Sigrid Undsetin 'Peilikuvia' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3652.
E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään
rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.




PEILIKUVIA

Kirj.

Sigrid Undset


Suomentanut ja esipuheen kirjoittanut

Anna-Maria Tallgren





Porvoo * Helsinki,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1938.






SISÄLLYS:

Esipuhe.
Puoli tusinaa nenäliinoja.
Selma Breter Simonsen.
Tjodolf
Rouva Hjelde.




ESIPUHE.


Tämä suomennosvalikoima esittää Sigrid Undsetin ensimmäistä kertaa
novellikirjailijana suomenkieliselle yleisölle.

Nimitys 'novellikirjailija' ei muuten Undsetin kohdalla ole täysin
paikallaan; ainoastaan harvoin tapaamme hänen kertomuksissaan sitä
artistista ja rakenteellista nuhteettomuutta, sitä kaiken epäolennaisen
eliminointia ja taas väkevää ja kokoavaa loppuhuipennusta, jota olemme
tottuneet novellilta vaatimaan. Mukaanotetuista täyttänevät vain pieni
lapsinovelli "Puoli tusinaa nenäliinoja" ja osittain "Tjodolf" ja
"Simonsen" nämä vaatimukset. Undsetin kertomukset ovat ani harvoin
mitään rajallisia 'tapahtumia'; ne ovat oikeastaan romaanikatkelmia,
jotka rakentuvat näennäisen sattumanvaraisesti ja joissa kirjailija
on täysin yhtä ehtymätön ja runsaskätinen kuin konsanaan
suurromaaneissaan. Hän ei seulo, vaan ottaa kaikki mukaan, sivuasiat
ovat hänelle aivan yhtä tärkeitä kuin pääasiat, sen vuoksi ettei
hänelle kerta kaikkiaan ole olemassa mitään epäolennaista. Kuvaavaa on
että hänen kertomuksensa hyvin usein päättyvät monisäikeisinä, ilman
draamallisesti laskettua nousua ja noudattamatta mitään edeltäpäin
säädettyä kaavaa. Tässä suhteessa on esim. "Rouva Hjelde" hänelle
erinomaisen tyypillinen: siinä on oikeastaan aineksia miten laajaan
romaaniin hyvänsä, ja kirjailija käsittelee näitä aineksiaan aivan
yhtä rauhallisesti kuin esim. "Keväässä" tai "Ida Elisabetissa". Hänen
kertomuskokoelmistaan voisi mainita monia samanlaisia esimerkkejä;
juuri ne ovat oikeastaan ehdottomana enemmistönä. En ollenkaan kiellä
sitä, että Undsetin lukija joskus toivoisi kirjailijan tiivistävän
tekniikkaansa, jos näin mestaroiva sana on luvallinen, että hänen
lauseensa olisivat lyhyemmät ja ettei hän pysähtyisi jok'ainoan
ohivilahtavan ihmisen kohdalla. Mutta yht'äkkiä näin ajatellessamme
saatammekin sävähtää ja huomata, että tämä — eräässä mielessä! —
niin epäartistinen kirjailija, jota 'tekniikka' ja 'osaaminen'
tavanomaisesti käsitettyinä eivät liikuta, onkin nero ja sukua luonnon
itsensä kanssa, tuon siunatun ja ehtymättömän luonnon, jota meidän
pikkuviisaat määritelmämme eivät yllä. Me emme voi sanoa joelle: "Älä
tee tuota polvea, virtaa suoraan!" sen paremmin kuin voimme moittia
Undsetia siitä, että hän antaa romaaninsa ja kertomustensa rakentua
sellaisiksi kuin ne rakentuvat, oman sisäisen välttämättömyytensä
pakosta. Ne ovat pintapuolisesti katsoen liian laajoja ja monisanaisia
ja väsyttävät joskus, mutta niiden 'paino' on ihmeellinen ja pätevä,
kun punnitsemme niitä oikeita punnuksia käyttäen.

       *       *       *       *       *

Valinta, joka on suoritettu Sigrid Undsetin neljän kokoelman
nojalla ["Den lykkelige Alder" (1908). "Fattige Skjaebner" (1912),
"Splinten av Troldspeilet" (1917) ja "De kloge Jomfruer" (1918).], on
tavallaan ollut vaikea, sen vuoksi että valikoitsija voisi seurata
useita eri linjoja, jotka kaikki avartaisivat omalla tavallaan
käsitystämme Undsetista luovana taiteilijana ja näin ollen olisivat
yhtä oikeutetut. Oma mielenkiintonsa olisi tietysti ensinnäkin
kronologisella menetelmällä. Toinen mahdollisuus olisi, että antaisimme
kertomuksien niveltyä eräänlaisiksi laajemmiksi romaaninkatkelmiksi:
kirjailija seuraa usein, eri aikoinaan, samojen henkilöittensä
kehitystä lapsuusvuosien ja neidonunelmien kautta 'varsinaiseen
elämään'; mm. Bildit ja Uni Hirsch-Hjelde esiintyvät hänellä useaan
otteeseen. Valitessani kertomukset niiden yhteisen keskeiselämyksen
pohjalta olen kuitenkin koettanut antaa valikoimalle oman elimellisen
kokonaisuutensa, sitäkin enemmän kun tämä eri kertomuksia yhdistävä
keskeiselämys on juuri niitä, jolle koko Undsetin tuotanto pohjautuu:
äitiys. Yhä uudelleen ja uudelleen, "Rouva Marta Ouliesta" lähtien
hamaan hänen viimeksi ilmestyneeseen romaaniinsa "Uskolliseen
aviovaimoon", jossa lapsella ja lapsettomuudella on niin suuri
osuutensa, Undset palaa tähän elämän alkuvoimaan ja valottaa sitä eri
puolilta, animaalisesta vietistä pyyteettömimpään uhrimieleen. Kuka
ei järkyttyneenä muistaisi "Jenny"-romaanin päähenkilön pateettista
tunnustusta Rooman Pietarinkirkon varjossa! Koko tuo ryöppyävä puhe,
jonka Undset panee onnettoman, itsensä tuominneen naisen suuhun,
osoittaa täysin että kirjailijatar jo tällä varhaisasteellaan vaistosi,
että vain äitiys olisi voinut eheyttää Jennyn persoonallisuuden
sirpaleet, mutta koska hänen poikansa oli sallittu kuolla, hän oli
kerta kaikkiaan 'tuomittu', jos kohta ei teologisessa mielessä! Ja
antaahan Undset sellaisten pinnallisten ja oikukasten tyttölasten kuin
Cesca Jahrmannin samassa romaanissa ja Betzy Helsingin "Keväässä"
ylittää omat mittasuhteensa ja kasvaa ihmisinä äitiyden myötä, kunnes
kirjailija vihdoin luo sellaiset sielullisesti ja ruumiillisesti uljaat
äidinkuvansa kuin Kristiina Lauritsantyttären ja Ida Elisabetin,
joiden synnynnäinen, turmeltumaton vaisto ohjaa heitä vaikeidenkin
vaiheiden halki pyyteetöntä antamista päin. Ida Elisabetin jaksettua
luopua persoonallisesta onnestaan, joka hänen olisi ollut ostettava
lapsiensa onnen kustannuksella, hänen sieluunsa valuu rauha, joka
raamatun kieltä käyttääkseni käy yli ymmärryksen. Kirjailija näyttää
romaaninsa viimeisellä sivulla tämän karaistuneen naisen puristavan
poikaansa syliinsä, ensimmäisen suuren surun kohdattua lasta, ja
tuntiessaan hennon vartalon nytkähtelevän helmassaan Ida vaistoaa
täysin että uhri oli hintansa arvoinen. "Hän ei tietänyt, mitä lapsen
mielessä liikkui — eikä mitenkään olisi uskaltanut kysyäkään sitä.
Mutta hän tunsi, suorastaan ruumiillisesti, kuinka lapsi aivan kuin
kasvoi hänen käsiensä alla — — — ja niin tulvasi kuuma ja vapauttava
riemu äidin sydämen läpi." — Ilman pienintäkään epäilyä uskaltaisinkin
väittää, että jokainen vastainen Undsetin-tutkija pakostakin tulee aina
lähestymään hänen taidettaan tästä keskeiselämyksestä — äitiydestä —
käsin.

Mikäli suppea tila on sallinut, onkin valikoitsija sen vuoksi pitänyt
silmällä, että Undsetin ensimmäinen suomenkielinen novellikokoelma
valaisisi mahdollisimman monipuolisesti tätä kirjailijan suurinta
elämänarvoa. Näin on ensinnäkin otettu mukaan viehättävä,
pieneleisyydestään huolimatta kipeistä traagillisista pohjatun
noista kummunnut lapsinovelli "Puoli tusinaa nenäliinoja", jossa
pikkusiskoistaan huolehtiva, varjossa kehittyvä yhdeksänvuotias
aivan kuin kasvaa symboliksi — näillä muutamilla sivuilla on naisen
tulevaa kutsumusta, hänen vaistomaista tarvettaan elää toisille
mestarin ottein kuvattu. Kirjailijan liioittelunkin on valmis antamaan
anteeksi. Bildit-ressu, joka muuten varhaisvanhuudestaan huolimatta
esiintyy niin liikuttavasti ja aidosti lapsena, esimerkiksi etsiessään
pettymyksilleen kompensointia eräänlaisessa kerskuilussa tovereittensa
edessä, on oikeastaan Norjan kirjallisuuden valokehysteisen
lapsimarttyyrin arkinen vastine, Ibsenin Hedvigin pikkuserkku. "Selma
Brøterissä" ja "Tjodolfissa" taas kirjailija saa osoittaa, kuinka
apuatarvitseva, turvaton pienokainen mobilisoi syvimmät, parantavat
äitiysvaistot sellaisissa sydämissä, jotka elämä jo on täysin
autioittanut tai iskenyt haavoille. "Selma Brøter", tuo puolivanha,
erinomaisen mielenkiinnoton konttorineitonen, joka vaistomaisesti
himoitsee kauniita eroottisia elämyksiä, mutta silti säikkyen
nauttii, jos tuntemattomat mieshenkilöt hiukan lähentelevät häntä
pimeällä kadulla, kohoaa toiselle, henkisemmälle tasolle, saadessaan
vapaaehtoisesti sälyttää harteilleen äitiyden vaivat — joista
hysteerisen itsekäs sisar tahtoo päästä. Tämä traagikoomillisista
pikkupiirteistä koottu kertomus on eloisa ja psykologisesti vankkaa
tekoa, mutta taiteellisesti painavampi on mielestäni "Tjodolf",
joka varmasti kuuluu niihin, mitkä suuri vaakamestari Aika pelastaa
pysyvään talteen. Kertomus sankarillisesta kasvatusäidistä on
tulvillaan hellyyttä, elämänhartautta, hienoa lyyrillistä tunnetta ja
sydämen valoisaa, ymmärtävää huumoria, mutta samalla sitä sähköistää
väkevä indignaatio ja myötäelämys: niin suuri uhri tuhotaan vain
toisen edesvastuuttomuuden takia, mutta — uhri on arvo sinänsä...
"Simonsenissa", jonka senkin olisin valmis asettamaan Undsetin
suurromaanien tasolle ihmiskuvauksen taiteellisessa pätevyydessä,
kirjailija lähestyy henkistä pieneläjää, joka sinänsä on alkeellisinta
tasoa ja jonka sydän on kaikkien tallaama kuin valtatie. Mutta tuossa
vanhenevassa, nautiskeluun taipuvassa ja holtittomassa varastomiehessä,
jossa ei ole hiventäkään sankaruutta tai ylpeyttä, vaan joka avuttomana
ottaa vastaan kaikki elämän kolhaisut, on jossain sielun sopukassa
vilpas, elävä lähteensilmä, joka pitää edes pienen kolkan tuoreena ja
elävänä: isyys.

"Rouva Hjelde" vihdoin — niin monisäikeinen ja sattumanvarainen kuin
se ensi lukemalla voikin olla — on Undsetin maailmankatsomuksen
suuria kokoavia synteesejä. Se on eräässä mielessä laaja laatumaalaus
kodista, laatumaalauksen itsensä tähden, jossa äitiyden kaikki huolet
ja vaivat, suuret kärsimykset, pienet harmit ja taas jokapäiväinen
sisäinen tyydytys on suorastaan mikroskooppisen tarkasti havaittua.
Mutta se kasvaa samalla, omalla elimellisellä voimallaan, väkeväksi ja
karaistuneeksi kiitokseksi Elämälle, joka silloinkin, kun se parasta
on ollut, on työtä ja tuskaa ollut, mutta joka siitä huolimatta
tai juuri sen vuoksi ansaitsee tulla eletyksi. Kun keski-ikäinen
äiti, joka tyydyttämättömänä on pyytänyt itselleen uutta kevättä ja
uutta kukintaa, yht'äkkiä havahtuu hurmoksestaan, ymmärtää hän kuin
väläyksessä että hänen aikansa kerta kaikkiaan on ohi. Mutta vielä
enemmän hän ymmärtää, ettei hän äitinä koskaan jaksaisi maksaa sitä
hintaa, mitä tällainen onni vaatisi, koska itsekkään, persoonallisen
onnen hintana olisi lapsien onnettomuus. Tämä tietoisuus valaa hänen
mieleensä ihmeellistä, kuulasta tyyneyttä, perspektiivit selkenevät,
ja kuin palkaksi siitä, että hän on kyennyt voittamaan itsensä, elämä
sallii hänen havaita, ettei tuo uusi onni ollutkaan tavoittelemisen
arvoinen. (Epäilemättä novelli olisi syvyysleikkaukseltaan voittanut,
jos Vegard Lüders olisi ollut tasamittaisempi 'vastanäyttelijä' eikä
vain tuollainen "kauppa-apulainen elämän suuressa liiketalossa",
jollaisena Uni Hjelde häntä ajattelee, sitten kun hänen päänsä on
selkeytynyt; uhriajatus olisi näin saanut vielä enemmän todellista
painoa — sydänveren painoa, jos näin pateettista sanaa uskaltaa
käyttää. Mutta Undset onkin kaikesta päättäen tarkoittanut
kaikkein tavallisinta ja arkisinta tusinatapausta, olkoon että
toisena vastapuolena on taiteilijatar.) Aviopuolisoiden karu ja
säälimätön, mutta rehellisyydessään riipaisevan kaunis keskustelu,
suuren loppuratkaisun hetkellä, sisältääkin paljossa Undsetin oman
itsetunnustuksen; äänenpainoista on mahdoton erehtyä. Vaimo pyytää
kiivaasti — ja vetoaa inhimilliseen oikeuteensa — onnea, joka "ravitsee
ja täyttää ja on kuin suloinen maku suussa". Mutta aviomies, joka
on niin tasapainoisesti mies, ihminen ja isä, osoittaa että tämä
vaatimus kerta kaikkiaan on liian myöhään herätetty sekä että mitään
vetoamisoikeutta korkeampaan 'instanssiin' ei ole; elämän päätösvalta
on oikea, tinkimätön ja lopullinen. Ja hän sanoo, että vaikka heidän
välinsä olisivat vieläkin surkeammat, vaikka he ymmärtäisivät vieläkin
huonommin toisiaan, toistensa mieli tekoja ja unelmia, ei kummallakaan
ole enää mahdollisuutta pyytää mitään itselleen, sellaista, jota he
eivät voi jakaa lastensa kanssa tai jota nauttien he eivät voi katsoa
lapsiaan silmiin. "Sillä tiedän, ettet voi luopua heistä. Enkä minäkään
voi. Kai se lähinnä on oman itseni takia, vaikka olenkin uskotellut
itselleni, että se on heidän takiaan — mutta en päästä heitä käsistäni.
En ketään heistä — heidän ei tarvitse erota toisistaan."... "Ja minä
en siedä tässä asiassa mitään. Ymmärrätkö. — Sinussa itsessäsi ei ole
hiventäkään, jonka voit lahjoittaa pois ulkopuolella lastesi kodin, jos
tahdot, että se on sinunkin kotisi. Äidissä ei saa olla ainoatakaan
tahraa. En siedä mitään salaista häpeää lasteni lähettyvillä — minä —
minä en kerta kaikkiaan voi."

Tässä on aviorikos käsitetty yhtä vakavana riippumatta siitä,
tapahtuuko se ajatuksissa, sanoissa vai töissä, koska se joka
tapauksessa kohdistuu äitiyden pyhyyttä vastaan. Luulen, että Undsetin
koko eetos puhuu Kristian Hjelden suun kautta. Ja juuri siksi, että
Undset asettaa äitiyden näin vavahduttavan korkealle, on valikoitsija
uskaltanut suorittaa työnsä niiden suuntaviivojen perusteella, joista
alussa oli puhe.

P. Maarian pitäjässä, keväällä 1938.

A-M. Tn.




PUOLI TUSINAA NENÄLIINOJA


Torleif ja Helge istuivat keittiönportailla ja järsivät leivänkannikkaa.

"Oletko taas saanut jälki-istuntoa koulussa — hyi häpeä, Bildit on taas
jäänyt jälkeen!"

"Mutta lapsi kulta, oletko taas saanut jälki-istuntoa?" kysyi rouva
Iversen keittiön ikkunasta.

"Enkä ole", vastasi Bildit nopeasti. Hän seisoi ja keinutteli
koululaukkuaan reittään vastaan. Koululaukku oli säkkikankaasta; siihen
oli punaisella villalangalla kirjottu lehtiä ja B. I. "Sossa Ødegaard
ja minä kuljimme yhtä matkaa, ja sitten minä saatoin hänet kotiin."

"Saatoitko — ja olitko ehkä sisälläkin Ødegaardeilla?" kysyi rouva
Iversen uteliaasti.

"E-en ollut —"

"Mutta tule nyt ja muuta kuivaa jalkaasi, Bildit. — Eläkä aina kanna
laukkua vasemmalla käsivarrellasi, senhän olen sanonut — sinun pitää
vaihtaa kättä —"

Kun Bildit tuli keittiöön ja istuutui puulaatikolle vetääkseen kengät
jalastaan, kysyi äiti — hän seisoi selin ja kuori sipuleja pöydän luona:

"Oletko ripustanut vaatteesi kunnolleen?"

"Olen, äiti!"

"Ja pannut kirjat paikoilleen?"

"Minä panen ne heti kun olen vaihtanut kengät — minulla oli lumitilsoja
anturoitten alla."

Ja Bildit riensi lastenkamariin ja järjesteli kirjahyllyä, niin että
kynäkotelo helähti ja kirjat paukkuivat; se kuului keittiöön asti.

"Voisinkohan minä saada hiukkasen välipalaa, Hedda?"

"Me syömme heti, kun isä vain tulee kotiin", sanoi rouva Iversen, "et
sinä tarvitse välipalaa, Heddalla on niin kiire —"

"No niin, olkoon sitten", sanoi Bildit nöyrästi.

"Ressu, kyllähän minä voin antaa hänelle jotain", sanoi Hedda. Hän
seisoi uunin luona ja pesi lapsenvaatteita. Hän kuivasi kätensä
esiliinaan ja leikkasi yhdessä säväyksessä pari voileipää, kuori kerman
maitovadista pieneen kannuun ja ammensi maitoa Bilditin kuppiin —
upotti kupin vatiin ja kuivasi sen kädellään:

"Kas tässä, Bildit."

Bildit istui puulaatikolla ja söi. Silloin tällöin hän heitti
silmäyksen äitiinsä — rouva Iversen näytti väsyneeltä, ja hänen
silmistään valui vettä, sillä hän oli leikannut sipuleja. Äidiltä ei
kannattanut nyt kysyä siitä, parasta oli jättää se päivällisen jälkeen
ja puhua sitten isälle. Hajusta hän tunsi että he saisivat hernekeittoa
— hän ei uskaltanut kysyä, mitä oli toiseksi ruokalajiksi.

Voileipä haisi sipulilta, ja se oli pahinta, mitä Bildit tiesi; hän
huuhtoi maun alas maidolla ja kiitti ruuasta, kun oli syönyt.

"Voinko minä jollain tavoin auttaa sinua, äiti?"

"Kiitos vain — ota esiin veitset ja haarukat ja sitten — ei, mutta
nyt Pikkupoju itkee — voi Hedda — ei, Bildit — ota pullo, joka on
lämpenemässä tuossa spriikeittimellä ja anna hänelle, mene sisään ja
pidä silmällä Lurua ja Pojua —"

Bildit otti pullon lämpimästä vedestä, pyyhki sen ja painoi sitä
poskeaan vasten, kuten aikuisten on tapana; pusersi sitten pari pisaraa
käteensä ja maisteli:

"Nami-nami-nami — oma paijani — sisko tulee heti — helilui! Ai-ai-ai —
poju saa, poju saa — nami maitoa — poju saa!"

Hän nosti pojan syliinsä ja liekutti, pani poskensa pientä punaista
päätä vastaan, joka oli hiestä märkä — voi mitenkä suloisen pehmeältä
lapsen iho tuntui!

"Bilditin oma pikku kulta — etkö olekin Bilditin oma pikku kulta?
Aika poju, kas kas, täyttää kaksi kuukautta ensi keskiviikkona! Oi oi
mitenkä märät pojun pikku pöksyt ovat!"

Hän pani pojan takaisin lapsenvaunuihin, suori ja silitti peitteitä,
käänsi pienokaisen kyljelleen ja asetti pieluksen imupullon alle ja
levitti peitteen senkin yli, niin että se pysyisi lämpimänä.

"Kas niin — noin! Pikku kulta! Ja entäs Magrete sitten — tule Bilditin
syliin, tule! Kävele isonsiskon luo, koeta!"

Ja Bildit kyykistyi ja taputti käsiään ja levitti sylinsä, ja Magrete
liukui takalistollaan täyttä vauhtia, ryömi pystyyn ja kaatui kirkuen
riemusta Bilditin syliin.

Sitten hän kuuli isän tulevan. Isä puhui äänekkäästi ja nauroi
Torleifin ja Helgen kanssa ja oli hyvällä tuulella. — Bildit tuli niin
iloiseksi, että hän melkein tukehutti Magreten hellyydellään, murisi
kuin karhu ja ryömi nelin kontin ympäri lastenkamaria, kunnes häntä
kutsuttiin ruokapöytään.

"Hernerokkaa, Torleif — hyvää muonaa pakkasessa", sanoi asianajaja
Iversen ja hykerteli käsiään. "Pikku lapsenpiika", nyökäytti hän
Bilditille kiinnittäessään ruokaliinaa kaulaansa.

Bildit söi niin sievästi ja toivoi, että isä alkaisi puhua hänen
kanssaan. Isä oli niin kovin hyvällä päällä. Ja silloin hän
tavallisesti pyysi häntä kertomaan jotain hauskaa koulusta tai muuta.

Asianajaja ojensi lautasensa pöydän yli saadakseen sen vielä kerran
täyteen.

"Onneksi ei sinulla ole tukkaa, mistä tukistaa, kun sinun kerta pitää
hoitaa Magretea", hän sanoi ja nauroi, taputtaen Bilditin kerittyä
päätä. Bilditistä se ei ollenkaan ollut hauskaa, pikkutytöt eivät enää
nykyisin olleet keropäitä, kaikilla muilla luokan tytöillä oli pitkä
tukka, ja he kiusoittelivat häntä kovasti kun hänellä oli leikkotukka,
mutta nyt hän hymyili vain ja kumartui lautasensa yli.

"No, ja entäs miten koulussa kävi, Bildit?" kysyi Iversen.

"Kiitos hyvin."

"Ja mitä arvosanoja olet saanut?"

"Minulta ei tänään kysytty", vastasi Bildit.

"Vai niinkö se oli!" sanoi isä ja nauroi. "Sitten minä kyllä ymmärrän,
että kaikki kävi hyvin", ja Torleif ja Helge ja Hjørdis nauroivat ja
huusivat kuorossa, "vai niinkö se oli!"

"Ja mitä hauskaa teillä on ollut?" kysyi Iversen.

"Niin, ajatelkaas", sanoi Bildit ja puhui nopean nopeasti, "tänne
kaupunkiin on tullut tanssinopettaja, ja Eriksenin salissa ruvetaan
pitämään tanssikoulua; kouluun on annettu sana, ja kaikki minun
luokallani saavat ottaa osaa —"

"Vai niin", sanoi isä ja katsahti äitiin. "Vai niin, Bildit."

"Siitä tulee niin hirmun hauskaa", sanoi Bildit.

"Elä istu noin ja heiluta jalkojasi, Bildit", sanoi äiti, ja isä:
"Bilditille voisi tehdä hyvää käydä tanssikoulua, äiti — tekisi
totisesti."

"Minä tahtoisin niin _hirmuisen_ mielelläni", kuiskasi Bildit.

"Niin", sanoi äiti, ja sitten tuli hetken tauko. "Me kyllä soisimme
sinulle kernaasti sen ilon, isä ja minä. — Mitä se sitten maksaa,
oletko kuullut?" hän kysyi hetken kuluttua.

"Viisi kruunua kuukaudessa." Ja Bildit lisäsi nopeasti: "Lilli Pedersen
sanoo, että se on niin kamalan halpaa —"

"Niin, viisi kruunua ei kylläkään tunnu mitään Pederseneille", sanoi
rouva Iversen.

"Yleensä se maksaa paljon enemmän, sanoo Lilli. — Ja sitten on
lopputanssiaiset, ja siellä saadaan limonaatia ja leivoksia, ja sitten
Lilli saa pitää tanssikutsut kotonaan ja kai muutkin."

"Meidän pitää ajatella asiaa", sanoi isä.

"Minä tahtoisin niin hirmuisen mielelläni", sanoi Bildit hiljaa.

       *       *       *       *       *

Hänet lähetettiin ulos leikkimään, kunnes lamppu sytytettäisiin. Bildit
ei tahtonut jäädä rakentamaan lumilinnaa poikien kanssa. Hän meni alas
puutarhaan ja seisoi aidalla ja katseli ympärilleen. Oli jo alkanut
hämärtää, Bildit tuijotti tummalle maantielle, joka piirtyi peltojen
valkeudesta; mäen alla olivat kaupungin lumipeitteiset katot — nyt
sytytettiin valo konsuli Ødegaardin yläkerrassa, Sossa alkaisi siis
lukea läksyjään — ja nyt syttyivät valot vuonon toisellakin puolella.
Taivas oli niin harmaa, niin harmaa, mutta tuskinpa se sentään
tiesi lunta; ilmassa oli suojan tuntua — hiihtokeli siis loppuisi.
Mutta Bildit ei aikonut sitä surra — kunhan hän vain saisi aloittaa
tanssikoulun.

Ja hän kyllä saisi — niin, aivan varmasti. Isä oli viime aikoina
ollut niin antelias rahojen suhteen — hän voi saada ilman muuta
viisi äyriä ja kaksi äyriä ja yhden äyrin — hänellä oli jo 47 äyriä
säästölaatikossaan. Eilen juuri isä oli luvannut hänelle jotain
hauskaa, kun hän auttoi äitiä pikkusiskojen hoidossa.

Äiti huusi häntä: "Tule sisään, niin saat kupin kahvia." Iversenin
lapset eivät yleensä saaneet kahvia — vain silloin tällöin
sunnuntaisin. Äiti otti Bilditin mukaansa ruokasaliin.

"Kuulehan, Bildit" — hän kaatoi kermaa Bilditin kuppiin — "isä ja minä
olemme nyt puhuneet tuosta tanssikoulusta. Ikävä kyliä, ei meillä ole
siihen varaa tänä vuonna."

"Voi, äiti!"

"Nyt kun Torleif ja Helgekin alkavat käydä koulua —"

"Mutta äiti — kuules — minä rupean mielelläni opettamaan Torleifia ja
Helgeä, tämän vuoden — kyllä minä pystyn — ja Torleif tuntee melkein
kaikki aakkosetkin — voi äiti!"

"Eihän ole kysymys vain noista viidestä kruunusta, rakas lapsi, senhän
ymmärrät. Tietenkin sekin on jo paljon rahaa, mutta sen kai me vielä
jaksaisimme suorittaa, mutta —. Niin, lisäksi tulee niin paljon muuta —
lopputanssiaiset ja leninki ja tanssikengät ja kaikki tuo — Niin että
ymmärräthän, me emme voi. Me kyllä soisimme sen niin, niin mielellämme."

"Mutta kaikki muut pääsevät, äiti!"

"Eihän se ole niin varmaa — vaikka he nyt uskovat —."

Bildit ajatteli, miten hän oli sanonut koulussa, että hän varmasti
pääsisi. Hän oli sopinut Sossan kanssa kaikesta hauskasta, mitä siitä
seuraisi. Hän ei ollenkaan ollut Sossan ystävä muuten; Sossa oli
konsulin tytär ja kaupungin hienoin, mutta tänään he olivat olleet
yhdessä kaiken aikaa, niin että heistä oli tullut melkein parhaat
ystävykset, ja Sossa oli sanonut, että Bildit saisi kutsun heidän
tanssiaisiinsa ja saisi tanssia Carstenin kanssa, hänen veljensä. —
Koulussa ei muuten ollut ollenkaan hauskaa, ensinnäkin hän oli ainoa
keropää ja toiseksi hänellä oli aina vanhasta korjattuja leninkejä,
joita äiti itse ompeli, ja vaikka ne olisivat miten sievät tahansa,
huomasivat toiset aina, että ne vain oli ommeltu uuteen uskoon ja että
kangas oli vanhanaikaista ja niin poispäin. Ja nyt, kun hän saisi olla
mukana yhteisessä hauskassa, ei heillä ollutkaan varaa.

"Sinun täytyy olla järkevä, Bildit — ihminen ei voi saada kaikkea, mitä
haluaa —. Voithan oppia tanssimaan joskus toiste — rakas lapsi, moniko
pikkutyttö saa käydä tanssikoulua yhdeksänvuotiaana! Älä nyt itke,
lapsi, älä nyt itke!"

"Hyi, häpeä hiukan", sanoi isä, "istutko täällä itkemässä?" Hän
tuli makuuhuoneesta ja sitoi solmuketta kaulaansa; hänen piti mennä
hotelliin syömään turskaa. "Tiedätkö, Bildit, sinä olet jo liian iso
itkemään. Kun kerta isällä ei ole varaa, niin —"

"Minä olin jo kutsuttu Sossan tanssiaisiinkin", sanoi Bildit ja
taisteli kyyneliään vastaan.

"No, mutta hyvät ihmiset, rakas tyttöni, sinähän siis pääset sinne ja
saat hauskaa!"

"Mutta kun minä nyt en osaa tanssia!"

"Pötyä — onko mokomaa kuultu — pitääkö yhdeksän-, kymmenvuotiaiden
pikkutyttöjen käydä tanssikoulua voidakseen hypellä ja leikkiä
iltahetken — elä höpsi, lapsi!"

"Kun kaikki muut ovat oppineet tanssimaan, mutta minä en, en tahdo
mennä sinne —"

"Nyt et saa olla pahankurinen, Bildit — etkö saanut pitää lastenkutsuja
täällä kotona viime syksynä, ja kun täällä viimeksi oli karuselli, sait
ajaa kahtena eri iltana — ei, hyvä ystävä, ei kukaan voi saada kaikkea
mitä tahtoo!"

"Margit Dahlkin pääsee, ja hänen isänsä on vain räätäli."

"Dahlilla onkin vain yksi ainoa lapsi. Ehkäpä tahtoisit ennemmin käydä
tanssikoulua ja olla ilman Torleifia ja Helgeä ja Hjørdistä ja Lurua ja
Pikkupojua? Niinkö?"

Bilditin teki mieli vastata häijysti taas, mutta hän ei uskaltanut.
Jumala saattaisi kuulla ja panna hänet vastuuseen sanastaan. Hän pyyhki
silmänsä.

"Kas noin, se oli oikein! Nyt sinä olet isän oma pikkutyttö. Mene
sisään ja lue läksysi, Bildit! Ja tässä saat viisi äyriä, niin että
säästölaatikossasi on yli viidenkymmenen äyrin. Kas noin, suutele nyt
isää, ennen kuin hän lähtee! Hyvästi äiti, hyvästi, Bildit kulta."

Bildit oli vähällä ruveta itkemään uudelleen, jäljentäessään
kirjoitustehtäväänsä, ja kovalle otti ennen kuin kymmenes käsky oli
päässä. Äiti kuulusteli hänen läksyjään hoidellessaan Pikkupojua, ja
jälkeenpäin, kun Poju oli saanut syödäkseen ja makasi puhtaana ja
rauhallisena vaunuissaan, Bildit liekutti hiljalleen vaunuja. Häntä
ei oikeastaan pitänyt totuttaa siihen, mutta Bildit tunsi itsensä
niin aikuiseksi ja täysikasvuiseksi, aivan kuin hänkin olisi mukana
hoitamassa lasta ja uhrautumassa tämän hyväksi — ellei Pojua olisi
ollut, olisi hän varmasti päässyt tanssikouluun.

"Tule tänne minun luokseni, Bildit", sanoi äiti, "niin saat nähdä
mitenkä hauskaa olen valmistanut sinulle."

Äiti oli pannut tulta uuniin ja sytyttänyt lampun salissa. He eivät
muutoin koskaan oleskelleet salissa talvisin muuta kuin sunnuntaisin,
eivätkä lapset yleensäkään saaneet olla siellä, sillä huoneessa oli
niin paljon kaikenlaisia pikkutavaroita hyllyillä, ja tuoleilla oli
niin paljon koruompeleisia liinoja ja pieluksia. Mutta Bildit ei
tietänyt mitään hauskempaa kuin saada kulkea ja katsella kaikkia noita
esineitä, jotka olivat niin kauniita: kummankin ikkunan edessä oli
musta pylväs ja sillä aspedistria majolikaruukussaan, ja seinäpeilin
marmorilevyllä ikkunoiden välissä oli kello ja kaksi kynttilänjalkaa,
joista riippui kristallimykiöitä, ja yhdessä nurkassa oli äidin
kirjoituspöytä, jonka koko levy oli pikkutavaroiden ja valokuvien
peitossa. Huonekalut olivat ohutjalkaiset, päällys vihreää samettia,
ja seinillä riippui lukemattomia öljymaalauksia kultakehyksissään.
Bilditin äiti oli itse ne maalannut, ennen naimisiinmenoaan; ne olivat
norjalaisten maisemakorttien ja Moderne Kunstin kuvien jäljennöksiä.
Eräs esitti kaunista naista, jolla oli päässään silkkiliina ja
kultarahoja hiuksissaan: kun Bilditiliä oli ollut kutsunsa, hän oli
kertonut, että kuva esitti äitiä naamiaispuvussa. Mutta Laila Brandt
oli sanonut: "Merkillistä, että äidilläsi on ollut tumma tukka, nythän
se on vaalea!" Ja silloin Bilditin oli täytynyt sanoa, että äiti oli
värjännyt tukkansa noihin naamiaisiin.

"Soita hiukan, äiti", pyysi Bildit ja hiveli kädellään pianon kiiltävää
kantta.

"Oletko hullu, lapsukainen, luuletko, että minulla on siihen
aikaa", ja äiti käänsi puolet pöytäliinaa syrjään ja istuutui
paikkaustöineen. Ja Bildit sai luvan katsella kuvakirjoja — toisella
hyllyllä oli Øverlandin "Norjan historia" ja "Folkebladet" ja "Pyhä
sota" korupainoksina, ja Bildit selaili ne läpikotaisin ja selitti
Torleifille ja Helgelle ja Hjørdikselle. "Pyhässä sodassa" oli niin
ihania kuvia.

He eivät huomanneetkaan, ennen kuin äiti tuli ja kantoi tarjotinta:
siinä oli teevadillinen vadelmahilloa ja kolme "köyhää ritariä"
jokaiselle heistä. Bildit vallan punastui kiitollisuudesta.

"Minunhan täytyy koettaa olla hiukan kiltti teille, rakkaat lapset",
sanoi äiti ja taputti Helgeä, joka istui lähinnä.

Bildit sai luvan olla ylhäällä illallisen jälkeen, sillä salissa oli
edelleenkin lämmintä, ja äidistä heidän piti käyttää sitä hyväkseen. Ja
Bildit otti käteensä kirjepainot äidin kirjoituspöydältä — ne olivat
Kööpenhaminan ja Hampurin kuvia paksujen lasien alla, ja hän sai äidin
kertomaan kaikesta, mitä hän oli nähnyt häämatkallaan, ja oopperasta,
ja äiti otti mielikirjansa, "Kultasadetta", ja luki siitä pari runoa,
jotka he molemmat osasivat ulkoa. Ja loppujen lopuksi äiti istuutui
pianon ääreen ja soitti "Husaarimarssin" ja "Luostarinkellot" ja "Kettu
nukkui koivun alla".

Kun isä palasi kotiin, riisuutuivat äiti ja Bildit parast'aikaa. Isä
oli niin hyvällä tuulella, ja kun hän kuuli, miten he olivat viettäneet
iltaansa, hän nauroi sydämellisesti:

"Se on oikein — kun isä menee hotelliin hummailemaan, hummailee äiti
kotona — se on reilua peliä —"

Ja hän tuli Bilditin luo ja laski leikkiä tämän kanssa, kun tyttö oli
ujo ja tahtoi piiloutua, seisoessaan siinä housusillaan:

"Sinäpä olet oikein järkevä tyttö — et välitä mitään koko
tanssikoulusta."

Bildit tunsi pistoksen sydämessään. Hän oli miltei unohtanut
tanssikoulun. Voi sentään, kuinka huomenna koulussa tulisi vaikeaa.

"Kuulehan, Bildit", sanoi isä ja kiepautti häntä ympäri, "tanssitaan
me, sinä ja minä — ja minäpä tuon sinulle jotain kaunista tuliaisiksi,
kun palaan Oslosta — jotain oikein sievää, sen vuoksi että olet minun
oma kiltti reipas tyttöni."

Koulussa _oli_ vaikeaa seuraavana päivänä. Kaikki muut saisivat alkaa
käydä tanssikoulua paitsi hän ja Oline Sørum, suutarin tytär, jonka
isän mielestä tanssi oli syntiä, ja Annie Martinsen, jota ei kukaan
ottanut lukuun, sen vuoksi että hänen äidillään oli pieni maitokauppa
ja siinä sivussa hän myi salaa olutta merimiehille, ja Anniella oli
vanhaa kuminajuustoa eväänä ja hän haisi pahalta.

Bildit pysyttäytyi Olinesta ja Anniesta niin etäällä kuin suinkin —
heitä ei saanut lukea samaan seuraan kuuluviksi! Toiset pikkutytöt
puhuivat kaikesta tulevan tanssikoulun hauskuudesta ja he kyselivät
häneltä kyselemistään, miksi hän ei päässyt mukaan. Sossa tuli vasta
toiselle tunnille, ja kaikki huusivat kuorossa häntä vastaan:

"Ajatteles, Birgit Iversen ei saa käydä tanssikoulua!"

"Voi hyvänen aika! Miksi et?"

"Isästä minä olen liian pieni — ja olen luvannut olla ahkera tämän
vuoden —"

"Hyi kuinka katalaa — etkö sinä ole vihainen Birgit?" huusivat kaikki.

"Voi, en tiedä", sanoi Bildit, "ensi kerralla minä kyliä pääsen — ja
sitten isä lupasi tuoda minulle jotakin oikein hienoa Oslosta, sen
vuoksi etten saa olla mukana tänä vuonna."

"Ja mitä luulet isäsi tuovan?"

"Voi, en tiedä — ehkäpä koralleja", sanoi Bildit.

Se pääsi hänen suustaan; isä oli kerran luvannut hankkia hänelle
korallinauhan, kun he saisivat siihen varaa, sillä Hjørdiksellä ja
Lurullakin oli.

"Voi ajatteles, saatko sinä koralleja!" Puhuja oli Laila. "Minulla on
niin ihania koralleja, sain ne ristiäisikseni."

"Niin sai Lurukin", sanoo Bildit, "mutta minut kastettiin kaukana
Finnmarkenissa, minut, niin etten saanut mitään, ja sen vuoksi isä on
itse luvannut antaa."

Bildit sai saattaa isäänsä laivasillalle, sinä aamuna kun tämä matkusti
Osloon. Ilma oli kylmä ja sumuinen, ja Bildit seisoi ja toivoi, että
hänellä olisi hieno nahkapuuhka, samanlainen kuin tuon ulkomaalaisen
herran takinkauluri — tai sellainen kuin Ødegaardin neideillä. Heidän
piti matkustaa samassa laivassa, kertoi asianajaja Iversen.

Ulkomaalainen herra kulki aivan heidän ohitseen, useaan otteeseen —
hän lemusi hajuvedeltä ja pyyhki nenäänsä hienonhienolla, värillisellä
silkkinenäliinalla.

"Voi, mutta katso häntä, isä, katso kuinka hieno nenäliina hänellä on —
ja millainen nahkakaulus — ollapa minulla samanlainen — luuletko, että
se on hirvittävän kallis?"

"En tiedä, lapsi kulta. Luultavasti on. Se on joku Hampurin juutalainen
— hän ansaitsee rahaa, siitä voit olla varma."

Bildit tuijotti mieheen, aina kun tämä kulki ohi. Thora Ødegaardin
keltaiset kiharat nahkatakin alla ja hänen povensa, joka kaartui kuin
täysinäinen pielus sinisen kävelypuvun suojassa, oli nähtävästi tehnyt
vaikutuksen.

Iversen oli kelpo hakkailija yhä vieläkin — oli hyvin hyvää pataa
Ødegaardin neitien kanssa — ja iloitsi kovin kaupunkimatkastaan. Kun
laiva irtautui rannasta, huiskutti hän veikeästi Bilditille, joka
seisoi sillalla, ja Bildit huiskutti säteillen koululaukullaan.

       *       *       *       *       *

Asianajaja Iversen palasi todella ensiluokkaiselta päivälliseltä
Gravesenin luota mennäkseen muuttamaan pukua. Hän oli kutsunut pienen
serkkunsa teatteriin sinä iltana — serkkutytön, joka oli kasvanut
aikuiseksi ja tullut oikein sieväksi ja somaksi sitten viime näkemän.
Iversen oli mielissään, että oli tullut pistäytyneeksi tätinsä luona
tällä kertaa — Tinkasta oli kasvanut oikein suloinen neito! — Hän
pysähtyi erään kangaskaupan eteen Egertorilla — ikkunassa riippui
oikein hauskoja turkiksia — vai oliko se valkoista samettia — kaulus
1:50, lakki 2:60, puuhka 3 kruunua — siinäpä olisi Bilditille!
Täytyi pitää mielessä. Bildit-rukka, hän ei todellakaan ollut hieno
seisoessaan siinä sillalla sininen pojanlakki päässä, hame riippumassa
pitkälti takin alta — ja entäs se ruma laukku! Bildit oli toivonut
itselleen kirjankantimenkin, niin, nyt hän sen muisti.

Iversen ajatteli monta kertaa Bilditiä, nähdessään ikkunassa jotain
kaunista — kerran hän oli aivan menemäisillään ostamaan hopeisen
ranneketjun — puoti oli muuan halpa kultasepänliike, rautatieaseman
lähellä. Mutta sitten hän silmäsi asemankelloa, ja huomasi, ettei
hänellä ollut aikaa; hänen piti lähteä Ljaniin, tervehtimään hyviä
ystäviä. Ja illalla Iversen huomasi käyttäneensä enemmän rahaa kuin
oli tietänytkään — hänellä oli ollut mukanaan 220 kruunua, ja senhän
piti riittää mainiosti, mutta hänhän oli maksanut Jensenille Torikadun
varrella vaimonsa laskun, 11 kruunua 80 äyriä, ja sitten hän oli
ostanut itselleen kengät ja pari kaulusta ja kaulaliinan ja kaksi paria
alushousuja. Nyt hänellä oli jäljellä 65 kruunua, ja hotellilasku oli
maksamatta ja juomarahat — no niin, joka tapauksessa riittäisi siitä
ostaa jotakin sievää Bilditille, mutta hän odottaisi ja ostaisi sen
viimeiseksi.

Kun hän oli suorittanut hotellilaskunsa, jäi hänelle hiukan yli 18
kruunun. Laiva lähtisi tunnin kuluttua, ja Iver sen meni kaupungille
juomaan kahvia ja ostamaan Bilditin lahjan.

Hän meni Egertorin varrella olevaan kangaskauppaan — kaikissa
ikkunanäyttelyn tavaroissa oli ollut hintalaput, se oli ollut niin
reilua.

Enemmän kuin kuusi kruunua tuollaisista nahkatamineista — sehän oli
oikeastaan liikaa.

"Tuollainen kai muuten likaantuukin tuossa paikassa", sanoi hän
myyjättärelle, — "eihän se oikeastaan sovellu pikkutytölle, joka on
ulkona kaiket päivät ja tahrii vaatteensa."

"Tämä on näettekös pesusamettia — on yhtä kaunista pestynäkin — sitä
voi pestä vaikka miten monta kertaa, se on kestävää. Muuten meillä on
niitä harmaitakin — olkaa hyvä."

Iversen silmäili niitä. Eihän tytön tarvinnut saada kaikkea yhdellä
kertaa — kappale kerrallaan. Etäämpänä myymäpöydällä oli jotakin
kaunista, kukallista, ohutta kangasta — jonkinlaista sertinkiä ehkä.
Leninkikangas olikin oikeastaan sopivampaa. Iversen kysyi hintaa.

"1 kruunu 40 äyriä metri. Alennettu hinta — organdita — laskeutuu
ihanasti —"

"Aivan niin. Se on kaunista. Miten paljon tarvitaan iapsenleninkiin —
yhdeksän-, kymmenvuotiaalle?"

"Neljä metriä", sanoi neiti ja laskotti kankaan toiselle olkapäälleen.
"Aivan uudenaikaista — me myymme sitä tavattomasti —"

"Hm", sanoi Iversen, — "se on niin vaaleaa."

"Meillä on toisiakin värejä — sinistä, kas tässä —"

Iversen tuumaili. Helkkari, että pitääkin ostaa tavaroita, joista ei
mitään ymmärrä! — Neiti oli alkanut jutella erään kauppapalvelijan
kanssa — he kinailivat jostain. Nenäliinoja! juolahti yht'äkkiä
Iversenin päähän. Olihan kauppamatkustajan silkkinen nenäliina tehonnut
syvästi Bilditiin.

"Saisinko nähdä silkkisiä nenäliinoja."

"Olkaa niin hyvä — 1.05, 1.15, 1.30, 1.45, —", ja neiti kääntyi taas ja
jatkoi keskusteluaan myyjän kanssa.

Iversen avasi umpimähkään pari laatikkoa. Eräässä oli pumpulisia
nenäliinoja — punainen reunus ja painokuvia.

"Ja entäs mitä nämä maksavat?"

"Kymmenen äyriä kappale", sanoi neiti.

Eiväthän ne olleet hienoja — mutta herranen aika, mitä sillä oli väliä!
Tuollainen pikkutyttö — mitä hän hienosta ymmärsi. Yksi silkkinen
nenäliina ei vielä ollut mitään — ja nämähän olivat oikein hauskoja.
Tuossa oli lapsia, jotka vetivät joulukuusta kelkassaan, ja toisia,
jotka hiihtivät ja rakensivat lumi-ukkoa — ja Bildit kuitenkin hukkaisi
ne vähitellen.

"Kiitos, saisinko puoli tusinaa näitä", sanoi Iversen, "ja mieluimmin
kaikki eri kuvia."

"Eikö mitään muuta?" kysyi neiti.

"Niin, saisinko vielä tuollaisen —", nuoralla riippui pieniä
kaulaliinoja, 25 äyriä kappale. Eiväthän ne tietenkään olleet silkkiä,
mutta —

Matkalla laivarantaan hän poikkesi erääseen kauppaan. Ikkunassa oli
sieviä, halpoja lasimaljakolta — ne näyttivät miltei kristallilta.
Iversen haiusi viedä jotain vaimolleenkin tuliaisiksi. Hän meni sisään
ja osti pari sievää maljakkoa, 80 äyriä pari.

Rouva Iversen tuli kovin iloiseksi lasimaljakoista.

"Mutta että isä saattoikin ihan unohtaa sinut, Bildit", sanoi Iversen.
"Ajatella että ihan unohdin tuoda sinulle jotain", lisäsi hän ja nauroi
veitikkamaisesti.

"Niin — että sinä unohdit!" sanoi Bildit ja nauroi samalla tavalla.

"Tule minun luokseni konttoriin", sanoi isä. "Sinun täytyy kai saada
nimikirjoitus arvosanavihkoosikin."

Bildit toi arvosanavihkonsa, jonka numerot olivat nousseet.

"Kas vain", sanoi isä. "Saa nähdä että sinä ensi kerralla suorastaan
sieppaat kiitettävän." Ja hän kirjoitti nimensä ja pani kaksi äyriä
kirjalle. "Mutta odotas, mene eteiseen ja katso eikö päällystakkini
taskussa ole mitään."

Bildit lensi eteiseen. Ja palasi käärö kädessään ja seisoi ja nojasi
kirjoituspöytää vastaan.

"No mutta mitä minä näen", sanoi asianajaja, "en ymmärrä, mitä se
saattaa olla — en kai minä vain sittenkin muistanut tuoda sinulle
jotain? Avaa käärö, Bildit."

Ja Bildit avasi.

"Minä siis muistin, totisesti! Ja siinähän on sekä nokkaa että kaulaa
varten — sekä nuhaa että kaulakipua vastaan — entäs mitä sinä sanot,
Bildit?"

"Paljon kiitoksia", kuiskasi Bildit.

"Ja entäs etkö anna kättä — enkö saa suukkoa tytöltäni? No, mutta
Bildit!"

Sillä kun isä aikoi kietoa Bilditin syliinsä, yritti tämä
salamannopeasti pyyhkäistä pois pari kyyneltä.

"Mitä tämä oikein tietää — hyi häpeä, etkö tyydy siihen mitä saat
lahjaksi —. Kun isä palaa kotiin Oslosta, ja tuo sinulle tuliaisia,
seisot sinä vain ja itket! Eivätkö ne kenties ole kyllin hienoja — — —
Bildit!"

Bildit seisoi ja katseli lattiaan. Hänen suupielensä värähtivät, ja hän
oli aivan hiljaa.

"Tahtoisinpa tietää, mitä sinä oikein olit toivonut, mitä? Voitko
sanoa minulle? Eivätkö sinusta nuo nenäliinat ole sieviä? Jokaisessa
hauskoja, erilaisia kuvia! Myyjätär sanoi, että niiden menekki on aivan
tavaton. Kaikilla Oslon lapsilla on sellaisia — he pitävät niistä
niin. — Minusta sinun oikeastaan pitäisi olla hiukan kiitollisempi,
rakas tyttöni, kun minä tuon sinulle tuliaisiksi kaulaliinan ja kuusi
nenäliinaa, jotka maksavat 25 äyriä kappaleelta."

"Ne maksavat kaksitoista äyriä täällä", kuiskasi Bildit ja katseli
lattiaa.

"Mitä! mitä sinä oikein sanot?"

"Minä sanoin, että neiti Kaarbön liikkeessä on hiukan samantapaisia",
sanoi Bildit, "mutta ne eivät ole näin hienoja, tietysti."

"Voithan ymmärtää, etteivät ne ole — tietysti sellaiset ovat hienompia,
joita käytetään Oslossa — ja joihin kaikki sikäläiset lapset ovat niin
ihastuneita —"

Hän veti Bilditin luokseen ja sai tytön syliinsä.

"Sinä, joka olet niin iso ja ymmärtäväinen, Bildit — sinähän tiedät
hyvin, ettei isällä ja äidillä ole niin erikoisen paljon varaa —
kaikki te siunatut lapsethan tarvitsette ruokaa vatsaanne ja vaatteita
ja kenkiä ja — ja tiedäthän sinä, että maksoi paljon rahaa, kun äiti
hiljan oli kipeä, silloin kun Pikkupoju syntyi, ja meille pian tulee
ristiäisetkin, kuten tiedät — eikö totta, Bildit, sinähän olet isän
iso järkevä tyttö? Olisiko minun sinun mielestäsi ehkä pitänyt ostaa
enemmän sinulle eikä tuoda noita maljakoita äitiraukalle — ei, sillä
tavoin et sinä kyllä ajattele, ethän, Bildit pieni?"

"En", kuiskasi Bildit ja painautui isänsä syliin.

"Kas noin, nyt sinä olet oma ystäväni — pidätkö isästä, sano? Kas
noin! Mutta tiedätkö, ensi kerralla kun minun täytyy lähteä Svebøhön,
saat sinä ajaa mukana — eikö se olekin hauskaa? Svebøn muori on niin
kiltti — saat nähdä, että hän vaikka paistaa vohveleita sinulle — etkö
tahdokin mielelläsi tulla sinne minun kanssani?"

"Tahdon", sanoi Bildit ja huokasi.

"Asia on siis päätetty. Ja nyt saat mennä ja panna talteen lahjasi —
etkö pidäkin niistä nyt, hiukan — etkö?"

"Kauheasti", sanoi Bildit.

Hän itki hieman, pannessaan käärön siihen lipastonlaatikkoon, joka
oli hänen. Huh — niin, huh sentään, että hän oli sanonutkaan noin
luokkatovereilleen! Bildit katseli nenäliinojaan. Hän kertoisi toisille
saaneensa tusinan silkkisiä nenäliinoja, niin hienoja, ettei hän saanut
käyttää niitä edes sunnuntaisin — äiti oli sanonut että ne pantiin
talteen kunnes hän kasvoi isoksi.




SELMA BRØTER

I


Iltapäivän aurinko tulvi kultaisena insinöörikonttoriin. Ja Beate, joka
keikkui Stenerin kirjoituspöydän kulmalla, hymyili valoa vastaan ja
sanoi, hipaisten kädellään hänen otsaansa:

"Herranen aika, kuinka sinun huoneesi on hauska! Mitä hullua te vintiöt
oikein olette tehneet, kun te tällä tavoin olette päässeet elämän
päivänpuolelle? Vastaa, poika!"

Stener tarttui molemmin käsin hänen käsivarteensa ja painoi siihen
kasvonsa. Mies työnsi hihaa hiukan ylemmäksi ja hieroi suutaan ja
poskeaan pehmeätä raikasta ihoa vastaan.

"Tahdotko että sanon sinulle, mitä hullua olen tehnyt — kun minulla
näin alituiseen on auringonpaistetta?" Hän hymyili sen näköisenä, että
tyttö nykäisi pois käsivartensa ja läimäytti häntä suulle: "Sinä olet
sitten mahdoton poika, Stener."

"Katuminen on jo myöhäistä — pikku Beate raukka. Sinä et tietänyt,
kuinka pahoja tällaiset pojat ovat. Täällä sisällä _on_ hauskaa",
kuiskasi hän ja veti tytön pöydältä syliinsä.

Kalustuksena oli piirustuspöytiä ja pitkin seiniä keltaisia kaappeja,
jotka olivat pakahtuakseen täynnä likaisia, musteen tahraamia salkkuja
ja kulmista käpristyneitä piirustuksia. Pöydät olivat tulvillaan
papereita ja tushipulloja ja kuluneita piirustuskojeita, ja huoneen
nurkista pursui sinipaperikääröjä ja pahanhajuista kopiopaperia kauas
lattialle. Huoneen koristeina riippui joitakin pohjapiirroksia ja
turbiinilaitosten valokuvia pölyttyneissä kehyksissä kylmänsinisillä
seinillä. Ikkunalasia vastaan oli asetettu kehyksiä, joissa oli
piirustuksia valokopiointia varten. Se esti jonkun verran näkemästä
kadun vastakkaiselle puolelle, mutta kehysten ylitse tulvi auringonvalo
sisään.

Mutta Beate Nordahl oli terve ja nuori ja pyöreä ja pehmeä. Hänen
piirteensä eivät ollenkaan olleet erikoisen kauniit — kasvot olivat
pyöreät, nenä pieni ja nykerö, mutta suu oli suloinen ja viaton syvine
hymykuoppineen. Ja iho oli niin hehkeän valkoinen ja ruusunpunainen —
otsa oli vallan häikäisevä miltei pikimustaa, hiukan kiharaa tukkaa
vasten, ja mustien kulmakarvojen ja pitkien silmäripsien alta loistivat
hänen vaaleanharmaat silmänsä niin suurina.

Ja tyttö oli alituiseen niin iloinen ja lempeä — häntä kohtaan. Niin
suloinen ja pehmeä ja lämmin ja hellä — Stener ei koskaan ollut nähnyt
häntä toisenlaisena kaikkina näinä kuukausina, kun he olivat olleet
kihloissa. Ja hänen täytyi lakkaamatta ajatella, kuinka ihmeellistä
oli, että hänen morsiamensa todellakin oli pieni, nyrpeä neiti Nordahl,
joka oli palvellut kaksi vuotta samassa konttorissa kuin hänkin —
vaikeana lähestyä, hiukan jäykkänä, nopsana ja täsmällisenä, jota
toverit aivan kuin eivät koskaan päässeet likelle.

Sitten he kaikki konttorilaiset saivat kutsun entisen kassaneidin
luokse, joka oli mennyt naimisiin ja kuittasi toverien häälahjan
pitämällä iltakutsut. Ja Stener Gundersen joutui sattumalta saattamaan
neiti Nordahlia kotiin. Sen jälkeen oli tullut tavaksi, että he
aina kuin sattumoisin kulkivat yhtä matkaa konttorista, ja mitenkä
sitten muu oli käynyt, sitä ei kumpikaan oikein tietänyt. Mutta Beate
väitti kyllä perästäpäin, että hän oikeastaan oli ollut rakastunut
Steneriin aina siitä asti, kun oli tullut konttoriin: "tietenkään siitä
tietämättä. Tai ehkäpä minä en suorastaan ollut rakastunut sinuun,
mutta tunsin aina, että sinä olit niin kokonaan, kokonaan toisenlainen
kuin kaikki muut miehet, joita olin nähnyt — minusta tuntui, että sinä
olit ensimmäinen _mies_ —"

Stener ei sanonut mitään sellaista, sillä hän muisti aivan arkisesti,
millä silmin hän oli katsonut Beatea, ennen kuin he olivat oikein
tutustuneet. Mutta tätäkin taustaa vasten nähtynä oli niin ihmeellistä,
että nyt oli näin. Ja kun hän vain ajattelikin kahta ensimmäistä
vuotta täällä Oslossa — kuinka vastenmieliseltä ja ikävältä kaupunki
oli hänestä näyttänyt ja kuinka köyhäksi ja kodittomaksi hän oli
itsensä tuntenut — ja kuinka pettynyt hän oli ollut — työn takia, joka
oli niin yksitoikkoista ja milteipä koneellista — elämän suhteen,
jonka lopullista tarkoitusta hän ei voinut käsittää — ja oikeastaan,
kun hän vain ajattelikin kaikkia vuosia siitä asti, kun oli tullut
täysi-ikäiseksi — hän saattoi ottaa Beaten syliinsä ja rutistaa tytön
miltei mäsäksi.

Joskus sattui, että tyttö oikein tarrautui häneen ja hyväili hänkin
puolestaan, hurjasti ja intohimoisesti. Ja hänen pienet lapsekkaat
kasvonsa kävivät valkoisiksi ja vääntyivät intohimosta, ja hän kuiskasi
loputtomien, pitkien suudelmien välissä: "Ajatella jos me kaksi emme
olisi löytäneet toisiamme, Stener, — tai — ajatella jos toinen meistä
kuolisi."

Kaikki tämä häivähti Stenerin mielessä, hänen istuessaan siinä ja
katsellessaan, kuinka auringonvalo aivan kuin säkenöi tytön tummassa
tukassa. Ja hän luuli että Beate ajatteli samaa, sillä tyttö kuiskasi:

"Raukka —"

Mutta kun Stener kysyi: "kuka raukka?" ja kohotti tytön kasvoja, olivat
ne hymyilevät ja rauhalliset ja ruusunpunaiset.

"Neiti Brøter, tietysti —"

"Eihän ole sanottua, että hän on sellainen raukka kuin me luulemme,"
huomautti Stener mietiskeleväisenä.

"Ihan varmaan." Beate nauroi. "Raukka. Niin, minusta olisi niin
murheellista tietää kaikki niin tarkoin noin teoriassa — kuinka pahoja
te miehet olette."

"Hyi sinua, Beate," sanoi Stener ja koetti näyttää kauhistuneelta.

"Niin, mutta etkö voi ymmärtää — kuinka kauheasti heitä mahtaa jäytää,
kun he ajattelevat tätä ihmeellistä, jonka ulkopuolella he itse
ovat — kun he sallivat itselleen sellaista puhetta siitä asiasta —
aina ja yhä. Eikä koskaan kukaan ole koettanutkaan olla paha heitä
kohtaan — ja sen takia he kai pohjaltaan ovat niin pettyneitä ja niin
uteliaita ja lörpöttelevät ja jauhavat ja jakavat keskenään kaiken
sen toisenkäden-tiedon, jonka he ovat onnistuneet poimimaan, kukin
tahollaan. Esimerkiksi sellaiset kuin neiti Jahn ja neiti Brøter.
Vakuutan sinulle, että menee tuskin päivääkään, jolloin heillä
teenaikaan ei olisi mitään kertomista, ja aina on kysymys rumista
jutuista, jotka heistä ovat kauhistuttavia. Silloin — siis ennen —
en tahtonut kuullakaan mitään sellaista. Minähän tahdoin uskoa, että
se oli jotakin kaunista — kaikki tuo salaperäinen elämässä. Minä en
koskaan olisi saattanut jutella siinä äänilajissa. Ja nyt — minusta on
niin murheellista, että ihmiset puhuvat sillä tavoin", — hän suuteli
Steneriä otsalle.

"Ainakin oli hyvä, että neiti Brøter vihdoinkin pääsi veljestään, siitä
heittiöstä", sanoi Stener. "Ja nyt kun hän on muuttanut täysihoitolaan
— kukapa tietää, ehkä hänkin vielä onnistuu saamaan sulhasen."

"Suokoon Jumala. Mutta minun on nähtävä, ennen kuin uskon. Hänessä on
jotain sanoin sanomatonta — niinkuin meidän Herramme olisi kirjoittanut
hänen otsaansa, että hänet on palautettava aikojen lopussa taivaaseen
maallisen rakkauden häntä koskettamatta, samanlaisena kuin hän
aikoinaan tuli tähän maailmaan. Sen kai sisaruksetkin ovat oivaltaneet
alusta alkaen — koskapa he jättivät hänelle äidin huoltamisen ja
myöhemmin Ludvig-veljen. Sitä heittiötä —"

Stener keinutti häntä polvellaan ja nauroi.

"Niin, sinä naurat. Mutta eikö sinusta olisi ollut paljon parempi, jos
_Selma_ olisi kähveltänyt kassasta — taikka saanut pienen suloisen
lapsen ilman pormestarin tai papin lupakirjaa. Silloinhan Kap-kaupungin
serkku olisi tarjonnut _hänelle_ sen vapaan matkan ja hyvän aseman ja
hienot uudet elämänmahdollisuudet ja tuulta purjeisiin ja kaiken tuon —"

"Onko se niin aivan varmaa — onhan eri asia, kun nainen tekee
syrjähyppyjä —"

"Hyi, niinhän onkin. Mutta sano nyt, poika, eikö sentään ole ihan
helkutinmoista että ihmisen täytyy tehdä jotain rumaa, ennen kuin
hänelle ojennetaan auttava käsi? Entäpä jos tuo serkku olisi tehnyt
jotakin Ludvig-heittiön puolesta hiukan aikaisemmin. Neiti Brøter
raukkaa — hänhän on miltei itkenyt silmät päästään asian vuoksi —"

"Kerran minä muuten kadehdin häntä. Ennen kuin sinä olit minun",
kuiskasi hän.

"— sillä hänellähän oli joku, jonka takia itkeä. Ja jonka puolesta hän
saattoi iloita — kun veli lupasi elämänparannusta. Ja hän uskoi että
nyt tulisi kaikki hyväksi. Hänellä oli ihminen, joka häntä tarvitsi.
Jota hän saattoi rakastaa. Minulla ei ollut ketään —"

"Pikku tyttö —", Stener keinutteli häntä polvellaan.

"Ei, mutta kuulitko — kello löi viisi. Päästä minut — hyi, sinä
olet hullu, mies! Herra tiesi, eivätkö toiset ala epäillä — nyt kun
me olemme alkaneet tulla ennen kuin muut — ei, Stener, anna olla —
ajatteles, jos joku tulisi —" Hän riuhtaisi itsensä vapaaksi ja kokosi
pöydältä miehen kirjoittamat paperit.

"Pidä nyt hauskaa tätien luona illalla."

"Pötyä. Saan sohvatyynysi valmiiksi, luulen. Mutta ole nyt kiltti poika
ja oikein kohtelias häntä kohtaan. Muistakin ostaa konvehteja — suuri
pussillinen! Ja kun syötte illallista, niin kuule, mene näytännön
jälkeen ravintolaan hänen kanssaan ja tilaa kylmä illallispöytä. Ja
olutta. Ja punssia kahviin. Niin että hänestä tuntuu, että hän on
saanut oikein kunnolleen hummata —"

Stener nyökäytti päätään, ja Beate nyökäytti innokkaasti vastaan
seisoessaan ovessa — ja kääntyi jo palatakseen Stenerin luo. Mutta
samassa Jørgensen saapui.

Kun Beate Nordahl tuli kirjeenvaihtajain huoneeseen, seisoi Selma
Brøter pienen peilin edessä, joka riippui pesutelineen yläpuolella, ja
järjesti hiuksiaan. Hän oli ollut kampaajalla.

"Hyvänen aika, joko te olette tullut, neiti Nordahl?"

"Niin, insinööri Gundersenilla oli pitkä kirje, jonka pitää ehtiä
Tukholman junaan — ei, mutta nyt minun täytyy oikein saada katsella
teitä!"

Beate kierteli ihaillen toista.

"Ei mutta kuinka te näytätte sievältä, kun tukka on kammattu noin — ja
mitenkä ihastuttava pusero — oletteko ostanut sen valmiina — niinkö,
vai neiti Rasmussen on sen ommellut, onko hän tosiaan niin taitava — se
on hurmaava! Saanko panna napit kiinni —"

Hän auttoi Selma Brøteriä vetämään esiliinan vaaleanpunaisen
silkkipuseron ylle. Sitten hän istuutui kirjoituskoneen ääreen, kiersi
paperin paikalleen ja alkoi kirjoittaa puhtaaksi Tukholmaan menevää
kirjettä. Kunnes hän tuli epäselvään kohtaan konseptissa.

Hän vaipui omiin ajatuksiinsa —

Voi, hänen mielensä teki painaa kasvonsa paperiliuskalle, joka oli
korjattu ristiin rastiin ja suudella Stenerin kirjoitusta — voi noita
kauheita, epäselviä kirjeluonnoksia, joissa joka toisella rivillä
oli oikeinkirjoitusvirheitä ja sanoja pyyhitty ja toisia korjattu —
sisäisesti hän oli ollut raivoissaan niille joka päivä kahden vuoden
aikana. Hän hymyili neiti Brøterille:

"Ajatella noita Gundersenin harakanvarpaita! Ja hän kirjoittaa yhteen
sanoja jotka eivät kuulu yhteen ja tekee oikeinkirjoitusvirheitä!"

Hän ei tietänyt sanovansa sitä niin, kuin olisi sekä ihailtavaa että
liikuttavaa että Gundersenin oikeinkirjoitus oli niin merkillistä.
Mutta neiti Brøter ei sitä ymmärtänyt, ja hän vastasi, hyvin
loukkaantuneena Gundersenin puolesta:

"Rakas ystävä, minusta ihan joka ainoa insinööri kirjoittaa väärin!
Eihän heille ole pääasiana pitää huolta että oikeinkirjoitus on
ehdotonta — heillähän on niin kiirekin. Minusta on aivan luonnollista,
että he jättävät meidän kirjeenvaihtajien tehtäväksi korjata virheet."

"Gundersen on todellakin niin kiltti — kukaan toisista insinööreistä ei
ota huomioon meitä naisia sillä tavoin kuin hän. Hän ei koskaan tuo
mitään puhtaaksikirjoitettavaa kello seitsemän jälkeen, jos se vain
on vältettävissä. — Muistakaapa vain, kuinka hän on jäänyt istumaan
iltaisin auttaakseen teitä laskemaan hintoja —"

"Niin, te olette oikeassa, Gundersen on kyllä kiltti", sanoi Beate.
"Mutta" — ja hän hymyili taas, "hän kirjoittaa aivan kuin koulupoika.
Sitä minä vain tarkoitin."

Hän jäi istumaan ja keinui kirjoitustuolissaan — ottaen varpaanpäillään
vauhtia lattiasta, niin että hän hiukan hekumoiden tunsi, kuinka
lihakset jännittyivät hänen nuoressa terveessä ruumiissaan. Ja hän
hymyili hiukan.

Hän antoi käden levätä kirjoituskoneen näppäimillä ja liikutteli
sormiaan aivan kuin olisi soittanut pianoa, varoen painamasta pohjaan
asti. S-t-e-n-e-r. Yhä uudelleen ja uudelleen.

Neiti Brøterkään ei tuntunut olevan työtuulella. Hän istui ja katseli
ikkunasta, ahtaalle pimeälle pihalle. Molemmat kirjoituskoneet olivat
vaiti.

Kuinka Beatea olikaan kiusannut parin vuoden aikana kahden
samanaikaisesti käyvän kirjoituskoneen kiduttava nakutus! Nyt hänestä
se oli melkein viihtyisää. Ja pieni pimeä komero, jonne heidät oli
häädetty, jotta eivät häiritsisi toisia virkailijoita koneillaan ja
vastenmielisellä nakutuksellaan —. Hän ymmärsi äkkiä, että kerran, kun
hän jättäisi tämän paikan, sekä hänen että Stenerin olisi vaikeata
sanoa jäähyväiset tälle huoneelle, jossa Stener oli uskollisesti
istunut illasta iltaan ja auttanut häntä laskemisessa. Ja josta
he yhdessä olivat lähteneet siniseen hurmaavaan kevätyöhön — ulos
kaupunkiin, jota he molemmat kerran olivat vihanneet, siksi että olivat
olleet yksinäisiä ja kodittomia ja kaipaavia keskellä sen hälinää
ja tungosta. Ja joka oli käynyt heille niin sanomattoman rakkaaksi
— heidän ainoa uskottunsa. Kaupunki hiljaisine laitakatuineen,
jossa lyhdyt valaisivat pehmeästi ja kultaisesti puutarhan aidan
yli kurkottuvaa nuorta vihreyttä, taivas korkeana ja tummansinisenä
kaiken yllä. Kaupunki, joka lepäsi valoasäteilevänä syvällä hänen
ullakkohuoneensa alla, kun he öisin istuivat kiinteästi toisiinsa
painautuneina hänen ikkunassaan ja katselivat alas.

Kaikki, kaikki oli nyt toisin! Mitä iloa hänellä oli ollut ennen!
Laskea jokaisena palkanmaksupäivänä, kuinka paljon hän saattoi sinä
kuukautena panna pankkiin — ja haaveksia ajasta, jolloin hän oli
koonnut kylliksi ja saattaisi matkustaa ulos maailmaan — vaikka mitäpä
se merkitsisi muuta, kuin että hän menisi työhönsä ja palaisi työstään
toisessa vieläkin suuremmassa kaupungissa, vieläkin vieraampana ja
yksinäisempänä. Nyt hän sen sijaan otti pankista rahaa — osteli
kaikenlaista "kotia varten" ja varastoi huoneeseensa — säästi ja
maksoi vähitellen koivupuisen kulmakaapin hintaa. Kaikkia rahoja hän
ei kylläkään ottaisi — heidänhän piti lähteä häämatkalle Pariisiin,
ja siellä oli varmasti paljon sellaista, jota hän mielellään
kuljettaa kotiin. Mutta nyt hänen kyllä piti ottaa pankista vanhoja
kynttilänjalkoja varten — ne hän antaisi joululahjaksi Stenerille,
tämän kirjoituspöydälle. Valkoiset posliinilamput, jotka oli pantu
syrjään häntä varten Stenerinkadun vanhantavarankaupassa, hän saisi
maksuun lauantaina, nostaessaan palkan. Hän oli jo selvillä siitä,
minkälaisia varjostimia hän ompelisi niihin — jonkinlaisia siloisia,
kellomaisia, valkoista läpinäkyvää silkkiä, ja sillä pieniä punaisia
sydämiä applikaatiotyönä. Olisi kai aivan viehättävää ommella
ruokasaliin kaikki päälliset täyteen punaisia sydämiä valkoisella
liinalla. Tai kenties ennemminkin vihreitä neliapiloita — Hän päätti
kysyä Steneriltä — pyytää tätä piirtämään —

Kaikki oli nyt niin hauskaa. Hän oli äkkiä tullut hyväksi ystäväksi
kaikkien kanssa konttorissa — näyttänyt naisille käsitöitään ja saanut
heidät puhelemaan kanssaan. Oikeastaan heissä oli kaikissa niin paljon
hyvää — ja niin paljon hullunkurista, jota hän nauroi yhdessä Stenerin
kanssa. Hänestä oli suorastaan hauskaa mennä tätien luokse tänä iltana.
Ennen tädit olivat vain ärsyttäneet häntä, sillä he olivat niin
typeriä, aivan kuin heidän aivonsa olisivat puutuneet, niin etteivät
he mitään ymmärtäneet. Mutta nyt, kun hän saattoi kertoa heistä
jälkeenpäin Steneriile, hän nauroi niin, että teki kipeätä — hänestä
tuntui, että he tavallaan olivat oikein herttaisia, nuo tädit.

Häntä alkoi äkkiä harmittaa, että pöytä oli niin siivoton. Hän alkoi
harjata pois nauhan pölyä, jota levisi koneesta. Illalla hän tahtoi
puhdistaa mustetahrat ja panna uutta imupaperia.

Hän veti luokseen lasin, jossa Stenerin ruusut olivat, ja hautasi
kasvonsa kukkiin — onnellisesti hymyillen.

"Voi, kuinka ihania ruusuja", sanoi neiti Brøter. "Olen istunut ja
katsellut niitä —"

"Niin, eivätkö ne olekin ihmeellisiä? En voinut vastustaa, minun täytyi
ostaa muutamia. Olen kai hullu kun saatan olla niin kevytmielinen —"

"Niin, te olette totisesti tuhlari! Mitäs jos tahtoisitte uhrata yhden
minulle illaksi, niin olisitte kiltti —"

Beate istui tuokion vesilasi käsissään ja kasvot kukkiin painettuina.
Antaa pois Stenerin ruusuja!

Sitten hän alkoi valikoida — etsi kaksi kaikkein kauneinta,
puolipuhjennutta, toisen valkoisen ja toisen tummanpunaisen.

Hänhän tunsi alituisesti olevansa liian onnellinen. Aivan kuin hän
olisi pelännyt onnensa puolesta — ja kuin hän olisi tahtonut ostaa
itselleen oikeuden iloon olemalla kiltti. Hänhän itse ei ollut tahtonut
tuottaa pettymystä vanhoille tädeille, hänhän itse oli ehdottanut
Stenerille, että tämä pyytäisi mukaansa neiti Brøterin, kun kerta oli
saanut teatteriliput serkultaan, näyttelijättäreltä.

Sitten hän hymyili, ja tuntien uhraavansa kohtalon jumalattarelle
hän kiinnitti ruusut huolellisesti Selma Brøterin vaaleanpunaiselle
puserolle.



II


Neiti Brøterillä oli ollut niin suurenmoisen hauskaa.

"Ja kuinka suloinen Gundersenin serkku olikaan!" kertoi hän seuraavana
päivänä aamupäiväteen aikana — konttorin kaikki naiset joivat teensä
kirjanpitäjäin huoneessa. "Ette voi uskoa kuinka suloinen! Kolmannessa
näytöksessä, jossa hän oli pojan puvussa — totisesti en ole nähnyt
mitään ihastuttavampaa! Ja mitenkä viehättävästi hän laulaa —"

"Arvostelut eivät erikoisesti kiittäneet häntä", sanoi neiti Horn, uusi
kirjanpitäjä. "Eikä hän yleensäkään ole menestynyt. _Minusta_ hän ei
ole kauniskaan — ei muuta kuin ihan kotitarpeiksi."

"_Kaunis_ hän kyllä on", sanoi kassanhoitaja, neiti Jahn. "Mutta
ajatelkaa, olen kuullut että hän on niin hirvittävän kevytkenkäinen.
Voin muuten hyvin käsittää, että hän on miesten makuun — tuollainen
pieni ja vilkas. Eiköpähän vain Gundersen hiukkasen hakkaile häntä, vai
mitä —"

"Sitä en ollenkaan usko", sanoi neiti Brøter innokkaasti. "Tyttö on
kihloissa, kertoi Gundersen, Birger Tanden kanssa."

"Hänenkö, joka on Andersen & Smithin konttorissa?" kysyi neiti Horn.
"Tiedän, että siellä on eräs Tande. Asuin samassa paikassa kuin hän
eräänä suvena — hänellä oli niin paljon sentapaisia tuttavuuksia."

"Ei, tietysti näyttelijä Tanden", sanoi neiti Brøter melkein
loukkaantuneena. "Hänellä oli pieni osa eilen — hauska poika muuten —"

"Niin, aivan oikein", sanoi neiti Horn. "Luulen että muistan hänet —
eikö hän muuten ole oikeastaan avustaja?"

"Hyvä ystävä, hänhän on aivan nuori. Voitte uskoa, että söimme hienosti
näytännön jälkeen — niin, minun täytyy sanoa, että Gundersenin kanssa
on hauska olla ulkona. Täydellinen kavaljeeri — sitä ei muuten uskoisi,
sillä hänhän on aina niin hiljainen täällä virastossa — mutta eilen,
voi sentään — Niin, meillä oli niin hauskaa —"

Beate, joka istui ikkunalaudalla ja söi voileipää, hymyili hiukan
itsekseen. Stener oli siis osannut osansa. Voi, kuinka hän oli kiltti
ja herttainen —

Neiti Kittelsen, joka huolehti teestä — hän oli nuorin konttorissa —
kysyi eikö kukaan halunnut lisää. Beate ojensi kuppinsa.

"Te ja minä saamme vapaaliput ensi viikolla, neiti Kittelsen. Gundersen
kysyi minulta aamulla, luulinko että teidän tekisi mieli — hän lupasi
pyytää serkultaan —"

"Ei mutta kuinka hauskaa! Kuinka kiltti Gundersen on!"

Beate hymyili tyytyväisenä. Hän oli keksinyt sen juuri nyt, sillä
hänestä neiti Kittelsen oli niin herttainen, eikä hän kai saanut
paljoa huvitella, raukka. Hän oli pitkä ja vaalea, ihan nuori tyttö,
olemukseltaan erikoisen hieno ja tahdikas. Hän asui äitinsä luona, joka
oli leski ja jolla oli monta alaikäistä lasta; äidillä oli pieni liike
kaukana Frognerissa päin, jossain uuden kadun varrella.

Gundersen tuli samassa sisään hakemaan kirjesaikkua. Ja neiti Kittelsen
törmäsi säteilevin kasvoin häntä vastaan:

"Tuhat kiitosta, Gundersen — te olette kauhean kultainen! Olen _niin_
iloinen!"

"Kerroin, että lupasitte meille teatteriliput ensi viikoksi", sanoi
Beate hyvin totisena. Mutta syvällä silmien pohjalla asui pienoinen
hymy. "Me olemme molemmat niin iloiset —"

"Ei kestä kiittää", änkytti Stener.

Beate laski kupin kädestään ja meni ulos. Hän seisoi käytävässä ja
nauroi kun Stener tuli:

"Voi taivas, kuinka lahjattomalta sinä näytit, Stener." Hän otti
Gundersenia kaulasta ja suuteli häntä.

"Mistä minä tiedän, mitä kaikkea sinä suvaitset keksiä — luulin että
menisimme yhdessä —"

"Ei sinnepäinkään. Menen neiti Kittelsenin kanssa sinä iltana, kun
sinun on mentävä Polyyn. Kun me voimme olla yhdessä, saatamme keksiä
parempaakin kuin mennä teatteriin — ei, päästä minut, oletko hullu —"
ovessa käytiin — "johtaja!" Ja hän juoksi huoneeseensa.

       *       *       *       *       *

Pari päivää myöhemmin neiti Brøter kertoi, että Gundersen oli kysynyt,
eivätkö he kaksi haluaisi tulla hänen luokseen jonakin lähi-iltana. Hän
kutsuisi myöskin serkkunsa ja tämän sulhasen.

"Minusta se voisi olla kauhean hauskaa. Mutta en sanonut mitään varmaa.
Rakas ystävä, eihän se mitään tee, kun meitä on niin monta? Tuntuuko
teistä että se olisi jotenkin sopimatonta —?"

"Hyvä ystävä, eihän toki, meitähän tulee kolme naista. Ei, eihän se
mitenkään voi olla sopimatonta." — Beaten kasvot olivat aivan viattomat
ja vakavat.

"Siispä minä kiitän ja lupaan, meidän molempien puolesta! Minusta on
niin hirveän mielenkiintoista tavata neiti Gundersenia ja Tandea.
Eikö teistäkin? Voi mitenkä neiti Gundersen on suloinen! Uskon että
tuollaiset taiteilijat ovat kauhean hauskoja seurassa. Tiedättekös,
Gundersenilla on pianokin! Hän kertoi sen minulle — hän on hankkinut
pianon vähittäismaksulla, eikö se ole hauskaa, ehkäpä neiti Gundersen
lautaakin —"

"Todellako, onko hänellä piano! Niin, siitä tulee varmasti hauska ilta."

"Hirmuisen mielenkiintoista päästä tuollaisiin poikamiehen kutsuihin!
Jännää nähdä, kuinka hän oikein asuu, eikö niin? Uskon että siellä on
viihtyisää —"

"Ihan varmaan", sanoi Beate yhä tosissaan.

"Oikeastaan minä uskon, että Gundersen hirveän mielellään seurustelee
kunnollisten naisten kanssa, eikö niin? Ettekö ole huomannut, että hän
esimerkiksi aina iltaisin odottaa meitä saadakseen seuraa —?"

Tällä kertaa Beate ei vastannut. Hän näytti hiukan vakavalta — liiankin
vakavalta. Neiti Brøter oli viime aikoina saanut ikävän tavan odottaa
Beatea iltaisin saadakseen seuraa. Niin että Stenerin ja hänen täytyi
saattaa Selma ihan hänen täysihoitolaansa saakka. Ainoa hauskuus siinä
— vaivihkaa hipaista toinen toisensa kättä neiti Brøterin aavistamatta
tuon taivaallista — kävi hieman arkiseksi ajan pitkään. Ja kun nyt
juuri oli näin ihanat syysillatkin. — No niin, hehän vaelsivat sitten
omia teitään, päästessään toisesta. Ja heillä oli pitkät iltapuhteensa
Stenerin luona. Niin että oikeastaan se ei ollut niin vaarallista.
Olisi sääli kieltää häneltä tuota pientä hupia, kun hän kerta niin
mielellään halusi seuraa kotimatkalla.

"Niin, ja ihan tuon tuostakin kun hän tulee sisään, hän saattaa jäädä
seisomaan ja puhelemaan. Hyvä ystävä, ettekö todellakaan ole huomannut?
Ja onhan se muuten luonnollistakin — juuri meidän kirjeenvaihtajanhan
kanssa hänellä on enimmän tekemistä. Ja ovathan neiti Jahn ja neiti
Horn jo niin vanhoja. Hän ei kai oikein uskalla jutella heidän kanssaan
—"

"Ei, ehkäpä hän ei uskalla", sanoi Beate ja hymyili. Sillä hänen
mieleensä ei koskaan juolahtanutkaan muu, kuin että neiti Brøter,
neiti Jahn ja neiti Horn olivat yhdenikäiset. He olivat kolmenkymmenen
ja neljänkymmenen välillä kaikki kolme. Ja Beate itse oli
kahdenkymmenenkolmen.

       *       *       *       *       *

Insinööri Gundersen piti todellakin naiskutsut eräänä lauantai-iltana.
Konttorilaisista oli myöskin neiti Kittelsen kutsuttu. Ja ilta oli
erinomaisen onnistunut. Serkku oli herttainen ja miellyttävä ja aina
valmis pyydettäessä laulamaan ja soittamaan, ja Tande oli oikein
miellyttävä, hiljainen nuorukainen. Beate Nordahl otti osakseen
kahvinkeiton ja neiti Kittelsen kattoi pöydän, kun taas neiti Brøter
valtasi Gundersenin.

Myöhemmin Stener ja Beate seisoivat hetkisen yhdessä avoimen ikkunan
ääressä. Ja Beate kuiskasi:

"Eikö tämä ole hauskaa? Eikö olekin aivan kuin olisimme naimisissa ja
meillä olisi ensimmäiset kutsumme?"

"On", kuiskasi Stener vastaan. "Mutta niinhän juuri onkin, Beate! Vain
niin, että nuo toiset eivät tiedä, että tämä on _sinun_ kotisi."

"Luuletko ehkä", sanoi Beate ja nauroi, "että Selma Brøter ja Anni
Kittelsen olisivat tulleet, jos he olisivat sen tietäneet!"




III


Selma Brøter istui ikkunan ääressä ja parsi valkoisia hiihtokintaita,
kun oveen koputettiin. Tulija oli farmaseutti.

"Päätin piipahtaa tänne teidän poksiinne, neiti, juttelemaan
kanssanne", hän sanoi ja istuutui pyytämättä pienelle sohvavuoteelle,
joka oli asetettu vinoittain nurkkaan kuutamolampun alle. "Täälläpä on
lämmintä ja viihtyisää!" Hän ojensi säärensä, pisti peukalot liivin
hihanaukkoihin, vihelteli ja tuijotti kattoon.

"Vettäkin te olette pannut kiehumaan, herranterttu, olettepa te mainio
nainen! Niin, enkö minä tuntenutkin nahoissani, kun istuin siellä
omalla puolellani, että nyt neiti Brøter keittää sinulle kahvia —" hän
hirnahti.

"Siinä tapauksessa te kyllä tunsitte väärin, hyvä Mailer. Sillä tämä
vesi on hiihtolakkini pesua varten —"

"Sitä ette voi tarkoittaa, neiti Brøter. Teillähän on niin hyvä sydän.
Minä sen sijaan, minä en kelpaa muuhun kuin rakentamaan tilkan munkkia,
niin hyvää kuin me farmaseutit pystymme. Mutta — 'kaikk' lasken juureen
jalkojes'", messusi hän.

"Eikä minulla ei ole kermaakaan —".

"Tuodaan! Lainatkaa minulle vain astianne — no kas tuossa se onkin —
ja yöpöydän _päällä!_" Hän sieppasi pienen kiinalaisen kerma-astian ja
nousi seisomaan.

"Olkoon menneeksi", sanoi Selma Brøter ja hymähti.

— Møller raukka, oikeastaan hän ei ollut pohjimmaltaan hullumpi. Itse
asiassa olisi sääli olla suomatta hänelle kahvitilkkaa. Selma ei
kylläkään pitänyt tuosta tavasta, jonka täkäläiset täysihoitolaiset
olivat omaksuneet, sekä naiset että herrat — istua toinen toistensa
huoneessa — ei, se oli päinvastoin vallan epämiellyttävää. Mutta Møller
raukan suhteen asia oli tavallaan toisin — hänhän ei itse ollenkaan
ymmärtänyt, että oli sopimatonta tulla noin vain hänen luokseen ihan
milloin hyvänsä —

Niin, Selma ymmärsi hyvin että Møller oli vakavasti rakastunut häneen
— raukka. Mutta eihän mies vain saattanut kuvitella mitään? Hänenhän
täytyi sentään itse ymmärtää, että hän oli liian vanha — vatsaa hänellä
oli ja kuutamo — ja silmiä tuskin näkyi kultasankaisten rillien takaa.
Ja hän oli niin pöhöttynytkin — muistutti ihan tuollaisia paksuja,
valkoisia matoja, jotka makaavat kivien alla, kun ne vyörytetään
paikaltaan. Eikä hänellä ollut mitään _käyttäytymistapoja_. Hän _oli_
varsin arkinen — mutta pohjaltaan kiltti, raukka. Oikeastaan Selma
sentään pitikin hänestä. Eikähän se ollut Møllerin vika, ettei hän
ollut saanut minkäänlaista sivistystä —

Ja sitten oli vielä se seikka, että hän oli Selman kotiseudulta. Selma
muisti sekä hänet että hänen sisaruksensa jo pikkutytöstä saakka. Ja
Møller matkusti vieläkin joka vuosi loma-aikanaan Toteniin — oli hauska
kuulla uutisia sieltäpäin ja Brøterin uusista asujaimista — ja kuinka
he olivat kohentaneet taloa —

Selma huokasi syvään. Niin niin, ellei isä olisi ollut sellainen kuin
hän oli, olisi kaikki voinut olla toisin hänenkin elämässään.

Mutta ei kai Møller vain mahtanut kuvitella mitään? Selma hymyili. Hän
tiesi varmasti, ettei hän todellakaan ollut yllyttänyt Mølleriä. Mutta
eihän hän saattanut olla suorastaan epäystävällinenkään —

Hän pani kahvin kiehumaan öljykeittimelle, joka seisoi pesupöydän
marmorilaatalla. Ja hän meni ikkunan luo ja alkoi laskea alas
kierrekaihtimia, mutta pysähtyi ja katsahti ulos.

Pyrytti yhä, raskaita hiutaleita. Keittiönikkuna pihan toisella puolen
näkyi vain epämääräisenä punervana täplänä. Keli olisi ehkä raskas
huomenna. Hän hymyili jälleen. Nyt hänellä siis oli likööriä ottaa
mukaan.

Møller jätti aina pullon hänen luokseen, tarjotessaan likööriä kahviin.
"Tehän voitte panna siihen tutin, neiti. Sitten sitä on nättiä
imeskellä yöllä. Se on paljon parempaa kuin bromi tai veronaali", oli
hänen tapansa sanoa. Hyi, hän oli kyllä arkinen.

Mutta olisihan sentään väärin kieltää häneltä tätä viatonta huvia, kun
hän kerta niin mielellään istui täällä. Ja Selma uskoi varmasti, että
hänen vaikutuksensa Mølleriin oli hyvä. Hänen tavallinen seurapiirinsä
ei kai kyllä ollut parasta laatua. — Ja Selman huone oli todellakin
hauska pieni huone.

Selma laski kierrekaihtimen alas ja sytytti vaaleanpunaisen amppelin.
Järjesteli valokuvia, jotka seisoivat pienellä pöydällä ikkunan edessä.
Siinä oli äiti ja epäonnistunut Ludvig veli ja veli Henrik, joka oli
ollut perheen toivo ja suuren tønsbergiläisen laivan toinen perämies —
hän hukkui Tyyneen mereen neljä vuotta sitten — sekä Alvilde-sisko ja
tämän mies, asianajaja Dahl Mo'sta.

Isä puuttui. Vanha Brøter oli ollut oikea hurjapää, joka ties mistä
käsittämättömästä syystä oli joutunut naimisiin virkamiehenperheen
tyttären kanssa. Äiti oli aina ollut vähäverinen ja sydäntautinen ja
hänen kanssaan oli ollut vaikea tulla toimeen, ja sitä mukaa kuin hänen
tyytymättömyytensä aviomieheen kasvoi, mieheen, joka ei ymmärtänyt
häntä ja jonka koko olemus lakkaamatta rääkkäsi hänen hermojaan
ja sielunelämäänsä, hän kävi yhä vain sairaalloisemmaksi ja yhä
tyytymättömämmäksi. Ja kun hän eräänä päivänä huomasi, että sisäkkö
oli raskaana ja oma aviomies lapsen isä, matkusti hän tiehensä ja otti
kaikki lapset mukaansa, ja siitä asti Brøter oli ollut kuin kuollut
hänelle — niin, Brøterin täytyi tietysti taloudellisesti huolehtia
perheestä, mutta kaikkihan kävi asianajajan välityksellä.

