Yrjö Rauanheimon '12 helmisärkkää' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3664.
E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään 
ajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen, Johanna Kankaanpää ja
Projekti Lönnrot.




KAKSITOISTA HELMISÄRKKÄÄ

Poikien seikkailuromaani


Kirj.

YRJÖ RAUANHEIMO





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1939.






SISÄLLYS:

   I. Konsuli yrittää auttaa.
  II. Asiat kärjistyvät.
 III. Harmaaparran kuolema.
  IV. Yun-Li Chop House.
   V. —
  VI. Ensimmäinen sukellus.
 VII. Helmiä nousee, mutta taivaanrannalle nousee purje.
VIII. Signor Angelo Silvio ja Señor Rodrigo Prado.
  IX. Taistelu harmaaparran majalla.
   X. Ah Wong selvittää tilanteen.




I.

KONSULI YRITTÄÄ AUTTAA.


Suomen Sydneyn-konsulaatin kaikki ikkunat olivat auki. Ulkona
vallitsi tukahduttava kuumuus. Lievä tuuli ei paljoakaan auttanut; se
päinvastoin pani kadulla olevat palmunlehdet kalahtelemaan toisiaan
vastaan. Tämä kuiva kalahtelu vain lisäsi kuumuuden tunnetta. Konsuli
tunsi, miten pöly tunkeutui kaikkialle. Sitä oli hänen sieraimissaan,
sitä oli kurkussa, ja kun yritti vetää pöytälaatikkoa auki, tulla
tupsahti siitäkin niin paljon pölyä, että silmät menivät vaistomaisesti
kiinni. Konsuli pyyhki hikeä otsaltaan.

— Vielä tämänkaltainen päivä ja minä lähden takaisin Suomeen. Ellen
väärin muista, on tänään Salpausselällä hiihtokisat.

Konsuli, jonka pienelle paksulle nenälle oli kohonnut helmenkokoisia
hikipisaroita, huokasi syvään ja vaipui muistoihinsa. Konttorihuoneesta
kuului kirjoituskoneen naputusta. Joskus soi puhelin, kärpäset
surisivat voimansa tunnossa, ja kanslianeiti tun tui puhelevan
itsekseen. Sitten kuului, miten ovi kävi, mutta konsuli ei kohottanut
kaljua päätään. Hän oli liian uupunut, liian märkä, liian väsynyt
ajatellakseen tai toimiakseen. Hän havahtui vasta sitten, kun hänen
eteensä oli ilmestynyt laihanpuoleinen pitkä poika, joka turhia
kursailematta otti pöydältä viuhkan ja rupesi sillä leyhyttämään
tuulenhenkäystä huoneeseen.

— Kas vain Jaakkoa, tervehti konsuli. — Miten isä jaksaa?

Jaakko oli jo ennättänyt istuutua pöydälle. Hänen leukansa liikkuivat
vimmatusti, sillä ellei hän muuta ollut Austraaliassa oppinut oli hän
ainakin oppinut purukumin voimistuttavan käytön leukavalmennuksessa.
Kestikin hetken, ennen kuin suusta tuli esille selviä sanoja. Jaakko
nielekseli, kakisteli ja asetti jalkansa sitten ristiin.

— Isä pyysi teitä tulemaan laivalle. Siellä on jotain tropelia eli
metkua miehistön palkkojen kanssa. Ne haluavat kaikki lähteä pois
kultakentille, mutta isä sanoo, ettei Suomen laki tunne sellaista
tapausta, että mies laskettaisiin puolen vuoden kuluttua pois laivasta,
jos hänellä kerran on vuoden sopimus. Ja meidän miehet ovat tehneet
ympärimatkan sopimuksen. Vasta Euroopassa ne lasketaan pois. Minä
sanoin isäukolle, että hän löisi kaikki miehet rautoihin, niinkuin
»Merirosvo Jimissa» sanotaan, mutta isä on niin hyvänahkainen, ettei
hän sellaiseen ryhdy.

Jaakko oli päässyt puheen alkuun valmennettuaan ja hierottuaan
leukojaan kaksi tuntia purukumilla. Konsulista tuntui kuin olisi hän
jatkanut loppumattomiin ja sen takia kiiruhti hän kyselyään.

— Eikö isäsi ole lukenut heille merilakia?

— Minä luulen, että isä on lukenut heille sekä merilait, kapinalait ja
kaikki lait, mitä lakikirjassa löytyy, mutta vähät ne niistä tuntuvat
välittävän. Kirvesmies sanoi, että hullu se on, joka nostaa tuhat
markkaa kuussa palkkaa, silloin kun toiset potkivat Walla-Wallan
tienoilla maasta puitten juurien alta esiin kilon painoisia
kultamöhkäleitä. Puosu lisäsi tähän, että siellä on kultaa niin
pitkälle kuin silmä kantaa. Sitä on kuuleman mukaan ruohojen juuretkin
niin täynnä, etteivät kanna edes kukkaa.

— Kyllä minä niiden veisuut tunnen, sanoi konsuli ja heilautti niin
kiivaasti viuhkaansa, että Jaakko oli pudota pelästyksestä lattialle.
Jos joku on laskenut liikkeelle huhun, että Walla-Wallassa on kultaa,
niin täytyykö koko maailman mennä sekaisin sen takia. Sydneystäkin
on jo puoli väestöä lähtenyt vaeltamaan kultavaltausalueille. Toiset
menevät lentokoneilla, toiset autoilla, suurin osa kävellen, mutta
kaikki luulevat tulevansa hetkessä rikkaaksi. Täältä konsulaatistakin
lähti eilen meidän avustajamme karkuun. Ja... minäkin ehkä yrittäisin,
jos olisin nuorempi...

Konsuli pelästyi omia sanojaan, loi nopean syrjäsilmäyksen Jaakkoon,
joka ei tuntunut mitään huomanneen, pyyhki jälleen hikeä otsaltaan ja
nousi lopulta huokaisten.

— No, mennään sitten. Tarvitaanko siellä käsirautoja tai poliisia?

— Isä ei ikinä kutsuisi poliisia laivaansa. Kyllä hän itse pystyy
pitämään huolta pojista. Ja on meillä käsirautojakin varastossa aivan
tarpeeksi, huomautti Jaakko.

       *       *       *       *       *

_»Meritähti»_ oli hinattu sataman sisäisempään nurkkaukseen. Se oli
niin lähellä varsinaista satamareunustaa, että sen halkaisijapuomi
ulottui erään varastosuojan päälle. Jaakko olikin usein kaupungille
lähtiessään kiivennyt halkaisijapuomille, sieltä sitten pudottautunut
katolle ja edelleen kadulle. Varastosuojan takana oli katu, joka vei
telakoille ja hiilisatamaan.

Kaikkialla vallitsi kivihiilen haju. Musta, kappaleissa oleva kivihiili
haisi, kivihiiliterva levitti pistävää hajua ympärilleen ja telakan
työmiesten kasvot olivat aivan mustat kivihiilipölystä. Seinät olivat
likaiset eikä oikein uskaltanut koskettaa mihinkään, sillä muuten
joutui heti pesemään kätensä.

Konsuli oli usein ennenkin käynyt ukko Hellmanin kanssa juttusilla.
Joskus virka-asioissa, mutta useimmiten kuitenkin vain tervehtimässä
vanhaa ystäväänsä. Ukko Hellman oli Meritähdellään purjehtinut kymmeniä
vuosia Austraalian ja Suomen väliä. Toi sahattua puutavaraa ja vei
kivihiiliä tai viljaa. Kivihiilimatkat suuntautuivat tavallisesti
Etelämeren saaristoon, mutta vilja vietiin Englantiin. Ukko Hellman
ei ollut koskaan kärsinyt haaksirikkoa, vaikka sanottiin, että hän ei
koskaan ottanut, ei edes pahimmankaan myrskyn raivotessa, purjeitaan
alas. Merimiehet pelkäsivät häntä hänen hurjan luontonsa takia. Mutta
sittenkin oli hänen _Meritähdessään_ mukava palvella. Ruoka oli hyvää,
matkat suhteellisen nopeita ja sen minkä ukko haukkui, sen hän myös
kiitti. Merellä on omat tapansa ja jos ukko joskus joutuikin käsillään
lukemaan lakia uppiniskaisille, oli se sentään parempaa kuin istua
vieraan maan satamien putkissa ihmettelemässä merilain kummallisuuksia.

Jaakko oli seitsentoistavuotias. Hän oli käynyt viisi luokkaa
yhteiskoulua, tapellut koulussa ja selvinnyt jonkinlaisilla
arvosanoilla ulos maailmaan. Hän oli aikonut lopettaa koulun jo
kolmannella luokalla, mutta ukko Hellman oli sanonut: ei.

— Ellet käy viittä luokkaa, et koskaan pääse merille, oli ukko uhannut.

Jaakko luki kuin orja, sillä hän tahtoi merille. Hän oli tahtonut
päästä merille jo siitä hetkestä alkaen, jolloin hän ensimmäiset
aallot näki. Ja ne näki hän hyvin pienenä, sillä hän oli syntynyt
_Meritähdellä_ jossain Uuden Seelannin pohjoispuolella kovan
länsituulen vallitessa, jolloin etumasto oli taipunut ja vapissut
ja jolloin kaksi halkaisijapurjetta oli repeytynyt hirvittävällä
pamauksella ja lentänyt kuohuihin. Tämä pamaus oli ollut merkkinä hänen
syntymiselleen. Harvat ihmiset saavat niin komeaa kunnianlaukausta
osakseen. Ukko olikin sanonut Jaakolle, kun poika kasvoi vähän
vanhemmaksi, että Itse Luonto oli ampunut hänelle kunnialaukaukset.
Ja se oli jotain toista kuin, vaatimattomat ynähdykset joistakin
tykkitussareista kuninkaallisen prinssin syntyessä.

Jaakko oli siis syntynyt merellä. Hän näytti ensin jääneen pieneksi,
mutta sitten kolmannellatoista ikävuodellaan hän alkoi kasvaa huimaavaa
vauhtia. Mitä enemmän hän kasvoi, sitä suuremmaksi kasvoi pisamien
parvi hänen kasvoillaan ja mikä oli kaikkein kauheinta — hänellä oli
aivan tulipunainen tukka! Niin punainen, että pojat koulussa kutsuivat
häntä soihduksi. Jaakko ei enää muistanutkaan, miten monta kertaa
hän oli saanut tapella punaisen tukkansa takia. Kun opettajat olivat
nähneet hänen tulipunaisen tukkansa jonkun ryhmän keskellä vilkkaassa
liikkeessä, tiesivät he heti, että siellä Jaakko taasen tappeli.

Ja miten hän sitten kasvoi! Hän oli paljon pitempi isäänsä jo
nelitoistavuotiaana, mutta ukko Hellman ei ollutkaan pitkä mies. Ukolla
oli hartevuutta sen sijaan paljon enemmän ja voimaa hänellä oli viisi
kertaa enemmän kuin Jaakolla, joka ei hänkään ollut mikään tiskinassu.
Ukolla oli lyhyet raajat, mutta Jaakolla ei ollut muuta kuin raajoja.
Hänen kätensä olivat kuin haravan varret ja jalat heiluivat jo
kouluaikoina merimiehen tavoin. Jaakko oli kasvanut niin nopeasti, että
hänen vartalonsa oli hieman kumara. Mutta joka tapauksessa oli hänellä
pituutta yli 180 senttiä. Ja se riittääkin seitsentoistavuotiaalle, oli
ukko Hellman kerran päätellyt. Hän oli kieltänyt Jaakolta kasvamisen ja
luvannut kerran leikillään, että jos tuota venymistä vielä jatkuisi,
panisi hän Jaakon toimittamaan mesaanimaston virkaa. Meritähti oli
nimittäin kolmimastoinen parkki ja sen mesaanimasto veisasi viimeistä
virttään.

Kaksi vuotta oli Jaakko purjehtinut _Meritähdellä_ ja Eurooppaan tultua
oli tarkoitus, että Jaakko lähtisi suorittamaan ensimmäisen perämiehen
tutkintoaan. Hän tiesi merenkulun salaisuuksista oikeastaan jo enemmän
kuin ukko Hellman, joka ei ollut käynyt muuta kuin kansakoulun. Ukko
tiesi kaavat, joiden mukaan laivan asema voitiin määrätä laskuissa,
mutta Jaakko tiesi sen, mistä nämä kaavat johtuivat. Merimiestaidon
opettamisesta pitivät puosu ja kirvesmies huolta ja jos Jaakko
koiraili, sai hän köydenpätkästä takamuksiinsa. Kirvesmies Tuorila oli
kamala herra, kun sille päälle sattui. Ja puosu vielä kauheampi.

Oli kerran maalattu mönjällä parraspuun pahimpia ruosteensyömiä kohtia.
Kuinka ollakaan oli Jaakko silloin ryhtynyt huvikseen kävelemään
käsillään kannella. Eikä tarvinnut olla Scotland Yardista, ennen kuin
tiesi, että hohtavan valkoiseen kanteen jääneet kädenjäljet olivat
Jaakosta lähtöisin. Neljän vapaavahdin aikana oli Jaakko saanut
niitä jälkiä »holistoonata» kannesta, ennen kuin selvä tuli. Puosu
oli vahtinut takana ja kirvesmies etupuolella. Ukko oli seisonut
puolikannella ja käskenyt lisätä vauhtia.

Harva poika oli saanut merellä niin perinpohjaista koulutusta kuin
Jaakko. Ukko Hellman aikoi tehdä pojastaan merimiehen, sellaisen oikean
merimiehen, joka kuljetti purjelaivoja. Ukko Hellmanin päähän ei saatu
mahtumaan sitä, että hänen aikansa oli mennyt. Ei häneltä edes saatu
poskipartaa pois. Siitä lähtien, kun Jaakon äiti oli kuollut New
Orleansissa, oli hän kantanut poskipartaansa ikäänkuin muistona niistä
onnellisista ja autuaista ajoista, jolloin Anna seisoi hänen vierellään
perä kannella ja katsoi, että kaikki kävi hyvin.

Jaakko asui miehistön skanssissa, vaikka perällä olisi hyvin ollut
tilaa.

— Aloita sinä sieltä vaan, sanoi ukko. Sieltäpäin minäkin aloitin. Tule
sitten peräpuolelle, kun taskussasi on perämiehen paperit. Sitten saat
olla mielestäsi sellainen herra kuin mielit. Järjestys kaikessa, sanoi
Lemin lukkari, kun kananpoikia piiskasi.

Tämä »järjestys kaikessa, sanoi Lemin lukkari, kun kananpoikia
piiskasi» oli ukko Hellmanin mielilause. Sitä hän käytti silloinkin,
kun oli mentävä keulan puolelle nyrkillä jakamaan oikeutta. Ja kerran
— silloin kun miehet olivat ukon syntymäpäivää juhliakseen vetäneet
halkaisijapurjeitten valioihin kaikki vanhat alushousunsa ja paitansa,
kun ukon piti tätä loukkausta rangaista — oli hän miehiä vuoronperään
mukiloidessaan käyttänyt mielilausettaan oikealla kohtaa. Vain loppu
oli sillä kertaa ollut hieman erilainen.

— Ja sinä kai luulet olevasi kukko oli hän karjaissut potkaistessaan
puosua takamustaan.

       *       *       *       *       *

Yhä likaisemmiksi ja kapeimmiksi kävivät kadut konsulin ja Jaakon
kävellessä satamaa kohden. Jaakko väisteli taitavasti vastaantulevia
kuorma-autoja. Konsulin lyhyet jalat eivät oikein riittäneet Jaakon
heiluvaan vauhtiin ja hän pyysikin hieman hitaampaa tahtia. Jaakon
jäntehikkäästä ruumiista ei lähtenyt hikipisaraakaan, mutta sitä
enemmän helmeili hiki konsulin otsalla.

_Meritähdellä_ vallitsi täysi rauha. Ukko seisoi peräkannella ja
imi piippuaan. Ensimmäinen perämies jakeli kivihiilitervatynnyristä
tervaa ankkuriketjun tervaamista varten, puosu oli levittänyt purjeen
kannelle ja neuloi sitä kuumeisella kiireellä kuin paraskin räätäli
ja kirvesmies oli kiivennyt toisen perämiehen kanssa etumaston
märssykoriin takilaa tutkimaan. Miehet viheltelivät, sillä he tiesivät,
ettei ukko siitä pitänyt ja kiusa se on pienikin kiusa, ajattelivat he.

— Mitä sinä ihmisiä tänne vaivaat, murisi konsuli. Täällähän on
rauhallista kuin Naantalissa.

— Vai rauhallista, tervehti ukko Hellman häntä. Olisitpa kuullut, mitä
nämä pojat eilen juttelivat. Lupasivat lyödä ämpärillä pääni mäsäksi,
ellen lue heille palkkaa kouraan ja anna selviä papereita heille
jokaiselle. Mennään sentään sisään tästä auringosta.

Peräsalonki oli pieni, mutta se oli hämärän varjoinen ja viileä.
Valoarkussa kahisivat Jaakon siihen kiinnittämät saniaiset, kannella
kuului joku kävelevän, kello tikitti seinällä ja rauhallisuus oli niin
uneliasta, että konsuli haukotteli.

— Nyt kun setä on täällä, menen minä vetämään työvaatteet päälleni,
huusi Jaakko ovelta.

— Mitä uutta kuuluu Walla-Wallasta? kysyi kapteeni heti, kun ovi oli
sulkeutunut.

— Sanomalehdistä olet kai jo nähnyt, mitä sinne kuuluu, murisi konsuli.
Koko Sydney on tullut hulluksi. Tämänkaltaista kultakuumetta ei tässä
maassa ole ollut koskaan ja Klondyken-kuumekin oli vain lastenleikkiä
tämän rinnalla. On hyvin luultavaa, että hallitus pian miehittää
sotaväellä julkiset laitokset. Kaupungin virkailijoita ja työmiehiä
on jo niin suurissa määrissä poistunut kulta-alueelle, että pelätään
sairaaloiden pian jäävän ilman vettä ja valoa. Ruoka on kallistunut
ja kaikki ovat tulleet hulluiksi... kaikki, sanoi konsuli ja levitti
epätoivoissaan kätensä. Minunkin avustajani, se sama, jonka ne
ulkoministeriöstä lähettivät avukseni, katosi viime perjantaina kuin
tuhka tuuleen. Mutta kyllä minä tiedän, missä hän on. Siellä kaivaa
lapio kourassaan sitä kultaa, jota kaikki luulevat löytävänsä.

Ukko Hellman mietti pitkän aikaa. Hänen piippunsa oli sammunut. Lopulta
hän silitti poskipartaansa ja sanoi kuin uneksuen:

— Tässä tapauksessa olisi kai turhaa, hyvä veli, olla niin tekopyhä,
että väittäisi, ettei tuo Walla-Walla meitä kahta ollenkaan kiinnosta.
Sinne minäkin menisin, jos olisin nuorempi eikä minulla olisi tätä
laivaa, josta saan vastata isännilleni. Isännistö pitää minua muutenkin
jo liian vanhana ja jos nyt nuo äijät lähtevät, saan varmasti potkut.
Ei siellä kotona konttoripöydän ääressä näitä vaivoja tunneta. Sen
he ainoastaan tietävät, että rahdit ovat pudonneet, mutta siitäkin
ne joskus syyttävät minua. Ellei tämä laiva olisi minulle niin
tuttu ja rakas, olisin jo kauan aikaa sitten ollut siellä Puruveden
rantakaislikossa ahvenia onkimassa.

