F. O. Viitasen 'Pohjois-Ruotsin suomalaiset' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3847. 
E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme 
aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen. 

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen, Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.




POHJOIS-RUOTSIN SUOMALAISET

Ja matkan varrelta vähän pohjoisempaankin
Lisiä kansallisuustaistelujen historiaan


Kirj.

F. O. VIITANEN



Kansanvalistusseuran toimituksia 176





Helsingissä,
Kansanvalistusseura,
1917.




SISÄLLYS:

Alkulause.

Pohjois-Ruotsin suomalaiset

Väkilukutilastoa.
Historiikkia.
Elinkeinot.
Rautatiet.
Nykyisiä »sivistyttämispyrkimyksiä» Pohjois-Ruotsin suomalaisiin
   nähden.
Miten Pohjois-Ruotsin suomenkielinen väestö nykyisin suhtautuu
   näihin ruotsalaistuttamispyrkimyksiin?
David Skogman ja Pohjois-Ruotsin suomalaiset.
Edelleen sanomalehtiväittelyjä ja muita sanomalehtikirjoituksia.

Siellä täällä Pohjois-Ruotsissa ja vähän pohjoisempana

Ruotsin rajalle.
Haaparannalla.
Gunnarin kyydissä Karunkiin.
»Puhu sinä poika oikeata kieltä!»
Karungista Bodeniin.
Bodenista Kiirunaan.
Suomalaistuvalla.
Kiirunasta Narvikiin.
Pohjoisessa.
Pohjois-Norjan suomalaisia haastattelemassa.




Alkulause.


Kun tunnettu kansalaisemme _Kaarle Aksel Gottlund_, jonka vaiheisiin
ja monipuoliseen elämäntyöhön tohtori O.A. Kallio kirjassaan
»_Suomalaisuuden suurmiehiä I_» meidät miellyttävällä tavalla
tutustuttaa, 1820-luvulla suunnitteli suomalaisia seurakuntia
Keski-Skandinaviaan, laski Norjan suomalaisten paikallinen
luottamusmies Paavo Räisänen v. 1823 koko Keski-Skandinavian
suomalaissyntyisen, suomea ainakin jonkun verran osaavan kansan
nousevan luvultaan noin _40,000 henkeen_. Milloin ja mitä varten tämä
suomalainen väestö Keski-Skandinaviaan on muuttanut, siitä antaa
tohtori _Väinö Salminen_ mielenkiintoisen kuvauksen ansiokkaassa
kirjassaan »_Skandinavian metsäsuomalaisten vaiheet_». Niinikään
tohtori Väinö Wallin (Voionmaa) siitä pakinoi pirteästi kerrotussa
nuorisonkirjasessaan »Metsäsuomalaiset Ruotsissa». Tämä tarkotus
myös käy sattuvasti selville siitä anomuksesta, joka v. 1823
tuhansien Keski-Skandinavian suomalaisten puolesta jätettiin Ruotsin
hallitukselle ja jossa m.m. sanottiin: »Aiheet synnyinmaastamme
lähtöön olivat samat kuin yleensä kansain maastansa lähtöön. Ei
kansan liikanainen paljous maatamme uhannut, eikä meitä houkutellut
saaliinhimo. Nälkä vain ja hävittävät sodat olivat ne vieraat, jotka
ajoivat meidät etsiskelemään rauhallisempia ja äidillisempiä turpeita,
ollaksemme varmemmat hengestämme ja toimeentulostamme — — ja niinpä
Ruotsin kuninkaiden kutsumina esi-isämme tulivat näille asumattomille
seuduille.» Ja nämä suomalaiset ovat vuosisatain kuluessa Skandinavian
sydämessä suorittaneet työn, josta ruotsalaistenkin on täytynyt
tunnustaa: »Suomalaiset ovat suorittaneet kauniin kappaleen maamme
raivaamisesta; ruotsalaiset eivät olisi voineet tunkeutua näihin
metsiin, asustaa ja viljellä niitä muulla tavoin kuin vähitellen
leviten viljellyltä alueelta askel askeleelta metsiin. Suomalaiset
sitävastoin ovat aikaansaaneet tämän Herkuleen työn, vaikka heillä ei
ole ollut tukenansa mitään vanhaa asutusta.» — Mutta siitä huolimatta
on Ruotsissa tätä Keski-Skandinavian suomalaista väestöä vainottu
ja sorrettu, ja sen sulattamista ruotsalaisiin on pidetty erikoisen
tärkeänä, milteipä pyhänä kansallisena tehtävänä. Siitäkin tohtori
Salmisen kirja meille vaikuttavasti kertoilee. Ja sen jälkeen kuin
hän v. 1909 kirjansa julkaisi, on Keski-Skandinavian suomalaisten
ruotsalaistuttamistyö jo saatu siinä määrin loppuunsuoritetuksi,
että esim. Ruotsin Matkailijayhdistyksen 1914 vuoden vuosikirjassa
maamittari C. Gustaf Örn katsoo voivansa, tähän vuosikirjaan
kirjoittamassaan kaunokirjallisessa kuvauksessa »Kesä vanhoilla
suomalaisseuduilla», jo puhua vain »muistomerkeistä, jotka vielä
johtavat mieleen näiden seutujen vanhoja suomalais-aikoja».
Todellisuudessa kuitenkin yhä vieläkin noin 900 suomea puhuvaa vanhusta
asuu savupirteissään pääasiallisesti Östmarkin ja Nyskogan pitäjissä
Ruotsin puolella ja Solörin metsissä Norjan puolella. Sen myöntää
vielä myös »Svenska Turistföreningens Resehandböcker» sarjan 19:nnen
nron »Värmland och Dal» viimeksi ilmestynyt painos, missä huomautetaan
Wärmlannissa, varsinkin sen pohjoisosissa, asuvan suomea ymmärtäviä
ruotsalaisia noin 900 henkilöä. — Jo aikoja sitten on saatu katoamaan
ne hajanaiset suomalaiset ainekset, jotka noin kolme vuosisataa
sitten mainitaan siellä täällä Keski-Ruotsissa olleen talollisina,
torppareina ja mökkiläisinä (Taalain maakunnassa, Södermanlannissa,
Helsinglannissa y.m.). Mutta elinvoimaista ja sitkeää suomalainen
asutus joka tapauksessa on Keski-Ruotsissa viime vuosikymmeniin asti
ollut niilläkin seuduilla, joilla suomalaisia on ollut vain hyvin
vähälukuisesti. Niinpä Medelpadin Borgsjön pitäjän vanhimmat nykyiset
suomalaisesta heimosta periytyvät asukkaat, jotka itse eivät enää
suomea osaa, v. 1914 kertoivat tämän kirjoittajalle, että siellä vielä
noin 50 vuotta sitten oli ainakin yksi vanha vaimo, joka puhui suomea.

_Huomattavin_ on Ruotsissa nykyisin se suomalainen asutus, joka
menneinä vuosisatoina on levinnyt Ruotsin pohjoisosiin, varsinkin
_nykyisen Norrbottenin läänin alueelle_. Vieläpä tämä suomalainen
asutus viime vuosisadalla osotti huomattavaa laajenemiskykyäkin.
Mutta toiselta puolen tämä Norrbottenin suomalainen asutus myöskin on
melkeinpä aivan viime vuosikymmeneen asti saanut olla varsinaisilta
järjestyneiltä ruotsalaistuttamistoimenpiteiltä enemmän rauhassa kuin
Keski-Ruotsin suomalais-seudut. Norrbotten on ollut kaukana valtakunnan
keskustasta ja kulkuneuvot sinne ovat olleet sangen huonot. Nyt on
tullut Pohjois-Ruotsin suomalaisten ruotsalaistuttamisen vuoro. Tosin
ei suomalaisten ruotsalaistuttamiseksi täällä enää nykyisin voida
käyttää ollenkaan samoja keinoja, mitä esim. vuosina 1641—1643 ja v.
1664 annetuissa kuninkaallisissa käskykirjeissä määrättiin Wärmlannin
silloisia suomalaisia vastaan, nimittäin että »suomalaisten pirtit ja
viljat ilman tutkintoa ja tuomiota on poltettava» tai että »suomalaiset
ovat tulella ja miekalla karkotettavat» ja »että sitä, joka antaa
heidän metsissään asua ja rakentaa, ensi kerralla sakotetaan ja, jos
tämä tapahtuu useammin, hän hirtetään». Mutta nykyisellä ajalla on
nykyajan keinot!

Niiden tietojen lisäksi, mitä toht. _Martti Airila_ »Omassa maassa» ja
Tietosanakirjassa antaa Pohjois-Ruotsin suomalaisista, seuraavat sivut
esittävät muutamia pikkupiirteitä näiden heimolaistemme nykyisistä
oloista ja elämästä, varsinkin kun se ainoa laajempi tutkielma,
mikä, toht. Airilan väitöskirjaa »Äännehistoriallinen tutkimus
Tornion murteesta» lukuunottamatta, Pohjois-Ruotsin suomalaisista
kielellämme on olemassa, nim. _David Skogmanin_, on, tekijän v. 1867
kuoltua keskeneräiseksi jääneenä, osittain vain käsikirjoituksena
ja 1870 vuoden Suomi-kirjaan painettukin osa »Suomalaiset Ruotsissa
ja Norjassa» suuren yleisön verraten vaikeasti saatavissa. Lisäksi
ovat Pohjois-Ruotsin suomalaisten olot sitten 1865 vuoden, jolloin
Skogman niillä seuduilla liikkui, jo aivan oleellisesti muuttuneet.
Ruotsinmaalaisen Waldemar Lindholmin lämminhenkinen »Ruotsin
salo-suomalaisia»[1] taas on ensi sijassa romaani, niin paljon kuin
se monessa suhteessa myös Pohjois-Ruotsin suomalaisten elämää meille
elävöittääkin.

_Norjassa_ asuu suomalaisia yhä edelleen varsin huomattava määrä
Ruijassa, Norjan pohjoisimmissa osissa. V. 1900 virallisesti
laskettiin siellä olleen suomalaisia (kvaener) 6,700 ja
suomalais-lappalais-norjalaista sekaväestöä noin 8,000 henkeä. Mutta
todellisuudessa nousee suomea puhuvain lukumäärä niillä seuduilla
ainakin noin 30,000:een, sillä suuri joukko Ruijan lappalaisista ja
norjalaisistakin on suomen kielen taitoisia.

Pohjois-Norjan suomalaisten vaiheet, samoinkuin Keski-Skandinavian
suomalaistenkin, ovat monessa suhteessa erikoisen mielenkiintoiset.
Onpa siellä Vesisaaressa (Vadsö) aikoinaan ilmestynyt suomenkielinen
sanomalehtikin, niinkuin yhä edelleen ilmestyy Pohjois-Ruotsissa,
Haaparannalla. — Kun _A.V. Ervastin_ laajaa v. 1884 ilmestynyttä
matkakuvausta »_Suomalaiset Jäämeren rannalla_» myytäväksi enää löytyy
vain Kansanvalistusseuran varastossa muutamia kappaleita eikä uudempia,
edes vähänkään yksityiskohtaisia kuvauksia Pohjois-Norjan suomalaisten
oloista ja elämästä kielellämme ole ilmestynyt, v. 1910 julkaistuja
kalastaja Simo Kokon muistelmia »Ruijan rannalta» lukuunottamatta,
aion yrittää, jos tämä vaatimaton koe, joka nyt Kansanvalistusseuran
myötävaikutuksella pääsee julkisuuteen, saavuttaa edes vähänkin
levikkiä, tuonnempana kuvata myös _Ruijan suomalaisten_ aikaisempia
vaiheita ja nykyisiä oloja kaukana pohjoisessa.

Seuraavien sivujen esitys Pohjois-Ruotsin suomalaisista perustuu
muiden lähteiden ohella kolmella niille seuduille tekemälläni
matkalla saamiini havaintoihin ja tietoihin. — Tehtävä on ollut
vaikea, ja rasittava sanomalehtimiestyö on estänyt monessakin kohdin
viimeistelemästä käsikirjoitusta niinkuin olisin tahtonut. Olen
kuitenkin sen painokuntoon saamista kiirehtinyt, sillä uskon, että se
valtiollinen ja kansallinen vapaus, mikä Suomelle synkän takatalven
jälkeen entistä kirkkaampana on koittanut, myös saattaa meidät
entistä useammin osanotolla ajattelemaan kansalaisiamme isänmaamme
läntisen rajan takana, vain Tornionjoen meistä erottamina. Ja jos
kansalaistemme kohtalo Pohjois-Ruotsissa voi saada meidät entistä
enemmän omistamaan heille huomiota, silloin myös meillä toivottavasti
syntyy teoksia, joissa sikäläisten veljiemme ja siskojemme olot
joutuvat perinpohjaisemman ja laajemman selvittelyn alaisiksi kuin
tässä kirjassa on tapahtunut.

_Kuvat_ tämäntapaisen kirjan mielenkiintoisuutta epäilemättä suuresti
lisäisivät. Niitä olikin tarkotus runsaastikin tähän saada. Mutta kun
alkuperäinen sitä varten hankkimani kuvakokoelma viime talvena katosi
sotasensuurin kätköihin ja aikaisin viime kevännä Ruotsista tilaamani
uudet kuvat eivät ole saapuneet perille, vaikka ne kyllä aikoinaan
on ilmoitettu lähetetyksi, eikä tilapäinenkään, sieltä täältä eri
aikakauslehdistä y.m. kokoonhaalittu kuvitus, jota viimeksi ajattelin,
tuntunut kustantajasta enempää kuin minustakaan vastaavan tarkotustaan,
on kuvittamisajatuksesta lopuksi täytynyt kokonaan luopua. Kirjan
alkuun on kuitenkin liitetty Pohjois-Ruotsin suomalaisten olojen
tutkijan, pastori David Skogman-vainajan kuva, varsinkin koska mitään
sellaista hänestä tätä ennen ei tietääkseni ole julkaistu.

Alussa oleva Tornionjokilaakson ja siihen lähinnä liittyvien Suomen- ja
Ruotsin-puoleisten alueiden kartta on, muutamia muutoksia ja lisäyksiä
tehden, piirretty pääasiassa 18:nnella sivulla mainitun Ollilan—Airilan
kartan mukaisesti.

Mieluisa velvollisuuteni on lopuksi kiittää Tornionjokilaakson olojen
tarkkoja tuntijoita, maisteri _Niilo Liakkaa_ ja tohtori _Martti
Airilaa_, heidän tätä vaatimatonta koettani kohtaan osottamastaan
harrastuksesta ja myötätunnosta sekä niistä arvokkaista lisistä ja
ohjeista, mitä heiltä olen tätä kirjasta kirjoittaessani saanut.

Porissa heinäk. 15 pnä 1917.

_F. O. Viitanen_.






Pohjois-Ruotsin suomalaiset.




Väkilukutilastoa.


Ensimäinen yksityiskohtainen laskelma suomalaisten lukumäärästä
Pohjois-Ruotsissa lienee Ruotsin tilastollisen keskustoimiston vuosien
1856—1860 tilastojulkaisussa, jonka mukaan suomalaisten lukumäärä
siellä v. 1860 oli seuraava:

  Seurakunta        Miehiä yli  Vaimoja yli    Laps. alle  Yhteensä
                    10 vuoden   10 vuoden      10 vuoden
                 1.    2.  3.    1.    2.  3.    4.   5.    6.    7.

    Pajala..... 463   456  40   407   450  75   475  485  1,434 1,417
    Ylitornio.. 401   440  53   462   444 111   441  438  1,335 1,455
    Karunki.... 356   322  32   320   317  79   297  309  1,007 1,025
    Alatornio.. 328   282  30   309   290  73   251  222    891   894
    Hietaniemi. 242   245  33   297   249  66   215  187    735   799
    Jukkasjärvi 197   137  16   158   131  24   153  158    503   471
    Jellivaara. 142   129   6   157   137  19   122  151    399   464
    Kaaresuvanto 58    54   3    39    54  16    55   49    170   158
    Yli-Kainuu.. 49    49   4    30    46   8    44   51    146   135
    Haaparanta.. 25    22   1    62    28   9    15   14     63   113
    Korpilompolo 23    19   2    11    19   —    19   12     63    42
    Ala-Kainuu... 5     3   —     1     1   1     4    2     12     5
    2 muussa pit. —     1   —     1     1   —     —    —      1     2
              2,289 2,159 220 2,254 2,167 481 2,091 2,078 6,759 6,980
    Yht.                                                       13,739

    1. naimattomia, 2. naituja, 3. leskiä
    4. miehen puolta, 5. vaimon puolta, 6. miehiä, 7. vaimoja.

Kymmenen vuotta myöhemmin, v. 1870, oli Norrbottenin läänin suomea
puhuvan väestön lukumäärä kirkonkirjojen mukaan 14,015, v. 1880
16,510, v. 1890 19,345, v. 1900 21,940 ja v. 1910 25,266 henkeä.
Viidenkymmenen vuoden kuluessa oli Pohjois-Ruotsin suomalainen asutus
siis kasvanut 11,527 hengellä eli kokonaista 83,89 %:lla. Kuitenkin
suomalaisten (suomenkielisten) lukumäärä siellä on tuntuvasti suurempi
kuin viralliset numerot osottavat ja voitaneen nykyään arvioida _noin
30,000 hengeksi_. Jopa näiden seutujen suomalainen asutus 1860—1900
luvuilla osotti taipumusta oman varsinaisen alueensa ulkopuolellekin
laajenemiseen, sulattaen johonkin määrin itseensä ympäristön
ruotsalaista väestöä.

Viime vuoden lopulla oli ruotsinmaalaisessa »Tidskrift för det
svenska folkbildningsarbetet» julkaisussa toht. Herman Lundbergin
mielenkiintoinen kirjoitus, joka koskettelee Ruotsin kansan
tärkeimpiä rotuaineksia. Pohjois-Ruotsissa asuvat suomalaiset, sanoo
kirjoittaja, uskovat olevansa suomalaista alkuperää, mutta itse
asiassa he kirjoittajan mielestä kuitenkin ovat hyvin sekotettua
sukuperää. Useimmilla on sekä lappalaisia että ruotsalaisia tapoja,
vaikkakin suomalaiset rotutuntomerkit monin paikoin ovat vallitsevina.
Pohjois-Ruotsiin muuttaminen ei kirjoittajan tietojen mukaan ole
Suomesta vieläkään kokonaan lakannut. Suomalaisten lukumäärän
Pohjois-Ruotsissa mainitsee kirjoittaja v. 1910 olleen 25,261 henkeä.
— Aikakauskirjassa »Svenskt Arkiv för Pedagogik» v. 1915 mainitsee
myöskin maisteri Einar Spjut niiden Pohjois-Ruotsin asukkaiden, joilla
äidinkielenä on suomi, lukumäärän nousevan yli 25,000 hengen.

Sen jälkeen kuin Ruotsin kuningas Oskar II alkoi omistaa huomiota
Pohjois-Ruotsin suomalaisten ruotsalaistuttamiskysymykselle ja
senmukaiset toimenpiteet pantiin entistä järjestetymmässä muodossa
siellä alulle, on Norrbottenin läänin kieliolojen kehityksessä
varsinkin tämän vuosisadan alusta alkaen ollut huomattavissa selvä
muutos, joskin suomalaistenkin lukumäärä yhä edelleen on jaksanut
kasvaa. Muutos alkoi tuntua jo viime vuosisadan viimeisellä
vuosikymmenellä. Vuosina 1891—1900 lisääntyi Norrbottenin suomea
puhuvain luku 2,595 hengellä eli 13,4 %:lla, mutta ruotsia puhuvain
luku 27,493 hengellä eli koko heidän lukuunsa nähden 33,8 %:lla. Ja
koko Norrbottenin läänin väestöstä teki suomalaisten lukumäärä v.
1910 enää vain 15,4 %, v. 1900 tehden vielä 16,28 % (koko väestön
luvun silloin ollessa siellä 134,769) ja aikaisemmin 18,46—20,06 %.
Erikoisesti kuvaava on suhde suomalaisten ja ruotsalaisten välillä
Jellivaaran pitäjässä, sen jälkeen kuin kaivostyö siellä sai entistä
suuremman vauhdin. Vuoden 1890 lopussa oli Jellivaarassa suomea puhuvia
2,319 henkeä l. 61,3 % pitäjän koko silloisesta väkiluvusta ja vuoden
1900 lopussa 2,500 henkeä l. 22,2 %. Mutta ruotsia puhuvia, joita
vuoden 1890 lopussa oli vain 1,467 henkeä l. 38,7 %, siis tuntuvasti
vähemmän kuin suomenkielisiä, oli v. 1900 lopussa jo 8,778 henkeä l.
77,8 %, siis paljon enemmän kuin suomalaisia. V. 1910 oli ruotsalaisten
lukumäärä Jellivaarassa 11,158; suomalaisten lukumäärä lienee pysynyt
suunnilleen samana kuin v. 1900.

Norrbottenin läänin erikielisten väestöainesten prosenttiluvut viime
vuosisadan neljän viimeisen vuosikymmenen kuluessa muuttuivat muuten
kokonaisuudessaan seuraavasti:

V. 1860 ruotsalaisia 72,74 %, suomalaisia 20,06 %, lappalaisia 7,20 %;
v. 1870 ruotsalaisia 75,97 %, suomalaisia 18,43 %, lappalaisia 5,60 %;
v. 1880 ruotsalaisia 77,52 %, suomalaisia 18,19 %, lappalaisia 4,29 %;
v. 1890 ruotsalaisia 77,47 %, suomalaisia 18,46 %, lappalaisia 4,07 %;
v. 1900 ruotsalaisia 80,58 %, suomalaisia 16,28 %, lappalaisia 3,14 %.

Vahvin oli suomalainen asutus v. 1900 Tornion voutikunnan rannikko- ja
itäosissa (Yli- ja Alatornion, Karungin, Pajalan y.m. pitäjissä sekä
Haaparannan kaupungissa), joissa silloin, v. 1900 lopulla, väenlaskun
mukaan oli 16,473 suomea puhuvaa ja vain 3,606 ruotsinkielistä
asukasta; mutta tälläkin alueella oli kuitenkin suomea puhuvain
suhteellinen lukumäärä alentunut 84,0 %:sta v. 1890 82,04 %:iin v.
1900. Suomalaisimpia pitäjiä Tornion voutikunnassa v. 1900 olivat:
Pajalan pitäjä (3,778 suomalaista ja 192 ruotsalaista), Tärännön
kappeli (1,280 suomea puhuvaa ja 29 ruotsinkielistä), Ylitornio (3,016
suom. ja 371 ruots.), Korpilompolo (1,694 suom. ja 264 ruots.) j.n.e.
Vankka suomalainen asutus oli v. 1900 niinikään Tornion voutikunnan
lappalais-alueella: Jukkasjärvellä (1,964 suomea puhuvaa ja 351
ruotsinkielistä) ja Kaaresuvannossa (Karesuando) l. Enontekiössä (415
suom. ja 31 ruots.).

V. 1910 jälkeisiltä vuosilta ei liene Norrbottenin läänistä
kokonaisuudessaan suomenkielisten ja ruotsinkielisten keskinäistä
suhdetta valaisevaa väestötilastoa vielä saatavissa. Muutamia
yksityisiä tapauksia vain sieltä täältä. Niinpä vuosien 1913—14
vaihteessa toimeenpantiin tutkimus siitä, montako henkeä Ruotsin
Alatornion kirkkoherrakunnassa puhuu ainoastaan ruotsia, montako suomea
ja montako molempia kieliä. Tutkimuksen tuloksena oli, että Haaparannan
kaupungissa puhuu ainoastaan ruotsia 268, ainoastaan suomea 105 ja
molempia kieliä 1,047; Ruotsin Alatorniolla puhuu ainoastaan ruotsia
377, ainoastaan suomea 1,528 ja molempia kieliä 2,363. Kouluiässä
olevat lapset ja nuoriso yleensä on tässä tutkimuksessa laskettu
niihin, jotka puhuvat molempia kieliä; mainittua ikää nuoremmat lapset
taas on laskettu puhuvan samaa kieltä kuin heidän vanhempansakin,
joko sitten yhtä kieltä tai molempia. — Vilkas suomalainen asutus on
nykyisin myöskin Kiirunassa suurilla kaivosalueilla, joiden väestöstä
ehkä ainakin noin 40 % ymmärtää suomea. Jellivaaran kaivosalueiden
suomalaisuutta vastaan on jo ryhdytty tehokkaampiin toimenpiteisiin.

Nykyinen _Norrbottenin lääni_ (Norrbottens län), minkä itäosassa
Pohjois-Ruotsin suomalaiset nykyisin pääasiallisesti asuvat, on Ruotsin
pohjoisin, harvimmin asuttu ja suurin lääni, laajuudeltaan 105,520 km².
V. 1912 siellä oli 166,641 asukasta (miehiä 85,136 ja naisia 81,505),
keskimääräisesti siis noin 1,7 henkeä km²:llä. Tiheimmin asutut ovat
Länsipohjan (Westerbottenin maakunnan, josta osaa näkee muutamissa
kartoissa nimitettävän Norrbotten, vaikka sennimistä maakuntaa ei
kyllä ole) suomalaisseudut, 4,5 asukasta km²:llä. Asutus Norrbottenin
läänissä on kuitenkin parina viime vuosikymmenenä kasvanut nopeammin
kuin muualla Ruotsissa. Väestölisäys vuosina 1901—1910 oli 18,4 %,
koko Ruotsissa sen keskimäärin ollessa vain 7,3 %, ja parina viime
vuosikymmenenä on tämän läänin väkiluku kasvanut lähes 54 %:lla (koko
Ruotsin vajaalla 17 %:lla). Suurin on väestön lisäys luonnollisestikin
ollut Norrbottenin läänin suurilla kaivosalueilla.

Suomalainen asutus käsittää Suomen rajan länsipuolella yhtäjaksoisesti
seuraavat Länsipohjan (Westerbotten) ja Lapin maakuntain pitäjät ja
kappelit: Alatornion, Karungin (Karl Gustaf), Hietaniemen, Ylitornion,
Korpilompolon, Pajalan, Tärännön, Muonionalustan, Junosuannon (v.
1914 erotettu Pajalasta), Kaaresuvannon, Jukkasjärven (johon myös
Kiirunan nykyinen suuri asutusalue ja Wittanki kuuluvat), suurimman
osan Jellivaaraa ja osan Ylä-Kainuuta (Öfver Kalix). Siihen siis
kuuluvat Tornion ja Kainuun laajat jokialueet, Kainuunjoen (Kalix-älf)
alajuoksua lukuunottamatta, jossa asutus suurimmaksi osaksi on
ruotsalaista. Pohjoisempana taasen suomalainen asutusalue ulottuu
Kainuun jokialuetta lännemmäksi. Sitä paitsi tapaa hajanaista
suomalaista asutusta siellä täällä Pohjanlahden rannikkoseuduilla
Haaparannalta aina Piitimeen (Piteå) asti, samoinkuin Bodenissakin.
— V. 1870 julkaistussa tutkielmassaan »_Suomalaiset Ruotsissa ja
Norjassa_» (Suomi 2: 8) David Skogman määrittelee Norrbottenin
suomalaisten asuinrajat seuraavasti: »Heidän asumainsa länsipuolinen
raja alkaa Sankijoen ja Seivijoen välillä, 3 penink. Haaparannan
kaupungista, käy siitä pohjoiseen pitkin Kukkasjokea, Kukkasjärveä,
Kypasjärveä, Miekojärveä ja Raitajärveä. Raitajärveltä kääntää raja
luodelänteen ja kulkee poikki Kainun, Vettäsen, Röytiön ja Roonejärven,
Luulajan vesille asti. Pohjasessa ja idässä ovat Suomi ja Norja
rajana. Muistettava tässä kuitenkin on, että joku Suomalainen asuu
siellä täällä ulkopuolellakin mainittua rajaa, ja toisaalta että
Ruotsalaisia ja Lappalaisia asuu Suomalais-rajain sisällä.» Suomen
Maantieteellisen Seuran Fennia-sarjassa ilmestyy vielä 1917 vuoden
kuluessa toht. Airilan tutkielma »_Suomenkielen nykyinen leviämisalue
Pohjois-Ruotsissa_», mihin tutkielmaan, tekijän suosiollisella
myötävaikutuksella, minulla on ollut tilaisuus ennen sen julkaisemista
tutustua. Siinä toht. Airila yksityiskohtaisesti selvittelee suomen- ja
ruotsinkielisen asutuksen entisiä ja nykyisiä rajoja Pohjois-Ruotsissa,
mitä selvittelyä havainnollistuttaa tutkielmaan liittyvä kartta, jonka
toht. Airilan ohjeiden mukaan on piirtänyt insinööri Onni Ollila. Toht.
Airilan, insinööri Ollilan ja Suomen Maantieteellisen Seuran sihteerin,
professori J.A. Palmenin suosiollisella luvalla on mainitusta kartasta
piirretty, muutamia lisäyksiä ja muutoksia tehden, myöskin se kartta,
joka liittyy tämän kirjan alkuun. — Mainittuun karttaan viittaamalla
teen seuraavassa muutamin sanoin selkoa toht. Airilan edellämainitun
tutkimuksen tuloksista kielijakoon nähden.

Kieliraja kulkee aluksi, Pohjanlahdesta alkaen, Alakainuun ja
Alatornion pitäjäin rajaa, niin että sen länsipuolelle jää Sangin
ruotsalainen kylä, itäpuolelle Säivin suomalainen. Jo 1500-luvulla
lienee kieliraja samassa paikassa tavannut meren. Noin 2—3 penikulmaa
valtiollista rajaa lännempänä kulkee kieliraja Hirvijärven ja
Raitajärven kyläin pohjoispuolelle, jossa se yhtyy Ylitornion pitäjän
länsirajaan, seuraten sitä Korpilompolon kappelin rajaan saakka. Tämän
kappelin pohjois- ja itäosat ovat suomalaisia, lounaisosa enimmäkseen
ruotsalaista. Lahnajärvestä käy kieliraja etelään Ylikainuun rajaan,
jota se seuraa Jellivaaran pitäjän rajaan saakka. Ylikainuun pitäjä
on jokseenkin ruotsinkielistä. Tavattuaan Jellivaaran pitäjän rajan
kieliraja kulkee lounasta ja etelää kohti pitäjänrajan länsipuolella
ja sitten länttä kohti Puolnjaan, sieltä Lomonnin itäpuolitse ja
Polcirkelnin aseman pohjoispuolelta Henriksdalin uutisasutuksen kautta
Jokimukan pitäjään. Tämän pitäjän rajan poikki kuljettuaan tapaa
kieliraja kolmikielisen Kuoukan kylän, kääntyy luoteeseen, jolloin se
jälleen tulee Jellivaaran pitäjään, ja jatkuu edelleen samaan suuntaan
Sjaunjaan. Mikäli kiinteätä asutusta vielä pohjoisempana tavataan, se
yleensä on suomalaista. Äärimmäiset suomalaisen asutuksen rajamerkit
pohjoisessa tavataan Kainuunjoen yläjuoksuun kuuluvain Kaalasjärven,
Holmajärven, Laukuluspan sekä Paittasjärven rannoilla, samoinkuin
Tornionjoen yläjuoksun ja Tornionjärven rannalla, niinikään Muonionjoen
yläjuoksulla.




Historiikkia.


Mistä ovat Norrbottenin suomalaiset Ruotsiin tulleet?

Useat muinaistutkijat ovat pitäneet varmana asiana, että joku
suomensukuinen kansa on muodostanut Skandinavian alkuväestön (esim.
Rask, Nilsson, Munch ja Porthan). Muutamat ovat sitä mieltä, että ennen
»sveain» ja »gööttain» Skandinaviaan tuloa siellä on asunut kaksikin
suomensukuista kansaa. Se ainakin on varmaa, että lappalaiset ovat
asuneet Skandinaviassa ennen siellä nykyisin asuvia ruotsalaisia.
Skogman näitäkin seikkoja lähemmin selvittelee, samoinkuin hän
laajasti kertoilee Pohjois-Ruotsin _kainulaisista_ ja _pirkkalaisista_
asukkaista sekä Lapinmaan ja Westerbottenin varhaisimmasta
asuttamisesta.

Ensimäisiä tietoja suomalaisesta kansanheimosta, joka Peräpohjolassa
on asunut, antavat skandinavialaiset tarut. Niissä kerrotaan
_kveenein_ eli _Kainuun_ kansasta, jonka asuma-alueeksi monienkin
seikkain perusteella on arveltu Westerbottenin (Länsipohjan) maakuntaa
nykyisessä Ruotsissa ja Pohjanmaan pohjoisosaa. Näillä alueilla
mainitaan kainulaiset ensiksi 8:nnella vuosisadalla;[2] kerrotaanpa
vielä 11:nnellä vuosisadallakin heidän vallastaan. Mutta sen jälkeen
kaikki tiedot heistä loppuvat.

Millä tavalla kainulaiskansa hävisi, sekautuiko se lappalaisiin
vai muodostiko se niiden seutujen myöhemmän uutisasutuksen kanssa
nykyisen Peräpohjan väestön kantajoukon, siitä on kyllä olemassa
moniakin arveluja, muttei mitään varmoja tietoja. Niinikään peittyy
kainulaisten alkuperä enemmän tai vähemmän epävarmojen arvelujen
hämärään. Luultavimmalta näyttää, että kveenit l. kainulaiset olivat
Vienanmeren tienoilta Kemijokea pitkin länteenpäin siirtyneitä Venäjän
karjalaisia. Muutamat tutkijat ovat kuitenkin sitä mieltä, että
kainulaiskansa ei ollut kokonaisuudessaan samaa heimokuntaa, vaan että
Peräpohjan kainulaisasutus oli etelämpänä hämäläistä ja pohjoisempana
karjalaista. Kainulaisten hallitusmuotona oli kaikesta päättäen
jonkunlainen kuningasvalta. Kuninkaan päätoimena oli sodanjohto, sillä
sotia käytiin usein naapurikansoja vastaan. Kulkuneuvoina he käyttivät
kesällä veneitä, talvella suksia. Niinpä taru kertoo heidän jumalille
uhranneenkin, saadakseen hiihtokeliä, »joka oli heidän vuodentulonsa».
Elinkeinoina olivat sodat ja ryöstöretket, kalastus, metsänkäynti
ja kauppa. He myivät parhaasta päästä nahkatavaroita, joita joko
itse olivat metsänkäynnillä saaneet taikka sitten vaihtaneet tai
väkivallalla ottaneet lappalaisilta.

Kuluu muutamia aikoja siitä kuin tiedot kainulaisista kokonaan
loppuvat, ja silloin tapaamme Peräpohjassa _pirkkalaiset_, joiden nimi
ensi kerran esiintyy historiallisissa asiakirjoissa v. 1328. Silloin
mainitaan myös heidän veronalainen elinkeinonsa, lapinkäynti, jota
13:nnesta vuosisadasta asti olivat harjoittaneet. Samoin on jälellä
kertomus, että lappalaiset olivat itsenäisiä vuoteen 1277, jolloin
pirkkalaiset rupesivat heitä ahdistamaan. Kun helsinglantilaiset
uutisasukkaat alkoivat myös siirtyä lounaasta päin Peräpohjaan ja
estää siellä pirkkalaisten toimia, antoi ruotsalainen vallanohjia
pitänyt Knuutti Juhonpoika v. 1328 määräyksen, jonka mukaan
helsinglantilaisilla oli lupa muuttaa Peräpohjaan, mutta he eivät
saaneet estää lappalaisia metsästämästä eikä myöskään pirkkalaisia,
kun he menevät lappalaisten luo, viipyvät heidän luonaan taikka
tavaroinensa palaavat heidän luotaan. Lisäksi kielsi Knuutti Juhonpoika
ottamasta veroa sekä helsinglantilaisilta että pirkkalaisilta siksi,
kunnes kuningas oli tullut lailliseen ikään. Kolmekymmentä vuotta
myöhemmin vahvisti kuningas Eerikki Maununpoika pirkkalaisten oikeuden
kulkea Norrbottenin erämaissa tarpeensa ja hyötynsä vuoksi.

Samoinkuin kveeneistä l. kainulaisista, on pirkkalaistenkin alkuperästä
esitetty monenlaisia arveluja. Yleensä ovat historioitsijat hylänneet
olettamuksen heidän ruotsalaisperäisyydestään. Sen sijaan on olemassa
useita ja varsin luotettavia todistuksia siitä, että Satakunnan
asukkaat hyvin tunsivat Peräpohjan olot. V. 1374 he piispa Johannes
Pietarinpojan pyynnöstä Kokemäen kirkolla todistivat, että Turun
hiippakunnan rajat jo toista sataa vuotta sitä ennen ulottuivat
nykyiseen Kaakamaan ja että he tiesivät sen omasta kokemuksestaan ja
sen myös heidän esi-isäinsä lailliset asiakirjat osottivat. Niinikään
vakuuttaa hallitusmies Bo Juhonpoika kirjeessään Upsalan arkkipiispalle
Turun hiippakunnan rajoista samaa kuin edellä on mainittu, nim. että
»nämä ovat olleet rajat jo sata vuotta ja enemmän, niinkuin vanhat
Norrbottenissa, Ulvilassa, Kokemäellä ja Pirkkalassa asuvat ihmiset
vakuuttavat». Lisäksi, niinkuin toht. Airila »Aika» lehdessä (v.
1908 »Mistä Tornion ja Muonion jokialueiden suomalainen asutus on
peräisin?»), »Omassa maassa» ja »Tietosanakirjassa» huomauttaa, voidaan
kysymykseen, mistä Pohjois-Ruotsin nykyinen suomalainen asutus on
lähtöisin, antaa varmempi vastaus vetoamalla siihen murteeseen, jota
niiden seutujen suomalaiset puhuvat, kuin historiallisia todisteita
tutkimalla. »Norrbottenin suomalaisten, samoinkuin Suomenkin puolella
asuvain Tornion jokilaaksolaisten, kielimurre näet yksityiskohtiaan
myöten on yhtäpitävä niiden murteiden kanssa, joita puhutaan _Rauman
murrealueella_ ja _Kokemäen jokilaaksossa_. Ne harvat piirteet, jotka
erottavat Tornion murteen näistä mainituista eivätkä kuulu murteiden
myöhäisempään kehityskauteen, viittaavat hämäläiseen murrealueeseen,
josta siis on oletettava Peräpohjan suomalaisen asutuksen saaneen
lisiä. _On katsottava Norrbottenin suomalaisen asutuksen pääosaltaan
lähteneen Länsi- ja Lounais-Suomesta_.» — »Kun voimme pitää varmana
Norrbottenin asutuksen pääasiallisesti Rauman—Kokemäen tienoilta
lähteneen, voimme tehdä johtopäätöksiä mainitun asutuksen iästä.
On nimittäin huomattava, että Pohjois-Satakunnan ja Pohjanmaan
murteet paljoa suuremmassa määrässä kuin Norrbottenin eroavat
mainitusta Rauman—Kokemäen murreryhmästä. Näin ollen ei voi olettaa
asutuksen viimeksimainituilta seuduilta levinneen askel askeleelta
aina Pohjois-Ruotsiin saakka, vaan näyttää todennäköiseltä, että
asukkaat ovat sieltä suorastaan siirtyneet näille pohjoisille
perille. Historialliset lähteet tietävätkin kertoa ajanjaksosta,
jolloinka Satakunnan ja Hämeen miehet ovat olleet välittömässä
yhteydessä Peräpohjan kanssa. 13:nnella ja 14:nnellä vuosisadalla he,
historiallisissa asiakirjoissa tunnettuina _pirkkalaisten_ nimellä,
osaksi verottivat näitä pohjoisia seutuja, osaksi harjoittivat siellä
kauppaa ja kalastusta. Kun tiedetään pirkkalaisten Tornionjoen
suulle ja muuallekin perustaneen kauppapaikkoja, on luonnollinen
johtopäätös se, että tämä aika on Norrbottenin suomalaisen asutuksen
syntymäaika.» (Oma maa III, siv. 252—253). Toht. Airila lisäksi
olettaa Pohjois-Ruotsin nykyisen suomalaisen asutuksen lähteneen
lähinnä siltä Satakunnan alueelta, jossa Kokemäen ja Rauman murteet
toisensa tapaavat. »Viehättävältä tämä otaksuminen tuntuu siitä
syystä, että nämä samaiset seudut, Kokemäen, Euran, Köyliön tienoot,
ovat Satakunnan vanhinta asutusta, sitä emäasutusta, josta muu osa
Kokemäen jokilaaksoa, Punkalaitumen ja Loimaanjoen seudut ovat saaneet
asukkaansa» (»Aika» 1908, siv. 256).

Että pirkkalaiset ovat Tornion jokilaakson nykyisen asutuksen
perustajia, sen ajatuksen olennaisesti vahvistavat myös ne lisät,
mitä toht. Heikki Ojansuu on paikan nimientutkijana koonnut
pirkkalaiskysymyksen ratkaisemiseksi v. 1915 ilmestyneeseen
tutkimukseensa »Äännehistoriallisia lisiä Suomen murteiden
tuntemiseen». »Tähdelle pantava», huomauttaa toht. Ojansuu, »on se
suuri yhtäläisyys, joka vallitsee Tornion seudun ja vanhan Pirkkalan
henkilönnimistössä sellaisena, jollaisena tämä nimistö esiintyy
1500-luvun puolivälissä, siis noin 200 vuotta pirkkalaissiirtojen
jälkeen.» Monien esittämiensä henkilön- ja paikannimi-esimerkkien
perusteella tulee toht. Ojansuu siihen tulokseen, että »pirkkalaiset»
lapinverottajat »ovat olleet pääasiallisesti kotoisin Pirkkalasta,
Kangasalta, Lempäälästä ja Karkusta». »Kun Karkun, Huittisten ja
Kokemäen asukkailla on ollut Satakunnan rannikko kalastusalueenaan,
niin ovat sisempänä maassa asuneet hämäläiset (ehkä osittain ennen
laajan Karkun pitäjänkin asukkaat) tunkeutuneet Pohjan perukoille asti
lappalaisia verottamaan, osittain sinne asettuenkin.» — Sellainen
harvinainen nimi kuin Rauman kaupungin lähettyvillä Unaja antaa
toht. Ojansuulle aiheen tarkastaa, »olisiko mahdollisesti Rauman
alueeltakin keskiaikana tapahtunut siirtolaisuutta Pohjan perille.
Vanha raumalainen talonnimi Hakkari (Nortamon Hakkri Iiro) ja itse
Rauma-nimi, joka (luonnonnimi) on jo Kustaa Vaasan aikana suuren kylän
nimenä Tornion seudulla, ovat omansa vahvistamaan tätä arvelua.»

