten, reet ahdettuina
kaikenlaista kilua ja kalua täyteen. Siellä korkeimman kuorman nokalla
on päällimäisenä »rykmentin tytär», hyvä hanuri, jonka joku asioita
hoksaava miekkonen oli lähettänyt Viipurista ja joka oli tuottanut
paljon mielen virkistystä saarella majaillessa.

Eversti Aminoffin marssisuunnitelma on: Horttanan ja Nuoraan kylän
kautta Korpelaan, sieltä Pietarin radan poikki Säiniön aseman
kohdalta. 3:as komppania, jossa ovat teitä tuntevat viipurilaiset,
saa lähteä etujoukkona ja vallata Säiniön aseman, jossa vihollisen
vastarinnan ei uskota tulevan varsin ankaraksi. Komppanian mukaan
liittyy jääkäri Strömberg, jolla on salainen erikoistehtävä.
Viipurista käsin on luvattu järjestää hänen käytettäväkseen Säiniölle
veturi ja muuan vaunu. Niillä hänen pitää painaa Kaivolaan ja tuhota
siellä oleva rautatiesilta, joka on suurin koko Viipurin—Pietarin
välisellä rataosalla. Tätä siltaa varten oli jo aikaisemmin varattu
räjähdysaineet Kaivolaan sähköttäjä Niemannin säilytettäviksi, mutta
punaiset olivat päässeet varastosta perille. Niemann ja terijokelainen
toverinsa Laitinen joutuivat pari päivää takaperin Kaljusen uhreiksi,
räjähdysainevarasto menetettiin. Nyt saa Strömberg yrittää uudestaan,
lähtöä tekevän 3:nen komppanian miesten reppuihin sälytetään runsas
määrä sillan tuhoamiseen tarvittavia aineita.

Komppanianpäällikkö, reipas jääkäri Brander tanssii jo maltitonna
suksillaan, kirota räiskyttelee sorahtavalla kielellään, hoputtaa
miehiään joutumaan. Hänen reippautensa tarttuu toisiinkin, jo joudutaan
valmiiksi, jo painuu komppania jäälle, lähtee Horttanaa kohti
hiihtämään. Ilma on lauhkea, keli kohtalaisen hyvä, mielikseen miehet
suksilla taivalta tekevät. Pääjoukko lähti matkalle hiukan myöhemmin,
lähempänä puoltapäivää. Marssijärjestys oli seuraava: 1:nen, 2:nen ja
4:äs komppania. Matka Horttanan ja Nuoraan kautta sujui häiriöittä,
välillä pidettiin joku pienempi levähdyshetki. Ken oli lähtökiireessä
muistanut varata taskuunsa tai reppuunsa voileipiä, haukkasi niitä.

Etujoukkona menevä 1:nen komppania joutui Säiniölle iltahämärissä.
Punikit olivat etukäteen saaneet tietää joukon tulosta, olivat
kaikessa kiireessä varustautuneet vastaanottoon. Ensin keskellä
kylää, jonka kautta tie veti asemalle. Sieltä vihollinen kuitenkin
pian vetäytyi ratapenkereen suojaan ja koetti siinä itsepintaisesti
jatkaa vastarintaansa. Meikäläiset olivat aukealla pellolla, mutta kun
iltahämärä alkoi jo muuttua pimeäksi, käytiin sen suojaamina rohkeasti
päälle ja karkoitettiin punaiset asemistaan. Juuri sillä hetkellä ajoi
Viipurista päin juna, jossa valot olivat sammutetut. Juna liukui meidän
miesten ohi ja kuultiin sen pysähtyvän asemalle. Hetkisen perästä tuli
sieltä eräs virkailija ja ilmoitti, ettei Viipurista saatua määräystä
oltu voitu täyttää, asemalla ei ollut junaa varattuna Kaivolaan lähtöä
varten. Mies kehoitti hyökkääjiä kiireesti poistumaan, sillä juuri
asemalle saapunut juna oli täpötäynnä ryssäläisiä matruuseja, jotka
olivat Helsingistä kotimaahansa Venäjälle matkalla. Oli parasta olla
niitä ärsyttämättä, sillä voisivat vielä sekaantua tappeluun ja silloin
kävisi näin pienelle joukolle ohraisesti.

Kun tapahtumat olivat saaneet tällaisen käänteen, katsoivat Strömberg
ja Brander viisaimmaksi vetäytyä takaisin. Sitä ennen lähetettiin
kuitenkin junasta valoisalle asemasillalle laskeutuneille matruuseille
muutamia lämpimiä tervehdyksiä, jonka jälkeen joukko lähti pimeän
suojassa hiihtää sujuttamaan takaisin Korpelaan vievää tietä. Takaa
kuului ryssien ja punaisten kiivasta ammuntaa, mutta siihen ei enää
ryhdytty vastaamaan.

Kahakassa menetti komppania yhden kaatuneen ja yhden haavoittuneen.
Kaatunut oli Parikkalan mies Juho Pitkänen, ensimäinen uhri, jonka
venäjänsaarelaiset saivat antaa riveistään. Myöhemmin niitä tuli paljon
lisää.

Pääjoukko oli tällä välin ennättänyt sivuuttaa Korpelan hovin.
Säiniöltä peräytyvä komppania tapasi sen kärjen pari kilometriä
Korpelasta Säiniölle päin. Kun saatiin kuulla läpimurron Säiniöllä
epäonnistuneen, päätettiin yöpyä Korpelaan. Siltä varalta, että
vihollinen yrittäisi takaa-ajoa, järjestettiin 1:nen ja 2:nen komppania
aluksi taisteluvalmiiksi tien kahden puolen. Takaa-ajajia ei kuitenkaan
kuulunut ja niin vedettiin joukot hoviin lepäämään. Tielle jätettiin
vain kenttävahti ja Säiniölle päin lähetettiin tiedustelupatrulli
ottamaan selvää vihollisen hommista. Patrulli palasi parin tunnin
kuluttua matkaltaan ja ilmoitti Säiniöllä nukuttavan kaikessa rauhassa,
ei ollut pelkoa, että sieltä päin kukaan tulisi meikäläisten yölepoa
häiritsemään.

Yön aikana laadittiin uusi marssisuunnitelma. Sen mukaan päätettiin
seuraavana päivänä tehdä läpimurto Kämärällä, ja käytäisiin tällä
kertaa hyökkäykseen kaikilla voimilla. Hyvin luultavaa näet oli, että
vihollinen tämänpäiväisen kahakan jälkeen oli varuillaan ja kokosi
kaikille asemille puolustusjoukkoja, minkä vain ennätti kiireessä
kokoon haalia. Ne joukot oli kuitenkin hajoitettava, isku annettaisiin
niin voimakas, että tie avautuisi.

Läpimurtoa avustamaan päätettiin lähettää kaksi räjähdyskomennuskuntaa.
Toisen, johtajinaan jääkärit Strömberg ja Salminen, oli mentävä radalle
Kämärän pohjoispuolelle ja rikottava tie, niin ettei Viipurista päin
voitaisi viholliselle apuvoimia lähettää. Toisen, johtajanaan jääkäri
Hämäläinen, oli tehtävä sama työ Kämärän ja Äyräpään asemien välillä.

Hämäläisen komennuskunnalla oli toinenkin tehtävä. Sen piti radan
rikkomisen jälkeen Kämärän lähistöllä jatkaa matkaansa päämääränään
Kaivolan sillan tuhoaminen, kun Strömbergin Kaivolaan lähtöyritys oli
epäonnistunut. Hämäläisen komennuskuntaan tuli noin 30 valittua miestä,
joukossa m.m. nimismies Seitola ja ylioppilas P. Sivén. Myöhemmin
vapaussodan aikana tämä joukko, tosin kokoonpanoltaan huomattavasti
muuttuneena, sai »Hämäläisen lentäväin» nimellä suuren kuuluisuuden.
Se tuotti monta unetonta yötä varsinkin Viipurin—Pietarin rataosaa
vartioiville vihollisosastoille.