— Siinäkö Pöllön saaressa? kysyi konsuli, jonka mielenkiinto nyt vasta
heräsi. Eihän se Puruvettä ole. Sehän on jo Pihlajaveden puolella.

Sitten he ryhtyivät kovalla äänellä riitelemään Pöllän saaren paikasta.
Mitä enemmän ukko Hellman huusi, sitä punaisemmaksi tulivat myös
konsulin pyöreät kasvot.

Riita loppui kuitenkin äkkiä, sillä kiinalainen kokki Ah Wong, joka oli
kerran pestattu Papeteessa, tuli sisään kahvikannun kanssa.

— Mitä sinä sanoitkaan? kysyi konsuli pilkallisesti. Eihän täällä
kukaan muu räyhää kuin sinä.

Mutta räyhääjiä oli muitakin. Riidellessään eivät ystävykset olleet
huomanneet, että kannelta kuulunut ruosteen kalkatus oli yhtäkkiä
lakannut ja että laahustavat askeleet lähenivät peräkannen salonkia.
Sitten kuului varova naputus ovelle ja sisään astui puosu lakkiaan
kädessä pyöritellen.

— No, mitäs sinä, Jooseppi, tahdot? kysyi ukko Hellman ja pureskeli
sokeria niin raivoisasti kuin olisi se ollut konsulin pää. Konsuli
oli nimittäin piirtänyt pöydälle Punkaharjun ja todistanut ilman
merikorttejakin, että hän oli oikeassa.

— Sitähän minä vain, kun pojat lähettivät minut tänne ukol...
kapteenilta kysymään, että he tarvitsisivat ne ulosmönsträyspaperit...

Ukko Hellman oli noussut seisomaan. Hän oli niin vihaisen näköinen,
että konsulikin, joka sentään oli nähnyt yhtä ja toista virkauransa
aikana, pelästyi.

— Minähän sanoin jo teille eilisiltana, että maksan teidät ulos vasta
Euroopassa. Ja jos te hiiden sikiöt vielä uskallatte puhua siitä
lähdöstänne, niin panetan teidät rautoihin joka sorkan. Ja jos olisi
aika entinen, niin raippoja saisitte. Ja jos olisi ne oikein hyvät ajat
jäljellä, niin vetäisin teidät raa’an nokkaan killumaan joka miehen!
Sinäkin, vanha mies!

Jooseppi ei lähtenyt mihinkään, sillä hän tunsi kapteeninsa. Hieman
hänen päänsä ehkä oli painunut kumaraan, mutta ääni tuli yhtä tasaisena
kuin ennenkin.

— Mitäs herra kapteeni sitten sanoo, jos ne karkaavat?

— Kuule nyt, veli, että he uhkaavat, sanoi ukko Hellman, jonka
poskiparta värisi kuin tuulessa. He uhkaavat karata. Lue sinä heille
lakia. Lue niille taikinapäille lakia, jotta seinät tärisevät!

Konsulikin oli noussut. Hän viittasi kädellään ja sanoi sitten
väsyneellä äänellä Joosepille:

— Tuokaa ne miehet tuohon oven eteen. Minä tahdon puhua heille.

— Kyllä ne ovat kaikki tuossa edessä valmiina, niin että jos herra
konsuli koittaisi, sanoi Jooseppi ja konsulista tuntui kuin olisi
vanhan harmaapäisen puosun suupieliin levinnyt virnistys.

       *       *       *       *       *

Miehet, kaksikymmentä luvultaan, seisoivat todella valmiina messin
oven edessä. Konsuli ja kapteeni olivat kiivenneet salongin portaita
peräkannelle ja seisoivat nyt miesjoukon yläpuolella. Konsuli veti
taskustaan pienen kirjasen ja alkoi yksitoikkoisella äänellä lukea
valittuja kohtia merilaista. Miehet eivät puhuneet mitään, mutta
kaikesta huomasi, etteivät he olleet kiinnostuneet. Jossain kaukana
häämötteli Jaakon olemus ja konsulista tuntui kuin olisi Jaakko
hymyillyt.

— Nyt te sen tiedätte, lopetti konsuli ja läimäytti kirjan kiinni.
Sakkoa ja linnaa.

— Niin, linnaa te saatte! karjaisi ukko Hellman kuin pontta
kuivalle lakitekstille antaakseen. Ja sinne te jo olette matkalla
virnistelevistä naamoistanne päätellen. Jostain miesjoukosta keskeltä
kuului tirskuntaa. Konsuli ja kapteeni katosivat nopeasti alas portaita
salongin hämärään. Miehet kuuluivat laahustavan pois.

— Uskotko, että puheesi tehosi? kysyi ukko Hellman.

Konsuli näytti ikäänkuin muistelevan jotain. Sitten kohotti hän päänsä
alistuneesti ja lausui harvakseen:

— Tämä Suomen kansa on hyvin uppiniskaista kansaa. Kyllä he oikean
ja väärän erottavat, mutta olen ainakin omasta puolestani aina
epäonnistunut kuivien lakipykälien lukemisessa joukoille. Sanat menevät
korvasta sisään ja toisesta ulos. Tekoja sitä tarvitaan eikä sanoja.
Minähän opiskelin aikoinani lakia, ennen kuin jouduin tähän ulkomaiseen
edustukseen, kuten hyvin tiedät, kun saman pitäjän poikia ollaan. No
niin, muistatko, kun pitäjässä oli vähällä nousta aika mellakka sen
Rautasen ulosottojutun yhteydessä. Kun mielet olivat kiihkeimmillään,
astuin kirkon portaille ja luin kokoontuneelle joukolle kapinapykälän
nimismiehen virkani puolesta. Tiedätkös, mitä ne tekivät ja sanoivat.
Yksi vanha vaari tuli eteeni ja sanoi:

— Jos olisit laihempi mies, niin panisimme sinut kirkonristiin
kellumaan. Mutta kun olet noin lihava, niin mene kotiisi.

Mutta ukko Hellman ei nauranut, sillä synkät aatokset olivat täyttäneet
hänen mielensä. Hän käänsi katseensa nurkkaa kohden, missä Ah Wong
seisoi kädet ristissä rinnallaan kuin mikäkin Buddha.

— Mister Jaakko! Kutsu tälle puolelle syömään!

Ah Wong katosi kuin varjo.

— Ymmärtääkö tuo lettipää suomeakin? kummasteli konsuli.

— Kyllä se sen verran jo ymmärtää, kun on laivalla kaksi vuotta ollut,
murahti ukko Hellman ja silitti poskipartansa jälleen tasaiseksi.

Kun Jaakko tuli käsiään pyyhiskellen syömään, sanoi ukko Hellman
hänelle tiukasti:

— Mitä sinä siellä virnistelit?

Jaakko vastasi haudanvakavana:

— Mitä asia minusta paranee, puhun sinne tai tänne.




II.

ASIAT KÄRJISTYVÄT.


Sinä iltana, kun konsuli oli lähtenyt hikeä pyyhiskellen pois, pitivät
ukko Hellman ja Jaakko pienoisen sotaneuvottelun. Taikka oikeammin
sanottuna vain ukko Hellman puhui. Jaakko vain kuunteli, mutta
innokkaimmissa kohdissa hän puisteli päätään.

Sinä yönä karkasi viisi miestä.

Jaakko oli ollut vahdissa kello kahteentoista saakka. Koiravahti oli
ensimmäisellä perämiehellä, joka vannoi, ettei hän ollut mitään kuullut.

— Taisivat mennä tuota halkaisijapuomia pitkin, kun en mitään kuullut,
puolusteli hän tuimalle ukolle.

Päivän kuluessa ilmeni miesten työhaluttomuus entistä enemmän. Nyt ei
enää tyydytty viheltelyyn, vaan jotkut miehet lauloivatkin, vaikka
he tiesivät, että se oli kauhistus ukko Hellmanin mielestä. Aikansa
kapteeni tätä sekakuorolaulua kuuntelikin, mutta pakeni sitten
hyttiinsä korviaan pidellen. Jaakko loi miehiin tuiman silmäyksen ja
kun kello kuusi kokoonnuttiin illalliselle, sanoi hän miehille:

— Mitä te sitä ukkoa kiusaatte! Kiittäkää onneanne, ettei hän ole
pannut poliisiketjua laivan ympärille, niin kuin muitten laivojen
kapteenit ovat tehneet. Minä en nyt tällä kertaa sano muuta, mutta
älkää turhia härnäilkö tai saatte minun kanssani tekemistä.

Jaakko oli laivan tehokkain ja paras nyrkkeilijä. Miehet katsahtivat
toisiinsa alta kulmien ja jatkoivat äänettöminä syömistään.

Seuraavana yönä katosi kaksitoista miestä, vaikka itse ukko oli ollut
aamuyöllä vahdissa. Toinen perämies oli käynyt laskemassa miehet vielä
kello kolme aamulla tavanmukaisella kierroksellaan. Silloin olivat nämä
kaksitoista vielä jäljellä kojuissaan.

— Ja riisuutuneina vielä, vakuutti hän ukolle, joka repi poskipartaansa,

— Mitäs isä siitä niin kovasti suuttuu, sanoi Jaakko illalla. Kyllä kai
isä käsittää, että tämä kultahulluus voi tarttua hyvänkin miehiin.

Ukko kävi päivällä kaupungilla ja soitti konsulille. Konsuli ehdotti
poliisivartion asettamista laivan ympärille, mutta ukko sanoi, ettei
hän sellaista ikinä suvaitsisi. Hänen poikansa — tätä sanaa ukko
todellakin käytti — eivät olleet sentään kuritushuonelintuja, jotta
heitä täytyisi poliisin vartioida.

— No, mitäs sitten puhiset, sanoi konsuli ja löi puhelimen kiinni.

Ensimmäinen perämies kertoi illalla, että Walla-Wallan lähistöltä oli
löydetty vielä rikkaampi kulta-alue. Oli ollut puhetta siitä, että
Austraalian liittohallitus ottaisi sen omaan haltuunsa, sillä pelättiin
kullan hinnan romahdusmaista putoamista. Ukko Hellman ei siihen
uskonut, sillä hän huomautti, ettei vielä mikään kultarynnistys ollut
pudottanut kullan hintaa. Sitten ryhtyivät he ensimmäisen perämiehen
kanssa keskustelemaan erilaisista kullan kaivuutavoista, paikoista,
mistä sen saa helpommin esille ja nyrkinkokoisen kultakimpaleen
hinnasta. Jaakosta tuntui tämä puhe varsin merkilliseltä ja hän
huomauttikin siitä ukolle, joka silloin häpeissään lopetti ajaen
perämiehen omalle puolelleen. Perämies ennätti vain lopuksi huomauttaa,
että Sydneyn poliisikunta oli vähentynyt yli puolella. Poliisejakin
karkasi kultakentälle. Sotaväki oli vielä luotettavaa, mutta oli vain
ajankysymys koska sekin villiintyisi.

Nyt oli jo seitsemäntoista miestä karannut. Etukannen skanssissa asui
enää vain Jaakko, puosu ja kirvesmies. Jaakko näki tai oli nähnyt
miesten joskus öisin varjomaisina häviävän kannelle mytyt selässään,
mutta hän ei heitä ryhtynyt pidättelemään. Hän ei ollut vakooja. Hän
oli yksi heistä, he olivat kaikki hänen hyviä tovereitaan ja merellä
muodostuu toveruus vähän lujemmaksi kuin maalla. Jos miehet kerran
luulivat pääsevänsä miljonääreiksi joka sorkka, niin se oli heidän
oma asiansa. Ja hän tiesi, että isäkin olisi mielihyvin vapauttanut
miehistön sitoumuksestaan, jos se olisi vain ollut mahdollista. Hän ei
halunnut seistä kenenkään onnen tiellä, siihen hän oli pohjaltaan liian
hyväsydäminen. Jaakko raapi punaista tukkaansa, mietti ja mietti, mutta
hänellä ei oikeastaan enää ollut paljoa miettimistä, sillä seuraavana
yönä lähti kirvesmies ja Ah Wong, joka asui keulakannen alla. Ah Wongin
lähtö ihmetytti eniten kaikkia, sillä Austraaliassa ei kiinalaisia
lasketa maihin eikä siellä vinosilmiä yleensäkään katsota suopeasti.

Kun seuraava päivä kallistui iltaansa, lähtivät molemmat perämiehet
kaupungille, eivätkä he enää koskaan palanneet.

— Älä sure, isä, lohdutti Jaakko. Sanovat, että täällä satamassa on
laivoja, joista kapteenitkin ovat lähteneet onneaan koittamaan.

Silloin tuli ukko Hellmanin silmiin omituinen loiste ja hän ikäänkuin
röyhisti rintaansa.

Jooseppi ilmaantui ovelle ja kysyi, mitä keitettäisiin päivälliseksi.

— Mikset sinäkin lähde? kysyi ukko Hellman lempeästi. En minä sinua
poliisille ilmoita sen paremmin kuin muitakaan. Eikä siitä sitäpaitsi
olisi mitään hyötyäkään, lisäsi hän alistuneesti.

— Mitäpä minä tässä lähtisin. Minä olen huomannut maailmalla, että
aina kun karkaa laivasta, saa huonomman laivan. Ja kun me ollaan
tässä ukon... ei kun herra kapteenin... kanssa palveltu komppaniaa
jo kymmenen vuotta yhdessä, tarkoitan että olemme seilanneet yhdessä
kymmenen vuotta, niin mitäpä minä minnekkään menisin. Ja on sitä tuolle
Jaakollekin vielä monta konstia näyttämättä.

Ukko Hellman loi Jaakkoon nopean silmäyksen.

— Sinä olet kunnon tervakuono, sanoi ukko Hellman lopuksi. Ja se olikin
suurin tunnustus, minkä hän saattoi antaa.

Isä ja poika lähtivät konsulaattiin kertomaan surullisia uutisia.

— Taitaa olla parasta sähköttää laivanvarustajalle, arveli ukko Hellman
päätään puistaen. Kyllä siellä Turussa nyt nousee häly.

       *       *       *       *       *

Sähkösanoma lähetettiin ja kahden päivän kuluttua tuli siihen vastaus,
mutta vastaussähkösanomaa ei ollut osoitettu ukko Hellmanille, vaan
suoraan konsulille. Se kuului kaikessa terävyydessään seuraavasti:

  HELLMANILTA OTETTAVA POIS LAIVA PISTE HANKKIKAA UUSI MIEHISTÖ UUSI
  PÄÄLLYSTÖ PISTE HIILIRAHTI NEWCASTLESTA LONGA LONGAAN LÄHEMMIN
  SMITHERS CO SYDNEY

                                              AALTO OY

— Tätä minä odotinkin, sanoi kapteeni konsulille, joka puolestaan
noitui alimpaan kattilaan kaikki hullut laivanvarustajat.

— Mistä minä siihen uuden päällystön ja uuden miehistön otan?
Luulevatko, ettei konsulilla ole muuta tekemistä kuin, olla jonkun
laivanvarustajan juoksupoikana. Uuden miehistön ja päällystön! Ovatko
ne tulleet hulluiksi!

Konsuli kulki edestakaisin pitkin toimistohuoneensa lattiaa. Hiki
tippui lattialle ja joskus pyyhkäisi hän otsaansa niin raivokkaasti,
että hikipisaroita lensi joka puolelle kuin pisaroita suihkuista.

— Rauhoitu nyt, veliseni, sanoi ukko Hellman. Luulisi tässä, että
sinulla olisi murheeseen syytä, vaikka minultahan ne juuttaat ovat
vieneet laivan. Enhän minäkään sure. Kyllä minun tietenkin ikävä tulee
_Meritähteä_, sillä se on hyvä laiva, mutta en minä vielä niin vanha
ole, etten toista saisi komentooni. Ne ovat siellä Turussa, sen jälkeen
kun ystäväni Puustinen kuoli, vain odottaneet, koska saavat antaa
minulle potkut. Minä olen nimittäin aina antanut niille sanan sanasta
takaisin enkä minä ole ruvennut syöttämään miehilleni mätiä sillejä.

Ukko Hellman nousi seisomaan ja näytti todella vapautuneen jopa
tyytyväisenkin näköiseltä. Jaakko puri vimmatusti purukumiaan, mutta
sai lopulta sanotuksi:

— Niin, kyllä me, isä, aina pärjätään. Ruvetaan vaikka merirosvoiksi.

— Joko sinä taasen virnistelet, poika, ärähti ukko Hellman.

— Hyvästi ne herrat siellä Turussa osaavat sotkea asioita. Minä
kirjoitan niille tänään sellaisen virallisen kirjeen, että se haisee
rikiltä. Mutta tehty on joka tapauksessa tehty. Sinä, ystäväni, jäät
tänne vieraakseni niin kauaksi, kunnes jotain avautuu sinulle ja
Jaakolle. Ja kai siihen laivaan sitten Jooseppikin mahtuu. Onko sinulla
rahaa, veliseni?

— Minulla on hyvät säästöt, joten älä huolehdi. Voisin vaikka heti
matkustaa ensimmäisessä luokassa kotiin Jaakon kanssa, mutta enpähän
lähde. Minä odotan uutta laivaa ja näytän niille siellä konttorissa.

— No, kyllä minä sinun sisusi tiedän sanomattakin, hymähti konsuli,
jota ilahdutti se, että ukko Hellman suhtautui asiaan näin
rauhallisesti. Annetaan nyt ajan kulua. Parasta kai muuttaa asumaan
kaupungille ellette halua tulla poikamiesasuntooni.

— Me vuokraamme jostain pari huonetta ja otamme Joosepin mukaamme,
päätteli ukko Hellman; Joosepissa on hyvää kokinalkua. Tässä
kaupungissahan ei tällä hetkellä ole muuta kuin vapaita paikkoja. Työ
ei ainakaan lopu ja kuten tiedät, osaa merimies vähän joka sorttia.
Tuon laivapaperit huomenna sinulle tänne konsulaattiin. Otan laivasta
kaikki omat tavarani pois — haluatko tulla katsomaan?

— Mitäs turhia. Vie vaikka koko laiva minun puolestani jos haluat,
nauroi konsuli. Ja sitten — olin aivan unohtaa! Älä vain hiisku mitään
siitä, että Ah Wong on karannut. Tämän maan laki on ankara sellaiselle
kapteenille, joka laskee kiinalaisen karkaamaan. Sakkoja ja muuta.

— En. minä tietenkään turhia puhele. Sen vain sanon, että on niitä
tässä maassa huonompiakin ihmisiä kuin Ah Wong. Niin hyvää kokkia
ei saa mistään ja sitäpaitsi on kiinalainen rehellisempi kuin moni
valkoinen mies.




III.

HARMAAPARRAN KUOLEMA.


— Mitä sinä piparkakun värinen pakana taas siinä tuijottelet! karjaisi
Jooseppi touhukkaana ja hääti lattiaharjallaan pois pientä ruskeata
miestä, joka kaikesta päättäen oli kanaka ja joka jo kolmannen kerran
yritti sinä päivänä tunkeutua Hellmanien vuokraamaan asuntooon
kellonperiä kaupatakseen. Ulos ja joutuin, ennen kuin ukko tulee kotiin!