Tornion jokilaakson asutustarinat eivät paljonkaan anna tälle
kysymykselle lisävalaistusta. Näiden tarinain nojalla kyllä voi
päätellä, millä tavalla asutus niillä seuduilla on levinnyt, mutta
mistä tämä asutus sinne alkuaan on tullut, siinä tiedot loppuvat.
Niiden seutujen hengellinen herätys, joka pitää vanhain muinaistarujen
ja muinaisten tapausten muistelemisen syntinä, on nähtävästi paljon
siihen vaikuttanut. Kun Skogman v. 1865 kulki niillä seuduilla ja
kyseli, mistä suomalaiset ovat Norrbotteniin alkuaan tulleet, kertoo
hän saaneensa useinkin vastauksen: kyllähän sen raamatusta näkee,
mistä kaikki kansat ovat tulleet ja alkunsa saaneet. Airila mainitsee
Ylitornion Kainuun kylässä kerrotun, että neljäs uutisasukas, joka
oli asettunut Vittaniemen Simun taloon, 5 km. Hietaniemen kirkkoa
alemmaksi, oli ollut »Simuna Simunanpoika Korhonen Turun läänistä».

Pirkkalaisten oloja ja elämää valaisevasti kuvailee, paitsi Skogman
tutkimuksessaan, m.m. Yrjö Koskinen laajahkossa kertomuksessaan
Pirkkalaisista. 17:nnen vuosisadan kolmannella vuosikymmenellä, kun v.
1621 oli kaupunginoikeudet annettu Piitimelle, Luulajalle ja Torniolle
sekä v. 1622 Uumajalle, päättyy Peräpohjan pirkkalaisten monessa
suhteessa omituinen historia ja heidän nimensäkin vähitellen asia- ja
aikakirjoista katoaa.

Pidämme siis Norrbottenin nykyisen suomalaisasutuksen pääasiallisena
alkujuurena _pirkkalaisia_ ja, antaaksemme sanansijaa myös Skogmanin
laajoille, eri lähteisiin nojautuville selvityksille, _kainulaisia_.
Mutta muillekin siirtokunnille oli Norrbottenissa runsaasti tilaa. Kun
siellä yhä vieläkin on laajalti aivan asumattomia alueita, oli niitä
noin 500—700 vuotta sitten luonnollisestikin monin verroin enemmän.
Ruotsin hallituskin on tähän seikkaan jo varhain kiinnittänyt huomiota.
Niinpä käski Kustaa Waasa v. 1546 erämaiden asuttamiseen nähden
»jokaisen säätynsä ja varojensa mukaan raivata peltoa ja niittyä,
hakata kaskia, viljellä maata ja rakentaa uusia taloja, koska siihen
on hyvää tilaa». Erikoinen asetus Norrlannin asuttamisesta annettiin
v. 1559. Siinä sanotaan: »että Norrlanti tulisi asutuksi ja kruunun
verot sen kautta lisääntyisivät ja että moni mies kunnialla saattaisi
itsensä elättää, mutta kyläkuntia on, jotka sitä eivät tahdo myöntää,
vaan omistavat itsellensä metsää neljän viiden peninkulman laveudelta,
vaikka heillä siihen ei kuitenkaan ole oikeutta, sillä asumattomat maat
ovat Jumalan, kuninkaan ja kruunun, mutta eivät kenenkään muiden omat;
niin on siis päätetty, että niille, jotka voivat ja jaksavat hakea
itsellensä hyviä ja sopivia asuinpaikkoja metsissä, joissa he saattavat
perata ja polttaa metsän pois ja sitten toimittaa sinne itsellensä
taloja ja tiluksia ja maksaa kuninkaalle ja kruunulle veroja, se
olkoon kenenkään vastaansanomatta tai estämättä sallittu, jos se ei
tapahdu kenenkään asumapaikalla, niityllä tai laitumella, jota seikkaa
voudin ja lautakunnan on tarkastaminen ja tutkiminen.» — Kustaa Waasan
kuoltua jatkoi Norrlannin asuttamistyötä Kaarle IX. V. 1603 hän m.m.
selitti, että »koska Norrlannissa on hyvää tilaisuutta asua, niin
että maa vielä paljon saattaa tulla parannetuksi, niin sentähden on
sanottava niille, jotka asuvat maalla, että jos joku tahtoo mennä sinne
pohjoiseen, missä on tilaa, ja siellä pysyä, niin tahdomme auttaa häntä
peuroilla ja muulla ja suoda hänelle vapauden veroista, kunnes hän
saavuttaa toimeentuloa.» V. 1607 hän käski Tornion pitäjän talonpojilla
kansoittaa ne paikkakunnat Lapissa, jotka vielä olivat asumattomat.
Kuninkaan Lapissa olevien toimitusmiesten samana vuonna antamasta
kertomuksesta taas näemme, että talollisilla ja _pirkkalaisilla_
oli etuoikeus asuttaa ne järvialueet, joilla he aikaisemmin olivat
harjoittaneet kalastusta. — Erinäisiä, Norrlannin uutisasutukseen
kehottavia julistuksia ja säädöksiä annettiin sittemmin yhä
edelleenkin. Niinpä v. 1739 julaistussa kuninkaallisessa kirjelmässä
sanottiin: »mitä tulee suuriin metsiin ja erämaihin, niin on maaherrain
katsominen, että ne kaikkien mahdollisuuksien mukaan tulevat asutuiksi
ja pelloiksi sekä niityiksi raivatuiksi ja sitten vähitellen
verotetuiksi; tämä kaikki siellä, missä maanlaatu ja paikkakunta
sellaiseen on sovelias ja se saattaa metsää pahasti vahingoittamatta
tapahtua, joka seikka on tarkoin tutkittava, ennenkuin mitään lupaa
annetaan». V. 1741 luvattiin 10 vuoden vapaus henkirahoista ja 50
vuoden vapaus kaikesta tuloverosta niille, jotka ottivat erämaita
Wester- ja Norrbottenissa viljelläksensä.

_Ruotsin Lapilla_ historiallisena maakuntana käsitetään nykyisen
Westerbottenin läänin laaja länsiosa, sen itäistä, Pohjanlahden
rannikkoaluetta lukuunottamatta, ja Norrbottenin läänin niinikään
laajin läntinen ja pohjoinen osa, Tornionjoen laaksoa (paitsi sen
pohjoisinta osaa) ja Pohjanlahden rannikkoaluetta lukuunottamatta.
Pohjoisimpana on Tornion Lappi, sen eteläpuolella Luulajan Lappi,
sitten Piitimen Lappi, Lyckselen Lappi ja eteläisimpänä Åselen Lappi. —
Luokaamme pikainen silmäys erikoisesti tämän Ruotsin Lapin asuttamiseen.

Ruotsin Lapin lappalaisten keskuuteen levisivät ensimäiset kultuurin
säteet epäilemättä pirkkalaisten kautta. Vähitellen saatiin sinne
jonkun verran kristinuskon siemeniäkin kylvetyksi ja 1400-luvun alulla
rakensi, tarinain kertoman mukaan, Tosten herra Lapin ensimäisen
kappelikirkon. Mutta vasta vuosisatoja myöhemmin voidaan sanoa
kristinuskon syvemmin juurtuneen lappalaisten keskuuteen. Pirkkalaiset
polttivat Tosten herran kappelin ja vasta 1600 vuoden tienoissa
rakennettiin Lappiin uusi kristitty kirkko.[3]

Historiasta tiedämme, että 1500-luvun viimeisinä vuosina Suomessa
vallitsivat nuijasodan melskeiset, rauhattomat ajat. Monen monet
pyrkivät vieraille maille etsimään vapautta ja rauhaa, suuret
joukot vaimoineen ja lapsineen etsivät itselleen uuden kodin Suomen
ulkopuolelta. Muutamia siirtyi Saksaan, Viroon ja Puolaan, mutta
useimmat pyrkivät Ruotsiin, jonka olot parhaiten tunnettiin. »Vielä
kerran näemme siis suomalaisten Ruotsin Lapissa esiintyvän kultuurille
tienraivaajina», lausuu ruotsinmaalainen kirjailija Waldemar Lindholm.
»Eikä ainoastaan Lapissa, vaan myöskin etelämpänä olevissa maakunnissa,
Ångermanlannissa, Taalaissa, Medelpaadissa ja Värmlannissa. Kuin
suomalaisesta heimosta hajaantuneina vesoina ovat he tehneet työtä
ruotsalaisen kultuurin palveluksessa raivaten ja viljellen maita.»
Ensiksi näyttävät nämä 1500-luvun lopussa ja 1600-luvun alussa
kotimaastaan siirtyneet suomalaiset tulleen Helsinglantiin, joka
on Norrlannin eteläisimpiä rannikkomaakuntia. Täältä he näyttävät
suurissa joukoin siirtyneen länteen päin Taalainmaahan ja Värmlantiin,
jonka suunnattomat metsät tarjosivat tulokkaille hyvän ja luotettavan
turvapaikan, sekä pohjoiseen päin Medelpaadiin, Ångermanlantiin ja
osittain myös Åselen ja Lyckselen Lappiin.

Kaskeamisella, metsästyksellä ja kalastuksella, sen mukaan kuin
kotipuolella olivat tottuneet, suomalaiset Keski- ja Sisä-Ruotsissa
monin paikoin elelivät vuosikausia ruotsalaisten tuskin aavistaessa
suomalaisia siellä olevankaan. Mutta vuosien kuluessa ruotsalainenkin
uutisasutus kävi yhä ylemmäs jokilaaksoja sisämaahan. Metsistä
tavattiin vihdoin salosuomalaistenkin asumukset, ja taistelu maan
omistamisesta ruotsalaisten ja suomalaisten uutisasukkaiden kesken
alkoi. Ruotsalaiset eivät suinkaan lempein silmin suomalaisia
katselleet. Omakätisesti kävi yhä lisääntyvä ruotsalainen asutus
oikeutta suomalaisia vastaan. Suomalaisia vainottiin ja suurin
joukoin murhattiin. Niinpä kertoo vanha historiallinen perimätieto,
että hurjistunut ruotsalainen talonpoikaisjoukko kerran hyökkäsi
Ångermanlannin Finnsjön suomalaisten kimppuun, murhaten heidät
viimeiseen mieheen. Ruotsin hallituskin käytti veristä kieltä, kuten
m.m. tämän kirjasen alussa mainittu, v. 1664 annettu kuninkaallinen
käskykirje sangen kuvaavasti todistaa. Ja niin on suomalainen asutus
vuosisatain kuluessa, vaikka suoranaiset väkivaltaisuudet suomalaisia
kohtaan sittemmin kävivätkin yhä harvinaisemmiksi, vähitellen Keski-
ja Sisä-Ruotsista yhä enemmän hävinnyt. Vähälukuisina, toisistaan
erillään ja saamatta omalla kielellään minkäänlaista koulusivistystä
he vähitellen jo ovat useimmissa paikoin kokonaan sulautuneet
ruotsalaisiin. — Eipä ole enää suomalaista asutusta Åselen ja
Lyckselen Lapissakaan. Mutta muisto näidenkin seutujen vanhoista
salosuomalaisista elää vielä sikäläisissä kansantarinoissa ja monissa
palkkain nimissä.

V. 1673 antoi Ruotsin kuningas Kaarle XI asetuksen Lapin asuttamisesta.
Siinä kehotettiin rajamaakuntien asukkaita muuttamaan Ruotsin Lappiin
ja luvattiin heille siinä tapauksessa vapaus sotamiehen pidosta
kaikiksi ajoiksi ja 15 vuoden vapaus kaikista tuloveroista, minkä
ajan jälkeen heitä oli verotettava niinkuin lappalaisiakin. Mutta
kun tämä »Plakaatti Lapin asuttamisesta» julkaistiin, ei ollut,
kertoo edellämainitsemani Lindholm, »ainoatakaan ruotsalaista, joka
olisi uskaltanut muuttaa Lappiin uutisasukkaaksi. Sillä lappalaiset
olivat ruotsalaisten kesken huudossa jumalattomasta noituudesta,
jota ei kukaan voinut vastustaa. Jopa aikalaiset sivistyneetkin
luulivat lappalaisten taitavan loihtia, ja varmaankin he tunsivatkin
monta muilta salattua luonnonvoimaa, kuten nykyajan intialaiset
fakiirit. Ei ole siis kummasteleminen, ettei tahdottu panna itseänsä
alttiiksi lappalaisten noituudelle. Mutta suomalaiset olivat
itse taikatietoista väkeä, ja vaikkeivät olisi olleetkaan, oli
heillä kumminkin sellainen maine, ja se jo riitti pitämään arkoja
lappalaisia aisoissa.» Seuraavana vuonna, v. 1674, tapaammekin Ruotsin
Lapin ensimäisenä paikallisena varsinaisena asujana, raivaajana
ja todellisena viljelijänä suomalaisen _Vilppu Hiltuisen_, jonka
Lindholm on nykyajan yleisölle mielenkiintoisesti esittänyt kirjassaan
»Ruotsin salo-suomalaisia». — »Kevät teki tuloa erämaahan. Mutta
yksinkertaisessa siniseksimaalatussa sängyssänsä vanhassa tuvassa
nukkui Vilppu Hiltuinen rauhallisesti ja makeasti. Auringonsäde
leikitteli hänen päänalusellansa, ja hänen vanhat kurttuiset
kasvonsa loistivat omituisesta rauhasta. Suloinen oli erämaan vanhan
uranaukaisijan, Lapin ensimäisen uutisasukkaan, Vilppu Hiltuisen lepo.»

Lappiin 1673 vuoden julistuksen perusteella muuttaneiden lukumäärä ei
kuitenkaan ollut suuri. Ne suomalaiset, jotka sinne silloin muuttivat,
asettuivat ensi sijassa Lyckselen ja Åselen pitäjiin. V. 1695 jälleen
annettiin erityisellä julistuksella tiedoksi, että ne, jotka Lapissa
jo asuvat taikka sinne asuntonsa ottavat, saavat 15 vuoden vapauden
kaikista veroista. Vapaavuosien kuluttua he verotetaan tiluksiensa
suuruuden mukaan, mutta henkirahoista, sotamiesten pidosta ja kaikista
sivumaksuista he edelleen pääsevät. Kuitenkaan eivät, sanotaan
mainitussa julistuksessa, ne, jotka tällaista oikeutta tahtovat
nauttia, »saa ylellisesti hakata kaskia, jota mielikarvaudella olemme
kuulleet tapahtuneen ja jonka kautta metsä hävitetään ja vahingollisia
metsävalkeita aiheutetaan, vaan he ovat velvolliset rakentamaan
huoneita ja raivaamaan peltoa ja niittyä, niinkuin muissakin maamme
maakunnissa on tavallista». — V. 1749 sitten julkaistiin erityinen
yksityiskohtaisempi ohjesääntö, minkä määräyksiä uutisasumuksia Lappiin
perustettaessa oli noudatettava. Ja tämän ohjesäännön määräykset ovat
suureksi osaksi olleet siellä voimassa aina nykyaikoihin asti.

Nämä Lapin uutisasukkaille annetut erikoisvapaudet saivat varsinkin
_ison vihan aikana_ paljon suomalaisia siirtymään nykyisen Norrbottenin
läänin itä-, keski- ja pohjoisosiin. Ja Suomesta niille seuduille
siirtyminen olisi 1700- ja 1800-luvuilla ollut ehkä vieläkin
suurempi, jos edellämainittu 1749 vuoden ohjesääntö ei olisi tehnyt
uutisasumusten perustamista niin monimutkaiseksi kuin se itse asiassa
teki. Kuvaavana esimerkkinä siitä, mitä vaikeuksia uutisasukasta
niillä seuduilla saattoi esim. viime vuosisadalla kohdata, kaikista
luvatuista etuoikeuksista huolimatta, mainittakoon lähetyssaarnaaja
P. Laestadiuksen kuvaus kirjassaan »Journal öfver missionsresori
Lappmarken II».

»Minä katsoin uutisasumuspaikan», kertoo Laestadius, »ja kirjoitin
maaherranvirastolle tavalliseen tapaan pyynnön kruunun uutisasumuksen
aikaansaamiseksi. Pitäjän nimismies sai määräyksen katsastaa ne
tilukset, joita tarkoitin. Tämä katselmus tapahtui syksyllä v. 1830.
Asuinpaikaksi valitsin erään niemen, jonka nimi oli Notte. Maa siinä
oli pelloksi kelpaamatonta, minkä vuoksi peltomaaksi katsottiin 3
saarta, jotka yhteensä tekivät 6 1/2 tynnyrinalaa. Niittymaata tulin
saamaan asunnolta pitkän matkan päässä ja näiden niittytilkkujen
arveltiin tuottavan 40 kuormaa heiniä. V. 1831 sain tiluksiin
hallintaoikeusluvan, jossa m.m. sanottiin: »maan viitenä ensimäisenä
vapaavuonna on uutisasukas velvollinen aikaansaamaan ne rakennukset
ja viljelykset, jotka katselmusmiehet ovat esittäneet ja jotka ovat
arvioidut 145 riksiin 32 kill. B:co, mutta sen jälkeen hänen tulee
vuosittain laskea rakennusten ja viljelysten osalle edelleen 14 riksiä
mainittua rahalajia ja lisäksi vielä pitää kunnossa, mitä ennen on
tehty; jos hän tämän laiminlyö, niin hän kadottaa omistusoikeutensa
uutisasumukseen ja hänet velvoitetaan seuraajalleen rahassa
suorittamaan se, mitä hän on tekemättä jättänyt, mistä kaikesta
asianomaisten kruununpalvelijain tulee pitää tarkkaa vaaria.»

»Tämä on», kirjoittaa Laestadius, »omistusoikeusluvan tavallinen
muoto uutisasukkaille Lapissa. Se siis sisältää, että jos uutisasukas
ei täytä kaikkia velvollisuuksiansa, hän kadottaa omistusoikeutensa
uutisasumukseen ja saa vielä lisäksi rahassa maksaa seuraajalleen,
mitä on laiminlyöty. Tämä on hyvin kohtuuton määräys. Millä oikeudella
kruunu vaatii enemmän kuin on antanut? Uutisasukas on köyhä, hänen
täytyy kalastaa, hänen täytyy metsästää, hänen täytyy tehdä muille
työtä saadaksensa elatusta. Hän jaksaa tuskin laittaa pienen mökin
itsellensä, toisen huonepahasen karjallensa; ja kuitenkin hänet
velvoitetaan viitenä vuotena rakentamaan täysi talo ja raivaamaan
tavallisen talon pellot. Jos tätä vaaditaan varalliselta talon
haltialta, jolla on elatuksenvaraa riittävästi ja täysikasvuisia
lapsia sekä palkollisia, niin hänkin jo säikähtää; ja siitä huolimatta
kuitenkin tällainen vaatimus asetetaan köyhille uutisasukkaille, jotka
tyhjin käsin muuttavat jollekin sammalsuolle Lapissa. Ja jos nyt näitä
kaikkia vaatimuksia ei täytetä, niin nämä kurjat uutisasukkaat ajetaan
pienine lapsineen pois siitä matalasta majasta, jonka he töin tuskin
ovat kokoonkyhätyksi saaneet, ja lisäksi heiltä vielä otetaan se pieni
omaisuus, mitä heillä mahdollisesti saattaa olla, korvaukseksi siitä,
mitä uutisviljelyksessä on voimien puutteen vuoksi jäänyt tekemättä.»

Että uutisasutus kuitenkin on niillä seuduilla kasvanut, vieläpä
verraten nopeastikin, osottaa aikaisemmin tässä kirjasessa esitetty
tilasto. Jokseenkin mahdotonta luonnollisestikin on sanoa, mitkä
Norrbottenin läänin seudut jo kainulaiset ja pirkkalaiset aikoinaan
viljelykselle raivasivat; melkein yhtä mahdotonta on päätellä, mihin
paikkoihin Tornionjoen laaksossa pirkkalaisten mahtavuuden päivien
jälkeen muita suomalaisia on ensiksi muuttanut, sillä minkäänlaisia
maakirjoja niiltä ajoilta ei löydy. Monista merkeistä päättäen ovat
Tornion ja Kainuun pitäjät tulleet aikaisimmin asutuiksi. Tornion
Lappikin on tullut aikaisemmin viljelykseen kuin muut Lapit. Siellä oli
esim. 32 verovelvollista uutisasumusta jo silloin kuin Luulajan Lapissa
oli vain 3 ja Piitimen Lapissa ei ainoatakaan. Jukkasjärvellä tavataan
ensimäinen uutisasutus v. 1631 ja Kaaresuvannossa v. 1650. V. 1606
ilmoitti Ruotsin kuninkaan toimitusmies Lapissa, että pirkkalaisia,
jotka vanhastaan ovat käyneet kauppaa tunturilappalaisten ja
merilappalaisten kanssa, oli Tornion Lapissa 22, Luulajan Lapissa 17,
Piitimen Lapissa 16 ja Uumajan Lapissa 11. V. 1799 oli, D. Skogmanin
mukaan, Tornion Lapissa 564 uutisasukasta, mutta v. 1858 jo 1,237.
Jukkasjärvellä oli v. 1820 suomalaisia 355, v. 1860 jo 974. Tornion
vesistöä lännemmäksi siirtyi suomalainen asutus esim. Jellivaaraan
1700-luvun keskivaiheilla, leviten vähitellen Luulajan joen
keskijuoksulle asti ja osittain vielä siitäkin jonkun verran luoteeseen.

Tämä niiden seutujen uutisasukkaiden lisääntyminen ei
luonnollisestikaan ole ollut vaikuttamatta lappalaisiin. Hän on
varsin karsain silmin nähnyt, että uutisasukkaita on kaikin tavoin
koetettu suosia ja hänet on pyritty vähitellen yhä enemmän karkottamaan
niiltä seuduilta, joilla hänen sukunsa on vuosisatoja vuosisatain
jälkeen peurojansa syöttänyt ja järvissä kalastellut. Ja vaikka
lappalaisiakin on silloin tällöin muistettu, niinkuin esim. v. 1671,
jolloin Westerbottenin maaherran käskettiin pitää huolta siitä, ettei
Lapin asuttamista varten tapahtuva maan mittaaminen peljästyttäisi
lappalaisia, sillä hallitus tahtoo sallia lappalaisten pitää maansa ja
kalavetensä, niin ovat he siitä huolimatta tunteneet asemansa varsin
sorronalaiseksi ja riitoja lappalaisten ja uutisasukkaiden välillä
on syntynyt varsin helposti. Uutisasukas on tehnyt sieltä täältä
esim. muutamia kuormia heinää ja jättänyt ne suojatta. Lappalainen
on kulkenut sivutse ja hänen peuransa ovat syöneet ja hajoitelleet
uutisasukkaan heinävarat. Uutisasukas taas vuorostaan on polttanut
jäkälän kaukaisten niittymaittensa vieriltä ja niin turmellut
lappalaisen peuranlaitumen. Riita on ollut valmis. — Viime aikoina ovat
olot kyllä tässä suhteessa paljonkin järjestyneet. Mutta eripuraisuuden
aiheita yhä vieläkin paljon löytyy. Varsinkin metsälappalaisten ja
Norrbottenin läänin muiden asukkaiden välit yhä edelleen ovat kireät.




Elinkeinot.


Norrbottenin läänin suomalaisten pääelinkeinot ovat maanviljelys
ja karjanhoito. Tärkein viljalaji on ohra ja ohran ohella peruna.
Ruista tapaa varsinkin Tornion jokilaakson eteläosissa. Kauraakin
viljellään, mutta pohjoisempana kuitenkin vain rehuksi. Pohjoisemmissa
seuduissa on valkoinen nautakarja, n.s. tunturirotu, yleisintä. Karjan
rehun hankinta tuottaa asukkaille paljon työtä ja huolta. Heinää
saadaan pohjoisempana yleisimmin suoniityiltä, »jänkiltä» (jängiltä),
etelämmässä on viime vuosina alettu jo hiukan viljellä kylvöheinääkin.
Myös poroja useat Norrbottenin suomalaiset omistavat. Suomalaisseutujen
pohjoisosissa harjoitetaan uutterasti kalastusta, voipa sanoa siellä
kalastuksen olevan monin paikoin pääelinkeinonakin.

Yleensä elää Norrbottenin suomalainen väestö verraten niukoissa, monin
paikoin sangen puutteenalaisissakin oloissa. Katovuosia lisäksi sattuu
usein. Varsinkin 1867 ja 1902 suuret katovuodet ovat niillä seuduilla
kaikkien muistissa; perin huono oli sato myöskin vuosina 1851, 1856,
1862, 1864 ja 1866. Vuodesta 1904 alkaen on Luulajassa toiminut
kasvibiolooginen koelaitos, jonka päämääränä on saada hankituksi niiden
seutujen ilmanalaa täysin kestäviä viljalajeja. Erikoisesta Norrlannin
maankuivausrahastosta on Norrbotteniin viime vuosina myönnetty
runsaasti apurahoja ojitus- ja suonkuivaustarkotuksiin. Meijeritoiminta
on kolmen viimeksikuluneen vuosikymmenen aikana myös huomattavasti
edistynyt. Sahaliike niinikään on viime vuosina entisestään monin
verroin vilkastunut. Suurimmat metsäalueet omistavat yhtiöt, kunnat
ja valtio. Vuosisadan vaihteessa oli Norrbottenin läänissä valtion
metsiä 2,334,132 ha (v. 1901), kuntain metsiä 288,648 ha (v. 1901),
kruununtilain ja uutisasukkaiden metsiä 888,789 ha (v. 1897) ja
tukkiyhtiöiden metsiä noin 120,500 ha (v. 1897). Kunnan omistamaa
metsää oli vuosisadan vaihteessa suomalaisseuduilla Pajalassa 48,782
ha, Tärännössä 14,457 ha, Jukkasjärvellä 45,582 ha, Jellivaarassa
63,015 ha ja Kaaresuvannossa 7,000 ha (v. 1912). Metsien kautta saatuja
rahastoja omisti v. 1905 Pajalan kunta 1,103,239 kruunua, Jukkasjärvi
124,750 kr. ja Jellivaara 770,244 kr. V. 1911 kohosivat Norrbottenin
läänin kuntain omistamat, metsistä saadut rahastot 5,736,224 kruunuun.
— Myös massaksi on viime aikoina alettu metsää käyttää. Tervanpolttoa
harjoitetaan yleisesti. Metsästys on monin paikoin kalastuksen ohella
tuottava sivuelinkeino.

Erikoista huomiota ansaitsee vuoriteollisuus. Vuorissa löytyy rautaa,
kuparia, lyijyä, sinkkiä ja hopeata.




Rautatiet.


Rautatie Bodenin linnoitus- ja rautatiekeskuksesta itäänpäin on
jo ehtinyt Suomen rajalle kahdessakin kohdassa, Karungissa ja
Haaparannalla. Ensin rakennettiin rata Bodenista Morajärvelle
(Morjärv) asti, jota matkaa on 24 km. Morajärven ja Lapinjärven
(Lappträsk) välinen, 46 km pitkä rataosa avattiin liikenteelle v.
1911. Samana vuonna päättivät Ruotsin valtiopäivät jatkaa rataa
Karunkiin Tornionjoen länsirannalle asti, mikä rataosa valmistui v.
1913. Saman vuoden valtiopäivillä päätettiin samaa rataa jatkettavaksi
myös Karungista pohjoiseen päin pitkin Tornionjoen jokivartta 47 km,
Matarenkiin asti. Karungin—Matarengin rata avattiin liikenteelle
jouluk. 15 p:nä v. 1914. Radan varrelle on heti alusta rakennettu 10
asemaa ja pysäkkiä.

Paljon tärkeämpää kuin radan jatkaminen Karungista pohjoiseen päin,
olisi epäilemättä kuitenkin jo kauvan sitten ollut Haaparannan
kaupungin yhdistäminen Ruotsin rautatieverkkoon. Siitä olikin jo vuosia
sitten ollut neuvotteluja ja keskusteluja sekä Ruotsin valtiopäivillä
että muissa asiaa harrastavissa piireissä. Niinpä oli aikoinaan
kysymyksessä rautatien rakentaminen Morajärveltä Haaparannalle;
mutta jatko suunnattiin lopuksi Lapinjärvelle. Sen jälkeen aiottiin
rata Lapinjärveltä jatkaa Haaparannalle, mutta jatko tulikin
ruotsinpuoleiseen Karunkiin j.n.e. Ja Haaparanta sai yhä edelleen
odottaa rautatietään.

Syynä siihen, että Haaparanta yhä edelleen Ruotsin rautatieverkosta
syrjäytettiin, vaikka Haaparannan radan tärkeys kaikkialla
tunnustettiin, olivat strateegiset näkökohdat, Norrbottenin itäisen
maarajan puolustus.

Vuoden 1913 valtiopäivät vihdoinkin hyväksyivät kuninkaallisen
esityksen, jonka mukaan Haaparannalle oli rakennettava rautatie.
Mutta radan suunta jäi edelleen myöhemmin päätettäväksi. Sen verran
voitiin kuitenkin jo sopia suuntaakin koskevista eri ehdotuksista,
että jäljelle jäi vain kaksi lopullista suuntaehdotusta: toisen
ehdotuksen mukaan, jota kannattivat sekä Ruotsin rautatiehallitus
että Norrbottenin läänin kuninkaallinen käskynhaltia, oli rata
suunnattava Karungista etelään pitkin Tornionjoen laaksoa; toisen
ehdotuksen mukaan, jota erikoisesti kannatti Ruotsin yleisesikunta, oli
rata suunnattava Lappträskin aseman läheltä etelää ja kaakkoa kohti
Säivits-lahteen ja siitä itäänpäin Haaparannalle.

Vuoden 1913 alussa puolusti Ruotsin hallituksen siviilitoimituskunnan
päällikkö, mikäli kesällä 1914 Ruotsin valtiopäiväin käsiteltävänä
olleesta, uusia rautateitä koskevasta mietinnöstä käy selville,
esittäessään asiaa kuninkaalle, suuntaa Karunki—Haaparanta. »Rata
on suunnattava», selitti ministeri Schotte, »pitkin Tornionjoen
laaksoa, kuitenkin niin paljon siitä länteen päin, että se kulkee
varsinaisen viljellyn maan ulkopuolella ja että erinäiset sotilaalliset
näkökohdat tulevat varteen otetuiksi. Haaparannan asema on sijoitettava
kaupungin eteläpuolelle. Radan yhdistäminen vastaisuudessa Suomen
rautatieverkkoon ei voi tulla kysymykseen muualla kuin Haaparannan
eteläpuolella, Suomen puolella olevan Alatornion kirkon läheisyydessä.»
Tämän suunnan tueksi esitti siviiliministeri vielä m.m. sen, että rata
siten tulee lyhempi ja kustannuksiltaan helpompi. Mutta ennen kaikkea
puhuivat silloisen siviiliministerin mielestä Karungin—Haaparannan
ratasuunnan puolesta sivistykselliset näkökohdat, _ruotsalaisen
sivistyksen ja ruotsin kielen käytön edistäminen suomalaisessa
Tornionjoen laaksossa_. — Samat 1913 valtiopäivät myönsivät Haaparannan
radan rakentamista varten 1,495,000 kruunua, josta vuotta 1914 varten
600,000 kr.

V. 1913 valtiopäiväin asiassa tekemän päätöksen johdosta määräsi
kuningas rautatiehallituksen laatimaan lopullisen ehdotuksen radan
suunnaksi ja ottamaan sitä tehdessään huomioon, mikäli mahdollista, ne
eri ehdotukset, mitkä asiassa aikaisemmin oli tehty, sekä varsinkin
kiinnittämään huomiota niihin näkökohtiin, mitä yleisesikunnan taholta
strateegisessa suhteessa oli esitetty ja esitetään.

Rautatiehallitus antoi sittemmin lopullisen ehdotuksensa, jossa
se esitti radan rakennettavaksi joko Tossaan vastaisuudessa
perustettavalta asemalta Lappträskin (Lapinjärvi)—Karungin rataosalla,
4 1/2 km Karungista länteen, eteläänpäin noin 3—7 km etäisyyteen
Tornionjoesta Pitkäjärven ja Karsikkojärven ohitse Vuonoon ja
siitä Haaparannalle tai Karungin asemalta eteläänpäin, noin 1—2 km
etäisyyteen joesta, Kukkolan, Vojakkalan, Mattilan ja Nasuan kautta
Haaparannalle. Edellistä ehdotusta kannatti yleisesikunta, jälkimäistä
rautatiehallitus itse ja Norrbottenin läänin maaherra.

Ruotsin 1914 vuoden toisten valtiopäiväin valtiovarain valiokunta
oli jälleen asiaa eri puolilta tutkinut ja lopulta huomannut, että
_Tornionjoen jokilaakson ruotsalaistuttaminen on sittenkin tärkeämpi
kuin strateegiset näkökohdat_. Se kannatti itäisempää suuntaa
Karungista Haaparannalle. Tämän suunnan lopullisesti hyväksyivät
heinäk. 4 p:nä 1914 valtiopäiväin molemmat kamaritkin, joten
Haaparannan yhdistäminen Ruotsin rautatieverkkoon vihdoinkin sai
lopullisen ratkaisunsa. Ensimäinen kamari hyväksyi ehdotuksen ilman
keskustelua, toisessa kamarissa lausui Tukholman kaupungin edustajista
kenraali Åkerman valittelunsa siitä, »että rata nyt lopultakin saa sen
suunnan, minkä se näyttää saavan, ja tärkeät strateegiset näkökohdat
jäävät huomioonottamatta». Hänkään ei kuitenkaan nyt enää tahtonut
tehdä mitään muutosehdotusta, »jotta tämä monimutkainen asia kerrankin
saataisiin lopulliseen päätökseen». Samalla kuin valtiopäivät, niinkuin
sanottu, uhrasivat strateegiset näkökohdat Tornionjoen jokilaakson
»suomalaistumisvaaran» vuoksi, ne kuitenkin päättivät rakennettavaksi
suuren sotilasaseman Tossaan ja muutenkin ottaa yleisesikunnan
esitykset huomioon, mikäli ne olivat sovitettavissa lopullisesti
päätettyyn, idempänä kulkevaan ratasuuntaan nähden. — Kuten jo on
mainittu, myönnettiin radan rakennustöitä varten v:ksi 1914 vuoden
1913 valtiopäivillä 600,000 kr. Nyt puheenalaisilla v. 1914 toisilla
valtiopäivillä myönnettiin vuodeksi 1915 1,042,000 kr. sekä erinäisiä
haararaiteita varten 172,600 kr. Tähän ei vielä ole otettu mukaan
Tossan sotilasaseman kustannuksia, mikä asema päätettiin rakentaa
samanaikaisesti Karungin—Haaparannan radan kanssa. Edellämainitun
600,000 kr. ilmoitti rautatiehallitus lokakuussa 1913 aikovansa
käyttää vuoden 1914 aikana pääasiallisesti maantasoitus-, rumpu- ja
sillanrakennustöihin Karungin ja Vojakkalan välisellä rataosalla sekä
kiskojen laskemiseen rataosalla Karunki—Kukkola. — Radan eteläinen
pääteasema päätettiin 1914 toisilta valtiopäivillä rakennettavaksi
Haaparannan kaupungin eteläpuolelle, pitäen silmällä tämän radan
vastaista yhdistämistä Suomen rautatieverkkoon. Sillä Suomen ja Ruotsin
rautatieverkkojen yhdistämiselle pidettiin sopivimpana paikkana
Alatornion kirkon seutua, joten — niin silloin Ruotsin kansanedustajat
yleisesti arvelivat — kaikesta päättäen voidaan, jos, kuten uskottiin,
strateegiset näkökohdat Venäjän puolelta eivät asiaan kielteisesti
vaikuta, läheisessä tulevaisuudessa Suomen valtionrautateiltä
siirtyä Ruotsin rautateille jo jokseenkin mukavasti, vaikkapa
Uudenkaupungin—Kappelskärin rautatielinja suurine höyrylauttoineen
jäisikin vielä toistaiseksi vain suunnitelmien varaan.

»Nyt Norrbottenin suomalaisvaara vihdoinkin on voitettu», kiirehti
heti istunnon päätyttyä tämän kirjoittajalle voitonvarmana
vakuuttamaan muuan Norrbottenin valtiopäivämiehistä, jonka kanssa
aikaisemmin monasti olin kiistellyt ruotsinmaalaisten harjoittamasta
suomalaissorrosta ja jonka tällöin tapasin valtiopäiväin toisen kamarin
eräässä etuhallissa.

Näin ajateltiin kesällä 1914 ennen nykyisen suursodan puhkeamista.
Sen jälkeen sattuneet tapahtumat vaikuttivat silloisiin suunnitelmiin
monessakin suhteessa sangen huomattavasti.

Jo v. 1914 syksyllä ilmestyi Venäjän lehtiin tietoja, että Ruotsin
hallitus ei aiokaan läheisessä tulevaisuudessa toteuttaa valtiopäiväin
päätöstä Haaparannan yhdistämisestä Ruotsin rautatieverkkoon.
Niinpä oli, Russk. Slovon mukaan, Ruotsin ulkoministeri ilmoittanut
sanomalehtimiehille, ettei Karungin—Haaparannan rata valmistu ainakaan
ennen vuoden 1915 loppua.[4]

Samoihin aikoihin v. 1914 syksyllä alettiin Suomen puolelle rajaa
rakentaa Torniosta pohjoiseen päin uutta rautatietä, vieläpä
olosuhteissa ja tavalla, ettei ole ilman aihetta tähän rautatiehen
nähden esitetty lausunto, että se on melkeinpä kuin loihdittu. Koska
tästä radasta, vaikkapa se omassa maassamme onkin, on näkynyt esim.
sanomalehdistössämme vain sangen niukasti lyhyitä uutisia, lienee ehkä
paikallaan mainita muutamia piirteitä siitä.

Marrask. 10 pnä v. 1914 saapuivat ensimäiset radan rakentamistöitä
johtamaan määrätyt insinöörit Tornioon, ja heti sen jälkeen alettiin
ratatyöt tarmolla, jolle vertauskohtia löydettäneen vain Amerikasta.
Ennen pitkää oli radan rakentamistöissä jo 2,300 miestä. Ensimäinen
suurempi luonnoneste Torniosta pohjoiseen päin oli Liakanjoki, mutta
pian oli silta senkin yli valmiina, ja jo tammikuun alkupäivinä v.
1915, siis vajaan kahden kuukauden kuluessa töitten alkamisesta, oli
tilaisuus matkustaa mukavasti toisen luokan rautatievaunussa aina
suomenpuoleiseen Karunkiin asti. Ja noin kahden kuukauden kuluttua
siitä, jolloin ratatyöt alettiin, matkusti rataa myöten ensimäisen
luokan vaunuosastojen sametilla päällystetyillä sohvilla huolettomasti
eri maiden kansalaisia, joiden mieleen tuskinpa johtuikaan, että nyt
matkustivat maita, jotka paikoin olivat vielä vähän aikaa sitten olleet
raivaamatonta suomaata, missä vain jäniksillä ja metsäkanoilla oli
ollut tiensä ja asuntonsa.

Radan rakennustöiden ylijohtajana toimi piiri-insinööri Gunnar
Lindqvist. Helmikuun 10 pnä v. 1915 joutui suomenpuoleisen
Karungin—Tornion rata toistaiseksi Suomen valtionrautateiden haltuun.
Karungin asema ja asema-alue rakennettiin heti alusta pitäen
vastaamaan suuren tavaraliikenteen vaatimuksia. Asema-alue on noin 1
km pitkä, varustettuna monilukuisilla raiteilla ja tilavilla tavaran
purkamispaikoilla.[5]

Tornion—Suomen Karungin radan rakentaminen herätti monissa
piireissä Ruotsissa ensin sekanaisia tunteita, mutta pian alkoivat
ruotsinmaalaiset yhä yleisemmin älytä tämän radan Ruotsillekin
tuottaman suuren hyödyn. Enin katselivat uutta rataa karsain silmin
haaparantalaiset, jotka pelkäsivät sen suuresti viivyttävän heidän oman
rautatiensä valmistumista.

Tornion—Karungin radan tärkeydestä riittää kyllin voimakkaasti puhumaan
jo se, kun tiedämme, että tämä rata pitkiä aikoja v. 1915 välitti
kaiken liikenteen koko Länsi-Europasta ja Amerikasta Venäjälle ja
Suomeen ja päinvastoin. Maailmanliikenne sanan täydessä merkityksessä
oli tälle radalle suuntautunut.

Talven kuluessa v. 1914—1915, kaikista epäävistä huhuista huolimatta,
jatkettiin rautatietöitä Tornionjoen länsipuolellakin ja kesäkuun 9 pnä
v. 1915 saapui Ruotsin Karungista Haaparannalle ensimäinen tavarajuna.
Samana päivänä avattiin rata väliaikaiselle tavaraliikenteelle ja saman
kuun loppupuolella myös väliaikaiselle henkilöliikenteelle. Tämän
jälkeen on postiliike Ruotsista ja Ruotsin kautta Suomeen ja Venäjälle
ja päinvastoin alkanut käyttää Karungin—Haaparannan rataa. Haaparannan
ja Tornion välillä välittävät matkustaja- ja tavaraliikettä laivat.
Posti kuitenkin nykyisin kuljetetaan joen yli köysirataa, jollainen
uutuus Tornioon äskettäin on valmistunut.