KÄMÄRÄN TAISTELU.


Räjähdyskomennuskunnat lähtivät jo aamuyöllä liikkeelle. Varhain oli
pääjoukkokin lähtövalmiina. Oli näet edessä pitkä taival — Korpelasta
karttuu Huumolan kylän kautta Kämärälle matkaa runsaasti 25 kilometriä.

Ilma oli lauhkea, pitemmän aikaa taivalta tehdessä melkein hiostavan
lauhkea. Suksi sujui sentään tiellä ja se helpotti suuresti matkan
tekoa. Marssijärjestys oli: 3:as, 1:nen, 2:nen ja 4:äs komppania.
Viimeisen komppanian miehistä oli paras osa ilman suksia, ja näille oli
marssi luonnollisesti raskainta.

Valkoisia taistelukaapuja ei vielä ollut. Jotta joukko sentään saisi
yhtenäisen ulkonäön, käärittiin valkoiset nenäliinat lakin ympäri.
Se oli ensimäinen vaatimaton alku valkoiseen lumipukuun ja hyvin se
paremman puutteessa kelpasi tunnusmerkiksi taistelun tuoksinassa.
Kylien kohdalla ihmiset uteliaina ja ihmetellen tarkastelivat tämän
valkopäähineisen joukon taivallusta.

Matkalla pidettiin useampia lepohetkiä, syötiin evääksi varattuja
voileipiä ja taas taipaleelle painuttiin. Välistä pistivät pojat
reippaaksi lauluksi, jotta taival huvemmin katkeaisi, mieltenjännitys
hiukan laukeaisi. Eihän se jännitys pelkoa ollut, mutta oudolta
kuitenkin kaikitenkin tuntui olo. Varmasti tiedettiin, että ilman
yhteenottoa ei Kämärällä selviydyttäisi, ja ensimäiseen tulikasteeseen
mennessään tuntee aina rohkeinkin mies mielialansa hiukan oudoksi.

Mutta jopa on jouduttu lähelle matkan päämäärää, kuljetaan
varovaisesti, kärkijoukko edellä. Miehestä mieheen kulkee viesti: 3:as
komppania asettuu ketjuun kahden puolen tietä, 2:nen komppania menee
ketjuun vasemmalle, 1:nen oikealle. Pyssyt valmiiksi panostettuina,
varmuus päällä! Sukset on mukana pidettävä, hiihdettävä niin kauan kuin
mahdollista!

Itse eversti Aminoff, »ukko eversti», niinkuin pojat ovat häntä jo
ensi päivästä alkaneet nimittää, ajaa reessä joukkonsa keskessä, 1:sen
ja 2:sen komppanian välissä. Muu kuormasto on kauempana häntäpäässä;
siellä on myös lääkäri, sairaanhoitajatar ja sanitäärit valmiina
työhönsä.

Ensimäiset vihollisen laukaukset kajahtivat kärjen ollessa noin 1 1/2
km matkan päässä Kämärän asemalta. Vihollisen kaksoisvartio se antoi
tämän ensimäisen hälytyksen, sen perästä nähtiin miesten kiireesti
pakenevan Kämärän kylään päin ja pian alkoi sieltä yhtenäinen kiväärien
rätinä.

Kuulien vinkuessa heittäytyvät miehet vaistomaisesti pitkin tietä
maahan, 3:as komppania jo järjestyy tien kahden puolen ketjuun.
Sihvonen juoksee tietä pitkin, hyppelee vieri vieressä maassa olevien
miesten yli ja komentelee komppaniaansa painumaan metsään oikealle.
Vähäsalo vie jo omia miehiään vasemmalle. Myötäinen mäenrinne helpottaa
hänen liikettään, miehet laskevat sitä myöten alas suksillaan kuulien
viheltäessä. Siihen sijaan on Sihvosen komppanialla edessään ankara
työ sakeassa metsässä, joka on lisäksi hiukan vastamaata. 4:äs
komppania jää aluksi taistelureserviksi tielle. Eversti Aminoff jakelee
tiellä määräyksiään. Rauhallisesti hän tepastelee siinä, ei välitä
hituistakaan kuulien viuhumisesta ympärillään, ja siitäpä saavat
miehetkin rohkaisua. Kas tuolla tavoin se ihailtu »ukko eversti»
käyttäytyy tappelussa, mitäpäs tässä silloin muutkaan joutavan vuoksi
hätääntymään ja hermostumaan!

Tiukimman vastaanoton saivat 3:as ja 2:nen komppania. Kylässä oli 3:nen
komppanian edessä vihollisketju, ja toinen ketju oli asemalta hiukkasen
pohjoiseen radan poikki kulkevan ylikäytävän luona radan viereen
luotujen lumikinosten suojassa. Sieltä tuiskusi radalle pyrkiviä
Vähäsalon miehiä vastaan kuulia aivan ryöppynään.

Taistelu oli alkanut hiukan ennen klo 2 päivällä. Juuri kun Vähäsalon
komppanian siipi läheni rataa, kuului Viipurista päin radalta ankara
pamahdus. Lyhyt hetkinen sen jälkeen ajoi sieltä päin kovalla vauhdilla
juna, jossa oli veturin perässä kaksi vaunua. Se oli avuksi kiiruhtava
vihollisjuna, Strömberg ja Salminen olivat joutuneet radalle liian
myöhään. Ennättivät kyllä häthätää asettaa räjähdyspanoksensa, mutta se
räjähti vasta vihollisjunan yli pyyhkäistyä. Vähäsalo miehineen antaa
ohi menevälle junalle ensimäisen lämpimän tervehdyksen ja nähdään sen
pysähtyvän asemalle.

Tällä välin on 1:nen komppaniakin päässyt sakeasta metsästä aukean
laitaan. Siinä on edessä avonainen pelto tai niitty ja sen takana
rautatie. Asema ja kylä ovat vasemmalla, sieltä lennähtää vain silloin
tällöin joku yksinäinen kuula tänne päin. Sihvonen valmistautuu aukean
yli rynnäkköön. Silloin ilmestyy hänen viereensä jääkäri Sainio,
mukanaan muutama ryhmä oman komppaniansa miehiä. Reservi on komennettu
myös mukaan ja Sainio jakoi suksimiehensä kahtia, lähetti Uljaan toisen
osan kanssa vasemmalle ja tuli itse loppujen kera Sihvosen sivustalle.

Sainio ja Sihvonen menevät syöksyttäin aukean yli. Lähempänä rataa
on syvä kuoppa, joka suo hiukan suojaa, ja niinpä pienoinen joukko
miehiäkin rohkenee seurata uljaita päälliköitään. Vihollinen on
nähtävästi jo huomannut asemansa toivottomaksi, hetkinen sitten
asemalle saapuneen junan huomataan valmistautuvan kiireesti
pakomatkalle. Veturi puhisee jo lähtövalmiina, miehiä juoksee vaunuihin
sen minkä ennättää. Sainio ja Sihvonen koettavat jouduttautua
radalle estääkseen junan lähdön, mutta melkein heidän nenänsä edestä
se pyyhkäisee matkaansa. Ennätettiin ampua siihen vain muutamia
laukauksia. Nyt kohdistavat Sihvonen ja Sainio radan vieressä lojuen
tulensa asemalle ja halkopinojen suojassa siellä täällä piileskeleviin
yksinäisiin miehiin, jotka eivät ennättäneet pakenevaan junaan.