Kanaka hävisi nopeasti portaisiin, sillä Joosepin muoto oli synkkä.

Jooseppi lakaisi ja hyräili laulua Riosta ja Santanderista. Hänen
edustaansa koristi kirjava esiliina, jonka hän oli näppärästi
sitonut ylleen punomallaan nuoralla. Harmaa tukka törrötti kaikkiin
ilmansuuntiin ja kainalossa oli rikkalapio. Jooseppi oli oivallinen
palvelija. Hän keitti ruuan, lakaisi lattiat, pyyhki pölyt, harjasi
ukko Hellmanin ja Jaakon takit heidän aamuisin lähtiessään kaupungille
ja Jaakko väitti, että Jooseppi olisi pystynyt hoitamaan vaikka lapsia,
jos heillä olisi sellaisia ollut.

He olivat vuokranneet vaatimattoman asunnon Elisabeth-streetin
tienoilta. Kaupunginosa ei ollut niitä kaikkein siisteimpiä.
Siellä asustivat varkaat, huijarit ja kaikenlaiset pahantekijät,
jotka piileskelivät näissä pimeissä taloissa, joiden pihaa ei edes
tropiikinkaan kirkas aurinko päässyt valaisemaan. He olivat hieman
alussa hämmästelleet ympäristöään, mutta asunto oli joka tapauksessa
halpa eikä ollut lainkaan tietoa siitä, koska he pääsisivät jälleen
meriä kulkemaan. Sitäpaitsi pystyivät he hyvin hoitelemaan itseään. Ei
sellaista miestä vielä tullut, joka ei olisi kaatunut Hellmanin perheen
nyrkistä. Jooseppi toimi hyvänä kotienkelinä, hoiti talousrahat kuin
paraskin perheenemäntä, teki ostokset ja hoiti niinkutsutut juoksevat
asiat. Isälle ja pojalle ei jäänyt paljoakaan tekemistä. He puolittain
asustelivatkin konsulaatissa, pitivät konsulille seuraa, naurattivat
häntä ja seurasivat sieltä kuin vartiotornista katsoen maailman elämää.

Sydneyssä vallitsi hiljaisuus, sillä Walla-Wallan kuumeesta ei
näyttänyt tulevan lainkaan loppua. Kun Sydney oli miljoonakaupunki ia
laskettiin ainakin kolmanneksen sen väkeä lähteneen kultakentille,
täytyi Walla-Wallan tienoilla olla ahdasta.

— Mitä me sinne lähdemme rämpimään, sanoi ukko Hellman, kun Jaakko
kerran oli nuoruuden innostuksessa vaatinut heitäkin seikkailemaan.
Tuskin sinne enää mahtuu kolmea miestä lisää, lisäsi hän. Ja nyt alkaa
maa siellä olla jo niin kuokittua, ettei sieltä enää löydä muuta kuin
vanhoja kenkiä.

Konsuli ei vieläkään ollut saanut avustajaansa takaisin. Jaakko avusti
konsulaatin sihteerinvirassa ja monenlaisia toimia uskottiin hänen
haltuunsa. Hän toimi lohduttajana sairaitten suomalaisten keskuudessa,
hän kävi katsomassa suomalaisen siirtokunnan sairaita, jakoi avustuksia
siinä, missä hätä oli suurin, vastaili hätääntyneitten omaisten
kirjeisiin ja luuli olevansa suurikin herra.

Konsuli tuprutti sikaria. Ukko Hellman ei ollut huolinut sikarista,
vaan päätti tyytyä piippuunsa. Jaakko kirjoitteli vaivalloisesti
koneella toisessa huoneessa. Joskus kuului sieltä myrkyllistä sihinää,
kun kirjaimet sattuivat menemään sekaisin. Konsuli hymyili ja sanoi:

— Tuo sinun poikasi taitaa osata paremmin ommella purjeita ja pitää
ruoria?

— Mikäs, ettei osaisi, kun minä olen ne hänelle opettanut, myhäili ukko
Hellman. Et sinä hänestä kirjuria saa tekemälläkään.

— Jaaha, Jaakko, yskäisi konsuli. Jaakko tuli tukka loistaen ja leuat
lonksuttaen sisemmälle.

— Mene tänään käymään kaupunginsairaalassa. Siellä on osasto kuutosessa
hyvin merkillinen mies, jota et ole vielä tavannut. Hän oli perämiehenä
eräässä uusseelantilaisessa kuunarissa kymmenkunta vuotta sitten,
mutta sitten hän sai halvauksen täällä satamassa ja joutui sinne
varattomien sairaalaan. Hänellä oli jo silloin aivan harmaa tukka ja
aivan harmaa parta, niin että pidän häntä kirjoissani Harmaaparran
nimellä. Paljon muuta en hänestä tiedäkään. Hän kieltäytyi aluksi
vastaanottamasta konsulaatin apua, mutta kun sitten kävin puhumassa
hänen kanssaan ja kysyin voisinko kenellekään kirjoittaa kotiin, suli
hän hieman ja sanoi, ettei hänellä ollut ketään omaisia elossa. Hän
sanoi olevansa Porin puolesta kotoisin. Suomalaista nimeään hän tuskin
enää muistaa, sillä hän kuuluu niihin ihmeellisiin siirtolaisiin, jotka
ovat unohtaneet suomenkielen, ennen kuin ovat oppineet englanninkielen.
Hän puhuu suomea hyvin vaivalloisesti eikä englanninkielikään juuri
sen parempaa ole. Hänen nimensä taitaa olla joko Salmi tai Salminen,
mutta se on oikeastaan samantekevää, sillä Harmaaparran nimellä minä
hänet muistan. Eikä tässä kaupungissa ketään muuta olekaan, joka häntä
silloin tällöin muistaisi. Hän on hyvin vanha ja kerran kysyttyäni sain
selville, että hän on sivuuttanut jo yhdeksänkymmenen ikävuotensa. Hän
on oikea patriarkkatyyppi. Käy kysymässä hänen vointiaan. Voit viedä
jonkin kirjan tai hedelmiä, jos sinua huvittaa. Ota Green Meadowsin
vaunu niin pääset aivan sairaalan portille.

— Lähde, isä, mukaan, kehoitti Jaakko.

— Voisihan tuota tulla lapsenpiiaksi, sanoi ukko Hellman ja nousi
hitaasti ylös tuolistaan. Jos menisi katsomaan tuota harmaapartaa. En
olekaan nähnyt kunnollista pitkää partaa kuin sitten New Orleanissa.
Miehet ovat nyt sileiksi nuoltuja kuin munat.

Hän silitteli poskipartaansa.

Sydneyn kunnallinen sairaala on hyvin suuri, niin suuri, että
tottumaton eksyy sen lukemattomissa sokkeloissa. Kysyvä ei kuitenkaan
tieltä eksy ja niin saapuivat Hellmanit viimein osasto kuutoselle ja
lopuksi sen vuoteen viereen, missä Harmaaparta makasi. Ja totta oli
konsuli puhunut! Miehen valtava harmaa parta riippui miltei lattialle.
Hänen pirteät silmänsä kapenivat ensin kapeaksi viiruksi, kun kaksi
aivan vierasta miestä ryhtyi häntä puhuttelemaan, mutta kun hän kuuli
suomea puhuttavan, avautuivat silmät jälleen.

Jaakko selitti asian avomieliseen tapaansa.

— Toin tässä vielä pari kirjaa, jos niinkuin huvittaisi lukea. Ja tässä
on pussillinen omenoita. Jos niinkuin haluttaisi syödä.

Tämä viime huomautus tuli miltei ivallisella äänellä, sillä Harmaaparta
ei ollut koko aikana puhunut mitään. Hän vain tuijotti eteensä. Sitten
hänen huuliltaan laukesi yhtäkkiä:

— Miten vanha sinä olet?

— See... Seitsemäntoista, sanoi Jaakko änkyttäen, sillä kysymys oli
todella tullut äkkiarvaamatta ja vielä sellaisen ihmisen huulilta, jota
hyvin saattoi kuvitella mykäksi.

— Vai niin, sanoi Harmaaparta. Minun poikani kuoli kuusitoistavuotiaana.

Sitten hän vaipui taasen mietteisiinsä. Hän silitteli hiljaa kirjojen
kansia ja rapisutti pussia. Kun Hellmanit huomasivat, että heidän
läsnäolonsa alkoi kiusata, päättivät he poistua. Silloin kohottautui
ukko toiselle kyynärpäälleen ja sanoi kirkkaalla äänellä:

— Minä kuolen aivan pian. Minulla on sänkyni alla kirstu, jossa on
vähän tavaroita. Sanokaa sille konsulille, että se kävisi katsomassa
minua ennen lauantaita. Täällä on niin paljon kaikenlaisia _dagoja_
ympärillä, ettei täällä voi puhua.

Ukko Hellman loi katseen ympärilleen ja havaitsi, että Harmaaparta
puhui totta. Viereisissä vuoteissa makasi suurkaupungin kurjaa
kuonaa. Tuossa oli italialainen, jolta oli miltei koko nenä poissa,
tuossa halkihuulinen espanjalainen — vuoteen päässä olevasta nimestä
päättäen. Vaikka oltiin olevinaan sairaalassa, tuntui hien ja lian haju
tunkeutuvan kaikkialle. Harmaaparta oli ainoa koko huoneessa, jonka
lakana oli moitteettoman puhdas.

Jaakko lupasi sanoa konsulille. Hän yritti tarttua Harmaaparran
käteen, mutta se ei tullut esiin peitteen alta. Silmät vain seurasivat
tarkasti Jaakon kaikkia liikkeitä. Juuri kun hän oli lähdössä ja yritti
kömpelösti hymyillen heilauttaa kättään hyvästiksi, tuli Harmaaparran
käsi esiin peitteen alta. Se osoitti, että hänellä oli vielä jotain
sanottavaa.

— Kyllä sinäkin kelpaat, sanoi Harmaaparta.

Sinulla on niin rehelliset silmät. Ei sitä konsulia tarvitakaan. Tule
sinä lauantaina yksinäsi, niin minä puhun sinulle vähäsen. Tuo sitten
vähän paperia ja kynä mukanasi. Loppu oli epäselvää englanninkielistä
mutinaa.

Kun he istuivat kotimatkalla raitiovaunussa, puhkesi ukko Hellman
puhumaan:

— No, en ole merkillisempää miestä ennen nähnyt. Tuntui kuin olisi
seisonut jonkun kuolevan arkkipiispan vuoteen ääressä. Näitkö sinä,
poikaseni, hänen silmiään? Ne olivat kauniit silmät ja se harmaaparta
on varmasti hyvä mies. Silmät eivät voi valehdella.

— Teki voimakkaan vaikutuksen, myönsi Jaakko ja puri kumia.

Tuli lauantai. Jaakko kävi ostamassa hieman hedelmiä ja ukko Hellman
toi kätköistään esille vanhan kuluneen raamatun.

— Kyllä harmaaparta tätä tarvitsee, sanoi hän. Sitä tarvitsevat kaikki,
poskipartaisetkin. Tämä on äitisi raamattu, jotta pidä sitä hyvin. Lue
tästä harmaaparralle tuo kohta. Ukko avasi raamatun ja näytti erästä
sivua. Ja jos hän haluaa kuulla lisää, niin lue tuosta.

Jaakko lupasi ja lähti kiireesti, sillä hän huomasi, ehkä ensimmäisen
kerran elämässään, että isän silmiin alkoi kihota kyyneleitä.

Jaakko oli tosin tottunut sairaskäynteihin, mutta Harmaaparta oli
varsin merkillinen sairas. Jo hänen ensimmäiset sanansa todistivat sen.

— En minä enää hedelmiä tarvitse. Minä kuolen huomenna, sanoi hän,
mutta hänen silmissään oli nyt lämpimämpi kiilto kuin ennen.

Jaakko ei puhunut mitään. Hänestä oli parempi antaa sairaan puhua.

— Tee sinä nyt testamenttini, sillä minä kuolen huomenna. Kirjoita
siihen paperille, että minä Jack Shore, vanhanmaan nimeltä Salminen,
testamenttaan ja määrään sinut merimieskirstuni hoitajaksi ja
omistajaksi. Ja anna sitten paperi tänne.

Sairas oli luultavasti pitänyt liian pitkän puheen, sillä hän huohotti
ja hänen päänsä retkahti pielukselle.

Jaakko oli niin hämmästynyt, että purukumipala luiskahti hänen
nieluunsa. Hän yski sitä pois eikä ollut uskoa korviaan.

— Mitä te sitä minulle, sai hän viimein sanotuksi. Ettehän te minua
edes tunnekaan. Vastahan te näette minut toista kertaa. Eikö teillä
ole ketään omaista, jolle sen antaisitte? Sitten muisti hän yhtäkkiä
konsulin sanat, että mies oli aivan yksinään maailmassa ja hänen
sydämensä täytti syvä sääli.

— Ettekö voisi sitä antaa jollekin toiselle, yritti hän jatkaa
hämillään, mutta vuoteesta kumpusivat nyt voimakkaina sanat:

— Minulla oli kerran sinun ikäisesi poika. Ei minulla muuta tässä
maailmassa ole ollutkaan.

Sitten, hän vaikeni yhtäkkiä ja loi nopean silmäyksen ympärilleen.
Vieressä lepäävä italialainen oli kohottautunut käsiensä varaan ja
yritti kuunnella, mutta kun hän ei ymmärtänyt yhtään sanaa, painui
hän tyytymätön virnistys nenättömillä kasvoillaan takaisin pieluksia
vasten. Jaakko sattui katsahtamaan espanjalaista, joka näytti
välinpitämättömän näköiseltä, mutta jonka toinen silmä värähteli niin
omituisesti.

— Puhu vaan suomea, vaan suomea, jatkoi Harmaaparta hätäisesti. Nämä
tässä ympärillä ovat vahtineet minua jo kaksi kuukautta. Eivät he
sairaita ole, mutta kenelle minä sen olen uskaltanut sanoa. Minä olen
ollut aivan avuton täällä. Olen koko ajan toivonut, että pääsisin pois
terveenä tai vaikka kainalosauvoillakin täältä, mutta kaikki ovat minut
unohtaneet.

Harmaaparta huokasi ja veti ilmaa keuhkoihinsa. Jaakko seisoi vuoteen
ääressä aivan hiljaa. Hän tuskin uskalsi hengittää. Houriko mies? Tai
vaivasiko häntä vanhuudenheikkous ja aivojen pehmennys?

— Nuo miehet ottaisivat kirstuni, ellei täällä aina joku sairaanhoitaja
kävisi. He olivat molemmat sillä laivalla, jossa viimeksi palvelin.
Joko sinä sen paperin kirjoitit?

Jaakko ojensi nopeasti kokoonpanemansa testamenttiluonnoksen
Harmaaparralle. Hän auttoi sitten miestä kirjoittamaan nimensä alle.
Oli vain sivuseikka oliko paperi laillinen tai epäpätevä. Jaakkoa
ei se kysymys kiinnostanut, silla hän mietti ankarasti Harmaaparran
houreita. Sillä kaipa mies houri? Hän näki vuodetovereissaan vihollisia
ja kuvitteli kaikenlaista. — Vainoamishulluutta, ajatteli Jaakko, sillä
hän oli sellaisesta lukenut. Mutta Harmaaparta oli päättänyt puhua
suunsa puhtaaksi.

— Nuo ovat ovelia veijareita, mutta Harmaaparta puijaa heitä. Minä olen
puijannut heitä pahan kerran. He leikkaisivat kurkkuni poikki yhdestä
pennistä, mutta vanha Jack on viisaampi kuin he.

Hänen äänensä muuttui kuin lallatukseksi. Sanat putoilivat nopeina
ja Jaakko havaitsi hämmästyksekseen, että mies puhui paljon parempaa
suomea tällä kertaa kuin viime kerralla.

— Tule lähemmäksi, poikani, kuiskasi Harmaaparta. Siellä kirstussa
on lipas, jossa on suuri yllätys, suuri yllätys. Harmaaparta nauroi.
Sitten siellä on merikortteja. Yksitoista vasemmalta on se oikea.
Voimaa on paljon... paljon...

Hän lallatti jälleen. Jaakosta tuntui joskus, että hän oli täydessä
järjessään ja joskus olisi hän taasen voinut vannoa, että mies
houraili. Eikö täällä edes ollut sairaanhoitajaa lähellä?

Viimein Harmaaparta vaikeni kokonaan. Jaakko näki huoneen toisessa
päässä valkopukuisen miehen ja nousi juuri lähteäkseen. Silloin tuntui
kuin olisi väristys käynyt läpi vanhan miehen.

— Tule vielä illalla uudelleen, sanoi hän aivan selvästi.

Nyt hän on taasen tajuissaan, ajatteli Jaakko.

— Tulen kyllä.

— Muista viedä kirstu pois. Mene nyt.

Harmaaparran äänessä oli niin käskevä sävy, ettei Jaakko voinut olla
tottelematta. Hän lähti kävelemään hitaasti ja ajatukset pyörivät hänen
päässään.

Tullessaan pitkään eteiskäytävään tapasi hän siellä valkoviittaisen
uneliaan näköisen hoitajan.

— Mikä häntä vaivaa? kysyi Jaakko ja nyökkäsi Harmaaparran vuodetta
kohden.

— Well, en minä oikein tiedä, vastasi mies epäystävällisesti. Pitää
niin kirottua huolta tuosta kirstustaan. Olen ollut täällä vain
yhden vuoden, mutta kirstuun ei saa koskea. Koetimme kerran viedä
sen varastoon, mutta hän huusi ja noitui niin kauan, että luovuimme
puuhasta.

Silloin sai Jaakko yhtäkkiä tarmonpuuskan. Hän tekeytyi tärkeäksi.

— Olen Suomen konsulaatista. Hallussani on miehen virallinen
testamentti. Kirstu kuuluu nyt meille ja tulen sen tänä iltana hakemaan.

       *       *       *       *       *

Jaakko selitti asian konsulille. Konsuli selitti, että kirstu oli
kaikesta päättäen nyt Jaakon omaisuutta.

— Emmehän sitä olisi voineet kotimaahankaan lähettää, kun ei miehellä
ole omaisia Suomessa. Ja loppujen lopuksi — lienee sama, kuka sen
kirstun ottaa haltuunsa. Minä olen aikoinani ottanut kymmeniä kirstuja
haltuuni eikä niissä ole tavallisesti ollut muuta kuin purjeneuloja,
vanhoja vaatteita ja valokuvia. Onneksi olkoon vaan, herra
kirstunomistaja. Ja konsuli kumarsi hymyillen Jaakolle.

— Harmaaparta väitti kuolevansa huomenna, lisäsi Jaakko sitten nopeasti.

— Roskaa! ärähti konsuli.

— Päinvastoin, huomautti nurkassa istunut ukko Hellman kuivasti. Olen
tavannut enemmän kuin yhden merimiehen, joka aavisteli kuolemaansa.
Näillä vanhoilla tervakuonoilla on joskus ihmeellinen aavistus
kuolinhetkestään. Meillä oli kerran _Meritähdellä_ eräs skotlantilainen
matruusi, joka tiesi kuolinhetkensä tunnilleen. Hän ulvoi kuin
susi skanssissa koko yön. Kello kuusi aamulla jakoi hän tavaransa
tovereilleen ja kello seitsemän oli hän jo kuollut.

