Heikki Klemetin 'Viimeiset kuvat' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3832. 
E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään 
rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen, Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.




VIIMEISET KUVAT

Kirj.

Heikki Klemetti





Porvoo • Helsinki,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1945.






SISÄLLYS:

LUONNONLAULUJA

Västäräkki
Sini
Kuikka
Taraxacum
Tuuli
Tukkilautta
Puro puheli
Leppä
Enkeleitä
Takatalvi
Metsä
Yhteensoitto
Korpeen!

LÄHIMMÄISIÄ

Ruhtinatar
Sisar Anna
Mac Key
Aikian paappa
Kaappoo Luhtasela In memoriam
Rökkähiä
Pohjalla
Tuttavia
Knalli
Yksin

NÄKYMÄTTÖMÄT

Näki unta
Polemonium
Jumalan kuvaksi
Tullaan juttuun
Iloinen antaja
Kotona

SÄVELIN

»Donauwellen»
Uudenvuoden soitto
Kansanlaulu
Jonatan
Ääni
Piae Cantiones

ELÄINMAAILMASTA

Tutmeelasta Kuurtaneelle
Hei, mettähä!
Isänmaan puolesta
Krapu
Laula Varu!
Masu

SITÄ JA TÄTÄ SATTUMAA

Jim Higgins
Punainen ruusu
Prauni
Kessuja

VAINOTEILLÄ

Kaakeliuuneja
Kotiin

KUOLEMAKIN

Aamu
Syysyö
Pihlaja
Korppi
Iisa
Muistatko?
Kylpylässä

MIELIAJOA MUUTEN VAIN

Pieni asia
Ne kaksi
Sillantaka
Huhtikuu
Käki
Kevät
Aho auhto
Rentukkaoja
Meri
Punainen silta
Itkivät
Metsän kukka
Kateus
Suo
Syysilta
Iankaikkinen
Kiitos



Aika menee, pää tulee, kuvat lakkaa kulkemasta. Sitä vain kirjoittajan
kohdalta.

                                       Kulosaarella syystalvella 1944.

                                             _Heikki Klemetti_.






LUONNONLAULUJA




Västäräkki


Juuri oli tuiskunnut polvia myöten. Hongat napsuivat ja kumarsivat
kummissaan: mitä tämä! Keväthän nyt on ja maa jo suli paikkapaikoin,
niin että niru näkyi ja miltei kuului, pienenä, helisevänä.

Niin tulee yht'äkkiä tällainen meno, ja pakkasta vielä, niin että kylmä
Golgatan viiru kelmeili taivaalla. Hyi!

Ja vaikka vähän lämpeni, lunta, lunta kumminkin, koko maailma valkeana.
Kaunistahan se kyllä oli puolestaan, häikäisevä Ilmestyskirjan
kultavöinen aivina auringossa, mutta kylmää se uhosi, niin että kaulus
pystyyn, vaikka talvitamine.

Syti ja syti sitten suvea kumminkin Päivä ja pisaroitti jääpuikkoja
räystäillä. Tuli hiekkaa näkyviin leppärannalla, enemmän ja enemmän,
ruosteista rautahiekkaa, niin että minä sinne keppineni. Hoh! vähän
kuin henkeä vapauttaa, vaikka ei vielä sinistä viirua salmessa. Mutta
sittenkin vielä tämä jää, kauttaaltaan umpikannessa, ja hevonen vetää
lankkuja. Kuin hallaa leyhäyttelee; mutta eteläinen kumminkin, lemmyt
olla lepän pienine riippaterttuineen.

Niin äkkään siinä lirisevän rantaveden kilossa paukahduksen taivaalle,
toisen, kolmannen, kuin poikainen olisi kiviä heitellyt. Samalla
sirkähdyksen, kirkkaan, vähän kuin riitteen helisteen, nyt kun
ajatukset olivat jäässä ja talvessa.

Mitä, oliko se västäräkki! Lensi lähempää, toinen ja toinen, ja
poukahtivat. Se se oli. Mutta ei se nyt keikuta, hyppele hiekalla, ja
taas keikuta, se vain lepissä kuin palon sammuttaja kiireissään, häärää
ja häärää, ja aina poukahtelee kuin kiuru. Mutta västäräkki se varmaan
oli, totta minä nyt lapsuuteni ystävän tunnen!

Tullut jo! Aivan tänään tullut. Vaikka hanki ja jää, hyyti ja uhoi, kun
tuuli tuli. Olisiko sen ollut kylmä, kun se noin lenteli ja lenteli,
leppään, taivaalle, hietaan, taas takaisin. Poloinen, kuinka sinun
käy, jos Puhuri laskee lämpömittarin! Taatto taivahinen, Emo Kilotar,
urpujen, punaisten, ruskeitten, valkean pajulampaan emäntä, älkää
antako kylmän enää, eikä tuiskun tulla näille hennoille sirisijöille.
Silmä kuin ettei pienintä, pienintä lillukanmarjaa, variksen mustasta
marjasta puhumatta, jota muuten muistutti, ja tähtää innossa tänne
palelluksen Pohjolaan, jossa oli kylmä, mutta myös lämmin, kun rahka
heräsi, ja lauhaheinä luhdalla. Lensi ja lensi, levotta melkein, muisti
että oli sitä ja sitä sinimetsää, sitä punaumppua, keltaumppua, _niitä_
vihreitä metsissä, ja _niitä_ noroilla, kun niiden talvenruskeat olivat
heränneet, ja ne joensuiden liplat ja sinisoitot, joita ei missään,
pyramiidista pyramiidiin, palmusta palmuun.

Lensi vain, ja ponnisti.

Ja sydän kuin pienimmän pikkulillin pää, ja tänne sen lämmin, sen
harras halu Ja _voima_, että noin nyt ponnahti, noin, kun oli päässyt
tänne asti, ja näki samat rakkaat leppärannat, samat honkasedät ja
koivutädit.

Lensi ympäri villinä kuin Tuppu-koira juoksi, kun minä tulin, ja
Westerin Polle taas.

Älä hyvä Emo Kilotar anna talven tulla! Sammuu raukan pieni elämä, ja
paleltunut lintu kiinnipainunein silmin on niin surullinen nähdä. Älä
mene pllveenkään, olethan Kilotar, ja kevät on! Anna nyt virven pian
vihertyä, sille niin sopii pieni lintu, salli niiden rauhassa rakentaa
kotia kotimaassaan, johon niiden sielu niinkuin taivaan valoon!

J.K.

Se sitten kuulikin, mitä minä itsekseni ajattelin, kun lähteen silmäkin
ruosteisessa hiekassa vilkutti: niin, niin!

Kilotar loisti, hymysi äidin hymyään kaikelle, joka nousi, muhosi ja
soutui, suvituulessa jo aivan. Kai minunkin vanha, sammuva silmäni
mahtoi loistaa, kun yksi västäräkki jo kipitti ohitseni aukenevan
järven rantaan ja ryyppäsi siitä nokkaansa nostaen. Ota ryyppy, ystävä
hyvä, ota; lähteen on kirkasta elon vettä, tarvitset sen! Huoahda
sitten vähän tuossa lepän oksalla ja kuuntele kun sen kruunu helisee
sinulle tervetuloa!




Sini


Jos on kysymys ihmisen sinestä, Ribera taisi olla ensimmäinen. Kenen
muun sivellin osasi sekoittaa värit niin että sini lauloi, soitteli,
samalla tavoin? Enkelin eloin marttyyrin sielulle, joka tuosta vähän
kolkon kellertävästä ruumiista heti oli lähtevä liitämään, pyhän äidin
ihanana toivotuksena sille, joka oli puhuva niin kaunista maailman
pimeyteen valoksi.

Ei kenenkään, valjuja tavoitteita olivat.

Mutta mitä Riberakaan, utuhenkäys puron lumpeesta, tuulen viemä
nukkavilla niityltä, kun soi _Jumalan_ sini! Emo Auringon avulla,
kun oli kirkas kevät. Eikä vielä kevätkään, mutta kevään aavistus,
kevättalvi, kun oli kuusen ja hongan helo, lumitäplä oksalla ja
helmipuikko. Siinä sini! kun katsoit maisemaa. Mikä maisema! vanha lato
vain, punainen, ja sillä haalistuneen kellervä ovi, takana talvihavun
virkoova vehreys, mutta sitten se sini, taivaan sini takana.

Mistä sen heleys, sanon syvä, sykähtävä, kuuleus samalla, joka kuin
hohtaa, vaikka ei häikäise, kietoo itseensä tuhat kertaa hienommin kuin
kallein silkki. Sanoo _salus!, lux triumphans!_ Niin, hyvän toivotus,
valon riemullinen herääminen!

Mutta miksi ei tuota ihminen saisi, onhan värejä tuhansia! Juuripa
sinistä, ja vallankin tuota ladon punaista — Falunin kirkkaimmalla,
niinkuin lato on aikanaan kai sillä maalattukin! Ja tuohon oveen
keltaista, ruskeansekoitteista kuin pihka, mitähän on ollut.

Ladolle katoksi lumi, valkoinen, pitäisihän valkoista olla.

Mutta ei! Pistäydy kamarissa katsomassa: siinä Gebhard, siinä Sallinen,
Järnefelt —.

Ihminen teki, maassa kiinni.

Tämä nousi, vilkkui, liiti kuin lintu, kuvituksessasi, kun suljit
sekunniksi silmäsi. Mikä siitä punaisestakin, vanhasta rötöspunaisesta
puhui! Tuolla ja tuolla varjolla, paisteella. Harmaa hirsivajakin,
vanha, mutta lahoissa hirsissä elävän henki —.

Ja tuo valkea hanki: valkeinta, ja kissan hiipivä yksinäinen jälki
vielä valkeampi.

Ja nyt kaiken taustana sinen, sen Jumalan sinen laulu, Neitseen
toivotus. Kuka tämän sinfonian soitti, sunnuntai-aamuna, kun ei kukaan
kulkenut, mikään askel narissut, jalas kitissyt.

Katsoin taakseni, nyt vasta, en ollut ennen ajatellut: se oli emo
Aurinko, täydeltä talviselta terältä. Hän soitti, ja näin soi, hän
joka nyanssin, paremmin kuin kaikki maailman Furtwänglerit yhteensä.
Niin todella: _maailman_, otaksun, sillä tässähän minä kuuntelen vain
matalassa maassa. Se on täälläkin ylevää.

— Mikähän meno tässä oikein?

Tii, tii! pani tiiainen jostakin hohtavan kuusen oksalta. Toinen: trat,
traratt! Harakka häilähti tipahtelevan ladon ohitse. Ja vihdoin varis,
römeämmin, ja vielä varis, kimeämmin.

Nyt minä ymmärrän: Kevään kihlajaiset, sulhoksi Suvettarelle! Emo
Auringon holhokkeja.

Sitä tämä kuvaelma.

Omituisesti kokoonpantu kuoro! Mutta kun oli korvaa kuulla, siinäpä
musiikkia! Yksinäisen hindun yksi ainoa nagassarankin saattaa soida
syvemmällä sielulla, sydämellisemmin kuin suuri Wagner-orkesteri,
vaikkapa pillitti vain lentävällä hiekalla, ilman palmua, pinjaa,
sypressiä.

Se kun pani emo-Aurinko näidenkin siivekkäitten suuhun säveleen ja
siihen soinnin, sellaisen kuin tarvittiin että kevään kihlajaistunnelma
siitäkin syntyisi.

Ja se syntyi. Tuo sini sen ensiksi loihti, siihen tämä kaikki muu.

Herra Jumala! Nyt minä vasta tulin ajatelleeksi:

Tämä on kaunista. Tämä minkä _yksi_ aurinko sytytti, yhdessä, pienen
pienessä paikassa, yhdelle ihmispienelle. Mitä miljoonia, biljoonia
niitä onkaan, samoja kuvia, samoja sinfonioita toisissa paikoissa
toisille pienille, yhtä ihanin, ehkä toisenlaisin sävelin, soinnuin.
Tämän maan päällä vain!

Mutta sitten kun niitä on kokonaisia aurinkokuntia, omine kappaleineen,
joilla soittelee niiden emo-aurinko sinensä, vienolauluisen punansa,
kissanjäljen valkeamman kuin valkea, soittelee, ehkä helkyttelee
keinoin, joita ei aju arvaakaan, iloa, kihlajaisiloa myriadeille,
niinkuin minulle nyt, olennoille, mitähän ovat — — —

Herra Jumala! minä sanoin: _juuri_ häntä, tämän säihkysoiton
ylikapellimestaria minun sieluni aivan lyyhistyy alemmaksi maata.
Ja taas nousee, ponnahtaa kiurua ylemmä ylhyyksiin siitä innosta,
sitä suuruuden ihmettä, sitä tahdin näytäntää, joka _koko maailman_
soinnutti, soinnitti.

Laulaa variksen, harakan ja tiiaisen kihlajaiskvartetti; vaihtuu
orkesteriksikin kuten »Comedian harmonist».

Tra, ratt: harakan trumpetti! Teit sen paljon taitavammin, ylimestari
Beethoven, mitä nuottimerkkeihin tulee. Mutta ei ollut siinä sitä
sesamia kuin nyt tässä kuvassa, tämän kihlasinen soitossa, kun
emo-Aurinko lähetti.

Sini 15

»_Ales!_»

Kuin koiralle —. Et ollut koirakaan, et mato, et mikään tätä
myriadisuutta vasten.

_Sinä_, yhteiskunnan pylväs, ja ristejä rinnassasi!

Ykskaikki; et utukaan, et lentävä nukkavilla niityltä.

Niin paljon vain, että ymmärsit näkymättömässä pienuudessasi olla
iloinen, kun sait olla, olit mitä olit ja tulit sitten miksi tulit.

Se oli tässä suuressa tarpeeton ajatus.




Kuikka


En minä osaa sanoa »kuovi», kun olen lapsuudestani tottunut »kuikkaan»,
aivanpa »hauenkuikkaan». Anteeksi siis, muunpaikkaiset, jos ma puhun
kuikasta sanan.

Onko se mikään tekijä lintujen maailmassa, ainakaan kaunomaailmassa,
käen, kiurun, kurjenkin, niistä diivasatakielistä puhumatta, jotka
livertävät jos mitkä trillit, trallit, ovat kauniita ja sulopöyheitä!

On, minä sanon!

Kun kuikka ensikerran keväällä kilahuttaa, ensin harvassa tahdissa
muutaman kerran, sitten aina tiheämmin tuolla ihmeellisellä
kulu-äänellään, se on jotakin, ja siitä minä kohta. Ensin tuo »kulu»,
jota arvattavasti etelänpuoleiset eivät ymmärrä. Lienee slaavilainen
laina (»kolokol»), mutta kotiutunut meikäläiseen kieleen ties
mistä ajoista, se on pieni kello, isompi kuin tiuku, mutta ei taas
varsinaisesti kello, on sellainen, joka sopii esim. liinukkavarsan
luokassa laulamaan Tapanina, taikka vaikka kuulutusta hakemaan mennessä.

Sen kulun kulisemista kuikan kilatus muistuttaa, ja se on ihana ääni:
suvi tulee! se sanoo. Ja tottapa se aina elähyttää kangistunutta
mieltä, talven kylmän kangistamaa, ja sen, kun almanakka alkaa mennä
kiivasta vauhtia. Niin sitten kun kuuluu tuo kilatus, kumma tuli
suonissasi, aivan liioittelematta tulen palavuus: tuli! näit vielä
kerran!

Sillä kun on suvella tosiaan sellainen elähyttävä voima kaikkeen,
niinkuin tiedämme, niin että mitä minä siitä tässä sen enempää.

Mutta siitä kuikasta: Se on jonkinlainen siipikoira. Niinkuin
koirakin, sellainen joka ei ole mikään petohotki, vaan joka makailee
vain, katsellen ja kuunnellen, ja jos risauskin vierasta, heti tekee
tiettäväksi, niin kuikkakin kohta kuuluttaa, jos on vaikkapa sade
tullakseen. Ette taida tietääkään, tiesittekö luonnontutkijatkaan.
Niin se on, sade siitä tulee, jos ei juuri sillä hetkellä, niin
pikapuoliin, ne kun luontokappaleet sen asian tietävät kauempaa
kuin barometrit. Ja kun se sen sitten ilmoittaa niin romanttisesti,
mitenkä minä muuten sanoisin: tumma sini, se on pilven, joka tummuu
pisarointia varten, kuikan kilatuksen hely: duuit-duhu-hu-huhuhuhu, se
oli päivänsäde, joka juuri oli, mutta nyt piilousi pilven taa, sama
kulta, joka avasi taivaan keskiajan madonnalauluissa, niinkuin se
pilven sinikin niistä samaa. Siihen kaislan raitis, synnitön viheriä
—, kaikki oli valmista Neitsyeen kasvojen näkyä, elämisen onnen! Niin
se oli pikkupoikana, sama kuva vieläkin, vaikka pian on Sylvesterin
päivä. Siksi minä olin niin iloinen, kun taas sen ensi kerran kuulin.
Heti paikalla: duuit! — hiekkasärkkä joensuussa, lämmin suvipäivän
pore raparannassa, hauentuppeja lauhalla matalassa korsilahdessa,
hauenkuikkia astelee arvokkaina särkän päässä —: sydämen kuvakirjan
autuuden puoli! Ihanaa että niin oli. Niin se oli, hyvä olla, vaikka
järvi ei vielä sinittänyt, oli harmaa jää ja tien jälkiä. Mutta oli
leppä jo punakruunussaan, pieni ruohon aavistus kuusen juurella,
niin että siihen kuvaan juuri ja juuri jo sopi kuikka niine iloisina
äänineen. Niin Mäkyysen Kustaa, joka on umpikuuro, sanoi: »Matintalon
Kustu Jo sanoi kuulleensa kuikan äänen, nyt pitäisi hauen kutea.»
Hänelläkin 14 rysää laitettuna, mutta missä se nyt kutee —, jään alla?
Niin, siellä sen täytyy kutea. Ja tulin ajatelleeksi vasta, että kovin
se kevät olikin myöhässä, kumma että jo tulivat, nuo kuikat nimittäin.
Mutta kun oli jo noroketoa vapaana, pajulammaspensasta, niin siihenpä
sitä pesää taas saikin ruveta lajitelemaan; kylläpähän lämpiää, ja ne
puuhasivat ja kilattelivat, ja ihmisten oli hyvä olla; niiden, joilla
oli tunto. Siitäkö ne välittivät kuikan kilatuksesta kaikenlaiset
sokeriponssarit ja väärin luovuttajat, veteliväthän muusta hyvillään
haikuja salasikaaristaan.

Tuli sitten kova kohta. Se tämän kevään takatalvi, kun lämpö laski ja
laski, ja pohjatuuli yht'äkkiä rynnisti rytinällä, puhalsi ja pyrysi
tiet tukkoon, kaiken maiseman valkokalpeaksi, niin että jähmetti mieltä
kun avasin oven ja näin.

Kuinkas nyt kuikan, västäräkin, niiden kaikkien?

Mitä Jumala tarkoittaa?

Suru sydämessä, suoraan sanoen, minä astelin postiin.

Ja kun tulin takaisin, näinkin erään kurjan kuikan. Se, joka
tavallisesti ei päästä kovin lähelle, antoi nyt ohittaa itsensä
kymmenkunnan metrin päästä. Istuu lumihangessa — kuikka! — ja koettaa
kaivaa jotakin pitkällä nokallaan.

En minä tiedä, taidan olla, ja niinhän ne sanovat, vähän narrinseka,
mutta kyllä minun tuli mieleeni vähän sellaista kuin miltei ikään
rukoilin tuon poloisen koukkunokan puolesta, ajattelin ainakin, että
eikö voisi tulla päivä näkyviin, lakkaisi tuima pohjatuuli, joka
läpäisee talvipalttooni toukokuun päivänä kuin harson.

Niin minä ajattelin, ja samalla mitähän ne sanoisivat jos tietäisivät.

Mutta tätä viimeistä ajatellessani minä suutuin: En minä totisesti
ainakaan pipliaseuran puolesta rukoile, enkä Canterburyn!

Hauskempi on ajatella hyvä ajatus, jos sellaisia nykyaikana mieleen
tulee, tuollaisen romanttisen kuvakirjan puolesta, joka luo kauniin
madonnamaiseman ihmisen yksinäisyyteen.

Ja kun olin näissä ajatuksissani päässyt jonkin matkaa hangesta hakevan
kuikan ohi, yllättää minut yht'äkkiä helisevä kilatus juuri tuosta
talvisesta nietoksesta: heleijaa! Mutta mikä se oli, riemu-, vai
hätähuuto? Mikä riemu-, hätähuutopa tietenkin: auttakaa, me menehdymme!

Auta nyt ihminen, joka olet niin korkea!

Isken keppiäni jäiseen kamaraan apeana, ankeana ja menen.

Mutta hetken perästä se taas kilauttaa ja lähtee vielä lentämään:
duuit! Ei, ettei se vain ole sittenkin riemua, alitajunnassa, vaikka
onkin kylmä! Tahi jos ei riemua, kuinkapa, sielu parka kuin kontassa,
mutta ainakin velvollisuutta. Kun oli kerran sen päälle pantu, että
kilata suvi sisälle, niin huusi täyttä, kirkasta kurkkua, satoi, puri
vaikka pakkanen tahi paistoi.

Sisu oli. Suomalainen kuikka!




Taraxacum


Olitkohan surullinen koskaan?

Niitä on ihmisiä, jotka eivät tiedä mitä se on. Kaikki käy
hyvin: pörssi, pankki, kaikki karriääri —, sen minkä työnsihe ja
sovitteleikse. Niin eivät tulleet tietämään koko surua, ja hihittivät
klubilla elämän sen tien menemään naurussa suin.

Mutta toinen oli toista luontoa: Ei mennyt niinkuin oli vähän
ajatellut, ja eikä mennyt ylimalkaan, ajatteli jos hyvänsä. Vaikka ei
tehnyt kenellekään mitään.

Mutta ehkä se olikin siksi: eivät huomanneet — kuka sitä itsestänsä
— eivätkä peljänneet, kun oli voimaton, vallaton — tarkoitan kun ei
istunut istuimella ja allekirjoittanut.

Tämä tällainen ihminen sitten usein lähti vähän alakuloisena jonnekin,
ei usein tiennyt minne, muuten vain. Ajatteli auhtoja, syti synkkiä.

Niin näki, että ojan pyörtänöllä oli jo voikukkia, keltaisia
taraxacumeja kuin kulta, enemmän kuin kulta: kulta oli kaunis ja
kirkas, mutta kylmä, ja petollinenkin, alistui kenenkä hyvänsä
kätyriksi, niinkuin ei olisi mitään piitannut sielustansa, niinkuin
sillä ei olisi ollutkaan. Mutta taraxacum oli kaunis ja sillä oli
henki, joka meni, jos teit sille väkivaltaa, taitoit ja tunnustelit
tuoksua. Vaan kun annoit sen olla, se lauloi sinulle sellaisen
kiitosvirren, että seestyit kuin taivas, joka sen yllä kaartui
säihkyvänä kuin timantti. Mitenkä kirkkain kielin, helein, hopeisin!
_Sen_ ääni näköalassa ylinnä, ja siihen yhtyi toisiakin: pajulampaan
vieno altto norosta, rentukan kellopeli, niin että luomakunta oli kuin
ihana virsi, auringon kruunun alla.

Siitä nousi sielusi, että sekin yritti aivan säihkyä, löi jotakin
kyventä itsekseen, yksinäinen kun oli, ja sait hengitetyksi helpommin.
Huusit hiljaa sisässäsi _halleluja_!, hiljaa vain, et iljennyt, mutta
se oli kumminkin yksi ylistyksen ääni. Siitä että sait olla. Nähdä
tämän kaiken, ja tuntea tuulen. Kun se tuli tuolta peltokedolta päin.
Seisahda vallan: siellähän niitä vasta oli, koko keto keltaisena.
Niinkuin se johti säveleet soimaan, se sytti toisetkin tuoksumaan,
virven, joka jo vihansi, rahkan rannan lämmössä.

       *       *       *       *       *

Olitko vielä surullinen?

En tiedä, kun ei tämäkään tahdo nousta oikein triumfaaliseksi, tämä
yleishymni, vaikka niin loistava teema.

Tietysti minä olin iloinen, iloisempi toki, kun kerran huutelinkin,
valju ääni.

Mutta miksei triumfaaliseksi?

Liekö ollut alitajunnassa muisto.

Kun ei se ollutkaan totta, se kun se niin loisti ja lupasi. Tuokion
sydän tulinen, sitten hymy hyytyi: huntumorsianna kalvaana kohta
Kevättäresi, Tuonen tulla!

Ajattelitkin —.

Niin. Mutta etpä tiennyt Taraxacuminkaan kohtaa: komea, kultakoruin,
tuoksujalo! Vaan kuka sen oikein pitääkseen, kuka edes pöydälle
maljakkoon, kuka muisti muuta kuin _sen_ hetken?

Kun meillä oli ruusut ja reseedat.

Vain mettinen muisti aamukirkkaassa varhaisessa useammin.

Mutta se muisti samalla tavoin kaikkia. _Vain_ sinua ei kukaan.

Mitäs _minusta_, minun hallelujastani, vanhan miehen, sinulle,
nuorraikkaalle hehkuvan hetken eholle!

— — —

Oletko itse suruinen, niinkuin minä taas?

Gloriasi ainakin on niin säälittävä.

Mutta sinulla on _se_, minulla ei mitään. Sinä tulet taas.

Minä — — —

— — — Niin mutta sittenkin: halleluja vain!

Oli sitä tässäkin, ne päivät kun maailma lauloi mukanasi niin ihanasti,
kaikille, sinullekin surumies; joskus hän luuli melkein että _juuri_
sinulle. Kun ei ne toiset välittäneet, astuivat päällesikin, jota sinä
et koskaan, huitaisivat kepillään.

Ole kiitetty!




Tuuli


Paha tuuli enimmäkseen, niinkuin ihmiselläkin, hyvä tuuli harvoin.
Mutta nyt on. Kukko katsoo kyllä kirkontornissa pohjaiseen, mutta
sittenkin leyhää suloista pitkin sinivesiä. Kun on lämmin, aivan suvi
—, heinäsirkkalämmin tästä pitkästä vilupiinasta. Pahasta tuulesta,
joka tuiversi, käpälöitsi luuhyppysillään selkäpiitä myöten läpi kaksi
kertaa käännettyjen valjuvaatteittesi, niin että hokmanni, mikstuura
tositarkoituksessa. Ja nyt puhaltelee aivan Straussia hymyävästä
suupielestään! Sinä vastaan, sammakko tässä sulosoitossa, irvistät
kömpelösti, mutta hyvää tarkoittaen. Jonkinlaista kiitollisuutta,
vaikka et osaa sanoa, siinä kun kuljet, köpöttelet heleää hiekkaa,
toisin paikoin aivan sinistä kirjoitushiekkaa, ettet tahdo malttaa
astua pieksu rajallasi. Mutta kunhan jotakin sinnepäin sielussasi,
kylläpähän näkee ja ymmärtää ilmojen Ukko. Niin, etpä ole tainnut
havaitakaan tänä kesänä, lienetkö koskaan, tuotakaan kuinka monta
viheriää väriä sielläpäin jonne menit, ja vaikka missä, kun käännät
kankeita niskojasi. Mitenkä järven hyväilysini ensin sulaa kaukometsän
vihertävään kirkkosineen, vaiko jo viheriään, siitä sitten mänty,
kuusi, leppä, paju, toinen paju, ruoko, kaisla, kaikki vähän eri
säveltä, mutta niin että ihanimman sointuinen orkesteri soittelee,
vaikkapa juuri tuota Straussia.

Straussia! Operettiako tässä Salomonin korkeassa veisussa —?

Kuuleppa veli Hälliö, älä pahastu!

Ei se ole Strauss, se nuorempi, liirumlaarumsätkytystä! Ja mistä tiesit
tuon »korkean veisun»? Kun sinä saarnaat niinkuin välistä saarnaat,
eiköhän se koko veisu ole Sinulle paremmin paperiasia ja uskon piiska,
kuin runonäkemys?

Voi sinuas —, tämäkin »Keisarivalssi», jota minä pääsin ajattelemasta:
Leikkiä teki Strauss keisareista, ei ne siihen arvollisia.

Korkeampia varten ne säveleet oli ajateltu, eikä tanssia varten
ollenkaan, vaikka sillä kertaa keisarit ja muu sekaseura niillä
parketillaan pyörähteli.

Sellaisia tuulia sekin.

Mutta soittipa nyt tämä suvituulen suloinen päivä sitä taikka tätä,
taikka soittiko ollenkaan, ja ymmärsit jos hyvänsä, saatoithan
jokatapauksessa istahtaa järven rannalla lämpimälle kivelle, panit
siinä silmäsi kiinni ja annoit leyhähtää: Arvaa mitä nyt toi, rahkaa,
pursua vai putkea? Luikertelevaa kydön kiilua, apilaa, auran multaa? Ja
katso! Kun ei se laskenut luokkaasi, et katsonut kykyysi kinkerillä,
ei papinkirjaasi pyynnyt, tuuli Jumala hyviään vain maailman täydeltä,
taivaan löylynä kiukaaltansa Herra itse. Eikös ollutkin vain hyvä!
Niinkuin olisit hyvä itse, sinä sieluraukka tässä ilman ihanassa
tohinassa, niinkuin olisit ansainnut vaivaisella vaelluksellasi tämän —
tii, tii, tiiaisen tavoin lempeän hyminän.

Etköhän mennyt sitten kotiasi ja siunannut itseäsi siellä
hiljaisuudessa, missähän vähäisyydessä hyvänsä, ja kiitit, sen kerran,
siitä kun puhalsi, lehteä liehutti, ja puu kumarsi. _Se_ ainakin, jos
et itse ymmärtänyt niinkuin olisi pitänyt. Etkä ehkä heti huomannut, ja
ujostuttikin; tottumatonta.

Kun oli näyttänyt siltä, että ei olisikaan muuta kuin tyly pyry,
ikkunapaperin kummitusvongahdus ja mökkisi seinän ruskahdus.

Olipa vain. Oli palkeet ja palkeitten painaja. Vaikka vain tämän
kerran, mutta _oli_ kumminkin.




Tukkilautta


Eilen näin tukkilautan, kirkkaana toukokuun aamuna, kun koivikko
punersi ja heleä kuusi hohti iloisessa duurissa. Ei mikään — taidanpa
sittenkin sanoa — ei mikään ole niin kaunis kuin keltainen lautta
kevään syvänsinisellä lahdella: Aurinko pilkisti pilvenhäivän takaa
ja piilousi taas. Kun se pilkisti, niin kuorittu keltainen tukki oli
kauniimpi kuin kulta.

Ja kuinka se soi, tuo tuoksuva tukki! Kun ruskeapieksuinen,
kirjavapaitainen keksimies pani sen törmältä tulemaan toisten puiden
yli, se lauloi kuin Kelokorven kello; jota ei olekaan, mutta joka olisi
kuin tuhansien pihkanraikkaitten tuulten tohina huojuvissa latvoissa.

Sinä tukkimies, piimänleivän pieksumies; sinä olet sankari solealla
hirrelläsi, minä olen narri keinuvassa vaunussani! Hei, kuinka
pärskähti taas, kun laulava puu syöksi siniselle lahdelle! Ei mikään
aallon hyrsky, ei ärjykorvan kuohu niin kauniisti kohahda kuin vilajava
vesi salohirren hypätessä. Kiurun ääni helisee yhtämittaa, yhtämittaa
kirkkaassa sinessä. Helisee kuin timanttista kruunua sinulle,
tukkimies, sinulle ja keväälle, kirjavalle metsälle, välkkyvälle
virralle, joiden kuninkaana kuljet, kuninkaana, valtiaana. Silloin kun
sivistynyt nukkuu verhon takana, kivimuurin orja, esplanaadin vaeltava
maleksija.




Puro puheli


Runoja luin.

Keksivät sekavassa sanonnassa sententian, jonka tuhannen, satatuhatta
jo ennen. Tuijottivat rimmeiksi pettymyksiä, sen, tämän pessimyksiä
niin että toiset jopa menivät ja vetivät johtopäätökset ja laulettiin
»Integer vitae».

En minä tiedä! Minä panin kirjan kiinni, paukautin, sen koko poesialle
sillä kertaa, ja läksin sinne, jossa puro menee maantien alaitse ja
calla kukkii.

Tulin solinapaikalle: vieläköhän puhelee, ja kuinka puhelee? Kun on
näet kohta heinäkuu, ja menevät nukkumaan ajakseen nekin.

Jo kuului jotakin. Hiljaa, kuin pikkutytti sinimekko, silkki-impi,
kyynärän mittainen, hahtuvan kevyt, kultahahtuvan. Se kantojen välissä,
mättäitten, viheryrttien.

Toinen vähän matalammin: Äijönpoika isossa ryteikössä, viiniselkä
sulkapää — — —

Mitä hulluttelet?

Mutta _korvestahan_ tämä tulee, Mustastakorvesta, edempää,
Takaluomalta, Kiimanevalta, Ypyristä, siellä niitä ja sieltä kaikki
tämänkieliset, kimeämpi, römeämpi solina, pisartippa, ojaärjy, se,
joka oli keväällä, nyt nämä pienemmät äänet juttelevat. Juttelevat?
Juuripa juttelevat, sitä elämää joka _aina_ on, aina herää, aina tulee,
kun sinua ei ollut missään, hätinä multanakaan, eivät ainakaan enää
tienneet _minä_ multana, runoilija, rovasti, tähdistönjäsen.

Ja tämä puhuu liverrystään, pientä pääskysen siriään tässä maantien
alaitse Ja tuolla hiljaa voikukkaojaan iankaikkisesti, minkä minä
ihminen ymmärrän. Enkö menisi katsomaan kun tarvitsen lääkettä, sielun
tippoja minäkin maailman masennuksessa. _Yhdeltä_ ystävällistä puhetta.