Selma oli ollut kahdentoistavuotias, kun vanhemmat erosivat; hän ei
koskaan sittemmin ollut tavannut isää. Hän katseli isää niillä silmin
kuin äiti oli opettanut. Yleensä Selma oli aina katsellut kaikkea
äidin silmillä, kaikkina näinä vuosina kun he olivat asuneet yhdessä.
Sitä mukaa kuin Brøterin avustus väheni — joka tapahtui kun lapset
toisensa jälkeen täyttivät kahdeksantoista vuotta — tuntui hänestä
aivan luonnolliselta, että hän vanhimpana tyttärenä uhrautuisi kodille.
Henrik auttoi kyllä hänkin ja lähetti kotiin rahaa, ja tuhat viisisataa
oli rouva Brøterilla itseään varten mieheltään niin kauan kuin tämä
eli. Mutta Alvilde, perheen kaunotar, oli myös soitannollinen, ja
hänen lahjojaan oli tietysti kehitettävä. No niin, onneksi sisar
joutui niin hyviin naimisiin. Mutta sitten Ludvig. Hän oli ollut niin
viehättävä lapsena ja hiukan kivulioinen, joten häntä oli hemmoteltu.
Mutta hänellä oli niin mainio pää ja oikeastaan hänellä oli taipumuksia
kovin monelle eri alalle, joten hänen oli oikein vaikeata lopullisesti
pysähtyä mihinkään. Mutta Ludvigiin kiintyivät joka tapauksessa kaikki
äidin ja Selman toiveet. He olivat yksimieliset, että siitä pojasta
tulisi varmasti jotakin erikoista, ja tähän virteen päättyivät aina
heidän pitkät tutkistelunsa hänen pienistä heikkouksistaan ja monista
suurista avuistaan. Ja kuolinvuoteellaan äiti oli uskonut lempilapsensa
Selman hoiviin, ja Selma oli kädenannolla luvannut uhrautua Ludvigin
hyväksi.

Selma seisoi tuokion ja piteli veljen valokuvaa kädessään. Hän oli
aivan kuin koettanut pyyhkiä mielestään koko tuon kauhean ajan.
Hämärästi hän muisti erään Linnankadulla sijaitsevan liiketalon —
sisäänkäytävässä olivat portaat valkoista marmoria — ja selvästi kuin
unennäön hän saattoi nähdä erään kerroksen siniseksi maalatun seinän
ja siinä ruskeanpunaisen oven, jossa oli lasiruutu. "Ylituomioistuimen
asianajaja Herbert Klampenborg" oli maalattu ruutuun. Ja oven oikealla
puolen oli seinään kirjoitettu mustin kirjaimin: À la Parisienne, rouva
Bergliot Arnesen, käherrysliike ja kauneushoitola — ja suuri musta
nuoli viittasi edemmä käytävään.

Selmasta itsestään tuntui merkilliseltä, että tuo kerros portaissa
oli piirtynyt niin elävänä hänen mieleensä — siellä hän oli seisonut
ja koonnut voimiaan kiivetäkseen vielä ylemmä, seuraavaan kerrokseen,
jossa Ludvigin johtajien huone sijaitsi. Sieltä hän taas ei muistanut
yhtään mitään.

Ja tuo kaikki muu — pidätys, vankila ja salaperäiset voimat, joiden
nimi oli laki ja oikeus, oli jäänyt hänen mieleensä vain epämääräisinä
kuvina — se oli kuin mikäkin koneisto, joka oli häämöttänyt
puolipimeästä huoneesta. Mutta huone ammotti häntä vastaan mustine
ovineen, ja ne tahtoivat pistää Ludvigin sinne, ja koneisto nielisi
ja murskaisi pojan. Ja Selma oli itkenyt itkemästä päästyäänkin — ja
kauhistuttava häpeä oli riippunut heidän kaikkien päiden kohdalla, ja
lehdissä oli ollut siitä uutisia — mitään nimeä ei ollut mainittu,
mutta ne tarkoittivat Ludvigia.

Ja sitten äärimmäisessä hädässä poika oli pelastunut. Johtajat
suostuivat jättämään syytteen silleen, Afrikan serkku oli täyttänyt
vajauksen ja ojentanut pitkän käsivartensa ja ottanut Ludvigin
luokseen. Ja Selma itse, sekapäisenä ja hämmästyneenä, pää aivan kuin
kolhittuna, oli päätynyt tänne täysihoitolaan.

Kuinka sanomattoman hylätyksi ja epätoivoiseksi hän olikaan tuntenut
itsensä, kun hän vihdoinkin istui tässä pienessä yksinäisessä
huoneessaan! Oli pelännyt kaikkia ihmisiä — kaikkia vieraita, joiden
kanssa hän istui samassa ruokapöydässä ja joiden hän kuuli hälisevän ja
nauravan käytävissä ja huoneissa ylt'ympärillä. Møller oli ollut hyvä
olemassa niinä aikoina. Itse asiassa suurenmoisen kiltti häntä kohtaan.

Olisihan aivan hävytöntä, jos nyt hän, Selma Brøter, ajaisi miehen ulos
ovesta vain siksi, että olot olivat muuttuneet ja että hänellä nyt oli
tarjolla sellaisia huveja kuin muillakin nuorilla ja ystäviä, joista
hän enemmän välitti.

Selma hyräili puoliääneen, nostaessaan kahvipannun spriikeittimeltä
ja pannessaan uutta vettä kiehumaan villavaatepesuaan varten. Møller
ansaitsi kyllä kahvikuppinsa hänen luonaan silloin tällöin. Ja Selma
kattoi sievästi pöydän, levitti liinan ja asetti keskelle maljakollisen
kuivattuja sananjalkoja.

"Nami nami", sanoi Møller ja veti sieraimiinsa kahvintuoksua,
tullessaan sisään kerma-astia toisessa kädessään, toisessa lupaavalta
näyttävä paperipussi, jonka kyljessä oli rinkilänkuva ja rasvatahroja,
ja likööriruukku kainalossaan. Mutta eikö vain tuo ihminen pudistanut
lunta ja vettä yltään keskellä hänen huoneensa lattiaa!

"Hyi hitto, millainen ilma! Mutta täällä on sitten lämmintä ja hauskaa
—" mies otti rennon asennon sohvassa, täytti kupit ja lasit, samalla
kuin neiti Brøter järjesti leivokset sievästi vadille. "Maljanne!"

Selma istuutui ja maisteli likööriä.

"Vai huomenna sitä mennään urheilemaan! Niin, te norjalaiset
tyttölapset, te olette erilaista ainesta kuin muut, te ette edes palele
— tulinen veri! Hoo! Entäs onko se teidän pienoinen insinöörinne mukana
taas?" Möller vilkutti silmäänsä.

"Jos tarkoitatte Gundersenia, niin juuri hänen kanssaan aion mennä."

"Poika raukka. Sääli häntä, ellette tarkoita mitään sen enempää, neiti."

"Hyi teitä", sanoi Selma.

"Hyi teitä", matki Möller. "Oi, te olette vaarallinen tyttö — leikitte
sydämillä — niin niin, taidon te osaatte, mitään ei puutu! Ensin minä,
vanha raukka — ja kas nyt tämä kukonpoikanen! Niin niin, vaihtelu
virkistää —"

"En ole vielä mokomaa kuullut, Møller! Eihän teillä sentään ole syyn
varjoakaan väittää, että olisin keimaillut teille!"

"Ette suinkaan! Mitä sille mahtaa, kun kerta on tuollainen suloinen
pieni hurmurityttö! Kyllä te naiset sitten osaatte tekeytyä viattomiksi
—"

"Ja Gundersen!" jatkoi Selma liioitellun vilkkaasti — "hyvä ystävä,
eihän niissä jutuissa ole siteeksikään perää! Ensinnäkin hän on
_varmasti_ kolme, ellei ihan neljä vuotta minua nuorempi — kenties
viisikin — Sitä paitsi emme suinkaan ole aina kahden. Esimerkiksi
huomenna on neiti Nordahl mukana. Hyvä ystävä, useimmiten hän on
mukana. Sehän on niin luonnollista, eikö niin, kun kerta ollaan samassa
konttorissa, että lyöttäydymme yhteen ja keksimme jotain hauskaa. Minä
ainakaan en voi ymmärtää mitään sen luonnollisempaa. Voittehan nyt
käsittää, etten rupea keimailemaan tuollaiselle nuorelle pojalle —
tehän olette ihan hullu, onhan minulla sentään säädyllisyydentunnetta
ja vastuuta — koskaan elämässä se ei juolahtaisi mieleenikään!"

Møller vain nyökäytti päätään ja oli merkitsevän näköinen.

"En voi käsittää, ettei mies ja nainen voi seurustella ihmisten kohta
alkamatta uskoa _sellaista_", sanoi Selma innostuneesti ja harmissaan.
"Minusta ainakin on niin helppoa olla hyviä ystäviä —"

"Poika raukka — en sano muuta —"

"Hyi, te olette oikein inhottava —"

Mutta Selman kasvot olivat tulipunaiset, ja hänen oli vaikeata peittää
hyvää mieltään.

Møller piti häntä salaa silmällä, samalla kuin hän lupaa kysymättä
sytytti sikarin. Äkkiä heräsi hänessä hiukan tunnonvaivoja. Ehkäpä
hän tarjosi neiti Brøterille vaarallisia naukkuja — vaarallisempia
kuin likööri. No peijakas, kaipa tyttö siitä ajallaan selkiäisi —
hiukan pohmeloa sydämessä, perästäpäin — mutta ei kai se ollut sen
vaarallisempaa. Ja juuri nyt se teki hänet niin autuaaksi, raukan.

"Muuten olen aikonut kutsua Gundersenin kahville jonakin lauantaina,
niin saatte nähdä, millainen miellyttävä, sievä, järkevä poika hän on.
Voi ei, hän ei kyllä ajattelekaan mitään sellaista, ei. Ja entäs neiti
Nordahl — voi, _häneen_ te sitten varmasti oikein rakastutte, Møller!
Tiedänhän hyvin, ettei vanhoille herroille ole mitään niin vaarallista
kuin tuollaiset koulutytöt!"

Møller ajatteli itsekseen ikäneidoista ja nuorista pojista, mutta ei
sanonut mitään.

       *       *       *       *       *

Ystävä Arvesen pyörähti sisään, juuri kun hän seisoi huoneessaan
ajamassa partaansa — hän aikoi mennä illalla ulos.

"Hitto, jospa saattaisi käsittää, mitenkä sinä jaksat istua hänen
huoneessaan tuolla tavoin", sanoi Arvesen.

"Hän on tavattoman reilu ihminen", sanoi Møller vakavasti, raaputellen
kasvojaan. "Sitä paitsi minusta on hauskaa istua hänen kanssaan. Me
olemme muuten samalta paikkakunnalta, elä unohda sitä. Tyttö raukka,
tunsin hänen äitinsä, niin niin. Herra armahtakoon, kun ajattelen,
kuinka monet vuodet hän sai ahertaa tuollaisen äidin takia! Ja entäs
sitä veliheittiötä!

"Selma on muuten Brøterin lapsista ainoa, joka tulee vanhaan sukuunsa.
Kiltti ja uskollinen ja ahkera — huvittelisi mielellään hieman, mutta
jää aina ilman — kuivettuu ja näivettyy siihen paikkaan.

"Peijakas, kunhan minä vain olisin ihkasen varma siitä, että tarjoustani
ei hyväksytä, niin jumaliste minä kosisin häntä! Sillä totta vie ei
kukaan toinenkaan sitä koskaan tee, ja on helkutin sääli naista, jonka
täytyy jäädä ikäneidoksi eikä edes ole saanut lahjoittaa rukkasia
kenellekään —"




IV


Vähän ennen joulua Beate Nordahl äkkiä lopetti toimensa konttorissa.
Ja paria päivää myöhemmin olivat hänen ja insinööri Gundersenin
kihlakortit kaikilla pöydillä!

Neiti Horn ja neiti Jahn olivat muuten koko ajan sen aavistaneet, he
sanoivat. Ensi alussa he kuulustelivat neiti Brøteriä joka ainoa päivä
teen juonnin aikana: oliko hän ollut heidän uskottunsa? Eiväthän he
suorastaan olleet mitään sanoneet, lausui neiti Brøter, mutta tietenkin
hän oli kaiken aikaa sen ymmärtänyt. Neiti Horn tahtoi tietää,
mitenkä kauan sitä neiti Brøterin arvelun mukaan oli kestänyt. Voi,
ei hyvinkään kauan, sanoi Selma. Entä olivatko he kovin rakastuneita?
Ja hyväilivätkö he toisiaan? Oliko heidän kanssaan ollut hauska
olla? Ja sitten pohdittiin Beaten etuja ja puutteita. Ja Gundersenin
tulevaisuutta. Neiti Hornin kysymykseen Gundersen oli vastannut, että
he menisivät naimisiin "ennen pitkää". Mutta tuskinpa sentään. Kun he
vähän ehtivät harkita, tulisivat he kai järkiinsä. Neiti Nordahlin
perhe Kragerøssä, jonne tyttö oli matkustanut opetellakseen hiukan
taloutta ja ommellakseen kapioitaan, saisi hänet kai järkiinsä. Ainakin
pari vuotta he kai saivat odottaa. Kirjoittiko Beate neiti Brøterille?
Ja seurusteliko neiti Brøter vielä Gundersenin kanssa konttoriajan
jälkeen?

Mutta pienoinen Anni Kittelsen pani äkkiä moiselle urheilulle tenän. Se
tapahtui eräänä päivänä, kun neiti Horn sanoi neiti Brøterille:

"Tiedättekös, kun minä alussa olin niin ihkasen varma, että teistä ja
Gundersenista piti tulla pari! Minusta hän hakkaili teitä yhteen aikaan
niin, ettei ollut määrääkään —"

Selma Brøter sanoi vain:

"Höpsis — elkää puhuko pötyä!"

Mutta kun Selma oli poistunut, nousi Anni Kittelsen ja heitti säihkyvin
silmin neiti Hornille päin kasvoja:

"Hyi! En käsitä, ettei teitä yhtään hävetä!"

Neiti Hornia näytti todella hävettävän — hetken verran. Mutta sitten
hän yritti kiusoitellen nauraa:

"Kas niin, kas niin, ei noin hanakasti, pikku neiti Kittelsen —
en muuten oikein käsitä, mitä te tarkoitatte! Mutta sen minä vain
sanon", kiiruhti hän lisäämään, kiivaasti ja pyhässä vihassa, "minusta
Gundersen on käyttäytynyt _kerrassaan_ aikaisesti. _Niin_ kuin hän
hakkaili neiti Brøteriä! Muuten on neiti Nordahlkin käyttäytynyt
epähienosti — millä tavalla he pitivätkään neiti Brøteriä esiliinanaan!"

"Sitä en ollenkaan usko — en tahdo uskoa sitä sen paremmin
Gundersenista kuin neiti Nordahlista", keskeytti Anni Kittelsen.

"Merkillistä jos vain he kaksi olisivat olleet ainoat koko konttorissa,
jotka eivät ymmärtäneet. — No mutta rakas lapsi, ihminenhän oli niin
korviaan myöten rakastunut nuoreen poikaan että ihan —. Ettei nyt
ainakaan neiti Nordahl sitä huomannut — mutta hänestä se tietysti oli
vain hullunkurista!"

Neiti Kittelsen oli kietonut paperiin puoleksisyödyn voileipänsä ja
pistänyt sen esiliinansa taskuun. Nyt hän otti teekuppinsa ja meni ovea
päin:

"Tahdon vain sanoa teille, neiti Horn, mikäli teitä kiinnostaa
mielipiteeni teistä, että te olette kaikkein häijyin ja epähienoin
ja raakasydämisin ihminen, mitä ylipäätään voin kuvitella. Nyt sen
tiedätte. Hyvästi!"

Ja niin hän meni pieneen huoneeseensa, jossa hän kirjoitti
myyntitilaukset, ja sulki oven jälkeensä.

Neiti Horn nauroi pilkallisesti hänen menoaan ja mumisi jotain
hävyttömästä, röyhkeästä tyttölapsesta. Mutta Selma Brøter sai siitä
päivästä olla rauhassa.

Mutta konttorin naisille varautui sinä talvena ja keväänä yllätyksiä
toinen toisensa jälkeen.

Ensinnäkin Gundersen ja neiti Nordahl menivät naimisiin kolme viikkoa
sen jälkeen, kun kortit olivat tulleet. Kukaan ei tietänyt mitään
etukäteen; uusi korttilähetys tiedoitti vain eräänä maanantaiaamuna,
että asia oli tapahtunut. Lähemmin kysyttäessä Gundersen kertoi, että
Beate ja hänet oli vihitty siviiliavioliittoon lauantaina konttoriajan
päätyttyä, ja sitten he olivat matkustaneet Frognersaeteriin
todistajiensa kanssa ja syöneet päivällistä ja olleet yötä eräässä
hiihtomajassa, joka kuului hänen toverilleen — tämän Gundersen tahtoi
kertoa, koskapa joku neiti Jahnin täysihoitolasta oli sunnuntaina
nähnyt Gundersenin tuntureilla erään naisen kanssa — sekä että he
olivat vuokranneet kaksi huonetta, palvelijanhuoneen ja keittiön
Teresenkadun varrelta, ylimmästä kerroksesta, ja vielä, etteivät he
toistaiseksi pitäisi palvelijatarta ja että Beate oli saanut hieman
kotityötä — käännöstyötä ja puhtaaksikirjoitusta — koneen hän oli
vuokrannut.

Ja konttorin henkilökunta keräsi keskuudessaan rahaa ja lahjoitti
vastanaineille pöytäkellon. Sen jälkeen heidät kutsuttiin iltaa
viettämään Gunderseneille.

Neiti Horninkin täytyi myöntää, että Gunderseneilla oli "idyllisen
viihtyisää", vaikkakin sali hänen mielestään oli tykkänään
ilman yhtenäistä tyyliä — siellä oli koivupuinen kulmakaappi ja
lipasto ja peili empire-tyyliä ja kaksi erilaista nojatuolia
talonpoikaisrokokoota, ja sohvavuode täpötäynnä suurikukallisella
puuvillavaatteilla päällystettyjä pieluksia, ja sitä paitsi
kotikutoiset uutimet. Ja että he sentään kehtasivat ripustaa seinälleen
kaksi tuollaista valtaista valokuvaa alastomista pojista, jotka
vääntelivät itseään — olkootpa vain Michelangelon kuvien jäljennöksiä!

Mutta hänen täytyi myöntää, että keittiö oli aivan yksinkertaisesti
hurmaava. Gundersen oli itse saanut valita värit, kun huoneistoa
korjattiin, kertoi Beate ylpeänä. Seinät olivat vaaleankeltaiset
ja astiahyllyt ja pöytäkaapit ja huonekalut vihreät, ja eräässä
nurkkauksessa oli pieni ruokapöytä ja kaksi pehmustettua nojatuolia.
Ja hyllyjen posliiniastiat ja kaikki liinat ja ikkunaverhot ja lieden
kupu olivat valkoisia ja heleänpunaisia, ja läkkiastiat ja kupari
välkkyivät, ja seinällä pöydän yläpuolella riippui hollantilaisten
maalausten valokuvajäljennöksiä, perunia kuorivia tyttöjä ja
sentapaisia. Täällä he yleensä söivät, kertoi röuva Gundersen, ja
siellä oli todellakin _niin_ hauskaa, että neiti Horn valitti, että
heitä oli liian monta syödäkseen siellä tänä iltana.

Palvelijattarenhuone oli Beaten "konttorina", siellä oli kirjotuskone.
Makuuhuonetta ei näytetty, mutta neiti Jahn, joka pyysi päästä sinne
pesemään käsiään, kertoi että huonekalut olivat valkoisiksi maalatut —
tavallista halpaa vankilan tuotetta — ja irtopäällinen puuvillakangasta
— sellaiset ovat helpot pestä, huomautti Beate.

Vastanaineet tuntuivat niin ihastuneilta kaikkeen, ja Beate selitti
auliisti naisille keittiössä, kuinka hän järjesti päivän työt,
niin että heidän täytyi myöntää, että hän todellakin oli paljoa
taloudellisempi ja käytännöllisempi, kuin he olivat osanneet
aavistaakaan. Niin että toistaiseksi naiset olivat yksimielisiä, että
nämä kaksi todellakin olivat rakentaneet hurmaavan idyllisen pienen
pesän — nämä kaksi, joiden oli elettävä kahdella tuhannella neljällä
sadalla kahden huoneen huoneistossa Teresenkadun varrella.

Mutta pari kuukautta myöhemmin saattoi neiti Horn kertoa teenjuonnin
aikana, että hän oli tavannut rouva Gundersenin Torikadulla ja että
hänestä aivan selvästi näkyi, että hän oli sinnepäin. Eipä silti,
neiti Horn — ja myöskin neiti Jahn — olivat kyllä _ajatelleet_, että
jotakin tällaista mahtoi olla edessä, koskapa he menivät naimisiin
noin päistikkaa. Mutta eiväthän he olleet tahtoneet mitään sanoa —
he _saattoivat_ olla väärässäkin, ja silloin olisi tietenkin ollut
ilkeätä vihjaista sinnepäin. Mutta nyt oli siis neiti Horn aivan varma
asiastaan: rouva Gundersen saisi lapsen. Neiti Horn oli vieläpä mennyt
saattamaan häntä kappaleen matkaa, ja rouva Gundersenraukka oli ollut
aivan hämillään ja hermostunut.

Tämä yllättävä uutinen askarrutti naisia pitkän aikaa. Sitä edellinen
uutinen — että neiti Kittelsenin äiti, jolla oli liike Thorinkadun
varrella, oli vararikon partaalla, jäi kokonaan varjoon. Nyt ei enää
kukaan puhunut Teresenkadun idyllisen viihtyisästä pesästä. Päinvastoin
— heidän kävi niin sydämestään sääli. — Neiti Hornia säälitti ennen
kaikkea Gundersen, mutta niin ei neiti Jahnia — no niin, tietysti kävi
häntä hiukan sääli, mutta täytyihän miehen kantaa omien tekojensa
seuraukset, mutta voi naisraukkaa — sievää nuorta tyttöä.

Niin, nyt hän ei totisesti ollut sievä, kertoi neiti Horn — eikä hän
muuten koskaan ollut ollutkaan. Hänen etujaan olivat olleet vain
kauniit värit ja raikas ulkomuoto. Mutta nyt hänen kasvonsa olivat niin
keltaiset ja kulmikkaat ja hän näytti niin vanhalta —. Mutta itsehän
hän tietenkin oli vastuussa teoistaan. Kun kerta nainen ei itse pitänyt
itseään arvossa —. Että miesväki aina koetti, kuinka pitkälle saattoi
mennä — eihän se tietysti ollut _oikein_, mutta sellaisia he nyt kerta
kaikkiaan olivat —. Neiti Horn tiesi sen omasta kokemuksestaan.

"Mutta minä en sentään saata sitä ymmärtää", sanoi neiti Jahn. "Että
kihlautuneet voivat antaa sen mennä _niin_ pitkälle. En käsitä, ettei
heillä ole suurempaa kunnioitusta toinen toistaan kohtaan."

Neiti Kittelsen ei avannut suutaan teenjuonnin aikana. Sen jälkeen
kun hän silloin oli ollut sopimaton neiti Hornille, olivat toiset
rankaisseet häntä kohtelemalla häntä aivan kuin ilmaa, pitkän ajan.
Mutta hänen äitiään kohdanneen onnettomuuden jälkeen neiti Horn
oli ottanut hänet jälleen armoihinsa ja oli käynyt ylenpalttisen
rakastettavaksi ja huomaavaiseksi. Mutta neiti Kittelsen puolestaan oli
jatkuvasti lyhyt ja koppava neiti Hornille. Mutta neiti Jahnille, josta
hän oikeastaan piti, sen vuoksi että neiti Jahn pohjaltaan oli hyvä
ihminen, hän sanoi suoraan ajatuksensa.

Hän oli _niin_ häpeissään ja _niin_ raivostunut ajatellessaan, että
hän siis joka päivä usean kuukauden aikana oli seurustellut sen
tapaisten ihmisten kanssa. Ja niin pettynyt — kun siis Gundersen ja
neiti Nordahl olivat sellaisia, ei hän todellakaan tietänyt, kehenkä
enää luottaa. Hän ei uskaltanut kertoa siitä äidilleenkään — kun
hän ajattelikin, että mies oli ollut kyllin häpeämätön kutsuakseen
hänet huoneeseensa yhdessä — niin, sanaa ei saattanut lausua, mutta
sehän Beate siis kaikesta päättäen saattoi hyvinkin silloin jo olla
—. Neiti Kittelsen oli itkemäisillään harmista. Ja hän pyysi neiti
Jahnia huomioimaan, mitenkä hän kohteli Gundersenia nyt. Sanaakaan
ei mies saisi häneltä, paitsi mikäli oli kysymys virka-asioista. Ja
keskiviikkona ennen pääsiäistä, kun hänen piti lähteä matkalle ja hän
kulki ja sanoi hyvästi kaikille, hän ei toivottanut hyvää pääsiäistä
eikä antanut Gundersenille kättä — koskaan maailmassa hän ei enää
ottaisi Gundersenia kädestä.

Selma Brøter ei sanonut halaistua sanaa asian johdosta.

Kuitenkin tuli myös tämä asia vähitellen loppuunkäsitellyksi.
Varsinkin sen jälkeen kun Gundersen eräänä päivänä, kun kassanhoitaja
ja kirjeenvaihtaja jälleen kysyivät, mitä hänen vaimolleen kuului
— kuinka hän voi, kuinka oli kerrassaan sopimatonta, ettei hän
milloinkaan tullut konttoriin tervehtimään vanhoja ystäviään, ja niin
poispäin — aivan kiertelemättä sanoi, ettei Beate voinut oikein hyvin
aamupäivisin. Mutta eivätkö he voisi tulla tervehtimään häntä joskus,
esimerkiksi lauantai-iltapäivällä, juomaan kahvia?

Neiti Kittelsen ja neiti Brøter sanoivat kiitos, heille ei sopinut.
Mutta neiti Horn ja neiti Jahn noudattivat kutsua. Ja Beate otti
vieraat vastaan säteilevänä ja lempeänä ja aivan ujostelematta mustassa
väljässä puvussa, valkoinen pieni kaulus kaulassa. Kahvipöytä oli
sievä ja kotonaleivotut leivokset ihania, ja siellä oli lämmintä
ja aurinkoista — oltiin aivan toukokuun alussa, ja parvekkeen ovi
oli auki. Beate näytti kolmea vihreäksimaalattua laatikkoa, joissa
oli multaa ja joihin hän aikoi istuttaa, ja toiset kaksi laatikkoa
keittiönikkunassa, ja niissä persiljaa ja ruoholaukkaa. Ja hän näytti
heille ruusunsa, jotka olivat täynnä uusia suuria vesoja ja joiden
ruukuissa oli pienet keltaiset nimilaatat.

Myöhemmin iltapäivällä neiti Brøter kuitenkin ilmestyi. Mutta hän istui
vain eikä puhunut paljon, juodessaan Beaten tarjoilemaa kolmatta kuppia.

Kun he olivat lähdössä, sai Beate puhutuksi pari sanaa kahden kesken
neiti Brøterin kanssa eteisessä.

"Ettekö voisi joskus pistäytyä meillä iltaisin? Stener sanoo, ettei
hänen kannata pyytääkään teitä. Mutta me panisimme niin suuren arvon
siihen. Minusta meillä kolmella oli niin hauskaa yhdessä, entisaikaan.
Ei muuta kuin sanotte sanasen Stenerille aamupäivällä, kun teillä ei
ole muutakaan ohjelmaa illaksi — ja sitten tulette hänen mukanaan
konttorista. Voi, tulettehan, eikö niin?"

Neiti Brøter kiitti, ihan mielellään ja joskus kyllä — Mutta
toistaiseksi hänelle ei koskaan sopinut, vaikka Gundersen pyysi häntä
monetkin kerrat.

Kahvikutsujen jälkeen neiti Horn ja neiti Jahn olivat laskeneet, että
Gundersenit olivat sittenkin mahtaneet olla kauan kihloissa, joka
seikka oli pidettävä lieventävänä asianhaarana. Rouva Gundersenilla
oli nimittäin ollut kahvliina venetsialaista ommelta, jonka hän
sanoi valmistaneensa ollessaan kihloissa. Ja se oli vähintäin neljän
kuukauden urakka. Ja näin oli Gundersenien asia tavallaan poistettu
päiväjärjestyksestä.

       *       *       *       *       *

Mutta kohta sen jälkeen heidän keskusteluainehistonsa sai uutta lisää.
Tällä kertaa Selma Brøterin kautta. Hänen lankonsa, Mosta kotoisin
oleva yliasianajaja Dahl kuoli äkkiä sydänhalvaukseen. Sisar jäi
huonoihin varoihin — Dahlilla oli ollut henkivakuutus, mutta vakuutusta
vastaan oli jo osittain otettu lainaa — Selma ei oikein tietänyt,
mitenkä paljon — mutta pesän varallisuus ei ollut loistava, eikä
Alvilde raukalle kai jäisi suuria.

Selma Brøter oli muuten aivan kuin suunniltaan. Hän ei osannut puhua
mistään muusta kuin sisaren asioista — kun kuka tahansa tuli sisään
kirjeenvaihtajainhuoneeseen, hän alkoi heti kertoa ja puhua ja kysyä
ja pyytää selityksiä kuolinpesistä ja vakuutusmaksuista ja niin
poispäin. Uusi kirjeenvaihtaja oli vallan epätoivoinen, kun hänen
aina ja yhä täytyi kuulla Mossa vallitsevasta surkeudesta, ja kotona
täysihoitolassa kartettiin häntä kuin ruttotautista, siksi että hän
lakkaamatta kertoa jauhoi yhtä ja samaa, yhtä ja samaa, yhä uudelleen
ja uudelleen. Møller oli kiltti ja kärsivällinen, mutta hän ei ollut
erikoisesti selvillä liikeasioista ja sitä paitsi hän oli niihin
aikoihin paljon ulkona iltaisin.

Mutta neiti Horn oli kovin kiltti — ja sitä paitsi hän oli reilu,
tarmokas ihminen, joka mielellään otti toisen siipiensä suojaan. Niin
hän jäi istumaan Selman kanssa iltaisin konttoriajan päätyttyä, luki
Selman kanssa asianajajan ja sisaren kirjeitä ja saneli vastauksia ja
kyseli ja otti selvää ja antoi Selman selostaa ja kirjoitti isoille
paperiarkeille. Ja Selma aivan kuin hiukan rauhoittui, niin kauan
kuin toinen oli lähettyvillä ja hän sai tuntea tämän varman olemuksen
turvanaan.

Mutta iltaisin kotona, kun hän oli yksinään juonut teensä täysihoitolan
ruokasalissa, toisten syötyä jo aikoja sitten, ja kun hän sen jälkeen
tuli yksinäiseen huoneeseensa, hän heittäytyi valmiiksi avatulle
sohvavuoteelleen ja itki, itki, itki —

Hän otti esiin Alvilden epätoivoiset kirjeet, koko läjän, ja luki
ne — alkoi hirveästä sähkösanomasta ja luki kaikki ja itki sitäkin
enemmän. Ja kaikki oli yhtä kauheata ja käsittämätöntä nyt kuin
sinä sunnuntaiaamupäivänä, jolloin hän oli saanut sähkösanoman ja
heittäytynyt polvilleen ja rukoillut kiihkeästi Jumalaa, aivan kuin
asia vielä olisi muutettavissa — ettei Alfred sentään, sentään olisi
kuollut.

Hän ei ollut lähemmin tuntenut lankoaan, mutta hän palvoi tätä,
sillä lanko oli Alvilden mies ja oli ollut niin ylenpalttisen
rakastunut Alvildeen ja aivan hukuttanut tämän hienoihin lahjoihin,
kihlajaisaikaan. Alvilde ei ollut mikään ahkera kirjeenkirjoittaja,
mutta Selmalla ei koskaan ollut mitään syytä epäillä sitä, että hän
ja mies olivat onnellisia ja viihtyivät keskenään, ja hän tiesi, että
Alvildellä oli komea koti ja että heillä oli hieno seurapiiri. Hänen
mielestään oli aina ollut selviö, että sisarta hemmoteltiin — niin
oli ollut kotona, ja hän oli ilman muuta olettanut, että niin oli
kaikkialla, minne Alvilde joutuikin — olihan Alvilde niin kaunis ja
lahjakas. Ja alakuloisina hetkinään, kun Selmasta joskus oli tuntunut,
että heidän kaikkien oli käynyt niin murheellisesti, oli hänen
lohdutuksenaan, että ainakin Alvildellä oli hyvä olla, ja hän kiitti
Jumalaa siitä.

Ja nyt Alvilde oli leski, ja sitä paitsi hän oli raskaana, ja neiti
Horn sanoi, ettei hänelle jäisi kuin enintään neljäkymmentä kruunua
kuukaudessa — ellei hän suostunut aloittamaan jotain liikettä
rahoillaan, kuten neiti Horn neuvoi. Mutta eihän ollut helppoa löytää
mitään sopivaa.

Päätökseksi tuli, että Alvilde muuttaisi syksyllä Osloon ja asettuisi
asumaan Selman luokse, jolla onneksi oli nyt erittäin hyvä paikka,
niin että hän saattoi tukea sisartaan. He vuokraisivat pienen yhteisen
asunnon, ja Alvilde hoitaisi toistaiseksi heidän talouttaan — samalla
kuin he odottaisivat asioiden kehitystä.





V


He joutuivat asumaan Sankthanshaugenille — heillä oli kaksi huonetta ja
keittiö. Alvilde oli pitänyt osan huonekalujaan, ja Selma oli ostanut
itselleen makuusohvan ja amerikkalaisen keinutuolin. Lipasto hänellä
oli.

Toistaiseksi heidän täytyi pitää aamupäivä-apulaista. Alvilde-raukka
oli niin surkeassa kunnossa, ettei hän jaksanut muuta kuin töin tuskin
valmistaa päivällisen. Selma pesi astiat, ennen kuin palasi työhönsä,
ja valmisti illallisen tultuaan — hänestä oli oikeastaan hauskaa, että
hänellä jälleen oli hiukan talousaskarteluakin. Ja joskin hän väliin
oli hiukan väsynyt palatessaan konttorista, oli paljonkin perää siinä
väitteessä, jonka hän jostain oli lukenut, että työnvaihtelu oli lepoa.

Ja sitä paitsi, tämä järjestelmähän oli vain väliaikainen. Kun Alvilde
oli kestänyt sen, voisi hän tietenkin ottaa huolekseen koko talouden
— ainakin sikäli, ettei Selmalle jäänyt muuta tekemistä, kuin mikä
hänestä todellakin oli hauskaa. Ja tarkoituksena oli myös, että Alvilde
sitten koettaisi saada soitto-oppilaita. Nyt heillä oli elämistä varten
vain Selman sata kruunua kuukaudessa ja Alvilden kaksikymmentäseitsemän
— sen enempää ei hänelle jäänyt, kun pesä oli selvitetty.

Vaikeinta Selmalle oli, että Alvilden kanssa oli niin kovin työlästä
tulla toimeen päivisin. Eihän häntä voinut syyttää — tietysti oli aivan
kauheata olla tuossa tilassa, Selma ei käsittänyt, että kukaan jaksoi.
Mitä kaikkea hän olikaan läpikäynyt — ja tässä tilassa! Ja tietysti
oli Alvilden kauhean vaikeata tyytyä elämään näin vaatimattomasti ja
ahtaasti, kun hän oli tottunut niin toisenlaatuiseen. Mutta hän oli
niin kärkäs muistuttelemaan, että Selma tuskin uskalsi avata suutansa;
sisar joutui monta kertaa kiihdyksiin ja oli aivan suunniltaan Selman
edes aavistamatta, mistä hän oli loukkaantunut.

Kuten esimerkiksi eräänäkin lauantaina, jolloin heillä piti olla
muhennettua kalaa ja riisiryyniohukaisia, eikä riisiryyniohukaisia
valmisteta niin vain kädenkäänteessä. Mutta eihän Selma voinut
tietää, mitä ruokaa heillä piti olla, ja sitä paitsi hän kysäisi vain
tullessaan eteisessä, oliko ruoka valmista, mutta hän ei suinkaan
nuhdellut sisarta yhdelläkään sanalla. Päinvastoin, hän tarjoutui
paistamaan ohukaiset, niin että Alvilde pääsisi seisomasta. Mutta muuta
ei tarvittu, kun Alvilde jo loukkautui.

Sillä aikaa Selma kattoi pöydän. Alvilde oli asettanut kalamuhennoksen
tulelle, samalla kuin hän oli pannut kahvin kiehumaan toiselle
kaasuliekille ja ohukaispannu oli toisella. Ja ohukaisten käry esti
häntä huomaamasta, että muhennos paloi pohjaan.

Kala maistui todellakin hirveän pahalta, mutta Alvilden takia Selma
pakottautui syömään hiukan — koko annosta hän ei sentään saanut alas.
Mutta hän ei sanonut sanaakaan, kunnes Alvilde itsestään tarttui asiaan:

"Hyi, tiedänhän että sitä on mahdoton syödä. Niin, sinä voit hyvällä
omallatunnolla olla vihainen minulle, myönnän sen. Myönnän että sinä
olet oikeutettu sekä vaatimaan kunnollista ruokaa että saamaan sen
ajallaan — kun minä kerta saan syödä armoleipääsi —"

"Ei mutta Villa rakas! Kyllähän minä ymmärrän ettet sinä sille mitään
mahtanut —"

"Myönnän etten osaa valmistaa ruokaa. Mutta rakas, enhän ole koskaan
sitä opetellutkaan. Minullahan on aina ollut talousapulainen. Eikä sitä
ole totisesti helppoa oppiakaan, kun ei ole pienintäkään apua ja kun
joka penniä on väänneltävä ja käännettävä —"

"Rakas ystävä, enhän minä mitään moiti! Minusta sinä todellakin olet
niin taitava, että oikein —"

"Höpsis. Ei, kyllähän minä hyvin ymmärrän, että olen täällä sinun
armoillasi. Mutta elä vain usko että tämä on liian hauskaa minullekaan.
Vakuutan sinulle, etten parempaa pyydä kuin saada jotain omaa työtä,
niin että pääsisin olemasta sinun vaivoinasi —"

"Voi Alvilde! Voi elä puhu noin — _tiedäthän_, etten parempaa pyydä
kuin saada auttaa sinua hiukan —"

"Muuten" — Alvilde korotti yhä ääntään — "onhan aivan saman
tekevää, jaksanko vai en, kun minun kerran _pitää_. Kaipa minun on
mentävä työnvälitystoimistoon — hiukan porraskäytävien pesua tai
konttorisiivousta voin kai aina saada — rakas ystävä, täytyyhän niin
monen työläisvaimon harjata ja pestä vaikka on samassa tilassa kuin
minä —. En saa pitää itseäni liian hyvänä mihinkään työhön! Taikka
saan aloittaa tuota saippuakauppaa, jota hän minulle suositteli — tuo
ystävätäresi, neiti Horn — ruveta saippuamatamiksi, ha ha haa —"

"Villa kultani, kultani", valitti Selma ja yritti hyväillä sisartaan.

Mutta Alvilde sysäsi hänet syrjään ja nousi:

"Sitä paitsi tämä kai loppuu pian: toivottavasti minä kuolla kupsahdan
— siinä määrin sairaaksi tunnen itseni päivisin, niin että oikein
toivon, etten kestä tätä. Kunpa vain lapsikin menisi saman tien — niin
että se pääsisi olemasta kenenkään vaivoina. Jos se jää elämään, niin
lähetä se vain köyhäinhoitolautakunnalle —"

"Alvilde!" Selma kirkaisi. Mutta Alvilde astua vaappui makuuhuoneeseen
ja sulki oven jälkeensä. Hän itki ääneensä ja miltei huutamalla, mutta
vaikka Selma koputti oveen ja ravisti lukkoa ja rukoili ja pyysi, ei
hän saanut sanaakaan vastaukseksi.

Pestyään astiat Selma kolkutti jälleen oveen, ja tällöin sisar
vihdoinkin aukaisi. Hän oli avannut vaatteensa ja heittäytynyt suoraa
päätä takaisin vuoteelleen, maaten silmät ummessa ja ähkyen. Selma
istui vuoteen laidalla ja taputti hänen poskiaan ja käsiään:

"Villa, rakas ystävä — oletko sairas?"

"Tietysti en", irvisti toinen. "Etkö voi antaa minun olla rauhassa —
päätäni särkee — olen väsynyt —"

"Etkö tahtoisi tulla hiukan ulos — kävelemään?" yritti Selma. "Etkö
luule, että on hullua, kun et koskaan liiku ulkona kävelemässä?"

"Kävellä — sinäpä sen sanoit! Aavistaisitpa millaista tämä tila oikein
on —"

"Niin, mutta Alvilde — olen aina kuullut että on hyvin epäterveellistä
istua tuolla tavoin alituiseen sisällä niinkuin sinä istut. Mehän
voimme kävellä hyvin hitaasti — kulkea tästä vain Sankthanshaugenille —
ja mennä kahvilaan sen jälkeen", houkutteli Selma.

"En jaksa. Ei, saat mennä yksin —"

"Ei, ymmärräthän että ellet sinä tahdo kävellä, jään minäkin kotiin —"

"Hyvä ihminen, mene sinä vain, mene! Elä missään nimessä sälytä
selkääsi tarpeettomia taakkoja minun takiani! Kun sinun kerta tekee
mieli, niin —"

"Rakas Alvilde, sinunhan takiasi minä — sen kai ymmärrät —"

"Huh, etkö nyt voi lähteä! Niin koetan, enkö voisi saada hiukan unta —
minunhan on aivan mahdotonta nukkua, kun tiedän että sinä istut kotona
paimentamassa minua — etkö nyt ymmärrä —"

       *       *       *       *       *

Sankthanshaugenilla Selma jäi istumaan pitkäksi aikaa penkille. Ilma
oli niin ihmeellisen lauha ja ihana ja aurinkoinen.

Ruohonurmet olivat niin täyteläisen vihreät ja puut olivat vielä
täydessä lehtipuvussaan, keltaisia ja punaisia, ja joutsenlammikko
kuvasteli kirjavaa väriloistoa ja sinistä taivasta ja valkoisia pilviä.
Silloin tällöin liiteli jokin keltainen lehti veden kalvolle, ja ankat
ja joutsenet piirsivät virin kiiltävään pintaan.

Siellä ei ollut montakaan ihmistä. Vähitellen Selma pyyhki yhä
harvemmin ja harvemmin silmiään likomärällä nenäliinallaan — hän vain
istui ja antoi kyyneleittänsä valua eikä huomannut mitään, ennen kuin
joku pysäytti lapsenvaunut aivan hänen kohdallaan ja sanoi hyvää päivää.

Se oli rouva Gundersen. Hän istuutui penkille Selman viereen, mutta ei
ollut huomaavinaan, että toinen oli itkenyt. Hän vain kohenteli hiukan
vaunun peitteitä eikä kääntänyt katsettaan siitä, keinutti sitä hiukan,
ja puheli, kuinka ilma pysyi kauniina, vaikka jo oltiin lokakuun
puolivälissä, ja tiedusteli mitä Herculekseen kuului.

Selma rauhoittui vähitellen. Kohteliaisuudesta tuntui hänestä, että
hänen täytyi pyytää saada nähdä vaunussa makaavaa pienokaista.

"Voi — _meistä_ hän tietenkin on suloinen ja ihana. Mutta vieraiden
mielestä ei tällainen pieni pallero tietenkään voi olla minkään
näköinen", sanoi Beate vaatimattomasti, mutta hän hymyili hellästi ja
onnellisesti, vetäen peitettä hiukan syrjään lapsen kasvoilta.

Ja Selma näki syvässä epätoivossaan, kuinka toinen hymyili ja hiveli
kädellään lapsen poskea, aivan kuin tuo kevyt kosketus olisi ollut
nautintoa. Ja hän sanoi:

"Mutta että te uskallatte tuoda ulos noin pienen lapsen! Hyi, minusta
ilmassa on jo jotakin purevaa. Mutta onhan totta" — äänestä kuului että
hän tahtoi olla myrkyllinen — "ettei hän enää olekaan aivan pieni.
Siitähän on jo aikaa, kun hän tuli maailmaan —"

Beate hymyili vain kuin ennen. Selma pani eräänlaisella tyydytyksellä
merkille, että rouva Gundersen oli paljon rumentunut — hän oli käynyt
tanakaksi, rouvamaiseksi ja täyteläiseksi, ja se saattoi hänet
todellakin näyttämään paljon vanhemmalta.

"Niin, pikkutytti täyttää kymmenen viikkoa ensi maanantaina. Ja
hän pääsee ulos joka päivä, kun vain on kaunista. Hän on tottunut
ulkoilemaan — ajatelkaa, Stener vei hänet parvekkeelle, ennen kuin hän
oli viikonkaan vanha —"

"Niin, ajatella kuinka monta muutosta tämä vuosi on tuonut teille —
täytyypä sanoa että kaikki on käynyt aika vauhtia", yritti Selma taas.

Mutta Beate vain hymyili: "Niin, siinä te olette oikeassa.

"Mutta nyt minun muuten täytyykin lähteä kotiin. Koetan aina pitää
varani, että olen kotona, ennen kuin aurinko laskee. Ettekö voisi
tulla mukaan, neiti Brøter, niin keitän teetä — minä leivoin eilen
kaurakaakkuja, ja ne onnistuivat niin mainiosti — ja sitten minulla on
omenamarmelaatia —"

Selma sanoi jotakin sisarestaan — hän ei voinut tämän takia. Mutta
Beate rauhoitti häntä — sisaren oli parasta saada olla rauhassa ja
nukkua. Ja saattaessaan Beate Gundersenia Ullevoldsveieniä pitkin Selma
joutuikin uskomaan hänelle kaikki surunsa.

Beate rauhoitti häntä. Hänkin oli kuullut, että monet naiset
muuttuivat niin mahdottomiksi ollessaan raskaina. Mutta sitten hän
taas tulee ennalleen — ja Alvilde on niin suloinen, kiltti ja hauska
pohjimmaltaan, ja hänellä on oikeastaan niin tasainen ja helppo luonne
— ja niin paljon huumoria, vakuutti Selma. Niin että kun vain tämä aika
olisi ohi, saisivat he varmasti hauskaa yhdessä. Ja tietenkään Alvilden
ei ole vaikeata saada oppilaita — niin monta kuin hän ikinä halusi;
Beatekin uskoi niin.

Selma oli vallan virkistynyt, kun he seisoivat Gundersenin portin
edessä. Hänestä hänen täytyi auttaa Beatea saamaan lapsenvaunut ylös
portaita, ja niin hän jäi saman tien juomaan teetä, ja se maistui niin
ihanalta ja siellä oli niin viihtyisää, että hän jäi istumaan oikein
pitkäksi aikaa — Gundersen saapui juuri kun hän jo oli menossa. Ja
molemmat pyysivät niin hartaasti, että hän tulisi pian uudelleen ja
ottaisi sisaren mukaansa.

Hänellä oli kyllä kauhean huono omatunto juostessaan kotiinpäin, mutta
onneksi Alvilde nukkui eikä herännyt, ennen kuin hän oli ehtinyt kattaa
illallispöydän. Ja herättyään Alvilde oli niin lempeä ja herttainen,
että Selma tunsi itsensä oikein onnelliseksi.

He eivät seurustelleet juuri kenenkään kanssa. Alussa neiti Horn oli
käynyt silloin tällöin. Mutta kun hän huomasi, ettei rouva Dahl missään
nimessä suostunut mihinkään hänen liikesuunnitelmaansa, vaan jäi
ennemmin istumaan kaksinekymmenineseitsemine kruunuineen kuukaudessa,
kadotti hän kokonaan mielenkiintonsa Selman ja Alvilden kotia kohtaan.
Selma ei muuten erikoisesti valittanut sitä, sillä Alvilde ei
milloinkaan ollut pitänyt neiti Hornista.

Møller pistäytyi joskus. Mutta Alvilde ei pitänyt hänestäkään. Ja
eräänä päivänä he saivat kaksi korttia: Kristoffer Møller, cand.
pharm., ja rouva Daisy Møller. Kortissa ei mainittu, mikä rouva oli
syntyjään. Mutta kerran kun neiti Brøter meni konttoriin, tapasi hän
erään täysihoitolan naisista, ja tämä saattoi ilmoittaa, ettei rouva
Daisy Møller ollut mitään syntyään. Ennen kuin hänestä tuli rouva
Møller, oli hänellä ollut tupakkakauppa Torikadun varrella ja hän oli
kutsunut itseään rouva Rosengrehniksi. Muuten hänet tunnettiin myöskin
Iltaruskon nimisenä.

Mutta Selma ei tietänyt tätä, kun kortit tulivat. Ja hän istui illalla
ja katseli niitä:

"Voi kuinka iloinen minä olen näistä!"

"Herra nähköön, että on joku joka haluaa ottaa vanhan
Møller-lurjuksen", sanoi Alvilde.

"Voi, Meijerissä on niin paljon hyvää", sanoi Selma innokkaasti.
"Eihän hän ole kaunis eikä mitenkään hienostunut, mutta muuten —. Ei,
tiedätkö, olen niin iloinen. Minun on todellakin monta kertaa ollut
vaikeata, kun olen häntä ajatellut — on ollut oikein paha omatunto.
Niin, minun täytyy nimittäin uskoa sinulle, että Møller aikaisemmin
innokkaasti hakkaili minua."

"Herra nähköön kuinka tyhmä sinä olit, kun et ottanut häntä!" sanoi
Alvilde. "Hänellä on hiukan rahoja, sen tiedän. Ja kun sinä kerta pidit
hänestä —"

"Oletko hullu, ei se ollut sellaista pitämistä! Voithan ymmärtää, etten
ollut hituistakaan rakastunut —!"

"Rakastunut!" hymähti Alvilde. "Tiedätkö mitä, Selma, sinun iässäsi —
Minusta olisit voinut olla iloinen, jos olisit saanut hänet. Olisihan
sentään ollut hauskempi tulla rouva Mølleriksi kuin istua tässä
vanhanapiikana ja kuivettua —"

"Ei, tiedätkö, Alvilde. Mennä naimisiin vain tullakseen rouvaksi,
siihen ei minusta olisi. Hyi, minusta se olisi suorastaan itsensä
myymistä. Ei, naimisiin ei saa mennä ilman rakkautta, se on minun
mielipiteeni —"

"Pöh! Sinähän puhut, kuin olisit viidentoista etkä
kolmenkymmenenviiden", sanoi sisar keinutuolistaan.

"Mutta tietysti, jos sinusta on hauska niin kuin nyt on, niin mitäpä
siitä —"

"Ainakin minä olen ennemmin näin kuin menen naimisiin miehen kanssa,
jota en rakasta", sanoi Selma. "Sitä paitsi" — hän alensi ääntään. "Kun
oli toinen, johon olin rakastunut —"

Alvilde ei vastannut. Mutta Selma jatkoi:

"Kas, sehän siinä juuri oli."

"Miksi ei siitä sitten tullut mitään?" kysyi sisar hetken päästä, mutta
verraten veltosti. "Hän ei kai ollenkaan välittänyt sinusta?"

"Hän välitti. Siitä olen ihan varma — oikeastaan, _tiedän_ sen ihan
varmaan."

"Kosiko hän siis — tai sanoi jotain?"

"Sellaisen tietää sanomattakin." Selma hymyili ja katseli lamppua.
"Voi, minä ymmärsin niin monesta monesta seikasta, että hän rakasti
minua. Niin, hän saattoi katsoa minuun sillä tavoin, Alvilde, kun
olimme ulkona yhdessä — voi sentään kun ajattelenkin, millä tavoin hän
usein minua katseli! Ja mitä kaikkea hän keksi ilahduttaakseen minua
— voi kuinka hieno ja herttainen hän aina oli! Niin, meillä oli niin
ihanaa yhdessä, meillä kahdella —"

"Mutta miksi sinä et sitten joutunut naimisiin hänen kanssaan?"

"Se on pitkä juttu." Selma huokasi. "Hän oli samassa konttorissa kuin
minäkin. Ja siellä oli eräs toinen nuori tyttö, jonka kanssa me myös
olimme yhdessä. Ja joka aina oli miehen perässä — sinähän ymmärrät.
No niin — ja kävi siis niin, että miehen täytyi mennä naimisiin hänen
kanssaan —"

Alvilde keinui tuolissaan. Hän istui hajareisin ja kädet ristissä
vatsalla ja näytti niin sanomattoman välinpitämättömältä.

"En syytä häntä mistään", sanoi Selma hiljaa. "Tyttö oli aina hänen
perässään, kuten äsken sanoin. Ja kun nainen ei ollenkaan pidä väliä,
mitä keinoja hän käyttää, niin —. Eihän miehen ole aina niin helppoa
vastustaa, eikö niin —. Eikä ainakaan sellaisen, joka on niin viaton
ja hieno ja ujo kuin hän oli. Tiedätkö, hän oli jollain tavoin
suorastaan lapsenomaisen viaton. Minähän huomasin erinomaisen hyvin
hänen tunteensa minua kohtaan, mutta hänen oli tavallaan niin vaikeata
saada se sanotuksi — niin, hän suorastaan ujosteli, raukka. Enkä minä
tietysti voinut sallia itselleni rohkaista häntä yli tiettyjen rajojen,
senhän ymmärrät —"

"Höpsis, miehet —" sanoi Alvilde.

"Mutta sen tiedän hyvin, että minua hän oikeastaan rakasti", jatkoi
Selma. "Muuten luulen, että hän tulee melko hyvin toimeen vaimonsa
kanssa. Heillä on siis tuo lapsi, joka liittää heidät toisiinsa. Ja
sitä paitsi minun täytyy myöntää, että hän luullakseni on tullut oikein
taitavaksi, pikku raukka, ja tekee parhaansa jotta mies viihtyisi.
Hänessä on pohjaltaan niin paljon hyvää —"

Vaikka Alvilde ei kysynyt mitään, sanoi Selma sittenkin:

"Voinhan muuten hyvin sen sanoakin — se on Gundersen. Raukka, hän
tahtoisi sentään niin mielellään seurustella minun kanssani ja kutsuu
minua niin usein heille, ja muutenkin —. Alussa minulla ei oikein ollut
sisua käydä heillä. Mutta luulen että rupean käymään siellä silloin
tällöin — jos hänestä tuntuu, että sentään voin olla jotain hänelle,
niin ymmärräthän, etten parempaa pyydä —"

       *       *       *       *       *

Selma yritti usein sittemmin palata samaan keskustelunaiheeseen,
mutta Alvilde osoitti niin päivänselväsi, ettei häntä vähäistäkään
kiinnostanut Selman rakkausjuttu. Ainoa aihe, josta Alvilde yleensäkään
viitsi keskustella, oli hänen oma onnettomuutensa ja erikoisesti tila,
jossa hän nyt oli. Kaikkia niitä vaivoja, jotka hänellä sen vuoksi oli
kestettävänään, hän kuvaili leveästi, ja hän selosti tuntemuksiaan
pienimpiä yksityiskohtia myöten. Ja yhä uudelleen ja uudelleen hän
kertoi Selmalle niistä kauheista kärsimyksistä, joita hän oli saanut
kestää kaksi vuotta sitten, synnyttäessään kuolleen lapsen, ja kuinka
kauheasti hän pelkäsi, kun hetki taas koitti.

Selma tunsi muuten loputonta mielenkiintoa — hänen sydämelliseen
osanottoonsa sekaantui eräänlainen piristävä, kaamea jännitys.
Vähitellen hän myöskin uteli sisareltaan yhtä ja toista kaikesta siitä,
josta hän niin mielellään halusi jotain tietää ja josta Alvilde aina
oli valmis kertomaan.

Mutta kuinka nainen jaksoi kestää kaikkea tuota, ei Selma ymmärtänyt.
Ja myöhäisenä marraskuun iltana, saatettuaan sisarensa autossa
laitokselle, hän vapisi koko ruumiiltaan kulkea laahustaessaan sumussa
ja pimeässä takaisin kotiin. Hän kuuli yhä korvissaan Alvilden vihlovaa
valitusta — ja hän rukoili Jumalaa koko sydämestään, että tämä auttaisi —

Hän ei riisuutunut koko yönä — istui yksinään, vapisi ja paleli;
uunissa oli valkea sammunut, ja hänestä tuntui, ettei hän saattanut
sytyttää tulta ja tehdä omaa oloaan viihtyisäksi, sillä aikaa kun
Alvilde makasi siellä ja kärsi. Ajatella jos hän ei milloinkaan palaisi
— ehkäpä hän kuoli juuri tänä silmänräpäyksenä — voi Herra Jumala,
auta —

Kun hän tiedusteli laitoksesta seuraavana aamuna, hän sai kuulla, että
Alvilde oli saanut reippaan pojan yöllä kello kaksi ja että kaikki oli
mennyt niin helposti ja hyvin kuin suinkin. Ja päivällisaikaan hän
pääsi hetkeksi katsomaan ja näki Alvilden, joka makasi niin kalpeana,
väsyneenä ja kauniina, ja pienenpienet, merkilliset, sinipunaiset
kasvot — sisarenpoikansa!

Ja hän riensi kotiinpäin, aivan suunniltaan ilosta. Heidän pienet
huoneensa — hän riemuitsi avatessaan oven. Kaikkein kernaimmin
hän olisi suoraa päätä alkanut koristaa kotia. Mutta sen täytyi
toistaiseksi jäädä. Mutta sitten, kun Alvilde palaa pojan kanssa
—! Hyvä Jumala, miten siitä tulee ihanaa — ja kuinka hienosti ja
juhlallisesti hän ottaa heidät vastaan! Kun Alvilde palaa — terveenä,
kauniina ja suloisena ja iloisena kuin entisaikaan. Ja entäs pikku
poikaa — voi hyvä Jumala! Kaipa nyt Alvilde sentään antaa hänenkin
joskus auttaa ja hoitaa lasta, silloin tällöin — kaipa nyt poika saa
olla Selma-tädinkin poika, hiukkasen —




VI


Neiti Brøter istui Beaten kanssa Gundersenien makuuhuoneessa ja
katseli, kuinka Pikku-Beatea asetettiin yökuntoon.

Oli aurinkoinen iltapäivä eräänä toukokuisena lauantaina. Selma oli
silloin tällöin pistäytynyt Gunderseneillä pitkin kevättä.

Beate nosti lapsen rinnoiltaan ja napitti puseroaan. Pienokainen, joka
makasi hänen sylissään, oli vain kiedottu villavaippaan, ja lapsi
riuhtoi ja potki ja sai sen vihdoin kokonaan yltään, ja venytteli ja
ojenteli sitten siinä ihkasen alastomana.

Selma kumartui eteenpäin ja kutitti tyttöstä leuan alta.

"Tittit! Sinä olet niin söpö että oikein! Hän on herttainen, rouva
Gundersen. Mutta tiedättekös, minusta hän on laiha!"

"Hän on kehittynyt ihan tavallisesti. Lihava ei Tytti ole koskaan ollut
—" Beate ojensi kätensä ottaakseen lapsen vaatteet, jotka oli asetettu
valmiiksi viereen.

"Näkisittepä pienen sisarenpoikani! Hän on niin paksu ja pyöreä, että
on ilo nähdä — syvät renkaat ranteissa ja nilkoissa — hymykuoppia ihan
kaikkialla — voi kuinka hän on suloinen! Ajatella, oletteko ihan varma
että Tytti saa kylliksi ruokaa? Hänhän on jo yli kahdeksan kuukauden
— eikö teidän pitäisi antaa hänelle nyt jo muutakin kuin rintaa —
niin saisitte nähdä, mitenkä lihavaksi ja pulskaksi hän tulisi —
hellanletta, näytäs niitä pikku hampaitasi, näytä —"

"Hänhän saa jo — viimeisinä kolmena viikkona hän on kerran päivässä
saanut kauravelliä, ja nykyisin hän saa jo pehmeäksikeitetyn munankin.
Mutta hän ei oikein hyväksy lusikkaa syömäkaluksi — läimäyttelee vain
sillä ja pitää sitä leluna —" Beate pyöräytti lapsen vatsalleen.

"Voi, pikkupoju on myös niin vitsikäs. Voi, eivätkö ne olekin
mainioita, kun niistä voi nähdä, että nyt ne ovat keksineet jonkin
kepposen! Ei, kyllä se vekkuli keksii nyt jo kaikkea merkillistä, niin
että se on vallan uskomatonta. Teidän täytyy ihan tulla katsomaan
häntä pian, jonain iltana kun hän kylpee — silloinhan nuo tuollaiset
ovat sentään kaikista viehättävimmät. Voi kuinka hän roiskuttaa ja
loiskuttaa — minusta Tytti on paljon hiljaisempi kylvyssä. Teidän
täytyy ihan tulla jonakin iltana — kello seitsemältähän Tytti on jo
valmis — kaipa miehenne ottaa vaaliakseen häntä pari tuntia? Taikka
tulkaa lauantaina ja ottakaa Tytti mukaan —"

"Eikö muuten ole hiukan myöhäistä pojalle, kun hän ei pääse yöpuulle,
ennen kuin te palaatte konttorista?" kysyi Beate.

"Voi — silloinhan hän nukkuu sitä makeammin aamupäivällä. Sitä paitsi,
jos Alvilde laittaisi hänet yökuntoon, voisi se tuskin tapahtua paljon
aikaisemmin — Alvildellahan on talous ja oppilaansa —"

"Eikö sisarenne voisi kylvettää häntä aamupäivällä?"

"Voi, Alvildellahan on niin paljon työtä silloinkin. Minä kylvetän
hänet joskus sunnuntaiaamupäivällä — se on sitten hommaa, ja siinä saa
sitten olla niin tarkka, ettei ole määrääkään. — Muuten on aivan kuin
poika pitäisi enin siitä, että minä kylvetän hänet. Mitäs sanotte,
mutta hän kirkuu paljon enemmän, kun Villa hoitaa häntä — niin,
voitteko käsittää, sisareni on usein ihan mustasukkainen minulle! Mutta
ehkäpä poika on suostunut minuun siksi, että pidän häntä niin paljon
öisin —"

Beate nousi ja pani lapsen levolle vaunuun.

"Mutta eikö teille käy rasittavaksi pitää häntä yöllä, neiti Brøter,
kun teidän täytyy olla määräaikana konttorissa joka aamu? Poika on
jonkin verran levoton, sanotte itse. Teidän pitäisi joka tapauksessa
totuttaa häntä saamaan pulloa määräaikaan —"

"Hohoi, siihen ei Poju meidän kesken suostuisi! Hän huutaa, kunnes
saa tahtonsa täytetyksi, hän. Tietäisittepä, kuinka luja tahto
hänellä on, vaikka hän on niin pieni! Ja silloin Alvilde kuulee sen
omaan huoneeseensa, ja hänen käy pojua sääli. Kun hän pitää poikaa,
pistää hän pullon suuhun siinä samassa kun poika vain äännähtääkään.
Onhan aivan luonnollista, ettei äiti henno antaa lapsensa maata ja
itkeä. Sitä paitsi, Alvilde on niin hermostunut — voittehan käsittää,
musiikinopetus on niin hermoille käypää —. Ja niin perin musikaalinen
kuin Alvilde on — päntätä ensialkeita lasten ja vasta-alkavien päähän —"

"Onko sisarellanne nykyisin montakin oppilasta?" kysyi Beate, kun he
menivät saliin.

"Jo neljä. Se merkitsee heti kaksikymmentä kruunua kuukaudessa — harmi
vain, että he maksavat niin epäsäännöllisesti. Mutta heiltä saa kyllä
varmasti, sillä kaikki ovat parempien ihmisten lapsia. Ja toivottavasti
Alvilde saa enemmänkin oppilaita — hän haluaisi oikein paljon työtä,
raukka. Hän on niin tarmokas ja ahkera että oikein —"

Beate otti karahvin ja lasit kulmakaapista:

"Serkkuni Kragerøstä lähetti minulle hiljan mustaa viinimarja-likööriä
—"

"Tuhat kiitosta. Muuten minun täytyy kohta lähteäkin jo. Alvilde menee
illalla konserttiin, eräs hänen ystävänsä on kutsunut hänet. Voi,
olipa se ihanaa likööriä. Luulenpa, että minäkin yritän valmistaa
likööriä syksyllä. En osaa sanoa, kuinka ihanaa minusta on, että olen
saanut kodin taas, rouva Gundersen — voi, se on sentään toista kuin
täysihoitola — mutta siinähän miehenne jo tuleekin —"

Gundersen avasi eteisen oven.

"Sinä tulet juuri, kun neiti Brøter jo on menossa", sanoi Beate kun
mies astui ovesta.

"Hyvää iltaa — ei, istukaa nyt hiukan. Niin saamme kunnolleen jutella.
Te kaksi olette tietysti jutelleet vain lastenhoidosta —" hän kaatoi
likööriä itselleen ja täytti Beaten lasin.

"Kiitos, ei minulle enää — minun täytyy kyllä mennä jo. Eivätkö päivät
olekin ihania tätä nykyä! Luulenpa, että minä ihan teen jonkin retken
sisarenpoikani kanssa huomenna. Tulkaa tekin Sankthanshaugenille
pikkusenne kanssa, rouva Gundersen — siellä on niin ihastuttavaa nyt,
ettette voi aavistaakaan —

"Ei, minähän olen ihan hullu, kun jään istumaan näin — nyt minun _pitää_
lähteä —"

Gundersen toi sisään hänen vaatteensa ja piteli hänen kevättakkiaan.

"Ei mutta eräs asia minun vielä täytyy kertoa — viimeksi kun olin ollut
täällä, tasan neljä viikkoa sitten, silloinhan oli paljon pimeämpää
kuin nyt, nimittäin, ei ollenkaan pimeätä, mutta hiukan hämärtävää,
tiedättekö, ja palasin kotiin Ullevoldsveieniä pitkin. Ja arvatkaas
mitä, eräs mies tulee luokseni — muuten komea, hyvinpukeutunut nuori
herra, hyvin miellyttävä, ja sanoo: 'Hyvää iltaa neiti'. Oletteko
kuullut mitään röyhkeämpää? 'Te kuljette niin yksiksenne tänä ihanana
iltana', sanoi hän, 'ettekö sallisi minun saattaa teitä?' Minä olin
tietenkin niin kuin en olisi kuullut enkä nähnyt, senhän voitte
ymmärtää. Mutta ajatella, että mies kulki vieressäni ja seurasi minua
ja jutteli aina Sofiankadun kulmasta Bolteløkkenin puistokadulle
saakka. Mutta sitten minä huomasin erään poliisimiehen ja minä käännyin
ja katsahdin saattajaani suoraan kasvoihin ja sanoin: 'Hyvä herra,
joko te sitten suvaitsette kadota ihan tällä minuutilla taikka minä
pyydän teitä saattamaan minut poliisin luo, joka seisoo tuolla',
sanoin minä. Mutta tiedättekö mitä mies tekee? Ottaa hatun päästään
ja sanoo: 'Valitan, neiti, että te, joka olette sellainen suloinen
pikku tyttö, olette niin vähän rakastettava — näkemiini' Ja sitten hän
katosi, mutta minä — niin, minä en voinut olla nauramatta, vaikkakin
jalkani vapisivat, niin, minä vapisin vielä kauan sen jälkeen, kun olin
palannut kotiin —"

Gundersen oli ottanut hattunsa.

"Ei, hyvänen aika, ette saa ajatellakaan tulla saattamaan minua —"

"Tietysti. Sillä entäs jos se teidän nimetön ihailijanne kulkee ja
kyttäilee teitä Ullevoldsveienillä —"

"Huh, tehän sen sanotte! Niin, kieltämättä on ihanaa saada saattaja.
Tällä välillä on melkoisen yksinäinen taival. Minusta on hullua, ettei
nainen voi saada kulkea rauhassa kadulla. Hyi, konttorin lähellä on
myös ilkeää. Minua puhutellaan siellä tuon tuostakin — toissa iltana
jokin kuvatus suorastaan otti minua vyötäisiltä Stenerkadulla — oikea
vaterlandilainen heittiö, ajatelkaas —"

"Hyvästi nyt, rouva Gundersen, ja tuhannet kiitokset! Mutta
toteuttakaakin nyt suunnitelmamme ja piipahtakaa meille jonakin iltana
katsomaan poikaani. Tiedättekö, ei koskaan satu, että kotimatkalla en
etukäteen iloitsisi siitä, että näen pojan taas — että saan oikein
puristaa ja suudella hänen suloista pienoista vartaloaan —"

       *       *       *       *       *

Beate oli kattanut illallispöydän, kun Stener palasi. Hän seisoi
parvekkeen oviaukossa ja tuijotti viimeiseen kalpeankellervään
valonhäiveeseen, joka punasi rakennusten yllä kadun toisella puolen.

Stener tuli ja pani kätensä hänen vyötäisilleen — painoi kasvonsa
hänen povelleen. Beate hiveli hitaasti ja hellästi hänen hiuksiaan ja
niskaansa.

"Onhan se ihanaa —", sanoi Beate hiljaa.

Stener katsahti häneen — "niin" — ja tarttui hänen käteensä, painaen
sen huulilleen.

"Että hän pitää niin paljon lapsesta, tarkoitan —"

"Sitäkö — Selma Brøteriä —"

Beate nyökäytti päätään. Ja aivan kuin vaipuneena ajatuksiin, joita hän
ei pukenut sanoiksi, hän kietoi äkkiä käsivartensa Stenerin kaulaan ja
suuteli häntä kiihkeästi.

Mutta heti jälkeenpäin hän työnsi miehen lempeästi luotaan. Ja hän
veti verhot oven eteen, sytytti lampun ja kaatoi kiehuvaa vettä
teekeittimestä teekannuun.

"Mutta eikö olekin merkillistä, että me olemme samanlaisia, kaikesta
huolimatta? Me emme ollenkaan tiedä, millaisiksi he kerran kasvavat. Me
tiedämme, kuinka kauheata elämä voi olla. Ja kuitenkin meistä tuntuu,
että on niin ääretön onni omistaa heidät — lapset, tarkoitan. Voiko
oikeastaan mitään itsekkäämpää ajatella —?"

Mutta hän hymyili, sanoessaan noin. Hän käänsi kasvonsa makuuhuonetta
päin ja kuulosteli — ja käsivarsi ja käsi, jonka hän oli ojentanut
ottamaan jotain pöydältä, pysähtyi kesken liikettään.

Stener tuumi vain, kuinka suloiselta hän näytti seisoessaan tuolla
tavoin pöydän ääressä pää taipuneena ja onnellinen hymy huulillaan — ja
ojennettu pyöreä käsivarsi kultaisena lampunkajossa.

Makuuhuoneesta ei kuulunut ääntäkään. Lapsi nukkui rauhallisesti. Ja
Beate ojensi Stenerille teekupin: "ole hyvä", ja istuutui.

"Onkohan hän koskaan ollut rakastunut?" sanoi mies.

"Kaipa hän on. Kun hän oli nuori —"

"Niin niin. Kahdeksantoista—kahdenkymmenen vuotiaina on kai teillä
kaikilla ollut pienet rakastumisenne —"

"Minä en ollut koskaan rakastunut, ennen kuin tapasin sinut", sanoi
Beate vakavana. "Ja silloin olin jo melkein kahdenkymmenenkolmen. Ja
luulin etten _osannut_ rakastaa ja että olin liian vanha —"

Stener tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.

"Voi sinua —. Mutta —" mies katseli mietteissään eteensä. "Häntä käy
sääli. Raukkaa, hän on kunnon ihminen. Hänellä olisi pitänyt olla oma
koti ja omia lapsia — nyt kai hän joutuu kuluttamaan itsensä loppuun
sisarensa lapsen takia. Ja hänen eroottiset elämyksensä supistuivat kai
siihen, että joku miehenheittiö puhuttelee häntä kadulla tai koettaa
ottaa häntä vyötäisittä Stenerkadulla. Hahaa — jumaliste, hänestä se
tavallaan on mairittelevaakin —"

"Niin", sanoi Beate vakavasti. "Mutta onhan hyvä, että niin on, Stener.
Että vaikka vain tuollainen roikale puhuttelee häntä tai pelättää häntä
— muuntaa hän sen itselleen pieneksi jännittäväksi seikkailuksi. Ja
että sisar koettaa sälyttää hänen niskoilleen niin paljon kuin suinkin
äidin vaivoista — valvomista yöllä ja muuta sen tapaista — on kai
muuttunut parhaaksi onneksi, mitä hän on tuntenut elämässä."

"Aivan." Stener nyykäytti päätään. Ja hän hymyili: "Mutta ehkäpä juuri
sitä tarkoitetaankin sanoilla, että kaikki muuttuu parhaaksi niille,
jotka rakastavat Jumalaa!"

"Niin, ehkäpä", sanoi Beate vakavasti kuin äsken.




SIMONSEN


Simonsen pysähtyi portissa, kaivoi vanhan, rasvaisen lompakon
taskustaan ja aikoi pistää siihen todistuksen, jota hän piteli
kädessään. Mutta ensin hän aukaisi likaisen paperin ja luki sen, vaikka
osaisikin sen ulkoa:

  "Varastomies Anton Simonsen on ollut liikkeemme palveluksessa kolme
  vuotta.

  Hän on tänä aikana osoittanut olevansa raitis, ahkera ja palvelevainen.

  Koneliike Herkuleksen puolesta

  N. Nielsen."

Hohoi, tämä todistus ei pitkälle auttaisi! Perhana — ruma temppu se
oli konttoripäälliköltä. Mies ei muuten arkaillut seisoa ja valehdella
asiakkaille suut silmät täyteen, kun oli kysymyksessä hankinta-ajat
ja sen sellainen — mutta kirjoittaa todistusta, jolla köyhä piru
saisi jotain työtä, ei millään. Niin, en kai minä voi kirjoittaa,
että olette suorittanut työnne tyydytykseksemme, hän oli sanonut,
senkin härkä. Mutta raittiista hän ei sentään mihinkään päässyt.
Ensin sitä ei ollut siinä. Mutta hän, Simonsen oli vaatinut sitä.
Heh! — Minusta te olette haissut väkeviltä miltei aamusta iltaan,
Simonsen, oli konttoripäällikkö sanonut. Mutta silloin minä annoin
hänen kuulla kunniansa minäkin: minä otan kyllä ryypyn silloin
tällöin, konttoripäällikkö, niin minä sanoin, ja luulen että tekin
olisitte valmis ottamaan, jos teidän olisi pitänyt möyriä kylmässä
varastohuoneessa. Mutta kukaan ei pääse sanomaan, että Anton Simonsen
olisi ollut päissään työaikanaan. En ole ollut edes hiprakassa yhtään
ainoata kertaa. Ja sitten hänen oli täytynyt taipua, mokomankin, ja
neiti sai nätisti kirjoittaa uuden todistuksen jossa "raitis" oli
mainittu. Niin että tällainen se nyt oli — todistus — eihän se juuri
häävi ollut, mutta parempaakaan ei hänellä ollut esitettävänään.

"Katso eteesi, senkin s—na!"

Simonsen hätkähti ja painautui seinää vastaan. Portista kääntyi
rämisevä kuormallinen rautakiskoja pihalle. Hikisten hevosten
selät höyrysivät, samalla kuin eläimet ponnistivat kaikki voimansa
kiskoakseen rekeä porttikäytävän kiveyksen yli. Ajomies huusi hänelle
muutakin — mutta Simonsen ei saanut siitä selvää, sillä sanat hukkuivat
rautakiskojen räminään.

Simonsen pisti todistuksen lompakkoon ja pani sen povitaskuunsa.
Mitteli syrjäsilmin kuormaa. Se seisoi pihalla varastorakennuksen
seinämällä, jossa nostokurjen tukki, väkipyörä ja rautaketjut pistivät
esiin pimeästä kidasta — tiiliseinä oli mustunut ja ikkunoissa
rautaristikko — valkoinen huuru nousi hevosten selistä, joissa karvat
olivat liimautuneet yhteen ja harrittivat pieninä kosteina tupsuina.
Ajomies ei ollut peittänyt hevosia — hän seisoi ja jutteli toisen
rengin kanssa.

Simonsen napitti talvipalttoonsa, joka oli uusi ja kunnollinen,
suoristihe ja työnsi vatsan ulos. Hänessä heräsi porvarillisen
arvokkuuden tunto — vielä hän sentään oli paremmalla puolella
yhteiskunnassa — ja tuollainen hamppari kuin ajomies haukkui häntä — ja
hänen itsetuntoonsa yhtyi jotain, jonka työhevosten näky oli hänessä
herättänyt. Siinä ne olivat kiskoneet kuormaa, niin että hikisten
kupeitten lihakset olivat kovilla. Hän meni pihaan.

"Minusta sinun pitäisi peittää hevosesi. Ei kai tuollaisia kalliita
elukoita saa pitää paljaina tällaisessa pakkasessa, nehän ovat vallan
likomärät."

Ajomies, pitkä roikale, kääntyi ja katsahti häneen: "Mitä pirua se
sinuun kuuluu?"

"Mitenkähän sinun oikein mahtaisi käydä, jos minä menisin konttoriin ja
kertoisin, miten sinä käsittelet heidän hevosiaan?"

"Korjaa luusi ja äkkiä sittenkin — ei kai se sinua liikuta — älä seiso
siinä kukkoilemassa" — ajomies astui askeleen Simonsenia kohti.

Simonsen vetäytyi vähän syrjään — mutta eihän poika uskaltaisi käydä
häneen käsiksi täällä pihalla — ja hän työnsi vatsan yhä enemmän ulos
ja sanoi: "Minä vain tahdoin huomauttaa sinulle, että ne saattavat
nähdä konttorihuoneen ikkunasta, miten sinä pitelet liikkeen hevosia."

Sen sanottuaan hän kääntyi. Hänen turvallinen omanarvon tuntonsa häipyi
siinä samassa, sillä hänen astuessaan ulos portista riensi juuri eräs
herrasmies alas portaita ja samaa tietä hänen ohitseen — pukeutuneena
pensylvanilaislakkiin, turkkiin ja musta, hopeapäinen keppi kädessä —
punainen ja valkoinen ja vaaleanverevä — sama, jonka kanssa Simonsen
oli puhunut hakiessaan paikkaa.

Ilma alkoi hämärtää. Kello alkoi käydä jo neljää. Olga antaisi kai
hänen kuulla kunniansa, kun hän tuli niin myöhään päivälliselle. No
niin, hän saisi sanoa, että työ varastossa oli pidättänyt häntä niin
kauan.

Simonsen astui nopeasti Torikatua. Hän sekä laahusti kulkiessaan
että asteli varpaillaan — ja kun hänen vatsansa oli suuri ja pyöreä
ja käsivarret lyhyet ja kaarevat, muistutti hän hiukan kumipalloa,
joka töksähtelee ja vierii. Hän oli pienikokoinen ja lyhytkaulainen,
kasvot poimuiset ja lihavat, vetiset silmät syvälle painuneina luomien
sisään, posket verestävät ja pieni sinervä nenänykerö harrittavien,
harmaankellervien viiksien yllä.

Päivä — lauantai-iltapäivä — oli joulukuun alun ikäviä, ilma oli
paksuna harmaasta sumusta, joka sekä haisi että maistui savulta ja
noelta. Reet heittelehtivät katujen kuluneella, kovaksijäätyneellä ja
kuoppaisella lumikerroksella, ja jalkakäytävillä vyöryi ihmisvirta
tummana ja raskaana valaistujen, jäätyneitten kaupanikkunoiden ohi.
Yhtä mittaa törmäsi joku kulkija Simonseniin ja katseli vihaisena hänen
jälkeensä, hänen laahustaessaan siinä omissa ajatuksissaan.

Eipä silti, että hänessä olisi liikkunut sen merkillisempiä ajatuksia.
Sillä hän sysäsi ne luotaan — kai tässä jokin keino keksittäisiin. Niin
että hän pääsi kertomasta Olgalle, että hänet oli lopullisesti erotettu
— uudelta vuodelta. Huh sentään — niin, elämä oli taistelua.

Mutta eihän tässä ollut sellaista hätää; uuteen vuoteen oli vielä
miltei kokonainen kuukausi. Ja jos oikein kovalle otti, sai hän
siis kirjoittaa Sigurdille. Sigurd voisi aina hankkia hänelle uuden
paikan. Se ei nyt ollut liiaksi vaadittua pojalta, jolla oli sellainen
asema kuin Sigurdilla. Eihän se olisi hauskaa — se tapahtuisi jo
neljännen kerran — mutta siis kahdeksan vuoden kuluessa — niin,
tiimalleen kahdeksan vuotta sitten Sigurd oli saanut hänelle paikan
konttorissa, sen vuoksi että hieno miniä, senkin tamma, ei pitänyt
häntä kyllin hienona oleskelemaan heidän kodissaan Fredrikstadissa.
Olihan harmillista, ettei hän ollut tullut toimeen ainoassakaan
paikassa — mutta eihän syy ollut _hänen_. Konttorissa eivät naiset
olleet sietäneet häntä — senkin koirankuonolaiset, ikään kuin heitä
olisi liikuttanut millainen hän muuten oli, kun hän vain suoritti
tehtävänsä, ja hän oli suorittanut. Eikä hän ollut lähennellyt _heitä_
— hän piti kyllä varansa — eivätkä he olleet hänen makuunsakaan,
tuollaiset tärkeät, nokkavat, kalvakat tytönheilakat. Niin, ja sitten
siellä puutavaraliikkeessä. Siellä hän oli käyttäytynyt joka tavalla
kunnollisesti ja hyvin, sillä juuri niihin aikoihin hän oli muuttanut
Olgan luo asumaan. Eihän hän ollut tottunut sentapaiseen työhön —
mutta ellei esimies olisi tehnyt hänelle vääryyttä, ei hän olisi
menettänyt paikkaansa. Niin, ja sitten hän siis oli joutunut tänne
koneliikkeeseen. Ei, kuuttakymmentä lähentelevän miehen ei totisesti
ollut niinkään helppoa oppia tuntemaan kaikkia noita merkillisiä
kaluja, joista hänellä ei ollut entuudestaan aavistustakaan — hänen
huolenaan olivat lähettämiset ja pakkaus ja varaston silmälläpito ja
koko höskä — varastopäällikkö oli laiska vetelys, ja _hän_ joutui aina
syntipukiksi — ja harmittavia he olivat kaikki olleet häntä kohtaan,
aina, alkaen isännöitsijästä ja konttoripäälliköstä, joka oli kärkäs
huomauttamaan hänelle, että hänet oli otettu toimeen väliaikaisena,
ja kyllin raaka tiedustelemaan, eikö hänellä ollut mitään muuta
kiikarissa, hamaan varastonpäällikköön ja ajomiehiin ja renkeihin — ja
kassanhoitajattareen — joka oli niin pahantuulinen ja hapan ja ilkeä ja
harmittava aina, kun hän tuli pyytämään ennakkoa.

Hänen aivoihinsa alkoi keriytyä jonkinlainen levottomuuden ja
alakuloisuuden harmaja villakerä — että Olga on varmasti pahalla
tuulella, kun hän tulee kotiin, että Sigurd ja tämän vaimo kai ovat
hyvinkin kylmäkiskoisia saadessaan tietää, miten hänet on sanottu irti
toimestaan, että hänen jälleen pitää aloittaa uudessa paikassa, hyöriä
ja pyöriä pelokkaana ja aivot sekavina uudessa työssä, jota hän ei
tunne ja jota hän koskaan ei opi. Ehkäpä uudessa varastossa uudessa
konttorissa, joka on täynnä vieraita, vihamielisiä esineitä, jossa hän
saa koettaa puikkelehtia alituisten huomautusten ja torujen painon
alla, ja tylsänä odottaa vain uutta lähtökäskyä — aivan niinkuin hän
oli pyörinyt ja hyörinyt ja puikkelehtinut kömpelönä ja vanhana ja
typeränä muissakin työpaikoissaan.

Mutta Simonsen oli joka tapauksessa verraten tottunut pitämään
ikävät ajatukset ulompana. Itse asiassa hän oli hyörinyt koko
elämänsä samalla tapaa, puikkelehtinut ja odottanut irtisanomista ja
haukkumisia ja toraa ja ikävyyksiä, aivan kuin kaikki se olisi kuulunut
päiväjärjestykseen. Sellaista oli ollut merillä ja sellaista konsuli
Isaksonin panimossa — ja sellaista oli elämä ollut vaimon kanssa, niin
kauan kuin tämä eli. Äreä ja hapan ja ankara ja ikävä — miniä oli
muuten hyvinkin paljon samaa tekoa. Niin, Sigurd oli varmasti itse
sitonut vitsakimpun itselleen keksiessään mennä naimisiin kapteeni
Myhren hienostelevan ja köyhän tyttären kanssa. Mitenkä viihtyisää
heillä olikaan ollut kotona ensivuosina Lauran kuoleman jälkeen —
pojan oli käynyt oikein hyvin, ja hän oli ollut kiltti vanhaa isäänsä
kohtaan, oli maksanut kunnollisesti puolestaan ja niin poispäin.
Niin, eihän elämä ollut hullumpaa ensi vuosina täälläkään — hän oli
ollut poikamies ja hulivili taas ja ottanut osaa hiukan hulinaan, oli
huvitellut ja hummaillut — ja sitten kun hän oli joutunut tekemisiin
Olgan kanssa, oli hänellä oikeastaan ollut tavattoman mukavaa —
enimmäkseen, nimittäin. Olihan se aika ollut hieman ikävä, kun Olga
oli raskaana — mutta sehän oli ymmärrettävissä, kun asettui Olgan
kannalle — ja Olga oli rauhoittunut, niin pian kuin hän oli luvannut
avioliittoa. Ajoittain Olga kyllä jahnasi, että hänen olisi tehtävä
tuumasta tosi ja mentävä naimisiin hänen kanssaan. Niin, tietenkin
hän aikoi kerran mennäkin — ja olisi mennyt jo aikoja sitten, ellei
hän olisi tietänyt, että siitä seuraisi taas niin paljon ikävyyksiä
Sigurdin ja miniän puolelta. Mutta kerran kai hän sentään saisi hyvän,
helppotöisen paikan, johon hän saisi _jäädä_ — ja Olga voisi laajentaa
ompeluliikettään, ja Henry, Olgan poika, pääsisi konttoristiksi
samaan liikkeeseen, missä hän nyt oli asiapoikana, sillä se oli
hänelle luvattu — hän käyttäytyi niin tunnollisesti, poika. Silloin
he kaikin saisivat niin hauskaa ja viihtyisää — hän, Simonsen, voisi
istua sohvassa totilasi edessään ja polttaa piippua, ja Olga kulkisi
ja hääräisi edestakaisin ja Svanhild istuisi isän vieressä ja lukisi
läksyään. Sillä Olga oli siivo, kunnollinen ihminen, eikä kukaan saisi
sanoa Svanhildistä, että tämä oli avioton lapsi, sitten kun tytön oli
aloitettava koulunsa.

Simonsen oli ehtinyt Ruseløkvejenille. Ahtaalla kadulla lepäsi sumu
raskaana ja happamena — siellä täällä valoviirujen raidoittamana —
pikkupuotien jäisistä ikkunoista tunki kellanvihreätä valoa — ja
missä vain sähköliekki tai öljylamppu oli sulattanut paljaan paikan
ruutuun, näkyi kimppu joulukuusenkoreja riippumassa, samantekevä, oliko
puoti lyhyttavaraliike vai siirtomaantavarakauppa vai tupakkakauppa.
Kaksikerroksisten tavaratalojen suurista näyteikkunoista kadun
toiselta puolen levisi punainen kajo öljyisenä sumuun — katulyhdyt
korkealla pengermällä tuskin häämöttivät, mutta sikäläiset herraskaiset
asuinrakennukset olivat tykkänään hävinneet, niistä ei kuultanut ei
niin valoviiruakaan tänne alas — mutta kulkija tunsi kuitenkin niiden
seisovan kuin korkeana muurina siellä ylhäällä sumussa — ne aivan kuin
painoivat katua syvälle alas, kun se ojamaisena kulki niiden jalkojen
juuressa.

Simonsen sipsutteli ja kompuroi eteenpäin — jalkakäytävä oli usein
liukas niiltä kohdin, missä jääkuorta ei ollut hakattu pois. Pimeissä
porttikäytävissä pöllähteli lapsia ulos ja sisään; he koettivat
liukua kadulla tavaravaunujen ja rekien välissä, missä vain oli sileä
reenjalaksen jälkikään ruskehtavassa, kireään tallatussa, kovassa
lumessa.

"Svanhild!"

Simonsen huusi nimen ankarasti pienelle tyttölapselle, jonka päässä
oli nuhjaantunut valkoinen myssy. Lapsi oli kiivennyt jalkakäytävän
viereen lapioidulle lumivallille ja liukui siitä kadulle pienenpienillä
suksillaan, jotka olivat ihkasen mustat noesta ja lumisohjosta ja
joissa tuskin oli mitään mäystimiä enää.

Lapsi seisoi hiljaa keskellä katua ja katseli Simonsenia, joka kiipesi
hajasäärin lumivallin yli hänen luokseen. Tytön taivaansiniset silmät
olivat täynnään pahaa omaatuntoa, samalla kuin hän pyyhkäisi vaaleat
hiustupsut lakin alle ja kuivasi pienen nenänsä alustaa punaiseen
lapaseen pistetyllä kädellään.

"Kuinka monta kertaa sinun oikein pitää kuulla, Svanhild, ettet saa
lentää kadulle! Miksi sinä et osaa olla kiltti tyttö ja leikkiä
pihalla —"

Svanhild katsahti häneen pelokkaana.

"En kai minä voi hiihtää pihassa — eihän siellä ole minkäänlaista mäkeä
—"

"Entäs jos vaunut tulisivat ja ajaisivat sinun ylitsesi — taikka
joku juopunut ryöväisi sinut — mitä luulet, että isi ja mami sitten
sanoisivat?"

Svanhild oli vaiti häpeissään. Simonsen nosti hänet varovaisesti
jalkakäytävälle ja he sipsuttivat eteenpäin käsi kädessä — tytön
pikkiriikkiset sukset rämähtelivät lumetonta käytävää vastaan.

"Luuletkos että isi viitsii lähteä kävelemään sinun kanssasi illalla,
kun sinä olet tuollainen paha, tottelematon tyttö etkä tee niinkuin
käsketään! — Ne ovat kai jo syöneet kotona?"

"Äiti ja Henry ja me olemme syöneet aikoja sitten —"

Hm! Simonsen kompuroi sisään portista. 'Rouva Olga Martinsen,
ompeluliike, lasten- ja poikainpukuja, kolmannessa kerroksessa pihan
perällä', oli valkoisessa nimilaatassa. Simonsen kulki vinoon yli
pihan ja silmäili ylös valaistuun ikkunaan, jossa pari muotilehteä
oli asetettu nojalleen ruutua vastaan. Sitten hän otti Svanhildin
sukset kainaloonsa ja kiipesi käsi kädessä lapsen kanssa pimeitä
keittiönportaita.

Olgan oven edessä seisoi pari pientä poikaa; he lukivat jotain vihkoa
käytävään ripustetun keittiölampun valossa. Simonsen mutisi jotain ja
avasi oven.

Eteisessä oli pimeää, mutta sen perälle lankesi valoa huoneeseen
vievän, lasi-ikkunaisen oven kautta. Simonsen meni omaan huoneeseensa
— sielläkin oli pimeää — ja kylmä. Helkkari, Olga oli antanut tulen
sammua pesässä. Hän sytytti lampun.

"Juokse sisään ja sano mamille, että isi on tullut, Svanhild."

Hän avasi oven viereiseen huoneeseen. Pöydän luona, joka oli tulvillaan
puolivalmiita töitä ja valmiiksileikattuja kankaita ja kaikenlaisia
tilkkuja, Abrahamsen istui kumarassa ja ompeli. Hän oli kiinnittänyt
sanomalehden lampun toiselle puolelle, niin että täysivalo lankesi
hänen pienille kellerville ikäneidon kasvoilleen ja ruskeille
käsilleen, jotka olivat kuin mitkäkin rotankäpälät. Ompelukoneiden
teräsosat välkähtivät — ja seinän vieressä häämöttivät Olgan ja
Svanhildin valkoisella peitetyt vuoteet.