Konsuli puisti päätään. Jaakko kuunteli vakavana.

— Ehkäpä on parasta, että lähden. Ne italialaiset ja espanjalaiset
toverit siinä vieressä eivät missään tapauksessa ole hauskaa seuraa.
Eikö Harmaapartaa voisi ottaa pois sairaalasta? Meiltä riittää
mainiosti yksi huone hänelle.

Ukko Hellman kohautti olkapäitään. Hän ei sanonut muuta kuin:

— Ota Jooseppi mukaasi kantamaan kirstua.

       *       *       *       *       *

Kello kuusi illalla astuivat Jaakko ja Jooseppi osasto kuutosen suureen
saliin. Jälleen sama hien löyhkä astui eteisessä vastaan. Jaakko etsi
silmillään Harmaapartaa, mutta miestä ei näkynyt missään. Jaakko
kiiruhti miltei juoksujalkaa sairaanhoitajan luo.

— Missä se vanha suomalainen mies on? kysyi hän tiukasti. Oletteko
siirtäneet hänet pois toiseen saliin? Ja missä hänen kirstunsa on?

— Minä en tiedä mitään, väitti sairaanhoitaja. Tulin tänne vasta kello
viisi vuorolleni. Täällä kuolee joka päivä miehiä. Jospa hän on jo
kuolla kupsahtanut?

— Olen Suomen konsulaatista!

Sairaanhoitaja tuli myöntyväisemmäksi. Hän lähti ottamaan asiasta
selvää ja sillä välin teki Jaakko kierroksen salissa tutkien jokaisen
vuoteen omistajan kasvoja. Poikkinenäinen italialainen ja halkihuulinen
espanjalainen olivat myös poissa!

Sairaanhoitaja palasi.

— Kuoli tänään kello 14,30. Ruumis siirretty paarihuoneeseen.

— Se ei voi olla mahdollista, änkytti Jaakko. Vastahan minä tänä aamuna
keskustelin hänen kanssaan. Missä hänen jälkeenjättämänsä omaisuus on?

— Siitä minä en tiedä mitään. Hänen vuoteensa oli jo kannettu ulos,
silloin kun minä tulin sisään. Parasta kai on, että herra menee
konttoriin kysymään.

Jaakko ja Jooseppi kiiruhtivat miltei juoksujalkaa
konttorirakennukseen. Päivystävä kirjuri tuijotti heihin kylmästi,
haki sitten esiin rekisterikortin ja ilmoitti samat tiedot, jotka
sairaanhoitajakin äsken oli antanut.

— Ruumis haudataan yhteishautausmaahan, elleivät omaiset toisin halua,
jatkoi hän sitten virallisella äänellä. Olen saanut kuulla, että
hänellä oli ollut merimieskirstu vuoteensa alla. Sitä ei ole näkynyt
hänen kuolemansa jälkeen ja aion ottaa asiasta selvää. Etsintäkulut
tulevat kuitenkin maksamaan jonkun verran, joten herrat voivat jättää
sen tänne takuusumman menojen peittämiseksi.

— Minusta tuntuu kuin olisi tässä jotain kieroutta, puuskahti Jaakko
viimein suuttuneena puhumaan. Ellette te hanki sitä kirstua Suomen
konsulaattiin päivän kuluessa ilmoitan asian poliisille. Ja sitäpaitsi
haluaisin tietää, onko osasto kuutosen salista laskettu pois tänään
eräitä italialaisia tai espanjalaisia potilaita?

Kirjuriin ei näyttänyt erikoisemmin tehoavan uhkaus poliisista. Hän
oli kai saanut kuulla niitä ennenkin. Väsyneen näköisenä meni hän
korttikaapin luo, veti laatikon esille ja jatkoi kuin ulkolukua:

— Osasto kuutoselta on tänään vapautettu norjalainen merimies,
italialainen kokki ja espanjalainen stuertti. Nimet Aalvik, Silvio ja
Prado. Lääkärin lausunnon mukaisesti ei meillä enää ollut mitään syytä
pitää heitä täällä sairaalassa. Vieläkö muuta?

Kirjurin ääni oli niin ivallinen, että Jaakon käsi pusertui nyrkkiin.
Hän kääntyi sanaakaan sanomatta ovelle, viittasi Joosepin mukaansa ja
he poistuivat ruumishuoneelle.

Siellä asetti Jaakko Joosepin häthätää ostamat kukat Harmaaparran
rinnalle. Harmaaparta näytti nukkuvan syvää unta.




IV.

YUN-LI CHOP HOUSE.


Kun kirstua ei tullut sinä päivänä eikä vielä seuraavanakaan päivänä
takaisin, päätti konsuli ilmoittaa asian poliisille.

— En minä siitä kirstusta välittäisi, mutta tässä on jo konsulaatin
arvovalta kyseessä. Jos kaikki hävyttömät sairaalapalvelijat saavat
kohdella virallista Suomen edustajaa miten tahtovat, on parasta, että
muutamme koko maasta pois.

Poliisi toimi hyvin uutterasti, sillä hallituskaupunki Canberrasta
oli tullut sähkösanoma, joka sisälsi vain moitteita. Siinä kysyttiin
m.m. »miten oli uskallettu kohdella diplomaattista edustajaa tuolla
tavalla?» Se hallitusvirkailija, joka sähkösanoman kirjoitti, mutisi
kylläkin, että kaikkea kanssa, kun yhdestä pienestä merimieskirstusta
pidetään niin suurta melua. Mutta diplomatia on jotain niin suurta,
ettei sitä tavallinen maallikko ymmärrä. Sanoi, huokasi, painoi nappia
ja lähetti sähkösanomamääräyksen menemään.

Viikon kuluttua oli poliisi päässyt niin pitkälle tutkimuksissaan, että
lähetettiin etsivä vartavasten selostamaan tuloksia konsulaattiin.

— Kun kyseessäoleva Jack Shore oli kuollut klo 14.30, alkoi
poliisivirkailija lukea paperistaan, siirrettiin hänen ruumiinsa
sekä vuode ensin pihalle ja sitten myöhemmin ruumis paarihuoneeseen.
Sänky lähetettiin puhdistettavaksi. Kirstu jäi lattialle ja kun
sairaalapalvelija noin viiden minuutin kuluttua tuli lakaisemaan
lattiaa, oli se poissa. Jäljistä päättäen oli kirstu hinattu
ovensuuhun. Kuulustelimme huoneessa olevia sairaita, jotka kaikki
väittivät, että kirstun oli raahannut ovelle sairaalapalvelija John
Reynolds. Kukaan ei kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota, sillä
kuolemantapaukset olivat jokapäiväisiä ja kuolleen jäämistö, jos
hänellä sellaista oli, sijoitettiin sairaalan varastoon, siksi kunnes
joku omaisista ennätti hakea sen pois.

Kuulustelimme sitten John Reynoldsia. Kolmen tunnin uhkailun jälkeen
myönsi hän, että kaksi samana päivänä klo 14.20 poissiirrettyä
potilasta, eräs italialainen ja eräs espanjalainen, olivat maksaneet
hänelle punnan siitä, että hän oli jättänyt arkun hetkeksi seisomaan
varastorakennuksen eteen. Kun hän palasi takaisin katsomaan arkkua ja
— kuten hän itse väittää — asettaakseen sen varastoon, ei sitä enää
ollut missään. John Reynolds on edelleen pidätettynä, sillä hän tietää
kaikesta päättäen paljon enemmän kuin puhuu.

Olemme myös tutkineet sairaalan kirjoja ja havainneet, että
edellämainitut: italialainen Angelo Silvio ja espanjalainen Rodrigo
Prado otettiin sairaalaan kaksi ja puoli kuukautta sitten. He
valittivat sisäisiä vikoja. Heidät asetettiin osasto kuutoseen, missä
suurin osa sisätautipotilaita majailee. Kuulustelussa on edelleen
selvinnyt, että edellämainitut Silvio ja Prado ovat hankkineet
itselleen lahjuksia käyttämällä vuoteet aivan lähelle kyseessä olevaa
Shorea. Kaikesta päättäen on kyseessä ollut harkittu rikos, mikä
tuntuu sitäkin kummallisemmalta, kun sairaalan viranomaiset pitivät
nyt varastettua merimiesarkkua aivan mitättömänä esineenä ja olisivat
sen poistaneet monta kertaa, mutta vanhan halvaantuneen miehen
hartaat pyynnöt olivat saaneet heidät luopumaan aikeesta. Arkussa
oli — se avattiin kerran lääkärin pyynnöstä — vain joitakin vanhoja
vaatteita, vanha kiinalaisin koristein varustettu lipas, jolla ei voi
olla suurempaa arvoa, sillä sellaisia saa Ostaa Sydneyssä muutamalla
shillingillä, sekä joukko merikortteja edelliseltä vuosisadalta.

Poliisiviranomaiset ovat nyt keskittäneet tarmonsa edellämainittujen
merimiesten pidättämiseen. Viime yönä on toimeenpantu razzia
merimieskaupunginosassa, mutta miehistä ei ole tavattu jälkeäkään.
Silvio on Italian alamainen, mutta asunut, mikäli tiedetään Apiassa,
Samoan saarilla viimeiset kuusi vuotta. Prado on Espanjan alamainen ja
toiminut viime vuosina kalastajana samassa kaupungissa. Nämä tiedot on
saatu Apian poliisimestarilta. Kummallakin on verrattain hämärä maine
ja kumpikin on istunut vankilassa useita eri kertoja.

— Thank you, sanoi konsuli. Poliisimies kumarsi ja lupasi tulla
ilmoittamaan lisää.

— Jännittävää, kuiskasi Jaakko, heti kun ovi oli sulkeutunut komean
poliisin jäljeltä. Minun kirstuani ajaa takaa koko Sydneyn poliisikunta!

— Mielenkiintoista, myhähti konsuli kuivasti. Sinun kirstusi tulee
kuuluisaksi, jos lehdet pääsevät juttua tutkimaan. Kaikesta päättäen
ei poliisi kuitenkaan ole antanut varkaudesta mitään tietoja
sanomalehdille.

       *       *       *       *       *

Jooseppi lakaisi, pyyhki pölyä ja toivoi pääsevänsä takaisin merelle.
Ukko Hellman ja Jaakko kuljeskelivat kaupungilla. Konsulaatissa
maleksiessaan oli heidän tapana pistäytyä syömässä pienessä
kiinalaisravintolassa, Yun-Li Chop Housessa, joka sijaitsi suunnilleen
Uuden Sillan ja konsulaatin puolivälissä. Jaakko oli rakastunut
vahvasti pippuroituun »clam chowderiin», joka oli keitetty simpukoista.
Ukko Hellman herkutteli oivallisilla kiinalaisilla ruokalajeilla.
Ravintola oli aina täynnä väkeä. Kiinalaiset tarjoilijat kiitivät
kuin varjot pöytien välissä. Kaikki oli moitteettoman puhdasta ja
ukko Hellman uskoi Jaakolle, että jos hän joutui vieraaseen maahan ja
vieraaseen kaupunkiin, otti hän aina ensin selville, missä kiinalainen
ravintola sijaitsi. Vain niistä sai hänen väittämänsä mukaan puhdasta
ja hyvää ruokaa. Jaakko mutusteli simpukanpalasta ja myönsi asian
todeksi.

Kirstu pysyi teillä tietymättömillä. Jaakko oli sen jo miltei
unohtanut, ukko Hellmanilla oli tärkeämpääkin ajateltavaa, mutta
Jooseppi, jonka maailmassa ei tapahtunut mitään erikoista, muisti jutun
ja molemmat etelämaalaiset sen tarkemmin. Hän oli kerran huokaissut
kolme kertaa peräkkäin hyvin syvään ja kun ukko Hellman oli häneltä
kysynyt, miksi hän narisi, vastasi Jooseppi hurskaan näköisenä:

— Jos minä saisin ne Pradon ja Silvion tähän käsiini, niin naputtaisin
niiden päät yhteen sellaisella kolinalla, että se kuuluisi
poliisilaitokselle saakka.

Mutta Joosepin hurskas toivomus ei toteutunut. Harmaaparta oli
haudattu, arkku oli kadonnut ja tässä istuivat ukko Hellman sekä
tulipunapää Jaakko mieli tyytyväisenä hyvän aterian jälkeen.

— Tilataanko vielä paistettuja kaloja, isä?

— Eiköhän tämä jo riitä. Ostetaan tuosta ulkoa rapuja.

Ravintolan ulkopuolella seisoi joka päivä mies, joka kaupitteli
shillingillä puolen kiloa pieniä katkorapuja. Ne olivat suurenmoisen
hyviä Jaakon mielestä, jota aina nauratti, kun isä kutsui niitä
ravuiksi.

He nousivat, maksoivat laskunsa suoraan vinosilmälle kassaan ja
kääntyivät ulko-ovea kohden.

Silloin heidän silmänsä avautuivat sepposen selälleen hämmästyksestä.

Oven suussa, kädet ristissä rinnalla seisoi Ah Wong!




V.


— No, mutta katsopas meidän kokkia! huudahti Jaakko ensiksi.

— Tule tänne, sinä hirttämätön paistinkääntäjä! komensi ukko Hellman.

Ah Wongin kasvoilla ei ollut hämmennyksen ilmettäkään. Hän seisoi
tyynenä ja katseli entistä kapteeniaan miltei naureskellen — jos nyt
hänen huulilleen levinnyttä virnistystä saattoi kutsua nauruksi. Ukko
Hellman tarttui häntä käsivarteen kiinni, Jaakko auttoi toiselta puolen
ja niin saatiin Ah Wong, joka ei kylläkään tehnyt vastarintaa, ulos
ovesta ja sitten puiston penkille.

— Missä sinä olet ollut! koveni ukko Hellman.

— Minä olla Walla-Wallassa. Poliisi ottaa minut kiinni, mutta minä
karkaa. Tämä very paha maa. Ah Wong rupesi puhumaan pidgin-englantiaan
niin vuolaasti, että Jaakko pyysi häntä välttämään tukehtumista.
Sitten kertoi Ah Wong heille surullisen ja mielenkiintoisen tarinan
murteellisella suomenkielellä ja vielä huonommalla englannilla.

Hän oli lähtenyt Walla-Wallaan kultaa kaivamaan, mutta tuskin oli
hän päässyt sinne, kun poliisi jo rupesi ottamaan selvää, miten hän
oli päässyt maihin. Seurauksena oli pidätys, parin viikon istuminen
putkassa ja silloin tällöin saatu selkäsauna, kun hän ei liikkunut
tarpeeksi nopeasti kuulusteluissa. Austraalialaiset poliisit eivät
rakasta kiinalaisia ja sen sai Ah Wong-raukka nahassaan kokea. Lopuksi
hän pääsi karkaamaan. Hän oli kävellyt Sinisten Vuorien yli ja saapunut
Sydneyhin aivan kurjassa kunnossa. Lopulta oli Yun-Li ottanut hänet
tarjoilijaksi ravintolaansa. Tämä oli tapahtunut kaksi päivää sitten.

Ukko Hellman lausui eräitä tilaisuuteen valittuja sanoja, joissa Ah
Wongille luvattiin kaikki manalan vaivat. Kiinalainen kuunteli ukon
sanatulvaa tyynenä, mutta sitten nosti hän yhtäkkiä molemmat kätensä
pystyyn ikäänkuin hiljaisuutta vaatien ja sanoi:

— Minä tietä, missä teidän kirstu on.

Jos maa olisi revennyt ukon ja Jaakon alta, eivät he olisi enemmän
hämmästyneet.

— Mistä... mistä... mistä sinä, vinosilmä tiedät, että meillä on kirstu.

Ah Wong kumarsi ja sanoi sormiaan laskien:

— Yksi päivä minä ole hyvin väsynyt. Minä vain yksi shillinki rahaa.
Minä menen asumaan yhden Su-Singin luo.

Toinen päivä sinne tulee kaksi miestä ja yksi hevonen. Hevosella
kaksi arkkua. Minä ihmettele, miksi he käyttää hevosta, sillä minä en
ole näe hevosta sitten Sun-Yat-Senin päivien. He puhuu paljon roskaa
ja pyytä saada asua Su-Singin luona. Su-Sing sanoo, että tämä suuri
kunnia hänen halvalle asunnolleen, mutta minä tiedän, että hän ei pidä
miehistä. Minä palvelen miehiä pöydässä, minä kuuntelen, mutta he puhu
sekamelskaa. Sitten sanoo se mies, joka ilman nenä, että he puijaa sitä
punatukkaista poikaa. Ja se toinen nauraa ja sanoo, että se poika on
kuin maja-akka. Silloin minä kuuntelen lisää, sillä Jaakko-misterillä
on vain maja-akka tukka. Ja sitten ne puhuu suomalaisesta ukosta. Ne
nauraa kovasti ja puhuu kirstusta. Minä katselen ja katselen ja katso
heidän kirstunsa yksi on kiinni. He puhuu ei avaa kirstu ennen kuin saa
laiva, he piilottaa sitä, koska poliisi hakee heitä.

Tässä Ah Wong hieman huokasi. Sitten nosti hän jälleen sormensa pystyyn
ja luetteli:

— Minä tietä missä miehet asu. Minä kuuntele heitä ja minä kysy kerran,
miksi he ei mene merelle, mutta he lyö minua. Katso!

Ah Wong kääri paidanhihansa ylös ja näytti syvää arpea, joka oli
kaikesta päättäen veitsellä tehty.

Se yksi mies, se jolla suu rikki, se heittää hyvin veistä. Se heittää
kerran Su-Singin päälle veitsi, mutta se ei osu.

Sitten minä kuule, että te ole usein Yun-Lin paikassa syömässä.
Se halkihuuli puhuu ja sano, että pitää katsoa, mitä te teette.
Se nenäpoikki ei uskalla mennä, ulos, koska se pelkää poliisi. Se
halkihuuli paljon rohkeampi.

Ah Wong vetäisi henkeään.

— Puhu nyt välillä sitä englantiasi, ehdotti Jaakko.

Ja Ah Wong puhui pitkälti ja laveasti. Hän siis tiesi, missä Silvio
ja Prado asustivat. Hän oli ihmeellisellä tavalla saanut tietää arkun
sijoituspaikan.

Ukko Hellman ja Jaakko neuvottelivat kotvan aikaa. Jo heti neuvottelun
alussa päätettiin, että Ah Wong muuttaisi asumaan heille. Hän mahtuisi
hyvin Joosepin huoneeseen.

Sitten ukko Hellman soitti konsulille. Konsuli pyysi heitä nopeasti
konsulaattiin, sillä sama poliisivirkailija, joka ennenkin oli käynyt
siellä, oli jälleen lukemassa pitkää raporttia.

Kun he tulivat George-streetille ja siitä edelleen kiipesivät
konsulaattiin, oli poliisivirkailija jo lopettanut litaniansa.

— Muuta me emme tiedä, lopetti hän.