Mutta Vähäsalokin on jo tällä välin aseman pohjoispuolella päässyt
radalle ja hajoittaa tarkalla tulellaan lumivallien suojassa
piileskelevän vihollisketjun. Keskustasta kuuluu Branderin miesten
eläköönhuutoja, ne hyökkäävät kylään ajaen edellään pakenevaa
vihollista. Taistelu on päättynyt, hajalle lyödyt punaiset pakenevat
suinpäin mikä millekin suunnalle. Vain muutamia saadaan vangituksi,
mutta vihollisen haavoittuneet jäävät taistelukentälle. Voittajat
kokoontuvat asemalle, kaatuneet ja haavoittuneet tuodaan myös sinne,
lääkäri aloittaa työnsä, sekä omat että vihollisen haavoittuneet saavat
hoitoa ilman eroitusta.

Kun joukot on järjestetty aseman edustalle, pitää eversti Aminoff
niille lyhyen puheen, kiittää suoritetusta työstä, jossa kaikki olivat
osoittaneet suurta sankaruutta. Tällainen joukko voi vielä paljon
tehdä isänmaansa ja vapauden hyväksi, nyt oli sille tie avoinna
lähimpään matkansa määrään, Antreaan, jossa toiset toverit jo ikävöiden
venäjänsaarelaisia odottivat.

Ilman uhreja ei Kämärän voittoa saavutettu, Branderin ja Vähäsalon
komppaniat saivat antaa raskaimman veron. Niistä kaatui aseman
valloitukseen päättyneen taistelun ensi vaiheen aikana 4 miestä,
savonlinnalaiset Jonas Karvinen ja Pekka Pärnänen, sekä Parikkalan
miehet ylioppilas Aatto Kuikka ja Emil Repo. Taistelussa saamiinsa
haavoihin kuolivat myöhemmin savonlinnalainen ylioppilaskokelas Einar
Nissinen ja Kurkijoen opistolainen Ilmari Laurell. Näiden lisäksi
kaatui taistelun ensi vaiheessa Sakkolan mies Simo Pitkänen. Lievemmin
haavoittuneita oli 6—7 miestä. Taistelussa joutui vielä muutamia miehiä
kadoksiin. Näistä punaiset seuraavana päivänä saivat kolme vangiksi,
nimittäin Parikkalan pojat Matti Paakkisen ja Aarno Jantusen sekä
kirvulaisen Heikki Kuisman. Heidät kidutettiin petomaisella tavalla
kuoliaaksi. Näin palkitsivat punaiset sen, että meikäläiset heidän
haavoittuneitaan Kämärällä hyvin kohtelivat ja päästivät vangit
kuulustelun jälkeen vapaaksi. Alusta alkaen näyttivät punaiset,
millaista heidän sodankäyntinsä tulee olemaan.

Kun joukot olivat jo järjestäytymässä lähtöön asemalta, tuli Äyräpään
asemalta ilmoitus, että sieltä päin oli tulossa perättäin kaksi junaa,
toinen täynnä suomalaisia punaisia, toinen ryssän matruuseja ja olivat
ne matkalla Viipuriin. Junille päätettiin järjestää lämmin tervehdys
Kämärällä: Jääkäri Brander sai tehtäväkseen rikkoa radan noin 400
metriä asemalta etelään olevan pumppuhuoneen kohdalta ja Sihvosen
komppania määrättiin menemään ketjuun radan varteen ottamaan sieltä
tulellaan vastaan vihollisjunia. Muut joukot lähtivät taipaleelle,
ensimäisenä matkan määränä Kämärän hovi, jossa odotettaisiin jälelle
jääneitä. Yleisessä lähtötouhussa tempautui kuitenkin‘menijöiden mukaan
myös suurin osa Sihvosen komppaniaa, vain yksi joukkue jäi jälelle ja
tämän kiidätti Sihvonen kiireimmän kaupalla ketjuun radan varteen.
Siinä se syviksi kaivetuista lumikuopista otti tulellaan vastaan
ratarikkoutuman luo pysähtyneet vihollisjunat, jotka olivat hyvin
valaistut ja sopivat siis erinomaisesti maalitauluksi pimeän peitossa
harvassa ketjussa makaaville miehille. Tuhoisaa jälkeä teki kiivas
tuli, mutta kun Sihvonen pelkäsi panosten pian loppuvan, koetti hän
komentaa miehiään syöksyyn vallatakseen junat rynnäköllä, ennenkuin
vihollinen ehtisi tointua ensi säikähdyksestään.

Rynnäköstä ei kuitenkaan tullut mitään, koko päivän marssineet ja jo
yhden taistelun suorittaneet miehet olivat liian väsyneitä, eivät
jaksaneet enää kunnolla kohota syvistä lumikuopistaan. Tämän nähtyään
Sihvonen käski miestensä jatkamaan harvaa tulta ja lähti itse asemalle
nähdäkseen eikö siellä olisi enää ketään jälellä. Sääli oli hänen
mielestään jättää näin oivallista saalista käsistään. Jospa olisi ollut
edes pienempi apujoukko, tai edes lisäpanoksia ja muutamia käsipommeja.
Silloin olisi asia ollut selvä, vihollisjunat olisi saatu vallatuksi.

Tieltä oli eversti Aminoff todellakin lähettänyt Sihvosen avuksi
jääkäri Sainion, joka sai mukaansa käännytetyksi muutaman ryhmän
miehiään. Näiden kanssa hän joutui taistelupaikalle sillä aikaa,
kun Sihvonen oli asemalla. Juuri tällöin alettiin vihollisjunista
pyytää neuvottelijoita, ja miten ollakaan, meni radalle kirvulainen
Nestor Inkinen ja hetkinen hänen jälkeensä metsäherra Rundberg,
joka oli omasta komppaniastaan jäänyt seuraamaan taistelun kulkua.
Neuvottelijoilta riisuttiin aseet ja ennen vaunuihin viemistä sidottiin
heiltä silmät, nähtävästi siitä syystä, etteivät huomaisi, miten
tuhoisaa jälkeä meikäläisten tuli oli aikaansaanut.

Vaunussa saivat Inkinen ja Rundberg tietää, että etumaisen junan
johtajina olivat itse Jukka Rahja ja toimittaja Latukka. Heitä
uhkailtiin ankarasti ja alkoi jo näyttää siltä, ettei heitä
laskettaisikaan takaisin omiensa luo. Mutta silloin tuli vaunuun
perässä olevasta junasta muuan ryssäläinen upseeri, joka kaiken
lisäksi sattui vielä olemaan Rundbergin tuttava. Hänen vaatimuksestaan
päästettiin neuvottelijat lähtemään, vieläpä sovittiin niin, että
tunnin perästä jatketaan neuvotteluja. Rundberg ja Inkinen lupasivat
hankkia itselleen paremmat valtuudet esikunnaltaan, joka muka oli
asemalla.

Tätä tunnin väliaikaa käytettiin hyväkseen, ketjussa makaavat
miehet vietiin pimeän suojassa Kämärän hoviin johtavalle tielle,
josta jääkäri Sainio lähti niitä marssittamaan edelleen. Sihvonen,
Rundberg ja Inkinen palasivat vielä kerran asemalle, kokoilivat sieltä
lähtökiireessä jääneet sukset, lainasivat lähellä asemaa olevalta
kauppiaalta hevosen ja veivät suksikuorman mukanaan. Taistelun
jälkivaiheen aikana kaatunut Sakkolan poika Simo Pitkänen jätettiin
kauppiaan aittaan, kun sitä ei voitu mukana kuljettaa.

Juuri kun Sihvonen tovereineen oli päässyt tielle, aloittivat punaiset
ja ryssät kiivaan ammunnan. Aselevon aika oli kulunut loppuun ja ehkäpä
vihollinen ympärillään vallitsevasta hiljaisuudesta jo oli hoksannut,
että sitä oli vedetty sievästi nenästä. Kiväärituleen yhtyi pian
tykistökin, jonka vihollinen tällä välin oli saanut taistelukuntoon.
Tämä tykkien jylinä säesti poistuvien matkaa Kämärän hoviin asti.

Mutta sinne alkoi jo tulvata Heinjoelta ja Ristseppälästä hevosmiehiä
tulijoita vastaan. Oli saatu viesti venäjänsaarelaisten liikehtimisestä
ja kilvan heille apua kiidätettiin.