"Aina vain täyttä höyryä, neiti Abrahamsen —"

"Mikäpäs tässä — sehän kuuluu asiaan —"

"Niin, eikö olekin merkillinen se joulu — silloinhan maailma on kuin
kallellaan —"

Svanhild livahti huoneeseen:

"Äiti käski sanoa, että sinulle on pantu ruokaa paistinuuniin —"

"Vai niin — no silloinhan minä saan istua teidän kanssanne, neiti
Abrahamsen — huoneeni on taas niin kylmä — ja niin saan hauskaa
seuraakin —"

Abrahamsen oli ääneti raivannut pöydänkulman, sillä aikaa kun Simonsen
toi ruoan — valkokaalikeittoa ja makkaraa.

Hm. Varsin hyvää. Kun vain olisi ollut — Simonsen nousi ja raotti
salinovea.

"Kuulehan, Olga —"

"Kas, iltaa, Simonsen — mitä teille kuuluu?"

Simonsen avasi oven ja katsahti sisään.

"No, mutta tekö täällä olettekin, neiti Hellum — aiai, taas uusi
leninki —"

Olga seisoi suu täynnä nuppineuloja — hän järjesteli laskoksia neiti
Hellumin rinnalle lattiapeilin edessä.

"Näin minä ajattelin —" Olga tarttui lamppuun, joka seisoi viereisellä
hyllyllä, ja valaisi.

"Hyvä on. Eihän se vain selästä laskeudu vinoon, rouva Martinsen?"

Molemmat tyttölapset, jotka istuivat odottamassa syrjemmällä,
samettisohvassa, laskivat muotilehdet käsistään, katsahtivat toinen
toiseensa ja hymyilivät, katsahtivat neiti Hellumiin ja hymyilivät
uudestaan toisilleen. "Herranen aika", kuiskasi toinen äänekkäästi.
He olivat melkein samalla tavoin pukeutuneetkin — puolipitkät takit,
pieni nahkakaulus kaulassa ja somat siipiniekat huopahatut. Simonsen
pysytteli ovessa — hän arkaili hieman heitä.

"No miltä teistä näyttää, Simonsen — tulenko nätiksi?"

"Helkkari, mitenkä tuo väri pukee teitä, neiti Hellum — mutta kaunista
pukee kaikki, kuten sananparsi kuuluu —"

"Te sitten osaatte —", sanoi neiti Hellum ja nauroi. Hauska tyttö
tuo neiti Hellum. Olga leikkasi kaula-aukkoa pyöreämmäksi — toinen
painoi päätään ja hytisteli hiukan, kun kylmät sakset sattuivat ihoon
— hänellä oli sievä untuvainen niska, keltainen kähärä tukka kasvoi
pitkälti alas, ja käsivarret olivat pehmeät ja pyöreät.

"Kallista tavaraa vai mitä?" sanoi Simonsen ja kosketteli
silkkikangasta — ja hipaisi käsivartta, Olgan etsiessä hihaa.

"Hyi teitä, Simonsen", nauroi neiti Hellum. Olga näytti suuttuneelta —
hän sysäsi Simonsenin syrjään ja veti hihan paikalleen.

"Ei mutta sehän minulla oli asiana — kuulehan Olga — eikö Henry voisi
käydä tuomassa pari pulloa olutta?"

"Henryn täytyi mennä takaisin konttoriinsa, raukan — siellä oli jokin
kirjelmä, joka oli jäljennettävä, sanoi hän."

"Voi raukkaa — vai piti hänen mennä takaisin — sama juttu muuten miltei
joka lauantaina, eikös vain? Niin niin, kaikilla on hommansa. Niin,
kello oli lähemmä neljää, ennen kuin minä selvisin varastosta. Teidän
kelpaa, jotka olette nuoret ja nätit, neiti Hellum."

Svanhild kurkisti ovesta.

"Tules tänne, Svanhild — muistatko mikä minun nimeni tänään on?"

"Neiti Hellum", hymyili Svanhild ujosti.

"Tahdotko saada karamellia tänäänkin, Svanhild?", ja neiti Hellum etsi
käsilaukustaan paperitötterön.

"Ei, mutta mitä sinä sanot, Svanhild — anna sievästi kättä — ja niiaa
nätisti —"

Svanhild kuiskasi kiitoksensa, antoi kättä ja niiasi. Ja alkoi
irroittaa toisistaan kamferttikaramelleja, jotka olivat liimaantuneet
paperiinsa.

Neiti Hellum puki ylleen ja jutteli ja nauroi.

"Siis saan sovittaa sen viimeisen kerran ensi tiistaina — samaan aikaan
— elkää vain narratko minua, rouva Martinsen, luvatkaa se — no hyvästi
sitten — hyvästi Simonsen — hyvästi sitten, Svanhild —"

Simonsen avasi keikarimaisesti oven, ja neiti Hellum liihotti ulos
keinuvin sulkatöyhdöin, piisamipuuhka heitettynä vapaasti toisen olan
yli.

"Senkin —", tirskui toinen sohvassa istuvista tyttölapsista — "oli
sekin aika otus —"

"Ha-ha-ha — ja parasta laatua olikin —"

Simonsen vetäytyi takaisin Abrahamsenin ja jäähtyneen päivällisensä
luo. Olga tuli perässä vähän ajan kuluttua, toi kahvia ja kaatoi
kuppeihin.

"En käsitä, Anton — onko sinusta soveliasta laskea tuollaista leikkiä —
mitä sinä oikein tarkoitat — ja kun vielä on toisia odottamassa —"

"Tuollaiset tytönheilakat — viis heistä —"

"Papintytär tuolta pengertieltä — ja hänen ystävätärensä — Ei siis
vielä riitä että olet häpäissyt minut, nyt sinun pitää vielä kuhertaa
tuon Hellumin kanssa — kyllä siitä taas puhetta riittää — niinkuin
entinen ei jo olisi ollut kyllin —"

"Höpsis! Ei kai tuo ollut niin vaarallista —"

Ovikelloa soitettiin. Abrahamsen meni avaamaan.

"Se oli Neiti Larsen."

Olga laski kupin kädestään ja heitti harsitun leningin käsivarrelleen.

"Ei täällä sitten saa hetkenkään rauhaa —" Abrahamsen painui jälleen
ompeleensa yli.

       *       *       *       *       *

Rouva Martinsen ja Abrahamsen istuivat ja ompelivat koko
sunnuntaipäivän. He antoivat päivällisen odottaa siksi, kunnes oli
liian pimeä tehdä työtä, ja sitten Olga sytytti lampun ja he jatkoivat
taas.

"Abrahamsen, missä neiti Olsenin röyhelö on — minusta te äsken
ompelitte sitä —"

Abrahamsen ompeli koneella niin että jymisi.

"Minä panin sen pöydälle —"

Olga etsi ja etsi — lattiaa myöten.

"Svanhild — et kai sinä vain ole nähnyt pientä valkoista röyhelöä —
pitsikankaasta —"

"En ole", vakuutti Svanhild ikkunanurkastaan. Ja hän hiipi esiin
ja alkoi etsiä — mutta ensin hän painoi nuken jakkaraan, joka oli
käännetty ylösalasin — se oli olevinaan vuode, ja hän peitti nuken
huolellisesti.

"Astri on tutumassa — siinä on kurkkumätä ja hinkuyskä", vastusteli
Svanhild, kun äiti kopeloi nuken kapistuksia. Mutta Olga nosti
armottomasti potilaan jakkarasta. Nukke oli kiedottu valkoiseen,
laskostettuun pitsikankaaseen, joka oli huolellisesti kiinnitetty
hakaneuloilla.

"No eikös tuo kakara ole ihan hullu! Ja sitten sinä vielä olet repinyt
siihen reikiä neuloillasi — senkin häijy, paha lapsi", moksis, lyödä
läimäytti hän Svanhildia — "ei mutta _mikä_ minun oikein tulee
neuvoksi, tuollainen kallis pitsikangas —"

Svanhild ulvoi. "Minä luulin sitä tilkuksi, äiti —"

"Enkö jo ole sanonut sinulle, ettet saa koskea mihinkään, mitä on
lattialla — hyi mitenkä ilkeä ja paha sinä olet —"

Neiti Abrahamsen tarkasteli pitsikappaletta.

"Laskokset voi ratkoa — ja sitten pitää pitsi silittää uudelleen ja
laskostaa, niin että repeämä peittyy — en luule että sitä huomaa —"

Svanhild itki kohti kurkkuaan. Simonsen raotti ovea.

"Ei, mutta Svanhild, mikä sinua oikein vaivaa — huutaa noin kun tiedät,
että isi nukkuu päivällisunta —"

Olga kertoi mitä oli tapahtunut

"Ei, mutta hyi sellaista pahaa tyttöä, Svanhild — tuottaa mamille niin
paljon huolta — hyi, et sinä enää olekaan minun oma tyttöni!"

"Minusta sinä voisit mennä ulos hänen kanssaan, Anton — ei kai
sinunkaan ole hyvä nukkua tuolla lailla kaiken päivää —"

Simonsen torui innokkaasti lasta, viedessään häntä pois huoneesta.
Mutta kun he tulivat eteiseen ja hän alkoi pukea tytön ylle, lohdutti
hän tätä.

"Elä nyt enää itke — hyi, kuinka rumaa itkua — me menemme
linnanpuistoon laskemaan mäkeä — tiedäthän että teit äsken pahoin — kas
niin, niistä nyt nenäsi, isi ja sinä menemme laskemaan mäkeä — tule
nyt, lapsi kulta —"

Olga saattoi toisinaan olla oikein liiankin ankara Svanhildiä kohtaan.
Niin niin, tietenkään ei tyttö saanut kasvaa ilman ojennusta, kun hän
oli tehnyt jotain pahaa — mutta Svanhild oli niin kovin herkkä — eikö
hän nytkin istunut ja nikotellut takana kelkassa — tyttöriepu.

Iltataivas kaartui tumman vuokonsinisenä korkealla pengermän tornien
ja huippujen yllä. Ilma oli kirkastunut — alhaalla kadulla näkyi vain
kevyt nokinen usmahuurre lyhtyjen ympärillä, kun Simonsen taapersi
ylämäkeä ja veti tyttöään, joka istui kelkassa.

Linnanpuistossa oli niin kaunista. Valkoinen huurre lepäsi paksuina
kerroksina puitten ja pensaitten oksilla, niin että ne kimalsivat
lyhtyjen valossa. Mutta kaikkialla oli laumoittain lapsia —
pienimmissäkin mäissä he laskivat kelkalla tai seisoivat suksilla —
suuressa ahteessa heitä oli vilisemällä — isoja, pahoja poikia, viisi
kuusi samassa kalakelkassa, ja he hoilasivat ja huusivat, tullessaan
suhisten alas jäätynyttä mäkeä, ohjaustanko perässään niinkuin
mikäkin ohut pitkä rotanhäntä. Mutta Simonsen tiesi pienen hiljaisen
töyrämän eräällä kentällä — siellä heidän oli ollut tapana lasketella,
Svanhildin ja hänen, ennenkin iltaisin. Ja siellä Svanhildilla oli
hauskaa — isä seisoi töyrämällä ja tuuppasi häntä, ja Svanhild huusi
"pois alta!" niin että hänen ohut äänensä oli särkymäisillään, ja
Simonsen mylvi "pois tieltä!" oikein vatsan pohjasta, vaikka koko
ahteessa paitsi heitä oli vain kaksi aivan pientä pojannallia, päässä
tonttulakit ja jalassa lappalaispieksut. Simonsen teki tuttavuutta
heidän kanssaan, heidän nimensä olivat Alf ja Johannes Hauge, ja
heidän, isänsä oli toimistonpäällikkö ja asui Puistokadun varrella.
Simonsen tuuppasi jokaista selkään — katsotaas, kenenkä kelkka
pisimmälle luistaa! — mutta salassa hän tuuppasi Svanhildiä kovimmin,
ja tämä voitti. Ja hän köpitti lasten perässä ja auttoi Svanhildiä
ylämäessä, sillä muuten tyttö olisi juuttunut paikalleen, kun hänen
jalkansa upposi syvään, jäätyneeseen lumeen.

Mutta vähän ajan kuluttua Svanhild alkoi mankua.

"Isi, jalat palelee niin —"

"Ala juosta sitten, Svanhild pieni — tule, niin menemme tielle ja
juostaan kilpaa —"

Svanhild juoksi ja itki — hänen varpaisiinsa sattui niin.

"Hei hei! Sinun pitää juosta paljon paljon nopeammin — saas nähdä,
saatko kiinni isin —"

Simonsen juosta hyppeli pienin lyhyin askelin kuin mikäkin kumipallo.
Ja Svanhild juoksi perässä niin paljon kuin jaksoi eikä saanut kiinni
isää — kunnes hänen jälleen tuli lämmin ja hän oli kiltti ja nauroi.

Mutta sitten he eivät enää löytäneet kelkkaa. Simonsen etsi — mäen
päältä ja mäen alta ja pensaitten välistä — mutta se oli ja pysyi
poissa. Alf ja Johannes olivat nähneet sen seisovan tuolla suuren puun
vieressä vähän aikaa sitten, muuta he eivät tietäneet. Niin, ja sitten
oli pari isoa pahaa poikaa kulkenut ohi, Simonsenkin muisti nähneensä
heidät. Varmasti he olivat vieneet kelkan.

Svanhild itki sydäntäsärkevästi. Simonsen ajatteli Olgaa — huh, hän
kyllä suuttuisi, niin pahalla tuulella kuin hän oli tätä nykyä. Moisia
pahoja isoja poikia — varastaa pienen köyhän tytön pikku kelkka — että
lapset voivatkaan olla niin häijyjä.

"Elä huoli itkeä, Svanhild kulta — kyllä me löydämme kelkkasi vielä —"

Simonsen juosta hölkytteli mäestä mäkeen ja tiedusteli pientä siniseksi
maalattua kelkkaa. Svanhild kulki itkien hänen vieressään, käsi isän
kädessä, ja Alf ja Johannes seurasivat, pidellen suonenvetoisesti
omien kelkkojensa narua, samalla kuin he suurisilmäisinä kertoivat
Simonsenille kaikesta siitä pahasta, mitä he olivat kuulleet isoista,
ilkeistä pojista, jotka varastivat kelkkoja ja ajoivat pienokaisten
päälle ja heittelivät jäälohkareita linnanpuistossa.

Kelkasta ei löytynyt jälkeäkään. Ja isolla tiellä he tapasivat
hienon, vihaisen naishenkilön, joka osoittautui Alfin ja Johanneksen
lapsenhoitajaksi, ja tämä antoi poikien kuulla kunniansa, koska he
eivät olleet palanneet kotiin jo puolta tuntia sitten, ja uhkasi
että isä ja äiti vielä _antavat_ heille — Eikä hän välittänyt yhtään
kuunnella, että pikku tytön nimi oli Svanhild ja että tämä oli
kadottanut kelkkansa — hän oli vain niin vihainen ja kulki tuimasti
eteenpäin ja piteli rautaisen lujasti kuin lapsenhoitaja ainakin
molempien poikien kättä. Ja Simonsen oli vähällä saada ohjaustangon
silmäänsä ja kelkankuonon kintuilleen.

"Niin, he ovat kyllä ryöstäneet kelkkasi, Svanhild — luulen ettemme saa
nähdä _sitä_ enää", huokasi Simonsen masentuneena. "Hys, et saa itkeä
noin, kultaseni. Saat isiltä uuden hienon kelkan joululahjaksi — tules,
niin menemme Karl Johanin kadulle ja katselemme kaupanikkunoita — ne
ovat sitten hienoja tänä iltana — ehkäpä näemme sinun uuden, hienon
kelkkasikin" — ja hänen kasvonsa ihan kirkastuivat.

Ja niin Svanhild ja hänen isänsä menivät katselemaan kauppoja. Ja
kun he tulivat ikkunaan, jonka edessä ihmislauma oli aivan kuin
keriytynyt suureksi mustaksi liikkumattomaksi möhkäleeksi, nosti
Simonsen tytön käsivarrelleen ja pyysi ja toruskeli, kunnes he olivat
päässeet tunkeutumaan ihan säteilevään ikkunaan kiinni, ja siinä
he seisoivat niin kauan, ettei ollut yhtäkään tavaraa, josta he
eivät olisi keskustelleet ja jonka hintaa he eivät olisi koettaneet
arvailla. Siellä täällä oli koristettu joulukuusi, jonka oksilla paloi
sähkölamppuja — Svanhild saisi hänkin joulukuusen jouluaattona. Eräässä
ikkunassa oli oikein joulupidot — nukkeja, jotka olivat niin hienon
hienoja että oikein — Svanhildistä tulisi samanlainen sitten isona.
Ja eräässä kaupassa, jossa myytiin matkalaukkuja, oli pienen pieni
krokotiili pienen pienessä vesialtaassa — sen ikkunan edessä heidän
täytyi seisoa kauan, mahtoiko se olla oikein elävä? Mutta lopulta se
raotti aivan hiukan toista silmäänsä — ajatella, se oli elävä! Ja
tuollainen pikku krokotiili — kun se kasvoi, tuli siitä niin iso, että
se saattoi syödä Svanhildin yhtenä ainoana suupalana — "mutta eihän
tämä vielä voi purra, eihän?"

"Ei, tämä ei vielä voi tehdä mitään pahaa."

Ekertorilla oli eräässä ikkunassa kinokuvia ja valaistuja ilmoituksia.
Ja Svanhild oli ollut elokuvissa isin kanssa — kolme kertaa — ja he
koettivat muistutella, mitä kaikkea he silloin olivat nähneet — kaksi
pikku tyttöä, jotka ryövärit ryöstivät autoon — ja paljon muuta.
Unohtunut oli kelkka, jonka he olivat kadottaneet, ja äiti, joka istui
huulet piukkoina ompelutyönsä ääressä, kunnes hän tuli väsyneeksi ja
äreäksi — unohtunut oli kaikki muu kuin se, että Svanhild oli isin
pikkutyttö ja että jouluun oli seitsemäntoista päivää.

Ja siinä oli urheiluliike — ja monta kelkkaa, suuria ja pieniä, mutta
kaikista komein oli tuo tulipunainen, johon oli maalattu ruusuja ja
jonka selkänoja oli rautaa ja kullattu: sen Svanhild saisi isältään
jouluna!

Mutta sitten olikin jo aika saada jotain lämmintä suuhunsa. Simonsen
tunsi pienen viihtyisän raittiusravintolan, sillä oli sunnuntai ja
anniskelut olivat suljetut. Se oli aivan tyhjä, ja myymäpöydän takana
oleva neiti ei torjunut Simonsenin liehittelevää keskustelua.

Isä sai kahvia ja voileipää ja Svanhild kermaleivoksen ja silloin
tällöin kulauksen isän kupista.

"Ei saa kertoa mamille", sanoi Simonsen ja vilkutti tytölle silmää.
Mutta kyliähän Svanhild ymmärsi, ettei äidille sopinut kertoa, että
hän ja isä silloin tällöin pistäytyivät kahviloissa iltakävelyillään
ja että hän sai sokerinamia, jonka äiti sanoi turmelevan pikkutyttöjen
hampaat — ja isi jotakin juodakseen, jonka äiti taas sanoi turmelevan
vatsan. Mutta äidillä oli aina niin kiire, ja sen vuoksi hän oli niin
äreä — ja isälläkin oli niin kiire, kun hän oli varastossa, ja Henryllä
konttorissa — aikaihmisten piti tehdä niin kauheasti työtä, Svanhild
tiesi sen.

       *       *       *       *       *

Mutta sunnuntaita seurasi maanantai ja viisi muuta harmaata arkipäivää.
Svanhild istui ompeluhuoneen lattialla leikkimässä, sillä isi palasi
tätä nykyä niin myöhään illalla, ettei hänellä ollut aikaa kävellä
Svanhildin kanssa sen jälkeen. Isikin oli pahalla päällä nykyisin,
huomasi Svanhild — joko siksi, että varastossa oli niin paljon
tekemistä, tai siksi että äidillä oli niin kiire, että hän tuskin
ehti keittää päivällistä tai valmistaa illallista ennen kuin myöhään
illalla. Henrykin oli pahalla tuulella, sillä naiset sovittelivat
iltamyöhällä pukujaan salissa, jossa hän nukkui, niin ettei hän voinut
laittaa vuodettaan ja panna maata. Mutta Svanhild lohdutti itseään —
hänhän saisi niin hienon kelkan jouluksi.

— Viidentenätoista Anton Simonsen kirjoitti pojalleen. Hän oli väsynyt
hyörimään ja hakemaan paikkoja, joita hän ei kumminkaan saanut. Ja
kirjoitettuaan hän oli taas huoleton huomisesta, ja hänellä oli taas
aikaa kävellä Svanhildin kanssa iltaisin ja taluttaa hiihtävää tyttöä
puistossa, ja he juttelivat hienosta kelkasta, jonka Svanhild saisi.

Mutta kahdeksannentoista päivän aamupäivänä, juuri kun Simonsen
seisoi naulaamassa kiinni laatikkoa, jossa oli koneenosia, tuli
varastonpäällikkö ja sanoi, että häntä kysyttiin puhelimessa. Sigurd
oli kaupungissa ja pyysi isää tulemaan hänen hotelliinsa juomaan kahvia
— isän piti pyytää parin tunnin lomaa päivällisaikaan, niin että he
saisivat neuvotella.

"Ja entä mitä Mossalle kuuluu — ja pienokaisille?"

Lapset voivat hyvin, kiitos. Ja Mossa oli mukana — erinäisiä
jouluostoksia.

"Koetan päästä, rakas poikani — mutta tuskinpa on pienintäkään
mahdollisuutta saada edes tunnin lomaa näin joulun edellä", sanoi
Simonsen.

Sigurd lupasi itse puhua johtajan kanssa.

Hyvä on, kiitos vain. Ja terveisiä Mossalle.

Niin, se oli sitten Mossan tapaista. Kutsua isä päiväliselle heidän
kanssaan — ehei, pojat! Helkkari, hän sai ottaa sekä ryypyn että
olutta, ennen kuin lähti istumaan sinne kuivin suin — ja Simonsen
kiroili itsekseen.

       *       *       *       *       *

"Kannattaako sinusta?" sanoi Mossa Carling miehelleen, joka parhaillaan
yritti aukaista punssipulloa.

"Minusta meidän sentään täytyy tarjota isälle lasi punssia."

"Niin niin — tee niinkuin itse tahdot, ystäväni." Rouva Mossa työnsi
esiin kaikki ne kaksoisleuat, joita hänellä oli käytettävänään. Sievä
hän ei ollut — silmäluomet olivat paksummat ohimoiden puolella, niin
että pienet harmaat silmät aivan kuin painuivat nenänjuurta päin, joten
katse kävi pistäväksi, kasvot olivat lihavat ja punakat, mutta suu
pieni ja yhteenpuristunut ja huulet ohuet — ja rintakehä oli ahdas ja
kapea, mutta alaruumis täyteläinen ja leveä.

Hän istui keskellä samettisohvaa, sähkökruunun alla, jonka kolme
liekkiä valaisi komeasti hotellihuoneen kahta rautasänkyä, kahta
mahonkista pesupöytää, kahta yöpöytää, lipastoa peileineen ja kahta
nojatuolia, jotka olivat molemmin puolin pöytää. Tämä oli peitetty
samettiliinalla; keskellä oli pieni valkoinen liina ja sillä tuhkakuppi.

Oveen koputettiin arasti, ja Simonsen astui varovaisesti kynnyksen yli.
Hän antoi kättä.

"Päivää, Sigurd — hauska nähdä sinua taas, poikani — hyvää päivää,
hyvää päivää, Mossa — onpa hauska että sinutkin kerran näkee — sinä
olet sitten aina yhtä nuori ja kaunis —"

Mossa soitti tarjoilijaa, joka toi kahvin; hän kaatoi kuppeihin,
samalla kun Sigurd täytti lasit.

Simonsen vilkuili miniään, joka istui äänettömänä ja suu tiukkana
Sigurdin puhuessa. Hitaasti ja kaarrellen lähestyi keskustelu pääasiaa.

"Meidän täytyy saada tupakoida, Mossa kulta — ole hyvä, isä, ja ota
sikari —

"Niin, ja sitten siis se asia, josta sinä kirjoitit, isä. Minä olin
tänään konttorissasi ja puhuin johtajan kanssa. Hän oli samaa mieltä
kuin minäkin, johtaja. Sinä et sovi kaupunkiin — ja tämä työkin on
liian kovaa sinun ikäisellesi miehelle, hän arveli. Mutta mitään
muutakaan en voi hankkia sinulle."

Simonsen istui vaiti. Mutta Mossa loihe lausumaan:

"Sigurd on itsekin käskynalaisessa asemassa — nimittäin tavallaan — ole
hyvä ja pidä se mielessäsi. Johtokunta ei kai olisi hyvillään, jos hän
jatkuvasti rasittaisi toiminimen suhteita ja koettaisi hankkia isälleen
paikan liikkeessä. Hänhän on tehnyt sen jo kolmeen kertaan — etkä sinä
ole menestynyt missään. Voin ilmoittaa sinulle, että Sigurdilla oli
hyvinkin vakavia ikävyyksiä, kun hän oli saanut hankituksi sinulle
tämän viimeisen paikan, josta sinut siis nyt on erotettu."

"Niin, minulla oli. Ei, kuten sanottu, tänne sinä et sovi, isä. Ja
sinä olet liian vanha alkamaan mitään uutta alaa. Sen takia minä
voinkin auttaa sinua vain yhdellä tavalla. Voin hankkia sinulle paikan
Menstadin tehtaan isännöitsijän apulaisena Ølmarkissa — työ on kevyttä
ja mukavaa — palkka ei ole suuri — kuusikymmentä kruunua alussa,
tietääkseni. Kuten sanottu, sen paikan voin sinulle hankkia —"

Simonsen istui vaiti.

"Niin — tämä on siis ainoa tapa, millä voin sinua auttaa", sanoi Sigurd
Carling.

"Tahdotko siis että hommaan sinulle sen paikan, isä?" sanoi hän hetken
kuluttua.

Isä rykäisi pari kertaa.

"No niin. Asia on siis niin, Sigurd — en tiedä oletko jotain kuullut
— mutta minä olen kihloissa — rouvan kanssa, jonka luona olen asunut
viimeiset kuusi vuotta. Niin että minun kai pitäisi hiukan neuvotella
Olgan kanssa ensiksi — mitä hänkin arvelee. Hänen nimensä on Olga",
ilmoitti hän, "leskirouva Olga Martinsen, niin."

Tauko oli hirvittävän pitkä. Simonsen punoi nojatuolin ripsuja.

"Hän on oikea ihminen, Olga, kaikin tavoin — kunnollinen ja reilu —
ja hänellä on suuri, hyvin tunnettu ompeluliike täällä — niin että
kysymys on, tahtooko hän muuttaa jonnekin sinne maan sydämeen. Ja hänen
pojallaan on konttoripaikka täällä, hänelläkin."

"Onko nimittämäsi naishenkilö sama" — Sigurd puhui hyvin hitaasti —
"jonka kanssa sinulla — pitäisi olla lapsi — mikäli olen kuullut —"

"Niin, meillä on pieni tyttö — Svanhild on hänen nimensä — täyttää
viisi vuotta ensi huhtikuussa."

"Hyvä on." Mossa tarttui puheeseen. "Sinulla on siis tytär rouvan
kanssa, jonka luona olet täysihoidossa — ja jonka pitäisi olla niin
kunnollinen ja mainio ihminen, kaikin tavoin —"

"Olga on — niin, on vissisti. Hyvä ja kunnollinen — ja ahkera kanssa —
ja kiltti, kaiken lisäksi —"

"Mutta onhan oikeastaan merkillistä, appi-isä" — rouva Mossa oli nyt
niin hunajainen ja lempeä kuin suinkin — "ettet jo ennemmin ole mennyt
naimisiin tämän erinomaisen rouva Martinsenin kanssa — olisihan sinulla
oikeastaan ollut täysi syy siihen jo aikoja sitten —"

"Sanonpa sinulle, Mossa kulta" — Simonsen tuli iloiseksi kun keksi
sanoa — "minulle ei olisi mieluista nähdä vaimoni tekevän työtä niin
ankarasti — ja siksi tahdoin odottaa, kunnes saisimme helpompaa. Mutta
avioliiton minä olen luvannut Olgalle, ja sen sanan minä pidän, niin
totta kuin nimeni on Anton Simonsen."

"Jaha" — Mossan ääni ihan tiukkui hunajaa — "mutta kuusikymmentä
kruunua kuukaudessa ei juuri ole mikään perusta, jolle avioliiton voi
rakentaa — ja millä elättää vaimoa ja lasta. Ja Olga rouva voi tuskin
odottaa, että mikään suurisuuntaisempi ompeluliike menestyisi siellä
Ølmarkissa —"

"Pahinta on, että sinulla on tuo lapsi, isä", sanoi Sigurd. "Mutta
eiköhän rouva Martinsenia voi saada ymmärtämään tilannetta — niin että
hänen kanssaan aikaansaadaan jokin sopimus —"

"Saat painaa mieleesi erään seikan, Sigurd — hän on pikkuinen siskosi,
hän, Svanhild. En tahdo, että hän saa kärsiä siitä, että on avioton
lapsi. Minusta sinä otat harteillesi kovin suuren vastuun, Sigurd, jos
rupeat ajamaan asiaa —"

Mossa ei antanut hänen puhua loppuun — eikä hänen äänessään ollut
lempeyden häivettäkään nyt:

"Kun sinä puhut vastuusta, appi-isä — vastuusta aviottoman lapsesi
puolesta — olet sinä minusta oikein leikkisä. Sigurd tarjoutuu
hankkimaan sinulle paikan — neljännen paikan — Ølmarkissa, sillä
_täällä_ hän ei voi. Ellet sinä mielestäsi voi muuttaa kaupungista
yksityisasioittesi takia, appi-isä, saat tietysti tehdä ihan mielesi
mukaan. Jos itse kykenet hankkimaan itsellesi paikan, niin että voit
mennä naimisiin — siihen emme me tietenkään tahdo sekaantua. Mutta
Sigurd ei missään tapauksessa saata auttaa sinua muulla tavoin —
ensimmäiseksi ja viimeiseksi hän on kai vastuussa omasta vaimostaan ja
omista lapsistaan."

       *       *       *       *       *

Mossa rouva oli sonnustautunut silkkiseen alushameeseensa ja ripustanut
harteilleen uuden turkiskaulurinsa, kun hän seuraavana aamupäivänä
kiipesi rouva Martinsenin ompeluliikkeeseen Ruseløkveienin varrella.
Hän painoi päättäväisellä keskisormellaan Simonsenin nuhjaantuneen
nimikortin alla olevaa ovikelloa.

Nainen, joka aukaisi oven, oli pieni, täyteläinen ja tumma. Hänellä oli
kauniit siniset silmät istumatyön kaivertamissa, kuluneissa kasvoissa.

"Te olette kai rouva Martinsen — minä olen konttoripäällikkö Carlingin
rouva — minulla olisi asiaa teille—"

Olga avasi hiukan hitaasti oven lähimpään huoneeseen.

"Olkaa hyvä. Saatte suoda anteeksi, ettei täällä ole lämmitetty. Mutta
me ompelemme muissa huoneissa."

Rouva Mossa purjehti sisään ja istuutui huoneen ainoaan nojatuoliin.
Huone oli kalustettu tavallisten vuokrahuoneitten tapaan. Valkoiselle
lipastonliinalle oli tunnollisesti asetettu rivi valokuvia —
rouva Simonsen vainaja, Sigurd ja Mossa itse — kihlauskuvat — ja
lastenlapset, kaksi eri ryhmäkuvaa.

"Niin, hyvä rouva Martinsen" — Olga seisoi lipaston vieressä ja katseli
toista — "minullahan olisi yhtä ja toista puhuttavaa teidän kanssanne —
ettekö haluaisi istua?"

"Kiitos, minulla on hiukan kiire. Mitä rouva siis haluaisi?"

"Vai niin — en siis pidätä teitä kauan. Simonsenilla — mieheni isällä
— on, mikäli eilen hänet ymmärsimme, erinäisiä velvollisuuksia teitä
kohtaan. Nyt en tiedä, onko hän kertonut teille suunnitelmistaan —?"

"Että hän saisi paikan Ølmarkissa — on kyllä."

"Hyvä on. Kuten tiedätte, ei paikka ole loistava. Jos hän joutuu
sinne, ei hän tietenkään saata täyttää velvollisuuksiaan lasta
kohtaan, joka hänellä kuulemma on teidän kanssanne. Ja niin ollen me,
konttoripäällikkö ja minä, olemme aikoneet tarjota teille —"

"Paljon kiitoksia." Olga puhui nopeaan ja lyhyesti. "Rouvan ei kannata
nähdä vaivaa sen asian takia. Me olemme päättäneet, sulhaseni ja minä
olemme päättäneet mennä naimisiin nyt kohta —"

"Vain niin, rouva Martinsen — mutta siinä tapauksessa minun
pitänee huomauttaa teille eräästä asiasta: Simonsen ei voi odottaa
minkäänlaista avustusta mieheltäni — ei minkäänlaista. Hänellä on
itsellään suuri perhe. Ja kuusikymmentä kruunua ei riitä neljän hengen
elatukseen — sillä paitsi pientä tyttöä, jonka siis pitäisi olla
appi-isäni lapsi, on teillä kuulemma myöskin poika —"

"Poikani jää tänne — minulla on Trondhjemsveienin varrella sisar,
jonka luona poika saa asua. Ja me ajattelimme niin, että asumme
Fredrikstadissa, ja Simonsen tulee aina lauantaisin meille, ja minä
avaan ompeluliikkeen kaupungissa —"

"Vai niin. Sehän saattaa kuulostaa oikein järkevältä. Mutta nähkääs,
asia on niin, että Fredrikstadissa on ompelijoita yllin kyllin nyt jo —
joten on syytä pohtia, kannattaako teidän jättää täkäläinen liikkeenne
ja yrittää uutta siellä, _neiti_ Martinsen —"

Olga hätkähti.

"_Rouva_ Martinsen, suokaa anteeksi. Tehän kutsutte itseänne niin.
Niin, mehän, mieheni ja minä, olemme antaneet ottaa hiukan selvää
teistä, se kai ei voi teitä ihmetyttää — että meidän oli mieli saada
hiukan selvää, minkälaisen ihmisen kanssa hän oli joutunut tekemisiin —"

Olga hymähti halveksien: "Mitäs se minulle meinaa, rouva Simonsen
— anteeksi, rouva Carling, niinhän se oli. Mutta asianlaita on se,
että Simonsenin mielestä en minä ole sen huonompi, vaikka sulhaseni
livistikin Amerikkaan, niin että sain hoitaa sekä itseni että pojan
niin hyvin kuin taisin. Ja sen hän on luvannut, Simonsen, ja sanonut
myöhään ja varhain, että minun takiani sinä et joudu narratuksi, Olga.
Ja silloin minusta tuntuu, että voisitte jättää meidät rauhaan, rouva
Carling — ei me teitä vaivaa tai kolkuta oveenne, vast'edeskään — ja
kun kerta miehellenne ei ole kelvannut edes isänsä nimi —"

"Rakas rouva Martinsen —", Mossa heilautti kättään ja työnsi esiin
kaikki kaksoisleukansa — "ei noin tulisesti! Minähän en ole ollenkaan
aikonut sekaantua teidän elämäänne. Päinvastoin — olen tullut luoksenne
maailman parhaassa tarkoituksessa. Enhän tahdo muuta kuin selittää
miten asiat ovat — olette ehkä ajatellut, että Simonsen on edullinen
naimiskauppa — mutta sanon, ettette muuta voita tässä jutussa,
kuin että saatte onnen elättää sekä hänet että lapsen, jos menette
naimisiin. Ajatelkaa itsekin — eihän rakas appiukkoni koskaan ole
ollut mikään raittiusmies. Eikä meillä ole mitään takeita siitä, ettei
häntä sanota irti kuten ennenkin. Niin se on. Luuletteko, että hänen
ikäisensä miehen — ja perheellisen — on helppoa saada aina vain uusia
paikkoja —

"_Minä_ olen tullut tänne esittääkseni teille kaikessa ystävyydessä
tarjouksen mieheni puolesta. Rakas rouva, olettehan tähän asti
tullut toimeen ilman miestä — no niin. Konttoripäällikkö tarjoaa
teille kertakaikkisen summan — olimme ajatelleet viittäsataa kruunua
— ja ilman ehtoja — korvauksena siitä menetyksestä, jonka kärsitte
sen johdosta että vuokralaisenne muuttaa luotanne noin yhtäkkiä.
Ymmärrättehän — mikäli appeni myöhemmin voi saavuttaa sellaisen aseman,
että hän voi mennä naimisiin, on se hänen asiansa, johon emme sekaannu
— huomautitte aivan oikein, ettei se liikuta meitä. Ja mitä pikku
tyttöönne tulee, olemme konttoripäällikkö ja minä sopineet siitä, että
tarjoamme hänelle kodin luonamme —"

"Ei ikimaailmassal" Olga ihan säkenöi. "Luopua Svanhildistä — saatte
olla varmoja, että siihen minä en suostu!"

"Ei ei. Kuten tahdotte, sehän on selvä. Ja appi-isäni ja te teette
tietenkin niin kuin itse parhaaksi näette. Tahdotteko siis mennä
naimisiin miehen kanssa, jolla on kuudenkymmenen kruunun tulot — ja
jättää leipäpaikkanne täällä ja yrittää ompeluliikettä Fredrikstadissa,
vaikka vakuutan että se ei voi menestyä? Minusta on vain niin ihan
käsittämätöntä, mitä te oikein tahdotte Simonsenista. Herranen aika,
joutua naimisiin — mutta tehän kutsutte itseänne rouvaksi jo nyt — ei
kai teidän piireissänne niin suuria paina, vaikka teillä olisi jokin
pieni juttu jonkun vuokralaisenne kanssa. Että te saatoitte lyöttäytyä
suhteisiin Simonsenin kanssa — saatte todellakin suoda anteeksi, kun
sanon, ettei se minun silmissäni ole teille ansioksi — hänhän on vanha
sika, jos puhutaan suoraan —"

Olga keskeytti:

"Nyt saatte ilman muuta lopettaa, rouva Carling. Mutta sanonpa teille
ihan prikulleen, mitä minä tahdoin Anton Simonsenista. Hänessä saattaa
olla paljonkin moitittavaa. Mutta ennen pitkää huomasin, että hän oli
pohjaltaan kiltti. Ja monetko miehet ovat kilttejä? Ja niin pian kuin
hän näki, että minä tahdoin koettaa että hän viihtyisi ja että hänen
oli hyvä olla, hän aivan kuin etsi turvaa minulta, ja hänestä tuli
reilu ja kunnollinen, ja olisi tullut ennenkin, siitä olen varma, jos
hänellä vain olisi ollut hauskaa ja viihtyisää ympärillään. Sillä
totinen tosi on, että Anton on kiltti ja kiitollinen, niin hän on. Ja
kuinka hän tykkää tuosta Svanhildistä — ei ole enää laita maata, kuinka
paljon hän tytöstä pitää — ihanhan hän hemmottelee lapsen pilalle. Minä
pidän Simonsenista, minä, ja sanon sen suoraan, rouva Carling —"

Mossa nousi ja pisti hansikoidut sormiensa päät muhvin pitsireunusten
väliin:

"Vai nii-in — te siis _rakastatte_ Simonsenia — sehän muuttaa asian."

Ja hän purjehti ulos.

       *       *       *       *       *

On totta, että konttoripäällikkö Sigurd Carling uskoi suuria rouvansa
viisaudesta — hänelle oli toitotettu sitä niin usein, että hän
vähitellen oli alkanut uskoa — neiti Mossa Myhre oli "antanut hänelle
vauhtia" ja tehnyt konttoristi Sigurd Carl Simonsenista sen, mitä hän
nyt oli. Mutta sentään hän oli itsekseen epäillyt, olisiko tämä keino
oikea sopimuksen saamiseksi rouva Martinsenin kanssa. Sillä Mossa
Carling oli hyvin jyrkkä mielipiteiltään, ja tuo Olga oli siis saanut
molemmat lapsensa hiukan noin sivultapäin — ja Mossa saattoi olla
hyvinkin terävä ja paha suustaan. Niin että Sigurd katui myöhemmin:
oli typerää, että hän oli antanut Mossan mennä. Jokin sopimus oli
kerta kaikkiaan saatava aikaan — jos isä muuttaisi heidän lähelleen
vaimon ja lapsen kanssa, joita hän ei pystynyt huoltamaan, oli seuraus
päivänselvä — ja odottamattomia avunpyyntöjä saattaisi tulla milloin
hyvänsä — ja kaikkia muita ikävyyksiä, joita aina ennenkin oli
seurannut isän vanavedessä. Ja ainaisia ikävyyksiä Mossan kanssa sitä
paitsi.

Asia oli saatava järjestykseen — ja heti, niin ettei vanhus ehtisi
yllättää heitä ja tehdä jotain kepposta. Sigurd oli käynyt koneliike
Herkuleksessa ja tilannut kaksi uutta höyrykonetta, ja samalla hän oli
saanut puhutuksi isästäkin — Simonsen pääsisi vapaaksi jouluaattona, ja
niin hän saattaisi seurata heitä ja viettää joulua omiensa kanssa.

Ja hän päätti itse lähteä tapaamaan rouva Martinsenia.

— Olga oli aivan itkettynyt, kun Simonsen tuli kotiin päivälliseksi.
Carling oli käynyt heillä. Hän oli muuten ollut kiltti, kertoi Olga
— oli pyytänyt saada nähdä Svanhildin ja ottanut tytön polvelleen;
Svanhild saisi häneltä jotain hienoa jouluksi, hän lupasi. Ja sitten
hän oli puhunut kaikista asioista. Ensinnäkin velasta, joka Olgalla
oli — hänhän ei ollut saanut vuokraansa maksuun, ja muutenkin hän oli
velkaa yhtä ja toista kauppoihin — ja niin hän oli vastaanottanut
rahan. Carling oli luvannut hänelle ja Svanhildille viisitoista kruunua
kuukaudessa — sehän oli pieni varma tulo, ja hänellä oli hoidettavanaan
Henrykin, joka ei vielä kotvaan aikaan kyennyt pitämään huolta
itsestään — viisitoista kruunua kuukaudessa, oli Carling luvannut,
toistaiseksi — kunnes isäni pääsee jaloilleen ja voi mennä naimisiin
kanssanne. — Olga istui Simonsenin sylissä nojatuolissa lipaston
edessä, jonka päällä oli perhekuvia; huone oli kylmä, ja Olga itki, ja
Simonsen taputteli häntä.

"Enhän minä ymmärrä, Anton — voi, mikä tässä muuten tulisi eteen, sano!
Ellei taas hän, Carling, tahdo sinua auttaa, olemme me ihan hukassa.
Ja minä huomasin kaikesta — muuten hän ei auttaisi yhtään. Ja jos _he_
taas ovat meitä vastaan, on meidän mahdoton saada asioita luistamaan
siellä Fredrikstadissa, se on varma —"

Olga niisti nenänsä ja pyyhki silmänsä. Ja sai uuden itkukohtauksen.

"Ihminen saa ottaa vastaan — saa ottaa vastaan paljon — kun hän on
köyhä."

Mutta matkustaa kotiin heidän kanssaan jouluaatoksi — ei, siihen eivät
Sigurd ja Mossa saaneet Simonsenia. He houkutelivat joulukuusella ja
lapsenlapsilla, hanhipaistilla ja oluella, kääresyltyllä ja ryypyllä
kautta koko jouluajan. Mutta vanhus ei ollut taivutettavissa, hän
tahtoi viettää joulun Olgan ja lapsien kanssa. He eivät päässeet sen
pitemmälle kuin että Simonsen lupasi matkustaa toisena joulupäivänä.
Sigurd oli nimittäin antanut hänelle kaksikymmentäviisi kruunua
joululahjaksi, joten oli paras saada hänet pois kaupungista, niin ettei
hän vetelehtinyt laiskana rahat taskussa kaikkia ryyppypyhiä. Oli
sittenkin parempi, että vanhus ottaisi jouluryyppynsä heidän luonaan —
silmälläpidon alaisena.

Kun hän aatonaaton iltana palasi kotiin, oli hänellä kelkka
kainalossaan. Ja hän hyräili vatsan pohjasta, sytyttäessään lampun
huoneessaan ja ottaessaan esiin joululahjapakettinsa.

Ensin siinä oli hiukan juomatavaraa pyhiksi — paloviinaa, punssia ja
konjakkia ja makeata portviiniä Olgan varalle — hiukan olutta lisäksi,
ja kaikki oli reilassa. Piippunysä Henrylle — se ei maksanut montakaan
pennosta; pääasia oli, että poika näkisi, että häntä oli ajateltu — ja
olihan lahja miehinen. Kaikenlaista pientä kamaa — Olgan puserokangas
ei maksanut kuin 1:45, mutta niin hän olikin ostanut lisäksi
rintaneulan, joka maksoi 3:75, mutta totta totisesti se näytti lähemmä
kymmenen kruunun arvoiselta! Simonsen otti sen esiin laatikosta — kyllä
Olgan nyt tulisi hyvä mieli, varmasti. Niin, ja Abrahamsenille hän
ostaisi vielä jotain vähäistä — pitihän hänenkin saada pieni muisto.
Ihan pieni — siihen hänellä oli varaa.

Niin, ja entäs kelkka. Simonsen riisui pöytäliinan, irroitti
käärepaperit ja nosti kelkan pöydälle.

"Voi, tulehan tänne, Olga pieni", huusi hän ompeluhuoneeseen.

"No mikäs nyt on asiana — minun on kovin kiire —" Simonsen siirsi
lampun pöydälle.

"Mitäs luulet, Olga — mitähän Svanhild tästä sanoo?"

"Ei mutta varo maalia, Anton" — ja Olga pani sanomalehden kelkan ja
lampun alle. "Niin — hieno se on — mainio kelkka —"

"Ja katsos tässä —" Simonsen riisui istumatyynyn, niin että Olga sai
nähdä koko ruusumaalauksen. "Niin, patjan minä siis ostin erikseen,
sehän on selvä —"

"Hm. Kallis juttu, eikö totta?"

"Viisi ja kaksikymmentäviisi, patja mukaanluettuna", vastasi Simonsen
kerkeästi.

"Kylläpä. Iso raha tuollaisesta, Anton. Noin pieni tyttö olisi pitänyt
yhtä paljon kelkasta, vaikka se ei olisikaan noin hieno." Olga huokasi.

"No niin — mutta kun meillä nykyisin on jonkin verran rahaa
liikuteltavana! On niin lystiä joskus antaa hiukan komeita lahjoja,
tiedätkös! Ja kun sinäkin nyt olet päässyt velastasi — Minulla on myös
jotakin morsiamelleni" — ja Simonsen tuuppasi Olgaa kylkeen. "Kuules,
mene hakemaan pari lasia, Olga — olen ostanut hiukan portviiniä —
koetellaanpas, mitä sinä siitä arvelet — sillä katsos, oikeastaanhan
minä ostin sen juuri sinua varten —"

Olga silmäili lipastolla olevia monia pulloja. Ja huokasi hiukan. Ja
toi lasit.

Jouluaattoina oli jo pitkälle kulunut, ennen kuin kaikki tuli valmiiksi
rouva Martinsenin luona. Mutta viimeinkin oli kaikki kunnossa. Henry
oli vienyt asiakkaille kotiin ne ompelukset, jotka oli saatu valmiiksi,
ja kaiken muun olivat Olga ja Abrahamsen koonneet läjään ja asettaneet
ompeluhuoneen tuolille ja pöydälle. Ja Abrahamsen oli saanut kahvia ja
leivoksia ja lähtiessään hajuvesipullon Simonsenilta.

Sitten Olga meni olohuoneeseen. Hän raivasi muotilehdet pois pöydiltä
ja kankaat ja ompelutarvikkeet tuolilta ja poimi nuppineulat ja napit
peilipöydän lasimaljoihin. Ja sytytti kuusen, jonka hän edellisenä yönä
oli pukenut.

Ja Svanhild, Henry ja Simonsen tulivat sisään, ja aikaihmiset
istuutuivat samettituoleille, mutta Svanhild hyppeli, tanssi ja
riemuitsi jokaisen kynttilän kohdalla ja äkkäsi siinä samassa kelkan —
ja kirkaisi ilosta — ja juoksi takaisin puun vierelle eikä tietänyt,
miten hän oikein saisi olluksi riemultaan. Simonsen säteili, ja
Olgan täytyi hymyillä — vaikkakin hänen silmänsä olivat harmittavan
punareunaiset. Hyi sentään, vielä puuttuisi että hän alkaisi itkeä
pillitellä nyt, kun heillä piti olla hiukan hauskaa.

Simonsen toi lahjansa. Ja hän hymyili salassa — Olga nähtävästi piti
puserokangasta vähäpätöisenä. Sitten Simonsen antoi hajuvesipullonsa
— hän ei ollut voinut vastustaa haluaan olla hieman suurellinen,
ollessaan viidenkymmenenäyrin tavaratalossa ja hakiessaan jotain
Abrahamsenille, ja sitten oli vielä vati lankarullia varten Olgalle,
ja Henrylle pieni tulitikkurasia, joka oli aivan kuin hopeata. Poika
kätteli ja asetti nysän ja tulitikkulaatikon ikkunalaudalle, jonka
ääressä hän istua roikkui. — Mutta sitten tuli rintaneulan vuoro.

"Niin — nämä tähänastiset olivat siis hyötytavaraa— mutta sinun pitää
saada jotain hauskaakin, Olga —"

Olga otti neulan rasiasta. Ja hänen silmänsä kostuivat:

"Tämä on jo liian paljon, Anton —"

Simonsen heilautti leveästi kättään:

"Saat muistella minua, kun panet sen rintaasi, Olga kulta —"

"Se on varmaa, Anton."

"Ja entäs sitten rasia, joka illalla tuotiin Svanhildille?"

Olga toi rasian.

"Pikku neiti Svanhild, osoite rouva Martinsenin ompeluliike", oli
osoitekortissa. Olga avasi. Sisässä oli konttoripäällikkö Sigurd
Carlingin nimikortti, johon oli kirjoitettu "Iloista joulua". Ja sitten
nukke — mutta minkälainen nukke!

Keltaiset kiharat sillä oli ja silmät, jotka avautuivat ja
sulkeutuivat. Ja se oli puettuna valkoiseen takkiin ja pieneen
valkoiseen nahkatakkiin ja puuhkaan, ja sitten sillä oli pienet sukset,
jotka riippuivat sen käsivarrella — se oli kaikesta hauskinta. Svanhild
vallan mykistyi — mutta Simonsen oli äänessä; hän ja lapsi olivat yhtä
haltioissaan nukesta.

"Niin, tämän mami saa kai panna syrjään — se on sellainen nukke, jonka
kanssa leikitään vain sunnuntaisin —"

"Hän on niin kiltti, Sigurd", hän sanoi Olgalle, joka tuli sisään ja
toi lasit ja kannullisen kuumaa vettä: "sitähän minä olen aina sanonut,
hän on pohjaltaan kiltti, Sigurd, mutta se peijakkaan akka usuttaa
häntä, kun hän on niin kiltti —"

Simonsen rakensi totinsa ja Olga sai portviiniä; Svanhildkin sai
tilkkasen tuota makeata viiniä ihan omaan lasiinsa, istuessaan isin
sylissä.

"Tulepas sinäkin tänne, Henry, ja tee itsellesi toti — olethan jo aika
mies."

Henry nousi hiukan vastahakoisesti. Hän ei katsahtanut Simonseniin.
Hänellä oli kovat, vaaleat silmät kalpeissa, kesakkoisissa kasvoissa —
hän oli pieni ja heiveröinen aikamiehen puvussaan.

"No terve sitten, jok'ikinen! Nyt minusta meillä on oikein lysti. Eikös
olekin, Olga kulta?"

"On." Olga istui ja puri huultaan. Kyynelet tulvivat silmiin siinä
samassa. "Kun vain tietäisi, minkälainen ensi joulu oikein on."

Simonsen sytytti sikarinsa. Hän näytti nololta.

"Etkös koettelisi nysääsi, Henry? Tupakkaa on siellä lipastollani,
ellei sinulla itselläsi olisi —"

"Ei kiitos", sanoi Henry.

"Niin, ensi joulu" — sanoi Olga ja koetti pidätellä kyyneliään.

"Ei ole helppoa tietää sitä mitä ei tiedä", sanoi Simonsen ja nojautui
takakenoon sohvassaan. "Tämä sikari on mainio. Juo nyt, Olga. Niin —
kuka tietää, ehkäpä me kaikki vietämme sen siellä maalla. Ne kuulemma
osaavat viettää joulua, ølmarkilaiset, mikäli olen kuullut Sinä kyllä
viihtyisit maalla, Olga, niin luulen. Se ei sitten olisi hullumpaa —
mennä vaan ja hakata itselleen joulukuusi oman ovensa edestä. Kuules
Svanhild, mitäs sinä siitä arvelet — kävellä metsässä isin kanssa ja
kaataa joulukuusi — ja sitten vetää se kotiin kelkassasi —"

Svanhild nyykäytti säteillen päätään.

"Ja Henry ottaa lomaa konttoristaan ja reisaa meidän tykö viettämään
joulua —"

Henry hymähti — pilkallisesti.

"Eikös se olisikin jännää, Svanhild — mennä asemalle Henryä
vastaanottamaan? Mitäs sinä siitä pitäisit, jos me, sinä ja isi ja
mami, asuttais maalla suuressa talossa, jossa olisi lehmiä ja hevosia
ja porsaita ja kanoja ja mitä vain? Ja kiltti Sigurd, jolta sait tuon
nuken, ja hänellä on samanikäinen tyttö kuin sinä — ja poika, joka
on pikkiriikkisen isompi, ja pienen pieni vauva — saisit matkustaa
kaupunkiin ja leikkiä heidän kanssaan."

"Ja sitten minä vuorostani matkustan ja seurustelen siellä sen hienon
miniäsi kanssa — sitäkö sinä tarkoitat, Anton?"

"No, se ei kai ole niin tarpeellista."

"Että sinä viitsitkin laskea tuollaista leikkiä —" Olga nauroi — mutta
sitten itku puhkesi.

"Ei, mutta Olga — sitäkö sinä oikein itket — mutta miksi sinä otatkin
sen noin?"

"Ja kuinkas se sitten pitäisi ottaa, sinun mielestäsi? Pitäisi kai vain
olla iloinen — vaikka tuo sinun hieno miniäsi heittikin minulle päin
naamaa, että Henryn isä narrasi minut — ja nyt sinäkin vuorostasi minut
jätät. Meidänhän passaakin jäädä istumaan tänne häpeään — mukuloiden ja
minun — huoranpenskojen. Sinä olet kai ihan samaa mieltä kuin he, että
minun passaa olla täällä — ja ommella noille heitukoille, joiden kanssa
sinä pelaat. Niin, kutti parhaaksi minulle — minun kai olisi pitänyt
tuntea teidät — kun te vain olette saaneet tyttörukan siihen, mitä
häneltä haluatte — niin hei hei sitten ja tattis vain, istu siinä, ole
hyvä!"

"Ei mutta Olga kulta!"

"Niin, niin, ei kai tämä sinulle suuria merkitse. Ei — matkusta
sinä vain sinne maalle — sittenhän sinä taas voit alkaa hakkailla
tytönheilakoita ja ryypätä ja harjoittaa jokasorttista pikku rivoutta,
niinkuin silloin kun minä sinut yhytin — voi helkutti, mitenkä typerä
minä olin, joka uskoin sinua ja annoin sinun saada tahtosi perille!"

"Olga — ajattele nyt edes lapsia!"

"Hoo! Kyllä he ovat jo näitä kuulleet — pihamaalla ja portaissa — siitä
voit olla varma. Niin että yhtä hyvin he voivat kuulla sen minultakin."

"Mutta nyt on jouluaattoilta, Olga — ajattele edes sitä", sanoi
Simonsen arvokkaasti.

Olga itki hiljaa, pää pöydänreunaa vasten. Simonsen pani kätensä hänen
harteilleen:

"Kuule nyt, Olga — kyllähän sinä sen tiedät — kyllähän sinä hyvin
tiedät, että pidän sinusta. Entäs Svanhildistä — voitko sinä uskoa,
että minä unohtaisin viattoman lapseni? Voit olla ihan varma, Olga
— minä en sinua narraa enkä petä — minä kyllä pidän sen, mitä olen
sinulle luvannut."

"Sinua raukkaa —" Olga suoristihe ja niisti nenäänsä.

"Sinä et tässä asiassa mitään voi."

"Mutta sinun pitää muistaa eräs asia, Olga —" Simonsen kietoi
käsivartensa hänen kaulalleen ja toisen Svanhildin ympäri. Ja hän
ryhdistäytyi ja työnsi vatsansa eteenpäin: "Yksi on olemassa, joka on
suurempi kuin Sigurd ja Mossa ja joka johtaa ne asiat — meidän kaikki
asiamme."

"Minusta meidän nyt pitäisi laulaa jouluvirsi", hän sanoi vähän ajan
päästä. Hän otti siemauksen totilasistaan ja karaisi kurkkuaan. "'Jeg er
saa glad hver julekveld' — emmekö laula sitä — sen osaa Svanhildkin,
eikö niin? Laula nyt, Svanhild pieni."

Svanhild lauloi heleästi, Simonsen mörisi mukana, keskeytti aina kun
sävel nousi, mutta alkoi uudelleen jokaisen uuden säkeen kohdalla.
Vähän ajan kuluttua Olgakin yhtyi itkun painamalla äänellä — Henry
yksin ei laulanut.

Ja kun Olga meni keittiöön katsomaan puuroa ja kylkipaistia, jatkoivat
Svanhild ja Simonsen virttä. "Her kommer dine armer [armer =
käsivarret] smaa", lauloi Svanhild.

"Eihän toki, ei se ole 'armer smaa'", oikaisi isä. "Ei armer — arme
smaa, niin sen pitää olla. Ymmärräthän, että se on raamatunlause. Se
merkitsee pikku raukkoja — eikä tällaisia käsivarsia", ja Simonsen
alkoi kutitella hänen käsivarsiaan ja kainaloltaan, niin että tyttö
kiljui kuin syötävä ja veti jalkansa kippuraan istuessaan siinä isän
sylissä.

       *       *       *       *       *

Ja sitten koitti viimeinen aamu. Herätyskello Olgan huoneessa rämähti
soimaan, mutta Simonsen jäi makaamaan ja venyttelemään pimeään — oli
niin kylmäkin nousta. Ja ikävää ja surullista, kaikki. Että hänen
pitikin nousta tässä kylmässä ja lähteä ulos — ja jättää kaikki tämä.

Näin hyvää vuodetta, jossa oli höyhenpatja sekä päällä että alla, ei
hänellä ollut ollut missään muualla, jossa oli asunut.

Olga avasi oven. Ja hänen huoneestaan loisti valoa, ja hän laski
käsistään tarjottimen, jota hän oli kantanut, sytytti lampun ja nosti
sitten tarjottimen peitteelle — siinä oli kahvia ja leivoksia.

"Saat kai pitää vähän kiirettä, Anton."

"Niin kai."

Simonsen huokasi. Hän veti Olgan vuoteensa laidalle ja taputteli häntä
— poskea, käsivartta, rintaa ja reittä, samalla kun hän joi kahvia ja
kastoi leivoksia kahviin.

"Niin mainiota kahvia kuin sinä olet tänään keittänyt, Olga — etkös
ottaisi tilkkaa sinäkin?"

"Voi — minun pitää mennä pitämään huolta, että saat hiukan aamiaista."

Simonsen kompuroi vuoteesta ja sai vaatteet ylleen. Pisti vielä
loputkin tavarat pieneen matkalaukkuunsa. Lukitsi molemmat
matka-arkkunsa. Ja meni sitten Olgan luo.

Hän seisoi vuoteen vieressä, jossa Svanhild nukkui. Simonsen seisoi
tuokion kädet housuntaskuissa ja katseli häntä. Oma pikku Svanhild,
niin.

Hän raotti salin ovea. Huone oli pilkkosen pimeä ja jääkylmä. Henry oli
lähtenyt perjantaiaamuna parin toverinsa kanssa Nordmarkeniin. Simonsen
pyöri umpimähkään huoneessa — sysäsi pimeässä Svanhildin joulukuusta,
niin että pienet lasipallot helähtivät. Niin niin — mahtoikohan hän
koskaan palata tänne?

Ja hän palasi Olgan huoneeseen. Siellä oli niin ihanaa ja lämmintä. Ja
pöydän alapäähän oli katettu — pitkän pöydän, jonka ääressä Olga ja
Abrahamsen istuivat päivällä ompelemassa — valkoisella liinalla oli
kääresylttyä ja olutta ja ryyppy ja kaikkea hyvää, ja lamppu paloi ja
valaisi rauhallisesti ja suhisi hiukan palaessaan. Ja valo ulottui
aina Svanhildiin saakka, joka makasi pienessä vuoteessaan ja nukkui,
kauniit keltaiset hiukset hajallaan pieluksella. Hänen oma pikku, pikku
tyttönsä.

Olgan vuode uhosi niin hyvältä ja lämpimältä; sitä ei ollut kohennettu,
ja auki heitetty peite paljasti kuopan, jossa Olga oli maannut. Niin,
täällä oli ollut niin hyvä olla — Olgan kanssa, ja Svanhildin. Hänen
silmänsä tulivat täyteen kyyneleitä — hän antoi niiden valua eikä
pyyhkinyt niitä pois, jotta Olga ne näkisi. Sinipunaiset pussit silmien
alla olivat aivan märät, kun Olga toi kahvin.

"Niin, nyt meidän pitää syödä", hän sanoi.

"Niin kai meidän pitää — mutta entäs Svanhild? Etkö usko että
hänestäkin olisi hauska tulla saattamaan asemalle — saada ajaa reessä?"

"Minäkin ajattelin sitä, Anton — mutta kun ulkona on niin pimeää
ja kylmää. Mutta ehkä minä sentään herätän hänet — niin lapsi saa
kahvitilkan meidän kanssamme —"

Hän meni vuoteen luo — ravisti varovaisesti tyttöä.

"Svanhild — etkö tahdo nousta ja saada kahvia isin ja mamin kanssa?"

Svanhild räpytteli silmiään, istuessaan siinä yöpaidassaan Simonsenin
sylissä. Kahvi sai hänet melkein hereille, mutta hän oli hyvin
hiljainen ja nuopea — koska isotkin ihmiset olivat.

"Ja minne sinä siis matkustat, isi?"

"Fredrikstadiin, senhän sinä tiedät."

"Niin mutta koska sinä oikein palaat?"

"V-voi — te kai luultavasti tulette ensin sinne."

"Sinne maalle, josta sinä kerroit?"

"Niin juuri —"

"Siellä kai sinä taas voit lasketella minun kanssani, isi — etkö
vainenkin?"

"Niin, siellä minä taas lasken mäkeä sinun kanssasi — se on totinen
tosi."

Ovikello soi. Olga silmäsi ulos — reki oli tullut. Ajuripoika otti
haltuunsa Simonsenin matka-arkut ja meni.

Simonsen suuteli Svanhildia ja nousi seisomaan — piteli häntä tuokion
käsivarrellaan.

"Ja sitten sinä lupaat olla kiltti, tottelevainen tyttö, Svanhild — kun
isi on poissa?"

"Niin lupaan," Svanhild vastasi.

Olga meni keittiöön ja sammutti väkiviinakeittimen, koska Svanhild
jäisi yksinään kotiin — ja palasi taas ja seisoi, käsi lampun ruuvilla.

"Nyt siis, Anton —"

Simonsen suuteli Svanhildia niin että molskahti. Kantoi hänet
vuoteeseen ja levitti peitteen hänen ylleen.

"Hyvästi nyt, Svanhild pieni."

Olga sammutti. Ja he lähtivät. Ulko-ovessa Simonsen puristi hänet
syliinsä, painoi vastaansa. Ja he suutelivat.

       *       *       *       *       *

He istuivat ja olivat vaiti heittelehtivässä reessä varhaisena
aamutuntina. Eikä heillä ollut mitään puhuttavaa, pyöriessään
tavaroitten keskellä aseman epäviihtyisässä odotussalissa. Mutta Olga
seurasi aivan Simonsenin kantapäillä, kun tämä lunasti matkalipun
ja maksoi matka-arkustaan — — — seisoi Antonin takana, pienenä ja
mustapukuisena ja aivan nelikulmaisena päällystamineissaan.

Sitten he kiiruhtivat odotushuoneeseen ja istuivat ja katselivat kelloa.

"Me tulimme ainakin ajoissa", Olga sanoi.

"Niin tulimme — on paras tulla ajoissa, kun on matka edessä. Oli ikävä,
että sinun täytyi nousta näin aamuvarhain, Olga — kun on pyhäkin."

"Mitäs siitä", Olga sanoi. "Mutta ehkäpä olisi paras mennä ja varata
itselleen paikka junavaunussa."

Simonsen sai itselleen ja tavaroilleen paikan tupakkavaunussa. Ja hän
seisoi ikkunassa ja Olga asemasillalla.

"Niin, olekin sitten kiltti ja kirjoita usein, Olga — mitä teille
oikein kuuluu."

"Kirjoitan kyllä — ja sinä myös, Anton."

Junan ovet alkoivat paukkua kaikkialla. Olga nousi vaununaskelmalle, ja
he suutelivat taas.

"Niin — ja kiitos nyt sitten kaikesta, Olga —"

"Niin — kiitos itsellesi, Anton. Ja hyvää matkaa!" Veturi vihelsi —
juna heilahti — ja sitten se alkoi hiljalleen liukua. Olga ja Simonsen
saivat nenäliinansa esille ja he liehuttivat toisilleen — niin kauan
kuin he erottivat toinen toisensa.

       *       *       *       *       *

Juna vyöryi eteenpäin päivän kalpeassa ensi sarastuksessa — huviloiden
ohi — Bakkelaget, Nordstrand, Lian. Siellä täällä loisti ikkunoista
valoa. Vuono kuulsi jäänharmajana ratavallin alla — mustia saaria
siellä täällä.

Ikävää. Simonsen istui yksinään junavaunussa, imi savukettaan ja
katseli ulos ikkunasta. Tuli taloja ja metsiä, jotka vilahtivat ohi —
harmaanruskeita peltoja, joissa valkoiset lumijuovat osoittivat ojia —
ja mustaa metsää.

Niin, nyt kai Olga oli jo palannut kotiin. Mitähän hän mahtoi
askarrella? Puki kai Svanhildin ylle. Hän oli sanonut, että hän
tänäänkin ompelisi, Olga. Ja Svanhild istuisi ikkunan edessä ja
leikkisi tilkuilla, jotka putosivat lattialle. Nyt ei hänellä ollut
isiä, joka laskisi mäkeä hänen kanssaan Linnanpuistossa.

Voi sitä viihtyisää huonetta ja kahta valkoista lämmintä vuodetta — ja
lamppua ja ompelutöitä, joita oli kaikkialla, ja lattialla tilkkuja,
joissa sai kahlata — ja Svanhild ikkunan ääressä — hänen siunattu
lapsukaisensa.

Hän näki tytön askartelevan niin hiljaisena omissa oloissaan. Silloin
tällöin tuli joku neiti Hellum tai muu neiti ja antoi hänelle pari
karamellia. Svanhild tulisi kyllä kaipaamaan isäänsä.

Näin ei ollut hyvä — ei, näin ei ollut hyvä.

Silmänräpäyksen ajan hänen sielunsa oli leimahtamaisillaan — hän
käsitti, _kuinka_ väärin tämä kaikki oli. Kaikki, minkä elämä oli
jättänyt jäljelle Anton Simonsenin sydäntä, poltti ja paloi hänessä.

"Svanilla kultani, voi oma Svanilla kultani", niiskutti jossain hänen
sisässään.

Mutta sitten hän työnsi ajatukset luotaan.

Pieni viaton lapsukainen — joka oli niin kiltti, niin kiltti — eikö
hänen kävisi hyvin!

Simonsen pyyhki silmiään. Jokin korkeampi voima oli olemassa, joka
johti asioiden kulkua. Ihminen sai lohduttautua sillä, että oli
korkeampi voima, joka kaikki johti.




Tjodolf


  Terve, kaunis, kuusi viikkoa vanha, sivistyneiden vanhempien poikalapsi
  annetaan hyvään lapsettomaan kotiin, jossa häntä pidetään kuin omaa
  lasta, kertakaikkisesta maksusta. Lähemmin nimim.
  "Tunnollinen".



I


"Eihän minun ole oikein helppoa — pitää häntä, senhän voitte
ymmärtää", sanoi neiti Erdahl ja pyyhkäisi kuivilla, koukkuisilla
sormillaan pieniä kasvojaan, jotka olivat keltaiset ja vanhat. Hän
katsahti nukkuvaan kapalolapseen, jonka vuode oli laitettu kahdelle
yhteenlykätylle nojatuolille.

Vieras nainen ei vastannut, huokasi vain, aivan kuin kuumuus olisi
häntä vaivannut.

Huoneessa olikin kuuma kuin uunissa ja melkein hämärä. Pakkasusma
täytti tiheänä pihan, niin että vastapäätä olevat ikkunat häämöttivät
vain pieninä, tummina täplinä. Huoneessa oli kaksi ikkunaa, mutta
se oli pienen pieni, kuin tavallisen kaksi-ikkunaisen huoneen
pienennety painos. Ompelutöitä oli kasoittain kaikkialla — pienellä
ikkunapöydällä, jolla oli ompelukone, ja ohutjalkaisella pyöreällä
pöydällä riippulampun alla ja kuluneella sohvavuoteella, joka seisoi
seinää vasten.

"Ei, se ei ole helppoa, ei totisesti", huokasi neiti Erdahl. "Liikkeet
maksavat niin surkean vähän tämäntapaisesta ompelutyöstä — ja sitten on
lämmitettävä pitkin päivää ja laitettava ruokaa ja hoidettava talous ja
niin edespäin. En ole muuten koskaan ennen ommellut kotona, ajatelkaas
— niin, tietysti jotakin pientä saman pihan asukkaille ja siihen
tapaan — iltaisin tai kesän aikaan, jolloin vakinaiset asiakkaani
olivat maalla — niin, minulla on siis omat vakinaiseni, huhtikuun
ensimmäisenä oli 25 vuotta siitä, kun aloitin tukkukauppias Hansenilla
Underhaugsveienin varrella. Ja tietäisittepä, miten paljon vaivaa
tuollaisesta pienokaisesta oikein on — hoidettava pullot ja pesut ja
kaikki —

"Muuten minä olen jo oikein kiintynyt poikaan — niin ettei minulla sen
puolesta olisi mitään sitä vastaan, että pitäisin hänet itse —

"Vaikka — kukapa minua siitä kiittäisi — ei sitten tuon vertaa! Niin,
tiedättekö, rouva Johansen — kyllä minä jo omalta osaltani olen
auttanut veljeäni ja tämän lapsia enkä niin vähänkään — kaikkina näinä
vuosina! Niin, minähän kustansin Fannyn kauppakouluunkin — pienokaisen
äidin, niin, — ja tämä siitä nyt on kiitoksena —

"Sellainen sievä tyttö kuin hän oli — ja mennä ja tehdä niin! Niin,
tässä hän muuten onkin —" hän otti valokuvan peilin päältä ja ojensi
kuvan vieraalle.

Rouva Johansen katsahti siihen ja ojensi sen takaisin neiti Erdahlille,
mitään sanomatta.

"Entäs isä?" hän kysyi — ääni oli matala ja hiukan verhottu. "Eikö siis
hän voisi mitään maksaa?"

"Hänkö? Senkin hyväkäs!" Neiti Erdahl hymähti halveksien. "Hänkö!
Vaimo ja viisi lasta — ensin hän oli sanonut Fannylle olevansa
erossa ja sitten taas, että hän aikoi erota, mutta sitä hän kyllä ei
tee, muistakaa minun se sanoneen! Vaimolla on pieni saippuakauppa
Herslevinkadun varrella, nähkääs, niin että hän kai elättää miehen ja
penskat. Jos mies eroaisi, saisi hän maksaa elatusta — ei kiitos, siitä
ei tule mitään! Että Fanny saattoikaan lyöttäytyä yhteen miehen kanssa,
josta hän ei tietänyt tuon taivaallista — niin, se on synti ja häpeä.
Niin, mies on kyllä herrasväkeä, on ylioppilas ja niin poispäin, se
pitää kyllä paikkansa, sillä valtuusmies Stendersin perhe, jossa käyn
ompelemassa, tuntee hänet, hän on piirilääkärin poika sieltäpäin, mistä
rouva Stenders on kotoisin, ja rouva tiesi hyvin, että eräs lääkärin
pojista oli joutunut hunningolle, hänen pitäisi olla eräänlainen
ilmoitustenkerääjä täällä, niin kai se oli, ja —"

"Mutta mitä siis mieheeni tulee", sanoi rouva Johansen hiljaisesti
kuin ennen. "Niin, itse puolestani ottaisin mielelläni lapsen aivan
ilmaiseksi — mutta mieheni on sitä mieltä, että kun ne kasvavat, tulee
aina niin suuria kuluja — — — ja monethan maksavat mielellään pari
tuhattakin saadakseen lapsensa kunnolliseen kotiin — paremmat ihmiset,
nimittäin. — Niin että miehestäni viisisataa kruunua olisi kaikkein
vähin maksu —"

"Täällä oli eräs vaimo Vaalerista, joka olisi ottanut pojan
kolmestasadasta —", sanoi neiti Erdahl, "mutta minä kun en oikein
pitänyt hänen kasvovärkistään —"

Hän mittaili syrjäsilmäyksellä vierasta — ei oikein tietänyt,
minkälaiselta ihmiseltä rouva Johansen hänen mielestään näytti.
Tavallaan rouva oli kaunis, mutta kapeat kasvot olivat kovin kalpeat
ja iho miltei pingoitti poskipäissä — suuret teräksenharmaat silmät
olivat syvällä kuopissaan, ja kalpeat, kapeat huulet vääntyivät
alaspäin suunpielistä. Kun häntä tarkemmin katseli, huomasi montakin
harmaata karvaa tummanruskeassa tukassa, joka oli jakauksella valkoisen
otsan yllä ja sileäksikammattu ja kiinnitetty raskaaksi lettisolmuksi
niskaan. Muuten häntä olisi voinut luulla nuoreksi tytöksi — sitä
lajia, jotka koskaan eivät ole oikein nuoria.

Joka tapauksessa oikea järjestyksen ihminen, saattoi neiti Erdahl
nähdä. Vaatteet olivat vanhanaikaiset, mutta kangas hyvää ja
kulumatonta — hänellä oli pitkä, ruumiinmukainen ulsteritakki, ja
kaulapuuhka ja muhvi olivat vanhanaikaista mallia, mutta nahka hienoa
kriminnahkaa, huomasi ompelijatar. Kamelikurjensulka pienessä sinisessä
huopahatussa oli kaunis ja täyteläinen, ja kauluksessa, joka näkyi, kun
rouva Johansen oli avannut päällysvaatteet, vilahti kapeata valkoista
pitsiä ja vanhanaikainen kultasolki.

Kaikesta päättäen he olivat hiljaista, uskonnollismielistä väkeä — ja
varakasta; rouva Johansen oli kertonut että he asuivat omassa talossa.
Olisihan onni, jos hän saisi Tjodolfin sinne. Ressukka — poika oli niin
kultainen — mutta hän toivoi, että asiat saataisiin päätökseen ja että
hän vihdoin pääsisi Fannystä ja kaikesta tuosta —

Helene Johansen istui ja empi. Julius oli vielä käskenyt hänen ottaa
selkoa eräästä asiasta — oliko lapsi terve, niin etteivät he saisi
mitään pahoja tauteja sen mukana kotiinsa. Mutta hän ei voinut pakottaa
itseään kysymään sitä.

"Kylläpä hänen on hiki", sanoi hän vain ja kohotti varovaisesti lapsen
peitettä.

"Niillä pitää olla niin kovin lämmintä, nähkääs, noilla pienillä",
sanoi neiti Erdahl ja kumartui pojan puoleen.

Lapsi aukaisi suuret, tummat silmänsä — pienet vahankalpeat kasvot
vääntyivät, kävivät punaisiksi — ja sitten hän alkoi huutaa.

"Tuttut-tuu, tuttut-tuu, täti tuo pullon lapselle — ss — ss —"

Helene istui ja katseli huutavaa pienokaista. Hetken kuluttua hän laski
pienin, varovaisin liikkein muhvinsa, käsilaukkunsa ja kaulapuuhkansa
viereiselle pöydälle ja nosti tottumattomin ottein lapsen vuoteesta.
Poika oli märkä — Helene kietoi pojan huiviin, joka oli hänen
peitteenään ja nosti pienokaisen syliinsä. Hänen käännettyhän sen
vatsalleen ja keinuteltuaan sitä itku loppui.

"Onko sinun hyvä olla?" kuiskasi hän, "onko sinun hyvä näin — pikkuinen
ressu —"

Varovaisesti hän kohotti työn kovettamalla kädellään pieniä pehmeitä
kasvoja:

"Onko poju Helenen pikku kulta — hyvä olla näin, onko —?"



II


Helene astui nopeasti Vogt-katua. Häntä hytisytti hiukan, hänen
istuttuaan niin kauan päällysvaatteissaan neiti Erdahlin kuumassa
huoneessa.

Hän kulki omiin ajatuksiinsa vaipuneena eikä tietänyt, että kadun ja
päivän harmaa kosteus oli tuttua hänen aistimilleen — hänen äitinsä
täti oli asunut Thorshauggatenilla, ja se oli oikeastaan ollut ainoa
paikka, jossa Helene oli voinut pistäytyä siihen aikaan, kun hän
palveli täällä kaupungissa.

Sumuinen pakkasilma pureutui raakana ja kylmänä hänen kasvoihinsa.
Oli raskasta kävellä, sillä katukäytävä oli liukas ja epätasainen.
Kadulla oli lumi ajopelien jäljeltä kuin ruskeata jauhesokeria.
Harmaassa valossa näyttivät kaikki ihmiset tummilta ja muodottomilta,
kun he kulkea laahustivat raskaasti hänen ohitseen; rakennukset, jotka
kohosivat sumusta, näyttivät vieläkin tummemmilta ja likaisemmilta
kuin todellisuudessa, ja kauppojen jäätyneistä ikkunoista loisti
keltainen öljyvalo, sillä lamput paloivat, vaikka oli keskipäivä.
Vaistomaisesti Helenen aistimet vastaanottivat kadun kaikki eri
äänet — raitiovaunu kulki jyristen mäkeä ylös, kulkuset kilisivät
vaisusti hevosten vetäessä kuormiaan raskaalla kelillä ja ylämäkeä,
hakkuuraudat helähtivät tylysti ja kylmästi jalkakäytävien jääkuoreen,
ja laumoittain kulkevat koululapset puhuivat kimeällä äänellä.

Hän meni kukkakauppaan ja osti kaksi kuusenhavuseppeltä, joita
pienet värjätyt eternellit koristivat. Alkoi jo hämärtää, kun hän
ehti hautausmaalle. Sivukäytävät häipyivät valkoisina usmaan, ilman
ainoatakaan jalanjälkeä lumessa, huuranharmaiden koivurivien väliin.
Sumu kohosi seinänä edessä ja takana, hänen kulkiessaan eteenpäin.
Hänen hautansa oli kolmas suuresta keltaisesta puulaatikosta, joka
peitti Solumin lasten hautapatsaan. Helene laski seppeleensä pienelle
valkoiselle kummulle, jääden hetkeksi seisomaan sen eteen — ohut, tumma
viiru sumussa.

Oli kuin hän ei olisi surrut pienokaistaan niin kauhean syvästi silloin
— kymmenen vuotta sitten. Laitoksessa oli ollut niin outoa ja vierasta
— häntä ujostuttikin kovasti — hän ei ollenkaan viihtynyt siellä. Ja
palattuaan kotiin Drøbakiin hänestä tuntui melkein, niinkuin mikään ei
olisi ollut todellista kaikesta siitä, mitä hän synnytyslaitoksessa oli
kokenut — ei edes se, että hänellä oli ollut pikku tyttö. Eihän kukaan
kotoapäin ollut nähnytkään lasta — Julius vain, käydessään ensi kertaa
katsomassa, ja se tapahtui toisena päivänä, kun Helene vielä oli niin
heikko, että hän tuskin tajusi mitään. Ja kun Julius tuli toistamiseen,
oli tyttönen jo kuollut.

Mutta sittemmin, vuosien mittaan, kun hän ei saanut muita lapsia — Kun
elämä alkoi käydä yhä hiljaisemmaksi ja autiommaksi hänen ympärillään.
— Viime vuosina Julius oli ollut vuonolla kulkevan lastilaivan
koneenkäyttäjänä, ja kävi kotona vain kerran viikossa tai niin. Helene
melkeinpä kaipasi anoppiaan, joka kuoli neljä vuotta sitten, eikä
hän sentään ollut kuvitellutkaan joskus kaipaavansa eukkoa. Eihän
vanhuksessa ollut mitään pahaa, he olivat kyllä tulleet toimeen — mutta
että sentään vanha ihminen saattoi olla niin typerä ja puheissaan
pisteliäs! Amanda oli kertonut, ettei anoppi ollut juuri mikään enkeli
nuoruudessaan — oli ollut mukana vähän yhdessä jos toisessakin. — Mutta
olihan hän sentään kilttikin, raukka. — Ja nyt oli Amandakin muuttanut
pois — he asuivat nyt Oddassa, Amanda ja hänen miehensä. Helene ei
koskaan ollut erikoisesti pitänyt Amandasta — täml oli ollut rivo
suustaan ja niin merkillinen ja puhui ummet ja lammet Juliuksen kuullen
— mutta nyt Helene kaipasi ystävätärtä, sillä viikkoja saattoi kulua
hänen joutumatta avaamaan suutansakaan muuta kuin kaupoissa.

Hänen teki niin kovasti mieli ottaa omakseen pienoinen Tjodolf. Juuri
hänet eikä mitään herrasväen lasta, jonka vanhemmat suostuisivat
maksamaan pari tuhatta kruunua päästäkseen hänestä; tuo pieni köyhä
poikaressu oli tiellä siellä, missä hän nyt oli. Raukkaa, mitenkä
herttainen hän oli ollut lakatessaan heti huutamasta, kun oli päässyt
Helenen syliin. Tjodolf — se oli oikea, kaunis nimi. Helene sanoi sen
pariin erään puoliääneen itsekseen, kulkiessaan takaisin hautausmaalta.

Kunpa hän vain saisi lainata nuo sata kruunua — eihän Juliuksen
tarvinnut siitä tietää. Helene oli kyllä ansainnut jonkin verran
virkkuu- ja koruompelutyöllä Drøbakissa, viime vuosina, mutta hän
saattaisi ansaita paljon enemmänkin — ehkäpä ottaa vastaan töitä
joistakin liikkeistä Oslossa — myötäjäisten nimikointia ja koukkuamista
— se oli muodissa nykyään. Ja hän oli niin taitava ja nopea käsitöissä.
Ehkäpä hän menisi rouva Lundin luo kysymään neuvoa. Kenties ylioppilas
— niin, hän oli jo asianajaja — voisi neuvoa hänelle, miten hänen
pitäisi menetellä saadakseen tuon lainan.

Mutta istuessaan raitiovaunussa matkalla kaupunkiin alkoi hänestä
tuntua — voi, ei hän sentään uskaltaisi mennä Lundille puhumaan
sellaisesta! Eihän hän koskaan ollut pyytänyt heiltä mitään — hän ei
koskaan ollut pyytänyt mitään keneltäkään. — Rouva Lund oli kiltti —
hän oli aina tarkoittanut hyvää Helenelle, mutta siinähän se olikin, he
saattoivat olla kuinka kilttejä tahansa palvelustyttöä kohtaan, mutta
koskaan he eivät ajatelleet, miten sellaisesta oikeastaan tuntui tai
millä mielellä hän oli.

Niin, rouva Lund oli kyllä joskus sanonut: "onko sattunut jotakin
ikävää, Helene näyttää niin surulliselta —", mutta hän ei kuitenkaan
sanonut tätä sillä tavalla, että Helene olisi ajatellutkaan ruveta
kertomaan rouvalle jotain, josta hän itsekseen ei oikein kyennyt
pääsemään selville. Ei, ei, hän ei sentään saattanut mennä rouva
Lundille puhumaan kaikesta tästä uudesta, joka nyt täytti hänen
mielensä — ja sitä olisi niin vaikeata selittääkin.

Sillä olisihan ollut vallan sula häpeä ruveta valittamaan, niin hyvä
kuin hänen sentään oli. Heillähän oli hyvä toimeentulo ja he omistivat
oman talon, ja Helene tiesi, että niin kaunista ja puhdasta ja
hyvinhoidettua kotia kuin hänen ei ollut monta — ja sen sanoivat hänen
suvivieraansakin alituiseen — voi, heidän piti aina ottaa mallia hänen
uutimistaan ja vuodepeitteistään ja kaikesta! Niin, he kehuivat hänen
taloaan, puutarhaansa ja talouttaan ja sanoivat, miten harvinaisen
sievää ja hauskaa kaikki oli. Ja mies — oikeastaan hän ei saattanut
valittaa Juliuksenkaan vuoksi. Julius oli kiltti, ja silloin kun hän
oli kotona, hän oli enimmäkseen kunnollinenkin. Tosin hän tuhlasi
jonkin verran — mutta saihan Helene aina, mitä tarvitsi — ja joskus
Julius toi hänelle oikein komeita lahjoja — varsinkin aikaisempina
vuosina. Ja joskin hän nykyisin hiukan hummaili tovereittensa kanssa,
viettäessään tuollaista kierteleväisen elämää — täytyihän myös ottaa
huomioon, kuinka paljon kiusauksia Juliuksen tapaisen miehen eteen
tuli. Ja sitten vielä — Amanda oli kai oikeassa sanoessaan, että Helene
oli typerä ollessaan aina niin hiljainen ja vakava; Julius piti huvista
ja ilosta, ja hänen tapaisensa oli helppoa saada sitä ja —

Helene tunsi äkkiä kyyneleiden tulvivan silmiinsä. Hän nousi nopeasti
ja meni ulos vaununsillalle; ensimmäisellä pysäkillä hän nousi vaunusta
ja alkoi kävellä kaupunkia päin.

Voi — hänhän itse oli typerä. Hän ei koskaan ollut ymmärtänyt,
kuinka ihmisten kanssa oli seurusteltava — hän oli aina jäänyt
tällä tavoin kulkemaan itsekseen. Lapsuudenkoti Smaalenenissä oli
jo niin etäinen, että hän tuskin sitä muisti; hän oli jättänyt
sen kahdeksantoistavuotiaana, ja nyt olivat vanhemmat kuolleet ja
vieraat omistivat talon; kaikki hänen sisaruksensa olivat Amerikassa.
Rakkaussuru oli saanut hänet siirtymään kaupunkiin. Hänelle oli vain
käynyt, niinkuin usein käy nuorelle tytölle, jos hänet on luotu
siten, että pitää itseään kunniassa ja liian hyvänä sentapaiseen —
ja poika otti toisen tytön, joka ei pitänyt itseään liian hyvänä
mihinkään. — Kahdessa aikaisemmassa paikassaan hän oli kärsinyt
paljon, paljon: ankaraa työtä varhaisaamusta pimeään yöhön, raakaa,
kohtuutonta komentelua eikä ainoatakaan ystävällistä sanaa. Niin
että kun hän sitten joutui leskirouva Lundille, jäi hän ilman muuta
sinne kymmeneksi vuodeksi. Rouva Lund oli kiltti ja oikeudenmukainen,
niin, sellainen hän oli, ja kilttejä olivat oikeastaan kaikki: eihän
neiti Lovisa-raukkaa voinut oikein ottaa lukuun, olihan luonnollista,
että tuollainen ruumiinvamma teki mielen tylyksi, ja Erna-neiti oli
vain hulivilityttönen, siihen aikaan kun Helene palveli heillä.
Kun rouva Lund huomasi, ettei Helenellä ollut tuttuja kaupungissa
ja että hän ei tehnyt tuttavuutta kenenkään kanssa, tarjosi hän
Helenelle lisäpalkkaa, jos Helene ottaisi vapaa-aikoinaan ommellakseen
ripillepääsy-vaatetuksen pikkutytöille. Helenestä oli hauskaa ansaita
rahaa tällä tavoin, ja hauskaa oli kuulla rouva Lundin sanovan: "Ei,
mutta kuinka hyvää työtä Helene tekee — kyllä Helenen kädet sitten ovat
nopsat tekemään!" Ja istuessaan yksinään palvelijanhuoneessaan iltaisin
hän tunsi syvää hiljaista iloa katsellessaan kaikkia noita hienoja
valkoisia vaatekappaleita, jotka kasvoivat vähitellen hänen käsissään
— ja usein hän jäi istumaan ihan yötä pitkin, sillä hänen täytyi saada
nähdä työ valmiina — koruommel tai pitsi, joka hänellä kulloinkin oli
käsillä.

Oli niin hiljaista, niin hiljaista istua tuolla tavoin iltaisin;
ei kuulunut mitään muuta kuin herätyskellon tikitys, pienen
parafiinilampun suhina ja hänen oma hengityksensä. Silloin tällöin
hänen täytyi oikaista selkäänsä ja vetää syvään henkeään — se kuulosti
huokaukselta. Hän ei itsekään tietänyt, minkä vuoksi hän tunsi niin
sanomatonta haikeutta — oli aivan kuin hän olisi kaivannut jotakin. Ei
mitään sellaista, joka askarrutti hänen tuntemiaan nuoria tyttöjä — hän
ei halunnut seurustella heidän kanssaan, sillä he virnailivat hänelle
ja sanoivat häntä merkilliseksi ja typeräksi. Hän oli joskus ollut
heidän mukanaan ja samassa seurassa heidän poikiensa kanssa — mutta hän
ei ollut viihtynyt silloinkaan. Hän oli käynyt raamatunselityksissä ja
uskonnollisissa kokouksissa — mutta sekään ei tuottanut hänelle iloa.
Hän kävi katsomassa vanhuksia Thorshauggatenin varrella — ja palasi
kotiin ja tunsi itsensä niin surulliseksi, että olisi voinut istua
itkemään.

Sitten tuli _se_ suvi. Lundit olivat Drøbakissa, jotta Lovisa-neiti
saisi kylpyjä. He olivat vuokranneet kalastaja Henriksenin mökin
asunnokseen — se oli muuten sijainnut aivan lähellä hänen nykyistä
kotiaan. Ensin hän tutustui vanhuksiin — äidin oli tapana istua
ulkoportailla, ja kun Helene kulki ohi, huusi vaimo jotakin hänelle
ja alkoi kysellä ja udella. Sitten hän sai aina asiaa heille päin —
seisoi tuntikaupalla ja jutteli Helenen kanssa keittiönikkunasta.
Kunnes eräänä iltana Helene tapasi Juliuksen. Ja kaikki, mikä sitten
tapahtui — hän ei oikein tietänyt, miten se tapahtui. Hän kohtasi
Juliuksen, kun hänen piti hakea maitoa tai tuoda vettä. Ja kun Julius
sitten hymyili ja paljasti valkoiset hampaansa kauniissa, ruskeissa
kasvoissaan: "vai niin, neiti on ulkona kävelemässä —", oli aivan kuin
häntä olisi sisäisesti kutittanut, ja hänen täytyi hymyillä. Hän kuuli
naurun pulppuilevan omassa äänessään — hän kuuli itsensä nauravan —
niin, hän joka ei muistanut, koska olisi viimeksi nauranut, nauroi
pakostakin Juliukselle, niin että usein suorastaan koski vatsaan.
Eräänä sunnuntai-iltapäivänä he lähtivät purjehtimaan — heitä piti olla
enemmänkin, mutta toiset eivät olleet saapuneet. Tuuli oli aika vinha,
kun he tulivat ulomma — Helene oli pelännytkin, mutta sittenkin hän
oli tuntenut, ettei hän koskaan elämässään ollut kokenut niin hauskaa,
öisin he seisoivat yhdessä Ringtorilla — suurien lehmusten alla oli
hämärää, ja vuono lepäsi valkoisen päilyvänä suviyössä; ilma tuoksui
niin hyvältä, lehtien ja pölyn ja rannan haju sekaantui yhteen. Ja kun
Helene palasi huoneeseensa — hän nukkui pesutuvassa ja näki, mitä kello
oli, hän aivan kauhistui — mutta hänen ei ollut helppoa riistäytyä irti
Juliuksen seurasta.