— Mutta me tiedämme, huusi Jaakko jo ovella. Aurinko valaisi
hänen punaista tukkaansa ja siinä oli niin verinen loiste, että
poliisivirkailija vetäytyi pelästyneenä taaksepäin.

Poliisivirkailija kuulusteli Ah Wongia, teki muistiinpanoja ja soitti
sitten päällikölleen.

— Puolessa tunnissa on talo piiritetty. Nyt olemme päässeet etsinnän
perille.

Mutta jo viidessätoista minuutissa olivat ukko Hellman, Jaakko ja Ah
Wong ennättäneet paikalle. He luottivat voimiinsa, ainakin ukko Hellman
ja Jaakko. Turhaa oli tuhlata ruutia harakoihin, arvelivat he.

Angelo Silvio oli parhaillaan kiilloittamassa kenkiään ja Rodrigo Prado
ajoi parhaillaan partaansa, kun Hellmanit hyökkäsivät pyörremyrskyn
tavoin huoneeseen.

— Tie auki taivasta myöten! kiljaisi Jaakko ja hyppäsi Silvion
kimppuun. Ah Wong ennätti väliin ennen kuin Prado ehti vetää veistä
taskustaan. Ukko Hellman heilui nyrkkeineen kuin heinämies. Rohkeutta
ei näiltä etelämaan pojilta ainakaan puuttunut. He painiskelivat kissan
tavoin Hellmanien kanssa, jotka mukiloivat heitä voimiensa mukaan.
Ah Wong hääri painiskeli joiden jaloissa. Lopulta sai hän peitteen
kiedotuksi Pradon jalkojen ympärille ja sillä oli taistelu ratkaistu,
sillä Jaakko piti Silviota niin lujasti puristuksessa, että tämä oli
tukehtua. Ah Wong hyppäsi kevyesti kuin kenguru isännän puheille, sai
nuoraa ja pian olivat molemmat varkaat nostetut vuoteeseen kuin kääröt.

— Olipa siinä villikissa, huohotti ukko Hellman. Puraisi minua kaksi
kertaa sormeen.

— Minä löisin vieläkin, mutta kun on heikompi mies, sanoi Jaakko. Missä
se arkku on?

Su-Sing oli kuullut hälinän ja tuli ovelle katsomaan. Ah Wong puhui
hänelle ja selitti asiaa. Su-Sing ei lausunut sanaakaan. Hän piti
käsiään ristissä rinnalla, mutta hänen silmänsä eivät olleet hiljaa.
Ne kiersivät lakkaamatta lattiasta kattoon, seinästä seinään. Toisen
vuoteen puiset jalat olivat sortuneet, lattialla oli hieman verta,
sillä ukko Hellman oli satuttanut rystysensä.

Äkkiä kuului ulkoa poliisiauton sireenin kimeä ulvahdus. Ah Wong
siirtyi ikkunan ääreen. Su-Sing kumartui Pradon puoleen ja sanoi
kähisten:

— Missä arkku?

Hänen silmistään leimusi niin vaarallinen lieska, että Prado koetti
kiemurrella lähemmäksi seinää.

— Täällä se on! huusi Jaakko. Hän oli löytänyt sen kaapista riepujen
alta. Hän näki sen nyt ensimmäisen kerran. Arkku oli aivan pieni,
harvinaisen pieni merimiesarkuksi. Kun poliisit hyökkäsivät huoneeseen
konepistooleitaan uhkaavasti heiluttaen, ilmoitti Jaakko lyhyesti, että
kaikki oli selvää. Hän piti toista jalkaansa arkun päällä.

Poliiseja ei itse arkku tuntunut kiinnostavan vähääkään. He
kuulustelivat Su-Singiä, potkaisivat kerran tai pari Silviota ja
Pradoa ikäänkuin vanhasta tottumuksesta. Sitten katosivat varkaat kuin
jättiläiskäden heittäminä odottavaan poliisiautoon, Su-Sing-raukka
sai luvan seurata perässä. Kun ukko Hellman, Jaakko ja Ah Wong olivat
päässeet kadulle ja arkku oli hellästi laskettu katukäytävälle,
ilmaantui jostakin vielä poliisi, joka lukitsi Su-Singin »hotellin»
oven.

Näytelmä oli päättynyt. Ah Wong haki auton ja sitten huristettiin
takaisin konsulaattiin.

       *       *       *       *       *

— Poliisimestari soitti juuri; ilmoitti konsuli. Hän sanoi, että jos
kaikki suomalaiset ovat noin nopeita järjenjuoksultaan ja noin hyviä
tappelijoita, niin aikoo hän ehdottaa hallitukselle, että Austraalian
ja Suomen välillä solmittaisiin tuhat vuotta kestävä rauhansopimus.
Mutta avatkaa nyt jo se arkku! lisäsi hän hermostuneesti.

Jaakko oli jo polvillaan sen ääressä. Yhtäkkiä hän lopetti
vääntämisensä (hän käytti konsulin omia saksia tähän tärkeään
toimitukseen), mietti ja sanoi sitten:

— Minä koetan tässä muistella, mitä Harmaaparta minulle kertoi. Hän
puhui jotain lippaasta, johon sisältyisi suuri yllätys. Sitten puhui
hän merikorteista. Hän mainitsi jotain yhdestätoista vasemmalta lukien.
Hän puhui myös voimasta. Mutta sitten rupesi hän ikäänkuin laulamaan.

— Mitä siinä esitelmää pidät. Avaa kirstu, niin katsotaan!

Jaakko työnsi sakset syvälle lukon reunan alle. Kuului terävä napsahdus
ja kansi lensi auki.




VI.

ENSIMMÄINEN SUKELLUS.


Kuunari läheni vapisevin purjein Lunataun korallisaarta. Purjeet
läpättivät huimaavan kirkkaassa auringossa, kannella hyöri ruskeita
olentoja ja rannalla seisovat alkuasukkaat katselivat jännittyneinä,
miten kuunari selviytyisi riutan aukosta.

Yhä lähemmäksi lipui alus. Nyt näkyi joku juoksevan etumastoon. Sitten
täytti tuuli jälleen isonpurjeen, kuului kuin humahdus ja kuunari
sukelsi riutan aukkoon. Kaksikymmentä sekuntia, puoli minuuttia,
minuutti... kuunari oli selviytynyt! Se pujahti riutan vaarallisesta
aukosta kevyesti ja notkeasti kuin kissa ja nyt tunnusteli se hitaasti
tietään eteenpäin. Mastossa oleva mies huuteli käskyjä tuontuostakin,
kuului ankkurikettingin kalinaa. Nyt! Ankkuri putosi ratisten laguunin
hiekkapohjaan. Vihreässä vedessä hajaantuivat tuhannet kalat kaikkiin
suuntiin. Uninen helmisimpukka laguunin pohjalla avasi hieman kuortaan,
mutta sulki sen heti kun ankkuri tärähdytti pohjaa.

Ukko Hellmanin helmenpyyntialus »Iris» oli saapunut Lunataun laguuniin
ottaakseen haltuunsa Harmaaparran Jaakolle jättämän perinnön.

       *       *       *       *       *

— Meidän on ensin noustava miltei suoraan pohjoiseen, sitten länteen ja
maja on kahden kohouman välissä. Kymmenen vuotta sitten johti majalle
polku täältä rannasta, jos näihin vanhoihin karttoihin saattaa luottaa.

— Luota sinä siihen vaan, Jaakko, kuului ääni taaempana vakuuttavan.
Jooseppi sieltä tuli, ähki ja puhki. Rannalla viilensi pasaadi vielä
ilman, mutta saaren sisäosissa vallitsi tukahduttava kuumuus. Nousu
vuorelle oli vaivalloista, sillä polku, jonka Harmaaparta kerran
kymmenen vuotta sitten oli raivannut, oli umpeenkasvanut. Kookospalmuja
oli kaikkialla. Niiden korkeat kruunut huojuivat, humisivat ja
lauloivat. Kun he olivat saapuneet vuoren korkeimmalle kohdalle, pyyhki
Jaakkokin hikeä otsaltaan, levitti kätensä ja sanoi:

— Tässä on sitten Harmaaparran perintö! Minun saareni!

— Älä nyt sentään liikoja innostu, viilensi ukko Hellman häntä.
Kyllä saari sentään vielä Ranskalle kuuluu, vaikka oletkin saanut
helmenpyyntioikeuden. Mutta oikeastaan on samantekevää, kenelle
saari kuuluu. Täälläpäin eivät kauppakuunarit kulje ja tuskinpa edes
hallituksen torpeedovenekään täällä käy useammin kuin kerran vuodessa.
Mutta maja näkyy tuolla!

Maja sukeltautui yhtäkkiä heidän silmiensä eteen. Se sijaitsi kahden
mäennyppylän välissä. Troopillinen kasvullisuus oli sen kietonut
niin sisäänsä, ettei sitä tahtonut paljaalla silmällä heti erottaa
pintakasvullisuudesta. Suuren suuri se ei ollut — tavallisen
suomalaisen torpan kokoinen. Se oli valmistettu lujista rungoista —
puulajia eivät tulijat tunteneet — ja kattona oli sinkkipeltiä, joka
näytti säilyneen hyvin.

Yhtä siistissä kunnossa näytti majan sisustuskin olevan. Näkyi
kaikesta, että Harmaaparta tiesi lähtiessään, ettei hän aivan heti
pääsisi käymään saarellaan jälleen, sillä uutimet olivat sievästi
laskostettu kaappiin, astiasto ahdettu tiukalle laatikkoon,
vuodevaatteet suojattu öljykankaalla, jne. Kaikkein suurinta huomiota
herätti kuitenkin tulijoiden silmissä suuri pitkänomainen laatikko,
joka oli sijoitettu keittiön lattialle. Se muodosti kuin osan siitä
portaasta, joka johti keittiöön, eivätkä he sitä heti ensi hetkessä
havainneetkaan. Ah Wong sen viimein keksi valtakunnastaan. Hän
kumartui, ponnisteli ja viimein se avautui. Katsojien silmien eteen
avautui hämmästyttävä näky!

Sievästi vieri viereen asetettuna lepäsi laatikossa kuusitoista
kivääriä ja viisi konepistoolia. Kaikkialla oli paksusti rasvaa. Tuntui
siltä kuin olisi Harmaaparta erikoisen hellästi huolehtinut aseista,
sillä jokainen kivääri oli huolellisesti eristetty toisista. Ah Wong
löysi sitten luukun, joka johti keittiön alla olevaan kellariin ja
kellarista ilmaantui näkyville pieniä ammuslaatikoita.

— Nyt käsitän, mitä Harmaaparta tarkoitti voimalla, sanoi Jaakko
hiljaa. Tätä majaa voi puolustaa vaikka kokonaista komppaniaa vastaan.

Ukko Hellman tassutteli ympäri tupaa ja kiinnitti Jaakon huomiota
seinässä oleviin luukkuihin. Ikkunat olivat pieniä, miltei vain
ampuma-aukon kokoisia.

— Harmaaparta on pelännyt vihollisiaan, se on varma, päättelivät he
lopuksi. Hän on varustautunut kuin pakinkin merirosvo, lisäsi ukko
Hellman sitten hymyillen.

— Merirosvo hän olikin, kuten muistat, isä. Käydäänpäs läpi nämä
paperit sillä aikaa, kun Ah Wong valmistaa päivällisen.

Jooseppi katosi Ah Wongin liepeillä ovesta viidakkoon. He olivat
matkalla hakemaan lähdettä, jonka kartan mukaan piti sijaita
parinkymmenen metrin päässä majasta.

       *       *       *       *       *

Jaakko otti selkärepustaan joukon papereita ja asetti ne tuvan
pöydälle. Ukko Hellman asettui pöydän päähän, siveli poskipartaansa ja
näytti yhtiökokouksen puheenjohtajalta. Hän näytti uneksuvan, mutta
oikaisi sitten ryhtinsä ja sanoi:

— Jos nyt vielä kerran kertaamme kaiken, ettei satu mitään erehdyksiä.

— Kerrataan vain, myönsi Jaakko, joka oli kymmenet kerrat tutkinut
papereita jo Sydneyssä ollessaan, vielä useammin laivalla. Hän
otti päällimmäisen paperin esille. Se näytti hieman nuhruiselta
ja haalistuneelta. Kaikesta päättäen oli se kerran uiskennellut
suolavedessä, sillä alaosan peitti suuri vihreä tahra.

— Aloitetaan alusta. Tässä on ensiksi Harmaaparran selostus löydöstään,
kirjoitettu omakätisesti vuonna 1925 Papeteen satamassa Tahitin
saarella. Se kuuluu seuraavasti:

  »Lokakuun kuudentena päivänä vuonna 1924 haaksirikkoutui kuunari
  ’_Mahina_’ (kotipaikka: Auckland, Uusi Seelanti) koralliriutalla,
  jonka paikaksi olen myöhemmin määritellyt 130 astetta 5 minuuttia
  läntistä pituutta ja 13 astetta 3 minuuttia eteläistä leveyttä.
  _Mahina_ upposi heti ja saarelle, jonka nimi amiraliteetin kartoissa
  näyttää olevan Lunatau, pelastui vain neljä miestä: perämies Jack
  Shore, kokki Angelo Silvio, stuertti Rodrigo Prado ja kanaka-merimies
  Totu Fidshi-saarilta. Totu kuoli myöhemmin olosuhteissa, joihin
  palaan.

  Haaksirikkoisilla oli tarpeeksi ruokaa ja he rakensivat
  itselleen majan. Mahina oli aikoinaan kuljetellut alkuasukkaita
  kopraistutuksille ja oli senvuoksi hyvin aseistettu ja varustettu.
  Kaikki tavarat saatiin ylös vuorelle, mihin varustettiin jonkinlainen
  asunnon ja linnoituksen välimuoto. Poispääsystä ei ollut tietoa,
  sillä haaksirikkoutuneet eivät osanneet suunnilleenkaan arvata
  asemaansa. Myrsky oli heittänyt heitä pois suunnasta kokonaisen
  viikon ajan.

  Viikon kuluttua oli ilmitappelu käynnissä, sillä Prado ja Silvio
  olivat laiskureita, joista ei ollut mitään apua. Kymmenentenä
  päivänä pisti Prado veitsellä Toton kuoliaaksi ja silloin ajoin minä
  konepistoolilla uhaten dagot pois majasta, joka alkoi olla valmis.
  He katosivat viidakkoon uhkauksia syydellen, mutta minä en heitä
  pelännyt. Siitä lähtien asuivat he pienessä alkuasukaskylässä saaren
  toisessa päässä. Saaren väkiluku on tuskin viittäkymmentä henkeä.
  Lähin kiintopiste kartalla on Fatuiwa Marquesasryhmässä, mutta sitä
  eivät tiedä Prado eikä Silvio, sillä he eivät ymmärrä merenkulusta
  mitään eivätkä liioin ymmärrä tarpeeksi alkuasukasten kieltä, jota
  minä sentään osaan, kun olen kaksikymmentä vuotta purjehtinut
  Etelämeren saaristossa.

  Jonkun ajan kuluttua tuli kylästä päällikkö puheilleni ja ilmoitti,
  että Prado ja Silvio olivat varastaneet suurimman kanootin ja
  lähteneet sillä avomerelle. Heillä oli vettä ja muonaa viikoksi
  mukanaan. Minä huokasin helpotuksesta, sillä vaikka maailmassa onkin
  paljon roistoja, niin suurempia kuin nämä kaksi etelämaalaista ei
  ole olemassa. He leikkaisivat parhaimmankin ystävänsä kurkun poikki
  viidestä pennistä.

  Kolmen kuukauden kuluttua haaksirikosta lähtien saapui hallituksen
  torpeedovene tavanmukaiselle vuotuiselle vartiokäynnilleen saarelle
  ja sen mukana pääsimme Papeteehen. Maralle johtavan polun kätkin
  taitavasti enkä puhunut asiasta mitään torpeedoveneen miehistölle.
  Maja oli minun ja sitäpaitsi oli hallussani paljon suurempikin
  salaisuus.

  Kylän päällikkö oli nimittäin kertonut, että ammoisista ajoista
  lähtien oli muistitietona asukkaiden keskuudessa säilynyt
  kertomus kahdestatoista helmisärkästä, jotka olivat aivan täynnä
  helmisimpukoita ja suuria, ihania helmiä. Vain vanha päällikkö Adan
  tiesi särkkien paikat ja hän suostui lopulta näyttämään ne minulle.
  Olin pelastanut joukon amiraliteetin karttoja. Yhdessä näkyi Lunataun
  saari ja sen ympäristö verraten selvästi ja siihen korttiin merkitsin
  kaksitoista punaista ympyrää, joiden sisällä särkät ovat. Olen
  toimituttanut koesukelluksia paikalla — nämä alkuasukkaat sukeltavat
  kuin kalat — ja saanut saaliiksi kaksi suurta ruusunpunaista helmeä,
  joiden arvo on sangen suuri.

  En luonnollisestikaan puhunut löydöstäni mitään ranskalaisen
  torpeedoveneen päällystölle. Kukaan muu kuin minä ja Lunataun
  asukkaat ei tiedä helmisärkistä mitään. (Elleivät nyt Prado ja Silvio
  jotain aavistele.)

  En uskaltanut Papeteessa, Tahitin saarella tehdä muuta kuin
  alkeellisimmat muistiinpanot, jotka ovat tässä. Lähden nyt Uuteen
  Seelantiin etsimään rahoittajaa. Ellei siellä ole tarpeeksi rohkeata
  ja luottavaista miestä, hankin sellaisen Austraaliasta.

                                       Allekirjoittanut Jack Shore
                                               _Perämies_.

Jaakko piti pienen taidepaussin ja sanoi sitten:

— Osaan tämän asiapaperin miltei ulkoa. Mutta siirtykäämme sitten
seuraaviin papereihin. Niistä käy selville, ettei Harmaaparta saanut
rahoittajaa Aucklandista. Kukaan ei uskonut hänen ihmeellistä
kertomustaan, sillä ensiksikään ei hän uskaltanut löydöstään paljoa
hiiskua ja toisekseen ollaan Etelämeren saaristossa jo siinä uskossa,
ettei enää uusia tuottavia helmisärkkiä ole missään. Hän matkustaa
sitten masentuneena Tahitiin ja näkee siellä eräänä päivänä — Pradon
ja Silvion, jotka seuraavat varjona hänen askeleitaan. Häntä vastaan
tehdään murhayritys ja Silvio sekä Prado tuomitaan vuodeksi vankilaan.
Kaikesta poliisikuulustelussa esiintyneestä aineistosta päättelee
Harmaaparta, että dagot ovat selvillä siitä, että Lunataulla on helmiä,
mutta he eivät tiedä edes saaren nimeä, vielä vähemmin voisivat ohjata
ketään paikalle.

Harmaaparran helmistään saama rahasumma on kulunut turhassa
odotuksessa. Viimein hän tuskastuu ja lähtee uusseelantilaisella
kuunarilla Austraaliaan, mihin tultuaan hän saa halvauksen ja joutuu
kunnalliseen sairaalaan.