Päättynyt oli vaiherikas Viipurin matka, voitollisella taistelulla
venäjänsaarelaiset sen päättivät. Vihollisen tappiot taistelussa olivat
hyvin suuret, vaikkakaan niistä ei tarkempia numeroita ole jälkeenpäin
saatu. Joka tapauksessa Kämärän taistelu tulee aina säilyttämään oman
maineensa vapaussodan historiassa. Se oli vapaussodan ensimäinen
huomattavampi taistelu, ja kun taistelussa punaisten lisäksi oli mukana
runsaasti venäläisiäkin, oli vihollisen Kämärällä kärsimän tappion
moraalinen vaikutus sekä Viipurissa että punaisessa Pietarissa varsin
voimakas.

Kun venäjänsaarelaiset olivat Heinjoella ja Ristseppälässä hiukan
levähtäneet, jatkettiin matkaa Antrean kirkolle. Siellä muodostumassa
olevalla Karjalan rintamalla odottivat venäjänsaarelaisia uudet
tehtävät. Sielläkin oli tällä välin ripeästi toimittu, Sortavalan ja
Joensuun jälkeen oli myös Antrean asemalla ja Vuoksenniskalla ryssät
riisuttu aseista sekä otettu aimo sotasaalis, m.m. 12 konekivääriä,
6 tykkiä ja suuret määrät ammuksia. Vapaustaistelu oli alkanut,
venäjänsaarelaisten antama esimerkki oli saanut koko Karjalan
nousemaan ikivihollisiamme ryssiä ja näihin liittyneitä kotimaisia
kapinoitsijoita vastaan.




HIUKAN VENÄJÄNSAARELAISTEN MYÖHEMPIÄ VAIHEITA.


Antrean rintamalla tuli venäjänsaarelaisista Karjalan armeijakunnan
1:sen pataljoonan kantajoukko. Tämän pataljoonan toiminta-alueena oli
aluksi Pullilan-—Näätälän—Kääntymän rintamasivusta. Myöhemmin, kun
sotatoimet levisivät pitkin Vuoksen vartta Laatokkaan asti, siirtyi
1:nen pataljoona Kuusaan rintamaosalle avustaen sen ohessa pitkin
talvea tehokkaasti sotatoimia myöskin Valkjärven—Raudun rintamaosalla.

Mutta eivät läheskään kaikki venäjänsaarelaiset saaneet jäädä 1:seen
pataljoonaan. Kavantsaaren ja Ahvolan ensimäisten taistelujen
kriitillisinä päivinä lähetettiin Antrean kirkolta useampaan kertaan
apuvoimia Hannilaan, Kavantsaarelle ja Ahvolaan. Nämä joukkolähetykset
jäivät tavallisesti sille tielleen ja niin tuli sievoinen määrä
venäjänsaarelaisia vähitellen liitetyksi Ahvolan rintamaosalla
taisteleviin joukkoihin. Vielä kauemmaskin venäjänsaarelaisia joutui:
Joutsenon rintamaosalle, yksityisiä miehiä Savoon ja Pohjanmaalle asti.
Sankarillisesti he kaikkialla paikkansa täyttivät, Hauhianmäellä,
Pullilan ja Noskuan taisteluissa, Raudussa miesten monien
sortumasijoilla, kukkulan 56 valtauksessa Hannilassa, joka paikassa
he taistelivat eturintamassa ja raskaan veron isänmaan vapaus heidän
riveistään vaati, monta kaatunutta, haavoittuneista puhumattakaan.

Voisimme mainita monta nimeä, jotka ovat saavuttaneet unohtumattoman
maineen, joita jokainen mukana ollut vieläkin ihaillen muistelee.
Mainitsemme vain Hauhianmäen konekivääripäällikön Georg Stubbin,
mainitsemme vain kukkulan 56 valtauksessa sankarikuoleman saavuttaneen
Jaska Kiljusen, joka ennen kaatumistaan oli jo ennättänyt haavoittua 6
kertaa. Vieläkö mainitsisimme joensuulaisen Arvi Hallbergin, Sakkolan
uljaan pojan Eemeli Paason, viipurilaisen Eero Turusen, kirvulaisten
mainehikkaan Hauhianmäen joukkueen. Voisimme jatkaa luetteloa aika
pitkälle, mutta silloin joutuisimme yksin tein selostamaan kaikkia
Karjalan rintaman kuumimpia taisteluja.

Se ei ole tällaisessa suppeassa julkaisussa mahdollista. Siihen sijaan
liitämme julkaisumme loppuun venäjänsaarelaisten nimiluettelon, mikäli
sellaisen laatiminen osittain puutteellisena säilyneen ainehiston
perustalla on ollut mahdollista. Venäjänsaarelaiset lähtivät niin
päistikkaa sotatielle, ettei lähtökiireessä miehistöluettelojen
tekeminen kenenkään mieleen juolahtanut. Jälkeenpäin ovat muutamat
suojeluskunnat sellaisia koettaneet laatia, mutta toisaalla se on
ollut suorastaan mahdotonta, kun lähtijöiden joukkoon tempautui monta
sellaistakin, jotka eivät vakinaisesti asuneet kyseessäolevalla
paikkakunnalla. Niin esim. Sortavalan joukon mukana oli useita
seminaarilaisia ja muitakin, jotka sittemmin ovat hajaantuneet
mikä minnekin ympäri Suomen. Myöhemmin Venäjänsaaressa majaillessa
laadittiin kyllä jonkunlainen miehistöluettelo, mutta tämä on
joutunut hukkaan. Sitäpaitsi se luettelo ei ollutkaan enää läheskään
täydellinen: Viipurissa oli kymmenittäin retkeläisiä joutunut vangiksi
tai muuten eksynyt matkasta, kun useita kaupungille lähetettyjä
patrullejakin unohtui lähtökiireessä sinne.

Tähän liitettyä luetteloa laadittaessa on noudatettu sitä periaatetta,
että kaikki matkalle lähteneet on otettu mukaan ja merkitty sen
paikkakunnan luetteloon, josta matkalle lähtivät. Nykyisiä osoitteita
ei ole siis otettu huomioon, paitsi niissä tapauksissa, jolloin on
ollut mahdotonta ratkaista, mistä kyseessä oleva henkilö on matkaan
liittynyt. Muutamilta paikkakunnilta ovatkin nimiluettelot aivan
täydelliset, niin esim. Joensuusta, Savonlinnasta, Sakkolasta ja
Kaukolasta. Jokseenkin täydellisinä voinee pitää myös Parikkalan
miesten ja kirvulaisten luetteloita.

Kaikki henkilötiedot puuttuvat yleensä jokaisesta luettelosta.
Muutamissa tapauksissa niiden hankkiminen ei olisi kyllä tuottanut
erikoisia vaikeuksia, mutta yhdenmukaisuuden vuoksi on tyydytty
merkitsemään vain kaikkein tärkeimmät maininnat, kuten kaatuminen ja
sotilaalliset arvoylennykset vapaustaistelun kestäessä tai jälkeen.
Toisiin ei ole näitäkään tietoja voitu merkitä, kun käytettävissä
olevat asianomaisten suojeluskuntain toimintakertomukset ovat niissä
kohdin kovin vajanaisia ja olisivat voineet aiheuttaa harhaanjohtavia
tiedonantoja.

Vaikka siis luettelo onkin monissa suhteissa epätäydellinen, antaa
se kuitenkin suunnilleen oikean kuvan eri paikkakuntien osanotosta
ensimäisten Karjalan ja Savon miesten sotatielle lähtöön. Tässäkin
kohden ovat järjestään kaikki näihin saakka ilmestyneet sotahistoriat
julkaisseet harhaanjohtavia numeroita.




VENÄJÄNSAARELAISTEN LUETTELO.