Näin oli Haaparanta vihdoinkin tullut yhdistetyksi Ruotsin
rautatieverkkoon. Sen sijaan pilasivat Haaparannan viranomaiset heti
alussa paljon sitä hyötyä, mikä radasta ja sen liikenteestä muuten
Haaparannan kaupungille olisi ollut, asettamalla liikennöitsijöille
suuret määrät aivan kohtuuttomia verotuksia ja välityspalkkioita. Se
sai aikaan, että suuri osa liikennettä, joka muuten olisi kulkenut
Haaparannan kautta, koetti edelleen pitkät ajat etsiä itselleen muita
teitä. Epäkohdat kuitenkin on viime aikoina saatu suureksi osaksi
poistumaan.

Kevättalvella v. 1916 alkoivat tiedot Suomen ja Ruotsin rautatieverkon
pikaisesta toisiinsa yhdistämisestä saada yhä varmemman
muodon. Heinäkuun 15 pnä 1916 allekirjoitettiinkin Pietarissa
venäläis-ruotsalainen sopimus Suomen ja Ruotsin rautatieverkkojen
yhdistämisestä sillan rakentamisella Tornionjoen poikki. Ja lokakuun 26
pnä 1916 oli »Kokoelmassa Suomea koskevia lakeja ja asetuksia, joilla
on yleisvaltakunnallinen merkitys», ja Suomen Virallisessa Lehdessä
julkaistuna Venäjän oikeusministerin hallitsevalle senaatille tiedoksi
antama arm. käsky, jolla yllämainittu venäläis-ruotsalainen sopimus on
vahvistettu.

Suomen ja Ruotsin rautateiden yhdysradan päätepaikkojen, Tornion ja
Haaparannan asemien, väli on ainoastaan vajaa kilometri. Yhdysradan
pituus tulee kuitenkin olemaan 2—3 km, sillä rata kulkee Tornion
asemalta Esisaaren ja Palosaaren kautta Tornionjoen n.s. Kirkkonärän
yli Pirkkiönsaareen (Pappilanniemeen). Tästä se johdetaan suoraan
yli saaren ja joen Haaparannan asemalle. Silta rakennetaan n.s.
»Kristhnaperin korvan» (kosken) niskaan kappaleen matkaa Alatornion
kirkon alapuolelle.

Radan valmistavat työt alotettiin syyskesällä v. 1916.

Sillan, joka rakennetaan Tornionjoen sivuhaaran ylitse, pituus tulee
olemaan 123 m. ja tulee siihen kolme kaarta; se silta taas, joka
yhdistää Suomen ja Ruotsin toisiinsa, tulee pituudeltaan olemaan 260
m ja 8-kaarinen. Kaksoisraiteet rakennetaan Haaparannan asemalta
Tornion asemalle, joten Ruotsin junat pääsevät Suomen puolelle, samoin
kuin Suomen junat Haaparannan asemalle. — Tornionjoen rautatiesillan
kustannusarvio nousee yhteensä noin 3 miljoonaan markkaan. Se on oleva
valmiina viimeistään syksyllä v. 1918.




Nykyisiä »sivistyttämispyrkimyksiä» Pohjois-Ruotsin suomalaisiin nähden.


Norrbottenin läänin asuttamiskysymys ja sen viljellyksi saattaminen
on jo varhain, niinkuin olemme nähneet, ollut Ruotsin hallituksen
erikoisen huolenpidon esineenä. Viime aikoina se jälleen on tullut
Ruotsissa yhä enemmän tärkeäksi päivänkysymykseksi. Mutta samalla on
myös entistä enemmän työtä ja huolta Ruotsissa omistettu tämän läänin
itäisimmän ja asutuimman sekä viljellyimmän osan ruotsalaistuttamiseen.
Johan siihen työhön on saatu mukaan Haaparannalla ilmestyvä
suomenkielinen Haaparannan Lehtikin, joka aikaisempina vuosina niillä
seuduin ajoi myös suomalaisuuden asiaa.

»Norrbottenin kansallisuuskysymys on herättänyt huomiota sekä Ruotsissa
että meidän maassa. Näiden suomalaisten asema on yhtenä todisteena
siitä, miten vaikeata vallitsevan kansallisuuden on alueellaan
suvaita vieraan kansallisuuden olemassaoloa. — Lähimmät syyt, jotka
ovat saaneet ruotsalaiset tarmokkaasti ryhtymään »järjestelemään»
näitä oloja, ovat kahta laatua. Toiselta puolen äärimmäisyyksiin
kehittynyt venäläispelko, joka näki suuren vaaran piilevän siinä, että
pohjoinen Ruotsi on sellaisen kansanaineksen hallussa, joka ei ymmärrä
valtakunnan kieltä, vaan suoranaisena jatkona liittyy rajan toisella
puolella asuvaan kansakuntaan ja on laajemmassa tai niukemmassa
kanssakäynnissä tämän kanssa. Toiselta puolen on tosiasia, että
suomalainen kansanaines ominaisella sitkeydellä säilytti oman kielensä,
vieläpä valloitti ruotsalaisia kielialueita» (M. Airila, Oma maa III,
siv. 254).

Aivan äskeisimpinä vuosina lienee venäläispelko muodostunut tässä
ruotsalaistuttamistyössä kuitenkin yhä enemmän sivutekijäksi, ainakin
enemmän tai vähemmän keinotekoiseksi tekosyyksi, kun päätekijäksi sen
sijaan yhä ratkaisevammin on muuttunut puhtaan kiihkonatsionalismin
synnyttämä ruotsalaistuttamishalu.

Ruotsalaiset eivät kyllä useinkaan myönnä, että heidän tarkotuksenaan
olisi suomen kielen taidon kokonaan hävittäminen Pohjois-Ruotsista.
Mutta toimenpiteet puhuvat tähän suuntaan kuitenkin liiankin selvää
kieltä.

Edellä on jo sivumennen mainittu toimenpiteistä suomalaisuutta
vastaan Jellivaaran kaivosalueella. Niinpä kertoivat useat Karungista
ja Matarengista kotoisin olevat työmiehet, jotka kesällä v. 1914
tapasin matkalla Karungin asemalta länteenpäin, että niihin aikoihin
ei enää otettu Jellivaarassa kaivostöihin suomea puhuvia Ruotsin
alamaisia, jos heidän puheestaan huomattiin, etteivät osaa kylliksi
hyvin ruotsia. Aikaisemmin kaivostöihin otetut saivat olla työssä,
vaikkeivät kyllin hyvin olisi ruotsia oppineetkaan. Mutta jos hekin
syystä tai toisesta töistä erosivat, vaikkapa lyhemmäksikin aikaa,
oli töihin takaisinpääsyssä jo paljon vaikeuksia. Kiirunavaaran ja
Luossavaaran kaivosalueilla, jossa työ kuuluu olevan paljon raskaampaa
ja vaaranalaisempaa kuin Jellivaarassa, otetaan, ainakin toistaiseksi,
töihin vielä suomea puhuviakin valtakunnan alamaisia. — Puheenalaiset
Matarengin ja Karungin miehetkin — reippaita, vankkarakenteisia,
rehtiä miehiä — kertoivat olleensa joku vuosi sitten kaivostöissä
Jellivaarassa, mutta palanneensa sieltä sitten kotipuoleensa maatöihin.
Heidät tavatessani menivät he taas kaivostöihin takaisin, mutta ainakin
aluksi Kiirunaan (Kiruna), kun arvelivat ruotsin taidon kotiseudulla
ollessaan jo niin unohtuneen, etteivät ainakaan nyt heti, ennenkuin
ehtivät taas oppia ruotsia, pääsisi töihin Jellivaaran kaivoksissa.

Edellä jo myös sivumennen mainittiin Tärännön kappeliseurakunnan
kukoistavasta suomalaisuudesta. Vuoden 1914 alkupuolella pyysi mainitun
seurakunnan saarnaaja, Reinhold Vester, Norrbottenin läänin maaherralle
von Sydoville osottamassaan kirjelmässä saada valtion kustannuksella
koetteeksi järjestää 6 viikkoa kestäviä — tietysti ruotsalaisia —
iltakoulukursseja kansakoulusta erotodistuksen saaneelle seudun
suomalaiselle nuorisolle, joka, niinkuin pastori Vester anomuksessaan
huomautti, jää kansakoulun oppimäärän suoritettuaan melkein kokonaan
pois »sivistyksen» yhteydestä, kodeissa kun puhutaan vain suomea.
Ja tavallaan hra Vester onkin oikeassa; kun lapsille on koulussa
annettu opetus kielellä, jota he eivät ainakaan täysin hallitse, jopa
usein vain hyvin vajanaisesti, joskus tuskin ollenkaan, ymmärtävät,
silloin he todellakin jäävät enemmän tai vähemmän pois koulussa
annetun opillisen sivistyksen yhteydestä. Mutta syy ei suinkaan ole
yksipuolisesti siinä, että kotona puhutaan suomea.

Näiden 6-viikkoisten kansakoulun jatkokurssien toimeenpanijoiksi ja
opettajiksi suosittelee hra Vester vapaaehtoisia asianharrastajia,
joille »ruotsin kielen ja ruotsalaisen sivistyksen levittäminen
valtakunnan itäisellä rajalla on käynyt kalliiksi». Ja jos Tärännön
aiotut jatkokurssit onnistuisivat, olisi sellaisia järjestettävä
kaikkiin suomenkielisiin pitäjiin Norrbottenin läänissä.

Maaherra v. Sydov asettui pastori Vesterin ehdotusta kannattamaan
ja teki, samoin 1914 vuoden alkupuolella, omasta puolestaan Ruotsin
hallitukselle esityksen 6,000 kruunun myöntämisestä toistaiseksi
vuosittain Pohjois-Ruotsin suomalaisten lasten lähettämiseksi
kesän aikana etelämpään ruotsalaisiin perheisiin oppimaan ruotsia,
edellytyksellä että lapset asuisivat erillään, vain yksi kussakin
perheessä, etteivät keskenäänkään voisi puhua suomea. Ehdotuksesta,
jota silloin vuoden 1914 kesällä ei sentään vielä ainakaan
huomattavammassa määrässä voitu toteuttaa, mutta kylläkin jo toissa
ja viime kesänä, pyydettiin m.m. Norrbottenin suomalaispitäjien
kirkkoherrain lausuntoja, jotka tietysti menivät järjestään »toivottuun
suuntaan», samoin näiden pitäjien kouluneuvostojen lausuntoja, joista
niistäkin, papiston kauniiden puheiden vaikutuksesta, osa on ollut
ehdotukselle myötätuntoinen. Niinpä Korpilompolon kouluneuvoston
mielestä »olisi toimenpide hyvin tarpeellinen, kun ruotsin kielen taito
on niin pieni seudulla». Tärännössä hra Vester vakuutti oltavan hyvin
tyytyväisiä tähän toimenpiteeseen, mutta Kaaresuvannossa olivat lasten
vanhemmat »tehneet tenän», selittäen, etteivät he tahdo luovuttaa
lapsiaan vento vieraaseen hoitoon. Ylitorniolaiset ovat huomauttaneet,
että lapsia on vaikea päästää kiireenä työaikana pois kotoa; myöskin on
vaikeata valita lapsille kyllin kunnollisia perheitä asuinpaikoiksi.
— Määräraha on senjälkeen myönnetty jo kolmena vuonna. Ja m.m. viime
kesän alussa jälleen lähetettiin 89 suomalaista lasta mainitunlaiselle
opintomatkalle — olipa se sitten vanhempain tahto tai ei — »oppimaan
ruotsalaisia tapoja ja esiintymistä», kuten tästä »sisälähetystyöstä»
julkaistussa kertomuksessa mainitaan. Lapsia oli Ylitorniolta 11,
Karungista 11, Pajalasta 22, Tärännöstä 22, Korpilompolosta 2,
Junosuannosta 6, Jukkasjärveltä 10 ja Jellivaarasta 5. Alatorniolta
ei viime vuonna, enempää kuin edellisenäkään, ollut ainoatakaan lasta
ilmoittautunut. Edellämainitussa kertomuksessa mainitaan tämän lasten
lähettelyn viime kesänäkin tuottaneen hyviä tuloksia ja olleen suureksi
hyödyksi ja siunaukseksi myös niille suomalaisille kodeille, joista
lapsia näille retkille on lähetetty. Mutta, huomauttaa tämän johdosta
muuan Vojakkalan suomalainen »Tornion Lehdelle» tämän vuoden alussa
lähettämässään kirjoituksessa, »uskookohan mainitun kertomuksen laatija
omia sanojaan! Tuskin, jos hän on ollut näkemässä, millä mielellä
vanhemmat lapsiaan pois kotoaan yleensä luovuttavat. Talo talolta
kulkevat lasten haalijat sen kyllä tietävät.» — »Syvässä on suomalaisen
väestön voima, mutta Norrbottenin valloitus näyttää sittenkin tällä
tavoin pääsevän eteenpäin askel askeleelta. Murtunut mieliala on jo
saavuttanut monen kodin. Ei halua enää pikkukouluseminaarin käynyt
suomalaisen salotalon »fröökynä» ymmärtää vanhempiaan, jotka puhuvat
tuota rumaa, epähienoa suomea!»

Ruotsalaistuttamistyön tueksi ovat myöskin muodostuneet Norrbottenin
suomalaisseutujen työtuvat, joita näille seuduille vuosina 1902—03
perustettiin etupäässä silloin vallinnutta nälänhätää ja työnpuutetta
lieventämään. Työtuvissa annettiin puutteenalaisten perheiden
lapsille ruokaa ja hoitoa, samalla kuin heitä siellä opetettiin
tekemään käsitöitä. Mutta melkeinpä jo heti alussa sekaantui tähän
hyväntekeväisyystyöhön myöskin poliittisia tarkotusperiä. Näiden
Norrbottenin työtupien tarkotukseksi muodostui pian »luoda tälle
takapajulla olevalle maan kulmalle, jolla kuitenkin on suuria
kehitysmahdollisuuksia, taitava ja, erikoisesti, koska siellä kaksi
kieltä taistelee ylivallasta, ruotsalainen ja ruotsinmielinen
rahvas». Työtupien joku aika sitten ilmestynyt 10-vuotiskertomus
mainitsee lisäksi, että juuri nämä ruotsalaistuttamispyrkimykset,
jotka työtupa-ajatukseen oli sovitettu, saivat m.m. kuningas Oskar II
vainajan 75-vuotispäivänään lahjoittamaan niille 5,000 kruunua. Ja sen
jälkeen on myöskin valtion varoja käytetty näiden laitosten, joita
nykyään on toiminnassa 8, ylläpitoon. Lukuvuoden 1912—1913 aikana on
näissä työtuvissa ollut yhteensä 189 sellaista hoidokasta, joilla
niihin otettaessa on ollut suomi äidinkielenä ja joilla ei ole ollut
joko ollenkaan tai ainakin hyvin vähän taitoa ruotsin kielessä. Mutta
nähtävästi ei ruotsi ole heitä oikein huvittanut työtuvissakaan, koska
vain 83 oppilaan mainitaan edistyneen ruotsin kielen taidossa. Oppilaat
saavat olla työtuvissa siksi, kunnes ovat lopettaneet koulunkäyntinsä
tai päässeet ripille. Kesät ja osittain joulun ajankin ovat oppilaat
kuitenkin kotonaan. Noin 750 lasta kaikkiaan on näissä työtuvissa
niiden perustamisesta alkaen tähän vuoteen asti ollut hoidettavana.

Kesällä 1914 myös Ruotsin kansakouluhallitus puolsi näiden työtupien
keskushallinnon anomusta, että työtupien nauttimaa valtion avustusta
korotettaisiin siten, että se olisi 75 kruunua jokaista näissä
laitoksissa täydellisesti hoidettua ja asianomaisessa ruotsalaisessa
koulussa koko lukuvuoden opetettua, suomea tai lappia puhuvien
vanhempien lasta kohti, sekä että korkein yhteissumma, joka vuosittain
tähän tarkotukseen saataisiin käyttää, korotettaisiin 6,000 kruunusta
15,000:een.

Ja mikäli samana vuonna syksyllä Ruotsin sanomalehdet kertoivat, tähän
anomukseen on suostuttukin sekä sittemmin vuosina 1915—1916 nämä
korotetut summat tarkotukseen myönnetty.

Norrbottenin lääninhallitus esitti myöskin v. 1914 heinäkuun
lopulla Ruotsin hallitukselle, että ruotsinkielisen kansanopetuksen
edistämiseksi läänin suomalaisten keskuudessa myönnettäisiin 3,550
kr. n.s. kyläkursseihin, 400 kr. kiertävien ruotsinkielisten
kansankirjastojen perustamiseen sekä 3,000 kr. ruotsinkielisten
sanomalehtien ja aikakauskirjojen ilmaiseksi levittämiseksi samaisten
suomalaisten keskuuteen. Suunnilleen 7,000 kruunua vuosittain onkin
viime ja toissa vuonna näihin tarkotuksiin myönnetty.

Siitä Ruotsin valtiopäiväin toisen kamarin »ensimäisen tilapäisen
valiokunnan» laajasta lausunnosta, joka koskee Ruotsin maaseudun
kansakouluolojen parantamista ja joka v. 1914 kesäkuun 11 pnä toisessa
kamarissa oli vilkkaan ajatustenvaihdon esineenä, ja varsinkin siitä
keskustelusta, mikä mietinnön johdosta Ruotsin valtiopäivillä silloin
syntyi, kävi myöskin selville, että Norrbottenin suomalaisseuduilla,
missä matkat kodin ja koulun välillä usein ovat pitkät ja monasti
lisäksi muutenkin hyvin vaivalloiset, lapsille majapaikkaa koulun
läheisyydessä valittaessa on koulujen opettajain taholta erityisesti
pantu painoa siihen, että perheet, joihin näitä pitkämatkaisia suomea
puhuvia lapsia majoitetaan, ovat _ruotsia_ puhuvia.

Ruotsalaistuttamispyrintöjen tueksi on äskettäin ehdotettu myöskin
Haaparannan ruotsalaista seminaaria huomattavasti laajennettavaksi. Ja
m.m. Luulajan tuomiokapituli on anomusta lämpimästi kannattanut, sillä
seminaarin erikoistehtävänä on »valmistaa suomalaisseutujen nuorisosta,
miehistä ja naisista, tarmokkaita ruotsalaisen sivistyksen ja ruotsin
kielen levittäjiä suomalaisseuduille». Alkuaan tämä seminaari oli
suomenkielinen, nyttemmin on suomi melkein kokonaan poistettu
opetettavien aineiden joukosta ja kaikki opetus käy yksinomaan
ruotsiksi. Tornion jokilaakson suomalaisen väestön ruotsalaistuttamisen
hyväksi saivat myöskin v. 1914 heinäkuun alkupuolella, niinkuin
edellisessä on mainittu, Ruotsin valtiopäivillä väistyä valtakunnan
puolustamiselle asianomaisten mielestä mitä suuriarvoisimmat ja
painavimmat strateegiset näkökohdat, kun oli määrättävänä Haaparannalle
johdettavan rautatien lopullinen suunta. Tämän vuoden alussa Ruotsin
valtiopäiville jätetyssä eräässä ehdotuksessa niinikään esitetään
rautatieverkon laajentamista Tornion seuduille m.m. sen vuoksi, että
»oikean» ruotsalaisen väestön vaikutus suomenkieliseen väestöön entistä
enemmän kasvaisi.

Norrbottenin läänin ja varsinkin Tornionjoen ruotsinpuoleisen
jokilaakson »suomalaisvaarasta» toitottavat yhä uudistuvasti
myös Ruotsin sanomalehdet. Niinpä samoihin aikoihin, jolloin
viimeksi liikuin Pohjois-Ruotsin suomalaisalueilla, oli
»Stockholms-Tidningenissä» huomattavalla paikalla Norrbottenin
läänistä matkakirje, missä m.m. sanotaan: »Koko Tornionjoenlaaksossa
on suomi valtakielenä. Asukkaat ovat kyllä oikeita Ruotsinmaan
alamaisia, mutta siitä huolimatta aletaan ruotsia puhua vasta noin
parin peninkulman päässä sisämaahan päin. Ja etelästä päin Ruotsista
tulevaa kansalaista ymmärretään vain kestikievaritaloissa, missä jonkun
verran puhutaan myös ruotsia. Lapsille kyllä opetetaan kouluissa
ruotsia (ja yksinomaan ruotsia, lisään omasta puolestani), mutta tämä
opetus vaikuttaa hyvin hitaasti, kun kotien kielenä on suomi. Norjan
sisäinen itselleen takaisinvalloitus on ollut lauselma, josta on
puhuttu paljon ja hartaudella. Täällä pohjoisessa on kuitenkin Ruotsi
valloitettava takaisin itselleen omain rajainsa sisällä.» — Niin, kunpa
vain jaksaisikin Tornionjoenlaakso säilyä suomalaisena, lisää varmaan
jokainen kansallistunnon elähyttämä suomenmaalainen. Mutta merkit
siinä suhteessa eivät kuitenkaan puhu nykyisin meille suomalaisille
ilahuttavaa kieltä.

Pohjois-Ruotsin suomalaisten »sivistämiseksi» ehdottivat viime
vuoden loppupuolella Luulajan tuomiokapituli ja Norrbottenin
läänin kuninkaallinen käskynhaltia myönnettäväksi 46,141 kr. 70
äyrin suuruisen määrärahan. Ja esitykselle lienee, mikäli Ruotsin
sanomalehtien lausunnoista saman vuoden lopulla voi päättää, jo
saatukin myönteinen ratkaisu. Norrbottenin maanviljelysseurakin saa
valtioapua ei ainoastaan maanviljelyksen edistämistarkotuksiin, vaan
myös ruotsin kielen taidon kartuttamiseksi Pohjois-Ruotsin suomalaisten
keskuudessa. Matarengin kansanopisto on erikoisesti tunnettu niiden
seutujen ruotsalaistuttamistyössä. »Svenskt Arkiv för Pedagogik»
v. 1915 mainitsee, että ruotsalaisen kultuurityön tukemiseksi
Pohjois-Ruotsin suomalaisten keskuudessa v. 1911 kaksinkertaistutettiin
määräraha kansanopetuksen hyväksi 150,000 kruunuksi vuodessa ja v. 1915
se jo jälleen ehdotettiin korotettavaksi 250,000 kruunuksi vuodessa.[6]

Kun tällaisen »sivistyksellisen erikoisavun» antaminen on jatkunut
jo monet vuodet, niin onpa jo ainakin jonkun verran ihmeteltävää
suomalaisten visapäisyys »sivistyksen» vastustamisessa!

Ja asianlaita todella kyllä niin onkin, että Pohjois-Ruotsin
suomalainen väestö, jota Luulajan tuomiokapitulinkin äskettäin
toimittama uusi tilastollinen tutkimus toteaa siellä _nykyisin olevan
noin 30,000_, yleensä on hyvin takapajulla olevaa väkeä. Nykyajan
suuret edistysriennot Ruotsissa ovat jättäneet Pohjois-Ruotsin
suomalaiset monessa suhteessa kutakuinkin koskemattomiksi.
Yhteispyrinnöt ovat sangen heikkoja ja kaikki edistyspyrinnöt hyvin
lamassa. Äskettäin ovat Haaparannalla lopettaneet toimintansa
suomalaisten _raittiusseura_ ja _osuuskauppa_. Omaa kirjallisuutta
ei Pohjois-Ruotsin suomalaisilla ole, eivätkä he myöskään yleensä
osota harrastusta sitäkään kirjallisuutta kohtaan, jota rajantakaa,
Torniosta, helposti olisi saatavissa. Ruotsin suomalaisen kotikirjaston
muodostavat tavallisesti almanakka ja virsikirja, joiden lisäksi
usein tapaa kiihkomielisiä, eri uskonnollisten lahkojen levittämiä
lentokirjasia, joissa »omaa» uskonlahkoa kehutaan ja toisia parjataan.
Sanomalehtiä tapaa jokseenkin harvoissa perheissä, varakkaammissakin.
Kunnioitus ja harrastus luterilaista valtiokirkkoa kohtaan on siksi
laimeata, että papit viime vuosina ovat jo usein saaneet saarnata
tyhjille huoneille, sen sijaan että vielä noin 10—15 vuotta sitten
kirkossakäyminen oli jokseenkin yleistä. Haaparannan kaupungin
asukkaista on suurin osa suomalaisia ja aivan aito suomalaista on tämän
kaupungin ympäristö. Mutta vaikka kirkossa saarnataan suomeksi vain
kerran, pari kuukaudessa, supistuu useastikin kuulijain luku silti noin
pariinkymmeneen. Ei myöskään sosialidemokraattinen järjestäytymistyö
ole Pohjois-Ruotsin suomalaisten keskuudessa suuremmassa määrin ottanut
onnistuakseen. Esim. suomalaisen työväenyhdistyksen Haaparannalle
perustaminen ei ainakaan vielä viime vuoden kuluessa onnistunut.
Tänä vuonna on kuitenkin asia uudelleen virinnyt eloon. — Alotteita
ulkoapäin ei tehdä, ja milloin paikkakunnan suomalaiset itse jotakin
suomenkielistä yhteis- tai edistystoimintaa yrittävät, sille valtion
ja sikäläisten ruotsalaisten virkamiesten taholta yritetään jos
jonkinlaisia esteitä. Ruotsinkielisiin yrityksiin kyllä suomalaiset
ovat haluttuja.

Haaparannan suomalaisen raittiusseuran toimintansa lopettaminen ei
suinkaan johtunut siitä syystä, että paikkakunnan suomalainen väestö
olisi niin raitista, että raittiustyötä sen keskuudessa ei enää
kaivata. Päinvastoin ovat juoppous, kortinpeluu ja huonot tavat viime
vuosina Haaparannan seuduilla yhä olleet lisääntymässä. Mutta toiselta
puolen ei myöskään luterilaisesta valtiokirkosta luopuminen ole
aiheutunut siitä, että näiden seutujen suomalaiset nyttemmin olisivat
melkein kokonaan luopuneet aikaisemmista vakavista uskonnollisista
periaatteistaan. Päinvastoin on uskonnollista elämää Pohjois-Ruotsin
suomalaisten keskuudessa yhä edelleen jokseenkin paljon, mutta sitä
harjoitetaan siellä nykyisin ensi sijassa monennimisten uskonnollisten
lahkokuntain piireissä. Uskonnollisten kysymysten pohdinnasta
hakee sikäläinen suomalainen yhä edelleen hengelleen tyydytystä.
Laestadiuksen viittomaa suuntaa hänen henkinen ajatustapansa yhä
edelleen kulkee ja Laestadiuksen vakava katsantokanta yhä edelleen lyö
varsinkin vanhempaan väestöön leimansa. Mutta kun voimakasta johtajaa
ei enää ole, ovat uskonnolliset riitaisuudet saaneet monissakin
kyläkunnissa sangen arveluttavan luonteen. Ja ikävänä piirteenä näiden
eri laestadiolaisten lahkokuntain toiminnassa on ennen kaikkea ankara
suvaitsemattomuus toisia lahkokuntia ja niihin kuuluvia kohtaan.

Mutta sen sijaan, että Ruotsin hallitus ja monet ruotsinmaalaiset
järjestöt, jotka nykyisin ovat erikoisella innostuksella
käyneet Pohjois-Ruotsin suomalaisia »sivistämään», todella myös
työskentelisivät tämän väestön sivistys- ja valistustarpeiden
tyydyttämiseksi näiden sanain oikeassa merkityksessä, supistuu
tämä »sivistyttäminen» vain ruotsalaistuttamiseen. Pohjois-Ruotsin
suomalaisten varsinaisista tarpeista ja heille todella hyödyllisistä
pyrkimyksistä ei paljoakaan välitetä. Tähän ruotsalaistuttamistyöhön
uhrataan vuosittain kymmeniä tuhansia kruunuja, sitä harrastavat
sekä kirkko että koulu. Ja kuitenkin saadaan aikaan vain henkistä
ja aineellista lamaannusta, vanhain vakavain tapain turmeltumista,
yleistä villiintymistä ja väestön yhä kasvavaa vaipumista henkisen yön
usvaisiin hämäriin.

Kouluista on suomen kielen opetus jo kokonaan poistettu; sen
puhuminenkaan lasten keskinäisissä keskusteluissa koulun piirissä ei
ole sallittua. Vain kirkon piirissä suomen kieli vielä jossain määrässä
on asemansa säilyttänyt. — Umpisuomalaiset lapset ovat pakotettuja
käymään umpiruotsalaista kansakoulua. Kun koulunkäynti on päättymässä,
lukevatkin nämä umpisuomalaisten kotien lapset jo läksynsä yhtä
sujuvalla ruotsin kielellä kuin ruotsalaistenkin kotien lapset. Sen
sijaan suomen kielen lukeminen näiden suomalaisten kotien lapsille jää
vieraaksi, ja vain harvoin nykyiset Pohjois-Ruotsin suomalaisten kotien
noin 8—12 vuotiset lapset enää osaavatkaan suomea lukea.

Läksyjen sujuvasti ruotsiksi lukemisen ja »ulkoa» oppimisen ei
kuitenkaan vielä tarvitse ollenkaan merkitä sitä, että tällaisen
suomalaisen kodin lapsi myös läheskään täydellisesti ymmärtäisi
lukemansa ja ulkoa oppimansa ruotsinkielisen tekstin koko sisällyksen.
Ja kun kotona puhutaan suomea, oppivat lapset myös puhumaan suomea
ja sitä myös puheessaan käyttävät. Näin voi koululla olla ainoastaan
pintapuolinen vaikutus, joka pian sen jälkeen kuin lapsi on lopettanut
koulunkäyntinsä supistuu hyvinkin vähään. Virallisesti pidetään nämä
ruotsalaista kansakoulua käyneet suomalaisten kotien lapset kuitenkin
ruotsinkielisinä, ja kun he saavuttavat rippikouluiän, pakotetaan
heidät käymään ruotsinkielistä rippikoulua. Kansakoulun antamat
vaikutteet ovat jo ehtineet käydä yhä pintapuolisemmiksi ja siellä
opittu ruotsin kielikin on vuosien kuluessa jo ehtinyt monelta melkein
kokonaan unohtua. Ja rippikoulussa käy sitten surullisella tavalla
ilmi, että kansakoulussa suoritettu »sivistyttämistyö» on tavallisesti
mennyt aivan hukkaan ja saanut aikaan vain henkistä tylsyyttä ja
väsymystä. Vaikeuksia tällaisten lasten ripillepääsyssä sitten usein
onkin. Ja monissa kaksikielisissä seurakunnissa on lopulta täytynyt
siirtää useita ruotsalaisen kansakoulukurssin suorittaneita lapsia
ruotsin kielen taitamattomuuden takia suomenkieliseen rippikouluun.
Mutta silloin on tavallisesti edessä jälleen uusi vaikeus.
Rippikoululainen, joka suomen kieltä selvästi _ymmärtää_ ja _puhuu_,
ei osaakaan tätä kieltä _lukea_, sillä siihen häntä ei koskaan ole
opetettu.

Pohjois-Ruotsin suomenkielisen väestön »sivistyttämistyössä» on sen
vuoksi täytynyt ruveta miettimään yhä uusia »sivistämiskeinoja».
Niinpä Luulajan tuomiokapituli kääntyi jo v. 1907 Upsalan yliopiston
professorin K.B. Wiklundin puoleen, joka on täydellisesti perehtynyt
myös suomen kieleen, anomuksella, että hän niin pian kuin
mahdollista ryhtyisi laatimaan oppikirjaa, jonka avulla määrätyn
menettelytavan mukaisesti voitaisiin työskennellä suomenkielisten
lasten alkuopetuksessa. Huolimatta tuomiokapitulin kerta toisensa
jälkeen tekemistä huomautuksista mainitulle professorille, sai
tämä työ kuitenkin noin kahdeksan vuoden ajan rauhassa lepäillä
ja vasta äskettäin on Ruotsin lehdissä näkynyt tietoja, että
työstä sittenkin lopulta tulee valmista. Prof. Wiklund nim. teki
vuonna 1915 anomuksen, että myönnettäisiin 2,000 kruunan määräraha
tärkeisiin valmistustöihin mainittua oppikirjaa varten, sekä ilmoitti
samalla, että hän on hankkinut kirjaa valmistaessaan apulaisekseen
Pohjois-Ruotsin ruotsalaistuttamisessa viime vuosilta hyvin tunnetun
»suomalaisen» maisterin Einar Spjutin. Mainittujen valmistavien
toimenpiteiden tarkotuksena oli m.m. panna toimeen kokeiluja siitä,
miten tämänsuuntaisen kirjan avulla parhaiten voitaisiin työskennellä,
ja siksipä hra Spjut jo ennen kirjan lopullista valmistumista kokeili
käytännössä kirjaan aiotuilla erinäisillä lukukappaleilla. Sillä nyt
todellakin oli päätetty saada lopultakin aikaan oppikirja, jonka
avulla oikein perusteellisen metoodin mukaisesti suomen kielen juuret
lapsista jo pienestä pitäen nujerretaan. — Viime syksynä on Luulajan
tuomiokapituli hallitukselta pyytänyt 5,323 kr. 94 äyrin määrärahaa
mainitun oppikirjan tekijäpalkkiota ja painatuskuluja varten, mistä
seikasta päättäen mainittu oppikirja nyttemmin jo lienee lopullisesti
valmis.

Viime vuonna niinikään kääntyi »Stockholms-Tidningen» lukijainsa
puoleen kehotuksella hankkia stipendivaroja yhden Pohjois-Ruotsin
suomalaisen pääsemiseksi vapaaoppilaaksi Sunderbyn kansanopistoon.
Äskettäin vastaanotti lehti pastori Bergforsilta Wittangista
kirjeen, jossa hän lausuu »syvän tyydytyksensä» otetun askeleen
johdosta, sillä on pidettävä »erittäin tärkeänä sitä seikkaa, että
nuoret henkilöt näiltä seuduilta pääsevät ulos oppimaan, koska
he oppilaitoksesta palattuaan tulevat hyväksi tueksi seurakunnan
opettajalle ja ruotsalaistuttamistyölle yleensä näillä seuduilla,
joissa se on varsin vaikeata siitä syystä, että suomen kieli jokaisen
kodin äidinkielenä on niiden jokapäiväisenä keskustelukielenä.
Kansakoulussa ehtivät lapset töin tuskin oppia välttävästi käyttämään
valtakunnan kieltä. Sen jälkeen lakkaa kaikki yhteys ruotsin kielen
kanssa. Nuoriso kuulee kodissaan yksinomaan suomea. Ja minkä vuosien
kuluessa on vaivoin koulussa oppinut opettajan ja oppilaiden
yhtyneiden ponnistusten avulla, se unohtuu. Mutta henkilö, joka koulun
päätettyään on tilaisuudessa mieluimmin ruotsinkielisessä seudussa
löytyvässä kansanopistossa lisäämään ja kartuttamaan kansakoulussa
saamiaan tietoja, voi sittemmin kielien välisessä taistelussa tulla
huomattavaksi tekijäksi ruotsin kielen voittoon saattamiseksi.»[7]

Myös on Ruotsin suomalaisen asutusalueen paikannimiä viime vuosina
alettu järjestelmällisesti ruotsalaistuttaa. Ensin alettiin
postitoimistoista ja rautatienasemista, nyttemmin on koetettu tämä
»isänmaallinen» sivistystyö ulottaa yhä uusille aloille. Niinpä jo
muutamia vuosia sitten Hietaniemi muutettiin virallisesti kuulumaan
Hedenäset, Vitsaniemi Risudden j.n.e. Äskettäin taas on Mattilasta
yritetty tehdä Mattsby, Kukkolasta Tuppby, Koivukylästä Björkby,
Korpikylästä Ödeby j.n.e. Jopa on Haaparannan kaupunkikin ehdotettu
ristittäväksi uudella nimellä Aspstrand (nykyisin jo kirjoitetaan
Haaparannan nimi Ruotsissa tavallisimmin Haparanda).

Aikaisemmin nämä suomalaisten palkkain uudet ruotsalaiset nimet ovat
joutuneet paikallisten suomalaisten keskuudessa monien väännösten
esineiksi, jopa melkein naurunalaisiksi. Että asian laita, ainakin
osittain, tulee olemaan sama vielä edelleenkin, siinä ei ole paljoakaan
epäilemistä sille, joka näiden seutujen oloja edes vähänkin tuntee.
Pian voi Risudden vääntyä Risuteeniksi j.n.e. Mutta kaikki tapahtuu
Ruotsin viranomaisten puolesta kuitenkin määrätyn suunnitelman
mukaisesti, jonka toteuttamiseksi ponnistellaan; ja kun varsinkin
postitoimistojen ja rautatienasemien nimet on ruotsalaistutettu,
pakotetaan suomalaiset sittenkin ainakin »virallisesti» käyttämään
uusia, ruotsinnettuja paikannimityksiä aikaisempien suomalaisten
asemesta. Viattomat paikannimetkin, jotka muualla maailmassa yleensä
saavat säilyä historiallisina muistoina, ainakin sanan rungolta
entisyyttä kuvaavina, ne Pohjois-Ruotsissa vihitään uusiin, kansalle
suureksi osaksi ymmärtämättömiin muotoihin.[8]




Miten Pohjois-Ruotsin suomenkielinen väestö nykyisin suhtautuu näihin
ruotsalaistuttamispyrkimyksiin?


»Kun suomalainen matkamies näitä maita kulkee», kirjoittaa toht.
Airila »Omassa maassa», »niin hän on utelias tiedustelemaan,
mille kannalle kansa tässä suhteessa asettuu. Mutta hän tulee
surukseen huomaamaan, että itsetietoista rakkautta äidinkieleen
suomalaisissa ei ole, vähiten niissä harvoissa, jotka jonkunkaan
verran tietopuolista sivistystä ovat saaneet. Ja jos hänen tielleen
sattuu joku Matarengin kansanopiston käynyt, niin hän luultavasti
huomaa tämän itsetietoiseksi ruotsalaiseksi. Ylipäänsäkin tämä
väestö pitää itseään hyvinäkin ruotsalaisina, valtakunnan kielen
osaamisesta koituva hyöty on sille paljoa selvempänä kuin velvollisuus
vaalia omaa kieltään.» Ja Tietosanakirjassa toht. Airila lähemmin
selittää mistä syistä. »Monestakin syystä», hän kirjoittaa. »1)
Kansa ei ole niin valveutunutta, että käsittäisi oman kielen ja
kansallisuuden merkitystä, ja ulkoapäin se ei saa vaikutelmia. Onpa
ainoa suomenkielinen lehti, Haaparannan lehti, ruotsalaistuttamistyön
palveluksessa. 2) Opettajien, pappien ja muiden virkamiesten painostus
kieliasiassa on tuntuva, ja suomalaisissa on koetettu synnyttää
käsitys, että kaikki ruotsalainen on kulttuuria, ylemmyyttä. Siksi moni
vanhempi ylpeilee lapsensa ruotsin kielen taidosta. Saattaa kuitenkin
syvemmällä piillä tieto omasta arvosta ja joskus voi pulpahtaa
pureva sana ruotsalaisesta herrasta. 3) On uskoteltu suomalaisille
venäläisvaaraa uhkaavammaksi, jos he pysyvät puhtaina suomalaisina.
4) Ruotsin kielen taito tuottaa ilmeisesti käytännöllistä hyötyä:
suomalainen on tuntenut itsensä kielensä takia eristetyksi lapsipuolen
asemaan.»

Samaan suuntaan käyvät ne kokemukset, joista Hugo Walter
kirjailijanimeä käyttävä virolaissuomalainen sanomalehtimies matkaltaan
Tornion jokilaaksossa v. 1913 kirjoitti sanomalehti »Lahdessa»
seuraavana kevännä.

»Koko seutu tuntui suomalaiselta. Samallaista tyyppiä kansa ja sama
kieli kuin Suomessakin, ainoastaan toinen hallitus. Ukot, joita
tapasin maantiellä vastaantulossa, vakuuttivat minulle, ettei koko
läheisyydessäkään ole sen enempää ruotsalaisia asumassa kuin vain
muutamia virkamiehiä.

Kävelin yhä eteenpäin, kunnes vihdoin nälkä pakotti minut poikkeamaan
erääseen maantien varrella olevaan taloon.

Siinäkin suomea puhuttiin ja vanhemmat ihmiset olivat kovin uteliaita
kyselemään Suomen kuulumisia, kun luulivat minun tulevan Suomen
puolelta.

Syödessäni lähestyi minua talon nuoriväki, pieni tyttö ja poika. Alotin
keskustelun lasten kanssa, tiedustellen heidän nimiään j.n.e. Mutta
silloin ehätti emäntä sanomaan, etteivät lapset osaakaan suomea, eikä
olisi heille edullistakaan, jos ne sitä opiskelisivat —.

— Onko emäntä sitten ruotsalainen? kysyin minä.

— Ruotsalaisia me täällä kaikki olemme, vaikkeivät vanhemmat ihmiset
osaakaan ruotsia, vastasi emäntä ja jatkoi, ettei suomen kielen
puhuminen enää ollenkaan olisi tarpeellista jo siitäkään syystä, ettei
siinä ole niin paljon sanojakaan, että niillä voisi kaikkia asioita
selvitellä, sillä melkein puolet ovat ruotsinkielisiä sanoja.»

* * *

Samoihin kokemuksiin olen omaltakin kohdaltani tullut niillä seuduilla
kulkiessani. Mutta sittenkään en voi kieltää, että varsinkin nuoren
polven keskuudessa siellä myös on paljon lämmintä ja voimakasta,
joskin osaksi enemmän vaistomaista harrastusta suomalaisuuden
siellä säilymistä ja suomen kieltä kohtaan. Tuonnempana siitä
muutamia esimerkkejä. Voin myös vakuuttaa, että vain kirjailijan
vapaan mielikuvituksen luomia eivät Pohjois-Ruotsin suomalaisten
keskuudessa nykyisin ole sentapaiset tapahtumat, joista kirjailija U.V.
Valakorpi kirjoitti v. 1914 »Aamulehdessä» tunnelmarikkaassa pikku
kertomuksessaan »Me olemme Suomesta tulleet...» Siinä muun muassa
kerrotaan:

»Tienristeyksessä löivät kansakoululapset leikkiään. Minä saatan
vieläkin kuulla heidän naurunsa soivan korvissani. He ilakoivat
ja leikkivät. Minä jään tiensivuun katselemaan. He kaikki puhuvat
keskenään suomea.