Sitten edelleen:

Harmaaparta makaa sairaalassa kymmenisen vuotta. Hänen elämänsä on
aivan sietämätön, sillä hän ei voi liikuttaa ruumistaan. Hänellä
on kokonainen aarresaari tiedossaan, mutta kenelle hän uskoisi
salaisuuden? Päivät, viikot, kuukaudet, vuodet vierivät ja lopulta
hän kadottaa uskonsa. Silloin tulen minä käymään sairaalassa, hän
tuntee loppunsa lähenevän (hän erehtyi vain muutamalla tunnilla) ja
jostain tunnesyystä päättää hän jättää minulle kirstun sekä sen mukana
seuraavan salaisuuden.

Nyt olemme siis siinä.

Kun kirstu avattiin konsulaatissa, havaittiin, että se sisälsi
kiinalaismallisen hieman pitkulaisen lippaan, joka on tässä (Jaakko
otti sen repusta esille), parikymmentä merikorttia, joista yhdentoista
vasemmalta lukien, kun kortit olivat limittäin arkun pohjalla, oli se
»oikea», johon oli merkitty kaksitoista punaista ympyrää. Merikorttien
väliin oli kiinnitetty pieni paperilappu, johon oli kirjoitettu
punaisella musteella seuraava varoitus. Se on tässä:

  Lipasta älköön ystävä avatko. Se sisältää kauhean salaisuuden. Jos
  hätä uhkaa ja vihollinen sitä vaatii, voidaan se luovuttaa pois. Se
  on valmistettu epätoivoista tilannetta varten, sellaista tilannetta,
  joka sattuu silloin kun esimerkiksi alkuasukkaat hyökkäävät laivaan
  ja kaikki toivo on mennyttä. Ystävä, joka tämän luet! Älä avaa
  lipasta, sillä se sisältää kaikki maailman kauhut. Olen itsekin
  aikonut monta kertaa heittää sen mereen, mutta aina se on jäänyt
  arkkuuni.

— Minä en ainakaan avaisi lipasta, sanoi Jaakko. Eikä se olisi oikein
Harmaapartaa kohtaan, joka on luottanut minuun niin suurenmoisesti.

Loppujen lopuksi sanottakoon vielä, että Harmaaparta havaitsi
kauhukseen eräänä päivänä, että molemmat hänen verivihollisensa
makasivat vuoteissa aivan lähellä häntä. Oliko sattuma johtanut Pradon
ja Silvion hänen jäljilleen, on tuntematonta, mutta kaikesta päättäen
on Harmaaparta puhunut unissaan tai hourinut viime päivinään niin
paljon, että miehet tiesivät hyvin kirstun arvon. Ihmeellistä on vain,
etteivät he sitten ole arkun sisältöä pahemmin tonkineet, kun saivat
sen käsiinsä. Kaikesta päättäen ovat he odottaneet sopivaa hetkeä
pujahtaakseen pois maasta. Lippaaseen he eivät liioin ole koskeneet,
vaikka heidän sormiaan on syyhynyt. Merikorttien nurkat olivat
hieman taivutettuja, joten niitä he ainakin ovat tutkineet, vaikka
he ovat poliisikuulustelussa kieltäneet kaiken. Me yllätimme heidät
perusteellisesti, kiitos Ah Wongin.

— Annapas minullekin puheenvuoro, sanoi ukko Hellman, joka kuvitteli
istuvansa jossain kokouksessa.

»Iris» ostettiin pilkkahinnasta. Kolmen kuukauden kuluttua oli se
täydessä purjehduskunnossa, sillä me kolmisin ja vähän Ah Wongkin
teimme työtä kuin mielettömät yötä päivää. Sitten sijoitin viimeiset
säästörahat sukelluspukuun, vuokrasin helmenpyyntimestariksi Mr.
Wilsonin, otin kaksitoista kanakaa miehistöksi ja seikkailu sai minun
puolestani alkaa. »Iris» on nyt Lunataun laguunissa, me istumme täällä
majassa ja Ah Wong valmistaa pian päivällisen. Ja jos Harmaaparta on
puhunut totta, tulee meistä pian rikkaita, niin rikkaita, ettei uskoisi.

— Harmaaparta puhui kyllä totta, vakuutti Jaakko. Sellainen mies ei
valehtelisi. Hän on kaikesta päättäen ollut hyvin huolellinen ja
varovainen mies. Kun ajattelee tätä linnoitukseksi muodostettua majaa,
kirstun sisältämiä tarkkoja osviittoja ja varoituksia, tuntuu siltä
kuin olisi hän odottanut elämältä muutakin kuin myötäkäymisiä.

Ja Jaakko huokasi kuin olisi hän itsekin ollut yhdeksänkymmentävuotias.
Ukko Hellmania nauratti.

       *       *       *       *       *

Kahden päivän kuluttua kokeiltiin ukko Hellmanin ostamaa sukelluspukua.
Mr. Wilson, jäntevä helmenpyyntimestari, joka oli koko elämänsä
toiminut helmenpyyntipuuhissa ja tunsi sekä simpukat että helmet kuin
viisi sormeaan, laskeutui ensimmäisenä alas särkkä ykköselle, joka
sijaitsi itse laguunissa. Vihreän veden läpi saattoivat kannella olijat
aivan selvään nähdä hänen liikkeensä veden alla. Hän kaivoi pussiinsa
joukon suurimpia simpukoita ja palasi sitten kannelle. Hänet autettiin
parraspuun yli, simpukat avattiin, mutta helmiä ei ensimmäisellä
kerralla löydetty.

Ukko Hellman suoritti työnjaon. Sukelluspukua käyttäisivät Mr.
Wilson ja Jaakko vuorotellen. Jaakko oli saanut jo Sydneyssä
alkeiskoulutuksen. Ukko Hellman hoitaisi Joosepin kanssa
moottoripumppua, joka pumppusi ilmaa sukeltajalle. Kanakoista
muodostettaisiin sukeltajareservi. Kaikki miehet olivat olleet ennen
Torresin salmessa sukeltajina. Heille luvattiin prosenttipalkka. He
saisivat määrätyn osan kuorista eli helmiäisestä sekä myös osan helmien
hinnasta, sitten kun ne oli muutettu rahaksi. Kylän alkuasukasväestö
sai osallistua sukellukseen, jos heitä halutti.

— Ovatko kaikki tyytyväisiä? kysyi ukko Hellman Mr. Wilsonin toimiessa
tulkkina.

Kaikki vakuuttivat olevansa. Suomen siniristilippu nostettiin liehumaan
»Iriksen» mastoon ja niin oli ensimmäinen suomalainen helmenpyyntialus
aloittanut työnsä Lunalaun laguunissa, Marquesas-saariryhmän
eteläpuolella Etelän Ristin alla.




VII.

HELMIÄ NOUSEE, MUTTA TAIVAANRANNALLE NOUSEE PURJE.


Uuden ranskalaisen asetuksen mukaan ei simpukoita saa avata maalla.
Kuoret täytyy tyhjentää sisällöstään kannella ja tämä onkin mukavampaa,
sillä mätänevät simpukat eivät ole kaikkein miellyttävimpiä käsitellä.
Jo hetkessä ne kannellakin rupesivat haisemaan pahalta. Mutta kaikkeen
tottuu.

Elämä kulki säännöllistä rataansa. Mr. Wilson väitti, ettei hän
ollut koskaan pyytänyt helmiä näin rikkaalta helmisärkkäalueelta.
Tosin ei vielä ollut löydetty yhtään hyvin suurta helmeä, mutta Mr.
Wilsonin arvelun mukaan edustivat helmet keskisuuruutta, jolla aina
oli innokkaita ostajia, sillä niistä tulisivat parhaat helminauhat.
Hän kertoi lukemattomia juttuja helmenpyydystyksestä, kun he iltaisin
istuivat ylhäällä majassa ja laskivat päivän tuloksia. Erikoisesti
jäi Jaakon mieleen kertomus eräistä taitavista miehistä, jotka ovat
ottaneet erikoisalakseen helmien »kuorimisen». Jos helmi on epätasainen
muodoltaan, (pyöreä helmi ainoastaan on täydellinen) uskalletaan joskus
ryhtyä sellaiseen yritykseen, että helmestä kuoritaan päällimmäinen
kerros pois. Hyvässä lykyssä sattuu, että alla on kauniimpi kerros
ja helmestä voi tulla tällä tavalla pyöreä. »Kuorijoiden» ammatti on
kuitenkin äärimmäisen tarkkaa työtä. Pieninkin erehdys, pieninkin käden
vapiseminen saattaa aiheuttaa kymmenien tuhansien markkojen vahingon.
Ja aina on olemassa sitäpaitsi mahdollisuus, että toinen kuori on vielä
edellistäkin huonompi.

Mr. Wilson innostui eräänä iltana kuvaamaan näiden helmisärkkäsaarien
elämää ja teki sen niin mielenkiintoisella tavalla, että tuvassa olijat
kuuntelivat häntä henkeään pidättäen.

— Kun ihminen on valinnut asuinpaikakseen sellaisen palan maata,
joka ikäänkuin kahvikupin reunojen tavoin nousee merestä,
valinnut tämänkaltaisen korallisaaren asuinpaikakseen, täytyy
hänen välttämättömästi oppia uimaan. Hänhän asuu kirjaimellisesti
meren keskellä. Alkuasukkaat ovatkin näillä saarilla suurenmoisia
uimareita. Olette itsekin nähneet, miten he aloittavat uima- ja
sukelluskoulutuksen aivan pieninä. Yhä pitempiä sukellusmatkoja tekee
poikanen, hänen keuhkonsa laajentuvat jokaisella kerralla hieman ja
siitä johtuukin, että näillä saarilla on sukeltajia, jotka vaivatta
voivat pysytellä kolmekin minuuttia veden alla.

Näiden polyneesialaisten taipumukset ovat niinsanoakseni romanttisia.
Heistä ei ole maanviljelijöiksi ja mitäpä näillä korallireunamilla
viljelisikään. Kauppamiehen ura ei heitä liioin kiinnosta. He
luovuttavat nämä toimet kiinalaisille ja japanilaisille. Mutta
helmensukeltajan ammatti heitä viehättää. Siinä on jännitystä. He
tuntevat meren ja sen eläimet, he liikkuvat merenpohjassa kuin kotonaan
ja vaikka työ onkin niin rasittavaa, että he kaikki kuolevat aivan
nuorella iällä, silloin kun keuhkot ovat jo loppuun kuluneet, eivät he
tahdo ammatistaan luopua.

Ikävintä on vain se, etteivät he pysty säästämään. Heti kun
laivanomistaja on maksanut heille osansa, lähtevät he johonkin
saariston kauppakeskukseen kuten esimerkiksi Papeteehen ja tuhlaavat
rahansa autolla-ajeluun ja kaikenlaiseen muuhun turhaan. He ovat
suuria lapsia. Kun rahat ovat loppuneet, hakevat he uuden työnantajan
itselleen ja ovat jonkun ajan kuluttua yhtä tyytyväisiä kuin ennenkin.
Suuria lapsia he ovat, lopetti Mr. Wilson kaunopuheisen esityksensä.

Ah Wong oli tehnyt tulen takkaan, sillä tropiikin yö tulee nopeasti ja
päivän kuumuuden jälkeen tuntuu lämminkin yö kylmältä. Miehet istuivat
takan ääressä, Jooseppi vähän taaempana. Juttuja riitti loppumattomiin
ja Jaakko ainakin osasi kuunnella. Keittiöstä kuului surumielistä
yksitoikkoista laulua. Ah Wong istui keittiötuolilla, huojutti
ruumistaan hitaassa tahdissa ja puhdisti — aseita. Hän oli latonut
kaikki kiväärit lattialle riviin ja puhdistanut myös konepistoolit
rasvasta.

— Tuntuu kuin Ah Wong aavistelisi jotain, nauroi ukko Hellman.

— Näillä saarilla ei koskaan ole huomisesta varma. Jos saan katsoa
noita merikortteja, niin näytän teille, että elämä täälläpäin voi olla
vaarallistakin, sanoi Mr. Wilson.

Jaakko levitti hänen eteensä joukon merikortteja ja Mr. Wilson puhui:

— Kun katsotte tarkkaan näitä merkintöjä, jotka Englannin amiraliteetti
on tehnyt saarien kohdalle, näette useissa paikoissa sanan »cannibals»
— ihmissyöjiä. Kartat ovat tosin useita vuosikymmeniä vanhoja, mutta
kyllä näillä saarilla vielä ihmissyöjiä on. Helmenpyytäjäkuunareita
on kadonnut miehineen päivineen. Tuossa on merkintä _»Danger, do not
land»_. Maihinnoususta varoitetaan siis. Ja useimmissa on merkintä
»no water». Vaikka siis nämä saaret muuten ovat paraatiisillisia,
ei kaikkiin edes kannata jalallaan astua, sillä useimmissa ei ole
juomavettä hituistakaan.

Ulkona lauloi tuuli palmujen latvoissa. Ruoho kahisi aivan kuuluvasti.
Tähdet tuikkivat kirkkaina, mutta kaikkein kirkkaimpana loisti Etelän
Risti, josta Mr. Wilson kertoi, että Torressalmesta löydettiin kerran
simpukan sisästä kokonainen ketju helmiä, jotka muodostivat Etelän
Ristin muotoisen ryhmän. Helmi oli luonnollisesti suunnattoman arvokas.

Mr. Wilson lähti viimein laivalle. Hän nukkui miehistön kanssa, sillä
jotain vartijaa tarvittiin heidän kurissapitämiseen. Mitään varsinaisia
roistoja ei heidän matkassaan ollut, mutta helmet ovat aina kaikkina
aikoina muodostaneet suuren houkutuksen eikä mitään varokeinoa jätetty
huomioonottamatta, kun saaliin turvallisuus oli kyseessä. Jaakon
pieluksen alla oli browningpistooli, ukko Hellman kuorsasi kokonaisen
omaisuuden päällä, sillä purjekangaspussi, jossa helmet olivat, seurasi
häntä aina, eikä sitä yöksikään jätetty kauemmaksi kuin tyynyn alle.

Ah Wong tiesi kaiken, mitä Harmaaparrasta piti tietää. Hän tiesi,
ettei lipasta saanut avata, hän tiesi helmisärkkien luvun ja paikat.
Näitä paikkoja koetti ukko Helman pitää mahdollisimman salassa; Mr.
Wilsonkaan ei tiennyt niitten paikkoja ennenkuin ukko Hellman soudatti
itsensä kortti polvillaan paikalle ja laski särkälle pienen punaisen
poijun. Näin olivat he päässeet jo kiinni särkkään kahdeksan, kun
_suuri helmi_ löytyi!

Se oli todella peukalonpään kokoinen, aivan ruusunpunainen ja aivan
pyöreä. Mr. Wilson ei ollut koskaan ennen nähnyt niin kaunista
helmeä eikä hän lakannut sitä ylistelemästä. Hän mainitsi, että yksi
senkaltainen helmi vastasi sataa tavallista helmeä. Ruusunpunainen
väri oli hyvin harvinainen. Vaikka muodin oikut koristeiden alalla
vaihtelevatkin, pysyvät ruusunpunaiset helmet aina jalokivien
ylimystönä, vakuutti hän.

Ah Wong oli yllättänyt heidät eräänä päivänä merkillisellä tavalla. Hän
saapui laivalle kainalossaan aivan samankaltainen lipas, kuin se oli,
joka oli siirretty keittiön kellariin ollakseen pois tieltä. Jaakko ei
oikein luottanut itseensä ja tahtoi pitää Harmaaparran lippaan kaukana
itsestään. Sen vuoksi se olikin uskottu ankarin varoituksin Ah Wongin
haltuun. Ah Wong oli asettanut sen omakätisesti ja suurta kunnioitusta
osoittaen kellariin. Hän sanoi, että lippaan kannessa olevat kaksi
ristissä lepäävää lohikäärmettä kertoivat hänelle paljon, mutta mitä
ne sanoivat, sitä hän ei suostunut kertomaan. Ellei helmenpyynti olisi
vienyt kaikkea aikaa, olisi Jaakko varmaankin useammin miettinyt
lippaan arvoitusta, sillä hän oli luonnostaan utelias. Hänen punaisen
tukkansa alla pyöri samalla kertaa aina tuhansia ajatuksia; tuskin hän
oli yhdestä asiasta päässyt selville, kun aivot jo ponnistelivat toisen
asian kimpussa. Hän oli kuin elohopeaa täynnä eikä rasittavinkaan
sukellustyö saanut hänestä poispuhalletuksi iloisuutta.

Jaakko eli nyt elämänsä jännittävimpiä ja suloisimpia aikoja. Hän
oli nyt korallisaarella, hänellä oli ison miehen työ hoidettavanaan
ja elämä tuntui olevan täynnä jännitystä. Sen vuoksi näkikin hän
jokaisessa asiassa salaperäistä ja hän oli musertaa Ah Wongin
kysymystensä painolla.

— Miksi sinä tuollaisen olet tehnyt?

— En minä sitä tee, minä osta sen Sydneissä. Minä anta se nyt mister
Jaakolle. Pane helmi siihen, kaikki helmi. Se tuottaa onnea.

— Luuletko sinä, että ne lisääntyvät sinun laatikossasi? kysyi Jaakko
ivallisesti.

— Kaunis laatikko, hyvä laatikko, sanoi Ah Wong ja siveli lipastaan. Se
maksa kuusi shillinki.

— Oh, mene suolle! penäsi Jaakko. Ukko Hellman oli kuitenkin toista
mieltä ja sanoi, että millainen sisällys, sellainen kuori, jota Ah Wong
piti tunnustuksena ja vetäytyi takaisin mäelle kiinalaisia sananlaskuja
mutisten.

Helmet muutettiin sitten pussista lippaaseen ja kauniilta ne
näyttivätkin pumpulialustallaan. Lukumäärä alkoi jo nousta toiselle
sadalle. Kolme särkkää oli vielä puhdistamatta. Helmenpyynti oli
aina jännittävää. Se oli kuin kalastusta; ei koskaan tiennyt, koska
tärppäsi. Ukko Hellman olikin tämän vuoksi innoissaan kuin ennen
ahvenia onkiessaan Puruvedestä.

Kukaan ei tiennyt heidän saaliinsa arvoa, mutta Mr. Wilsonin väittämän
mukaan nousi se useihin kymmeniin tuhansiin puntiin. Hän selitti, että
vain Pariisissa voitaisiin yhdellä kertaa myydä näin suuri helmimäärä
ja sinne ukko Hellman päättikin viedä saaliin — taikka oikeammin Jaakon
saaliin, sillä Jaakon perintöosuuttahan tässä kalasteltiin.

Kymmenes särkkä oli menossa. Jaakko oli vuorossa. Hän käveli meren
pohjaa pitkin, potkaisi pohjakasvullisuutta hajalle, kaapi ja täytti
edessään heiluvaa koria sen kuin ennätti helmisimpukoilla. Toiset
olivat suuria kuin lautaset ja painoivat monta kiloa, toiset olivat
pienempiä, mutta yhtä suuria helmiä niistäkin saattoi löytää,
jos onnisti. Mustekaloja ei hän ollut kertaakaan nähnyt näillä
paratiisillisilla vesillä. Hän oli jäykistynyt ja tarttunut puukkoonsa,
jota hän aina kantoi mukanaan sukellusmatkoilla. Kerran oli suuri
jättiläissimpukka saanut hänen jalkansa puristuksiin kuoriensa väliin.
Hän oli nykinyt epätoivoissaan merkinantonuorasta ja kun syvyys sillä
kerralla ei ollut kovin suuri, oli mestarisukeltaja, kanaka Tokuto
hypännyt veteen ja päästänyt hänen jalkansa pinteestä. Mutta vielä
yölläkin hänen jalkaansa kivisti.