HIITOLA:

     1. Räkköläinen, Pekka. Harjoitusleirin johtaja, suojeluskuntaupseeri.
     2. Autio, Vladimir. Rautatievirkailija.
     3. Granström, Uno. Liikemies.
     4. Hänninen, Juho.
     5. Kemppinen, Antti:
     6. Kojo, Einar.
     7. Ovaska, Matti.
     8. Sikiö, Matti.
     9. Siren, Toivo. Liikemies. Kaatui Kääntymällä 5.3.18.
    10. Sainio, Sulo.
    11. Toro, Jaakko.
    12. Viinanen, Herman.

JOENSUU:

     1. Salminen, Aarne. Jääkärikapteeni.
     2. Sihvonen, Urho.
     3. Sivén, Paavo. Majuri.
     4. Airanne, Arvo.
     5. Grönberg, Oskar.
     6. Hallberg, Arvi, Varavänrikki. Kaatui Kuusassa 3.4.18.
     7. Helin, Paavo. Luutnantti.
     8. Hirn, Rudolf.
     9. Hämäläinen, Erkki.  Kaatui Seitsolassa 30.3.18.
    10. Hämäläinen, Lauri.  Vankina Viipurissa.
    11. Huttunen, Juho.
    12. Jungström, Emil.
    13. Kervinen, Emil.
    14. Kosunen, Anders.
    15. Kosunen, David.
    16. Kupiainen, Olli.
    17. Keijonen, Toivo.
    18. Kerkkänen, Vilho.
    19. Mustonen, Emil.
    20. Lund, J. B.
    21. Parviainen, Pekka.
    22. Pitko, Erkki.
    23. Pitko, Jussi.
    24. Pitko, Toivo.
    25. Sairanen, Toivo.
    26. Tahvanainen, Yrjö.
    27. Turunen, Lauri T.

KAUKOLA:

     1. Kiiski, Juho.
     2. Rantalainen, Matti.
     3. Rantalainen, Simo.
     4. Rouhiainen, Simo.
     5. Räihä, Edvard. Kaatui Antrean rintamaila 11.2.18.
     6. Pirhonen, Antti.
     7. Puputti, Viljo. Kaatui Antrean rintamaila 19.3.18.
     8. Montonen, Simo.
     9. Kiiski, Matti.
    10. Haikonen, Heikki.
    11. Ruuska, Ilmari.
    12. Rouhiainen, Mikko.
    13. Siira, Väinö.
    14. Inkinen, Matti.
    15. Ruuska, Tuomas.
    16. Repo, Eino. Kaatui Antrean rintamaila 13.2.18.
    17. Korte, Heikki.
    18. Inkinen, M. Juhonp. Kaatui Antrean rintamalla 11.2.18.
    19. Heikkonen, Ville.
    20. Asikainen, Juho.
    21. Ullgren, Antti. Kuollut vapaussodan jälkeen.
    22. Meronen, Voitto.
    23. Haikonen, Pekka.
    24. Savolainen, Simo.
    25. Korte, Matti.
    26. Korte, Yrjö.
    27. Paavilainen, Toivo.
    28. Paavilainen, Pärtty.
    29. Korte, Toivo.
    30. Kuisma, Simo. Kuollut vapaussodan jälkeen.
    31. Paavilainen, T. Antinp.
    32. Kuisma, Toivo.
    33. Paavilainen, Matti.
    34. Pessi, Eino.
    35. Kuha, Toivo.
    36. Raami, Emil.
    37. Rantala, Erik.
    38. Pirhonen, Juho. Kaatui Kämärällä 27.1.18.
    39. Paukkunen, Heikki.
    40. Puputti, Emil.
    41. Lukkarila, Johan.
    42. Teräväinen, Eino.
    43. Arponen, Ville.
    44. Poskiparta, Matti.
    45. Korte, Juho.
    46. Paavilainen, Toivo Simo.
    47. Pessi, Juho.
    48. Puputti, Antti.
    49. Hiiri, Ville.
    50. Jyrkiäinen, Väinö. Kuollut vapaussodan jälkeen.
    51. Kuuppo, Matti.
    52. Suutari, Antti.
    53. Iivonen, Heikki.
    54. Pessi, Antti.

KIRVU:

     1. Chatelain, Henry, Kirvu.
     2. Akkanen, O, Kirvu.
     3. Anttonen, Juho, Lahdenmaa. Kaatunut Raudussa 3.4.18.
     4. Apunen, Matti, Virola.
     5. Erkkilä, Malakias, Tietävälä.
     6. Hatakka, Yrjö, Ylikuunu.
     7. Hatakka, A.
     8. Hauhia, Lauri.
     9. Hauhia, Tuomas, Kirvu.
    10. Herttuainen, Janne, Kirvu.
    11. Hyväkkö, Juho, Lahdenmaa.
    12. Hämäläinen, Edv. Vehkapää.
    13. Hämäläinen, Johannes, Tietävälä.
    14. Hämäläinen, Martti.
    15. Huusman, Johannes.
    16. Huusman, Vilho.
    17. Inkinen, Armas, Ylikuunu.
    18. Inkinen, Johannes, Ylikuunu.
    19. Inkinen, Juho. Kaatunut.
    20. Inkinen, Heikki, Kirvu. Murhattu Viip. lääninvankilassa.
    21. Inkinen, Nestori, Kirvu.
    22. Inkinen, Toivo, Kirvu.
    23. Jaakonsaari, Antti, Apula. Kaatunut.
    24. Jaakonsaari, Juho, Ylikuunu.
    25. Jantunen, Adam, Hauhiala. Kaatunut
    26. Jantunen, Antti, Karvassalmi.
    27. Juvonen, Juho, Inkilä.
    28. Kaija, Antti, Vehkapää.
    29. Kaija, Lauri, Virola.
    30. Kaija, Vilho.
    31. Karjalainen, Pärtty.
    32. Kiuru, Nestori, Tietävälä.
    33. Koljonen, Tuomas, Virola.
    34. Kuisma, Antti, Hauhiala.
    35. Kuisma, I.
    36. Kuisma, Heikki, Hauhiala. Murhattu Kämärällä.
    37. Kuisma, Matti, Karvassalmi.
    38. Kymäläinen, Pietari, Tietävälä.
    39. Kymäläinen, Yrjö,
    40. Käkönen, Kalle, Kirvu.
    41. Lankinen, Juho, Tietävälä.
    42. Lankinen, Matti, Tietävälä.
    43. Lankinen, Mikko.
    44. Lankinen, Toivo, Tietävälä.
    45. Mansikka, Tahvo, Ylikuunu.
    46. Meronen, Tuomas, Ylikuunu.
    47. Minkkinen, Aarne, Inkilä.
    48. Montonen, Juho, Hauhiala.
    49. Naatti, Simo, Ylikuunu.
    50. Niukkanen, Paavo, Apula.
    51. Ollikka, A.
    52. Ollikka, Heikki, Vorneala.
    53. Ollikka, Matti, Hauhiala.
    54. Ovaska, Juho, Tietävälä.
    55. Ovaska, M. vanhempi.
    56. Ovaska, M. nuorempi.
    57. Ovaska, Simo, Kirvu.
    58. Ovaska, Yrjö, Kirvu.
    59. Pekkonen, Heikki, Hauhiala.
    60. Pentti, Antti, Tietävälä.
    61. Pentti, Toivo, Tietävälä.
    62. Pirhonen, Matti, Tietävälä.
    63. Potinkara, P.
    64. Potinkara, Simo.
    65. Puusniekka, Paavo, Torajärvi.
    66. Raije, Jaakko. Maanmit. insin. Kirvu. Joutui Ahvolassa
        punaisten vangiksi.
    67. Rampa, Mikko.
    68. Rantalainen, Antti, Ylikuunu.
    69. Ravantti, Reino
    70. Salonen, Väinö, Kirvu.
    71. Sutinen, Jaakko Nestori, Tietävälä.
    72. Toivonen, Edvard.
    73. Veijalainen, Matti, Tietävälä.
    74. Velin, Frans Aleksander, Kirvu. Kaatunut Ahvolassa 11.2.18.
    75. Velling, Tahvo, Ylikuunu.
    76. Verta, Pietari, Tietävälä. Kaatunut.
    77. Virolainen, Toivo, Virola.
    78. Virolainen, Väinö, Kirvu. Kaatunut Raudussa 5.4.18.