— Minkätähden ette puhu ruotsia? kysyn minä.

Hiljaisuus.

— Ettekö te ole kansakoululapsia?

— Olemme, huutavat he yhdestä suusta.

— Minkätähden sitten ette puhu ruotsia? kysyn minä jälleen.

Uusi, äskeistä syvempi hiljaisuus.

— Tehän käytte kumminkin ruotsalaista koulua?

— Käymme, meidän täytyy, sanovat he; ja hetken päästä astuu parvesta
esiin muuan poikanen, joka nähtävästi on päättänyt antaa vastauksen
heidän kaikkien puolesta, näen sen hänen ryhdistään ja ilmeistään.

— Emme, me emme puhu ruotsia, sillä me olemme Suomesta tulleet.

Hänen äänensä värähtää hieman, mutta vastaus on miehekäs ja uhmaava, ja
hän luo voitonriemuisen katseen tovereihinsa, jotka tarkkaavaisina ja
jännitettyinä seisovat asemillaan ja kuuntelevat.

— Mutta opettajahan on kieltänyt teitä puhumasta suomea —

— Niin, mutta me olemme suomalaisia...

Ja silmät säihkyvät.»

* * *

Joka tapauksessa on kuitenkin ruotsinpuoleisen Tornionjokilaakson
ruotsalaistumisen vaara nykyisin sangen suuri. Ja Ruotsin hallituksen
ja kansanvalistuslaitosten puolelta tehdään nykyisin kaikki, mitä
siellä vain voidaan, näiden seutujen ruotsalaistuttamiseksi.
Auttavaa kättä Suomen puolelta, esim. suomalaisten ja suomalaisen
kansallishengen elähyttämien sanomalehtien sekä suomalaisen
kirjallisuuden levittämisen muodossa, noiden seutujen suomalaiset siinä
suhteessa kipeästi tarvitsisivat. Ja se olisi ojennettava. Mutta meillä
kotona Suomessakin — niin, paljon on täälläkin vielä suomen kielen
hyväksi tehtävää, ylivoimaistakin tehtävää...

»Kun arvostelukyvytön kansa on nähnyt, miten korkeassa arvossa ruotsin
kieltä pidetään, miten valtio sitä kaikin tavoin koettaa levittää,
miten virkakunta ja n.s. »hienompi väki» sitä käyttää seurakielenään,
on ymmärrettävissä, että jo ihmisen luontainen apinoimishalukin on
vienyt tuon »paremman» kielen käyttämiseen. Eipä ole sekään käsitys
aivan harvassa esiintyvä, että kulttuurikieli olisi muka vain ruotsin
kieli ja suomen kieli ei olisi sitä ensinkään. Käyttäytyäkseen kyllin
hienosti ja aikaansa seuraavasti on vältettävä, jopa hävettäväkin
suomen kielen puhumista. Ja kummakos sitten, että tällaisia ajatuksia
syntyy, kun suomen kieltä ei ole luettu edes senkään arvoiseksi, että
sille olisi sallittu yksikin tunti koulujen opetusohjelmassa muiden
aineitten rinnalla. Kun kansan äidinkieltä tällä tavoin kohtelevat
»sivistyneet» kansalaiset, niin voi ymmärtää, ettei nuorempi väki eikä
arvostelukyvyin vanhempikaan voi muuta ajatella kuin että suomen kielen
täytyy olla hyvin halpa-arvoinen ja sen puhuminenkin jo jonkunlainen
Kainin merkki, jota on kaikin mokomin kartettava.»

Näin kuvaa asemaa muuan Norrbottenin arvossa pidetty suomenkielinen
Ruotsin alamainen Torniossa silloin ilmestyneelle »Tornion Laaksolle»
lähettämässään laajassa kirjoituksessa keväällä v. 1914.

Tämän vuoden alussa taas kirjoitetaan »Tornion Lehdelle»
Wojakkalasta m.m.: »Usein tekisi mieli kirjoittaa sanomalehteen
meidän ruotsinpuoleisen suomalaisen maaväestön asioista, huolista
ja asemasta. Mutta kyhäyksiämme ei suvaita ainoan suomalaisen
Haaparannalla ilmestyvän lehtivaivasen palstoilla, vaikka se muka on
äänenkannattajamme.» — »Lastumme on siis lähetettävä suomenpuoleiseen
lehteen — ja mistäpä muualta voimme koskaan odottaakaan tänne
suomalaista herättävää henkeä kuin Suomesta.»




David Skogman ja Pohjois-Ruotsin suomalaiset.


Jokseenkin samantapainen, joskaan ei niin huomattava, merkitys kuin
Gottlundilla on Keski-Skandinavian suomalaisiin nähden, on pastori
David Skogmanilla Pohjois-Skandinavian suomalaisiin nähden. Tämä etevä
suomalainen runoilijan ja tiedemiehen alku, jonka kuolema kaatoi
jo 27:nnellä ikävuodellaan Suodenniemellä kappalaisen sijaisena
toukokuun 26 pnä v. 1867, oli syntynyt Mouhijärvellä marraskuun
10 pnä v. 1840.[9] V. 1865 hän Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran
lähettinä kulki laajalti Ruotsin ja Norjan suomalaisten keskuudessa.
Matkasta toivottiin paljon, niinkuin Suomalaisen Kirjallisuuden
Seuran silloisista pöytäkirjoista ja m.m. Yrjö Koskisen Skogmanille
lähettämistä yksityiskirjeistä käy selville. Hallussani on useita Yrjö
Koskisen sekä muiden suomalaisuuden rintamamiesten kirjeitä Skogmanille
niiltä ajoilta. Seuraavassa niistä muutamia otteita.

Huhtikuun 23 pnä v. 1865 Helsingissä päivätyssä kirjeessä Yrjö
Koskinen m.m. kirjoittaa: »Se matka Norjaan ja Ruotsiin, johon tulet
lähtemään Kirjallisuuden Seuran kustannuksella, koskee monessa kohden
niihin tieto-aloihin, joita minä olen koettanut tutkia, ja sen vuoksi
tahtoisin kääntää huomios muutamiin eri kohtiin, joista toivoisin
selitystä tärkeihin historiallisiin kysymyksiin. Täällä on kyllä
arveltu ja kenties hyvälläkin syyllä, että historiallinen saalis tästä
matkasta tulee vähäpätöiseksi kieliopillisen rinnalla. Kuitenkin on
tarpeellista, että historiallistakin puolta valvotaan, koska se taas
epäilemättä on toista tärkeämpi. Olletikin on kaksi tai kolmekin
kysymystä, jotka ansaitsevat erinomaista tarkastusta, nimittäin:
1) Alkuväestöstä, 2) Kainulaisista, ja 3) Pirkkalaisista. Kustakin
erittäin tahdon mainita pari sanaa». — — — »Kun nyt siellä puolen
kerran matkustelet, niin muista myöskin tutkia, millä tavoin voitaisiin
vahvistaa Suomalaisten kansallisuutta Pohjois-Norjassa. Se on arka
asia, josta ei saa paljon puhua. Mutta hyvä olisi, jos voitaisiin esim.
Tromsö'sen saada Suomalaisia kirjoja kaupaksi, sekä laina-kirjastoita
perustetuksi johonkin paikkaan. Kenties löytyy joku luotettava mies,
jollen sopisi lähettää kirjoja myytäväksi. Mukaasikin Sinun pitäisi
ottaa joku määrä sopivia kirjoja.» — — — »Tämmöisiä matkoja ei aivan
usein tehdä, ja sen vuoksi Sinun kenties pitäisi täällä vähäsen
neuvotella, koska kumminkin olet oleva Suomalaisuuden edusmiehenä
vieraassa maassa. — — —»

Kun Skogman jo oli Pohjois-Norjassa, kirjoitti Yrjö Koskinen
hänelle 3/8 1865 m.m.: »Tietysti emme voi aivan usein lähettää sinne
lähetys-miestä; Sinun siis täytyy painaa jälkesi niin syvään ja lujaan,
ettei ensimäinen tunturi-tuisku niitä keväise tuntumattomiksi. —
Katso vain, ettet turhan vuoksi herätä Skandinavilaisten valtiollista
epäluuloa, joka saattaisi lisätä sen-puolisten suomalaisten
rasitusta. Pää-asia on, että voimme näille kansalaisillemme toimittaa
suomenkielistä sivistystä ja sillä tavoin pysyttää heidät suomalaisina.
— Varsin iloista on kuulla, että Sinä noiden historiallisten kysymysten
alalla olet päässyt uusille jäljille; sillä, totta puhuen, vanhat
jäljet ovat melkein saloon päättyneet. Edellä kaiken tarvitaan uusia
teko-asioita. Parasta lienee, että julkaiset erikseen tutkimuksesi, ja
erikseen annat matka-kertomuksen, joka jälkimäinen saisi tulla ulos
erinänsä, kuvilla varustettuna kirjana yleisemmän yleisön luettavaksi.»

V. 1865 7/8 Yrjö Koskinen kirjoitti m.m.: »Sinun tutkimuksias
seurataan täällä suurella mieliteolla ja toivotaan, ett'et jätä
mitään parsittavaa. Muun seassa muistutettiin, että ottaisit tarkkoja
kielinäytteitä joka paikasta, esim. jonkun satu-kappaleen kirjoitettuna
kertojain puheen mukaan. — — Saa nähdä, ovatko Norjalaiset aivan
epäluuloisia Sinua vastaan. Heitä täytyy kohteliaalla tavalla
viihdyttää. Sinun varsinainen toimialas on tieteellinen tutkimus, ja
sitähän ei pitäisi kenkään oudoksuman.»

V. 1865 8/8 Yrjö Koskinen kirjeessään Skogmanille m.m. huomautti:
»Minulla ei ole tällä kertaa mitään lisäämistä. Ainoastaan sitä
muistan nyt, että Sinun lienee sopivinta palata Wermlannista pitkin
Kölin itäistä kuvetta pohjoiseen; sillä muissakin maakunnissa,
esim. Gestriklannissa löytyy Suomalaisia, vaikka niistä harvoin
puhutaan. — Koska nuo Wermlandin ja Etelä-Norjan Suomalaiset ovat
varsin rikkaita, kuten kerrotaan, eikö niiden sopisi lähettää pari
nuorukaista tänne kouluun esim. Jyväskylään? Semmoisista voisi sitten
tulla lähetys-saarnaajia ja pappeja pitkin Suomalaisten aluetta
Skandinaviassa.»

J. Krohn taas 19/4 1865 Helsingissä päivätyssä kirjeessään toivotti
Skogmanille onnea matkalle ja lisäsi m.m.: »Havaintonne ja tutkintonne
Skandinavian Suomalaisien suhteen tietysti kuuluvat kokonaan ja
yksinomaan Suom. Kirj. Seuralle, joka on matkaan tarpeelliset varat
antanut. Mutta mitä Te muuten nähnette ja havainnette lienee Teidän
omaanne, minun ymmärtääkseni. Eikös siis kävisi laatuun, että Te
joutoaikoina kirjoittaisitte kuvalehteen! pantavaksi pari kertomusta
Lappalaisten elämästä ja tavoista Pohjanperillä.»

Matkansa tuloksena Skogman suunnitteli Skandinavian suomalaisista
laajaa teosta, joka jakautuisi seuraaviin osiin: 1) Skandinavian
alkuväestöstä, 2) Kainulaiset, 3) Pirkkalaiset, 4) Norrbottenin
suomalaisten historia, 5) Ruijan suomalaisten historia, 6) Norrbottenin
suomalaisten tilastolliset olot, 7) Tilastollisia tietoja Ruijan
suomalaisista, 8) Pohjois-Skandinavian suomalaisten kieli, 9) Eteläisen
Norjan ja keskisen Ruotsin suomalaisten entisyys ja 10) Eteläisen
Norjan ja keskisen Ruotsin suomalaisten nykyiset olot. Näistä oli
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Historiallinen Osakunta vuoden
1867 alussa tarkastanut sille lähetetyt viisi ensimäistä osaa; »ja
tekijän sairauden tähden ei liene toivomista», sanotaan Osakunnan
pöytäkirjassa 27/3 1867, »että seuraavat luvut valmistuvat ennen
kuin syksyn kuluessa. Mutta mainitut valmiit luvut osoittavat niin
hyvää tutkijakykyä ja tarkkuutta, että Osakunta ei epäile, teoksesta
tulevan erinomaisen arvollista tietolähdettä Skandinavian Suomalaisten
muinaisiin ja nykyisiin oloihin. Sen vuoksi Osakunta, toivoen, että hra
Skogman jossakin laveammassa esipuheessa kertoo itse matkustuksensa
yleistä suuntaa ja vaiheita, tahtoo Seuralle ehdotella, että koko teos
painetaan eri kirjana Seuran Toimitusten joukossa, ja että sitä varten
nämä valmistuneet luvut väliaikaisesti säästetään syksyyn asti, kunnes
nähdään, onko tekijän terveyden tila niin parantunut, että hän heti
voi jatkaa työtänsä.» — Sitä ennen, 3/3 1867, oli jo Yrjö Koskinen
kirjoittanut yksityiskirjeessä Skogmanille samoista asioista seuraavaa:
»Kiireimmiten pari riviä Hist. Osakunnan puolesta. Meillä oli viime
kokouksessa esissä Sinun tutkimukses Ruotsin ja Norjan Suomalaisista.
Että niitä hyväksyttiin painettaviksi, en tarvitse mainita. Mutta
kysymyksenä oli, että ne painettaisiin eri kirjana, eikä Suomeen,
kuten luultavasti aikomukses on alkuansa ollut. Sitä varten kuitenkin
tarvitsemme tietää, mitä kappaleita vielä tulee. Epäilemättä nyt
seuraa järjestyksessä Ruijan Suomalaisten historia, ja sitten kenties
Etelä-Norjassa ja Etelä-Ruotsissa olevaisten. Mutta tottahan myöskin
jotain matka-kertomusta tullee! Semmoista olet olletikkin velvollinen
antamaan, ja Hist. Osakunta arveli, että jos tämä matkakertomus tulisi
jokseenkin laveaksi ja asialliseksi, niin se painettaisiin aluksi ja
sitten samaan vihkoon nämä tutkimukset lopuksi. Olemme päättäneet
säästää seuralle annettavan lausuntomme ja ehdotuksemme, kunnes Sinulta
saadaan tarkempia tietoja. Tietysti Sulla on päiväkirja matkastasi;
eikö siitä sopisi sepittää jokseenkin huvittava matkajuttu? — Toivon
tästä piakkoin vastausta!»

Skogmanin voimat jo silloin kuitenkin alkoivat riutua. Keuhkotauti
teki työtään ja kevään kukkaansa puhjetessa hänen kaikki kirjalliset
suunnitelmansa tuoni säälimättä päätti.

Suomi-kirjan toisen jakson 8:nteen osaan painettiin valmistuneet 5
ensimäistä lukua keskeneräiseksi jääneestä, laajaksi suunnitellusta
teoksesta ja jälkeenjääneet päiväkirjat ja luonnokset jäivät
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon. Niidenkin painattaminen
oli jo päätetty, mutta erinäisistä syistä siitä sittemmin kuitenkin
luovuttiin.

Skogman teki tutkimusmatkallaan voitavansa myöskin _suomalaisen
kirjallisuuden levittämiseksi_ Pohjois-Skandinavian suomalaisten
keskuuteen. Tässä tarkotuksessa hän m.m. kääntyi turkulaisen
kustannusliikkeen J.W. Lillja & Co:n puoleen. Koska se ruotsinkielinen
vastaus, joka toiminimen puolesta hänelle lähetettiin (päivätty 14/7
1865) sattuvasti kuvaa silloisia oloja, suomennan siitä muutamia kohtia.

»Ystävällisestä tarjouksestanne ottaa levittääksenne meidän
kustannustuotteitamme», sanotaan kirjeessä, »Pohjois-Skandinavian
suomalaisten keskuuteen lausumme täten kohteliaimmat kiitoksemme.
Meille oli todellakin erikoisen mieluista saada tietää, että ilmoitatte
olevanne halukas siihen, sillä me olemme tähän asti turhaan koettaneet
saada tietoomme henkilöä, joka ottaisi siellä, aluksi vaikkapa
ilmaiseksi, levittääkseen pienempiä ja halpoja kirjasiamme, jotta
sitten tuonnempana, jos tällainen toiminta siellä näyttäisi menestyvän,
voisimme ryhtyä sinne järjestämään pienehköä varsinaista kirjamyymälää.
Meillä on tosin kirjanmyyjiä niin hyvin Haaparannalla kuin Torniossa
ja Oulussakin, ja nämä kyllä osittain varustavat niiden seutujen
väestön välttämättömimmillä kirjoilla, mutta olemme jo kauvan olleet
vakuutettuja siitä, ettei heidän toimintansa tässä suhteessa ulotu
kaikkein perimpään pohjolaan saakka. Että olosuhteet todellakin ovat
sellaiset ja että siellä vallitsee kirjoista huutava puute, sen me
kaiken lisäksi näemme kirjeestänne.

Tämän vuoksi olemme höyrylaiva Grefve Bergillä, joka tänään lähti
täältä Tukholmaan, lähettäneet Teille laatikon, joka sisältää 1 à 2
kpl. kaikkia meidän kustannustuotteitamme, yhteensä 655 suurempaa
ja pienempää kirjasta.» — — — »Jos niillä pohjoisilla seuduilla
kulkiessanne, tapaisitte henkilön, joka niin paljon harrastaisi
suomalaisen kirjallisuuden levittämistä, että hän meiltä myytäväkseen
ottaisi pienen kirjalähetyksen, olisi meillä mitä mieluisin tehtävä
saada sinne sellainen lähettää.»

Kirjeeseen on liikkeen omistaja omasta puolestaan vielä lisännyt,
että hän »Åbo Underrättelserissä» julkaisee kehotuksen muillekin
kustantajille, jotta hekin lähettäisivät kirjoja Pohjois-Skandinavian
suomalaisille.

Å. U:ssa ollut kirjoitus herätti erikoista huomiota m.m. »Helsingfors
Tidningar» lehden toimituksessa, johon silloin m.m. Wald. Eneberg
kuului. Hänen ruotsinkielisestä kirjeestään (päivätty 11/8 1865)
Skogmanille Tromsöhön käy riittävästi selville lehden toimenpiteet.
Eneberg kirjoittaa m.m., että Hels. Tid. on ilmoittanut ottavansa
vastatakseen niiden kirjain lähetyskustannuksesta, jotka täältä
lähetetään »kova-osaisille veljillemme Pohjois-Skandinaviaan».
Lehden ilmoitus sai aikaan sen, jatkaa Eneberg, että Skogmanille
Norjaan voitiin lähettää 3 eri kirjalähetystä, joista ensimmäisessä
oli 38 Stolpen kustannusliikkeen ja 48 Simeliuksen perillisten
kustannusliikkeen julkaisemaa kirjaa sekä 10 kpl. kirjaa »Ehdotus
Seurakunnan kouluhuoneiden rakentamiseen», toisessa 4 kpl. kirjaa
»Jumaluus-oppi», 2 kpl. kirjaa »Nuijasota», 2 kpl. saman teoksen toista
osaa, 1 kpl. Ahlqvistin »Matkamuistelmia Venäjältä», 1 kpl. »Mansikoita
ja mustikoita», 143 kpl. »Opetuksia rakennustaidossa» ja 34 kpl. kirjaa
»Ehdotus Seurakunnan kouluhuoneiden rakentamiseen» sekä kolmannessa
lähetyksessä 62 Eurénin kustannusliikkeen julkaisua, »sangen
arvokkaita», niinkuin Enebergin kirjeessä sanotaan, 7 kpl. »Opiksi ja
huviksi» ja vielä muitakin kirjoja.

Vähän aikaisemmin kuin Eneberg kirjoitti Skogmanille Yrjö Koskinen,
viitaten kirjeessään (päivätty 8/9 1865) muiden asiain ohella samoihin
seikkoihin, joista J.W. Lillja & Co:n ja Enebergin kirjeissä mainitaan.
»Sinun avunhuutos Skandinavian Suomalaisten hyväksi», kirjoittaa
Yrjö Koskinen, »ei ole vallan tyhjään tuuleen rauennut. Lillja ja
Kumpp. ovat lähettäneet koko joukon kirjoja ja samaten ovat Helsingin
Sanomain toimitus vastaan-ottaneet jonkun määrän, jotka he Tukholman
kautta ovat toimittaneet Tromsöö'seen. Näinä päivinä minäkin lähetän
muutamia kappaleita Opiksi ja Huviksi sekä Nuijasotaa, vieläpä toivon
Seurankin antavan omia kustantamiaan esim. Luonnon kirjaa, Gruben
historiallisia kertomuksia j.n.e. Luultavasti siellä kaivataan myöskin
Uusia Testamenttia, mutta niitä ei käy niin äkisti sinne saada, koska
Piplia-seuran pitää asiasta päättää. Sen vuoksi ja muutoinkin on
välttämättömän tarpeellista, että löydät jonkun miehen Tromsöössä tai
likiseuduilla, joka pysyväisesti ajaisi Suomalaisuuden asioita Ruijassa
sillä tavoin, että hän ottaisi täältä lähetettyjä kirjoja vastaan ja
käyttäisi ne tarkoitukseensa.»

Skogmanin kirjainlevitystoimi Pohjois-Skandinavian suomalaisten
keskuuteen ja hänen tästä asiasta varsinkin »Suomettareen» lähettämänsä
matkakirjeet herättivät kuitenkin pian toisenlaisiakin ajatuksia ja
toimenpiteitä kuin mistä edellä on kerrottu. — »Norrbottens-Kuriren»
lehden Haaparannan kirjeenvaihtaja pitää Skogmanin valitusta siitä,
että Pohjois-Ruotsin suomalaisilla ei olisi suomalaista kirjallisuutta
saatavissa, sangen liioiteltuna ja huomauttaa, että suomalaisia kirjoja
kyllä on saatavissa Torniossa ja Haaparannalla, vieläpä sellaisia
myy Ylitornion kansakoulunopettajakin. Kirjoittaja syyttää Skogmania
monesta muustakin liioittelusta ja väittää, että Ruotsin hallitus
huolehtii kaikin tavoin Pohjois-Ruotsin suomalaisten »kansallisesta
kultuurista ja kehityksestä». »Helsingfors Dagblad» hyökkäsi Skogmanin
kirjoitusten ja toimenpiteiden johdosta niinikään pääkirjoituksessaan
11/8 1865 sangen häikäilemättömästi sekä Skogmania että »Suometarta»
vastaan, joka oli kirjoittanut asiasta artikkelin, ja näki niin hyvin
Skogmanin toimenpiteissä kuin »Suomettaren» kirjoituksessa kuvaavan
esimerkin harhaanjohdetusta suomalaisesta kansallisuuskiihkosta.

Tukholmalaiseen »Nya Dagligt Allehandaan» kiirehti haaparantalainen
nimimerkki G.L. niinikään mustaamaan Skogmanin toimintaa. Skogman
lähetti »Aftonbladetiin» vastauksen, jossa m.m. sanotaan:

»Hra G.L. käyttää kirjoituksessaan niin siivotonta kieltä, että häpeän
siitä sananmukaisesti mitään esittää. Yleensä on mainitun kirjoituksen
sisällyksenä suomalaisten virkamiesten syyttäminen siitä, että heiltä
puuttuu sivistystä ja ihmisyyttä; edelleen moititaan Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuraa, Suometarta, fennomaanien johtomiehiä ja ensi
sijassa luonnollisestikin hyökätään minua vastaan. Suomalaiset
virkamiehet voivat puolestaan hyvin vastata, että he ovat ainakin yhtä
sivistyneitä ja humaanisia kuin hra G.L. itse, eivätkä he sentään
koskaan voine kirjoittaa sellaisia karkeita perättömyyksiä kuin hra
G.L. Myös Suometar ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura s.o. Suomen
suurimmat ja jaloimmat miehet voivat hra G.L:n karkeat sanat tyyninä
kestää. Tahdon sen vuoksi vain kirjoittaa muutamia rivejä hra G.L:n ja
melkein koko ruotsalaisen sanomalehdistön vihaamista fennomaaneista.»
— — — »Fennomaanien harrastuksena on saattaa myös suomi oikeuksiinsa.
He eivät sen vuoksi ollenkaan ole Ruotsin ja ruotsalaisten vihollisia.
Fennomaaneja eivät ole ainoastaan Suomettaren julkaisijat, ei;
fennomaaneja on 1 1/2 miljoonaa ihmistä. He ovat jo mielestään kärsineet
kylliksi kauvan. He ovat jo kylliksi kauvan saaneet valittaa, että
heidän kieltään on pidetty kahleissa ja kääreissä. He tahtovat
vapautua pakosta, että heidän, tullakseen sivistyksestä osallisiksi,
on hylättävä oma kielensä ja opittava joku vieras kieli. Suomen kansa
on vähä-osaista ja köyhää, halla korjaa useimmiten sen viljasadon; sen
vuoksi entinen emämaa myös sallikoon, että suomalaiset ainakin Suomessa
saavat säilyttää sen rikkauden, jonka he, lähinnä pyhää uskoaan,
korkeimmaksi arvioivat, nimittäin kielensä.

Joku suvaitsi äskettäin kirjoittaa erääseen ruotsalaiseen lehteen,
että fennomaanit tahtovat jälleen Suomessa saattaa voimaan
mongoolilaisen raakalaisuuden. Arvoisan, tuntemattoman kirjoittajan
olisi kuitenkin, ennenkuin hän sellaista meni kirjoittamaan, pitänyt
edes vähän tarkastaa, miten rivakoin askelin Suomen kansa on edistynyt
sivistyksessä ja valistuksessa juuri fennomaanien harrastusten ja
toimenpiteiden kautta, ja miten joka vuosi tällä »barbaarikielellä»
ilmestyy kirjoja, jotka voivat kestää kilpailun minkä ruotsalaisen
kirjallisuuden tuotteen kanssa tahansa. Tällä tuntemattomalla
kirjailijalla, samoin kuin hra G.L:lla ja muilla, ei ole oikeutta
arvostelukyvyttömästi ivata fennomaaneja s.o. Suomen kansaa, heillä ei
ole oikeutta toivoa sen perikatoa ja kuolemaa.»

»Finlands Allmänna Tidningissä» niinikään ankarasti arvosteltiin
Skogmanin »suomalaisuuskiihkoa» ja väitettiin suomalaisten olojen
Pohjois-Ruotsissa olevan niinkuin olla pitääkin. Skogman lähetti
vastauksen, jonka pääasiallinen sisällys, toimituksen huomautuksilla
varustettuna, oli myös »Helsingfors Dagbladissa» julkaistuna.

M.m. silloiset »Sanomia Turusta» ja turkulainen »Tähti» kävivät
puolustamaan Skogmania ja »Suometarta». Sitävastoin esim. »Päivätär»
näkyy asettuneen enemmän tai vähemmän »Helsingfors Dagbladin»
vanaveteen. »Tähti» 20/10 1865 kirjoittaa m.m.:

»Herra D. Skogmanin asiasta puhuimme pari viikkoa sitte Tähden 40
numerossa. Sanoimme herra Skogmanin Ruotsista ilmoittaneen, kuinka
»Ruotsin hallitus koettaa kaikin mokomin saada Suomen- niinkuin
myöskin Lapin kielen tukahutetuksi ja Ruotsin kielen vallalle»,
kuinka »Norrbottenissa opetetaan ruotsia suomalaisille lapsille
siinä mielessä että heitin pitää jättämän oman äitinkielensä».
Sanoimme myös kuinka ruotsalaisilla on suomenkielen tukahutteleminen
ja vastusteleminen ollut ennenkin työnä ja on vielä paraikaakin;
näytimme myös ruotsalaisien siinä suuresti valehtelevan, kun sanovat
»Ruotsin hallituksen tehneen kaikki mitä siltä kohtuullisesti
voidaan vaatia, valmistaaksensa Ruotsin suomalaisille tilaisuutta
saada heidän omalla kielellään samaa opetusta ja sivistystä kun
maan muutkin asukkaat». Nämät olivat päälauseemme siinä asiassa.
Päivätär, tämän havattuansa, on siitä ruvennut suuresti höpisemään
niitä ja näitä, vastustaaksensa meitä, mutt'ei ole ollenkaan pysynyt
puheissa olevassa asiassa, eikä edes sanallakaan voinut osottaa väärin
puhuneemme. Kun ei hän siis ole mitään voinut totuutta vastaan, on
hän ottanut turvansa haukkuus-sanoin, luullen kaiketikkin niillä
osottavansa asiansa oikeaksi; mutta, huihai! ei sekään auta. Asia
pysyy siis semmosena kun sanoneet olemme. Ei siitäkään Päivättären
puoli parane eikä puheemme totuus vähene, kun hän sanoo puolustaneemme
Skogman'ia »julman tuhmasti ja taitamattomasti, että siitä on sekä
puolustajille että puolustetulle enemmän haittaa kun hyötyä». Hän ei
ole tässäkään tietänyt selittää missä tuo haittaa tuova julma tuhmuus
ja taitamattomuus on nähtävänä. Tuhmuutena arvottelemme Päivättären
pitäneen sen, kun olemme ilmi antaneet hänen »tuhmat» ruotsikiihkoiset
toimensa, sillä niihin ei hänen suinkaan ole tarvinnut järkeä käyttää,
koska varsin järjetönkin taitaa umpimähkään toisen perässä jotakin
puhua, niin Päivätärkin ruotsalaisien sanomien perässä soimaa silmin
varsin tietämätänsä Skogman'ia valehteliaksi, ainoastansa sentähden
kun ei ruotsalaiset ole voineet tuota suomen mielistä miestä kärsiä
maassansa, vaan ovat hänestä ja hänen lähettäjistänsä, Suomalaisesta
Kirjallisuuden seurasta, levittäneet häpäseviä valeita, ei ainoastansa
oman maansa sanomissa vaan myös saksan kielisissäkin.[10] Tuo ei
suinkaan ole Päivättären mielestä parjaamista, koska se koskee vaan
suomalaisia, mutta se joka ilmottaa heidän hävyttömän ja sopimattoman
käytöksensä semmoseksi kun se on, on parjaaja ja »kyykärme» Päivättären
silmissä, niinkun Helsingin Dagbladinkin, jonka ajatuksiton ja sokea
tulkki Päivätär on. Mutta näiden molempien sanomalehtien, joita
ruotsikiihkolaiset kustantaavat, täytyy roikkua yhdessä niinkun
Simsonin ketutkin hännistä.»

»Åbo Underrättelserissä» 2/11 1865 Skogman julkaisee asiallisen ja
vakaumuksella kirjoitetun loppuvastineen häntä vastaan kohdistettuihin
syytöksiin, joita oli jo alettu pohtia suuressa osassa koko sivistyneen
Europan sanomalehdistöä. Skogman huomauttaa, että, lukuunottamatta
Tornionjoen ranta-alueella ja hyvien teiden varsilla asuvia
suomalaisia, Norrbottenissa yleensä suomalaiset — niiden ehdottomasti
lukuisin osa — kärsivät mitä suurinta ruumiillista ja henkistä
kurjuutta.

»Norjan suomalaisten taloudellinen asema», kirjoittaa Skogman muun
ohella, »on jokseenkin hyvä ja siinä on jotakin sovittavaa, mutta
useimmat Ruotsin suomalaiset kärsivät suurta sekä ruumiillista että
henkistä kurjuutta. Norrbottenissa on paljon suomalaisia, jotka
pitävät itseään hengissä yksinomaan kalalla ja pitävät sitä erikoisena
juhlahetkenä, kun heille kerran pari vuodessa sattuu tilaisuus ostaa
muutamia luoteja jauhoja ja he niistä voivat laittaa ravintoa.
Monet perheet keskisen Ruotsin suomalaismailla tuntevat niinikään
varsin hyvin, mitä kurjuus on. Nyttemmin heillä kuitenkin on oikeus
turvautua köyhäinkassaan, mutta ennen täytyi esim. erään sokean
ukon Rådan kirkolla kestää katujuoksu vain sentähden, että hän oli
kerjäten kulkenut Bergslagenissa. Axelson sanoo: »Jos satut saapumaan
suomalaisen tupaan ja aterian aika on käsillä, saat kenties nähdä,
miten perheen äiti veitsellä jakaa palasiin kovan pettuleivän, jotta
lapset saisivat sitä syödä piimän tai mustan vesivellin kera. Mutta
riennä silloin pian kotiisi oman hyvinvarustetun pöytäsi ääreen, ja
jos sydämellisyytesi on sattunut heräämään ja itku pyrkii kurkkuusi,
niin huuhtele se alas lasillisella portviiniä tai madeiraa — eihän ole
modernia olla sentimentaalinen.»

Mitä tulee paljonpuhuttuun agitatsioniini Skandinavian suomalaisten
hyväksi, on sitä ollut ainoastaan ja yksinomaan siinä, että olen
suomalaisille jakanut ne kirjat, joita suomalaiset kustannusliikkeet
minulle jalomielisesti ovat lähettäneet. Sitä en nimitä
agiteeraamiseksi, että olen julkaissut muutamia muistiinpanoja suomen
kielen asemasta nykyisin Skandinaviassa. Tosin kyllä on tiedossa, että
esim. muutamia vuosia sitten Yhdysvaltain eteläosassa ei ollut hyvä
mennä julkisuuteen saattamaan mitään, joka koski sikäläistä orjuutta,
mutta että Skandinavian suomalaisten kielen historiaa koskevain
muutamien rivien julkaiseminen herättäisi tyytymättömyyttä, se oli
minulle ja kenties monelle muullekin kokonaan odottamatonta. Samoin
on kummallista, että suomalaisten kirjain levittäminen Skandinavian
suomalaisten keskuuteen katsotaan olevan erikoisen vaarallista.
Muutamien ruotsalaisen sanomiston äänitorvien mielestä tosin kyllä
kaikki kansallisesti suomalainen merkitsee samaa kuin »mongolilainen
raakalaisuus», mutta toiset niistäkin kuitenkin uskaltavat väittää
sellaista katsantokantaa vääräksi. Minkä vuoksi valtiollisten syiden
johdosta kielletään suomalaisilta sivistys sillä kielellä, jota he
parhaiten ymmärtävät, s.o. suomeksi?»

* * *

Mutta Ruotsissa ja Norjassa tehtiin Skogmania vastaan karkeampiakin
syytöksiä, joilla arveltiin hänen toimintansa saatavan kokonaan
hedelmättömäksi. Vedettiin esille sama juttu _venäläisestä
vakoilusta_, joka aikoinaan niin paljon vaikeutti Gottlundinkin
toimintaa Keski-Skandinavian suomalaisten hyväksi. Niinpä kirjoitti
»Tromsö Stiftstidende», että »Suomalaisen Kirjallisuuden Seura,
antamalla hra Skogmanille toimeksi näillä seuduilla tutkimustensa
suorittamisen, ainakin on saattanut meidän suomensekaisen väestömme
vaaraan joutua alttiiksi fennomanian erään kiihkoisimman esitaistelijan
epäoikeutetuille ja puolustamattomille vaikutuksille, tai sitten
voi olla asian laita niin, että mainittu seura on lainannut nimensä
sellaisten aikeiden valmistelujen suorittamiseksi, joihin nähden ei
meiltä puutu vihjauksia ja kokemuksia aikaisempien aikojen varrelta.»

Tämä norjalaisen lehden viittaus löysi pian vilkasta vastakaikua
Ruotsin sanomalehdissä ja yhä selvemmässä äänilajissa alettiin
puhua Skogmanin _valtiollisista_ tehtävistä Ruotsissa. Silloin jo
»Helsingfors Dagbladkin» katsoi asiakseen Kirjallisuuden Seuran
ja Skogmanin _näiltä_ syytöksiltä puolustamisen. »Hra Skogmanin
tehtävä», kirjoittaa lehti 9/10 1865, »on ollut ainoastaan
kansa- ja kielitieteellinen. Jos hän on tullut lausuneeksi
jonkun ajattelemattoman sanan, jonka hänen ystävänsä täällä ovat
rientäneet saattamaan julkisuuteen ja joka sitten on antanut aihetta
polemiikkeihin, ei sen vuoksi kuitenkaan mitään varjoa voi langeta
kirjallisuusseuralle. Voimme myös mennä takuuseen siitä, että hra
Skogman ei missään suhteessa työskentele luuloteltujen venäläisten
harrastusten palveluksessa.»

Kun »Tromsö Stiftstidendessä» uudelleen hyökättiin Skogmania vastaan
ja m.m. väitettiin, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seura aikoo
Skogmanin kautta valmistaa Tromsön hiippakunnan erottamista Norjasta,
julkaisi Skogman laajan puolustus- ja selityskirjoituksen norjalaisessa
»Morgenbladetissa», mutta mielten kuohu ei silti täysin tasaantunut.

Että myös sellaiset hartaat fennomanian miehet kuin _V. Kilpinen_
ja _C.A. Gottlund_ olivat Skogmanin matkoihin ja niiden johdosta
syntyneisiin sanomalehtikiistoihin innostuneet, tuskin tarvinnee
mainita. Niinpä Kilpinen, jonka kanssa Skogman paljon oli kirjallisessa
yhteistoiminnassa, kirjoitti hänelle Jyväskylästä 26/1 1866 m.m.:
»Kylläpä Ruotsalaisilla ja Norjalaisilla on kummalliset mielteet
ja mietteet Teidän ja Suomalaisten aikeista! — Vaara uhkaa meitä
kaikkialta, siis kyllä täytyy olla varulla ja harras vointiansa myöten.»

Gottlundin ruotsinkielisestä kirjeestä Skogmanille, päivätty
Helsingissä 30/12 1866, saamme tietää uusiakin mielenkiintoisia
asioita. Hän muun ohella kirjoittaa:

»Lehtori Godenhjelm on lähettänyt minulle Teidän Norjan
suomalaismetsäin asukkailta saamanne kirjeen, josta mitä parhaiten
kiitän. Siitä mielihyvällä näen, että Herra Maisteri edelleen
on kirjevaihdon kautta läheisessä kosketuksessa siellä asuvain
heimolaistemme kanssa. Minua todellakin ihmetyttää, että heidän Herra
Maisterille lähettämänsä kirje esteettömästi pääsi perille; sillä
Tukholmassa viime lokak. 10 pnä päivätystä, Valtioarkistonhoitaja
Nordströmin minulle lähettämästä kirjeestä päättäen näyttää mieliala
Tukholmassa yhä vieläkin olevan Herra Maisteria kohtaan mitä syvimmin
katkeroittunut — ja aivan samoinhan se on katkeroittunut minua vastaan!
— niin että minua ei ollenkaan ihmetyttäisi, jos Ruotsin viranomaiset
koettaisivat ehkäistä kaiken jatkuvan tuttavuuden Herra Maisterin ja
sielläasuvain suomalaisten välillä; samoinkuin tapahtui 40 vuotta
aikaisemmin minuun nähden.»

Mutta Skogman sai Skandinavian-matkansa johdosta, vaikka tahtomattaan,
syntymään eriseuraisuutta fennomanian miestenkin joukossa.
Hajaannukseen viittasi Yrjö Koskinen jo 8/12 1865 päivätyssä
kirjeessään Skogmanille. Siinä m.m. sanotaan:

»Milloinka sinulta tullee matkakertomusta, semmoista jota voi
painattaa? Mahdollista on, että se nostaa metelin uudestaan, mutta sitä
ei auta katsoa, vaan totuus on selville saatava. Täällä on tätä nykyä
vähän hajallista Suomalaisuuden leirissä, siitä syystä, että Polén,
Tikkanen ja Ahlqvist ovat siirtyneet verettömyyden häntään ja sinne
nyt vievät Suomettarenkin. Koska minä en ole huolinut seurata mukaan,
tahtoisivat mielellään syyttää minua eripuraisuudesta; mutta siitä
syytöksestä en ole millänikään, olen asemillani niinkuin ennenkin.
Lysti tulee nähdä, kuinka nämä herrat nyt rakentavat sopunsa ja
liittonsa Päivättären kanssa ja tokko se avioliitto tulee onnelliseksi.
Minä vetäyn pois julkisuuden kiistoista ainakin muutamaksi ajaksi.
Minun mielestäni onkin parasta, että maaseutujen lehdet rupeisivat
itsenäisemmällä tavalla edustamaan valtiollisia mielipiteitä eivätkä
heittäisi onneansa kokonaan pääkaupungin valtoihin.»

Huhtikuussa 1866 saattoi lehtori _B.F. Godenhjelm_ Skogmanille näistä
erimielisyyksistä jo kirjoittaa seuraavaa:

»Hyvin hauskaa olisi ollut, jos sinä Ruotsista tai Norjasta olisit
kirjoittanut minulle jonkun rivin; nyt ei sinusta saatu kuulla kuin,
jos sanomalehdissä välisti ilmauntui riitakirjoituksia sinusta ja
matkoistasi, taikka Kirjallisuuden Seuran kokouksissa luettiin joku
kirje sinulta. Kovastipa sinua löylytettiinkin ja aika melskeen sinäkin
sait aikaan, kun Ahlqvistin laulu-innosta saatit herumaan tuon mainion
»valtiollisen» runon, josta sitten syntyi niin suuria mullistuksia.
Mutta etkö sinä, velikulta, vielä tietänyt, että vähinkin moittivainen
sana Ruotsalaisista on suurempi rikos kuin synti Pyhää Henkeä vastaan?
sillä Skandinaviahan on tuo maallinen paradiisi. Mutta jääköön tämä
asia sikseen; kun tulet tänne, saamme puhua sekä näistä että muista.»

1860-luvulla tapahtuneeseen tunnettuun hajaannukseen silloisten
suomenmielisten johtohenkilöiden riveissä sellaisenaan ei Skogmanilla
kyllä liene ollut mitään osaa, mutta, niinkuin Godenhjelmin kirjeestä
käy selville, hänkin kuitenkin tämän hajaannuksen pyörteisiin mukaan
joutui.