— No, minnekäs Poju?

Pieni poikanen, tuskinpa enempää kuin kuudes talvi, tulee tietä pitkin:
»menen vain tätä tietä pitkin!» Meneepä niin. Minä jo tulin sieltä
puron puhujapaikalta nousseena, ja nyt äkkään äijän kannonpäässä.
Kukahan lie kesäasukas; aika vanha, vilkaisen, harmaaparta. Mitä ne
enää!

»Ka, terve, sepä onkin tuttu mies!»

»Parran olet kasvattanut siellä talviruokollasi!»

Tosiaan: valkea parta, ja pienennyt, kavennut mies, kumartunut, silmä
vain, pikkuvekkuli, tirkistää vielä viime säteenä. Että yhdessä
vuodessa noin!, ajattelen.

Mutta kun se vuosien kohta yhdeksäskymmenes! No, johan sitä siinä.

Jaa, jaa!

»Tahtoo niin ääneni reistailla, vaikea puhua; mikähän mahtanut tulla?»

»Ikämiehiähän olemme. Kuinkapa muuten voisi ollakaan, tottahan sitä
äänikin alenee, kun muu kutistuu, kurtistuu, köntistyy.»

»Mutta ei se ole vielä näin, mikähän tuohon olisi hyvää?» Äskeinen
pikkupoika tulee. Se olikin ollut partaäijän pojan tyttären poika. Nyt
hän menee tietä pitkin takaisin päin, kun näkee että vanhalla papalla
on saattaja.

»Niin, olisikohan tuohon jotakin?»

»Ei siinä mitään vikaa ole, oikein puhut!»

»Niin mutta kun se krenaa, eikä ole tottunut; ei se ennen noin.»

»No, mitäpä siinä muuta kuin puhu matalammalta, vähemmällä vaivaamalla
pääset; oletpahan sitä puhunutkin tässä maailmassa. Kuinka monelle
tuhannelle läksyrakkarille?»

Hän krenailee kurkkunsa kanssa: täytyy koettaa!

Niin me pasteerasimme, ja minä kerroin Maria Anderssonista, joka nyt
117:llä.

He, he, he! Sepä metkaa.

»Niin, eikö siinä muuta kuin matalalta?» ja hän asteli huomattavasti
keveämmin kuin minä, Joka ma vasta kohta seitsemänkymmenen. Niin että
tulipa suustani: »No mutta niinhän sinä kipität, että uuden akan vielä!»

»He, he, he —enhän minä enää!»

»Älä sano, kyllähän ne vielä, papitki —!»

Parta meni.

85:n vuoden perästä kai tuo pikku mies, joka meni sitä tietä pitkin,
hänkin kepin ja valkoisen parran kanssa, sitten se toinen, ja niin — — —

Ja jos kuulisivat Maria Anderssonista, aina viime säteen silmä
välkähtää ja astelee kepeämmin:

Mikähän olisi hyvää — — —?

       *       *       *       *       *

Soi sole, kun se menee sieltä maantien alaitse. Korven kieltä,
sinitytin, äijönpojan kieltä, joka ei koskaan lakkaa, kun eivät nekään
kuole, nukkuvat vain. Aina on, aina elää, tulee, helähtää voikukkaan.

Niinpä, vaikka menevät, kaatuvat harmaaparrat, peittyvät, katoavat,
hiukeevat, kylläpähän tulee poju tätä vain tietä pitkin taas. Anna
hymytä pikkuvekkulin vaikka viime säteenä!: saitpa astella näin kauan;
tähän asti, ja vielä mene tiedä edemmä. Sanoikin se Parta niin.

Kun se on aina se eteenpäin: mennä, solista somasti.

Se sille sielullesi; ei siinä »Integer vitae'tä».




Leppä


Leppoinen puu, nimikin lempeä. Mukava, mukava vaikka eivät ne oikein
sinua ymmärrä, maalaiset kun ovat tottuneet ja kaupunkilaiset eivät
paljon nähneetkään, halpiainen puu, niinkuin kouluttamaton koira, on
vain ja makailee. Mänty, koivu, kuusi edes palaa, jos et muuta niistä
ymmärtäisi, mutta koska sinulle on kaupittu leppähalkoja, vain niitä?

Mutta se on jalo puu, minä sanon.

Alamme lapsuudestasi: mistä olisit saanut kirjavat kepit, ellei
leppää? Oliko poikaa, joka ei niitä itselleen purrut? Minulla vieläkin
leppäkeppi, punaruskorenkainen, muinaissuomalaisin leikkosymboleln,
sillä joskus pasteeraan vastaantulevat hilpeydeksi: tuota se nyt taas
hoopoilee! Mutta eivät tienneet mitä mielessäni oli. Ei paperi-,
kangaskuvaa, ei maisemaa, Halosta, saatikka Sallista, tämä kepin kirjo
vain, sen kuivunut kuori ja hakaristi, niin suhisivat suuret tuulet,
valtavain vääräin kanteleet soi, näkyivät syvät sinet, heleämmät,
hohtavat huiput kiilsi, ja henkeni sai täällä matalalla maantiellä
kohotusta kuin soutuisi olevaisuus ikään. Olin sen purrut ja kirjonut
Jämtlannissa, kaukana, korkealla, missä leppä vielä kasvoi lukemattomin
pisaroivin pensain.

Sitä tiesi. Sitä eivät tienneet nuo, eivätkä olisi tainneet tulla
tietämään vaikka selitinkin, koskaan käyneet, nähneet, tunteneet.

Jos minä sattumalta näen leppahalon, toisten joukkoon eksyneenä,
sekin kuin nostattaa: Muistit leppärantteen, kun Kuhan Jaakoon kanssa
hakattiin leppiä saunan savuksi. Savuksi? Niin, suloiseksi savuksi,
joka tuoksui, ja erilaiselta aivan kuin pihkainen havusavu, jota
vain lämmön tähden, mutta leppäsavua sen pienen lihallisen nautinnon
takia, joka meille korven kulkijoille oli varattu syömisessä, palvatun
sianlihan nautitsemisessa paksun näkkileivän ja juuri navetasta tuodun
maidon kanssa. Ah, näinä kansanhuoltoaikolna!

Ja vielä jos kävelit kielivoileipä toisessa ja maitolasi toisessa
kädessäsi tupasi, sanommeko aivan salisi, lattialla kun talikynttilä
risahteli ja tapeetti longahti, niin tunsitpa tyytyväisyyttä,
enemmän, minä sanon onnea, kun oli suoja sinulla silloin kun
pyrypilvi peuhasi ikkunalla ja naskahteli läheinen humuhonka: sait
olla sisällä, melkoisessa lämmössä, vaikka näkyikin hiukan henki.
Etpä ollut susi synkässä korvessa, kettu kuusen alla, — koti oli
ja kristallikruunu kimmelsi. Se oli onnea, ja paljolta lepän,
punalepän ansiosta. Katsokaas se »kielivoileipä», jonka mainitsin,
se tehtiin leppäsauhulla, makoisalla sauhulla, ja tuli sellainen,
ettei hotellilla hienoa aavistustakaan enää. Tulvahti savu saunasta,
mutta menit vain, puita, juuri noita punaleppiä rantteelta, pistämään
pesään. Voi poloisia, noita sarvekkaita ystäviämme leinikköluhdalta,
kuinka oli käynyt! Mutta kun se on vielä tämän kauhean maailman tapa,
olitpa vaikka piispa pappilassa: siellä riippui rivi kieliä — Jonatan
Johanssonin, Wille Johanssonin, Kervisen, Pärmannin, kaikkien herrain
kielet koko paikkakunnalta, lautalappu kyljessä, että tiesi. Meillä
kun oli ihana leppäranta, että saatoimme kuin sattumatta Kuhan Jaakkoo
ja minä hakata pinon punapuita savuamaan. Ja niin savusi saunamme,
niin tuli lepällä liikkiö, herkku herralle, rouvalle, mamssellille,
valkoharso huulilla.

Se sitten meni se sauna, niinkuin siinä »Kuvat kulki vielä» sanoin,
palaen, roihuten, viittasi notkea lieska ylhäältä pimeydestä
mennessään: hyvästi, ystäväni ja kiitoksia Kuhan Jaakkoo ja
Heikku-poika, hyviä olitte! Ette mananneet, ette viheltäneet, ette
häjyä sanaa, ajatelleetkaan.

Lepät jäivät rannalle — itkemään. Niin, miksei? Eihän meidän tarvinnut
tietää itkivätkö ne, ja mitä, muualla. Tässä vain meidän rannassa
itkivät.

Kuuleppa maailman kujeilija! Oletko todella huomannut kuinka helposti
lepältä kyynel vierähtää? Sydän! ilmankos savukin niin suloinen.

Eikä se siihen pisaraan pääty. Olen jo puhunut punalepästä lentävän
sanan. Se nyt saattoi tulla tuosta kirjokepistä, siitä että punotti
hiukan koko puu, kun halkesi ja näytti ihonsa ihanuuden.

Mutta kun olen 69 vuotta elänyt, enkä vielä nähnyt lepän kauneinta, nyt
sanon sielua! Sitä kun on ollut aina koulussa, ja maalla aina kesällä,
kun leppäkin on lomalla. Taikka mitenkä ei ole tullut havaituksi, kun
ei ole ollut asiaakaan rantaan juuri sinä aikana.

Annappa olla hohtava keväthanki, siihen syteä etelästä lämpöisen
päivän, ruveta rantain aukeemaan, nousta veden jo vilajamaan tunti
tunnilta ruskealle hiekalle, kuikan kilottaessa — menit silloin alas,
näit ihmenäyn: leppä kumartaa länttä päin punaisin kruunuin! Aivan
makean punaisin toiset, toiset punaruskein, mutta niin että koko puu on
kauas punainen. Urvut sellaiset soitteli kun vieno leyhä niitä heilutti.

Ensi huomio: kaikki todella kurottavat kaulojaan länteen, etelälänteen,
kun asuvat itärannalla ja etelä on peitossa, sinne, josta suviäiti,
Emo Kilotar, hymyää, kun päivä tuli. Kaunista: sinä leppähiedalla,
poloinen, pohjavedellä elelijä tavallisesti, kuin vedellä ja leivällä
koito meikäläinen joskus, minäkin jopa jouluna kerran, katsot emosi
puoleen kuin Rajalan Juhannes, se yö ja talon kulkija, emäntäpiika
Riitaan lämminneen uunin edessä: antaako lämpymäistä! Ja nyt tässä
punakruunussa! Luojan kuvat kulki.

Kun se noin nuokkui, kurkotti punaisessa kruunussaan, aivan punaisena
kaukaa koko puu, mikä se oli? Voihan sen kääntää näin: punalippu —
Vappu, eläköön! Että kun tulee kesä, posket riemusta punaisina.

Mutta minä ajattelen: kun se noin nuokkuu, pää alaspäin, ja kun on
niin halpiainen, hyljeksitty, sureepa se sitä huonouttaan. Jos asettui
vaikka ojaan toisten tieltä, pois, kassarin kanssa, että pelto kasvaisi
paremmin vehnäjyvää syntymäpäiväksi! Ei kukaan istuttanut, koivun,
haavankin jätti, mutta sinut kaatoi ja piippusi innokas ihminen. Mikä
muu kuin mure! Sitä punakruunusi.

Ainakin minä tulin murheelliseksi, kun ensi kerran näin punaiset
urpunsa. Jotakin kuin orjantappurasta, verestä vaistoa. Ilmankos
ne sanovatkin alkukantaiset: leppä läksi!, kun saavat häjyydessään
lähimmäisensä veriin haavoitetuksi. Sielustakin saattoi sanoa.

Niin että tosiaan, kun vielä elää niukkuuttaan sillä vedellä
leivällään, aivan on kuin kohtalotoveri. Pian sinunkin parin päivän
punakauneutesi kelmenee keltaiseksi ja karisee pois. Ole kumminkin yhtä
kanssani vaikka sen vähän aikaa, ja siinä surussasi. Se on ainakin
kaunista, niinkuin surun laulutkin ovat. En voi olla luonasi täällä
rannassa kauan, kun on hyy vielä ilmassa, vaikka kirkkaassakin. Mutta
— älä pelkää, ei ota kovin kipeää — murran pienen punaurpuoksan ja
vien sen yksinäiseen kammiooni, panen astiaan ja sitten seurustelen
kanssasi. Kainosti kumartuvan helyvirven takaa ilmestyy kuin kasvot.


— — —

Surullinen sielu — —

Mene leppärannalle kun alkaa kuulua suven solina, käy katsomassa,
vartioi koska puhkee halpa puu punaan!

Kun se urpu nuokkuu, viivy vähän, kätke mieleesi ja muista.

Kun sekin — —

Kuin putosi kivi, toinen, kuormastasi, kuin olisi ottanut osan tuo
leino, golgatankruunuinen.

Ja vielä suvellakin, kun perhonen oli lennellyt, aallon laulu laannut
ja ilta tullut. Leppäkin lepäsi. Lehdessä nyt, mutta se otti osaa
sittenkin, pisaroin, joita hiljaa tipahteli jäähtyvälle sannalle ja
kasteeksi päällesi. Kuin rauha kanssasi, kun menit pois yksinäisyyteesi.

Ja nyt minä sanon, vaikka miehinen mies: kiitospa sulle, armas leppä!
Kauniista säveleestä, minkä soitit sieluuni ruskealla hiekkarannalla,
kun viimeinen lähtevä lumi huikaisi ja viiru jo vilaji kaukaa.




Enkeleitä


Minä näin enkeleitä lentelevän —.

Ei vainonkaan, narrasin, ne olivat valkoisia perhosia, kun oli kaunis
kesäpäivä ja minun naurismaani vihotti myös kauniisti. 20 neliömetrin
naurismaa, sillä en ollut jaksanut enempää kuokkia, oli kantoja ja
juuria ja ottivat vastaan. Mutta sitä kauniimmin se nyt vihannoi, kun
olin siihen kylvänyt siementä, vanha mies kyyhötellyt kuin Väinämöinen,
oli tullut siemen päälle, taimeksi, jonka heti tunsin, ja näin vihdoin
varttunut naatiksi, niin että toivoni oli herännyt: siitä tulee, hyvää,
makeaa, virkistävää.

Olin tätä naurismaata kastellut näinä kuumina, kuivina päivinä,
niin että se kiitollisena hymysi, se oli kuin sieluni, ja nyt siinä
lenteli noita perho-enkeleitä. Minä siitä aivan kuin mahdistuin:
antavat minunkin sielulleni arvon, tulevat, lepattavat, vilisee
viisi perhoa noin pienellä alalla, ja sitä minä vain nyt tässä. Kun
tuokin, lumivalkoinen, tuossa noin ylös ja alas, äänettä, ei laula
kuin mehiläinen, leijaa kuin varjo kirkasta viheriää vasten, ja päivä
lämmin paistaa. Tämä on musiikkia hengessä, sointuvampaa kuin Wienin
filharmooninen, kaikki äänimusiikki onkin tämän vihervalkovilinän
rinnalla romua. Kun siinä oli vielä raphanistrum rikkana ja tuo toinen
keltainen, jota minä en tiedä kun se Buddén oli niin vähän aikaa, ja
ne toiset yhtä kaukana kasviopista kuin kellonvaihtaja kirkonmäeltä.
Viher, kelta, valkoinen; ja sitten kun tähän vielä tulee se sanoin
selittämätön nauriin sini, joskus vain ruso taivaalla sitä, osaan sen
jo ajatella, kun muistan kaukaa oikean kytönauriin.

Ka, ka, että piti noidenkin! Tappelevat. Toinen lehahtaa naattiin,
hakee, tutkii. Niin toinen niskaan ja tulee rähäkkä. Ja minä sanoin
enkeleiksi. Mutta taisi niille tulla sieltä itse taivaassa jotakin
krahinaa, eikö sieltä muistaakseni yksi heitetty aivan ulos! Se kun on
kaikki tämä elollinen vähän sellaista. Mutta paras olla ajattelematta,
kun ei niitä kumminkaan ymmärrä. Ymmärtää edes sen, että tässä on hyvä
olla. Toista kuin se: »Vahtimestari, yksi lisää!» Taikka ne punaputket
ja peilit ja käsilaukku.

Tässä tuulee järvenselältä raittiita, tässä haapa havisee ja leppä
lepattaa, perho nauriissa: elämä eteenpäin positiivisin ottein, ei
vain politiikkaa, taktiikkaa, soutamista, huopaamista omantunnon selän
takana, muttei tuon tuumaakaan ylöspäin, kuiluun vaan, maahan jo maasta
kaivettu Herculanum, Pompeiji. Sitä lepatteli ihminen, mustasiipi,
jonka piti ymmärtää paremmin kuin tämä perholapsi, joka toisen niskaan;
taikka jospa muuten kisaili, ja vähän kutitteli, kun oli siinä
lämpöisessä auringossa, kasvavaisen helossa hyvä olla, punavästäräkki
kumppanina. Niin se luultavasti olikin, ei Jumala pannut tällaista
pientä sielun lepatinta tappelemaan. Että olisi yksi hienon hieno
rauhan lanka.

Tässä oli, kuva rautaisen rintaman takana. Ei mitään tapahdu, pahaa,
vähän parempaa maailman metrein, kiloin. Luojan henki vain lämpöisessä.
Ja sitä minä tässä. Miksen minäkin saisi sanoa laillani hih! Muuten
vain. Varis parkaisee, harakka tirskauttaa, kun niiden on hyvä olla.
Turva, minun koirani, tähtää joka aamu saunakamariin: tuleeko pappa?
Ja kun se näkee että vielä ovi aukeni, se kiiruhtaa vastaan, ääntelee
omalla kielellään ja lopuksi haukahtaa hih!, kun sen oli myös hyvä olla.

Ja eikö se ole hyvä, kun on hyvä olla!

Joskus.




Takatalvi


Mitäpä nyt miehinen mies sellaisesta kuin linnunlaulusta, istunut vielä
aikoinaan sellaisten jalkainjuuressa, jotka olivat olevinaan »sturm und
drang». Topeliuksen Sylviaa, Federleyn kielopiirroksin!

Järeämpää estetiikkaa piti olla.

Oli minuun kumminkin tehonnut vähän kun kurjet menivät ja
koikahuttelivat korkealla, kuovin helistys ja sekin kun haukka
kimeästi vingahti ylhäällä avaruudessaan. Mutta siinä oli muu
vetonsa. Pikkulintuin siritykselle sitävastoin korvani olivat olleet
lummehduksissa metsäpolkua kulkeissani; häiriöksi pikemmin kuin
virvoitukseksi huutonsa.

Mutta annas kun ne kerran yht'äkkiä lakkasivat laulustaan, vaimeni koko
kirkkaus tyhjäksi mykkyydeksi tässä tuonoin sinä kovana keväänä! Kun
tuli lunta tupruten talviseksi muuttuneelta taivaalta, korvia paleli
ja puut naskahtelivat. Sai rämpiä nietoksissa ja koilliseen ilmestyi
kelmeä Golgatan viiru.

Silloin havahduin. Sitä oli sillä tuokiolla kuin koito kulkija
kansanlaulussa, vilun valju suuressa hiljaisuudessa. Hangen autius, ja
ilman pielet kuin puristivat ankeaa olemustasi joka taholta.

Mutta eikös talvikin ole kaunis, mahtava villissä tohinassaan ja
leimuavine punapaloineen kun timantit hohti. Niin talvi, mutta mikä
talvi tämä oli, takatalvi, vääräperoinen »hinterlist», petos, kun oli
lupauksen antanut, ja nyt näin. Oliko aurinko torkahtanut ja häpesi
ettei uskaltanut hetkeen silmiänsä näyttää.

Kuljimme kuin ikään surullisina, ja todella murhe mielessä: mitä tästä
tulee? Mitä sanoo jo hyvässä uskossa vironnut oras siellä takalumen
alla; ja kaikki musiikki kuollut? Niin, nyt jo muistit _musiikiksi_
sen kun ne satasävelisesti soivat, vaikka et ennen välittänyt, nyt,
kun oksalla taas lumimaara ratsasti, kun latu taas leikkasi selkää,
vaikka kalan olisi kohta pitänyt polskua, ja kirkon harjalle ilmestyi
valkomantteli kukon kiljahdellessa vinkan pohjoisen vihoja.

Tuli tästä alakuloisuudesta, kun ei päivä paistanut eikä viti
vilkkunut, mieleen Schopenhauer ja sen niin synkkä sini, miltei musta.
Ilmankos ne körttiläiset laulavat juuri niissä sinisissään: »Kenkä
huonompi, köyhempi minua!» Minäkin nyt luonnon körttiläinen, surun
hurskas, pää alla, mieli maassa, kun lakkasi laulu jumalanluonnosta.

Yksin olit: tältä tuntuisi, jos kaikki omaisesi yht'äkkiä otettaisiin
pois.

Se kun on välistä mieli sellainen ailahteleva; kun tuo leppäparkakin
siinä punaisissaan; ennätti jo.

En uskalla ajatellakaan niitä itse laulajia, miljoonia, hyytyikö nyt
metsän hymy, hyytyivät hangen alle helkyttäjät. Tuli mykkä suvi, vain
variksen parkaista, harakan pilkoin pärskähdellä.

Näin minä nyt ajattelin auhtoja, entinen sturmunddrang, ja silloisesta
turhasta.

Mutta kun ei kuulunut mitään, ja äänettömyys kuin sihisi sitä korvissa.

— — —

Niin sitten, kun oli olleet uutimet alhaalla, etten ollut nähnyt ulos,
ja kun avasin oven ulos mennäkseni, sieltä tulvahtikin auringon valo,
kuin kimpaleina, sinisinä, hohtavina kimpaleina, mutta jotka mukausivat
joka nurkkaan, korviin, silmiin, sieraimiin, tuoksunakin, kevään
ihanana. Ja lämpö leyhähti jo oven avaamalta vastaan. Ihmeellinen eijaa
yht'äkkiä surullisiin mietteisiisi.

Entä linnut!, ensiajatuksena, kun astuit uuteen häikäisevään
valkeuteen. Oli hanki, mutta se loisti valkeimpana kaikessa
olevaisessa, ja sitä säesti koivu kuin vast'uudesta loihditussa
punerruksessa. Eivätkä olleet hyytyneetkään sinne hirmulumen alle
tuhatkielet, vaan eiköstä ensimmäisenä istu peippo minun ovikuuseni
oksalla ja heläytä vastaani sellaista liverrystä että ikä kymmenen
vuotta taapäin.

Virittää toinen sirivirinsä vielä paljaassa pihlajassa, rähähtelee
räkätti joukkoon — jossakin minunkin täytyy olla — Ja niin vähitellen
koko organum plenum, niin että virkosin uuteen elämään, enkä haluaisi
kuulla kuolemasta puhuttavankaan, päinvastoin, tulin täyteen tarmoon ja
tein vallan virren, kiitosvirren, joka tuli ehkä valju, kun en ollut
enää »sturm», vaan paremmin tässä kirkkaudessa vain wurm. Ei rasita
valtakontrahtien korvia, mutta soi hiljaa joskus kammiossa, jos sattuu,
yksinäiselle, joka myös ajatteli vähän pimeitä, mutta kun sitten avasi
ikkunan, niin kuuli saman laululintuin sinfonian, minkä minä, ja
ymmärsi että kyllä siitä virsi saattaakin syntyä.

Ja rupesi ajattelemaan muita asioita, muuttui muiksi synkkä sydämensä.
Vähän niiksi, jota linnun virsi, luonnon virsi, Jumalan virsi
kauneimmin kajahteli, kun ei hyy hyytänytkään, vaan elämä ehompi nousi,
otti kuin kädestä kiinni ja sanoi: helei, poikani, älä murjota, toimeen
tässä tullaan! Se Yksi kun puhaltaa pilliinsä oikealla aikaa, niin valo
tulvi, sydän sykähti ja lintu lauloi niinkuin ei olisi koskaan kylmää
ja kuolemaa ollutkaan.




Metsä


Totta minä metsään olen mielistynyt, joka ma olen »metsässä kasvanut»,
aivan humisevan hongan alla syntynytkin, saunassa, savusaunassa,
jonka akkunasta se honka lauloi pienelle miehelle huurulauluaan. Ja
erityisesti minua on aina miellyttänyt rytö, hirveä ryteikkö, missä
sellaista on vielä voinut nähdä. Kun on pehmeää, kepsua sammalta
tupakkihuhmarin paksuisen lahopuun päällä, se kelovainaja ristissä
toisen samanlaisen päällä, vielä kolmas kallelaoksainen törönjäännös
alimmaisena, kun on myrsky kaatanut aikoinaan juurakkoon, ja kun tästä
sitten yrität yli kimaltavaa vettä kohti, niinkuin kärppä kiipeilet,
ja vielä pystyssä oleva puu pudottaa pisaroita niskaasi, se oli
ilo. Sellaista varten minä olen lähtenyt vartavasten Kuurtaneelta
Lestijärvelle, jonka leveän, loistavan eräjärven rannoilla sitä
villikorpea joku aika sitten vielä oli, huolimattomat kruununmiehet
kun olivat päästäneet lääninsä ränstymään aivan todelliseksi Tapion
linnaksi, metsäneuvosten kannalta kauhistukseksi. Ja varsinkin
Amerikassa, jossa tuulee, ettei jää kuin kuoppa jäljelle joskus
asumuksestasi kaaroineen kaikkineen, ja kun toinen mies väittää
hänen paikkakunnallaan, kun tulee keltainen väkitohu Kaliforniasta
päin, sen kuopankin lentävän pois. Niin kun siellä oli tuollaista
ristiryteikkötä, se vasta nähtävää. Se vain että ruma harmaa runko,
mitä lie ollut lehti-, marjapuuta, ei hongan hajua; Ja myrkyllisen
käärmeen silmä kiilui. En minä sinne, Lestijärvi parempi.

Mutta en minä silti tutisemaan ja vapisemaan rupea niinkuin
runonlausuja, eikä ääneni ole liikutuksesta yhtään kummempi kun kerron.
Vaikka sieluni on kuin tuore viilipunkka juuri leivotun leivän vieressä
ja paksulta voita päällä. Vaikka siellä nymfit tanssii, Nyyrikit
sinisukat jousineen, vehapurot solisee ja ulpukka iskee silmää. Ei —.

No joskus kumminkin. Joskus, kun jotkut ovat olleet piruja ihmisiksi,
ja mielesi on vähän paha, niin että lähdet paimenpoikasena salolle
päin, tuu, tuu-sieluna, torvi selässäsi, variksenvarpaita jaloissasi,
ja syystuuli tahtoo tuntua hurstin läpi. Silloin tulee vähän murheinen
melodia mieleesi. Metsolan kantelo soi kuin kirjoissa, ohi kirjan,
istut kannon päähän kulolle ja ajattelet auhtoja. Voi kuin oli lentävä
lehti, ja toinen, ensimmäiset menevää, kaunis, kuinka oli pihlaja
punainen —! Mutta ei tässä jouda kauan tähän molliin. Palokärki
muistuttaa: vielä elät! Lehahtaa siihen mustana; kohta kuolet, mutta
älä vielä! Ja sinä lähdetkin pois, mielesi nousee niinkuin juntu jängän
laelle, ja sitten kun sieltä näkyy, niin olet toinen mies, muiksi
muuttunut, ja sydämesi on karmeaa terästä: syökää, purkaa, minä poika
kestän! Ja etkä tutise enää yhtään, vaikka yritit, kun olit hetken
paimenpoikana pahaisna.

Niin, mutta sitten, ja siitähän minun piti kertoakin, vaikka eksyin,
kun oli metsä ja erä: Tuo, kun se kasvaa! Istua nyt ihmisen vain kannon
päässä ja mediteerata, parasollimamssellin Kirkkokangasta peipposen
laulellessa —! Somaahan se on, mutta somaa vain soman vuoksi. Vaan
näitkö _tämän_: siinä vesa, vieno kuin konnon virpi, ellei olisi havu.
Katso kun se ojentelee pieniä oksakäsiään kirkkaisiin Ilmoihin hennon
viheriänä, piikein kyllä, kun maailmassa pitää olla, mutta pehmein
vielä, jos koetat. Noh, sieväähän se on, totta se en sievää, kyllähän
sinä ymmärrät. Mutta äkkäätkö kuinka _pitkä_ se on se pikkumännyn
kerkkä, se joka tänä kesänä siitä piikkirungosta oli putkahtanut
yht'äkkiä näinä päivinä. Näinä lämpöisinä päivinä, kun oli ensin ollut
kylmä, satanut, ja taas kylmä, ja sitten kun aurinko vihdoin karkasi
arestista: ei, tästä ei tule mitään! Sai oven rikki ja pääsi pihalle
loistavin kasvoin: hän näyttää luomakunnalle niinkuin tuo palokärki
paimenelle: ei ole kuolema vielä, toinnu, virkisty maailma! Ja silloin
mäntykin otti onkeensa, näki maiseman jängältä, nousi, kohosi ja
kasvoi, ja sitä minä nyt, että _kuinka paljon_? Onko tämä proosallista
runo-Tapion valtakunnassa? Oli mitä oli, mutta minä mittaan sen
kerkän hengessäni: 20, 25, 30 senttiä —, vielä 5, pari vieläkin, kun
ma olin jonkun tunnin pois. Ja 7, 8, 10 senttiä korkeampi kuin viime
suvena. Tiedätkö mitä se on Suomelle? Kun kaikki nämä biljoonat kerkät
joka taholla, kaikkiin tuuliin, kirkkauksiin, kiitäviin pilviin, yli
Suomen salojen, kunnaitten, kankaitten —. Siinä tulee muutakin kuin
mäntyklaneettia lapsille. Sekin hyvä: satatuhatta tyytyväisen sielun
polskaa kun ymmärrät kuulla. Mutta sitten tuhannen sataa tuhatta
tuoksahdusta kun kerran halko halkesi motissa, vilinä kuin taivaan
lintujen viserrys, kun tukki hyppäsi törmältä siniseen järveen, kun
lautta lepäsi salmessa kuuleana kesäyönä ja harmoonipeli soi. Ja ne
rahat, ne rahat kuin roskat, kun tapulit ja standartit olivat menneet
ulkomaille, ja laiva mylvi että tässä viheriää kultaa! Sait pihvin ja
toisen Hotelli Helsingissä, vaikka vielä pienen paukun päälle. Sekin
siinä meni. Mutta sitten kun vaihdettiin kruunuiksi ja ostettiin
Boforsin putkia, joista ei tehty kankurin puolia parkkumia varten, eikä
poikain leikkiruiskuja, vaan niitä silmille, jotka kävivät kultamme
kimppuun. Sillä eivät ne kaikkoa vain pääkallollaan siunaamalla,
tuntuvampaa pitää olla. _Pitää_ todella olla, se on nähty, ymmärrä joka
niukastelija!

Se oli realismia, saa sanoa taas sitäkin, ja sillä silmällä minä
nyt katselen sinua honganpoika, pihkavirpi, havu hauras. _Runoakin_
tulee kun kerkiät. Työntelet 50 vuotta tuota kerkkähyvää, kynttilää,
sitten kun olet kasvanut, tuli kruunukuningas, kauniisti laulava,
komeasti kumartava jalopuu, ja kun uljaasti kaaduit isänmaan puolesta
sinäkin, maa järähti, saha sihisi ja soi, tuli tuoksu, vedit henkeesi
päältätarkkaaja, iloitsit siitä että olit, sait olla, ja sanoa vaikkapa
tämänkin, katsoivat mitä katsoivat.

Ikävä että ystäväni Notko makaa jo honka-arkussa, hän, matemaatikko ja
vain matemaatikko, lysti kaveri kyllä silti, olisin sanonut: ota ja
laske joillakin logaritmeillasi paljonko vaikka tuossa aarin alalla
toverini Pinus Juvenalis nostaa kerkillään voimaa ylös uumenista, kun
kukkasuvi tuli, ja sekin herkistyi, kerkistyi ja katseli elämäniloisena
maailmaa. Mikset sitä voisi tehdä? Olisit laittanut lautasen, kojeen,
jota kerkkä puski, siitä viisari, joka näytti mitä nosti kun nousi.
Kun maan, mullan voima nousi tässä muodossa, ja kun sitten ajatteli
aaria suurempaa, hehtaaria, tuhatta, miljoonaa — — Kyllä ne antavat
tietoja pellon voimasta, ja luhdan, Ja hyviä tietojahan ne ovat, puuro
takalla nälkäiselle, mutta en ole saanut mitään lukeakseni siitä kuinka
kerkkä kasvoi, itsestään, ydintä yli suloisen Suomenmaan, joka meillä
vielä oli. Minkä mitan, mitä huminoita siitä niin ja niin monen vuoden
päästä, niitä puomeja, ponttooneja, koskesta alas, tukkipoika väliin,
sinne jäi — —.

Ja mikseipä sitä sinne jää siinä kun ovisänkyynkin sonsarten sekaan —
kultakoskeen!

Näitä minun tuli mieleeni kun eilenkin katselin kuinka taas, vieläkin,
oli kerkkä noussut, kun ma menin tietä pitkin ja Havulinnan nuoriso
katsoi päälleni: kirjoita meistäkin, jotakin joskus, vaikka kuinka
hullua! Kyllä mekin koetamme.




Yhteensoitto


Luonnonkuvausta! Siitä puhuvat. Mitä varten sitä pitää »kuvata»? Eikös
se ole itse? Kun vain katsot. Näet yhtä hyvin kuin kuvaaja, ehkä
paremmin, kun et tarvitse silmälasejakaan, koska kuusen juuret alkavat
paljastua, ja puolukanvarsi virkoo, sekin näet virkoo, vehreytyy
heleämmäksi yhä lämpimämmästi paistavassa päivässä, katso vain! Et
tainnut äkätä taittaa latvusta kuusen oksasta? Niinkuin ei sekin
virkoaisi! Talvi-ukon karhununesta, kun oli valkopälvi vielä peittona,
vällyt niskassa, ettei taas paleltunut.