Ja sitten tuli se yö, jolloin Julius jäi hänen huoneeseensa. Ja Helene
muisti, miten hän oli pyytänyt ja rukoillut, kun Julius puristi hänet
syliinsä ja taivutti hänet taaksepäin ja suuteli häntä — Helene oli
pyytänyt ja kerjännyt Juliusta päästämään hänet ja lähtemään. Kunnes
Julius hiukan hellitti otettaan, pikkuhetkeksi vain — silloin Helenestä
tuntui kuin sydän olisi raskaana vajonnut hänen ruumiissaan ja hän kävi
kylmäksi pelosta, että Julius lähtisi, eikä hän enää uskaltanut tehdä
pienintäkään vastarintaa.

Aamulla — hän liikkui askareissaan pää painuksissa, niin äärimmäisen
pelokkaana; hänestä kaikki saattoivat nähdä hänestä, mitä oli
tapahtunut. Hänestä häpeän täytyi olla kirjoitettuna hänen kasvoihinsa.
Mutta hänen viedessään kahvin Ernalle, joka aina myöhästyi aamiaiselta,
katsahti tuo puolikasvuinen tyttölapsi yhtäkkiä suoraan häntä
kasvoihin: "Mutta kas, mikä sinun on, Helene — sinunhan kasvosi oikein
paistavat tänään — oletko saanut periä vai mitä on tapahtunut —?"
Helene purskahti itkemään ehdittyään hädin tuskin takaisin keittiöön,
mutta sittenkin hän tiesi, että niin oli kuin Erna-neiti oli sanonut.

Nyt hän ei saattanut käsittää, että hän itse oli ollut se — joka
oli tuntenut tuolla tavoin sinä suvena ja syksynä; koko maailma oli
aivan kuin kadonnut häneltä — paitsi Julius. He tapasivat edelleenkin
Lundin muutettua kaupunkiin — kun Julius tuli Helenen luo, sai Helene
omantunnonvaivoja, mutta samalla hän oli voitonriemuisen ylpeä. Oli
kyllä totta, että hän oli aivan suunniltaan häpeästä ja kauhistuksesta
huomattuaan odottavansa lasta, eikä hän ollut oikein lempeä kertoessaan
Juliukselle, miten hänen laitansa oli — mutta itse asiassa hän ei ollut
tarkoittanut mitään erikoista kovilla puheillaan sen paremmin kuin
valittelullaankaan. Oikeastaan hän ennemminkin koetti saada Juliusta
sanomaan jotain — hän ei itse tietänyt mitä. Ei missään tapauksessa
sitä, mitä Julius sanoi — vaikkakin mies heti tarjosi avioliittoa:
Julius ei totta puhuen ollut koettanutkaan kiemurrella itseään vapaaksi
— miehen piti olla tekonsa mittainen, ja sillä hyvä. Se nyt vielä
olisikin puuttunut — Helene tiesi itsekin olevansa oikea ioistotyttö
— kaunis, näpsä ja kunniallinen, ja pankissa rahaa. Ja Julius parka
olikin kovasti ylpeillyt hänestä — siinä oli eukkoa! Mutta jotakin
puuttui — Helene ei oikein tietänyt mitä hän oli odottanut — eikä sitä
tullut —

Oli kuin hän olisi odottanut sitäkin, mitä rouva sanoisi. — Hän kulki
ja suunnitteli itsekseen, mitä hän vastaisi, kun rouva Lund alkaisi
puhua, että nyt hänen täytyikin lähteä keskellä vuotta sekä että
kuinka hän oli saattanutkaan menetellä noin —. Helene aikoi sanoa
jotakin, että hänkin sentään oli ihminen —. Mutta rouva Lund ei sanonut
sanaakaan siitä, että Helenen piti lähteä keskellä vuotta taikka että
hän ymmärsi, minkä vuoksi häitä niin kiirehdittiin; hän sanoi vain,
että Johansen oli kaunis mieheksi sekä että Johansenin paikka näytti
niin kovin viihtyisältä sekä kunpa hän nyt vain ymmärtäisi antaa
Helenelle tarpeeksi arvoa. — Ja kuusi raskasta hopealusikkaa hän sai
häälahjaksi Lundeilta. — Niin, rouva Lund oli ollut reilu silloinkin
— mutta kuitenkin oli kuin Helene olisi ollut pettynyt, ettei saanut
odottamaansa moraalisaarnaa eikä päässyt vastaamaan niinkuin oli
aikonut.

Sitten Helene meni naimisiin; heidät vihittiin juuri ennen joulua.
Hän muutti Drøbakiin, ja niin hän siis oli saanut oman kodin. Hän
kuvitteli häpeävänsä, että kaikki oli tapahtunut tällä tavoin. Mutta
pohjimmalti — Pienessä talossa riitti niin vähän tekemistä — hänhän oli
kymmenen vuotta askarrellut Lundin suuressa taloudessa. Hänellä oli
aikaa istua tuntikaupalla ompelukoneen ääressä, jonka hän oli ostanut
— istua ja ommella vauvan vaatteita. Raskautensa loppukuukausina
hänen oli niin vaikeata saada unta. Hän jäi istumaan myöhään yöhön
taikka nousi aikaisin sysimustina talviaamuina. Hän ei voinut ommella
koneella, jottei olisi häirinnyt toisia, mutta hän istui uunin edessä
ja virkkasi tai päärmäsi pitsillä kauluksia ja hihansuita. Hän kuunteli
hiljaisuudessa herätyskellon tuttua tikitystä, lampun suhinaa,
kekäleitä, jotka luhistuivat uunissa — ja sitten uusia ääniä: Julius
hengitti raskaasti vuoteessaan, ja silloin tällöin hän kuuli vanhuksen
kuorsaavan ullakkohuoneessa. Ulkoa, yöstä ja pimeydestä, saapui väkeviä
uusia ääniä — vuonolta, jonka laineet hyökyivät rantaa vastaan.
Hänen mielessään liittyi yhdeksi tämä uusi ja hänen oma muuttunut
ruumiinsa ja ennentuntemattomat aistimukset. Hän yritti ajatella
sitä, mikä nyt häntä odotti — ne pienen pienet kapistukset, joita hän
piteli käsissään, hän saisi pukea elävän pienokaisen ylle — mutta
hän ei kyennyt käsittämään sitä. Hän ei osannut pelätä eikä iloita —
hänen sielunsa oli tulvillaan rauhaa. Hän oli tyyni, niin kuin terve
nainen ainakin odottaessaan sitä, jota kukaan ei pysty kuvittelemaan
edeltäpäin tai kuvaamaan jälkeenpäin — sitä, joka on aivan muuta kuin
kaikki arkipäivän ihmeelliset ja monimutkaiset tapahtumat ja kaukana
arkipäivän levottomista ja epämääräisistä tunteista — sitä, joka on
yksinkertaista ja luonnollista kuin Herramme omat ihmeteot.

Sitten lapsi tuli, ja lähti jälleen, ennen kuin äiti oli oikein ehtinyt
tajuta ihmettä, ennen kuin arkipäivän tuhannet huolet ja murheet olivat
ehtineet liittää sen hänen tavalliseen elämäänsä. Tyhjin käsin hän
palasi kotiinsa.

Siitä oli nyt kymmenen vuotta. Ja näistä kymmenestä vuodesta ei hänelle
ollut jäänyt mitään muuta muistoa kuin aherrus, jolla hän oli koettanut
täyttää tyhjät kätensä. Lattianpesua ja suurpesua ja pikkupesua ja
ompelua ja kirjailua ja virkkuuta ja neulontaa — aherrusta, joka
ei juuri ollut ketään hyödyttänyt. Hän kulki yksinään pestyssä ja
kiiltävässä keittiössään; salissa, joka vallan peittyi käsitöihin, asui
kylpyvieraita parina kuukautena; muuten se seisoi tyhjänä.

Kerran hän oli jollakin tavoin kuvitellut, että kaikki tämä hänen
aherruksensa sitoisi Juliuksen häneen. Mutta etäällä oli jo nyttemmin
aika, jolloin Julius aina oli hänen ajatuksissaan, kun hän askarteli
ja ahersi. Se oli kuin liukunut pois hänen tietoisuudestaan — hän ei
jaksanut sitä eritellä.

Kerran hänestä oli tuntunut, että Julius oli parasta koko maailmassa.
Ja Helene tiesi hyvin, ettei hän saanut syyttää miestään. Eikä hän
saisi valittaa, kun kerta hänellä oli tällaiset päivät, ei. Asia oli
vain niin, että hän oli toivonut kaikenlaista hupsua — oli odottanut
jotain merkillistä mieheltään ja heidän yhteisestä elämästään —. Hän
koetti olla muistelematta sitä, sillä hänen tuli niin outo olo, aivan
kuin häntä olisi hävettänyt se silloinen minänsä ja niinkuin hän olisi
sitä säälinyt ja sitä kadehtinut.

       *       *       *       *       *

Hän seisoi Haegdehaugenilla, pienen valkoisen huvilan puutarhanportin
takana. Sumu oli hiukan keventynyt, niin että hän näki, kuinka salin
vihreäkupuisen lampun valo tunkeutui ruudun läpi ja valaisi paljaita
syreenipensaita puutarhassa.

Se toi hänen mieleensä erikoisena, epämääräisenä muistona hänen omat
salinikkunansa kotona Drøbakissa, jotka tuijottivat kuin mustat sokeat
silmät hänen omien paljaitten syreenipensaittensa takaa.

Tuntui jollakin tavoin niin oudolta ja vieraalta käydä Lundeilla
nyt — ja kun siellä nyttemmin oli niin hienoakin. Huoneet olivat
niin tilavat ja hiljaiset — Helenen aikanahan lapset nukkuivat mikä
milläkin sohvalla tai telttavuoteessa, kaikissa huoneissa; ainoastaan
rouvalla ja Lovise-neidillä oli oma iso huoneensa. Ja ikkunoissa oli
uudet hienot uutimet ja huonekaluilla oli uusi vihreä damastipäällinen
entisen vanhan päällisen asemesta, jota rouva Lundin aina piti paikata
ja parsia. Täysikäiset, naimisissa olevat lapset olivat kustantaneet
kaiken tämän äidilleen.

Helenen mieleen juolahti yht'äkkiä päivä, jolloin rouva Lund oli tullut
katsomaan häntä laitokseen. Hän muisti vanhat siniset silmät, jotka
olivat täynnä kyyneliä, hän muisti kuivettuneen, kuluneen äidinkäden,
joka laskeutui hänen kädelleen, hän kuuli vanhan vaimon äänen:

"Voi, Helene, minua niin suretti, kun sain kuulla sen — voi mitenkä oli
sääli, ettei Helene saanut pitää pikku tyttöään!"

Omituinen kuuma laine tulvahti Helenen sydämeen. Epämääräisesti ja
väkevästi hän tunsi — tuolla sisällä istui äiti, joka oli uurastanut,
uskollisena ja uhrautuvaisena, ja kuluttanut lastensa hyväksi kaiken
sen nuoruuden ja ne voimat, mitä hänelle oli annettu elämää varten. Nyt
hän istui rikkaana, annettuaan niin paljon, lapset parveilivat hänen
ympärillään ja kantoivat hänelle kiitollisuuttaan ja pieniä lahjojaan,
nyt hän oli täyttänyt kutsumuksensa ja lepäsi ja odotti yötä. Ja täällä
ulkona taas seisoi hän, joka aina oli ahertanut, koska ei osannut
olla ahertamatta — eikä hän muuta pyytänyt kuin saada uhrautua jonkun
hyväksi, joka oli hänen sydämelleen rakas — häntä hyydytti ajatus,
ettei hän saattanut olla uurastamatta, eikä se kuitenkaan hyödyttänyt
eikä lämmittänyt ketään. Hän ja rouva tuolla sisällä — Jumala oli
luonut heidät toistensa kaltaisiksi, ja kuitenkin oli toinen rikas ja
toinen köyhä, sillä se ei riippunut mistään ulkonaisesta asemasta tai
säädystä.

Hänestä tuntui kuin sydän olisi särkymäisillään —. Niin, hänen oli
lupa valittaa —! Hän oli kulkenut kaikki nämä vuodet ja uskotellut
itselleen, että hänen oli hyvä olla, hehän olivat asemaansa ja
säätyynsä nähden toimeentulevaa väkeä. — Hänen asemansa ja säätynsä oli
sama kuin rouva Lundin, mutta hän oli köyhä, köyhä, köyhä —

       *       *       *       *       *

Helene kuuli ontuvat askeleet eteisestä; Lovise-neiti tuli avaamaan.

"Kas, hyvää iltaa — sepä hauskaa — äiti, se on Helene — Helene Østreng
nimittäin —" ja Lovise-neiti ontui Helenen edellä saliin.

"Kas, hyvää iltaa — olipa kilttiä että kerrankin taas tulitte katsomaan
— nyt teidän täytyy välttämättä riisua päällysvaatteet, Helene, ja
jäädä iltaselle —"

Helene mumisi jotakin, että hän asui Vikassa asti kälynsä luona ja
että he panivat varhain levolle — ei kiitos. Mutta päällysvaatteet hän
sentään riisui.

Nyt tuntui taas niin mahdottomalta ajatellakaan sitä — kertoa rouva
Lundille Tjodolfista. Vierashuoneessa istui sitä paitsi vieras herra —
Erna-neidin mies; se teki hänet araksi. Neiti Ernassakin oli jotain,
joka aina painoi Heleneä, niin pian kuin neiti oli läsnä — Helene ei
itse tietänyt ymmärtävänsä, että Erna-neiti ei oliut niin hieno kuin
muut lundilaiset: Erna-neiti oli hiukan liiaksi alentuva ollakseen
täysin _lady_ ja hiukan liian ylellisesti pukeutunut ollakseen hieno.

Mutta Erna vain käväisi salissa sanomassa hyvää iltaa, sitten hän
jälleen hävisi vierashuoneeseen. Henriette-neiti, joka nyt oli
naimisissa erään tohtori Rolstadin kanssa, kulki edestakaisin ja
kattoi kahvipöytää ikkunan eteen, jonka ääressä äiti aina istui;
palvelustytöllä oli vapaa ilta.

"Niin, leipä ei ole niin onnistunutta kuin teidän aikananne, Helene
— saatte katsoa sormienne lomitse — minä olen tullut liian vanhaksi
ollakseni mukana itse, eikä kukaan ole ollut niin nopsa kuin te —"

Rouva Lund istui ja neuloi lapsensukkaa ja jutteli — taloudestaan ja
perheestä, ja hän kyseli Helenen taloudesta ja Helenen miehestä. Helene
jäi istumaan ja tunsi, että näiden ihmisten mielestä hänen kanssaan
ei voinut keskustella muusta kuin parista kolmesta asiasta, ja he
tekivät parhaansa pitääkseen yleiskeskustelua niistä vireillä. Vieläpä
Henriette, josta Helene oli pitänyt niin paljon ja joka oli ollut niin
harvinaisen herttainen lapsi. — Ei, he eivät voineet aavistaakaan,
mitä hänellä oli sydämellään, eikä hän pystynyt antamaan keskustelulle
toista käännettä — ei edes vaikka Henriette toi lastensa kuvat.

Vasta sitten kun hän juuri oli lähdössä —. Ylioppilas — siis asianajaja
— joka oli tullut illalliseksi, seisoi ja piteli hänen päällystakkiaan.
Silloin Erna-neiti pisti päänsä esiin oviverhojen välistä:

"Kuules Helene, montako huonetta sinulla oikein on — nimittäin montako
sinä suvisin vuokraat?"

"Me olemme tavallisesti vuokranneet molemmat alakerran huoneet — ja
sitten äidin ullakkohuoneen —"

"Tiedätkö, minä olen hiukan ajatellut vuokrata sinun huoneesi täksi
suveksi — mutta ne eivät ehkä riitä — mutta muuten, voisivathan lapset
ja lapsenhoitaja maata ullakolla, niin silloin ehkä —. Silloin minun
ei tarvitsisi ottaa muuta kuin toinen palvelustyttöni, sillä me kai
voisimme saada aamiaista ja illallista sinun luonasi ja syödä vain
päivällistä hotellissa — mitä arvelet —?"

Helene seisoi tuokion:

"Asia on niin", sanoi hän hiljaa, "en tiedä, voinko ottaa sitä
vastuulleni tänä vuonna —. Olemme ajatelleet ottaa kasvattilapsen —
juuri siksi olenkin nyt kaupungissa järjestämässä asioita —"

"Ei, mutta aiotteko ottaa lapsen", sanoi Henriette.

"Sukulaisen siis, vaiko —", kysyi Lovise.

"Voi älä, Helene, älä ota", sanoi Erna. "Et voi aavistaa, minkä taakan
sinä sälytät niskaasi — sinä, jolla ei itselläsi ole ollut lasta, et
voi ymmärtää, miten paljon vaivaa sinä saat — ja niin huonosti kun
kasvattilapsista aina maksetaan — eikö niin? Voi älä, Helene, älä ryhdy
siihen!"

"On vain niin että minusta tuntuu jollain tavoin yksinäiseltä, kun saan
olla niin paljon itsekseni. Ja hän on sellainen kaunis pikku poika",
sanoi Helene, "hän jota me ajattelemme — niin harvinaisen herttainen —"

Vanha rouva Lund työnsi esiin tuolin:

"Istuhan nyt hiukan vielä, Helene — ei kai sinun nyt sentään ole niin
kiire." Ja ennen kuin Helene itse oikein tiesikään, hän oli kertonut
kaikki Tjodolfista — sillä rouva Lund ja Henriette kuuntelivat
niin hartaasti, ja hän ymmärsi että he ymmärsivät. Vieläpä tuosta
raha-asiastakin oli niin helppoa kertoa — hän ei maininnut Juliuksen
nimeäkään. Olihan luonnollista, että hän tarvitsi hiukan rahaa —
alussa oli kaikenlaisia menoja ja täytyihän olla hiukan varalla
ylimääräisiinkin.

"Tiedätkös, Helene", sanoi Erna rouva, "sinä saat kernaasti lapsen
vaunut meiltä, jos niin käy, että otat tuon pienokaisen — ne ovat
melkein kuin uudet, kunhan ne vain tulevat maalatuiksi — ja sen kai
miehesi voi suorittaa —"

"Voi tuhannen kiitosta, mutta —. Enhän toki saata ottaa vastaan niin
paljoa —"

"Höpsis. Nehän ovat vain tiellä."

"Niin, mutta rouva saattaa itse joutua tarvitsemaan niitä —"

"En toki, Herran nimessä — minä kyllä pidän varani — kaksi on totisesti
yllin kyllin _minulle_ —"

Harmillista, että hänen pitikin punastua tuolla tavoin. Helene tunsi
veren hulvahtavan päähänsä häpeästä — että nainen saattoikin sanoa
noin —

Asianajaja Lund ajatteli, että oli oikeastaan ihmeellistä, ettei hän
koskaan ennen ollut huomannut, miten kaunis ihminen Helene oli. Hän
oli muuten sitä tyyppiä, jota näkee enemmän ulkomailla — Ranskassa ja
Italiassa hän oli usein nähnyt nunnia, joilla oli tuollaiset kasvot —
kalpeat ja puhtaat, samalla kertaa kovettuneet ja herkät.

Hän lähti yhtä matkaa ulos Helenen kanssa.

"Niin, ymmärrättehän, että helposti järjestän teille tuollaisen
pankkilainan. Mutta miksi tahdotte, ettei miehenne saa siitä tietää —?"

"V-voi", sanoi Helene viivytellen. "Minusta tuntui kuin olisi
luonnollisempaa, että _minä_ maksan hiukan saadakseni pojan — minähän
juuri saan hupia hänestä —"

"Kuulkaahan, Helene. Vaimoni ja minä lahjoitamme joka vuosi pari sataa
kruunua lastenkodeille ja sen tapaiseen — vanhimman pikku tyttömme
muistoksi, hänen joka kuoli. Mutta jos te sallitte meidän antaa teille,
mitä tarvitsette — ei, ei, rakas Helene, tiedättehän että ymmärrän —
jos nämä rahat voivat auttaa tätä pienokaista saamaan kodin luonanne,
eivät ne kenellekään lapselle voisi olla suuremmaksi siunaukseksi —
ei, ette saa kieltää, ettekä saa kiittääkään niin paljon — Tjodolf
kiittäköön, kunhan hän ensin kasvaa aikuiseksi ja on kiittänyt teitä."



III


Sinä iltana, kun Helene saapui kotiin Tjodolf mukanaan, kävi ankara
lounaistuuli, niin että höyrylaiva oli myöhässä.

Hän oli hiukan odottanut, että Julius olisi sillalla, sillä näihin
aikoihin hänen oli tapana olla kotona. Mutta silta oli tyhjä. Hänen
täytyi sijoittaa lapsenvaunut rantapuotiin, sillä hän oli täyttänyt ne
tavaralla, ja väsyneenä ja puolittain sekaisin matkustettuaan kuumassa,
umpinaisessa hytissä — Helene ei oikein kestänyt merta — hän alkoi
kulkea eteenpäin, kori kädessä ja vaippoihin kiedottu käärö sylissään.
Tie oli märkä ja liukas, ja hän kompasteli ja taas liukui, sillä tuuli
painoi häntä takaapäin eikä ollut helppoa nähdä jalansijaa — lyhdynvalo
häilyi ja lepatti tuulenpuuskien mukaan. Vuonon pauhu ja puunlatvojen
kohina täytti hänen korvansa. Silloin tällöin roiskahti kylmää räntää
hänen päälleen, ja hän veti huivin vieläkin kireämmälle lapsen
ympärille ja alkoi varovaisesti juosta eteenpäin pimeässä, märässä
illassa.

Koti oli pimeänä. Tien puoleiset neljä ikkunaa olivat aina pimeät,
sillä ne kuuluivat niihin huoneisiin, joissa he eivät asuneet,
mutta kun joku oli kotona, lankesi talon päädyssä olevasta keittiön
ikkunasta valoa aitauksen pensaille. Talo oli pieni, valkoinen ja soma
ja sijaitsi mäellä; puutarha ulottui tielle asti, ja siinä missä se
loppui, oli rakennettu korkea kiviaitaus.

Mäen laki oli liukas kuin peili, ja vesi huuhteli sitä. Helene löysi
avaimen samasta kiviaitauksen kolosta, mihin hän oli matkustaessaan sen
pannut. Ja kun hän avasi oven, tulvahti häntä vastaan jäätävän raaka ja
kylmä henkäys pimeästä keittiöstä — Julius oli tuskin ollut kotona koko
aikana, minkä hän oli ollut kaupungissa.

Huoneessa oli niin kylmä, että oli mahdotonta alkaa riisua lasta; hänen
täytyi juosta rouva Hansenin kauppaan ja kysyä, eikö poika saisi olla
siellä pienen ajan —.

Pienessä kellarikerroksen kaupassa oli kolme, neljä vaimoa, ja
tietenkin he kaikki kokoontuivat Helenen ympärille, kun tämä tuli
vaippoihin kiedottu käärö käsivarrellaan ja selitti, että tässä oli
kasvattilapsi, jonka he olivat ottaneet. Kaikki ahtautuivat mukana
viereiseen huoneeseen ja he katselivat ahnaasti, kun Helene aukoi
vaipat ja pani lapsen rouva Hansenin vuoteelle. Sitten he alkoivat
kysellä ja udella. Helene ei sietänyt sellaista — hän oli aina ollut
sitä mieltä, että hän yksin oli vastuussa omista asioistaan. Mutta
"— kyllä hän on kiltti poika", sanoi hän hymyillen, ja hymy oli
puolittain ujoa, puolittain ylpeää.

Mutta vaimot sanoivat: "No mutta — pitäisikö tuon olla kahdeksan
viikkoa — niinkö sanoitte? No sitten se on eri pikkanen. Ressu, näyttää
kuin sillä olisi riisitautia, eikö vain —? Vai niin, vai saatte siitä
kertakaikkisen maksun. — Ei, tämä ei kyllä tule vanhaksi, sen näkee
silmistä, näkee sen —"

Helenen kasvot punoittivat, ja hänen suunsa oli tiukkaan
kiinnipuristettu, kun hän palasi keittiöönsä. Liedenrenkaat helisivät
ja kalisivat hänen käsissään, ja hän takoi pieluksia nyrkeillään
avatessaan vuodetta, jotta kylmä haihtuisi vaatteista — hänen piti
ottaa Tjodolf viereensä täksi yöksi, koska lapsenvaunut olivat aitassa.
Hän veti kiivaasti esiin pojan vaatteet, jotka hän oli saanut korissa
mukaansa neiti Erdahlilta, ja katseli niitä. Hyi kuinka huonosti ne
olivat pestyt ja silitetyt! Hän heitti sikinsokin ne ja matkalla
kastuneet vaatteet sinkkiammeeseen, kaatoi vettä päälle ja asetti
ammeen oven ulkopuolelle kuistille.

Hänen omat lapsenvaatteensa olivat anopin lipastossa ullakolla. Helene
otti lampun ja kiipesi ullakolle hakemaan niitä; toi alas esiliinan
täydeltä. Vähitellen tulivat hänen liikkeensä entiselleen, pehmeiksi,
hiljaisiksi, nopeiksi ilman näkyisää kiirettä, hänen järjestellessään
vuoteen jalkapäässä olevaa lipastoaan — hän tyhjensi alimman laatikon
ja latoi siihen lapsenvaatteet. Silloin tällöin hän pysähtyi ja katseli
tarkemmin jotain yksityistä vaatekappaletta, joka oli erikoisen
sievästi ommeltu laskoksin ja pitsein. Niin, ne olivat kauniisti
ommellut — niin oli laitoksessakin sanottu; hänhän oli vienyt mukanaan
koko kimpullisen, senkin hanhi, eihän hän tietänyt ettei siellä saanut
käyttää omia tavaroita. Niin että kaikki tämä oli käyttämätöntä.

Ja tässä — niin, sen hän oli tarkoittanut ristiäispaidaksi. Oikeastaan
oli harmillista, että Tjodolf oli ristitty.

Hän vaihtoi — otti pois paidan, jonka oli ripustanut muiden vaatteiden
ohessa uunin eteen lämpenemään. Pojan piti saada ylleen paras paitansa
— ensimmäisenä iltanaan tässä talossa —.

Sitten hän otti imupullon neiti Erdahlin korista ja pani sen lämpiämään
kasariin jossa oli vettä, heitti huivin ylleen ja juoksi hakemaan
Tjodolfia.

Hänestä tuntui niin ihmeelliseltä, kun hän oli lukinnut keittiön oven
ja seisoi yksin pienokainen sylissään omassa kodissaan — häntä miltei
ujostutti.

"Kas — kas —" hän nosti poikaa lamppua päin, "onko poju nyt kotona,
onko — täälläkö poju asuu —" ajatella miten vakavana poika katseli
lamppua; nythän hän oli aivan kiltti, hän joka oli äänekkäästi huutanut
koko ajan siellä kaupassa, kertoi rouva Hansen. "Kas kas —", sanoi
Helene hiljaa.

Huh, että vaatteiden muuttaminen lapselle saattoikin olla niin vaikeaa!
Helene tunsi itsensä aivan pökkelökätiseksi. Ja sitten poika alkoi
taas itkeä — eikä Helene ymmärtänyt — oliko pesuvesi ehkä liian kylmää
— vaiko liian lämmintä — Helene koetteli kädellään, yhä uudelleen
ja uudelleen. "No, mutta mikä tinun oikein on?" kyseli hän samalla
hiljaisella, ujolla äänellä ja käsitteli kömpelösti nauhoja ja
hakaneulasia. Hän oli kastunut esiliinaa ja hametta ja alusvaatteita
myöten, pestessään poikaa.

Hän jäi istumaan jakkaralle uunin eteen ja piteli lasta sylissään sen
imiessä pulloaan. Poika nukahti jo ennen kuin pullo oli aivan tyhjä,
ja Helene kantoi hänet hiljaa vuoteeseensa ja levitti peitettä hänen
ylleen.

Sitten hän leikkasi leipää itselleen ja kaatoi kahvia kuppiin.
Ajatuksissaan hän istui ja tuijotti lamppuun syödessään.

— Oikeastaan oli hyväkin, ettei Julius ollut kotona. Hän olisi
kiusoitellut niin —

Helene pesi nuo muutamat astiat ja keitti vettä ja maitoa poikaa
varten, niinkuin neiti Erdahl oli selittänyt hänelle. Sitten hän
riisuutui hiljaa.

Oli kai parasta pitää lamppu palamassa koko yö — eihän hän ollut
tottunut makaamaan samassa vuoteessa pienokaisen kanssa, niin että
hän saattaisi vaikka satuttaa lasta. Helene toi pikkiriikkisen
vaaleansinisen lampun jalustalta salista, täytti sen ja asetti sen
sytytettynä pesuvatiin, pani vadin keittiön tuolille, niin etäälle
vuoteesta, ettei hän voisi kolhaista sitä ja unessa vetää lattialle.
Sitten hän sammutti keittiön lampun ja ryömi vuoteeseen lapsen viereen.

Pieni yölamppu täytti huoneen lempeällä, kuutamonsinisellä hämärällä.
Valkoiseksi maalattuun kattoon muodostui suuri pyöreä ja kultainen
valokehä. Helene makasi hiljaa ja tuijotti siihen.

Hetken kuluttua hän pujotti toisen käsivartensa pojan ympäri ja veti
hänet lähemmäs. Pienokainen oli terve ja lämmin ja nukkui niin makeasti.

Hän makasi ja kuunteli, kuinka aallot ajoittain hyökyivät rantaan ja
kuinka puunlatvat humisivat myrskyn käsissä. Tänä yönä se ei tuntunut
kaamealta. Oli miltei viihtyisää maata näin ja kuunnella sitä — oli
kuin se olisi tuonut hänen mieleensä jotakin hyvää, jota kerran oli
ollut.

Kahdesti yön mittaan hänen piti nousta, muuttaa vaatteita pojalle ja
panna kuntoon pullo hänelle. Mutta molempina kertoina hänellä oli
sama ihmeellinen tunto, että hän heräsi johonkin mieluisaan: oli niin
viihtyisää laskeutua jälleen vuoteeseensa yölampun sinisessä kajossa ja
kuunnella lounaistuulta, joka viuhui talon ympärillä, ja vuonoa, joka
hyökyili rantaa vasten.



IV


Tjodolf viihtyi. Hänelle sattui jotain pientä häiriötä alussa, ja
Helene vei hänet lääkäriin, joka sanoi, että poika oli heikko, mutta
että hyvä hoito — Ja hyvää hoitoa hän saikin, ja varsinkin kun kevät
tuli ja hän saattoi maata ulkona, hän kehittyi ja alkoi kukoistaa, niin
että oli ilo katsella. Ja miten kaunis hän oli, hänen vaaleanruskea
tukkansa kiertyi suureksi kiharaksi juuri keskelle otsaa, ja silmät
olivat suloiset — "söpö, söpö, söpö poikani", sanoi Helene hänelle,
mutta vain silloin, kun toiset eivät kuulleet; Julius kiusoitteli häntä
muutenkin ylen määrin poikasen takia.

Eipä silti, Juliuksenkin mielestä pienokainen oli hauska. Julius
oli maalannut ja kunnostanut lapsenvaunut, niin että ne olivat kuin
ihan uudet, ja jos hän oli kotona jonain sunnuntaina, hän kulki
mielellään Helenen mukana, kun tämä työnsi vaunuja. Arkipäivisin Helene
tavallisesti asetti vaunut auringonpaisteeseen päätykulman taakse,
jonne hän voi nähdä keittiönikkunasta, mutta sunnuntai-iltapäivin hän
teki usein kierroksen kylään poikasen kanssa: hänhän saattoi ylpeillä
kauniista, sievästi puetusta lapsesta. Kylässä ei varmaankaan ollut
ainoallakaan hienolla perheellä kauniimpia lapsenvaunuja kuin hänellä:
tyynyliinoissa oli korukulmat ja rimssut, ja lakanoissa välipitsit
ja peite oli hienoa villaneuletta, alla vaaleansinistä satiinia ja
pohjalla oli untuvapäärmeet sekä takissa että lakissa.

Oikeastaan olivat hänen ja Juliuksen välit käyneet paljon paremmiksi,
sen jälkeen kun he olivat ottaneet lapsen luokseen. Helene saattoi
kyllä vääntäytyä irti ja sanoa "pötyä", kun Julius tavoitteli häntä
— mutta ei enää niin äkäisesti kuin viime vuosina. Julius ymmärsi
kyllä, ettei hän tarkoittanut mitään, vaikka sanoikin noin, niin,
että hän itse asiassa pitikin siitä, kun Julius tuolla tavoin
tavoitteli häntä ja hyväili häntä. Olikin melkein kuin Julius nykyisin
olisi kiusoitellut nuorta tyttöä, kun Helene asettui tuolla tavoin
vastahankaan, ja hän kävi siitä niin kauniiksi ja punaposkiseksi, sanoi
Julius. Kun Helene ajatteli heidän tutustumisensa ensi aikoja, ei hän
voinut sille mitään, että tuo typerä, arka tunto yhä eli jossain hänen
sisimmässään — nämä heidän nykyiset välinsä eivät olleet samanlaiset
kuin silloin. Nyt hän tunsi Juliuksen — raukka, hän oli sellainen
kuin oli; nyt oli ennemminkin kuin Julius olisi ollut suuri tuhma
poika, vaikka hän oli neljänkymmenen neljän — mutta Juliuksessa oli
niin paljon hyvää; useimmilla oli paljon enemmän vastusta miehistään.
Jos heillä vain olisi ollut lapsia, olisi kai Juliuskin ollut aivan
toisenlainen — vilkkaampaan ja hauskempaan kotiin olisi ollut
hupaisampi palata. Hänhän rakasti Julius-raukkaa.

Tjodolfin pankkikirjan Julius oli ottanut haltuunsa. Sille ei
mitään voinut — parasta oli olla sitä ajattelematta — kunhan vain
asianajaja Lund ei saanut sitä tietää, niin olkoon. Hänellä oli
toinen pankkikirja, Helenellä; siihen hän pani kaiken mitä ansaitsi
käsitöillään, poikaa varten. Kun hän istui virkkaamassa — hän
virkkasi vuodepeitettä eräälle sotaherran rouvalle — oli hänestä
niin hauskaa kuvitella, miten hän näyttää pankkikirjaa Tjodolfille
tämän ripillepääsy-päivänä. Kun he ovat palanneet kirkosta ja syöneet
päivällisensä — sinä päivänä heillä pitää olla vasikanpaistia ja
hyvää kermakastiketta ja erilaisia salaatteja ja sitten sellaista
kerroskaakkua, jota Lundilla oli ollut Ernan ripillepääsypäivänä —
ja kun sitten Julius on pannut pitkälleen, nukkumaan päivällisunta,
hän menee pojan kanssa saliin ja näyttää hänelle pankkikirjan. "Niin,
tämän saat nyt äidiltä, poikaseni", sanoo hän sitten. Ja hän kertoo,
kuinka hän on tehnyt työtä ja ahertanut saadakseen kokoon pojalle, aina
siitä asti, kun tämä oli maannut lapsenvaunuissaan. Ja hän istuu pojan
vieressä ja he puhelevat hiljaisella äänellä, jotta eivät herättäisi
Juliusta, ja neuvottelevat miten rahat oli käytettävä. Helenestä
olisi parasta, että poika kävisi kauppakoulua. — Hän kuvitteli
Tjodolfia ripillepääsypuvussa — hän on tuollainen vakaa, luotettava,
eteenpäinpyrkivä nuorukainen — hiukan kuin rouva Sahlkvistin Martti,
vain paljon kauniimpi, sillä Marttia ei voinut sanoa kauniiksi, mutta
hän oli niitä, jotka menestyvät maailmassa juuri siksi, että ovat niin
kunnollisia ja luotettavia. Martti oli jo konttoripäällikkö, ja siis
hänenkin Tjodolfistaan voi tulla konttoripäällikkö — vähintään!

"Niin, sellaista on _sitten_", sanoi hän ja keinutteli poikaa,
nostaessaan hänet vuoteesta muuttaakseen kuivaa lapsen ylle. "Oletkos
tänään mamin oma poju, oletko mamin oma pikku kultakimpale, sano —"
hän puristi poikaa vastaansa ja läimäytti pojan kädellä omaa poskeaan:
"mami raukka — eikö poju osaakaan tapua mamia nyt —"

Mutta kun Julius oli kotona, ei hän koskaan jutellut pojalle noin — ei
koskaan nimitellyt itseään mamiksi. Ja kun Julius kerran oli nostanut
Tjodolfin syliinsä ja istui ja laverteli tälle: "Etkös pelkää isiä,
kilipukki — uskallatkos puskea isiä — hei!" niin Helene nosti hänet
pois ja sanoi vähän nyrpeästi: "Pötyä — etkö sinä nyt ymmärrä, että hän
on vielä liian pieni, jotta hän osaisi leikkiä — pikku raukka!"

Hän ei koskaan ajatellut Juliusta Tjodolfin isänä, eikä hän tietänyt,
miksi hän ei pitänyt siitä, että Julius nimitti itseään niin.

       *       *       *       *       *

Oli sunnuntaipäivä kesäkuun lopulla.

Helene istui auringonpaisteessa ikkunapöydän ääressä. Hän istui
käsivarret ristissä rinnan alla ja lueskeli erästä jännityskertomusta —
Julius toi joskus sentapaisia kirjasia kotiin.

Hän istui ja nautti. Hän oli viikolla pessyt pyykkiä, ja vuodepeite
ja ikkunaverhot paistoivat valkeuttaan; hän oli pukeutunut vanhaan
siniseen, valkokukalliseen kattuunihameeseen, jossa hän niin hyvin
viihtyi. Ruoka oli valmiina uunilla ja odotti vain, että Julius
tulisi sisään — hän oli lähtenyt kävelylle parin tuttavan kanssa.
Vasikanmurekkeesta ja kahvista nousi miellyttävä tuoksu, joka
sekaantui puutarhasta tulvivaan kukkien ja keltaisten ruusujen lemuun
— Helene oli löytänyt kesän ensimmäiset puhjenneet ruusut suuresta
pensaasta päätyseinämältä, viedessään äsken lapsenvaunut ulos
auringonpaisteeseen, ja pannut kukat pöydälle lasiin.

Sitten nostaessaan silmänsä kirjasta ja etsiessään katseellaan Juliusta
hän näki loistavan heleänpunaisen, silkkisen auringon varjon maantien
taitteessa. Se loisti räikeästi vasten aurinkoista vedenkalvoa ja
luonnon vihreyttä, joka oli kauhtunut ja harmaantunut pölystä ja
auringonvalosta. Päivänvarjo alkoi kiivetä heidän mäkeään; muuan
valkopukuinen naishenkilö piteli sitä.

Kai joku kaupunkilaisrouva, joka tuli tiedustamaan kesäasuntoa,
ajatteli Helene. Kuistilta kuului askeleita; nyt kolkutettiin oveen.

Helene avasi.

"Hyvää päivää — asuuko koneenkäyttäjä Johansen täällä?"

"Asuu kyllä", vastasi Helene.

Nainen oli nuori ja kaunis, keltatukkainen ja täyteläinen.
Päivänvalosta lankesi kevyt ruusuinen häive kasvoille ja vartalon
yläosalle. Hänellä oli yllään valkoinen pellavapuku, jonka hame oli
hyvin lyhyt, valkoiset sukat ja kengät.

Hän seisoi tuokion eikä sanonut mitään, ja Helene aikoi juuri sanoa,
että he olivat jo vuokranneet suveksi. Sitten nainen sanoi:

"Teilläkö on hoidettavana pieni poika, jonka nimi on Tjodolf Erdahl?
Hän on — minä olen hänen äitinsä —"

Helene ei sanonut mitään. Ja toinen pani auringonvalon suppuun, kaiveli
sen kärjellä kuistin lattiaa ja pyöritti vartta käsissään, sanoen:

"Ajattelin tulla katsomaan häntä — minun on ollut häntä niin ikävä,
että mieleni teki tulla katsomaan, kuinka hän jaksaa —"

"Niin — olkaa hyvä ja käykää sisään — — Minkä näköistä täällä on",
sanoi Helene ja kokosi vihot pöydältä. Muuten huone oli kuin puhtaaksi
puhallettu.

Vieras katseli ympärilleen.

"Minä olen vienyt hänet ulos", sanoi Helene. "En tiedä — hän kai nukkuu
— hän tavallisesti nukkuu tähän aikaan —", hän meni ovea kohti ja ulos,
vieras perässä.

Hyi — että pitikin sattua näin — nyt juuri kun pojalla oli likainen
kolttu ja kun kaikki muukin oli likaista hänen yllään. Helene oli
aikonut muuttaa hänelle kuivaa vasta päivällisen jälkeen; he olivat
aikoneet mennä puistoon kuulemaan soittoa. Hänen puhtaat vaatteensa
olivat vastasilitettyinä tuvan pöydällä.

"Voi, miten suloinen pieni puutarha teillä on", sanoi vieras nainen,
ja sitten he jo olivatkin lapsenvaunujen vieressä hiekkakäytävällä,
jonka yli pionit ja korkeavartiset keltaiset liljat taipuivat vanhoilta
kukkapenkeiltä.

"Ei, mutta kuinka hän on kasvanut", sanoi äiti, ja seisoi kumartuneena
ja katseli nukkuvaa pientä lasta kuomun alla.

"Voi voi, kuinka hän on kasvanut — oma Tjodolf poikani — tullut niin
suureksi — ja kauniiksi — oh!"

Äiti pyyhki silmiään pienellä nenäliinalla, kun he menivät sisään.
Keittiössä hän istuutui keinutuoliin, paineli kasvojaan nenäliinallaan
ja punoi sitä sormissaan. Helene istui samaan paikkaan, mistä hän äsken
oli noussut.

Oikeastaan vieras ei sentään ollutkaan niin kaunis. Ja puuteroitu hän
oli, sen saattoi huomata nyt, kun hän oli itkenyt. Hän näytti sääriään
miltei polviaan myöten, istuessaan noin — ja jalat olivat aivan
puhkaisemaisillaan valkoiset kangaskengät. Liinatakin alla hänellä
oli ohut ryhditön valkoinen pusero, jonka läpi kuulsi alusvaatepitsiä
ja punaista nauhaa. Ei juuri näyttänyt siltä, kuin hän olisi oppinut
varovaiseksi, vaikka oli läpikäynyt tuollaisen onnettomuuden.

"Voi, kuinka ihmeellistä oli nähdä hänet!" sanoi hän ja katsahti
Heleneen.

"Niin — hän on kai paljon muuttunut — sitten kun viimeksi näitte hänet
—"

"No on totisesti. — Ressua, hänhän oli niin kurja ja pieni maailmaan
tullessaan — laitoksella ei luultu, että hän jäisi henkiin — ja voi,
kuinka huono minäkin olin — ja sitten kun hän oli Lovise-tädin luona
— raukka, eihän hän osannut hoitaa tuollaista pienokaista, senhän
käsitätte — joka kerta kun olin siellä, luulin jo että nyt näin hänet
viimeisen kerran — mutta nyt!

"Ja kuinka hän on tullut isänsä näköiseksi —", äidin ääni värähti hiukan.

Lapseton tunsi sydämessään pienen piston. Hän istui vaiti.

"Voi sentään, voi sentään", huokasi äiti.

"Niin", sanoi Helene ja katseli alas, hivellen kämmenellään
edestakaisin pöydänreunaa: "Tädillenne ei kai ollut helppoa pitää
lasta luonaan — hän ei kai ollenkaan tietänyt, miten sellaisia oli
hoidettava, arvaan —"

"Voi ei — tädille ei ollut helppoa —"

He istuivat tuokion.

"Teillä itsellänne ei ole lasta — mikäli muistan tädin sanoneen?"

"Minulla oli pikku tyttö", sanoi Helene nopeasti. "Mutta sitten hän
kuoli, ja sen jälkeen ei minulla ole ollut —" hän katsahti jälleen alas.

Ovenripaan tartuttiin — tulija oli Julius. Hän pysähtyi ja katsahti
hiukan ihmeissään vieraaseen naiseen.

"Tämä on Tjodolfin äiti", selitti Helene.

"No vain niin — päivää, päivää" sanoi Julius ja otti vieraan tarjoaman
käden; vieras oli noussut ja sanoi:

"Ja te kai olette Tjodolfin kasvatusisä, mikäli ymmärrän —"

"Sehän minä olen olevinani —" Julius naurahti hiukan hämillään. Hän oli
kauniimpi kun ei nauranut; hän oli hyvin komea mies, silmät vilkkaat ja
ruskeat, tukka ruskea ja kihara, mutta pari etuhammasta oli jo poissa.

"Ja tulitte katsomaan poikaa —?"

"Niin, minusta oli niin kaunis ilma —" hän katsahti Juliusta kasvoihin.
"Nähkääs, eihän ikävälle mitään mahda. — Mutta nythän minä näin,
että hän on tullut niin hyvään paikkaan, kilttien ihmisten luo —" ja
nenäliina painettiin jälleen silmille.

"Hehe —" Juliusta ujostutti hiukan. "Niin oikein, Tjodolf poika, niin
—" jutteli hän umpimähkään. "Eipä silti, että minä noita asioita
ymmärrän, mutta tiedättekös, hänen ympärillään kaikki kieppuu! Saan
kuulla hänestä kaiket päivät, sen voitte uskoa. — Vaimoni —" ja hän
huiskautti päätään Heleneä päin, "hän nyt ylpeilee pojasta niin, ettei
ole laitaa eikä määrää. Kehittyykö hän, niinkuin tuollaiset yleensä
kehittyvät — eikös niin, Helene?" Hän nauroi ja vilkutti silmää sekä
Tjodolfin äidille että Helenelle.

"Sinä nyt olet —", sanoi hänen vaimonsa. Hän otti juuri lautasia alas
hyllyltä.

"Me olemme tässä muuten aikeissa ruveta päivälliselle — en tiedä
tahtoisitteko te —?"

"Tuhannen kiitosta", sanoi vieras. "Minä olin juuri aikonut kysyä,
olisiko täällä jonkintapaista ruokalaa — en nimittäin tunne ketään —"

"Teette meille suuren kunnian, neiti, kunnian —. Jääkää toki ja syökää
pala kanssamme —. Kuules, Helene, minä juoksen Hansenille hakemaan
lisää olutta —" Julius kiepsahti ovesta.

"Jääkää nyt, niin saatte nähdä hänet, kun hän on hereillä", sanoi
Helene ja pani veitset ja haarukat pöytään.

Julius oli helmeilevän hyvällä päällä aterian aikana. Ja Tjodolfin
äiti — hänen nimensä oli Fanny Erdahl — tuli vähitellen yhä
vilkkaammaksi. Hän istui ja kertoa lörpötteli itsestään — kuinka
ilkeitä ja kateellisia toiset naiset aina olivat olleet häntä kohtaan
— ensin paperitehtaan konttorissa Isollakadulla, siellä missä hän
oli tutustunut Tjodolfin isään — ja nyt hän hoiti suuren lihakaupan
kassaa, Grönlandsleretin varrella — mutta kuulosti, kuin hän sielläkin
olisi joutunut vihoihin muun henkilökunnan kanssa. Julius nauroi ihan
katketakseen, kun Fanny kertoi paksusta, luulevaisesta teurastajan
vaimosta, ja millä tavoin hän, Fanny, vastaili hänelle, välittämättä
tuon taivaallista.

Kun he sitten istuivat ja joivat kahvia, kuuli Helene lapsen itkua
puutarhasta. Ja molemmat naiset juoksivat ulos tuodakseen pojan sisään.

Fanny Erdahl itki ja nauroi vuoroittain, ihastuksesta; poika oli
hänestä niin suloinen. Hän sai pienokaisen syliinsä syöttääkseen sille
kauravelliä; poika oli alkanut syödä hiukan velliä lusikalla. Ja Fanny
nauroi, että lapsi oli niin ahne ruualle ja että hän itse oli niin
kömpelö; hän tiputti ruokaa pöydälle ja pojan mekolle. Yhtäkkiä hän
nosti kauhistuneena lapsen ilmaan ja katseli sinapinkeltaista tahraa,
joka oli ilmestynyt hänen valkoiseen helmaansa — katseli hämmästyneenä
Heleneä ja Juliusta ja pienokaista ja uudelleen tahraa; Helene ei
voinut olla hymyilemättä hänelle ja Julius nauroi ja löi reiteensä:

"Niin, eivätkö olekin aika otuksia, tuollaiset! Ei, niihin ei sitten
totisesti ole luottamista — hihihi! —"

Helenen täytyi syöttää Tjodolf. Ja sitten hän muutti pojan vaatteet ja
puki hänen ylleen kauniin uuden valkoisen puseron ja liinahatun. Äidin
ihastuksella ei enää ollut rajoja — mitenkä suloinen poika olikaan!

Neiti Erdahl seurasi heitä puistoon kuulemaan soittoa. Helene oli
pessyt pois Tjodolfin tekemän tahran ja silittänyt hameen kuivaksi,
ja Julius oli ilmeisesti mielissään saadessaan kulkea noin kauniin
naisen rinnalla — sillä kaunis hän oli, punainen auringonsuoja pystyssä
iltapäiväauringon varalta; kasvot ja vartalon yläosa kävivät vallan
vaaleanpunaisiksi. Hän ja Julius kulkivat edellä ja juttelivat,
ja Helene seurasi vaiteliaana pari askelta taempana ja työnsi
lapsenvaunuja.

He saattoivat Fannyn sillalle, kaikki kolme, Julius ja Helene ja
Tjodolf vaunuissaan. Ja Fanny kiitteli innokkaasti hauskasta päivästä.

Julius kulki ja nauraa hykerteli kaiken iltaa:

"Niin, se oli sitten oikeata maata!" sanoi hän yhä uudelleen ja
uudelleen. "Se tyttö ei sitten ollut arkalasta kotoisin, ei totisesti."

"Hyi, minusta hän oli oikein narrimainen", sanoi Helene.

"Narrimainen, sanoit —" ja Julius nauroi aina vain makeammin. Hän
istui vuoteen laidalla ja veti sukkia jalastaan. Ja hän kietoi
äkkiä käsivartensa Helenen kaulaan, kun Helene tuli ja aikoi ryömiä
vuoteeseensa. "Eiväthän ne kaikki sentään voi olla yhtä hienoja ja
kainoja kuin sinä —"

"Niin, sinä kyllä pidät siitä merkistä, sen huomasi", sanoi Helene
nyreästi ja riuhtaisi itsensä irti. Hän paneutui vuoteeseensa. "Sinusta
kai olisi hauska, jos oma eukkosi olisi samaa maata, vai —"

"E-heipäs! Ei, minä poika en sitten menisi _naimisiin_ tuollaisen tytön
kanssa — ei sitä sentään olla hölmölästä kotoisin! Ei, naimista varten
olet sinä kyllä parempi —"

Helene alistui hänen hyväilyihinsä, vaikkakin hän oli hiukan harmissaan
yhä. Ja juuri kun hän oli nukahtamaisillaan hän kuuli Juliuksen nauraa
hekottavan itsekseen:

"No jo totisesti, hän oli sitten oikeata maata — tuo Erdahlin neiti!"

V


Suvi kului hiljaisena ja rauhallisena; Helene oli vuokrannut molemmat
huoneensa kahdelle vanhahkolle kaupunkilaisneidille, jotka valmistivat
itse ruokansa väkiviinakeittiöllä, niin ettei hänellä ollut mitään
vaivaa heistä. Hänellä oli aikaa istua pitkät ajat kerrallaan kuistilla
ja neuloa oviverhoja, jotka Erna-neiti oli tilannut. Hän oli löytänyt
sopivan tekosyyn, niin että pääsi vuokraamasta huoneita Ernalle;
oli aivan kuin häntä ei olisi haluttanut pitää luonaan ja lähellään
ihmisiä, jotka hän entuudestaan tunsi. Erna-neiti olikin vuokrannut
hiukan kauempaa, Husvikiin vievän tien varrelta. Joskus pistäytyi
hänen lapsenhoitajansa Helenen luona, ollessaan kävelemässä molempien
pikkutyttöjen kanssa: ystävällinen, hiljainen vanhanpuoleinen ihminen,
ja lapset olivat oikein mukavia. Vanhemmasta tytöstä oli niin hauskaa
vetää Tjodolfin vaunuja edes takaisin kuistin edessä. He olivat oikein
hyvinkasvatettuja lapsia ja kiittivät niin sievästi, kun Helene antoi
kummallekin lautasellisen marjoja puutarhastaan. Eräänä sunnuntaina
tuli Henriettekin; hän oli tervehtimässä sisartaan; hän joi kahvia
Helenen luona ja oli kovin herttainen — ja hänkin sanoi, että Tjodolf
oli ihmeen kaunis ja että hänellä ikäisekseen oli harvinaisen iso tukka
— kenelläkään hänen lapsellaan ei ollut ollut läheskään niin paljon
hiuksia.

Julius palveli laivassa, joka teki vain lyhyitä matkoja, niin että
hän oli tavallista enemmän kotona tänä suvena. Eihän hän silti
ollut erikoisen paljon sisällä, ollessaan kotona; hän oli ulkona
tovereittensa kanssa, ja sattuipa useinkin, että hänellä oli jonkin
verran hatussa palatessaan kotiin. Eikä häneltä ollut niin helppoa
saada rahaa kuin ennen; Helene sai kovistaa häntä oikein vakavasti
parikin kertaa juuri sen takia.

Muuten Helene suhtautui nyttemmin melko tyynesti miehen vikoihin;
olihan Julius pohjaltaan kiltti, ja hän koetti parhaansa mukaan
käyttäytyä siivosti kotona, silloinkin kun hän oli maistellut
reippaasti. Kaiken kaikkiaan he elivät koko lailla hyvin yhdessä;
Julius oli avulias ollessaan kotona. Hän toi tuoretta kalaa, ja Helene
valmisti sen ja toi silloin pöytään persiljavoita ja mureleipää, jolla
oli paksusti meijerivoita ja tuoreita perunia kotipuutarhasta; Juliusta
varten oli olutpuolikas ja suuri ryyppy. Kotona Helene ei suvainnut
viinaa muuta kuin sen pullon, jonka hän itse osti ja säilytti lukitussa
kaapissa; hän kaatoi miehelle kunnollisen ruokaryypyn ja sillä hyvä!
Julius taipui siihen eikä koettanutkaan enää ryypiskellä kotona;
ainakin siinä suhteessa Helene oli saanut hänet totutetuksi.

Vain kerran sattui ikävyyksiä; eräänä sunnuntaina syyskuun alussa,
jolloin tuo Fanny Erdahl oli tullut katsomaan Tjodolfia. Helene oli
suunnitellut oikein viihtyisää päivää — Julius oli ollut kalassa yöllä
ja palatessaan tuonut hienonhienoja turskia, ja viikolla hän oli käynyt
poimimassa vadelmia; Helene oli valmistanut mehua, ja ruupuista hän
oli keittänyt kaikkein parasta vadelmapuuroa, jota heillä piti olla
päivälliseksi. Mutta sitten tuli siis tuo Fanny Erdahl, jo varhain
aamulla; Julius oli vielä vuoteessa. Helene ja Fanny olivat puutarhassa
pojan kanssa, kun Julius puki ylleen, ja sitten sovittiin, että Julius
ja Fanny tekivät retken Seierstenille, sillä aikaa kun Helene siivosi
ja laittoi päivällistä.

Kun he sitten istuivat syömään, tarjosi Julius piloillaan neidille
ryypyn, ja tyttö sanoi kiitos, kyllä. Ja niin Helenen täytyi jättää
pullo pöytään, eikä Julius ollut hidas sitä käyttämään — eikä Fannykään
siekaillut väkeviä, mokoma. Helenen oli totisesti mahdotonta ymmärtää
häntä — alussa Helene oli toki luullut, että toinen tahtoi lukeutua
herrasväkeen ja pitää itseään parempana kuin he — eipä silti, että
hän olisi hoitanut asiansa niin erikoisen hyvin, olihan hän saanut
lapsen naimisissa olevan miehen kanssa — mutta hänen isänsä oli ollut
kansakoulunopettaja, ja itsehän hän oli saanut eräänlaista sivistystä.
Mutta siinä hän nyt istui ja otti ryyppyjä, toisen toisensa jälkeen, ja
joi maljoja ja kiemaili ja iski silmää ja hakkaili Juliusta — no niin,
hän oli kai luotu sillä tavoin, senkin kuvatus, että hänen oli oltava
mielin kielin jokikisen miehenpuolen edessä, minkä hän vain näki.

Kun he olivat syöneet, keksivät nuo kaksi, että olisi lähdettävä
hiukan soutelemaan kauniilla ilmalla. Helene ei voinut lähteä, hän
ei uskaltanut ottaa Tjodolfia merelle, sillä pojassa oli nuha eikä
hän voinut oikein hyvin; hän sai hampaita. Neiti Erdahl sanoi kyllä
jotakin, että eikö hän voisi saada jonkun hoitamaan poikaa sillä aikaa
— mutta Helene kuuli hyvin heidän äänestään, etteivät he erikoisesti
pitäneet väliä hänen tulemisellaan. Ja toiset siis menivät, ja Helene
jäi kotiin pienokaisen kanssa, joka itkeskeli ja oli äreä ja räkäinen;
nenänalus oli aivan rikki. Helene piteli häntä sylissään, tuuditteli
ja hyssytteli; hän kulki edestakaisin keittiön lattialla ja lauloi. Ja
aina välistä hän painoi pieniä kasvoja poskeaan vastaan:

"Etkös vain ole _minun_ pojuni, Tjodolf — olet, mun oma poikakultani
sinä olet —"

Mitä Fannyllä itse asiassa oli tekemistä täällä, ei Helene oikein
ymmärtänyt. Kun hän kerta kaikkiaan oli jättänyt pojan luotaan, niin —.
Eikä hän muuten juuri katsonutkaan poikaa, kun hän kerta oli siellä —
_sitten_ hänen piti uida ja _sitten_ kävellä ja _sitten_ poimia kukkia.
Mutta hänestä oli kai komeata, kun oli paikka sunnuntairetkiä varten.

Kerran hän jutteli, että tädin oli tehnyt niin kovin mieli tulla mukaan
katsomaan Tjodolfia. Helene vastasi, että niin, tervetuloa, olisi
hauskaa jos vanha neiti Erdahl tulisi hänkin. Ja Helene osti paistin
siksi päiväksi, kun heitä odotettiin — hän tahtoi valmistaa jotakin
erikoisen hyvää vanhalle ihmiselle; raukka ei kai liian usein päässyt
minnekään. Ja niin Fanny tuli laahaten mukanaan jotakin ystävätärtä ja
sanoi niin, anteeksi nyt, mutta olihan rouva Johansen sanonut, että
hän saattoi ottaa mukanaan jonkun. — Ja ystävätär oli veistetty ihan
samasta puusta kuin Fannykin.

Hyi, miten se oli harmillista. Ja että Tjodolf raukalla pitikin olla
tuollainen äiti, jota hän saisi hävetä vanhempana! Sillä että Fannylle
kävisi niin, kuin tienviitat osoittivat — niin, olisipa muuten ihme ja
kumma, ajatteli Helene.

"Mutta älä huoli siitä, Tjodolf-tipuni", sanoi Helene korivaunuissa
loikovalle pienokaiselle. "Sinä olet minun poikani — onhan Helene pojun
oma mami — eikös vain, kullanmuruni mun?"

       *       *       *       *       *

Viimeisenä kertana, kun Fanny Erdahl tuli katsomaan lastaan, kävi
muuten Helenen häntä sääli. Oltiin marraskuun lopussa, ja oli oikea
roskailma, mutta Fannyllä oli yllään harmaanruudukas kävelypuku,
jotakin ohutta kangasta, joka tuskin oli ollenkaan villava; se oli kai
jokin vanha kevätpuku, epämuodikas ja nuhjaantunut ja siitä puuttui
monta nappia. Sen alla hänellä oli pienet surkeat koukutut liivit
ja tahrainen heleänpunainen silkkipusero jotain ohutta, ryhditöntä
kangasta. Hän oli aivan läpimärkä, ja Helenen täytyi lainata hänelle
vaatteita, niin että hän voi muuttaa, ja kun Helene ripusti vaatteet
kuivumaan uunin eteen, huomasi hän, että kengät olivat rikkinäiset ja
sukissa oli reikiä.

Julius ei ollut kotona sinä päivänä, niin ettei Helene ollut aikonut
valmistaa päivällistä. Mutta hän keitti väkevää kahvia ja munia ja
pani paksulti vuohenjuustoa monen monelle vehnäleivänviipaleelle, ja
Fanny söi niin kuin ei olisi nähnyt ruokaa ties kuinka pitkään aikaan.
Ja yhtä mittaa hän sai kyyneleitä silmiinsä, mutta hän ei suuria
puhunut, alussa. Hän pyysi saada syöttää Tjodolfille tämän munan, mutta
poika oli alkanut vierastaa ja huusi, kun äiti aikoi tarttua häneen,
niin että Helenen täytyi ottaa hänet syliinsä. Siinä hän istui hyvin
tyytyväisenä ja leikitteli vehnäleivänpalasellaan, ja äiti istui ja
tuijotti häneen, ja kyyneleet tippuivat, minkä ehtivät Heleneä säälitti
ja hän sanoi:

"Tiedättekös, yhteen aikaan kaikki pikkulapset vierastavat. Kunhan
hän kasvaa, niin saatte olla varma, että hän muistaa teidät kerrasta
toiseen —"

Äiti puhkesi äänekkääseen itkuun:

"Kukapa tietää, milloin minä vast'edes voin tulla — Olen näet
menettänyt paikkani", lisäsi hän hetken kuluttua. "Eikä minun ole
helppoa saada mitään uuttakaan — enhän edes kehtaa näyttäytyä
ihmisille, minulla ei ole vaatteita eikä mitään —"

Vähitellen purkautui hänestä kaikki. Hänen oli täytynyt jättää
paikkansa, kun kassa ei ollut kunnossa, ja liikkeen rouva oli vannonut,
että minne hyvänsä Fanny joutuikin, hän antaisi kyllä heidän tietää,
mitä maata Fanny oli. Rouva oli niin kiukkuinen, kun hänen miehensä,
teurastaja, oli pitänyt Fannystä — niinkuin Fanny olisi sille mitään
mahtanut. Huh, hänestä tuo vanha ilkeä äijänköriläs oli ollut niin
inhottava, hän oli usein lähennellyt, niin että oli tuntunut oikein
pahalle, mies oli vanha porsas, juuri sellainen hän oli. Mutta eihän
Fanny ollut uskaltanut olla liian koppava, sillä silloin hän olisi
menettänyt paikkansa taas sen vuoksi. — Ja akka oli käynyt Lovise-tädin
luona ja lörpötellyt ja kertonut kaikesta _omalta_ kannaltaan, ja
Lovise-täti oli käynyt äkäiseksi kuin ampiainen, niin ettei Fanny
enää uskaltanut näyttäytyä siellä. — Nyt hän sai olla yötä erään
ystävättären luona, joka oli vuokrannut palvelijanhuoneen Neubergkadun
varrelta, mutta eihän hän voinut jäädä sinne: Selma rukalla ei
itselläänkään ollut niin lihavat oltavat. Kunpa hän edes olisi saanut
jotain ompelutyötä, Selmalla oli ompelukone —

Helene olisi mielellään lohduttanut raukkaa, mutta ei ollut helppoa
tietää, mitä sanoa. Ja niin hän keitti lisää kahvia ja otti käsityönsä
ja antoi toisen kertoa, kunnes tämä hiukan rauhoittui. Ja vähitellen
Fannyn mieliala keveni. Tjodolf oli tottunut vieraisiin kasvoihin eikä
enää pelännyt; Helene nosti hänet syliinsä ja antoi hänen näyttää
kaikki pienet taitonsa — leipoa leipää ja olla kilipukkisilla, panna
kädet kasvoille ja sanoa "kat-kat". Hän oli yli yhdentoista kuukauden
nykyään ja hänellä oli kuusi hammasta ja hän ryömi lattialla, kun
Helene laski hänet alas — hän oli kovin suloinen ja monta kertaa niin
tavattoman hullunkurinen, että sai nauraa ihan kuollakseen.

Ulkona tuli räntää ja satoi, niin että heidän täytyi pysytellä sisällä,
ja heillä oli oikein viihtyisää. Fanny sai Tjodolfin syliinsä, ja
poika oli lempeä ja suloinen, sormieli äidin puseronnappeja ja tahtoi
purra niitä. Kun äiti kutitti häntä sormillaan kaulaan ja sanoi
"hellanletta", niin poika nauroi niin, että häntä nikotti.

Helene ehdotti, että Fanny jäisi yöksi — hän ajatteli, että Fannyn
olisi niin surkeata matkustaa tällaisessa säässä ja saapua kaupunkiin
iltamyöhällä — kulkea taapertaa märkänä ja kurjana ja yksikseen
ystävättären palvelijattarenhuoneeseen Neubergkadun varrelle. Ja Helene
valmisti illallista ja Tjodolfin kylvyn, vaikkakin poika oli kylpenyt
juuri edellisenä iltana, jotta äiti saisi nähdä pojan pärskyttävän
soikossaan. Ja Fanny sai nostaa puhtaan, vastaruokotun, suloisen
pienokaisen vaunuihin ja istua ja liekuttaa häntä, kunnes poika nukahti.

"Voi voi sentään", hän sanoi ja alkoi jälleen itkeä. "Jospa minä vain
olisin saanut pitää pienokaisen luonani, niin —. Voi, ettekö nyt
ymmärrä — kun te, joka olette vieras, voitte pitää hänestä niin kuin te
pidätte — kuinka paljon minä hänestä pidänkään, minä joka olen hänen
oma äitinsä —"

       *       *       *       *       *

Talvi kului, eikä Helene kuullut mitään Tjodolfin äidistä, ei edes
pojan syntymäpäivänä eikä jouluksi; hän ei edes tietänyt Fannyn
nykyistä osoitetta.

Maaliskuussa Julius otti koneenkäyttäjän paikan eräässä tehtaassa
Oslossa. Hän puheli jotakin Drøbakin talon myymisestä, ja että he
muuttaisivat kaupunkiin, mutta kun siellä nyt juuri oli asuntopula,
hän aikoi toistaiseksi asua samassa huoneessa erään toverin kanssa;
Helene jäisi Drøbakiin. Sunnuntaisin hän kävi tervehtimässä Heleneä, ei
kuitenkaan joka sunnuntai.

Mutta Helenelle se oli verraten yhdentekevää. Hän vain toivoi, että
kaikki jäisi tälleen, vaikkakin hän näin joutuisi näkemään miestään
vieläkin vähemmän kuin ennen; häntä peloitti kovasti siirtyminen
kaupunkiin. Eräs syy, miksi hän vastusti kaupunkiinmuuttoa oli se,
että hän pelkäsi Fanny Erdahlin tulla tupsahtavan ovesta ihan milloin
hyvänsä. Mutta sitä paitsi hän oli näinä vuosina kovasti alkanut pitää
kodistaan ja puutarhastaan, eikä hän voinut käsittää, että Julius
jaksoi ajatella kokonaan luopuvansa niistä.

Pojasta oli nykyisin niin paljon huvia ja seuraa, ettei hän kaivannut
mitään muuta. Hiukan myöhäänkehittynyt hän oli, raukka, sitä ei käynyt
kieltäminen; hän ei ollut aivan vapaa riisitaudista, ja hän vilustui
helposti, niin että Helene oli ollut huolissaan hänen keuhkoistaan ja
oli käyttänyt häntä pariin erään lääkärissä. Mutta se oli, jumalan
kiitos, ollut vain tavallista vilustumista.

"Hän on hiukan heikko", sanoi lääkäri. "Mutta sellaisella hoidolla kuin
teidän, rouva — saatte nähdä, että hänestä vielä tulee iso ja vankka;
hänessä ei ole mitään, jonka takia teidän tarvitsisi olla niin levoton
—"

Ja kun kevät toistamiseen koitti Tjodolfin elämässä, hän osasi huutaa
mamia, hän osasi sanoa 'leipä' ja 'juutto' kun Helene asetti leipää
ja juustoa pöydälle, ja kun Helene kävi asioillaan ja kantoi poikaa
käsivarrellaan, osoitti poika kaikkia eläimiä, mitä he tapasivat ja
sanoi niille 'kitta'. Kaupoissa Helene laski hänet lattialle, sillä hän
pysyi seisomassa nyt, kun hän piteli Heleneä hameesta. Helene ylpeili
kovin pojastaan — tämä ei ollut erikoisen lihava, mutta lääkäri sanoi,
ettei pikkulapsien ollut terveellistäkään olla niin liikalihavia —
mutta koko kylässä ei ollut ainoatakaan pienokaista, jonka tukka oli
niin kauniin ruskea ja kihara kuin pikku Tjodolfin.

Puutarhan pensaissa oli suuria kellertäviä lehtisilmuja, ja
spirea-aitaus oli hieno ja loistavan vihreä. Pääskyset kiisivät ympäri
taloa salamannopein kaarroin ja suhahtivat sirkuttaen ja piipittäen
räystäspesiinsä ja taas ulos.

Helene kulki pitkin talon etusivulla olevaa kukkapenkkiä ja tarkasteli,
miten suuriksi aurikkelien nuput olivat paisuneet ja miten pitkälle
pääsiäisliljat olivat ehtineet. Lapsi istui hänen käsivarrellaan, mutta
sitten Helene laski hänet alas auringon lämmittämälle sorakäytävälle,
juoksi nopeasti kolme neljä askelta poispäin ja asettui kyykkysilleen.
Poikanen seisoi tuokion, aukoi suutaan kuin huutaakseen, kyyristyi kuin
pudottautuakseen ja ojensi käsivartensa Heleneä päin. Mutta sitten
hän yhtäkkiä rohkaisitte — päästi pienen terävän kirkaisun pääskysten
lailla ja kompuroi nuo pari kolme askelta Helenen luo ja kaatui tämän
levitettyyn helmaan.

Helene riemuitsi ja puristi häntä syliinsä, ja pikku poika yhtyi
riemuun, ylpeänä oman tekosensa johdosta. He toistivat koettaan,
uudelleen ja uudelleen; Tjodolf ihastui yhä enemmän ja enemmän uuteen
leikkiin.

Ja kuusi viikkoa myöhemmin, kun keltaiset ruusupensaat olivat
kukkeimmillaan puutarhassa, Helene saattoi istua tuntikaudet
ruohonurmikolla ompelutyö käsissään ja pitää silmällä Tjodolfia, joka
reippaasti taapersi omissa oloissaan ja leikki suurella puuhevosella,
jonka Julius oli tuonut tuliaisina kaupungista. Helene oli ristinyt
sen Jaakoksi hevosen mukaan, joka heillä oli ollut kotona, kun hän oli
pieni, mutta Tjodolf kutsui sitä Laaloksi.



VI


Eräänä arkipäivänä heinäkuussa, kun Helene seisoi silittämässä, käytiin
keittiönovessa hänen takanaan, ja Fanny Erdahl seisoi keskellä lattiaa.

Hänen kasvonsa säteilivät ylt'yleensä, hän oli niin muuttunut kuin
ajatella saattaa — oli iloinen ja kaunis ja hienosti ja näpsästi
pukeutunut: kävelypuku oli burberykangasta, korkeiden ruskeiden kenkien
varret olivat samaa kangasta ja soljilla kiinnitetyt säären ympärille,
ja suuri vaaleansininen tyllihattu keinui kullankeltaisilla hiuksilla.

"Ja aina yhtä ahkera!" hän huusi tervehdykseksi. Helene huomasi, että
hänen äänensävynsä oli vallan toinen kuin ennen, se oli suojeleva tai
melkeinpä alentuva.

"Herra Jumala, miten hauskaa olla täällä taas!" Hän vaipui istumaan
keinutuoliin.

"Ja siinähän minun Tuttuni onkin! Rakas poikakultaseni, voi kuinka
suureksi ja pulskaksi sinä olet kasvanut — tule mamin luo, tule nyt,
niin saan katsoa sinua — anna mamille pusi —"

Tjodolf ei enää vierastanut, hän lähestyi tottelevaisesti, mutta kun
äiti alkoi rajusti suudella häntä, ähkäisi hän ja työnsi pienillä
käsillään kasvot loitomma. Mutta kun hän sitten näki tuliaiset,
suklaamakeisten paljouden ja suuren samettisen karhunpojan, asettui hän
täysin tyytyväisenä äidin syliin.

Helene laski kokoon silitysalustan, pani raudan syrjään uunille ja
korjasi pois pesuvaatteet. Kahvipannu joutui tulelle.

"Voi niin, kahvia!" sanoi Fanny Erdahl. "Voi, kuinka olen iloinen! Voi
Herra Jumala, kuinka hauskaa on istua täällä taas! Kuinka minun on
ollut ikävä!" Ja hänen silmänsä sädehtivät Helenen kasvoja päin.

"Niin, voittekos kuvitella, minulla on suuria uutisia kerrottavana
tällä kertaa", hän sanoi, kun Helene kaatoi kahvia kuppeihin ja pani
esiin wieninleivät, jotka Fanny oli tuonut mukanaan. Fanny Erdahl piti
lyhyen tauon: "Minä aion — minä olen mennyt naimisiin", sanoi hän ja
kumartui Tjodolfin puoleen, joka istui ja liotti wieninleipäänsä hänen
kahvikupissaan.

"Todellako!" sanoi Helene ja istui tuokion.

"Onko se tapahtunut hiljattain? Onneksi olkoon", hän lisäsi sitten
nopeasti.

"Kiitos! Johan siitä on kaksi kuukautta", tuli reippaasti Fannyn
suusta. "Ja tietäisittepä, kuinka reilun miehen olen saanut, rouva
Johansen! Ajatelkaa, hän on ulkomaalainen — itävaltalainen, niin,
oikeastaan pikemminkin unkarilainen, luulisin — Burg on hänen nimensä,
minä olen rouva Burg nyt, ajatelkaas — — Niin, oikeastaan" — hän
kuiskasi salaperäisesti, "se ei kyllä ole koko hänen nimensä — niin,
mitä siihen tulee —. Enempää en uskalla sanoa nyt. — Mutta kun kerran
tulee rauha, niin —. Tietäisittepä mitä kaikkea Rudolf on läpikäynyt
— se on niin jännää, mutta samalla niin vaarallista — mutta niin
kiintoisaa. Ajatelkaas, hän on ollut sodassa ja haavoittunut ja vaikka
mitä, mutta se oli niin kamalaa, ettei hän jaksanut enää — ja nyt hän
ei siis uskalla matkustaa kotiin Saksaan — niin, Itävaltaan nimittäin
— ei ainakaan niin kauan, kuin sotaa kestää. Ja nyt hän siis oleskelee
tässä maassa ja välittää joitakin suuria ostoksia — ostaa kalaa,
luullakseni, ja sitten hän kirjoittaa sanomalehtiin — —" puhetta tuli
kuin siimaa.

No hyvänen aika, ajatteli Helene, niin, mitä tässä muuta saattoi
odottaakaan, tietysti Fannyn täytyi sekaantua joihinkin hullutuksiin —

"Mutta sitten on vielä _eräs_ seikka", sanoi Fanny ja rutisti poikaa
sylissään. "Josta minä oikeastaan olen tullut tänne puhumaan — Rudolf,
mieheni, pitää niin hirveästi pikkulapsista ja ajatelkaas, hän tahtoo,
että me otamme Tjodolfin kotiin meille —" hän suuteli rajusti pojan
hiuksia.

Helene istui mykistyneenä. Hän ei kyennyt ajattelemaan ainoatakaan
ajatusta.

"Niin, alussa kai teidän tulee ikävä, luulisin", sanoi Fanny
lohduttaen, "mutta tehän voitte käydä meitä tervehtimässä, eikö niin
— kuulet, Tuttupoju, Helene tulee tinua kattoon kaupunkiin — Emme saa
asuntoamme kuntoon ennen kuin viikon kuluttua", hän jatkoi yhä, "niin
että ennen en voi häntä ottaa, mutta viikon perästä ajattelimme tulla
häntä hakemaan, Rudolf ja minä —"

"Mutta tehän olette kokonaan luopunut Tjodolfista", pääsi hiljaa
Heleneltä. "Voittehan käsittää — ettehän te noin vain saata vaatia
pienokaista takaisin —" vaistomaisesti hän ojensi kätensä lasta päin.

Tjodolf istui iloisena ja kesynä äidin sylissä ja leikitteli tämän
käsilaukulla.

"Mutta sehän oli silloin, se", hymähti Fanny. "Herranen aika, minähän
en silloin tietänyt mihin pääni kallistaa. Mutta nythän on kaikki siis
aivan muuttunut —"

Helene istui suu puolittain auki.

"Mutta mehän olemme ottaneet hänet kuin omaksemme", kertasi hän yhä,
kaiuttomasti.

"Niin, rouva kiltti, senhän tiedän — se oli silloin. Mutta
ymmärrättehän, ettette voi kieltää omaa äitiä ottamasta takaisin
lastaan, eikö totta, kun kerta olosuhteet ovat muuttuneet, niin että
hän itse voi pitää lasta —"

Helene oli vaiti.

"Tietysti käsitän, että teistä alussa tuntuu hiukan vaikealta", sanoi
Fanny. "Mutta hyvänen aika, tehän olette vain kasvatusäiti — olisihan
toista, jos poika olisi omanne. Ja te, joka itse pidätte niin paljon
lapsista — täytyyhän teidän voida käsittää, miltä hänen oikeasta
äidistään tuntuu —"

Helene ei vastannut.

"Tietysti minun käy teitä sääli", jatkoi äiti. "Mutta kun hän nyt on
minun lapseni —"

"Tiedättekö", sanoi hän äkkiä ja kävi iloiseksi. "Teidän on varmasti
ihan helppoa saada uusi kasvatuslapsi. Jonka äiti on kuollut. — Puhun
mielelläni teistä kasvattilastentoimistossa ja suosittelen teitä —"

Helene kohotti silmänsä Tjodolfin kasvoista hänen äitinsä kasvoihin.

"Minä kyllä otan selvää, onko tämä luvallista", sanoi hän miltei
uhkaavasti.

       *       *       *       *       *

Tjodolfin äiti matkusti päivälaivassa takaisin kaupunkiin. Helene kulki
eikä oikein tajunnut, mitä kaikkea oikein oli sanottu — mitä hän itse
oli sanonut ja mitä tuo toinen. Hän ei oikein osannut tarttua mihinkään.

Pojanpallukka kulkea taapersi lattialla ja leikki itsekseen. Helene
tuskin uskalsi koskea häneen — oli kuin hän olisi pelännyt alkavansa
pitää vieläkin enemmän pojasta, aina kun hän vain koskisikaan häneen.

Myöhemmin illalla, kun Tjodolf oli jo nukkumassa, hän kolkutti salin
oveen; hänen luonaan asuivat samat vanhanpuoleiset neidit kuin jo viime
vuonna. Toinen heistä palveli jossakin virastossa. Helene kertoi heille
tapahtumasta ja kysyi, olivatko he sitä mieltä, että hänen täytyi
luovuttaa poika.

Oliko hän oikeudellisesti siihen velvollinen, ei neiti Sand voinut
varmasti sanoa. Mutta hän ei muuten luullut, että Helene Norjan lain
mukaan voisi olla suostumatta, kun kerta Johansen ei laillisesti ollut
ottanut poikaa omakseen. Mutta ainakaan moraalisesti katsoen hän ei
missään nimessä saattanut kieltäytyä luovuttamasta lasta tämän omalle
äidille.

Helene mutisi jotakin, että äiti oli ollut hiukan niin ja näin — hän ei
ollut ihan kunnollinen ihminen —

"Mutta juuri siksi", puuttui puheeseen toinen nainen, joka oli
opettajatar. "Juuri siksi. Sillä juuri siitähän on nähty lukemattomia
esimerkkejä — voi, on ihan ihmeellistä nähdä, miten kevytmielinen,
hyvinkin kevytmielinen nuori nainen voidaan pelastaa, kun hän saa pitää
pikku lapsensa luonaan. Ei mikään voi siinä määrin pidättää naista
joutumasta huonoille teille kuin se, että hänen täytyy olla lapsensa
äiti —"

"Ja niin monet pienet hylätyt ja avuttomat lapset vetoavat
äitiystunteeseenne, rouva Johansen. Kaksikymmentä tämän yhden asemasta
tarvitsee huolenpitoanne —"

       *       *       *       *       *

Helene kirjoitti vielä samana iltana Juliukselle ja pyysi tätä tulemaan
kotiin sunnuntaiksi — hänellä oli jotakin tärkeätä asiaa.

Mutta Julius puhui samaan suuntaan kuin neidit salissa. Kun kerta äiti
tahtoi takaisin lapsensa, eivät kai he voineet kieltää. — Mutta enemmän
hänellä oli sanomista Fannyn avioliitosta, joka nähtävästi huvitti
häntä määrättömästi. Jestapoo, no nythän oli vakka kantensa löytänyt!
Sillä tietysti ei tuo Burg mokoma ollut mikään puhdaskarvainen otus —
oli kai jokin vakooja tai sinnepäin —

He seisoivat puutarhassa, sillä Julius oli keksinyt että koska hän
kerta oli tullut kotiin, saattoi hän yhtä hyvin maalata lipputangon
tässä samassa; salko makasi maassa ja Julius maalasi täyttä päätä,
samalla kuin hän laveasti käsitteli Fannyn ja Burgin asiaa. Helene
seisoi vieressä Tjodolf sylissään, vähäpuheisena ja kasvot kovina.
Neidit riippuivat ikkunassa ja sanoivat mielipiteensä, ja jälleen he
huomauttivat, että Helenenhän olisi niin helppoa löytää joku uusi
pienokainen, joka tarvitsi hänen huolenpitoaan. Helene puristi poikaa,
niin että tämä alkoi itkeä, ja hänen kasvonsa kävivät yhä kovemmiksi.

Mutta Juliuksen mielestä ajatus oli etevä. Ja tällä kertaa he
pitäisivätkin varansa, että saisivat oikein parempien ihmisten lapsen.
Silloin tällaisetkin ikävyydet välttyisivät. Ottaisivat oikein
todellisen hienohelman lapsen, sillä sellaisten suhteen voi aina olla
varma etteivät äidit vaadi lasta takaisin.

Ja Helene pesi kaikki Tjodolfin vaatteet, tarkasti, että ne olivat
eheät ja pakkasi ne sievästi kahteen suureen pahvirasiaan. Päivä
toisensa jälkeen kului, Helene heräsi joka aamu samassa jännityksessä
ja kulki omissa ajatuksissaan, niin että hän tuskin kuuli tai näki
pienokaista; hän ei vastannut pojan laverteluun.

Kun viikko oli mennyt, alkoi Helene ajatella — ehkäpä jotain oli
tapahtunut, kenties mies olikin päättänyt toisin. Kenties ei. — Helene
ei uskaltanut puristaa lasta syliinsä, lörpötellä ja leikkiä hänen
kanssaan, niinkuin hänen tapansa oli ollut ennen, kun hän vielä luuli,
että lapsi oli hänen omansa. Mutta kun poika iltaisin nukahti, istui
Helene keittiöpöydän ääressä ja tuijotti valoisaan suviyöhön silmin,
jotka eivät mitään nähneet, ja hän pidätti jännittyneenä hengitystään.
Ajatella, ehkäpä —

Lähes kolme viikkoa oli kulunut, ja sitten eräänä päivänä Fanny
ja hänen miehensä ilmestyivät. Mies oli lyhyt paksu olio, jolla
oli kihara ruskea tukka, ruskeat viikset, ruskeat silmät ja täydet
valkoiset hammasrivit, joista sinertävät lyijypaikat vilahtivat. Hän
näytti muuten kiltiltä, hymyili koko ajan ja näpsäytteli sormillaan
Tjodolfille: "Bubi, Bubi! hübscher Bub!" Fanny paistoi kuin aurinko,
hän oli iloinen ja reipas eikä pysynyt hetkeäkään paikallaan.

Helene pakkasi loputkin Tjodolfin tavarat laatikkoihin ja toi pojan
sinisen leijonanappisen merimiestakin ja sinisen matruusinlakin. Ja
Fanny puki vaatteet pojan ylle.

"Ja nyt Tuttu sanoo nätisti hyvästi Helene-äidille — mene nyt ja anna
pusi Helene-äidille, Bubi —"

Mutta poika ei ymmärtänyt; eihän hän ollut tietoinen, että hän nyt
lähtisi kotoa.

"Hyvästi, hyvästi!" sanoi Fanny Burg, "ja tuhannen kiitosta! Tulkaa nyt
sitten oikein pian katsomaan meitä — hyvästi, hyvästi!"

Saksalainen kumarsi kohteliaasti hymyillen. Sitten hän nosti pienen
sinipukuisen käsivarrelleen. Rouva otti laatikot. Ja he lähtivät.

Ikkuna oli avoin. Helene kuuli, että poika alkoi itkeä — he olivat mäen
alla. "Mami!", huusi Tjodolf. Helene seisoi nurkkaan painautuneena eikä
katsonut ulos.



VII


Kaksi kertaa Helene matkusti kaupunkiin, aikoen mennä katsomaan, kuinka
Tjodolf jaksoi. Mutta hän ei saanutkaan käydyksi siellä. Hän kulki
Sverdrupin kadun päähän asti ja käveli sen talon ohi, jossa Burgit
asuivat; hän toivoi, että ehkä saisi nähdä Tjodolfin katukäytävällä
muiden lasten kanssa. Mutta poikaa ei näkynyt.

Tietysti oli hyväkin, ettei Fanny laskenut pienokaista yksikseen ulos
kadulle — poikahan saattaisi helposti joutua yliajetuksi taikka hänelle
voisi sattua jokin muu tapaturma. Oli kuinka olikin, Helene ei vain
saanut itseään käymään Fannyn luona. Tuntui ihan siltä, kuin hän olisi
mennyt sinne kerjäämään.

Ja niin Helene suoritti kaupunkiasiansa ja matkusti takaisin kotiin.
Hän oli menossa kirkkomaallekin, mutta kääntyi puolitiessä. Ja hän
tuumi käväistä Lundillakin, mutta ei voinut sitäkään. Hän olisi kyllä
halunnut kysyä asianajajalta yhtä ja toista. Mutta mitä hän sanoisi
rahoista — Juliushan oli haaskannut kaiken, mitä he olivat saaneet
Tjodolfia varten, vieläpä asianajaja Lundin sata kruunuakin.

Vihdoin, ollessaan kolmannen kerran kaupungissa, hän meni tervehtimään
rouva Burgia. Hän oli viime aikoina nähnyt niin monta kertaa unta
Tjodolfista — hän ei oikein osannut selvittää itselleen, mitä se oli
ollut, mutta ainakin se koski jotakin, mitä pojalta puuttui, niin että
hän herätessään tunsi oikein ahdistusta sydämessään.

Oli paahtavan helteinen päivä elokuun loppupuolella, ja ilma seisoi
pölystä raskaana kaupungin kaduilla kivitalojen välissä. Burgin
porraskäytävä uhosi lämmintä ja pahaa hajua. Helenen täytyi odottaa
kauan sen jälkeen, kun oli painanut pienen messinkilaatan alla olevaa
nappia; laatassa oli ulkomaalainen nimi. Vihdoinkin hänen soitettuaan
pari kertaa ja juuri aikoessaan jo kääntyä takaisin avattiin ovi
raolleen — sisäpuolella oli varmuusketju.

"No mutta", liverteli Fannyn ihastunut ääni; hän painoi oven kiinni,
niin että paukahti, sai ketjun irrotetuksi ja avasi sepposen selälleen:
"Ei, mutta kuinka hirveän hauskaa, että te kerrankin tulitte, rouva
Johansen! Astukaa sisään, minä kun jo arvelin, että te varmasti olitte
unohtanut sekä Tutun että minut — niin, saatte suoda anteeksi, että
täällä on tällainen siivo, minä en odottanut vieraita, kuten näette —"

Hänellä oli yllään vain alushame ja korsetti, ja paita oli hyvinkin
likainen; sama makuuhuoneenilma, jota hänen puolialaston yläruumiinsa
uhosi, tuntui täyttävän koko salin, jonne hän johdatti Helenen.
Toiselle seinämälle oli asetettu makuusohva, jota ei ollut kunnolleen
kohennettu; vain peitettä oli hiukan suorittu.

Muuten huone oli jotenkin tyhjä, mutta ne muutamat huonekalut, jotka
siinä olivat, näyttivät kyllä hienoilta. Toisen ikkunan ääressä
oli erinomaisen komea kirjoituspöytä, tuota amerikkalaista mallia,
jollaisia Helene oli nähnyt liikkeiden näyteikkunoissa: pyöreä kansi
oli alasvedettävä ja lukittava. Toisella ikkunalaudalla seisoi
kuihtunut ruusupuu, ruukun ympärillä nuhjaantunutta silkkipaperia ja
nauhaa; toisella avattu pahvirasia, josta ompelutarvikkeet pursuivat.

Ovi oli avoin viereiseen makuuhuoneeseen, jota vielä ei ollut siivottu.
Fanny juoksi sinne ja palasi siinä samassa Tjodolf käsivarrellaan ja
vaaleanpunainen kampausmekko toisessa kädessään. Poika oli nähtävästi
nostettu vuoteesta keskellä unta, hän marisi ja hieroskeli silmiään;
tukka oli likomärkänä hiestä.

Äiti laski hänet alas lattialle, heitti kampausnutun ylleen ja tunki
hiuksensa pieneen pitsimyssyyn:

"Kuka te on, Tjodolf — eiköt poju yhtään tunne 'eleneä — ajatelkaas,
minä totta totisesti uskon, ettei hän tunne teitä — poju ressu, onko
sinun uni vielä — Bubbi —"

"Millainen siivo täällä onkaan", jatkoi hän, "voi taivas, kuinka minä
olen ollut väsynyt nämä viime päivät — Meillä oli vieraita, eräs
mieheni ystävä on ollut yötä meillä, mutta nyt he ovat matkustaneet
Bergeniin, mieheni ja hän, he matkustivat toissapäivänä, ja siksi minä
olen ottanut hiukan hissun-kissun nämä päivät —

"Huh, ressukkaa, hän on päivällä hiukan nuipallaan, Tuttupoika — ei, hän
ei näytä oikein terveeltä, siinä te olette oikeassa — no niin, niin
kovin vaarallista se tuskin on — tiedättehän, tällainen kauhea helle,
hänen vatsansa on pikkuisen epäkunnossa — ja sitten hän vilustui oikein
kunnollisesti, kun me käytiin Bygdössä, mieheni ja hänen ystävänsä ja
minä ja poju, hän oli ollut niin hikinen päivällä, ja illathan ovat
nykyisin hiukkasen vilpoiset —"

Siinä samassa hän oli lehahtanut eteiseen ja palasi taas, sadetakki
heitettynä aamunutun ja alushameen ylle — hän etsi rahoja kaiken
pikkukaman seasta hyllyllä. Helene sanoi jotakin, ettei pitänyt nähdä
vaivaa.

"Voi — täytyyhän meidänkin saada jotakin suuhunpantavaa. Emme ole vielä
syöneet, mekään —"

Helene jäi kahden kesken pojun kanssa.