KURKIJOEN MAAMIESOPISTO:

      1. Fagerström, Viktor. Nykyinen opiston johtaja.
      2. Alanen, Viljo Nikolai, Tyrvää.
      3. Ahlgren, Toivo, Viipuri. Vänrikki.
      4. Appelberg, Kaarlo R. Hämeenlinna. Haavoittui Kämärällä.
      5. Enberg, Erik Anselm, Helsinki. Luutnantti.
      6. Ertman, Erik, Uusikaupunki.
      7. Forsten, Bror, Hattula.
      8. Gummerus, Torsten Ilmari, Ruokolahti.
      9. Dillström, Aristides, Kurkijoki.
    10. Heinonen, Onni, Rautalampi.
    11. Heinonen, Kaarlo Nikolai.
    12. Heinänen, Erkki, Teisko.
    13. Helle, Jalmari, Suomusjärvi.
    14. Hermunen, Nestor, Kurkijoki.
    15. Holmberg, Fjalar, Lahti.
    16. Holopainen, Eero, Viipuri.
    17. Kolehmainen, Aarne, Karttula.
    18. Knuutila, Eino Johannes, Karku.
    19. Kurenniemi, Niilo, Taipalsaari.
    20. Lahtinen, Martti Johannes, Pori.
    21. Lappalainen, Eino Henrik, Liperi.
    22. Laurell, Ilmari, Lammi. Haavoittui Kämärällä, kuoli myöh.
        sairaalassa.
    23. Lensu, Oiva, Luumäki.
    24. Leppänen, Martti, Sysmä.
    25. Lind, Aksel, Kuopio.
    26. Lindstedt, Armas, Jokioinen.
    27. Mäkinen, Niilo. Haavoittui Kämärällä.
    28. Pelkonen, Toivo Erik, Räisälä.
    29. Pennanen, Oskar, Kesälahti.
    30. Pomoell, Börge, Pernaja.
    31. Rinta, Lauri Jaakko, Ylistaro.
    32. Sainio, Eino Aleksander, Sahalahti.
    33. Sihvola, Väinö Villiam.
    34. Sipilä, Lauri, Orimattila.
    35. Steffanson, Ivar Henrik, Kaarina.
    36. Stenius, Helmer, Helsinki.
    37. Tammisto, Paavo, Valkeala. Kaatui Pullilassa.
    38. Trompari, Viljo Johannes.
    39. Vikman, Bertil, Kurkijoki.
    40. Vaissi, Osmo Lennart, Kuru. Kaatui Tampereella.
    41. Yli-Pohja, Kaarle, Ruovesi.
    42. Ahman, Frans, Kuopio.
    43. Öhrling, Ivar.

Muita kurkijokelaisia:

    1. Suvanne, Väinö. Rintamakomendantti. Kaatui Naulasaaressa 29.4.18.
    2. Karrakoski, Frans.
    3. Kiiski, Pekka.
    4. Lind, Yrjö, Kurkijoki.

KÄKISALMEN MAALAISKUNTA:

     1. Vihonen, Lauri. Varavänrikki. Kaatui Kauksamolla 15.4.18.
     2. Pärssinen, Yrjö, Norsjoki.
     3. Kähönen, Pekka, Näpinlahti.
     4. Kähönen, Yrjö
     5. Velling, Toivo.
     6. Puukka, Juho, Hirvisaari.
     7. Tiira, Juho, Hirvisaari.
     8. Vuohelainen, Matti Juhonp. Vuohensalo.
     9. Javanainen, Pekka, Vuohensalo.
    10. Vuohelainen, Matti Heikinp. Vuohensalo.
    11. Vuohelainen, Tuomas Matinp. Vuohensalo.
    12. Vuohelainen, Jaakko, Vuohensalo.
    13. Kuronen, Matti
    14. Virolainen, Heikki, Vuohensalo.
    15. Orpana, Pekka, Pörtsykkä.
    16. Kandelin, Eino, Pörtsykkä.
    17. Tiira, Aleks., Pörtsykkä.
    18. Leppänen, Heikki, Puusti.
    20. Pelkonen, Heikki, Puusti
    21. Kaikkonen, Pekka, Puusti
    22. Luukkonen, Tuomas, Marjalanniemi.
    23. Haikonen, Heikki; Marjalanniemi.
    24. Haikonen, Heikki Heikinp.
    25. Komonen, Sulo, Tenkalahti.
    26. Komonen, Pekka, Tankalahti.
    27. Kuutti, Antti A. Suotniemi.
    28. Sandström, Einar. Eläinlääkäri. Käkisalmen kaupunki.

PARIKKALA:

     1. Ahokas, Matti, Syväoro.
     2. Anttonen, Johannes, Tiviä.
     3. Anttonen, Juho
     4. Anttonen, Toivo
     5. Anttonen, Mikko
     6. Anttonen, Mikko, Syväoro. Kaatui Pullilassa 19.2.18.
     7. Anttonen, T. M.
     8. Asikainen, Heikki, Simpele.
     9. Hallonblad, Valdemar, Parikkala.
    10. Hasselqvist, Toivo, Parikkala
    11. Hämäläinen, Aleks., Särkisalmi.
    12. Hämäläinen, J. Simpele.
    13. Fagerlund, Yrjö, Parikkala. Komppanianpäällikkö,
        suojeluskuntaupseeri.
    14. Jantunen, Aarne, Parikkala. Murhattiin Kämärällä.
    15. Joronen, Juho, Särkisalmi.
    16. Jääskeläinen, Matti, Syväoro.
    17. Kaljunen, M. J., Simpele.
    18. Kaukoranta, Niku, Parikkala. Kaatui Raudussa 5.4.18.
    19. Kettunen, Johannes, Särkisalmi. Kaatunut.
    20. Kokkonen, Adolf.
    21. Kokkonen, Matti, Simpele.
    22. Kosonen, Pekka, Särkisalmi. Kaatunut.
    23. Kosonen, Väinö, Syväoro.
    24. Kuikka, Adolf, Särkisalmi. Kaatui Kämärällä 27.1.18.
    25. Lempiäinen, Juho, Simpele.
    26. Lindberg, Ilmari, Parikkala. Suojeluskuntaupseeri.
    27. Löppönen, Matti, Särkisalmi.
    28. Matikainen, Heikki.
    29. Nenonen, Eevertti, Simpele.
    30. Nenonen, Juho, Parikkala.
    31. Neuvonen, Olavi, Särkisalmi.
    32. Olkkonen, Matti, Simpele.
    33. Paajanen, Kalle, Kaalamo.
    34. Paakkinen, Matti, Särkisalmi. Murh. Kämärällä.
    35. Peippo, Antti, Simpele.
    36. Peippo, Heikki, Simpele.
    37. Peippo, Yrjö. Luutnantti.
    38. Pitkänen, Juho, Syväoro. Kaatui Säiniöllä 26.1.18.
    39. Pääkkönen, Olli, Särkisalmi.
    40. Pääkkönen, Paavo, Särkisalmi.
    41. Reinikainen, Oskari, Simpele.
    42. Repo, Emil, Simpele. Kaatui Kämärällä 27.1.18.
    43. Repo, Juho, Simpele.
    44. Roiha, Juho, Parikkala.
    45. Roiha, Mikko » Suojeluskuntaupseeri. Hukkui Salmissa 9.10.22.
    46. Riikonen, Hannes, Simpele.
    47. Räsänen, Heikki, Parikkala.
    48. Saukkonen, Pekka, Parikkala.
    49. Saikkonen, Heikki, Särkisalmi.
    50. Siitonen, Adolf, Syväoro.
    51. Sikiö, Heikki Matinp., Syväoro.
    52. Sikiö, Heikki Simonp., Syväoro.
    53. Silvennoinen, Pekka, Särkisalmi.
    54. Sinkkonen, Ilmari, Syväoro.
    55. Sinkkonen, Iivari, Syväoro.
    56. Soikkeli, Antti, Särkisalmi.
    57. Soikkeli, Olli, Kaukola.
    58. Sonni, Eero, Särkisalmi.
    59. Sonni, Olli, Syväoro.
    60. Sonni, Toivo, Särkisalmi.
    61. Tiainen, Adolf
    62. Tiainen, Lauri
    63. Tiainen, Petter, August, Särkisalmi.
    64. Tiainen, Juho, Parikkala.
    65. Tiitta, Heikki, Simpele.
    65. Terävä, Oskari, Simpele.
    67. Tuunanen, Pekka, Parikkala.
    68. Valkeapää, Toivo, Särkisalmi.
    69. Vento, Antti, Simpele.
    70. Vilska, Juho, Simpele.
    71. Vilska, Petter Juhana, Särkisalmi.
    72. Keskimäki. Vuokraaja, Parikkala.