Mistä tiesit että virkosi? Kun se hohti! Niinkuin rippikoulutytön
silmät, kun Juhannus lähestyy, ja pian pääsee.

Katso vain kaukaa, kun kilo lauloi heleitaän!

Mutta varsinkin jos taitoit ja vedit henkeesi: kah! oma henkesi kuin
nousi, lensi ikään: sehän tuoksui kuin lääkkeeltä, sielunpa lääkkeeitä,
jota ei kirjat, filosofia, dogmatiikka —, mitä turhia: Kant,
Schopenhauer, iäinen ikävä — — — Kiskoa kansi minä sanon, ota vielä
toinen tupsu tuota kuusen oksaa, haistele, minä kirjoitan suomeksi,
niin Kant katosi, Schopenhauer meni kuin humaus, hankihumaus kalliolta
rotkoon, ennustaakseen että pian tuli perässä vuorivirta, maaemon
tuomisin, niin että nurmi iloisena nousi alhaalla, nukka ja geranium.

Hei!: sen ainakin hoksasit kun tiiainen juuri sen humauksen päälle
heläytti. Ei enää sitä ujosti niiaavaa »tii, tii», joka ei olekaan
heläys, mutta tämä: »tuli luu lii, lu lii!», joka oli kuin kulta,
timanttikulta, ja säihkytti sillä äänellään metsän, niinkuin päivä puki
säteellään.

Etkö kuullut?

Lyö kirjasi kiinni että pöly pemahtaa, pappikin vaikka iso
kirkonkirjasi, syntyneineen, kuolleineen, kylläpähän siitä taas
tointuvat, mene juoksujalkaa metsänrantaan, niin kuulet kuinka kulta
soi! Kuvausta! Ei se ole kuvausta, se _on_ niin. Se oli huomenkello,
kevään juhlasunnuntain.

Sitten taas aurinko näki vaivaa surkeutesi tähden, että sinun,
matolaisen olisi lystimpi olla, ja pani läksyn. Sinullekin, vanha
rovasti, klanipää professori, kun jo tahdoit unohtaa — ääh!, niin
paljon viisautta päässä, ja niin vähän äkkäyksen hoksua.

Mene nyt ja katso:

Siinä kärpänen kannon nenässä: sur, syr —; mitä sanoo? »Kuules akka!
taitaa tulia suvi»; kun siinä oli toinenkin: »tur, turuu!»

Ja mikä tuo!, pitkä korsi suussa ja menee sen helkkarin hoppua,
juuri niin sinun täytyy sanoa, vaikka olisit piispa. Se meneekin
juntuansa, toinen ja taas toinen tulee: pois tieltä, että mäkin pääsen
timpraukselle!

Jaa-ah! Se taisi olla elämää.

Kuulitko knääkkä!

Ja se läksy! minä sanoin. »Olkaa ahkerat kuin muurahaiset!» luimme
ennen Palanderin ryssän kieliopista. Se se oli, kun tämä maailmakin
näin. Hyvä sana, Aurinko Päiväläisen antama.

Sitten sivahti västäräkki, tirautti, nenäsi eteen ja keikutteli
maantiellä.

Huomasit samalla kuinka salmi oli levennyt sitten viimeisen, ja sini
soi.

Ja kuule! Ethän ole toki sokea vielä! Ota lasit päästäsi ja katso
paljain silmin: koivikko niin palavan punainen; äsken vielä violetti.

Soi, soi —. Tuhannen kelloa, miljoona kelloa kohta, rentukoita,
calloja, campanuloita. Kun pääskynen oli tulla livahtanut ja sanonut
»siliit»!

Se oli Mannun äijän sana Westerille: Vedä hihnasta, soittakoot yhteen!
Korkea messu alkaa: _Laudate Dominum coeli et terrae_!

Etkö jaksanut enää — — —? Vanha; ei kulje äänesi.

Kulki jos hyvänsä, kuule noita toisia! Ajattele vaikka vain!

Kuolet — — —

Elit eli kuolit, kunhan _oli_, se mikä oli; ja aina tuli.




Korpeen!


Kuivaa, kuumaa; kartta, kahinaa —.

Kurjenjalka kukkii.

Kallio kumajaa kun kulkija käy.

Kummulta kummulle kiertää käypäläispolku. Katsopa Kaarangan kalliota,
kohoo kuin kirkko, katvehessa korven!

Kangasta, katajaa, kuloa —; kulossa kannot kuin kummitukset.

Kärppä katoo kyynä kepeästi kiviahon koloon. Karpalokonto, kaurakytö —;
koppelo kohahti kuusen kätköön.

Kohisee koski, Keturinkoskl, kova, kuohuva; karjuu kuin karhu,
kauas kuuluen. Kosken kaltaalla kuolleen kasakan kumpu; kaatui
kahdeksantoistasataa kahdeksan Keturin Kustaan kuulasta.

Koukutellen kiipeemme koivumäkeä.

— — —

Kuinka kauas kuljettu kirkolta? Kuudesta kahteen!

Kevennämme kontit Kalmuvaaran kannon päässä!

Komeata, komeata korpi korkea, kummut, kukkulat, kirjavat kedot:
kaunihin kotimaan kirkastunut kuva.

Käy, keikari, korpeen! Kasvat, kohoat käkkäräkääpiöstä keloksi
korkeaksi. Kumarrat kuin kuusi Kaarangan kalliolla kaiken kaunihin
korkeinta kaitsijaa kiittäen, kunnioittaen.






LÄHIMMÄISIÄ




Ruhtinatar


Ruhtinatar!

Minkälaiseksi sellaisen olisi kuvitellut Majan väentupa, se ympäristö,
jossa minäkin kasvoin ja katsomukseni kehittyi: Kahi-Maija,
Lihava-Sanna, Kakkaraisen Aapeli ja Halulan Kustu!

Eihän meidän maalliset silmämme olisi koskaan voineet sellaista
nähdäkään, siellä mataluudessa, mutta jospa olisimme kuvitelleetkin.
Ensiksikin koko nimitystä emme olisi käsittäneet. Kuninkaan kyllä,
mutta vaivoin enää kuningatartakaan, sillä »Drotninki» se oli
raamatussa. Sitten taas »Försti», joka jo ainakin nimeltä oli tutumpi,
sennimisiä kun oli maakunnassa siellä täällä. Toinen asia sitten
minkänäköisiä olisivat olleet meille oikeina.

Ruhtinatar eli drotninki: tietysti kruunu päässä, vähän sitä lajia
kuin morsiamen kruunu, mutta ylemmyyttään vielä jonkinlaiset peltrut
helisemässä. Sametti ja kultakangas oli meille vieras, mutta silkkipä
ylen tuttu — kellä nyt ei olisi ollut silkkikaulahista! Siispä
punaista, viheriäistä, sinistä silkkiä, kuin sateenkaari. Kenguissa
olimme nähneet hopeasolkiakin isoilla rikkailla, mutta tällä aivan
kihlasormuskullasta.

Kun olisi astunut sisään, liehahtanut, Kahi-Maija ja Lihava-Sanna,
vanhemmat ihmiset, olisivat niianneet kuin kummit siinä: »luovutkos
pois perkeleestä?» Kakkaraisen Aapeli taas, ja Halulan Kustu vain lakin
siepanneet takkuisista päistään, niinkuin jos olisi nimismies tullut
haastamaan siitä viimeisestä tappeluksesta.

Ja tämä nyt:

_Demidova_, laulajatar!

Aivan tavallisen näköinen ihminen, jotakin miellyttävää
vaatimattomuutta, teeskentelemätöntä vapautta joka sanassa ja
liikkeessä. Olin hänet nähnytkin konserttilavalla, mutta ei siinä niin
kaukaa ehdi tarkemmin huomata.

Hän kiittää siltä, että minä olen myötätuntoisesti häntä arvostellut,
vaikka hänen täällä sillä tavalla — — —

Noh?

Hän on tilattu Milanosta tänne sinfoniakonserttiin. Perin mieluista:
nähdä Suomikin, jossa hän ei vielä ollut käynyt.

Mutta kun hän on juuri päässyt hotelliinsa, puhelin soi:

Neiti Demidovan olisi silloin ja silloin saavuttava hänen luokseen
harjoittamaan!

»Kenen kanssa minulla kunnia?»

Hän se ja se —, tavallisesti käynyt läpi valmistavasti esitettävän
kappaleen.

Demidova: »Väsyksissä —; ja sitä paitsi laulanut saman mm. Nikischin ja
Weingartnerin johdolla.»

»Jaa, on tultava!»

Hän ei nyt valitettavasti voi.

Harjoituspaikan eteisessä sitten tämä sama nainen kohtelee häntä
niin loukkaavalla tavalla, että hän saa hermokohtauksen, eikä voi
harjoituksessa juuri ensinkään laulaa, itkeä kyllä.

»No mitäs tästä tulee, ei mitään — —; täytyy jättää.»

Orkesteria ei voinut vaivata uuteen harjoitukseen, ja ilman harjoitusta
—: näettehän itse.

»Mutta olenhan minä Nikischin — — —»

Njaah — — —!

Esiintyminen jäi, matka jäi myös korvaamatta, hotellin pöydälle
ilmestyi vain syrjäisen, asiasta kuulleen henkilön »lahja», muutama
tuhat markkaa, jonka laulajatar vastasi pakosta vastaanottavansa, mutta
heti Milanoon saavuttuaan lähettävänsä takaisin.

Oman konsertin hän tietenkin sai pitää.

Ja nyt hän on saapunut sellaista asiaa varten, että tahtoisi oppia
laulamaan erinäisiä suomalaisia kansanlauluja ymmärrettävällä
suomenkielellä, kun liikkuu ja laulaa ulkomailla.

»Haluatte siis vielä laulaa meikäläisiä lauluja, vaikka — —.»

»Se on eri asia.»

»Eipä aina niinkään.»

»Mutta hän on kasvanut sellaisessa uskossa, että pahaa ei saa pahalla
kostaa; isävainaja niin opetti.»

»Olette ruhtinatar, lehdistä näkynyt».

»Isäni oli ruhtinas Demidoff; mutta ei hän halua kuulla sitä
»ruhtinatar» —»

Sanoi isä että »ruhtinas» olkoon vain sydämessä. Vanha Nikita, entinen
orjapoika, on yhtä hyvä, ehkä parempi ruhtinas, kuin kaikki Demidoffit!

Tämän isä opetti vielä, ollessaan omistavaa luokkaa, nythän kaikki on
mennyt.

Häntä sanottiin Venäjän rikkaimmaksi mieheksi. Murhattiin,
takavarikoitiin —; äiti kuoli surusta, hän itse pääsi paljain käsin.

Mutta ei hän vain siksi laula, olisi siihen ammattiin ruvennut
jokatapauksessa: »työ ja toimi on hauskaa; hauska myös kamppailla»,
tämä lauhkean näköinen nainen sanoi.

Maksuako hänen tunneistaan? Ei tule kysymykseen! Vähäisin hymyn viri
noista luottavaisista sinisistä silmistä maksaa kymmenien tunnit.
Minä maksaa saisin opista. Sofia Demidoff — Kahi-Maija Kuurtaneelta,
orja-Nikita — Kakkaraisen Aapeli: yksiä — alhaisiako vai ylhäisiä —
ylhäisimmän edessä.

Sainkin maksaa jotakin.

Hänen jo lähdettyään ja päästyään jonkin matkaa alas hissittömiä
portaita, minä yht'äkkiä muistin, ja juoksin ruhtinattaren perään.

»Tahtoisitteko vielä tulla takaisin, unohdin?»

Kaivoin kiireesti kätköstäni lasipalasen, joka oli vanhuuttaan
vihersinervä. Mutta kun sitä päivää vasten katseli, näki siinä
timantilla kirjoitetun:

_Demidoff._

»Onko Teillä ollut jotakin sotilasta esipolvissa?»

»On ollut, kenraaleja.»

»Liekö ollut tämä, joka tästä lasinpalasesta tervehtää! Hän oli
kenraali 1808 — 1809 Suomen sodassa, taistelivat vastakkain Ruonalla
hän ja minun isoisäni. Leikkasi aurinkoisena syyspäivänä nimensä
Mustapään peräkamarin ikkunaan. Minun isoisäni jäi tantereelle,
Demidoff ratsasti pois, kauas aroille. Sota soi.

»Saitte nyt vähän ikävyyttä, ottakaa vastaan, sovitaan pois!» Annoin
hänelle sateenkaarenvärisen lasinpalasen.

»Ympäri käydään, yhteen tullaan», selitin ruhtinattarelle vanhan
sananlaskumme. _Ihmiselle_, joka ei ollutkaan varsin peljättävä
drotninki.

Mitä minä sanoisin hänelle, toistamiseen hyvästellessä? Se »adieu» niin
iänikuinen, ei parempi »au revoir», kun varmaankaan ei koskaan nähtäisi.

»Jumala kanssanne!» vain suomeksi. Joko ymmärrätte sen?

»Kyllä, kyllä ymmärrän», hän vastaa, sinisillä silmillään vähän kuin
suruisasti katsahtaen.




Sisar Anna


Jos et ole käynyt Lintulassakaan, et näillä leveysasteilla tullut
näkemään nunnaa. Vain vanhoista romaaneista olit lukenut. Sitäpä
suurempi, melkein hämmästyksesi, yllätyksesi ainakin, kun sellainen
ilmielävänä astuu aamulla huoneeseesi kahvia tuodakseen.

Nunna kahvitarjottimen kanssa, ja mies, partainen mies makaa sängyssä —
aivan romantiikkaa!

Ja minkälainen nunna! »Kuvankaunis»! — vajava maailman sana, mutta
riittänee näin alkumyönteisyydeksi. Otit vähän kuin häkeltyneenä
kuppisi ja »brödchenisi», tuon Saksanmaan ainutlaatuisen nisuihanuuden,
ethän tiennyt mistä oli kysymys: kuka, mikä —, minkätähden? Vanha,
kumarainen neiti Allwicher itsehän tähän asti —.

Et mitään keksinyt, tahi rohjennutko, puhuakaan muuta kuin vastasit
siihen sointuvaan »guten Morgen», jonka tämä sulotar sanoi.

Katsoit sitten, vilautit äkkiä vähän tarkemmin, ja sait heti selville,
sinä kun olit taulunäyttelyissäkin yhdellä pyörähtämällä heti nähnyt
mihinkä tauluun piti sinua varten merkitä »myyty», kohta kun oli
näyttely avattu.

Tumma, tavallista tummempi, kaikinpuolin tumma: hipiä, silmät,
tukka, huivi — sellainen hänellä oli ensikerralla — mutta sinervä
puku, jonkinlainen kaftaani ja valkea kaulus. Sitten kaulassa
pieni kultaristi, joka sointui tuohon siniseen erinomaisesti, ja
yhä tarkemmin: nenä suora, yrittäen hivenisen kaarelle, niinkuin
pohjalaiset kirvesmiehet varmuuden vuoksi panevat katonharjan, että
olisi taatusti vatupassissa.

Se oli ensi näkemisen hahmoitus, ja siinä mielialassa söit leipäisesi
kahvin säestyksellä, kun pyhimystä muistuttava olento oli mennyt,
varoen, takaperin ovesta, silmät maahan luotuina.

Täytyy sanoa että vaikutus oli hyvä ja tulit tyytyväiseksi.

Ojentelit vielä vähän vuoteessa itseäsi ennenkuin nousit
voimistelemaan, ja teit yhteenvetoa: missä minä ennen tuonnäköisen —?

»Hyvää huomenta!»

Se oli nyt neiti Allwicher, huoneuston omistajatar, joka keppinsä
kanssa:

Hän vain tahtoi tulla sanomaan, että se oli sisar Anna, joka tulisi
täst'edes häntä aamuisin auttamaan, kun tuo leini niin oli ruvennut
vaivaamaan. Hän on kyllä katolinen, Baijerista, mutta hyvä ihminen; hän
toivoo, että tohtori on tyytyväinen.

Baijerista! Kätchen siis, ilmetty Kätchen, se »Välskärin kertomusten»
—. Mutta muutenkin tuttu; sinäpä katsot huomenna tarkemmin.

Ja tosiaan: seuraavana aamuna jo melkein tirkistit: Jahah,
tuonnäköinen, vähän kuin Mäki-Huhtalan Sannu, jota kaikki herrat
asemalle kyytiin, sitä varten Mäki-Huhtalasta hevosen. Sannu myös tumma
ja mustat silmät punervan silkkihuivin alta paloivat. Mutta ei tämä
ollut se, Sannulla oli isompi, kaarevampi nenä, komentavampi. Tämä
lempeä, tähti, joka vain silloin tällöin vilkahtelee, muuten aivan
hiljaa katsoo taivaaltaan.

Niin hän tuli päivä päivältä. Yritit ruveta puheliaaksi, mutta siitä
ei tullut mitään. Matalalla äänellä hän vain vastasi sanan, pari,
ja katsoi maahan. Nosti silmiään senverran, että juuri ja juuri
näki sinut. Etkä yhtään huomannut niissä mitään muuta kuin sen kun
vahakynttilä palaa madonnan edessä, kun et varomattomalla liikkeellä
sitä lepahduta: ei mitään muuta kuin on vain.

Tämä tulee ikäväksi.

Mikä vaimonpuoli se on, jonka huuli, ei silmä hymyä, niinkuin sfinksi
yksi ja sama vakava.

Eräänä aamuna hän ilmestyi tarjottimineen jonkinlainen huntulaite
päässään. Se oli valkea, niinkuin olit nähnyt hinduvaimoilla, ja
arapialaisilla miehilläkin joskus; taitaa olla näillä nunnaihmisillä
jotakin itämaista perää. Silloin tunsit hänet yht'äkkiä.
Westzynthiuksen taulustahan tämä on, sieltä kotikirkkosi vanhasta
alttaritaulusta, joka oli aikoja sitten korjattu ullakolle, mutta jonka
lapsuudestasi muistit! Sama suloinen ilmestys: tavallinen ihminen
koukkunokkaisten juutalaisten joukossa, vaikka esittikin itse Maariaa.
Mutta sepä olikin kuin ylevämpää: poikkesi tuosta narinkkaväestä ja
tuli kuin lähemmä sinua. Kukapa tiesi, silloisen papin rouva pianaikaa
oli ollut mallina, kun asuikin maalari pappilassa, taikka sitten jokin
silloinen Huhtalan Sannu, pian 200 vuotta sitten. Ilmankos!

»Sisar Anna, tiedättekö ketä muistutatte?» sinä hengettärelle, joka
tapansa mukaan mitään puhumatta, pyyhki pianosi koskettimia, silloin
tällöin jonkin sävelen painaen soimaan.

Hän nosti sen verran päätänsä ja katsahti kumminkin.

»Joo: Heilige Maria!», ja selitit asian.

Silloin hänen silmässään ensikerran paloi jotakin, välähti vain, sen
räpäyksen.

Kiitollisuutta, ystävällisyyttä, viehettä, sitä jotakin, joka hymyää
vain naisen silmästä, ei koskaan miehen.

Olit peljästynyt, samalla kuin lausuit sen, jos pahastuu, kauhistuu kun
niin korkeaan... Mutta ei, hän oli selvästi tyytyväinen. Sitten kyllä
taas heti tuo tumma salolampi alhaalla, sama sattumaton. Jos yritit
tuulenvirinä puhaltaa aaltohahtuvan sen pintaan, tuokion päästä sama
kuin ennen: vain joku lumme kuvasteli pieneen matkaan ruohorannasta, se
oli hänen viehkeytensä, siveytensä, kuin suitsutus.

Kulueli näin joitakin aikoja, niin yhtenä aamuna, kun joulu jo pian
tuli, kuuluu vaivalloinen kepin kopsutus eteisestä, ovi aukee ja vanhus
Allwicher astuu sisään:

Hän ei saanut tuoduksi tarjotinta, jalka niin kipeä, jos voisitte tulla
hänen huoneeseensa, syödään frühstück siellä.

Sinäpä menitkin, pukeuduttuasi.

»Niin», kun olit kysynyt onko sisar Anna sairas, »sisar Anna on sairas,
sairas hän on — — —»

»Ikävää!»

»Pidittekö hänestä?»

Jaa — odottamatonta, miltä kannalta? — kyllähän hän oli —; rauhallinen,
perin hiljainen ihminen, ei puhunut mitään.

Neiti Allwicher katsoo pitkään ja vähän surullisena.

»Sisar Anna ei tule enää! Lähetin hänet pois.»

Noh —? vaikka ei tuo nyt niin erinomainen asia ollut. Siivoomiskone,
tarjottimen kantokone, silmät maahan, takaperin ovesta —.

Sitten melkein itkuun liikutettuna:

»Sisar Anna on tunnustanut minulle jotakin —.»

Tämäpä nyt: siksi hän niin tutkivainen; mitä lienee huntutyttö
kielinyt, valehdellut, ajattelit kuin levottomana.

»Noh —?»

»Hän on tunnustanut, että kiusaaja meni häneen.»

»Kiusaaja! Mihinkä kiusasi? Varas, kun minulla aina hopearahoja
pöydällä?»

Netti Allwicher sanoi painolla, ja hänen katseensa synkistyi:

»_Syntiin!_» »Kun Te olette mies!»

Herrijee! Nyt ymmärsit.

Ja mikä ajatusten, tunnelmain ristiaallokko heti sisimmässäsi!

Syntiin! Tämä viaton madonna, aivan Neitsyt sieltä alttaritaulusta —.
Salolampi ajattelee Leviathaneja; tunnustaa —, pyytävät polvillaan.
Tämä meni silloin, kun et ollut maailmaa vielä enemmältä nähnyt, yli
ymmärryksesi.

Sana sanoo: »Jokainen kuin katsoo vaimon päälle — — —»

Olitko katsonut?

Et; kuka sellaiseen, muuta kuin niinkuin madonnan kuvaan; ja kuka
madonnan kuvaan — — —?

Kuka ylimalkaan vaimon päälle, ellei tämä ensin?

Ja tämä ei ollut. Mutta kumminkin ajatteli.

Syntiä ajatteli.

Mikä nyt sitten mahtoi olla sellaista syntiä, että piti polvillansa
pyytää?

Kyllä kai täti Allwicher tiesi, koska hänen katseessaan oli »Sydämen
kuvakirjan» kauhistuksen varjo.

Mutta kuka oli tämä sisar? Rupesit ajattelemaan —. Jos olisi jutella
joskus kamiinan ääressä piparkakkulampun valossa, täti Allwicherin
läsnäollessa oikein.

Täti oli kerran sanonut että sisar Anna oli ylhäinen, hienosta
säätiöstä, stiftungista, ja kävi häntäkin auttamassa vain siksi kun
hän oli ollut keisari Wilhelmin kotiopettaja — ajatella: päntännyt
aapiskirjaa Saksan Willen päähän.

Nyt vasta tämänkin muistit.

Mutta ei: sisar Anna oli nyt kuollut — ymmärrätte: Teille.

»Ette tule koskaan näkemään Annaa.»

»Mutta mikä oli hänen nimensä?»

»Hänellä ei ole enää muuta nimeä kuin Anna.»

»Kukahan?» — syti sisimmässäsi; missähän?

Ja että piti —. Sekös ne tietää.

Ja niin kävi ettet saanut yhteyttä sisar Annaan, vaikka nyt olisit
halunnut. Se, kun sentähden toista vähän ajattelee —; mikä hänessä,
niinkuin kiinnostaisi.

Näkisi vain, niinkuin taulujakin kaipaa. Niitä monia suloisia
madonnia muistaa, mutta vasta kun äärestä näkee taas kullan, sinen ja
purppuran, ja puhtaat silmät, inhimilliset kyllä, niinkuin ihmiset ovat
maalanneet, mutta ei syntiä!

Vai saiko niin salatuksi ettei madonnastakaan tiennyt, vaikka oli.
Mutta mitä se sinua liikutti, oli jos hyvänsä, kun ei näkynyt; hengitit
helpommasti ja oli keveämpi maailma.

— — —

Kävitpä silloin tällöin vielä siinä suuressa kaupungissa, jossa sisar
Anna oli. Kävit tietysti aivan ensi töiksesi katsomassa myös täti
Allwicheria Wilhelmstrassella.

Seisoit kerrankin oven takana ennenkö soitit. Sieltä kuului valju ääni
laulavan suomalaista kansanlaulua »Voi mun köyhä sieluni», jonka olit
saksaksi hänelle kääntänyt, viheliäisellä saksallasi, mutta hän lauloi
kumminkin, kun sävel oli kaunis.

Soitat. Pitkän ajan kuluttua tuttu keppi kopsuu: Hän vuoteesta. Monet
viikot,; joutunut auton alle. Pian pääsee se »Pilgrin», josta laulusi;
arkku jo valmisna.

Kuinkapa sinä siinä sisar Annasta!

Jumalan haltuun —; hyvä ihminen, _kristitty_ ihminen.

— — —

Mutta näit sittenkin sisar Annan.

Menit samalla matkalla Hedvigin kirkkoon, jonka kapellimestari oli
tuttavasi. Tietenkin kuoroparvelle suoraan.

Niin sattui siellä olemaan jokin noviisien lupausjuhla, ja alkaa tulla
nunnia ylös ja kulkevat parittain podiumille, laulaakseen.

Yht'äkkiä äkkäät rivissä sisar Annan, ja hän huomaa sinut.

»Gut — — —, ethän voinut kumartaa, tervehtiäksesi tällaisessa
tilaisuudessa, katsahdit vain. Ja hän katsahti.

Nyt siinä oli, monen vuoden perästä, paljon ystävällisempi tuikahdus,
mutta se sammui heti huntuun; katosi, pilvi tuli.

Eikä sen enempää, silloin, eikä enää koskaan. »Salve, regina!» alkoi.
Et voinut havaita mihinkä silloinen Wilhelmstrassen reginasi häipyi,
olit taampana.

Etkä jälkeenpäinkään tahtonut tarkata.

»Salve!» vain sinunkin puolestasi, sillä hän sen ansaitsi. Olisihan
hänkin voinut — — —; niinkuin ne muut.

       *       *       *       *       *

Oli sitten kulunut yhä enemmän vuosia, murheellisia vuosia, kun
raunioita törötti, ja näköalat olivat muuttuneet.

Satuit matkalle ja näit kuinka oli käynyt kun kristikansat kohtelivat
toisiaan.

Olisikohan se talo Wilhelmstrassella pystyssä?

Se oli. Tietenkään siellä ei enää olisi täti Allwicheria, mutta tahdoit
käydä ovella.

Oli toinen nimikilpi, mutta sait sittenkin kuin lujuutta siinä hetken
seistessäsi.

Vähästä puolestasi tässä kaikessa. Kun lähdit asioillesi, ja jouduit
kulkemaan Hedvig-klrkon raunioitakin kohti, ja oli niin toisenlaista.

Mutta kastanjat, jälellä olevat kastanjat tuoksuivat niinkuin ennen,
kun oli taas kevät.




Mac Key


Ei sen puolesta, omaansa kukin, ja kukapa muu sen kissanhännän —.

Mutta kun niitä kulki yhtämittaa, niin että minun vähäiset seinäni
siellä Kuurtaneella olivat jo aivan täynnä jos jonkinlaista tuotetta,
jokaiselta kun piti jotakin ostaa, ettei tulisi mieli pahaksi, niin
aloin kyllästyä, ja tulin kerran käyttäytyneeksi vähän sopimattomasti.
Mutta ennenkuin siitäkään mainitsen, minun pitää oikein kehua yhtäkin
maalaria, taulunkauppiaita kun minä tässä kaavailen, josta minulle on
ollut paljon virkistystä. Tuli ja kauppasi erästä kuvaa Tallinnasta,
ja kun minä olen siellä ollut monta kertaa, ja juuri tuossa linnan
valleilla ennen nuorra miesnä jutellut Konstantin Pätsin kanssa
vapaasta Virosta, niin ostin. Siinä oli niitä lehmuksia vedelty
riipin raapin, niin että Toompään linna kylpi ihanassa lehtisaunassa
syysaamuna. Niin oli eräästä lehmuksesta vahingossa tullut kasakan
pää, aivan oikein kuonollinen kasakan pää nagaikalakkineen, ja se oli
loistava vertauskuva tuon onnettoman veljesmaan yllä.

Niin että piti aivan mainita, vaikka ei se oikein tähän Mac Keyn asiaan
kuulu; muuta kuin että, kun Eti tuli sanomaan että siellä on joku kuin
tahtoisi tavata, ja minä juuri koettelemassa erästä sävellyspahaistani,
niin vähän vaivattuna menin katsomaan, ja kun eteisessä todella oli
eräs sennäköinen mies salkkuineen, jo etukäteen sanoin: »Anteeksi
nyt, mutta minulla on jo ennestään aivan seinät täynnä tauluja,
valitettavasti en nyt voi tällä kertaa —»

Niin se mies siellä ulkona kumarsi ja sanoi ettei hänellä ollenkaan
tauluja, muuten vain salkku, hän on Mäki Amerikasta ja pyytäisi vähän
puhutella. Hän kun muusikko, ja olisi hiukan juteltavaa. Niin että
minä koetin pyydellä anteeksi ja käskin sisälle. Ja kun en tiennyt
lintuko vai kala, kun niitä kulkee kaikenlaisia muutenkin, vaikka
ei taulujakaan, niin näytin kuin kurillani heti loistavaa Norbergin
taffeliani ja pyysin oikopäätä soittamaan, ennenkuin tulija ehti ottaa
päällystakkia yltään. Astuu nuorenlainen, matalahkokasvuinen vaalea
mies soittokoneen eteen, istahtaa ja alkaa soittaa Sibeliuksen H-molli
Impromptua niin että tähtiä pilkotti erinomaisen kimmelkirkkaastl sillä
kertaa linnunradan kahden puolen. Kuuntelen ja kuuntelen. Tahti tarkka,
kuvio sormissa selvä ja tasainen. Mikäs mies tämä? Saikin soitetuksi
aivan tuokion viheriäisintä nuoruutta taas muistooni, kun silloin
muinen Iivari Koskimiehen kuulin soittavan tätä samaa ensimmäistä
suomalaista kappaletta, ja minä, nuori mies tulin henkeen silloin. Ja
tulin nyt.

Amerikasta? Onko tämä soittoniekka — se hän todella oli — nähnyt
Kanteletar-salon, keltaisen lehden, pisara pudonnut niskaan, tuu — tuu
tuohitorvella —? Amerikassa, jossa vain palmu ja kaktus!

Oletteko kauan ollut Amerikassa?

Hän siellä syntynytkin, ensi kertaa Suomessa. Niin, minä vähän
ajattelinkin, kun jonkun sanan hiukan mursi, muuten täysin selvää
suomea.

Mutta juuripa siksi. Että tuossa kuullussa Impromptussa piti soiman
se, jota siitä monikaan frakkikeikari ei ota irti, konttiselkäisen
poikasen, tyttösen, ujo, kuin arka katse, ja sellainen sielu, ei
muuta kuin kannikka kovaa leipää, ja kuin manna, pienet linnut, syvä,
suloinen kultasävel! Tulin sen iltapäivän kuluessa ymmärtämään.

Vai niin! Tehän olettekin näemmä aivan hakamiehiä!

Hän kyllä soitellut pienestä pojasta; nyt professorina Clevelandin
musiikkikorkeakoulussa. Siis _oikeana_ professorina. Sieltä valtameren
takaahan on joskus näyttäytynyt professoreita, jotka eivät ole jotakin
pataljoonan musikanttia kummempia, pohjastuneet täältä sinne se
puuveitsi jo valmiina taskussaan.

Soittelipa tämä Amerikan Mäki siinä yhtä ja toista muutakin
taiturillista ja minä kuuntelin. Niin kysyinpä onko hän koettanut panna
paperille omaansa, hän kun ei maininnut siitä omasta aloitteestaan.
Hänpä laskee silloin erään elegiafantasian, joka oli aivan täyttä
totta, »amerikkalaisuudesta» ei jälkeä.

Kuka olikaan opettajanne sävellyksessä?

»N.N.» — En tahdo tässä prikata merkittävää, silloin vielä merkittävää
nimeä.

»Mutta kyllä tämä nyt aina parempi on kuin mitä minä olen radiossa, ja
Parisissa hiukan luonnossakin opettajaltanne kuullut!»

Ja se oli niin. Muusikko siis puolelta ja toiselta, sekä esittävä että
luova; ei ne kaikki niin.

Meistä tuli »taulukauppiaan» kanssa kaverit, ja tämä turhuuden maasta
tullut pelimanni — perustelen tätä sanaa tuonnempana — tuo vielä
uuden puolen persoonaansa Ilmi: Hän rupeaa juttelemaan Lassosta,
vanhasta Orlando di Lassosta aivan asiantuntijan ottein. Omista
pianomestareistamme kaikkein useimmat ovat tässä teemassa aivan hiljaa,
niissä Schumannin sinfonisissa etydeissä ja Chopinin Balladissa
kun oli kyllin oteltavaa. Toverukseni oli yliopistollisia opintoja
harjoittaessaan tutkinut myös musiikin historiaa ja hedelmällisellä
tuloksella.

Kun hän sitten sanoi kuulleensa olevan vaikeaa päästä Sibeliuksen
puheille »parempaakaan», ja pyysi suositusta, jopa minä ilomielin,
aivan parasta mahdantaani sen. Istuimme kauan, ja oikeinpa hyvästijättö
tuntui kuin väkinäiseltä: joko nyt!

Noh, tjaa —, pitikö tätä nyt kertomuskirjaan —; junassa, pää heiluen,
evästä hyllyltä väliin?

Älkää vielä, minä vähän lisää, tulin tietämään:

Kun on siinä parhaassa iässä, mutta ei mikään -isti, -nisti, -listi, ei
pitkää tukkaa, ei konhollisia pukuvehkeitä, akallinen mies, eikä yhtään
kertaa eronnut, ja _kumminkin_ se mikä oli, niin että soitella missä
vain mitä vain —jaa, en minä tiedä; pitikö sitä aina olla rumlari,
ramlari, pää kiven koloon, josta kirjoitti.