* * *

Skogmanin matkan jälkeisinä vuosina näyttää Pohjois-Ruotsin
suomalaisten keskuudessa vallinneen, ainakin osittain, toivorikas
mieliala näiden seutujen suomalaisuuteenkin nähden. Sitä m.m.
todistavat sieltä 1870—1880 luvulla Suomen sanomalehtiin silloin
tällöin lähetetyt erinäiset kirjoitukset, joista tässä muuan
tulkoon mainituksi. 26/11 1876 kertoi »Oulun Wiikko-Sanomia», että
hakemus valtioavun saamisesta Oulun yksityiselle suomalaiselle
koululle oli senaatissa hylätty. Pajalasta Ruotsin puolelta sai
»Oulun Wiikko-Sanomia» tämän uutisen johdosta eräältä sikäläiseltä
suomalaiselta kirjeen, josta lehti 2/12 76 painattaa seuraavaa:
»Olen lukenut O.W.S:n viimme numeron, jossa Te mainitsette että
teidän hallituksenne ei ole myöntynyt antamaan valtioapua suomalaisen
lyseon ylläpitämiseen Oulussa. — — — Ehkä me olemme toisen ja aivan
ruotsalaisen kansan vallassa, niin on meillä kuitenkin paremmin asiat
onnistuneet, sitte kun meissä on vähä kansallisuuden ja sivistyksen
halu kohonnut. On näet Haaparannan kaupunkiin laitettu suomalainen
seminaari, ja toivomme vasta saada sinne suomalaisen alkeis-koulunkin
eli lyseon. — Mieleeni lenti siis, koska muutoinkin tunnen vähän teidän
seikkojanne siellä, että kun teillä on pitkä matka Etelä-Suomeen,
taikka sinne missä oppilaitoksia on, että on kai teillä lyhyempi matka
tänne Haaparannalle, ja jos me panemme hallituksellemme vähä kiirettä,
että pikemmin saamme suomalaisen koulun, niin onhan siinä teillekin.»

Omasta puolestaan, selostaessaan 3/12 1876 tämän Oulun Wiikko-Sanomain
kirjoituksen »valaisevana esikuvana», lisää siihen Porissa ilmestyvä
»Satakunta», että »niin siis Ruotsissa asia käsitetään suomalaisen
koulun ja suomalaisen kansan oikeuksien valvonnan suhteen. Eiköhän
tällaiset esimerkit ja Suomen kansan väsymättömät vaatimukset
omakielisten koulujen suhteen saa vihdoinkin hallitustamme taipuisaksi
käsittelemään maamme suomalaisen yleisön koulutarvetta ja myöntämään
tarpeellisia varoja omakielisten koulujen perustamiseen. Niin kumminkin
toivomme.» — Nykypäivinä todellakin sangen kuvaavia todistuskappaleita
varsinkin oman kotimaamme silloisille oloille, jolloin Ruotsin olot
yksinpä suomenkielistenkin sivistysrientojen alalla saattoivat kelvata
esikuvaksi, johon suomenmieliset meillä voivat viitata suomalaisessa
sivistystaistelussa.




Edelleen sanomalehtiväittelyjä ja muita sanomalehtikirjoituksia.


1860-luvun jälkeen on Pohjois-Ruotsin suomalaisista kirjoitettu ja
kiistelty maamme sanomalehdistössä tuon tuostakin. Seuraamme lyhyesti
aivan äskeisimpien aikojen mielipiteiden vaihtoa.

Helsinkiläiseen »Hufvudstadsbladetiin» kirjoitti syyskesällä v.
1915 nimimerkki J:s R:s, joka 1880-luvulla sanoo Pohjois-Ruotsin
suomalaisten keskuudessa oleskelleensa, niiden seutujen oloista
muutamia havaintoja. Kouluissa silloin opetettiin, kertoo hän,
suomeksi, miltei kaikki osasivat lukea, ja vanha piispakin opetteli
suomea voidakseen puhua suomalaisen väestön kanssa. Kansakoulujen
tarkastajana oli papiksi lukenut suomalaisen talonpojan poika, ja
kaikki seudun virkamiehet, tuomarit, nimismiehet y.m. käyttivät väestön
kieltä. Suomalainen väestö eli tyytyväisenä eikä ollut ensinkään niin
takapajulla kuin moni näkyy luulevan.

Jopa vihdoin viimein sanottiin asiasta suora ja totuudenmukainen sana
ruotsalaiseltakin taholta, ajatteli varmaan jokainen suomalainen
kansallismielinen edelläselostetun asiallisen alkulauseen luettuaan.
Ja tämän jälkeen luulisi puheenalaisen Hbl:n kirjoittajan loogillisen
johtopäätöksen käyvän siihen suuntaan, että nyt, kun on ruvettu
suomalaisten lapsia opettamaan yksinomaan ruotsiksi ja vain
ruotsinkielisissä kouluissa ja kun koulujen ohessa virkamiehet,
papit y.m. tahtovat pakottaa kansaa käyttämään yksinomaan ruotsia,
olot ovat aivan tarpeettomasti ohjatut väärälle tolalle. Mutta
eipäs! Niin ei kirjoittaja jatkanut, vaan teki yht'äkkiä varsin
eriskummallisen keikahduksen ja rupesi innostuneesti selittämään, että
nyt Pohjois-Ruotsin suomalaiset ovat ruvenneet tarvitsemaan ruotsin
kieltä ja että tuon heidän tarpeensa tyydyttämiseksi sitä on heille
ruvettu opettamaan. Miten olosuhteet siellä nyt sitten ovat hänen
selittämäänsä suuntaan muuttuneet ja miten nämä muuttuneet olosuhteet
ovat tämän uuden, kiihkoisan ruotsalaistuttamispolitiikan aiheuttaneet,
sitä ei kirjoittaja kuitenkaan vähimmälläkään tavalla osottanut; eikä
luonnollisesti voinutkaan osottaa, sillä asia todellisuudessa on,
niinkuin Hbl:n kirjoittajalle »Helsingin Sanomissa» huomautetuinkin,
että mikään käytännöllinen tarve taikka suomalaisten oma halu ei ole
aiheuttanut nykyistä innostusta muuttaa koulut ruotsinkielisiksi ja
siirtää suomalaisia lapsia ruotsalaisseutuihin, vaan sen homman ovat
aiheuttaneet kokonaan toiset, paikkakunnan väestölle aivan vieraat
vaikuttimet.

»Meillä täällä Suomessa ollaan hyvin herkkiä huutamaan
ruotsalaisseutujen suomalaistuttamisesta, jos suomalainen on
saanut hituisenkaan jalansijaa jollain ruotsalaisten tähän saakka
hallitsemalla paikkakunnalla tahi heidän huostassaan olleessa
yrityksessä», kirjoitti »Uuden Suomettaren» Matti v. 1915 elokuussa
Pohjois-Ruotsin suomalaisista pakistessaan. »Mitähän mahdettanee nyt
pitää toimenpiteistä Tornionjoen toisella puolen?» — Pian tartuttiin
asiaan kiinni toisessakin Helsingin ruotsinkielisessä lehdessä,
»Dagens Pressissä», jossa riennettiin selittämään, että tässä ei
ole kysymystäkään mistään ruotsalaistuttamisesta, vaan ainoastaan
ruotsin kielen opettamisesta sikäläisille suomalaisille. U.S:n Matti
kirjoitti D. Pr:lle sattuvan ja asiallisen vastauksen saman elok. 21
pnä, huomauttaen lopuksi asiasta, josta todellakin meitä suomalaisia
viime vuosina olisi ollut syytä useamminkin muistuttaa. »Se kansa,
jonka keskuudesta Ruotsin suomalaiset ovat lähtöisin, Suomen kansa,
ei todellakaan ole rajantakaisia heimolaisiaan muistanut. Kielensä ja
tapansa ovat he kotoa vieneet mukanaan ja vieraissa oloissa sukupolvia
säilyttäneet, mutta me täällä kotona emme ole heitä sittemmin
muistaneet. Emme ole heille auttavaa kättämme ojentaneet tukeaksemme
heitä ja valveuttaaksemme heitä. Jos he sortuvat, niin olemme
mekin siihen syypäät, koska emme ole ajoissa tehneet työtä heidän
kansallistuntonsa kohottamiseksi ja juurruttamiseksi. Tähänastisia
laiminlyöntejämme emme enään voi korjata, mutta ei meidän silti
tarvitseisi edelleen velvollisuuksiamme laiminlyödä. Meidän olisi
asetuttava heidän kanssaan yhteyteen ja saatava heidät huomaamaan, että
rajan tällä puolen asuvat heimolaiset ovat todella heidän lämpimiä
veriheimolaisiaan, ei ainoastaan sanoissa, vaan myöskin töissä.
Suomalaisuuden Liitolle olisi siinä kiitollinen työala.»

Sitä oudompaa huomiota herättivät minussa eräät lauseet U.S:n saman
elokuun 24 päivän pääkirjoituksessa. Asia sai sitä mielenkiintoisemman
luonteen, kun tiesin, että U.S:n mainitun pääkirjoituksen kirjoittaja
on sama henkilö, jonka ansiokas lentokirjanen »Kansallishenki ja
sen vaatimukset» viime aikoina on herättänyt erikoista huomiota.
Puheenalainen kohta U.S:n kirjoituksessa kuului: »Mahdoton on ehkäistä
kehityksen luonnollista kulkua. Meidän suomalaisten on tyydyttävä
siihen tietoisuuteen, että niillä suomalaisen kansakunnan jäsenillä,
jotka ovat eksyneet Ruotsin valtakunnan rajojen sisälle, ei ole muuta
neuvoa kuin alistaa omat ryhmäetunsa sen kansan etujen alaisiksi,
jonka keskuudessa he elävät, koska he ovat liian heikot luodakseen
omintakeisia sivistystuotteita, joiden perusteella he voisivat vaatia
erikoisen kansan oikeuksia isänmaassaan. Meidän kansallistunnollemme on
tuon suomalaisen väestön ruotsalaistuminen raskasta ja katkeraa, mutta
me emme katso olevan itsellämme oikeutta vaatia enempää, kuin että
ruotsalaistuttamistyö ei tapahdu _henkilökohtaisen sorron_ muodossa.»

Kun edelläolevat sanat asetetaan siihen yhteyteen, mistä kirjoituksessa
puhutaan ja mikä hyvästi käy jo ilmi heti edelläolevien lauseiden
jatkosta (»Mutta samoinkuin me katsomme olevamme pakotetut suhtautumaan
tässä puheenaoleviin heimomme jäseniin vieraalla maalla, samanlaista
suhtautumista katsomme me voivamme odottaa myöskin oman maamme
ruotsinkielisen kansanaineksen puolelta, sitäkin enemmän, kun
tämän kansanaineksen sivistynein osa on synnyltään ja juuriltaan
yleensä suomalaista ja nykyisessä olemuksessaan omasta heimostaan
vierauntuneita»), voi kirjoittajan kannan kyllä ymmärtää ja itse
asiassa se on hyvinkin selvä, mutta sittenkään, ainakaan omasta
puolestani, en sitä voi hyväksyä. Sillä minusta on asia niinkuin U.S:n
Matti jo edellä mainitsemassani Helsingin kirjeessään huomauttaa
D. Pr:lle, »että Ruotsin suomalaiset ovat kyllä tehneet työn, joka
oikeuttaa heidät jatkamaan elämäänsä omana heimokuntanaan. He ovat
aikaisemmin avanneet viljelykselle Ruotsin sydänmaat, Vermlannin laajat
metsäseudut ja sittemmin vielä pohjoisemmat Tornionjoen jokilaakson
seudut. Tämä työ on sekin kulttuurityötä, jolle on tunnustus annettava.
Heistä ei voida sanoa, etteivät he sille maalle, missä elävät, ole
mitään antaneet.»

Sattuvasti sopivat Pohjois-Ruotsin suomalaisiin Erkki Kivijärven säkeet:

    »Tuhat kärsii se tuskaa orjuuden,
    sitä painaa raskas ies.
    Mutta keskeltä puutteen ja kurjuuden
    moni noussut on sieltä _mies_,
    mies suora ja suopea katseeltaan,
    kuni miehet Suomenmaan,
    tosin tuskinpa sankari toimissaan,
    mutta sankari sielultaan...»

Paljon on perää jo aikaisemmin mainitsemani virolaissuomalaisen Hugo
Walterin mielipiteissä, jotka hän sanomalehdessä »Lahti» julkaisi
keväällä 1914. Kerrottuaan yksityiskohtaisesti sloveenien kansallisista
pyrinnöistä hän jatkaa:

»Jos ostjakit ja samojeedit kuolevat sukupuuttoon, on se
ymmärrettävissä, eikä meillä ole heidän kuolemastaan suurtakaan
edesvastuuta, sillä he ovat vailla sivistystä, ja sivistyksen
levittäminen heidän keskuuteensa on ulkopuolella meidän mahtirajojen.

Kun sitävastoin nyt Pohjois-Ruotsin suomalaiset epäkansallisten
koulujen ja oppikirjojen kautta ovat johdetut harhaan, niin että he
rupeavat halveksimaan itse omaa sukuaan ja kieltään, on se kysymys,
mikä ei mielestäni kuulu ainoastaan heidän omaan ratkaisupiiriinsä.

Koska tuo edellämainitsemani pieni slaavilaisheimo, sloveenit,
tuolla etelässä, heimo, jolla ei itselläänkään ole suuria elämän
mahdollisuuksia, tarmokkaan työn ja aherruksen kautta on pelastanut
lukuisia kansansa jäseniä kansallisen kuoleman vaarasta, eikö ole
mahdollista, että suomalaisuuden säilyttämistä varten Pohjois-Ruotsissa
löydettäisiin myöskin joku sopiva keino?

Muuten tuntuu siltä kuin emme olisi kansallisuustaistelussa vielä
läheskään niin pitkällä kuin mitä meistä muualla ajatellaan.»

Jo aikaisemmin samana vuonna kirjoitti »Tornion Laakso», Norrbottenin
suomalaisesta asutuksesta puhuessaan, meidän suomalaisten
velvollisuuksista heihin nähden:

»Kaikista kovanonneniskuista huolimatta me voimme aina olla varmat
siitä, että mikään mahti maailmassa ei _meiltä_ enää kykene kieltämme
mykistämään eikä kansallisuuttamme riistämään. Mutta mitenkä on
käyvä heimolaistemme rajan toisella puolen, keskellä vieraan kansan,
joka suurena hämähäkkinä kietoutuu sen ympärille imeäkseen siitä
elinnesteet itsellensä? Onko meidän rauhallisina katseltava heidän
kuolinkamppailuaan, vai voimmeko ja tahdommeko heille auttavan käden
ojentaa?

Epäilemättä on se velvollisuutemme, ja mitä tässä suhteessa suinkin
voidaan tehdä, sitä älköön enään toistaiseksi lykättäkö. Ensinnä olisi
mielestämme lähetettävä stipendiaatteja tarkoin tutkimaan Norrbottenin
suomalaisten oloja sekä heidän suhtautumistaan nykyiseen kiihkeään
ruotsalaistuttamispolitiikkaan, ja saatujen tarkkojen tietojen pohjalla
olisi sitten seikkaperäinen työsuunnitelma laadittava. Sen ohella
ja ensimmäisenä suoranaisena toimenpiteenä sopisi jakaa herättävää
suomalaista lukemista Ruotsin suomalaisen väestön keskuuteen.
Kansanvalistusseura ja Suom. Kirjallisuuden seura olisivat kai
soveliaimmat alotteentekijöiksi puheenalaisessa suhteessa. Odotamme
vaan hartaasti, että toimenpiteisiin ryhdytään, ennenkun se on liian
myöhäistä, ennenkun Norrbottenin suomalaiset saavuttaa sama kohtalo
kuin heimolaisemme Norjassa ja Vermlannissa.»

Erikoisella innostuksella luin Helsingin lehdistä selostuksen
Suomalaisuuden Liiton keskustoimikunnan joulukuun 20 päivän kokouksesta
v. 1915. Siinä nim. sanottiin: »Keskusteltaessa, mitä liitto ehkä
voisi tehdä niiden suomalaisten sivistyspyrintöjen hyväksi, jotka
ovat huomattavan vieraan vaikutuksen alaisina, kiinnitettiin huomiota
etenkin kirjallisuuteen, jota olisi koetettava saada käytettäväksi
etenkin kiertävien kirjakokoelmien, n.s. kiertokirjastojen muodossa.
Missä määrin liitto tässä kohdin voi vaikuttaa, jäi riippuvaksi siitä,
voiko liitto saada kokoon tähänkin toimintaan tarpeelliset varat. Sekä
tähän että liiton muihin kaikkein kipeimpiin tarkotuksiin päätettiin
ryhtyä hankkimaan varoja erikoisilla toimenpiteillä, joiden valmistelu
ja järjestely jätettiin etenkin liiton esimiesten, rahastonhoitajain ja
sihteerin asiaksi.» — Jos olen käsittänyt tämän selostuksen oikein, on
siis Suomalaisuuden Liitto kääntänyt huomiotansa myös Pohjois-Ruotsin
suomalaisiin (ainakin saattaa sen edelläolevan selostuksen perusteella
olettaa) ja päättänyt jotakin heidänkin hyväkseen toimia. Ja tämä työ
tulee olemaan hedelmällistä työtä, sen luulen voivani vakuuttaa.[11]
Ennen kaikkea on Pohjois-Ruotsin suomalaisille nyt, niinkuin David
Skogmanin aikaankin, saatava luettavaksi _suomalaisia kirjoja_ ja
_suomalaisia sanomalehtiä_. — Vuoden 1906 »Virittäjässä» kertoo tohtori
Väinö Salminen, että kun hän kesällä v. 1905 kierteli Norrbottenissa,
hänellä oli mukanaan m.m. Kansanvalistusseuran kalenteri. »Eräässä
talossa luettiin valoisa kesäyö kalenteria, kun tiedettiin minun
aamulla lähtevän edelleen. Ei tahdottu laskea käsistä harvinaista
tilaisuutta saada kerrankin lukea koreata kirjaa, jota kaikki tuvassa
ymmärsivät.» — Ja on suorastaan liikuttavaa nähdä, millä rakkaudella
näissä suomalaisseuduissa monin paikoin säilytetään vanhoja suomalaisia
virsikirjoja ja aapisia kuin joitakin vanhoja kotijumalia ainakin.
Kunpa sinne saataisiin uusiakin suomalaisia kirjoja, niin yhtä
tervetulleita nekin olisivat. Mutta kovin vaikeaa on niiden saanti
viimeksi kuluneina vuosina ollut. Luultavaa myös kyllä on, että Ruotsin
viranomaiset tekisivät esteitä, jos suomenkielistä kirjallisuutta
Norrbotteniin ruvettaisiin runsaammassa määrässä Suomen puolelta
levittämään. Niinpä esim. toht. Airila on maininnut hänelle näiden
viranomaisten taholta kerran suoraan sanotunkin, että suomalaisen
kirjallisuuden levittämistä Pohjois-Ruotsiin ei sallita. Mutta
keinoja tämän kirjallisuuden levittämiseksi sittenkin kyllä varmasti
on, kun vain toimeen tartutaan. — Torniossa olisi lisäksi saatava
ilmestymään hyvintoimitettu ja Pohjois-Ruotsinkin asioita tarkoin
seuraava suomalainen, _kansallisesti valpas sanomalehti_, jota esim.
Suomalaisuuden Liitto avustaisi siten, että, ainakin aluksi, lehteä
voitaisiin antaa Pohjois-Ruotsin suomalaisille hyvin halvalla hinnalla
ja osaksi ilmaiseksikin.[12]

»Uusi Aura» huomautti viime vuonna (4/10 1916), miten ruotsinmaalainen
natsionalismi mielellään sekaantuu meidän kansallisiin kysymyksiimme ja
että meillä on tähän asiaan kiinnitetty liian vähän huomiota.

»Ruotsinmaalaiset ylioppilaslähetystöt y.m.», kirjoittaa lehti,
»ovat täällä takavuosina saaneet rauhassa käydä vahvistamassa
irti-suomalaisista liikettä. Tällaista ei valveutuva suomalainen
kansallistunto voi ajanpitkään sietää.

Se tulee vastaamaan samalla mitalla, mutta paljoa suuremmalla
oikeutuksella. Meillä ei ruotsalaisuutta kukaan ahdista.
Ruotsinmaalaisilla ei ole siis pienintäkään oikeutta sekaantua
meidän asioihimme. Mutta Ruotsin valtakunnassa on vuosikausia
ruotsalaistutettu jos millä keinoin Pohjois-Ruotsin suomalaisia!
Suomalaisella taholla ei ole asiaan tähän asti puututtu. Onpa joku
teoreettinen suursanailija jolloinkin lausunut sen olevan meille
yhdentekevänkin, miten noille suomalaisille käy. Suomalaiset ovat
hyljänneet heidät. Tuskin muut suomalaiset kuin Gottlund aikanaan ovat
Ruotsin suomalaisia muistaneet paitsi puhtaasti kielitieteellisinä ja
kansatieteellisinä tutkimusesineinä.

Mutta onkohan meillä tähän hyljäämiseen varaa? Suomalainen suku on
ilmankin vähälukuinen. Meidän käsityksemme on, että Suomen suomalaisten
tulee todellakin ryhtyä herättämään Ruotsissa asuvia heimoveljiä
kansalliseen tuntoon. Ja tähän on ryhdyttävä sitä pontevammin kuta
nenäkkäämmin kaikki all-svenska samlingit tukkivat itsensä meidän
asioihimme.»

»Hufvudstadsbladet» yritti ivaamalla »tappaa» kirjoituksen ajatukset,
eikä kirjoitus tietääkseni tavannut julkisuudessa myönteistä
vastakaikua ainoankaan suomalaisenkaan lehden puolelta. Ja kuitenkin se
sisältää mielestäni varsin terveitä ajatuksia, joita ei niinkään olisi
päästettävä unohtumaan.

Äskeisen uuden aamun Suomelle koitettua kirjoitti »Tornion Laakson»
ent. toimittaja W.F. Ilmoni, joka Torniossa ollessaan tarmokkaasti
toimi Pohjois-Ruotsin suomalaisten hyväksi ja suurella harrastuksella
seurasi heidän omakielisiä sivistyspyrkimyksiään, »Tampereen Sanomissa»
(1/4 17) velvollisuuksistamme sorrettuja heimolaisiamme kohtaan
Länsi-Pohjassa. Kirjoittaja huomauttaa 1809 vuoden onnettomasta
rajankäynnistä, jolloin Ruotsin haltuun jäi Tornionjoen länsipuolella
sijaitseva suomalainen asutusalue, joka täten tuli väkivaltaisesti
riistetyksi irti luonnollisesta emämaastaan. »Vieraan kansan keskelle
joutuneena, vailla kulttuurin suomia apuneuvoja ja vain niukassa
kosketuksessa entisen emämaan kanssa, ovat tämän seudun asujamet
vuosisadan kuluessa ainoastaan suomalaisen sitkeytensä avulla
voineet osapuilleen säilyttää kielensä ja kansallisuutensa. Ajan
oloon on tämä tehtävä kuitenkin käynyt Norrbottenin suomalaisille
ylivoimaiseksi, ja kun Ruotsin hallitus varsinkin viime vuosikymmenen
kuluessa on erikoisella tarmolla ryhtynyt heitä väkivaltaisesti
ruotsalaistuttamaan, voi helposti arvata sen siinä lopullisesti
onnistuvan, jos se saa tätä arvotonta menettelyään rauhassa jatkaa.»

»On luonnollista», jatkaa kirjoittaja, »että tällaisissa olosuhteissa
osalta Norrbottenissa asuvia heimolaisiamme on jo kansallistunto
herpautunut, mutta — — — vielä on paljon sellaisia, joiden sydän itkee
verta katsellessaan suomalaisen heimon kuolinkamppailua ja jotka
vielä yhdennellätoista hetkelläkin toivovat apua Suomesta.» — »Kunnia
ja velvollisuus vaativat meitä rajan ylitsekin ojentamaan auttavan
käden menehtymäisillään oleville veljillemme ja sisarillemme. Muutoin
emme ansaitse niitä suuria vapauksia ja oikeuksia, jotka nyt olemme
saavuttaneet tai ainakin saavuttamaisillamme.» — »Perustettakoon
yhdistys tai liitto asiaa tarmolla ajamaan, lähetettäköön
stipendiaatteja Norrbottenin suomalaisten luo ottamaan lähempää selkoa
heidän toivomuksistaan ja tarpeistaan. Ja ennen kaikkea toimitettakoon
heille suomenkielistä lukemista, niin kauvan kun noilla raukoilla
rajoilla vielä Väinön sulosointuista kieltä ymmärretään ja osataan
lukea. Työtapoja on monta, ja uusia tarpeen vaatiessa kyllä keksitään,
kunhan ensin saadaan kaikille selväksi, mitä velvollisuutemme meiltä
nyt puheenalaisessa asiassa vaatii. Voimakkaasti se kutsuu ja vaatii
meitä työhön _unohdettujen_ heimolaistemme puolesta. Ja siinä työssä
varmaankin tahtoo jokainen kelpo kansalainen, mies ja nainen, mukana
olla. Alkuunpanoa vaan nyt kaivataan.»

Ja »Pohjolan Sanomat» huomauttaa pääkirjoituksessaan 8/6 1917, että
meidän on Suomessa vihdoinkin käsitettävä, mitä velvollisuuksia meillä
on Länsi-Pohjan suomalaisia kohtaan silloin kuin Ruotsin valtio ei
säästä keinoja eikä varoja »muuttaakseen veren meidän verestämme ja
lihan meidän lihastamme ruotsalaiseksi». — »Meillä Suomessa on se
nähtävä ja ryhdyttävä tuolla meikäläiseen maaperään kuuluvalla alueella
voimakkaaseen suomalaistuttamistyöhön.[13] Sinne on saatava suomalaista
kirjallisuutta ja kirjastoja sekä kunnollinen suomalainen sanomalehti
kahden ruotsalaisten varoilla toimitetun sijaan. Varoja on kerättävä,
nyt kun meillä varoja monissa suomalaispiireissäkin on, toimintaa
varten tuolla Länsi-Pohjan unohdetuissa suomalaiskylissä, joissa 30,000
veriheimolaistamme odottaa apuamme ja myötätuntoamme».[14]






Siellä täällä Pohjois-Ruotsissa ja vähän pohjoisempana.




Matkan varrelta.

Ruotsin rajalle.


Käsissä olivat kesäkuun 9—12 päiväin väliset ajat ja olin Oulussa.
Tuomet siellä olivat juuri alkaneet kukkia. Ja asuntoni huomaavainen
palvelijatar toi minullekin huoneeseeni kauniin kimpun kukkivia,
tuoksuvia oksia. Mutta muuten puhuttiin Oulussa niinä päivinä vielä
hyvin »jäisistä» tapahtumista. Sanomalehdentoimittajat telefonoivat
eri tahoille, tiedustellen, joko se ja se laiva miehistöineen oli
pelastettu jäiden keskeltä, joko se ja se laiva oli päässyt jäistä
irti, joko se ja se paikka oli jäistä vapaana j.n.e. Kylmiä kuvia!
Aurinko jo kuitenkin loihti lämpöä täydeltä terältä, ja varmaan
Oulussakin vähitellen, sen jälkeen kuin sieltä olin lähtenyt,
siirryttiin askel askeleelta lähemmäksi kesäisiä kuvia.

Oulusta pohjoiseen kävi lehti yhä pienemmäksi. Kemin ja Tornion välillä
se oli koivussa vasta hiirenkorvalla ja haavat näyttivät vielä aivan
alastomilta. Tuuli henki kylmää, vaikka aurinko tuulen suojassa varsin
lämpimästi lekottikin.

Siis varsin toisellaisia kuvia kuin mitä Lahden kaupunki, josta matkani
oli alkanut, jo toukokuun loppupuolella tarjosi; siellähän puistot jo
silloin melko rehevinä kasvoivat, ja laivaliike Lahden ja Jyväskylän
välillä oli täydessä vauhdissa.

Kemissä erosin tuttavastani venäläisestä sanomalehtimiehestä, joka
jatkoi matkaansa Rovaniemelle kesäöiden laskematonta aurinkoa
ihailemaan. Aavasaksahan on jo alkanut jäädä pois muodista, sillä
Rovaniemellä Ounasvaaralla näkyy aurinko kautta vuorokauden useampina
öinä kuin Aavasaksalla, ja Ounasvaaralle, rautatien Rovaniemelle
valmistuttua, on myös nykyisin paljon helpompi ja mukavampi pääsy
kuin Aavasaksalle. Mielellään hän olisi nähnyt minunkin jatkavan
matkaani Rovaniemen kautta, sillä olipa hänen suomen ja ruotsin kielen
sanavarastonsa hyvin vähäinen voidakseen paikallisen väestön kanssa
montakaan sanaa puhua. Mutta kun aikoinani olin noin kuukauden päivät
ihaillut kesäöiden laskematonta aurinkoa pohjoisempana Suomen Lapissa
ja matkani suunta tällä kertaa oli toinen, en kuitenkaan voinut hänen
toivomustaan noudattaa. — Erotessamme hän ripusti vyölleen Kauhavan
asemalta ostamansa siron »kauhavalaisen», johon hän näytti erittäin
ihastuneelta. Sen hän sitä paitsi arveli Perä-Pohjolan asukkaissa
herättävän kodikkaampaa ja tutunomaisempaa luottamusta, sillä puukko
hänen käsityksensä mukaan kuului Suomessa varsinaisesti kansallisiin
esineisiin.

_Tornion asemalla_. Useat teistä ehkä arvelevat rautatien menevän
Tornion kaupunkiin saakka. Eikä tuo käsitys ole muuta kuin
luonnollinen, jos ei ennen ole Torniossa käynyt, sillä tavallisestihan
rautatiet päättyvät kaupunkeihin. Ja lisäksi: emmehän me suomalaiset
yleensä tunne omaa maatamme. Mutta itse Tornion kaupunkiin asti ei
rautatietä kuitenkaan ole. Se päättyy Tornionjoen itäiselle rannalle.
Siinä on Tornion rautatienasema, mutta siinä ei pari vuotta sitten
ollut alkuakaan Tornion kaupungista. Kaupunkiin päästään vasta sen
jälkeen kuin on menty tilavalla, uudenaikaisella höyrylautalla yli
leveän Tornionjoen. Se on uhkea kulkuneuvo, tämä höyrylautta, näillä
pohjoisilla seuduilla, Suomen valtionrautateitten ylläpitämä. — Tornion
kaupunki alkaa heti joen läntisestä rannasta.

Ja vaikka nykyisten olosuhteiden vuoksi kaupunkia jo vähin on
alkanut muodostua Tornionjoen itäisellekin rannalle, niin yhä
tulevaisuudessakin, niinkuin aikaisemmin on puhe ollut, rautatie
kuitenkin edelleen aikoo itse kaupunkia karttaa ja puikkelehtii Ruotsin
puolelle etelämpää.

Tuomet Torniossa eivät vielä siellä ollessani kukkineet. Mutta
Ylitorniossa, pohjoisempana, ne jo kukkivat, ja sieltä saapuneet toivat
tuomisina tuomenkukkia Tornioonkin.

_Tornio_ tavallisissa oloissa on pieni, idyllinen puistokaupunki,
jossa melkeinpä joka talon pihaa kaunistavat rehevät puut ja pienoinen
puutarha, missä viinimarjapensaat siellä ollessani parhaillaan tekivät
lehteä ja raparperi antoi jo ensimäiset lehtirunkonsa keittiöön
ravinnoksi valmistettavaksi. Suomea kuulee kaikkialla. Asukkaat ovat
ystävällisiä ja puheliaita. Asunnon saa hyvän ja halvalla; ainakin
minulle niin kävi. Mitä tähän nähden myöhemmin on muutoksia tapahtunut,
Tornion syksyllä v. 1914 meille kaikille tunnettujen tapausten johdosta
tultua suureksi kauttakulkupaikaksi, on kai sittenkin ohimenevää eikä,
olosuhteiden muututtua, enää Torniolle oleellista.

Matkailijakodin päiväkirjaa selaillessani pisti erikoisesti silmään,
että eipä ole Torniokaan jäänyt rauhaan niiltä monilukuisilta ja
monenkarvaisilta kiertäviltä teatteriseurueilta, joita maahamme viime
vuosina on ilmestynyt kuin sieniä sateen jälkeen, mutta joiden esittämä
»taide», valitettavasti, säännöllisesti on kaikkea muuta kuin taidetta.

Huomattavimpia Tornion kaupungin nähtävyyksiä epäilemättä on
kaupungin kirkko, joka rakennusmestari Martti Joosepinpojan
johdolla on rakennettu vuosina 1684—86 ja jonka rakentamiseen oli
koottu varoja Ruotsin koko silloisesta valtakunnasta. Yksityisten
henkilöiden sanotaan lisäksi kilvan lahjoittaneen tarpeellista
kalustoa ja koristeita kirkon sisustamiseksi mahdollisimman
kauniiksi. Kirkon kuoriosan kauniit maalaukset on v. 1688 teettänyt
omalla kustannuksellaan kirkkoherra Gabriel Tuderus, alttaritaulun
lahjoittivat v. 1701 pormestari Johan Corté ja hänen puolisonsa.
Yksityisten lahjoittamia ovat enimmäkseen myös kirkon taiteellisen
kauniit kynttiläkruunut, kynttiläjalat ja kynttiläkilvet sekä
alttarivaatteet ja messupuvut.

V. 1912 kirkko perinpohjin korjattiin ja uudistettiin. Lattian
alta silloin löydettiin m.m. verraten hyvin säilyneitä muumioita.
Kirkon sisustus kokonaan maalattiin ja somistettiin uudelleen.
Kattomaalaukset selvensi ja tarpeellista varovaisuutta käyttäen uudisti
tunnettu suomalainen koristemaalari John Engelberg. Uudistus- ja
korjauskustannukset tulivat verraten kalliiksi, mutta harvat maamme
vanhemmista kirkoista vetävätkään nykyisin vertoja Tornion kirkon
sisäiselle kauneudelle.

Ulkopuolelta on kirkko ikivanhaa pohjalaista pitkäkirkko-tyyliä. Kaunis
kirkkomaa runollisen romanttisine aitoineen tekee kirkon ympäristön
varsin miellyttäväksi, mutta mitään erikoista ja varsinaisesti
puoleensa vetävää ei kuitenkaan huomaa, ennenkuin vasta astuttuaan
kirkkoon sisälle. Ja juuri sisustukseensa nähden tämä kirkko on siksi
harvinainen ja arvokas, että täysin maksaa vaivan siihen lähemmin
tutustuminen, kun Tornioon päin sattuu kulkemaan.

* * *

Tornion erottaa muusta Suomesta virtava Tornionjoki. Ruotsin puolelle
päästään Torniosta sekä maitse että vesitse. Oikeastaan on Tornio
aikaisemmin sijainnut saarella, Tornisaarella l. Suensaarella, josta
väännellen lienee saatu karttoihin merkitty Svensarö. Mutta jo
ammoisina aikoina on Ruotsin puoleinen Tornionjoen väylä monin paikoin
maatunut, niin että vain korkeimmat tulvat siinä tuntuvat.

Suomen puolella tullissa ja rajavartiostossa oli jo ennen nykyisiä
olosuhteita tultu entistä tarkemmiksi passien y.m. suhteen. Niinpä
v. 1914 jo ennen syksyä käytävätkin vesiteitä tavallisesti ne, jotka
syystä tai toisesta halusivat Tornion kautta Ruotsin puolelle, mutta
joilla ei ollut passia ollenkaan tai se muuten ei ollut asianomaisessa
kunnossa. Veneessä, tavallisimmin tavallisessa kalastajaveneessä,
pujahdettiin sangen sievästi rajan yli toiseen valtakuntaan, vaikka
tuollainen pieni esine kuin passi olisi sattunut puuttumaankin. Ja kun
kerran oli päästy Haaparannan puolelle, ei sitä juuri enää kysytty.
Vähän pohjoisempaa, lahden ympäri kaartavaa maantietä käytettiin joskus
samasta syystä kuin vesiteitäkin. Mutta ensi sijassa sitä käyttivät
hevosella ja automobiililla kulkijat. Ne taas, joilla passi oli
tarpeellisessa kunnossa ja joilla oli siksi vähän tavaraa mukanaan,
että se voitiin kuljettaa joko kantain tai käsikärryissä lykäten,
siirtyivät rajan yli pitkin vanhaa, ränsistynyttä, noin km pitkää,
paalujen varaan rakennettua, kapeata puusiltaa, n.s. »Handolinin
siltaa», jolla kyllä voi lykätä käsikärryjäkin ja ajaa polkupyörällä,
mutta joka hevosta tuskin kannatti ja jolla oikeat hevoskärryt, sillan
kapeuden vuoksi, eivät mahtuneet kulkemaan.

Sillan tornionpuoleisessa päässä, jos mielit tätä tietä Ruotsiin
päästä, tarkastettiin passisi, ja kaikkien rajan yli menevien nimet
merkittiin kirjaan. Tavarat tarkastettiin vasta Ruotsin puolella. — Nyt
kahtena viime vuonna ja tänä vuonna on luonnollisesti tapahtunut paljon
muutoksia tässäkin suhteessa.

Joutuessani Torniota katsellessani tuon edellämainitsemani tullisillan
kohdalle päätin huvin vuoksi pistäytyä käymään Haaparannankin puolella,
vaikka en vielä lopullisesti aikonutkaan Torniota jättää. Passi oli
taskussa. Suuntasin matkani sillan päässä olevalle portille. Siinä
sattumalta ei silloin ollut tullivirkamiestä. Mutta sen sijaan alkoi
muuan portilla seisova, Ruotsinmaan ruotsia puhuva herrasmies, joka
jotenkin, puhuttelusanoista päättäen, näytti saaneen tietoonsa,
että olen sanomalehtimies, heti selittää minulle Ruotsin silloista
ulkomaapolitiikkaa sekä sitä nurinkurisuutta, joka vallitsee Suomen
ja Ruotsin rajalla Suomen puolella, kun passiasiaan kiinnitetään niin
suurta huomiota, ennenkuin mies Ruotsin puolelle päästetään. Samassa
siihen saapui tulliaseman virkapukuinen poliisikin. Hänelle alkoi
outo ruotsinmaalainen »ystäväni» heti selittää minun menevän vain
käymään Haaparannan puolella ja tulevan hetimiten takaisin, joten
passia ei sitävarten tarvitse näyttää. Missä tarkotuksessa hän tätä
kiirehti selittämään, en ehtinyt saada selville. Kenties hän arveli
minunkin kuuluvan niihin passittomiin, joiden luku, kaikesta päättäen,
viime vuosina ennen nykyisen suursodan alkua ei liene niillä seuduin
ollut niinkään vähäinen. Mutta kun passini kerran oli kunnossa eikä
minulla sattunut olemaan halua muutenkaan tässä kokeiluihin, esitin
sen poliisille, selittäen kyllä samalla, että vielä palaan Tornion
puolelle tavaroitani noutamaan. Hän leimasi passini ja niin jatkoin
matkaani. Ruotsinmaalainen »ystäväni» oli sillä aikaa jo poistunut
paikalta. — Keskellä siltaa toimitettiin pieni verotus. Siinä oli nim.
siltavahti, joka kantoi sillan yli puoleen tai toiseen kulkemisesta 7
penniä eli 5 äyriä hengeltä, jopa pienen verotuksen käsikärryistä ja
polkupyöristäkin.

Sen enempää ei passiani enää kysytty, vaikka sen jälkeen kuljin sillan
yli vielä useampiakin kertoja.




Haaparannalla.


Edellämainitsemani sillan toisesta päästä alkaa Haaparanta, mikä
ainakin vielä toistaiseksi on Ruotsin pohjoisin kaupunki. Samaa aihetta
kuin nimi koskettelee kaupungin vaakunakin, missä on piirrettynä joen
rannalla kahden haapapuun välissä seisova rajakivi ja näiden yli
säteitään valava päivä.

Haaparanta oli vielä pari vuotta sitten monessa suhteessa merkillinen
kaupunki: se oli satamakaupunki, mutta mitään satamaa, johon
vähänkään isommat laivat voisivat tulla, ei sillä ollut;[15] se oli
kaupunkiyhdyskunta, mutta pormestaria ja varsinaista raastuvanoikeutta
ei sillä ollut; sillä oli komea kaupungintalo, mutta siinä oli — ja yhä
edelleenkin on — päätekijänä hotelli; eipä kirkkokaan ole kaupungissa,
vaan kaupungin ulkopuolella.

Joka tapauksessa kaupunki kuitenkin tekee miellyttävän vaikutuksen ja
on olosuhteisiin nähden hyvin rakennettukin. Talot ovat sieviä, joskin
rakennukset ylimalkaan ovat pienenlaisia.

Istutettuja puita, etupäässä koivuja, kasvaa torilla ja katujen
varsilla. Tontit ovat tilavia ja niillekin on istutettu puita. Onpa
melkein joka talossa tontillaan pieni puutarhakin, jossa kasvaa
keittiökasveja y.m. Varsin huomattava on kaupunginpuutarha, jossa sen
hoitaja selitti kasvavan noin 60 erilaista puuta ja puutarhakasvia.
Ja todella olikin tämä puutarha-puisto siellä käydessäni sellainen,
ettei siksi monipuolista ja rehevää puistoaluetta olisi odottanut niin
pohjoisessa tapaavansa.

Kaupungin perustamista niille seuduille alettiin ajatella heti Ruotsin
ja Venäjän välisen sodan v. 1809 päätyttyä, ja v. 1812 julkaistiin
kuninkaallinen kirjelmä, jossa määrättiin, että kaupunki, jonka
nimeksi oli annettava »Kaarle Juhanin kaupunki», oli perustettava
1 1/4 peninkulmaa eteläänpäin Tornion kaupungista, joka oli saanut
kaupunginoikeudet jo v. 1621. Mitään kaupunkia tälle ajatellulle
paikalle ei kuitenkaan saatu syntymään. Mutta sen sijaan alkoi vilkas
rakennustoiminta Öystinkännässä. Rakennukset täältä siirrettiin
kuitenkin pian Haaparannan kylään. Ja sinne perustettiin sitten v.
1821 annetulla kuninkaallisella käskykirjeellä kauppala, jonka nimeksi
tuli Haaparanta. V. 1842 sille annettiin tapulikaupunki-oikeudet
ja varsinaiset kaupunkioikeudet v. 1903, vaikka se vieläkin
oikeudellisesti osittain kuuluu maaoikeuden piiriin ja sillä siis
vieläkin on osaksi munisipaalihallinto. Asukkaita kaupungissa nykyisen
suursodan alkaessa oli 1,500 vaiheille.