Kuunarin lastisäiliössä kasvoi kuorien määrä. Helmiäinen oli arvokasta
tavaraa eikä ainoatakaan kuorta heitetty hukkaan. Jaakko mietti
miten monta tonnia helmiäistä heillä jo oli koossa ja mitä tonnista
maksettaisiin. Kylän asukkaatkin oli vallannut näillä saarilla niin
epätavallinen tarmon puuska. He sukelsivat kaikin, naisetkin. Tuntui
siltä kuin. Harmaaparran levittämä siunaus olisi ylettynyt näiden
luonnonlastenkin ylle.

Joskus vihreässä vedessä ollessaan tuntui Jaakosta siltä kuin olisi
häilyvien korallien ja levien välistä kuumottanut Harmaaparran hahmo.
Harmaaparta ikäänkuin levitti sylinsä ja osoitti, että Jaakko liikkui
nyt hänen valtakunnassaan.

Kun yhdestoista särkkä oli menossaan, ilmestyi Ah Wong äkkiä juosten
rantaan.

— Iso purje näkee, iso purje, huohotti hän. Hän oli seisonut keittiön
portailla ja oli vuorella ensimmäisenä havainnut lähestyvän aluksen.
Ukko Hellman lähetti kanakan mastoon tähystämään. Pian havaittiin alus
jo paljaalla silmälläkin. Mr. Wilson kiskottiin ylös nopeasti.

Kuunari, joka oli »Iristä» huomattavasti suurempi, keinui riutan
ulkopuolella. Miehistö valmistui ottamaan purjeita alas. Kun kannen
miesrykelmä selvisi jonkin verran, tarttui Jaakko kaukoputkeen,
tarkasteli tulokasta huolellisesti ja äkkiä pääsi hänen huuliltaan
hämmästyksen sihahdus.

— Isä, Prado ja Silvio seisovat tuolla kannella!




VIII.

SIGNOR ANGELO SILVIO JA SENOR RODRIGO PRADO.


Ukko Hellman oli kotvan aikaa vaiti. Sitten puristuivat hänen kätensä
nyrkkiin ja hän lausui nopeasti:

— Ota esiin pistoolit ja anna Mr. Wilsonillekin yksi. Noiden roistojen
kanssa täytyy puhua revolverein.

Jaakko näki miten kuunari syöksyi kuin kiitävä hevonen riutan aukosta
sisään ja ihaili tahtomattaan peränpitäjän taitavuutta. Sitten kalisi
ankkuriketju, viimeinenkin purjeriepu laskeutui hitaasti ja kun laiva
kääntyi vuoroveden mukana, näkyi sen kyljessä musta nimi: _»Aratua.»_

Hetkisen aikaa tuntui siltä kuin olisi koko miehistö lähtenyt
matkan jälkeen levolle, sillä kannella ei näkynyt ketään. Sitten
nousi peräkannelle kaksi hienoa herrasmiestä, joita seurasi kolmas
mustapukuinen, juutalaiselta näyttävä mies.

_»Iris»_ tuli myös riutan sisäpuolelle ja lopulta ei laivojen välillä
ollut viittäkymmentäkään metriä vettä. Silloin pudotti keulassa
seisonut Jooseppi ankkurin.

Hellmanit seisoivat hekin peräkannellaan ja puristivat taskuissaan
olevia pistoolien kahvoja. Senor Prado oli pukeutunut keltaiseen
silkkipaitaan, punaiseen solmioon ja kellertävään panamahattuun.
Signor Silvion asu oli vieläkin räikeämpi: hänellä oli lakeerikengät
jalassa, valkoiset flanellihousut ja ruusunpunainen paita, jossa
keltainen solmio loisteli kuin auringonkukka. Hänellä oli päässään
kultaompeleinen purjehduslakki. Hän kai kuvitteli olevansa amiraali,
päättelivät Hellmanit hampaitaan kirskutellen.

— Päivää, päivää! huusivat _dagot_ kuin yhteisestä komennosta, mutta
kun _»Irikseltä»_ ei vastattu, muuttui heidän kohtelias ja liukas
muotonsa jonkin verran ja Prado huusi veden yli:

— Minulla olisi teille tärkeätä asiaa. Saako tulla käymään?

Ukko Hellman loi nopean katseen Jaakkoon ja kun molemmat ajattelivat,
että jutusta oli selvittävä mahdollisimman nopeasti, päättivät he
suostua Pradon ehdotukseen. Seurauksena oli, että hetken kuluttua
laskettiin _»Aratuan»_ kannelta laivavene vesille. Prado souti ja
Silvio piti perää. Mitä lähemmäksi vene saapui _»Iristä»_, sitä
hermostuneemmeksi tunsivat Hellmanit itsensä. He tiesivät olevansa
laillisella asialla eikä heillä olisi pitänyt olla syytä pelkoon, mutta
Harmaaparran muistelmat olivat herättäneet heissä suoranaisen kammon
näitä ihmishylkiöitä kohtaan. Ja jos he olivat olleet inhoittavan
näköisiä sairashuoneen hämärässä, olivat he kahta rumemman näköisiä
kirkkaassa auringonpaisteessa. Silvion katkaistu nenä näytti vain
aukolta laihassa päässä ja Pradon halkinainen huuli tuntui ulottuvan
korviin saakka. Ukko Hellmania puistatti ja hän puristi pistooliaan
lujemmin. Mr. Wilson ennätti vain huomauttaa, että jopa olivat kauniita
miehiä, kun siinä samassa Pradon panamahattu jo ilmestyi parraspuun
tasolle ja perässä seurasi itse mies kiiveten ketterästi kuin kissa.

Heidät ohjattiin _»Iriksen»_ peräsalonkiin. Ukko Hellman viittasi
heille tylyllä kädenliikkeellä paikan peräseinämällä, istui itse pöydän
päähän ja näytti Jaakolle paikan vieressään. Mr. Wilson, joka aina oli
tilanteen tasalla, aavisteli asiassa piilevän jotain vaarallista ja
asettui oven suuhun vartioimaan.

— Mitä te täältä haluatte? kysyi ukko Hellman lyhyesti sekä
epäystävällisestä.

— No, no, ei niin kiirettä, hymyili Prado ja halkinainen huuli
tuntui värisevän. Me tulemme tänne ystävinä ja te kohtelette meitä
noin epäystävällisestä Minä sanoin Silviolle, että nyt pääsemme
vieraisille herrasmiesten luo ja voimme puhua kuin herrasmies toiselle
herrasmiehelle...

— Missäs täällä muita herrasmiehiä on kuin me _»Iriksen»_ väki?
keskeytti hänet ukko Hellman ja kurkisti pöydän alle ikäänkuin siellä
olisi piillyt joku.

Pradon posket kalpenivat vihasta. Hän aikoi ensin, hypähtää seisomaan,
mutta Silvion laiha jänteikäs käsi laskeutui hänen olkapäälleen ja
painoi hänet alas.

— Mitä te tahdotte? kysyi ukko Hellman uudelleen. Me olemme täällä
laillisessa helmenpyyntipuuhassa, niin että jos te ajattelette joitakin
konnankoukkuja tai aiotte tunkeutua meidän pyyntivesillemme, tulette
saamaan sellaisen paukun kauniisiin naamoihinne että muistatte sen
ikänne.

Nyt olivat molemmat »herrasmiehet» nousseet seisomaan. Prado puhui
ensin ja sanat suorastaan hyppelivät hänen suustaan ulos:

— Vai sillä tavalla. Tuskin ennättää istua minuuttiakaan, niin jo saa
suut silmät täyteen haukkumisia. Minä kyllä arvasin, että te olette
olevinanne suuria herroja, mutta nyt puhutaan mekin asiat selviksi.

Me olimme täällä vähän yli kymmenen vuotta sitten ja meillä on yhtä
suuri oikeus näihin helmisärkkiin kuin Jack Shorellakin on, vaikka se
roisto anasti kaiken itse. Me olemme saaneet tehdä työtä ja kärsiä
puutetta sillävälin, kun hän tuhlasi ne ensimmäiset helmirahat. Meillä
ei tosin ole lupakirjaa hallitukselta, mutta meillä on muunlaisia
lupakirjoja ja me aiomme vaatia puolet saaliista. Te ette ole täällä
turhantakia olleet monta kuukautta ja otaksun, että teillä on jo pieniä
suloisia kaunottaria koko joukko koossa. Vain palkaksi saatte vähän
enemmän kuin me, mutta meillä on oikeus vaatia osaa, sillä me olemme
löytäneet nämä särkät yhtähyvin kuin Jack Shore.

— Niin, kyllä meillä lupakirjoja on vaikka minkälaisia, nauroi Silvio
röyhkeästi. Miehet olivat heittäneet kaiken häpeilyn pois.

— Vai niin, vai niin, sanoi ukko Hellman ja hänen poskipartansa rupesi
heilumaan kuin tuulessa. Vai olette te tulleet saaliinjaolle, te
roistot, jotka vasta Jack Shoren sairaana ollessa saitte tietää näistä
särkistä. Ja mitä tekemistä teillä täällä on? Jos te kuvittelette
saavanne jotain uhkauksillanne, niin parasta on, että nostatte ankkurin
heti tänään. Meiltä ette te saa mitään. Ja jotta harminne oikein
nousisi, saatte nähdä jotain, josta tulette näkemään pahoja unia koko
loppuelämänne ajan.

Ukko Hellman nousi reippaasti seisomaan, käveli lattian poikki pienelle
seinäkaapille ja otti esiin lippaan, missä helmet olivat. Mr. Wilson
ovensuussa hätkähti hieman, mutta ukko Hellmania ei kukaan pystynyt
hoivaamaan silloin, kun hän oli todella suutuksissa.

— Katsokaa nyt niitä pikkuisia sulottaria, ilkkui hän. Painakaa
olemattomat nenänne niihin kiinni! Ja kun olette ne nyt nähneet,
saatte kymmenen sekuntia aikaa lähtöön. Muussa tapauksessa heitän minä
omakätisesti teidät, käärmeensikiöt, laidan yli.

Silvio ja Prado tuijottivat hämmästyneinä ja ahneina lippaan sisältöä.
Yhtäkkiä tunsivat he niskassaan pari karvaista kättä.

— Ulos ja joutuin! Ukko Hellman miltei huusi käskynsä. Jaakko oli myös
noussut seisomaan ja tuijotti kylmästi miehiä. Mr. Wilson seisoi ovella
kuolemanenkelin tavoin ja hänen pistoolinsa oli tullut jo puoleksi
esille.

Prado oli aivan punainen raivosta ja Silvion suusta kuului omituista
sihinää. He koettivat sanoa jotain, mutta luotuaan toisiinsa
paljonpuhuvan silmäyksen he lopulta kiipesivät kannelle ja laskeutuivat
veneeseensä.

— Tämän sinä, poskiparta, muistat koko elämäsi ajan, sähisi Prado
työntäessään venettä laidasta irti. Jos se elämäsi niin pitkä enää
on. Seurasi sitten sarja espanjalaisia manauksia. Lopulta iski Prado
raivossaan airollaan _»Iriksen»_ kylkeen.

— Iske vaan, pupujussi, lausui Jaakko kannelta harvakseen. Kyllä tämä
laiva kestää.

Vielä kotvan aikaa kuului veneestä manauksia. Silvio ja Prado tuntuivat
olevan yhdessä äänessä.

       *       *       *       *       *

_»Iriksen»_ salongissa istui neljä miestä — Jooseppi oli tullut
mukaan — ja katselivat toisiaan levottomina ja synkkinä. Ukko
Hellmanin suuttumuksen puuska oli hävinnyt. Hän pyyhki otsaltaan
hikeä ja Jaakostakin tuntui tilanne kaamealta. He tiesivät kaikki,
etteivät Prado ja Silvio olisi lähtenyt turhantakia näin pitkälle
purjehdukselle. Hehän olivat tulleet Sydneystä saakka aluksellaan. Ja
kuka oli heidän rahoittajansa? Se juutalaiselta näyttävä mies, joka
äsken oli liehunut peräkannella? Heidän vaatimuksensa oli niin röyhkeä,
että heillä oli varmaankin keinoja sen läpiajamiseksi. Hehän olivat
nauraen vakuuttaneet, että heillä oli vaikka minkälaisia lupakirjoja.

He yrittivät pitää sotaneuvottelua, mutta hermostuneisuus oli niin
yleinen, ettei kukaan keksinyt varmaa suunnitelmaa. Yhdestä asiasta he
joka tapauksessa olivat yksimielisiä: heidän oli mahdollisimman pian
päästävä helmien kanssa ylös vuorille majaan. Jos he olisivat ennenkin
siunanneet Harmaaparran kaukonäköisyyttä, niin nyt tekivät he sen kahta
syvemmällä hartaudella. Hän oli todella aavistanut kaiken ja toiminut
sen mukaan.

— Taitaa olla parasta odottaa yötä, ehdotti Mr. Wilson. Kello on nyt
vasta viisi. Pimeys tulee muutaman tunnin kuluttua.

Jooseppi oli mennyt kannelle tähyämään ja tuli nyt alas ilmoittamaan,
että _»Aratuan»_ kansi suorastaan kuhisi väkeä.

He ryntäsivät kannelle. _»Aratuan»_ keskiluukku oli avattu ja
miehistö, joka näytti olevan pääasiallisesti kokoonpantu kanakoista ja
malajeista, nosti kannelle suuria raskaita laatikoita. Silvio seisoi
peräkannella määräyksiä jaellen. Prado nojasi ruoriin. _»Irikseen»_
saakka näkyi miten hän virnisteli hävyttömästi. Lopulta pui hän nyrkkiä
ja veden yli kantautui jälleen sarja manauksia.

— Aseita? arveli Jaakko.

— Tuossa ne niiden lupakirjat taitavat olla, sanoi ukko Hellman päätään
puistaen. Meidän on suorittava maihin mahdollisimman nopeasti.

Ukko Hellman oli tottunut merillä toimimaan nopeasti. Hän kutsutti
puheilleen Tokuton ja keskusteli hänen kanssaan hetkisen. Tokuto
nyökkäsi ja lipui sitten laidan yli kuin varjo. Hän ui niin hiljaa,
etteivät ainakaan _»Aratualla»_ olleet hänen uintiaan havainneet.

— Nyt lähetin Ah Wongille tiedon tilanteesta. Ilmoitin, että tulemme
sinne heti hämärän langetessa. Käskin hänen laittaa aseet kuntoon.

Seurasi sitten jännittäviä minuutteja, _»Iriksen»_ kannelta seurattiin
yhä kasvavalla levottomuudella, miten laatikko toisensa jälkeen
ilmestyi Silvion jalkojen juureen. Miehet tekivät työtään kuitenkin
verraten hitaasti. Kaikesta päättäen aikoivat Silvio ja Prado ensin
peloittaa _»Iriksen»_ miehiä ennen kuin he ryhtyivät todella toimeen.

Kului tunti, jännittävä tunti. Kello kuuden tienoissa ilmaantui Prado
keulaan, joka oli lähinnä _»Iristä»_ ja kohotti megafonin huulilleen.

— Viimeisen kerran te siat ja sianpojat. Laskemme teidät pois ehjin
nahoin jos annatte puolet helmistä. Muussa tapauksessa otamme kaikki ja
syötämme teidät haikaloille!

Ukko Hellman tuijotti taivaalle kuin olisi hän odottanut, että pimeys
olisi pudonnut siinä silmänräpäyksessä heidän ylleen. Mutta sittenkään
ei hänen sisunsa antanut myötä.

— Tuollaiset miehet hirtettiin ennen ensi näkemältä! huusi hän vastaan.
Tule hakemaan niitä, senkin halkihuulinen don juhani, niin saat nähdä.

Prado vain nauroi. Silviokin ilmestyi hänen taakseen ja sitten he
nauroivat yhdessä. Peräkannella seisoi juutalaisen näköinen mies ja
viittoili jotain hurjasti käsillään. Hän oli niin naurettavan näköinen,
että Jaakkoa hymyilytti, vaikka tilanteen vakavuus oli hänelle jo
pitkän aikaa sitten selvinnyt.

Mr. Wilson ilmoitti, että kymmenen kanakaa oli suostunut lähtemään
majalle. Muut päättivät jäädä laivaan, sillä vaikkakin he aavistivat,
että syntyisi tuima tappelu, niin katsoivat he kuitenkin, ettei
_»Aratuan»_ väki heille mitään tekisi.

Kello seitsemän putosi taivaalta suojeleva pimeys. Jo hieman ennen sitä
oli suurin valasvene laskettu vesille. Ukko Hellman tarttui peräsimeen,
Jaakko istui helmilipasta pidellen keskellä ja Mr. Wilson makasi
keulassa pistooli kädessä. Kanakat ja Jooseppi soutivat, että vesi
vaahtosi keulassa. Kun he olivat päässeet _»Aratuasta»_ kaapelinmitan
päähän, kuului sen kannelta rähinää, joku huusi komentosanoja ja sitten
kuului sarja laukauksia, jotka kaikuivat kammottavasti hiljaisessa
yössä...

Kuulat rapisivat veden pinnalla, mutta onneksi eivät _»Aratuan»_
miehet nähneet tähdätä. Kanakat, joiden sydämet oli täyttänyt
kuolettava pelko, kiskoivat airoja henkensä edestä. Jo karisi keula
hiekkaan, Mr. Wilson hyppäsi ensimmäisenä maihin ja pian olivat
kaikki kadonneet metsäpolulle, joka johti majalle. Ukko Hellman lähti
viimeisenä veneestä ja tuskin oli hän päässyt kuivalle maalle, kun
hän salamannopeasti tempasi pistoolinsa taskusta ja tyhjensi koko
makasiinin _»Aratuaa»_ kohden, jonka hahmo näkyi epäselvästi laguunin
mustalla pinnalla.

Jostain kaukaa kuului pilkallinen nauru. Sitten rapisivat vain oksat,
kun miehet huohottaen kiipesivät vuoripolkua ylöspäin.




IX.

TAISTELU HARMAAPARRAN MAJALLA.


Ah Wong oli kantanut kaikki kellarista löytämänsä ammukset keittiön
lattialle. Samaten oli hän parhaan kykynsä mukaan koettanut tukkia
ikkunoita ja seinän heikompia kohtia vuoteilla ja huonekaluilla.
Kaikki oli sekaisin ja mullin mallin. Tuntui siltä kuin olisi Ah Wong
aavistellut jotain tämänkaltaista, sillä tämän taivaan pojan tuntui
vallanneen merkillinen soturi-into. Kun ukko Hellman ei malttanut olla
laskematta leikkiä tästä, tuntui Ah Wong vihastuvan.

— Minä olla vanha sotilassuku. Minu esi-isä tappeli jo kaksituhatta
vuotta sitten. Minä osa ampua. Osako herra ampua?