Mutta ei tällä hyvä: tulee tuhannen peninkulmaa, kaksi, monta,
nähdäksensä isiensä maan, hakee kartan mukaan itsensä Härmään, siellä
Laiturin äijän mökin, lyö kolauttaa päänsä oven päällyshirteen:
»Päivää, olikos tämä Laituri?» Siitä tönöstä kun hänenkin pitäisi
juontuman. Professori istuu hengähtämään vanhanajan korttelin
paksuiselle penkille: Joo, isä sanoi että sitä »Laiturin äijän» sukua.
»Laiturin äijän polskista» minä olin kuullut kansan soittoniekoilta.
Oli siis ollut joku pitkin-, tahi poikkipuuhun, ehkä molempiin vetäjä
sieltä Etelä-Pohjanmaalla, pellihousut, lastinkiliivit hopeanapein
ja piipunperää toisesta ja toisesta suupielestä. Ja tästä vähäisestä
mökistä. Mutta pelasi vain, että kipunat lenteli, säihkyi, rätisi
aina Amerikkaan asti. Ja siitä vesasta eli oikeastaan kannosta tämä
professori, tämä musikaalinen taulunkauppias, Mäki, eli Mac Key,
niinkuin hän Amerikassa kirjoittaa. Eivät osaa toiskieliset, vaikka
muutoin kyllä vääntelevät, sovittaa suupieliään niin että tulisi
Mäki, kun kirjoittaa Mäki, mutta kun piirtää Mac Key, sanovat silloin
selvästi Mäki.

Niin, kun niitä putkahtelee tällaisia, niin totta maar saanen sanoa
kertomuskirjassakin, arvostelkoot, pyrmätkööt päämiehet jos tahtovat.
Minun on ainakin hyvä olla, kun astun tässä päivän kilossa heleässä
hiedassa ja heilutan keppiäni luoteisen raikkaasti puhaltaessa.




Aikian paappa


Sama mies, joka tässä kuvakaapissa jo ennen oli kuokkinensa. Joka pani
kankaalla sen pienen vehnäpellon viriliikuntaan, joka teki ikkunansa
alla tyyssijan sinisille nauriille, juuri sinisille, ja joka kävi
Roomassa, tullen sieltä manaten pirjastaen pois, kun ne olivatkin
olleet siellä ne Pietarin palvojat tämän maailman kieroimpia. Omituinen
mies, mutta meni siinä monen helpotukseksi, kun ei ollut enää virassa,
vaan eleli eläkkeellä niukkuudessaan. Hän kun oli ollut sellainenkin,
sanoivat puolihulluksi, että sanoi asian niinkuin se oli, ja kyllähän
sellaisen tuttavapiirin tietää. Yksin oli, kulki leppäkeppinsä kanssa
kuin kelloonsa katsoen että koska juna tuli. Mutta ei hänen kyllä
tarvinnut sitä kelloaan seinään lyödä kuten Mannisen Jaskan, että
mainittaisiin, puhuivat ne muutenkin Aikian paapan puheita ja tekoja.

Niin tämä ikäloppu liuhuparta teki vielä ennen poislähtöään
sellaisen tempun että ei vain joka äijä. Olipa hänenkin siinä
syyskuun puolivälissä v. 1944 vähän, eikä niin vähänkään paha olla.
Muutenkin vanha, kulunut koje sydämeksi, vaikka hyvä aikoinaan, ja
nyt vielä suurella surulla rasitettu, niin että oli kuin viluinen
lintu takatalven hyyoksalla, tuijotteli yön yksinäisessä ankeudessa
tyhjyyteen, nousi ja käveli, kurkisti ulos ovesta syysyön usvaankin
kuin apua etsien. Keneltä, mistä? Yhtä ankeana, toivottomana taas
yksinkertaiselle vuoteelleen, jos saisi tuokion rauhaa. Mutta niitä
tuli tuimia olentoja, jos sulki silmänsä, kääntyi seinään päin, taas
takaisin, siunasi, sadattikin istuilleen nousten. Hoh — — —; ei, mene
sinä Aikian paappa pois tieltä ruohon alle, ei tämä sinulle! Mutta ei
tullut kyytimiestä. Päivästä päivään eli, kärysi, ja pahemmaksi tuli
tila. Ja kun ei saanut puhuakaan, ei siunata, jahkaista.

Niin sen pahimman päivän seuraavana aamuna paappa nousi ylös, kuin
nuori mies suviaamuna ongelle, puki kiireesti ylleen, pitkästä aikaa
pieksusaappaatkin, ja nahkakintaat käteen, ja lähtee pimeän päähän
vajaan hapuilemaan, kolisemaan. Etsii tulitikulla kuokan, rykäisee
kylmässä sumussa partaansa ja lähtee tupansa taa, jossa kasvaa pientä
koivunvesaa, kun ei ollut tullut teetettyäkään sitä aarinpalaa pelloksi
tässä vielä joku vuosi sitten, hongat vain hakattu haloiksi, että
tarkenisi hatarassa asunnossa. Iskee päällystakki yllä ensi kerran
että maa mäjähtää, iskee toisen, kolmannen, pehmeisiin paikkoihin,
tulkoon Westi, nuorempi mies, kangen kanssa vääntämään kannot. Mutta
hän tahtoo tähän pellon, vehnämaan, naurismaan, lanttumaan, vaikkapa
pelkäksi perunaksi. Se on nyt sellainen virma. Täytyy hengähtää, kun se
koje siellä rinnassa sellainen. Iskee, iskee taas. Niin alkaa koillinen
selitä. Varahinpa tulikin tulluksi. Siinä kuokkiessa alkaa maailma
palaa niin kauniisti että vanhasta rinnasta kaikkoo kipu, Aikian paappa
pysähtyy ja näkee kun on ensin synkkä Golgata, kuuset kelmeää vaskea
vasten hämärpuolissa, sitten punainen säde ja riemun ruso. Hoo, iske
päälle taas, päivä nousee!

Ja hän iski itse auringon jo päältä katsoessa, joka oli kuin
juhlallisempaa: hän tässä yksin jyskyttää ystävä Aamuruskon kanssa,
muut makailevat ja haukottelevat. Saattaa joku voivotellakin, sisässään
ainakin hiljaa. Mutta — äh, hän iski taas — älä huoli mitään, sinäkin
ja sinä toinen syytinkiäijä, koetapa tätä. Tule ja tongasta, ei tässä
kuinkaan käy! Huomenna hän tulee taas, tänäpäivänä ei enää uskalla,
siksi kunnes uusi aari on sulilla. Siihen kun sitten ajetaan rapa ja
savi ja Littoselta, maattomalta, mutta lehmälliseltä karjalaiselta
kaksi kuormaa lantaa, niin lainehtiipa uusi leipäkin, ja Suomi on yhtä
aaria rikkaampi niitä viittätoista miljaardia varten. Joo! hän otti
vanhan autolakin päästään ja pyyhkäsi hikeä kaljultaan: tulipahan
tehdyksi!

Kas, aikaakin oli kulunut niin että karjalaistytöt hänen
ullakkokammaristaan menivät jo kylälle työhönsä. He olivat kalpeita ja
silmät itkeneen näköiset. Ei ollut tullut unta. Eikö yhtään? Ei yhtään.
»Mutta onpas tohtori ollut aikaisin!»

Aikian paappa yritti tulla murheelliseksi: noita tyttöraukkoja; nuoria,
nättejä, kuin pieni lintu oksalla, vaikka kuin tiiainen, joka näin
syksyllä tiltittää säälittäväsi.

»Mutta kuulkaa tytöt, ei surra sittenkään, minäkin olen tässä kuin
toinen ihminen, vaikka en minäkään nukkunut! Näin tässä auringon nousun
ihanassa hengessä, ja se virvoitti. Kyllä se siitä, kyllä se siitä,
vaikka kirveleekin!» Tytöt koettivat hymyillä kadotessaan paisteiselle
maantielle.

»No nyt saa pappa kahvit», joku sanoo, »kyllä pappa on sen ansainnut!
Kuinka pappa jaksaa, ottiko sydämeen?»

»Otti mitä otti, mutta hyvä on olla. Ja mitäpä tällaisen ottamisesta;
mutta meneehän paremmalla mielellä! Laskin tuolla itsekseni että jos me
kaikki Suomenmaan syytinkiäijät muutamana aamuna vaikka tuon aarinkin
—. Kuinkahan paljon meitä on? Hakkaisimme, jyskyttäisimme sen sijaan,
että valitamme ja rupeamme vielä enemmän tutisemaan, yhä useampi rysky
laulelisi aamulauluaan, jyvä tuuttiin, säkki selkään, raha tiskille:
toss' on, valtio!»




Kaappoo Luhtasela

In memoriam.


Ei tapahdu taaskaan mitään, ei lutin oven kopahdusta kuulu, vaikka
suvi on, saatikka pahempaa. Kuolema nyt —, mutta eihän se ole mitään,
kaikkein täytyy kuolla. Enkä minä juuri kerrokaan, sanon vain. Sanan
senarvoisen kuin seipäästä, vanhasta vielä, jossa ei ole enää pihkaa,
ei kuorta, ei kirkkautta.

Se Kaappoo kun olemuksellaan muistuttikin seivästä: hoikka, suora,
solea, ja laiha tietenkin — aina raskasta työtä, ei siinä pääse
lihomaan. Juuri saman näköinen melkeinpä syntymästään, sama hoikka,
suora, itsekin ongenvapa, kun pikkupoikina kokoteltiin vaikka
kiiskeä, että jotakin tulisi. Sama yksivakainen, sanakaru vaiti olija
niistämisin. Musta silmä katseli niinkuin naljaa ei olisi maailmassa.
Ehkä parempi niin, turhia enimmäkseen virnistelevät. Se näet ei
ole pilantekoa kun pitää ruveta kannon juurta kangottamaan, rankaa
raahaamaan ja heinätakkaa kantamaan. Ja sitä totta tuli Kaapoon elämä
olemaan viimeistä piirtoa myöten. Maisema ilman Kaappoja olisi ollut
hengetön, vaikka siellä oli kirjavana muita mekastajia. Valtakunta
ilman keisaria, vaikka keisari oli. Sellainen työnteon keisari,
joka aina heilui, nosti, kumarsi ja kurkotti, siitä aamuhetkestä
illan hiljaiseen; sen kun puurokuppinsa kävi tyhjäämässä ja sitten
kotvan kuorsasi. Mutta hänenkään valtakuntansa ei kyllä ollut tästä
maailmasta, sillä maa oli muiden, Kaapoolla vain Luhtaselan talon
ovisänky omaa, kehdosta hautaan saakka samat 2 neliömetriä, juuri yhtä
paljon kuin sitten heleässä hiedassa, missä kauniit koivut humisi.

Olisihan hänelläkin ollut oikeus Luhtaselan taloon, poika oli niinkuin
toisetkin, jotka menivät mikä sinne, mikä tänne korpeen. Hän vielä
vanhin, joka tavallisesti jää siihen missä sukupuu. Mutta ei hän tiedä,
ei hän tahtonut. Niitä fastoja, reverssejä, parseeleja —, kirjallista
ja vaivallista. Hän vain tässä muuten. Ja kun isäukko kuoli, Kaappoo
teki sopimuksen nuorimman veljensä kanssa: vähäisen lunastuksen ja
vähän syytinkiä, ei hän tästä minnekään!

Niin hän jäi siksi, joka antoi maisemalle luonteen, siksi joka paiski
mättäitä, tonki ja tuoksahteli sen pitkän ikänsä, kunpa oli niin
paljon juuri tunkionkin kanssa tekemisissä. Se näet ei ilman sitä
vehnäpullakaan, vaikka istut frakissa, ja kultanapit.

Eikä emäntääkään tullut otetuksi, tiedä olisiko niin yksivakainen ja
niukkapuheinen talikonvarsi siivolla saanutkaan.

Sellaisena syytinki-Kaappoona jo valmiiksi, hän ptruu — takasi, kuorman
perässä ja kuupanolle tuosta 60 pitkää vuotta, yhtä tasaisesti kuin
kellon tärpäntikkeli.

Sitten hän katosi; Ihmetteli tottunut ohikulkija vähän: kas, kun ei
Kaappoja, mitä työtä tämä!

Menipä sitten kerran oikotietä, vain vainiokujaa myöten asioillensa
asukas, jonka kanssa Kaappoo ei koskaan ollut sanaa vaihtanut, vain
päivää nyökännyt harava, viikate, talikko kädessään.

Tulee Kaappoo vastaan, ja pyhäpukeessa, aivan takki yllään.

Hän puhuu nyt pysähdyttyään:

»Oon niin kipiä; ottaa rintoihin; vähän helpompi olla täällä ulkona.»

Mitä varten hän puhui, vieraalle ihmiselle, olisihan voinut nytkin vain
nyökätä, vaikka ei ollutkaan mitään kädessä?

Perästäpäin vieras hoksasi:

Täällä vain syrjässä laihopeltojen välissä Kaappoo näin; katsoisivat
jos keskellä päivää maantiellä: miksi ei ole työssä —?

Sitä varten piti sanoa, ettei pianaikaa vieras luulisi —.

Sitten Kaappoo lähti hiljaa astellen riihelle päin.

Jonne pian vietiinkin.

— — —

Ne nuo kesäasukkaat ja pommievakot vain narsissin, hyasintin ja
tulppaanin perään, ei ne ruiskukastakaan niin. Jos joku kahlaa
varomattomasti ruispeltoon, se on vain centaurea cyanus, siihen ja
siihen luokkaan; ei tuoksukaan.

Kun eivät tienneet lamelli-ihmiset kuinka se ruiskukka tuli. Että juuri
yksi tuollainen Kaappoo sen kasvatti: kumarassa, pystyyn, kyyryyn,
kyykkyyn; soo vaolle! Sihinässä kahinassa siemenen, kylvi ja tuuli
puhalsi —.

Sen 60 vuotta yhtämittaa niin. Paljonko oli, vaikka tuo sininen kukka
olisi ollut Kaapoon muistoa! Niinkuin Kaapoon henki. Ja se tuoksuikin,
kun osasit tuntea. Hienosti vain, niinkuin oli hienoa se: »— — — kipiä;
ottaa rintoihin»; ja vain laihojunnulla, ettei luultaisi olevan jouten.




Rökkähiä


»Rökäs», se on sama kuin kiiski, mutta on mielestäni karakteristisempi,
koskapa kiiski on juuri tuommoinen piikkinen pörriäinen, jota rökäs
sanasoinnillaan paremmin ilmentää. Huono kalahan se on, ei mikään
oikeastaan muu kuin syötti kuhaonkeen tahi koukkuun, ja sitten
kissalle. Mutta kun on huonot ajat, niinkuin nyt, kun ne niin tappelee,
niin rökäskin on jotakin positiivista, niin että sitä aivan myydään.

Tästä johdumme nyt Pehuseen, Pehusen Mattiin, eikä siitä pitkä juttu
tule. Se Mattikin oli vähän tuommoinen rökäs, ollut elämänikänsä
piikkinen ja tuimin silmin katseleva, vimmatusti koukusta vetävä,
kun kerran tarttui. Isommankin sieltä luuli joskus tulevan. Kun veti
niinkuin kerran Pietarsaaren markkinoillakin. Minun täytyy aivan kertoa:

Oli Matti ollut Aalholmassa tukkitöissä ja saanut litviikin. Ja kun
oli litviikki taskussa, tottapa piti ottaa jotakin, mitähän nyt otti,
se oli sellainen maailman tapa siihen aikaan. Ja kun oli ottanut niin
piti, no, en tiedä juuri pitikökään niin, mutta tuli näytettyä että
oli ottanut. Pehusen Mattikin vähän niin näytteli, notkisteli toista
ja toista polvea, hihkaisi ja pisti lauluksi keskellä Pietarsaaren
toria. Ei olisi pitänyt, poliisi tuli ja sanoi ettei saa laulaa! Sepä
nyt on kumma! Pehunen, ja hyppäsi tasakäpälää. Mutta poliisi vain piti
päälle. Niin Pehunen kävi käsiksi poliisiin, ja väkevä mies kun oli,
repäisi tämän virkatakin selkämystän kahtia kuin »templin esiripun»,
niinkuin hän itse sanoi kertoessaan. Siitä seurasi tietysti jälkipuheet
ja Pehunen joutui raadin eteen. Poliisi oli nöyränluontoinen mies ja
sanoi että jos vain Pehunen maksaa hänen virkatakkinsa, hän ei vaadi
mitään edesvastuuta. Pehunen mietti nopeasti päänsä ympäri: Jos hän
maksaa lemmessä tuon takin, hänen on se tietysti otettava ostettuna
tavarana haltuunsa. Jos hän sen ottaa, pitää hänen se tietysti _pitää_.
Mutta mitä maariastansa yleinen kansa Kuurtaneen kirkonmäellä sanoo,
jos hän, Matti Pehunen, ilmestyy sinne poliisin virkatakki yllään! Ei,
hän ei sovi, korkea oikeus tuomitkoon muuten lain mukaan. Niin että
vesikoppiin.

Ja sitten, rökästä se oli sekin, kun Matti kerran Ala-Kauppilan
naittajaisissa hairasi takasta palavan kekäleen annatellakseen sillä
Färjäri-Jannea. Mutta Janne hairasi myös, ja kävi niin että Pehunen
löysi vertansa. Matti sai niin toiselle ja toiselle korvalleen,
että siitämisin rupesi kuulo menemään, huonoten vihdoin, että piti
maantiellä keskustella koko kylän kuullen. Sitäpä kuuloansa hän
ylimalkaan tässä maantiellä vielä tepasteli. Kun tuli vapaussota ja
ryssät olivat sanoneet että he polttaa Kuurtaneen kirkon, niin Pehunen,
vaikka sosialisti, sanoi että siitä ei tule mitään, hänkin lähtee!
Mutta kun »moitiin nuata korviani», ettei tiennyt mistä paukahtaa, niin
ei sittenkään mennyt, vaan pani vanhimman, 14-vuotisen poikansa. Se kun
oli sillä lailla, että ei sitä taas räävittömään!

Niin että kun nyt tämä, ja paljon muuta, ympäri käy, niin Matti Pehunen
mahtoi olla pianaikaa mikä ihmishylkiö, häjyläinen hyvänsä. Nehän ovat
yleensäkin siellä Pohjanmaalla aika piruja. Mutta ei se niinkään ole
aina vain sillä sanalla sanottu.

Tulemme nyt Pehus-Matin kohdalta taas siihen rökkääseen. Matti oli
paitsi muu mies, minkähän mitäkin, myös kalamies. Sellainen oikein
kansallinen kalamies joka ei pyytänyt pirjastanut jos millä sellaisella
vehkeellä, että kala olisi hävinnyt järvestä, rysällä ja ongella vain
etupäässä, ja joshan kuoreskudun aikana sinisellä lipollaan välkkyviä
pirisijöitä siinä taivaankin ja koko olemisen kevätsinessä. Niin että
hän tiesi kalan, ja oli siinäkin ammatissa aina yhdellä sielunsa
laidalla.

Menipä sitten kerran kaupunkiin vakaville kuoleman asioille. Vakava oli
mieskin, asian vuoksi ja muutenkin, eihän sitä enää niinkuin ennen.
Kukapa nyt ottaisikaan enää nykyaikana, joshan vain vähän suupieltään
vinoon vetäisi naljamuistoin, kun tuli joskus jutelluksi entisiä
hullutuksia. Mutta jos hän piru oli mieheksi, totta se istui sisässä,
satoi eli paistoi. Pienipä asia, mutta näin siinä suhteessa tapahtui:

Kun oli Seinäjoella väliaikaa, niin Matti myös vähän kuljeskeli. Ja
näkeepä yht'äkkiä ison korillisen kiiskirökkäitä. Hahtuvakorillisen!
Kuka nyt rökkäitä oikein pyytämällä pyytänyt! Hän kalamiehenä tietysti
tuli henkeen ja halusi tietää mitä ne maksoivat. Hänpä kysäisee
eukolta, joka niitä myi. Vaan ettei tulisi millään tavoin narraajaksi,
hän tunnollisesti selitti että on vain tässä läpimatkalla, mutta
tahtoisi muuten tietää.

15 mk. — kilo nimittäin!

Voi yhren kerran! Pehus-Matti kyllä ajattelee mielessään, ja hänen
päässään pyörii rökäs ja muistot jos jotkin, suvisilta onkiöiltä
punaisen auringon laskettua, kun kiiskeä nousi kuin siimaa, köytenään
kissanruokaa. Ja noista 15 markkaa!

Moni siinä olisi Matin moinen jo jahkaissut, pianaikaa parempikin mies,
että: paljon! ehkä joku vielä että: eikö enemmän! Mutta Matti, vaikka
itse oli kaunista lahnaa myynyt kymmenellä markalla, ja särkeä siitä
puolella, vaikka olikin nämä ajat, ei puhunut muijalle mitään, eikä
silmäkään ihmetellyt, meni pois vain ja nyökkäsi.

Hän teki näin, koska ei tahtonut loukata eukkoa sanomalla että: paljon!

Sitä minä nyt vain, että tämä esiripun kahtia repijä, tämä kekäleellä
mellastaja pohjalainen piru näin.

Oli pieni asia mielestäsi, runoksi varsinkin. Mutta jos olisit vielä
kuullut millä asianmukaisella ystävällisellä, miltei-ikään nöyrällä
äänellä Matti Pehunen tämän »loukata» sanoi, ehkäpä olisit paremmin
tuntenut ailahdusta sydänalassasi. Ei ne kaikki niin, kuten ma sanoin,
papitkaan, jopa piispat, vaikka eivät olleetkaan putkassa istuneita
häjyläitä, eivätkä repineet poliisin takkia Pietarsaaren markkinoilla.




Pohjalla


Käytän tuota Maxim Gorkin sanaa otsakkeena, taitaa olla venäläinen
oikein kantasana, tarkoittaen sitä kun on rappiolla. Olisihan siis
suomessakin, mutta kun se »rappio» on alentava raukalle, kivi
kuorman päälle, eikä muuta parempaa ole suomeksi, »deekiksellä» taas
laina ja soi ilkeältä kuin hornahisen pärskähdys harakan hahmosta,
vielä isompi kivi kuormalle, enpä minä sitäkään. Hengessä tuo
»pohjalla» kyllä soveltuu suomeenkin. Sekin syntinen vaimo sanoi
Kiesus-karjanpaimenelle: »Pane minut minne tahdot, soihin, maihin,
portahaksi!» Maahan martaaksi siis. Se »maahan» onkin kansanrunossa
kuin kaiken kurjan pohjimmainen, niinkuin siellä on itse kuolemakin,
ja kyllä kansa tietää. Kun tahtoo oikein tehostaa sitä vähemmyyttänsä,
sanoo laulaja: »Ne pansivat, jos ne saisivat, mun _alemmaksi_ maata».

Oli nyt siis oikein mitä oli: lieko pohjalla, taikka mikä muu sinne
olemisessaan sammunut, sitä tässä viljelen, kun muistelen joitakin
tuttaviani. Noh, miksei »tuttaviani», mikä tässä minäkään niin paljon
parempi: Kuulin kerran junassa kahden rouvasihmisen keskustelevan
minusta, ja kun eivät huomanneet, sanovan: »Hurede, eintte han liite po
dekadans?»

       *       *       *       *       *

Se nyt on kyllä niin, että ei niitä pohjalla olevia _enää_ juuri taida
ollakaan, mikä hänessä lienee kansantalouden kannalta, minulla kun ei
ole siinä arvosanaa. Kaikki ovat tavallisia kansalaisia, housunlahkeet
ei hesaja, ei hihansuut kukoista, parta ajettu ja ihmisen näköisiä
niinkuin sinä ja minä ja muut fuskarit, joitahan me olemme oikeitten
ihmisten, pyhimysten ja presbyterien edessä, kun tiukalle pannaan.

Mutta vaikka muinaismuistona on hauska — jaa, taisi olla sopimaton
sana; keksi itse sopivampi — että muistaa noitakin edesmenneitä.
Niinkuin ne siellä ylimmän ullakon lautakamarissa, yömajan luteissa,
missähän lovessa milloinkin, vaikka roskalaatikossa, kun vain tarkeni —.

Niitä näki sellaisia kanssaveljiä ennen tuon tuostakin, antoi lantin ja
koetti kohdella rakkaudella, vaikka olikin haiseva olio.

       *       *       *       *       *

Omasta historiastani saatan melkein sanoa, että pohjalla olon rappiossa
olen, ellen juuri ehkä syntynyt, ainakin kasvanut, ja nähnyt sen
jo silloin kasvoista kasvoihin. Partaisiin, sokrateenpartaisiin
kasvoihin, ei kyllä villisti mulkoileviin juoppoisiin silmiin, vaan
lempeästi sinisiin — luceat —; tuo parta oli vielä aallollakin,
klassillisesta kaunis, ruskeanrusoinen. Katsokaas, sivistys ei sammu
tyystin pohjallakaan, ja, ajatella nyt: maisteri, latinan ja kreikan
maisteri, ja _sen_ ajan maisteri — kielioppia, sanakirjoja ja ethosta
jo perinteinä leiviskä päässä!

Lundström hän oli, tervahampuusi Waasassa.

Tervahampuusi? Sellainen, joka kyttää kauppaneuvokselle tervakuormia,
kun tuovat kuurtanelaiset ja muut metsäin miehet tervojaan kaupunkiin,
saadakseen suoloja ja viinaa. Niitä kuormia piti jahdata. Jos sai
houkutelluksi omalle kauppaneuvokselle, jonka asiamies oli, sai
välityspalkkion, sillä tervasta ansaitsi kauppias hyvin: 12 mk
maanjussille tynnöri, Lyypekkiin omalla kuunarilla, siellä 60.

Niin eleli. Ja kun ei muuta tekemistä ollut kuin seisoskella
lauta-aitoja, plankkuja vasten nojaamassa ja tähyellä mistä ajoi
maankollo, mitäpä siinä muuta kuin ryyppäsi halstoopin pullostaan aina
silloin tällöin, että pysyi edes lämpimänä. Niin nämä pohjanpuoleen jo
ennemmin painuneet elivät pienemmässä ja suuremmassa hiprakassa siksi
kuin soitettiin Kapelpakkaan, siellä ainakin kunniallisten lähimmäisten
joukkoon.

Noh, ammatti kuin ammatti, kun oli kerran sen valinnut, tahi joutunut
valitsemaan lopulta.

Mitenkä Lundström oli tullut tervahampuusiksi, maisteri aivan,
sanottiin?

Sitä minä en tiedä, mistä niitä koulupoika, ja muut ovat kuolleet.

Mutta latinan oppinut hän oli, sillä kun olimme vähäisen taitomme
perusteella harjoitelleet tekemään hänelle joitakin kysymyksiä, hän
vastauksillaan tukki ei vain meiltä, mutta jopa omalta oikealta
latinan-maisteriltamme suun.

Mitä sekin oli, kun hän, kun tietemme teimme virheitä härnätessämme,
kysyi: »Quid, fallor?» Mitä se oli? Maisterimme, joka oli tuontuostakin
hiprakassa, vaikka ei ollutkaan terva-agentti, ei tiennyt nähtävästi,
sanoi vain: »Lundströmin loruja!» Vasta yliopistossa, kun kerran
väiteltiin latinaksi, ja vastaväittäjä nähtävästi ei oikein kuullut
väittäjän puhetta, kun yskivät, niin kysyi: »Quid, fallor?», niinkuin
Lundström ennen. Otin sen selville, että Lundströmkin, tervahampuusi
Waasasta, kysyi hienosti meiltä mensa-rakeilta: »Pyydän anteeksi, en
oikein kuullut?» — siihen tapaan.

Totisesti, kun tämä himmeän kuparin partainen Lundström, vanhuuttaan
vihervän kauhtanainen, pitkäntakin tyyliin, vyön puutteessa paksulla
nuoralla ympäri köytetty, koirannahkalakki päässään ja huopavartiset
lokasaappaat hölkkyen tuli itsekseen jupisten, joka jo oli hänen
tapansa, mutta sitten kun näki läksypoikia tulevan: »Veni, vidi,
vici», Caesarin sanoin, ja loi leppäistä ryhmykeppiään katuun, se
oli ikiklassillista. Tuo »vici», »voitin», nyt vähän niin ja näin —.
Mutta älkääs vielä! Mikäpä hänenkään sisimpänsä tiesi, joshan jotakin
kaavaili — oivan komman ainakin — mutta yhden hän varmasti voltti,
poikien myötätunnon puolelleen: Ukko parka! Että piti sortua! Mutta
hyvä mies, lempeät siniset silmät, vaikka tuoksahditkin vähän.

Nuori sydän sykähtl: sit tibi terra levis!, vaikka hampuusi, nukkavieru
höpisijä.

       *       *       *       *       *

Jo ovikellon soitosta kuuli, että sieltä ilmestyy joku ujous.

Tulikin. Hän puhuu aivan hiljaisella äänellä, yksivakainen, todella
kovin vakava: Olisiko mitään kirjallista työtä; vaikka suomennosta?

Surullinen saattaa olla tarvitsematta sitä näyttää. Vaikka kantelee sen
silmä tahtomattasikin; ja kun kasvot samaa kivettyneisyyttä.

Niin, vaikka suomennosta.

Kenenkäs kanssa minulla on kunnia?

Olen kirjailija N.N.

Minä luonnollisesti en siihen mitään, ohitin kiireesti.

Minä katson; olkaa hyvä!

Toin jotakin.

Hän tuo sen pian takaisin. Erinomaisesti tehty, ei ole mikään
tottumaton tyyliniekka. Muistankin nyt erään novellin, jonka jo
koulupoikana. Jaa, jaa, kas tuota maailmaa! Näin minä sen jo —; tuosta
ulkonäöstä, ja kuulin kellonsoitosta.

Seuraavalla kertaa:

Ettekö tahtoisi käydä sisälle!

Ei hän. Vakavana ja vähän kuin: mitäs minä tällainen!

Mutta jos hän saisi vähän etukäteen — — —

Tämä suomennos oli jo paljon huonompi.

Anteeksi nyt, kun se viimekertainen meni vuokraan —.

No, ei se mitään; katsotaanhan nyt vielä!

Sitä kolmatta suomennosta ei tullut ollenkaan, eikä rahaa, eikä koko
ihmistä; koskaan enää. Kun joiltakin tiedustelin kuinka sen kirjailija
nti N.N:n oikeastaan?

Hän juo! he kuiskasivat, aina juo.

Pohjalla siis?

Noh, vähän sinnepäin.

Etsinpä esille sen albumin, josta muistin lukeneeni N.N:n novellin.

Kevään kiitosta, kuin kiurun.

Nuori, lupaava tulokas —.

Juo —. Niin, muullahan tavalla sitä ei enää. Se Ristin-Kiesuksen
syntinen vaimo oli sitä vanhaa näkemystä.

       *       *       *       *       *

Heipä hei! sen puolesta.

On niitä sellaisiakin. Ei aivan pohjaliekoja, toinen pää vielä pinnalla
ja heilahtelee aallon tuudittaissa. Mitäpä sitä suremaan!

Tulee mies, tämä ei kyllä vaikuta kovin lukeneelta, jonkinlainen
rempsee puukhollari. Hivenen päässä, mutta ei häiriölle asti. Hän ajaa
asiansa, ja tottunut tuntee pian että siinä on noin parin markan mies
(vanhaa rahaa). Sen hän saa, ja antaja katsahtaa kelloonsa: on tässä
vähän töitä: koetellaan juuri taffelilla.

Mies tuntuisi olevan puhelias, mutta toinen ei. Niinpä hän kumartaa ja
katoaa.

Hetken perästä ovikello.

Mitä ne —!

Sama mies:

»Pyydän anteeksi, unohdin, mutta kun näin että maisteri soitteli,
eikö saisi vielä kuulla yhtä _finaalia_!» Sanovat joissakin lännemmän
maan kaupungeissa enemmän yhteinen kansa »finaaliksi» yleensä
musiikkikappaletta. Minä kuulin nimityksen ensi kerran. Siinä oli
jotakin historiallista, joka kuin kultasi tuon rensselipojan olemusta.
Jaa, minkähän finaalin tässä? ajattelin. Noh, koska tässä ollaan
Karhunporin kaupungissa, eiköhän _tämä_ finaali sopisi?

Laskin »Porilaisten marssin», niin ryhdikkäästi kuin komeaäänisellä
taffelillani taisin.

Koijaripoika kuuntelee aivan hartaana. Hänkin ryhdistyy, ja silmässä
välähtää jotakin kuin parempaa minää niiltä ajoilta, jotka menivät.

Hän tekee kunniaa sotilaalliseen tapaan ja poistuu mitään sanomatta
syysillan tohinaan.

       *       *       *       *       *

Von Bock, Insinööri — —!

Kaipa todella, aatelismiehen olemus ulkonaisestikin: pitkä, pysty, ja
melko nenävä! Vaikka on niitä kyllä aatelismiehiä, hienonnimisiäkin,
jotka eivät juuri eroa jostakin vain Kakriaisesta, Käkriäisestä siellä
honkain keskellä. Mutta tämä vastasi nimeään.

Jaa, mistä olisi kysymys?

Se on nyt sillä lailla, suokaa anteeksi, kun aivan vieras henkilö,
mutta kun olen niin paljon kuullut maisterista, niin, se on niin, että
tunnustan avoimesti, olen vähän kuin hunningolla, kun se perintö, se
alkoholismi — — —

Mistähän summasta?

Ei, ei ollenkaan! Minä en tahdo mitään almua — hän ojentautuu arvokkaan
näköiseksi — ei, katsokaas, se on niin että täällä minä en tule sen
paremmaksi, mutta jos minä koettaisin sinne »Turvaan»; jos minä siellä
—.