Joen syventäminen, jotta isommatkin laivat pääsisivät kaupunkiin asti,
on jo useita vuosia ollut Haaparannalla neuvottelujen alaisena ja
tuli siellä viime vuonna entistä paljon tärkeämmäksi, kun Haaparanta
vihdoinkin kevätkesällä 1915 sai rautatien.

Kauppakaupunki Haaparanta jo monet vuodet ensi sijassa on ollut,
ja nykyisin se on sellainen entistä monin verroin suuremmassa
mitassa. Mutta henkilöön, joka muualta tuli sinne ennen nykyisien
suurtapahtumien alkua, se ensi näkemältä teki sen vaikutuksen kuin
eläisi se etupäässä maanviljelyksellä ja karjanhoidolla. Valtaiset
laumat lehmiä kulki siellä ollessani aamuin illoin kaupungin kaduilla,
joita itse asiassa pikemmin voi sanoa hyvinhoidetuiksi teiksi kuin
kaduiksi, sillä katu on samanlaista kadun toisella puolen olevan talon
seinästä kadun toisella puolen olevan talon seinään asti; mitään
jalkakäytäviä ei katujen sivustoilla yleensä ole. Ja karjankellot
kaupungissa aamuin illoin kalkattivat kuin suuressa maalaiskylässä
täällä kotona Suomessa. — Mistään sellaisesta liikenteestä, mikä
noin puolitoista kuukautta sen jälkeen kuin Haaparannalta viimeksi
lähdin alkoi tämän kaupungin kautta kulkea, ei siellä, yhtä vähän kuin
Torniossakaan, silloin osattu edes uneksiakaan.

Sen sijaan että Tornio jo ensi havaintojeni perusteella tuntui yleensä
hyvinkin suomalaiselta, tuntui Haaparanta aluksi jo melko tavalla
ruotsalaistuneelta. Heti matkailijakotikin, johon asetuin asumaan,
tuntui ruotsalaiselta. Kysyin huonetta suomeksi. Minut ymmärrettiin.
Mutta vastaukset kysymyksiini olivat niin niukkasanaisia, joskin
kohteliaita, että joka tapauksessa arvelin matkailijakodin väen vain
vaivoin puhuvan suomea. Että olin erehtynyt, sen kuitenkin pian
huomasin. Jonkun tunnin matkailijakodissa oltuani alkoi viereisen
huoneen takaa, jonka ovi oli auki, kuulua tuttu suomalainen laulu:
»Yksi ruusu on kasvanut laaksossa» j.n.e. Sitä opetettiin, mikäli
myöhemmin kuulin, eräälle, joka ei oikein vielä suomea osannut, mutta
jonka kuitenkin toivottiin jo pian sitä oppivan. Suomalainen oli
matkailijakodin pitäjän nimikin, niinkuin sittemmin selvisi. Ja kun
Haaparannalta lähdin, huomasin ilokseni, että koko suuri talo, missä
olin asunut, puhui aivan yhtä selvää suomea kuin minäkin.

Mutta asianlaita näytti olevan niin, että Haaparannalla kuitenkin
joka tapauksessa jo ollaan Ruotsissa. Virallinen kieli on ruotsi,
kouluissa opetetaan _vain_ ruotsiksi, virastoissa puhutaan vain
ruotsia; kaikkialla suositaan hallituksen puolelta vain ruotsia ja
koetetaan sen käyttöä saada yhä enemmän ja enemmän juurtumaan sekä
suomen kielen käyttöä unohtumaan. Ja ulkokuori onkin jo saatu melko
tavalla ruotsinkieliseksi muuttumaan, niin että suomen ja ruotsin
kielen voimasuhteista Haaparannalla voi vieras ensi aluksi helpostikin
erehtyä. Tätä erehdyttävää vaikutusta on omiaan lisäämään m.m. se,
että suomenkielisiä tai edes kaksikielisiä osote- ja liikekylttejä
näkee verraten harvassa. Yksinpä »Haaparannan Lehden» kirjapainonkin
akkunoissa luettiin vain »Boktryckeri» ja lehden konttorin ovella vain
»kontor».

On minulla sentään Haaparannalta suomalaisiakin kuvia, muitakin kuin
edellämainittu. On useitakin, sekä vanhemman että nuoremman polven
keskuudesta. Pari tässä nuoren polven keskuudesta tulkoon mainituksi.

* * *

On kaunis kesäkuun sunnuntai. Lehmät on viety laitumelle ja kaupunki
lepää idyllisessä levossa. Tuuli vain hiljaa liikuttelee pihoissa ja
puistoissa kasvavien rehevien puiden lehtiä.

Kävelen kaupungin katuja, ilman mitään varsinaista päämäärää, vain
kävelläkseni.

Silloin huomaan pitkän kulkueen lapsia järjestyneissä riveissä kulkevan
pitkin kaupungin erästä »valtakatua». Jokaisella heistä on kädessä
kepin nokassa pienoiskokoinen Ruotsin lippu ja jotakin ruotsalaista
laulua he yksiäänisesti laulavat. Joukkueen edellä ja sivuilla kulkee
muutamia vanhempia naisia ja miehiä, nähtävästi opettajia.

Kun minulla ei ole mitään kiirettä, lähden huvikseni seuraamaan
kulkuetta.

Se pysähtyy kaupungin laidassa olevalle kentälle. Siellä hajaannutaan
ja aletaan viettää, niinkuin pian käy selville, lasten kesäjuhlaa.

Lauletaan, leikitään ja yleensä käy kaikki, niinkuin onnistuneessa
lasten juhlassa voi ajatella käyvänkin. Pidetäänpä siellä lapsille,
runojen ja kertomusten lomassa, pari puhettakin.

Ja ne ovat oikeastaan ne puheet, tai lähinnä vain toinen niistä, johon
huomioni erikoisesti kiintyy.

Puhuja, vanhanpuoleinen, silmälaseja käyttävä opettaja, puhuu lapsille
kauniisti ja vakuuttavasti, miten kaunis on Ruotsin luonto, miten
ihanat sen kesät ja miten meidän täällä Ruotsissa on hyvä olla ja elää.
Mutta eheä ja luja on tämä Ruotsi vasta sitten, kun kaikki sen asukkaat
myöskin tuntevat velvollisuutensa tätä maata kohtaan, kun kaikki sen
alamaiset tuntevat olevansa kunnon ruotsalaisia, kun heille ylinnä
kaikesta, mitä maailmassa on, on Ruotsi, sen maa ja kansa, sen kaunis,
sointuva _kieli_ — — —

Alan jo ymmärtää, mistä on kysymys.

Juhla loppuu. Lapset järjestyvät uudelleen riveihin, liput kädessä,
ja paluumatka kaupunkiin alkaa. Kaupunkiin päästyä eivät rivit
kuitenkaan pysy enää niin järjestyksessä kuin juhlaan mentäessä. Ja kun
kentältä lähdettäessä alotettu laulu loppuu, näkyy riveistä yksi ja
toinen katoavan »omalle kadulleen». Opettajistakin näkyvät toiset jo
poikkeavan kotiinsa.

Seuraan vielä kulkuetta, kadunsivua astellen, jonkun matkaa. Erään
talon portilla istuu ja haukottelee suuren suuri koira. Lämmin
kesäpäivä sitäkin nähtävästi väsyttää.

Äkkiä juoksee ohimenevästä kulkueesta portille pari poikasta
lippuineen. Koira on kiinnittänyt itseensä heidän huomionsa.

— Se on Gunnarin koira! huudahtaa toinen poikasista puhtaalla suomen
kielellä. Ja hän kiirehtii taputtamaan koiran tuuheata turkkia. Toinen
seuraa esimerkkiä ja huutaa ohikulkevaan joukkueeseen:

— Kalle, Kalle, tule pois! Mitäs siellä enää teet? Opettajakin jo meni
kotiin.

Puhdas suomi kaikuu hänenkin puheessaan.

Ja niin eli »Gunnarin koiran» ympärillä pian viisi kuusi miehen alkua.
Ja puhdasta suomea siinä puhuttiin.

Rintani kohosi ylpeydestä.

Sitkeää on nuorikin polvi. Pakosta on opittava ja puhuttava ruotsia
koulussa, mutta vapaina hetkinä, toveripiirissä, kaikuu sointuvana
suomen kieli, kaikuu opettajain nimenomaisista kielloista, jopa
rangaistuksen uhastakin huolimatta.

Ja olen varma, että nämä suomea puhuvat nuorukaiset voivat olla aivan
yhtä kunnollisia ja isänmaataan rakastavia Ruotsin alamaisia kuin
nekin, joiden mielestä vain ruotsia puhuvat Ruotsin alamaiset voivat
olla kunnon kansalaisia valtakunnassa.




Gunnarin kyydissä Karunkiin.


Edellisessä tuli mainituksi Gunnarin koira, jota puhuteltiin suomeksi.
Mutta Gunnarilla on muutakin kuin suuri koira. Gunnarilta saa tilata
hevoskyydinkin. Sillä eipä niitä ajureja Haaparannalla noin vain
kaduilla tapaa. Kotoa se on ajuri tilattava ja ensin otettava selko,
missä sellainen tärkeä henkilö kuin ajuri asuu ja on tavattavissa.
Vieläpä on tilaus tehtävä hyvissä ajoin, sillä ajurillekaan ei
Haaparannalla sovi milloin vain kyytiin lähteä, hänellä voi olla muita,
kiireellisempiä — ainakin omasta mielestään — tehtäviä.

Minä asuin Vuopiolla — muuten suositeltava matkailijakoti — ja tilasin
kyydin Karunkiin Gunnarilta. Se tapahtui silloin kuin rautatie ei vielä
tullut Haaparantaan asti. Hevonen saapui jokseenkin pian, ajajana noin
18—19 vuotias nuorukainen.

— Tuoppas sieltä Karungista polkupyörä asemalta tullessasi, kun sinne
kerran menet, toimitteli sen talon isäntä, missä talossa olin asunut,
kyytimiehelleni, asetellessani matkatavaroitani kärryille.

Keskustelu kävi suomeksi. Ja niinpä se samalla kielellä jatkui matkalle
lähdettyä.

— En minä sitä »ruottia» ole viitsinyt opetellakaan. Kyllähän se
kirkkoherra siitä aina silloin tällöin huomauttaa, mutta minä olen
ajatellut, että jollei suomella tule toimeen niinkuin tähänkin asti,
niin olkoon sitten ilman.

— Eikös koulussa vaadittu ruotsia? kysyin.

— Siihen aikaan tuli vielä suomella toimeen sielläkin. Kyllähän ne
ruotsia halusta olisivat opettaneet, muttei tullut opetelluksi. Muuta
koulua en ole käynytkään kuin pikkulasten koulua.

— Entä rippikoulussa? Tuliko sielläkin suomella toimeen?

— Aivan hyvin! Ja vielä niiden pappien nytkin täytyy rippikoulussa
suomea kuulla, vaikka hyvin vastenmielistä se niille kuuluu olevan.
Mutta kun ei osaa ruotsia, täytyy kuulla suomea. Minkäs sille
kirkkoherrakaan voi! — Mutta pientenlasten koulussa puhuvat opettajat
nykyään vain ruotsia eivätkä ole suomea ymmärtävinäänkään.

— Mutta jos oppilas ei osaa ruotsia?

— Kyllä ne saadaan oppimaan. Opettajat ovat innostuneita; he käyttävät
sekä houkutuksia että ivaakin, kunnes lapsi saadaan ainakin jotenkuten
ruotsia ymmärtämään ja puhumaan. Opetus käy melkeinpä makeispussi
toisessa kädessä ja »nurkkaan»- tai »seisomaan»-panouhka toisessa
kädessä.

— Mutta kotona lapset kuitenkin puhuvat suomea?

— Niin, ja välitunneillakin koulussa, kun vain opettaja ei ole niin
lähellä, että sattuu kuulemaan. Opettajan saapuvilla ollessa on
puhuttava ruotsia. Suomen puhuminen on kielletty.

— Mutta eikö suomen käyttö siten kuitenkin jää vähitellen yhä enemmän
syrjään?

— Eikä jää! Puhumme suomea kiusallakin, tuumi kyytimieheni ja kiiruhti
hevostaan.

Niin, kunpa ei jäisi! tuumin itsekseni, hevosen juostessa tasaista
maantietä yhä pohjoisemmaksi ja katsellessani siinä ohi mentäessä
Tornionjoen ruotsinpuoleisen rannan vaurasta supisuomalaista asutusta.
Mutta surulliset tunnelmat sittenkin täyttivät mieleni ja täyttävät
yhä enemmän sen johdosta, mitä niillä seuduin viime ja tänä vuonna
on tapahtunut. Voiko tämä suomalainen aines sittenkään sortumatta
kestää sitä aivan tavattoman tarmokasta ruotsalaistuttamistyötä, mitä
ruotsinpuoleisessa Tornionjokilaaksossa nykyisin tehdään?

* * *

Minulle oli, sen jälkeen kuin toistakymmentä vuotta sitten Sodankylän,
Kittilän, Kemijärven ja Rovaniemen kestikievarirattaiden sopimattomat
selkänojat olivat terävillä syrjillään kuluttaneet pariin kolmeenkin
kertaan puhki palttooni ja takkini selkämykset, jäänyt jonkunlainen
vastenmielisyys Perä-Pohjolan kestikievarikyytejä kohtaan. Eikä tämä
vastenmielisyyteni tästäkään matkasta muuttunut. Mutta kun matkaa oli
vain 27 km — niin ainakin selitettiin, sillä mitään virstantolppia,
niinkuin meillä Suomessa, ei tien varrella ollut — maantie koko matkan
tasaista kuin pöytä, hyvässä kunnossa, ja hevonen juoksi hyvää vauhtia,
niin jokseenkin pian oltiin kuitenkin perillä. Vaikka vielä silloin —
kesäkuun puolivälissä v. 1914 — ei tiedettykään mitään Karungin kautta
kulkevasta »maailmanliikenteestä» ja Perä-Pohjolan satumaisen korkeista
huippuhinnoista, joista saman vuoden loppupuoli jo niin runsaissa
määrin tiesi kertoa, niin kalliinlainen tuo kyyti jo silloinkin
tavallisten olojen taksojen mukaan oli — meillä Suomessa olisi samalla
maksulla kulkenut saman matkan kestikievarikyydillä kolmeenkin kertaan
— mutta yhtä kallis näytti Ruotsin puolella täällä pohjoisessa taksa
yleensäkin olleen. Senpä vuoksi myöskin oli viimeisinä vuosina
ennen sotaa varsin tavallista, että kun Karungista tahdottiin tulla
Haaparannalle, tuo väli ajettiin Suomen puoleista rantaa, Suomen
kestikievarikyydillä, jolloin kyyti, Suomen paljon alhaisemman
kestikievaritaksan mukaan, tuli huomattavasti halvemmaksi.

Samoinkuin Haaparannalla, kiintyi Haaparannan—Karungin tien
varsilla huomioni muun ohella pitkähköihin, punaisiksi maalattuihin
metallikilpiin, joita oli rakennuksien seiniin kiinnitetty kaikkialle,
yksinpä niittylatojenkin seiniin, ja joihin oli valkoisella
maalattu: Helmi cigarretter. Siis täälläkin päin harjoitti
englantilaisamerikalais-juutalainen tupakkatrusti jo tarmokkaasti
toimintaansa! Vielä suurempi oli hämmästykseni, kun pari kolme päivää
myöhemmin lännempänä, Bodenissa, minne suomalainen asutus ei enää
varsinaisesti ulotu, hotellissa, missä asuin, tapasin huoneeni pöydältä
täysinäisen tulitikkulaatikon, jonka päällyksestä luin: »Cigaretten
Helmi 25 kpl.— 25 p:iä. Itämainen Paperossitehdas O.Y. Helsinki». Ja
levyjä: »Köp Helmi Cigaretter Osta» näin sittemmin aina Malmössä ja
Trelleborgissa asti. — Sen jälkeen, mitä maamme sanomalehdistössä
viime aikoina on kirjoitettu tämän trustin maamme kotimaista
tupakkateollisuutta vastaan suunnittelemasta tuhosta, luulen arvoisain
lukijaini ilman pitempiä selittelyjä pääsevän oikeaan ajatukseen
asiasta Ruotsiinkin nähden. Sitä kuvaavampaa maassa, jossa kuitenkin
kotimaisen teollisuuden suosiminen jo ennen nykyistä tilannetta oli
paljon voimakkaampi kuin meillä Suomessa.

* * *

Mutta matka kuluu. Saavutaan Karungin asemalle.

Karungin—Matarengin rata oli jo melkein valmis, vaikkei vielä
liikenteelle luovutettu. — Huvin vuoksi ja paikkakuntaan tutustuakseni
pistäydyin tilapäisessä järjestelyjunassa jonkun matkaa Karungista
pohjoiseen päin. Asutus Tornionjoen rannoilla, varsinkin Suomen
puolella, jatkuu yhtä voimakkaana kuin siihenkin asti. Uhkeasti
rakennettuja yksityisiä taloja ja suurehkoja kyliä tapaa silmä tuon
tuostakin. Maa Karungista pohjoiseen päin alkaa kuitenkin jo käydä
epätasaisemmaksi ja kauvempana pohjoisessa alkaa kohota yhä useampia
sinisen autereen ympäröimiä korkeita vaaroja.




»Puhu sinä poika oikeata kieltä!»


Miten vain suomea puhuva kyytimieheni sai polkupyörää koskevan asiansa
Karungin asemalla toimitettua, en tiedä. Mutta erään toisen tapauksen,
jonka satuin kuulemaan ja näkemään, voin samalta asemalta kertoa.

Aseman lippuluukulla seisoo useita keskenään suomea puhuvia henkilöitä.
He matkustavat jonnekin. Lippunsa he kuitenkin pyytävät ruotsiksi,
nähtävästi kokemuksesta tietäen, että heidän suomenkielistä pyyntöään
ei ymmärretä tai ainakaan _ei olla ymmärtävinään_.

On siinä joukon jälkipäässä muuan 14—15 vuotias nuorukainen. Hänen
vuoronsa tulee astua lippuluukulle.

— Saanko yhden kolmannen luokan menopiletin Räktijärvelle? kuuluu selvä
suomenkielinen kysymys.

— Mitä se poika sanoo? kysäsee vuorostaan lipunmyyjä, ivansekainen hymy
huulilla.

Nuorukainen uudistaa suomenkielisen kysymyksensä.

Lipunmyyjä kohottaa hermostuneesti olkapäitään.

— Poika pyytää pilettiä Räktijärvelle, auttaa vieressä seisova lipun
tarvitsija ruotsiksi.

— No, kyllähän minä sen juuri ymmärsin, sopertaa lipunmyyjä,
luonnollisesti ruotsiksi, ja jatkaa, luoden nuorukaiseen ystävällisen
katseen: Puhu sinä, poika, oikeata kieltä, että sinut ymmärretään.

_Oikeata kieltä_!

Surullisin miettein astun asemalla odottavaan junaan.




Karungista Bodeniin.


Rautatie Karungista aina Bodeniin asti kulkee melkeinpä koko matkan
aivan asumattomien seutujen kautta, pitkin jänkiä ja kankaita. Milloin
on radan molemmin puolin suomaata, jossa vain siellä täällä kasvaa
vaivaiskoivua ja pajua, milloin sivuutetaan kaunis, metsien sylissä
uinuva järvi, jonka rannat, joilla ihmiskäsi ei ole raivaustyötään
harjoittanut, kohoavat jokseenkin korkealle, milloin taas kauvempana
siintävät korkeiden vaarain metsäiset rinteet tai alastomat
kalliopinnat. Porojakin näkee siellä täällä radan läheisyydessä
kankailla käyskentelevän. Eivät tunnu junaa pelkäävän. Aikaisemmin,
takavuosina, kuuluivat silloin tällöin, junan ohi kulkiessa, pyrkineen
radallekin ja tulleen yliajetuiksi.

Muuten antaa Karungin—Bodenin rautatie hyvän käsityksen siitä, miten
rautatietyöt voidaan siististikin suorittaa ja miten hiekkaakin
voidaan ottaa niin, että sellaiset rumat hiekkakuopat, joita meillä
valtionrautateiden varsilla täällä Suomessa tuon tuostakin näkee,
jäävät olemattomiksi ja hiekanottopaikatkin näyttävät mallikelpoisuuden
ja järjestelmällisyyden siinäkin työssä vallinneen.

Että asutustakin kuitenkin jossain niilläkin seuduilla on, sitä todisti
m.m. junassa kulkeva porsaskauppias, jolla oli hallussaan kokonainen
tavaravaunu ja siinä useita laatikoita täynnä hyvinvoivannäköisiä
porsaita. Ja näitä hän Karungin ja Bodenin välillä myi useita joka
asemalla, joita tosin kyllä oli hyvin harvassa. Nähtävästi oli
kauppiaan kulku jo ennakolta tehty niiden seutujen asukkaille tavalla
tai toisella tunnetuksi, sillä mitenkäpä muuten he olisivat niin
lukuisasti tällöin osanneet asemille kokoontua. »Norrbottens-Kuriren»
lehdestä huomasin myöhemmin useitakin samantapaisia
porsaskauppailmoituksia, josta päättäen ne kevätkesäisin lienevät
niillä seuduin hyvinkin tavallisia. Minusta tuollainen junassa kulkeva
kauppias porsaineen tuntui melko omituiselta, samoinkuin asemilla
porsaiden tutkiminen, niiden hinnan tinkiminen j.n.e. Siinä oli
porsaiden kirkunaa ja vikinää, kun niitä takajaloista nosteltiin ja pää
edellä pisteltiin ostajien säkkeihin — sillä säkkeihin näkyivät ostajat
ostamansa porsaat pistäneen — siinä lukuisan katselijajoukon melua ja
naurua, sillä suuresti näytti tämä kaupanteko asemille kokoontunutta
yleisöä huvittavan; siinä juna- ja asemamiehistön touhua, kun eräällä
asemalla pari porsasta pääsi karkuunkin ja ne otettiin kiinni oikein
järjestetyllä ajojahdilla.

Karungin ja Bodenin välisistä rautatieasemista jäi erikoisesti mieleeni
_Morajärven_ (Morjärv) komea rautatieasema ja sen vieressä oleva,
rautatiehenkilökuntaa varten rakennettu suuri, aistikas talo. Asema on
jotensakin radan keskivaiheilla Kainuun (Kalix)-joen länsipuolella ja
jokseenkin vieressä eteläpuolella on Kainuunjoesta muodostunut, pitkä
ja ihana Kamlungejärvi (-träsket). Kappaleen matkaa ennen asemalle tuloa
kulkee kaunis rautatiesilta mahtavan Kainuunjoen ylitse. Siltaa pitävät
ruotsinmaalaiset asemansa puolesta yhtenä maansa kauneimmista. Joki on
siltä kohtaa, mihin tämä rautatiesilta on rakennettu, saaren kautta
jakaantunut kahteen haaraan, joista länsipuolinen on noin 75 metriä ja
itäpuolinen (päähaara) noin 200 metriä leveä.

Jokseenkin rinnan rautatien kanssa Karungista Bodeniin kulkee Ruotsin
uusin, suuri, sotilaallisia tarkotuksia varten rakennettu _maantiekin_,
jonka tuon tuostakin rautatievaunun akkunasta näkee. Se kuuluu
lopullisesti valmistuneen vasta vuoden 1914 keväällä ja puolestaan
kuvaa hyvin niitä mielipiteitä, jotka Ruotsin vaikutusvaltaisissa
piireissä ennen nykyisen suursodan alkua olivat vallalla Venäjää
kohtaan, ja miten yleinen Ruotsissa silloin oli luulo Venäjän
hyökkäysaikeista Ruotsia vastaan. Samaa todisti se kiireinen kiihko,
millä niihin aikoihin edelleen jatkettiin ja laajennettiin Bodenin
linnoitustöitä.

Tohtori Salminen mainitsee 1906 vuoden »Virittäjässä», että
»maamme viimeisten vuosien ahtaista oloista saivat Norrbottenin
ruotsalaistuttajat parhaan syyn työnsä kiiruhtamiseen. Yleisesti
laulettiin virttä: »Jollette pian opi ruotsia, erottaa ryssä teidät
kuninkaasta ja selkänne saavat maistaa kasakan pamppua». Jokaista
sivistynyttä suomalaista pidetäänkin sentähden urkkijana, sillä
saattaisihan tämä istuttaa itsepintaisiin suomalaisiin käsityksen,
että heidän sopii vaatia opetusta äidinkielellään.» — Tohtori Airila
taas mainitsee väitöskirjansa esipuheessa, että hän matkoillaan
Norrbottenin läänin suomalaisten keskuudessa vuosina 1904 ja 1905
tapasi siellä suuressa määrin epäluuloista kansaa, joskus niinkin
epäluuloista, että hänen oli pakko jossakin kyläkunnassa jättää
murretutkimuksensa kokonaan sikseen. »Epäluulon aiheutti ruotsalaisten
silloinen säikähtynyt, kaikkialla vakoilua ja vakoojia vainuava
mieliala. Sanomalehdistössä oli usein hälyytysuutisia ja varotuksia,
väitettiinpä saarnastuolistakin kansaa kehotetun pitämään varansa
vakoilijoita vastaan. Tämä yleinen mieliala oli tietysti tarttunut
herkkäuskoiseen ja oppimattomaan suomalaiskansaan.» Myöhemmillä
matkoillaan 1908 ja 1910 ei tutkijalla näitä vaikeuksia enää ollut.
»En kuitenkaan», hän sanoo, »luule tämän siitä johtuneen, että olin
tehtävääni tottuneempi, vaan pikemmin ruotsalaisten muuttuneesta,
venäläisille ja venäläisyydelle leppeämmästä mielialasta.» — Vaikka
mieliala kesällä 1914 Ruotsissa kuitenkin jälleen oli Venäjää kohtaan
melkoisen kiihdyksissä ja ihmeellisiä huhuja Venäjän aikeista Ruotsia
kohtaan yleisesti kerrottiin Ruotsin huomatuimmissa sanomalehdissäkin
(ennen kaikkea »Aftonbladetissa» ja »Nya Dagligt Allehandassa»),
en silti saanut tällä matkallani miltään taholta kokea vähintäkään
epäystävällisyyttä. Enpä ollut sellaista suuremmassa määrässä saanut
kokea parilla aikaisemmallakaan matkalla, joskin kyllä toisella
matkallani jokseenkin selvästi tulin kokemaan, miten helposti Suomesta
tullutta suomalaista niillä seuduin saatetaan ruveta epäilemäänkin.[16]

_Bodenin seutujen linnoittamista_ oli ehdotettu jo v. 1824, mutta vasta
v. 1900 siihen toden teolla ryhdyttiin. Linnoitustöitä on sen jälkeen
tässä linnoitusalueeksi kuin luodussa vuoristoseudussa jatkettu yhtä
mittaa. Linnoituksen arveltiin alussa tulevan maksamaan vain noin 9
milj. kruunua, mutta oli siihen vuoteen 1915 mennessä jo käytetty yli
20 milj. kruunua. Ja juuri niihin aikoihin kuin olin Bodenissa, luin
Tukholman lehdistä, että muutamia upseereja oli lähetetty Parisiin
tutkimaan uusimpia valonheittäjäjärjestelmiä, joita aiottiin ottaa
Bodenin linnoituksissa käytäntöön. Myöhemmin, Tukholmassa ollessani,
taas Ruotsin valtiopäivät myönsivät m.m. noin miljoonan kruunua Bodenin
uusien kasarmirakennusten valmistamista varten. — Pohjois-Ruotsin
suomalaiset muodostavat linnoitusväessä erikoisen oman osastonsa.

Bodenia, joka on jonkun matkaa Luulajan (Lule)-joen itäpuolella, on jo
kauvan nimitetty Norrlannin lukoksi, ja monesta syystä se hyvin tämän
nimen ansaitseekin. Paitsi sitä, että Boden hallitsee sekä Norjaan
Jäämeren rannalle päin että Tornion jokilaaksoon johtavaa rautatietä,
yhtyy niillä seuduin myös monta pitkää, aukeiden tasankojen kautta
kulkevaa maantietä, ja juuri näiden monien teiden yhtymäkohdissa
kohoovat Bodenin vuoret. Boden onkin nykyisin Ruotsin ehdottomasti
vahvin ja suurin linnoitusalue. Ja sen linnoitettujen Deger-, Mjösjö-
ja A-vuorten kanuunat hallitsevat lisäksi penikulmittain Pohjanlahteen
laskevan Luulaja-joen jokilaaksoa. Bodenin kohdalla Luulaja-joen yli
johtavaa siltaa suojelevat vahvat siltavarustukset.

Boden on myös paljon käytetty turistipaikka, vaikkapa linnoitetuille
vuorille eivät siviilihenkilöt enää viime vuosina ole päässeetkään
ilman kuninkaalta hankittua erikoista lupaa. Mutta Luulajan-joen
majesteetilliset kosket aivan Bodenin lähellä ja monet muut
suurenmoiset nähtävyydet niillä seuduin vetävät puoleensa. Bodenissa
onkin sen vuoksi paljon hyviä ja halpoja hotelleja ja majataloja.
Myös pankinkonttoreja, lääkärejä ja kirjakauppoja siellä on useita.
Teollisuuslaitoksista ovat huomattavimmat puusepäntehtaat, saha, suuri
sähkömylly, tiilitehdas, höyrypanimo j.n.e. Todennäköistä myös on, että
Boden ennen pitkää saa kaupunginoikeudet.

Vaikka Pohjois-Ruotsin suomalainen asutus ei ulotukaan Bodeniin asti,
on sinnekin kuitenkin aikain kuluessa muuttanut useita suomalaisia,
jääden sitten seudun vakinaisiksi asukkaiksi. Niinpä on Bodenissa
suomalaisnimisiä jalkine- ja vaatetusliikkeen harjoittajia muutamia
(esim. Kangas ja Leppänen), samoin muutamia kauppiaita. Osotekilvissä
on kyllä vain ruotsia, mutta suomea miehet vielä puhuvat yhtä
hyvin kuin ruotsiakin. Onpa siellä muutamia talonomistajiakin
suomalaisnimisiä. Aikoinaan ovat he tai heidän esi-isänsä siirtyneet
sinne Tornion jokilaaksosta tai Suomen puolelta; ovat nykyisin
hyvinvoipaa, varakasta väkeä.




Bodenista Kiirunaan.


Bodenista kulkee rautatie pohjoiseen päin vielä asumattomampia seutuja
kuin olivat rautatien varrella olevat seudut Karungin ja Bodenin
välillä. Samalla tasalla Suomen puolella ovat seudut toki monin verroin
tiheämmin asuttuja ja vielä monin paikoin jokseenkin hyvin viljeltyjä.
Sen myöntävät ruotsalaiset itsekin ja tärkeäksi päivänkysymykseksi
onkin viime aikoina Ruotsissa noussut Norrbottenin läänin asuttaminen
ja sen viljellyksi saattaminen.

Matka jatkuu. Ja yhä karummaksi muuttuu seutu. Kitukasvuinen, matala,
harva ja omenapuumaisesti haarautunut koivumetsä käy yhä yleisemmäksi
radan varsilla. Mäntymetsää näkee vain siellä täällä kasvavan. Jopa
monin paikoin on aivan puutontakin jänkää.

Lumipeitteisiä vaarojakin alkaa näkyä siellä täällä. Ja vaikka on jo
kesäkuun loppupuoli alussa, on lehti koivussa vasta hiirenkorvalla.

Niin saavumme Jellivaaraan (Gällivare; suomalainen, viime aikoina yhä
yleisemmin käytetty muoto myös Jällivaara), seudulle, joka nyt jo on
kaupungintapainen, suuri, tiheäänasuttu yhdyskunta, mutta »joka vielä
pari-, kolmekymmentä vuotta sitten oli muusta maailmasta eristettyä
erämaata ja jossa ne harvat ihmiset, joita siellä mahdollisesti
tapasi, harvoin ymmärsivät sanaakaan ruotsia», kuten Ruotsin
Matkailijayhdistyksen eräässä matkaoppaassa itsetietoisesti sanotaan.

Veisi liian pitkälle ryhtyä tässä lähemmin selostamaan Jellivaaran
nykyisiä, aivan suurenmoisia teollisuus- ja kaivoslaitoksia sekä
niitä erikoisia seikkoja, mitkä tämän vuoriseudun viime aikoina ovat
tehneet niin tunnetuksi. Sitäpaitsi lienevät Jellivaaran suurenmoiset
rautamalmikaivokset arvoisille lukijoilleni jo ennestään ainakin jonkun
verran tunnetut. Sen verran tässä kuitenkin tulkoon mainituksi, että
kun esim. Jellivaaran nykyisin malmirikkaimmalle vuorelle Malmivaaralle
(Malmberget) vielä 25 vuotta sitten ei vienyt edes minkäänmoinen ajotie
ja siellä silloin oli vain kaksi asumusta, niin sinne nyt johtaa m.m.
kaksi rautatietä, joilla päivät päästään yhtenään kulkee rautamalmilla
lastattuja, pitkän pitkiä junia. Ja sähköveturit kulkevat tämän
mahtavan vuoren monissa tunneleissa kuin satujen salaperäiset ilmiöt.
Seudun neljästä, itä-läntistä suuntaa kulkevasta malmikerroksesta ovat
tärkeimmät Stora malmlagret ja Kaptenslagret. Raudanpitoisuus niissä
vaihtelee 61—69 %. Viime vuosina on louhittu malmia lähes miljoona
tonnia vuosittain. Yhdyskunnan väkiluku v. 1907 oli 6,846, mutta nousee
nykyisin ainakin 13,000—15,000:een.

Kansallispukuisia lappalaislakin alat, Jellivaarasta lähdettyä,
jo junassa tavata. Heillä on mukanaan Lapinmaan kotiteollisuuden
tuotteita. Ja valmiita he ovat kaupantekoon. Sanotpa piloillasi
suomeksi, ettet halua mitään ostaa. Samassa saat selvällä suomen
kielellä vastauksen: »Ka, sinähän oletkin niitä meidän puolen miehiä!»
Ja niin kauppa kuitenkin lopulta syntyy.

Matka jatkuu yhä pohjoisempaan. Noustaan jo metsärajan yläpuolelle. Ja
missä harvaa, vaivaiskasvuista koivumetsää siellä täällä näkeekin, ei
siinä vielä paljon lehden alkua huomaa. Lumipeitteiset vaarat alkavat
tulla yhä tavallisemmiksi ja lunta näkee jo siellä täällä aivan radan
sivussakin.

Saavumme Kiirunaan (Kiruna; suomal. muoto myös Kieruna), jonka kehitys
on laatuaan aivan todella »amerikalainen», varsinkin kun ottaa seudun
huomattavan pohjoisuuden huomioon. Vuoden 1885 tienoissa Kiirunassa
oli vain yksi ainoa varsinainen rakennus ja muutamia maakotia. Nyt,
noin kolmenkymmenen vuoden kuluttua, siellä on jo noin 12,000—13,000
asukasta, rautatie, kirkko, sairaala, kouluja, hotelleja, telefooni,
sähkölennätin, pankkeja, lääkärejä, apteekki, sähköraitiotiet j.n.e.
Ja Kiirunavaaran—Luossavaaran malmikaivokset lienevät nykyään alallaan
_maailman suurimpia_. Malmi sieltä, samoinkuin Jellivaarastakin,
viedään rautateitse etupäässä Luulajaan Pohjanlahden rannalle tai
Narvikiin Norjan puolelle, niissä laivoihin lastattavaksi.

Kiirunavaara, jonka malmirikkauksia ensi kerran tutkittiin jo v.
1736, muodostaa pitkän malmiharjanteen, jolla korkeimmat huiput
ovat »Statsrådet», »Landshöfdingen», »Geologen» ja »Direktören».
Malmipaljous tasaisen maan yläpuolella on arvioitu moniksi sadoiksi
miljooniksi tonneiksi. Äärettömiä malmipaljouksia on parasta lajia,
jonka raudanpitoisuus nousee aina 71—75 %:iin asti.

Näköalat ovat täällä, samoinkuin Jellivaarassakin, suurenmoisia.
Aurinko alkaa jo Jellivaarassa näkyä kautta koko vuorokauden kesäkuun
alkupuolella ja Kiirunavaaran mahtavilla harjanteilla sitä saadaan
katkeamatta katsella noin parisen kuukautta.

Kiirunassa on vuosittain myöskin Ruotsin suurimmat lappalaismarkkinat
poroineen, lappalaisineen ja Lapin tuotteineen.

Asutus Kiirunassa, samoinkuin Jellivaarassakin, on suureksi osaksi
_suomalaista_. Kuitenkin on näilläkin seuduin hyvin huomattavissa
sama ilmiö, mistä aikaisemmin olen huomauttanut Haaparantaan nähden:
ulkokuori on niilläkin seuduilla, missä suomalaisuus kuitenkin itse
asiassa on hyvinkin voimakas, jo melko tavalla ruotsalaistunut.




Suomalaistuvalla.


Olen ajanut Kiirunasta hyvän matkaa toistakymmentä kilometriä itäänpäin
ihanan Jukkasjärven koillisella rannalla sijaitsevaan vanhaan,
hauskasti rakennettuun kirkonkylään ja siitä jatkanut jalkaisin matkaa
noin pari peninkulmaa Pauranginkosken mahtavia putouksia ihailemaan.

Oppaani on jatkanut matkaansa muualle ja minä olen jälleen
paluumatkalla Pauranginkosken ja jyrkkäputouksisen Luspan välillä
Jukkasjärveä kohti. — Siinä vaarojen rinteitä kiertelevän jalkapolun
varrella on pienoinen tupa. Minua janottaa ja poikkean sisälle.

Huoneessa on perheen äiti kahden nuoremman lapsensa kera. Kolme
vanhempaa lasta juoksenteli pihamaalla, mutta katosivat minut nähtyään
pian piiloon tuvan taakse. Perheen isä oli, mikäli myöhemmin kävi
keskustelussa selville, Kiirunassa kaivostöissä.

Pyydän emännältä juotavaa. Hän lähtee huoneesta, ovi jää vähän raolleen
ja kuulen hänen ulkona huutavan lapsiaan _suomeksi_ juotavaa vieraalle
noutamaan.

Pistäydyn minäkin emännän jälestä pihamaalle ja ryhdyn samalla kielellä
hänen kanssaan puheisiin.

Lyhytsanaista ja kankeaa on kuitenkin aluksi keskustelu. Emäntä
vastaa kysymyksiini vältellen ja niukasti. Vähitellen hän kuitenkin
tulee hiukan puheliaammaksi. Noin 13—14 vuoden ikäinen perheen vanhin
tytärkin on jo noutanut kellarista juotavaa, mutta jää astioineen
etäämmäksi huoneen nurkan luokse. Toisten ulkona olleiden lasten päät
näen myös varovasti pistävän toisen nurkan takaa esiin. Äiti kehottaa
tyttöä juomatuoppineen tulemaan lähemmäksi, mutta kehotuksesta ei ole
apua. Tyttö seisoo ujona paikallaan. Koetan puuttua asiaan minäkin.
Mukanani sattuu vielä olemaan Kiirunasta ostamiani karamelleja ja
kehotan häntä niitä ottamaan. Epäröimistä. Mutta karamelleilla
sittenkin on vaikutuksensa. Ja kun pari kertaa olen kehotukseni
uudistanut, niin jopa tyttö astuu pari askelta lähemmäksi. Taas hän
kuitenkin alkaa epäröidä, seisahtuu ja näyttää neuvottomalta. Koetan
rohkaista häntä. Ja pian kiirehtiikin hän muutamilla askeleilla äitinsä
luokse, antaa hänelle kaksikorvaisen puuastiansa ja vetäytyy äidin
selän taakse. Lopuksi saan hänet ottamaan karamellin, jopa toisenkin.
Ja jo lähestyvät nurkan takaa kurkistelleet pojan vesatkin, jääden
kuitenkin jonkun matkan päähän minusta sormi suussa seisomaan. Kehotan
heitäkin ottamaan karamelleja, mutta kaikista kehotuksistani huolimatta
pysyvät pojat paikoillaan, silmäillen vuoroon toisiansa, vuoroon minua.
Lähenen puolestani poikia. Pojat ensin pari askelta peräytyvät, mutta
pian on sentään karamelli luistanut poikienkin kouraan.

Näin alkaa vähitellen tuttavuus sekä äidin että lasten kanssa
syntyä. Ja emäntä alkaa jo avomielisemmin kuulumisia kertoa. Haluan
päästä selville yhdestä ja toisesta seikasta ja koetan parhaani
mukaan saavuttaa sekä äidin että lasten luottamusta. Yksi pojista
on jo ehtinyt minulta saada 25-äyrisenkin, jotta sillä saa ostaa
ongenkoukkuja ja sitten — kalastaa suuria ahvenia.

Olen Ruotsin Suu-Lapin suomalaisessa perheessä, joka on suomalaisen
kielensä täysin säilyttänyt ja joka, kaikesta päättäen, tahtoo
sen edelleenkin säilyttää, kaikista ruotsalaistuttamisyrityksistä
huolimatta. Edessäni on henkilöitä, jotka täällä pohjoisimman Ruotsin
erämaissa ovat mökkinsä vaaran reunaan rakentaneet ja maata kaukana
muista ihmisasunnoista viljelykselle koettaneet raivata, niin pienet
kuin mahdollisuudet siihen seudun pohjoisuuden takia jo ovatkin,
henkilöitä, joiden huulilla täällä Lapin raukoilla rajoilla puhtaana ja
sointuvana kuuluu suomen kieli. Siksipä haluan saada kuulla enemmänkin
tämän yksinäisen erämaanperheen oloista ja vaiheista.

Saadakseni keskustelun jatkumaan, koetan johtaa puheen yhteen jos
toiseenkin. Matti-poika — Matts hänen nimensä kyllä kirkonkirjoissa
oli, mutta Matti tavallisissa oloissa — hänkin jo uskalsi, katseensa
veljeään kohti luoden, arkaillen minulta kysyä:

— Oliskos vielä yks makeinen?