Niin, minkälaisia ampujia he oikein olivat? Jaakko, ukko Hellman,
Jooseppi ja Mr. Wilson osasivat ampua konepistooleilla, joka ei
nyt suurta taitoa vaatinutkaan. Mutta osasivatko kanakat käyttää
kivääreitä? Ah Wong kulki mies mieheltä selittämässä. Hän oli niin
tärkeän näköinen, että olisi luullut hänen olevan komentavan kenraalin.
Kukin mies sai oman ampumaluukkunsa. Ulkopuolelle järjestettiin vartio.
Ukko Hellman, Jaakko ja Mr. Wilson ottivat kukin osakseen kolme
miestä. He päättivät valvoa vuoronperään. Ah Wong, Tokuto ja Jooseppi
siirrettiin reserviin. Ah Wong kantoi vettä niin paljon kuin pimeässä
ennätti. Sitten järjesti hän miesten tuomat muonavarat paikoilleen.

Harmaaparran maja oli valmis ottamaan vastaan piirityksen.

— Luultavasti tulevat ne roistot vasta aamunkoitteessa, arveli Mr.
Wilson. Kyllä minä monessa liemessä olen ollut mukana, mutta en vielä
tällaisessa. Luulisi elävän toisella vuosisadalla.

— En minäkään tämänkaltaista osannut aavistella, sanoi ukko Hellman,
joka sovitteli helmilipasta vuoteensa pääpuoleen. Mutta kun kerran
ryhdytään tappelemaan, niin tapellaan sitten. Tuo Jaakko olisi kyllä
saanut jäädä Sydneyhin, jos olisin arvannut tämän.

— Kyllä minä, isä, ampua osaan, sanoi Jaakko, jonka posket värisivät
jännityksen aiheuttamasta mielenliikutuksesta. Seistään tässä vaikka
viimeiseen asti, isä.

— Kovinpa sinä olet juhlallinen, sanoi ukko Hellman, vaikka hänen
poskipartansa rupesi samalla tavalla vipajamaan. Katsotaan nyt ensiksi,
uskaltavatko ne roistot ollenkaan hyökätä.

Kello yksi yöllä kuului pensaikosta rapinaa. Jaakko painoi
konepistoolin poskelleen ja odotti sydän hakaten.

— Kuka siellä!

Selveni sitten, että sieltä tuli eräs _»Irikseen»_ jääneistä miehistä.
Hänen otsansa oli verinen ja puheensa sekavaa. Senverran saivat majassa
olleet kuitenkin selvää, että Prado ja Silvio olivat valloittaneet
isännättömän _»Iriksen»_ ja potkineet sekä hakanneet raivoissaan
jäljelle jäänyttä miehistöä.

Yö kului rauhallisesti, mutta kukaan ei saanut unta silmiinsä.

Mr. Wilsonilla oli vartiovuoro, silloin kun ensimmäinen hyökkäys
tapahtui. Pensaikosta kuului ensin kiljuntaa ja sitten tuli joka
puolelta luoteja, että ilmassa vinkui. Kiväärituli oli varsin kiivasta.
Mr. Wilson oli vetänyt patrullinsa nopeasti sisään. Majasta ei ammuttu
laukaustakaan, vaikka yhä useampi luoti napsahti majan seiniin ilkeästi
vinkuen. Hirret, joista maja oli rakennettu, olivat niin kovaa
puulajia, että joskus, kun kuula irroitti lastun ja se putosi majan
lattialle, tuntui se käteen otettuna kovalta kuin kivensirpale.

— Tuntuu kuin olisimme kivilinnoituksessa! huusi ukko Hellman
iloissaan. Odotetaan vielä vähän ja annetaan mekin puolestamme tulta.

Oli jo aivan valoisaa. Hyökkääjistä nähtiin kuitenkin verrattain vähän,
sillä he pysyttelivät pensaikossa ja kallion takana. Kun majasta
ei ollut siihen mennessä ammuttu laukaustakaan, olivat hyökkääjät
tuudittautuneet siihen uskoon, ettei puolustajilla aseita ollutkaan.
Prado ja Silvio olivat kuitenkin varovaisia kenraaleja. Vasta kello
kymmenen aamulla he päättivät ryhtyä hyökkäykseen.

Yhtäkkiä nousi pensaikosta joka puolelta miehiä. Kanakat ja malaijit
heiluttivat kivääreitään hurjasti päänsä yllä ja huusivat kuin
rohkeuttaan lisätäkseen. Takana kiljuivat Prado ja Silvio ja ampuivat
majaa pistooleillaan sen kun ennättivät. Miehet olivat päässeet
noin viidenkymmenen metrin päähän majasta, kun yhtäkkiä kuului ukko
Hellmanin terävä komennus:

— Nyt!

Kolme konepistoolia alkoi kaamean laulunsa. Kanakat ampuivat suurella
innolla, mutta osumatarkkuus ei tainnut olla kovin suuri. Joka
tapauksessa oli tulivaikutus suurenmoinen. Tuntui kuin olisi tähän
saakka niin rauhallinen maja yhtäkkiä alkanut syöstä tulta kaikista
aukoistaan. Ah Wong, Jooseppi ja Tokuto latasivat konepistoolit sitä
mukaan, kun niitä heille ojennettiin, mutta Ah Wong ennätti joka
paikkaan innostamaan miehiä.

— Lopettakaa tuli! komensi ukko Hellman yhtäkkiä.

Aukealla paikalla majan edustalla makasi kaatuneita malaijeja ja
kanakoita. Ainoa mies, joka näyttäytyi enää, oli Prado ja majan miehet
ihailivat hänen urhoollisuuttaan. Hän oli temmannut kaatuneelta
malaijilta kiväärin ja tyhjensi sen nyt majaa kohden mielettömästi
kirkuen. Hänen huuliltaan valui sadatuksia vuolaana tulvana ja hänen
raivosta vääristyneet kasvonsa olivat aivan kammottavan näköiset.
Silvio oli jossain suojassa.

— He ovat menettäneet kymmenen miestä, kuiskasi Jaakko kalpeana
isälleen.

— Sota on sotaa, vastasi ukko Hellman, mutta ei hänkään mielellään
katsonut aukeamalle.

Prado huusi jotain. Vaiettiin hetkiseksi. Sanat kantautuivat selvästi
majalle saakka.

— Tämän te saatte vielä kalliisti maksaa. Teistä ei pääse yksikään
hengissä sieltä.

Koko päivän jatkui sitten yksitoikkoista pikkukahinaa majan ympärillä.
Pensaikossa piileskelevät hyökkääjät ampuivat vain silloin, kun joku
sattui katselemaan aukosta, mutta osumatarkkuus oli hyvin vähäinen.
Vain pari luotia tuli aukoista sisään. Seinän läpi tunkeutui kyllä
harvemmista kohdista luoteja sisälle, mutta ainoastaan yksi kanaka
haavoittui; hänkin vain lievästi. Ah Wong, joka oli tuhattaituri, sitoi
haavan ja antoi haavoittuneelle juotavaa.

Yöllä asetettiin jälleen ulkovartiot, mutta Jaakon patrulli ei
ennättänyt olla ulkona kuin kymmenen minuuttia, ennen kuin sen jo
täytyi paeta sisään seinien turviin. Odotettiin hetkinen. Silloin
kuului majan lähistöltä hiipiviä askeleita. Mr. Wilson hätkähti,
viittasi Jaakolle ja sitten syöksyivät he äkkiä ulos pimeyteen. Kuului
sarja peräkkäisiä laukauksia, tuskan huutoa ja yhtä nopeasti kuin he
olivat juosseet ulos, yhtä nopeasti saapuivat he takaisin.

— Arvasinhan minä, huohotti Wilson. He aikoivat sytyttää majan tuleen.

— Eivät tule enää toista kertaa lähelle, sanoi Jaakko ja hänen
silmissään oli tuima katse.

Kello kolme yöllä ilmaantui kuu pilvien raosta ja silloin alkoi ammunta
jälleen kiivaana. Tuntui siltä kuin olisi Prado komentanut kaikki
miehensä ylös vuorelle. Pensaikossa kahisi lakkaamatta. Majassa olijat
laskivat, että miehiä oli ainakin viisikymmentä. Siis puoli komppaniaa
piirittämässä, ajatteli Jaakko ja hänen huulensa pusertuivat tiukasti
yhteen.

Seurasi jälleen tuskantäyteisiä minuutteja. Jaakkoa väsytti
suunnattomasti. Ukko Hellman nukkui miltei seisoaltaan ja Wilsonkin,
jolla oli kaikkein rautaisin ruumiinrakenne, hieroi ohimoitaan silloin
tällöin.

Mutta yöstä tuli viimein aamu. Silloin nukkuivat majan lattialla
kaikki muut paitsi ukko Hellman, Jaakko, Wilson ja Ah Wong, joka ei
osoittanut minkäänlaista uupumuksen merkkiä. Jaakko tuijotti vaikenevaa
maisemaa majan edustalla. Hänen silmänsä kiersivät väsyneinä pensaalta
pensaalle, kalliolohkareelta toiselle. Äkkiä hän huudahti:

— Selvä on! Nyt ei meitä enää pelasta mikään.

Noin kahdensadan metrin päässä erään kalliokielekkeen suojassa oli
_kaksi raskasta konekivääriä!_




X.

AH WONG SELVITTÄÄ TILANTEEN.


Tilanteen kaameus selvisi samassa silmänräpäyksessä kaikille. Vaikka
seinät olivatkin tähän asti kestäneet huonosti suunnattuja kiväärin
luoteja, tiesivät kaikki, ettei ollut mitään mahdollisuutta pelastua
raskaan konekiväärin tulelta. Hyökkääjät ampuisivat niin kauan
konekivääreillään, kunnes majan sisällä ei olisi elävää ihmistä. Jos
hyökkääjillä oli konekivääreihinsä tarpeeksi ammuksia, saattoivat he
ampumalla hajoittaa majan vaikka maan tasalle. Ukko Hellman oli usein
nähnyt raskaita konekiväärejä ja tiesi, mihin ne pystyivät kahdensadan
metrin matkalta.

Ikäänkuin todistukseksi alkoivat molemmat konekiväärit papattaa
samanaikaisesti. Jaakko ennätti nähdä, että Silvio hoiteli toista
niistä ja Prado toista. Sitten tempaisi voimakas käsi hänet pitkäkseen
majan lattialle.

— Kaikki lattialle! huusi ukko Hellman käheällä äänellä.

Luoteja rapisi nyt sisään joka puolelta. Pensaikossa piileskelevät
miehet olivat ryhtyneet mukaan leikkiin. Kanakat olivat heränneet ja
katselivat kauhistunein ilmein ympärilleen. He eivät tienneet muuta,
kuin että ulkoapäin ammuttiin hirveästi. Valkoiset miehet yrittivät
hallita hermonsa, mutta rauhallisin kaikista oli sittenkin Ah Wong.
Hän liikkui ryömien joka paikassa, latasi hermostuneimpien miesten
kiväärit, lohdutti ja rupatteli.

Puolustaminen ei enää tullut kysymykseenkään. Kaikki makasivat
lattialla ja jokainen odotti: koska sattuu minuun?

Yhtäkkiä Tokuto kiljaisi, hyppäsi pystyyn ja lysähti sitten kokoon kuin
tyhjä säkki. Hän oli saanut luodin rintaansa. Kahden minuutin kuluttua
osui toinen raskaan konekiväärin luoti suoraan erään kanakan päähän.
Hän huoahti ja kuoli. Viiden minuutin kuluttua rupesivat ukko Hellman
ja Wilson suunnittelemaan uloshyökkäystä, joka sentään oli parempi kuin
kuoleminen rotan tavoin loukkuun. Mutta sitten he tulivat ajatelleeksi
kanakoiden rohkeutta. Tuskinpa heitä saisi mukaan ja mitä hyötyä oli
syöksyä avointa kenttää pitkin konekiväärisuihkua vasten! Se jauhaisi
heidät kappaleiksi parissa sekunnissa.

Yhä vain jatkui konekiväärien tuli. Jaakko huudahti yhtäkkiä ja painoi
olkapäätään. Ukko Hellman hypähti jaloilleen vaarasta välittämättä ia
kumartui polvilleen Jaakon ylle.

— Mihin sattui, Jaakko, sano isälle. Ukko Hellmanin otsalle oli
kihonnut suuria hikikarpaloita.

— Ei tämä mitään, sanoi Jaakko hammasta purren. Sattui tuohon
olkapäähän. Oh, kuinka siihen koskee!

Wilson huusi nurkasta: Taas sattui yhteen. Ei tästä mitään tule.

Nyt ampuivat konekiväärit hurjimpia sarjojaan. Ukko Hellmankin
heittäytyi lattialle vatsalleen ja makasi siinä huohottaen. Lopulta hän
ryömi ikkuna-aukon luo, nousi vaivalloisesti polvilleen ja heilutti
käteensä ottamaa nenäliinaa aukon ulkopuolella. Silloin tuli lakkasi.
Seurasi hetken hiljaisuus ja lopulta kuului Pradon pilkallinen ääni:

— Taisitte saada jo tarpeeksenne, vai mitä? Ellette nopeasti tuo tänne
helmiä, niin ammun teidät kaikki mäsäksi ja otan ne sitten perästäpäin.

Ukko Hellman oli nyt noussut seisomaan. Hän pani kätensä torveksi
suunsa eteen ja huusi:

— Te saatte helmet, jos lupaatte, että saamme rauhassa poistua laivalle
ja lähteä täältä. Olkaa kolmasti kirottu!

Prado ja Silvio tuntuivat neuvottelevan. Silvion pää kumartui Pradon
konekiväärin suojuksen taakse ja kun se nousi sieltä esiin, kareili
nenättömillä kasvoilla kaamea ilme.

— Tuokaa tänne ne sitten! komensi Prado. Eikä mitään kierouksia! Jos
yritätte jotain, niin annan tulla uudelleen tästä ruiskusta.

— Voiko teidän sanaanne luottaa? kysyi ukko Hellman ampuma-aukosta.

— Tietysti, herra poskiparta! huusi Prado leveästi hymyillen. Tietysti,
herra poskiparta.

Wilson kuiskasi: Minä en luota heihin vähääkään, mutta mitä tässä
muuta saattaa tehdä. Jos hän aloittaa sitten ammunnan uudelleen, niin
hyökkäämme ulos kentälle ja taistelemme loppuun saakka.

Ukko Hellman kutsui Ah Wongin puheilleen, antoi hänelle muutamia
hiljaisia määräyksiä. Ah Wong tarttui helmilippaaseen ja saapasteli
sitten keittiöön. Hetken kuluttua huusi ukko Hellman:

— Teidän on laskettava lähetti heti takaisin.

— Lähettäkää tänne ne helmet ja joutuin, karjaisi Prado.

— Saat mennä, huusi ukko Hellman Ah Wongille. Kuului sitten miten
ovi kävi ja hetken kuluttua ilmestyi Ah Wong piha-aukeamalle lipasta
kantaen. Hän kulki nopeasti erottavat kaksisataa metriä, ojensi sitten
sanaakaan sanomatta lippaan. Sitten kumarsi hän kohteliaasti, kääntyi
majaa kohden ja marssi vakavana takaisin.

Ah Wongin vakava ilme oli saanut ilkeän hymyn nousemaan Pradon huulille.

— Sehän käyttäytyy kuin arkkipiispa, sanoi Silvio hohottaen.

Mutta silloin oli Ah Wong jo kuulomatkan ulkopuolella. Ovi pamahti
vimmatusti kiinni ja »herrasmiehet» rupesivat laskemaan saalistaan.

Ukko Hellman tuijotti synkkänä raskaita konekivääreitä ja niiden takana
seisovia miehiä. Jaakko makasi silmät ummessa lattialla. Wilson oli
kohottautunut polvilleen. Jooseppi puristi kätensä nyrkkiin. Ukko
Hellman aikoi sanoa jotain Ah Wongille, mutta samassa silmänräpäyksessä
heittäytyi Ah Wong hänen jalkoihinsa kaataen hänet lattialle.

       *       *       *       *       *

_Ulkoa kuului hirvittävä räjähdys._ Maja huojui kuin olisi tornaado
sitä heiluttanut, astiat sinkoutuivat lattialle, vuoteet kaatuivat
lattialla makaavien päälle. Ilmanpaine oli niin ankara, että yhdestä
majan kulmasta irtaantui tukki salvoksestaan.

Ah Wong oli ensimmäisenä jalkeilla. Hän hyökkäsi ampuma-aukolle,
tuijotti kiinteästi eteenpäin ja nosti sitten puoliksi pökertyneen ukko
Hellmaninkin katsomaan.

— Mitä tapahtui? kysyi ukko.

— Tapahtui oikeus, vastasi Ah Wong haudanvakavana.

Ja silloin näki ukko Hellman näyn, jonka hän muisti elämänsä loppuun
saakka. Sillä kohtaa, missä aikaisemmin molemmat konekiväärit
olivat seisoneet, oli vain suuri kuoppa ja muutamia vääntyneitä
raudankappaleita.

Ah Wong sanoi hiljaa ja rauhallisesti:

— Nyt me hyökätä, herra!

He hyökkäsivät nelisin: ukko Hellman, Jooseppi, Wilson ja Ah Wong
konepistoolit käsissään, mutta pensaikossa ei ollut enää elävää miestä.
Ne, jotka eivät olleet saaneet surmaansa räjähdyksessä, pötkivät
parhaillaan huumaantuneina alas laivalle.

Majan lähettyvillä kohottivat he eläköönhuudon. Sisältä vastasi Jaakon
ääni heikosti: Eläköön!

_»Aratua»_ nosti purjeensa ja purjehti pakoon.

       *       *       *       *       *

Verinen taistelu oli unohdettu. Ukko Hellman oli hautauttanut
niin viholliset kuin ystävät ja lukenut käsikirjastaan heille
yhteisen siunauksen. Helmenpyynti ei tuntunut kuitenkaan häntä enää
kiinnostavan. Lopuksi päätettiin jättää särkkä kaksitoista kokonaan
rauhaan. Jaakko, joka oli jonkun verran tervehtynyt, lupasi sen
Wilsonille, joka ilmoitti joskus tulevansa näille seuduille uudelleen
onneaan koettamaan.

Ah Wong oli ollut taistelupäivän iltana hyvin salaperäinen. Hän oli
kaikkien kummastukseksi kantanut esille lippaan, joka oli oikea
helmilipas. Hän oli matkalla keittiön läpi vaihtanut helmilippaan
Harmaaparran salaperäiseen lippaaseen. Se oli tosiaan ollut kauhua
täynnä ja nyt Jaakko vapisten ajatteli miten lähellä kuolemaa hän oli
monta kertaa ollut uteliaisuutensa hetkinä.

— Luulen, että siinä oli kolmisen käsikranaattia, jotka räjähtivät
silloin, kun kansi aukaistiin. Olen kuullut, että jotkut orjakauppiaat
näillä tienoin ennenaikaan käyttivät tuonkaltaisia loukkuja.

— Mutta mistä Ah Wong tiesi? kysyi Jaakko.

— Siinä laatikossa on kaksi lohikäärmettä ristissä päällä. Minä tietä
— se merkitsee kuolemaa meidän maassa. Minä tiesi sen heti. Tämän
yksinkertaisen henkilön sydän paisuu onnesta. Sillä kirjoitettu on:
Oikeuden pyörät eivät koskaan lakkaa pyörimästä.