Hänellä oli jo kaikki niin valmiina, että jos 75 markkaa lainaksi
(vanhaa rahaa) — — —

Hän selittelee niin vakuuttavasti ja todellisella oljenkorren
liikutuksella, että täytyy auttaa miestä mäessä. Hikikarpaloita on
hänen korkealla otsallaan mielenjännityksestä, kun ojennan hänelle ne
75 markkaa.

Hän ei vaivaudu kaivamaan lompakkoa — tuskinpa sellaista hänellä onkaan
— hän käärii setelit pienelle tukolle ja pistää vaalean kirjokukkaisen
liivinsä taskuun.

Poistuu siivollisen kasvatuksen omaisesti kumartaen.

— — —

Mikä möyhinä siellä!

Ovi aukee kadulle, huurua, höyryäkin, keiton katkua —.
Univormupukuinen, kaluunalakkinen mies ponnisteleikse ovella.

Tillikka! vanhemman ajan tillikka, Anniskeluyhtiön ravintola, jossa
köyhempi kansa yksinkertaisia hernerokka-annoksia, mutta etupäässä
selvää kuminaa, siksi kuin ulosnakkaaja, tuo virkalakkinen, astui
toimeensa. Nakkaaja oli vahva mies, jonkinlainen painija-Pytlasinski,
että jaksoi. Saattoi nähdä sellaisenkin näytelmän, että tämä virkamies
lopuksi antoi aivan kirkkaasti selvän potkun asianomaiselle vissiin
paikkaan, tämän silloin Lentäessä suin päin katuun. Niinkuin nytkin se
kansalainen, joka häädettiin —. Ja ka! eikö se ole juuri von Bock; mitä
tottaakseen, hän, jonka piti olla »Turvassa»! Keppi, herrasmiehellä
tietysti keppi, ja vielä silinteri perään!

Noh, pitihän sen tietää.

Toiko Lundholm, kunnon kyyppari, sinun frakkisi takaisin, jonka muka
Vapuksi, että pääsi ansioon?

Ja Nilas, itse Nilas talvipalttoosi?

Kun olivat kerran kääntyneet aidaksen karvalle. Mitä vielä! Eikö
pitänyt tietämän antaessasi!

Niinpä hyvästi nyt se 75 markkaakin! Ei rahan puolesta, mutta sen
»Turvan».

Ja von Bock, insinööri, etköhän ilmesty vielä laastaroituna, ei
pyytämään, mutta puhumaan, että lankesit, ja työkyvytönnä nyt — — —

Se sopisi.

Lankesit todella.

Kun se perintö, se alkoholismi — — —

       *       *       *       *       *

Paras viimeiseksi.

Niin, viimeiseksi, senkin puolesta kun niitä niinkuin mainittu, ei enää
ole.

Widegren!

Mainio jo ulkonäkötyyppinä, parasta Federleytä. Sitä lajia kun
pidettiin hyvin kapeita housuja, joissa sitten vähän lenkosäärlnen
vaeltaja. Kesäpalttoo kesät, talvet, pienellä kaulusaukolla, pienin
rinnuskääntein, milloin oli kaulus alhaalla, enimmäkseen se oli
pystyssä. Mustasankaiset pincenez'it, joiden läpi tirkisteli ylväällä,
vähän vekkulinviisaan hymyllä. Ympyriäinen _knock-about_ hattu päässä,
aina vähän kallellaan, ja sitten hoikka punaruskopuinen keppi,
joka miltei aina oli kainalossa heilumassa kuin jonkinlainen elävä
tuntohäntä.

Semmoisena Widegren oli kuin Espiksen inventaario. Solakka, norja
olemus, kuin poloneesiaskelin, hienosti viheltäen maailman menolle.

Hullu?

Jaa, mikä on hullu? Tietysti nyt eri aivan täysi hullu, joka on todella
hullu, mutta tällaiset Widegrenit: siinä ne kääntyilevät, tekevät
kulmikkaita liikkeitä, harkitsemattomiakin, astuskelevat liioitellun
soreasti, hattu perin hupaisesti kallellaan. Eivätkä tietysti tee
mitään, eivät pysty tekemään mitään vakavaa, että eläisivät.

Mutta ovatko he silti hulluja?

Hupaisia hulluja jokatapauksessa, jos saa luvan sanoa. Rattohulluja!

Widegren ilmestyy ensi kerran. Matalalla, sivistyneen soinnukkaalla
äänellä: »Nimeni on Widegren. Meillä ei ole ollut tilaisuutta ennen
tutustua, mutta maisteri tuntenee minut _par renommé_.» Herrasmies
siis, kuulee jo alusta.

»Asianlaita on niin, että minun raha-asiani eivät edelleen ole
kehuttavat, senkin maisteri tiennee.»

Tämähän sujuu miellyttävästi.

»Niin, en tahdo vaivata pidemmälle — — —»

»Mistähän summasta olisi kysymys?»

»No, viitosesta» (vanhaa rahaa).

Ja sen hän saa, ilomielin. Kun hän vielä koko ajan käyttäytyy erittäin
tahdikkaasti, ilman mitään teeskentelyä, liioittelua sinne eikä tänne.
Se vain, että katse mustareunaisten rillien läpi koko ajan harhailee
ympäri seiniä, niin ettei ehdi nähdä minkälainen se on, hullun, viisaan
vai hunsvotin.

Sitä viimeksimainittua ei käy sanominen, Widegren on kunniallisten,
gentlemannimiesten kirjoissa, vaikka housut hieman hesahtelevat,
kunniallinen hullu.

Mikä hän on ollut, mistä läksi, kukaan ei tiedä, eikä tahdo tietää,
koko ilmiön tunneluonne, karaktääri, menisi pilalle.

Keikahdelkoon siinä Esplanaadilla siinä kuin muutkin, poliisit,
naikkoset, tsaarin upseerit. Widegren kuuluu Helsingin kuvaan, niinkuin
Kappeli ja Apostol.

Mitä minä sanoin gentlemannista — patriootti! on vielä lisättävä.

Kävelee Bobrikoff yhdessä »Timin» kanssa Pohjois-Esplanaadia.
Harvinainen tapaus, tavallisesti hän ajoi. »Timi» oli hänen
adjutanttinsa, helsinkiläinen inventariotyyppi valokuvauskoneineen
yhtä hyvin kuin monet muut, Widegrenkin, joka tietysti myös oleili
Esplanaadilla aamutunneilla silloin, niinkuin tavallisesti.

Seisoo Kämpin kulmalla kun pöpö Timin kanssa tulee.

Mutta Widegrenilfä on samat tunteet kuin toisilla, jotka eivät
olleet bobrikoffareita. Äkätessään asianomaisen, Widegren kääntää
inholla tälle selkänsä, ja hän tekee sen ilmielävästi sisintään
osoittaen: vääntelee käärmemäisesti hoikkaa ruumistaan ja heiluttaa
levottomasti keppiä kainalossaan, toinen käsi palttoon taskussa
nyrkkiin puristettuna, itse nyrkkiäkin tuontuostakin näkyvästi siellä
heiluttaen. Samalla hän astelee koomillisen arvokkaasti jonkin askeleen
edellä, hattu kallellaan ja suu tutussa pilkallisessa vihellyshymyssä.

Bobrikoff ja Timi näyttivät innokkaasti juttelevan ja viittovan
toisilleen, Timi tietysti selitti Bobballe että sehän on täysi leuhka,
tekee sitä päivät pitkät, ei se mitään merkitse.

Sanoi totipöydässä toisille näin puhuneensa, ja että ei sen edestä
kannata kyytirahaa Siperiaan.

Mutta tämän miimillisen vastalauseen takia Widegrenin arvo ja merkitys
kasvoi: reiru mies, mielellään tuolle viitosen antaa!

Sopiikin: tuon eleinen ja näköinen pitää olla Bobrikoffille,
jonkinlainen Helsingin ja koko Suomen pahan omantunnon mara lurjukselle.

Seuraavalla kerralla kun Widegren kiipesi asialleen luokseni, hän sanoi
vähän hirtehisesti: »Tulin nostamaan eläkettäni!»

Minä siitä, ja tuosta Bobrikoffin kohtelusta, jonka olin sattunut
omin silmin näkemään, niin intaannuin, että ojensin hänelle kymmenen.
Mutta Widegren haki kukkarostaan setelin, antoi takaisin ja sanoi
kohteliaasti mutta päättävästi: »Vain viitonen!»

Se olikin viimeinen kerta kun näin Widegrenin.

Kai hän katosi sinne jonnekin, jonne mennään surumarssilla. Widegren ei
kyllä niin, mutta tottapa hänet kumminkin samalla mustalla hevosella ja
sama mustapartainen kuski, joka kaikki, köyhätkin kuljetti.

Sitä minä vain vielä, että kun ei ne enää pohjalla. Julkisesti,
meinaten. Olisi selvempää, kun ne kumminkin ovat, tyttökoululaisetkin,
kirjoittavat niistä sanomalehdissä. Juovat ja ovat sitä tietä varmasti
menossa. Widegren oli vain deekiksellä, mutta ei juonut. Se olisi kuin
rehellisempää ikään. »Veni, vidi, vici», von Bock, ulosnakkaaja —
näkisi kuin lähempää, opikseen, tosikuvia tuosta mainiosta näytelmästä:
»Homo sum!»




Tuttavia


Okkola, Tuomaala ja Möykky olivat kaikki saman paikkakunnan syntyjä, ja
käyneet yhdessä pitäjän ensimmäistä kansakouluakin, mikä pari vuotta,
toinen kaksi, kolmas vain lukukauden. Mutta siinä lukukaudessakin
ehtii lyödä välitunnilla piippua, härnätä jäätä ja yrittää mateen
poikasta kiinni, jos jotakin viikaritemppua, niin että tulee tuttavaksi
ja kaveriksi aivan koko elämän ajaksi. Ja pitkän, niinkuin tässä
tapauksessa. Nämä kolmekset olivat pienistä paikoista, yksi yhtä,
toinen toista mökkikantaa, jotka itse mökitkin ajan oloon katoavat
pois että ei kiveä kiven päälle, vaikka jonkinlainen kivijalan
tapainen oli ollut. Siirtää sen pois talokas, kun kontrahti on
loppunut, ja tarvitsee kyntää pelloksi. Talokas onkin toista: 100
vuotta, 500 vuotta, pian tuhannen samalla aukealla, 100 keisiä perässä
kun ajaa kirkolle viimeisen kerran. Mökin poika joutuu tietysti
maailmalle, yhdestä tulee jätkä, ehkä kunniallinen, toinen istuu
linnassa puolet elämäänsä, mutta muutamista tulee aivan »herroja»,
niinkuin näistäkin kolmesta. Eikä siinä aina koulujakaan tarvita.
Sanoi eräs Suomen kaikkein rikkaimpia miehiä, ja niin herraantunut
mökin pojasta, että vonnit, affit vävyinä, sanoi että »tyhmät ne
vain kansakoulua tarvitsevat, viisas menee maailman läpi muutenkin!»
Hän vain rippikouluun. Niin että kun Tuomaalakin vain sen yhden
lukukauden, kylläpähän sitä siinä oli. Herrojakin on tietysti isoja
ja pieniä, eivätkä nämä herrat suinkaan niitä suurimpia olleet,
reirumiehiä, ei mitään tyrkkijöitä, kauaksiko sellainen pääsee! Mutta
niin että kultasankaiset silmälasit kannatti ja oli pienoinen eläke,
yli-ikäisiäkin olivat. Okkola oli jo verrattain nuorena miehenä tullut
laittaneeksi asunnon synnyinseudullensa, ettei hänen tätinsä, ainoa
omainen enää, joutuisi kunnalliskotiin, ja siinä itsekin eleli suvet
ja vainotalvet, se kun oma maa ja sen lapsuusmuistot vetää luoksensa.
Oli toisillakin huvilan tapainen niillä kulmakunnilla, joille olivat
toistensa takia asuuntuneet, pienet, oikeastaan mökkiset vain, mutta
omat, että sai tehdä mitä tahtoi. Mutta kotipaikkakunnalla piti
silti aina joskus käydä, varsinkin vanhempana, kun oli ruvennut
siitä ja tuosta paikasta nipistämään, ahdistamaan, niin että tuli
mieleen kuinkahan kauan tässä enää kuljeskellaan. Ja kun oli omat
asuinsijat niin muuttuneet ettei oikein tiennyt missä oli ollutkaan,
oras kun aaltoili keväällä, ja taas vehnä kellersi, jos syksyllä
tuli, siinä missä muisteli ennen liipestikun kasvaneen, niin senkin
takia oli kuin olisi saanut johonkin turvata, kun kävi kaveri Okkolaa
tervehtimässä. Möykky kävi harvemmin hihittämässä, moitti jalkojaan,
jotka prenkkasivat, mutta Tuomaala kävi tuontuostakin. Kaunista,
pitää vielä mainita, sen Möykynkin viime käynti, vaikka hihittelikin
kaikkia hirtehisyyksiä niin että outo olisi ajatellut mikä kanalja tuo
on, sillä kymmenellä. Mutta se kun hän toi silloin kaksi harvinaisen
lehtikuusen tainta isänsä muistolle, se oli aivan liikuttavaa. Sinne
rivihaudoille vain, toisen toiselle, toisen toiselle puolen vähäistä
kiveä, kun tilaa oli, lähipaalujen kaaduttua. Toinen taimi oudoksui
pohjolan maaperää ja kuoli, mutta toinen rupesi hetken nuuruttuaan
vihannoimaan silkin-, sametin vaaleaa viheriäänsä. Käväisi Möykky
muuallakin, yritti käydä tunnustelemassa vieläkö muistetaan. Kyllähän
ne kahvin keittivät, mutta ei tahtonut oikein puhetta riittää, pois
olivat menneet ne jotka tiesivät, ja nämä uudet sieltä oleanderinsa
vaiheilta niiasivat ja kumarsivat vieraasti vieraalle. Niin että
Okkola jäi kun jäikin juttukortteeriksi. Samaa se sanoi Tuomaalakin,
että kun ei tahdo tuntea ketään eikä kukaan tunne. Vaikka hän oli aina
sotaväkeen menoonsa asti ollut vähän kuin paikkakunnan »lukko». Kuka
kiekossa, kuka kärrynpyöräin nostossa, kuka taisi niinkään paljon
lauluja, ja jos pelin otti käteensä pitopaikassa, sen kuuli kohta, —
ajatteli ehkä itse joskus, vaikk'ei sanonut. Mutta kyllähän sen Okkola
ja Möykky muisti muutenkin, kun juteltiin. Sitä ei tuota eristymistä
ja irtaantumista niin havainnut omalta kohdaltaan Okkola, kun oli
tottunut kaiket kesät ja joskus talvellakin olemaan, ja niin tullut
tuntemaan vähän nuorempaakin kansaa, mutta varsinkin kun Tuomaala
tuli, silloin ymmärsi, ja jahkaisi mukana. Nyt taas tuli, sen suuren
hallayön jälkeen, kun syksyaurinko sitten päivällä sitä lämpimämmin
paisteli. Siinä kirkkaudessa tuli, Okkolan suuren bernhardilaiskoiran
ottaessa varsin vihaisesti vastaan. Sitä ystävällisemmin Okkola, kun
oli tervetullut yksinäisyyteen jokainen vieras kauempaa maailmalta,
saati vanha tuttava. Ja kun he olivat samalla tavalla sairaitakin,
niin kyselivät toisiltaan. Mitä sinun sydämesi tykkää siitä ja siitä,
ruoasta, vastoinkäymisestä, pahoin puhumisesta, mitä sanoi se ja se
lääkäri, sydämestä ja muistakin yhden- ja toisenlaisista vaivoista?

»Niin, milläs ikää sinä olitkaan?» Okkola sitten. »Seitsemääkymmentä ja
viittä.»

»Eipä uskoisi, marssit kuin vanha aliupseeri ainakin!»

»No mihinkäs siitä pääsee, kun luonto on!»

Sitten he laskivat ajassa taaksepäin, he ajattelivat ongella oloa ja
varlksenpesää, naurismaita ja muuta hullutusta, joka oli olevinaan
kovin kiinnostavaa, kun oltiin sillä ikää, samalla tavoin harmaita,
samalla tavalla jo himmeä silmä.

Niin nousee Tuomaala ylös: »Ei, täytyy lähteä taas, on tavattava vielä
tuttavia!»

»Jaa, jaa» —

»Tuolla vain», hän jatkaa ja viittaa kädellään läheistä kirkkoa kohti,
_kirkkomaata_, Okkola ymmärtää, »eihän niitä enää muualla ole»,
selittää Tuomaala. _Tuttavia_ — —, Okkola, joka oli esteetikko ja
lukenut mies, Jää miettimään, kun oli sanottu hyvästi, ja että kaipa
sitä vielä tavataan: pistäydy, pistäydy, tervetuloa, jos vieläkin tulet
tuttavia tapaamaan!

Todella; sanoo niin, sen »tuttavia»! Eipä hullummasti, ei hullummasti.
Ja kun oli vielä kertonut että häntä siellä yksinäisyydessä haudoilla
joskus niin huvittaa, että tulee näin vanhalla puolen ikää aivan ääneen
itsekseen puhelluksi. Muistatkos Vihtori kun laulettiin vuoroin joukon
johdossa kun kuu kulki ja tähdet paloivat, sitä: »— — — mun täytyy nyt
lähteä niin moneksi tuhanneksi vuotta kuin taivahall' on tähteä?»

Ja Murron Matin kanssa kun oteltiin vähän Niemistön naittajaisissa —.

Että juttelutti —! Okkola sitä vielä ajatteli postista palatessaan,
jonne oli mennyt Tuomaalan lähdettyä punakirkolle.

Kas kun onkin kaatanut pahasti! Okkola havaitsi kun kulki kujan vartta
lakastuneiden perunapeltojen ohi. Ja nyt näin lämmin ja lato lemusi.

Silloin hän yht'äkkiä muisti, mistä tuli mieleen, mitä Lastikan
Sanna-Kaisa oli hieroessaan kertonut, siinä kun ajan kuluksi pakistaan
yhtä ja toista. Kun ne sanoivat, että se oli juuri tämä Tuomaalan
Jussi, joka menetteli niin että Hallilan Sanna sai lapsen, jonka sitten
menehdytti, kun ei Jussi nuoruuttaan ottanutkaan, ja joutui linnaan,
samaan linnaan, jossa Jussi alotti toimensa. Niin se oli. Sannakin on
nyt aikoja kuollut; »taisipa olla Sannan syy», Lastikka lisäsi vielä,
»sellaistahan se on».

Sattuikohan käväisemään Sannankin paalulla, ja mitä varten, kuka sen
tiesi, tuttava silläkin kohtaa?

       *       *       *       *       *

Soi puhelin: »Onko professori Okkola?

Kun täällä kirkonmaalla on eräs mies kuolleena, jota ei kukaan
tunne. Läksin tänne illan hämyssä vähän hautoja katselemaan tämän
hallan jälkeen, muitakin täällä on kukkiaan hakemassa.» Hautausmaan
vartijanainen soitti. »Ajattelin, kun joku sanoi nähneensä
silmälasipäisen miehen menevän professorille päin, ja kun tälläkin on
silmälasit.»

Olisiko se Tuomaala?

Okkola läksi kiireesti kirkolle päin, ja se oli todella Tuomaala,
Tuomaalan Jussi, joka aamupäivällä oli ollut heillä ja puhunut
iloisesti. He olivat puristaneet kättä ja hän oli toivottanut
tervetulleeksi, joka kerta kun tuli.

Siinäpä siis!

»Ei _kukaan tunne_ — — —

Tämän paikan »lukkoa» puoliväliin kuudettakymmentä vuotta sitten!

— — —

Okkola oli huolehtinut toverivainajansa omaisille tiedoituksen
surullisesta tapahtumasta, vaikka hän ei tiennyt kuin kaupungin, jossa
Tuomaala oli sanonut asuvansa eläkkeellä. He tahtoivat viedä hänet
sille paikkakunnalle, kun siellä oli toiminut, ja siellä koti. Okkola
kyllä ajatteli että tännekin synnyinseudulle olisi sopinut, kun täällä
kävi yksinäinen mies vielä harva se kesä niitä tuttavia tapaamassa.

— — —

Sen päivän iltana, jolloin Tuomaala oli viety etelään, kun Okkola lähti
tavanmukaiselle kävelylleen, oli kirkas, loistava ilma. Kuu kulki
komeasti ja tähdet paloi, niinkuin Tuomaala oli sanonut siitä hänen ja
Saarenpään Vihtorin laulusta.

Vähän kuin kunnioitti saapuva syysyö tätä oman paikan, mitenkä minä
sanon, uskollista vaeltajaa.




Knalli


    Motto: ha, ha, ha!

Kun näet niillä joillakin on niin palava halu kunnian, ja kuinka kukin
on, erityisesti kunniamerkkien perään. Jos on joku vähänkin kaverin
tapainen, joka tuntee kanslerin, ja itse ei satu olemaan suhteissa,
niin päivällinen sopivassa tilaisuudessa, portviiniä, madeiraa,
sherryä Ja samppanjaa: tulee kautta rantain puheeksi. Niin että toinen
ymmärtää. Ja jos ei joskus, kun on sellainen tapaus, tahdo ottaa
ymmärtääkseen, lausuu, sanaisee suoraan että luuletko että — — — Ja ne
saavat. Näkee joskus presidentin kutsuissa jonkun, noin Jumalan sormen
jäljeltä selvästi kiireessä tehdyn kumppanin, ja tällä hinkinkansi
frakin rinnassa, jopa silkkinauha, se entisen kiinalaisen »viimeinen
tervehdys», liivin päällä.

Millähän, mistähän? Ja niin vaellamme edelleen parkettia.

Mutta kun niitä on sellaisia, Jotka mustuvat, vaikka itsellä on.
melkein mitä olla sopii, mutta ei satu olemaan _sitä_, jotakin
erikoista, vaikkapa ulkolaista silmään ottavaa prenikkaa, joka kiilsi
toisella.

No, se on sitä maailman tapaa; miksei.

Vaan kyllä niitä sytee sellaisia matalammankin miehen munaskuissa. En
minä nyt tällä kertaa puhu naisista, niilläkin saattaa olla himonsa,
halunsa tässä kysymyksessä. Mutta Litukan Kaalepista. Sillä kun oli
sellainen tavallista erikoisempi pyytö.

Mies todella matala, arvoltansa, parisylisen mökin mies mistä
muinaisuuksista asti, mutta vielä varreltansakin sellainen, sattunut.
Lyhyet jalkaraajat, pitkä selkä, ja päällä aika iso, isosilmäinen
pää; sellaisena kepsutteli. Mutta vikkelästi. Näki kaikesta että oli
tempperamenttia. Kävi työ, ei koskaan haukotellen haikaillut. Mutta
ei saanut myöskään sekaantua työntekoon. Kerran emäntä oli luhdalla,
emäntä, kun ei isäntää enää ollut, ja Kaaleppi renkinä, siinä seisoi
vähän aikaa ja katseli kuinka niitto sujui. Niin tämä suututti
Kaaleppia, joka yht'äkkiä pysähtyi, pyyhkäisi hikeä otsastaan ja
karjaisi: »mitäkattot! seisoo siinä ja vahtaa kun Haaviston vasikka
paisuntaa!» Sanoo näin, nuori mies, ja vielä herrasihmiselle. Mutta
emäntä ymmärsi Kaalepin ja hyvitteli: »No hyvinhän se käy!» Josta
Kaaleppi vielä enemmän kimpaantui, niin että kun alotti uudelleen, tuli
äkäpäissään lyödyksi viikatteen kärki syvälle ketoon. Tämä tapaturma
lauhdutti Kaalepin niin että hän kuin onkeensa ottaneena ja kiivauttaan
korjatakseen niitti oikein tosissaan kuin vimmattu, jättäen muun väen,
piiat ja päiväläiset pitkän matkan päähän.

Kului siitä aikaa parisenkymmentä vuotta niin tulin itse tekemisiin
Kaalepin kanssa. Käväisi katsomassa, että vieläkös tunnet? Hän oli
aikoja sitten akoittunutkin ja oli lapsia. Mökki kyllä pieni tämäkin,
mutta kun oli sen perintönä saanut Pitkältä Iisakilta, jonka tyttären
oli ottanut vaimokseen, niin siinähän sitä meni, kun vähällä vaivalla
pääsi. Oli sattunut niin että vaimokin, Iisakin-Kreeta oli matala kuin
Kaaleppi, vähän vanhemman puoliseksi jäänyt, mutta Kaaleppi otti ja
Kreeta otti Kaalepin, ja niin selviydyttiin sopivasti kahden puolen.
Sopivatkin todella: kummatkaan eivät raitti- ja aittaihmisiä, sellaiset
olivat muka pidempiä ja parempia.

Niin minä kysyin Kaalepilta että tuletkos kuokkimaan peltomaata alulle
tähän minun uuden mökkini viereen? No mikäs siinä! Ja hän tuli.
Kuokki ja ruhtoi viikon niin että jytisi ja ryskyi ja paakut lenteli.
Ja tuli peltoa kuin onnen enkelin kädestä humisevaan hongikkooni.
Lisäksi vielä, kun pieni maa loppui, Kaaleppi tyhjäsi koko minun
mökkini ylisen, kun oli tullut pannuksi liian märkiä olkia täytteeksi,
kipusi kuin kärppä ulkoapäin ja taas alas, ja kuivattua ylös, suuri
tarakka selässään, pienellä miehellä, että vähän kipittäviä jalkoja
vain näkyi. Hikosi ja puhkui. Ja kun minä sitten kysyin että mitäs
nyt maksaa, Kaalepilla heti vastaus valmis: »Ei tarvitse rahaa,
mutta antakaa tuo hattu tuolta kokilta!» Hän tarkoitti minun vanhaa
Peek & Cloppenburgilta Hampurista ostettua knalliani, joka oli ollut
toistakymmentä vuotta käyttämättä, kun oli sellainen korkea malli
jäänyt jo muodistakin.

»Koetin sitä jo päähäni, vähän pieni on, mutta käy kumminkin.»

»Mutta eikö se ole liian vähän?»

»Ei, kyllä se riittää!» hän aivan päättävästi.

Sain sitten aivan pakottamalla hänet ottamaan vielä vanhat pieksuni,
joissa oli reikä pohjassa. Mutta hattu oli hänelle pääasia. Vasta
perästä päin, tarkemmin ajateltuani luulin hoksanneeni miksi hän sen
tahtoi. Kova, korkea knalli oli sellainen kapine, että sitä varmaan ei
ollut toista senaikaisessa pitäjässä. Se oli koroitus hänen matalalle
varrelleenkin ja komea katsella, kun siinä ilmestyi kirkonmäelle. Se
oli hänen prenikkansa, hinkinkansi rintaan, eipä tuota muunlaistakaan
kunniamerkkiä Litukan ministerille. Todella ministerille, sillä
ministerihän merkitsee palvelijaa, ja Kaaleppi oli palvelija parasta
lajia, turpeen, luhdan, pellon palvelija, totta hänen täytyi siitä
jotakin tunnustusta saada; vaisto sanoi, joku synnynnäinen syde, kukapa
tiesi minkälaisen miehen perintöä sieltä kaukaa. Minä tässä vain
ajattelin jo ennenkuin sanon loppuun. Kun oli vikevät otteet ja miehen
toimi, vaikka oli sattunutkin jotakin esipolvien äitiinsä tulleisuutta
jäämään näin lyhyeksi. Niin siis Kaaleppi sai knallinsa, ja täytyy
tunnustaa että hän vaikutti siinä varsin arvokkaalta, kun minäkin
satuin hänet kerran näkemään äänestysmatkalla se päässään.

Ja että hän ansaitsi knallinsa, se kävi pian aivan sitovasti selville.

Tapahtuipa kerran, että Litukan Kaalepin mökin oven kahden puolen sen
kulmakunnan nuori väki pystytti kaksi koivua ja vetivät laittamansa
siniristilipun tankoon katolle liehumaan. Piti näet Kaalepin ja Kreetan
Matti-pojan tulla kotona käymään pitkästä aikaa, ja sen johdosta. Matti
oli näet mennyt pesän pienuutta maailmalle, joutunut sieltä Saksaan
ja tuli nyt upseerina syntymäkotiaan katsomaan, ensikerran vuosien
perästä. Isältä piti olla lupa lähtöön, kun oli vielä ollut alaikäinen,
ja sen oli Kaaleppi kirjoituttanut myöntävän sekä siihen henkeen että
»mene, ja anna että tuntuu!» Sitä samaa vähän kuin silloin kun löi
viikatteensa kärjen ketoon. Ja sitä samaa oli periytynyt Matti-poikaan,
joka nyt olikin pitkä, pulska, Pitkän-Iisakin puolikuntaan tullut.
Minä vielä että se Saksaan meno ja päästäminen ei ollutkaan tällä
paikkakunnalla mikään pilateko, kun oli joku vedenkuljettama
vaarallinen kätyri, yllyttäjä ja ilmiantaja aina vaanimassa. Ja eipä ne
uskoneet silloin kaikki korkeatkaan, aivan silinteripäiset herrat.

Matti oli ollut kotosalla hieman laiskanseka lukemaan, niin ettei
ollut tullut kansakouluakaan päähän saakka käydyksi. Mutta upseerina
vain tuli, pysyi ja nousi nousemistaan. Niin että vihdoin, kun tämä
Litukan Matti sanoi kaksi sanaa, tuhannen miestä löi yht'aikaa jalkaa
tantereeseen, ja maa savusi myötätuuleen niin että mehiläisen ja
sittiäisen oli menostaan pois pyörrettävä. Se vain että ei pitänyt
sitä Litukan nimeä, vaan otti toisen, ei tiennyt, että se oli vanhaa
Caesarin aikuista kelttiä.

— — —

Minäpä tuota tässä aivan tuonoin kuljin kirkkomaalla, niin muistin
yht'äkkiä Kaalepin ja knallini, hänen pienen himonsa, ja kun oli vanha
kaverus, ajattelin että missähän levännee. Mutta en löytänyt, vaikka
kuljin viime aikojen rivit päästä päähän.

Mutta onpa se vähän omituista, että noin päästävät menemään miehen,
sellainen poikakin sentään! Niin paukahtaa isokello laitaan. Mikäs nyt?
Eihän iltapäivällä sanomakelloja soiteta. Ihmisiä näkyy tulevan. Jaa,
se on sankarihautaus. Mennessäni minäkin paalustosta vihdoin sinnepäin,
äkkään vanhan kumaraisen miehen koivunkuoriseen keppiin itseään
tukien pyrkivän, köpöttelevän kirkon ovea kohti. Mitä, eikö se olekin
Kaaleppi, ja vielä minun knallini päässään! Ja minä hain hautapaalua.

Joo, se hän oli, ja todella minun knallini vielä, vähän viheriä vain
jo vanhuuttaan. Mutta oli kestänyt näin kauan, kun oli vain pyhälakki,
pyhä —, aivan »pyhä» knalli. No vielä se Kaaleppikin elää! Hän on nyt
nöyrää poikaa, on silmä aikalailla sammahtanut, ja köykkyyn käynyt mies.

Vielähän sitä —. Läksin minäkin katsomaan, kun meidän tytön poikakin
kaatui.

Siinä muistelimme vähän muinaisia. Hänellä ei mitään hätää, Matti
lähettää, ja siellähän minä vielä Pitkän-Iisakin mökissä. On siellä
Anni-tyttönen apuna.

— — —

Eihän niitä tiedä, minä siinä ohella itsekseni, kullakin on
sytemyksensä, yksi sytee korkeampaa merkkiä, suurempaa kunniaa.
maatilaa, mahtia. Toinen tyytyy vanhaan knalliin; olihan jotakin
kohottavampaa. Niin että tässä tapauksessa, kun heitin hyvästit
luultavasti viimeisen kerran knallini huoltajalle, minä oikein
kohotin hattuani, kun Kaaleppi-äijä lähti kopsumaan keppineen ylös
kirkon portaita, ja samalla surumarssi alkoi, basson juhlallisesti
pörähdellessä.




Yksin


Saattaahan sitä paremmin kristitty ihminen moittia, jos käy niin kuinka
siellä Tähtitorninvuorella tässä tuonoin, kun poliisi aamu-usvassa
kulkiessaan löysi venäläisen pakolaisupseerin sohvalta nukkumasta.
Oli pakolainen, selvisi sittemmin. Poliisi kun sanoi että eikös mahda
tulla vähän kylmä, siinä jo marraskuussa, niin tämä vain nukkui. Ja
kun hän sitten meni tarkemmin katsomaan, näki että oli pistooli jäänyt
käteen, ja niin se sitten oli. Paperilappu vain sylissä ja siihen oli
kirjoitettu: »Olen aivan yksin maailmassa.» Mutta ei se noin tavallisen
ihmisen kannalta niin ihme ole. Sitä kun pimenee, ja tosiaan tuota
usvaa nousee, että vielä kolkompaa, ja sitten ei mistään paista tuttu
tuike, ei missään koko maailmassa muuta kuin milloin oma valju lamppu
palaa, toisen nurkissa olevan, eikä kukaan koskaan katso että palaako
sekään vai ei, niin kyllä sitä vain, kun lähtee jonnekin läpi humisevan
kuusikon, pian ajattelee että mitähän minä tässä! Vai mitä? Minä
ainakin joskus olen tuntevinani, että kuinkahan minun kävisi siellä
Tähtitornin penkillä? Kun minullekin jäi pieni pistooli ja panoksia
niiltä vanhoilta ajoilta. Niin että pikemmin kummeksuu, jos eivät
kaikki ole niin. Jos sattuu joku poika joka myöskin on yksin, yhtä,
meni minne meni, allin lapsi, kuten laulu sanoo, mutta pitää päälle
loppuun asti, kun on kerran vaikkapa vaivan päälle pantu, on, haukkaa
kannikkaansa, ryyppää piimää päälle, vaikka unohtuukin joskus silmä
katsomaan vähän pitkään illan tuloa ikkunasta, niin sitä pian sanookin
että siinäpä mies! Ja jos vielä menettelee kuin Haikosen Anssu, minä
kohta sanon, niin toisen kerran vielä, että olipa se vain mies.