PYHÄJÄRVI:

     1. Pärssinen, Antti Juhonp. Varavänr. Kaatui Aunuksessa 1919.
     2. Falin, Matti. Kersantti.
     3. Inkinen, Paavo.
     4. Kähkönen, Villiam.
     5. Kerminen, Aapro. Vankina Viipurissa, haav. lääninvankilassa.
     6. Lappalainen, Albert. Vankina Viipurissa, haav. Patterinmäellä.
     7. Lappalainen, Janne Heikinp.
     8. Leinonen, Pekka.
     9. Nokelainen, Juho Juhonp.
    10. Nolo, Antti. Vankina Viipurissa.
    11. Pelkonen, Paavo. Vankina Viipurissa Patterinmäellä.
    12. Pusa, Juho Heikinp. Noitermaa.
    13. Pärssinen, Yrjö.
    14. Rautiainen, Juho. Vankina Viipurissa Patterinmäellä.
    15. Silvennoinen, Pekka. Kuollut.
    16. Sirkiä, Matti.
    17. Sipponen, Matti, Noitermaa.
    18. Toivainen, Villiam. Suojeluskuntaupseeri.
    19. Vanhanen, Pekka, Yläjärvi.
    20. Vuotilainen, Aleksander. Vankina Viipurissa.
    21. Äikiö, Aapram, Ivaska. Vankina Viipurissa.
    23. Inkinen, Antti Antinp.
    24. Ijas, Juho Juhonp. Kaatui Raudussa 5.4.18.
    25. Jankko, Esko. Farmaseutti. Haav.
    26. Kaasalainen, Antti. Kaatui Pullilassa 22.2.18.
    27. Nokelainen, Heikki.
    28. Salmi, J.

SAKKOLA:

     1. Seitola, Urho. Kapteeni.
     2. Aarnio, Valter.
     3. Elenius, Lauri.
     4. Hynnä, Väinö Jaakonp. Vankina Viipurissa.
     5. Huuska, Ville Juhonp. Vankina Viipurissa.
     6. Hiiri, Väinö Pekanp.
     7. Hynnä, Juho Simonp.
     8. Hännikäinen, Albert Alenp.
     9. Jääskeläinen, Oskari Aapronp.
    10. Karonen, Adolf.
    11. Karonen, Emil Mikonp.
    12. Koppanen, Matti Tuomaanp.
    13. Kekki, Juho Alenp.
    14. Kekki, Ville Juhonp. Vankina Viipurissa, haavoit.
    15. Kekki, Ville Matinp.
    16. Käppi, Juho Antinp.
    17. Kallonen, Juho Joonaanp.
    18. Kiuru, Salamon Pekanp.
    19. Klink, Ilmari. Murhattu Viipurin lääninvankilassa.
    20. Koiranen, Salamon Tuomaanp.
    21. Koiranen, Arvid Juhonp.
    22. Kuisma, Salamon Eskonp.
    23. Kuisma, Tobias Juhonp.
    24. Koponen, Salamon Juhonp.
    25. Käppi, Yrjö Mikonp.
    26. Käppi, Matti Mikonp.
    27. Karvonen, Juho Matinp,
    28. Kiiski, Niilo Matinp.
    29. Kiiski, Mikko.
    30. Kekki, Väinö.
    31. Luostarinen, Juho Samulinp.
    32. Laamanen, Armas Mikonp.
    33. Loponen, Mikko Martinp.
    34. Leinonen, Emil Yrjönp. Vankina Viipurissa.
    35. Leinonen, Toivo Yrjönp.
    36. Luukko, Juho Tuomaanp.
    37. Makkara, Juho Juhonp.
    38. Naskali, Ville Tuomaanp. Vankina Viipurissa.
    39. Naskali, Emil Mikonp.
    40. Naskali, Tuomas Matinp.
    41. Naskali, Heikki Juhonp.
    42. Naskali, Juho Matinp. (Lapinlahti).
    43. Naskali, Matti Vilponp. (Lapinlahti).
    44. Naskali, Juho Matinp. (Arkuntanhua).
    45. Naskali, Maunu Tahvonp. Vankina Viipurissa.
    46. Naskali, Väinö Gaabrenp.
    47. Naskali, Matti Vilponp. (Pannusaari).
    48. Naskali, Tuomas Yrjönp.
    49. Pajari, Juho Tuomaanp. Vankina Viipurissa.
    50. Pitkänen, Yrjö Matinp.
    51. Pitkänen, Simo. Kaatui Kämärällä 27.1.18,
    52. Pitkänen, Antti Juhonp.
    53. Pitkänen, Juho Antinp.
    54. Paaso, Eemeli Juhonp. Varavänrikki. Kaatui Ahvolassa 7.3.18.
    55. Paaso, Aleks. Antinp. Murhattu Viipurin lääninvankilassa.
    56. Pitkänen, Manu Juhonp.
    57. Pitkänen, Juho Pekanp.
    58. Partanen, Aleks. Vankina Viipurissa.
    59. Pettinen, Niilo.
    60. Paussu, Juho.
    61. Pitkänen, Maunu Juhonp. Vankina Viipurissa.
    62. Repo, Matti.
    63. Ruuna, Väinö Alenp. Vankina Viipurissa.
    64. Ruuna, Albert Antinp. Vankina Viipurissa.
    65. Rämö, Edvard
    66. Rahkonen, Matti.
    67. Silvasti, Yrjö Juhonp.
    68. Sipiläinen, Matti Salamoninp.
    69. Sipiläinen, Yrjö Pekanp. Vankina. Murh. Perkjärvellä.
    70. Salakka, Toivo.
    71. Suvanne, Hannes Salamoninp.
    72. Söder, Villiam Salamoninp. Murhattu Viipurin lääninvankilassa.
    73. Santala, Kalle. Vankina Viipurissa.
    74. Sikanen, Aleks. Paavonp. Vankina Viipurissa.
    75. Savolainen, Simo.
    76. Toiviainen, Arvid.
    77. Turkkinen, Matti Pekanp.
    78. Taivainen, Eino.
    79. Tatti, Väinö Martinp.
    80. Tuokko, Juho Simonp.
    81. Valtonen, Matti Juhonp.
    82. Vuotilainen, Hjalmar Aaponp.
    83. Virolainen, Väinö Matinp.