"Tjodolf", kutsui hän lasta. "Tjodolf — kullanmuruni — etkö enää tunne
minua? Oletko vallan unohtanut mamin?" kuiskasi hän ja kyyristyi pojan
eteen, mutta poika vetäytyi taemma.

Näytti kuin poika olisi unohtanut. Hän seisoi hiljaa kuin hiiri, sormi
suussa, ja katseli Heleneä. Ja Herra Jumala, mitenkä huonon näköiseksi
hän oli käynyt — kasvot olivat kellanvalkoiset, ja tumma kihara tukka
oli hiestä aivan märkä.

"Voi sinua — voi omaa pikku pikku kultakimpalettani!"

Fanny palasi ja laski pöydälle kolme olutpulloa, maitokannun ja
pussillisen vehnäsiä.

"Kahvia ei minulla ole kotona", selitti hän, "ja olisi kestänyt niin
kauan, jos olisin pukeutunut ja mennyt oikein kauppaan — saatte nyt
pitää hyvänänne, mitä meillä on —"

Tjodolf kulki ja liikuskeli niin oudosti tapaillen seiniä; kerran hän
tuli äidin luo ja joi maitokupista. Ja Helene ajatteli, millainen
poika oli ollut hänen luonaan: eihän hän ollut ehtinyt istumaankaan ja
ottamaan eteensä ruoan murua, ennen kuin poika jo oli siinä lentämällä:
"Poka tahtoo yliin — poka maittaa mamin ruokaa —"

"No mutta, uskallatteko antaa hänelle keittämätöntä maitoa — kun hänen
vatsansakin vielä on kipeä?" kysyi Helene kauhistuneena.

Mutta Fanny selitti, että siksipä juuri. Hän oli lukenut, että
keittämätön maito oli paljon helpommin sulavaa kuin keitetty, ja sen
ravintoarvo oli paljon suurempi, sanoi hän hieman tärkeänä. Muuten
ei hänen pienestä ylemmyydentunteestaan, jonka Helene oli pannut
merkille viime kerroilla, ollut enää suuriakaan jäljellä. Hän muistutti
pikemminkin entistä minäänsä niiltä ajoilta, jolloin kaikki oli
ollut vaikeimmillaan. Raukkaa — jotain oli kai käynyt hullusti hänen
kohdallaan — mutta ainakin hän oli teeskentelemättä ja rehellisesti
iloinen Helenen käynnistä.

"Minusta teidän pitäisi käyttää poikaa lääkärissä", sanoi Helene, joka
istui ja katseli Tjodolfia kaiken aikaa.

Fanny sanoi sitä kyllä ajatelleensakin. Mutta hänen oli niin vaikeata
järjestää se. Ja sitten rahat. — Poliklinikka, niinpä niin, mutta se
oli niin varhain aamulla.

Ja rahat — hänen oli niin kovin vaikeata saada niitä riittämään.
Rudolf sanoi, että Oslo ehdottomasti oli Euroopan kallein kaupunki.
Ja Rudolfin palkka juoksi niin epäsäännöllisesti — väliin heillä oli
aivan ylellisesti, mutta aika ajoin oli taas oikein vaikeaa. — Fanny
jutteli loputtomiin ja kuumeisen innostuneesti miehestään ja tämän
liikeasioista, kehuskeli, vihjasi jälleen, että nimeen oikeastaan
liittyi jokin salaisuus. Rudolf oli kyllä jotakin hienompaa kuin
täkäläiset ihmiset aavistivatkaan. Ja sitten Fanny taas kehui, kuinka
kiltti Rudolf oli ja tavoiltaan hieno — mutta Helene ymmärsi, ettei
tämä merkinnyt sitä, että Fanny raukka olisi tuntenut itsensä niin
muita paremmaksi ja iloiseksi — päinvastoin.

Lopuksi Fanny sai sanotuksi sen, mitä hänellä oli sydämellään. Hän
tarvitsisi yhtä ja toista poikaa varten — Bubbille, kuten hän sanoi, ja
hänestä oli vaikeata esittää sitä Ruddille — niin, eipä silti, ettei
mies olisi ollut niin ihastunut poikaan, Helene ei saisi ajatellakaan
muuta — mutta kuitenkin — niin, te kyllä ymmärrätte. — Lyhyesti —
pankkikirja, joka oli Tjodolfin nimissä ja jonka Helene kerran oli
näyttänyt hänelle — eikö Helene tahtoisi lainata hänelle niitä rahoja?

Helene katseli kalpeata pienokaista — omaa lastaan, sanokoon maailma
mitä hyvänsä, että tuo toinen oli synnyttänyt hänet maailmaan.
Pojalla oli yllään sievä sininen sunnuntaimekkonsa, ja sen rinnukset
olivat niin täynnä tahroja, että se oli aivan saastainen, ja toinen
housunlahje roikkui aivan kengän reunaan saakka. Kaulaan hänellä oli
kietaistuna vanha silkkinenäliina, räkä juoksi nenästä, ja silmät
olivat nuhasta aivan ajettuneet.

Helene lupasi lähettää rahat ihan huomispäivänä. Mutta sitten Fannyn
täytyikin pitää huolta, että poika joutui lääkäriin heti kohta. Ja
ennen lähtöään hän nosti pojan syliinsä. Hän niisti perin pohjin pojan
nenän, pyyhki kauttaaltaan kauniit pienet kasvot ja suuteli sitten
sydämellisen lämpöisesti poikaa kolme neljä kertaa.

       *       *       *       *       *

Jonkin viikon kuluttua hän matkusti uudelleen kaupunkiin katsomaan
Tjodolfia. Ja hän otti Juliuksen mukaansa — hänestä se tavallaan aivan
kuin antoi hänen käynnilleen enemmän pontta.

Poika oli yhäti yskäinen, mutta näytti terveemmältä, ja Fanny sanoi
käyneensä hänen kanssaan lääkärissä, ja tämä oli sanonut, ettei ollut
syytä huoleen. Koti oli siistimpi, ja Fanny pukeissa. — Tälläkin
kertaa hän säteili ilosta saadessaan vieraita ja pyysi heitä jäämään,
niin hän valmistaisi päivällistä. Hän tarjosi makkaroita ja olutta ja
sitten kahvia. Siellä oli tavallaan oikein viihtyistä — kunhan vain
Tjodolf ei olisi ollut niin arka, ei, hän oli kyllä tykkänään unohtanut
kasvatusvanhempansa.

Burg ei ollut kotona tälläkään kertaa — oikeastaan hän oli yhtä mittaa
matkoilla — nyt hän oli Tukholmassa, luuli Fanny.

       *       *       *       *       *

Mutta kun Helene sitten eräänä päivänä syyskuun loppupuolella soitti
ovikelloa Sverdrupin kadun varrella, ei kukaan tullutkaan avaamaan.
Burgin nimikilpi oli vielä paikallaan, mutta kun Helene tiedusteli
käytävän vastapäisellä puolella olevasta asunnosta, kertoi vaimo,
että Burgit olivat matkustaneet ja että toisia ulkomaalaisia nyt asui
heidän huoneissaan — kolme neljä nuorukaista, joista talon vuokralaiset
eivät mitään tietäneet. Minne Burgit olivat lähteneet, ei vaimo
tietänyt; hän oli kuullut, että he asuisivat jossakin Askerissa päin,
mutta burgilalset eivät kai juuri halunneet, että heidän osoitteensa
tulisi tunnetuksi. Olivat, kyllä he olivat maksaneet vuokransa hyvin
säännöllisesti, siinä he olivat tarkkoja, sillä kas, huoneistoa kyllä
aina tarvittiin, siinäpä se — sillä taivas tiesi, mitä siellä oikein
toimitettiin, ihan varmasti yhtä jos toistakin — mutta Burgit olivat
velassa läheisiin kauppoihin. Ja miten koko naimisen laita oli — niin,
ainakaan heidän talossaan ei kukaan uskonut, että he olivat kunnollaan
naimisissa, kertoi vaimo.

       *       *       *       *       *

Eräänä iltapäivänä lokakuussa oli kaupanpitäjä, rouva Hansen, saanut
Helenen suostutelluksi mukaansa erääseen heränneeseen perheeseen,
jossa muuan oslolainen saarnaaja oli vierailulla. He saivat kahvia,
ja sen jälkeen saarnaaja puhui, erittäin hyvin ja kauniisti, ajatteli
Helene. Tuollainen ei muuten ollut hänen makuunsa, heränneet pitivät
niin paljon hälyä, mutta tämä, Lövstö oli hänen nimensä, oli puhunut
niin tasaisesti ja viisaasti, että Helene oikein oli saanut jotakin
ajateltavaa kulkiessaan kotiin päin.

Kello saattoi olla puoli yhdentoista vaiheilla, kun Helene kaikessa
kiireessä sanoi hyvästi rouva Hansenille heidän mäkensä alla. Ilma oli
märkä ja sumuinen ja pilkkopimeä, niin ettei ollut mitään syytä jäädä
seisoskelemaan. Helene kiirehti ylös mäkeä ja oli juuri nousemassa
eteisen portaita, kun hän huomasi, että joku istui kyyristyneenä
eteisen seinää vastaan. Hän hätkähti.

"Minä vain, rouva Johansen", sanoi sakea, itkettynyt ääni, ja Helene
tunsi Fanny Erdahlin.

"Jeesus Kristus —"

Toinen nousi seisomaan. Helene vaistosi, vaikka ei nähnyt mitään, että
Fannyllä oli lapsi sylissään.

"Herra Jeesus", sanoi Helene uudelleen, riensi ylös portaita ja avasi
oven. Toinen hiipi sisään kuin märkä koira ja jäi seisomaan aivan oven
pieleen Helenen sytyttäessä lamppua. Hän oli kietonut pojan omaan
sadetakkiinsa ja piteli häntä käsivarrellaan.

"Ei, mutta hyvänen aika —", sanoi Helene; hän ei voinut löytää
muutakaan sanottavaa, mutta meni ja otti mytyn Fannyn sylistä. Mytty
oli likomärkä päältäpäin.

"Hän nukkuu", sanoi äiti, "on nukkunut hyvän aikaa jo —" ääni hukkui
itkuun. "Me olemme istuneet odottamassa jo kello kuudelta. Minä juoksin
Hanseneille, mutta sielläkään ei ollut ketään kotona —"

Helene sai sadetakin ja muut päällysvaatteet Tjodolfin yltä, pojan
heräämättä. Hän laski pojan vuoteelle ja avasi nauhoista hänen märät
kenkänsä. Herranen aika, miten ohuiksi hänen säärensä olivat käyneet.

"Riisukaa nyt yltänne", kuiskasi hän hiljaa Fannylle. "Koht'silleen
minä tässä —"

Ja hän sytytti tulen uuniin, pani kahvia ja maitoa kiehumaan ja ripusti
pari villavaippaa lämpiämään. Sitten hän meni saliin ja sytytti tulen
pesään ja pani vuoteen kuntoon. Vasta kun se oli toimitettu ja hän
alkoi ottaa esiin ruokatarpeita, sanoi hän Fannylle:

"Niin, kai te jäätte tänne yöksi?"

"Kiitos, jään", sanoi Fanny pehmeästi. Hän istui kiikkutuolissa, kuten
niin usein ennen. Helene ei voinut olla ajattelematta kulkukissaa,
joka silloin tällöin pistäytyy kotona, kun sitä on kolhittu tavallista
pahemmin.

"Minä olen ajatellut — tahtoisin pyytää teitä ottamaan Tjodolfin
takaisin — joksikin aikaa — minä en kykenisi pitämään häntä —" ja Fanny
alkoi nyyhkyttää.

Helene kaatoi kahvia kuppeihin ja työnsi hiljaa ruoan Fannyä päin.

"Nyt teidän pitää syödä hiukan", sanoi hän lempeästi ja hiljaa. Ja
hiveli samassa toisen käsivartta.

Vähitellen Fanny rauhoittui sen verran, että saattoi ruveta kertomaan,
vaikkakin hän kaiken aikaa itki. Burg oli syyskuussa matkustanut
Tukholmaan, eikä Fanny sen koommin ollut häntä nähnyt. Aluksi hän
oli saanut pari rahalähetystä ja muutamia kirjeitä, mutta eihän hän
osannut lukea saksaa; Burg oli puhunut hiukan norjaa ja hän hiukan
saksaa, mutta Burgin kirjeistä ei Fanny suuriakaan ymmärtänyt. Sitten
tuli sinne joitakin saksalaisia — vaiko suomalaisia — ja he tahtoivat
muuttaa asumaan heidän huoneistoonsa, ja he olivat saaneet hänet
muuttamaan Askerin puolelle; siellä hänen piti asua erään saksalaisen
rouvashenkilön luona, joka oli erään näiden uusien saksalaisten
vaimo. Mutta se oli ollut vallan mahdotonta, siellä oli ollut niin
huonot oltavat, ja saksalainen rouva rehentelevä kuin mikäkin. Ja nyt
vihdoin, jokunen päivä sitten, Fanny oli saanut tietää, että Rudolf
oli matkustanut takaisin Saksaan, ja tuo saksalainen rouva oli ollut
hävytön häntä kohtaan ja ajanut hänet ulos ovesta.

Ja sitten oli siis se, pääsi häneltä vihdoin, ettei hän ollut ollut
laillisessa avioliitossa Rudolfin kanssa. Rudolf oli sanonut, ettei
hän saattanut mennä naimisiin, ennen kuin sota oli ohi, todistustensa
takia. Mutta luvannut hän oli niin varmasti, ja hän oli ollut niin
kiltti ja hellä ja niin tulisen rakastunut alussa — niin, tai
oikeastaan kaiken aikaakin.

Fanny itki paljon kyyneliä ja syventyi Burgia koskeviin muistoihinsa.
Tilaisuuden sattuessa hän puhui myöskin Tjodolfin isästä ja
kokemuksistaan hänen kanssaan. Helene ei milloinkaan ollut tavannut
tuollaista ihmistä — oli kuin Fanny ei olisi voinut käsittää, että
miehet saattoivat olla vastuuttomia ja kevytmielisiä — oli aivan kuin
hän vain olisi edellyttänyt, että kuka tahansa mies, joka puhui hänen
kanssaan, olisi ollut velvollinen pitämään huolta hänestä, koskapa hän
ei itse kyennyt siihen. Voi minun päiviäni — mutta raukkaa kävi samalla
kovin sääli.

Vihdoinkin Helene sai hänet levolle saliin. Tjodolf makasi keittiön
kaksoisvuoteessa, ja hän heräsi, kun Helene tuli ja paneutui maata
hänen viereensä. Helene antoi hänelle maitoa ja leipää; poika söi
ahnaasti ja hän oli lämmennyt, sillä Helene oli kietonut hänet kuumiin
villahuopiin. Mutta hän ei tahtonut maata Helenen kanssa, hän itki ja
huusi äitiä, niin että Helenen piti lopuksi kantaa hänet Fannyn luo.

Fanny jäi kolmeksi päiväksi. Hän olisi kyllä mielellään pesiytynyt
pitemmäksikin aikaa, mutta Helene antoi toisen tuntea, että
hän odotti tämän lähtevän. Fannyllä ei ollut minkäänlaisia
tulevaisuudensuunnitelmia; ohimennen hän vain kysäisi, luulisiko
Helene, että hän voisi saada jonkinlaista paikkaa Drøbakissa. Mutta
Helene oli aivan varma, ettei hän voinut saada; hän neuvoi Fannyä
menemään tädin luo ja sopimaan hänen kanssaan, niin ehkäpä Fanny voisi
saada jonkinlaista ompelutyötä — hänhän oli kerran maailmassa käynyt
ompeluopissa.

       *       *       *       *       *

Kaksi päivää Fannyn lähdön jälkeen Helene seisoi puutarhassa ja ripusti
kuivumaan Tjodolfin alusvaatteita, joita hän oli korjaillut ja pessyt
— ne olivat tulleet takaisin äidin luota mitä kehnoimmassa kunnossa,
nimittäin ne muutamat, mitkä Helene ylipäätäänkään oli saanut takaisin.

Poika kulkea taapersi hänen läheisyydessään, sillä ilma oli kaunis
myöhäiseen vuodenaikaan nähden — lienteän kostea ja auringon
kyllästämä, niin että puutarhan nurmikot olivat aivan kuin kullatut.
Havupuut harjulla talon takana loistivat oliivinvihreinä taivasta
vasten, joka oli himmeän siniharmaa ja ajelehtivien sadepilvien
peitossa.

Yht'äkkiä Tjodolf tuli ja nykäisi Heleneä hameesta. Hänellä oli
kädessään jotakin, ja hän ojensi sitä Heleneä päin, samalla kuin koko
hänen pieni naamansa säteili hymyä:

"Mami kat — mami — Laalo!" sanoi hän.

Se oli vanha puuhevonen, jonka hän oli löytänyt jostain pensaikosta.
Kaikki maali oli kulunut pois, ja hepo oli multainen, ja kuihtuneita
lehtiä oli liimautunut sen pintaan.

Poika painui kyyryyn ja ojensi käsivartensa Heleneä kohti:

"Yliin — mami — yliin!"

Helene vaipui polvilleen maahan ja syleili poikaansa. Hän puristi lasta
yhä lujemmin syliinsä, ja itku kumpusi esiin, aivan kuin jotain olisi
murtunut syvällä hänen sydämessään ja laine olisi pyyhkäissyt kaiken
yli. Hän ei itse huomannut, että näin hän ei koskaan ennen elämässään
ollut itkenyt tai että kaikki ne kyynelet, jotka olivat jääneet
itkemättä, virtasivat nyt.



VIII


Hän ei kai myöskään ollut aivan tietoinen siitä, että tänä talvena,
joka nyt seurasi, hän oli toisenlainen ja koko hänen elämänsä erilainen
kuin kaikki, mitä ennen oli ollut. Päivä seurasi toistaan, täynnä
ääretöntä riemua ja salattua, sydäntä ahdistavaa levottomuutta.

Tjodolf, tuo pienoinen ihmislapsi, alkoi muistaa yhtä ja toista heidän
entisestä yhteiselämästään. Eräänä päivänä hän seisoi kauan ja katseli
Helenen ompelukonetta, sitten hän hipaisten kosketti kiiltävää pyörää
ja läimäytti samassa heti sormiaan toisella kädellään: "Huh — ei poju
aa —", aivan kuin Helenen oli ollut tapa joskus sanoa, kun poika ei
antanut hänen rauhassa ommella. Hän seisoskeli uunin luona ja ojensi
kätensä koskettamatta levyä — "au, au, au, ei poju aa —". Ja hän sanoi
"yiöt, mami" ja "mamin yllin", kun tuli ruokailuhetki.

Ja lakkaamatta hän oppi uuttakin, melkein joka päivä jotain, ja hän
oli niin herttainen ja armas ja veikeä, että Helene oli vallan päästä
pyörällä pojunsa takia.

Hänen pojunsa Tjodolf oli. Ei sitten ilmoisna ikinä hän enää
luovuttaisi poikaa luotaan. Hän ajatteli, että Fanny Erdahl kenties
tulisi kerran ja vaatisi poikaa takaisin — ja Helenen kasvot kovenivat
ja kävivät julmiksi. Hän ajatteli itsekseen, mitä hän silloin vastaisi
— eikä se olisi yksinomaan kaunista: hän muistuttaisi Fannyä sekä
molemmista miehistä, joiden seuraan hän oli lyöttäytynyt, että
kassasta, ja hän kysyisi, oliko Fanny sitä mieltä, että ihminen, joka
ei edes voinut varoa itseään, oli sovelias pitämään huolta lapsesta.
Ei ei, se valehteli, joka sanoi, että Fanny Erdahl saisi käsiinsä
pienokaisen vielä kerran: Fanny oli tehnyt jo kyllin pahaa pojalle,
sillä tämän terveys oli murtunut sinä aikana, kun hän oleskeli äidin
luona.

Juuri sitä sanaa oli lääkäri käyttänyt — murtunut, hän oli sanonut
Pojan vatsa oli aivan pilalla ja hänellä oli ainainen yskä. Mutta
olihan lääkäri sanonut niinkin, että hyvä hoito ehkä saattaisi hänet
terveeksi taas.

Ja Helene hoiti häntä niin, että hän tuskin ehti muuhun kuin siihen
jokapäiväisten talousaskareittensa ohella. Uuden pankkikirjan sarake
oli kasvanut vain neljällä kruunulla, vaikka oltiin jo helmikuussa.
Helene keitti porkkanamehua, kaalirapisosetta, vesipuuroa ja
ryynivelliä — toistaiseksi poika ei saanut juoda maitoa, ja hän piti
maidosta niin paljon ja pyyteli sitä niin surkeana, että Helene monesti
oli aivan itku kurkussa, kun hänen täytyi kieltää. Hän hieroi pojan
rintaa ja selkää lämpimällä öljyllä, ja kun yskä oli pahimmillaan,
hänen täytyi maata vuoteessa pojan kanssa päivisin, sillä muuten hän
ei saanut poikaa pysymään peiton alla. Helene makasi puolipukeissaan
ja leikki pojan kanssa ja lauloi hänelle ja hiipi ylös ja toimitti
talousaskareita pojan nukkuessa. Nyt enää ei ollut puhettakaan
siitä, että Helene olisi saattanut vaivihkaa pistää hänelle hiukan
namia, saadakseen hänet tyytymään — suklaamakeiset ja karamellit
olivat tyystin kielletyt. Niin että kun poika oli ärtyisä ja pahalla
päällä, täytyi Helenen leikkiä hänen kanssaan ja laulaa hänelle ihan
tuntikaupalla.

Se oli hyvin vaivalloista, sillä poika riippui aamusta iltaan äidin
hameenhelmoissa, mutta niinpä hän myös kiintyi mamiin, niin ettei ollut
määrääkään.

Ja sitten tultiin kevätpuoleen. Helene iloitsi; kunhan vain Tjodolf
saisi olla joka päivä ulkona, hän varmasti voimistuisi. Ja Helene istui
ja hyräili, ommellessaan uutta nuttua pojalle: vaaleansininen, joka
oli ollut hänen yllään äidin luona, oli niin nuhjaantunut, niin että
Helene päätti ommella harmaasta ulsteristaan takin hänelle — olihan
kangas ihan kuin uutta, malli vain oli aivan vanhanaikainen. Helenestä
tuntui, että olisi hauskaa saada uusi, muodikas takki syksymmällä.
Hän istui ja suunnitteli, minkä mallisen hän ompelisi. Tummansinisen.
— Mahtaisikohan hän ratkoa vanhan nahkakaulurinsa ja ommella siitä
nahkaliuskoja uuteen takkiin —?

Tjodolf oli taas yskinyt hieman enemmän. Ja eräänä yönä Helene heräsi
siihen, että poika alkoi hinkua pitkän yskänkohtauksen jälkeen.

Ensimmäiset lämpimät toukokuun päivät olivat käsissä — puutarhan
ruohokenttä oli alkanut viheriöidä. Raparperintaimet piipahtivat
mullasta lakanpunaisina paksuina päinä, pionit työnsivät ruskeita
poimuilevia lehtiä viimevuotisten kuihtuneitten varrentynkien välistä,
ja kukkapenkissä salin ikkunain alla seisoivat liljojen varret vieri
vieressä kuin pienet vihreät veitsenkärjet. Helene näki kaiken
ikkunasta, ja hänen kyynelensä tippuivat Tjodolfin tähden, joka makasi
niin kalpeana ja heikkona — nyt kun oli näin kaunista ja hän olisi
voinut olla ulkona.

Hän oli oikein huonona, raukka, yski ja hinkui, niin että vallan henki
oli saipautunut ja ruoka tuli ylös. Helene oli lääkärin kehoituksesta
muuttanut pojan kanssa saliin. Hän hoivasi Tjodolfia yötä päivää,
piteli hänen otsaansa ja tuki häntä, kun kohtaukset tulivat, ja syötti
hänelle munamaitoa ja lihalientä vähissä erin, koettaen voisiko vatsa
näin sietää ruokaa.

Toukokuun viidennen päivän iltana Tjodolf sai ankaran kuumeen. Helene
soitti Hansenilta lääkärille ja pyysi tätä tulemaan, ja lääkäri saapui
ja sanoi, että keuhkokuume oli tullut lisäksi.

"Luuletteko, että hän kestää sen?" kysyi Helene ja katsahti pelokkain
silmin nuoren tohtorin kasvoihin.

"Täytyy toivoa niin kauan kuin suinkin", vastasi lääkäri hiljaa, mutta
Helene näki ilmeen ja kuuli äänen, ja hänestä tuntui, että nyt, nyt hän
voisi tehdä jotakin hurjaa.

Yön ja päivän ja vielä yön ja päivän Helene taisteli pikku aarteensa
elämästä. Ja kolmantenakin yönä poika eli vielä, ja yhä äiti makasi
pukeutuneena vuoteen laidalla. Hän vaihtoi lämpimiä kääreitä pienelle
tulikuumalle rinnalle ja kylmiä kääreitä hehkuvalle otsalle. Ehkei
ollut hyvä, että Helene makasi siinä vieressä — hän kai lämmitti,
mutta oli kuin poikaa olisi hiukan rauhoittanut, kun hän tunsi Helenen
lähellään. Puhua ei Tjodolf enää voinut, mutta hän tarttui Helenen
käteen ja käsivarteen ja vaatteisiin ja oikein tarrautui kiinni, kun
hän tuntui olevan tajuissaan.

Ja viimeisen kamppailun aikana hän oli Helenen sylissä. Aamupuolella,
kun ulkona jo oli valoisaa ja kottaraiset viheltelivät puutarhassa,
Tjodolf kuoli.

— Illalla, kun Helene poistui pienen suloisen valmiiksi puetun ruumiin
luota salista, aikoen panna hiukan levolle keittiössä, huomasi hän
mustelmia käsivarsissaan, joita Tjodolf oli kuolinkamppailussaan
pusertanut pienillä sormillaan.

       *       *       *       *       *

Julius saapui hautajaisiin Fanny Erdahlin kanssa. Äiti näytti
sanomattoman surkealta ja itkettyneeltä suruharsonsa alla. Muutenkin
tuntui kuin hän olisi ollut kovasti menossa alaspäin; vaikkakin hänen
mustat varusteensa olivat uudet ja hyvät — hänellä oli hyvä paikka
eräässä ompelimossa Grünerløkkenin puolella, mikäli hän itse kertoi —
täytyi Helenen nytkin ajatella kulkurikissaa. Hän ymmärsi kyllä, että
Fanny oli läpikäynyt jotakin vaikeaa jo ennen kuin Tjodolfin kuolema
tuli lisäksi. Helene hoivasi häntä niin hyvin kuin saattoi ja oli
asettanut ullakkohuoneen kuntoon — hänen ei tehnyt mieli antaa Fannyn
maata, missä Tjodolf oli kuollut. — Mutta mitään erikoista puhumista ei
Helenellä ollut Fannylle.

Hautajaispäivänä satoi. Kirkkomaalla oli äärettömän murheellista —
piskuinen surevien lauma seisoi sateenvarjojen alla avatun haudan
ääressä. Kun multa papin lapiosta putosi rasahtaen arkulle seppeleiden
väliin, täytyi Helenen tukea äitiä: Fanny näytti siltä kuin olisi ollut
kaatumaisillaan ja hän ähkyi kuin eläin kuolemanhädässä.

Helene itse ei voinut itkeä. Oli kuin sielu olisi särkenyt irti hänen
ruumiistaan näinä viimeisinä päivinä. — Saattue palasi haudalta,
ja Helene valmisti päivällisen: vasikanpaistia ja kerroskaakkua,
jonka hän oli leiponut edellisenä päivänä. Nämä ruokalajit hän oli
ajatellut Tjodolfin ripillepääsypäivän päivälliseksi — Helene tuskin
itse ymmärsi, miksi hän valitsi ne nyt; ehkäpä hän tahtoi koettaa
herättää eloon tuskan ja tuntea, ettei hänen sydämensä vielä ollut
täysin kuollut, että hän saattoi itkeä vielä, muistaessaan kaikkea,
mitä oli haaveksinut pojastaan. Ja hän muisteli sitä, askarrellessaan
ruuanlaitossa, kuoriessaan perunoita ja valmistaessaan kastiketta,
mutta itku jäi tulematta.

Illemmalla sade taukosi. Koivujen hiirenkorvista lähti autuas lemu
ja tuomen ummut höyrysivät, kun Helene seisoi eteisen portailla ja
hyvästeli vieraita. Fanny tarjoutui auttamaan astioiden pesussa, mutta
Helene kiitti vältellen, ja niin Fanny lähtikin Juliuksen kanssa
saattelemaan vieraita kappaleen matkaa: hautajaisiin oli saapunut
muutamia Juliuksen sukulaisia, ja he asuivat kauempana.

Helene oli pessyt astiat ja järjestänyt kaikki paikoilleen; hän jäi
istumaan ikkunaan ja tuijotti masentuneena valoisaan kevätyöhön. Vuono
välkkyi himmeänä pilvisen taivaan alla, puunlatvat olivat toistaiseksi
vielä harsomaiset, mutta ne alkoivat tihetä — ne olivat täpötäynnä
paisuvia umpuja. Puutarhasta tulvaili nuoren vihreän ja mullan tuoksu —
joku lintunen oli vielä valveilla ja vihelteli ulkona.

Helene päätti jakaa aurikkelintaimensa — se oli muutenkin tehtävä nyt
keväällä — ja istuttaa niistä tiiviin seppeleen haudalle. Kurkkua
kuristi ja silmiä kirveli, mutta tuntemus meni samassa ohi. Mitään
itkua ei tullut, vaikkakin hän koetti ajatella Tjodolfin hautaa.

Hän nousi voimattomana, hiipi eteiseen ja meni pihamaalle. Hän seisoi
tuokion ja hengitti syvään viileää, kosteaa yöilmaa — sitten hän
kuljeskeli umpimähkään sinne tänne. Hän seisoi rakennuksen kulmauksessa
ja silmäili alas mäkeä, tielle ja vuonolle päin.

Kaksi ihmistä tuli mäkeä ylös. He kulkivat aivan lähekkäin. Kuljettuaan
muutamia askelia he pysähtyivät, syleilivät toisiaan ja painautuivat
yhteen.

Helene hiipi takaperin talon varjoon. Sitten hän juoksi, äänettömästi,
mutta jalat vapisivat hänen allaan. Hän pääsi sisään ja painui
istumaan tavalliselle tuolilleen ikkunan eteen; paita liimautui kiinni
vartaloon, sillä hän oli tuskanhiessä.

Hetken kuluttua he tulivat sisään, Fanny ja Julius.

"Sinunkin olisi pitänyt olla mukana", sanoi mies. "Ulkona on niin korea
ilma, että oikein —"

Helene ei voinut avata suutaan; sisässään hän koetti etsiä sanoja,
jotka olisivat kyllin pilkallisia, karvaita, raakoja. Hän tavoitteli
etäisiä muistoja kaukaisilta, kaukaisilta ajoilta, jolloin hän palveli
kaupungissa — likaisia lausetapoja ja ilkeyksiä, jotka hän sittemmin
oli oppinut ymmärtämään, mutta joiden sivu hän silloin oli kulkenut pää
pystyssä ja piittaamatta. Kurkkua kuroi, mutta vielä hän puri hampaat
yhteen.

Julius seisoi lieden luona ja ravisteli kahvipannua.

"Eiköpähän tuosta vielä heruisi jokunen tilkka —"

Vaistomaisesti Helene liikahtihe, tahtoi suorittaa velvollisuutensa
emäntänä. Mutta koko hänen ruumiinsa värähti — hän tunsi, ettei hän
uskaltaisi lattialle, sillä siinä tapauksessa hän tekisi jotain
kauheata.

"Minä olen jo pessyt kaikki astiat", sai hän sanotuksi paksulla äänellä.

"Hyvä ystävä — minähän voin huuhtoa kupit" — mutta samassa Fanny
kohtasi toisen katseen. Hän hiipi takaisin kiikkutuoliinsa, itkun
pöhöttämät kasvot kalpenivat — Helenen silmät olivat niin merkilliset.

"Luulenpa, että minun on mentävä nukkumaan", sanoi hän nöyrästi
vähän ajan kuluttua. "Olen niin väsynyt, olen ihan lopussa —" ääni
tukahtui itkuun. Hän tunsi Helenen silmäysten pistävän selässään,
kompuroidessaan ulos, kokoonlyyhistyneenä ja nikottaen.

"Raukkaa", sanoi Julius. Hän istuutui pöydän ääreen, kuppi puolikylmää,
poroista kahvia kädessään. "Tämä on kyllä koskenut häneen, tämä —"

Helene ei liikahtanutkaan. Hänen äänensä oli aivan matala tukahutetusta
kiihtymyksestä, kun hän sanoi katsomatta ylös:

"Niin, sinä siis tahdoit vain hiukan lohduttaa hänen sieluaan —"

Julius jäi istumaan suu auki.

"— Minä näin teidät, kun tulitte mäessä", sanoi Helene kuin äsken.

"Oh —" Julius vääntäytyi tuolissa. Hänen kasvonsa kävivät
tummanpunaisiksi. "Vai sekö, no niin —", sanoi hän nopeasti. "En minä
sillä mitään tarkoittanut, ymmärräthän sinä, että se oli vain leikkiä.
Hän oli niin onneton, että oikein, ja minä hiukan taputtelin häntä —
eihän sinun tarvitse sellaisesta välittää —"

Laine Helenen sisimmässä laskeutui taas. — Eipä ei, hän ei itsekään
ymmärtänyt, että se vaikuttaisi häneen noin. Sehän oli vain leikkiä;
hänen olisi kai nyttemmin jo pitänyt olla tottunut siihen, että Julius
leikitteli hiukan yhden jos toisenkin kanssa; mitäpä se saattoi häntä
enää liikuttaa. Mutta kun hänen mielensä nyt oli väsynyt ja jähmeä,
kajahti ääni terävänä ja ärtyneenä:

"En jaksa käsittää, että sinä viitsit, Julius — voiko se nyt olla
hauskaa — ja tuollainen koko maailman morsian, joka on ollut väleissä
oikealle ja vasemmalle — hyi —"

"Oh, kai sinä ymmärrät" — Julius kuulosti loukkautuneelta — "eihän se
totta vie ollut mitään lystinpitoa — tyttöressu oli vallan suunniltaan
—"

"Tietysti! Ja onhan hänellä syytä itkeä, totisesti! Hänhän on taas
sinnepäin —"

Julius kävi jälleen tummanpunaiseksi.

"Mitenkä himppelissä sinä sen tiedät —"

Helene heitti häneen katseen, jossa pilkka kipunoi. Julius ymmärsi sen
väärin. Ja hän nousi seisomaan:

"No niin, Helene. Asia on kyllä siten, ja se oli pahoin tehty sinua
kohtaan, se on ihkasen totta —

"Mutta erään seikan saat luvan muistaa — miehen ei totta vie ole helppoa
elää niinkuin minun pitää — olla alituiseen kotoa poissa — poikamiehenä
ja irtonaisena.

"— Ja tyttö jahtasi minua aamusta iltaan, hunajaisena ja maireena, ja
painautui kiinni kuin katti. — Ja siitähän on jo ajast'aikoja, kun
sinä olit minua kohtaan niin hellä, että mies siitä kostui. — Asiat on
puhuttava niinkuin ne ovat — ole hyvä ja paina se mieleesi —"

Helene hypähti pystyyn, hän seisoi kuin kivettynyt, ja hänen kasvonsa
olivat niin valkeat, että ne paistoivat.

"Niin, niin, tiedän kyllä, että se oli halju teko, Helene. Mutta et
sinäkään ole aina ollut mikään enkeli minua kohtaan. — Jos sinä olit
liian hieno ja hyvä minulle, voit olla varma, että olen saanut sen
huomata.

"Ja kuitenkin tiedät, että olen aina tuntenut — nuo toiset, ne eivät ole
yhtään mitään sinun rinnallasi, mutta —"

Helene huusi — pitkään, terävästi, kuin eläin.

"Jesses", sanoi Julius ja astui häntä vastaan.

Helene kääntyi päin, hän oli aivan suunniltaan:

"Mene tiehesi siitä, senkin, senkin, senkin —. Etkö lähde siitä! —
ala laputtaa. — Mene huorasi luo — kiimaisen koirasi, mene —. Jeesus,
Jeesus, en siedä sinua silmieni edessä — minä —"

Helene riensi miehen ohi, riuhtaisi auki salin oven, heitti sen
perässään kiinni ja väänsi avaimen lukkoon. Hän seisoi tuokion käsi
avaimella ja vapisi kiireestä kanta, päähän. Sitten hän hoippui pari
askelta vuoteelle, kiskaisi pois peitteen ja korupieluksen, lyyhistyi
polvilleen ja hänen paineessaan yläruumistaan vuodevaatteisiin tulla
tulvahti itku, katkerana ja kuumana. Hän otti syliinsä päänalasen,
jolla Tjodolf oli kuollut, pusersi sitä povelleen ja kutsui
äärimmäisessä hädässä Jeesusta ja lastaan.




ROUVA HJELDE



I


Tohtori Lüders oli kierrellyt ulkomuseota kolmatta tuntia. Hän oli
melkein ainoa kävijä, sillä varhainen toukokuun iltapäivä oli viileä
ja usvainen. Ainoastaan yksi harmittavasti saksalaisen näköinen
pariskunta seurasi aina hänen kintereillään, sitä mukaa kuin hän
vuoron perään pistäytyi pienissä ruskeissa tuvissa — he tunkeutuivat
aina kuuntelemaan, jos hän vain sanoi sanankaan kansallispukuisille
naisvartijoille.

Hän kulki ylös mäkeä pienen metsäpirtin halki — oikeastaan hän oli
tullut nähdäkseen uudestaan kuningas Oskarin kokoelmat.

Täällä museon rautalanka-aitauksen sisäpuolella oli maa sinisenään
vuokkoja puiden alla — juuri sellaisena hän muisti Bygdøn
poikuusvuosiltaan. Hän muisti autuaan hajun ja hyvän viileän kosteuden
sormissaan, kun ne olivat kaivautuneet ruskeaan pehmeään multaan, joka
oikeastaan oli maatunutta havuneulasta, ja kasvit kiskottiin juurineen
päivineen ja vanhoine lehtineen. Kaikki Bygdøn metsän puut olivat
suoria ja jäykkiä ja laihoja, aivan kuin nuoruuttaan ja köyhyyttään.
Kaikilla oli ohuet pilarimaisen solakat rungot; kuusien harmaista
rungoista törröttivät katkenneitten oksien tyngät; honkien olivat
punaiset ja kuin nyljetyt ja niiden teräksen mustat latvat kohosivat
korkeina kevään avaraa vaaleanharmaata pilvitaivasta päin.

Hän muisti Bygdøn aina varhaiskevään harmaudessa. Joskus lumiräntää ja
sadetta — silloin taipuivat kukat pitkin maata ja käänsivät ulospäin
terälehtiensä hopeanvalkean ulkopuolen — hänen sormiensa iho muisti
vieläkin, miltä tämäntapaiset märät kukat tuntuivat kädessä. Mutta
useimmin oli hänestä ilma ollut sellainen kuin tänään, — taivas korkea
ja hopeainen, ilma viileä ja kostea, puiden latvat paljaat ja vielä
hatarat, mutta oksien pinta kiiltävää kuohuvasta mahlasta ja pieniä
vahankeltaisia suomuja nuppujen helmikimpuissa.

Oli aivan kuin paalukirkko olisi pienentynyt. Se ei kutsunut samalla
tavoin seikkailuihin kuin silloin, kun heidän oli tapana olla
piilosilla sen kaarikäytävässä ja hän oli haaveksinut sotakirveiden
kilahtelusta, kun ne laskettiin asehuoneeseen. Koko poikuusaikanaan
hän oli ollut maalla vain kaksi kertaa — Drøbakissa kerran ja
kerran Strømmenissä — joten kaikki hänen mielikuvansa vanhan ajan
historiasta ja kansanelämästä, sellaisina kuin ne tulvailivat häntä
vastaan koulukirjoista ja siitä, mitä hän tilapäisesti luki, olivat
muodostuneet kuviksi täällä nähdyn pohjalla.

Muuten koko hänen kasvuaikansa unielämä oli juurtunut tänne. Kaikki
romanttiset pilvilinnat olivat hänelle kuin Oskarshall ja kaikki
herraskartanot kuin Kongsgaarden.

Ja sitten tulivat arat viluiset unelmat. — Kongeskogenissa hän oli
suudellut Tony Legangeria eräänä syysiltana määrättömän kauan sitten.
Mutta jo seuraavana keväänä hän oli suudellut Alfridaa — mikä hänen
toinen nimensä nyt olikaan, äidillä oli ollut voikauppa Pilestraedetin
varrella. Tony oli ollut hieno ja ujo ja haaveksivan harras suudelman
jälkeen — mutta jouluksi oli toinen saanut suudella häntä. Alfrida
oli tullut hyväileväksi ja tunkeilevan avomieliseksi; Lüders oli
hienotunteisena kärsinyt pohjatonta vastenmielisyyttä, jota hän ei
uskaltanut näyttää kotimatkalla saattaessaan tyttöä. Se ahnas ja
epämääräinen elämännälkä, josta nuorien arkuus ei tahtonut tietää, oli
ajanut heidät kiertelemään Fredriksborgin Tivolia. Se oli kaikkinaisten
salaperäisten paheitten ja hillittömän elämän vertauskuva. Sieltä
kantautui melu ja musiikki poikien huoneeseen lauantai-illoin, kun hän
kävi tapaamassa Roaldia; he kaksi riippuivat ikkunassa ja puhuivat
raakoja ja halveksivia sanoja kaikesta, jossa he eivät tahtoneet olla
mukana, mutta joka herätti heissä kalvavaa uteliaisuutta ja peloittavaa
pyydettä.

Täällä paalukirkon luona Roald ja hän olivat kerran ampuneet oravan
ja livistäneet tiehensä tavallista nopeammin, kun karkea miehen ääni
oli huutanut heille. Tuo oli kai sama penkki, jolla hän oli istunut
ja piirtänyt kuvia vanhoista taloista, silloin kun hän oli kuvitellut
tulevansa taiteilijaksi.

Roaldin kotitalo oli hajoitettu. Samalle paikalle oli rakennettu
neljä valkoiseksi laudoitettua huvilaa, katot tummansinistä tiiltä ja
loistavia tulppaaneja pienissä puutarhoissa.

Huvilakaupunginosia ja ajoteitä, rotukoiria kuistikon portaitten
edessä, vaaleapukuisia naisia, jotka kuljettivat kiiltäviä
vauvanvaunuja, pienokaiset pitsipieluksilla — sellainen oli nykyajan
Bygdø, jonne kaupungin katujen lapset olivat hiipineet salaa
aarniometsiinsä. Autot kiisivät ulvoen maanteillä, jotka olivat olleet
niin hiljaisia entisaikaan; vain silloin tällöin saattoi lapsia vastaan
tulla nelipyöräiset vaunut. Pehmeä kavionkapse hiekkaisella maantiellä
ja pyörien hiljainen ääni soralla herätti mielikuvia jostain hyvin
ylhäisestä ja eristäytyneestä — ihmisistä jotka elivät asumuksiinsa
sulkeutuneina kaiken vuotta ja ryömivät esiin kuorestaan vain silloin,
kun kuninkaalliset antoivat vierailunäytäntöjä kaupungissa.

Lapsuuden valtakunnan viimeinen pieni palanen oli museon
rautalanka-aitauksen rauhoittama, mutta kuitenkin punapukuisten
saksalaisten naisten kansoittama. Tuolla se sama pariskunta taas oli
paalukirkon luona. Lüders nousi ja lähti.

Oskarshallin ja tunturimajan väliset suuret vihreät niityt olivat
kuin entisaikaan. Ne eivät kai kuuluneet kenellekään yksityiselle,
koska tänne ei ollut rakennettu huviloita. Tuota pientä metsistynyttä
istutusta hän oli usein ajatellut ulkomailla oleskellessaan. Hän muisti
varsinkin erään kerran, erään kevätpäivän Bois de Vincennesissä. Hän
oli kulkenut yksikseen ja katsellut perheitä, jotka olivat leiriytyneet
niitylle, ja pareja, jotka olivat piiloutuneet pensastoihin. Silloin
hän oli kaivannut näitä vihreitä kenttiä, ja Frognervuonon veden
kimmellystä puiden välissä; puistoteitä, joita peitti rannikon
liuskakiven sinimusta sora ja jotka puikkelehtivat ieikkaamattomien
spirea-aitojen välissä ja päätyivät pieniin kuusikkoihin — ne olivat
metsää hänen kotiseutunsa köyhille.

Nyt hän oli kotona, lapsuutensa keväässä.

Helmenharmaat pilvet peittivät korkean taivaan, ja lehmukset olivat
mustia, pienet nuppujen helmikimput vivahtivat keltaiseen. Ruoho oli
talvisen kauhtunutta, mutta spirea-aidat näyttivät vaaleanvihreätä ja
loistavaa pikku lehteä.

Hän oli istuutumaisillaan vanhalle lahonneelle penkille, mutta sitten
hän huomasi pensaiden takana naisihmisen selän ja pienen pojan. "Seiso
nyt hiljaa, etkö sinä voi seisoa, poika", kuuli hän äidin sanovan, ja
meni eteenpäin.

Hän istuutui hiukan kauempana olevalle penkille. Vähän ajan kuluttua
kulki äiti lapsineen ohi. Nainen oli viimeisillään raskaana ja
rumasti pukeutunut; harmaan vihreä sadetakki pingoitti edestä, ja
kiiltävä vahakangashattu oli vinossa vaaleilla, pörröisillä hiuksilla.
"Tule nyt, herranen aika, etkö sinä saata tulla, poju", toisti hän
väsyneesti, sillä lapsi pysähtyi yhtä mittaa. Lapsi oli pieni ja sievä,
keltaiset kiharat lakin alla.

Samassa kun nainen kulki ohi, hän näki tämän profiilin. Mutta hänhän
tunsi kasvot! Korkean otsan tuhkanvaalean, kiharaisen tukan alla,
kapean, hiukan kaarevan nenän. Nyt nainen kääntyi katsoakseen, missä
poika oli. Sehän oli hän!

Tohtori Lüders nousi, kulki naisen jälkeen ja tervehti:

"Hyvää päivää, rouva — ehkä ette tunne minua enää?" hän huomasi ettei
toinen aavistanutkaan, kuka hän oli. "Tehän olette Uni Hirsch? Olitte
sisareni ystävä — ettekö muista Gerdaa?"

"Voi —! Oletteko Halstein Larsen?"

"En, olen toinen veli — Vegard. Olen hiljan palannut ulkomailta;
kuljeskelin täällä ja katselin vanhoja paikkoja, ja minusta oli niin
ihmeellistä nähdä tutut kasvot entisajoilta, niin että minun täytyi
tervehtiä teitä —"

"Niin. — Sehän oli hauskaa —" Mies kuuli toisen vaivaantuneesta
äänestä ja näki hänen hymystään, ettei tapaaminen ollut vähintäkään
hänen mieleensä. Herranen aika, tältäkö hän nykyisin näytti — tuo
kaunis pikkutyttö, joka yhtä mittaa juoksi Gerdan luona kun he asuivat
Tähtitorninkadulla! Oikeastaan hän ei ollut paljoakaan muuttunut —
eiväthän tuontapaiset kapeat selkeäpiirteiset kasvot muutu. Mutta iho
oli kellervän kiiltävä, ja poskipäät olivat ruskeatäpläiset kuin vanha
norsunluu, ja suurten vaaleanharmaiden silmien alla ja hiukan liian
ison, kalpean suun vaiheilla oli ryppyjä.

"En tietänyt, että kukaan teistä asuu enää kaupungissa", keskusteli
rouva Hirsch samalla teennäisellä äänellä. "Mitä sisarellenne kuuluu?"

"Tarkoitatteko Gerdaa? Kiitos — hän on naimisissa, mutta sen kai
tiedättekin, ja asuu Trondhjemissa. Lolly kuoli, mutta olette ehkä sen
jo kuullut — siitä on jo kymmenen vuotta — yksitoista nyt suvella —"

"Niin, muistan, että näin sen lehdistä. Äiti raukkaanne, se oli kai
kova isku hänelle — ajatella, elääkö hän vielä — niin, eihän hän
sentään ole niin kauhean vanha — Vai niin, asuuko hän Trondhjemissa —
siis Gerdan luona?"

"Ei, äiti pääsi Thomas Angellin kotiin. Kun Lolly kuoli ja Halstein
matkusti Kiinaan — hän asuu Shanghaissa ja on naimisissa hollannittaren
kanssa; heillä on kolme pikkutyttöä. Äiti ei ole koskaan nähnyt heitä,
raukka, mutta Gerdan pikku pojista on sitten paljon touhua; niin,
eiväthän he enää ole niin pieniä — kolmen-, neljäntoista. Hänellä on
vain ne kaksi — kaksoset. Ei, minä en ole nähnyt ketään heistä — niin,
siitä on kai jo seitsemän vuotta, seitsemään vuoteen en ole ollut
kotona —"

"Niin, tehän olette asunut kauan ulkomailla?"

"Olin kolme vuotta Saksassa, ja viimeiset kymmenen vuotta olen asunut
Lontoossa. Minulla oli paikka eräässä sikäläisessä tehtaassa. — Mutta
nyt aion asettua tänne kotimaahan, olen saanut paikan Oslon uudessa
kemiallisessa tehtaassa. Mutta aluksi tahdon hiukan matkustaa ja
katsella maata, suvella —"

He seisoivat ja olivat tuokion vaiti. Poika oli tullut heidän luokseen
ja seisoi ja katseli äidin takaa.

"Mikä sinun nimesi on, hyvä mies? Onpa siinä reipas pieni poika —
hänhän on teidän?"

"On, minun — kerro nyt mikä sinun nimesi on — Lars Hjelde, täytän
suvella kolme vuotta", tulkitsi hän toisen kuiskauksen.

"Niin, aika rientää. Ajatella että teillä on jo noin iso poika —"

Uni hymyili hiukan. "Minulla on kaksi vanhempaakin — kaksi tyttöä,
toinen kymmenen ja toinen kahdeksan. Ja Gerdallahan on jo kohta
täysikasvuisia lapsia, kuulin. Me vanhenemme ennen kuin huomaammekaan,
herra Larsen." Hän naurahti — ilotonta lyhyttä naurua — mutta otti
samalla hyväillen pojan pään käsiensä väliin.

Vegard seisoi hiukan hämillään: "Niinpä niin — joka tapauksessa siitä
on jo pitkä aika —" Hän keskeytti. "Minä kiertelin hetken ulkomuseota
ja sitten halusin kulkea täällä ja katsella vanhoja paikkoja. Kylläpä
täällä on kaikki muuttunut, rakennettukin niin paljon. Asutteko ehkä
täällä?"

"En, me asumme kaupungissa —"

"Mutta ehkäpä pidätän teitä?"

"Ette ollenkaan. — Me olemme vain menossa Tunturimajalle, — olemme
lasten kanssa poimimassa sinivuokkoja, eräs toverini ja minä, mutta
tämä pieni pojuni pidätti minua —"

Hän alkoi kulkea eteenpäin, ja Vegard seurasi.

"Mahtaa olla hauskaa kulkea poimimassa sinivuokkoja lastensa kanssa",
puheli Vegard. "Minusta oli niin ihmeellistä nähdä tutut kasvot
— siltä ajalta, tarkoitan; minä juuri kuljin ja ajattelin täällä
poikana viettämiäni päiviä. — Mutta täällä on kaikki niin muuttunut",
hän jatkoi, kun Uni ei vastannut. "Koko kaupungin lähiympäristö on
rakennettu täyteen. Ja Vestre Akern myös —"

Voi herranen aika, ettei hän ymmärrä lähteä, ajatteli Uni. Suostuessaan
tähän sinivuokkoretkeen hän oli ollut niin varma, ettei tällaisina
päivinä tarvinnut pelätä tapaavansa ketään tuttua. Hyi, hänestä tämä
hänen nykyinen tilansa oli kerta kerralta aina vain kauheampi — hän
tuskin uskalsi näyttäytyä kadulla. Hiljan, kun hän tuli Youngintorilta
ja kantoi koria ja nousi raitiovaunuun, oli siellä tavallisuuden mukaan
paljon naisia seisomassa vaununsilialla ja paljon herroja istumassa
vaunussa, ja eräs nousi ja sanoi tähdentäen juuri hänelle: "Olkaa niin
hyvä, rouva —" Kaikki tuijottivat häneen ja hänen teki oikeastaan mieli
itkeä. — Ja entäs tämä hirveä sadetakki, joka oli liian ahdas. — Mutta
hänellä ei ollut muutakaan päällysvaatetta, joka nyt olisi mahtunut
ylle, paitsi silkkitakki, ja kun oli näyttänyt hiukan sateiselta. —

"Sanokaa nyt oikein paljon terveisiä Gerdalle, jos tapaatte hänet
kesällä —"

Mitenkä herran nimessä Vegard oli saattanut tuntea hänet? Hän
puolestaan ei olisi tuntenut miestä enempää kuin kuun ukkoa. —
Halsteinin hän muisti epämääräisesti — poika oli ollut oikea
humalasalko.

Oikeastaan hän ei muistanut Larsenin poikia senkään vertaa kuin hän
muisti heidän huonettaan. He asuivat palvelijanhuoneessa, ja kun
he olivat ulkona, oli Gerdan ja hänen tapana joskus mennä sinne ja
kaivella heidän tavaroitaan. Kaksi kapeaa telttavuodetta oli asetettu
peräkanaa toiselle seinälle — kerran tytöt olivat panneet kourittain
kuivattuja kaloja aluslakanoitten alle. Toisella seinällä oli hylly, ja
sillä lintujenmunia pahvilaatikoissa, ja nuppineulan päihin pistettyjä
hyönteisiä ja täytettyjä eläimiä. Ja sitten he olivat selailleet
luonnoskirjoja — ne kai olivatkin Vegardin.

"Ettekö te juuri ollut niin taitava piirustuksessa — Gerda kehui aina,
että teistä tulisi taidemaalari —" Uni hymyili hiukan.

"Ajatella, muistatteko sen! Niin, ja sen sijaan minusta tuli kemisti
— teknillisen kemian mies. Isäni setä tarjoutui avustamaan meidän
opintojamme eikä hän tahtonut kuulla puhuttavankaan maalauksesta —"

"Niinkö? Mutta ulkomaille te sentään pääsitte. Oliko teistä hauska asua
ulkomailla?"

       *       *       *       *       *

Uni alkoi raskaasti kiivetä jyrkkää metsäpolkua Tunturimajalle.

"Näyttääpä siltä kuin ihmiset onnistuisivat poimimaan sinivuokot ihan
sukupuuttoon täällä Bygdøssä", huomautti Vegard. "Niin, tehän olette
menossa tuonne päin? Hyvästi sitten, rouva, ja hyvää suvea! Oli niin
hauska nähdä tutut kasvot —"

"Niin minustakin", hymyili Uni. "Hyvästi — terveisiä Gerdalle."

Kuinka kuolettavan ikävä hän oli, ajatteli Uni, poiketen sivutielle.

       *       *       *       *       *

Herranen aika, ajatteli Vegard, kun hän näki muodottoman olennon
yllään harmaanvihreä sadetakki vaappuvan ja katoavan puiden taakse. He
olivat jutelleet vain hänen, Vegardin, asioista; hänen olisi tietenkin
täytynyt kysyä, mitä toiselle kuului ja niin poispäin. Uni Hirsch oli
ollut näyttelijätär, ja Vegard muisteli, että hän Norjan lehtien mukaan
oli saavuttanut melkoista menestystäkin, ainakin noin kotitarpeiksi.
Siitähän hänen tietenkin olisi pitänyt keskustella! Mutta hän ei oikein
ollut päässyt alkuun — ihmisraukka, Vegardista tuntui, että hänen
elämänsä oli tukalaa. Taivas tiesi millainen hänen avioliittonsa oli.
Luultavasti niukat varat ja liuta lapsia. Hän näytti niin kuluneelta.
Kolme lasta ja neljäs tekeillä. Taivasten tekijä, mitähän Lisa arvelisi
sellaisesta elämästä.

Vegardista tuntui, että hän näki Unin ryntäävän alas läheistä
metsäpolkua, niin että molemmat vaaleat kähäräiset palmikot sojottivat
merimiehenkauluksen yllä. Solakka, notkea, raju tyttölapsi, jolla oli
sininen kesäleninki ja pitkät hienot sääret ruskeissa sukissa. Hän
tiesi kyllä itsekin, että tämä oli vain kuvittelua. Hän muisti vain
aivan himmeästi Unin niiltä ajoilta, jolloin tyttö aina oli lennossa
Gerdan kanssa. Oikeastaan oli ihmeellistä, että hän oli saattanut
tuntea Unin. Hänhän muistutti lähinnä paremmanpuoleista työläisvaimoa.

Kuitenkin Vegard kuljeskeli ja haaveksi säteilevästä pikkutytöstä. Se
sopi tunnelmaan. Frognervuonon pohjukkaan oli vedetty täytemaata, ja
hän kulki sen poikki. Hän muisteli matalaa ja aurinkoista vedenpintaa,
josta pisti esiin isoja kiviä, muisti mädäntyneen kaislan ja liejun
hajun. Nyt haisivat täällä kaupungin tunkiot. Ja aseman vaiheille oli
kasvanut kokonainen suurien tehtaitten yhdyskunta, hän huomasi.

       *       *       *       *       *

Hiekka-aukealla pienen kansanomaisen ravintolan edessä kulkivat
Unin pikkutytöt talutellen rouva Gerhardsenin länkisääristä Tyttiä
valurautaisten pöytien välissä.

"Ettehän vain voi pahoin, rouva Hjelde? Viivyitte niin kauan, että ihan
aloin pelätä. Ei, tuolit ovat niin epämukavia, istukaa sohvaan, se on
mukavampi —"

"Pojan piti juosta kaikkialle, häntä oli mahdoton saada mukaan",
sanoi Uni harmissaan. Rouva Gerhardsenin huolehtiva, kuiskaava ääni
hermostutti häntä.

"Voi teitä raukkaa, ja sitten oli kai mäki raskas kiivetä —"

"Äiti", sanoi Nora, "katso kuinka paljon enemmän sinivuokkoja minä olen
löytänyt kuin Karen Inga —"

"Niin, sen vuoksi että sinä lensit omia teitäsi etkä viitsinyt taluttaa
Tyttiä."

"Voi, elkää nyt aina kinastelko, pikkutytöt!"

Rouva Gerhardsen alkoi purkaa koriaan:

"Eikö Lasse-poika tahdo maitoa — minulla on paljon enemmän kuin Tytti
jaksaa juoda."

"Poju tahtoo kans limnaatia", sanoi Lasse ja tavoitteli pulloja, joita
tarjoilijatar juuri asetteli pöydälle.

"Pikkupojut ottavat, mitä annetaan", sanoi Uni.

Rouva Gerhardsen kaatoi kahvia paksuihin valkoisiin kuppeihin:

"Olkaa niin hyvä, rouva Hjelde — teidän täytyy maistaa wieninleipiäni
— ne ovat Rolfsenilta; minä olen niin tarkka ostopaikkojeni suhteen,
ettei Tytti vain saisi mitään epäterveellistä. Ottakaa eteenne,
pikkutytöt, ole hyvä, Lasse-poju!

"Voi minun päiviäni, kuinka täällä on hurmaavaa! Voi, mitenkä ihanaa oli
päästä oikein luontoon, kerrankin!" Hän katseli vedoten Uniin lempeillä
punareunaisilla silmillään.

"Niin, eikö tosiaan?" Para rukka — hän saattoikin tarvita hiukan
raitista ilmaa pieneen ahtaaseen rintakehäänsä, joka oli painuksissa
ompeleiden yli päivästä päivään.

Unin kyyneleet olivat tätä nykyä höllässä — masentunut mieliala
purkautui rajattoman hellänä säälinä, kun hän istui siinä ja katseli
pientä kuihtunutta vanhaa naista ja heiveröistä lasta hänen sylissään.

Para — Caspara Hansen — oli ollut pukuvaraston hoitajana
City-teatterissa jo aikoja ennen, kuin Uni joutui näyttämölle. Hän
oli niin sanomattoman kiltti pieni ihminen ja oli alkanut palvoa
Unia, suoritti tälle kaikenlaisia pikkupalveluksia haltioituneen
innokkaasti ja oli nöyrän kiitollinen nuoren näyttelijättären hiukan
alentuvasta ystävällisyydestä. Sitten, kun Uni naimisiin mentyään
palasi teatteriin, palvoi Para vuorostaan rouva Hirsch Hjelden "ihania,
kuvankauniita" pikkutyttöjä, joista hän aina kyseli. Hän palvoi muuten
kaikkia teatterilaisten lapsia; hän oli kovin lapsirakas, raukka.

Karen Inga oli kerran, kun hän aivan pienenä oli päässyt eläintarhaan
vanhempiensa kanssa, käskenyt äitiä katsomaan, eikö kameli ollut
kovasti neiti Hansenin näköinen? Se osoitti hyvää huomiokykyä tytössä;
Para oli kamelin näköinen, silmät lempeät ja punaruskeat, nenä litteä
ja suurisieraiminen ja leukaluut vahvasti eteenpäintyöntyvät. Huulia
tuskin näkyi, ja pienet pystysuorat rypyt piirtyivät tiheänä suuta
päin, joka oli itsepintaisesti ja kärsivällisesti yhteenpuristettu.

Sillä vaikka Para saattoi jutella ummet ja lammet — omista asioistaan
hän oli vaiti. Hän ei valittanut koskaan, ja kuitenkin Uni oli varma,
että Caspara Hansen oli elämän ikänsä kokenut kovia ja että olot olivat
vain huonontuneet hänen tultuaan rouva Gerhardseniksi.

Mies oli tanskalainen muusikko, joka varmasti oli vähintään viisitoista
vuotta vaimoaan nuorempi. Uni ei kylläkään ollut koskaan kuullut
tai nähnyt, että mies olisi ollut muuta kuin kiltti ja ystävällinen
Paraa kohtaan, mutta vaisto sanoi hänelle, että elämä oli muodostunut
vieläkin vaikeammaksi puolivanhalle naiselle hänen mentyään naimisiin.
Paran suu oli käynyt vieläkin mykemmäksi ja kärsivällisemmäksi, ja
kohtisuorat rypyt, jotka piirtyivät alas sitä päin, olivat entistä
tiheämmät ja syvemmät. Missään tapauksessa Gerhardsen ei kyennyt tai
tahtonut elättää vaimoaan; hän soitti siellä täällä kahviloissa tai
elokuvissa ja Para jatkoi työtään puvustonhoitajana.

He asuivat Pilestraedetin varrella, parin rakennuksen päässä
Hjeldeiltä. Ja eräänä iltana puolitoista vuotta sitten rouva Gerhardsen
oli tullut Unin luo kapalolapsi sylissään, aivan suunniltaan
epätoivosta. Hehän olivat illat työssä, sekä hän että "isä", ja
naisen, joka asui heidän palvelijattarenhuoneessaan, piti se aika
hoitaa Tyttiä. Ja nyt rouva Gerhardsen oli saanut tietää, että hän
menikin ulos ja antoi pikku lapsen jäädä ihan yksikseen huoneistoon,
ja ajatella, jos syttyisi tulipalo tai jotakin muuta tapahtuisi!
Seurauksena oli, että ressukka oli viettänyt moniaita iltoja Unin
ahkerastipalvelleissa lapsenvaunuissa. Sitten Para jätti puvustonhoidon
ja avasi ompeluliikkeen. Kaksi kadunpuoleista huonetta hän vuokrasi,
ja itse hän istui päivästä päivään suuressa pimeässä pihanpuoleisessa
huoneessa ommellen ja pitäen silmällä Tyttiä.

No niin — hänellä oli sentään Tytti; Uni oli muuten luullut, että hän
oli liian vanha saamaan lapsia. Mutta kohtalo oli siis suonut hänelle
tämän pienoisen olennon, joka näytti kuin hän olisi voinut haihtua
ilmaan.

Hän oli puettu kuin nukke, punaiseen samettitakkiin, istuessaan siinä
äidin sylissä. Kasvoissa ei ollut mitään väriä paitsi silmien ympärillä
— pienet taivaansiniset silmät olivat punareunaiset, mutta pieni suu
oli melkein väritön ja aina suklaan tahrima, sääret ja käsivarret
hintelät ja riisitaudin syömät.

"Ajatella, kuinka Tytti on ruvennut kävelemään hyvin", sanoi Uni, "hän
on nykyisin niin terveen näköinen että oikein —"

"Kunpa vain voisin saada hänet hiukan enemmän ulos, niin —", huokasi
rouva Gerhardsen, "hänen pitäisi olla niin paljon ulkona, sanoi
lääkäri, mutta tuollaiset lapsentytöt ovat niin kovin epäluotettavia —"

"Te saatte lähettää hänet suvella puistoon minun kanssani — voin
samalla pitää silmällä häntäkin, kun kerta minulla on Lasse ja
lapsenvaunut —"

"Mutta ettekö tänäkään suvena pääse maalle, rouva Hjeide? Minusta te
niin kovin tarvitsisitte sitä, rouva Hjeide, kunhan ensin tämä on ohi —"

"Mutta äiti, isähän _sanoi_ viime vuonna, että tänä vuonna me
_pääsemme_ maalle", kärtti Nora.

"Ehkäpä isä sanoikin, pikku ystävä. — Ettekö riisuisi Tytin myssyä,
rouva Gerhardsen — entäpä jos hän saa maitotahroja kauniisiin
nauhoihin. Te pidätte pienokaisen aina niin kauniisti puettuna — minä
ihan häpeän omia ryysypekkojani —"

Rouva Gerhardsen katseli Unin kolmea lasta — ja oli kuin hänen kasvonsa
olisivat käyneet vieläkin ryppyisemmiksi ja kuihtuneimmiksi.

"Tuollaiset terveet ja reippaat lapsethan kuluttavat vaatteita ihan
toisella tavalla, rouva Hjeide. Ja minun mielestäni ei ole ollenkaan
vaarallista millaiset heidän vaatteensa ovat — kunhan he vain ovat
terveen näköiset, he ovat tarpeeksi kauniita. Minusta me saamme olla
niin kiitollisia, kunhan vain näemme lapsiemme viihtyvän ja voivan
hyvin —" sanoi hän hiljaa ja katseli alas.

"Niin se on. Te olette ihan oikeassa", sanoi Uni, ja hienoinen punastus
nousi hänen kuihtuneille kasvoilleen.

Raitiovaunussa istui pari nuorta naista, jotka salakähmää katselivat
Unia ja kuiskailivat — "näyttelijätär", kuuli hän toisen heistä
sanovan. Nora marisi kaiken aikaa, että sannikkaissa oli jokin naula;
se pisti. Lasse ryömi penkille ja seisoi polvillaan ja putosi jälleen
istumaan, ja Unilla oli täysi työ estääkseen hänen likaisia kenkiään
joutumasta kosketuksiin vieressä istuvan, vanhan rouvashenkilön
silkkitakin kanssa.

Karen Inga istui aivan äitinsä vieressä, suoraryhtisenä ja sievänä,
pienet kasvot vakavina ja arvokkaina. Rouva Gerhardsen istui
kokoonpainuneena ja piteli Tyttiä sylissään; lapsi oli nukahtanut.

"Niin, tuhannen kiitosta tästä päivästä — eikös ollutkin ihastuttava
retki! Ei mutta nythän minä muistankin, minun täytyy kertoa teille —"

Para muisti aina niin paljon kertomista, kun hän oli sanonut ensi
kertaa hyvästi. Unin kupeita ja selkää särki — käveleminen saattoi
vielä käydä laatuun, mutta seisominen oli raskasta. Lasse ravisti ja
kiskoi hänen käsivarttaan, Nora marisi sannikkaastaan, mutta Karen Inga
oli istuutunut maitokaupan portaille ja järjesteli sinivuokkojaan.

Ja vasta aikojen jälkeen rouva Gerhardsen oli valmis heittämään
jäähyväiset.

       *       *       *       *       *

Uni avasi oven tyhjään huoneistoon — Kristian ei ollut vielä palannut
virastostaan, ja palvelustytöllä oli vapaa-ilta. Mutta hän oli tuskin
ehtinyt keittiöön, ennen kuin ovi kävi — neiti Boman, joka oli
vuokrannut heidän neljännen huoneensa, tuli täyttämään vesikannuaan.

Uni pani kattilan kaasuliekille ja huusi käytävään:

"Nora, olisitko niin kiltti ja kattaisit pöydän, ja Karen Inga panee
sohvavuoteen yökuntoon —"

"Kunhan vain ensin olen järjestänyt kukkani —"

"Mitä sinä sanot!" kaikui neiti Bomanin tarmokas ääni ruokasalista.
"Minun aikoinani tekivät pikkutytöt ensin, mitä äiti pyysi —"

Tuo olisi tietysti minun itseni pitänyt sanoa, ajatteli Uni väsyneesti.
Mutta en jaksa — olen niin väsynyt, niin väsynyt. Aina tuo lapsi vastaa
minulle noin — en jaksa opettaa häntä niinkuin minun pitäisi.

"Ja te kun olette ollut ulkona hummailemassa", huusi neiti Boman
vaellusmatkallaan käytävää pitkin, "niin, siitä minä pidän, rouva
Hjelde, hiukan pieniä retkiä ja jotain hauskaa — se tekee teille
kaikille hyvää."

Luojan kiitos että hän on ulosmenossa, hänellähän on sininen
silkkileninkinsä, ajatteli Uni, kun neiti näyttäytyi soikkoineen ja
vesikannuineen. Tänä iltana ei Uni oikein olisi jaksanut kestää neiti
Bomanin loputonta jaaritusta — eikä hänellä olisi ollut aikaakaan.

Eipä silti, eihän hänellä yleensäkään ollut aikaa. Kesti aina
niin kauhean kauan, kun neiti Boman jäi seisoskelemaan ovelle ja
jutteli, loputtomiin. Eikä hän oikeastaan mitään syviä jutellut, ja
innostuessaan hän aina unohti kädessään olevan täysinäisen vesikannun
ja läikäytti tuon tuostakin vettä Unin lattialle, niin että siinä
oli kokonainen lammikko, kun neiti vihdoinkin oli kadonnut. Mutta
kaiken kaikkiaan oli vuokralainen Unin mielestä elähyttävä aines hänen
elämässään.

Taivas tiesi, kuinka hän jaksoi olla tuollainen, ajatteli Uni lievää
ihailua tuntien, kun neiti Boman oli kadonnut omalle puolelleen
vesikannuineen. Kaksikymmentäkuusi vuotta hän oli vaeltanut Suurkadun
varrella sijaitsevan kangaskaupan — jossa hän oli kirjanpitäjänä
— ja jonkin täysihoitolan tai vuokrahuoneen väliä, ja luultavasti
hän oli kaikkina näinä vuosina vaikuttanut elähyttävästi kaikkiin,
joiden kanssa hän oli tekemisissä. Taikka oikeastaan, kaksikymmentä
vuotta sitten hänellä oli ollut pimeä kautensa; hän oli kertonut
siitä Unille eräänä iltana hiukan sen jälkeen, kun oli muuttanut
Hjeldelle, ja näyttänyt Unille suurikokoisen valokuvan, joka oli
loistavissa kehyksissä hänen yöpöydällään. Hänen kanssaan neiti Boman
oli ollut kihloissa ripillepääsypäivän jälkeisestä päivästä saakka:
mies oli syntynyt samassa pienessä rannikkokaupungissa kuin neitikin.
Puoli vuotta ennen häiden pitoa teki rahtilaiva, jossa sulhanen
palveli ensimmäisenä perämiehenä, haaksirikon — koko miehistö katosi
jäljettömiin jossakin Tyynenmeren rantamilla.

"Luulin että menisin sekaisin", sanoi neiti Boman, kun hän kertoi
asiasta, "mutta uskotteko, rouva Hjelde, silloin opin ymmärtämään,
mikä siunaus työ on. Sillä minunhan täytyi pitää paikkani — eihän
minulla ollut ketään muuta kuin sisareni, joiden luokse olisin voinut
mennä, ja he olivat naimisissa ja heillä oli yllin kyllin ja enemmänkin
tekemistä omassaan. Enhän tahdo väittää, että nuoruudessani erikoisesti
ihannoin konttorissaistumista — mutta etten silloin suorastaan
kadottanut järkeäni, siitä saan kiittää tointani, sillä sehän pakotti
minut hillitsemään itseäni. Niin, minä todistan äänekkäästi, että
kaikkinainen työ on siunausta —"

Hän nautti työn siunausta yhdeksästä kahteen ja neljästä seitsemään
joka ainoa arkipäivä kautta vuoden ja sitä paitsi oli ylityötä aina
tuon tuostakin — niin, hänellä oli kyllä kahden viikon kesäloma, jonka
hän vietti "Jotunheimin esikartanoissa". Palkka ei suinkaan ollut
kehuttava nykyaikaisten mittasuhteitten mukaan, "mutta kun minä aloin,
oli meistä neljäkymmentä kruunua _erinomainen_ palkka, ja Sørensen
raukka on sitä mieltä, että satakolmekymmentä, jonka nyt saan, on
_paljon_ yksinäiselle naishenkilölle, ja minua kohtaan hän on aina
ollut kiltti esimies. Minä voisin kyllä saada paremman paikan, senhän
ymmärrätte, mutta minusta velvollisuuteni on jäädä, enkä myöskään
tiedä, kuinka hän tulisi aikoihin uuden kanssa — niillähän on nykyisin
niin suuret vaatimuksetkin. — Ei, minä pysyn kyllä Sørensenillä
kuolemaani saakka — taikka kunnes olen liian vanha työhön." Viimeisten
sanojen kohdalla Henriette Bomanin silmiin saattoi syttyä outo pelko —
hänellähän ei ollut muuta kuin tuhat kolmesataa kruunua pankissa.

"Mutta onhan kangaskaupassa niin paljon etujakin", oli hänen tapanaan
lisätä heti sen jälkeen ja sellainen sävy äänessä, kuin hän olisi
tahtonut kohentaa omaa mieltään. Näitä "etuja" oli mahdollisuus ostaa
halvalla sekä "liikkeestä" että toisista liikkeistä, joissa hänen
ystäviensä lauma oli palveluksessa. Ja hän oli aina hengästyksissään
innostuksesta ehtiäkseen tiedoittaa Unille näistä eduista. Hän aivan
huokui uutisia mallilähetyksistä ja "sattumista": "Minä kyllä toimitan
sitä teille, niin saatte minun prosenttini — niin, ymmärrättehän,
että siitä ei teidän pidä puhua, sillä sehän ei ole aivan ihan oikein
— mutta käsitättehän, että minusta on hauskaa voida tehdä teille
edes pienoinen vastapalvelus — tehän olette niin sanomattoman kiltti
ja herttainen minua kohtaan, niin, minä vallan häpeän kun aina otan
vastaan niin paljon teiltä —"

Uni ei tietänyt, että hän olisi tehnyt yhtään mitään neiti Bomanin
hyväksi — ei mitään muuta kuin kärsivällisesti kuunnellut hänen
sanatulvaansa ja lainannut hänelle kuppeja ja teelusikoita, kun
neidillä oli "poksikutsut". Mutta neiti Boman tunsi aina saavansa
ylenpalttista hyvyyttä ja auliutta kaikkien tapaamiensa ihmisten
puolelta.

Sääli ettei _hän_ ole joutunut naimisiin, ajatteli Uni, kun neiti
Boman oli seisonut ja vuodattanut elämäniloaan ja kiitollisuuttaan
ja läikyttänyt vettä lattialle jonain sellaisena päivänä, jonka Uni
töin tuskin oli läpäissyt ja joka oli ollut harmaankirjavaa kaikista
pikkuharmeista ja aherruksesta ja levottomuudesta ja huolista. Kristian
olisi tarvinnut sellaisen vaimon, joka vain näkee hyvän kaikessa.
Ihminen saa tässä maailmassa sellaista, minkälainen hän itse _on_ —
minä olen hapan, niin _hapan_ että koko koti haisee happamelta. Neiti
Bomanin mielestä olisi vain ollut kodikasta, jos makuuhuone olisi
lemunnut kapalovöiltä — ajatella, kuinka suloinen tuollainen vauvan
takalisto on, kun se on vastapesty — ja kuinka ihanalta _puhtaat_
vauvanvaatteet lemuavat, kun ne saa panna lipastoon!

Hän on varmasti ollut kaunis nuorena — komea ja raikas. Vartalo oli
hyvinsäilynyt, hiukan raskas ja vähän liian pitkä hän tosin oli — mutta
pienet siniset silmät olivat niin sanomattoman ystävälliset, ja iho oli
erikoisen hienoinen ja ruusuinen kaikkien ryppyjen uhallakin. Ääni oli
hieman miehinen, mutta niin hyvä ja luotettava. Eikä hänellä tietenkään
nuoruudessaan ollut vahvasti kehittynyttä harmaata partaansa.

Lasse oli nukkunut pitkän aikaa pienessä vuoteessaan makuuhuoneessa, ja
pikkutytöt juttelivat ruokasalin makuusohvassa, kun Kristian tuli. Hän
tervehti ensin tyttöjä:

"Oliko hauskaa, pikkutytöt?"

"Oli, kiitos", sanoi Karen Inga.

"Kuules, isä" — se oli Nora — "kaikki kukat, mitä löysin, olen pannut
sinun kirjoituspöydällesi — saat ne kaikki!"

"Kiitos, pikkuhiiri!" Isä suuteli häntä.

"Tahdotko nyt teesi?" kysyi Uni arkihuoneesta.

Nyt suvikuukausina Kristian ja Uni söivät mielellään illallista
arkihuoneessa, joka sijaitsi käytävän toisella puolen, kadulle päin.

Kristian astui sisään, meni Unin luo ja siveli tämän hiuksia:

"Miten voit? Väsynytkö?"

"Oh — Nyt tuon teen sisään —"

"Onko hän nyt taas ulkona, palvelustyttö?"

"Tiedäthän, että Ingrid on luvannut istua sisällä koko sen ajan,
jolloin minun pitää maata. Niin että täytyyhän hänen saada olla ulkona
hiukan useammin nyt —"

"Eikä hän olekaan sisällä yhtä ainoatakaan iltaa. Voisit melkein yhtä
hyvin olla ilman palvelustyttöä —"

"Hyi!" Uni nousi ja hääti miehen hermostuneena luotaan. "Ethän sinä
aavistakaan, mitä meillä on tekemistä, sekä Ingridillä että minulla —

"Ja nuori tyttö, kahdenkymmenenkolmen vuotias, tarvitsee minun
mielestäni jotain huvia — mikään leikin asia ei ole ahertaa taloudessa
aamusta iltaan", hän jatkoi tuodessaan teen.

"Hyvä on, hyvä on, en sano enää sanaakaan helmestä", sanoi Kristian
rauhoittavasti.

"Ingrid on ainoa palvelustyttö, joka on sekä nopsa että kiltti —
kaikista mitä meillä on ollut — ja ainoa, joka ei ole sanonut itseään
irti juuri silloin, kun minä joudun vuoteeseen. Hän on luvannut jäädä
ainakin kesän yli — täällä on nyt jo tekemistä ihan yllin kyliin, ja
sitten kun vielä vauva tulee — Ja Ingrid joka voisi saada kaksikymmentä
helpompaa paikkaa minä päivänä hyvänsä — minusta meidän pitäisi olla
ihan suunnattoman iloisia —"

"Tietysti, tietysti, oma ystävä, minähän en sano sanaakaan. — Mitä
tarvitset, Uni, enkö minä voisi tuoda?"

Kun Nora kattoi pöydän, unohti hän aina enemmän kuin puolet siitä, mitä
pöytään kuului.

"Mutta sinä et _aavistakaa_", mitä merkitsee, kun on saanut nopsan
ihmisen taloon — joka viitsii palvella kodissa, joka on täynnä
pikkulapsia —"

"Syy ei ainakaan ole siinä, ettet olisi selittänyt sitä minulle", sanoi
Kristian ja söi.

"Ei — minähän kiusaan sinua piikajutuillani aamusta iltaan —"

"Kyllähän sinä kieltämättä puhut melko paljon palvelustytöistäsi. Joko
sitten ei mikään, mitä he tekevät, ole sinulle mieleen — sellaisia
olivat Alfhild ja Anna; heillä oli kyllä sentään hyvätkin puolensa.
Tai sitten he ovat kuin Sanna ja Ingrid nyt — he ovat virheettömiä
olentoja, joita ei saa edes sormellaan osoittaa. No mutta, Uni —"

Uni oli äkkiä noussut ja mennyt ikkunan luo.

"Herranen aika — itketkö sinä nyt tuollaisen pikkuasian takia —"

"Minä olen vain niin hermostunut —" Uni vetäytyi syrjään, kun toinen
ojensi käsivartensa ja istuutui jälleen pöydän viereen, mutta kyynelet
tippuivat rakeina hänen poskilleen.

Minä olen kehno ihminen, hän ajatteli. Hermostua tuolla tavoin
Kristianin takia. Mutta minua ärsyttää jo ääni, kun hän pureskelee ja
juo, ja hänen veitsensä ja kuppinsa kalina. Hänen ruokahalunsa ärsyttää
minua niin. Minunhan pitäisi olla iloinen, kun hän on niin terve ja
reipas. Herranen aika, mitä meistä kaikista tulisi, ellei hän olisi
terve! Hän ahertaa totisesti olkansa takaa. — Mutta Unin kyynelet
tippuivat tippumistaan.

"Oma Unini — Rakas ystävä, koeta nyt hiukan syödä —"

"Ei, istu sinä nyt, anna minun viedä pois astiat", pyysi mies, kun he
olivat syöneet.

"Kiitos, Kristian, mutta tahdon ennemmin itse —"

Keittiössä oli niin hiljaista ja viihtyisää — ei kuulunut muuta kuin
astianpesuveden suhinaa kaasuliekillä. Oli niin hyvää ja hiljaista olla
yksinään täällä, kaikki lukitut ovet takanaan.

Hän veti kierrekaihtimen eteen. Ilma muuttui kyllä kosteanlämpimäksi,
ja tätä nykyä hän alkoi hikoilla tukanreunasta, niin pian kuin hän vain
vähänkin askarteli. Mutta ihmiset saattoivat katsella sisään hänen
keittiöönsä kaikista muista huoneistoista. He asuivat talossa, jonka
keittiöistä, ruokasaleista ja makuuhuoneista oli näköala pihalle, joka
oli synkkä ja syvä kuin kaivo.

Uni alkoi pestä astioita — puolittain vaistomaisesti hän työskenteli
niin äänettömästi kuin suinkin.

Sääli lapsia, että heidän piti asua täällä, Lasse-poju parka oli elänyt
elämänsä kaikki kolme vuotta tässä rumassa talossa. Eivätkä he tänäkään
vuonna pääsisi maalle. Pikkutytöt saattoivat sen vielä kestää, hehän
pääsivät sentään useimpina sunnuntaina isän kanssa tuntureille. Mutta
Lasse ja hän itse ja uusi pienokainen — he saivat tyytyä pölyiseen
Linnanpuistoon.

Lasse-rukka leikki, että hänellä oli lehmiä ja vuohia ja kanoja ja
kananpoikia — kokonainen suuri talonpoikaistalo — vuoteessaan peitteen
alla. Vain äiti ja hän voivat nähdä ne. Elävässä todellisuudessa
poikanen ei ollut nähnyt muita eläimiä kuin kadun hevosia ja koiria
ja kulkurikissoja, jotka vilahtelivat pihalla. Ja Sankthanshaugenin
eläimiä. Ja rottia — inhottavia rottia roskalaatikolla.

Voi! Viime vuonna Karen Inga ja Nora olivat kylväneet herneitä pihalle
— pistäneet herneitä kivien väliin. He olivat olleet niin riemuissaan,
kun ne itivät, ja suruissaan, kun ne pari päivää myöhemmin olivat
kuihtuneet.

Hän kaipasi täältä pois, niin että oli tulla sairaaksi. Päivät
pitkät kiusasivat näyt häntä — vanhat ryhmyiset omenapuut kohottivat
paisuvia kukanumpujaan kevään levotonta taivasta vasten. Vanhassa
puutarhassa kasvoi ruoho kiiltävänä ja uhkeana villiintyneitten
karviaismarjapensaitten välissä, ja käytävät olivat vihreitä
rikkaruohosta. Siellä hän uneksi istuvansa, liekutti lapsenvaunuja
ja piti silmällä Lassea, joka taapersi rehevässä ruohostossa, aivan
kuin Nora oli taapertanut Vallen puutarhassa sinä keväänä, kun hän oli
kaksivuotias ja Karen Inga asusti lapsenvaunuissa.

Voi sitä syreenien sinistä merta kesäkuisessa puutarhassa! Vallen kaksi
ihanaa suvea! Mutta toinen talvi vanhassa vetoisessa rakennuksessa
oli ollut sellainen, etteivät he uskaltaneet ajatella kolmatta, sen
paremmin Kristian kuin hänkään. Norallahan oli ollut keuhkokatarri
syyskuusta toukokuuhun. Ja hän itse oli silloin vielä teatterissa. Hän
ei uskaltanut kävellä kotiin iltaisin, esiinnyttyään, ja silloin kun
Kristian saattoi tulla häntä vastaan, hän oli kuoleman hädässä lasten
vuoksi, jotka olivat yksinään palvelustytön kanssa vanhan puutalon
ullakkokerroksessa. Ja ajaminen kotiin maksoi niin hirveän paljon. Niin
että he olivat muuttaneet takaisin kaupunkiin — tänne Pilestraedetin
varrelle.

Nuorena tyttönä hänen oli ollut tapana sanoa, ettei hänellä ollut
luonnontajua. Hän ei ainakaan ollut välittänyt suuria luonnosta siihen
aikaan — vain seuran vuoksi ja huvin tähden hän oli myöntynyt toisten
houkutuksiin ja lähtenyt mukaan hiihtoretkille ja tuntureille.

Oli kai niin, että hänen oma sisäinen levottomuutensa oli silloin
estänyt häntä ymmärtämästä toisia — jotka rentoutuivat ja saattoivat
olla ajattelematta eilistä ja huomenta — jotka heittäytyivät olevan
nykyhetken helmaan. Hän oli ollut vain kärsimätön ja kaivannut jotain
tulevaa. Voi, kuinka hän olikaan kaivannut ja etsinyt kaipauksensa
esinettä sieltä ja täältä — rakastumisista, taiteilijanunelmista —
asuiko onni niissä? Hän oli lukenut kirjoja ja kaiken aikaa vain
ajatellut, selviäisikö niistä, missä onni oli. Hän oli katsellut
ihmisiä, jotka olivat hienosti pukeutuneita, jotka asuivat hienosti,
huvittelivat ja olivat vailla rahahuolia — olivatko he onnellisia?
Köyhyyskö vain, kaikki ne pienet toivomukset, joita minulla on
joka ainoa päivä ja joita en saa täytetyksi, sekö minut tekee
niin levottomaksi — vai asuuko minun sydämessäni yksi ainoa suuri
täyttymätön toive, joka jäytää kuin nälkä? —

— "Etkä sinä yhtään ymmärrä kirjallisuuttakaan", sanoi Charlotte
kerran. "Sinä välität kirjasta vain sikäli, kuin uskot sen olevan
jonkinlaisena oppaana onnen maahan —"

Charlotte ei ollut tuolla tavoin epämääräisen levoton; hän oli
tyytymätön. Hän tiesi hyvin, mitä kaipasi — taikka kuvitteli
tietävänsä, ja hän sanoi sen, viattomasti ja ihkasen varmana: "Tahdon
miehen, jota rakastan, koska kuvittelen, etten voi elää ilman häntä,
ja pienokaisia joita rakastan, koska kuvittelen, etteivät he voi elää
ilman minua. Mutta tämä toive ei koskaan toteudu. Liian selvään olen
kokenut, ettei ihmisen ole hyvä olla yksin. Mutta se ei sentään tee
niin hirvittävän kipeää, etten ymmärtäisi, että saatavilla olevat
miehenpuolet ovat kaikki hemmoteltuja ja sairaita."

Unin täytyi myöntää, etteivät hänen mielestään sentään _kaikki_ miehet
olleet naurettavia ja pieniä, ja Charlotte nauroi ja sanoi: "Onneksi
sinulle, tyttöseni —"

Mutta Charlotte osasi oikein nauttia kaikista elämän suomista
antimista. Hän inhosi konttoriaan, mutta voi unohtaa kaiken maailmassa
kirjan takia, joka hänestä oli ihana. Ja kuinka juhlavaa ja hauskaa
Hedelillä saattoikin olla, kun he vain rupesivat juhlimaan! Arkioloissa
koti oli ahdas ja köyhä ja epäsiisti — tytöillä oli kaikilla eri
työajat, he tulivat ja menivät, söivät, pesivät, silittivät puseroita
ja siivosivat huoneita, mihin aikaan hyvänsä. "Mutta herranen aika",
sanoi Charlotte, "itse asiassa minulla on paras koti kaikista, mitä
siinä suhteessa olen nähnyt. Me, jotka siinä asumme, olemme kaikki all
right — kenessäkään meissä ei ole mitään epähienoa tai ikävää. Vain
siksi, että asumme niin ahtaasti, että naarmutamme toistemme nahkaa ja
astumme toistemme liikavarpaille, kun vain liikahdammekin, me jonkun
verran piinaamme toisiamme."

Kerran suvilomalla he olivat olleet yhdessä tuntureilla, hän ja
Charlotte. No niin, siihen aikaan Uni oli oikeastaan enimmän kärsinyt
herkkyydestään ja kauheista yöpaikoista, joihin heidän silloin tällöin
oli tyydyttävä, ja lehmien ja härkien pelkonsa tähden. Mutta vuosien
vieriessä pulpahti toisia muistoja esiin. Hän muisti eräänkin illan,
jolloin hän kulki kotiin aukean poikki. Mitään polkua ei ollut,
ja Charlotte keksi, että he seuraisivat pientä puroa, joka hänen
väittämänsä mukaan virtasi heidän karjamajansa kohdalla. Hän kulki
uljaasti, harmaanvalkoisten rautalanka-aitausten läpi, jotka tarttuivat
hameisiin, syvässä ja pehmeässä, vaaleanvihreässä karhunsammaleessa,
joskus keskellä jääkylmää, kirkasta vuoripuroa, jonka pohjalla sora ja
pikkukivet paistoivat valkoisina.

He kulkivat hämärissä, aukea oli yksitoikkoista ruskeata, ja tunturit
törröttivät ympärillä kuolleessa tummansinisessä. Avaran taivaan laki
oli pilvien peitossa, vain lounaassa näkyi joitakin messinginkeltaisia
viiruja tunturiharjujen takana. Karjamajat olivat kuin pieniä tummia
multakumpuja, aitauksien vaaleissa neliöissä — Unista ne eivät
ollenkaan tulleet lähemmäksi. Suomuta tunki sisään kengänvarsista, ja
kylmä vesi pursui ulos ja sisään nyörien rei'istä. Uni tunsi itsensä
viluiseksi ja väsyneeksi ystävättärensä vieressä, joka kulki ja kertoi
— taikka luki ulkomuistista, sillä hän osasi ulkoa, Hervøristä, joka
käy tapaamassa Gefionia, ja jumalatar johdattaa hänet kotiin.