Se on sillä lailla että jos ei ole aina ja jokapaikassa niinkuin
kaikki muut, niin sitä on jonkinlainen pikkupöhkö, vikaa, miksei
niinkuin muut? Sanoo, paukauttaa esimerkiksi niin kuinka asia on,
kuka sitä nyt niin! Tuo kaloja. Paljonko niitä on? Ne maksaa 20 mk
50 p. Ne on punnittu. Tyydy siihen, taikka ei tuo ollenkaan. Hakkaa,
huhtoo, lastu lentää niinkuin hakkasi kuka hakkasi. No mitäs nyt
tulee? Sen seitsemänkymmentäviisi —. Vaikka kaikki veivät sata. Ei
se enempää kannata! »Tulisiko Anssu ryskylle?», Iso-Pekko niin. »En,
menen Viertolan Lissun perunoita kaivamaan, kun se on sairas.» »Niin
mutta kun tarvittaisiin», Pekko vähän mahtavan äänellä, Pekon maalla
Anssun mökkikin. »Vaikka! lupasin Lissulle.» Ja sellaista Pekon asiaa
sattuu yhtä mittaa köyhän kohdalle muualtakin, ja jos sitten on samaa
yhtäoikoista kuin Anssu, eikä vielä puhu paljon mitään, leikkipuhetta
olletikaan, pöhköhän se on, ja yksin jää. Kyllähän vaimoväkeä pitäisi
olla tarjolla jos jonkinlaiselle, mutta ei ollut Anssulla. Siksi
yksivakainen, että oliko koskaan polkan askelta ottanut. Joskus vain
toisten takaa katsellut Seurahuoneella. Vikaa! No sitä vikaa että
upposi ehkä liikaa siihen yksinäisyytensä olemukseen, kun oli ollut
rahasta huudettuna sen kuin muisti, isättömäksi, äidittömäksi aikaisin
jäänyt. Ja oli hiljaa. Mutta oli sillä omat linjansa sittenkin. Eipä
jäänyt rengiksi, eikä Amerikkaan, erkani irti, teki vapaita töitä, ja
rahaa tuli niin että oma tupa nousi, kun vielä itse teki. Vanhemmilla
tyttöihmisillähän on järjestään oma mökki, oikeinpa kumma jos ei olisi,
niin että siihen on totuttu, siinä häärää yksiksensä sen ajan minkä
on kyliltä kotona, muun ajan uutimet ikkunan edessä. Mutta tuolloin
tällöin sieltä tuli katselee ja savu nousee sinisenä, ja silloinpa oli
elämä, puuropadan rupatus ja kahvinkäry. Vaan kun se oli niin Anssunkin
mökillä kuusen kupeella, yhtä yksinäisen. Miksei oikeastaan niin olisi
ollut, miksei Anssun sopisi myös olla emäntä, kun ei ollut muille kuin
itsellensä. Niin että turha oudoksua niinkuin tekivät. Ja sellaistahan
ne tekee, mistä vain hampaalla kiinni saa.

Mutta eihän minun ollut tässä tarkoitus jutella Anssun elämäkertaa,
joka kyllä oli, vaikka yksinkin oli. Sen vain että ne linjat, oli,
elämän linjat, jopa aivan kuoleman, vaikka oli yksivakainen pöhkö,
kahtakymmentäviittä vaille sata, suu kiinni. Hämmästyivätpä eri lailla
kirkkolalset eräänä suvisunnuntaina kun kulkivat jotkut rivihaudoilla
katselemassa kasvoiko kukat. Kun oli siinä outo patsas, kivi kuin
kivi, edestä hiottu niinkuin muidenkin, ja kultakirjaimet, niin että
ei sen puolesta. Mutta kun siinä seisoi: _Antti Haikonen_, synt. 1/5
1880 — — Mitä hitt... mikäs erinomainen Haikosen Anssun yht'äkkiä?
Ei ole kuultu mitään, ei sairastavan, soitetun. Ja loppujen lopuksi:
istuu kirkossa muitten mukana ja _veisata höröttelee_ oktaavia alempaa!
Kyllä ne kuiskuttelivat rukoillessaan, ja katselivat, vahtasivat suut
vähän naurussa, ne jotka tiesivät ja olivat saarnan aikana saaneet
kuulla. Ja sitten kun ulos soitettiin, joku putkahti katsomaankin onko
siinä perää. Harva huomasi, että eihän kivessä ollutkaan kuolinvuotta.
Menivät pois ensimmäisessä hämmästyksessä ja luulivat että Haikosen
Anssu on tullut täysihulluksi.

Mutta sitten kun itse selvisivät, oli tullut sanotuksi ja saaduksi
paha sana, että oli mieli apea, ja ilmakin kolea, vähän jo syksyn
synkkä, ja kun sitten aprikoi niitä omiaan kulkiessaan, kaurapellolla
kumartaessaan, vähän kuin: »— — ah mik' ompi elomm' tääll'!» niinkuin
sitä helposti, kun kurkikin koikahtelee ylhäällä, niin saattoi
ajatella: Ei se näemmä niin kumma ollutkaan, vaikka Anssu-poika
patsaan laittoi. Yksin, pianaikaa yht'äkkiä kuuppaa nuikahtaa siellä
tupasessaan, sinne jäädä, ei tuika tuli, ei ovi narahda, mutta
kukaan ei huomaa. Vasta kun tulevat kopistamaan että riihelle, kun
varstankalke jo jokapaikassa, ja varisee. Silloin menevät ensin
kotiinsa, mutta kun ei Anssua näy ei kuulu, vaikka se on tavattu
nähdä siinä aamuisin asuntonsa seinustalla, niin menevät uudestaan
kopistamaan, ja kun ei vieläkään avata, ottavat tikapuut ja tirkistävät
valkoisen uutimen yli. Näkevät silloin että siellähän se Anssu nukkuu,
lujasti nukkuu, ettei enää noussutkaan.

Niin että kuka sille patsaankaan pianaikaa, puupaaluakaan, saatikka
kiveä, eipähän seurakunta, ei Iso-Pekko, ei Tahvalainen eikä muut
mahtavat. Kunhan kaivoivat ja kuoppasivat, sen nyt aina, ja arkun,
kun löysivät rahaa lompakosta, rahaa kuin roskaa, vaikka vain
seitsemänkymmentä viisi sadasta; mutta kun heilui, eikä hellittänyt.

Oli sillä linjaa, vasta havaitsivat. Eikä tainnut mikään pöhkö
ollakaan. Eikä tarvinnut pistoolia eikä lappua rinnalle.

— — No kuoliko se? Ja kuka pani puuttuvan vuosiluvun? Minä en tiedä,
minun piti itse pois.






NÄKYMÄTTÖMÄT




Näki unta


Ei tästä nyt tarvitse odottaa sellaista runon unta, kun ne makaa
arkussaan, taikkapa taas muita kuvitellevat mukavia »loin du bal».
Asiallisempaa minä, tosikertomuksena.

Ne niistä kummituksista tässä taas joku aika sitten, väittelivät aivan
sanomalehdissä oliko vai ei. En ole nähnyt, en kuullut, mutta en minä
mahdottomana pidä. Varsinkin, kun ei minusta tullutkaan pappia, vaikka
oli vähiltä tulla. En nyt oikein muista enää »mölläriäni», mutta
eikö siinä seisonut, se henki ainakin ollut, että ei saa sellaisia
uskoa, »käsillä tehtyjä»; eivätköhän mahda kummajaisetkin olla siihen
luokkaan kuuluvia. Niin että johdonmukaisesti ovat papit sitten kaikkea
tuollaista noituuden luontoista vastustaneet ja kakistaneet. Eivätkä
tietysti itse usko mitään maallista yliluonnollista, vaikka kyllä sen
että Joonas käväisi valaskalan vatsassa, josta sitten iloisin silmin
hiekkarannalle. Ja että ei olisi kumma, vaikka antaisikin noiden
kärkkäiden juttujen mennä ohi korvien, kun on sillä lailla kasvatettu.
No, tämä nyt ei ole varsinaista kummitusta, mutta hyvin samaa sukua, se
näet kun Herojan Vappu näki unta.

Niin mitä unta oikein? Kyllähän te olette siitä kuulleet kun ennen
tyttöväki juhannusyönä — kah, kun sattuu nytkin olemaan juuri
sellainen, ilmankos! —, niin kun silloin tuomivalkeista öistä vihannoi
viimeinen ennenkö taas alamäki alkoi, panivat silloin pielustojensa
alle yrttejä, erivärisin langoin sidottuja, ja mitä unta sitten näki
lemmenasiassa, jota ajatteli, se perusti.

Vähän samantapaista oli Herojan Vapun unen näkeminen, mutta sikäli
vakavampaa, että se koski tavallisesti asioita, joissa ihmisapu, ei
maallinen, ei hengellinen auttanut. Oli tullut tunnetuksi että asia
ainakin usein oli niin kuinka Vappu näki, oli paha siitä ja siitä
syntynyt, kävi niin toteen kuinka Vappu oli sanonut.

Niinpä tässäkin tapauksessa.

Oli ennen kartano sellaisessa paikassa, jossa nyt ei kiven kappaletta,
saati kiveä kiven päällä. Nytkin siinä vain vehnä varjoilee, aaltoaa
myöhäinen nuori oras illan raikkaassa virissä kun ma kuljen ohi.
Mutta oli ennen laaja rykelmä kartanota, matalaa ja harmaata vanhaan
kansalliseen tapaan. Päärakennuskin matala, harmaa, mutta siinä
oli kumminkin ihana ulko-ovi, ihanat, sillä ne olivat pariovet,
kauniisti leikatut ja maalatut, niin että ne ovat oikein kirjoissa
tallella. Tietystipä myös kuisti silloin ja sillä kahdenpuolen
penkit. Siinä nähtiin suvi-illoin nimismies Itse, fallesmanni,
Istumassa merenvahapiippuaan polttelemassa. Hän se näet omisti tilan,
josta nyt on halkoontunut monta, oli uppoäveriäs ja sikälikin,
paitsi virka-asemaltaan niinä aikoina, mahtava mies. Sellaisista
kansa aina mielellään puhuu perästäpäin kaikenlaista. Nimismiehessä
kummitteli, kun oli ollut sitä lajia mies, että sopi kummitella hänen
kuoltuaan. Oli piiskannut laukkuryssiä ja muita tutkittavia, oli
ollut sivuvaimoja, sentapaista peliä pitänyt. Eikä mikään kansanmies,
hyvin toiskielinenkin. Oli oltu ankeita fallesmannin eläessä, samaa
jatkui hänen kuoltuaan. Westerin Juha itse kertoi nähneensä valkoisen
haamun liikkuvan liiverin ja tallin välillä, oli kuultu outoa kolinaa
ullakolta, tahtoi putoilla sapeleita, pistooleja vainajan kamarin
aseseinämältä. Sellaistahan kuuluu helposti, vaikka ei ole mikään
ensiluokan kummituspaikka. Mutta se on jo arveluttavampaa kun eivät
naapuripitäjän kontrahtirovasti ja hänen sittemmin yhtä arvokas
pappipoikansa saa yörauhaa. Heidät oli sijoitettu nimismies-vainajan
kamariin, mutta kesken yön he tulivat pois, pyytäen toista makuusuojaa.
Suurhurskaat, Suomen kuulut! Ja sitten se tapaus, joka aiheutti Herojan
Vapun unennöän.

Katoaa yht'äkkiä fallesmannin piika, vuosikausia talossa jo edesmenneen
aikana palvellut. Nyt oli toinen isäntä, pitäjän uusi lukkari,
joka oli nainut nimismiehen itseään paljon vanhemman lesken. Oli
kadonnut eräänä sunnuntai-iltapäivänä, jolloin sitä orjaväelläkin
on se verta irtioloaikaa, että saa vähän käyskennellä kartanonsa
ulkopuolella, ojan pyörtänötä kuminaa pureskellen rantalehtoon, viileää
metsäpolkua lintujen parissa, Eipä ollut muutakaan menoa, elokuvaa ei
seurahuonetta, kun ei enää viitsinyt virstoja samota tansseihin, sillä
ja sillä kulmakunnalla.

Ei tullut yöksi. Se oli outoa. Ei päivällä: nyt ei ollut kaikki oikein,
ei ollut voinut kotiinsa mennä, kun ei kotia ollutkaan, mahdotonta
kylässä viipyä työntekopäivänä piikaihmisen. Silloin etsintä. Ensin
oma väki, mutta kun ei löydy, oltermannin sauva liikkeelle väennostoa
varten. Haetaan lähiympäristö, edetään loitommalle, salolle saakka, ei
mitään. Lukkari ottaa uhmatakseen totuttua katsomusta: panee rengit
tapuliin soittamaan isoa kelloa, vaikka niitä ei oltu tavattu soittaa
kuin poismenneitten sanomaksi. Kolmas vuorokausi koittaa. Tässä alkaa
olla kysymyksessä hengen meno, kun ei ole vielä kypsää marjaakaan
metsässä.

Nyt ei auta muu, tuumivat yhdessä vanhemmat isännät, on lähdettävä
Herojan Vapun puheille. Lähde lukkari itse, paremmin vaikuttaa!
Kristittyjä, kastettuja ihmisiä ollaan, mutta ei hätä lakia lue. Koko
pitäjä tietää tapahtuman, herrat, talonpojat.

Ja lukkari ajattaa itsensä fallesmanni-vainaan komeissa keiseissä
Herojalle. Vappu, silloin keski-iän ihminen, jo kokenut näkijä, lupaa
koettaa parastaan: tulla huomisin, aamun valjettua! Kun lukkari aamulla
taas ajaa Herojalle, hän saa seuraavat ohjeet: Hänen on itse mentävä
sellaiselle ja sellaiselle paikalle, siellä pitäisi olla sellainen.
Klo 12 hänen pitäisi siinä odottaa sitä ja sitä ilmansuuntaa tarkaten,
niin tulee kadonnut esille. Silloin, tulijan lähestyessä, lukkarin on
lausuttava hänelle ne ja ne sanat, niin asia on selvä. Näin oli Vappu
yöllä nähnyt näyssä.

Niin luja on usko Vapun sanaan, että taas kokoontunut hakijakansa
lasketaan toistaiseksi omiin töihinsä ja vain muutama isäntä, joukossa
tapahtuman kertoja, jää nimismiehelään, nyt lukkariin, odottamaan
puolenpäivän aikaa.

Somaa nähdä että edessäni tikittää se kello, kolmineuvoinen Gravell
& Son Lontoosta, josta lukkari seurasi aikaa, odotellessaan Vapun
määräämällä paikalla.

Saas nähdä!

Tällaisessa vähän kuin yliluonnollisessa sitä helposti tuntee itsensä
jännittyneeksikin. Kullatut viisarit alkavat osoittaa puoltapäivää.

Ja katso: ihminen ilmestyy metsän peitosta, lähestyy kuin unissakävijä,
kalpeana, patsasmaisen jäykkänä. Se on piika-Maija. Hän näyttää
toisitaitoiselta, kuten kansa sanoo, silmät tuijottavat kuin muuhun
maailmaan. Silloin, sopivan matkan päästä, lukkari lausuu tulijalle
nuo Vapun saamat sanat, joita kertojanikaan ei ollut tullut tietämään.
Samalla poloinen vapautuu, laukee ihmisluontolseksi jälleen ja alkaa
vastata kysymyksiin.

»Missä Maija on ollut?»

»Ka, kun mä vähän säikähdin —!»

Hän oli ollut tässä lähellä vain kuusen juurella. Istahti siihen pientä
seppelettä solmimaan, kun kasvoi niin kukkia, niin ei enää päässytkään
pois. Fallesmanni-vainaa esti. Ilmestyi eteen, ja sillä oli kuin pedon
kynnet, niillä uhkasi tarttua kiinni, niin että hän ei voinut. Ja
vaikka ihmisiä kulki aivan läheltä ohi, ja hän koetti huutaa, aina
ilmestyi fallesmanni-vainaa. Kirkonkellojen soitonkin kuuli. Eikä ne
nähneet häntä, vaikka olisi luullut havaitsevan. Sitten, vasta vähän
aikaa sitten, kun hän taas koetti lähteä, ei fallesmanni tullut, ja hän
tuli tänne. Paikka, jossa hän oli ollut, oli aivan lähellä kotoa.

Sepä piika-Maijan taru.

»No kuinka sen sitten kävi?»

»Kyllä sitä tahtoi vaivata vähän sellainen synkkämielisyys toisinaan,
niinkuin toisitaitoisuus, ettei aivan entisellään ollut, mutta
piikana se oli siihen asti kuin isänne oli vanhalla paikalla». Näin
kertoi tiedonantajani, joka oli kunnianarvoisa vanhaisäntä, entinen
monivuotinen kuntakokouksen puheenjohtaja, niinkuin sanottu itse ollut
mukana etsimässä kadonnutta ja nähnyt hänen palaavan. Lukkari taas oli
näiden rivien kirjoittajan isä, mies, jonka ei oltu kuultu koskaan
kiroavan, eikä todettu koskaan valehdelleen. Minä vain olin hänen
vielä eläessään liian lapsi kyselläkseni häneltä itseltään, enkä olisi
tiennytkään kysyä.

— — —

Joutavia juttuja?

Mutta mistä Vappu tiesi?

Nuo kaksi eivät valehdelleet. Ja enkä kuvittele minäkään.

Sillä tämä ei ole nyt _kaunokirjallisuutta_, muuta vain asiaa; ettei
aina sitä kukkaseppelettä kuusen alla.

Siinä sivussa näinkin.




Polemonium


Sinä salasuloa tuoksuva sinipolemonium, ja sinä melkein yhtä ihana
valkosisar, myös polemonium, mistä tiesitte tähän tulla? Minä muistan
62 vuotta varmasti, sen ajan kuluessa ei kukaan teitä kylvänyt,
Istuttanut. Kukapa sitä ennenkään, huiskin haiskin kasvoitte kauniisti
siellä täällä, jossa ei mitään ristiäkään, kiveä enää ollut,
kuoppanen vain ja kissankello? Niin, kukapa? Tälle talonpoikaiselle
hautausmaalle, jolle vasta uudenaikainen sivistys istutti mitä istutti,
sitä ennen vain Luoja kylvi, kyyhötteli kellon, apilan, ranunculuksen.
Etkä sinä kuulu niihin. Ukko tarjosi täkäläisille tervakourille vain
tavallisia tämän paikan kaunisteita, hyvin niilläkin toimeentulevat,
onpa pihlaja lisänä, havisee punainen haapa, kun syysilta rupeaa
riutumaan.

Mutta sinä tässä vuodesta, kymmenestä toiseen, sanonko aivan pianaikaa
sadasta! Minä melkein alan luulla. Olisitkokin niin? Jospa, sata nyt on
pian mennyt ja luettu, mutta kaksi, kolme sataa vuotta sitten — — Jos
Agneta-rouva Magdalenalle, joka meni pois? Oli kaunis kesä kuin nytkin,
niin toisenlainen vain. Sinä avaat nyt radiosi, soi soitto, sonaatti,
sinfonia suloisia kaukaa. Mitä Agnetalle, Magdalenalle! Tuu —! paimenen
pitkä tano lehtikorven takaa Teerimäeltä, kun herkästi tarkkasit. Jo
tulevat! Onko karhu kaatanut? Päilyy lahti tumman ikisalon rantoja
kuvastellen. Tässä matala korpikappelin savupirttipappila. Yksinäistä.
Selkähevosella ihmisiin, maantiepahaista peninkulmia emäkirkolle,
josta maailman tietoja. Mikä sana Saksasta? Kuinka käynyt Grelsin,
Reko-rakkaamme?

Ja kun tuli tieto, että Rekoa ei enää ollut, oli sortunut Würzburgin
valleille noustaessa, rupesi hento Magdalena vaipumaan. Reko-veli oli
niin rakas. Ainoa lapsuudesta, ainoa heinänurmilla, marjasaloilla. Ei
koskaan enää.

Leena sammui. Veneellä silloinkin päilyvänä päivänä, heleäkerkkäinen
kuusi kokassa, kun juuri oli tulemassa tuoksusuvi.

Puuristi vain, paalu paikkakunnan tapaan. Neito nuori nukkui sen
alla, ja silloin tulit polemonium seuraksi tähän, savupappilan
vaatimattomasta yrttitarhasta, josta olit hymyävälle Leenaselle niin
monta kertaa vastaan hymynnyt. Ja Rekolle, joka jäi sinne, mutta on
hengessä täällä, kuin auringonsäde illalla.

Sammaltui, lahosi ja kaatui paalusi, kun ne toisetkin olivat poissa,
polemonium vain jäit uskollisena, ja siinä sinisilmin nyt katselet
minua, kun lepään lämpimällä nurmella ja kuuntelen urkujen soittoa,
surumarssia, jonka kotoinen sävel liikuttaa mieltäni. Kuulen sen
avoimista ikkunoista selvästi, kuulen kun laulavat virttä, kuorossa, ja
kuinka ne ampuvat kunnialaukauksia. Kun niitä oli tuotu sinkkiarkkuja,
Joku valkea, multiin peitetty, joku sinne jäänyt. Jäänyt tänne
karhukorpiin, jäänyt vielä edemmä kuin Würzburgiin.

Istuttavat kauniita kukkia niiden haudoille, vaalivat, käyvät
katsomassa ja muistavat. Ja kun ovat menneet pois, muistavat muut ja
hoitavat. Mutta kun aika menee ja maailma muuttuu, ehkä eivät enää
muistakaan, ehkä kuolevat viimeisetkin kaunokukkaset, kivi, sankarikivi
vain jää, ja sen ympärille tuo taivahan taaton nurmimaa, linnut ja
mehiläinen. Niin luulenpa, tiedänkin, sinä suloinen polemonium, että
tulet länsituulen mukana tällekin puolen, kun tämä hauta on vanha
ja vehmas ruoho kasvaa kaikkialla, kohoat siihen sankarikiven eteen
kaikkien kummastella: mikä tuo, mistä? Eivät tienneet, että olit
savupappilan yrttitarhasta vanha muisto, ja itse muita muistava,
Rekon, Magdalenan kumppani. Ehkäpä joittenkin toistenkin kumppani
siellä menneessä, uskollisin, joka elit vuodesta, sadasta toiseen
kertoaksesi että he elivät, että me elämme, vaikka me kuolemme, kun
ne toiset kumminkin tulivat aina kun me olimme menneet. Sitä hän pani
sinun todistamaan joka heleä kevät, joka suloinen suvi, ja että hän, se
vanha isä Luoja meitä aina vain varjeli, ja varjelee, vaikka niitä jäi,
ja tulikin sinkkiarkuissa. Sinä polemonium olet kuin uskontunnustus
minulle, ja uskon vahvistus, kun lepään tässä kellonurmella ja
kuuntelen surumarssin säveltä.




Jumalan kuvaksi


Ajattelipa sitä ennen pikkupoikana monesti minkä näköinen Jumala
oikein oli, kun piti kirjoista lukea että »omaksi kuvakseen» hän
ihmisen loi, ja se ihminen vähän sitä ja tätä. Että olikohan se paikka
piplianhistoriassa oikein. Ja tuli mieleen sitten myöhemminkin,
varsinkin kun näki pulleitten, punakkain sångarbröderien kiertävän
voileipäpöytää ja virittävän »helan går!», samalla kuin he kumosivat
kirkkaan pikarin kasvoihinsa. Että tuonnäköinen se itse kaikkivaltias?

Kiiltävä klani vain tukkanakin, niinkuin näillä, jotka huusivat
»helan går!» Ja kun niitä näki vielä kummemman näköisiä, niinkuin
tukkukauppias Hendulin, joka oli melkein yhtä kunnekin, käänsi miten
päin tahansa. Lyhyt, puhkuva tyllerö, silmät syvällä lihavuuden
sisässä. Oli mitä söi, ja söi. Niin että kun sitten piti vaivautua
tohtori Westerlundin luo Storlienille, jonne koko raihnainen maailma 50
vuotta sitten, ennenkuin Hendulin ennätti vielä hänelle ahtaasta ovesta
sisälle, Westerlund huusi: »syökää vähemmän ja juokaa vähemmän! — 5
kruunua!» Ei siinä muuta tarvittu, purjehdi vain maahasi takaisin!

No, tällaisia Jumalan kuvia. Ja monta muuta toisintoa. Että piti olla
vallan pukinkin piirteinen, vihreine heraviirusilmineen, niinkuin mitä
tuo korkeaneuvos Kaljunen kaavaili. Todella pukin kuva uloskatsantoaan,
mutta aika vekkuli afäärissä silmästä silmään. Aivan kuin setelit ja
reverssit krapiseisi kun hän astua narisuttaa parkettia presidentin
kutsuissa ja kumartelee alhaisille kahden puolen.

Jumalallakinko hopeaprenikka rinnassaan ja leveä silkkinauha yli
liivin, niinkuin Kaljusilla? Oo, joo — jos jonkinnäköistä kaveria:
von Porten, rokonarpinen röhö Tillikasta vahtimestarin potkaisemana
putkaan, Keldan, kaasuneuvos, kyttyräselkäinen, takoo Ylioppilastalon
Orkuksessa isänmaan puolesta laastin katosta pois tuolinjalalla, kun
lauletaan »Laula sä raittiilla mielellä vain!»

— — Mutta minkä kuvia sitten naisenpuolet? Sillä tiettävästi jumala oli
mies, kun kerran miehenpuolet kirjoittivat, jumalan äidin —?

       *       *       *       *       *

Olen hiljaa kuin hiiri!

Minä vain minkälainen se mahtoi olla se seimen neitsyt, johonka ehkä
tulleet, se kaino, jota ne kai aivan kainouttaan täälläpäin maailmaa
osoittelevat sormellaan: mikälie —; kun niin kävi.

Annan toisen syntisen sanoa:

Hänellä on tietysti lapsi sylissään, Se, jonka tiedämme. Solakkana
aivinakauhtanassaan hän on pysähtynyt vaelluksellaan jonnekin,
jotakin polkua pitkin, jonka kahden puolen kasvaa kelloja, kieloja,
geraniumeja, näitä vain meidänpuolen kaunokkeja. Hän miettii pää
vähän alas painuneena, tarkkapa ei mietikään mitään ajatuksen lankaa,
hengähtää vain hetkisen taas tässä kaikessa ja tästä, kun lapsi
lämmitti sylissä. Tästä uudesta, niin merkillisestä. Miksikähän hänen
näin! Somaa; kuin peloittaa ikään: Mitähän ne oikein luulevat, vaikka
eivät sano? Lapsi näkee kirjoperhon, yrittää sitä tavoittaa kätösellään
ja äännähtää ilon ilmeellä. Neitsyt havahtuu siihen, ja vieno kare,
autuuden kajastus, leviää hänen kasvoilleen. Ihminen, onni! Eikä
sittenkään oikein ihminen. Vakavuus huulten väreessä syvempi, kasvojen
kokonaisjuonne suuren vastuun aavisteisena kantavampi: Kun ne tuhannet
miljoonat turvaavat —.

Ja Ihme! Kaunis tämä neitsyt: kaikki naisellisen suleaa, puhdasta ja
rauhallista, mutta ei hivenisintä synnin syentää.

Tämä madonna on vain leppää, sitä puuta, joka keväisin unelmoi punaisin
kruunuin — juuri tätä neitsyeen hetken hengähdystä —, eikä kultaa,
kiehtovaa värihurmaa. Mutta se on syvintä jumaluutta, mitä olen
ihmishahmoon nähnyt saatavan sisällytetyksi.

Ja sen tekijä — mullanhauras kuin leppänsä, kolttosolio räkäisissä
housuissa, sarkajakussa, linnan lättälakki päässä; sitä lajia Jumalan
kuva!

Tietysti minä vajoan pitkiin ajatuksiin, kun panen neitsyeen kuvan
kädestäni pois.

— — —

Muttapa taas —, kun muisti ja sulki silmänsä, sitä mitä joskus
räpäyksellisesti uneksui, kun kirjoittivat toista, että ne _muuttui_.
Uneksuitpa olevasi sinäkin käymässä siinä esikartanossa, jossa niitä
istuu tietoja odotellen, oliko kirjoissa. Toisia oli, toiset saivat
mennä pois. Oli niitä aina sellaisiakin joukossa, joiden kuvassa oli
raadollisuuden katsanto, lankeemuksen, halpiaisuuden hahmo.

Mutta oli kai silmässä jotakin syvemmän sydettä, jotakin joka
hengähdytti niinkuin tätä leppäneitsyttä siitä mikä oli. Ja kun
tuli tieto että olikin kirjoissa ja käskettiin tulla riisuutumaan
hepeneistään — kaikki sellainen, kauneinkin oli vain heventä — astumaan
kalliin kivenkorokkeelle huoneessa, joka oli kuin lasikristallia
sinisoinnuin, mustat listat ja kultaviirut, ja kun sitten näkyi siellä
alkavan kuin hohtaen soida, ihmeellisen valotuoksun tunnuin, kun tuli
kirkkaampaa ja kirkkaampaa, ja kun vihdoin kaikki entinen karisi päältä
pois, raueten kuin se joka löydetään tuhannen vuoden unesta maan
alta, ja heti hiukee kun on päivänvaloon päässyt, niin, kun putosi se
raadollisuutesi, ja jäit valkeaan, niinkuin tämä leppäneitsyt, hohdit,
paistoit siinä, ja niin läksit astelemaan vähän kuin taraxacumin kehä
pääsi ympärillä sinne Jonnekin edemmä sinikristalliin, silloinpa et,
katsoja, enää saanut nähdä minkä kuvaiseksi oli muuttunut se, joka meni.

Ehkä silmäsi eivät olisi sitä enää ymmärtäneet, ja kestäneet, niinkuin
Sana sanoo. Ehkä oli nyt se kuva, josta pyhät miehet kirjoittivat. Tuli
siksi. Se oli tuolle leppämestarille kautta rantain ilmoitettu, että
saattoi vuolla edes jotakin ihmisen silmillesi. Se muu siellä ulkona
oli muuta—, ruskeaa multaa; niin, ken tiesi.




Tullaan juttuun


Kulkevat nuora taskussa —. Mitä turhia, kyllä tässä juttuun tullaan!
Kun pianaikaa vielä oli Jumala, joka tiesi mitä teki, olit siivolla
taikka et, parempi jos siivolla. Niin että älä sekaannu!

Jumala! Niin, niin, olihan se ennen Ullmannissa — mainion hauska
mies muuten — ontologinen ja teleologinen todistus. Mutta vähät
kirjoista, itsekin pitää tietää sen verran: Kuka pani tiedon pääskysen
pieneen päähän kuinka tullaan Tutmeksen pyramidilta meidän tallin
räystään alle, sävähdetään sieltä sitten, siristään suvi sisälle?
Vaisto! Kuka sen vaiston? Kuka pani taraxacumin sulkemaan silmänsä
autereiseksi yöksi ja avaamaan sen taas hohtavaksi aamuksi? Aurinko!
Kuka sen auringon? Sinä —, Darvin, Schopenhauer, Marx? Tuokin, tuo
viimemainittu: ei kessun tupsausta piippuunsa itse! Leivästä puhuu.
Ei kaitaisinta kannikkaa ilman vaimojen taikinaa kyllä, mutta siihen
Jumalan siementä nirunevan kydöltä! Ei, ei se niin käy! Niin että
ole huoleti, kyllä tässä suoriudutaan. Eikä sinun pidä ainiansa
polvillasikaan oleman, sitä »miserere, orodyisa naas» kaikilla
kielillä. Nouse ylös, mene ulos, tunnusta tuomea, pysähdy pihlajan
alle, anna sykähdyttää syreenin mieltäsi kun punaperhonen lentää; vielä
silloin nuoranpätkää! Se kun oli se sama Jumala kaikkialla. Panteismia;
ahaa, mistäs sait! Päästäni sain ja kyllä huonosta sydämestä, kukahan
sitten sen sinne? Mutta älä häiritse, anna minä vielä sanon. Sen,
että siivolla pitää olla. Älä sinä vain sitä reverssin rapinaa,
kontrahtia ja häätöä Sillantaan torpasta, se ei käy. Ja jos et lakkaa
ajattelemasta aina toisen töyttäystä takaapäin louheen, limalampeen,
sinne menköön siljalta tieltä, kyllä se niin on että sinne pimeään
paikkaan lautalla värjöttäen, mies parka.

Se kun oli Jumala, ei _pianaikaa_ enää, vaan _oli_, joka järjesti.

       *       *       *       *       *

Näkipä sen tuostakin: kuoli joskus kukahan kuoli ja muuttui maaksi
tuolla paikalla, jonka päälle sitten tehtiin Kuortaneen nykyinen
tapuli. Oliko joku parempi ihminen, samapa se sen palavuuden ajan
edessä, mutta hänpä pyrki vielä mukaan, ei pahaan, mutta muuten vain
Jumalan töitä katselemaan viheriänä koivahaisena sen tapulin oven alta,
jota ei enää käytetty, kun oli uusi hautausmaa. Se oli jo kolmen miehen
korkuinen, kaunis katsella keltaista tapulia vasten, ja linnun kuulin
laulavan oksalla. Niin hakkasi hautausmaan vahtimestari pois. Mitähän
ajatteli jumalattomassa mielessään.

Mutta katso: muutaman viikon kuluttua sieltä katsoo sama Ruonan
seppä, Lastikan Sannakaisa, Lissulan Liisa, joka veisasi »Sen suven
suloisuutta», katsoo uutena taimena, entistä ehommin lehdin iloisesti
maailmaa. Älä nyt enää vain hakkaa syntisäkki!