Suomesta tai Suomen oloista ei emäntä paljoakaan tiennyt. »Haaparannan
Lehti» oli muutamia vuosia sitten vielä perheeseen tullut; viime vuonna
oli, huonojen ansiotöiden vuoksi, lakattu sitäkin tilaamasta.

Nuorin lapsista tuvassa alkoi itkeä.

— Täytyy mennä lasta katsomaan.

Ja emäntä riensi huoneeseen. Keskustelumme ulkona oli kuitenkin jo
luonut senverran tuttavuutta, että hän pian palasi pihamaalle uudelleen.

— Ei suinkaan vieraalla niin kiirettä ole, jottei vähäksi aikaa
tupaankin jouda istahtamaan? Harvoinhan sitä täällä vieraan kanssa
_omaa kieltään_ saa puhua.

Siirryin tupaan.

Aapinen oli akkunalla ja siihen pian huomioni kiintyi. Tuttu se oli.
Samanlaista olin itsekin noin kahdeksan- tai yhdeksänkolmatta vuotta
sitten tavaillut. Niin, _suomenkielinen_ se oli. Ja suuri kukkokin
siinä oli viimeisellä lehdellä, aapistikku kädessä. Oli tuvassa
muitakin suomenkielisiä kirjoja. Vanhemmilta oli perinnöksi jäänyt
Raamattu ja Virsikirja, suvun perintönä oli Hengellinen Laulukirjakin
rakkaana muistona säilynyt. Ja tuvan seiniä verhosivat vanhat
»Haaparannan Lehdet». Mutta siihen perheen kirjavarat supistuivatkin.
Ei edes almanakkaa ollut, eikä ruotsinkielisiä kirjoja ainoatakaan.
Ja tietomäärä näytti emännällä yleensä olleen verraten pieni. Mutta
älykkäältä hän näytti ja elämän monivaiheisessa koulussa paljon
oppineelta. Lukea hän myös hyvästi osasi; äiti sen taidon oli hänelle
opettanut. Ja aapista sanoi paraillaan kahdelle vanhimmalle lapsellensa
opettavansa.

Niin, se akkunalle laskettu suomalainen aapinen. Vanha se oli ja
hivuuntunut, kirjaimet paljosta käytöstä jo monin paikoin himmeitä ja
kuluneita. Mutta ehjä se siitä huolimatta oli, ja kaikesta näkyi, että
arvossa sitä perheen keskuudessa pidettiin eivätkä lapset yksikseen
sitä käsiinsä saaneet.

— Täytyy parhaansa mukaan koettaa säästää; eihän niitä uusia täällä
enää mistään saa, jos tämä rikkumaan pääsisi. Kuusi vuotta sitten
Havonvaaran Sipri vielä sai ostaa suomalaisen aapisen Kiirunasta. Mutta
eivät hanki niitä enää sinnekään. Ja lapset sentään joka tapauksessa on
saatava lukemaan, vaikka köyhiäkin ollaan.

— Eikö näillä seuduilla ole minkäänlaisia kouluja?

— Onpa kyllä, Jukkasjärvellä ja Vittangissakin. Mutta ne ovat
ruotsinkielisiä...

Ja lähemmin asiaa tiedusteltuani jatkoi emäntä jotakin, jota helposti
en tule unohtamaan, mitä vaihteluita elämä taipaleensa vaeltajalle
tarjonneekin.

— Onpa kyllä, jatkoi emäntä, onpa kyllä niitä kouluja jo sentään,
vaikka pitkä matka niihin kyllä on... Ja ilmaiseksi niissä kyllä
nykyään jo köyhimpäin lapset näiltä seuduilta kuuluvat valtion toimesta
saavan hoidonkin. Mieheni kanssa on silloin tällöin ollut puhetta panna
tuo vanhin tyttökin jo Vittankiin pikkulasten kouluun. Mutta ei siitä
kuitenkaan mitään ole tullut. Mieheni jo siihen olisi taipunutkin, kun
pastorikin siellä kirkolla on jo siitä monta kertaa puhunut. Mutta minä
olen aina ollut sitä vastaan. En saa annettua lastani pois kotoa...
Tietääkös vieras, se ei ole niin helppoa.

Ja kyynel vierähti äidin poskelle, hänen kehdossa tuudittaessaan
nuorinta lastaan ja senjälkeisen turvallisesti nojautuessa hänen
polveaan vastaan.

— Ei se ole niin helppoa. Vierasta kieltä ne siellä oppivat ja
vieraasti ne siellä rupeavat ajattelemaan. Vieraan kielen mukana
opitaan koulussa vieras mieli. Ja tätä meidän kieltämme ne koulusta
tultuaan alkavat halveksia ja meitä vanhempia myös, jotka tätä kieltä
puhumme. Niin se on täällä nähty monien kotien lapsiin nähden ja
niin se kävisi meilläkin. Ja se on minusta niin katkeraa, etten saa
untakaan yöllä silmiini, kun vain lapsen kouluunlähettämisestä tulee
kysymys. Suomea ovat puhuneet vanhempani ja suomea ovat puhuneet
heidän vanhempansa ja suomea puhun minä. Pitäisikö minun nyt vanhana
ruveta lasteni takia tätä kieltä häpeämään, niinkuin Jukkasjärven
kirkonkylässä jo veljeni tekee, kun hänen lapsensa ovat käyneet koulua
Luulajassa! En kyllä osaa lapsiani itsekään paljoa opettaa. Mutta
vaikeaa on sanoa, mitä tehdä ja mikä parhaaksi olisi.

Ja emäntä purskahti itkuun.

— Jos niille opetettaisiin ruotsin ohella myös suomea, tai jos koulussa
edes opetettaisiin niitä antamaan arvoa myös meidän vanhempain
kielelle, silloin ne kyllä voisivat ruotsiakin oppia. Mutta nyt...
Tuntuu niin raskaalta antaa lapsensa oloihin, joissa niihin kasvatetaan
vieras mieli ja joissa ne alkavat halveksia kieltä, jolla me vanhemmat
olemme lastemme puolesta niin monta kertaa taivaan Herraa rukoilleet...

* * *

Se oli yksinäisen, heimonsa suuresta enemmistöstä erilleen, vieraisiin
oloihin joutuneen suomalaisen sitkeää, joskin monessa suhteessa ehkä
itsetiedotonta ja vaistomaista kamppailua kansallisuutensa ja kielensä
puolesta kaukana sivistyksen rajamailla, olemassaolon karua taistelua,
jota oikein ymmärtää vasta niillä seuduilla itse kulkiessaan ja
sikäläisiin oloihin perehdyttyään. Niillä seuduilla kulkiessa myös
tällaiset rahvaan mietteet kansallistunteesta ja sen merkityksestä
antavat varmasti ajattelemisen aihetta enemmän kuin toisissa oloissa
parhaatkin ja kaunopuheisimmat esitykset.

»Niin kauvan ainakin kuin minä elän, puhutaan meidän talossa vain
suomea», lausui minulle Kaaresuvannossa Ruodusniemen vanha isäntä,
kun toistakymmentä vuotta sitten nuorena ylioppilaana Lapissa
kierrellessäni ensi kerran Saivomuotkassa astuin Suomen rajain
ulkopuolelle, käydäkseni Ruotsin Lapissa Raattamaan ja Lars Levi
Laestadiuksen synnyinseuduilla sikäläisten suomen kieltä puhuvien
toimiin ja harrastuksiin tutustumassa. — Entistä elävämmin muistuivat
nämäkin vanhan ukon vakaumuksen kirkastamat miehevät sanat täällä
Pauranginkosken ja Luspan välisten vaarain rinteillä olevassa
suomalaistuvassa nyt uudelleen mieleeni. Jokohan vankka ja voimakas
Ruodusniemen ukko on päänsä lepoon kallistanut ja elähyttävätkö talon
nuorempaa polvea vielä samat harrastukset kuin ukkoakin? Katsomaan teki
mieli päästä. Mutta matka oli jokseenkin pitkä, eikä aikakaan tällä
kertaa myöntänyt tilaisuutta.




Kiirunasta Narvikiin.


Kotiseudullani on Mouhijärven ja Hämeenkyrön rajoilla pieni
Haukijärvi hyvin tunnettu suuresta kalarikkaudestaan ja varsinkin
jykevistä ahvenistaan. Mutta onpa samanniminen järvi maamme rajain
ulkopuolellakin. Pienoinen järvi on sekin, hyvin kalarikas, ja
suuria ahvenia saa sieltäkin. Tulin sen kokemaan kesäkuun alkaessa
loppupuolelleen kallistua, kun Kiirunasta pistäydyin muutamien
Kiirunavaaran—Luossavaaran kaivosyhtiön insinöörien kanssa siellä
kalastamassa.

Tämä suomalaisniminen Haukijärvi[17] on aivan lähellä Kiirunaa, lähes
500 metriä korkealla meren pinnan yläpuolella. Pieni tunturijärvi, joka
lienee yhtä syvä kuin pitkä ja leveäkin. Mutta sen leveäselkäiset,
kyrmyniskaiset ahvenet ovat seutukunnalla mitä halutuinta tavaraa.
Senpä vuoksi tapaakin siellä tuon tuostakin varkainkalastajia, järvi
kun on Kiirunavaaran—Luossavaaran kaivosyhtiön omaisuutta ja siellä saa
kalastaa vain yhtiön erityisellä luvalla.

Kalansaalis, minkä Haukijärvestä mukanamme toimme Kiirunaan, oli
todellakin runsas. Ja hyvältä maistui niistä pian laitettu keitto
Kiirunavaaran—Luossavaaran erään johtavan insinöörin vierasvaraisessa
kodissa.

Kiirunasta Riksgränseniin (raja-asema pohjoisessa Ruotsin ja
Norjan rajalla) päin mentäessä käy luonto yhä jylhemmäksi, mutta
samalla, ainakin noin vain junan akkunasta katsellen, myöskin
suurenmoisemmaksi. Tunturipurot syöksyvät hyppien ja vaahdoten alas
syvyyksiin. Ihmeellisiä maisemia aukeaa joka taholta ja avaruus
heijastaa lumoavissa väreissä. Rata kulkee pitkin vaarojen rinteitä,
ja _Tornionjärvi_ (Torneträsk), juhlallisen suurenmoinen tunturijärvi,
jota ulkomaalaiset matkailijat useinkin matkakuvauksissaan
nimittävät Ruotsin »Lago Maggioreksi» (samanniminen kuuluisa järvi
Pohjois-Italiassa), alkaa näkyä radan itä- ja koillispuolelta. Sen
rantoja rata sitten peninkulmamääriä seuraakin. Tämä kaunis järvi
on 342,1 m merenpinnan yläpuolella, sen pituus on 71 km ja leveys
keskimäärin 3—4 km, supistuen toisin paikoin verraten kapeaksi,
toisin paikoin leviten taas 9 km levyiseksi. Sen itäosissa, varsinkin
suuren Laimolahden (nimi kirjoitetaan Laimolahti ruotsin kielessäkin)
eteläpuolella olevissa vuorissa kuuluu olevan suuri määrä entisten
aikain rantalinjoja, joista muutamia on tavattu vuorissa aina 240
m yläpuolella järven pinnan nykyistä korkeutta ja jotka puolestaan
puhuvat selvää kieltä siitä, miten mahtava vesistö Tornionjärvi
ammoisina aikoina on ollut. — Myöhään, kesäkuun lopulle asti, on
järvi tavallisesti ainakin monissa lahdelmissaan vielä jään peittämä.
Mutta kuta pitemmälle heinäkuuhun ehditään, sitä kesäisemmäksi käy
Tornionjärvikin ja sitä monilukuisempia matkailijaseurueita saa
Ruotsin Matkailijayhdistyksen vankkarakenteinen moottorivene järvellä
kuljettaa. Ja iltayöstä, kun junalla matkustaa järven rantoja, saa
ihailla tunturimaailman ihmeellisiä väritauluja, joiden valtavan
jylhät, komeat vaikutelmat syvälle syöpyvät mieleen.

Tornionjärven lähettyvillä on myös _Abiskon_ kuuluisa ja laajalti
tunnettu matkailija-asema, joka v:sta 1903 alkaen, jolloin sinne
ensin rakennettiin yksinkertainen matkailijamaja korkeintaan 10—12
henkilöä varten, on vuosi vuodelta saanut suojiinsa yhä kasvavan
matkailijatulvan, mikä taas on pakottanut yhä laajentamaan tämän
matkailija-aseman rakennuksia, niin että siellä nykyisin on yht'aikaa
tiloja noin 200 hengelle. Tämä matkailija-asema on lisäksi sangen hyvin
hoidettu, ruoka ja asunto on hyvä ja hinnat, seudun pohjoisuuteen
ja paikan erikoisuuteen nähden, sangen kohtuulliset. Aivan aseman
takana kohoo noin 1,200 m korkea _Nuoljan_ tunturi, jonka laelta
näkee Tornionjärven melkeinpä koko pituudeltaan monine saarineen ja
salmineen. »Ihanaa siellä on kesäiseen aikaan», on muuan tunnettu
matkailija kirjoittanut, »kun pitkällinen auringonvalo ikäänkuin
tiivistyy tunturien keskellä ja synnyttää värisevän autereen, joka
kietoo tunturisarjat ja veden ohueen, värikkäänä kimmeltävään
vaippaansa. Koko tuo satumainen tienoo kylpee tunnelmatäysissä
valohäivähdyksissä. Rinnettä myöten liukuu tuulenleyhkä, liikutellen
koivujen kiiltävää vihreyttä. Tuuheiden puiden näkee ikäänkuin tummuvan
vyöhykkeestä, jota pitkin tuuli etenee, mutta tunturin juurella ei
tunnu vähintäkään hengähdystä. Sitten tuuli kiitää jyrkännettä pitkin
ulos aukealle järvelle, pyyhkii tuokiossa pois tunturien ja hajapilvien
kuvajaiset ja nostaa syvän veden kuohupäinä lainehtimaan.»

Mainitsin Tornionjärven moottoriveneen. Kun sillä matkaatte
Polnolahteen, voitte luultavasti saada tutustua _suomenkieliseen_
»aapiskouluunkin», millainen iloinen yllätys minulle kesällä 1914
tapahtui. Polnolahdessa nimittäin pidettiin silloin — ja pidettiin v.
1915:kin, mikäli rva Ester Hjelt-Cajanus »Kyläkirjaston Kuvalehden
A-sarjan» 1916 vuoden ensimäisessä numerossa kertoo — vanhoilta ajoilta
perintönä kulkenutta Abiskon suomenkielistä kesäkoulua lappalaisille.
Somia lappalaiskoiran pentuja siellä myös on viljalti myytävänä,
ja kaupanteonhaluisempia lappalaisia kuin Polnolahden rantojen
lappalaiskodissa ei juuri monasti tapaa.

Ruotsin Matkailijayhdistys on muuten omistanut aivan erikoista huomiota
sille seikalle, että Bodenin—Narvikin radasta muun ohella tulisi myös
vilkas turistireitti. Sen sekä valtion yhteistoiminnalla on m.m.
rakennettu asemille sekä huomattavammille näköalapaikoille radan
läheisyyteen uudenaikaisia, siroja ja tarkotuksenmukaisia hotelleja
sekä matkustajamajataloja, joissa sievän asunnon ja hyvää ruokaa saa
olosuhteisiin katsoen varsin kohtuullisella hinnalla. Oppaita on myös
— siitäkin on Ruotsin Matkailijayhdistys pitänyt aivan erikoista
huolta — helposti saatavissa, jos tahtoo lähteä pitemmälle matkalle
tunturiseutuun. — Eikä todella matkaansa kadukaan, ken Pohjois-Ruotsiin
jouduttuaan varaa itselleen muutamia päiviä käydäkseen Jellivaarassa,
Kiirunavaarassa, Abiskolla, Tornionjärvellä ja Narvikissa sekä
poiketakseen matkalla lisäksi muutamilla muilla rautatieasemilla,
joilta helposti, tottuneiden oppaiden ohjaamana, pääsee ihailemaan
Lapin tunturimaailman valtavia nähtävyyksiä.

Päästään jo lähemmäksi Ruotsin pohjoista rajaa. On kuljettu läpi
yön eikä junan lamppuja ole hämäryyden takia tarvinnut hetkeksikään
sytyttää; siksi päivänkirkas on yö ollut. Nyt on aamupäivä, mutta siitä
huolimatta sytytetään junassa lamput. Se on merkki siitä, että pian
alkavat tunnelit. Eikä kauvaa tarvitse odottaakaan, kun jo ensimmäiseen
tunneliin joudutaan. Se on 1,000 m pitkä Nuolja (Njulja)-tunneli,
jonka nousu on 1:100. Pian kuljetaan läpi toisenkin tunnelin, samoin
kolmannen, ja niin joudutaan 513,1 m meren pintaa korkeammalla, Ruotsin
ja Norjan rajalla olevalle Riksgränsenin asemalle.

Siellä oli kesäkuun alkupäivinä vallinnut ankara lumimyrsky, jonka
jälkiä näkyi vielä siitä ohimatkustaessanikin. Ihmishenkiä tämä myrsky
ei kuitenkaan, onneksi, tällä kertaa, niinkuin monasti ennen, ollut
uhrikseen vaatinut.

Bodenin—Narvikin rata, tämä Skandinavian »erämaa- ja alppirata»,
on muuten laitoksiltaan kaikin puolin varsin uudenaikainen ja
tarkotuksenmukainen varsinaisten asiantuntijain ja ammattimiestenkin
arvostelun mukaan. Ja minä maallikkona sain siitä aivan verrattoman
käsityksen.[18]

Riksgränsenin ja Kiirunan välinen rautatie on Ruotsin ensimmäinen
sähkörata, mikä virallisesti vihittiin sähkölläkäypänä tarkotukseensa
helmik. 8 p:nä v. 1915; siihen asti oli käyttövoimana höyry, kuten
muillakin Ruotsin radoilla.

Jo aikaisemmin oli kysymystä sähkön käytäntöönottamisesta Ruotsin
valtionrautateillä käsitelty ja tutkittu useita vuosia. Valtiopäivien
suostumuksella on viime vuosina myös ostettu useita suuria, eri
osissa maata olevia koskia ja laitettu ne kuntoon sähkön käyttöä
varten. Varsinkin vuosina 1908—1911 Ruotsin hallitus ja valtiopäivät
työskentelivät innokkaasti näiden koskikysymysten ratkaisemiseksi
ja keinojen keksimiseksi, jotta Ruotsin rautatiet tulisivat
riippumattomiksi kivihiilen tuonnista Englannista.

Että juuri Ruotsin pohjoisin rautatie ensimmäiseksi joutui sähköradaksi
muutetuksi, johtui ennen kaikkea niistä edullisista olosuhteista,
jotka tällä rataosalla vallitsevat tasaiseen ja raskaaseen, mutta
samalla mitä vilkkaimpaan tavaraliikenteeseen nähden, ja jotka
tarjoovat sähkön käyttämiselle erikoisia etuja. Tarvittava voima
aiottiin rautatiehallituksen alkuperäisen suunnitelman mukaan ottaa
Lapin Vakkokoskesta, jossa on 20 m korkea putous ja josta, 7 1/2 milj.
kruunua maksavat laitokset rakennettua, olisi saatu silloin riittäväksi
laskettu 9,500 turbiinihevosvoiman suuruinen voimamäärä. Vuoden 1910
valtiopäivät kuitenkin päättivät rautatiehallituksen ehdottaman kosken
sijasta rakennuttaa voima-aseman Jellivaaraa verraten lähellä olevaan
Porjus-koskeen. Rakennusten ja laitosten kustannusarvio teki tosin
noin 11 milj. kruunua, jota paitsi rautatien rakentamisen kosken
rannalle Jellivaarasta oli laskettu tulevan maksamaan noin 2 milj.
kruunua, mutta kosken putous Porjuksessa on 57 metriä ja voimaa siitä
voitiin kehittää 50,000 hevosvoimaa. Se voimamäärä, mitä ei tarvita
rautatien tarpeisiin, käytetään Kiirunan ja Jellivaaran suurenmoisten
malmikaivosten töihin. Järjestämällä jonkun verran Suur-Luulajanjoen
veden juoksua Porjuksen yläpuolella voidaan kosken voimamäärää kehittää
aina 100,000 hevosvoimaan asti. Vuosien 1913 ja 1914 valtiopäivät
vielä myönsivät Porjuksen—Jellivaaran—Kiirunan sähkölaitoksiin
lisämäärärahoja, niin että niihin kaikkiaan on käytetty 23,360,000
kruunua.

Porjuksen voima-asemaa alettiin rakentaa v. 1910. Keskelle
asumatonta erämaata, 6 peninkulman päähän Jellivaarasta, kasvoi
äkkiä työläisparakkien ja insinööriasuntojen muodostama kaupunki.
Ensimmäiset työaineet täytyi kantaa kapeaa polkua metsäin ja soitten
halki taakka taakalta, ja kantopalkkaa maksettiin 50 äyriä kilolta.
Ensimmäinen työrata Porjukseen laitettiin suoraan rämeitten halki.
Kun valtavia patolaitteita rakennettiin, täytyi myös rakentaa
suunnattoman suuria lämpimiä huoneita niille radan osille, joitten
varrella täytyi toimittaa sementtitöitä jäätävän kylmässä ilmassa.
Seudun suuri pohjoisuus myös teki välttämättömäksi, että suuri osa
voima-asemaa oli rakennettava maan alle. Mahtava, kirkkoa muistuttava
konehuone on hakattu vuoreen 50 metrin syvyyteen. Paljon oli vaikeuksia
voitettavana, ennenkuin Porjuksen voima-asema valmistui, mutta hyvin
kaikista vaikeuksista lopulta kuitenkin suoriuduttiin. Voima-asemalla
on toistaiseksi 4 turbiinia, jotka kehittävät 40,000 hevosvoimaa.
Näistä käytetään 10,000 hv. malminlouhintaan Lapin kaivoksissa ja
20,000 hv. tarvitaan radan käyttövoimaksi.

Sen rautatieosan pituus, jossa sähkö näin on tullut käyttövoimaksi,
on lähes 140 km. Pitkin radan vartta, jossa pitkän-pitkät, raskaat
malmijunat vain muutaman tunnin väliajoilla vyöryvät erämaan halki
päivän toisensa perästä, näkee nyt säännöllisten välimatkojen päässä
punaisia, raudasta tehtyjä johtopylväitä ja suurempien rautatieasemien
vierellä korkeita sähkönmuuntelutorneja. Kaikki on harvinaisen siistiä,
aistikasta ja siroa tekoa.

_Riksgränsenistä Narvikiin_, radan pohjoiseen päätekohtaan ja samalla
maailman pohjoisimmalle rautatieasemalle, on matkaa vain 42 km. Sillä
matkalla ehditään kuitenkin kulkea kokonaista 21 tunnelin lävitse,
puhumattakaan monista radan yli rakennetuista silloista ja katoksista,
jotka estävät tuntureilta alasvyöryvän lumen pysähtymästä radalle ja
estämästä liikennettä.

Näköalat ovat aivan suurenmoisia. Radan toisella puolen korkeat,
lumipeittoiset tunturit, joilta vaahdoten, hyrskyen, hyppien ja
kohisten alas rientävät tunturipurot, radan alitse painuen toisella
puolen oleviin kuiluihin. Toisella puolen arvaamattomia syvänteitä,
joiden molemmilla rinteillä kasvaa vihreää ruohoa, toisin paikoin
koivuja mäntymetsää, ja joiden pohjalta silloin tällöin kuvastuu ihanan
tunturilammen tyyni pinta. Tuon tuostakin juna pujahtaa odottamatta
tunnelin salaperäiseen pimentoon, kulkee tunturin alitse, ja kun se
hetkisen kuluttua jälleen porhaltaa päivänvaloon, avautuu silmien
eteen uusi, lumoavan suurenmoinen tai herttaisen viehättävä maisema.
Suurenmoisinta ehkä on luonto Hundalin ja valtakuntien rajan välillä.
Se on villiä, ihmiskäden koskematonta mahtavaa tunturiseutua, jonka
keskitse Hundalin joki kaivamassaan uomassa syvällä kallioiden välissä
kohisee.

Muuten ovat tuntureilta alasvirtaavat purot hyvinkin oikullisia sekä
rautatieliikenteen turvallisuudelle monasti sangen vaarallisia. Niinpä
muutamia päiviä aikaisemmin kuin viimeksi mainittua rataa pohjoiseen
päin kuljin, söi lähellä Sildvikin asemaa (Norjan puolella), aivan
tunnelin suulla, muuan radan alitse tuntureilta virtaava voimakas
ja vesirikas puro rikki tavallisen, aikoinaan kyllä ihmisvoimin
vahvastikin lujitetun uomansa radan alla ja yhtäkkiä rikkoi siltä
kohden radan, vieden sen kiskoineen päivineen suurella kohinalla ja
ryskeellä alas jo niille seuduille asti ulottuvaan Ofoten vuonoon ja
sen rantajyrkänteille. Vähältä lisäksi piti, ettei samalla tapahtunut
hirveä rautatieonnettomuus. Pikajuna, n.s. Lapplandsexpressen, oli
juuri tulossa Narvikista päin, täynnä eri maiden turisteja ja muita
matkustajia. Se olisi hetken päästä ajanut tunneliin ja sitten —
syvyyteen. Vain nopea ratavartia, juosten pitkin tunturin reunaa
tunnelin päällitse — tunneliinkaan ei voinut virran vuoksi päästä
eikä sitä myöten mennä — ehti viime hetkessä tunnelin toiseen
päähän, ennenkuin juna ajoi sinne sisään, ja pelasti junan mitä
hirvittävimmästä onnettomuudesta. — Ei ihme, että miestä sen jälkeen
kunnioitettiin sankarina ja hänen kuvansa kierteli niin hyvin Ruotsin
kuin Norjankin lehdissä.

Erikoisesti oli vuoden 1914 kesän loppupuoli liikenteelle vaarallinen
näillä maailman pohjoisimmilla rautatieseuduilla ja koetteli
ratalaitoksien lujuutta ja kestävyyttä. Silloin heinäkuussa
vallinneet harvinaisen lämpimät ilmat vaikuttivat tuntureillakin niin
voimakkaasti, että niiltä suli ei ainoastaan edellisen talven lumi,
mutta lämpö alkoi sulattaa tunturien vanhempiakin lumivarastoja.
Ja silloin kuin Skandinavian niemimaan etelämmissä osissa kuivuus
kuumuuden ohella alkoi käydä yhä rasittavammaksi, tunturiseuduilla
alkoivat tuntua tulvat. Tunturipurot paisuivat yli äyräittensä ja
alempana virtailevat joetkin alkoivat niiden vaikutuksesta tulvia, niin
ettei sellaista pohjoisten jokien tulvimista oltu nähty miesmuistiin.
Mitään mainittavampia vahinkoja nämä tulvat eivät rautateihin nähden
kuitenkaan saaneet aikaan.

Ofoten vuono on 75 km pitkä ja rautatie Narvikiin kulkee sen rantoja
pitkän-pitkät matkat. Varsin juhlallinen on kaari, jonka rata tekee
vuonon päässä, kiertyen sen ympäri. Siinä vaunun akkunasta näkee
tunnelin suun toisensa perästä vuonon toisella puolella, junan jo
kiirehtiessä yhä uusiin tunneleihin sen toisella puolen. Laaksossa
alhaalla, vuonon rannoilla, on asuntoja, on metsää, niittyjä, jopa
peltotilkkujakin siellä täällä. Soma jalkapolkukin luikertelee alempana
pitkin vaaran kuvetta. Tuossa näet _kotalappalaisiakin_ telttoineen
lähellä radan sivustaa. Näetpä hevosenkin ja muutamia lehmiä siellä
alhaalla. Toisella puolen rataa ylenee tunturi ylenemistään. Porolaumat
syövät sen kupeilla ja ylempänä on ikuinen lumi, jota vastaan auringon
säteet monissa väreissä ihanina heijastavat, tai peittyy tunturin
huippu pilveen, yhdistyen siihen niin, että sen ja tunturin rajaa on
monasti aivan mahdoton erottaa. Usein myös tunturin keskiosa peittyy
pilveen, mutta huipulla, pilven yläpuolella, leikkivät auringonsäteet
puhtoisessa lumessa. Ja matkustajan koko huomio kiintyy ehdottomasti
ainakin hetkiseksi pohjolan mahtavaan alppimaisemaan, jota hän pitkään
aikaan ei unohda.




Pohjoisessa.


_Narvik_, niin kaukana pohjoisessa Ofoten vuonon rannalla kuin se
onkin, on kuitenkin asemansa puolesta Norjan pitkän-pitkän rannikon
kauneimpia kaupunkeja.

Korkeina kohoovat ikuisen lumen peittämät tunturit suoraan ylös Ofoten
vuonon molemmilta rannoilta. Tunturien kauniit muodot ja niiden korkeat
huiput, jotka auringon säteet usein pukevat mitä ihmeellisimpiin
väriheijastuksiin, tarjoovat kerrassaan suurenmoista katseltavaa. Heti
kaupungin lähellä ovat 1,448 m korkea Beisfjordtinden ja 1,576 m korkea
Ljomentinden.

Itse kaupunki, jossa nykyisin lienee noin 6,000—6,500 asukasta, on
rakennettu 1,270 m korkean Fagernaesbergin juurelle. Tämän tunturin
huipulle jos kiipeät — ja se on verraten helppo tehtävä — on edessäsi
näköala, joka epäilemättä on napapiirin pohjoispuolisen maailman
kauneimpia. Enkä ollenkaan, siellä käytyäni, ihmettele, että eri maista
alkaa matkailijoita yhä enemmän liikkua Kiirunan, Abiskon ja Narvikin
seuduilla, missä vielä on tilaisuus ihailla _koskemattoman_ luonnon
ihmeellistä suuruutta.

Narvik on uudenaikaisesti rakennettu, kaunis kaupunki, jossa mielellään
muutaman päivän viettää. Kaupungin nähtävyyksistä mainittakoon
ennen kaikkea Luossavaaran—Kiirunavaaran kaivosyhtiön suurenmoiset
satamalaitokset, joiden kautta viime vuosina on kuljetettu rautamalmia
vuosittain noin 2 miljoonaa tonnia, ja saman yhtiön mahtava
sähkövoima-asema, konepajat y.m.

Kesällä on Narvikiin varsin mukava pääsy. Pikajuna lähtee sinne
Tukholmasta kesäisin joka päivä ja viipyy matkalla Tukholma—Narvik
42 tuntia. Laivat käyvät kesäisin Atlannin valtameren puolelta
Narvikissa useammankin kerran päivässä — vaikka nykyiset maailman
suuret tapahtumat luonnollisesti ovat tähänkin liikenteeseen painaneet
leimansa.

Narvikista on myös varsin mukava pistäytyä kuuluisassa _Lofotenin_
saaristomaailmassa. Matka on verraten lyhyt ja laivat hyviä. —
Pistäydymme _Svolwaerin_ kauppalaan. Kalastajia ja taas kalastajia
tapaamme kaikkialla. Sanomalehtimiehenä minua huvittaa käydä kauppalan
sanomalehdenkin toimituksessa. Omistaja itse lehden toimittaa, latoo,
painaa ja postittaa. Vaatimaton kyllä lehti on, mutta tointa ja
yritteliäisyyttä siinä silti paljon tarvitaan.

Jylhää ja lohduttoman karua on Lofotenin luonto. Harmaata, rosoista
vuorenrinnettä niin pitkälle kuin silmä kantaa, kasvullisuuden merkkiä
ei juuri missään huomaa. Lunta vain kaikkialla, lunta huipuilla ja
lunta alempana. Mutta elämää tämä saaristo kesäisin silti uhkuu,
voimaa ja elämää. Voimaa ja uhmaa huokuu siellä luonto, voimasta ja
uhmasta puhuvat siellä ihmisten toimet ja työt. Samalla sen yllä
leijailee kaikkialla satujen pohjolan tarunomainen hohde ja muinaisajan
viikinkien »louhikäärme»-laivojen sadunomaiset hurjat seikkailut
»velhojen maassa».

* * *

Matkamme näillä pohjoisilla seuduilla on jo vienyt sivuja verraten
runsaasti. Arvoisain lukijain suosiollisella luvalla teemme kuitenkin
vielä pienen matkan Svolwaerista pitkin Norjan rannikkoa eteläänpäin
Trondhjemia kohti ja aivan lyhyen pohjoiseen päin.

Svolwaerista eteläänpäin lähtiessä tervehtivät matkustajaa pian
pohjolan mahtavat jättiläisneidot, »_De syv Söstre_», »Seitsemän
sisarusta», jotka Sannesfjordissa, laivan poikettua sisäväyliin,
komeina vuorenhuippuina kuin jäykät kuvapatsaat kuvastuvat punertavaa
iltataivasta vasten. Luminen on niiden päähine ja leveitä lumijuovia
on niiden vaipalla. Ja kuin piiloon niiden jäätävältä hengitykseltä
on harmaan harjun suojaan kyyristynyt pieni kalastajakylä. — Jo
ennen Sannesfjordiin tuloa on laivasta pitkät ajat seurattu komeata
jäätikköaluetta _Svartisen_, joka nimestään huolimatta kimmeltäen,
välkkyen ja säkenöiden hohtaa huikaisevan valkoisena.

Saavutaan jälleen etelämmäksi. Laivasta näkyy _Torghatten_, kuin
satujen jättiläisten mereen heittämä mahtava kalliomöhkäle, jonka
keskellä näkyy ikäänkuin tykinkuulan puhkaisema reikä. Lähelle kun
menee, saa huomata, että se todellisuudessa on noin parin sadan metrin
pituinen suora luonnontunneli ja siksi korkea, että jättiläinenkin
epäilemättä on voinut sitä pitkin pystyssäpäin kulkea.

Mutta lähdemme jo _Lofotenilta pohjoiseen päin_. Tulemme Tromsön
kaupunkiin, joka on samalla leveysasteella kuin Utsjoki. Paikan
pohjoisuudesta huolimatta on kasvullisuus suurenmoisen runsasta.
Tapaamme m.m. pengermän muotoon rakennettuja uhkeita puutarhoja,
jotka tuuhealla ja rehevällä kasvullisuudellaan tekevät valkeiden,
huvilan muotoon suunniteltujen rakennusten ympärillä mitä lumoavimman
vaikutuksen.

Matka pitkin Norjan pohjoisrannikkoa itäänpäin aina Venäjän
puolelle saakka kun mielestäni monessakin suhteessa on erikoisen
mielenkiintoinen, jätämme sen toistaiseksi, voidaksemme tällä matkalla
viipyä vähän kauvemmin kuin pikaharppauksella Lofotenilta eteläänpäin.
Golf-virta ja runsas kalansaalis ovat vaikuttaneet, että niillä
seuduilla vallitseva kulttuuri muistuttaa meidän oloissamme kokonaan
toisia, paljon eteläisempiä leveysasteita.

Mutta ennenkuin matkamme tällä kertaa lopetamme ja jälleen palaamme
omille kotoisille seuduille, haastatelkaamme pikimmältään Norjan
pohjoisimmilla rannikkoseuduilla asuvia suomalaisia heimolaisiamme.




Pohjois-Norjan suomalaisia haastattelemassa.


Kävelen Narvikin asemasillalla, odotellen etelä-pikajunan lähtöä. Monta
henkeä ei vielä ole asemalla. — Saapuu siihen pian minun jälkeeni muuan
lappalainen poikineen. Mukanaan heillä on lihava vuohi. Asettavat sen
tilavaan, avonaiseen laatikkoon, joka on asemasillalla.

Kävelen siihen vuohilaatikon luo minäkin. Saatuani jo tulomatkalla
Narvikiin näytteitä näiden seutujen lappalaisten hyvästä suomen kielen
taidosta, kysäsen ukolta:

— Paljonko tällainen vuohi näillä seuduin maksaa? Ukko ja poika
katsahtavat minuun hämmästyneinä. — Jassoo, sinä olet Suomesta!

— Niin olen.

— Sitten oikein niitä meidän puolen miehiä. Niin, että mitäkö tämä
keituri maksaa? Viisikolmatta kruunua minä tästä maksoin. Saa
niitä nuorempia kahdellakymmenelläkin, mutta maksavat ne välistä
kolmekinkymmentä. — Et suinkaan sinä täällä asu? Taidat olla seuroihin
matkalla?

Mitä ukko tarkoitti »seuroilla», en silloin heti huomannut, mutta pian
asia minulle myöhemmin selvisi. Selitin lähemmin, mistä olen ja mitä
varten olen matkalla. Ja niin jatkoimme jälleen keskustelua vuohesta.

— Ostin tämän keiturin täältä Narvikista ja vien kotiini. On minulla jo
kolme keituria sekä pari pientä tulossa.

Samassa saapuivat asemamiehet sijoittamaan vuohilaatikkoa
paikallisjunan tavaravaunuun ja ukko lähti heidän mukanaan toisille
raiteille.

Asemalle saapuu lisää yleisöä. Tuossa tulee puoliväliin toistakymmentä
henkeä käsittävä joukkue, keski-ikäistä, vakavaa väkeä. Kullakin
on sirotekoinen, ruskea, suurehko matkalaukku kädessä. Miehiä on
joukkueen enemmistö, naisia vain neljä tai viisi. Hyvästi, vaikka
yksinkertaisesti puettuja ihmisiä, naiset hyvinvoipia, miehissä
jotakin, joka heti ensi näkemältä muistutti merimiestä.

— Viedähän matkalaukut vain suoraan junahan. Kaippa se jo pian lähteä
mahtanee.

Selvät suomalaiset sanat sattuivat korviini siinä heidän ohimennessään.

Joukkue nousi junaan, jätti matkatavaransa sinne ja palasi jälleen ulos.

— Mennähän pilettejä ostamahan!

Seurasin mukana odotussaliin päin. Ja kun yksi miehistä jäi toisista
vähän jälkeen, kiirehdinpä heti kuin vaistomaisesti häneltä kysymään:

— Olettekohan suomalaisia?

— Suomalaisiahan ollahan, vaikka Norjan alamaisia.

Ja pian seurasi jatkoa:

— Mistäs kaukaa herra on?

Ryhdyin lyhyesti selittämään. Samassa saapuu siihen toinenkin seurueen
miehistä.

— Niin, kukas se tämä on? Puhuu suomea.

Kysymyksellään hän kääntyi toverinsa puoleen, päällään nyökäten minuun
päin.

Ja niin alkoi tuttavuutemme.

Pian lähti junakin. Lappalainen poikineen ja vuohineen jäivät
asemalle, jatkaakseen matkaansa pian lähtevässä paikallisjunassa.
Norjalais-suomalaiset uudet tuttavani lähtivät samassa junassa kuin
minäkin ja matkamme jatkui yhdessä noin viiden tunnin ajan. Minä jäin
heistä Kiirunaan, he jatkoivat matkaansa eteenpäin.

He olivat matkalla Suomeen; Bodenin kautta Karungin asemalle, siitä
Tornionjoen yli Suomen puolelle, sitten hevoskyydillä Tornioon,
siitä junalla Oulaisiin »seuroihin», s.o. suuriin laestadiolaisten
kesäjuhliin. Tavallisesti noin joka kolmas kesä sieltä Jäämeren
rantamailta tuollainen matka laestadiolaisten kesäjuhliin tehdään.
Ja suuriksi osanoton puolesta arvelivat Oulaisten juhlain juuri
sinä kesänä muodostuvan. Laestadiolaisia siellä pohjoisimmassa
Norjassa ovat suomalaiset melkeinpä järjestään, samoin enimmäkseen
niiden seutujen norjalaisetkin. »Sionin Sanomia» sinne paljon
leviää. Äskettäin on norjaksikin ilmestynyt laaja laestadiolainen
laulukirja. Suomen puolelta käy siellä silloin tällöin laestadiolaisia
maallikkosaarnaajia. Joku vuosi sitten on siellä kuitenkin tapahtunut
laestadiolaisten keskuudessa ikävä hajaannus, sen jälkeen kuin
n.s. uusi herätys siellä muutamien Suomen puolesta tulleiden
maallikkosaarnaajien kautta on saanut jalansijaa. — Muita lehtiä kuin
edellämainittu uskonnollinen ei Pohjois-Norjan suomalaisille Suomesta
juuri tule. Haaparannalla ilmestyvää suomenkielistä, vaikka, ikävä
kyllä, niinkuin tiedämme nykyisin ruotsin mielistä, »Haaparannan
Lehteä» leviää sinne lukuisasti. Mutta enimmäkseen tilataan ja luetaan
Norjan lehtiä.

Suomalaisia on Jäämeren rannoilla paljon. Jo monta polvea ovat
useimmat heistä niillä seuduin asuneet, siellä syntyneet ja kasvaneet.
Suomalainen suurimmaksi osaksi on Vesisaari (Vadsö), suomalainen
Vuoreija (Vardö), suomalaista on Porsangin vuonon ympäristöllä,
suomalaista Hammerfestin seuduilla ja siitäkin länteenpäin.
Matkatovereistani useimmat olivat Hammerfestistä, Kvalöstä ja
Vesisaaresta. Muuan heistä oli Suomessa syntynyt ja muuttanut Jäämeren
rannikolle, Vuoreijaan, vasta noin kuusi vuotta sitten. — Enimmäkseen
suomalaiset siellä elävät kalastajina, muutamat sentään ovat
varsinaisesti kauppiaitakin. Samalla heillä on vuonojen perukassa pieni
peltotilkkunsakin, jossa viljelevät heinää. Pari kolme lehmääkin on
useilla, samoin vuohia (keitureja) muutamia. Säännöllisesti sikäläiset
suomalaiset ovat ahkeraa ja hyvinvoipaa, jopa varakastakin väkeä.
Kala on viime vuosina ollut hyvässä hinnassa; ostajia on runsaasti
sekä Norjasta että Venäjältä. Kolmena viimeksi kuluneena vuotena on
kalansaalis kuitenkin ollut paljon niukempaa kuin sitä edellisinä
vuosina.