Tuuli puhalsi hiljaa ja alakuloisesti ja yltyi tohinaksi ja kuoli
taas aukealla, puro lirisi ja kohisi, ja Charlotten verhottu ääni
myötäili hyräillen vanhan tarinan sirostelevaa sanontaa. Hän kertoi
Samsøn kaksintaistelusta, ja Angantyrin hautakummusta, joka kohoaa
tulipatsasten päällä pimeässä myrsky-yössä — Hervøristä, joka
keitti taikajuomaa kypärässään ja sekoitti sitä tikarillaan, estäen
taikamiekkaa tappamasta, ja lopetti hurjan leikin työntämällä miekan
omaan sydämeensä. Ørvarodd suuteli kylmiä sinisiä huulia, joita kukaan
mies ei saanut suudella, kun ne olivat punaiset ja lämpimät, ja peitti
neidon ohuella turvekerroksella. Mikään kumpu ei osoita Hervørin
leposijaa — paimen ja hänen rakastettunsa saavat rauhassa levätä
nurmikolla vanhan tammen alla, jonka suojassa valkyyria-unia uneksinut
omaan sydämeensä. Ørvarodd suuteli kylmiä sinisiä huulia, joita kukaan
neito nukkuu mullassa. Ja Ørvarodd saapuu sinne vanhuksena ja hän lepää
vuokkojen keskellä neidon haudalla ja katselee, kuinka nuoret tanssivat
ruohikolla; hän tuskin tietää, onko hän rakastanut neitoa — tietää
vain, että häntä hän olisi voinut rakastaa —

Uni oli joskus lukenut Ørvaroddin sadun. Hän oli saanut periä vanhan
kauniin Oehlenschlägerin painoksen Charlotten kuoltua. Ja hänestä
tuntui, että Charlotte oli Hervør. Myöskin Charlotte palvoi julmaa
jumalatarta, joka opetti neitsyitänsä uneksimaan kylmästä pilvimaasta —
he jäävät siellä ikuisesti yksinäisiksi, sillä kukaan ihminen ei pääse
toisen unimaailmaan. Hänkin oli kai kulkenut elämän halki Gefionin
silmä kädessään ja antanut sen valaista tietä eteenpäin. Ja hänellekin
oli kai aamu koittanut kylmänä ja harmaana, jolloin jumalatar oli
tuntunut hänestä vain typerältä nukelta ja loistava silmä vain
lasinpalaselta, eikä elämä ollut enää elämisen arvoinen.

       *       *       *       *       *

Keittiönovessa käytiin. Tulija oli Kristian.

"Mene sisään istumaan, Uni — kyllä minä teen tämän —"

"Kiitos, Kristian, mutta olen kohta valmis —"

Kristian otti pyyhkeen ja alkoi kuivata ja asettaa paikoilleen.
Kristian kolisteli aina niin kauheasti, tekipä hän mitä tahansa.

"Mene nyt sisään istumaan, Uni — näytät niin kalpealta. Voitko pahoin?"

       *       *       *       *       *

Arkihuoneen sohvalle oli pinottu kasoittain lapsenvaatteita, jotka oli
pantava kuntoon.

Kristian tuli sisään ja otti sanomalehdet:

"Oletko nähnyt ne — haluatko toisen?"

"Kiitos, Kristian — mutta minulla ei ole aikaa."

Kristian asettui lukemaan, ja Uni ompeli nappeja ja nauhoja
liinavaatteisiin.

Uni ikävöi niin äärettömästi tuntureita. Hän muisti lammen, jossa
heidän tapanaan oli uida: se oli metsänlaidassa, syvässä rotkossa,
johon Svartelven syöksyi koskena, ja alla oli taas kuilu. Rotkon
rinteillä seisoivat tunturihongat auringon kultaamina sinistä taivasta
päin, mutta alhaalla, rotkon pohjalla, vallitsi kylmä, vihertävä hämärä
kosteankiiltävien kiviseinien välissä.

Charlotte kiipesi isolle kivelle sillä kohtaa, missä virta oli kovin
ja vesi kuohui valkovihreinä helminä, lähellä putousta. Hän oli
nopealiikkeinen kuin kala ja pyöreä ja kiiltävä ja valkoinen — niin
ohut, niin ohut, mutta koko ruumiissa näkyi tuskin ainoatakaan nikamaa.
Hänellä oli mitä siroimmat ja pyöreimmät ranteet ja nilkat. Mutta
minunkin olivat siihen aikaan paljon sievemmät kuin nyt, ajatteli Uni.
Taloustyöstä olen saanut tämän suuren nystyrän ranteeseeni. Ja nilkkani
ovat jokaisen synnytyksen jälkeen käyneet hiukan paksummiksi.

He makasivat alastomina kapealla ruohokaistaleella tunturiseinän
juurella. Vaihtoivat siiloin tällöin pari yhtäkaikkista sanaa kylmästä
vedestä, ilmasta ja ruohon pehmeydestä — tehdäkseen toinen toisensa
olon turvalliseksi. Sillä toinenhan tuntee toisen salatuimman unelman,
joka lähestyy niin herkästi molempia nuoria tyttöjä, nyt kun he ovat
riisuutuneet alastomiksi vasten tuulta ja puroa ja auringonsäteitten
kiiltäviä nuolia, jotka ampuvat suoraan alas rotkoon. He uneksivat
molemmat samaa viatonta unta — he ovat eräänlaisia luonnonhengettäriä,
ja heidän sydämensä paisuu naiivia ja viatonta ylpeyttä, kun he ovat
niin valkoisia ja kauniita ja kun heillä on niin suunnaton rikkaus
kerran lahjoitettavanaan.

Vaimo, joka istuu tuossa raskaana ja väsyneenä ja ompelee, ei katsele
miestään. Hänen mieltänsä ei värähdytä ainoakaan muisto siitä, mitä
_heillä kahdella_ on ollut yhteistä. Hekin kaksi ovat kerran seisoneet
alastomina, yhdessä — avomeren rannalla, joka oli valkoisenaan
auringonkiloa. Saaren punainen kivi kuumoitti heidän jalkapohjiaan,
ja märät jalanjäljet häipyivät samassa kun ne ilmestyivät. Toisiinsa
kietoutuneina nuo nuoret ihmiset kiipesivät hehkuvaa vuoren kuvetta,
rotkon pientä vihreää ruohovuodetta päin, jota veripunaiset
kurjenpolvet reunustivat. Heidän selkiensä yllä paloi aurinko, ja
merituuli puhalsi ja kuivasi veden suolapölyksi heidän harteillaan ja
kietoi heidät meren ja valon ja kesän tuoksuun.

Mutta vaimo ajattelee vain tyttöpäiviään ja ystävätärtään. Hän kaipaa
entistä kokemattomuuttaan, entisiä vakavia, elämään kohdistuvia
keskustelujaan, jotka nyt ovat niin sanomattoman lapsellisia muistella.
Voi hyvä Jumala, kuinka hän nykyisin kaipaakaan sitä aikaa, jolloin
mitkään elämän tapahtumat eivät vielä olleet koskettaneet häntä, mutta
kuulsivat ja kiehtoivat jossain edessäpäin kuin loistavat seikkailut,
joita vielä ei ole eletty! Silloin oli oman ruumiin tunne joustavuuden
tunnetta, onnen lupausta; ei pelkkää vaivaa kuin nykyisin, vastustusta,
joka oli voitettava, aina kun edessä oli yksikin vuorokauden
loputtomista ja välttämättömistä tehtävistä.

Mies laskee lehden kädestään:

"Kuules, minun täytyy kyllä tehdä vähän työtä tänä iltana. Minun täytyy
kirjoittaa eräs laskelma — voin tehdä sen täällä kotona. Etkö menisi
pian levolle — näytät niin hirveän väsyneeltä?"

"Minun täytyy ensin katsoa, että Lassen alusliivit ovat kunnossa."

Siinä samassa mies huutaa ruokasalista:

"Ei, mutta tiedätkö, Uni — sinun pitää kerta kaikkiaan valvoa, että
lapset eivät saa riepottaa tavaroitaan minun kirjoituspöydälleni —
tule, niin saat nähdä, miltä täällä näyttää —"

Uni nousee ja menee ruokasaliin. Kristianin kirjoituspöytä on täynnä
leikattuja kukanvarsia ja multaa, ja Noran ompelurasiasta pursuu
nukenvaatteiden tilkkuja.

Uni raivaa pöytää samalla kuin Kristian jatkaa:

"Jumaliste, tämähän on ainoa paikka, jonka täydellistä rauhoitusta
tässä talossa minä vaadin! Sinun täytyy opettaa lapsia pitämään arvossa
minun kirjoituspöytääni."

Uni huokaa. Ruokasalin ainoa ikkuna on juuri siinä kulmassa, missä
kirjoituspöydällä on sijansa; se on huoneen ainoa valoisa paikka.

Isä asettuu tekemään työtään, ja äiti palaa arkihuoneeseen ja jatkaa
ompeluaan. Kello on lyönyt kaksitoista, ennen kuin hän vihdoinkin
on reunustanut viimeisen pikku alusliivin hihan aukot. Hän hivelee
ohimennen miehensä hiuksia, kulkiessaan huoneen kautta, jossa mies
istuu.

Hän oli maannut vuoteessaan tunnin verran, kun Kristian vihdoinkin
ilmestyi. Hän tiesi tuskin itsekään, minkä vuoksi hän oli nukkuvinaan
kun mies kysyi: "Oletko hereillä, Uni?"

Hänen kiusattuja hermojaan revitään, kun mies peseytyessään kalistelee
astioita ja päästää kengät putoamaan kolahtaen lattialle — Kristian
on täysin tiedoton kuin terve ihminen ainakin melusta, jonka hän itse
aiheuttaa.

Heti sen jälkeen Uni kuulee miehen hiljaisesta, tasaisesta
hengityksestä viereisessä vuoteessa, että hän nukkuu. Uni makaa,
kääntelee ja vääntelee itseään vaivalloisesti löytääkseen mukavan
lepoasennon. Ja pieni olento hänen sisässään liikahtelee levottomasti,
juuri kun hän makaa rauhassa. Lasse heittelehtii pienessä vuoteessaan
ja raapii sääriään unessa.

Uni on juuri vaipumaisillaan unenhorteeseen, kun poika herää ja alkaa
huutaa äitiä. Hyttyset ovat pistäneet häntä Bygdøn-matkalla, ja hän
itkee nyt ja kynsii hurjasti reisiään.

Unin täytyy nousta hakemaan spriitä lääkekaapista. Hän riisuu pojan ja
pesee lasta veden ja väkiviinan sekoituksella, kunnes Lasse rauhoittuu
ja alkaa haukotella. Hän tahtoo välttämättä päästä nukkumaan äidin
vuoteeseen.

"Ei, kuulehan nyt, Lasse-poju, et voi päästä nyt — sinä potkit äitiä
niin kauheasti."

Mutta poika itkeä jomottaa: "Minun sänkyni on niin paha että oikein —
siinä pistää, äiti —"

Uni kietoo Lassen villavaippaan ja istuutuu poika sylissään
korituoliin, kunnes lapsi on syvässä unessa. Sitten äiti kantaa hänet
hänen omaan vuoteeseensa — mutta pojan pää kolahtaa vuoteen reunaan,
kun äiti sovittelee häntä paikalleen. Äidille tulee hiki epätoivosta —
nyt kai poika herää ja koko juttu on alettava alusta taas! Mutta poika
vain äännähtelee ja nukkuu edelleen. Äiti levittää peiton hänen ylleen
ja menee vuoteeseensa. Vihdoinkin hän on niin upiuupunut, että nukkuu
pois kaikesta.



II


"Kaunis ja pulska että oikein!" sanoo sisar Bergljot ja katselee Unin
käsivarrella lepäävää vastasyntynyttä. "Kai te olette iloinen, että se
on poika taas, eikö niin? Kaksi tyttöä ja kaksi poikaa, niinhän sitä
aina toivotaan. — Lakanat minä kai voin panna likoon, niin että voin
pestä ne huomenna? Pyyhkeitä — eikö niitä ole lisää kaapissa?" sanoo
hän kätilölle. "Minä menen hakemaan — kyllä minä tämän talon tunnen",
hän ilmoittaa vielä kerran, "olen ollut rouva Hjelden luona aina, kun
hän on saanut pieniä, ihan esikoista myöten."

Kristian koputtaa oveen ja ilmoittaa, että auto on tullut, ja kätilö,
solakka ja kalpea neiti, joka aivan liioitellusti korostaa, että hän on
herrasväkeä ja ammatti-ihminen, sanoo hyvästi ja lähtee.

"Hän on sitten koppava mutta pystyy kanss' — herranen aika miten
pystyvä hän on — minä olin talvella Askarsissa ja hoidin erästä hänen
potilastaan — oikein paha tapaus se olikin, ja me koetimme puhelimella
saada käsiimme lääkäriä, soitimme ihan joka suuntaan — mutta rouva
Klausen oli herttaisempi, niin, ettekö tekin pitänyt enemmän rouva
Klausenista — ajatelkaas, hänen miehensä menee kuulemma naimisiin
vaimonsa siskon kanssa — kas niin, nyt me panemme pojan vaunuihin,
niin että te saatte nukkua — tule tänne, pikkupentu, nätti poju tinä
olet, mamin oma poju, niin — ajatella, eiköhän heillä vain ollut
välit selvillä jo rouva Klausenin eläessä, raukan — huh, hänen ei
ollut helppoa ja kuinka kiltti hän sentään oli miestään kohtaan, eikä
mies kuitenkaan ansainnut senkään vertaa, että olisi omiin viinaksiin
riittänyt — ei sitä suotta puhuta 'Vihtoreista', ei. — Ettekö olekaan
tällä kertaa maalanneet lapsenvaunujanne? Lasse-poju ei näemmä ole
varonut niitä! Tiedättekös, minusta tämä uusi muistuttaa pikkuista,
jonka kadotitte —"

"Niin — minunkin mielestäni hän on Lars Kristianin näköinen", sanoi Uni
hiljaa.

"Voi, kyllä hän oli kaunis! Lasse ei ollutkaan kaunis, hän, mutta hän
on muuttunut ja on jo oikein korea, minä näin hänet, kun kannoimme pois
hänen vuoteensa —. Mutta Karen Inga, hän on sitten oikein nätti — kas
siitä tyttölapsesta minä olen pitänyt ihan alusta saakka! Mutta ettekö
te jo vihdoinkin rupea nukkumaan, rouva Hjelde — särkeekö paikkoja?"

"Jonkin verran." Uni sulki silmänsä.

"Niin eikö olekin merkillistä, rouva, että jälkikivut ovat vain
hullummat kerta kerralta! Täytyy vain lohduttaa itseään sillä, että
itse toimitus on sitä helpompi —"

"Niin. Voi sisar Bergljot, minusta se on yhtä hirvittävä aina —"

"Ei, mutta rouva Hjelde! Saisittepa oikein hävetä, niin helposti ja
nätisti kun se käy teiltä joka ainoa kerta. — Ei, te ette kyllä tiedä
mitä synnytystuskia muutamat raukat saavat kestää! Hänkin jota minä
olin hoitamassa nyt huhtikuussa, ennen kuin olin Johanseneilla —"

Sisar Bergljot oli saanut synnytyshuoneen siistityksi ja oli riisunut
hoitajattarenpukunsa. Hän kietoi flanellinutun ympärilleen ja ryömi
Kristianin vuoteeseen. Uni ummisti silmänsä — aikaisen suviaamun
harmahtava kajo kumotti vaalean kierrekaihtimen läpi — ja nukahti
hoitajattaren kertoillessa, mitä kauheita synnytystuskia, jotkut hänen
hoidokkinsa olivat saaneet kestää —

Puoli kahdeksalta tuli Kristian Lasse käsivarrellaan. Hänen piti
ennen virastoon menoaan viedä lapsi Torbjarg Bakken huomaan, joka
asui Grefsenin puolella. Pikkutyttöjen piti matkustaa sinne suoraan
koulusta, kaikki kolme saisivat asua siellä, niin kauan kuin äiti olisi
vuoteessa.

Kristian nosti poikaa, niin että tämä saattoi nähdä uuden pienokaisen
vaunuissa:

"Kas siinä, Lasse, onko hän herttainen? Etkö olekin iloinen, kun sait
veljen?"

"Onko hän meidän?" kysyi Lasse. "Jääkö hän tänne vielä sitten, kun
palaan tädin luota?"

"Hän jää meille ainiaksi, Lasse", sanoi äiti. "Jumalan avulla", hän
kuiskasi.

"Nyt et saa ajatella surullisia asioita, Uni", sanoi Kristian hiljaa.
"Pikkutytöt tulisivat mielellään sisään tervehtimään äitiä ja uutta
pikkuveikkoa."

Pikkutytöt olivat hiljaiset ja hiukan hämmentyneet. Heidät oli
herätetty kello kahdeltatoista ja heidän makuusohvansa oli siirretty
arkihuoneeseen; siellä makasivat myös isä ja Lasse, heidän herätessään.
Aikaisempien samanlaatuisten tapahtumien muistot sukeltautuvat esiin;
he ovat miettiväisiä ja hiukan ujoja.

"Millaiset suloiset pienet kädet hänellä on, äiti", sanoo Nora, ja
Karen Inga seisoo äidin vuoteen vieressä:

"Särkeekö päätäsi, äiti?"

"Särkee, hiukan, oma ystäväni." Kolmet pikkukasvot painuvat hänen
puoleensa ja hän suutelee niitä. "Ja sitten — Jumalan tähden — olkaa
varovaisia, rakkaat pikku tytöt! Katsokaa tarkoin, kun nousette
raitiovaunuun ja astutte niistä pois — katsokaa sekä eteenpäin että
taaksepäin — muistakaa se. Muistakaa että äitiraukka on hirveän
peloissaan teistä koko ajan, kunnes hän jälleen saa teidät onnellisesti
kotiin. Älkääkä antako Lassen milloinkaan päästä puutarhan aidan
ulkopuolelle — älkääkä antako hänen liiaksi olla pahanteossa — ja
olkaa oikein kilttejä ja tottelevaisia Torbjørg-tätiä kohtaan. Mutta
ensimmäiseksi ja viimeiseksi varokaa raitiovaunuja —."

"Mutta Uni rakas — hehän ovat jo isoja ja ymmärtäväisiä — ja Torbjørg
on päivällä kotona, tiedäthän ettei hän esiinny tässä kappaleessa. Et
saa olla tuolla tavoin levoton —"

Lapset lähtevät. Sisar Bergljot tulee vuoteen ääreen ja hoivaa Unia.
Hän on lakkaamatta äänessä, mutta hänen puhetulvansa on jollain
tavoin rauhoittavaa samoin kuin koko hänen herkullinen olemuksensakin
vastasilitetyssä sinisessä ja valkoisessa puvussa. Hänen ihonsa on
kellervän valkoinen, täynnä pieniä kesakoita, aivan kuin kermapuuro,
jolle on ripotettu kaneelia, käsivarretkin ovat kermanvalkoiset
pienine ruskeine täplineen, hennon kullanpunervan untuvan peitossa.
Hän kääntää peitteen kulmaa, ja Uni tarttuu kädellään reiteensä: niin,
puristaessaan sitä hän saa melkein sormenpäät ja peukalon yhteen
paksuimmalta kohdalta.

"Mitäs pötyä", sanoo sisar, "tiedättehän kuinka pian siihen kasvaa
rasvakerros, kun alatte syödä olutjuustoa — ei, tänne ei kukaan pääse",
huutaa hän ovea päin, johon äänekkäästi koputetaan.

"Minä vain täällä", huutaa neiti Boman, "lasken vain jotain tänne
oven eteen — minun _täytyy_ saada onnitella — kuulin että vuodetta
siirrettiin yöllä ja kysyin Ingridiltä aamulla — niin, onneksi olkoon
nyt — sitten on niin hauska nähdä uutta prinssiä — niin, hyvää huomenta
siis — pikkutytöt ovat kai haltioissaan — ja insinööri — ei, nyt minun
pitää rientää —" hän jää seisomaan ja huutelee oven läpi, kunnes sisar
on saanut Unin kuntoon: sitten hän saa pikimmältään pistäytyä sisään ja
ihailee poikaa, ja hän seisoo ja juttelee, kunnes itse selittää, että
hän myöhästyy konttorista. Sitten hän vihdoinkin lähtee sanottuaan pari
loppuhuomautusta.

Sisar Bergljot käy katsomassa, mitä hän on pannut oven eteen. Ihania
tulppaaneja, käärön, jossa on koukuttu vauvannuttu ja pussissa tuoretta
vehnäleipää.

"Herranen aika, kuinka hän on kiltti", sanoo Uni.

"Herkullista kahvileipää", sanoo hoitajatar. "Hän on keittänyt niin
ihanaa kahvia, Ingrid — kerrassaan mainio tyttö!"

       *       *       *       *       *

"Niin, nyt sinä olet suorittanut kansalaisvelvollisuutesi tältä
kerralta ja osoittanut kantasi", sanoo Torbjørg Bakke; hän on
neljäntenä päivänä tullut tervehdyskäynnille. "Pannut vastalauseen
kaksilapsi-järjestelmää ja ajan materialismia ja nautinnonhimoa ja
kaikkea tuota vastaan. — Nyt minusta sinä jo voit käydä lepäämään
laakereillesi, Uni. — Mutta lapset ovat suloisia."

"Ota nyt kunnolla eteesi", sanoo Uni. "Sehän ihan happanee käsissä.
— Vahinko että lapset eivät saa sitä maistaa. — Raukat, enpä muista,
milloinka he viimeksi saivat täytekaakkua."

"Voi, he saavat yllin kyllin makeisia meillä, Uni. Isi, senkin
vanha syntipukki, on niin ihastunut lapsiisi — hän aivan unohtaa
kärsiä raittiudestaan vain siksi, että saa leikkiä heidän kanssaan.
Saat uskoa, että Lasse ja hän ovat tulleet hyviksi kavereiksi —
isi naulailee ja veistelee mitä mainioimpia leluja — Taivas tiesi,
ehkäpä hän olisi kääntynyt yhdennellätoista hetkellä, jos olisin
tehnyt hänestä isoisän. Meistä on niin hauskaa pitää heidät luonamme,
Uni — elä vain ollenkaan ajattele heitä ja huolehdi heistä —", hän
hivelee ystävättären otsaa. "Herra Jeesus, sisar, kuinka hän hikoaa —
lörpöttelenkö liikoja, Uni?"

"Rinnat vain ovat niin arat", sanoo Uni ja puristaa huulensa yhteen.
"Lapsi tarrautuu niin ahneesti kiinni", ja hän hivelee hellästi imevän
pienokaisen pientä punaista päätä.

"Ettekö tule sisään maistamaan hiukan omaa kaakkuanne ja viiniä, rouva
Helseth", huutaa Torbjørg toiseen huoneeseen Benedikte-tädille, jonka
ompelukone käy ruokasalissa, niin että jymisee.

"Kohtapuoleen." Benedikte-täti näyttäytyy ovessa ja laskee vuoteelle
pari lapsentakin hihaa. "Katsos näitä, Uni — tämän alahihan minä olen
ommellut kokoon seitsemästä tilkusta, mutta sitä ei yhtään huomaa, kun
takki on yllä — saan _kaksi_ sievää takkia vanhasta kävelypuvustanne,
neiti Bakke —"

"Sinä olet niin taitava, että minä ihan häpeän, täti", sanoo Uni, ja
Torbjørg tarkastelee hihaa:

"Tämähän on ihan sovellettua mittausoppia!"

"Niinpä niin" — Benedikte-täti asettuu mukavasti istumaan ja ottaa
lautaselle tuomaansa kaakkua — "mitään mittausoppia emme minun aikanani
opiskelleet, ehei, mutta opiskelimme sellaista, josta meille oli
hyötyä. Minähän olen ihan tavallinen naisihminen enkä ole koskaan
teeskennellyt ja koettanut olla mitään muuta, ja taidetta ja sen
semmoista en ole koskaan väittänytkään ymmärtäväni, vaikka annan
sillekin arvonsa — minusta on kovin hauska käydä joskus teatterissa
— niin, kiitos vain pääsylipuista, neiti Bakke, mutta hyi, olipa
sekin kappale, minä ihan häpesin, mutta te olitte mainio — ei, mutta
jospa ymmärtäisin, mitenkä te osaatte olla noin — niin, ihanhan luuli
näkevänsä silmiensä edessä tuollaisen laivansiivoojattaren — juuri
samansorttinen oli kolme vuotta sitten eräässä Länsirannan laivassa,
kun matkustin Hildan hautajaisiin — minun täytyi ajatella häntä kaiken
aikaa, ja nauroin! Mutta olihan se surullistakin, minunhan täytyi
ajatella Hilda-raukkaa — kuulehan, Uni, Birgit tulee varmaankin
katsomaan iltapäivällä —"

"Sehän olisi oikein hauskaa, hän saa viedä palasen kaakkua pojalle —"

"Niin, mutta sinullehan se oli tarkoitettu, tyttöseni. Eihän sinulta
heru maitoakaan pojalle, kun et mitään syö. — Kas tässä, juo nyt tilkka
viiniä, se ei voi olla sinulle pahitteeksi. — Mutta sitähän minun
piti sanomani, olin oikein iloinen, ettei kukaan omistani näytellyt
siinä kappaleessa. Mutta kyllä minä oikein kunnioitan taidetta, kun
kappale on kaunis. Niin, ja sitten minun piti vielä sanoa — kaikki ne
vuodet, mitä Uni luki ja opiskeli tullakseen näyttelijättäreksi — ja
sitten ne vuodet, kun hän oli teatterissa — niitä minä totisesti pidän
haaskattuina vuosina — mitä hyötyä sinulla on niistä nyt? Jospa sen
sijaan olisit oppinut taloudenhoitoa ja ompelua ja kaikkea sellaista,
kun olit nuori, kuinka paljon helpompi sinun nyt olisi ollaksesi, Uni —"

"Ei mutta tietäisittepä, rouva Helseth — Uni on niin taitava —"

"On, on — minä olen itse valmis myöntämään että hänestä on tullut
uskomattoman paljon taitavampi kuin kukaan aavistikaan —"

"Täti on oikeassa!" sanoi Uni kiivaasti. "Minä olisin tullut aikoihin
paljon paremmin, ja ennen kaikkea, tämä kaikki olisi kuluttanut minua
paljon vähemmän, ellen olisi kuvitellut kaikkina noina vuosina, että
minusta tulee suuri taiteilija. Se aika, jolloin olin ilmaisena
lapsentyttönä Hilda-tädin luona, on ainoa, josta minulla on ollut
jotain hyötyä —"

Torbjørg tarttui ystävättären kuumaan, ohueen käteen:

"Keneltä olet saanut tuollaisen ihanan ruusun?" hän kysyi
johdattaakseen toisen ajatukset muuanne.

"Rouva Waagelta — joka asuu samassa porraskäytävässä vastapäätä meitä —"

"Eronnut rouva", selitti Benedikte-täti.

"En ensinkään tunne häntä — joten se oli hirveän kiltisti tehty —"

"Vai niin — Harriet Waage — hänhän oli naimisissa erään tehtailijan
kanssa — nyt hän on asianajaja Dammin ystävätär, hänen joka kirjoittaa
runoja —"

"Hänhän kadotti ainoan pikku poikansa niin kauhealla tavalla — hän
hukkui" — Unin ääni värähtell.

"Niin siinä tapauksessa se onkin ymmärrettävää — nimittäin ei se, että
hänen valintansa on osunut Henning Dammiin — vaan että hän haluaa
esiintyä uudessa osassa. Mutta tahdotko tietää, että nyt on Tilla
tehnyt lopullisen päätöksensä ja karannut Einarinsa ja kaikkien kolmen
lapsensa luota —"

"Taivas tietää, ettei hänellä ollut Einarin kanssa niinkään hauskaa —"
sanoi Uni.

"Mutta entäs lapset? Jumala armahtakoon minua, mutta jättää kolme
elävää lastaan yhden ainoan rakastajan takia! Jospa hän olisikin
jättänyt yhden lapsen kolmen rakastajan takia, niin se vielä olisi
mennyt mukiin —"

"Ei, mutta neiti Bakke —"

"Ihan niin, rouva Helseth. Tavallaan saatan vielä käsittää että
hän vihdoinkin väsyi paikkaamaan housuja ja keittämään herneitä ja
kerjäämään jokaista äyriä omiin ja lastensa menoihin ja että hänestä
oli hauskempaa mennä huvittelemaan. Mutta jos kerta nainen tahtoo
rakkautta huvitellakseen, on hauskempaa kuta useampia leikissä on
mukana. Jumaliste, eihän kenestäkään miehenpuolesta ole hupia muuta
kuin korkeintaan kotitarpeiksi! Mutta lörpötellä tuolla tavoin, senkin
raukka, että Paulsen on hänen ensimmäinen ja suurin rakkautensa ja
että hän tahtoo aloittaa elämänsä — uudelleen — aivan kuin hän voisi
alkaa uutta elämää, kun kolme poikaa, jotka hän itse on synnyttänyt
maailmaan, kulkea maleksii samassa kaupungissa —"

"Grøgaard ei ollut ensinkään kiltti Tillaa kohtaan, Torbjørg — oli
hirveän häikäilemätön —"

"Häikäilemätön! Siihen on totuttava, jos kerta tahtoo käydä
tavallisesta ihmisestä ja valita elämänsä toveriksi toisen, joka on
eri sukupuolta. Onhan mahdollista elää huomaavaisesti ja tahdikkaasti
toverin kanssa, joka on samaa sukupuolta, mutta sellaistahan
pidetään perverssinä. Ihan niin, minusta kaikki tuo puhe tahdista
ja ymmärtämyksestä haiskahtaa perverssiltä! Jumaliste, me olemme
kerta kaikkiaan häikäilemättömiä ja tuhmia miehiämme kohtaan ja he
meitä kohtaan, ja Jumala on kai tarkoittanut että meidän on opittava
kestämään sen verran. Voi teitä, te entisajan naiset — te olitte
sentään viisainta — te ette vaatineet liikoja puupökkelöiltänne!"

Benedikte-täti nauroi ihastuneena:

"Siinä minä olen yhtä mieltä kanssanne, neiti Bakke! Voi minun
päiviäni! Tottahan minä tiesin, ettei Helseth raukka ollut mikään
jumala, tiesin että hän oli vaivainen syntinen ihminen, mutta tiesin
myös etten itsekään ollut sen kummempi, mutta Hän jonka edessä me
olimme seisoneet ja luvanneet toisillemme uskollisuutta ja apua niin
hyvinä kuin pahoina päivinä, oli kaikkivaltias ja uskollinen Jumala.

"Ei, mutta nyt minun sentään on lähdettävä, Uni rakas. Kiitos kiitos,
olen kyllä varma, että neiti Bakken lihapaistos on ihanaa, mutta minun
täytyy mennä kotiin — kuumahan siellä kyllä on, mutta — Sitten palaan
iltapäivällä ja valmistan takit, ja huomenna ryhdyn parsimatyöhön. Minä
kyllä muistan, kuinka vaikeata oli pysyä makuulla synnytyksen jälkeen
ja olla huolissaan kaikesta työstä, jota kasaantumistaan kasaantuu,
samalla kuin itse on sidottu vuoteeseen — minä kyllä saan kuntoon
kaikki vaatevarastosi, ennen kuin sinun on noustava —"

"Ihan minä ihmettelen, että sinä ja Benedikte-täti tulette niin hyvin
aikoihin", sanoi Uni, kun täti oli lähtenyt. Torbjørgin hatut ja puvut
olivat aina kaikkein uusinta muotia, ja hän käsitteli puuterihuiskua
ahkerammin kuin hyvältä näytti.

Torbjørg naurahti: "Hän tuo mieleeni Sven Dufvan. Soisin että tuo vanha
soturi saisi kuolla juuri kun hän neuloo jotakin villanuttua. Olisin
itse voinut tulla samanlaiseksi, jos joskus olisin saanut kodin. Tuo,
mitä hän sanoi kahdesta vaivaisesta syntisestä ihmisestä kaikkivaltiaan
Jumalan alttarin edessä, kuulosti niin kauniilta —

"Ressu, me olemme kai lörpötelleet sinut ihan pökerryksiin! Varjelkoon
kuinka sinä olet hikinen, Uni! Vieläkö se pienokainen syö?"

"Ei, hän nukkuu. On niin kuuma maata", sanoi Uni.

Lämmin tuulenhenkäys, joka hiukan liikutti uutimia, toi mukanaan
kuumien kiviseinämäin ja rouva Waagen luona paistuvien kyljyksien
hajua. Jossakin keittiössä kolisteltiin liedenrenkaita, ja toisesta
kuului lihanuijan pauketta — kaikki keittiönikkunat pidettiin avoinna
tässä helteessä.

"Teillä mahtaa olla ihanaa nyt", sanoi Uni. "Kristian kertoi eilen,
että syreenit alkavat puhjeta kukkaan jo —"

Oli neljäs kesäkuuta.

       *       *       *       *       *

Sisar Bergljotin piti matkustaa jo kolmantenatoista päivänä — erään
toisen "vakinaisen asiakkaansa" luo.

"Miten sinä tänään voit?" kysyi Kristian, palatessaan konttorista.

"Kiitos — melko hyvin", vastasi Uni, mutta jatkoi siinä samassa: "En
tiedä, mutta tällä kertaa tuntuu voimien palaaminen käyvän paljon
hitaammin —"

"Osittain se kai riippuu helteestäkin", sanoo Kristian ja silittää
vaimonsa hiuksia. Mutta hän tietää liiankin hyvin, ettei ole yksinomaan
helteen syy, että Uni on läpimärkänä hiestä vuorokaudet umpeensa —
lakkaamatta helmeilee hienoja pieniä hikikarpaloita nenän ympärillä
ja tukanrajassa. "Sinun täytyy paneutua pitkällesi sohvalle pieneksi
aikaa, kun olemme syöneet."

"En tiedä, Kristian — minun pitäisi parsia pyyhkeitä —"

"Minä voin kyllä parsia ne", sanoo Ingrid, joka tuo sisään toisen
ruokalajin. "Norahan saattaa silittää vauvanvaatteet —"

"Huh — minulla kun on taas niin monta laskuesimerkkiä", sanoo Nora.
"Solvejg ja minä sovimme jo, että minä menisin heille, sillä Solveigin
äiti auttaa meitä läksyjen luvussa — minä en pärjää yksikseni, äiti —"

"Elä nyt mukise, Valkohiiri", sanoo isä ankarasti. "Sinun pitäisi olla
iloinen, kun saat auttaa äitiä ja tehdä jotakin herttaisen pikkuveikon
hyväksi —"

Nora itkee ihan ulisemalla, ja äiti huokaa:

"Voi, Nora, lopeta jo, rakas lapsi — päätäni särkee niin —"

Kristian pöyhii hänen pieluksiaan ja asettaa hänen kahvikuppinsa
tuolille sohvan viereen — ja Lasse kaataa kupin siinä samassa.

"Oletko kotona tämän iltapäivän?" kysyy Uni mieheltään.

"Paha kyllä, minun täytyy lähteä vähän ajan päästä konttoriin. Mutta
koetan palata aikaisin."

Määrän mukaan oli työaika konttorissa yhdeksästä neljään kesällä, mutta
ihan tuon tuostakin Kristianin täytyy käydä siellä iltapäivälläkin.
Oikeana työjuhtana hän on nurisematta alistunut siihen kaikkina muina
vuosina — kotonakin on aina sellainen hälinä, pienokaisten takia.

Mutta tänä kesänä hänestä tuntuu pahalta olla niin paljon poissa Unin
luota — sillä vaimon vointi ei tosiaankaan ole hyvä.

Kapalovauva herää ja alkaa huutaa, hänen syöntiaikansa on käsissä.
Kristiania hirvittää, kun Uni irroittaa kumilaastarin, joka on ollut
kuin ruma ruskea läikkä valkoisella rinnalla, ja alkaa pestä arkaa
punaista nänniään. Kristian painaa kätensä Unin otsalle, kun vaimo
ottaa lapsen rinnoilleen. Uni puristaa suunsa ja silmänsä kiinni, ja
hikihelmet muodostavat isoja pisaroita, jotka valuvat pitkin hänen
kasvojaan.

"Uni — sinun _täytyy_ alkaa ruokkia häntä pullolla — ainakin pari
kertaa vuorokaudessa. Sinähän et kestä tätä tällaista —"

Äiti avaa silmänsä. Särky ei ole täysin yhtä silmitöntä, kun lapsi jo
on imenyt hetken.

"En uskalla, Kristian. Tällaisessa helteessä. Ajatteles, jos hän
sairastuisi! Tiedäthän että sen _täytyy_ parantua — sanovathan kaikki
lääkärit, että se aina paranee, kunhan vain jaksaa olla kärsivällinen —"

— Mutta yöllä hän herää hätkähtäen ja katselee kelloa. Jo tunnin
perästä hänen täytyy ottaa poika rinnoilleen ja häntä kammottaa niin,
ettei hän saata nukahtaa uudelleen. Ja kun poika on syönyt, särkee
hänen rintaansa niin, ettei hän voi nukkua pitkiin aikoihin.

Lasse on nykyisin levoton yöllä, helteen takia. Yht'äkkiä hän saattaa
herätä ja kirkua — on kai nähnyt unta. Taikka syynä on hyttysenpurema
tai helleihottuma tai vatsanväänteet — äidin täytyy nousta häntä
auttamaan. Ja poika on äreä ja itkee eikä jaksa käsittää, miksi hän ei
saa nousta ja paneutua nukkumaan äidin vuoteeseen niinkuin aina ennen,
kun hänellä on ollut jokin vaiva. Silloin tällöin, kun vauva nukkuu,
Uni nostaa hänet vuoteeseensa, jotta hän ei herättäisi isää. Pieni,
kova pojanpää painaa hänen veretöntä käsivarttaan, niin että se puutuu,
mutta äiti nauttii, tuntiessaan hänen lämpimän tukkansa ja ihonsa
tuoksun — kunnes poika unessaan töytäisee niin lujasti kipeää rintaa,
että äiti itkee kivusta.

Nurkassa, jonne Kristianin vuode on siirretty, hän nukkuu kaiken tämän
aikana kuin tukki. Mutta Nora ilmestyy joskus ruokasalin ovelle ja
valittaa unenpöpperössä, ettei hän voi nukkua — Lasse pitää sellaista
meteliä ja vuode on niin kuuma ja on niin valoisaa.

Ja sitten onkin jo kohta taas aamu.

       *       *       *       *       *

Neljäntenä viikkona osoittautui, ettei kapalovauvan paino ollut
lisääntynyt. Uni oli suunniltaan tuskasta. Kristian huomautti, ettei
kai asia ollut niin peloittava — poika näytti niin reippaalta.

Mutta seuraavanakaan viikkona paino ei ollut lisääntynyt. Uni itki
niin, että hän tuskin näki pukea vaatteet pojan ylle.

"Hänen vatsansakaan ei ole kunnossa. Tietysti minun maitoni on huonoa —
enkä minä uskalla aloittaa mitään muutakaan — näin kesänhelteessä —"

"Minä pyydän tohtori Lundia tulemaan tänä iltana tai huomisaamuna — ei
kai se ole mitään vaarallista — hyi sinua, pikkumies, ensin kidutat
äitiäsi ja sitten saatat hänet ihan suunniltaan pelosta — hyi —"

"Voi, Kristian, Kristian, ajatteles, jos emme saa pitää häntä — etkö
nyt näe, että hän alkaa käydä ihan ryppyiseksi — ja silmät ovat niin
himmeät. — Ajattelin kohta hänen synnyttyään, että hän muistuttaa siinä
määrin Lars Kristiania, että minun täytyy kai menettää hänetkin —"

"Hyvä Jumala sentään, Uni!" Myöskin Kristianin hermot ovat kärsineet
helteestä ja kaikesta kotoisesta surkeudesta, ja sitä paitsi
taloudelliset huolet painavat häntä aina. "Alatko sinä taas. — Jumala
tietää etten kai surrut poikaa vähemmän kuin sinä — mutta alan todella
uskoa, että sinulle tuottaa suoranaista epätervettä nautintoa aina
puhua siitä ja ennustaa pahinta, kun vain jokukin lapsista voi hiukan
huonosti — saat luopua siitä tavasta — en jaksa —

"Kas niin, Uni poloinen. — Niin niin, tiedän että olet sairas — tein
hyvin rumasti kun puhuin noin —" Kristian saa hänet vuoteeseen ja panee
pojan hänen rinnoilleen. Rinta on alkanut parantua. "Kas noin, raukka.
Et kai saanut nukkua yöllä? Kas noin, Uni, et saa itkeä tuolla tavoin.
Etkö nyt söisi mansikoitasi — neiti Boman on kerrassaan kiltti, ne ovat
hävyttömän kalliita toistaiseksi, mansikat. — Ja sitten sinun pitää
olla kiltti tyttö ja kavahtaa joutumasta tuolla tavoin epätoivoon,
ystävä rakas —"

       *       *       *       *       *

Poika sai kauralientä ja suolahappoa, mutta vatsa pysyi silti pilalla.
Uni itki kuin kaatamalla, aina kun hän muutti kuivaa pojalle.
Pikkutytöt, joilla näin tutkintojen aikana oli yhtä mittaa lupaa,
kuljeskelivat pelokkaina ja hiljaisina — kunnes kotoinen painostus
alkoi jäytää heidänkin hermojaan, ja he kävivät pahantuulisiksi ja
nuopeiksi. Eräänä iltana, kun molemmat jo olivat vuoteessa, he alkoivat
itkeä suureen ääneen:

"Isä — kuoleeko Pikkuveli?"

"Hss — hss — eihän hänen tilansa ole mitenkään vaarallinen. Olkaa nyt
hiljaa — muistakaa, että äiti on sairas —"

Mutta Uni oli kuullut ja hän heittäytyi sohvalle:

"Voi omat lapsikultani — minä niin pelkään, minä niin pelkään —
ajatella jos meidän pitää menettää pieni suloinen Pikkuveli —"

"Kuule nyt, Uni! Oletko sinä ihan järkeä vailla — peloittaa lapsiraukat
tuolla tavoin!" Kristian sai hänet makuuhuoneeseen ja vuoteeseen. Vaimo
ulvoi äänekkäästi tuskasta, kun poika alkoi imeä. Kipu oli yhtä paha
kuin tuonoin, iho lähti rinnasta isoina harmahtavina siekaleina.

Seuraavana päivänä hänen täytyi nousta kesken päivällistä — hän tunsi
vilunväristyksiä ja kipuja koko ruumiissaan. Kristianin täytyi levittää
peitteet omastakin vuoteestaan hänen ylleen, mutta Uni makasi kalisevin
hampain, vaikka huoneessa oli enemmän kuin kaksikymmentä astetta.
Kaiken yön hän ähki kuumeessa ja tahtoi taukoamatta mehuvettä. Mutta
aamulla hän vääntäytyi pystyyn ja hoiteli lasta. Kristian soitti
konttoristaan kaikkiin sairaanhoitajatartoimistoihin ja toi palatessaan
päivällisaikaan pulloja ja tutteja.

Vasta seuraavana iltana he saivat uuden hoitajattaren. Nuoren
naisen, jonka olemus oli kuin ylilääkärin — tai jonkalaista olemusta
kenelläkään ylilääkärillä ei saata olla. Hän huomautti palvelustytölle,
etteivät lapsenvaatteet olleet kyllin sievästi laskostetut, ettei
rouvalla ollut tarpeeksi puhtaita vaatteita sekä ettei keittiö ollut
kyllin hienossa kunnossa, kun hänen oli keitettävä lapsen pullot. Hän
ajoi lapset armottomasti ulos äidin kamarista ja lähetti Kristianin
pois minuuttia myöhemmin kun tämä oli ilmestynyt ovien sisäpuolelle:
"Nyt insinöörin täytyy lähteä — rouva ei jaksa puhua niin paljon —"

Mutta Uni makasi valkoisena ja liikkumattomana vuoteessaan, ja hänen
piinattujen aivojensa kaikki ajatukset peittyivät sanomattomaan
hyvän-olon-tunteeseen — on niin ihanaa, niin ihanaa saada levätä noin
— ja tietää, että saa kauan levätä noin — ehkäpä kaksi viikkoa, sanoo
lääkäri.

Sisällä hänen päässään uumoilevat kyllä huolet — mitähän
hoitajattaren palkka mahtaakaan olla? Kunpa Ingrid ei vain kadottaisi
kärsivällisyyttään vaateliaan sisar Helgan takia. — Kuinkahan lasten
ja talouden oikein käy, kun äiti on luopunut paikaltaan. — Tekee niin
kipeätä, kun hän ei voinutkaan imettää Pikkupojna — ja pullojen hoito
tuottaa lisätyötä, kun hän taas pääsee jaloilleen. —

Kuitenkin — vastoin tahtoaan hän vetää helpotuksen huokauksen, aina kun
hoitajatar tuo pullon pojalle. Särky on ollut liian sietämätön kaikkina
näinä viikkoina —. Mutta samalla hän tuntee pienen piston sydämessään
kuullessaan, että pojun paino on lisääntynyt kahdellasadalla grammalla
jo ensimmäisen pulloviikon jälkeen. Koko hänen kiusattu ruumiinsa
nauttii, kun hoitajattaren tottuneet kädet hoivaavat tulehtunutta
rintaa. Oma ruumis tuntuu hänestä niin keveältä nyt, kun kuume ja kivut
ovat päästäneet otteensa. Väliin hänestä tuntuu kuin vuode keinuisi
tuntikaupalla yhteen menoon kuin laiva, mutta se ei oikeastaan ole
vastenmielistä — eikä sekään, että pää on kuin tyhjä ja ontto.

Ensimmäisenä päivänä, kun hän oli pyörtynyt yritettyään jaloilleen,
tuli Kristian illalla hänen luokseen, istuutui vuoteen laidalle ja
hyväili häntä:

"Kuulehan Uni, tohtori Lund sanoo, että sinun välttämättä täytyy saada
hiukan levätä. — Koeta nyt äkkiä hiukan reipastua, niin lähetämme sinut
tuntureille."

"Mutta herranen aika, Kristian — sehän on aivan mahdotonta — emmehän me
mistään voi saada siihen rahoja —"

"Se kyllä järjestyy, Uni kulta."

"Eikä se ole mitään lepoakaan minulle, ymmärräthän, että taloudenhoito
sentään on helpompaa kaupungissa. Kapalovauva ja lapsenvaatteitten
pesua jok'ikinen päivä — eikä siellä ehkä ole vettä —"

"Ymmärräthän että sinun pitää matkustaa yksin —"

"Mutta sehän on aivan mahdotonta — matkustaa pois lasten luota — ja
pienokaisen —"

Uni makaa ja tekee laskelmia yöllä ja päivällä. Se on mahdotonta
— paras olla edes ajattelematta sitä. Heidänhän pitäisi hankkia
hoitajatar pienokaiselle — muuten hän ei missään nimessä uskaltaisi
lähteä! Eikä Ingrid kykene itsenäisesti hoitamaan kotia, reilu ja
kiltti hän on, mutta yksin hän ei pysty. Ja talous tulee kalliiksikin
ilman emäntää. Ja entäs vaatteet — hän tarvitsisi urheilupuvun ja
pikisaumaiset kengät — sievän leningin. Harmaa voile-puku voitaisiin
ehkä ommella uudelleen, ja hänellä on taftisilkkinen hame — mutta
yksi kaunis pusero ja pari pesupuseroa. Uni kääntelee ja vääntelee
ajatuksissaan harvoja vaatekappaleitaan, ompelee uudelleen ja korjailee
niitä. Mutta eihän asiasta kannata edes puhua —

Matkustaa itse ja jättää lapset kaupungin heinäkuiseen helteeseen.
Hänellä ei olisi silmänräpäyksenkään rauhaa —

Mutta kaikki puhe matkasta herättää hänessä suorastaan hurjan kaipuun
päästä pois. Hän haaveksii öisin vihreistä ahteista — tuollaisista
laidunniityistä, jotka viettävät pieneen saviseen jokeen, hän ja lapset
juoksevat alas rinnettä, he poimivat mansikoita ja he poimivat vadelmia
ja he vaellelevat metsässä ja ovat illalla navetassa ja katselevat
kuinka lypsetään —

Mutta eräänä päivänä tuli Benedikte-täti ja selitti, että Unin täytyi
matkustaa, koska lääkäri oli niin määrännyt.

"Niin, eipä silti, minun aikani ei tuntenut mitään sellaista kuin
emännän loma-ajat. Mutta sinä olet ansainnut lomasi paremmin kuin
useimmat, Uni."

Uni jäi miltei suu auki, kun täti sanoi, että hän oli ansainnut
suviloman.

Benedikte-täti selitti laajasti pelastussuunnitelmaansa. Hän aikoi itse
asettua taloksi Pilestraedetin varrelle ja hoitaa Unin kotia. Ja hän
tahtoi kustantaa Unin kolme isoa lasta maalle kahden viikon ajaksi:
Birgitin piti asua eräässä maalaistalossa Askersissa suvilomansa
aikana, "poikineen", ja hän oli luvannut ottaa luokseen Uninkin lapset.

Tässä täti alkoi itkeä tihuttaa ajatellessaan Birgitin poikaa. Birgit,
Unin serkku, oli ottanut luokseen nuorimman sisarensa pojan. Se oli
annettu erään puutarhurinperheen hoitoon Grefsenissä, ja Birgit rakasti
lasta rakkaudella, joka oli miltei suurempi kuin konsaan äidin.

"Niin, Hildan kävi tuo Margreten juttu niin sydämelle, että se oli
hänen menonsa — se on ihan totta. Niin, voit olla iloinen, että sinä
jouduit saamaan niin kunnon miehen kuin oma miehesi on. Niin niin, minä
rukoilen lakkaamatta Jumalaa, ettet sinä vain koskaan saisi sellaista
surua jommankumman pikkutyttösi takia — Nora kun on niin häilyväinen ja
itsekäs —"

Pikkutytöt kuuntelevat käytävässä, jossa he oleskelevat odottaessaan
leivoksia, joita Benedikte-täti on tuonut muassaan ison pussillisen.
Lasse-poju istuu äidin ja tädin luona, kahvipöydän alla, ja puhuu
puhelimessa — tyhjän lankarullan avulla — lääkärille.



III


Ensimmäisenä aamunaan tunturimajassa Uni heräsi heti auringon
noustua. Hän kohoutui istumaan kapeassa, vieraassa matkailuvuoteessa.
Pienen ikkunan edessä levisi ylänkö auringon kultaamana, ja lähimmät
vuorenhuiput piirtyivät hopeanharmaina sinistä taivasta vasten;
etäämpää kimmelsi siellä täällä suonsilmiä.

Aamutuuli painoi avointa ikkunaa, niin että saranat natisivat. Kapea
yläuudin, jota raskaat koukutut pitsit reunustivat, yritti hulmuta,
mutta se ei jaksanut muuta kuin pari kertaa raskaasti kohahtaa. Joku
kärpänen surisi huoneessa.

Uni painui takaisin kovalle vuoteelleen ja makasi ja kuunteli
tunturipuron kohinaa. Hän tunsi nenässään huoneen hirsiseinän hyvän
hajun. Kääpiökoivun oksia oli pistelty peilin taakse ja ne koristivat
myös vuolukiviuunia.

Hän nukahti jälleen mieli levon ja onnen kultaamana. Pieni välähdys
ylängöstä, joka kylpi aamuauringon valossa, painui ihanana ja
säteilevänä hänen sieluunsa kuin unen muisto.

Koti tai lapset eivät edes ajatuksena olleet häivähtäneet hänen
mielessään.

       *       *       *       *       *

Mutta illalla, kun hän seisoi alhaalla pikku sillalla ja näki
vuohiparven juosta törmäävän alas vuorta, niin että pienet kulkuset
helisivät ja kuului pienten sorkkien kapse, oli hänen ainokainen
ajatuksensa:

"Voi, Lassen olisi pitänyt olla tätä näkemässä —"

Lapset eivät hetkeksikään olleet poissa hänen mielestään koko sinä
päivänä. Lakkaamatta hän olisi tahtonut jakaa kaiken näkemänsä heidän
kanssaan. Ja illallisen jälkeen hän istui huoneessaan ja kirjoitti
lepattavan steariinikynttilän valossa lyhyen kirjeen miehelleen ja
pitkän, pitkän lapsilleen.

Haugasäteri oli kovasti muuttunut siitä, kun Uni oli ollut siellä
Charlotten kanssa. Oli rakennettu uusi rakennus, jonka hirret kiilsivät
tuoreina ja kultaisina; vieraita mahtui kolme kertaa enemmän kuin
ennen. Ja uusi ruokasalikin oli; vanha ruokailuhuone, joka ennen oli
ollut vieraitten ainoana olohuoneena, oli nykyisin olevinaan "salonki".

Maja oli aivan täynnä ihmisiä. Jotkut kristianilaiset rouvat pelasivat
bridge'iä joka ainoa ilta. Sitten täällä oli niitä, jotka kutsuivat
itseään "Vuohikerhoksi". Sen jäsenet varasivat itselleen paikat uunin
edestä. Kerhon muodostivat pääasiallisesti naiset, joiden lukumäärä
vaihteli, sekä silloin tällöin pari herrasmiestä; päämiehenä oli
vitsikäs konttoripäällikkö, joka seurusteli alkuasukkaiden kanssa
humoristisen tuttavallisesti. Hänen kansallinen mielensä herätti
joka tapauksessa naispuolisten jäsenten ihailua. He esiintyivät
mahdollisimman usein housuissa ja rantapuvuissa.

Uni ei ollut tottunut näkemään niin paljon uusia kasvoja, eikä
kukaan vieraista välittömästi miellyttänyt häntä ensi näkemältä.
Uni huvitteli hämäämällä heitä, sillä hän oli liian väsynyt
tahtoakseen oppia lähemmin tuntemaan heitä. Hän käytti kerhon
naisista nimitystä "vuohikkaat", hän puhui vuorenhuipuista, joille
nämä olivat "kiivenneet" ja joille hän ja hänen ystävättärensä
olivat kävelleet iltapäivisin, istuakseen ja lukeakseen siellä. Hän
puhui ylvästellen entisajoista, jolloin Haugasäterille tultiin koko
matkapakkaus selkärepussa — nyt vedettiin vieraiden matka-arkkuja
hevoskuormittain paikalle. — Hän jutteli hymyillen housuniekka-naisten
yleisestä hajamielisyydestä — istuessaan he unohtavat olevansa ilman
naisenpuvun luonnollista armeliasta hametta — istuvat polvet yhdessä,
sääret harillaan ja varpaat sisäänpäin. Mutta enimmän hän harmitti
kanssaihmisiään puhumalla iästään — hän kertoi aina itsestään kuin
olisi ollut vanha nainen: "herranen aika, eihän ole edullista olla
olevinaan nuori, kun kerta on kolmenkymmenenkuuden kuten minä".
Useimmat Vuohikerhon nuorista naisista olivat samanikäiset tai
hiukkasen vanhemmat.

Rouva Holtan, pitäjänkirjurin vaimo, jonka kanssa Uni pääasiallisesti
seurusteli, otti sen puheeksi eräänä iltana, kun he olivat kävelemässä.

"Siinä ette tee kiltisti, lapsikulta. Tehän olette onnellisesti
päässyt vastarannalle. Teillä on hyvä mies ja neljä suloista lasta
— mikä hätä silloin on sanoa jäähyväiset nuoruudelleen! Mutta kun
tytön nuoruusvuodet ovat ihan viimeisillään — niin, eräs minunkin
tyttäristäni oli kolmenkymmenenneljän, ennen kuin hän meni naimisiin.
Sinä et ymmärrä mitään, äiti, oli hänen tapanaan sanoa, kun minä
sanoin että hänellähän oli meidät, omat vanhemmat ja sisarukset ja
sisarusten lapset. Mutta sen jälkeen kun hän oli mennyt naimisiin ja
nimenomaan sen jälkeen kun hän oli saanut ensimmäisen pienokaisensa,
olimme jälleen niin paljon toinen toisellemme. 'Nyt minä ymmärrän sinut
niin hyvin, äiti', hänellä oli usein tapana sanoa. Ihminen tarvitsee
kyllä jonkun, josta hän oikein pitää, pikkurouva, eivätkä lapset voi
pitää meistä niin paljon kuin me heistä, siihen meidän on alistuttava.
En sano mitään pahaa, vaikka naimaton nainen ei oikein tyydy siihen,
että hän kohta on vanha, enkä sano niin paljon silloinkaan, kun saa
kuulla niin paljon kevytmielisistä kihlauksista ja pahemmastakin —
niin, nykyäänhän puhutaan niin kauheita nuorisosta, ja olenhan lukenut
nykyaikaisia kirjoja — niin, minusta se on hirveätä, mutta en syytä
ketään — sillä herranen aika —! Ajatella että täytyy tulla vanhaksi
ja joutua sairashuoneeseen kuolemaan tai ehkä maata yksinäisessä
huoneessaan ilman ainoatakaan ihmistä, jonka mielellään kohtaisi
iankaikkisuudessa —"

Uni ja rouva Heltan istuivat joen varrella ja tekivät käsitöitä, ja
Uni opetteli uutta neulemallia — hän neuloi punaista golfinuttua
Noralle: näin lapsi saattaisi käyttää kevättakkiaan talvellakin,
niin että vanha, ruma talvitakki joutuisi ylle vain oikein pahalla
säällä. Tämäntapaisia Uni jutteli rouva Holtanille, ja vanhus kyseli
kiinnostuneena Unin pienokaisista ja kertoi itse yhdeksästä lapsestaan
ja yhdestätoista lapsenlapsestaan.

Yhden tyttären hän oli menettänyt, kun lapsi oli ihan pieni —
kolmivuotias. Vanha äiti istui ja katseli tunturimaisemaa ihmeellisin
kaukokatseisin silmin, kerrottuaan kaikki.

"Tietysti tiedätte, että äiti rakastaa kaikkia lapsiaan yhtä paljon.
Mutta onhan aina niin että se, jonka on menettänyt, on kaikkein ihanin.
Sillä nekin, jotka äiti näkee kasvavan ympärillään, heidätkin hän
tavallaan kadottaa. Mutta pikku Marien — ajattelen aina, että saan
tavata hänet Jumalan luona aivan samanlaisena pienenä kauniina vaaleana
tyttölapsena, jollaisena hän kerran nukahti syliini —"

       *       *       *       *       *

Uni teki ylängöllä pitkiä kävelymatkoja yksinään. Pienten
vuorennyppyläin välissä, jossa kasvoi rehevää vaivaiskoivua ja
jossa tuhannet kiiltelevät suonsilmät välkkyivät, mättäillä, jotka
olivat valkoisenaan suovillaa. Taikka hangille asti, jossa vuoripuro
tuli ulos kinoksesta. Hän makasi tuntimääriä selällään kapealla
poronjäkäläreunamalla vuorenseinän juurella ja kuunteli kotkien
kirkunaa ja puron solinaa — ja kaipasi.

Lapsiaan. — Tai omaa nuoruuttaan, kun koti ja rakkaus ja lapset olivat
vain ihanaa kaipuuta. Kulkiessaan takaisin tunturimajaan hän seurasi
joskus Charlotten puron vartta suomaiden läpi.

Näin kului elokuu. Sitten vieraat matkustivat pois. Uni heitti rakkaat
hyvästit pitäjänkirjurin rouvalle, joka jäähyväishetkellä lahjoitti
hänelle kaksitoista metriä sukkuiapitsiä ja pyysi Unia käymään
tervehtimässä. Syyskuun alussa Uni oli ehdottomasti ainoa vieras
Haugasäterissä.

Eräänä iltana, kun hän palasi kotiin hikisenä ja väsyneenä, kertoi Mari
Haugan että oli tullut vieraita — eräs herra, joka oli sanonut jäävänsä
joksikin aikaa metsästämään. Uni katseli vieraskirjasta nimeä — tohtori
V. Lüders.

Hänen huoneensa oli viihtyisä ja lämmin — uunissa paloi tuli.

Uni pukeutui huolellisesti huoneen lämmön ja viihtyisyyden
elähyttämänä. Hän oli märkä ihoa myöten, kasvot olivat punaläikkäiset
ja hiukset harrittivat — ulkona oli paha ilma ja satoi lumiräntää.

Hän istui tuokion peilin edessä, kähersi hiuksensa ja kokeili huvikseen
paria uutta kampaustapaa. Lopuksi hän vain järjesti edestä jakaukselle
ja kääri palmikot niskaan. Vaikutus oli melko nuorekas — hän näytti
tosiaan miltei nuorelta, ainakin näin yhden kynttilän valossa. Oli,
hän oli todella nuorentunut täällä tuntureilla — pahimmat kuopat
poskiluiden alla olivat täyttyneet. Ja hän oli päivettynyt, niin että
kasvot olivat miltei tummemmat kuin tukka.

Vaatevarastossa ei tällä kertaa ollut suuria valittavana. Paljon
hänellä ei ollut mukanaankaan, ja nyt olivat kaikki pesupuserot
pestävinä. Hänen täytyi ottaa harmaa voile-leninkinsä. Tuntui hyvältä
saada jalkoihin ohuet sukat ja kiiltonahkakengät raskaiden, likomärkien
villasukkien ja rasvanahkakenkien jälkeen.

Kun hän tuli alas, nousivat herra ja hänen koiransa seisomaan — he
olivat istuneet uunin edessä.

"Ei mutta kas vain — sinäkö se olitkin!" Uni puristi hänen kättään.
"Mitä kuuluu?"

"Kiitos! Entä sinulle? Sitä on muuten turha kysyäkään. Oletko ollut
täällä kauankin — onko joku lapsista mukana?"

"Ei ole — lääkäri määräsi minut matkalle yksin. Lapset olivat
käsitelleet minua hiukan kovakouraisesti viime aikoina, ja niin minut
lähetettiin tänne. Mutta nyt on vain kaksi viikkoa jäljellä. Enkä voi
sanoa muuta kuin että iloitsen päästessäni taas kotiin heidän luokseen.
Niin, täällä ei tätä nykyä ole ketään muuta kuin minä — tai oikeastaan,
Mari juuri kertoi, että tänne oli tänään saapunut eräs herra, muuan
tohtori Lüders — ovatko herrat ehkä yhtä matkaa?"

Vegard rupesi nauramaan.

"Tavallaan. — Ei, ymmärsin jo kyllä silloin keväällä, ettet tietänyt
meidän ottaneen isoäidin nimen; Halstein ja minä kutsumme nyt itseämme
Lüdersiksi. Niin että mikäli jo ehdit toivoa hauskaa seuraa, Uni, tulet
kyllä pettymään —"

Uni nauroi hänkin:

"Voi, minä olen ollut yksikseni täällä jo kokonaisen viikon, ja se
minusta onkin miltei hauskinta — taikka oikeastaan olisin toivonut että
vanhin pojuni olisi ollut täällä kanssani — niin, ja tietysti" — hän
lisäsi sen hyvin nopeasti — "tiedäthän, että minusta on hauska saada
tavata vanha ystävä, senhän ymmärrät —"

Illallisen jälkeen he istuivat uunin edessä. Unilla oli pieni käsityö,
sukkulapitsi, mutta enimmäkseen se lepäsi hänen helmassaan. Lüders
hoiteli uunia ja heitti päällimmäisiksi pihkaisia puita. Hänen punainen
setterinsä makasi heidän välissään; se näki unta metsästyksestä.

"Kaunis eläin! Pidänkö koirista? Kristianilla oli koira ensi vuosina,
kun olimme naimisissa, mutta nyt meillä on niin monta lasta, ettei
meillä ole varaa muuhun ylellisyyteen. Mutta toivoisin niin, että
voisimme pitää koiraa — lapsien vuoksi; voit uskoa että lapset
rakastivat vanhaa Friggaa — luulenpa, että he surivat enemmän sitä kuin
pikkupojua, jonka menetimme."

"Oletko menettänyt jonkun lapsistasi?" kysyy Vegard hiljaa.

"Vanhimman pojan."

"Ajatella että sinulla on ollut viisi lasta!" pääsee Vegardilta.
"Sinähän näytät ihan nuorelta tytöltä", sanoo hän anteeksipyytäen.
"Ainakin kymmentä vuotta nuoremmalta kuin Gerda, — jolla vain on
kaksosensa ja kaikkea mitä rahalla saa —"

"Höpsis" — Uni nauraa ja tarttuu käsityöhönsä. "Tällaisessa hämärässä
näyttävät kaikki naiset kymmenen vuotta nuoremmilta kuin he ovat. — Vai
niin, sinä olet ollut Gerdan luona — kerro nyt hiukan, mitä hänelle
kuuluu" —

       *       *       *       *       *

Mutta hän hyräilee ja hymyilee illalla riisuutuessaan. Ja kammatessaan
tukkaansa peilin edessä hän hymyilee kuvalleen. On kuin hän olisi
saanut hyvitystä jostakin — nyt kun Vegard on nähnyt, että hän on nuori
vielä ja melko sievä yhä.

Vegard —. Hän hymyilee äkkiä päästyään vuoteeseen ja sammutettuaan
valon. He olivat kai teititelleet toisiaan tavatessaan silloin
Bygdøssä, keväällä.

Ensi päivinä he tapasivat vain iltaisin, uunin edessä. Vegard kertoi,
että metsästys oli huonoa.

"Mutta joka tapauksessa pidän huolta, että voin ojentaa sinulle
kantamuksen peltokanoja lähtiäisiksi, Uni" —

"Tuhannen kiitosta. Mutta silloin sinun pitää tehdä meille se kunnia,
että syöt ne meillä. Minä olen taitava riistanpaistaja — Kristianhan
oli nuoruudessaan innokas metsämies —"

"Kiitos vain! Tulen hirveän mielelläni tervehtimään sinua — niin saan
tavata miehesi ja lapsesikin. — Kuulehan, Uni —" hän lisää samassa,
mutta pysähtyy.

"Niin, mitä tahdoit sanoa?"

"Voi, eihän se oikeastaan ollut mitään! Eikö olekin ihmeellistä, kuinka
täysin ihminen voi kadottaa vanhat tuttunsa näkyvistään?" Sekä Vegard
että Uni ovat unohtaneet, että he oikeastaan eivät olleet paljonkaan
tuttuja ennen maailmassa. "Minä en esimerkiksi tiedä sitäkään, oletko
sinä nykyisin näyttelijänä jossain —"

"En ole. Jätin teatterin vapaaehtoisesti. Näyttelin ensimmäiset vuodet
naimisissa ollessani. Mutta lopetin kun sain kolmannen lapseni — hänet
joka kuoli —"

"Olen ajatellut —", sanoi Vegard hitaasti, "on kai yhtä hirveää
kadottaa lapsi silloinkin, kun hän ei ole ainoa —"

"En tiedä." Uni risti kätensä polven ympäri ja katseli takkatuleen.
"Enhän tiedä miltä tuntuu kun kadottaa ainoansa. Mutta en muuten
saata uskoa, että se voi olla vielä vaikeampaa. Minä ainakin. — En
ole mielestäni enää sama ihminen kuin olin ennen Lars Kristianin
kuolemaa. — On kuin minulla ei olisi ollut ainoatakaan onnellista
hetkeä sen jälkeen. — Tietysti olen onnellinen lasteni takia — mutta
en samalla turvallisella, iloisella tavalla. Nora, vanhin tyttäreni,
oli niin heikko pienenä — saimme olla alituiseen huolissamme hänen
takiaan kahtena ensimmäisenä vuotena. Mutta oli aivan kuin en tosissani
olisi osannut ajatella, että se saattaisi tapahtua. Ja nyt taas minä
ajattelen sitä alinomaa. Luulen että olen ajatellut sitä ihan joka
ainoa kerta, kun olen hoivannut niitä kahta pienokaista, jotka sen
jälkeen sain. Kun pitelen noita pieniä alastomia lapsenvartaloita ja
kun kuljen Lassen pieni kätönen omassani — ajattelen kuinka epävarmaa
onni on. Tietysti on sairaalloista tuntea noin — sen sanoo Kristiankin
aina — mutta en voi sille mitään. Kuvittelen, että sille, jolla on
ollut vain yksi lapsi ja joka on sen menettänyt, kaikki muuttuu niin
unenomaiseksi — että lapsi on ollut olemassa, tarkoitan. Mutta se,
jonka pesä on täynnä poikasia ja joka tietää, että koska tahansa joku
niistä voidaan riistää — ja kaikki ovat yhtä korvaamattomat ja rakkaat
— no niin, en tiedä —"

Vegard oli istunut ja katsellut häntä hänen puhuessaan. Uni huomasi
yhtäkkiä, että Vegard oikeastaan oli kaunis, kasvot kapeat ja tummat ja
sitten silmät, jotka olivatkin siniset eivätkä ruskeat, kuten hän tähän
saakka oli olettanut.

"Niinpä niin. Se muuttuu miltei unenomaiseksi", kertasi Vegard.

— Hänellä on kai ollut lapsi, ajatteli Uni. Josta hän on kovasti
pitänyt ja jolle hän on omistautunut. Uni saattoi hyvinkin uskoa, että
Vegardilla oli ollut jokunen seikkailu, johon hän oli suhtautunut kovin
vakavasti ja raskaasti. Erikoinen, umpimielinen mies — ei ensinkään
niin kuin Gerda, se pyryharakka. Mutta pidän hänestä — pidän hänestä
oikein paljon. Ja riisuutuessaan illalla häntä askarrutti Vegard ja
tämän otaksuttu romaani.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä oli paha ilma. Kun Uni palasi päivälliseksi, löysi
hän Vegardin istumassa uunin edessä pari kirjaa sylissään.

"Sinähän olet tarmokkaampi kuin minä", sanoi Vegard ja nauroi. "En ole
ollut oven ulkopuolella koko päivänä."

"Oikeastaan minä viihdyn pahassa ilmassa." Uni istuutui ja ojensi
jalkansa takanlämpöä päin — ja hymyili samassa itsekseen: se hyöty
hänellä ainakin oli teatterialaltaan, että tiesi kuinka sääriä oli
käytettävä, housuniekkanakin.

"Minulleko sinä naurat?" kysyi Vegard hymyillen.

"En yhtään. Onko sinulla hauskaa lukemista?"

Vegard ojensi hänelle kirjat. Kiplingiä.

"Eikö sinusta ole naurettavaa istua uunin edessä ja lukea Kiplingiä —
eikö minun ennemminkin olisi pitänyt jäädä sinne ja matkustaa sotaan
vapaaehtoisena?"

"Pidätkö sinä niin paljon englantilaisista?" kysyi Uni.

"Pidän, Englannista ja kaikesta englantilaisesta."

"Sinulla oli ehkä paljon ystäviä siellä?"

"Ei", sanoi Vegard ja nauroi. "Saksassa olisin saanut ystäviä miten
paljon hyvänsä. Mutta en siedä saksalaisia tai mitään saksalaista. Se
kai johtuu siitä, että tunnen oman saksalaisen vereni — Lüders on kai
alkuaan saksalainen suku. Ja minä olen taitava tehdasmies enkä ymmärrä
ollenkaan ihmisiä. Jos koetan keskustella vakavasti, tulen helposti
hentomieliseksi ja tahdittomaksi. Ja jos joku saisi minut luottamaan
itseensä, voisi hän — mies taikka nainen — saada minut mihin tahansa.
Minulla ei ole enempää persoonallisuutta kuin jollakin saksalaisella —
tai naisella —"

Uni naurahti — ei oikein tietänyt mitä vastata. "Minun kai täytyy mennä
vaihtamaan pukua —"

Hän oli pukenut ylleen valkoisen puseron ja taftisilkkisen hameen, kun
hän kuuli Vegardin äänen käytävästä:

"Uni — olen ottanut esiin haluamasi kirjat."

"Tule sisään, ole niin hyvä." Uni oli jo ehtinyt saada huoneen kuntoon
vaihdettuaan pukua.

"Ovatko nämä lapsesi?" Vegard katseli pöydällä olevia valokuvia.
"Mitenkä hän onkaan näköisesi — pikku tyttö tuossa."

"Nora —? On, hän on näköiseni. Ja Kristianin lellilapsi. Karen
Inga on itse asiassa kauniimpi. Ja tässä on Lasse — niin, hänet
sinä näit. Tässä on pienin —" ja hän otti esiin kirjekuoren,
jossa oli amatöörikuvia. "Eikös hän olekin mainio? Ja tässä on
mieheni, pikkutyttöjen kanssa tunturilla. Hän kuljeksii niin paljon
Nordmarkenissa lapsien kanssa. Niin, poika pysyy tietysti vielä kotona,
minun luonani —"

"Mitenkä kauniita lapsia sinulla on, Uni."

Vanha lehmänkello, joka sai tehdä päivälliskellon virkaa, rämisi
alakerrassa. Uni ja Vegard kulkivat pitkin käytävää. Vegard tarttui
ovensa ripaan:

"Haluttaako sinua nähdä minun kotijumaliani?"

Pieni huone oli ihan samanlainen kuin Uninkin — paljaat hirsiseinät,
matkailuvuode, pesuteline, tuoli ja pöytä ikkunan edessä. Keskellä
pöytää oli suurikokoinen valokuva leveissä itämaisissa hopeakehyksissä.
Kuvan eteen oli asetettu venetsialainen lasi, jossa oli tunturikukkia.
Vegard ojensi kuvan Unille. Se esitti naista avokaulaisessa
iltapuvussa, jonka muoti — samoin kuin hiusasu — osoitti, että kuva oli
otettu kymmenisen vuotta sitten. Naisen sylissä oli pienokainen, jonka
pitkäliepeinen kolttu laskeutui naisen polvelta ulottuen maahan asti.

Vegard katseli ikkunasta ja sanoi kuivalla ja ohuella äänellä:

"Kuva esittää eronnutta vaimoani ja kuollutta tytärtäni."

Uni seisoi tuokion, painava hopeakehys käsissään: "Onko siitä jo
kauankin, kun menetit pikku tyttösi?" kysyi Uni hiljaa.

"Kuusi vuotta. Hän olisi nyt kahdeksan, jos olisi elänyt. Aivan yhtä
vanha kuin sinun Karen-Ingasi — mutta eikö meidän pitäisi mennä alas ja
saada lohiannoksemme, ennen kuin se on ehtinyt jäähtyä?"

       *       *       *       *       *

He olivat istuutuneet takan ääreen, ja Rønnaug oli asettanut
kahvipannun niin, että se pysyi kuumana. Vegard kaatoi kahvia kuppeihin
ja ojensi Unille tämän kupin:

"Sinä et ehkä aavistanutkaan, että olen ollut naimisissa?"

"En."

"Niin — minulla on ollut vaimo ja lapsi ja talo ja koti — oma koti
Denmark Hillissä ja kolme palvelijatarta. Sellaista minulla oli. — Ja
nyt istun tässä —"

"Oliko vaimosi englannitar?" kysyi Uni.

"Ei. Hän oli syntyään Messelt. Isä norjalainen, äiti saksalainen, hän
itse oli kasvanut Berliinissä, jossa apellani oli liike. Mutta hän
oli oleskellut täällä Norjassa pari kesää — ja paljon Pariisissa. Me
puhuimme enimmäkseen saksaa ja joskus englantia keskenämme, Lisa ja
minä. Eikö hän sinusta ole kaunis —?"

"Ihastuttava — kerrassaan."

"Sitten kun pienokainen kuoli. — Lisan mielestä minä olin niin kauhean
kuiva — hänellä oli minun kanssani niin kuolettavan ikävä, että
minun täytyi päästää hänet vapauteen. Nyt hän on naimisissa erään
amerikkalaisen sanomalehtimiehen kanssa. Me vaihdamme silloin tällöin
kirjeitä — erosimme hyvinä ystävinä, näetkös —"

Uni ei vastannut.

"Niin on kuin äsken sanoit — nyt tuntuu jo kuin kaikki olisi ollut
pelkkää unta. Ainoa side niiden vuosien ja nykyisen elämäni välillä on
oikeastaan velkataakka — me elimme melkoisesti yli varojemme. Ajattelen
joskus, olisinko niin jalomielisesti päästänyt hänet käsistäni, ihan
ilman taistelua, jos minulla olisi ollut tarpeeksi varaa ylläpitää
elintasoa, jota hän vaati, ahertamatta itseäni puolikuoliaaksi —"

Uni kohotti harteitaan sirosti kuin olisi ollut näyttämöllä:

"Vaikka sinulla olisi ollut omaisuutta — niin ettei sinun olisi
tarvinnut ahertaa itseäsi puolikuoliaaksi — oletko varma, ettei vaimosi
sittenkin olisi pitänyt sinua 'kuivana'?"

Vegard hoiteli pesässä palavaa tulta.

"En tiedä. Mutta tietysti tiedän itse, että olen ikävä ihminen."

"Minusta sinä olet miellyttävä", sanoi Uni rauhallisesti ja hymyili
hänelle.

He katsoivat toisiaan pitkään — kunnes molemmat käänsivät silmänsä
pois, Uni punastui tuntiessaan toisen hellittämättömän katseen —
ja häntä harmitti oma punastuksensa — ja niin hän kävi sitäkin
punaisemmaksi. Mutta hänestä tuntui kuin Vegardkin olisi punastunut.

"Kylläpä siinä oli mainio halko", sanoi Vegard ja lisäsi puita uuniin.
"Katsos kuinka pihka valuu."

Rajuilma pauhasi majan ympärillä ja puhalsi savupiipusta, niin että
sadepisaroita räiskyi valkeaan.

"Aina tähän asti", sanoi Vegard hitaasti eikä katsonut häntä, "olen
kuvitellut, että Lisa oli elämäni suuri rakkaus ja että uskollisesti
rakastaisin häntä autuaaseen loppuuni asti —"

Raivostuneena Uni huomasi punastuvansa uudestaan, ja hän nojautui
tuolin selkänojaa vastaan, niin että kasvot jäivät pimeään. Vegard
jatkoi:

"Mutta tiedätkö, olen alkanut epäillä sitä nyt — Itse asiassa oli
kai kaikki pelkkää humbugia — häpeä sanoa. Kuinka niin? Oikeastaan
emme koskaan eläneet mitään yhdyselämää, sanan vaateliaassa mielessä
— olimme aina molemmat omissa oloissamme — tapasimme ruokapöydässä
ja nukuimme yömme samassa huoneessa — mutta kuukausia saattoi mennä
meidän sanomatta toisillemme sanaakaan, jota emme olisi saattaneet
sanoa kenelle muulle hyvänsä — tilapäiselle vuodetoverille. Ja Baby
asui lastenhuoneessaan hoitajansa kanssa, ja tietysti me kävimme joka
päivä tervehtimässä häntä, mutta eihän hän syvimmälti katsoen ollut
meidän luonamme sen enempää kuin jos olisimme antaneet hänet vieraiden
hoitoon. — No niin, mehän tiesimme omistavamme hänet — niinkuin
omistamme rikkauden, joka on talletettu pankkiin ja josta saatamme sen
nostaa joskus, kun sitä tarvitsemme. — Mutta hän saikin tulirokon,
poloinen, ja kuoli ennen kuin tarvitsimme häntä jokapäiväisessä
elämässämme —

"Voitko kuvitellakaan mitään sellaista — yhteiselämää, olin
sanomaisillani. Sinä joka elät lapsilaumasi ympäröimänä — ja miehesi ja
lapsesi ovat kai kaikessa sinusta riippuvaisia. Kuvittelen, että tieto
siitä mahtaa tuottaa onnea —"

Uni liikahti kiivaasti:

"Oletko pahoillasi" — kysyi mies matalalla äänellä. "Tiedäthän, etten
tavallisesti puhu näistä asioista, Uni. Olin kulkenut ja ajatellut
puhua Gerdalle — mutta kaiken sen jälkeen, mitä olen sinulle kertonut
hänestä, ymmärrät kyllä, että se ei käy. Ja äitiraukalla on ollut
suruja enemmän kuin riittämiin. Tämän naimis- ja erojuttuni takia.

"Tällainen takka on vaarallinen laitos, eikö niin, Uni? Jos minulla
olisi vaimo, johon olisin syvästi kiintynyt, tahtoisin kotiini takan.
Meillä oli muuten kamiinoja kaikissa Denmark Hillin huoneissa — ja ne
merkitsivät jotain vain kuherruskuukausina.

"Sitten me istuskelimme ikävystyneinä taikka lueskelimme kumpikin
kirjaamme, jos ylimalkaankaan istuimme kotona kahteen pekkaan —

"Mutta Uni, sinun kotisi mahtaa olla oikea koti, eikö niin? Ja miehesi
ihailee sinua tietysti ihan rajattomasti?"

"Me pidämme toisistamme hyvin paljon", sanoi Uni hitaasti ja katsoi
alas. "Enemmän kuin naimisissa olevat ihmiset yleensä, luulisin. Mutta
ymmärräthän, että tuollainen suuri lapsilauma kuluttaa aikaa ja voimia
— ja hyvää tuulta. Sellaista ihannekotia, jota sinä kai ajattelet" —
Uni hymyili hiukan pilkallisesti — "et kai hevillä löydä, Vegard."

"Eikö sinusta ole paha", kysyi Vegard vakavasti, "että siis mies ja
vaimo aina vain elävät lähekkäin? Joko niin, että toinen on kiinni
työssään ja toinen huvittelee. Tai toinen ahertaa omassa työssään, ja
toinen hoitaa taloutta ja lapsia —"

Uni kohotti jälleen harteitaan.

"Siihen se tavallisesti vie — Muuten — Kristian elää kodilleen
enemmän kuin useimmat aviomiehet, luulisin. Kaiken vapaa-aikansa hän
omistaa lapsilleen — vaeltelee heidän kanssaan tai käy elokuvissa ja
piirustelee heille ja niin poispäin —"

"Entä sinä?" kysyi Vegard hiljaa.

"Hän kutsui minua hyväilynimellä ennen muinoin — Nyt on vanhin
tyttäremme perinyt sen." Unia hävetti heti kun oli sanonut noin, ja hän
lisäsi: "Saat muistaa, että olemme olleet naimisissa toistakymmentä
vuotta —"

"Sinun kunnon miehesi pitäisi ajatella", sanoi Vegard ja katsahti
syrjäkarein häneen, "että sinä et näytä siltä. Eihän hän sentään voi
edellyttää, että noin vain tyytyisit syrjästäkatsojaksi, nyt jo —"

"Minun kunnon mieheni tietää kai minun itseni tietävän, että kesäni on
kohta lopussaan — joko sitten tahdon tai en —"

"Täys talvi täss' kohta on käsiss'", sanoi Rønnaug joka tuli
tarjottimineen ja alkoi kattaa illallispöytää: "pyryttää ja tuulee —"

Uni sanoi hyvää yötä heti, kun he olivat juoneet teetä, ja meni
huoneeseensa; hänen piti kirjoittaa kotiin, sanoi hän.

       *       *       *       *       *

"Tänne on tullut uusi vieras", kirjoitti Uni, "eräs vanha
nuoruudenystäväni. Hänen sisarensa oli paras ystäväni koulun viime
luokilla — Gerda Larsen oli hänen nimensä, en tiedä, muistatko, että
olen kertonut hänestä. Veli on juuri käynyt häntä tervehtimässä; hän
asuu Trondhjemissa ja on naimisissa tukkukauppias Erichsenin kanssa,
mutta he elävät aivan avioeron kynnyksellä, mikäli veli kertoi.
Taloudellisesti hän on aivan loistoasemassa ja heillä on vain kaksi
poikaa, neljäntoistavuotiaat kaksoset, mutta hän on suhteissa erääseen
paljon nuorempaan lääkäriin, ja olot kotona ovat sitä mukaa. Velikin
on ollut naimisissa ja on nyt erossa, joten onnettomuus avioliitossa
tuntuu olevan sukuvika. Hän on muuttanut nimensä; se on nykyisin
Lüders. Hän on oikein miellyttävä, mutta emme paljoakaan seurustele,
sillä hän on täällä metsästämässä. Riistan suhteen on muuten vähän niin
ja näin, hän sanoo; minäkään olen tuskin nähnyt lintuja, vaikka tiedät
että usein vaeltelen pitkiä matkoja yksikseni — — —"

       *       *       *       *       *

Hän ei selvitellyt itselleen, miksi hän kirjeissään ei ennen ollut
kertonut Kristianille Vegardista taikka mikä heräte sai hänet
kirjoittamaan Lüdersistä juuri tänä iltana.

Hän oli harmissaan itselleen, että oli hiukan — hiukan — niin, hiukan
hermostunut, kun iltainen keskustelu oli saanut sellaisen käänteen.
Itse asiassa ei siinä ollut mitään hermostumisen syytä. Tietenkin
saattoi myöntää, että Vegard menetteli hiukkasen ihmeellisesti
kertoessaan hänelle tuolla tavoin omista yksityisasioistaan. Mutta
Vegard oli kai ajatellut, että Uni jotain muuta tietä saisi kuulla
hänen olleen naimisissa ja että Uni silloin ihmettelisi, ettei Vegard
ollut siitä maininnut. Sitä paitsi, hehän olivat olleet niin hyvät
tutut entisaikaan — silloin kun he molemmat vielä olivat valkoista
paperia, jolle mitään ei ollut kirjoitettu — eihän sen vuoksi ollut
ollenkaan ihmeellistä, että he nyt halusivat hiukan ottaa selvää, mitä
elämä oli kirjoittanut — ja näyttää toiselle omat paperinsa.

Olihan ihan hullua, että hän oli punastellut noin. Oli höpsöä
käyttäytyä, aivan kuin olisi edellyttänyt, että jonkinlainen kuhertelu
oli luonnonlakien mukainen seuraus, jos kaksi eri sukupuolta olevaa
ihmistä, vieläpä vakiintuneessa iässä, joutui oleskelemaan jonkin ajan
kahdenkesken. Muuten, mahdollisuuksia siihen oli kai aina olemassa.
Mutta se oli Kristianin hullunkurisen mustasukkaisuuden seurausta
— kuinka monta kertaa mies oli ollutkaan mustasukkainen ilman syyn
häivääkään! No niin, rakas Kristian, sinä luultavasti vaistoat —
vaikkakaan et antaudu sitä pohtimaan — ettei minulla voi olla niin
kauhean hauskaa. Muuten — Unin täytyi se myöntää — ei Kristian sentään
koskaan kiusannut häntä toimeenpanemalla kohtauksia tai urkkimalla
mitään — mutta onko itse asiassa paljoakaan parempi kulkea mököttää
tuolla tavoin kaikessa hiljaisuudessa ja hautoa ja olla peloissaan! On,
tietenkin se on parempi — Kristian on hirvittävän kiltti, pohjaltaan.
Eikä hänelläkään ole niin järin hauskaa — mutta paremminhan mies voi
olla hauskuutta vailla —

Uni, joka itse asiassa ei ollut hiventäkään keimaileva. Hänessä asuva
erotiikka riitti täsmälleen yhtä ainoata miestä varten. Hän oli
ollut onnellinen Kristianin kanssa ensimmäiset vuodet — lämpimästi
ja sydämestään onnellinen — sitä ei kumpainenkaan saanut kieltää.
Vaikkakin kaikki oli vähitellen muuttunut. Mitään sellaista elinvoiman
ylijäämää, joka saa naisen tuntemaan itsensä rakastajattareksi, ei
voida pyytää, kun työaika kestää vuorokauden umpeensa ja lepohetkiä
ovat vain ne muutamat tuokiot, jolloin kaikki pienokaiset sattumalta
nukkuvat samaan aikaan. — Eikä hän koskaan ollut tuntenut mitään
sinnepäinkään muita miehiä kuin omaa aviomiestään kohtaan — Vegard
kyllä tiesi sen ja hänen piti se muistaa —

Unin silmiin nousivat kyynelet hänen siinä maatessaan — hän tunsi
itsensä niin väärinkohdelluksi. Kristianin pitäisi muistaa, että hän
oli ollut ainoa mies koko Unin elämässä. Herranen aika, olihan Kristian
uskollinen aviomies ja suurenmoinen isä. Mutta hän ei kai pohjimmalti
koskaan ollut kaivannutkaan mitään muuta kuin kotia ja suurta
lapsilaumaa. Koti ja lapsilauma: se merkitsi hänelle lepopaikkaa,
jotakin, joka tarjosi hänelle vaihtelua työn jälkeen — mutta
hänelle, Unille taas se merkitsi tuhansia pieniä velvollisuuksia ja
loputtomiin jatkuvia pieniä ja suurempia töitä, jotka pirstoivat hänen
vuorokautensa levottomiksi tuokioiksi. Kristian pesi kätensä sillä,
ettei hän milloinkaan ollut _pyytänyt_ Unia luopumaan urastaan — hän
ei koskaan ymmärtänyt, että Unin oli _täytynyt_ luopua jos hänen kerta
oli omistauduttava kodilleen ja lapsilleen, niinkuin Kristian vaati.
— Tutkia rooleja samalla kuin pienokaiset keikkuivat ovenpielissä. —
Ei, Uni oli luopunut omasta työstään Kristianin kodin hyväksi — niin,
tietysti se oli hänenkin kotinsa, mutta Kristianin pitäisi tehdä
enemmän, jotta se Unillekin saattaisi muuttua paikaksi, jossa jokukin
tekisi jotakin hänen hyväkseen eikä vain hän kaikkien hyväksi.

Tietysti oli pikkutytöille suurenmoista päästä tuolla tavoin isän
mukana retkeilemään sunnuntaisin. Mutta entäs hänelle, joka istui
yksikseen kotona, sunnuntain toisensa jälkeen, kahden Lasse-pojan
kanssa, ja jonka sitten oli valmistettava päivällistä noille kolmelle
kuuden, seitsemän aikaan ja ripustettava heidän vaatteensa kuivumaan.
Ja niinä sunnuntaina, jolloin he eivät voineet lähteä, istui Kristian
kirja kädessä tai teki työtä. Iltakaudet hän istui ja luki sanomalehteä
tai ratkaisi shakkitehtäviä — miltei tuppisuuna, ja Uni sai istua
loputtomiin ja aina vain parsia ja paikata —

Voi, että koskaan enää ei saa olla nuori! Ei koskaan enää ketään, joka
olisi rakastunut, ei koskaan enää saa itse rakastaa! Ei koskaan enää
tuntea: nyt _minä_ elän. Kaikki valmista omalta kohdalta — vain elää
lapsille, kunnes he kasvavat niin isoiksi, että lentävät ulos pesästä.
Hän muistelee, koska hän on tätä miettinyt — hän näkee edessään pienet
kauhtuneet punaiset liivit, joiden hihanaukkoja hän päärmää uudella
nauhalla; hän istuu raskauden tilassa, muodottomana, pieni levoton
olento sisässään, selkää särkee ja silmiä kirveltää, kun hän suoristuu
tähdätessään lankaa neulansilmään lampun valoa päin. Ja Kristian istuu
pöydän toisella puolella sanomalehti ja shakkilauta edessään.

Ainakin hänen onnistui tykkänään unohtaa Vegard, ennen kuin nukahti.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna hän heräsi kuullessaan Vegardin menevän alas
aamiaiselle. Uni viivytteli pukeutuessaan — jäi seisomaan ja tuijotti
ikkunasta. Sää oli mitä ihanin. Taivas oli sädehtivän sininen ja
kirkas, ja pehmeät, valkoiset pilvet vyöryivät esiin harmaitten
harjujen takaa. Ja aukea oli käynyt ihan punaiseksi näinä viime päivinä.

Hän tarttui käsityöhönsä. Mutta se oli maannut ikkunalaudalla ja
kastunut likomäräksi, niin ettei lanka kulkenut. Hän pani sen kuivumaan
auringonpaisteeseen ja alkoi selailla kirjoja, jotka Vegard oli hänelle
lainannut. Vasta nähtyään Vegardin lähtevän koirineen ja pyssyineen hän
laskeutui syömään aamiaista.

       *       *       *       *       *

Tänään hän suuntasi kulkunsa Vardbergetille. Svartasenin yli
vievällä sillalla hän jäi seisomaan ja tuijotti veteen. Puro oli
paisunut valtavasti sateen jälkeen. Kylläpä se tuli hurjaa vauhtia
— tummanvihreänä kuin rotkon seinätkin, jonka kai vesi oli syönyt
vuoreen — sitten se vyöryi pauhaten alas pengermältä ja muuttui
valkoiseksi vaahdoksi; suvantopaikoissa putouksen alla se helmeili
vihreänkarvaisena kuin samppanja ja poreili kuin se. — Pilvi poistui
auringon edestä, räikeän kultainen valo lankesi koko niitylle — ja hän
näki oman itsensä, sillan ja sillan alla kasvavan koivun piirtyvän
varjoina valkeana kuohuvaan putoukseen.

Uni seurasi virtaa aina metsän laitaan asti. Vesi pauhasi ja kumisi
polun alapuolella, joten hän saattoi kuvitella, että itse vuori, jota
pitkin hän kulki, järkkyi. Hän meni rantaan, vanhalle kylpypaikalle.