Niin kukapa sen pani siitä kannon tyngästä putkahtamaan? — — —

Kuule nyt, nuoramies! Se on niin, että näitä asioita ei havaitse,
ei ollut havainnut yksikään sellainen, joka lautalla värjötti
pahaan paikkaan. Sen pahempi. Hänen anturansa polkee kukkasen, ei
ajattele muurahaista pienin pienin silmin, hän nauraa jos minä sanon
että sinfonia sekin on, ja hyvä, kun sittiäinen laulelee illalla
suvirannassa, ja punainen aurinko laskee. Mikä hänessä lieneekin, kuin
Jumalan ääni! En minä pilkkaa, minä vain ajattelen, että totuttele
korvaasi, silmääsi sille, jossa Jumala asui, vaikket nähnyt. Ehkä näet,
ehkä et enää ajattele niinkuin juuri vielä tuonoin.

— — Tottahan sinun on tultava tuoksi, joka tuolla tapulin alla,
niinkuin minun. Kukapa senkään teki, että niin kävi. Mutta siinä
ajatuksessa sitä ei niin nuoraa tarvitsekaan, ajattelee vain että
kylläpähän tietää, jospa siihen, tähän suohon portahaksi, odottelee
iloisin mielin vain että eiköhän sitä tulla juttuun sittenkin kun ne
uudet urut.

Mutta yksi asia: kun minä pianaikaa joudun tähän aivan likelle,
isävainaakin kun siinä on, tulen siksi ihmeteoksi, jota sinä uusi koivu
sieltä oven alta viheriöit, niin kun tulet niin suureksi, että lintu
taas oksallasi laulaa, niin muistakaa sitten minua, kun minäkin tässä
teitä!

       *       *       *       *       *

Kun minä tulin eräänä syysiltana kun oli kellanviheriä hienon hieno
haavan havina, ja punainen kultasilta yli järven kun se havina aivan
seisahtui, ja kun minä menin katsomaan kuinka pitkäksi se viheriä taimi
sieltä tapulin alta oli tullut, niin se oli poissa; ja vielä kalkkia
sillä paikalla varman kuoleman uhaksi.

— — —

Niin se sopi niin, kun oli syyskuun 20. 1944.




Iloinen antaja


Onko se hullu joka tulee hyppien, poukkoillen leipä kainalossa, kun
Sussun-Kustaa pyytää köyhänä vuonna? Ja nauraa hihittää tulija vielä:
»Iloista antajaa Jumala rakastaa!» Ja niin Pitkälle-Mikille, Laiperin
Sanna-Kaisalle ja muille maantien mittaajille.

En minä tiedä, sitä on vain tottunut siihen, että ei takauksitta
Jumalallekaan, lupasi mitä lupasi. Ihminen tarvitsee itse sen vähänsä.

Se oli Pihlajamäen Maija, joka niin teki, vieläkin nauravat. Mahtoi
olla mukava katsella silloin nuorena emäntänä, kuin tuomenkukka
palmikossa, kun ilahutti mieltä vielä vanhanakin, jolloin minä näin.
Niin hymysi silmä, oli helapää nauru, vaikka olisit millä kätkenyt muut
kasvot, vain siitä silmästä.

»Ei, ei sitä niin vain mennä!», kun minä, kysyttyäni kysymiseni aioin
poistua, minä kun olin tullut Nurmirantaan tiedustellakseni oliko nähty
siitä ohitse ajautuneen vallointa venettä, äkillinen syystulva oli
vienyt kalakaverini.

Hän hyvän, oikean kahvin takalle, vaikka olikin Nurmirannan mökki,
niin, mikäs tämä muu kuin mökki, joskohta oli puolitoista lehmää ja
joku lammas. Siinä Maija oli nyt emäntänä, ennen Pihlajamäessä, joka
oli kartano, liuma lehmiä. Mutta hihihi vain! Taavetti kydöllä, lapset
maailmalla, yksinpä, yksin.

»Tässähän sitä nyt ollaan, mutta menee se näinkin!»

Mitenkä se näin oli käynyt, siitä en minä tiennyt, eikä sitä oikein
ymmärtäneet muutkaan.

Kuinka hävitään?

Panet nimesi reverssin alle, vekseliin, tulee kruununmies, menee
vasaran alle.

Mitäs panit? Mitä Taavetti panit, mitä Malja kiikutit Sussun-Kustaalle?

Tämähän siitä on tulla!

Siinäpä se, mitäs panit? Toinen panee, toinen ei, toisella kyky
venyttää penni, toisella päästää pyörimään, eikä siitä lopulta tee
oikeaa tilinpäätöstä muut kuin Ukko ylijumala itse.

Mitä mahtoi olla hänen reskontrassaan jo esipolvien aikana, kun ne
sanoivat Pihlajamäen vellikellon panneen että: »Tämä o velakana,
tämä on velakana ...»? Joko silloin leipä kainalossa silloiselle
Sussun-Kustaalle, joko reverssin alle? Sukuvika, sillä Maija oli talon
putkahteita.

Niin, oliko se vika kun omastaan pääsi?

Minä vain että kun ei se samainen Ukko muistanutkaan iloista antajaa,
ainakaan Pihlajamäen Maijaa, koskapa hän nyt tässä, Niukkalan,
Alentulan Nurmirannassa, pienessä pihistyksessä ison talon tytär,
lapset piikana, renkinä, kun toiset ajavat hattupäinä fordilla.
Muistaako hän Jumala muita sellaisia? Poukotteleeko toinen turhaan
leipää Pitkälle-Mikille, saako toinen prosentin vielä siitä, että vie
tältä toiselta viimeisen?

En minä tiedä, keititkö minulle niin hyvän kahvin, että tulin henkeen,
mutta kun soudin koivurannastasi pimeässä päilyvää vettä pitkin,
ja takkasi tuli väikehti vanana sillä, rupesipa soimaan sisässäni
kuvitteen laulu:

Mikä vellikello sinulla nyt olisi, jos ylimalkaan olisi, sekin tietysti
laulaisi: »Tämä on Niukkala, tämä on Niukkala». Mutta äläs vielä, kun
soi kerran se kaikkien vellikellojen vellikello, jossa on vanhaa hopeaa
laidat ja kullasta kieli, ja se kutsuu: »Tämä on tuomio, nouskaa,
tulkaa!», niin saattaapa tapahtua seuraavasti: Sinä, Pihlajamäen
Maija, kohoat myös, tuhat kertaa tuulen teitä kummempia jonnekin ja
päädyt johonkin, jonka kattona kuin tähdet kisailevat, kultaiset ja
hopeaiset. Tulenlieskasilmäinen mies avaa oven muurissa, josta kuin
timantit hangella katselevat. Mies puhuu kielellä, jota ei kukaan ollut
ennen kuullut, mutta jonka kaikki ymmärsivät. Senkin hän sanoo: Maija
Pihlajamäki, Pitkä-Mikki, Sussun-Kustaa ja Laiperin Sanna-Kaisa astuvat
edes, tästä ovesta!

Kun Maija alkaa nähdä ovesta minkälaista siellä on, hän sanoo: »Voi
juk... hän aikoi sanoa »Jukelin tähden», mutta ei saanutkaan sanotuksi,
kieli ei kääntynyt, ja että ei hän ilkee. Mutta tuienlieskasilmäinen
sanoi: »Maija menee nyt vain! Ja Pitkä-Mikki ja te muut myös!»

Siellä oli sitten kuin alttari, kaikkialta läpipaistava, jolla istui
pitkäpartainen vanha mies, ja joka myös katseli sellaisilla silmillä
kuin salaman säde joskus. Oli myös suuri, suuri ovi vasemalla monilta
päärlyiltä paistava. Sinne meni aina joitakin, enemmän köyhää kansaa.
Toisia taas ohjattiin oikealle, ja sitten toisesta ovesta pois koko
paistavuudesta. Pihlajamäen Maijaa jo vähän vapisutti. Hän ymmärsi että
noiden, joiden piti toisesta ovesta, täytyi mennä takaisin, alemma, ja
ne olivatkin kaikki surullisen näköisiä.

»Herri — — —», Maija tarkoitti sanoa »herrijee», mutta ei saanut
taaskaan sitä sanotuksi, hän jäi vain mykkänä katsomaan kun
Turpeelaistakin talutettiin ulos, häntä joka ensimmäisen reverssin pani
uloshakuun, ja »voi yhd ...», hän ei saanut sitäkään sanotuksi, hän
ei tahtonut uskoa silmiänsä: piispa, piispa Koppanen, jonka kuva oli
ollut lehdessä, selvästi se oli hän, kulki, pää alhaalla poispäin; mitä
teki poloinen poika, kovin ainakin kuulemma koppava, ja alaisilleen
armollinen.

Maijan ajatukset keskeytti salamaparran ääni: »Maija Pihlajamäki on
merkitty vasemalle puolen, Pitkä-Mikki, Sussun-Kustaa ja Laiperin
Sanna-Kaisa todistajiksi. Siellä määrätään lopullisesti osastot.»

Sitten aukeni vasemmanpuoleinen säihkyovi. Se ei auennut kuin
saranaovi, vaan se kuin yht'äkkiä katosi kirkkaudeksi, joka oli
kullanpuhuva, ja sieltä kävi sellainen aivan kuin laulava leyhä, kuin
kauniina heinäkuun päivänä tyyntä vettä liikuttava etelän viri.

Enkä minä sitten enää nähnyt ja kuullut mitään. Heräsin ajatuksistani
siihen kun veneeni sattui johonkin, ja aioin sanoa: »peij — —»,
mutta en saanut minäkään nyt sanotuksi, huomasin hämmästyksekseni
ajattelevani aivan rauhallisesti, että kuinka minä hopelo soudan
Nirvan Matin katiskojen päälle, eikä että: »mitä se Nirvan Matti noita
katiskojaan tuohon ihmisten jalkoihin!»

Sieltä paistoi edelleen Nurmirannasta se takan välkevana vettä pitkin,
kuin lyhdyn, mikseipä kuin tähden, ja havaitsin, kun veneeni karahti
kotorannan hiedalle, että minähän se tässä vain hupsuttelin, kuljetin
tuon iloisen antajan jos jonnekin.

Joutipa käväistä; vaikka vain minun kuvituksessani.




Kotona


Veisaavat haudalla —; miltei jokaisen. Ja se on usein kaunista ja
tunnelmallista, mitä veisaavatkin ja kuka, ja minkälaiset olosuhteet
on. Tässä nyt ruveta sen enempää luettelemaan.

Mutta veisaavat haudassakin —!

No, eiköhän se taas —?

Erehdys —, meinaat. Mutta kyllä sekin saattaa tapahtua:

Siinä kun kevät jo alkoi ilmaista itseään, päivisin, että tiputteli
räystäitä, ja iltaisin hämärsi hitaasti maailman riutuvaan ruskoon,
sytipä silloin outoja ajatuksia erään lähimmäisen päässä. Ei, tästä
täytyy tulla loppu! hän eräänä sellaisena iltana, synkkä mielessään,
vaikka niin kauniisti päivä painui, pääsiäinen ja kevät oli tulossa,
kohotus sieluun.

Mitä hän?

Aivan seuraavana päivänä oli mennyt pilveen, illalla alkoi sataa
räntää ja pimeni yö synkäksi. Niin ettei näkynyt mitään. Nyt! Jos
olisi näkynyt, ja ylimalkaan joku ollut katsomassa, olisi havaittu
pienen seurueen hiipivän — niin miltei-ikään he hiipivät — hautausmaan
portista sisään ja haparoivan paalujen ja ristien valitse jonnekin.
Löydettyään sen mitä tarkoittivat, he ryhtyivät työhön, ja vähän
erikoiseen: kaivamaan hautaa. Yön yksinäisyydessä sellainen aina
vaikuttaisi kaamealta, kun sitä ajattelee, mutta vielä enemmän,
kun, niinkuin tässä pian selvisi: he avasivat _vanhaa hautaa_,
vähitellen, vielä vähän routaisten kokkareitten lennellessä ylös,
ja miesten painuessa yhä syvemmälle maan sisään, niin että sinne
vihdoin katosivat. Pieni valon kajastus näkyi, mutta hyvin valju,
himmeä maan päälle näkymään. Sen verran heidän täytyi nähdä. Verhottu
salalyhdyn säde valaisi vähän jo harmaapartaisen ikämiehen kasvot,
silmälasipäiset, silmät levottomasti kiiluen, toinen oli nuorempi,
pitkäviiksinen, ja kolmas nuorukainen. He juttelivat aivan hiljaa
jonkun sanan, kuiskaamalla —, että jos joku kuulisi. Niin että mekin
jätämme seurueen sinne, merkilliseen olinpaikkaansa, häiritsemättä. Sen
verran vain, että sieltä maan sisältä tuokion yritti kuulua kuin virren
säveltä, mutta se sammui pian alkuunsa, ja sitten ei kuulunut mitään,
ja jonkun ajan kuluttua valo sammui, ja vihdoin miesten päitä alkoi
väipähdellä ylösheitettyjen multavallien tasoilla, sekä sitten vain
kumeita jysäyksiä taas.

       *       *       *       *       *

Valo tuikki ystävällisesti ulos syksyiseen iltaan.

Istui opettajatar yksistään ja katseli Sanaa. Joskus tuli sellainen
halu; siellä oli paljon kummia asioita, kun lähemmin perehtyi.

Kopisi joku portailla —. Kuka näin myöhään? Opettajatar ei tahtonut
rohjeta avata, mutta sieltä kuului tuttu ääni, kanttorisedän.

Hän kuin Jerusalemin suutarina harhaillut tuolla maantiellä, ja tuli
käväisemään, suo nyt, hyvä ystävä anteeksi!

Istui, tuli juttua, uutta kokemattomalle nuorelle opettajattarelle.
Todellisuutta, eikä vain kamariromaania.

Tuliko hän, opettajatar, kuulemaan, että heillä, Liina-vainajalla ja
hänellä, oli huono väli?

Niin se oli, sitä oli olevinaan kaikenlaista, toinen toistaan syytteli,
hänpä, aina se toinen juuri oli syypää kaikkeen särkyneisyyteen.
Juovuspäissään hänkin monta kertaa puhui pahasti. Ei olisi pitänyt, sen
tulin pian tietämään.

»Pian sinä minusta pääset, päiväni ovat lopussa, tunnen sen!»

Se häntä eniten vaivasi. Kun vielä viimeisessä lapsivuoteessa vaimo oli
heikkona, hän tahallaan puhui ilkeästi.

Tarkoitinko sillä jouduttaa kuolemaa —! taisin.

Mutta kun kuolema sitten tuli, havahduin. Oli raskaita syytöksiä
tunnolla. Viat, jotka olivat olevinaan ennen toisen vikoja, näkyivätkin
omiksi.

Kanttori näytti tarvitsevan purkaa sydäntänsä. Yksin oli harhaillut,
todella kuin Jerusalemin suutari. Ne kun polttavat sellaiset asiat
perästäpäin. Nuoruus, kuin viaton nuoruus, tuntuu ikäänkuin pelkällä
olemuksellaan silloin lohduttavammalta kuin vanha, jolla itselläänkin,
joka sulkeutuu, tulee mietteliääksi ja tuijottaa. Nuori opettajatar
viihdytti vain sillä, että tarjosi teetä ja hymyili tarjottimen takaa.
Puhuttiinkin jo kotvan muista, tavallisista asioista tavalliseen tapaan.

Mutta sitten kanttori taas alkoi.

Ehkä Hilma oli kuullutkin:

Kaikella kunnialla vainaja kätkettiin maan multiin. Mutta hautajaisten
jälkeen tapahtui ennen kuulumatonta: Vainajan _haamu_ ilmestyi kotiin.
Istui alakuloisena milloin jossakin oven pielessä tahi pölkynpäässä
loukkolattialla, puettuna siihen pukuun, jota oli viime aikoinaan
pitänyt arkipäivinä. Kanttori sanoi että oli selvittämättömiä asioita
heille jäänyt, mutta vainaja ei saanut sanotuksi, kun hän, tunnustaja,
joutui aina käskemään tämän heti poistua. Silmänräpäyksessä haamu
katosi, joskus niinkuin olisi läheisimmästä ikkunasta hävinnyt.
Kanttorin silmät kiiluivat oudosti jonkinlaisesta jännityksestä, yli
silmälasien. Hän käsitteli harmaanrikkoista partaansa.

Kysyin, Hilma kertoi, kulkeeko vainaja edelleen, niin vastasi kanttori:
»Ei kulje, jo pääsiäiseksi lakkasi kulkemasta.»

»Kävi kanttori toistekin, monta kertaa kirkolla käydessään, kun koulu
oli loppunut, ja suvella sitten; hän piti minua uskottuna, ja puheli
muitakin salaisia asioitaan, joiden sanoi olevan painona tunnollaan.»
Kerran hän kertoi: »Eräs emäntä täällä myös kulki kotonaan hautauksen
jälkeen, eikä sille voitu mitään. Koetettiin apua papeilta, noidiltakin
kysyttiin, mutta ei muutosta. Niin saatiin tietää N.N:n pitäjästä,
jossa oli ollut samanlainen kotona kulkeminen, se neuvo, että kääntää
vainaja arkussa suulleen.

Kanttori sanoi hänet pyydetyn mukaan veisaamaan ja siunaamaan vainaja
uudelleen hautaan. Eräänä räntäsateisena yönä ennen pääsiäistä avattiin
hauta, samoin arkku, ja ruumis käännettiin suulleen. Virsi luettiin,
kun ei uskaltanut laulaa, samoin rukoukset luettiin ja käskettiin
vainajan pysymään hiljaa haudassaan, niinkuin toisetkin kuolleet ovat.
Senjälkeen ei vainaja ole kertaakaan näyttäytynyt.»

Näin kanttori Hilmalle.

»Kun hän oli maininnut että seppä Mähönen oli ollut mukana tuolla
haudanavausretkellä, puhuin tästä Mähösen emännälle tietääkö hän mitä
kanttori ja Mähönen ovat kerran hautausmaalla puuhanneet.»

»Tottahan tuon tiedän», emäntä sanoi, »se oli juuri _kanttorin rouva_,
joka haudasta kaivettiin, ja ruumis käännettiin arkussa suulleen sen
tähden kun aina vain kulki kotonaan.» Ihmetteli miksi kanttori oli
kertonut asian muiden asiana, vaikka oli oma. Samoin emäntä puhui
räntäsadeyöstä, ja miten kaikki tapahtui, kuinka suuren pelon vallassa
olivat haudan avaajat, jos joku näkisi heidän hommansa.

Sama mies siis tuo harmaanrikkopartainen silmälasimies haudan pohjalla,
jonka silmät kiilsi, niinkuin kanttorin, Hilma-opettajattaren luona
kertoessaan. Olipa yrittänyt veisatakin, Mähönen oli kertonut, mutta
hän oli kieltänyt —; kuulisivat pian. Sitä se hyminän yritys, se tuli
kuin itsestään, niinkuin vanhan lukkarin suusta sopi. Sitten vain
luki salalyhdyn valossa; kaikki olivat lakittomin päin. Mähönen oli
tuo pitkäviiksinen; vähän raakamoinen mies, vaikka sittenkin pelkäsi.
Poikainen oli Mähösen veljenpoika.

Niin, sen haamun oli nähnyt myös Maija Katajisto, kun oli kanttorissa
työssä, itse kertoi minulle, Hilma-neiti edelleen.

»Kysyin kerran kanttorin toiselta rouvalta, joka oli palveluksessa
kanttorissa siihen aikaan kun rouva kuoli, onko hän nähnyt vainajan.
Sanoi nähneensä, ja että vainaja oli hänelle jotakin puhunut. Ei muka
tiennyt mitä, mutta kanttori oli kertonut vainajan sanoneen: 'Hoida
hyvin minun lapsiani!'

Nämät, joilta olen tietoja saanut, ovat kaikki kuolleet.»

Ei puhunut opettajatar ihmisille, kun oli luvannut, kaikkia salaisia
asioita, mutta puhuivat muut, oli puhuttu että tuon toisen rouvan,
joka myös on kuollut, ja kanttorin kesken oli ollut jotakin vielä
ensimmäisen rouvan eläessä.

— — —

Sitten päättyi kanttorinkin vaellus pian, sen Hilma-neiti kyllä kertoi.

Oli käynyt vähän omituisesti:

Pian pääsiäisen jälkeen, joka sinäkin vuonna sattui juuri kevään
kynnyksellä, niin että voitiin pitää ikkunoita jo vähän tunnillakin
auki, tuli sana kanttorista, että kanttori haluaisi välttämättä tavata
opettajatarta, hän sairastaa huonona. Hän ei voinut kieltää, eikä
auttanut muu kuin antaa lapsille juuri alkanut tunti lupaa. Kirkkain
silmin ja ilosta hälisten he hajaantuivat luonnon vapauteen.

Kanttorilla oli vaikea kamppailu. Ne vanhat syytökset polttivat taas ja
nyt varsinkin, kun hänkin tunsi että päivänsä olisivat lopussa.

Hän oli Hilma-neidille jo ennen puhunut kuin papille, salaisimpiaan,
nyt hän, kuin oljenkorteen taas turvausi.

»Ole lähelläni, on helpompi; sinussa ei ole syntiä!»

»Mistäpä tiesi; mutta luin hänelle Johanneksen I. epistolasta 1, 8, 9,
niitä rohkaisevia sanoja, ja hän näytti rauhoittuvan, ja nukkui pois.»

Se oli opettajattaren jutelma, niin kuinka olen kirjoittanut. Hänkin
nyt vanha ihminen.

— »Mutta uskotko _sinä_ tuollaista?» Joku minulle, kun tuli puheeksi.

»Enpä tiedä, vähän kuin uskoisin.»

Kuka käveli minun asuntoni oven edessä, kun makasin ja sairastin?
En kuumeessa ja houreessa, vaan sairaalla sydämellä kyllä, mutta
niin täydessä tajussa kuin koskaan. Tulee sinne aivan matalalle
kuistitasanteelle askeleista päättäen vanha henkilö. Ovi oli lukossa,
sillä tahdoin maata rauhassa päivällä. »Sanokaa opettajalle,
naapurilleni, ettei hän tulisi sillä ja sillä aikaa, minähän nukun
silloin.»

Mutta samat askeleet tulivat myös _yöllä_, jolloin opettaja varmasti
oli kotonaan. Joku kääntyili raskaasti muutaman kerran, kun oli jo
lunta maassa, erityisen raskaasti silloin. Sitten oli taas hiljaista.

Välistä siihen heräsin, toisinaan tulivat valveilla ollessani. Kerran,
askeleitten taas alkaessa narista, nousin hiljaa vuoteesta, hiivin
äänettä ovelle ja aukaisin sen silmänräpäyksessä. Mutta ei ketään
näkynyt kirkkaassa kuutamossa, ei askelta hiljan sataneessa lumessa, ei
maassa, ei tasanteella. Ei harakkaakaan, jonka sanovat voivan ihmisen
askeleita muistuttavasti liikkua. Tällaista jatkui kunnes eräs läheinen
omaiseni, joka oli askeleitten kuuluma-aikana ollut sairas, kuoli.

Sen jälkeen ei ole kuulunut, ei kesällä, ei talvella.

Muuta en tiedä, en ole nähnyt, en kuullut. Hymyilet —.

Tiettävästi. Mutta sitä on niin paljon hymyiltävää tässä maailmassa.

Muistanpa kun itse lauloin aikoinani, ja sittemmin laulatin:

»Has, has, merondor aysko, irimiru karabrao!»

Se oli hornahisten kieltä, Swedenborg kuullut ja oppinut Tuonelassa,
hengessä käydessään.

Petkuttaja, hullu —!

Niinpä niin; mutta hän näki paljon muuta, joka tapahtui.

Kant nauroi.

Mahtoiko nauraa viimeksi?

Tuli mieleeni kun pitkän ajan kuluttua satuin käväisemään tämän
harmaanrikkopartaisen kanttorin haudalla, ja nuori haapa sillä havisi.






SÄVELIN




»Donauwellen»


»_Donauwellen_», »Tonavan aallot»!

Olipahan yksi valssi senniminen, jonka oli säveltänyt joku Ivanovia.

Tietäähän lukija, vaikka ei ole musikaalinenkaan, mikä valssi on, se,
jota »mennään» Linkun kanssa, kun musiikki pelasi.

Taisi olla vähän synnillistä hommaa toisten mielestä.

Olla ja ei, yht'aikaakin, se kun oli se politiikka, diplomatiikka ja
konjunktuuri, alhaisten kielellä: kuinka kulloinkin soveltuu.

Nähkääs, jos Sinä tanssit, taikka minä tanssin (jos ma osaan)
Patajärven Seurahuoneella, iltamissa, häissä, naittajaisissa, se on
synti, ja pappi lähtee pois, mutta kun Ukko-Pekka, Toolperi tahi aivan
isäntä Kallio panee pystyyn kalaassin, siellä saa kyllä valssata,
ne kun oli ylhäisiä. Tulee sinne piispojakin residensseistään,
monenmukaisia ja -uskoisiakin, oman sorttiset ristit rinnoillaan, joku
saattaa katsella päältäkin, aivan hymytä, vaikka toisella silmällään
monalisa-muistojaan, kun ne siinä niin somasti pyörähtelevät. Eikä hän
lähde pois saatikka mene sanomaan Ukko-Pekalle, Toolperille, isäntä
Kalliolle: »Teidän Ylhäisyytenne, tukkikaa tuon musiikin suu, ajakaa
nuo sulottaret tiehensä, hepeneinensä!»

Niin että en minä oikein tiedä; enkä ole koskaan tiennyt —.

Mutta yhden tiedän: sen että se panee aika koreasti, kun ne soittavat
tuotakin »Donauwelleniä», menivät jos hyvänsä; ehkä parempi että eivät
menekään, kompuroimaan.

       *       *       *       *       *

Istuu poikanen, läksyhospitaalin N:o se ja se, Hietasaaren rannassa
leppien alla. Lyö lipla pimeässä kiveen, ja ulan viri suhauttelee
lehtiä. Tähänpä aaltoon sopivasti tuo suruisa sävelmä.

Kuka olit? Et kukaan, mikään. Et saanut mennä tuonne ihmisten joukkoon,
jos kohta olivat vain huivipää tyttöjä, knalliniekka kisällejä ja
sotilaita, kotkankuva lakissaan. Koulupoika olit ja kovin lyhyt
varreltasi, nauraneet olisivat, jos olisit mennyt jotakin Santraa
tanssiin kurkottamaan, ja niin pitkä aika siihen kun sinäkin saatoit
astua edes ja sanoa: »höm!»

Niin että sinulle, yksinäiselle, kuin tehty. Siltä pohjalta painui
»Tonavan aalto» muistiisi.

Kun sävelellä joskus, kun on sattunut niin syntymään, sanotaan olevan
siivet, tämäkin nuotti lensi ympäri henkenä kuvasta toiseen, ja milloin
missäkin hahmossa.

Sulotar Esmeralda, hevosen selässä seisaallaan, lentosuukkoja,
piiska paukkuu —. Ah, mikä ihanuus, kun pärepirtistäsi yht'äkkiä
tähän tulitemppeliin, kymmenin loistavin lampuin, kruunuin, huima
kupu, kultaa, hopeahelyjä, upseereja, plyymejä ja hajuvettä! Sinäkin
uloskasvetussa talvipalttoossasi muitten proletaarien mukana lehterillä
huurua hengittäen: »Tonavan aallot!»

Mutta kuinkas se käy: Sulotar muiskuineen, ja nämä aallot pikemmin
murhetta?

Olit jo lukenut niin monta romaania kaupunginkirjastosta, että tiesit
Sulottaren monesti Suruttareksi, ja se sopi kuvitukseesi.

Olitpa nähnytkin: Harjoituksessa Esmeralda putosi. Säämiskähousu
tirehtööri kiroaa, ärjyy, sivaltaa piiskallaan Esmeraldaa. Silloin
varmaan olikin Surutar — nuori sydän tuntee tallin takana.

Noiden suut hymyssä, kun Esmeraldakin hymyää, sinä ankea, vaikka tämä
ihana olemus niin hilpeä. Olitpa liittolaisen!, »Tonavan aalto». Ja
minusta kuin sopi sekin, että Es-kornettia puhalsi silinteripäinen
Schultz orkesterista lainalla: hieno mies, hieno parta; puhalsi
kuin Esmeraldan puolta tuota raakaa tirehtööriä vastaan. Niin, ja
sitten Lucia, tummasilmäinen, kaksipalmikkoinen sorja Lucia! Ja
Rehbinder (lausuttava h:lla)! Kuinka menivät Kansallisseuran iltamassa
Palokunnantalolla! Taas se 'Donauwellen', kun se oli muoti niinä
aikoina, 60 vuotta sitten. Ja silloin todellista hienoa tanssia,
niinkuin ne taisivat upseerit, Haminan kadettikoulussa sitävarten
opetetut, ja ne norjat ihomyötäiset immet, kenot, muuten, eikä
punapuikoista hehkuiset. Siinä se suruisuuskin miltei-ikään kuin
hymysi vain. Mutta ei niitä tiedä runottaria, ovat niin oikukkaita.
Leikittelevät. Hurmautti eräs niitä auskultantti Mantsaan Luciaan. Syti
ja syti Mantsas, Rehbinder viilsi mieltä. Ei sytenyt Lucia. Mantsas
veti vakavat johtopäätökset: Löydettiin Kustaalan metsästä.

Se niin sopi tuo Ivanovicin huhunta tähänkin. Es-kornetti Nyman ei
tiennyt mitä puhalsi.

Mentiinpä kerran jouluksi kotiin kuuselle. Tulivat samalla markkinoilta
sarkamiehet ja olivat vähän ottaneita. Pikku-Keskinen, hyvin
matalakasvuinen musikanttipoika, jonka sinelli aivan maata lakaisi,
matkusti B-kornetteineen.

Me: soitappa tuosta! Me kun olimme ostaneet musiikkikaupasta 1 mk.
50 p:llä ne »Tonavan aallot», ja niitä viululla kokeilleet. Keskinen
puhaltaa: Mukava nuotti! maanjussit tuumivat.

»Soita vielä!» Pikku-Keskinen puhaltelee, Kassinen kiipee hyllyltä
viulunsa, Birling samoin, ja yhtyvät säveleeseen. Maatiaismiehistä
se on niin hauskaa, että joku heistäkin liittyy yhtyeeseen hoilaten
mukana. 3. luokan tupakanpätsinen vaunu kuin muusain temppeli, rullaa
pimeässä kuusikon halki.

— — — Ja vihdoin: Ihana ilta, aurinko purppuroi mailleen, kevät
kehkeytyy punaurvussa, sinä ylioppilaskandidaatti keppinesi ja
Punalakki. Lipla lyö nytkin Sundomista, toivon lipla, elämän umppu
punertuu: Tervetuloa! Ivanovici sanoo »Donauwellenillä» pataljoonan
musiikin suitse; Skrabb kiikkuu tahtia.

Mukava juttu!

Mutta mitä sanovat _herrat_? Artifexit ja korkeajupisterit —

Paras että et kysy: saämiskähousuinen tirehtööri — —

Kuka heistä on koskaan soittanut »Donauwelleniä»?

Kajanuskin pani tavallisesti Sittin, vaikka oli »An der schönen blauen
Donau», se Straussin, parempi.

Häpesit kun ajattelitkin. Vain knallisälli se oli, Manta, muffissa
tosin, mutta vain silkki päässä; silkki kyllä.

Sinä, joka siitä valssivaljuisesta pidit — — noh, — — —!

Kunnes sitten yht'äkkiä:

»Donauwellen», valssi, säveltänyt Ivanovici, soittaa Berlinin
Filharmoninen orkesteri Melicharin johdolla.»

Yleisradio kuuluttaa.

Voi yhdeksänkymmentä! Hei, tulkaa tänne pian: Esmeralda, Santra, Manta,
Lucia, tulkaa kuulemaan radiota!

Filharmonikot, itse filharmonikot soittavat, ja sitä jota me silloin!

Kuvat alkavat kulkea: Rehbinder, Mantsas — siellä metsässä, leppäleyhä,
liplaruso. _Kuinka_ ne voivat soittaa, ne jotka osaavat_ myös_
kontrapunktin, kuinka johtaa Melichar, joka myös sen Tristanin!

Mutta ne soittavat, ja me, sirkusproletaarit sieltä huurulehteriltä
kuuntelemme, muiksi muuttuneina te kaikki, minäkin siitä silloisesta
täksi tällaiseksi.

Ja me kuuntelemme vähän niinkuin tyydytyksellä, kun me siitä pidimme.

Syti, kyti, vaikka sammui moni sinfonia, kyteli ja vihdoin syttyi taas
lehkuliekkiin, kun Melichar puhalsi.

Mikä lienee? Vaikka _sellainen_ kappale —. Ja että ne ihmiset sellaisia.

Kuuntele päälle vain Manta, sinäkin silkkipastissasi, ja minä, se
silloinen, ahtaassa talvipalttoossani, matala mies — taisimme olla
aivan kuolemattoman tuttavia!




Uudenvuoden soitto


Niitä torvisoittokuntia perustettiin ennen, silloin kun se sivistys
rupesi tulemaan. Piti olla sellainen syrjäisemmässäkin paikassa,
että sai soittaa »Waasan marssin» ja puhaltaa fanfaarin, kun
kansakoulunopettaja nousi puhumaan koivuin koristetulta puhujalavalta.
Eikä se ollut helppoa hommaa saada sellainen syntymään pitäjässä, jossa
vielä 20 vuotta sitten saatettiin lyödä pitopaikassa ikkunat sisään,
papin lähdettyä, ja kun vihdoin lukkarin hevonenkin oli talutettu alas
törmää, ettei mitään tehtäisi kunnian ukolle, kohinan jo kovin käydessä.

Mutta piti olla, kun oli muuallakin, ja arpiset isännät, ettei he ole
sen huonompia kuin toisetkaan, takasivat ja panivat puumerkkinsä, ja
niin ostettiin torvet.

Kun niitä sitten koeteltiin kansakoululla, se jo oli vähän kuin juhlaa.
Syksy oli, maa kopisi, ja pimeä tuli pian. Piti panna lamppuihin
valkea, niin että sitä juhlallisempaa. Puhalleltiin, pihauteltiin,
huulet kun tahtoivat ensin olla kovin eri paria, ja katsomaan tullut
kansa kuunteli kummissaan: Kyllä se siitä, kunhan varttuvat!