SAVONLINNA:

     1. Brander, Viljo. Jääkärikapteeni.
     2. Sainio, J. E. Jääkäriluutnantti.
     3. Bagge, Erkki. Ylioppilas.
     4. Forss, Karl. Vääpeli.
     5. Gyllenberg, Jarl.
     6. Hantvargh, A. Kapteeni.
     7. Helle, Emil J. Luutnantti Viron armeijassa.
     8. Karvinen, Jonas. Kaatui Kämärällä 27.1.18.
     9. Kotilainen, Torsti. Luutnantti.
    10. Koistinen, Thure.
    11. Koikkalainen, Paul.
    12. Kiljunen, Jaska. Komppanianpäällikkö. Kaatui Hannilassa 13.4.18.
    13. Karhula, Eino.
    14. Laakso, Lennart.
    15. Luukkainen, Kalle.
    16. Muukkonen, Arvi. Ylioppilas, luutnantti.
    17. Nissinen, Einar. Koululainen. Kaatui Kämärällä 27.1.18
    18. Palonen, Leo.
    19. Pokki, Lauri. Luutnantti.
    20. Pärnänen, Pekka. Kaatui Kämärällä 27.1.18.
    21. Repo, Eino.
    22. Turtiainen, Taavi. Kuollut
    23. Turtiainen, Taito. Ylioppilas. Kaatui Ahvolassa.
    24. Turtiainen, Väinö. Koululainen. Kaatui Pullilassa.
    25. Turunen, Tauno.
    26. Vihervuori, Jalmari.
    27. Viljakainen, A. J.
    28. Österberg, Kristian.

Savonlinnan ympäristö:

     1. Uljas, Arvid, Pieksämäki. Komp. päällikkö. Kaatui
        Kaislahdella 27.4.18.
     2. Vartiainen, J. V., Mikkeli. Vänrikki.
     3. Alasoini, Atte, Sulkava.
     4. Kankkunen, K., Sulkava.
     5. Kykkänen, Otto.
     6. Hämäläinen, Lauri, Sulkava.
     7. Ruottinen, Kaarlo, Sulkava.
     8. Turunen, Iivari.
     9. Vright, S., Sulkava.
    10. Putkonen, H., Kerimäki.
    11. Silvennoinen, H.
    12. Herttainen, Otto.
    13. Hyttinen, Esaias, Varkaus.
    14. Käyhkö, Jalmari.
    15. Kosonen, Emil, Kulennoinen.
    16. Laamanen, Martti.
    17. Laamanen, P.
    18. Muhonen, Matti.

SORTAVALA:

[Henkilötiedot puutteelliset.]

      1. Aarnio, Paul, koululainen.
      2. Alopaeus, Thor Fr. Lennätinrevisoori. Kaatui Kuusassa.
      3. Ahvo, V.
      4. Gajevsky, H.
      5. Hallikainen, Armas. Seminaarilainen.
      6. Jokinen, Uljas. Koululainen.
      7. Karvinen, Yrjö Tauno.
      8. Kosonen, O.
      9. Lehtomaa, Heikki. Kansakoulunopettaja.
     10. Leino, A.
     11. Lindqvist, Paul Volter. Kirjakauppias.
     12. Luoma, O.
     13. Mähönen, H. Seminaarilainen.
     14. Mikkonen, V.
     15. Nissinen, J.
     16. Nissinen, Ilmari. Konttoristi. Haav. Kämärällä.
     17. Musovski, J. Koululainen.
     18. Pesu, D.
     19. Pesu, V. Koululainen.
     20. Pitkänen, E.
     21. Pulli, A.
     22. Puska, A.
     23. Raunio, Lauri. Koululainen.
     24. Rautiainen, Toivo. Vänrikki.
     25. Rundberg, G. Metsänhoitaja.
     26. Rancken, Br. Sahanhoitaja. Varavänrikki.
     27. Saikkonen, V. Koululainen.
     28. Salo, G.
     29. Sihvo, Maunu.
     30. Sorsa, Eino.
     31. Sjöman, Valdemar. Kauppamatkustaja.
     32. Ström, Fritiof. Metsätyönjohtaja.
     33. Suominen, Oskari.
     34. Tiensuu, Seppo. Tehtailija.
     35. Tolonen, Eino.
     36. Uimonen, P.
     37. Valtonen, P.
     38. Vahäsalo, Heikki. Komisario, komppanianpäällikkö.
     39. Viitasalo, Jussi. Kansakoulunopettaja.

VIIPURI:

      1. Aminoff, Adolf. Eversti.
      2. Hägglund, Voldemar. Jääkärieverstiluutnantti.
      3. Henrichsson, Paul. Jääkärimajuri.
      4. Hämäläinen, Viljo. Jääkärikapteeni.
      5. Strömberg, Väinö. Jääkärikapteeni.
      6. Vakkilainen, Hannes. Jääkäriluutnantti. Kuollut.
      7. Ahlgren, Onni.
      8. Gevert, J. Vänrikki.
      9. Grönroos, Topi.
     10. Heiskanen, I.
     11. Järveläinen, Otto Ilmari. Luutnantti.
     12. Kainuvaara, Kalle. Kapteeni.
     13. Kauranen, Olavi.
     14. Kekki, Aulis. Vänrikki.
     15. Kotilainen, Torsti.
     16. Koivula, T. Kuollut.
     17. Levänen, I.
     18. Lounamo, Leo.
     19. Lorentz, R. Luutnantti.
     20. Makkonen, Pekka. Kaatunut Ahvolassa 1.3.18.
     21. Mether, Sune.
     22. Nikoskelainen, Vilho J. Kapteeni.
     23. Nissinen, Kalle.
     24. Nyman, Arne.
     25. Paavola, Vilho.
     26. Puhakka, Erland.
     27. Piispanen, Armas. Nyk. Amerikassa.
     28. Rantala, Armas.
     29. Salonius, A. H. Dosentti. Vänrikki, konekivääripäällikkö.
     30. Sairanen, Sulo.
     31. Seppälä, Aarne. Vääpeli.
     32. Simelius, P.
     33. Stenberg, Ilmari.
     34. Stubb, Georg. Vänrikki. Kaatui Ahvolassa 22.3.18.
     35. Talvenheimo, Niilo. Vänrikki.
     36. Tirkkonen, Lauri. Vääpeli.
     37. Tamminen, Alpo Sakari. Koululainen. Kaatunut Aunuksessa.
     38. Turunen, Eero Olavi. Vänrikki. Kaatui Jänhiällä 5.4.18.
     39. Valtonen, P.
     40. Vestergren, I.

VUOKSELA:

     1. Hinkkanen, Paavo.
     2. Junttila, Emil.
     3. Karonen, Aleksanteri. Vankina Viipurissa.
     4. Karvonen, Nuutti.
     5. Komonen, Johannes. Murhattu Viipurin lääninvankilassa.
     6. Käppi, Juho.
     7. Tiinus, Viktor. Vankina Viipurissa.
     8. Varvas, S.
     9. Vepsä, Juho.

RAUTU:

[Tiedot kaatuneista puuttuvat.]

     1. Hinkkanen, Kalle.
     2. Hinkkanen, Pekka.
     3. Ihalainen, Jalmari.
     4. Junni, Simo.
     5. Junni, Ville.
     6. Jäske, Juho.
     7. Joro, Toivo.
     8. Kerminen, Väinö.
     9. Kosonen, Heikki.
    10. Kosonen, Juho.
    11. Kotti, Jalmari.
    12. Kuparinen, Heikki.
    13. Kytö, Väinö.
    14. Kärkkäinen, Jalmari.
    15. Loponen, Albert.
    16. Spiridonoff, Nikolai.
    17. Turkulainen, Emil.
    18. Valkonen, Antti.
    19. Valkonen, Matti.
    20. Valkonen, Mikko.
    21. Valkonen, Simo.

ERI PAIKKAKUNNILTA:

    1. Laine, Kalervo, Imatra.
    2. Serenius, Uno, Imatra.
    3. Jägermalm, Fr., Helsinki.
    4. Helenius, Vilho, Helsinki.
    5. Mustonen, Hannes, Kuopio.
    6. Vepsä, Juho, Lappeenranta.