Suvivieraat olivat muuten kylpeneet siellä tänä vuonna, lämpiminä
päivinä. Uni oli kerran tullut tänne, kun kokonainen naisjoukko oli
kylpemässä. Näky ei juuri ollut erikoisen tunnelmallinen.

Uni istui joen reunalla pitkän aikaa. Hänen olisi tehnyt mieti kylpeä
nyt. Mutta vesi oli kai jääkylmää. Eikä hänestäkään enää ollut
leikkimään nymfiä.

Suunnaton kaipuu valtasi hänet taas — hän olisi tahtonut olla
koskematon — niin ettei olisi mitään antanut, mitään elänyt — kädet
täynnä lahjoja, valmiina antamaan, vapaana valitsemaan, kaikki elämän
tapahtumat siintävinä mahdollisuuksina edessään — samaten kuin
siintävät tunturit tämän ylätasangon ympärillä.

Alhaalla uomassa saattoi päästä joen poikki suuria kiviä pitkin. Uni
kuljeskeli umpimähkää metsän halki Vardbergetiä päin.

Täällä olivat Charlotte ja hän usein kävelleet. Täällä olivat metsän
äärimmäiset etuvartijat ylätasankoa päin: muutamia oikeita kelohonkia,
joilla oli vankat punervat rungot, ja taas matalia puita, latvat vinoja
ja tuulen typistämiä, aivan kuin ne olisivat etsineet suojaa, vankkoja
kuolleita puita, jotka paistoivat valkoisina kuin luurangot heleän
vaaleanvihertävässä suomaisemassa, kaatuneitten puiden aavemaisesti
törröttävät juurirykelmät, jotka valuivat mustaa suoliejua.
Matalat koivut helottivat kultaisina, mutta maan mustikanvarvut ja
vaivaiskoivut olivat komean punaruskeat.

Charlotte oli rakastanut tätä tarumaista ja kuolevaa alkumetsää —
ja Unilla oli ollut salaisena erikoisrakkautena vaellella täällä
Vardbergetin puolella sen vuoksi, että täällä oli niin harvoin
lehmiä. Tänään kuului muuten lehmänkellon kalinaa metsästä — hän
näkikin elukoita pieninä ruskeina tai mustankirjavina pilkkuina
ruosteenkarvaista rinnettä päin — vuorenhuippu kohosi koivurajan
yläpuolella. Hän ei muuten enää pelännyt niin paljon lehmiä, mutta
istuutui kuitenkin kaatuneelle rungolle. Näin kaukaa kuultuna
lehmänkellon ääni oli kaunis.

Jotain punaista vilahti puitten välissä — pieni punahameinen tyttölapsi
kulki ja poimi puolukoita. Hiukan taaempana näkyi pieni poika — sitten
ilmestyi näkyviin vaimo, luultavasti lasten äiti. He kulkivat ohi ja
pysähtyivät, tervehtien Unia.

Uni lyöttäytyi puheisiin heidän kanssaan. He olivat naapuripitäjästä,
karjamajalta, joka sijaitsi Vardbergetin toisella puolen. Uni kulki
heidän kanssaan metsän halki — pääsihän hän sillä tavoin kulkemasta
yksinään lehmien ohi.

Siinäpä kaunis ihminen, ajatteli Uni. Kapeat tummat kasvot
huivin varjossa olivat hienopiirteiset ja säännölliset — hän oli
hienorakenteinen ja kulki ryhdikkäästi ja keveästi vaikkakin oli
raskaana. Tämä tila ei tee häntä rumaksi tai naurettavaksi, ajatteli
Uni. Mutta hän on kai tottunut käyttämään ruumistaan ja tekemään
raskasta ulkotyötä. Me, jotka kulkea liehumme korseteissa ja
korkeakantaisissa kengissä ja teemme istumatyötä, joka veltostaa ja
heikontaa lihakset — kuinka kurjilta ja groteskeilta me näytämmekään
löntystäessämme talon seinien varjossa laajassa takissamme, joka oikein
siimäänpistävästi osoittaa, miten luonto huvikseen tärvelee sen hienon
vartalomme, jonka olemme nyörittämällä hankkineet.

Uni antoi lapsille suklaata, jota hänellä oli taskussa, jätti äidille
hyvästi ja kulki sammalmättäitä pitkin louhikkoa päin. Lehmät olivat jo
vetäytyneet metsän peittoon.

Hän paneutui pitkälleen kuoppaan, joka kasvoi jäkälää ja marjanvarpuja,
makasi ja tuijotti alas laaksoon. Siniset varjot ja kirkas
auringonpaiste vaelsivat rinteeltä rinteelle, sillä suuret valoisat
pilvenlonkareet purjehtivat taivaalla. Pellot ja vainiot vuorottelivat
keltaisina ja kirpeän vihreinä ruutuina rantatörmillä joen valkoisen
vyön molemmin puolin, vuorenhuiput ja tunturijonot kohosivat hetkisen
harmaassa kullassa ja alkoivat jälleen siintää tummansinisinä. Kaukana
allaan hän näki vaimon ja lapset kolmena pienenä pilkkuna kulkemassa
niityllä, punaruskealla tasangolla olevia pieniä harmaita tunturimajoja
päin.

Hän jäi siihen pitkäksi aikaa — poltti savukkeen, paneutui vatsalleen
kasvot käsivarsien varassa ja veti sieraimiinsa kanervan, jäkälän ja
kylmän kiven hajua — nousi jälleen istumaan, sytytti uuden savukkeen
ja antoi katseensa vaeltaa. Hän myöhästyisi nyt päivälliseltä. — Mutta
hän jäi paikalleen. Hänestä tuntui että tämä lepohetki erotti hänet —
hän ei oikein tietänyt mistä. Niin kauan kuin hän makasi näin ja antoi
katseen seurata valojen ja varjojen vaihtelua, olivat hänen ajatuksensa
levossa — ja hän aavisti hämärästi, että ne eivät luvanneet mitään
hyvää.

Kiivetessään louhikon halki hän kuuli pyssyn pamauksen vuoren juurelta.
Siinä samassa hän näki Vegardin. Mies heilutti kättään hänelle
ja hän vastasi samalla tavalla. Alhaalla tasangolla hän istuutui
karja-aitauksen kivelle — olisi näyttänyt merkilliseltä, ellei hän
olisi jäänyt odottamaan Vegardia.

Hänen oli täytynyt levittää urheilupukunsa aidalle kuivumaan, ennen
kuin lähti, sillä se oli yhä likomärkä eilisestä. Hänen yllään oli
vanha ruskea hame ja vaaleansininen pusero, ja hän oli avopäin — tuuli
oli hajottanut hänen vaaleat ja kiharaiset hiuksensa. Hän tiesi itse
täsmälleen, miltä näytti, noustessaan ja kulkiessaan pari askelta
vastaan — eikä hän ollut pahoillaan tuntiessaan olevansa niin nuori ja
kaunis.

He sanoivat toisilleen: "Mitenkä ihana ilma", ja Uni kysyi oliko
hänellä ollut metsäonnea.

"Jos ilma pysyy tällaisena, saat joka tapauksessa mainion ajan, vaikka
metsästys ei kannattaisikaan."

"Matkustatko sinä sitten pian?"

"Lauantaina. Perjantain iltapäivällä lähden alas laaksoon."

"Ikävä jäädä tänne ihan yksin", sanoi Vegard.

"Pötyä, mitä se sinulle merkitsee, joka olet metsästämässä. Minä olin
yksinäni täällä kokonaisen viikon — ja kyllä se viikko olikin aivan
toista kuin aika, jolloin koko naiskongressi oli täällä."

"Tulen kaipaamaan sinua", sanoi Vegard. Hän punastui ja lisäsi
nopeasti: "Etkö sinäkin olisi sentään tarvinnut hieman pitempää lomaa,
Uni?"

"Tiedätkös, perheenemäntä ei noin vain saata ottaa lomaa. Oli kyllä
työlästä — niin yhdessä kuin toisessa mielessä — järjestää niin, että
ylipäätäänkään saatoin lähteä. Ja tätini, joka nyt hoitaa kotiani, on
vanha —"

"On ollut niin hauskaa olla yhdessä kanssasi, Uni —"

"Niin minustakin —"

"Ei, en tarkoittanut niin — ei tämä ollut mikään lausetapa. Tarkoitin
mitä sanoin. Minä — minä olen alkanut ihailla sinua äärettömästi —"

"Sehän on herttaista", nauroi Uni, "sinä sanot minulle niin paljon
kaunista että tulen ihan pilatuksi — en ole sellaiseen tottunut —"

"Eikö miehesi sano sinulle kaunista?"

"Elä kysele typeriä, hyvä ystävä. Tuo ei ollut tahdikasta —"

"Suo anteeksi" — Vegard näytti vakavasti syylliseltä.

Uni nauroi taas: "Tietysti hän sanoo — taikka on sanonut. Ja
toivottavasti hän edelleen ajattelee niin. Mutta se on nyt kerta
kaikkiaan sellaista, jota aviomies unohtaa sanoa vaimolleen —"

"Minäpä sanoin vaimolleni — hyvin usein", huomautti Vegard.

"Ehkäpä hän juuri siksi piti sinua niin kuivana", huomautti Uni
keveästi.

"Hm." Vegard vilkaisi häneen. "Sinä puolestasi et siis kaipaa, että
miehesi sanoisi sinulle tuontapaista?"

"Minäkö? Rakas ystävä, minähän olen oikea kotikissa. — Minähän
haluaisin kuulla kauniita sanoja mieheltäni ennemmin kuin keltään
muulta. — Oikeastaan en pidä siitä, että vieras sanoo minulle
kohteliaisuuksia —"

"_Minun_ vaimoni kuunteli ehdottomasti ennemmin vieraan
kohteliaisuuksia. — No niin. Miksi et tahdo, että vieraat sanovat
sinulle — minä kai käytin sanoja suloinen ja ihailtava? Ainakin
tarkoitin sitä. Miksi et pidä siitä että sanon sen?"

"Huh, Vegard —" Uni kohotti harteitaan. "Sellaista ei todellakaan osaa
selittää —"

"Niin, mutta kun tahtoisin sen tietää. Minun vaimoni oli aina
haltioitunut tehtyään uuden valloituksen. Hän ei koskaan kohdellut
minua niin hyvin kuin vietettyään iltaa jonkun kanssa, joka häntä
liehi. En tahdo väittää että se oli minulle mieleen — enkä varsinkaan
halua muistaa sitä näin perästäpäin. — Ja Gerda, joka todellakaan ei
enää ole nuori tai kaunis —"

"Mutta silloinhan on luonnollista, että hän pitää siitä —"

"Mutta Lisa, joka niin ikään piti siitä, oli nuori ja kaunis —"

"Hyi, elä nyt, Vegard —"

"Niin, niin Uni — minä todellakin uskoin, että se oli kaikkien naisten
mieleen —"

"Niin, silloinhan oli kovin herttaista, että sanoit sen minulle",
huomautti Uni lempeän ylimielisesti.

"Mutta Uni — minähän _olen_ sitä mieltä — että sinä olet ihmeellinen.
Sinähän näytät nuoremmalta — paljon nuoremmalta kuin Gerda, joka ei
ota osaa talouteen eikä lastenhoitoon ja joka saa kaiken, mitä hän
vain haluaa — fresh supplies of love included! [Vieläpä tuoreita
rakkaudentunnustuksiakin.] Sinä olet luopunut taiteilijattaren urasta,
vaikka tiedän, että sinulla oli tulevaisuutta — Gerda lähetti minulle
postikortin, joka kuvasi sinua prinsessana 'Oli kerran —' -näytelmässä.
Sinun miehesi on lakannut puhumasta kohteliaisuuksia sinulle, sinulla
on suuri lapsilauma hoidettavana — en käsitä kuinka sinä saatat olla
niin suloinen ja kiltti ja iloinen ja rauhallinen ja kaunis. Etkä sinä
edes halua tulla ihailluksi, kuten äsken kerroit —."

"Vegard, ei puhuta enää minusta — aihe ei todellakaan ole
mielenkiintoinen —", sanoi Uni torjuen.

"On. Mehän olemme enimmäkseen puhuneet vain minusta ja minun
asioistani, mutta oikeastaan minä olen jo kauan ennemmin toivonut, että
sinä kertoisit jotakin itsestäsi. Sinä olet niin toisenlainen kuin
kaikki muut naiset, joita olen tavannut —"

"Ensiksikään sinä et kai ole tavannut niin järin monta — vai oletko?"
Uni hymyili hiukan uhitellen. "Toisekseen sinä olet tavannut sadoittain
naisia, jotka paljossa muistuttavat minua — olisit voinut tavata heitä
vaikka joka päivä, jos olisit välittänyt luoda silmäsi heihin. Sinä
olet sattumoisin joutunut oleskelemaan kahden kesken minun kanssani
täällä, ja minä olen sattumoisin väliaikaisesti kunnossa, kaiken
työn ja rasitusten jälkeen. Mutta vakuutan sinulle, että kaikkialla
maailmassa on satojatuhansia keskiluokan vaimoja, aivan samanlaisia
kuin minä — jotka koettavat tehdä velvollisuutensa miestään ja lapsiaan
kohtaan ja koettavat olla valittamatta sitä, mikä ei ole autettavissa.
Ja kun he eivät välitä vieraitten mieshenkilöitten kohteliaisuuksista,
johtuu se aivan yksinkertaisesti siitä, että he tietävät olevansa vain
ihmisiä — naisia — hekin; heistäkin saattaisi tuntua hauskalta hieman
keimailla ja hakkailla, ennen kuin he tulevat vanhoiksi, mutta he
tietävät, etteivät ennätä siihen, sillä koti ja lapset vaativat koko
heidän aikansa ja kaikki heidän ajatuksensa —"

Uni paiskasi veräjän hiukan tuimasti kiinni. Ja noustessaan nuo pari
kolme kivistä porrasaskelmaa ovelle hän ojensi Vegardilie kätensä —
ylempää alas, ja nyökäytti hiukan ylimielisesti päätään.

Vegard tarttui käteen ja suuteli sitä. Uni katsahti hiukan
epäluuloisesti häneen. Mutta Vegardin kasvot olivat aivan vakavat.
Silloin Uni nauroi ja nyökäytti päätään ja juoksi ylös portaita.

Päivällisen jälkeen Vegard pyysi Unia kävelylle. Mutta Unin täytyi
silittää urheilupukuaan ja pari kaulusta. Ja illallisen jälkeen hän
ehti istua vain pari tuokiota ruokasalissa — hänen piti korjata
vaatteitaan.

"Kun kaikki ympäri käy", ajatteli hän istuessaan huoneessaan ja
ommellessaan nappeja alusvaatteisiinsa, "niin olisin minä kai saanut
aikaan pienen lemmenseikkailun täällä, jos vain olisin halunnut —
mitä sanot, rakas Kristian! Muuten, Vegard on miellyttävä, hänessä on
jotakin naiivia ja vakavaa, josta minä pidän." Hän tarttui lapsiensa
valokuvaan. "Pikku pentuni, rakkaat — kuinka olenkaan iloinen, kun
pääsen luoksenne taas —"

Hän oli hyvin tyytyväinen itseensä ja koko maailmaan paneutuessaan
nukkumaan.

Uni meni aikaisin omaan huoneeseensa viimeisenä iltana — järjesti
tavaransa matkalaukkuihin eikä kiirehtinyt työssään. Mutta kun hän veti
kellonsa, ei se sentään ollut enempää kuin kymmenen hänen kiivetessään
vuoteeseensa.

Hän alkoi lukea vuoteessaan, mutta steariinikynttilä häilyi vedossa
niin, että silmiin koski, ja hän ummisti ne ja nojautui taaksepäin
hiukan levätäkseen. Hän oli kai nukahtanut kesken kaiken, sillä hän
kavahti pöpperöissään pystyyn, kun hänen oveensa kolkutettiin kovasti.

"Hyi Nora, mitä sinä nyt taas tahdot", kuuli hän itsensä sanovan, ja
hän tunsi unikuvien kudelman liukuvan ohitseen, takaisin pimeään. Hän
istui ja tuijotti eteensä vieraassa huoneessa.

"Oletko ylhäällä vielä?" kuului Vegardin ääni — "näin että huoneessasi
oli valoa."

"En, minä olen jo vuoteessa — olipa hyvä että koputit, sillä olin
nukahtanut sammuttamatta kynttilää —"

"Etkö voisi pukea yllesi ja tulla hiukan ulos — täällä on niin
mahtavat revontulet, että tuskin olen nähnyt sellaisia — sinun pitäisi
todellakin nähdä ne —"

"Huh, nythän on niin kylmäkin. — No niin, tulen heti —"

Hän pukeutui ja otti talviulsterin ylleen. Hänen huoneensa ovi oli
raollaan, huomasi hän nyt. Se oli kai ponnahtanut auki — ne olivat niin
ravistuneita, täkäläiset ovet. Olihan liian luonnotonta ajatella, että
Vegard olisi sen avannut.

Vegard seisoi ja odotti häntä ulkona, kiviportaalla. Uni pidätti
vaistomaisesti henkeään, tullessaan ulos — valkoiset välähdykset
syttyivät ja sammuivat, aivan kuin suunnaton mystillinen henki olisi
huokunut pitkin pimeää taivaanlakea.

"Tuollaisia revontulia en ole milloinkaan nähnyt", hän kuiskasi. "Olit
totisesti kiltti, kun herätit minut."

"Tule, niin menemme karjatarhan ohi. Aidan luota näet ne paremmin. Ne
peittävät koko taivaan —"

Paljas ruoho oli kylmää ja märkää, niin että hänen jalkojansa paleli
ohuissa kengissä. Hän kulki pää taaksepäin taivutettuna.

Revontulet piirsivät kaaria yli koko taivaan. Ne loimahtivat ja
aaltoilivat — näytti aivan kuin valkoisia ylimaallisen loistavia
huntuja olisi kiinnitetty kehään pohjantähden ympäri ja ne olisivat
riippuneet siitä moninkertaisina laskoksina. Tähdet häämöttivät harson
takaa kuin pienet, vaisun kalpeat pilkut. Pohjoisen tunturiharjun yllä
loimahti silloin tällöin punervaa valoa — oli kuin se olisi kajastanut
jotakin toista liekkileikkiä toisilta ja etäisemmiltä taivailta.

Uni seisoi ja nojasi aitaan, kasvot kohotettuina. Vegard oli istuutunut
kivelle hänen viereensä.

"Uni", kuiskasi Vegard äkkiä, "mitä sinä ajattelet?"

"En ajattele yhtään mitään", vastasi Uni yhtä hiljaa.

"Eikö ole ihmeellistä", sanoi Vegard samalla vaimennetulla äänellä,
"että tämänkaltaisen yön tuolla puolen ovat kaikki ne tavalliset
arkipäivät, jotka olemme eläneet ja joita meidän on elettävä —"

Uni huoahti ja katseli revontuli-taivaalle.

"On kuin se kuuluisi toiseen elämään", sanoi Vegard vielä
hiljaisemmalla äänellä. "Tai niinkuin nyt eläisin jotain, josta kerran
olen uneksinut —"

Uni katsahti häneen. Miehen viimeisissä sanoissa oli hänen mielestään
epäaito soinnahdus — ainakin Unin juhlallinen tunnelma särkyi, sillä
sanat olivat tosiaankin hiukan liian hentomieliset. Mutta, mutta. Ja
hän tiesi näyttelevänsä, kuullessaan oman äänensä niin pehmeänä ja
vavahtelevana:

"Katsos mikä pieni punerva valo välkkyy tuolla Rustsaeteristä — se
palaa niin hiljaisena ja vakaana. Ihmiset siellä ovat kai vielä
ylhäällä ja työssä —"

"Tai miehet pelaavat korttia ja puhelevat tyttöjen kanssa", sanoi
Vegard.

"Nähtävästi he ainakin antavat revontulten palaa omia aikojaan."

"Mutta silloinhan he ovat typeriä, eikö niin, Uni? Vaikka muuten,
saattavathan hekin istua ulkona karjapihassa ja katsella niitä —
emmehän me tiedä. Emmehän tiedä mitään kaikista niistä ihmisistä, jotka
ovat ulkona tänä yönä ja katselevat revontulia — emmehän?"

Vegard siirtyi lähemmäksi, ja yht'äkkiä hän painoi pimeässä poskensa
Unin kättä vastaan. Uni seisoi tuokion, ennen kuin hän vetäisi sen pois
ja laski hänen harteilleen.

"En jaksanut vastustaa", kuiskasi Vegard hänelle.

"Sinä näytit niin säteilevältä —"

"Tuhma poika", sanoi Uni keveästi.

"Aivan niin, Uni. Tiedän itsekin, että olen tuhma —" ja miehen ääni
oli niin vakava, että Unin yht'äkkiä valtasi tunne, joka muistutti
tuskaa — mutta sydämensä syvyydessä hän tiesi, ettei tämä tunne ollut
vastenmielinen.

"Joko sinä menet", sanoi Vegard kun toinen liikahti, eikä hänen äänensä
kuulostanut kysyvältä.

"On jo myöhäistä — ja olen väsynyt." Uni kulki pari askelta. "Kiitos,
että näytit minulle revontulet", heitti hän olkansa yli Vegardille.

Hyi — eihän Vegard voinut luulla, että hän laski leikkiä — hävyttömän
huonoa leikkiä siinä tapauksessa! Uni kohotti silmänsä valtavaa
yötaivasta päin, jolla valkoiset valot ajelivat toisiaan, hän aisti
ylätasangon äänet pimeässä, veden solinan ja tuulen, ja häntä alkoi
miltei heikottaa — tuntui melkein, kuin he olisivat tehneet itsensä
naurunalaisiksi tuolla aidan luona — mutta ei sentään, ei tosiaankaan —
ei hän itse ainakaan.

Uni katsahti ulos käytävän pienestä ikkunasta. Siellä hän seisoi yhä,
Vegard, aidan luona.

Ja vaikkapa vielä mies olisikin kuvitellut jotain — vaikkapa hänen
mieleensä olisi johtunut hiukkasen ihastua häneen — taivasten tekijä,
eihän hän, Uni, siihen mitään mahtanut — eihän hän todellakaan ollut
antanut mitään aihetta.

       *       *       *       *       *

Seuraavana iltapäivänä Uni lähti alas laaksoon. Vegard saattoi häntä
Svartaaenin yli vievän sillan kohdalla, jossa metsä alkoi, Uni pysähtyi
ja valmistui jättämään jäähyväiset.

Vegard katseli maahan sanoessaan:

"Minä olin ajatellut saattaa sinut metsän halki — jos annat siihen
luvan —"

Auringonpaiste oli säteilevä — ilma oli helteinen ja tyyni. Tällaisella
säällä oli lehmien usein tapana painua metsään — Rustsaeterinkin, joka
sijaitsi uloinna niityllä, ja heillä oli pari nuorta härkää. Uni myönsi
itselleen, että olisi ihana saada seuraa maantielle asti.

"Kiitos — mutta sitten sinun on ikävä kiivetä takaisin —"

"Ikävä minun tuleekin", sanoi Vegard niin painavasti, että Unin teki
mieli hymyillä. "Odota niin otan sinun selkäreppusi —"

Mutta Vegard ei jutellut suuria heidän kulkiessaan alaspäin — he
vaihtoivat vain joitakin vähäpätöisiä huomautuksia silloin tällöin.
Polku oli sitä paitsi kaita ja jyrkkä ja havuneulasten takia liukas,
helle painoi, havupuut tuoksuivat väkevästi, alhaalta laaksosta
kantautui joen pauhina ja metsästä hyönteisten surina — kaikki oli
omiaan tekemään mykäksi.

Vasta kun he seisoivat alhaalla maantiellä ja Uni oli ojentanut kätensä
jäähyväisiksi, sanoi Vegard, pitäen Unin kättä omassaan:

"Uni — tiedätkö mitä minä haluaisin? Tahtoisin seurata sinua taloon ja
jäädä sinne yöksi — saattaa sinut aamulla varhain asemalle ja seisoa
ja liehuttaa sinulle hyvästiksi, kun lähdet. Saanko? Eihän siinä voine
olla mitään vaarallista?"

Uni katseli toista suoraan kasvoihin:

"Ei pienintäkään vaaraa, Vegard — ja sen vuoksi ei sinun kannatakaan
vaivautua —"

Vegard kävi hitaasti tummanpunaiseksi:

"Sinä puhut joskus niin — omituisen kyynillisesti, Uni."

Uni punastui itsekin:

"Enhän tarkoittanut, Vegard" — hän puhui hengästyneenä ja tapaili
hiukan, ennen kuin jatkoi — "tiedäthän, etten tarkoittanut että sinä —
olisit metsästämässä päänahkoja", nauroi hän keventyneenä, kun löysi
sanan. "Ei, Vegard — mutta kumpikaan meistä ei ole vaarallinen toinen
toisensa mielenrauhalle, senhän sinä hyvin tiedät. Tietysti on tulella
hauska leikitellä, ymmärräthän, että sen tiedän — mutta leikitellä,
että muka leikkii tulella —"

"Asia ei ole niinkään vaaraton minulle, kuin sinä tahdot uskotella."
Vegard katsahti päin: "Annatko siis luvan?"

"En, Vegard — silloin vieläkin vähemmän. Sillä minulle se ei olisi
hivenen vertaa vaarallista — ja silloinhan se ei olisi reilua peliä —"

"Käänny sitten ainakin tien taitteessa ja huiskuta minulle", pyysi
mies. Ja Uni kääntyi ja huiskutti kädellään tullessaan ensimmäisen tien
taitteeseen. Vegard seisoi samalla kohdalla ja tervehti kädellään —
hitaasti ja juhlallisesti.

Ja ihmisetkin olisivat tietysti alkaneet puhua siitä, sekä majassa että
täällä laaksossa, ajatteli Uni.



IV


Kotona olohuoneessa oli teepöytä katettu; pöydällä oli hänen
kaunein astiastonsa ja kukkia. Ja Uni huomasi, kun Kristian riisui
päällystakinsa, että hänellä oli yllään sininen sunnuntaipukunsa.

"Mutta, rakas ystävä — kuinka ei kukaan lapsista ole jalkeilla —
pikkutytötkin näin aikaisin vuoteessa?"

"Tiedäthän, kuinka myöhäiseksi muuten olisi käynyt — ja ajattelin että
sinä olet matkasta väsynyt —"

Uni kulki huoneesta huoneeseen päällysvaatteet yllään ja katseli
nukkuvia pienokaisiaan:

"Norahan on tullut ihan lihavaksi — ainakin hänen oloihinsa katsoen. He
näyttävät niin terveiltä —"

"He ovat olleet niin kilttejä", kertoi isä. "Benedikte-täti on pannut
heidät tekemään pieniä käsitöitä sinulle. Ja heistä se oli niin hauskaa
— voit uskoa, että he olivat innoissaan."

Makuuhuoneessa Uni jäi seisomaan pitkäksi aikaa nukkuvan vauvan
viereen. Hän ei sanonut mitään, ja Kristian kysyi:

"Niin, hänessä ainakin sinä mahdat nähdä suuren muutoksen?"

"Näen. Se tekee miltei kipeää —" Uni suuteli pienokaisen toista pikku
kättä. "Ajatella että olen jaksanut olla niin kaukana ja niin kauan
tuollaisen pienen luota —"

"Jumalan kiitos siitä!" Ja Kristian toisti kymmenennen kerran: "Kyllä
on sentään hauskaa nähdä, miten terveeltä sinä nyt näytät —"

Molemmat isot vuoteet oli jälleen siirretty vierekkäin ja Lassen
pikkuvuode oli asetettu isän vuoteen viereen.

"Taivas tiesi, tyytyykö Lasse siihen, että hänet tuolla tavoin on
karkotettu äidin läheisyydestä —", sanoi Uni.

"Voi, tiedätkö, hän on kai vähitellen päässyt pahasta tavastaan aina ja
lakkaamatta riippua kiinni sinussa, nyt kun olet ollut poissa. Kun vain
voit olla lellittelemättä häntä taas, saat nähdä, ettei hän ole niin
paljon vaivaksi kuin ennen."

"Luuletko, että hän tulee iloiseksi kun näkee minut?" kysyi äiti.

"Tietysti — mutta eihän hän oikein ymmärrä vielä, pikku ressu. Mutta
kyllä me kaikin olemme iloinneet, että saamme sinut jälleen kotiin,
Uni." Hän kietoi käsivartensa vaimon vyötäisille ja vei hänet takaisin
olohuoneeseen. "Entä sinä sitten — oletko sinä iloinnut siitä — oletko
hiukan iloinen, kun olet kotona taas, Uni —"

"Senhän voit ymmärtää — tuhma poika", sanoi Uni ja hiveli hänen
hiuksiaan.

"Sinä näytät ihka yhtä nuorelta kuin silloin, kun menimme naimisiin",
kuiskasi Kristian ja painoi hänet kiihkeästi syliinsä. Mutta samassa
Ingrid tarttui ovenripaan — hän toi sisään teen ja munat ja toivotti
rouvan tervetulleeksi.

Hetkistä myöhemmin Uni makasi pimeässä, omassa vanhassa vuoteessaan,
miehensä vieressä. Kristian nukkui jo — hänen toinen luja käsivartensa
lepäsi raskaana Unin pieluksella. Uni siirtyi hiukan kauemma — mutta
samassa hän kääntyi, niin että hipaisi käsivartta poskeaan vasten.
Herranen aika, että Vegard oli ostanut kukan hänelle! Ja tyttölasten
liikuttavan pienet leipäkoriliinat — ajatella, että Nora, sekin
laiskiainen, oli ommellut häntä varten. Uni tarrautui jokaisella
ajatuksellaan heihin, jotka nyt nukkuivat hänen ympärillään — mieheen
ja pienokaisiin.

Keskellä yötä Lasse heräsi ja alkoi huutaa — oli kai nähnyt unta. Äiti
hypähti vuoteestaan ja juoksi pojan luo. Tämä ei ollut täysin hereillä
ja huusi Dik-tätiä — kääntyi sitten toiselle kyljelleen ja jatkoi
untaan. Uni tunsi pienen pistoksen sydämessään.

Eikä kipu täysin hellittänyt, vaikka poika olikin innoissaan
herätessään seuraavana aamuna ja nähdessään äidin vuoteessaan.
Pikkutytöt olivat rajattoman onnellisia. Ja Kristian otti vauvan
syliinsä ja irvisteli sille, jotta Uni saisi nähdä, että poika osasi
hymyillä — oli osannut jo kolme viikkoa.

Uni siirsi Lassen vuoteen omansa viereen — ne mahtuivat siihen
kulmittain, sekä se että vauvan vaunut. Ja seuraavana yönä Lasse
huusikin äitiä herätessään. Uni suori pojan päällyslakanaa ja laskeutui
nukkumaan — tuntien harvinaista rauhaa ja tyydytystä.

       *       *       *       *       *

"Kiitos, kiitos. Voitte, te voitte aivan hyvin tulla perjantaina sen
sijaan, mutta kello yksi — aivan niin. Hyvästi, hyvästi —" Uni sulki
eteisen oven oppilaansa mentyä.

Arkihuoneen ikkunasta hän katseli neiti Schestadin menoa — häilähtelevä
käynti ja hame vain polviin asti. Alaspäin silkkisukat ja vinoon
astutut kiiltonahkakengät, ylhäällä keikkui vaaleanpunainen tyllihattu,
mutta neidin keskiosa oli kiedottu sadetakkiin.

Neiti Schestad oli tullut jostain etelärannan kaupungista
opiskellakseen lääketiedettä, mutta hän oli keskeyttänyt lukunsa,
kertoi hän Unille, kun oli huomannut, ettei kukaan suhtautunut
lääketiedettä opiskelevaan naiseen niin kuin tämä olisi nainen. Nyt hän
valmistui näyttämöä varten — luki rouva Mobergin johdolla ja lauloi
rouva Hjelden.

Luoja tiesi oliko rouva Mobergilla koskaan ollut oppilasta, jota
hän ei olisi yllyttänyt ja jolle hän ei olisi ennustanut loistavaa
tulevaisuutta. Kuitenkin — oliko hänkään, Uni, sen parempi. — Hänen
täytyi olla kiitollinen lauluoppilaista, joita rouva Moberg hänelle
lähetti. Hän oli kyllä suoraan sanonut neiti Schestadille, mitä hän
arveli tämän laulusta — että ääni sinänsä ei ollut hullumpi, mutta
että hän oli melkoisen epämusikaalinen. Mutta tyttölapsi oli silti
yhtä itsevarma ja oli aina laulanut juuri siinä tai siinä seurassa ja
saavuttanut niin _suuren_ menestyksen. Niin että ehkäpä rouva Moberg ei
ollutkaan sanonut mielipidettään neiti Schestadista aivan yhtä selvästi
kuin hän.

Neiti Schestad vieläpä väitti, että rouva Mobergin mielestä hänellä
oli edullinen ulkomuoto näyttämöä varten. Hänellä oli omien sanojensa
mukaan soikeat kasvot — pitkät posket, jotka ovat latteat ylhäällä
ja jotka riippuvat pitkinä ja raskaina leuan kohdalla. Vartalo oli
samalla kertaa luiseva ja lihava, ja käyrät sääret ja paksut nilkat,
joita hän aina näytti mahdollisimman paljon, kertoivat lapsuusajan
riisitaudista. Ennen kuin nykyinen muoti — lyhyet hameet ja housulliset
urheilupuvut — tuli yleiseksi, Uni oli luullut lääkärien liioittelevan
riisitaudin tuhoja. — Mutta vaikka luonto ei ollut tuhlaillut neidille
ruumiillista kauneutta, se oli sen sijaan säästänyt Marion Schestadin
itsekritiikiltä. Varmastikin hän uskoi kerran saavuttavansa päämaalin.

Nimittäin mikäli hänellä oli päämaalia. Oli, herranen aika,
vaistomaisesti tai tietoisesti kai kaikilla nuorilla oli jokin
määränpää.

Paholainen oli vanha, se oli ilmeistä, silloin kun se yritti vietellä
Meidän Herraamme. Koko maailman ihanuudet Piru oli levittänyt Herramme
eteen ja sanonut: "Kaiken tämän tahdon sinulle antaa, jos polvistut
maahan ja rukoilet minua." Tarjous saattoi olla houkutelevaa niille,
joiden sielu oli vanha. Mutta jos pahahenki olisi sanonut: "Tämä kaikki
on sinun. Anna se minulle, niin polvistun maahan ja rukoilen sinua —"

Uni taittoi kokoon neiti Schestadin neljä viidenkruunun seteliä ja pani
ne vanhaan posliinirasiaan pianolle.

Hänen tapanaan oli aina panna oppilailta saamansa rahat tuohon rasiaan.
Kerran siitä oli kadonnut rahaa — heillä oli ollut uusi pesijätär,
joka oli sanonut väärän osoitteen, kuten myöhemmin kävi ilmi. Aina kun
hän kohotti rasian kantta, jolla komeili punaposkinen, vihreä pukuinen
paimen ja kelta- ja ruskeatäpläinen koira kuusilehtisen posliinipuun
alla, hän muisti tuon asian: Kristian oli ollut vihainen ja puhunut
naisten edesvastuuttomasta huolimattomuudesta rahojen käsittelyssä,
joka pakostakin houkutteli köyhiä näpistelemään ja varmasti oli
ensimmäisenä vaiheena sillä tiellä, joka vei monen köyhän raukan
vankiloihin. Kristian ei ollut omistanut ainoatakaan ajatusta vaimon
pettymykselle — ja tämä oli sentään säästänyt nuo viisikymmentäviisi
kruunua uutta kevättakkiaan varten. Pojan kuolemasta oli kulunut
vain muutamia kuukausia, ja heillä oli ollut hyvin suuria rahallisia
vaikeuksia juuri silloin — Kristian tiesi kyllä, miten monta kertaa
Unin oli pitänyt ottaa viisi tai kymmenen kruunua oppilailta saamistaan
rahoista talouteen; oli tarvittu enemmän kuin puoli vuotta, ennen kuin
hän oli saanut kokoon nuo viisikymmentäviisi kruunua itseään varten.
Myöhemmin keväällä Kristian oli tosin tahtonut, että Uni ostaisi
itselleen uuden kevättäkin, mutta Unille oli tuottanut itsekiduttajan
tyydytystä, kun hän oli voinut todistaa Kristianille, ettei heillä
ollut rahaa sitä varten, ja hän oli käyttänyt vanhaa kauheata
haalistunutta takkiaan sekä sen kevään että syksyn. Eikä Uni ollut
koskaan maininnut Kristianille, kuinka vihainen hän silloin oli ollut
miehelleen ja kuinka penseys yhäti asui hänen sydämessään.

       *       *       *       *       *

Toiset olivat nousseet päivällispöydästä, kun hän tuli ruokasaliin.
Neiti Schestad tahtoi aina tuntinsa niin epäsopivina aikoina ja aina
niitä piti siirtää. Kristian toi kahvikuppinsa ruokapöydälle Unin
ruvetessa syömään.

"Kuulehan Uni, etkö voisi tulla pikkutyttöjen ja minun kanssani
Nordmarkeniin ensi sunnuntaina?"

"Sunnuntainako? Sehän on Ingridin vapaasunnuntai."

"Etkö voisi pyytää häntä siirtämään sitä — kerrankin? Sinun pitäisi
sentään päästä ulos — edes kerran tänä syksynä."

"Sitä paitsi olen pyytänyt Birgitin päivälliselle — hänen pitäisi tuoda
Haakon mukanaan —"

"Olipa sekin päähänpisto — pyytää vieraita juuri silloin, kun
palvelustyttö on vapaana —"

"Minusta sinun pitäisi pyytää pari toveria mukaasi, Kristian — menkää
jo lauantaina, niin saatte olla oikein kunnolleen, nyt kun on näin
ihana ilma. Tahtoisin mielelläni, että pikkutytöt olisivat kotona
leikkimässä Haakonin kanssa —"

"Hyi ei, äiti", kuului kuorossa. "En _tahdo_ leikkiä Haakonin kanssa,
hän on niin vastenmielinen", sanoo Nora, ja Karen Inga: "Hän on
sellainen nirpana, itkee kaikesta joutavasta —"

"Hyi, te olette pahoja, kun ette tahdo olla ystävällisiä pienelle
Haakon raukalle —"

"Me olemme niin usein sanoneet: olisipa äiti nyt mukana", sanoo
Kristian. "Sinä et ole ollut Nordmarkenissa sitten toissa kevään.
Viime syksynä et voinut olla mukana, kun sinulla ei ollut pukua ja
urheilukenkiä — nyt sinulla on ne, kuten tiedän. Ja arvaisitpa, kuinka
herttaisia ja reippaita tytöt ovatkaan tuollaisilla retkillä", sanoo
Kristian matalalla äänellä.

Uni taputtaa Noraa, joka seisoo lähimpänä ja riippuu kiinni hänessä:
"Kyllä minä joskus myöhemmin syksyllä tulen kanssanne, lapset."

Joitakin tunteja myöhemmin Uni kulki ja talutti Lassea pohjattoman
liejuista tietä, joka vei laajojen vainioitten halki; ne loistivat
mehevän vihreinä jälki vihannan vallassa. Siellä täällä aidan varrella
seisoi yksityisiä pihlajapuita, rungot kiilsivät vanhuuttaan, ja Lasse
tahtoi yhtä mittaa pysähtyä ja poimia maasta poikkinaisia oksia ja
veripunaisia marjaterttuja, joita oli jokaisella tiellä.

Kylmä ja kirkas ilma oli täynnä syksyn hajuja — kaalipeltojen ja
perunannaattien ja kuihtuneitten lehtien. Syvänsinisellä taivaalla
purjehti suuria, valkoisia pilviä — lounaassa ne alkoivat käydä
vienosti kullankellerviksi, sillä aurinko oli jo alhaalla harjun
yllä, ja valo siivilöityi lämpöisenä ja kultaisena yli Itä-Akersin
vihreiden peltojen ja punaisten ja valkoisten talojen ja puutarhojen
punakeltaisten puunlatvojen. Äidistä ja lapsesta lankesi pitkä
varjo, joka taittui ja siirtyi pitkin aitaa, heidän kulkiessaan
kauppapuutarhaa päin.

Ahteen alla lepäsi kaupunki raskaana sinisenharmaana rykelmänä
savusumun alla; sen äärimmäiset talot itäisillä harjuilla paistoivat
kuin pienet loistavat väritäplät. Raikas sininen vuono on heleitten
purjeiden täplittämä, ja vuonoakin sinisemmät harjut ovat täynnä
kultapilkkuja: lehtipuiden syyskultaa. Ajelevien pilvien heittovarjot
vaeltavat pitkin vuonoa ja maata, tehden ihanuuden levottomaksi ja
sykähyttäväksi.

Tietysti täällä ylhäällä on hirveän kaunista, ajattelee Uni. Ja
halvemmaksi kävisi asua tällä kulmalla. Vaikkakin täkäläiset kaupat
ovat sekä kalliimmat että huonommat, Torbjørgin mukaan. Mutta hehän
ovat aina tuumineet, Kristian ja hän, että heidän täytyisi ruveta
etsimään omaa taloa — käy niin vaikeaksi asua vuokralla, kun on suuri
lapsilauma. Ja silloinhan sen pitäisi sijaita täälläpäin — omaa taloa
länsirannalla he eivät saattaneet uneksiakaan. Kun puutarhat vain
ehtivät kasvaa tuuheiksi, saattavat ne ehkä käydä kuinkakin somiksi,
nämä nappulakylät täällä Grefsenin puolella.

Uni seisahtuu, silmäilee ympärilleen ja huokaa. Niin, kaunista täällä
kyllä on. Mutta jos heidän täytyisi muuttaa tänne, merkitsisi se
hänelle kuin siirtymistä vieraaseen kaupunkiin, jossa hän ei tuntisi
ei niin ristin sielua. Hän on elänyt koko elämänsä länsipuolella —
alakuloisten kunniallisten sivukatujen varrella, joita on olemassa
niin viljalti komeitten valtakatujen takana. Mutta hän _tuntee_ ne
kaikki, — kadut, talot, kaupanikkunat; pienet ahtaat puutarhat siellä
täällä ovat hänelle kuin tutut kasvot. Ne ovat kyllä muuttuneet, mutta
niinhän hänkin on. Hän muistaa ne ajat, jolloin suuret vuokrakasarmit
rakennettiin, muistaa laajat vainiot, joilla he lapsina löivät palloa.
Hän muistaa, milloin raittiuskahvilan sijalla oli tupakkakauppa, josta
Charlotte ja hän ostivat savukkeita. Vanhasta kangaskaupasta, josta
hän aina nykyisin ostaa nappeja ja hakasia, hän on lapsena ostanut
kuminukkeja ja lasihelmiä. Wergelandsveienin varrella kukkivat yhä
keväisin samat forsythia-pensaat, joita hän aina ihaili koulumatkallaan.

Hän, joka tuskin seurustelee enää kenenkään kanssa— hän tahtoisi
sentään jäädä asumaan tuttujen katujen varrelle — eikä muuttaa uuteen
kaupunginosaan, johon hänellä ei liittynyt mitään muistoja.

Mutta tietysti heidän täytyy muuttaa — eiväthän lapset voi kasvaa
tuolla Pilestraedetin varrella. Täytyyhän heillekin jäädä muistoja
vainioista, joilla he ovat lyöneet palloa, aidatuista puutarhoista
ja niiden uhkuvan runsaista hedelmistä, joista he näkivät unta ja
joita he himoitsivat ja joiden äärille he hiipivät varkaisiin pimeinä
syysiltoina — hyi, ei sentään, nyt niillä on jo isoja vihaisia
koiria puutarhoja vartioimassa! Lastenkin täytyy oppia ajattelemaan
kaupunkiaan elollisena olentona, joka kasvoi rintarinnan heidän
kanssaan — heidänkin täytyy saada nähdä, mitenkä aita revitään
suljettujen puutarhojen ympäriltä, niin että he saavat kulkea
löytöretkillä siellä, poimia tulpaaneja ja ruusuja kukkapenkeiltä,
joita he ennen tirkistelivät aidan säleiden välistä, taittaa kukkivia
oksia hedelmäpuista, jotka ovat tuomitut kaadettaviksi syksyllä
— omistaa kaiken tuon lyhyen, ihanan ajan, ennen kuin puutarhan
nurmikot hävitetään ja tiilikiviseinät kohoavat siinä, missä äsken oli
kukkaistutuksia.

Uni kuljeskelee kapeita lokaisia käytäviä kauppapuutarhan heleitten
asterimaitten välissä. Ilma on raskas kukkien tuoksusta ja
kuihtuneitten, mädäntyneitten kasvien hajusta. Haakonin kasvatusisä
kirjoittaa luettelon, mitä vihanneksia hän haluaa talveksi; Lasse
seisoo kasvihuoneen edessä ja kertoo Haakonille raitiovaunuista, joissa
hän on ajanut, mutta Haakon ei puhu mitään. Hän ei vastaa, kun täti
kysyy, tahtooko hän tulla heille sunnuntaina.

Hän on harvinaisen ruma lapsi — ihmeellistä kyllä, sillä Margrete
oli erikoisen sievä ja isä eräänlainen Adonis — kaikkein ikävintä
hurmurityyppiä, tumma, kiharainen ja niin poispäin. Mutta poika on
aivan väritön, isopäinen ja piirteetön. Vaatteet eivät "istu" hänen
yllään, ne ovat likaiset ja risaiset, vaikka puutarhurin vaimo on
erikoinen järjestyksen ihminen ja Birgit ostaa lakkaamatta hänelle
uusia ja kalliita kankaita.

Uni taputtaa poikaa poskelle ja pistää hänelle kymmenen äyriä. Pojan
kasvoissa ei lihaskaan värähdä, eikä hän kiitä. Pikku Haakon-rukka,
on kuin mikään maailmassa ei voisi huvittaa tai ilahuttaa häntä, eikä
kukaan ihminen voi havaita, että hän olisi kiintynyt mihinkään tai
kehenkään. Kasvatusvanhemmat ovat kilttejä ja huolellisia — erikoisesti
kiintyneitä he eivät kyllä enää ole häneen, mutta joka tapauksessa he
pitivät hänestä paljon, kun hän oli pieni, ennen kuin hän kehittyi
näin epämiellyttävään suuntaan. Silloin vallitsi puutarhurinvaimon
ja Birgitin välillä melkoista mustasukkaisuutta — he kilpailivat
Haakonin suosiosta, kunnes kävi ilmi, ettei poika todellakaan
suosinut sen paremmin toista kuin toista. Mutta Birgit rakastaa
häntä yhtä uskollisesti ja on varma Haakonin rakkaudesta — pojan on
vain niin vaikeata sitä osoittaa, hänen tunteensa ovat niin syvällä.
Birgit-ressu. Viimeisten kymmenen vuoden aikana hän ei ole laiminlyönyt
konttoria yhtään ainoata kertaa niiden kolmen peräkkäisen päivän
jälkeen, jolloin pojan maailmaantulo todennäköisesti oli odotettavissa.
Ja hän on uskonut Unille antaneensa Margretelle kunniasanan — jos
Lorentzen joskus saa tietää Haakonin olemassaolosta, ottaa hän syyn
ylleen. Ja taivas tiesi, eikö Birgit sydämensä pohjalla uneksi, että
näin kävisikin, ja odota pelokkaana ja ylpeänä päivää, jolloin hän voi
uhitella maailman tuomiota ja tunnustaa sisarensa lapsen omakseen.

Uni ajattelee joskus, katsellessaan Haakonia, että poika on tuollainen
sen vuoksi, että äiti on hänet kieltänyt. Margreten ainoa tunne
vanhinta lastaan kohtaan oli pelko — pelko, että mies saisi tietää sen
olemassaolosta, ja katkeroitunut hätä, että Birgit saattaisi ilmaista
jotain rakastaessaan poikaa noin hentomielisesti. — Mutta olihan kaksi
lapsetonta naista valmiina tarjoamaan pojalle äidinrakkautta hamasta
siitä asti, kun tämä oli pieni kapalovauva, joka ei mitään tajunnut.
Senkö vuoksi siis, että häntä oli vihattu, ennen kuin hän syntyi,
ettei kukaan odottanut häntä rakkaudessa ja ilossa, hän oli niin
ihmeellisen kylmä ja kalsea ja katseli ihmisiä niin välinpitämättömänä
ja epäystävällisenä vuotavilla, haaleansinisillä silmillään?

Unilla oli pari asiaa toimitettavana Suurkadun varrella, ja tullessaan
ulos isosta kangaskaupasta aikamoinen kangaskäärö kouluesiliinoiksi
vihanneskorinsa päällä, paloivat kaarilamput helmenvalkoisina kirkasta,
tummansinistä taivasta päin. Uni seisoi poika vierellään ja odotti
raitiovaunua ja katseli ihmisvilinää, kun Vegard Lüders huusi hänen
nimeään. Hän seisoi jalkakäytävän vieressä ja piteli polkupyöräänsä, ja
Uni meni tervehtimään häntä.

"Kuule, anna minun ottaa tavarapinosi — eikö niin, poju, me kaksi
kannamme äidin sijasta", sanoi hän Lasselle, joka ei voinut
antaa kättään sen vuoksi, että hän piteli valtaista sinipunaista
asterikimppua. Poika laskikin sen heti koriin, sillä hänen kätensä
oli väsynyt, mutta silmänräpäystä myöhemmin hän tahtoi sen takaisin
kantaakseen sitä.

"Kiitos, me nousemme raitiovaunuun tässä —"

"Siinä tapauksessa minä seuraan polkupyörällä ja kannan tavarasi
pysäkiltä kotiin —"

Raitiovaunussa Uni huomasi yht'äkkiä, että hänellä oli yllään sama puku
kuin silloin, kun he viimeksi näkivät toisensa — hän oli pukeutunut
urheiluasuun, kun hänen kerta piti mennä sinne lokaisille teille. Lasse
oli polvillaan ja huiskutti Vegardille, kun tämä ajoi ohi polkupyöränsä
selässä — nuo kaksi olivat siinä hetkessä ystävystyneet.

Uni aprikoi, pyytäisikö hän yksin tein Vegardia jäämään illalliselle?
Eihän se oikein kuulunut hyvään tapaan. Mutta olivathan he niin vanhoja
tuttuja. Ja joskus heidän täytyisi kutsua hänet luokseen. Vegard oli
kirjoittanut, lähettäessään pyyt, että hän haluaisi tulla tervehtimään
heitä. Ja kiittäessään Uni oli vastannut, että hänen todellakin täytyi
tehdä tosi aikomuksestaan. — Ja tänään hänellä sattumalta oli yhtä ja
toista varattunakin —.

"Olin aikonutkin käydä sinua tervehtimässä jonain lähipäivänä",
sanoi Vegard, kun he kulkivat pysäkiltä kotiinpäin. "Kuljin ohi
tässä tuonaan, mutta sitten minä pelkäsin, että tulisin juuri teidän
päivällisaikananne — oli jo hiukan myöhä. Huomaan, että ilmoittelet
lehdissä — onko sinulla paljonkin oppilaita?" kysyi hän.

"Voi ei. Enkä voisikaan ottaa monta. Oikeastaan en ajatellut antaakaan
tunteja tänä talvena, mutta —"

       *       *       *       *       *

"Ei mutta kuinka täällä on hauskaa ja kodikasta", sanoi Vegard ja
katseli ympärilleen olohuoneessa. Unia alkoi hieman painostaa — hän
oli aina ollut tyytymätön tähän huoneeseen, ja tänä silmänräpäyksenä,
tietämättä mitään syytä siihen, hän on tavallistakin tyytymättömämpi:
hän ei ollenkaan pidä koko huoneesta! Sinänsä olivat vanhat
mahonkihuonekalut hyvinkin kauniita sinisine damastipäällisineen,
eikä huoneessa ollut oikeastaan mitään suorastaan mautonta, mutta
Uni ei pystynyt järjestämään — huonekalut seisoivat niin merkillisen
kömpelösti asetettuina.

Vegard pyysi saada nähdä lapset. Kun Uni astui sisään käsivarrellaan
pienin ja molemmat pikkutytöt takanaan, seisoi Vegard ja katseli Lassen
kanssa roolikuvia: hän antoi pojan osoittaa, missä äiti kulloinkin oli.

"Minusta on ikävää, etten koskaan saa nähdä sinun näyttelevän", hän
sanoo.

Nora puuttuu aikuisten puheeseen:

"Äiti, Lasse on rikkonut nukenpianoni — hän on kai astunut sen päälle,
sitä ei voi enää korjata, se on vallan pirstaleina —"

"Niin, minä tiedän, hyvä ystävä. Olin makuuhuoneessa hoivaamassa
pikkupojua, ja sillä aikaa hän oli saanut sen käsiinsä —"

"Hyi", sanoi Nora. "Minusta sinun sentään täytyisi pitää häntä
silmällä, niin ettei hän pääsisi tärvelemään meidän leikkikalujamme —"

"Sinulla on kyllä paljon silmälläpidettävää", sanoi Vegard ja katsahti
häneen hymyillen; hän istui ja näytti Lasselle lyömäkelloaan.

Uni pyysi pikkutyttöjä täyttämään kukkamaljakot raikkaalla vedellä.
Hän ei ottanut sanomalehteä kuten tavallisesti, vaan toi punotun korin
ja leikkasi saksilla varret siihen. Eihän hän voinut sille mitään,
että tiesi kuinka pukevaa hommaa tämä oli — asterien ja kultalakkojen
asettaminen maljakkoihin.

"No, nyt te jo voitte mennä sisään leikkimään, lapset."

"Minä vain katselen ensin esiliinakangasta", sanoo Nora ja kaivaa reiän
käärepaperiin.

Huh, ajatteli Uni, minähän olisin voinut pyytää heitä lähettämään sen —
enhän minä sentään ehdi leikata esiliinoja tänä iltana.

"Miten kauniita sinun pikkutyttösi ovat", sanoi Vegard ja katseli,
kun lapset menivät "Tuolla pitkällä, tummimmalla, on niin ihmeellisen
kirkkaat, vakavat kasvot —"

"Hän on nuorempi", huomautti Uni. "Niin, Karen Inga on kai oikeastaan
harvinaisen kaunis. — Minusta aina tuntuu, ettemme ole oikeudenmukaisia
häntä kohtaan —" Hän antoi käsiensä vaipua kukkien joukkoon ja katseli
eteensä. "Tietysti me itse asiassa pidämme yhtä paljon jokaisesta
lapsesta, sekä mieheni että minä. Mutta Kristian näyttää rakkauttaan
enimmän Noralle. Ja _tavallaan_ — mutta vain _tavallaan_, voitko
ymmärtää minua, on Lasse sydäntäni lähin. Pojat ovat kai usein
rakkaimmat äidille — ja ensimmäinen poikanihan kuoli, kuten tiedät —
Mutta Karen Inga on aivan kuin vähimmin tarvinnut meitä. Hän on aina
tullut toimeen omia aikojaan, ihan syntymästään asti — niin, sinä
hymyilet, mutta hän tarvitsi niin vähän hoitoa, ja hyvä olikin, sillä
Nora oli niin heikko hamaan kolmanteen ikävuoteensa. Mutta Karen Inga
vain makasi kehdossaan ja viihtyi ja oli kaunis. Tiedäthän, etteivät
he tavallisesti ole kauniita heti syntymänsä jälkeen — Nora oli kuin
mikäkin — huh, hän oli suorastaan kauhea — mutta tuo toinen oli niin
viehättävän soma, viisaat avoimet silmät ja hieman ylimielinen ilme
kasvoissa. Ja sellaiseksi hän on jäänytkin. Hän oppii kaiken ilman
mitään ponnistusta, sekä kotona että koulussa, hän ei ole koskaan
pahalla tuulella, ei itke koskaan — kun hän pienenä satutti itseään,
silmäsi hän vain ohimennen verta ja sitten hän pyyhkäisi sen pois —
eikä hän puhukaan paljon.

"— En todellakaan käsitä, kuinka olen voinut saada lapsen, joka aina on
niin rauhallinen — ja nuhteeton —"

"Ehkäpä miehesi on hyvin rauhallinen ja nuhteeton", sanoi Vegard, ja
hänen äänessään oli erikoinen, terävä ja uhitteleva sävy.

"Voi — no niin, ehkäpä. Joka tapauksessa hänen luonteensa on paljon
onnellisempi kuin minun. Karen Inga on muuten kuulemma hänen äitinsä
kaltainen — nimenkin tyttö on perinyt. Ja äiti oli kai hyvin erikoinen
ihminen. Hän vallitsi täydellisesti miestään ja molempia poikiaan —
oli niin käsittämättömän väkevä ja viisas ja hyvä, sanoo Kristian
— hän sanoo, ettei hän vieläkään osaa kuvitella mitään suurempaa
onnettomuutta kuin olla syypää johonkin, jota äidin edessä täytyisi
hävetä.

"Hän on kertonut minulle siitä yöstä, jolloin äiti kuoli. Hänessä oli
syöpä, ja hän kärsi hirveästi, mutta ei tahtonut morfiinia. Jumala
ei pane raskaampaa taakkaa ihmiselle kuin tämä jaksaa kantaa, jos
vain tahtoo, oli äidin tapana sanoa. Hän makasi ja puheli miehensä
ja poikiensa kanssa, aivan tyynesti ja hellästi, vaikka kylläkin
pidättyen — väliin hän makasi aivan ääneti, ja silloin he näkivät hänen
katseestaan, että hän ei saanut tuskiltaan puhutuksi. 'En ollenkaan
luule, että me joudumme niin etäälle toisistamme, vaikka kuolisinkin
tänä yönä', hän oli sanonut.

"Väliin ajattelen, että ihmisen on täytynyt kokea jotakin aivan kauheata
voidakseen olla niin voimakas ja tyyni. Taikka hän on aavistanut
itsessään piilevän mahdollisuuksia johonkin kaameaan, mutta samalla
tuntenut olevansa kyllin voimakas pitääkseen nämä voimat kurissa — vai
mitä sinä luulet, Vegard?"

"En tiedä", sanoi tämä lyhyesti. "Tunsitko tuon ihmeellisen anoppisi?"

"En. Kristian oli viidentoista hänen kuollessaan. Ajatteles,
silloin äiti oli vain kaksi vuotta vanhempi kuin minä nyt. Väliin
iloitsen siitä, ettei minun ole tarvinnut olla tuon ihmisen silmien
maalitauluna. Mutta joskus taas ajattelen, että olisi varmasti ollut
ihanaa tuntea hänet — jos hän vain olisi ollut valmis pitämään
minusta —" Uni huomasi hämmästyneenä äänensä värähtävän, se oli aivan
pettämäisillään. Hän odotti tuokion, sitten hän heitti kuin ohimennen:

"Mitä arvelet, luuletko, että olisin löytänyt armon anoppini silmissä?"

"Ainakin tiedän, etten omasta puolestani olisi hänestä pitänyt", sanoi
Vegard hieman pilkallisesti.

Uni tunsi yht'äkkiä häpeän tunteen häivähtävän mielessään, jossain
sielunsa uumenissa, syvällä ja epämääräisesti — että hän olikaan
saattanut istua ja jutella vieraalle tuossa äänilajissa miehensä
pyhimmästä muistosta!

"Tiedätkö, Vegard", hän sanoi odottamattoman kiivaasti, "ettei ole
lainkaan helppoa kaikin ajoin — olla uskollinen pienessä — ainakaan
kaikille. Taivas tiesi, ymmärtääkö monikaan. — Olisin halunnut tietää,
oliko hänellä koskaan ollut vaikeuksia siinä suhteessa — olisiko hän
pystynyt ymmärtämään, kuinka ankarasti olen koettanut —"

Uni oli noussut, hän seisoi hyvin suorana, ja silmät kimalsivat
kosteina. Sisällä huoneessa teki lyhyt urheiluhame hänet hyvin
nuorekkaaksi — hän oli niin solakka.

Vegard oli noussut seisomaan hänkin:

"Rakas kiltti Uni-kulta —", hän kuiskasi.

"Hyi, mitenkä minä olen hermostunut", — Uni koetti lyödä leikiksi.
"Ymmärräthän, että talossa on niin paljon vinossa tätä nykyä — olinhan
ensiksi niin kauan sairas ja sitten taas poissa. — Päässäni menee
väliin ihan ympäri. — Jumalan kiitos, siinähän Kristian onkin — niin
että vihdoinkin saamme teetä —"

"Tuollainen salaatti muistuttaa minua aina Englannista", sanoi Vegard
ja katseli Unin käsiä, jotka sekoittivat erivärisiä vihannessuikaleita
lasimaljakossa. "Aivan tuollaista salaattia saimme siinä
täysihoitolassa, jossa asuin saatuani avioeron —"

"Lontoossa oli niin ihania vihanneksia", sanoi Uni. "Minä kuljeskelin
usein ja kyselin hintoja, noin vain huvikseni —"

"Niin, sehän on totta, sinä olet ollut Lontoossa — viivyitkö kauankin?"

"En — vain seitsemän viikkoa — keskellä kesää. Apurahani ei riittänyt
puoleenkaan aikaan —"

"Luulin muuten, että sentapaiset apurahat olivat aina monivuotisia?"

"Ne ovatkin usein. Mutta minä en hakenut. Seuraavana vuonna sain pikku
poikani, joka — kuoli —"

Syntyi lyhyt tauko.

"Siis samana suvena, kun leiriydyimme jokilaivaan. Olisinpa vain
tietänyt että olit kaupungissa! — Vaimoni osasi erinomaisesti pitää
huolta vieraistaan. Mutta sinulla oli kai paljon tuttuja siellä —"

Kristian Hjelde ajatteli, että tohtori Vegard siis oli hyvin perehtynyt
heidän perhettänsä koskevaan ajantietoon.

"Minä en oikeastaan seurustellut kenenkään kanssa", sanoi Uni tyynesti.
Hän mainitsi erään norjalaisen maalarin ja parin näyttelijän nimen.
"Enimmäkseen kuljeskelin yksin. Mutta en erikoisesti kaivannut seuraa
— siellähän on niin paljon katsomista. Ensinnäkin teatterit. — Minusta
englantilaiset näyttelijät ovat mainion taitavia — ja miten loistavia
he ovatkaan lavastajina! Näin 'Talvi-illan tarinan' Granville Barkerin
lavastuksena — se kuuluu ihmeellisimpään mitä olen nähnyt —"

"Minä taas en erikoisesti pitänyt siitä —"

"Mitä — etkö?"

"En. Minusta sekä näytteleminen että lavastus oli kauheaa — rumat
dekoraatiot, jugend-tyyliä, ja värit ohuet ja vaaleat. Ja he
näyttelivät sen samaan tapaan — tekivät henkilöistään uudenaikaisia
heikkohermoisia olentoja. Ja Shakespeare'in ihmiset, sekä hullut että
karkeat ja taas hienot — hehän juuri ovat vereviä jok'ainoa, hullut
tulevat hulluiksi sen vuoksi, että he ovat saaneet pistimen lihaansa
ja haavat tulehtuvat — ja hänen naisensa ovat kaikki kuin hedelmiä,
liikakypsyyttään uhkuvia omenia, jotka jo alkavat mädätä, mikä enemmän
mikä vähemmän, tai kasteraikkaita rypäleitä, joita kukaan ei ole
koskettanut — ne helottavat ylhäällä muurilla, auringonpaisteessa —.
Sinä et ole milloinkaan näytellyt Shakespeare'iä — vai oletko?"

Uni hymyili hiukan katkerasti:

"Olen näytellyt Biancaa Othellossa, mikäli luet sen 'osaksi'. — Muuten
minä tuskin olen lukenutkaan Shakespeare'iä. En ainakaan sitten
varhaisnuoruuteni, ja siihen aikaan en paljoakaan siitä ymmärtänyt. Nyt
ehkä jo ymmärtäisinkin — mutta nyt ei minulla ole enää koskaan aikaa
lukea mitään vakavaa —"

"Mutta sinun pitäisi ottaa itsellesi aikaa siihen", sanoi Vegard ja
viipyi yhä Shakespeare'issä.

"Voi sentään", sanoi Uni kerran. "Mutta jos minä todellakin löytäisin
noista vanhoista näytelmistä kaikkea sitä, mitä sinä, niin pelkäänpä
että vain alkaisin kaivata suunnattomasti takaisin näyttämölle —"

       *       *       *       *       *

"Mitä pidit Vegardista?" kysyi Uni sivumennen, kokoillessaan
kahvikuppeja ja avatessaan ikkunan tupakansavun takia.

"Minähän tuskin vaihdoin miehen kanssa sanaakaan koko iltana. —
Kuulosti, että hän kovasti harrastaa teatteria", lisäsi mies nopeasti,
aivan kuin olisi tahtonut parantaa ensisanomaansa.

Uni oli vaiti. Hän tunsi epämääräistä tarvetta sanoa jotakin pistävää,
mutta ei löytänyt. Ja Kristian jatkoi, sovitellen:

"Saatan mainiosti ymmärtää, että sinusta oli hauskaa puhella hänen
kanssaan siellä tuntureilla."

"Emmehän me olleet suuria yhdessä", sanoi Uni lyhyesti. "Hänhän
metsästi — niin että tapasimme tuskin muuta kuin aterioilla. Ja
silloinhan ihminen ei istuudu keskustelemaan teatterista —"

"Mutta miksikä ei? Onhan se yhtä hyvä keskustelunaihe kuin mikä muu
hyvänsä —"

Mies ja vaimo seisovat yht'äkkiä ja tuijottavat vieraasti toisiaan.
Vaimo ei ymmärrä, miksi hän yht'äkkiä tuntee vihaa ja katkeruutta
toista kohtaan. Eihän ole sanottu muuta kuin ylimalkaisia ja
yhtäkaikkisia sanoja. Mutta hän tuntee puhuneensa jotakin typerää,
paljastaneensa jotakin — mitä, sitä hän ei itse tiedä — ja että mies on
nuhdellut häntä. Yht'äkkiä hän värähtää ja sulkee ikkunan.

"Sitä paitsi hän tuskin harrastaa erikoisesti juuri teatteria,
ennemminkin kirjallisuutta", hän sanoo välinpitämättömästi.

"No niin — sehän on oikeastaan samaa —"

Uni naurahti: "On vaikea uskoa että olet ollut naimisissa
näyttelijättären kanssa. — Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, että
saattaisin harrastaa kirjallisuutta?"

"Sinähän luet paljonkin —"

"Minäkö? Herra Jumala, mistäpä saisin aikaa siihen? Luuletko, että
minulla olisi päivällä aikaa lukea? Iltaisinhan minä vain ompelen ja
paikkaan, kuten tiedät — jos sinä nyt ylimalkaan panet merkille, mitä
minä teen, istuessasi lukemassa sanomalehtiä —"

Kristian oli tuokion vaiti. Sitten tuli hyvin hiljaa:

"Onko meillä siis sinun mielestäsi niin yksitoikkoista iltaisin, kun
istumme yhdessä ja teemme työtä, kumpikin omaamme? Niinhän me istuimme
entisinäkin aikoina, Uni, kun kuuluit teatteriin ja sinulla oli ilta
vapaana — silloin sinä aina sanoit, että oli niin hauskaa istua tuolla
tavoin rauhassa ja tehdä käsityötä —"

"Voi, Kristian" — Uni naurahti, mutta sanoi sitten tyynesti: "Silloin
meitä ei ollut niin monta, hyvä ystävä. Minulla oli aikaa hiukan
soittaa ja lukea ja ommella jotakin kaunista itselleni ja kotiini.
Nythän en ehdi muuta kuin paikata repaleita —"

"Voi Uni raukkaani —. Nyt sinun ainakin täytyy saada aikaa lukea ne
kirjat, jotka tohtori Lüders lupasi sinulle lähettää —"

"Jospa saisinkin! Mutta taivas tiesi mistä —. Muuten" — lisäsi hän
kiihkeästi — "totta puhuakseni en välitä tuon vertaa siitä — minulla
ei ole tarmoa — ei edes mielenkiintoa — enää. Istua lukemassa
Shakespeare'iä — ja alkukielellä!"

Mies katsahti häneen — he seisoivat jälleen ja katselivat tutkien
toisiaan.

"Rakas, mikä sinua oikein vaivaa tänä iltana?" sanoi mies, mutta jo
seuraavassa silmänräpäyksessä hän katui, mitä oli sanonut. Hän ei
odottanut Unin vastausta, vaan lähti huoneesta.

Vähän myöhemmin Uni tuli hänen luokseen makuuhuoneeseen. Hänellä oli
kädessään pikkupojun pullo, ja hän puheli tasaisesti ja tyyneesti
Kristianin kanssa, muuttaessaan kuivaa lapselle ja ruokkiessaan sitä.
Mutta kun he suutelivat toisiaan ja sanoivat hyvää yötä, tunsivat
molemmat, että he olivat vaihtaneet vain muodollisen kohteliaisuuden.



V


Vegard toi hänelle lupaamansa kirjat jo seuraavana iltapäivänä. Uni
seisoi päällysvaatteissaan, valmiina lähtemään ulos.

Hänellä oli asioita toimitettava Homansbyenissä, ja Vegard saattoi
häntä.

"Lasten kengät ovat pahimpana pulmana" kertoi Uni.

"Voin käsittää, että ne maksavat. Mutta kuulehan, Uni, tuntuuko
sinusta itsestäsi että sinun kannattaa tuhlata aivojasi ja elämääsi
pohtiaksesi, miten voisit ostaa halvalla ja missä sinun pitää
antaa puolipohjata ja niin poispäin. Tarkoitan pelkästään jo
rahaprobleeminakin, vaikka ei ajattelisikaan onko moraalisesti
puolustettavissa, että ihminen jättää kehittämättä kokonaisen ryhmän
kykyjään —"

"Tarkoitat, että minun pitäisi pyrkiä jälleen näyttämölle? Ei ole
lainkaan varmaa, että enää saisin paikkaa — nyt on jo niin paljon
nuorempia niihin osiin, joita minä tavallisesti esitin — etteivät he
minun mielestäni ole niin _erikoisen_ kyvykkäitä, on taas toinen asia.
Muuten tiedän, ettei se edes kannattaisikaan — vaikka katsoisikin
asiaa yksinomaan taloudelliselta kannalta. Mutta asia ei ole niin
yksinkertaisesti ratkaistavissa — äidin työn arvoa ei voida laskea
vain kruunuina ja äyreinä. Olen aina ollut sitä mieltä, että sellainen
järjestelmä ei kannata, että nainen vuokraa toisia hoitamaan lapsia,
jotka hän itse on synnyttänyt maailmaan, ja rupeaa itse tekemään työtä,
jonka rahallisen arvon voi laskea ihan pennilleen —"

"Mutta eihän taiteenkaan arvoa saata laskea rahaksi."

"Ethän sinä voi tietää, onko minun näyttelemisen! koskaan ollut
taidetta! Totta puhuakseni en minäkään ole koskaan päässyt siitä
selville. Joskus minusta on tuntunut siltä — ja väliin ei."

"En ole milloinkaan tavannut ihmistä, jonka niin varmasti olen
vaistonnut taiteilijaksi kuin sinut —", sanoi Vegard painavasti.

He olivat saapuneet Frognerpuistikkoon ja kulkivat edes takaisin
kosteiden tummien lehmusten alla. Puissa oli tuskin yhtään lehtiä enää
— oksaverkoston takaa näkyivät lammet ja hylätyt näyttelyrakennukset
syysillan harmaansinisessä usmahäivässä.

Uni seisahtui ja katseli ympärilleen.

"Vaikutanko minä sinun mielestäsi niin tavattomasti
näyttelijättäreltä?" hän kysyi hajamielisesti.

"En ole koskaan tavannut ketään toista näyttelijätärtä kuin sinut —
koska tahdot käyttää sitä nimitystä. Mutta tarkoitin ennemminkin, että
sinä vaikutat niin toisenlaiselta kuin tavallinen taiteilija, nimittäin
niin kuin minä olen häntä kuvitellut —"

He kulkevat edestakaisin puiston käytävää, ja Unin hameenhelma viistää
silloin tällöin heikosti kahahtaen keltaista lehtipeitettä. Hänellä
on yllään mansikanpunainen, kiinteästi vartalonmukainen kävelypuku,
ja suuren mustan hatun alta paistavat hänen kasvonsa kalpeina ja
loistavina. Ja Vegardin mieleen nousee muisto tunnelmasta, jonka hän
koki eräänä kevätpäivänä Bygdøssä — jolloin alakuloinen ja pehmeä
pilvipäivä kehysti lapsuusajan valtakuntaa, joka oli muuttunut
aidatuksi museoalueeksi, mansikanpunaiseen pukeutuneen naisolennon,
joka vilahtaa esiin kaikkialla, sietämättömänä kuin ainakin nainen joka
ei ole 'se oikea', vilahtaessaan esiin kaikkialla miehen elämässä. Ja
hän muistaa toisen naisen, jonka hän tapasi silloin, orjattaren, jonka
oikean hahmon hän vasta myöhemmin ymmärtää — ja jo silloin, kun hän
hänet tapasi, se oli jo liian myöhäistä —.

Tunnelma oli aivan epämääräinen, vain puolittain tajuttujen ajatusten
synnyttämä, ja Vegardin oli työlästä koettaa pukea sitä sanoiksi:

"Olen aina kuvitellut että taiteilijana oleminen mahtaa tuntua kuin
aina kulkisi voimanlähde sisässään — magneetti, joka vetää puoleensa
kaikki ihmisessä piilevät kyvyt — niin että hän aivan kuin muodostuu
suureksi ja lujaksi kokonaisuudeksi. Tiedät, että itse kerran
kuvittelin omaavani taiteilijanlahjoja — mutta tunsin, etteivät ne
olleet kyllin voimakkaita. Olin liian heikko ja hajanainen — en voinut
päästä selville, millaisena itse näin elämän. Ryhdyin harjoittamaan
kemiaa, ja se tyydytti minua — ainakin alussa, opiskellessani; nythän
olen vain tehtaan virkailija. — Mutta kuvittelen, että taiteilijalle
mahtaa koko elämä — ihmisten ristiriitaiset tunteet, tarkoitan — näkyä
yhtä selvinä ja lainalaisina kuin aineen maailman tiedemiehelle."

Uni kuunteli tarkkaavaisena, mutta oli vaiti.

"Ja minusta tuntuu, etten milloinkaan ole tavannut niin selkeätä
ihmistä kuin sinä. Niin lujaa, niin järkkymätöntä —"

"En käsitä, että voin vaikuttaa sellaiselta keneenkään", sanoi Uni eikä
katsonut häneen.

"Minuthan sinä saatoit koko lailla tasapainostani", jatkoi Vegard
hiljaa ja katsahti häneen. "Ja oli kuin sinä olisit kieltäytynyt
yksinpä sitä uskomasta."

Uni hymähti hiukan, ja hänen äänessään oli hiven uhmaa:

"Sekö siis on tehonnut sinuun niin syvästi — etten käyttänyt hyväkseni
tilaisuutta keimailla kanssasi siellä?"

Vegardin kasvot vääntyivät, aivan kuin toinen olisi häntä lyönyt.
Sitten hän sanoi väkinäisesti:

"Jos tahdot käyttää sitä sanontatapaa, niin olkoon menneeksi —"

"Herranen aika, Vegard", sanoi toinen sovitellen, ja hänen kasvonsa
kävivät väsyneiksi ja surullisiksi, "tietysti ymmärrän, että jos me
molemmin puolin olisimme osoittaneet hiukan hyvää tahtoa, olisimme sinä
ja minä kyllä saattaneet — hieman huvitella —"

"Hyvää tahtoa! Herra jumala, Uni —"

Mies kävi kiinni hänen kumpaiseenkin ranteeseensa ja painoi kasvonsa
hänen hansikoituihin käsiinsä.

"Sinähän käsität", kuiskasi hän, "etten ole havitellut tätä. Tiedänhän
hyvin, miten turhaa ja mieletöntä se on —"

Uni seisoi tuokion. Sitten hän huomasi, että mies itki.

"Niin, Vegard, turhaa se on", hän sanoi hiljaa. "Jos sinä todellakin
olet uskotellut itsellesi, että olet rakastunut puolivanhaan vaimoon,
jolla on liuta lapsia ympärillään —"

Mies suoristautui äkkiä:

"Rakastunut — rakastunut!" Vegard sanoi. "Sinä et _halua_ ymmärtää.
Uskotko, että minä suhtautuisin asiaan niin juhlallisesti, jos luulisin
olevani rakastunut? Käsitäthän, että olen luullut sellaista jo niin
monta kertaa ja huomannut, että se taas katosi kaiken maailman tuuliin.
Lähinnä olisi kai vain tuntunut hauskalta, jos olisin luullut olevani
taas rakastunut.

"En osaa selittää, mitä minä tunnen sinua kohtaan, Uni, tai miksi se
tekee minut niin sanomattoman surulliseksi. Ei siksi, ettet voi olla
mukana tulevaisuudessani — suren vuosia, jotka ovat menneet ilman sinua
— kaikkea, joka olisi voinut olla —

"Ajattelen, että olen tuntenut sinut, kun olit lapsi ja aivan nuori
tyttö.

"Minusta sinä olet kaikista ihmisistä se, josta olen enimmän
_pitänyt_. Olisi tuntunut hyvältä rakastaa sinua. Minulla on ollut —
rakkaussuhteita, ja minä olen rakastanut rakkautta, mutta — en sitä
toista ihmistä. Mutta kun itse sanot itseäsi puolivanhaksi, tunnen
kipua ja kaipausta — jospa olisit tullut puolivanhaksi yhdessä minun
kanssani! Tiedän, että olisin rakastanut elämää, olisin ollut iloinen
ja kiitollinen päivistä, jotka olisivat tehneet meidät yhdessä
vanhoiksi.

"Sillä sanonpa sinulle, että elämällä olen aina oikeastaan tarkoittanut
jotain niin suurta, että itse olen tietänyt olevani liian mitätön ja
pieni kyetäkseni tuntemaan niin suuria tunteita. Olen tuntenut itseni
pieneksi surkeaksi lakeijaksi komeissa kullatuissa saleissa. Mutta
tiedän, että sinä olisit voinut saada minut ymmärtämään, ennen kuin
oli jo liian myöhä, että elämä voi mahtua huoneeseen, jossa kaksi
ihmistä istuu yhdessä ja jonne suuret ilot ja suuret surut tulevat kuin
seuratutut. Olen varma, että sinä olet niitä ihmisiä, jotka saavat
elämän tuntumaan sellaiselta —"

He istuvat nyt lähekkäin penkillä, ja syysillan hämärä ympäröi heitä.

"Sinä erehdyt minusta, Vegard", sanoo Uni hiljaa. "En ole mitään
kaikesta siitä, mitä kuvittelet. Minä olen vain vähäinen ihminen, joka
tunnen itseni hyvinkin avuttomaksi toisinaan — vaikka minulla on sen
verran ylpeyttä, että koetan olla sitä näyttämättä —"

Vegard tarttui hänen käteensä ja silitti sitä:

"Tiedän hyvin, ettet ole saanut niin paljon onnea kuin olisit kyennyt
hoitamaan.

"Muistatko satua kalastajasta, joka löysi neidon joutsenenpuvun ja
piilotti sen ja sai siten neidon valtaansa. Ja he menivät naimisiin
ja saivat lapsia, ja vaimo oli hyvä ja kiltti ja uuttera, niin että
kalastaja oli kovin tyytyväinen. Hän ei kai kiinnittänyt huomiota
siihen, että vaimo oli usein surullinen ja kaipaava — mies huomasi
vain, että hän oli hiljaisempi ja hienompi kuin muut saman rannan
kalastajavaimot. Satu juolahti mieleeni, kun kävin eilen kodissasi. —
Eihän miehesi tee sinua niin erikoisen onnelliseksi, Uni?"

"Et tee kauniisti, kun puhut minulle tuollaista", vastasi Uni
epävarmasti.

"En, en, myönnän sen — minun ei olisi pitänyt sanoa sitä. Mutta minä
vain ajattelin — etkö usko, että prinsessa oli kiltimpi ja uutterampi
ja parempi kuin toiset naiset juuri siksi, että hän tiesi omistaneensa
joutsenenhahmon? Hän oli kai onneton, kun se oli häneltä riistetty,
mutta hän ei kuitenkaan olisi tahtonut olla joku niistä toisista.
Pohjimmaltaan hän tiesi kerran omistaneensa onnen ennen heitä —"

Uni naurahti, se oli melkein kuin itkua:

"En tiedä, Vegard —", hän pysähtyi.

"Tahdoin vain kertoa sinulle — Minähän juuri tahdoin saada Kristian
Hjelden — ehdottomasti. Kerran hän jo purki kihlauksemme — ja minä
menin hänen luokseen ja sain kaikki hyväksi taas.

"Minulla ei ole mitään valittamista — olen saanut elämältä sen, mitä
enimmän halusin. Siitä, mitä tämän enimmän jälkeen mieluimmin halusin,
minun on täytynyt luopua. Mutta senhän tiesin jo etukäteen. Tiesin —
minä tiesin, etten voinut odottaa — myötätuntoa — taikka ymmärtämystä —
Kristianin puolelta — sitä kykyjeni ryhmää kohtaan, josta olet puhunut.
Hän on tavattomasti kiintynyt minuun ja on kiltti ja vaikka mitä —
mutta en ollenkaan usko, että hän on ymmärtänyt, miten paljon kaikki se
merkitsi minulle, josta minun on täytynyt luopua —"

"Pienoinen Uni raukka." Vegard otti hänen kätensä, ja Uni antoi hänen
istua ja pidellä sitä, kunnes hän lopulta sanoi, että hänen täytyi
lähteä. Silloin he nousivat ja alkoivat jälleen kulkea edestakaisin
pimeää lehtikäytävää.

"Alussa se ei tuntunut niin vaikealta. Me pidimme kovasti toisistamme,
ja minusta lapseni olivat elämän suurin autuus. Olin silloin
kiinnitetty teatteriin, kuten tiedät; en ollut niin kokonaan suljettu
kotiini, yötä päivää, olinhan aina kosketuksissa vieraisiin ihmisiin —
ja vapaa-aikani minä vietin kotona Kristianin ja lasten parissa enkä
tuntenut kotoista työtä taakaksi, se tuotti vain iloa. Minusta Kristian
oli oikeassa: onni — se oli sitä, mitä me kaksi olimme toisillemme — ja
sitten pienokaiset. Mutta sitten tapahtui — sitten kadotimme poikamme.
Eikö tunnu ihmeelliseltä, että se erotti Kristianin ja minun? Hän
suri kauheasti, mutta se ei muuttanut häntä, kuten se muutti minut.
Minä kadotin kaikki luottamukseni elämään sen jälkeen: ainoa varma
onni maailmassa olikin epävarma, sattuman varassa. Kristian ei voinut
auttaa minua — eihän hän edes tietänyt, millaisia ajatuksia suru oli
minulle tuonut. Mutta sen jälkeen me olemme ajautuneet yhä kauemmas
toisistamme. Mutta en voi sille mitään, että joskus ajattelen: onko
kaikki rakkaus niin vajavaista ja haihtuvaa — vai minäkö itse olen
niin pieni ja heikko ja tyhjä, etten pysty rakastamaan, niin pian kuin
elämä muuttuu työlääksi — vai olisinko osannut rakastaa jotakuta toista
miestä paremmin — tarkoitan, rakastanut Kristiania paremmin, jos hän
olisi ollut käsittävämpi —.

"— Voi, eihän minun oikeastaan pitäisi puhua tällaisia sinulle! Teen
väärin kun valitan. — En ole oikeutettu ketään moittimaan —"

"Ethän sinä moitikaan, Uni", sanoi Vegard, ja äänestä Uni saattoi
kuulla, että hän hymyili.

"Eikä siitä kannatakaan puhua", sanoi Uni kiihkeästi. "Vain silloin kun
ihminen on ihan nuori ja kokematon hän uskoo, että kannattaa eritellä
elämää ja itseään. — Mutta eihän minulla kaikkina näinä vuosina ole
ollut ainoatakaan ihmistä, jonka kanssa olisin voinut puhua näistä
asioista. Sitä paitsi, minunhan pitäisi olla jo niin vanha, etten
välittäisi puhua siitä, jota ei voi muuksi muuttaa —"

"Tiedätkö, kukaan ei ole liian vanha siihen. Minäkin luulin kerran
niin, mutta se on kai vain eräs vaihe. — Sinä et kyllä ole niin vanha
ja niin valmis elämän suhteen kuin itse uskot."

"Jospa olisinkin", sanoi Uni kiihkeästi ja uhmaillen, sillä Vegardin
sanat saattoivat hänet tuntemaan outoa huimausta, eikä hän tahtonut
myöntää sitä itselleen.

"Elä sano niin, Uni."

"Miksikä en?"

Ensin mies oli vaiti. Hän tuskin itsekään tiesi, mikä oli pakottanut
hänen sanomaan Unille kaiken sen, mitä hän tänään oli sanonut.

"Kun se kerta ei mitään auta", vastasi hän hiljaa.

Sitten he erosivat ja menivät taholleen.

       *       *       *       *       *

"Onko sinusta ikävä, kun me menemme, äiti?" kysyi Karen Inga, kun
Uni istui aamunutussaan aamiaispöydän ääressä ja teki voileipiä
pikkutytöille. "Sillä siinä tapauksessa minä voin jäädä kotiin ja
leikkiä Haakonin kanssa — vallan hyvin."

"Eihän toki, rakas lapsi — lähde sinä vain." Uni suuteli Karen Ingaa
poskelle. "Sinä olet niin kiltti, Kari. Äidin päätä vain hieman särkee."

"Särkeekö sinun päätäsi nyt taas?" kysyi Kristian huolestuneena. "Etkö
voi panna pitkäksesi, kun me olemme lähteneet?"

"En tiedä — luulen, että mieluummin lähden hiukan kävelemään."

"Tee se", sanoi Kristian ja katseli miettiväisenä vaimoaan. "Ehkäpä se
onkin parasta."

Uni seisoi tuokion avoimessa ikkunassa ja katseli heitä, kun he
kulkivat pitkin katua. He näyttivät niin hauskoilta ja reippailta
ruskeissa urheilupuvuissaan. Nora riippui isän käsipuolessa ja hyppeli.

Sisällä makuuhuoneessa oli kaikki hujan hajan. Vaatteet, jotka Kristian
oli vaihtanut toisiin, makasivat läjänä lattialla. Uni laski ne kokoon
ja vei ne likavaatekomeroon. Lasse oli herännyt, ja samalla kuin äiti
puki hänen ylleen ja hoivasi pienokaista, hän vastasi pojan jutteluun,
mutta hänen ajatuksensa oli muualla.

Lasse huusi niin kauan, että äiti otti hänet mukanaan ulos. Ja poika
tarrautui äidin käteen ja lörpötteli ja laahasi häntä kaikkien niiden
kaupanikkunoiden eteen, jotka eivät olleet peitetyt, heidän kulkiessaan
sunnuntaityhjiä katuja.

Aamupäivänaurinko helotti ja märkä katukiveys loisti. Oli kuin
kaupungista olisi kohonnut valoa sinistä taivasta päin. Unista tuntui,
aivan kuin jokin hänessä itsessään kohoutuisi tämän loiston myötä,
pyrkisi ylös ja avautuisi.

Oli kuin hän olisi tullut takaisin paikkaan, jossa hän oli nuoruutensa
elänyt ja jota hän vuosikausiin ei ollut nähnyt. Kaupunki oli kuin
vanha uskottu ystävä, joka äkkiä alkaa kuiskia muistoja, joista se on
ollut vaiti vuosikausia.

Kadut ovat ihmisistä tyhjät, ja hän näkee ne toisin kuin koko sinä
aikana, jolloin hän on kulkenut asioita täällä ihmisvilinässä. Hän
näkee taivaan niiden yllä ja kattojen ja savupiippujen levottomat
ääriviivat ylhäällä valoa päin. Likaisen harmaa ja vihreän kellervä
rappaus kylpee lämpimässä ja keltaisessa syysauringossa, paljaat
tiilet yksinään törröttävässä palomuurissa paistavat punaisina kuin
raaka liha. Siinä missä talorivissä on aukko, kurkottavat yksinäiset
keltalehtiset vaahterat monioksaisia latvojaan aitojen yli ja uhoovat
kirpeätä syksyn tuoksua.

Hän katselee porttikäytävien kautta pihanperärakennuksia, ja hän
katselee ikkunaruutuja, joiden lävitse tuntemattomien ihmisten kohtalot
tuijottavat maailmaa.

Ne kiehtovat hänen mieltään samalla tavoin, kuin entisinä aikoina,
jolloin hän ja Charlotte kulkivat katuja ja juttelivat ihmisten
elämästä ja kaikkein pienimmätkin pilkahdukset toisten kodeista
askarruttivat heidän mieltään, koska he itse eivät olleet mitään
kokeneet ja aivan kuin uppoutuivat jokaiseen kohtaloon — suuriin
suruihin ja pieneen vaatimattomaan onneen.

Häntä aivan kuin värähdyttää äkkinäinen ymmärtämys — niin, sellaista
me silloin uneksimme: suru oli suurta — vapisevat huohottavat sanat,
jotka kuin purkautuivat kuumasta ja itkun täyttämästä sydämestä.
Syyspimeät puutarhat ja kuihtuneitten lehtien tuoksu oli harteillamme
kuin komea vaippa, samalla kuin me puhuimme toisillemme surun suuria
ja ylväitä sanoja. Onni taas oli huone, jossa lamppu valaisi lempeästi
painunutta naisenpäätä ja valkoista ommelta hänen käsissään — uloimpana
valokeilassa, jossa se yhtyi nurkkien hämärään, nukkui kehdossa lapsi —

Me luulimme kaihoavamme juuri onnea. Mutta emmekö kaihonneet molempia?
Jos olisimme saaneet valita: joko tuskan ylimielisen ylpeyden tai onnen
nöyrästi painuneen pään — taivas tiesi, kumman olisimme valinneet.

Minä sain sen, mitä tarkoitimme onnella. Vuodesta vuoteen olen istunut
kumartuneena kehdon ja käsityön ääressä. Olenko lakkaamatta kaihonnut
onnettomuuksien myrskyä — sekö on kalvanut sydäntäni? Ei, ei, en ole
vielä valmis elämän suhteen, en ole valmis itseni suhteen, Vegard —
toivoisin että voisin olla rauhallinen ja iloinen onnessani! Mutta en
voi.

Hänestä tuntuu kuin Vegardin viimeiset sanat sisältäisivät ihmeellistä
viisautta.

Mikä siis ei auta? Kummankin on turhaa koettaa alistua kohtaloonsa. Se
on kerta kaikkiaan määrätty molempien osalta. Hänelle itselleen se on
loputonta tyydyttämätöntä ikävää — hän tahtoisi kantautua huimaaviin
korkeuksiin, myrskyyn ja pauhinaan — mutta neljä rakastettua pientä
olentoa tarrautuu häneen ja pitää hänet maassa. Vegardille taas — mutta
hän ei tahdo lähemmin ajatella, mikä on Vegardin osa.

Voi, Vegard — tämähän on kauheaa! Kuinka minä rakastankaan suloisia
siunattuja pienokaisiani — eikä minulla kuitenkaan ole sielun rauhaa!
Ja Kristian raukkaa — mitä pahaa hän on minulle tehnyt? Toiset, joita
tunnen — he ovat saaneet kestää uskottomuutta ja epärehellisyyttä
ja tylyyttä ja loukkauksia — mitä hän on antanut minun kärsiä? — ei
mitään. Ja kuitenkin kannan hänelle kaunaa.

Luulet ymmärtäväsi sen, raukka, mutta sinä et ymmärrä, Vegard. Sillä
syvälle sisimpääni ei ole kaiverrettu mitään arvoitusta, se on vain
mitä lie joutavaa hölynpölyä. Se näyttää salaperäiseltä merkiltä, mutta
onkin vain — valuvika.

Hän on alkanut kulkea kiivaasti.