Kalastusta Jäämerellä harjoitetaan ympäri vuoden ja monilla erilaisilla
pyyntineuvoilla. Enimmäkseen saadaan turskia, saitoja, sillejä ja
ahvenia, mutta paljon myös mateita, lohia, lankoja, tainareja,
pallaita j.n.e. Pallas on komea, suurenmoinen kala, joka voi painaa
aina muutamia satoja kiloja; siinä on hyvä liha ja on sen vuoksi sekä
harvinaisuutensa takia erikoisen hyvässä hinnassa. Iso ja hyvänmakuinen
kala on myöskin lanko, samoin tainari, joka sekin voi kasvaa noin 40—50
kg painoiseksi ja on erikoisesti tunnettu suuresta äkäisyydestään. Kun
se vain saa kalastajan käden suuhunsa, pilalla on silloin käsi. Samoin
jos se saa jalkaan kiinni, pala silloin on poissa saappaasta, usein
jalastakin. Ensimmäinen työ sen vuoksi kalastajalla onkin sen päähän
lyömällä surmaaminen jo ennen veneeseenkään nostamista, jos se vain
näyttää mahdolliselta ilman kalan takaisin mereen pääsemisen vaaraa.
Ahventa tuskin tuntee ahveneksi se, joka niitä vain Suomen sisävesistä
on pyytänyt, siksi paljon se on vaaleampi, ohuempi ja muutenkin
»jäämeriläistynyt».

Vaaranalaista on niillä vesillä kalastajan ammatti. Myrskyt ja meri
vaativat usein uhrinsa. Paljon hukkuu siellä vuosittain suomalaisiakin.
Varsinkin talvi v. 1914 oli ankara myrskytalvi, jolloin meri
saaliikseen vaati monien suomalaistenkin perheiden isien ja parhaassa
miehuuden ijässä olevien poikien hengen. Nyttemmin maksaa Norjan valtio
jokaisen Jäämereen hukkuneen kalastajan, joka on Norjan alamainen,
jälkeenjääneille omaisille 1,000 kruunua korvausta. — Hukkumistapaukset
ovat kyllä parin kolmen viime vuoden aikana käyneet entisestään paljon
harvalukuisemmiksi, sen jälkeen kuin yhä useampi kalastaja on itselleen
hankkinut moottoriveneen entisen purjeveneensä tilalle.

Vakavaa uskonnollista väkeä on sikäläinen kalastajakansa. Kuolemaa
ja kuolemansanomia saa niin usein odottaa. Milloin on yhden vuoro,
milloin toisen. Useita oli Jäämeri vienyt lapsista ja muista omaisista
näitäkin, jotka nyt olivat Suomeen matkalla.

Talot siellä ovat jo enimmäkseen puusta, harvassa on enää kivestä ja
turpeista rakennettuja asuntoja. Toisin paikoin puu on hyvin kallista,
se kun vesitietä tuodaan pitkiä matkoja etelämpää; toisin paikoin
saadaan hirsiä sentään lähempääkin, pisimpien vuonojen perukoista.

Monia muitakin asioita heiltä tiedustelin.

Paraillaan rakentaa Norjan valtio maantietä Porsangin vuonon ympäri.
Jokien yli vievät sillat ovat uudenaikaisia rautasiltoja. Työ saataneen
valmiiksi jo ennen pitkää. Sen jälkeen alotetaan maantie Lakselvenistä
tai Havnebugtista, Porsangin vuonon pohjukasta, aina Utsjoelle, Suomen
rajalle asti. Ja kun Suomen puolella ovat nykyisin myöskin hankkeet
vireillä maantien ulottamisesta aina Utsjoelle asti, päästäneen
siis ennen pitkää Suomesta maantietä myöten aina Jäämeren rannoille
saakka.[19]

Kylät ovat Jäämeren rannoilla useatkin hyvin suuria, kaupunkimaisia.
Tavallisesti asianlaita on se, että missä norjalaiset ovat enemmistönä,
siellä kylä on aivan norjalainen, missä taas suomalaisia on enemmän,
siellä kylä on yksinomaan suomalainen. Suomea ymmärtävät Jäämeren
rannikon norjalaisetkin. Suomea puhuvat säännöllisesti niiden
seutujen lappalaisetkin. Vesisaaren apteekkari on suomalainen,
samoin on suomalaista vanhaa sukujuurta ja täysin suomen kieltä
hallitseva Finnmarkenin (Ruijan) nykyinen kuvernööri. Noin kahdeksan
vuotta takaperin opetettiin vielä kouluissakin suomeksi. Nyt kyllä
opetetaan vain norjaksi, mutta opettajain täytyy kuitenkin ainakin
johonkin määrin taitaa myöskin suomea. Samoin saarnaavat papit
kirkoissa nykyisin vain norjaksi. Mutta silti suomen kielen käyttöä
ei erikoisemmin koeteta rajoittaa. Päinvastoin näkevät norjalaiset
viranomaisetkin niillä seuduin mielellään, että suomen kielen käyttö
ei unohdu, ja suomalaiset ovat siellä yleensä hyvin suosittuja. Kotona
puhutaan perheen keskuudessa vain suomea, ja niin sitä täysin oppivat
aina lapsetkin, norjankielisestä kouluopetuksesta huolimatta.

Ja puhdasta suomea, useimmat pohjalaista murretta, nämä tuttavani
puhuivatkin. Muutamista pikku seikoista vain silloin tällöin saattoi
huomata, etteivät he olleet Suomessa syntyneitä eikä kasvaneita.
Niinpä he olivat laskusanojen käytössä sen ajan lapsia, jolloin
Suomessakin vielä kansan kesken yleisimmin ja säännöllisesti puhuttiin
viidestäkolmatta, yhdestäneljättä j.n.e. Pikku esimerkki siitä tulkoon
mainituksi.

Mainitsemani lappalainen oli Narvikin asemalla kertonut maksaneensa
keiturista viisikolmatta kruunua. Kun tästä meidän kesken junassa tuli
sattumalta puhe, ja mainitsin lappalaisen maksaneen kaksikymmentäviisi
kruunua vuohestaan, ihmetteli muuan heistä hinnan halpuutta, heidän
seudullaan kun vuohi maksaa kymmenen, jopa viisitoista kruunua.

— Mutta kalliimpihan tämä keituri sitten oli, huomautin.

— Jaa mitä se taas maksoikaan?

— Kaksikymmentäviisi kruunua.

— Ai niin, viisikolmatta kruunua. Minä ymmärsin äsken väärin. Me
siellä puhumme vain viidestäkolmatta. Mutta te siellä Suomessa näytte
käyttävän uudempaa, ruotsalaista tapaa.

— Niin käytämme, myönsin. Eikä puuttunut, ettenkö tuntenut itseäni
vähän noloksi.

Rehtiä oli väki, kunnon suomalaista juurta. Ja harvoin olen outoihin
ihmisiin viiden tunnin rautatiematkalla kiintynyt niinkuin näihin
Jäämeren rannikon uusiin tuttaviini.

Lähestyttiin jo Kiirunan asemaa. Ja raakamalmilla lastattuja avovaunuja
alkoi näkyä yhtämittaisina, loppumattomina jonoina.

— On meilläkin joukossamme Jaegervandin vaskikaivoksen keksijä,
huomautti se näistä tuttavistani, joka oli Suomessa syntynyt. —
Ensi vuonna sielläkin taas työt aletaan. Minäkin aion mennä sinne
kaivostyömieheksi.

— Mitäpä siitä! huomautti komearyhtinen, pitkä, noin 50—60
vuoden välillä oleva, miellyttäväkäytöksinen asianomainen, johon
uskonnollisuus ja meri oli painanut pysyvän leimansa. — Mutta on
jälleen hauska päästä Suomeen. Viisi vuotta sitten siellä viimeksi
olin. Eihän niitä Suomen tapahtumia enää tule niin tarkoin seuratuksi.
Mutta useita tuttavia minulla Suomessa on: Torniossa, Oulussa,
Rovaniemellä ja vähän muuallakin. Bodeniinkin täytyy siitä ohi mennessä
pistäytyä. Kenties Hänninen ja Kangaskin lähtevät sieltä mukaan Suomeen.

* * *

— Jos matkanne Jäämeren rannoilla joskus sattuu meidän tienoille, niin
käykäähän talossa katsomassa.

Ja että vastaanotto tulee olemaan hyvä, jos vastaisuudessa satun
tilaisuuteen tämän toivomuksen täyttämään, siitä olen täysin vakuutettu.




Viiteselitykset:


[1] Joka on ottanut vaivakseen »Ruotsin salo-suomalaisiin»
tutustumisen, hän ei myöskään jättäne Gustaf Schröderin »_Yrjänä
Kailasta_» lukematta.

[2] Eräiden nimien ja lainasanain perusteella (Luulaja,
Piitime, Röyttä, saita, valas j.n.e.) on Upsalan yliopiston
suomalais-ugrilaisten kielten professori K.B. Viklund tehnyt sen
johtopäätöksen (Ymer v. 1914), että suomalaisia jo ajanlaskumme
ensimäisinä vuosisatoina on nykyisen Norrbottenin läänin alueella
tavattu.

[3] Mielenkiintoisia kertomuksia Tornionlaakson suomalaisten ja
lappalaisten kristinuskoon käännytysajoilta sisältää E. Melanderin
arvokas kaunokirjallinen kokoelma »_Klocka och Trolltrumma_» (ilm. v.
1914).

[4] Kun Ruotsin sanomalehtiä niihin aikoihin ei, sensuuritoimenpiteiden
seurauksena, maahamme saapunut kuin silloin tällöin joku »erehdyksestä»,
ei alkuperäisiä ruotsalaisia tietoja ollut käytettävissä.

[5] Kesällä 1917 näkyi sanomalehdistössämme uutisia, että Wenäjän
valtio aikoo jälleen hajoittaa koko radan ja viedä radan kiskot
muualle. Ainakaan tätä kirjoittaessa ei aietta kuitenkaan vielä
ole toteutettu. Mutta, niinkuin luonnollista, ovat jo tällaiset
aikeetkin herättäneet suomenpuoleisessa Tornionjokilaaksossa
huolestumista, sillä rata on näille pohjoisille seuduille varsin
suuriarvoinen. Asianomaisille lienee jo tehty useita anomuksiakin,
että Tornion—Karungin rata muodostettaisiin palvelemaan säännöllistä
liikennettä Torniosta pohjoiseen ja sitä jatkettaisiin Ylitorniolle
asti.

[6] Mielenkiintoinen niille, jotka näihin kysymyksiin lähemmin
haluavat perehtyä, on rehtori L. de Vylderin esitys »Kulturarbetet i
Tornedalen», »Det nya Sverige» julkaisun 1:ssä vihossa.

[7] Tämän vuoden Ruotsin valtiopäiväin molemmat kamarit ovat
edustaja von Schneiderin esityksestä päättäneet kuninkaalta anoa
täydellistä selvitystä kansakoululaitoksesta Norrbottenin läänin
suomalaisseuduilla sekä ehdotusta valtiopäiville tuon selvityksen
johdosta. Esityksen yhteydessä mainittiin, että nykyisin käytetään
225,000 kr. määräraha »kansanopetuksen edistämiseen maan pohjoisimmissa
osissa asuvien suomalaisten keskuudessa», jolla, suomalaiselta
kannalta asemaa arvostellen, tarkotetaan etupäässä noiden suomalaisten
ruotsalaistuttamista mieleltään ja kieleltään. V:sta 1875 on
Haaparannalla toiminut pientenlastenkoulujen opettajain seminaari, joka
v. 1899 laajennettiin 3-vuotiseksi. V. 1907 perustettiin Luulajaan
täydellinen opettajaseminaari. Ja v:sta 1874 on myönnetty korotettuja
stipendejä Haaparannan, Uumajan ja Hernösandin seminaarien niille
oppilaille, jotka taisivat suomen kieltä ja sitoutuivat määräajat
palvelemaan suomalaisseuduissa näiden lasten, mikäli tosiasiat
osottavat, luonnollista kansallistunnetta heikentämässä ja äidinkieltä
tukahuttamassa. V. 1875 oli Norrbottenissa 19 kiinteää ja 18 kiertävää
kansakoulua, 7 kiinteää ja 90 kiertävää pientenlastenkoulua; v. 1885
oli vastaavat luvut 34, 28, 53 ja 85; v. 1895 taas 61, 13, 100 ja 144
ja v. 1905 102, 13, 220 ja 164. Omia koulutaloja on suomalaisseuduissa
jo 285. V. 1909 ehdotti Luulajan tuomiokapituli, että opetus
suomalaisseuduissa tehtäisiin kouluissa läpi vuoden kestäväksi ja
koululapset otettaisiin täyshoitoon. Siihen valtiopäivät v. 1911
suostuivatkin. Määräraha suomalaisseudun kouluja varten korotettiin
90,000 kr:sta 150,000 kruunuksi, mikä taas v. 1915 valtiopäivillä
korotettiin 225,000 kr:ksi. — Koulujen lisäksi on, niinkuin aikaisemmin
on mainittu, perustettu ruotsalaistuttamistarkotuksessa työtupia,
kyläkursseja, kansankirjastoja ja Lannavaaran lähetyskoulu, järjestetty
suomalaisten lasten täyshoito umpiruotsalaisiin kyliin y.m.s.

[8] Mitä tukkiyhtiöiden toiminta on viime vuosina vaikuttanut
Norrlannissa aina Tornionjokilaaksoon asti, sitä kaunokirjallisessa
muodossa koskettelee Peräpohjolan oloihin perehtynyt ja niiden
hyväksi paljon toiminut, myös suomen kieltä taitava ruotsinmaalainen
sanomalehtimies Waldemar Lindholm suomennettunakin ilmestyneessä
kirjassaan »Kun metsä kuolee».

[9] Hänen elämäkertansa saataneen ennen pitkää painosta ilmestymään,
joten lähemmät elämäkerralliset piirteet tässä sivuutan.

[10] »Tähti» tarkottanee tässä ehkä lähinnä Frankfurtissa ilmestynyttä
lehteä »L'Europe», jossa 10/9 1865 oli Tukholmasta lehdelle lähetetty
siksi räikeä ja vääristelty sepustus fennomaanien harrastuksista, että
»Åbo Underrättelserissäkin» sitä paheksuttiin.

[11] Otsakkeella »Suomalaisuuden Liiton ohjelma johdettava uusille
urille!» koskettelee »Tampereen Sanomat» pääkirjoituksessaan 12/6 17
Suomalaisuuden Liiton toimintaa ja tehtäviä ja huomauttaa, että jos
käsitämme Suomalaisuuden Liiton tehtävät laajemmin kuin ne yleensä
tähän asti on käsitetty, silloin saamme liitolle ohjelman, joka antaa
sille uutta elinvoimaa ja myös yhä enemmän kerää kansalaisia sen
toimintaa tukemaan.

»_Suomalaisuuden Liitto_», kirjoittaa lehti, »_ottakoon tehtäväkseen
olla maamme ulkopuolella olevien suomalaisten ja kotimaan välisenä
yhdyssiteenä_! Sellaista liittoa, sellaista yhdistävää, koossapitävää
sidettä meillä ei ole, sellaista tarvitaan ja siinä on tehtävä, joka
on tekemisen arvoinen. Ja luulisi sen mahtuvan Suomalaisuuden Liiton
ohjelmaan.

Muistakaamme, että sadattuhannet suomalaiset elävät maamme rajain
ulkopuolella vieraitten ja voimakkaitten kansallisuuksien keskeen
sirotettuina Norrbottenissa, Finnmarkenissa, Muurmanin rannikolla,
Vienan-Karjalassa, Inkerinmaalla, Siperiassa, Amerikan Yhdysvalloissa,
Kanadassa ja Argentinassa — mainitaksemme seudut, missä kansalaisiamme
on ehjempinä ryhminä, kuinka he vain Amerikassa ja Inkerinmaalla elävät
kansallisesti valveutuneemmin, mutta sen sijaan ovat muualla jätetyt
melkein kokonaan oman onnensa nojaan. Kirkko vain on pitänyt huolta
Siperian ja viimeaikoina myös Muurmanin rannikon suomalaisasutuksesta,
samaten kuin merimieslähetys suomalaisista merimiehistä suurimmissa
satamakaupungeissa — muuten ei näitten hyväksi ole tehty, eikä aina
voitukaan tehdä enempää. Uusi »Karjalan sivistysseura» alkaa jälleen
työn Vienan-Karjalassa. Eiköhän uudet olosuhteet kotona ja Venäjällä
nyt lisää mahdollisuuksia muittenkin Venäjällä asuvien suomalaisten
— ei kuitenkaan kaikkien suomenheimoisten, sillä siinä joutuisimme
liian etäälle — hyväksi tehtävälle työlle. Eikä silloin olisi
unohdettava muuallakaan asuvia suomalaisia. Ei sen tarvitsisi olla
mitään suursuomalaista propagandaa, pikemminkin se olisi jonkinlaista
sisälähetystä, jonka avulla me vain tahtoisimme pitää mitä meille
kuuluu — ei alueellisesti, mutta kansallisesti.

Perustettakoon ennen kaikkea ulkomailla asuvien suomalaisten keskuuteen
Suomalaisuuden Liiton alaosastoja ja hankittakoon asiamiehiä. Niitten
tehtävänä olisi ottaa selkoa ympäristönsä henkisistä tarpeista ja
olla vuorovaikutuksessa liiton keskustoimiston kanssa, joka heille
välittäisi kirjallisuutta, sanomalehtiä j.n.e. Kenties voisi ajatella
osastojen yhteyteen vielä äidinkielisen alkuopetuksenkin antamisen.
Näin muodostettuna Suomalaisuuden Liitosta tulisi meidän »Alliance
française», meidän »Alldeutscher Verbund», jotka kumpikin tahollaan
valvovat vieraissa maissa olevain kansalaistensa kohtaloita. Jos suuret
kansallisuudet tekevät tällaista työtä, kuinka paljon välttämättömämpää
se silloin on pienille kansoille, joilla kansojen kilpailussa ei ole
varaa kadottaa ainoatakaan jäsentänsä.»

[12] Sangen mielenkiintoinen oli viime vuoden lopulla julkisuudessa
näkynyt tieto, että tämän vuoden alusta Pohjois-Ruotsissa aiotaan
julkaista kahta suomenkielistä lehteä, joista toinen painetaan
Luulajassa ja toinen Haaparannalla. Tulisiko uusikin lehti, jonka
nimeksi oli mainittu »Haaparannan Sanomat», tekemään voitavansa
Norrbottenin suomalaisten kieleltään ruotsalaistuttamiseksi, niinkuin
»Haaparannan Lehti» viime vuosina, siitä ei niihin aikoihin täällä
saanut lähempää selkoa. Tämän vuoden alussa luin »Tornion Lehdestä»
(9/1 17), että tämän uuden, silloinkin vielä vain aikeissa olevan
lehden puolueväri olisi sosialistinen. Mutta sen enempää en siinäkään
lehdessä asiasta huomannut. — Lähempää selvyyttä tähän Pohjois-Ruotsin
uuden suomenkielisen lehden puuhaan sain vasta sen jälkeen kuin
Ruotsin lehdet kevättalvella jälleen pääsivät vapaasti maahamme
tulemaan. Lehti, nimeltään »_Haaparannan Sanomat_», alkoi ilmestyä
tämän vuoden alkupuolella, painetaan Luulajassa ja on puolueväriltään
vapaamielis-sosialidemokraattinen. Ainakin ne numerot, jotka tähän
asti olen nähnyt, saattavat odottamaan, että mainittu lehti, enemmän
kuin »Haaparannan Lehti», omistaa huomiota myös Pohjois-Ruotsin
suomalaisten _omakielisille_ sivistys- ja edistyspyrkimyksille. Ja
vielä enemmän kuin »Haaparannan Sanomain» oma sisällys puhuu tähän
suuntaan muuan »Haparandabladetissa» ollut hyökkäys mainittua lehteä
vastaan. Hap:bl. m.m. huomauttaa, että Haap. S:t on Ruotsin eduille
täydellisesti vieras ja toimii »_Suomen äänitorvena Ruotsissa sekä
sopisi paljon paremmin Pohjois-Suomessa kuin Ruotsissa ilmestyväksi_».
Vielä syyttää Hap:bl. Haap. S:ia siitäkin, että se on esiintynyt
»ilmiantajana venäläiselle rajavartiostolle ja täten estänyt hyvinkin
tarpeellisten tavarain Ruotsiin tuonnin». Ja ennen kaikkea — mikä
pahinta — tämä »Suomen etuja valvova» Haap. S:t on Hap:bln tietojen
mukaan perustettu »ottamaan hengen Tornionlaakson suomalaisten vanhalta
_ruotsinmieliseltä_ äänenkannattajalta Haaparannan Lehdeltä». »Kun
Ruotsin valtio», jatkaa Hap:bl., »suuria taloudellisia uhrauksia
tehden koettaa levittää _ruotsalaista mieltä ja luonnetta_ valtakunnan
suomenkielisen väestön keskuuteen», jossa puuhassa sitä parhaansa
mukaan avustaa »Haaparannan Lehti», silloin muutamat ruotsalaiset
näkevät arvolleen sopivaksi ryhtyä toimittamaan toista sanomalehteä,
jossa ilmenee melkeinpä suomenmaalainen katsantokanta ja leima». —
»Haaparannan Lehden» omistaja ja vastaava toimittaja, tirehtööri F.E.
Nikander — joka, sen mukaan kuin tiedän, on ainakin suurelta osalta
myös »Haparandabladetin» omistaja — ei kuitenkaan ole olevinaan tähän
ruotsinkielisen lehtensä selitykseen »Haaparannan Lehden» ohjelmasta
oikein tyytyväinen, koska siinä mainitut asiat voivat olla harhaan
vieviä »Haaparannan Lehden» suhteen, niinkuin hän sanoo, jatkaen
H.L:ssä omalla täydellisellä mielellään varustetussa kirjoituksessaan
seuraavaa, joka tähän lainattuna samalla olkoon näytteenä myöskin H.L:n
nykyisin käyttämästä suomen kielestä: »Kuten H:lehden lukiakunta lienee
huomannut, ei Lehti ole missään suhteessa esiintynyt kiihottajapuoleen
tai toiseen vaalitaistelussa, on sopivimmaksi katsottu ainoastaan
selostamalla kunkin puolueen vehkeilyjä saada kansalaisten silmät
aukaistuiksi näkemään millaista vaalipeliä kukin puolue pelaa ja sen
mukaan on luovutettu vapaaehtoisesti kansan oman valinnon alaiseksi,
minkä puolueen kannattajaksi itse kukin katsoo parhaaksi ryhtyä.
Sillä katsomme, että tässä on rehellisin ja turvallinen keino se,
että jokainen äänioikeutettu, kun on eri puolueiden ohjelmasta
tiedon saanut, itse voi kantansa päättää. Pääasiallisesti on H:lehti
tässä taistelussa esiintynyt tuon turmiollisen sosialdemokratian
vastustajana, joka ikävä kyllä näyttää voittavan kannattajia myöskin
jokilaaksossamme. Vaarallisimpia tämän aatteen edustajia täällä ovat
sosialisti-vapaamieliset, jotka äänenkannattajansa, Haaparannan
Sanomain, kautta koettavat tosi vapaamieliseen kansaamme juurruttaa
sosialistisiemeniä tällä naamarin alaisella tavalla». — »Mitä Sanomat
enemmän tai vähemmän arvoisten maaseutukirjeittensä kautta sappeansa
purkaa H:lehteä vastaan, siitä en suuriakaan välitä, sillä uskon, että
lukijakunta jo kyllä H:lehden kannan ja ohjelman tuntee sillä se on
puhdasta isänmaallista ja kansallismielistä» (H.L. 12/10 17).

Korehtuuria tähän lukiessani on Ruotsissa jouduttu
valtiopäivämiesvaaleihin. Edustajaehdokkaita on luonnollisesti
asetettu myös Pohjois-Ruotsin suomalaisalueilta. Oikeistolla ja
sosialidemokraateilla ei, mikäli olen voinut vaalitoimintaa seurata,
kuitenkaan ole ehdokkaana ketään, josta voisi sanoa, että hänelle
Pohjois-Ruotsin suomalaisten omakieliset sivistyspyrkimykset
olisivat jonkun arvoisia; sen sijaan on liberaalisen puolueen
valtiopäivämiesehdokkaana niillä seuduilla tunnettu suomenkielisen
väestön luottamusmies, kunnallislautakunnan esimies, maanviljelijä K.H.
Suo Kukkolasta ja talonpoikaisliiton ehdokkaana m.m. maanviljelijä J.B.
Wojakkala Hietaniemestä.

Ilahuttavana ilmiönä olen, kun tämä kirjanen jo oli painosta
valmistumassa, saanut Ruotsista tiedon Tornionjokilaakson
maataviljelevän väestön ammatillisesta järjestäytymisestä ja että
tunnetut suomalaismiehet ovat olleet tämän puuhan alkuunpanijoita
(esim. maanviljelijä Juho Kivijärvi Alatorniolta). 18/9 17 pidettiin
Karungissa suuri Tornionlaakson maanviljelijäin kokous, jossa
perustettiin Tornionlaakson Maanviljelijäin Liitto. Sen johtokuntaan
on valittu m.m. maanviljelijät V. Haara Alatorniolta ja Kaarle
Kivijärvi Hietaniemeltä. — 10/10 17 Luulajassa pidetyssä Norrbottenin
maanviljelijäin kokouksessa taas valittiin tornionjokilaaksolaisten
edustajaksi yleiseen ruotsinmaalaiseen maanviljelijäin kokoukseen
Tukholmaan agronoomi V.L. Vanhainen. Ruotsinkielisten ehdokas jäi
vähemmistöön.

[13] Ruotsinmaalaisessa aikakauslehdessä »Statsvetenskaplig tidskrift»
kirjoittaa syksyllä 1917 Kielin yliopiston valtiotieteen professori
_Ferdinand Tönnies_ ajatuksia Suomen tulevasta valtiollisesta
asemasta ja uuden, vapaan ja itsenäisen Suomen suhteesta läntiseen
naapurimaahan Ruotsiin. Hän on sitä mieltä, että »uudestisyntyneen
Suomen täytyy valtiollisessa suhteessa nojautua Ruotsiin ja että vanhat
sivistystraditsionit, kansallisuuksien eroavaisuuksista huolimatta,
myöskin tässä suhteessa tulevat olemaan määräävinä». Niinikään prof.
Tönnies arvelee, että suomen kieli ja suomalainen sivistys joka
tapauksessa voivat odottaa suurempaa harrastusta ja myötätuntoa Ruotsin
taholta kuin Venäjän. Hän m.m. viittaa tunnetun ruotsalaisen prof.
Harald Hjärnen lausuntoon »Ruotsin kiitollisuudenvelasta suomalaiselle
älylle ja suomalaiselle työlle».

Melkeinpä nykyisen suursodan alusta alkaen on tuon tuostakin pujahtanut
esille huhuja ja »varmoja tietoja» _Ahvenanmaan luovuttamisesta sodan
päätyttyä Ruotsille_. Huhuja on kumottu ja jälleen ne ovat tulleet
päiväjärjestykseen. Niiden johdosta on myös maamme sanomalehdistössä
ollut laajoja arvostelevia kirjoituksia. Prof. Tönnieskin koskettelee
edellämainitussa kirjoituksessaan Ahvenanmaan-kysymystä ja viittaa
sen yhteydessä erääseen toiseen mahdollisuuteen, minkä vuoksi lähinnä
katsoinkin olevan syytä hänen kirjoituksestaan tässä mainita. Kirjoitus
nim. loppuu seuraavasti: »Oikeuskysymykset ja valtiolliset kysymykset
takertuvat kaikkialla kiinni toisiinsa. Kun Suomen oikeuskysymys
tulee valtiolliseksi, se on, kun itsenäinen neljäs pohjoismainen
valtio syntyy, vapautuneena Venäjän kahleista, niin merkitsee se
myös uuden päivän nousua Ruotsin valtiolle ja kansalle. Kysymys
Ahvenanmaan saarista ja siellä olevista linnoituksista ratkeaa silloin
itsestään. Ehkä voisi Suomi silloin vapaaehtoisen suostumuksen kautta
luovuttaa Ruotsille saariryhmän, jonka kansa on kokonaan ruotsalaista;
_ehkä voisi Ruotsi vastapalveluksena antaa osan Lapinmaata_. Joka
tapauksessa voivat nämä molemmat valtiot elää ainoastaan läheisessä
liitossa toistensa kanssa ja molemmat voisivat silloin hengittää
vapaammin kuin tähän asti — niinkuin myös Venäjän kansa itse ja ne
vieraat kansallisuudet, jotka yhdessä sen kanssa ovat huokailleet
tsaarivallan ikeen alla». — Ajatusten edelleen kehittämisestä ja
johtopäätöksien tekemisestä on kuitenkin, asiain nykyisellään ollen,
ainakin toistaiseksi syytä pidättäytyä. Hyvin vähän luultavaa nim. on,
että Ruotsi koskaan, ainakaan vapaaehtoisesti, suostuisi luovuttamaan
suomenkielistä Pohjois-Ruotsin osaa Suomelle. »Uudessa Aurassa» 14/9
17 taas on pankinjohtaja K.N. Rantakari mielestäni varsin sattuvasti
esittänyt joukon syitä, jotka suomalaiselta näkökannalta tekevät
ainakin nykyoloissa mahdottomaksi Ahvenanmaan Suomesta erottamisen.
Samansuuntainen huomattava kirjoitus on »Hufvudstadsbladetissa» 30/10
17.

[14] Sen jälkeen kuin tämän kirjasen rautateitä sulosteleva luku,
jo oli painettu, huomaan Ruotsin sanomalehdistä, että Norrbottenin
läänin lääninhallitus on Ruotsin hallitukselle mitä lämpimimmin
puoltanut Alakainuun y.m. pitäjien asukkaiden tekemää anomusta
rautatien rakentamisesta Alakainuun tai mahdollisesti Ylitornion
pitäjästä Kainuun- ja Tornionjokilaaksoja myöten Svappavaaran
y.m. rautamalmikaivosalueiden kautta joko Kiirunaan tai Bodenin—
Riksgränsenin radan jollekin muulle sopivalle asemalle.
Lääninhallitus esityksessään huomauttaa, paitsi radan niiden seutujen
maanviljelykselle, metsänhoidolle ja kaivostyölle sekä koskivoimien
käytäntöönotolle tuottamasta suuresta hyödystä, erikoisesti myös siitä
merkityksestä, mikä aiotulla rautatiellä tulisi olemaan niiden seutujen
_kansallistamiselle_.

[15] Lukuunottamatta Salmen (Salmis) satamaa Pohjanlahden rannalla 10
km Tornionjoen suusta länteen. Siitä onkin viime aikoina muodostunut
Haaparannan ulkosatama.

[16] Miten helposti Pohjois-Ruotsissa olevia suomalaisia yleinen
mielipide koettaa saada sikäläisissä piireissä epäedulliseen valoon,
osottaa m.m. seuraava tapaus kuluvalta vuodelta.

Noin parin peninkulman päässä mannermaalta on Ruotsin puolella
Pohjanlahden pohjoisimmassa perukassa _Seittenkaari_ (Seskar)
niminen saari, jolla m.m. on kaksi suurehkoa sahalaitosta ja näiden
työväki suureksi osaksi suomalaista. — Viime toukokuussa sattui
saarella levottomuuksia, jotka kärjistyivät verisiksi mellakoiksi.
Kun levottomuudet alkoivat käydä uhkaaviksi, lähetettiin saarelle
viime toukok. 30 p:n vastaisena yönä Alatornion (Ruotsin puol.)
kruununvoudin pyynnöstä kaksi upseeria ja 50 miestä. Seuraavana
päivänä pidätettiin saarella 7 henkilöä, joista kaksi päätettiin
vangita. Tämä aiheutti kokoutuneen väkijoukon puolelta uhkauksia.
Kruununvouti kehoitti tuhanteen henkeen nousevaa joukkoa hajautumaan.
Kun tätä kehoitusta ei toteltu ja kun sotaväen yritykset hajoittaa
joukot olivat epäonnistuneet, luettiin »kapinalaki» ja kruununvouti
kehoitti kahteen kertaan joukkoa hajautumaan. Sotaväen pakotuksesta
peräytyi väkijoukko muutamia metrejä, mutta pysähtyi uudelleen.
Vihdoin käski kruununvouti sotaväkeä käyttämään väkivaltaa, minkä
jälkeen komentavan upseerin johdolla sotaväki lähti pistimet tanassa
marssimaan 10 metrin päässä olevaa joukkoa vastaan, jossa oli miehiä,
naisia ja lapsia. Joukko peräytyi nyt uudelleen muutamia askeleita,
jolloin muutamat siviilihenkilöt heittäytyivät sotaväen kimppuun.
Useilta sotamiehiltä temmattiin kiväärit ja heidät lyötiin kumoon,
minkä jälkeen siviilimiehet käänsivät aseet sotamiehiä vastaan ja
alkoivat ampua. Eräs kersantti haavoittui kiväärintukista saamastaan
iskusta, ja eräs sotamies sai pistimestä reiän jalkaansa, jota paitsi
erästä siviilihenkilöä ammuttiin reiteen. Ensi peljästyksessä sotaväki
peräytyi kappaleen matkaa, mutta alkoi sitten ampua. Väkijoukko oli
kuitenkin ylivoimainen, varsinkin kun sen oli onnistunut riistää
sotamiehiltä huomattava määrä ampuma-aseita. Tämän vuoksi pidettiin
välttämättömänä kutsua saarelle lisää sotaväkeä. Kesäk. 1 pnä saapuikin
Seittenkaareen 280 sotamiestä ja sittemmin rauhallisuus vähitellen
palautui.

»Svenska Dagbladet», mainitessaan levottomuuksien Seittenkaarella
alkaneen elintarpeiden niukkuuden vuoksi jo viime huhtikuussa,
huomautti samalla erikoisen tarkotuksellisesti, että levottomuuksien
aiheuttajina ovat olleet sahalaitoksilla työskentelevät _suomalaiset,
joihin Venäjällä vallitseva levottomuus oli tarttunut_. Saman lehden
tietojen mukaan levottomuuksien lähteenä oli se, _etteivät suomalaiset
tyytyneet ruisleipään, vaan halusivat yksinomaan vehnäleipää_(!).
Samallaisia tietoja oli monissa muissakin Ruotsin lehdissä, ja
muutamat lehdet saivat jo aihetta kirjoittaa taas erikoisesta
»suomalaisvaarastakin». — »Dagens Nyheter» tiesi kertoa, että
Norrbottenin läänin maaherra aikoi tapahtuman johdosta pyytää lupaa
saada karkottaa Seittenkaaressa olevat suomalaiset, joita siellä
siihen aikaan oli noin 400, koska »Ruotsin viranomaiset pitävät heitä
mellakoiden aiheuttajina ja pääsyyllisinä niihin, vaikka myöntävätkin
myöskin nuoremman ruotsalaisen väestöaineksen ottaneen epäjärjestysten
toimeenpanoon osaa.»

Kesän kuluessa toimeenpantu yksityiskohtainen tutkimus kuitenkin
totesi, että _ruotsalaiset_ olivat Seittenkaaren mellakkain
_varsinaisia järjestäjiä ja johtajia_ ja suomalaiset vain ensisijassa
»statisteja». — Korehtuuria tähän lukiessani on jo useita ruotsalaisia
näiden mellakkain johdosta tuomittukin, samoinkuin kyllä myös useita
suomalaisiakin.

[17] Niinkuin kartasta näkyy, on samanniminen järvi myöskin Lapinjärven
rautatieasemalta jonkun matkaa pohjoiseen päin.

[18] Voimakkaan, kauvanvaikuttavan kuvan oloista, joissa
Bodenin—Narvikin rata rakennettiin, ja miehistä, jotka tämän radan
tekivät, antaa ruotsinmaalainen kirjailija Ernst Didring kirjassaan
»_Malm_. Skildringar nordanfrån», jonka ensimäinen osa »Männen, som
gjorde det» on, nimellä »_Malmia_. Kuvauksia Pohjolasta. I. Miehet,
jotka sen tekivät», tänä vuonna ilmestynyt suomeksikin. Uskon, että
jokainen, joka niillä seuduilla kerrankin on liikkunut, erikoisella
mielenkiinnolla tutustuu yllämainittuun kirjaan. Kirjan toinen, yhtä
vaikuttava ja sisällykseltään mahtava nidos »Bergets sång» ilmestynee
sekin suomeksi ennen pitkää.

[19] Viimeksi kuitenkin on etualalle astunut viertotien rakentaminen
Kyrön kylästä Inarin järven eteläpuolelta _Petsamoon_ Jäämeren
rannalle, idemmäksi Venäjän puolelle, samalla kuin uudelleen ovat
voimakkaasti esillepyrkineet vanhat ajatukset Suomelle _oman sataman
saamisesta Jäämeren rannalle_, Petsamon tienoille tai muualle sopivaan
paikkaan.

Teoksessaan »_Suomalaiset Jäämeren rannalla_» (ilm. v. 1884)
selvittelee A.V. Ervasti laajasti (siv. 148—177), miten _Suomen
alue_, tehtyjen sopimusten ja annettujen lupausten mukaan, oikeastaan
olisi _ulottuva Pohjoisen Jäämeren rannalle asti_. Samaa kysymystä
käsitteli jo aikaisemmin, v. 1868, »Kirjallisessa Kuukauslehdessä» Yrjö
Koskinen 4-osaisessa kirjoituksessaan »_Suomalaisten uutis-asutuksesta
Jäämeren rannikolla_». Velvollisuutemme on, kirjoittaa Yrjö Koskinen,
»tarkastella, mitä oikeutta Suomen asukkailla mahdollisesti vanhastaan
lienee ollut Jäämeren rannikkoon, ja millä keinoin heille vielä kävisi
toimittaa osallisuutta Jäämeren kalanpyyntöön, joka on näiden seutujen
etevin rikkaus». Tultuaan siihen tulokseen, että Norjan alueelta ei
enää voida mitään maakappaletta Suomelle luovuttaa, aikanaan kun Suomen
etuja ei erinäisissä rauhanteoissa oltu tarpeeksi valvottu, Yrjö
Koskinen huomauttaa kirjoitussarjansa lopussa oloista Jäämeren rannalla
Venäjän puolella rajaa ja lausuu, että »muutamat soveliaat satamat,
joissa Suomen asukkaat voisivat Suomen lain alla aluksensa pitää, ja
joista heidän kalastuksensa sitten saisi levitä pitkin tätä jokseenkin
autiota rannikko-alaa, olisivat meille välttämättömän tarpeelliset. Ja
koska toivomista ei enää ole, että Norjalaiset meille vaihettaisivat
Varenkivuonon etelärannan, lienee ainoa neuvo pyrkiä jonkinlaiseen
kauppaan Venäjän kanssa.» »Eikä olisikaan», jatkaa kirjoittaja, »muuta
kuin kohtuullista, jos Venäjä tässä heittäisi meille varsinaisen
alueen omaksemme. Se oli Venäjän rajasovinto Norjan kanssa, joka ensin
vaikutti sen, että Suomen asukkaat kadottivat kalastusoikeutensa
entisessä »Faelleds»-alueessa. Se on pelko Venäjästä, mikä nähtävästi
sitten on estänyt Norjalaisia tekemästä Suomen kanssa semmoisen
vaihdon, joka olisi molemmille edullinen. Mitä siinä kohden kärsitään,
kärsitään enimmästi Venäjän tähden. Päällepäätteeksi onkin meille
näillä seuduin luvattu korvausta Rajajoen kivääritehtaan edestä, joka
jo viidettä vuotta takaperin heitettiin keisarikunnan haltuun. Näiden
syiden nojassa pitäisi helposti säätämän Suomen ja Venäjän hallitusten
välillä joku kohtuullinen suostumus toimeen, — suostumus semmoinen,
josta olisi Suomelle etua eikä Venäjälle mitään haittaa.» —

Kysymys on tänä vuonna otettu maamme sanoma- ja aikakauslehdissä
uudelleen esille. »Uudessa Suomettaressa» siitä 14/4 17 kirjoitti
maisteri Akseli Rauanheimo, »Kotoa ja Kaukaa» lehden huhtikuun
numerossa maisteri Eino Railo ja »Ajan» huhti-toukokuun numerossa toht.
Gunnar Sarva. Myös muutamissa muissa lehdissä on asiaa kosketeltu.
Kyrön—Petsamon maantiekysymyksen yhteydessä on asia uudelleen tullut
käsittelyn alaiseksi myös Suomen senaatissa. V. 1882 jo valtiopäivät
tekivät asiasta anomuksen, jota senaatti silloin lämpimästi puolsi,
mutta, mikäli tiedetään, se yhä vieläkin on Venäjän hallituksessa
_ratkaisematta_.

Kesällä 1917 pohdittiin maamme sanomalehdistössä muiden
rautatiekysymysten yhteydessä myös _Pohjoisen Jäämeren rannoille
johtavan rautatien rakentamista_. Niinpä varatuomari Ali Tornberg Hels.
S:ssa 17/6 17 kannattaa joko Tornion—Lyngenin tai Rovaniemen—Petsamon
ratasuuntaa. Tornion—Lyngenin (Jyykeävuonon) rata kulkisi Torniosta
tai oikeammin Tornion—Karungin radan päätepisteestä pitkin Tornion- ja
Muonionjoen laaksoja Lyngenin avoimeen talvisatamaan Norjanrannikolla
ja olisi pituudeltaan noin 50 peninkulmaa. Rovaniemen—Petsamon rata
taas lähtisi Rovaniemeltä pohjoista kohti pitkin Ounasjoen länsirantaa
noin 60 km sekä siitä mainitun joen poikki edelleen Kittilän—Sodankylän
rajaseutuja Vesman ja Porkosen sekä Sattasen kautta Inarin kultamaille,
siitä Inarin Törmäsen ja Kyrön kylien kautta Paatsjoelle ja pitkin
Paatsjokea rajan yli Venäjän puolelle Salmijärveen sekä siitä
sopivaan paikkaan Petsamon vuonon tai Boris-Glebin seuduille sulaan
talvisatamaan Jäämerelle.