"Sinähän ihan lennät, äiti", niiskuttaa poika. "Voi, äiti, emmekö voi
jäädä tähän hiukan vielä — ja katsella tuota punaista veturia, äiti —"

"Tule nyt, Lasse, äidin jalat palelevat —"

Lasse päästää hänen kätensä, taapertaa katua ja pörrää: "prr — prr" —
hän on nimittäin auto. "Jotkut autot sanovat 'puh — puh'", huomauttaa
hän, "kerran me näimme aivan sinisen auton, äiti —"

Ja minä olen taistellut voittaakseni sen, Vegard, mutta mikään ei auta.

Hän saapuu kadulle, jonka varrella hänen entinen teatterinsa
sijaitsee. Ohjelmalehdestä hän huomaa, että Torbjørg Bakke esiintyy
iltapäivänäytännössä, mutta illalla ei. Hänen tekee mieli mennä sisään
ja kirjoittaa Torbjørgille pari sanaa ja pyytää häntä luokseen illalla.
Hänen tekisi niin mielensä puhua jonkun kanssa. Mutta sitten hän
muistaa, että Birgit tuleekin illalla.

Hän kaipaa jotain ihmistä, niin että ihan koskee. On kuin eilisiltainen
kohtaus puistossa olisi murtanut jonkin padon hänessä. Hän kulkee katua
ylös ja toista alas pitäen poikaa kädestä ja keskustelee loputtomiin
Vegard Lüdersin kanssa. Hän seisoo Lassen kanssa pikku torilla ja
katselee suihkukaivoa, jonka vesisäteet taipuvat ja vavahtavat ja
vihmovat kylmää heidän ylleen heikossa, juuri heränneessä tuulessa.
Kerran hän nostaa pojan korkealle, jotta tämä paremmin voisi nähdä
pienen sylikoiran, joka piehtaroi erään pihamaan kuihtuneella
kukkapenkillä, niin että koiran pieni tiuku kilisee. Hän vastaa pojan
lörpöttelyyn tietämättä, mitä lapsi sanoo, samalla kuin hän kulkee ja
rentonaan heittäytyy omien ajatustensa valtaan.



VI


Uni saapui pienelle hiljaiselle kadulle, jonka talot tahtoivat käydä
jonkinlaisista huviloista — niitä koristivat ulkonevat parvekkeet ja
peltitornit, ja luiden edessä oli pieniä puutarhasuikaleita, jotka
oikeastaan supistuivat rauta-aitaukseen katua vastaan: aitauksen
sisäpuolella oli vain paljas ja matalaksi leikattu pensasrivi ja
yksi tai kaksi kuusenhavuläjää osoittamassa puutarhapenkkien paikkaa
jäätyneellä, hiekoitetulla alueella.

Kelmeä siniharmaa värinsävy levittäytyi vähitellen yli koko
taivaanlaen, ja äkkinäiset tuulenpuuskat ajoivat tuhkanharmaita kuivia
lehtiä raudankovaksi jäätyneellä kadulla. Jalkakäytävien kivipaadet
helähtelivät askelten alla. "Ehkäpä viimeinkin saamme lunta", ajatteli
Uni.

Vegard seisoi ulkona parvekkeella. Samassa kuin hän huomasi Unin,
meni hän sisään. Ja ennen kuin Uni oli ehtinyt nousta viimeiset
porrasaskelmat hänen ullakkohuoneistoonsa, avattiin eteisen ovi.

"Joka kerta minä kuvittelen, että tänään sinä et tule", sanoi Vegard
hiljaa ja tahtoi riisua hänen päällysvaatteensa.

"Ei Vegard — en tahdo riisua takkia —" Vegard työnsi oviverhot syrjään,
ja Uni astui sisään.

Vegard tuli aivan hänen lähelleen:

"Mutta sinä tulit sentään", sanoi hän ja hymyili hiukan. Hän tarttui
Unin käteen: "Mehän tarvitsemme toinen toistamme."

"Ehkäpä. On kai niin, että minä tarvitsen sinua", sanoi Uni katsomatta
häneen.

"Tule nyt — anna minun ottaa takkisi." Uni antoi Vegardin riisua sen;
mies vei hänet toiseen nahkatuoliin ruotsalaisen kaakeliuunin eteen.

Samassa nurkkauksessa oli myös matala itämainen pöytä, jolla oli
hedelmiä vaskisessa, norsujen kannattamassa vadissa, viinikarahvi ja
lasit vanhaa kristallia. Muuten oli Vegardin huoneen pääasiallisena
kalustuksena itämaiset matot — lattialla, sohvilla ja seinillä — ja
matalat kirjahyllyt. Hyllyillä oli vanhaa posliinia ja Sheffieldin
uushopeaa, pikkuesineitä; seinillä joitakin hyviä kuparipiirroksia ja
ranskalaisia kaiverruksia.

"Juo nyt hiukan viiniä —" Vegard täytti lasit — "sillä sinun on vilu.
Mitä ajattelet, rakas?"

"Ajattelen sinua", sanoi Uni ja katsahti häneen.

Vegard oli istuutunut tuoliin hänen eteensä. Hän vastasi Unin
katseeseen ja hymyili hiukan:

"Mitä sinä sitten ajattelet minusta?"

"En ajatellut mitään _sinusta_. Ajattelin sinua. Kuten miltei
lakkaamatta — tätä nykyä. Minua hermostuttaa kotona, kun he puhuvat
minulle, sillä se häiritsee minua ajatellessani sinua —"

Vegard ojensi kätensä ja tarttui toisen käteen:

"Minä siis _olen_ sinulle jotakin?"

"Sen sinä kyllä tiedät." Uni istui tuokion. Sitten hän purkautui
kiihkeästi: "Väliin minusta tuntuu, että sinä olet minulle niin paljon,
että pelkään. Ja minä tulen sairaaksi häpeästä ja omantunnonvaivoista,
kun olen sallinut tämän kaiken saada niin suuren vallan mielessäni. Ja
toisin ajoin taas minusta tuntuu, että sinä olet minulle niin vähän" —
samalla hän puristi lujasti miehen kättä — "että itse pelkään, samoin
kuin minua hävettää ja tunnen omantunnonvaivoja, kun ollenkaan olen
antautunut tähän —"

"Joko sinä sitten pidät minusta vähän tai paljon", sanoi Vegard hiljaa,
"en käsitä, että sinulla olisi mitään katumista tai häpeämistä."

Uni katsahti häneen nopeasti ja loi jälleen silmänsä alas.

"En käsitä, miksi sinä välität olla minun kanssani, Vegard."

"Tarkoitatko: koska minun täytyy ymmärtää, että tämä ei voi viedä
mihinkään?"

Uni nyykäytti päätään.

Vegard istui käsi poskella ja katsahti miettivänä häneen:

"Meillä on molemmilla tie edessämme, ja on mahdotonta saada
niitä yhtymään. Me vain kuljemme hetken vierekkäin edestakaisin,
edestakaisin. Tiedämme, että meidän lopuksi täytyy sanoa hyvästi ja
kulkea molemmat tahollemme. Tietenkin minä ymmärrän sen —"

"Eihän minulla olisi aikaakaan siihen", sanoi Uni ja hymyili heikosti:
"Torbjørg Bakke oli luonani aamupäivällä. Oletko saanut lapsentytön,
hän kysyi. Olen, sanoin minä, en ehdi itse kulkea lasten kanssa
aamupäivisin. Niin, mutta sinun täytyy kävellä ulkona, ihminen, sanoi
hän. Silloin minä sanoin: käyn hiukan iltapäivisin, kun saan aikaa
siihen. Silloin hän katsahti niin oudosti ja merkitsevästi minuun —"

"Niinkö. Mutta ei sanonut mitään?"

"Ei — en luule. Hän sanoi: minä kyllä en sitä tekisi, sinun sijassasi.
Kahta asiaa eivät vanhat rouvat ja ikäneidot voi jättää koskematta,
nimittäin kapalovauvoja ja wieninleipiä. Niitä heidän täytyy kosketella
mustalla käsineellään."

Hän naurahti, mutta Vegard ei nauranut.

"Mitä nyt — pelkäätkö, että neiti Bakke suuttuisi?"

"En tahtoisi, että hän saisi tästä tietää."

"Jos olisikin kysymys miehestäsi, jonka sinä pelkäisit — ymmärtävän
väärin. Mutta eihän hän tiedä, että me tapaamme?"

"Ei."

"Mitä tämä kaikki ihmisiä liikuttaa", sanoi mies kiivaasti. Hän nousi
ja tuli Unin tuolin viereen. "Varjoleikkiä — mitä tämä muuta on? Me
istumme tässä ja tunnemme ympärillämme kuin varjoina kaiken sen,
joka olisi voinut olla ja joka olisi voinut tehdä elämän rikkaaksi
ja olisi tehnyt sen täyteläiseksi molemmille — ja nyt me tiedämme,
ettei se koskaan voi. Onko kenelläkään oikeutta vaatia meitä tilille
siitä? Sen vuoksi, että sinä olet naimisissa ja sinun on täytynyt
leikata omasta olemuksestasi jotain, joka versoi sinussa, mutta joka
sinun miehesi mielestä oli hyödytöntä — eikä se ehkä hyödyttänytkään
teidän keskinäisiä suhteitanne. Onko sinun syysi, että juuret alkavat
versoa jälleen — ja kun se mielestäni on kauniimpaa kuin kaikki tuo
hyödyllinen sinussa — ketä kohtaan sinä olet tehnyt väärin, jos
sinä annat minulle hiukan siitä, jonka kaikki muut ovat pitäneet
hyödyttömänä?

"Kaikkein kovinta maailmassa on kai nähdä sen tulevan hylätyksi, joka
omasta mielestäsi on arvokkainta, mitä toiselle ihmiselle tarjoat. Etkö
usko minun tietävän sitä — olen kai minäkin saanut sen kokea —"

Uni veti hänet istumaan oman nojatuolinsa käsipuulle. Ja hän hiveli
miehen poskea:

"Vegard raukka."

Mies painoi hänen kättänsä lujasti kasvojaan vastaan.

"Voi Uni — sinun pienet pelokkaat hyväilysi — kunpa tietäisit, miten
kallisarvoiset ne ovat minulle! Kuinka minä säilytän niiden muistoa,
kun sinä olet poissa —. Sen vuoksi että ne ovat viestinä siitä sinusta,
joka kasvaa vapaasti ja jota kukaan ei kysy —"

Uni veti hänen kasvonsa alas ja suuteli häntä.

"Voi Uni, Uni — kaikkea, mitä sinä olet, ja kaikkea, mitä sinulla on,
olisin minä tarvinnut ja kiittänyt, että se kasvoi."

Uni painoi päänsä hänen polvelleen.

"Niin paljosta on jäänyt jäljelle vain pieniä vaivaisia vesoja — niitä
ovat taittaneet ja tallanneet kaikki ihmiset, jotka ovat koettaneet
saada esiin minun hyödyllisen puoleni —"

"Ja minä taas olen rakastanut sinussa juuri sitä, mikä on hyödytöntä ja
ihanaa ja hentoa ja vaarallista. Olisin tahtonut omistaa sinut, Uni.—
koettanut päästä kaiken perille ja vallata sen — olisin tahtonut saada
naisen sinussa, en palvelijatarta —"

Hän suuteli Unin taipunutta niskaa:

"Minusta on niin sääli — että sinun hienolle kapealle selällesi
ladotaan niin raskas taakka —"

"Minun täytyy lähteä, Vegard —"

Vegard kohotti hänen päänsä ja katseli hymyillen kasvoihin, jotka
olivat punaiset ja hämmentyneet:

"Pitääkö sinun lähteä nyt — miksi sinun pitää? Pelkäätkö sinä —
pienoinen Uni rukka —"

"En, en" — ja hänen äänessään oli soinnahdus, aivan kuin hän olisi
ollut jostain hermostunut. "Mutta minun täytyy lähteä —" Ja hän nousi
seisomaan.

"Miksi sinun oikein täytyy lähteä?" kysyi Vegard, ja ääni oli
rauhallisen iloinen. Hän otti Unia vyötäisiltä.

"Siksi että minun täytyy —"

"Pitääkö sinun ehkä joutua kotiin säilömään?"

"Ei", vastasi Uni harmissaan ja punastui taas: "— olin luvannut
kotiapulaiselleni vapaaillan. Unohdin sen ja nyt on jo myöhä."

Vegard nauroi. Ja Uni otti hänen päänsä käsiinsä ja suuteli häntä
nopeasti.

"Siinä nyt näet, Uni. Mehän olemme jumaliste niin kiltit ja laupiaat —
emme edes unohda ottaa huomioon sinun kotiapulaistasi —"

"Elä puhu noin —", Uni puristautui häntä vastaan.

"Uni", sanoi Vegard suudelmien lomasta, "eikö tunnu hyvältä — sen vähän
mitä voimme toisillemme antaa — ja joka ei ole velvollisuutta — mutta
vain sitä, että meillä kahdella on jotakin yhteistä — joka on tullut
meidän sitä etsimättä — eikö tunnu hyvältä, kun minä en suutele sinua
siksi, että se kuuluu asiaan, vaan suutelen siksi, etten voi olla sitä
tekemättä —"

"Tuntuu."

"Koska sinä nyt luulet voivasi tulla uudelleen?" kysyi Vegard
eteisessä, hymyillen kuin äsken. "Kenties voi kestää kauan, ennen kuin
voit irtautua kaikista mitä sinun täytyy ja pitää —"

"Tulen huomenna", sanoi Uni kiivaasti ja puristi toisen kättä.

Hän kulki nopeasti kotiinpäin valkoisia katuja pitkin. Niille oli
satanut ohut lumikerros. Ja ilma oli käynyt pehmeäksi ja puhtaaksi;
sitä oli kevyt hengittää. Hän miltei juoksi ja pakotti itsensä olemaan
ajattelematta, hänen koko minänsä kohdistui yhteen ainoaan: tahdon.
Tahdon saada yhden ihmisen maailmassa, jolle en ole pelkkä vetojuhta.

Kotona makuuhuoneessa palvelustyttö oli kylvettämässä pienokaista.
Lasse seisoi yöpukimissa vuoteessaan.

"Ingridin täytyy todellakin suoda anteeksi — olen niin pahoillani,
mutta suorastaan unohdin, että Ingridin piti mennä ulos. Tapasin pari
tuttua ja jäin heidän kanssaan —"

"Voi —", sanoi Ingrid vain.

"Mutta tietysti Ingrid saa vapaailtansa toiste. Huomenna minun paha
kyllä täytyy mennä ulos — mutta muuten Ingrid tietää, että aina
järjestän niin, että Ingrid voi mennä minä iltana hyvänsä —"

"Voi. Eihän sen ole niin väliä —" Nuori tyttö katsahti häneen. Ja Uni
punastui:

"Olen niin pahoillani tästä. Ingridhän tietää, että nyt ensi kertaa
sattui näin —"

Hän istui lasten luona Ingridin mentyä ja jutteli Lassen kanssa. Mutta
hän ei saanut mielestään nuoren tytön silmien tutkivaa ilmettä.

— Ei, sehän oli mahdotonta — eihän Ingrid voinut — Hänestä oli aina
tuntunut, että juuri se mahtoi olla kaikkein pahinta tuollaisissa —
epämääräisissä — suhteissa. Hän muisti erään illan viime syksynä,
jolloin hän oli käynyt Tillaa tapaamassa, ja ovea avaava kotiapulainen
oli vastannut, ettei rouva ollut kotona, ja oli tuskin vaivautunut
peittämään hymyään. Ja rouva Waage täällä samassa kerroksessa. — Ingrid
sanoi, että rouva Waagen Sofie ei ollut mikään kunnollinen tyttö,
hänellä oli yhtä mittaa uusia poikia luonaan, "mutta rouva pitää kyllä
varansa eikä sano hänelle mitään siitä". Vastenmielinen, tuhruinen
tuttavallisuus tavallisen palvelustytön kanssa, joka tavallaan
näytti, mitä ihminen on, kun siltä kuoritaan kaikki luokkakasvatuksen
korulauseet ja teatteritemput. — Vielä pahempaa, jos palvelustyttö oli
Ingridinlainen — kuinka saisikaan hävetä joka ainoa päivä salaisia
polkujaan, silmien edessä rehellinen ja kunniallinen nuori tyttö, ja
kuinka sellainen mahtaisikaan pitää rouvansa käskyjä sanomattoman
naurettavina.

Pikkutytöt tulivat liian myöhään kotiin. He olivat olleet "tapaamassa"
erästä ystävätärtään kysyäkseen läksyistä ja olivat jääneet lukemaan
niitä. Hiukan. Mutta heidän täytyi saada istua ylhäällä ja lukea lisää.
Ja molempien villapuseroissa oli reiät.

Uni lähetti heidät armottomasti suoraa päätä vuoteeseen.

"Saatte ottaa siniset puvut huomenna. En aio istua parsimassa puseroita
tänä iltana — tahdon vihdoinkin saada pesovaatteet paikatuksi —"

"Täytyykö meidän ottaa kouluun ne puvut, äiti, joihin sinä olet pannut
hihat paljon vaaleammasta kankaasta —"

"Olisitte voineet vaihtaa pukua, kun tulitte koulusta, niinkuin olen
sanonut jo tuhannet kerrat. Nyt saatte ottaa ne huomenna — niin,
en ollenkaan välitä ulvomisestanne. Te lapset ette sitten koskaan
erehdyksestäkään ajattele ja säästä äidiltä turhaa työtä — ette koskaan
tee niinkuin minä sanon. Olette vain vallattomia ja revitte vaatteenne
riekaleiksi — äiti on olemassa vain paikkaamista varten."

Pikkutytöt itkivät suureen ääneen.

Uni meni arkihuoneeseen ja istuutui, helmassa kylpypyyhkeet, joita piti
paikata. Kristian tuli hänen luokseen:

"Uni, sinun täytyy muistaa, kuinka pieniä ne ovat. Eihän niiltä vielä
voi vaatia niin suurta ymmärrystä. — Ne itkevät niin. Kai sinä menet
sisään sanomaan hyvää yötä?"

Uni meni ja raotti ruokasalin ovea:

"Hyvää yötä, lapset."

Kristian katsahti nuhtelevasti häneen.

"Niin. Olen niin väsynyt heidän tottelemattomuuteensa ja
epäjärjestykseensä ja parsimiseen ja paikkaamiseen. Teistä ei yksi
ainoakaan — paitsi ehkä pienokaisia — välitä minusta muuta kuin
käytännön ihmisenä, jolta kaikki voivat kaikkea vaatia ja joka itse ei
saa vaatia mitään —"

"Oletko sinä nyt mielestäsi oikeamielinen, Uni?"

"Oikeamielinen", matki hän. "Tarkoitatko, kun te myöhään ja varhain
vakuutatte, kuinka te rakastatte minua — teossa ette näytä sitä
kertaakaan —"

"Niin, tiedän, että sinä olet tyytymätön minuun. Mutta jos sinä aiot
vuodattaa tyytymättömyytesi lapsiraukkojen yli —"

Uni aikoi vastata, mutta Kristian nousi ja meni pois. Hän paukautti
ruokasalin oven kiinni.

Lohduttakoot he vain toisiaan, ajatteli Uni. Äiti on tietysti vain
paha, sen vuoksi että hänkin kerran kadottaa kärsivällisyytensä. Minä
rakastan lapsia siksi, etten muuta voi, ja he rakastavat minua siksi,
että he tarvitsevat minua. Ja sitten kun he eivät enää tarvitse, he
unohtavat minut. Olin kai itse samanlainen. Paljonko minä oikeastaan
välitin äidistäni, kun olin lapsi? Kun tulin aikuiseksi ja ymmärsin,
oli hän kuollut ja kaikki oli liian myöhäistä.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä ruokapöydässä Kristian pyysi, että vaimo tulisi
hänen ja pikkutyttöjen kanssa elokuviin.

"Minun täytyy käydä hiukan asioilla — ja sitten minä olen luvannut
pistäytyä Tilla Grøngaardilla juomassa teetä — niin että minä ikävä
kyllä en voi tulla."

Kristian ei sanonut siihen mitään.

Uni seisoi lattiapeliin edessä ja sovitti päähänsä suurta mustaa
hattuaan. Mansikanpunainen kävelypuku sopi hänelle. Hän oli jo aikoja
ollut siihen niin sanomattoman väsynyt — kun kerran täytyi käyttää
vaatteitaan niin kauan kuin hänen, oli typerää valita väri, johon väsyi
niin pian ja joka on siksi erikoinen, että se oikein korostaa, kuinka
epämuodikas puku on. Kristianin mielestä se oli ollut ruma ihan alusta
alkaen. Mutta Vegard piti siitä.

Hän ei ollenkaan ajatellut kohtausta, johon hän oli menossa. Hän tuskin
ajatteli Vegardia. Hän vain tunsi itsensä kovaksi ja katkeraksi,
valmiina toimimaan kaiken uhallakin.

Oviverhojen takana olevaan oveen kolkutettiin; Henriette Boman avasi
oven ja katsahti sisään:

"Anteeksi, aiotteko lähteä ulos? Olisin niin mielelläni puhellut
kanssanne pari sanaa —."

"Olkaa niin hyvä — mitä se koskee?"

"Yritin eilenkin tavata teitä, mutta olitte ulkona. Ja tästä asiasta
minä tahtoisin mieluimmin puhua kahden kesken kanssanne —."

Uni huomasi, että neiti Bomanin kasvojen ilme oli erikoinen ja outo.

"Kas, asia on niin, että nyt minä olen toteuttanut päätökseni ja käynyt
tutkituttamassa itseni oikein perinpohjin, ja nyt minä siis joudun
leikattavaksi. En ole ennen saanut aihetta kertoa teille siitä — niin,
kenties olen typerä mutta minusta on niin vaikeata puhua siitä muille
kuin naimisissa olevalle naiselle, sillä vika on emässä. — Enkä minä
myöskään luullut, että mitään tapahtuisi näin pian, tiesin että kasvin
voi leikata koska vain, mutta sairaalastahan on nykyisin niin vaikeata
saada paikkaa, mutta nyt minä siis olen saanut määräyksen tulla sinne
huomenna."

"Voi — teitä raukkaa —" Uni seisoi siinä.

"Ja sen vuoksi minä halusin hiukan puhua teidän kanssanne — yhdestä
ja toisesta. Ensinnäkin tahdoin maksaa vuokrani — tämä on siis
marraskuuhun asti —"

"Mutta neiti kulta, ettekö itse tarvitse —"

"Niin, mutta minusta on parasta näin —. Enhän voi pidättää huonetta
itseäni varten. Sairaalassaolosta tulee pitkä juttu, ja sen jälkeen
minun kai täytyy lähteä jonnekin lepäämään, pieneksi aikaa — Jumalan
kiitos, voin matkustaa sisareni luo, niin ettei se suuria maksa.
Ja Jumalan kiitos, he pitävät paikan avoinna minua varten, vaikka
olisinkin poissa enemmän kuin kolme kuukautta — en osaa sanoa kuinka
iloitsen siitä, sillä nythän joudun kuluttamaan suuren osan säästöjäni
—", hän pysähtyi äkkiä.

Uni huomasi laskeneensa hattunsa ja takkinsa tuolille — hän ei
tietänyt, milloin oli riisunut ne yltään.

"Olen niin hyvilläni siitä, ettei teille ole ollenkaan vaikeata saada
huonettanne vuokratuksi — niiden kysyntähän on niin suuri, ettei minun
ollenkaan tarvitse murehtia sitä asiaa. Minulle sen sijaan tulee
vaikeaksi löytää asuntoa sitten — jos nimittäin palaan. En löydä
mistään sellaista kuin täällä — kuinka minä tulenkaan kaipaamaan
teitä ja suloisia lapsianne — ja onhan insinöörikin aina ollut niin
tavattoman ystävällinen minulle —"

"Te ette kyllä voi kaivata meitä enempää, kuin me tulemme kaipaamaan
teitä", sanoi Uni epävarmasti.

"Voi — teillähän on toinen toisenne, mutta voitte olla varma siitä,
että sellaiselle yksinäiselle ihmiselle kuin minulle merkitsee niin
paljon saada asua teidän luonanne, tässä perheessä — niin, ja sitten on
vielä eräs pieni asia, ehtisittekö pikimmältään pistäytyä huoneessani —"

Uni meni hänen kanssansa pieneen huoneeseen, jossa oli vuode ja
pesuteline käytävän ovenpuoleisella seinällä ja sohva ja salinpöytä
nurkassa ikkunan luona, kuutamolampun alla.

"Niin, en ole vielä koonnut tavaroitani, kuten huomaatte — tahdoin että
huone näyttäisi hauskalta viimeisenä iltana, neiti Olsen tulee jonain
lähipäivänä pakkaamaan, ajattelin, ettei teillä olisi mitään sitä
vastaan —

"Ja sitten on vain pari pientä seikkaa jotka olen järjestänyt, mikäli
siis olisi Herran tahto, etten —"

Uni istui sohvassa eikä saanut sanaakaan suustaan. Hänen kurkussaan
kirveli itku, jota hän koetti pidättää.

Henriette Boman otti käteensä läjän valkoiseen paperiin kiedottuja
paketteja pesupöydältä:

"Tiedättehän, että sisareni perivät sen vähän, mitä jätän jälkeeni. —
Ja sen vuoksi minusta tuntui, että olisi yhtä hyvä antaa ne teille jo
etukäteen — nämä vähäiset pikkuesineet, jotka tahtoisin jättää teille
muistoksi —"

Hän avasi innokkaasti käärepapereita:

"Ensinnäkin pieni pankkikirja jokaiselle lapselle — niissähän on vain
kymmenen kruunua jokaisessa, mutta ehtiihän se kasvaa hiukan, kunnes he
tulevat isommiksi — niin, ne minä nyt joka tapauksessa tahdon antaa.
Tiedänhän, että lapsilla jo on pankkikirjat, mutta tahdoin antaa heille
uudet omasta puolestani, sillä se tuntui jollain tavoin hauskemmalta
minulle itselleni, kuten käsitätte —

"Ja Noralle olisi tässä minun merenpihkainen kaulaketjuni — nehän ovat
epämuodikkaita tätä nykyä, tiedän sen kyllä, mutta kunnes hän tulee
aikuiseksi — eikö totta, jokainen tavarahan tulee arvokkaaksi ja sitä
pidetään kauniina, niin pian kuin se ensin on ehtinyt tulla hiukan
antiikiksi. Ja Karen Ingalle olisi tässä rintasolkeni. Ja Lasselle
kuvaraamattuni. Ja pienokaiselle nämä Ole Bullin ja Beethovenin
rintakuvat. Ensin olin ajatellut antaa ne Noralle, sillä hänhän on
enimmän musikaalinen, mutta minulla ei ole mitään muuta, mikä minun
mielestäni sopisi pojalle —

"Ja teille haluaisin jättää vuodepeitteeni, koska tiedän, että te
olette usein sitä ihaillut, ja sehän on oikeastaan neulottu ulottumaan
kaksoisvuoteen yli. Niin, ja sitten tämän suuren kehyksen —

"Huomaatte, että olen jättänyt Lorensin kuvan paikalleen — hänen toiset
kuvansa otan mukaani sairaalaan. Ja jos minä kuolen, rouva Hjelde,
ettekö panisi tätä minun omaa kuvaani kehyksiin, Lorensin kuvan päälle
— minusta tuntuisi niin hyvältä ajatella sitä —

"Mutta rakas hyvä rouva Hjelde, ette saa itkeä noin —"

Uni istui ja piteli toisen käsiä.

"Olen pelännyt, että pitäisitte minua hassahtavana vanhanapiikana.
Eihän näin pienestä kannata kiittää — mutta ajattelin vain, että
kenties antaisitte niille jotain arvoa, kun ne ovat muistoina minusta
— ja minulle tämä tuotti iloa. Minä olen suoraan sanoen pelännyt,
että teistä tuntuisi naurettavalta, kun teen tällaisia valmistuksia
leikkauksen takia — ajatella, että te olette kestänyt synnytykset ja
kaiken tuollaisen —"

Uni koetti väkivalloin hillitä itseään:

"Sehän on sentään paljon luonnollisempi asia. Leikkaus on paljon
vakavampi juttu — vaikkakin lääkärit tätä nykyä ovat niin taitavia,
että ne osaavat melkein mitä vain. Todellisuudessa tuskin koskaan
kuulee muuta, kuin että kaikki on mennyt hyvin —"

"Niin, se on kyllä ihan totta se. Mutta jos nyt meidän Herramme
tahtoisi sen jotenkin toisin —

"Tiedättehän, että olen vanhanpuoleinen ihminen, ja nythän minulle ehkä
jää hyvin vähän säästöön — eikä kenties tule olemaan niin helppoa alkaa
työtään uudelleen — asua uudessa paikassa ja niin poispäin —

"Oikeastaan minulle ei ole niinkään luontaista olla tällä tavoin
yksinäni. — Tiedättehän, ettei olisi ollut pakkokaan jäädä — minullahan
on ollut kaksi tarjousta Lorensin kuoleman jälkeen, ja oikeastaan minä
pidin molemmistakin. Ja tiedänhän, että tuolla ylhäällä ei naida eikä
kuolla. Mutta minusta on kuitenkin aina jollakin tavoin tuntunut, ettei
Lorensin ja minun tapaamiseni olisi samaa, jos olisin ollut naimisissa
jonkun toisen kanssa täällä alhaalla. Oikeastaan on ihmeellistä, mutta
tuntuu kuin jotakin ei olisi enää samanarvoista, kun sen on elänyt
useamman kuin yhden kanssa täällä maailmassa."

Uni istui itkuunsa painuneena ja piteli Henrietten kättä.

"Eipä silti, kyllä minä mielelläni elänkin. Onhan minulla kaiken
kaikkiaan ollut kovin hyvä olla — olen, tuntenut monta kilttiä ihmistä
ja viihtynyt oikein hyvin.

"Niin että minä voin sanoa: jos saan elää, iloitsen siitä, ja jos täytyy
kuolla, on sekin hyvää. Kuinka hyvänsä Jumala järjestää minulle, niin
olen siihen tyytyväinen —"

Molemmat naiset istuivat pitkän aikaa käsi kädessä.

"Niin, minun on ollut niin hyvä olla täällä teillä. Kauniit suloiset
lapsenne. Ja mitenkä kiltti ja avulias te aina olettekaan ollut minulle
— kuinka monta hauskaa juttuhetkeä meillä on ollutkaan, rouva Hjelde.
Ja entäs kaikkia hauskoja sunnuntai-iltapäiviä, kun te pyysitte minua
teelle —"

"Tulkaa", sanoi Uni, ja oli kuin jo ajatus saada tehdä jotain olisi
hiukan helpottanut. "Emmekö voisi mennä sisälle, niin valmistan teetä —
vai tuonko sitä tänne teille?"

"Voi kiitos — kuppi teetä maistuisi ihanalta —"

He istuivat Unin huoneessa.

"Voi rouva Hjelde — minun tekisi niin kovin mieli pyytää teiltä jotain.
Ettekö tahtoisi hiukan soittaa?"

"Oikein mielelläni. Hiukan enemmän teetä —? Mutta te saatte sanoa mitä
haluatte kuulla."

"Ettekö laulaisi Ben Boltia — se on nimittäin hurmaavinta, mitä tiedän.
Niin, minä muistan teidät Trilbyssä, niin, minä kai ihailin teitä —
enkä voinut uneksiakaan, että milloinkaan voisin tulla tutuksi teidän
kanssanne. Tiedättekö, minun mielestäni se ehdottomasti oli teidän
loisto-osanne — niin, enhän minä kyllä ole nähnyt kaikkia, mutta
sanokaa, ettekö te itsekin pitänyt Trilbystä —"

Uni istuutui pianon ääreen ja lauloi Ben Boltin.

"Voi, saatte uskoa että olen nauttinut teidän musiikistanne, rouva
Hjelde. Tehän olette tuskin ollenkaan soittanut viime aikoina — olen
suorastaan kaivannut sitä. Kun te ennen lauloitte lapsille iltaisin —.
Mutta saatanhan minä hyvin ymmärtää, että te ihan väsytte, kun teidän
täytyy laulaa oppilaiden kanssa koko aamupäivän — voi kuinka te olette
kiltti, niin, laulakaa sitten jokin norjalaisista kansanlauluistanne —"

Uni lauloi kaikki, mitä hän osasi.

Kristian ja lapset saapuivat eteiseen:

"Voi! äiti laulaa —" Nora törmäsi sisään "— voi ei äiti, älä lopeta —
laula hiukan meillekin —"

He parveilivat pianon ympärillä.

"Äiti — emmekö mekin saa namia?"

"No miksikä ei — ja hiukan hilloakin — tuopa lautaset — tuhat kiitosta,
neiti Boman —" Henriette pani lasten lautasille ja kehotti heitä
olemaan hiljaa. He ryömivät hänen luokseen sohvan hämärään ja pitivät
hyvänään.

"Etkö sinä tahdo teetä?" kysyi Uni Kristianilta.

"Ei, kiitos. Me kai pian jo syömme illallista" — hän meni ruokasaliin.

"Äiti — emmekö saa laulaa joululauluja, niin että kaikki saamme olla
mukana —"

Vastaamatta Uni alkoi:

    Oi Jeesus, polot lapses saa sun seimelles nyt vaeltaa.

Nora ja Karen Inga lauloivat puhtailla heleillä lapsenäänillään. Toisen
säkeistön kohdalla Henriette Boman yhtyi. Lasse lauloi ensi säettä
uudelleen ja uudelleen aina vain samalla sävelellä; hän oli tavattoman
epämusikaalinen. Äiti soitti kaikki jouluvirret; Henriette ja lapset
lauloivat yhdessä.

    Ja nyt riemumielin nuo saapui majan halvan luo.

    Puuttui sieltä loisto mainen, vaimo köyhä istui vainen, sylkytellen
    pienoistaan.

Unin oma ääni tukahtui, mutta hän jatkoi soittoaan, ja lapset lauloivat
tunnollisesti virren kaikki säkeistöt.

Hän ajatteli, että Henriette kenties oli huomannut hänen liikutuksensa,
sillä kun virsi oli loppunut, sanoi neiti Boman:

"Ajatelkaapas, jos äiti tahtoisi soittaa jotain iloista nyt —"

"Voi niin, äiti — laula se laulu junan ensimmäisestä ja toisesta ja
kolmannesta luokasta —"

Uni lauloi sen. Hän lauloi kaikki operetti- ja revyylaulut mitä suinkin
muisti. Hän lauloi Olav Pedersenin laulut ja prinsessan laulut siitä
lastenkomediasta, jonka Nora oli nähnyt nelivuotiaana. Nora oli istunut
permannolla Kristianin kanssa, ja hän oli huudahtanut äänekkäästi:
"Onko tuo äiti — mitä merkillistä hänellä on hiuksissaan, isä?"

Ingrid tuli sisälle kattamaan pöytää. Ja neiti Boman suostui syömään
illallista heidän seurassaan, puhjeten tuon tuostakin lukemattomiin
kiitoksiin: "Te olette sitten aivan liian kiltti minulle, rakas rouva
Hjelde!"

Kun Uni oli pannut pikkupojat nukkumaan, kertoi hän Kristianille
Henriette Bomanista:

"Vai niin. Sehän on tavattoman surullista", sanoi mies ja laski
sanomalehden käsistään.

"On. Raukkaa. Enimmän häntä tuntuu huolestuttavan asian taloudellinen
puoli —"

"Ihmisraukka. Eihän hän ole nuori enää."

"Viidenkymmenen viiden."

Uni seisoi pianon ääressä ja järjesteli nuottejaan.

"Senkö vuoksi sinä et lähtenyt ulos iltapäivällä?" kysyi Kristian.

"Niin. Hän pyysi minua huoneeseensa ja kertoi siellä. Ja niin minä jäin
istumaan hänen luokseen —"

Hetken kuluttua Kristian kysyi, ja hänen äänensä kuulosti väkinäiseltä:

"Pitikö sinun olla tohtori Lüdersin kanssa?"

Uni seisoi hievahtamatta pianon ääressä, selin häneen.

"Piti."

Uni jatkoi järjestelyään — hänen kätensä olivat ruvenneet vapisemaan
nuottilehtien välissä.

"Sinä olet silloin tällöin ollut hänen kanssaan tänä talvena?" kysyi
Kristian kuin äsken.

"Niin olen. Ehkäpä et pidä siitä?"

Uni kääntyi, kun mies ei vastannut, ja hän astui pari askelta ja jäi
seisomaan valoon, pöydän ääreen. "Etkö sinä pidä siitä?" kertasi hän.

Kristian istui ja katseli häntä eikä vastannut. Ja Uni seisoi ja tunsi
palelevansa; hän värähti. Sitten mies vastasi koko lailla tyynesti:

"Hän ei kai ole ollut pitkiin aikoihin täällä—"

Uni rauhoittui, ja hän vastasi hiukan ylimielisesti:

"Eihän tässä talossa koskaan saata istua rauhassa ja keskustella hiukan
— lapset juoksevat edestakaisin —"

Kristian ei sanonut mitään.

"Kuka sinulle muuten on kertonut, että joskus olen tohtori Lüdersin
kanssa?"

"Kukaan ei ole kertonut minulle siitä."

Tauko venyi pitkäksi. Sitten Uni sanoi niin huolimattomasti kuin osasi:

"Olen ollut pari kertaa hänen luonaan, hänen asunnossaan —"

Kristian oli vaiti, ja Uni jatkoi hiukan nolona, katsoen häneen
alasluotujen silmäluomiensa alta:

"Olen koko ajan ajatellut kertoa sinulle siitä — mutta se on jäänyt."

Kristian sanoi, ja hänen kasvonsa olivat liikkumattomat ja jähmeät:

"Jos olet ajatellut kertoa minulle jotain lisäksi, niin anna tulla nyt."

"En ole." Hänen äänensä särähti ja hän oli vastannut, ennen kuin itse
tiesi vastanneensa.

Kristian oli noussut seisomaan. He seisoivat tuokion ja katselivat
toinen toistaan.

"Hyvä on", sanoi mies ja jäi seisomaan. "Siinä ei siis ole muuta."

"Ei. Siinä ei ole muuta", vastasi Uni avuttomasti. "Minä — pidän
kovasti hänestä. Hän — hän on kiltti minua kohtaan. Ja minä tarvitsen
niin — niin jotain ihmistä, jonka kanssa voin puhua."

"Sinä kai tarvitset", vastasi Kristian väsyneesti.

"Ethän sinä koskaan puhu minun kanssani. Niin vähän emme me koskaan
ole olleet toisillemme kuin palattuani kotiin. — Oleskelussani siellä
maalla iloitsin ajatellessani, kuinka paljon kaikki muuttuisi, kun
tulin takaisin —" Unin ääni oli käynyt korkeaksi ja kiivaaksi.

"Niin minäkin ajattelin", sanoi mies raskaasti.

He seisoivat tuokion. Hetken kuluttua mies sanoi:

"Mutta huomasin sen heti ensi iltana. Huomasin sen jo kulkiessamme
vierekkäin asemasillalla. Sinä olit — muuttunut. Sinä olit kuin
hengessä poissa. Ja kun olimme saapuneet tänne kotiin — Oli kuin jotain
sinusta ei olisikaan palannut — Ja kun kysyin sinulta, olitko iloinen,
kun olit kotona taas —"

"Miksi kysyit sitä, kun tunsit noin?" sanoi Uni ivallisesti.

"Voi —" Kristian naurahti lyhyeen.

Uni istuutui. Tuoli oli hänen tavallinen tuolinsa; pöydällä hänen
edessään olivat pikkutyttöjen neulepuserot, joita piti parsia. Hän
istui nojaten kyynärpäätään niihin. Mies istuutui vastapäätä.

"Monenmoninaiset kerrat olen pyytänyt sinua mukaan — lasten ja minun
kanssani —"

"Kristian — eikö meillä sinun mielestäsi pitäisi olla jotain yhteistä —
muutakin kuin vain lapset?"

"Sanotko sinä vain lapset", sanoi mies hiljaa.

"Oletko sinä oikeutettu puhumaan tuolla tavoin minulle!" Uni tulistui,
mutta Kristian keskeytti hänet kiivaasti:

"Tiedänhän, että sinä olet ollut täysin yhtä hyvä äiti niille kuin ne
naiset, joille lapset ovat kaikki —"

"Niin olenkin! Ja minulle ne eivät ole kaikki! En osaa luoda itseäni
uudelleen, Kristian! Tahdon tuntea elämän maun omassa suussani. Tahdon
tuntea, että on olemassa onni, joka täyttää ja ravitsee ihmisen —
ainakin kerran elämässä tahdon sen tuntea. Mitäpä tämä kaikki muuten
kannattaisi — että olen käyttänyt nuoruuteni, kaiken mikä minussa oli
kaunista, kaikki voimani, synnyttääkseni lapsia elämään, kasvattaakseni
ja hoitaakseni heitä, jotta he kykenisivät elämään sen — ellei muusta
ole kysymys. Elleivät he vuorostaan saa siitä irti muuta kuin uuden
ihmisparven, jonka hyväksi he ahertavat, varustaakseen sitä, kunnes se
vuorostaan on valmis astumaan elämään, etsiäkseen jotain, jota ei ole —"

"Niin", sanoi Kristian hiljaa. "Etkö usko, että minäkin olen ajatellut
noin —"

"Siis — mihin tuloksiin olet tullut —?" Hänen äänensä oli jälleen
uhitteleva ja kylmä.

"Hm — en kai ole tullut mihinkään tulokseen. — En vain voi nähdä, että
voisi olla toisin. Ihmiset, jotka taistelevat Euroopassa ja kärsivät
enemmän kuin kykenemme tajuamaan — sorretut kansallisuudet, jotka
kestävät — yhteiskunnan tyytymätön aines, joka järjestäytyy — oletko
koskaan kuullut mistään, jonka puolesta ihmiset taistelivat, tai
tunnuksesta, joka tempasi heidät mukanaan, tai kärsimyksestä, jonka he
ehdoin tahdoin ottivat kantaakseen, ilman että sanottiin: tämä tapahtui
meidän lastemme ja lastenlastemme takia. Lapsettomat sanoivat samaa —
tulevaisuuden takia, sanoivat he, mutta tulevaisuushan on lapset, joita
toiset miehet ovat siittäneet, jotka leikkivät toisten miesten kodeissa
— jotka kulkevat ohi kadulla, ja äiti, joka taluttaa heitä kädestä,
kenties halveksii vaarallista fanaatikkoa tai jännittynyttä ikäneitoa,
joka sanoo elävänsä ja taistelevansa tulevaisuuden puolesta.

"Ei ainoakaan ihminen, jos kerta hänellä on elämässä muukin päämaali
kuin saada vatsansa täyteen hyvää ruokaa ja koreutta, jota ripustaa
ylleen, ja talo täynnä hyvää, ja nimi joka miehen suussa, joko
se sitten haisee hyvältä tai pahalta, myönnä taistelevansa vain
itsekkäistä syistä. Sillä he tietävät täysin, että mitä he tarkoittavat
onnella, se ei mahdu yhden ihmisen elämään."

Uni pudisti päätään.

"Voi, Kristian — minä en tarkoita niin suuria asioita, joita te miehet
aina ajattelette."

"Et. Minähän tiedän, mitä sinä tarkoitat."

Heidän välilleen syntyi tauko. Mutta Uni tiesi, että mies sanoisi
jotain lisää — ja hän istui ja odotti mitä tuleman piti, jähmettyneenä
pelosta, kädet lujasti yhteenpuristettuina sylissään.

Veri takoi takomalla hänen korvissaan. Ja sitä mukaa kuin sekunnit
kuluivat, hän vaistosi että huoneessa oli jotain, joka sai muodon, ja
hän tunsi sen.

Tässä siis oli se, jonka hän oli tahtonut tavata — onnettomuus, tuo
toivottu hetki, jolloin ihmisen täytyy osata hallita koko vastaista
elämäänsä, jolloin tilapäisiäkään sanoja, jotka purkautuvat esiin
yllätetystä sielusta, ei koskaan saada olemattomiksi. — Silmillä, jotka
eivät nähneet, hän tajusi huoneen — sen ulkopuolella ei ollut mitään.
Ja hän näki miehensä kasvot, ne olivat valkoiset ja jäykät. Hän oli
jotain muuta kuin toveri päivien tympeässä työssä ja öiden raskaassa
väsymyksessä. Kohtalo halusi tuomita heidät yhdessä.

Vegard Lüdersin kuva häivähti hänen mielessään — pieni musta pilkku
maailman kaikkien muiden pienien mustien pilkkujen joukossa. He olivat
suudelleet, mutta mikään ei värähtänyt Unin mielessä, kun hän sitä
ajatteli: ei katumusta, ei kaipausta, ei surua, ei iloa. Oli kuin hän
olisi muistanut jonkun, joka oli ojentanut hänelle raitiovaunulipun
tai käärön myymäläpöydän ylitse. Hän näki miehen kaukana poissa,
vaskivatien ja mattojen täyttämässä huoneessa — yht'äkkiä hän huomasi,
mitä tuo huone aina oli muistuttanut: talouskaupan ikkunanäyttelyä,
esineitä, jotka tilapäisesti oli kasattu yhteen ja joiden parissa pelko
ja riemu ja ihminen ei koskaan voisi asua.

Hän tunsi jännittyneiden kasvojensa lihasten vetäytyvän vinoon, kipeään
hymyyn. Hän painoi hampaat alahuuleen sitä pysäyttääkseen, ja hän
huomasi leukaluunsa vapisevan.

"Sano jo", hän sanoi tukahtuneesti.

Kristian värähti vilusta:

"Niin Uni, minä sanon sen. Mitä sinä tarkoitat onnella, joka täyttää
ja ravitsee — tiedät, ettet koskaan enää voi sitä saada. Et sillä
hinnalla, jonka — jaksaisit maksaa."

Uni liikutti huuliaan, mutta sanoja ei tullut.

"Tiedän, että olet onneton. Tiedän, että mitä minun nyt täytyy sinulle
sanoa, on niin kovaa, että tuskin uskallan sitä sanoa.

"Mutta niin se on, Uni. Vaikkakin elämä meidän kahden välillä olisi
vieläkin surkeampaa — ei kummallekaan meille ole siitä mitään
ulospääsyä. Lasten takia. Sillä tiedän, ettet voi luopua heistä. Enkä
minäkään voi, Uni. Kai se lähinnä on oman itseni takia, vaikkakin olen
uskotellut itselleni, että se on heidän takiaan — mutta en päästä heitä
käsistäni. En jätä heitä kenellekään toiselle. En ketään heistä —
heidän ei tarvitse erota toisistaan. —

"Ja minä en siedä tässä asiassa mitään, Uni. Ymmärrätkö —. Sinussa
itsessäsi ei ole mitään, jonka voit lahjoittaa pois ulkopuolella
lastesi kodin, jos sinä tahdot, että se on sinunkin. Äidissä ei saa
olla ainoatakaan tahraa. En siedä mitään salaista häpeää lasteni
lähettyvillä — minä — minä en kerta kaikkiaan voi, Uni.

"Tunnen näin — heidän takiaan. Jumala tietää minun ainakin uskovan, että
se on heidän takiaan — eikä oman itseni. Mutta kenties se onkin yhtä ja
samaa.

"Vihaatko sinä minua, kun olen puhunut sinulle näin?"

"En", sanoi Uni hiljaa. "Tiedän että asia on, niinkuin sanot."

"Tietysti", sanoi mies hillitysti hetken kuluttua, "voisin — ehdottaa
sinulle — että olisimme naimisissa vain lastemme vanhempina. Jos haluat
sitä, niin järjestäkäämme niin. Se kävisi helposti, jos olisimme
rikkaita. — Mutta tiedät itse, että kun koti on ahdas, eivät mies ja
vaimo hetkeksikään pääse toisistaan. Me olemme kuin kaksi hevosta saman
kuorman edessä."

Unia vilutti; hän hymyili:

"Minulla ei ole mitään sen suuntaisia toivomuksia, Kristian."

He istuivat jälleen ja kuuntelivat hiljaisuutta.

"Oletko jo kauan hautonut näitä ajatuksia?" kysyi Uni.

Kristian taivutti päätään jäykästi. Ja vaimo kysyi taas:

"Miksi sinä et ole puhunut? —" Ja kun mies ei vastannut: "Etkö koskaan
ajatellut — että kun sinä kerran rohkenisit puhua siitä, se saattaisi
jo olla myöhäistä?"

Mies vavahti. Ja Uni jatkoi, hiljaa ja armottomasti:

"Ei ole ihmisen hyvä olla yksinänsä, Kristian. — Minä en luullut — että
olit huomannut mitään —"

"Niin. Tiedän, ettet sinä luullut minun koskaan näkevän mitään."

"Mutta kun sinä kerran näit", sanoi Uni painokkaammin, "mikset sinä
sitten tehnyt mitään auttaaksesi minua?

"On aivan totta, mitä sanot — en voi antaa pois mitään omasta itsestäni,
pettämättä lapsiani. Mutta olitko sinä aikonut seisoa alallasi ja
katsella, kuinka heitä petettiin —?"

Uni ei voinut nähdä miehensä kasvoja, mutta koko hänen ruumiinsa
vapisi. Ja Uni jatkoi armottomasti:

"Miksi sinä et kysy — enkö minä rakasta sitä miestä —"

"Koska minä en uskalla", kuiskasi Kristian melkein kuulumattomasti. Ja
hän lyyhistyi pöytää vastaan ja itki pää käsivarsien välissä.

Uni meni hänen luokseen ja pani käsivartensa hänen harteilleen. Hän
seisoi ja tuijotti ulos ilmaan miehen pään ylitse.

"Minähän en ole koskaan pitänyt kenestäkään muusta kuin sinusta",
sanoi hän väsyneesti. "Miksi sinä olet antanut minun yksinäistyä näin?
Sinähän pidät minusta — minä tiedän sen. En käsitä, miksi näin on
käynyt —"

"Minä rakastan sinua — senhän sinä tiedät —"

Uni siirsi toisen kätensä — silitti hänen hiuksiaan, ja mies tarttui
siihen ja veti sen kasvoilleen.

"Se, mitä sinä tarkoitat onnella, Uni: elämän suloinen täyteläinen maku
suussa — se minulla on ollut, Jumala tietää, että minulla on ollut se!
Mehän olemme olleet onnellisia, emmekö? Armas! Minusta tuntui, että
omistin sinut. Onko se siis vain ollut kuvittelua? — Mutta aina tuli
hetkiä, jolloin minusta tuntui: nyt sinä loittonit minusta —"

"Etkö sitten usko minun kaivanneen, että sinä seuraisit minua —"

"Kaipasitko todella?" kysyi mies ja katsahti ylös.

"Kaipasin. Epäilemättä. Kun olin väsynyt — ja onneton jostain ja
vetäydyin kuoreeni — silloin kai minä kaipasin, että tulisit ja
löytäisit minut — painaisit minut itseäsi vastaan ja lohduttaisit minua
—"

"Minusta tuntui — minusta näytti, ettet sinä koskaan tullut minun
tyköni ja tarvinnut minua. Ja minä arkailin koskettaa sinua, kun sinä
kuljit noin vieraana. Pelkäsin, että tarttuisin kömpelösti johonkin,
jota en ymmärtänyt. Rakastin sinua niin rajattomasti —

"Lapset joutuivat merkitsemään minulle niin paljon, koska he olivat
sinun ja minun. Kun Nora tuli minun luokseni niin luottavaisena ja
varmana — ja niin sinun näköisenäsi. — Niin, he kaikki —. He kulkivat
meidän parissamme, ja heille me kaksi kuuluimme yhteen. En osaa sitä
selittää. Minä olisin kai rakastanut heitä joka tapauksessa.

"Minähän omistin vain heidät. Mitään muuta päämäärää, mitään muuta
kunnianhimoa elämässä minulla ei ole kuin varata heille hyvät
mahdollisuudet onneen ja kunnialliseen elämään. Nuorena olin
kunnianhimoinen — minusta piti tulla — sellainen, joka oli hyödyksi
maalleen. Sitten tapasin sinut, ja kaikki muuttui vain sinuksi,
enkä koskaan ollut niin varma, että todella omistin sinut, että
kaukaisemmille päämaaleille olisi jäänyt tilaa. Ja nyt minä kuljeskelen
täällä ja tiedän, ettei minusta koskaan ole muuksi kuin rivimieheksi
enkä koskaan merkitse hiventäkään maailmassa yli sen, mitä merkitsen
omille lapsilleni —"

"Kristian", sanoi vaimo kiihkeästi ja tarttui miehensä päähän, painaen
sitä rintaansa vasten. "Rakas, rakas —.

"Minähän olen aina tahtonut — Minä olen koettanut parhaani mukaan olla
sinulle hyvä vaimo —"

"Sinähän olet ollut, armas, Jumala tietää, että olet ollut. Etkö usko,
että sen ymmärrän?

"Tiedän hyvin, että minun olisi pitänyt puhua kanssasi monta kertaa.
Mutta kun yritin — minusta koko elämäni tuntui niin pieneltä ja
vähäpätöiseltä, tavallaan — kaikista muista kuin omasta itsestäni. Minä
odotin — minäkin odotin, että sinä tulisit ja löytäisit minut.

"Mutta eihän kukaan voi sille mitään, ettei hän tiedä, mitä toinen
uneksii, toivoo ja kaipaa. Tuskin itsekään sitä tietää —"

Uni tuijotti eteensä.

Niin se oli. Eihän kukaan voi sille mitään, ettei hän tiedä, mitä
toinen uneksii ja kaipaa. Ja mitään muuta syytä valittaa ei hänellä
ollut — vain että Kristian oli istunut tietämättä siitä, kuinka hän,
Uni, kalpasi ja uneksi eikä oikein ollut selvillä mitä. Aivan kuin
Kristiankin oli istunut, kaivannut ja odottanut — ja kärsinyt — eikä
Uni ollut tietänyt siitä. Kaikki paha, mitä he olivat toisilleen
tehneet oli tätä — että he eivät olleet tietäneet.

Uni painoi kiihkeästi kädet kasvoilleen ja itki. Ja he heittäytyivät
toinen toisensa syliin saman rajun kaipuun valtaamina — kätkeä oma
minänsä toisen turviin.

He makasivat hyvin lähellä toisiaan, poski poskeen painettuina samalla
pieluksella, kun Uni kuiskasi:

"Sinä et kysykään mitään, Kristian —"

Mies liikutti päätään aivan kuin pudistaakseen sitä, ja kuiskasi
vastaan:

"En. Sillä tiedänhän — että se ei ollut mitään."

Ja hän siirsi hiukan käsivarttaan Unin harteitten alla, niin että
vaimolla olisi hyvä lepoasento nukkuakseen. Mies ei pohtinut, kuinka
hän saattoi sen tietää — hän vain tiesi, ja sillä hyvä. Ketään vierasta
ei ollut heidän välillään, he olivat vain he kaksi, aviopuolisot, jotka
piinasivat toisiaan ja rakastivat toisiaan ja tiesivät toisistaan
kaiken eivätkä mitään tietäneet toinen toisestaan — aivan kuten ihmiset
piinaavat ja rakastavat ja tuntevat eivätkä tunne itseään.

Pienokaiset hengittävät tasaisesti ja rauhallisesti. Isä ja äiti eivät
tiedä, että he kuulevat sen — he vain vaistoavat tuon hiljaisen äänen
ja pimeän, joka heitä yhdistää. He nukahtavat poski poskessa, käsi
kädessä; heitä yhdistää työ ja työn lomassa ihmeellinen rakkaus, joka
ajaa kaksi lopen uupunutta ihmislasta toinen toisensa syliin niinä
hetkinä, jolloin ruumis ja sielu vaativat saada tuntea, että sentään on
jäljellä hiukan elämää, hiukan verta, jota nuo ahnaat pienokaiset vielä
eivät ole imeneet.

Yhdessä he painuvat uneen, kuin se olisi pohjatonta vettä, ja yhdessä
he heräävät kuin kylvystä, joka on karaissut heitä uuden päivän
aherrukseen.

       *       *       *       *       *

Unia kalvoi joka ainoa päivä pienenä omantunnon vaivana se, että hänen
pitäisi kirjoittaa Vegardille. Mutta hän ei voinut. Kaikki mikä hänellä
ja Vegardilla oli ollut yhteistä, oli äkkiä käynyt niin sanomattoman
nöyryyttäväksi ajatella.

Mutta viikon kuluttua hän sai Vegardilta pienen kirjeen, jossa tämä
kysyi, miksi hän ei ollut tullut.

Uni istui koko aamupäivän ja kirjoitti hänelle kirjeitä. Vihdoinkin hän
sai kokoon yhden, jonka hän päätti lähettää. Se kuului näin:

  "Rakas ystävä.

  Sinä päivänä, kun olin luvannut tulla luoksesi, sain tietää, että
  neiti Boman, josta olen sinulle kertonut, oli määrätty sairaalaan
  leikattavaksi. Ja niin minä jäin istumaan hänen kanssaan.

  Jumalan kiitos, leikkaus onnistui, mutta asia oli vakava, enkä
  vieläkään ole saanut käydä häntä katsomassa. Nämä päivät olen kuitenkin
  taukoamatta ajatellut häntä. Hänen elämänsä on ollut niin köyhä kuin
  naisen elämä ikinä voi, ja hän on kestänyt kaiken ja pysynyt hyvänä ja
  iloisena. Yksinpä ratkaisevalla hetkellä, katsoessaan kuolemaa silmästä
  silmään hän pysyi samana.

  Minä en tahdo enää käydä luonasi, Vegard. Muun muassa lasteni takia ja
  mieheni takia — heidän suhteensa ei vielä riitä, etten tee mitään, mikä
  on väärin. Ei riitä, että äiti on nuhteeton, hänen täytyy myös näyttää
  nuhteettomalta, muuten hän ei ole kyllin hyvä.

  Sinä olet ehkä saanut minusta sen vaikutuksen, että olen kärsimätön
  kaikkien velvollisuuksieni keskellä, ja usein minä olenkin, mutta en
  kerta kaikkiaan voi niistä päästä.

  Olen näinä päivinä ajatellut hyvin paljon kaikkea, mitä meidän
  välillämme on ollut. Tiedät hyvin, että olet merkinnyt minulle
  paljonkin, ja tulen usein sinua kaipaamaan. Mutta kuten itse sanoit, me
  vain kohtasimme toisemme matkan varrella, ja nyt minä uskon, että kuta
  pikemmin jätämme jäähyväiset, sitä parempi.

  Minähän en kuitenkaan voi olla sinulle mitään. Kaikkea sitä, johon
  sanojesi mukaan olet pannut arvoa minussa, olen saanut jo vuosikausia
  tukahuttaa, eikä toisin voisikaan olla, jos minun kerta on kyettävä
  olemaan jotain heille, jotka turvaavat minuun. Minulle itselleni olisi
  vain vaarallista ja onnetonta, jos antaisin näille tunteille vapaan
  kasvuvallan nyt. Tiedänhän itse, että olen vain vaivainen heikko
  ihminen. Tiedät, etten rakasta sinua, mutta tiedät myös, että pidän
  sinusta hyvin paljon.

  Jää siis hyvästi, rakas ystävä.

  Oma Unisi."

Kirje tyydytti häntä kylläkin — hänestä tuntui, että tuo vihjaus, jonka
mukaan Vegard ei ollut hänelle vaaraton, muodostui eräänlaatuiseksi
hyvitykseksi. Sillä Uni ymmärsi nyt, että oli menetellyt väärin
Vegardia kohtaan.

Se puoli minussa, jolle ei ole sijaa täällä kodissani, hän ajatteli, on
minun itsekkyyteni, seikkailunhaluni. Sille ei koskaan voi olla sijaa
äidin elämässä.

Hän pudotti kirjeen kirjelaatikkoon matkalla sairaalaan; hän saisi
käydä tervehtimässä neiti Bomania ja istua viisi minuuttia.

Illalla, kun hän istui ja hoivasi pienintään, hän ajatteli jälleen
Vegardia. Nyt hänestä tuntui aivan käsittämättömältä, että tuollainen
tunne oli saattanut etäännyttää häntä niin kauas lapsistaan. Ellei
minua olisi lähetetty pois Pikkupojun luota, jos olisi saanut itse
antaa hänelle rintaa, ei tuollainen hulluus sinä ilmoisna ikinä olisi
saanut minua valtoihinsa. Ja hän suuteli pienokaista ja istui ja nojasi
päätään pojan pehmeään untuvapäähän.

"Oma pieni pojuraukkani — eikö äiti rakasta sinua yhtä paljon kuin
toisia — rakastaa kyllä, ressukkani —"

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä, hänen tiedustellessaan sairaalasta, hän sai
vastauksen, että neiti Boman oli kuollut yöllä.

Uni itki kovasti palattuaan kotiin ja kertoessaan uutisen. Myös isommat
lapset itkivät, mutta Lasse kyseli kyselemistään ja tahtoi tietää, mitä
kuolleena oleminen oikein merkitsi.

"Kun minä kuolen", sanoi Lasse, "niin tahdon palata tänne alas sinun
luoksesi, äiti — minä hyppään alas isosta puusta, katsos —"

Uni istui arkihuoneessa Kristianin kanssa, kun lapset olivat vaipuneet
uneen. He puhelivat Henriette Bomanista. Uni itki jälleen, ja Kristian
nosti hänet syliinsä.

Uni nojasi päätään Kristianin otsaan. Mikään meidän välillämme ei ole
muuttunut, hän ajatteli surullisena. Koko meidän elämämme on meitä
yhdistämässä. Kun kaikki käy meille liian vaikeaksi ja tukalaksi,
saa toinen heti tuntea sen — joskus on syynä ajattelemattomuus,
joskus vieläpä paha tahto. Ja kun vaikeus käy aivan ylivoimaiseksi,
turvaudumme toinen toiseemme auttaaksemme ja saadaksemme apua.

Olen rakastanut häntä — ainoastaan se on varmaa koko elämässäni.
Kerran lähdin hänen luotaan, koska tuntematon kiehtoi minua, mutta
minun täytyi palata. Rakastan kai häntä yhä. Tässä tunteessa ei enää
ole mitään kuitausta, mutta kun ajattelen, mikä kaikki sitoo minut
häneen, ei maailmassa ole mitään muutakaan kullan väristä. Henriette
sanoi toden sanan lausuessaan, että on tunteita, jotka käyvät meille
arvottomiksi, niin pian kuin ne on jakanut muiden kuin yhden ainoan
ihmisen kanssa.

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä joulunaikaan, kun Uni ja Torbjørg Bakke menivät ulos
koko lapsilauman kanssa — he aikoivat lastennäytäntöön — he tapasivat
portaissa yliasianajaja Dammin. Ja he alkoivat puhua rouva Waagesta.

"Minä en sitten voi käsittää", sanoi Uni. "Hänellä ei ole lapsia, ja
mies näyttää niin ikävältä kuin suinkin.

"Tarkoitan, etten ymmärrä, kuinka Damm saattaisi olla vaarallinen
kenenkään naisen sielunrauhalle —"

"Hän on kai ihan yhtä vaarallinen kuin kuka tahansa toinen", sanoi
Torbjørg. "Miehistä ei yksi sadasta ole vaarallinen. Mutta olosuhteet
ovat. Taikka tuo vaarallinen asuu meissä itsessämme.

"Ihan niin se on. Ei ainakaan kukaan niistä neljästä, sen minä vakuutan,
sillä niin monta rakastajaa minulla on ollut, ja heillä on ollut
vaimonsa ja rakastajattarensa sekä ennen minua että jälkeeni, mutta
Herra Jumala, kuinka vaarattomia he olivat —"

He kulkivat puiston kautta. Lyhtyjen vaiheilla loistivat puunlatvat
kuin ilmavat huvimajat, vastasatanutta lunta oksilla. Lapset juoksivat
ja heittivät lunta toistensa päälle — vieläpä Haakonkin, jonka Uni oli
kutsunut mukaan, oli melkeinpä vilkas.

"Sinä et enää ollenkaan seurustele ystäväsi Lüdersin kanssa", sanoi
Torbjørg.

"En. Mistä sinä tiedät, että hän ja minä olimme silloin tällöin
yhdessä?"

"Satun tuntemaan erään naisen, joka tuntee erään naisen viereisestä
talosta. Herranen aika, ainahan sellainen tulee tietoon, tyttölapsi.
Voinpa sanoa, etten juuri ollut iloinen, kun ajattelin, että sinä ehkä
saattaisit tehdä jotain tyhmyyksiä —"

"Minun temperamentillani ei tehdä tyhmyyksiä", sanoi Uni lyhyeen.

"Ei, luojan lykky. Eikä näytä siltä, että hänellekään olisi siunautunut
temperamenttia. Mutta en tiedä — ethän sinä silti ole kylmäkään.
Mutta niin saamarin vilunarka, että alat hytistä, niin pian kuin
elämä lähettää sinulle hiukankin vetoa ovenraosta! Niin että pidin
mahdollisena — No niin, hän olisi kai yhtäkkiä peloittanut sinut kauas
pois, jos hän olisi yrittänyt lämmittää sinua —"

Uni ei vastannut.

"Mutta jospa käsittäisin, kuinka sinä saatoit antautua mihinkään niin
vastenmieliseen kuin tuollaiseen — kylmältä savustukseen —"

"En tiedä, Torbjørg — asia oli kai niin, että aloin tuntea itseni
vanhaksi — ja minun teki mieleni kuvitella — tai kuvitella jollekin
toiselle, ettei tuota vanhenemista tapahtunutkaan —"

"Sellainen urheilu ei koskaan kannata naiselle, Uni. Tietenkin voimme
kähveltää eräänlaista nuoruutta, jota voimme näytellä siihen asti
tai yli sen ajan, mitä meidän Herramme on säätänyt naisille, että
nyt heidän on poistuttava pidoista. Mutta sellainen ei kannata — ei
sinulle. Minun laitani on toinen, minun jolla ei ole kotia, mihin
palata — kun kaikki on lopussa. Olen neljänkymmenenviiden, mutta en aio
olla vielä kymmeneen vuoteen. Mutta kerran minun kai on alistuttava. Ja
silloin kun sinä näytät kauniilta ja vanhemmalta täysi-ikäisten lastesi
seurassa, näytän minä kuin miltäkin ilotalon hylkytavaralta.

"Lapsesi, hehän ovat omaa lihaasi ja vertasi, joka on nuorta ja
raikasta, kun itse olet lakastunut ja ryppyinen. Kerran meidän kaikkien
joka tapauksessa on valittava, kiinnitämmekö kunniallisesti harmaat
kiharamme vai värjäämmekö suikaleemme ja otamme avuksi kiinalaisen
hiuksia. Voit olla iloinen, että kun se aika tulee, sinulla on
tyttäresi, joiden harjaa saat sukia —"



VII


"Nämä sukat", sanoi Uni ja silitti koruompeleista ruusukiemuraa Karen
Ingan säärellä, "on teidän äidinäitinne neulonut, pikkutytöt. Ne olivat
tanssiaissukkiani, kun olin lapsi."

Lapset vilkaisivat välinpitämättöminä sääriinsä. Ja Uni hymyili
— raukat, he olivat kai himoinneet tuollaisia vaaleansinisiä
pumpulisukkia, joita riippuu kauppojen ikkunoissa.

Mutta leningeistä oli tullut sievät. Ingrid napitti parhaillaan Noran
selkämystä peilin edessä. Uni oli ommellut ne omasta vaaleansinisestä
taftisilkkisestä puvustaan, joka oli jäänyt riippumaan teatteriajalta.
Ja hänen oli onnistunut saada halvalla jätepala valkoista taftia, jossa
oli puvun värisiä suuria kuita.

Äiti levitti valloilleen Karen Ingan raskaat kullanruskeat palmikot.
Tukka oli niin ihastuttavan paksua niskakuopassa ja tuoksui niin
hyvältä ja suloiselta.

"Sinulla on aivan samanlainen tukka kuin isälläsi."

"Äiti", tirskui Nora, "ajatteles, jos minä solmisin sinisen
nauharuusukkeen isän tukkaan — luuletko, että se pukisi häntä —?"

Lasse kertasi tätä ja kieriskeli naurusta vuoteilla, siskojen
arkipukujen välissä.

Pikkutyttöjen piti päästä suuriin lastenkutsuihin — teetä ja tanssia —
ja he olivat hartaina odotuksesta.

Uni ja Ingrid pukea pynttäsivät heidät päällyssukkiin ja
päällyskenkiin, vaippoihin ja takkeihin. He olivat ihan ollakseen, kun
heillä oli vain huivi hiuksilla eikä lakkia.

"Kaikki ihmiset huomaavat siitä, että olemme matkalla tanssiaisiin",
sanoi Nora.

Ulkona oli vielä melko valoisaa. Päivä oli ollut keväinen, aurinko
oli paistanut ja räystäät tippuneet, mutta nyt pakasti. Kattojen yllä
kaartui taivas kirkkaana ja vihertävänä ensimmäisten tähtien syttyessä.

Lasse ja Karen Inga juoksivat ja iskivät koroillaan rikki sen ohuen
jääkuoren, jota oli alkanut muodostua jalkakäytävän lumisohjoon. Mutta
Nora oli niin jännittynyt ja niin iloinen, että hän kulki aivan hiljaa
äidin vierellä.

"Kuules, äiti, Dagny Olsenilla ja Ester Holmenilla on omat autot, jotka
tuovat ja hakevat heidät."

Uni oli nähnyt pikkutyttöjensä katoavan suuresta puutarhanveräjästä
monien tanssiaisiin aikovien pikkuneitosten ja kavaljeerien joukossa.
Hän kulki Bogstadsveieniä pitkin ja talutti Lassea. Tänä talvena Uni
oli mielellään ottanut Lassen mukaansa kaikille matkoilleen. "Sinä olet
oikea äidinporsas", sanoi Kristian, mutta silloin poika nauroi aina
täyttä kurkkua ja sanoi: "Ja sinä olet isänporsas."

He seisoivat katselemassa erään kaupan ikkunan edessä, kun Vegard
Lüders tuli heidän luokseen ja tervehti häntä:

"Hyvää päivää, Uni, mitä kuuluu?"

"Kiitos — entä sinulle?"

"Oletko menossa tännepäin — onko sinulla mitään vastaan, jos saatan
sinua pienen matkan?"

"Eihän toki, hyvä ystävä —"

He jatkoivat kulkuaan. Uni yritti keskustella, mutta Vegard vastasi
lyhyeen. Ja hän sanoi äkkiä:

"Mahdatko sinä ollenkaan käsittää, että olet käyttäytynyt oikein
kurjasti minua kohtaan —"

"Kai sinä tunnet, että käsitän sen —"

"Kuinka sinä edes keksit lähettää minulle niin vastenmielisen kirjeen —"

Silmänräpäyksen verran Uni oli vaiti, hämmästyneenä. "Minä en
todellakaan muista ihan tarkalleen, mitä kirjoitin", sanoi hän sitten
hitaasti.

"Et, sen minä kyllä uskon. Kai sinä kirjoitit mitä ensiksi mieleesi
juolahti —"

Uni ei vastannut.

"Tämä kaikki on minulle niin täysin käsittämätöntä. Sinusta en missään
tapauksessa olisi uskonut, että sinä olet aivan tavallinen keimailija,
joka vetäydyit syrjään, niin pian kuin leikki uhkasi saada vakavan
käänteen —"

"Ei, Vegard. Sinä olet itse kerran antanut minulle todistuksen, etten
ole mikään keimailija. Kuten ehkä muistat, et ollut niin erikoisen
innostunut aloittamaan mitään — leikkiä."

Vegard vastasi ankarasti:

"Juuri siksihän minä luulinkin, kun sinä tulit minua vastaan — ja
annoit minun vilaukselta nähdä sisimpääsi — ja osoitit minulle hiukan
luottamustasi — ettet menetellyt noin vain — koska se huvitti sinua —"

"Vegard", sanoi Uni hiljaa. "Kun ihminen antaa toisen nähdä sisimpäänsä
— luuletko, että hän koskaan tekisi noin, ellei se huvittaisi häntä
itseään?"

"Minä olen muuten pannut merkille jo ennenkin: sinä olet joskus niin
kyynillinen, että aivan hämmennyn —"

Uni ei ymmärtänyt, miksi se oli niin kyynillistä. Muuten, he eivät
taitaneet ymmärtää toisiaan nyt enää. Taivas tiesi, nimitetäänkö
meitä naisia arvoituksellisiksi ja vastuuttomiksi ja sydämettömiksi
ja niin poispäin juuri sen vuoksi, että me saatamme olla kyllin
harkitsemattomia antautuaksemme tuollaiseen. Niin, kyllä me ne
nimitykset ansaitsemmekin — tai ne ovat parempiakin kuin me ansaitsemme.

"Mutta Vegard", sanoi hän, "sanoit, että minä turvauduin sinuun —.
Mieti ja vastaa minulle, etkö sinä koskaan ole uskonut asioitasi
ihmiselle, josta sinä oikeastaan et niin äärettömästi pitänyt — ehkäpä
et edes asettanut häntä niin huimaavan korkealle — siksi että sinä
tunsit tarvetta puhua itsestäsi jollekulle? Alussa, kun kerroit minulle
elämästäsi — eihän se ollut minun takiani, sinähän itse sanoit, että
olit toivonut saada puhua siitä jonkun kanssa —"

"Minä puhuin sinulle sen vuoksi, kun uskoin, että sinä olit ihminen,
joka ymmärsit —"

Unin teki kovasti mieli nauraa. Mutta hän sai itsensä pysymään vakavana.

"Mutta sinä", jatkoi Vegard kiivaasti, "sinä et siis erikoisesti
välittänyt minusta — tuskin edes erikoisesti kunnioititkaan minua —
mutta tarvitsit jonkun, jonka edessä voit kääntää sisuksesi nurin —"

Niin, taivas tiesi, eikö asiaintila ollutkin juuri näin, ajatteli Uni,
mutta hän vastasi:

"Tiedät, että minä pidin sinusta kovin paljon — niin, ja kaiken muun.
Tuo toinen asia, josta mainitsin — tiedäthän, että sellaista tapahtuu.
Mutta jälkeenpäin on paha olla. Minusta tuntui hyvältä puhua kanssasi —"

He olivat saapuneet Unin ovelle.

"Emmekö voisi hiukan kävellä —?" kysyi Vegard.

"Voi Vegard, mitä se oikeastaan kannattaa —?"

"Minusta sinä sentään olet velkaa minulle selityksen —"

"Hyvä on, kuten tahdot. Saatan vain pojan ylös —"

Hän jätti Lassen Ingridille ja meni jälleen alas.

Vegard tuli häntä vastaan ja kysyi yht'äkkiä:

"Etkö sinä ainakin saata sanoa, mitä sinä oikeastaan olet tarkoittanut
tällä kaikella —?"

"Tarkoittanut —?"

"Niin. Muistatko viime kertaa luonani? Jäähyväissanasi, koko
asenteesi, kaikki — minunhan täytyi käsittää se lupaukseksi? Eikö se
ollut lupaukseksi tarkoitettu? Olen miettinyt, mahtoiko joku sinussa
itsessäsi yllättää sinut, ja kun palasit kotiin ja ajattelit lähemmin,
niin pelästyit —?"

Uni muisti oman silloisen tunnevireensä, miten oli seisonut peilin
edessä pukeutumassa, mennäkseen Vegardin luo. Mutta herranen
aika, antaa hänen uskoa, että minua alkoi peloittaa, se näyttää
edullisemmalta meille molemmille.

"Sillä tuo, mitä kerroit vuokralaisestasi, joka olisi herättänyt
sinussa itseharkintaa — oliko siinä siteeksikään totta?"

"Se oli totta", sanoi Uni ja hymyili vastoin tahtoaan.

"Hm. En voi sanoa, että käsitän sitä. Jos lastesi näkeminen — tai
miehesi, joka oli tuskassa — olisi herättänyt sinun harkintasi, olisin
ymmärtänyt sen. Olin kyllä varustautunut siihen, että jotain tuollaista
kerran saattaisi tapahtua. Mutta ihminen, joka oli sinulle aivan
vieras! Että elämä oli pettänyt hänet — mutta kaikkihan tiedämme että
se on useimpien osana! Eikä meistä silti tunnu, että olemme vähemmän
oikeutetut — rakkauteen — ja onneen."

Unin silmissä häivähti kuin kokonainen ajatusten maailma, mutta hänellä
ei ollut aikaa nyt ajatella loppuun.

"Vegard", hän sanoi tavoitellen. "Minun velvollisuutenihan oli tuntea —
rakkautta ja onnea — toisaalla. Enkä voinut. Koskaan ei kannata tehdä
rakkaudesta ja onnesta velvollisuutta. Mutta se, mikä ei saa olla
velvollisuutta, ei myös koskaan voi muuttua oikeudeksi —"

Vegard liikahti vaistomaisesti, ja Uni sanoi hiljaa:

"Tiedät kyllä, että minua alussa — vaivasi — kun tahdoit puhua minusta
ja eritellä minua itseäni kuten teit. Mutta sitten tuli tuo ilta
Frognerpuistossa. Me puhuimme jälleen minusta. Muistan yhtä ja toista
siitä, mitä sanoit — sinä puhuit lakkaamatta itseäsi vastaan, ja niin
minäkin, puhuessani itsestäni. Vasta sen illan jälkeenhän — meidän
välimme — alkoivat. Sen jälkeen minä aloin ikävöidä sinua, tahdoin olla
kanssasi ja käydä luonasi —"

"Ja entäs sitten?" kysyi Vegard, kun Uni vaikeni.

"Niin. Minua kai veti sinun luoksesi — se että sinä näit minussa
ihmisen, jossa oli paljon vastakkaista — eri puolia. Kodissahan ihmiset
näkevät toisissaan vain muutamia puolia. Velvollisuudet, surut, ilot ja
harmit" ne ovat aina samat ja palaavat aina. Kodissa jää ihmisestä aina
niin paljon, jolle ei ole mitään käyttömahdollisuutta. Ja tiedäthän,
ettei ihminen koskaan halua luopua mistään omastaan. Sen vuoksi oli
niin houkuttelevaa seurustella kanssasi — mielestäni minä kasvoin ja
muutuin monipuolisemmaksi, kun kerta sinä näit minut sellaisena —"

"Vain sitä sinä siis tarkoitit, kun seurustelit kanssani — että minä
katselisin sinua — ja antaisin sinun tuntea oman arvosi?"

"Kai minä samalla tarkoitin — tavallaan — meitä molempia", vastasi Uni
hiljaa.

"Minä rakastin sinua", sanoi Vegard kiihkeästi. "Tietenkin minä
halusin, että myöskin sinä näkisit — no niin, näkisit jotain minussa —
Mutta päämaalini oli ennen kaikkea olla sinulle jotain —"

"Silloin suhteemme on merkinnyt enemmän sinulle kuin minulle", sanoi
Uni hiljaa.

He olivat joutuneet vähitellen pienelle autiolle sivukadulle, joka
haisi jonkinlaiselta öljyltä — rasvaiselta ja vastenmieliseltä.
Toisella puolen katua oli tehdas, ja nyt, kuun valossa, paistoi sen
tiiliseinä omituisen kauhtuneena ja tuhkankarvaisena. He kulkivat
pimeässä aidan viertä.

"Kaiken kaikkiaan", sanoi Vegard hiukan ivallisesti, "on sinunkin
avioliittosi vika ollut siis se, että sinusta oma minäsi sai liian
vähän tilaa?"

"Niin, aivan varmasti."

"Ja taiteilijanviettisi", sanoi mies samassa äänilajissa, "oli sekin
ehkä sitä, että tahdoit nähdä oman minäsi loistavan?"

"Taiteilijanvietti", kertasi Uni hitaasti. "Muistan jotakin, mitä
kerran sanoit siitä — muistan sen niin hyvin, koska tunsin, kuinka
harhaan sinä osuit — sillä tavoin saattaa vain se luulla, jolla
itsellään ei ole pisaraakaan taiteilijanverta. Sanoit että luulit
sen olevan kuin magneetti ihmisessä: se kokoo hänen kaikki kykynsä
ja yhdistää ne tiiviiksi kokonaisuudeksi. Mutta ennemminkin se on
jotain, joka hajoittaa ja lamaannuttaa koko ihmisen elinvoiman. Se
panee hänet rakastumaan kaikkeen vastakkaiseen omassa itsessään ja
lähiympäristössään, kaikkiin elämän vastakkaisiin teihin, tai saa hänet
katkeraksi samasta syystä, koska hän ei kykene tarpeeksi kiintymään
vain johonkin yhteen. Ihminen näkee että kaikella on arvoa, ja vain
vahvimmat kykenevät saattamaan nämä arvot keskenään sopusointuun.

"Ymmärrän nyt, että sekä onnessa että onnettomuudessa on jotain
ihmeellistä ja houkuttelevaa, yhtä hyvin vastuuttomuudessa ja kapinassa
kuin velvollisuuksien täyttämisessä ja nöyryydessä. Minä olisin
tahtonut luoda kokonaiskuvan tästä kaikesta — mutta minä en kykene
näkemään niin voimakkaasti ja selvästi, että olisin pystynyt luomaan
tätä kokonaiskuvaa. Ja sen vuoksi en ole oikeutettu laiminlyömään
tavallisia porvarillisia velvollisuuksiani sitä kotia kohtaan, jonka
itse olen valinnut itselleni. Minä olen hyvin tavallinen rivimies enkä
voi karata paikaltani sen paremmin kuin sotilas sodassa voi jättää
paikkaansa. Ja on parempi uskoa, että vapaaehtoisesti pysyy paikallaan
kuin että on siihen pakotettu."

"Ikäänkuin meillä ihmisillä olisi tahdon vapautta —"

"Ainakin meillä on tahtoa." Uni nauroi: "Aivan niinkuin me näemme
sellaista, mitä emme _tahdo_ nähdä taikka uskomme toisin kuin
_tahdomme_ uskoa tai teemme toisin kuin _tahdomme_ — kernaimmin. Minä
olen kulkenut ja sanonut, että tahdoin elää kokonaan niille, jotka
muodostavat kotini, mutta en ole kyennyt — oikeammin, olisin mielelläni
tehnyt niin, jos se vain olisi ollut helpompaa, mutta se maksoikin
niin paljon, etten halunnut maksaa sellaista hintaa. Tuo puhe tahdosta
— kysymys on vain siitä, vallitsenko minä tahtoani vai vallitseeko se
minua —"

"Luuletko että tämä osa erikoisesti luontuu sinulle, Uni?" kysyi Vegard
hiukan pilkallisesti.

"Joka tapauksessa se on minulle annettu", sanoi Uni ja nauroi, "ja
minun täytyy joko suostua näyttelemään se tai jättää eronhakemus. Mutta
nyt minun täytyy lähteä kotiin —"

"Uni", sanoi mies, kun he olivat hänen portillaan, "en usko, että sinä
yleensäkään olet ollut rehellinen minua kohtaan — et myöskään tänä
iltana — et ainakaan tänä iltana, kaikista kauniista lausetavoista
huolimatta. Sinä vain koetat päästä irti siistillä tavalla. Sinä
viimeisenä iltana luonani —"

"Voi Vegard — eihän kannata jauhaa samaa alusta alkaen taas—"

"Kuten tahdot", sanoi mies äkkiä ylimielisesti. "En tahdo pidättää
sinua kauemmin, hyvää yötä siis —"

"Hyvää yötä, Vegard. Olen pahoillani, että olet niin närkästynyt —
mutta ymmärrän, että sinulla on syytä siihen —"

       *       *       *       *       *

Unista tuntui pahalta, että Vegard ei todellakaan merkinnyt hänelle
mitään. Hän ei voinut auttaa asiaa, mutta hän ei saattanut olla
ajattelematta miehen huonetta, joka hänestä nyt tuntui minkä hyvänsä
huonekaluliikkeen nurkkaukselta — ja Vegard itse oli kuin mikäkin
elämän liikeapulainen.

Mutta entäpä jos Vegard olisikin ollut myyjä, jolla oli erikoinen kyky
houkutella naispuolisia asiakkaita ostamaan? Jospa mies olisi osannut
uskotella hänelle, että onni ja rakkaus on saatavissa siihen hintaan,
minkä nainen voi suorittaa — nainen, jolla on lapsia, joista hänen on
omalla sydämellään vastattava? Kun Uni vain ajattelikaan, mitä silloin
olisi saattanut tapahtua, hän tunsi miltei yhtä voimakkaasti pelkoa
kuin häpeää ja nöyryytystä oman typeryytensä takia.

       *       *       *       *       *

Ingrid oli pannut pikkupojat maata ja sammuttanut makuuhuoneessa. Mutta
Lasse oli hereillä ja huusi hänet luokseen; äidin piti tulla laulamaan
hänelle.

Uni istui vuoteensa laidalla sälevuoteen ja korivaunujen välissä. Hän
lauloi, kunnes luuli pojan nukahtaneen, mutta tämä nousikin äkkiä
istumaan ja tuhersi itkua:

"Äiti! Sinähän olet unohtanut, että minun piti saada hilloa, kun me
jäimme kahdestaan kotiin!"

"Hss, et saa herättää Ingaria!"

Hän kietoi pojan villavaippaan ja kantoi hänet ruokasaliin. Sähkövaloa
ei ollut sytytetty, ja huone oli täynnä kuutamoa. Illallispöytä oli
katettu, ja lasit ja posliinit välkkyivät.

Uni istuutui Lasse sylissään ja syötti hänelle rabarberihilloa
teevadiltaan. Ja sitten poika sai luvan istua äidin kanssa ikkunassa ja
katsella kuuta.

Se purjehti korkealla kelmeiden tähtien välissä vaaleansinisellä
taivaalla. Aivan Hjelden kodin kohdalla oli rakentamaton tontti,
joitakin matalia tummia varjoja ja vanhoja niinipuita, joiden paljaat
oksat piirtyivät niin kevyinä ja hienoina ilmaa vastaan. Kaukana alueen
perällä kimmelsi jokin katto, jonka lasitetut tiilet välkkyivät kuin
vedenpinta — yksi ja toinen katon ikkuna heijasti valoa kuolleena
kiiltona kuin se olisi ollut katinkultaa.

"Laula, äiti 'Kas iltaa, rouva kuu, mun ystäväin'", sanoi Lasse, ja
Uni lauloi Pierrot'n laulun ajattelematta sanoja. Hän istui nojaten
leukaansa pojan tukkaan ja pojan lämmin poski kaulallaan — äiti tunsi
tuon pienen kokoonkyyristyneen lapsenruumiin uhoavan lämpöä.

Onni, ajatteli Uni, onni — mitenkä minä saatoinkaan, näin vanhana,
kulkea ja uskoa onneen — tai epäillä, onko onnea.

Onni, jonka Kristian ja minä olemme kerran yhdessä omistaneet.
Sellainen onni on kuin tähdenlento. Se lyhyt aika, minkä se loistaa,
meidän on muistettava, mitä sydämemme toivoo ja toivottava sitä —
se lyhyt tuokio, kun hyväilyt ovat uusia ja hukuttavia, meidän on
ymmärrettävä elämämme ja annettava sille suunta. Monikohan meistä
siihen pystyy?

Ja onni, joka meillä on lapsissamme, on siinä määrin selviö, ettemme
sitä ajattele. Voi, kaikki ne hetket, jolloin sydämemme vavahtaa
riemusta — kun he ovat sanoneet jotain herttaista ja astuvat
hullunkurisia ensi askeleitaan ja kun he näyttävät ihmistapoja ja
tulevat hyväilyineen ja kun me kosketamme heitä ja kun jokin pelästys
on ohi tai kun sairaus osoittautuukin vaarattomaksi. Me emme ajattele,
että kaikki nuo tuhannet pienet pilkahdukset ovat onnea. Vaikkakin me
elämme juuri niistä. Kukaan ihminen ei jaksaisi elää olematta silloin
tällöin onnellinen, mutta me emme huomaa onnea, kun se on likellämme.
Täysin tietoisia olemme vain silloin, kun olemme onnettomia. Niin kauan
kuin minulla on lapseni, tiedän että jaksan elää — jaksan ilomielin,
millaiseksi kaikki muu elämässä minun kohdaltani muodostuukin.

Ja kun ajattelen, että Kristian ja minä olemme rakastaneet toisiamme ja
että me yhä, syvimmälti, rakastamme toisiamme ja että sellaiset kuin
välimme nyt ovat, sellaisiksi ne jäävät päiviemme loppuun — luulen että
helposti jaksan kerran kuolla.

Aina tulemme me olemaan yksinämme toinen toisemme vierellä. Sillä
silloin kun me olemme yhtä, emme sitä ajattele. Yhtä, iloitessamme
lapsiemme takia, yhtä, ollessamme tuskassa ja levottomuudessa heidän
vuokseen, yhtä, tuntiessamme tarvetta unohtaa, että ruumiimme kuluvat
ja vanhenevat. Ja kerran meidät varmasti yhdistää yhdeksi sama
pettymys, kun lapset jättävät meidät.

Minä olin yhtä pienoisteni kanssa, silloin kun kannoin heitä sisässäni.
Ja niin kauan kuin elän, tulen olemaan yhtä heidän kanssaan — aina, kun
heidän surunsa polttaa minua ja heidän ilonsa tekee minut iloiseksi.
Enkä minä tule kantamaan kaunaa, aina kun huomaan, että he ovat
kehittyneet yksilöiksi ja että heidän elämässään on sellaista, jonka
ulkopuolelle minun täytyy jäädä.

Lapsien vuoksi me rakastamme elämää, tuli mikä tuli. Ja tämän rakkauden
tähden emme kiinny elämään niin, ettemme jaksa ajatella kuolemaa.

Sillä luopua meidän täytyy aina — tavalla tai toisella. Lassen pienet
kasvot, sellaiset kuin ne ovat tänä iltana, minun täytyy suostua
menettämään — nehän muuttuvat joka päivä, vähitellen ja varmasti,
kunnes pojustani on kasvanut mies — jos Jumala suo.

Vain pikku Lars Kristian ei koskaan voi olla muuta kuin minun pieni
pienoiseni.

Juuri siksi kai äidistä aina tuntuu, että se lapsi, jonka hän on
menettänyt, on kaikista kaunein.

Mutta jokainen solu meissä parkuu, kun muistamme, että meidän pitää
luopua, ja me rukoilemme Jumalaa ja Jeesusta, vaikka emme uskoisikaan
heihin.

"Evigt ejes kun det tabte —" [Ibsenin "Brandista": "vain sen, mitä
olemme kadottaneet, omistamme ikuisesti."] Sanat nousivat hänen
mieleensä. Hän oli aina osannut ne niinkuin osaamme "Abu Bibu" tai
"Nippis nappis naulastuoliin". Oli kuin hän väläyksessä olisi tajunnut
niiden totuuden — se kuului niihin jotka ovat tuomitut vaeltamaan
arkipäiväisinä ihmisten parissa, aivan kuin peikkojen täytyy muuntaa
itsensä pieniksi, kun talonpojan on soudettava heidät veneessään
vastarannalle.

Hän kuuli Kristianin aukaisevan ja sulkevan eteisen oven.

"Täälläkö sinä istut kuuta katsomassa! Ja Lasse myös — ei mutta
tiedätkö, Uni! Jokin määrä on sentään pidettävä — pojan olisi täytynyt
olla vuoteessa jo aikoja sitten." Hän kumartui suutelemaan Unia ja
katseli samalla nukkuvaa lasta.

"Muistathan, että hän oli hiukan nuopallaan, kun hänen piti jäädä
kotiin", sanoi äiti tasoittaen. "Voit uskoa, että pikkutytöt olivat
somia lähtiessään."

"Sen kyllä uskon. Koska heidät on haettava?"

"Kello yhdeltätoista."

"Siinä tapauksessa tahtoisin saada teetä nyt heti — niin että saan
istua hiukan rauhassa ensin" — hän meni sähkönappulan luo ja tahtoi
vääntää valon palamaan.

"Odota tuokio — poika voisi herätä", sanoi Uni. Ja hän nousi Lasse
sylissään, kantoi pojan vuoteeseen ja levitti peitteen hänen ylleen.
Hän käänsi hiukan pienintä ja nosti untuvapatjan, jonka lapsi oli
potkinut lattialle, peitti sillä pienokaisen ja painoi sen tiiviisti
hänen ympärilleen.