Vartuttiinkin niin pian että joulunpyhinä jo saatiin soimaan »Jumala
ompi linnamme».

»Ei, mutta mepä soitamme sen kirkossa Uunnavuonna!» Ikäänkuin uuden
ajan tulon merkiksi se sopisi hyvin: vanhoista pahoista tavoista oli
päästy ja kun se Ordin ja ne muut suomisyöjät kävivät päälle —; sopi
kuin valtiollisestikin. Ja sitten, kun ei urkujakaan vielä ollut.

Me ylimääräisen harjoituksen vielä varmuuden vuoksi, että soisi, ja
tulimme sitten kilometrien päästä Uudenvuoden aamuna tohisevassa
peltrupimeässä kansakoululle, joka oli juhlallisesti valaistun kirkon
lähellä.

Kerta vielä läpi ja sitten suoriutumaan kirkkoon, että oltaisiin
ajoissa.

Uutuuden vuoksi edesottamisemme oli pidettävä salassa, yllätys olisi
oleva perinpohjainen. Ajatella: vain Seijari soitellut — hyvin kyllä
— viuluansa, joku hanuripahainen juuri niinä vuosina ilmestynyt
esille, mutta, kuten sanottu, ei urkujakaan, lukkarit veisailleet,
ja vaimoväki, miesten kuunnellessa; vain joku syytinki-Eljas hörötti
hiljaa oktaavia alempaa, ja pikkuisen tärähtänyt Mänty-Matti rämisteli
lukkarin äänestä.

Ja nyt kuultaisiin aivan kiiltävä _torvisoittokunta_. Sensatio oli
niin suuri, että salaisuus oli vuotanut julki, vaikka se yritettiin
varjella, ja oli kansaa tullut niin että ei mahduta kaikki sisällekään,
osan oli jäätävä ulos pakkaseen värjöttämään.

Tämän näimme kun tallattua polkua kojeinemme hanhenmarssissa vaelsimme
kirkolle. Kun lukkari oli mukana soittokunnassa, meillä oli puolittain
lupa esiintyä, mutta varmuuden vuoksi minutkin pyydettiin menemään
etukäteen sakastiin puhumaan, että aioimme esiintyä, minä kun olin
»maisteri», 2. vuoden ylioppilas. Se ehkä paremmin auttaisi, kun, mikä
sen tiesi, rovasti oli hyvin uskovainen ja kaikkea uutta oudoksuva.

Noh, hyvä asia; isänmaankin puolesta!

Mutta kuinkas kävi:

Rovasti, omituisen korkea- ja leveäotsainen kultasankaniekka, istui
pöydän ääressä jotakin kirkonkirjasta katsellen. Me astuimme lukkarin
kanssa edes ja esitimme asiamme.

Hän oli nähtävästi samanaatteisen suntion kautta saanut vihiä asiasta
ja harkinnut kantansa, sillä hän otti silmälasit päästään, alkoi
tirkistää meitä pienennetyin silmin ja lausui:

»Ei, siitä ei nyt tule mitään!»

Hän ei voisi sallia että kirkossa soitetaan torvia, joilla sitten
nuorisoseurassa tanssitaan.

»No mutta — — —»

»Ei, ei se käy päinsä!»

»Minä vain ajattelin sanoa», minä pidin päälle, »että emme me ole
yhtään tanssikappaletta soittaneet, emme osaisikaan — —»

»Suntio soittaa yhteen!»

Ja hän nousi pukeutuakseen juhlakasukkaan, valkeaan, hopeaiseen,
kultaiseen, jota kirkkoväärti piti koholla; olihan suuri säihkyvä
sapatti.

Ja niin saivat ulkona pakkasessa jalkojaan kopsuttavat soittajat
mennä kamppeineen sen pitkän tien. Risunperän Eemikin ajanut ison
bassotorvensa kanssa peninkulman, Ahtolan Erkki hiihtänyt järven yli
pari virstaa, kornetti eväslaukussa.

Minnekäs muualle kuin kansakoululle lämmittelemään; saivat siellä kupin
kahvia. Kirkkoon sitä tietenkään ei sillä mielialalla, eikä peleineen,
häpeemään.

Siellä sadat kynttilät lepattivat ja aika ystävällinen lämmin leyhäili
kuumuuttaan punottavista kamiinoista. Mutta ei siellä oikein levollista
ollut kun lukkari alotti virren, ja musiikkia ei näkynytkään. Toiset:
ähäh, parahiksi! Ne oli niitä, jotka olivat rovastin kannalla: jaa,
ja amen! Mitä niitä turhia, maallisia, jumalattornia —. _Tässä_
asiassa. Itsellä heillä kyllä manttaalinsa, tuhannen markan oriinsa,
Ja hopeapokaalinsa, jolla lekkeristä, kun oli juhla. Samoinpa siis
kuin ne, jotka olivat joku aika sitten ikkunoita sisään lyöneet. Mutta
se oli eri asia. Usko oli toinen. Eikä muuta siltä puolen tarvittu.
Joshan uskoi, tahi sanoi uskovansa, ja rovastille: »hih hi hi! kuinka
voitte, milteipäikään: Teidän Pyhyytenne?» — siinä hengessä, se
riitti, ei koneella veisata, uruilla, torvisoittokunnalla, ei oikein
kansakouluakaan, kiertokoulu, niinkuin ennen! Toiset taas: Voi pyhä
yksinkertaisuus!, tarkoittivat, mitenkähän sen kukin sanoiksi puki
ajatuksissaan.

Olivat lukeneet »Waasan lehteä» ja »Pohjalaista», »Mökin Maijun» ja
»Teerelän perheen». Mitä Maariastansa! Täytyy sitä vähän tätäkin
elämää, kun kerran ollaan ja eletään! Eikä sitä vain kuokalla ja
talikolla. Siellä Isossakyrössä itse rovasti johtaa soittokuntaa, reiru
mies, kunnian mies, vaikka ei olekaan hihittelijöitä kintereillä.

_Nämä_ kirkkolaiset olivat vähän närkästyneitä: sitä varten melkein
saapuneet, ei olisi muuten tällä pakkasella tullut lähdetyksi.

Niinhän se sitten meni se aamuhetki kuin harakoille lämmin. Eikä
kuultu »Jumala ompi linnaa», sen koommin yritystäkään, sen Patajärven
kirkossa, Ajattelivat että jos ovat samanlaisia toisetkin rovastit,
ollaan omassa kadotuksessaan, jos se kerran niinpäin on; Taavettina
Saulin paiskatessa.

Mutta sattuipa sitten kun suvi tuli ja lämmin luontoon, sellaista
oiretta että rovastikin on ihminen.

Me soittelimme kauniina iltapäivänä saunasta tultua tapamme mukaan
kansakoulun luokkahuoneessa. Oli ikkunat auki ja musiikki vieri
maisemia, järven selkiä ja kaislikoita.

Niin joku äkkää ja keskeyttää: So pojat, rovasti tulee!

Tosiaan: sieltä nousee lehtikujannetta ei vain rovasti, mutta aivan
koko perhe, ruustinna, tyttäret ja nuoriherra, maisteri, toisin sanoen
ylioppilas niinkuin minäkin, mutta vähän vanhempi.

»Päivää!»

He kuulivat tuonne järvelle, kun olivat vähän purjehtimassa, niin
kaunista soittoa, että aivan piti lähteä kuulemaan lähempää.

Noh, mitä, mistä — — —? kaikkien ajatukset syöksevät päissä nurkasta
toiseen, kun siinä katsellaan pitkin nenänvarsiaan lattiaan.

Perin ystävällinen ääni nyt, vaikka haukkuu saarnatuolista niin että
Lakson Lissu, vähän suistunut kyllä, paiskasi kirkosta virsikirjalla.

Olisikohan tullut vähän kuin tunnonvaivoihin, kun Uunnavuonna sillä
lailla?

Haluaisiko rovasti ulkona, siellä puitten alla?

Ja me siirryimme kaikki pihamaalle, jossa vieno tuulenhenki,
senvertainen että juuri ja juuri järvellä purje eli, hieman kahisutti
haapaa, kuin tunnelmaksi.

»Mikä se oli se kaunis kappale, jota äsken soititte?»

»Se oli yksi vanha marssi», minä vähän varoen, sillä enhän rohjennut
sanoa että se oli Bellmanin, syntisäkin.

Ja niin me puhalsimme: »Så lunkom vi så småningom!», jonka pääajatushan
on kyllä papillinenkin: sinne vaellamme, tallustelemme, yksi toisensa
jälkeen, sinne suureen tuntemattomaan. Se vain että sitä Bellmanin
sakkia, rutirampaa, silmäpuolta moraalisesti. — Vaikka senkö kummempia
tässä tälläkään puolen maailmaa, joskohta pyhäpukeessakin —. Ja että
rovasti sattui haluamaan juuri sitä!

Rovastin väki kuunteli hartaana, erityisesti maisteri, joka oli hyvin
uskovainen, syvämietteisesti jalkoihinsa maahan tuijottaen. Kun me
olimme lopettaneet, Joel-maisteri katsahti isäänsä rovastiin ja lausui:

»Kun se on niin kaunista täällä, kuinka se mahtaakaan olla sitten
siellä — —?»

Me tietenkin jaloillemme, vaikka Joel-maisterin arvostelu oli sikäli
kyseenalainen, kun juuri tässä kappaleessa alttotorven c pahasti
häiritsi mataluudellaan. Olimmekin päättäneet että torvi ensi tilassa
lähetetään ukko Schneevoigtille Helsinkiin korjattavaksi.

Hihityttihän meitä hieman: vähän kuin koston mukaiseksi; mitäs ajoi
kirkosta pois!

Mutta taas toisaalta: Oikein mukavaa että ukko kömpi lehtokujannetta
ylös; jäi kuin parempi muisto. Tupsahdetaanhan sitä kyllä meidän
puolessa, mutta siihen se sitten sihahti, ja siitä kun leppyy, on niin
hyvä olla kuin saunankin vähäisestä löylyn lirauksesta.

Aika aikaa kutakin.

Nyt kun perästäpäin muistan, ja olen monasti muistanut, se
Joel-maisterin lausunto, meille kohdistettu kiitos, olikin hänen omalta
kohdaltaan vähän traagillinen juttu:

Ei saanut niinsanoja koskaan kuulla sitä kuinka se _siellä_ soi,
sillä hän tuli Imatraa alas, ja sellaiset eivät, hänen isänsä, ja sen
uskokuntaisten ankaran opin mukaan pääse sinne ensinkään, tuskinpa
siunattuun multaan.

Kun Joelin näin kävi, meitä ei enää soittajain ominaisuudessa
ollutkaan, hajosimme mikä Amerikkaan, mikä sinne, josta Bellman lauloi,
kuka minnekin maailman turulla. Mutta jos olisimme olleet, olisimme
soittaneet kauneimman hymnimme.

Ja ukollekin, joka joutui toisaalle, niinkuin papit usein, muistaneet
siitä että kiipesi katsomaan.

Vaikka haukkuikin joskus; hyvän asian puolesta, koetti.




Kansanlaulu


Ihminen! Toinen ja toinen, kolmas ja tuntuu toisinaan kuin kuka
hyvänsä: turhan turilas, kasa katoovaista kaikenlaista. Ei mitään
käteen jääpää, jos yrittääkään ajatella iäisiä, valju järjen valo,
ruumis raukka raukee, sinne sammuvat sammaleeseen, jos ajattelet kotvan
matkaa tämän hortensian, hyasintin taa. Saatikka harmaan lahoristin,
jossa oli vain puukolla leikattu puumerkki, kohta kaatua koko laitteen,
sammalen alku jo itse ristinpuussa.

Ja kumminkin! Kun oli jo ammoin kaikki pimennyt ympäriltäsi, sinä
yksinäinen vähäpätöisyys, surkea Sussun-Kustaa, ei mitään olleisuuden
muistoa, tyhjä unhotus vain, niin syttyy yht'äkkiä säde sinua,
säihkyvämpi kuin timantti, topaasi, mitä tietäisinkään vertausta,
mennyttäsi. Vaikkapa radiosta, kun soittivat sinun lauluasi,
hengellistä eijaatasl jollekin suuremmalle kuin me oppineetkaan
koskaan osasimme uneksua. Sävelen sädettä, joka masensi maahan kaikki,
Sibeliuksesta alkaen alaspäin. Ei yhtään tilaa kylmän maan ja sinun
suuruutesi välillä, niin olemme alaspainetut. Ja ihminen, toinen
raadollinen raukka, pettu orrella, vesikarpalo nenänpäässä! Oletko
_sinä_ tämän tehnyt? Tehnyt? En minä taida tehdä! Mistäs tämä laulu?
Minä lauloin vain.

Herrajumala! — niin sinäpä sen sanoit, tässä siunatessasi, hänpä juuri
itse! Laski leikkiä kanssasi tämän Sussun-Kustaan suulla. Ymmärrätkö
vieläkään, tolvana, hän sanoisi, jos olisi ihminen, tähtirinta,
sykähtikö edes nyt? Luulitko siksi ja siksi, sen ja sen, mestari
Merkillisen tekemäksi? Ei kyntännyt, tyrehtyi toiseen tahtiin, jos minä
jätin.

Entä tämä Sussun-Kustaa? Kuka oli Sussun-Kustaa? Ei kukaan, hän oli
vain sen hengen haamu, jonka suuhun minä panin tämän nuotin, että
ymmärtäisit, kun käyt vielä täällä tuulen tohinassa, kukkaisen lemussa.

Oletko sinä veljeni, Sussun-Kustaa, onko sinulla samanlaisen syntisen
sielu kuin minulla, sinulla, jotka kuuntelimme ja tulimme liikutetuiksi?

Kuinka erilaista! Mutta kun on, niin on. Muistopatsas Kustaalle! Vaan
kun ei ole Kustaata, ollutkaan, tuli vain laulu sen surupojan suusta.
Kenenkä? Ei kenenkään.

Mutta tämä säde! Tämä sädesävelmä, joka makaa mielessäni, tuntuu kuin
sytisi yöt, päivät, niin etten pääse sen alta?

»Etkö jo kuullut», Jumala sanoo, ja hymähtää, »sen Sussun-Kustaan!»

Mutta Sussun-Kustaa on _suuri_!

Hän _on_ suuri, taikka oli, jos oli, kun ei tämä sädesävelmä ollut
kenenkään, kansanlaulu vain, marja mättäällä monista, monista.

Missä on Sussun-Kustaa, se hengen haamu?

Taivaassa? Tottapa. Vaikka keitti viinaa. Ja Liisa Lissulainen,
toinen hyvä, joka sitä myi, mutta lauloi ja säilytti Kustaan lauluja
maailmalle, niin siitä.

Kuinkas tämä, herra Arkkipiispa? En minä uskalla Jumalalta kysyä. Vai
oliko hän sittenkin vain laholehtinen, tuulla, häipyä tuntemattomaan?

En minä ymmärrä.

»Ei sinun tarvitse ymmärtääkään», Jumala sanoi, joka kuuli ajatuksen,
»kuule sinä sitä laulua vain, se on minun asiani sijoittaa
Sussun-Kustaa ja Lissulainen!

Oliko kaunis?»

Minua alkaa peloittaa. Kuhunka minä kasvois edestä pakenen? »Niinpä
niin, se on tarkoituskin!»

Ja minä menin vähän levottomana pois, niinkuin se lentävä lehti, tunsin.

Mutta ajattelin myös jonkin tuokion, kun se laulu uudestaan rupesi
soimaan, sanonko nyt sielussani, jos minulla sellainen oli, että hyvä
kun ma taas kuulin, rakas Sussun-Kustaa, olit missä olit, ja mikä.

       *       *       *       *       *

Kuultuani radiossa Gangnefin, ennen suomalaisesta pitäjästä
Taalainmaalta muistiinpannun hengellisen laulun.




Jonatan


Elämän karusellikin kyllä, mutta tässä minä alan aivan oikeasta
karusellista, siitä vanhanajan loistokarusellista, joka todella loisti,
kymmenin heijastuslampuin, taikatuikkein, loisti valoa, loisti väriä:
kultaa, silkkiä, samettia, ja sitten soi komeasti pyöriessään. Soipa
aivan sykähdyttävästi nuoren koulupojan mielestä. Suuri mekaaninen
posetiivi, rummuin ja piatein, ääni kantoi kautta kaupungin, tohisipa
tuuli puistokatujen puissa syksyiltoina, tahi paukahteli pakkanen, reet
narisi ja kulkuset kilisivät.

Kun se vilisten läksi pyörimään mahtavan musiikin pauhatessa, ihmisiä
karhujen, leijonain ja hevosten selässä istuen, rahanperijä Esmeralda
vilkaisi kehää kiertäessään syrjäsilmällä varttuviin koulupoikiin,
jotka katselivat, ja kansaa tungeksi kirjavana vuoroaan odottaen, se
oli elämää, toista kuin koulun muumioyksitoikkoisuus, tietokuivuuden
kyllästyttävä hospitaali.

Hei pojat!

Ja kun vielä sen ravintolan ovesta, jonka pihamaalla karuselli oli,
tuon tuostakin tulvahti toisen vapaan elon todisteita, tuli herroja
turkeissa, knalleissa, silintereissä, kuului Laurenin pianonsoittoa
silloin kun karuselli vaikeni, ja Pekka Tossavainen kuului laulavan
»Sataa lunta, sataa vettä» — varmaan hän myös taas tanssi kyykkyryssää
— ei, mennääs pojat sisälle!

Koulupojan ei saanut lain mukaan »istua kellareissa», siitä seurasi
ensin karseri ja sitten relegatio! Mutta kun on sillä ikää että alkaa
ymmärtää kun neitonen katsahtaa huivinsa alta sillä silmällä, kun alkaa
tulla ryhtiä, näköä ja kokoa, ja kun hiihtää kymmenen kilometriä alle
40:n, kuka pani kestävät teljet?

Mennääs! On siellä soppi, johon Karin, korkearintainen Karin, tuo
tuutingin niin että Lupander-knääkkä ei äkkää, vaikka olisikin.

Vaikea päivä huomenna, mutta olkoon, on niitä päiviä toisiakin.

He menivät, ottivat ja istuivat ja maailma tuntui hupaiselta ja
ystävälliseltä. Sitä kun ryyppäsi tuutinkllasistaan, kohosi kuin
herraksi, vaikka oli vielä tittelitön numero, niin ja niin mones
luokalla, siivet leikattu ja sielu ainaisen arestin alla. Sielu, joka
kumminkin oli, eli ja tunsi. Elipä ja kuvitteli omia näkemyksiään,
jotka ehkä ajoivat vinhasti ympäri vanhan klanin kolleegan, joka
narisutti lattiaa kädet selän takana, edestakaisin, edestakaisin,
alati, iankaikkisesti kuin kaakki pärehöylän edessä.

»Lauletaanpa vähän», rohkeni jo Anttinen ehdoittaa, kun oli tultu
varmuuteen siitä, että Lupanderia ei ollut, eikä muitakaan peruukkeja.

»Jos vaara uhkaa maatamme»... helppo, kaikuva laulu, ja tuo tunnelman.
Se ja sitten monta muuta. »Warum bis tdu so ferne?» — — — Karin alkaa
tulla herttaiseksi.

Pyytää saada liittyä joukkoon saksalainen vieraskin, itse tenori,
asentaja joka laittaa ensimmäisiä sähköjä kaupunkiin. Lystikäs poika,
puhuu ja laulaa: »... die Vögelin singen» niin että ei ole »dii», vaan
»_die_». Suurta maailmaa väläys, joka avaa näköaloja, vaikka ei ole
vielä missään ollut.

Otetaas »Voi minua poika raukka!» Saksalainen kuuntelee hartaasti
ja haikeana hänkin, onhan laulu niin surumielinen. Mutta vielä
surulllsemmaksi tulee Jonni Brinck, »Prinkki», ainoa joka ei kuulu
kvartettiin. Hän nauttii kumminkin laulusta, vaikka ei ole korvaa;
monet ovat sellaisia. Mutta hän nauttii kuin turmiokseen, hän aikaa jo
olla tunnettu siltä: Pää painuu alas, silmät vettyvät, ollaankin jo
kolmannella tuutingilla, »— — — voi poika raukkaa — — —», hän siinä
vielä toistelee, vaikka laulu on loppunut ja aploodeja tulee niin että
raikuu matala, muutaman öljylampun nykyiseen nähden heikosti valaisema
sali.

»Älä viitsi Prinkki!» »Soh!» Anttinen ravistaa häntä hartioista.

»Ottakaa se 'Drick ur ditt glas'.»

»Emme nyt sitä ota, ei se mene!» Anttinen sanoo, vaikka se kyllä olisi
mennyt. Mutta ei tahdottu nyt Jonnin takia.

Brinck oli luontoaan, syytöntä syntyään varmaankin, pessimisti. Hän
luki Schopenhaueria nuorella iällään, puheli siitä ja meditoi matalalla
äänellä silloinkin kun koivu jo oli hiirenkorvalla ja lauha tuuli
puhalsi suvea mereltä.

Hämärsi vielä illoin, kun istuttiin milloin minkin kortteerissa ja
juteltiin hyviä; koulupoikakin siihen pystyy, kuinka on älyään ja
luontoaan.

»Ilo, se vain väipähtää ja menee, kaipuu, tuska iäinen». Se oli Jonnin
tunnuslause. Eikä sitä haihduttanut olutpullon paukaus, ei kortin
läiske.

Mutta sellainen oli kuin asiaankuuluvaa tälle nuorelle mietiskelijälle.
Hänestä ei ollut oikein mihinkään asiallisempaan: jäi pahasti jo
ensimmäisellä kilometrillä kun lylyä lykittiin, huono tanssija, tahtoi
seota tahdissa, eivätkä tytöt hakeneet häntä naisten valssissa,
vaikka oli herraspoika, eikä pahannäköinen. Ja samoin, vaikka hän
oli filosofi, se oli sittenkin rajoittuneisuutta, luokan viimeisiä
numeroita hän oli.

Tuo karuselli! Se oli kuin totuus siinä missä loisti ja lauloi
suvet, talvet. Poikkesi Puuperän pihalle, ailahti Jonninkin ajatus
olevaiseen, jospa vähäksikin aikaa. Sitä, rahvaan menoa pääasiassa,
ei tosin viitsinyt vartuttuaan kauan katsella, mutta enemmän veti
niissä tunnelmissa Puuperän matala sali. Pekka Tossavainen tuli aivan
toveriksi, hän kun, yhdessä kanslisti Sandqvistin kanssa kuin asui
siellä, harva se ilta. Ei käynyt Anttisen kvartetti enää monestikaan,
kun oli tullut raittius konventtiin, ja ensi basso Strandman ei tullut
mukaan. Luja luonto.

Ajatteli niin Prinkkikin jo joskus, sillä Puuperässä istuminen alkoi
käydä tunnolle: Mitä tästä tulee?

Eikä tullutkaan. Eihän tosin koululainen voi suorastaan juopoksi tulla,
mutta hän voi silti suistua raiteelta. Niinkuin kävi Jonnin.

Tulee eräänä aamuna luokalle rehtori, mukanaan pörröturkkinen issikka.
Pörröturkki hakee ja hakee. »Tuo tuossa!» Mitä ihmeitten ihmettä, hän
osoittaa Jonnia sormellaan! Jonni viedään rehtorinkansliaan ja muu
luokka jää niin ymmälle että latinan luvusta ei tahdo tulla mitään.

Sen jälkeen ei Jonnia enää nähty pulpetissaan. Hän oli yhdessä erään
luokkaa alempana olevan barbaariaineksen kanssa joutunut Puuperään,
sieltä vielä huonompaan paikkaan, olivat riitautuneet issikan kanssa
ja Karvala, barbaari, oli puukolla viiltänyt ristiin rastiin issikan
nahkaisen reenpeiton. Mutta Prinkki ei ollut tahtonut ilmiantaa
toveriaan, joka ei tunnustanut, ja niin tulivat molemmat eroitetuiksi.
Myös Jonni olisi kai tullut muutenkin, vaikka Karvala olisi tunnustanut.

— — —

Tuli sitten kerran tuiskuisesta talvesta kevät, pojat pukeutuivat
vaaleisiin kesävaatteisiin, heiluttelivat vapaudessa keppejään
esplanaadilla, ja lähtivät ajan tullen vihdoin kukkarintaisina
Helsinkiin. Anttisen kvartetti lauleli ja maailma hymyili junan
ikkunasta, uusi, outo maailma, keväinen, kirkas tulevaisuus, sillä
eihän ylioppilastutkinto enää ollut kuin muodon asia.

Tullaan eräälle asemalle, jossa juna seisahtaa muutaman minuutin.

Vedet yliajavat hiirenkorvaisen koivikon läpi, ja kansaa kuhisi.

       *       *       *       *       *

»Terve mieheen, terve!» Iloinen näkemys parin vuoden perästä, sehän on
pitkä aika aloittelevan nuorukaisen elämässä.

Se oli Jonni Brinck, nyt apteekissa, kasvanut ja miehistynyt.

»Meneehän se siinä», Prinkki vastaa ylimalkaisesti poikain kyselyyn.
Vähän kuin synkästi hän sen sanoo, sen he kyllä näkivät.

»Ja kun ei ajattele.»

Juna ei jouda odottamaan, ja kukkarinnat lähtevät viilettämään.

Prinkillä, joka jäi, ei ollut tainnut koskaan olla kukkavihkoa.

— — Seisoipa pian lehdissäkin poikain nimet. »Ylioppilastutkinnossa
hyväksyttiin: — — —», niinkuin niinä aikoina oli tavallista.

Jonni Brinck senkin tietysti luki.

»Puhujalavalle astui ylioppilas Kalle Anttinen ja piti lämminhenkisen
isänmaallisen puheen», seisoi suvella jo paikallisessa lehdessä. Sen
Brinck myös luki.

Ja sitten Prinkki puolestaan, mitähän oli mietiskellyt yksinäisinä
iltoina, öinä, kun kello löi ja löi seinän takana, ja ne toiset saivat
lukea:

»Tapaturmaisesti kuoli Vateleella apteekkioppilas Jonatan Brinck — — —»

Hänet oli löydetty kinoksesta kuoliaaksi paleltuneena.

Mutta toisten poikain tietoon tuli kyllä, että Jonni oli ottanut
myrkkyä.

»Jonni», niin sanottiin, vaikka hänen oikea nimensä oli ollut Jonatan;
eivät he tienneetkään ehkä sitä.

Soma, tahi ehkä sentään ei voi sanoa niin, ainakin omituinen sattuma
oli että se karuselli, joka nyt varttuneemmassa näkemyksessä oli
alkanut muistua mieleen niin räikeältä, punaisine vaatteineen aivan
helvetilliseltä edesottamiselta, usein oli soittanut, niin että
jokainen sen taisi, silloin muodissa ollutta valssia »Jonatan parka»...




Ääni


Laulu!

Voi ystävät ja kylänmiehet, kun sitä olisi vähemmän!

Kun kaikki laulavat, nekin, joilla ei ole siihen minkäänlaisia
edellytyksiä, melkeinpä tavallisimmin _juuri ne_. Niin että joka joutuu
oikein kuin laulun päälle, sitä harjoittamaan ja johtamaan, huokaa
usein kuin kironalainen: »miksi minut hylkäsit; kohtalo koidon?»

Ja vielä etenkin — suokaa nyt kaikin mokomin anteeksi — jos joutuu
opettamaan sellaisia, joiden _pitää_, mutta jotka eivät tahtoisi,
veisata esim. sen »Herra olkoon teidän kanssanne!», vaikka se
synnyntävälttämättömyydestä menee varsin Prinkkalaitse.

No miksi _pitää_, sanoisi vain?

Se kun on sillä lailla että ne kapat: kun saa paremmin viran, jos osaa
arvostavalle ja äänestävälle seurakunnalle jotakin mörähdellä. Sillä
kun _ei_ ole lahjoja, joka vain sanoo messun.

Se masentaa joskus, pääsi painuu alas ja ajattelet: »Voi äiti parka ja
raukka!»

Mutta katso! ihmeitä tapahtuu näinkin vähäisessä:

»Otetaan yhteislaulua!»

He veisailevat, kuvia kulkee siinä kun ajattelen: »Jumalan rauhaa!»
mies laskee kätensä vanhan, kumaraisen vaimon haritioille, ihmisiä
menee, tulee: »Jumalan rauhaa!». Sielläkin veisuu kuuluu rakennuksen
yläkerrasta; kuuluu avoimista ikkunoista. Kansallisia, outoja
säveleitä, karun kauniita.

Laestadiolaisia —; päivä menee mailleen, auer nousee järven rannoilta,
narskuu ruisrääkkä. »Ah, pysy, Jeesus, tykönän' —!»

»Toinen virsi!»

He, nämä papinkokelaat, alottavat. Minä: Leena! Kantavat Leenaa, jonka
hiussuortuvat riippuvat, ja niistä valuu vettä.

Hukkunut, sai kohtauksen kahlatessaan joen suun yli, tullessaan sitä
tietä kiertäen leikkimään kanssani; ei uskaltanut tulla maantien
kautta, olivat lyöneet että varasti, vaikka Kalle, herrasväen oma
poika, oli ottanut.

Tulee siinä mieleen, kun surullinen sävel soi.

Mutta kuuntele —, mikä tuo outo ääni!

Taivaasta! Minä aivan katson kattoon päin. Juuripa sieltä, tasaiseksi
rapatusta katosta soi sopraano, joka on kuin enkelin, sukupuoleton,
sitä sävyä kuin sinervä mitä vain suurta kristallia, kuin seinämää
vasten. Ilmankos sinervä, oikeastaan violetti, on sakraali.

Mistä soi? Täällä ei ole ketään muuta kuin teidän ja minun
särösointuinen puuttuvaisuutemme. En huomannut sitä ennen; ehkä ei
ollutkaan.

Tämä kristalliääni laulaa aivan sävelmää, kun korvani tottuu, sitä
myöten kuin teidän virtenne nousee, laskee. Kun ilmiö on minulle outo,
minä kuin hämmennyn, vajoan ajatuksiin! etten huomaa virren loppumista.

»Niin, otetaan vielä se ja se.»

Se sattuu tulemaan mikä sattuu, mutta kaunis kansallinen virsi taaskin.

Enkeli alkaa vähän ajan kuluttua myös.

— — —

Tiesinkö mitä se oli.

Tiesin jos tiesin.

Teidän ei tarvitse tietää; uskoakaan. Antakaa minä vain sen kuulen.
Antakaa minä itken, jos itken. Yksin.

— — —

Kolaavat teinit tunniltansa. He vilkaisevat yksi ja toinen mennessään:
Mikä professorilla? Niin vakava —.

       *       *       *       *       *

Auto töräyttää, raitiovaunun kello soi, ajetaan, riennetään. Maailman
melu.

Mutta mikä _se_ oli, ja onko vielä?

Menkää kuuntelemaan entisen Nikolainkadun 5:teen, entiseen Yliopiston
musiikkisaliin. En tiedä soiko. Ei soinut minullekaan sen jälkeen.
Tuliko olla sopiva määrä määrätynsointisia ääniä, sopiva lämpö, ehkäpä
valokin. Jos oli, soivat yläsävelet niin vahvoina, että siitä tuli eri
musiikki ylhäällä.

Tutkikaa, mitatkaa, todetkaa että olen ollut hullu, olen ehkä vielä.

Vaikkapa. _Oli_ kuva, kaunis, kristallin pyhä.

Se on sielussani vielä.




Piae Cantiones


Tutkistelemuksia Suomen keskiajan latinalaisen laulukokoelman »Piae
Cantiones» cantioista.


_Tässä esiintyvät henkilönimet ovat tosinimiä, asiakirjoista
poimittuja._



1. Turhuuden tuokio.


    »Vanitatum vanitas!
    Omnia sunt vana!»

Noh?

Niin, kun »omnia sunt vana», kalkki on turhaa, tyhjää, kuten
edesmenneen ääni sieltä meidänkin Ukko Ylisen muinaisuudesta kuuluu,
niin mitäpä sen tyhjän tähden sellaista vaivaa? Havittelit jotakin —
tuokio vain, tuokio tuota, tuokio tätä, ja sitten iäisyyteen.

»Ista cur amplecteris?», miksi tavoittelet tuollaisia, kysyykin joku
Mullin Mielitty, Muskon Reska sieltä kaukaa, vahvistaen vielä että
»cum sit omnis caro foenum», koskapa kaikki liha oli vain ruoho, ja
»post foenum fit coenum», ruoho raukee ryönäksi, lannaksi, täytyy
valitettavasti Mullin Mielityn vähän karkealla kielellä sanoa. Tätäpä
nyt sitten! Ei unssia kultaa, hopeaakaan arkkuusi, ja uutta pyydät,
halaat. Paljaana, veliseni, maan multiin palaat!

Niin pergamentti. Mutta paniko siihen frater Mulli vai frater Nutturia,
Haganpää tahi joku muu sanan julistaja nuotin, sepä tuli soma. Lähti
kai soljumaan kuin perityn veren vaistosta. Toinen pinkkalahe sini-,
toinen punaraitainen, päässä lättälakki silkistä, sametista, sulka,
töyhtö timanttineulalla, pitkät piikkipieksut vielä, tuoksuvasta
sahviaanista: ilmeinen koijaripoika kepsuttetelee. Entäpä se toinen,
joka niiasi sarabandissa friisin pitsein sinisessä sametissa, kultakoru
kaulassa ja silmä kuin taivaan tähti, »Cur amplecteris?» Helposti
sanottu, mutta tunsitko frater Mulli mitä _se_ tuokio oli kun se toinen
vilkaisi pitsistään sen piikkipieksun päälle; _sillä_ silmällä? Niin
nuotti. Mistä siis kiinni? Sinä ihminen! O rackari! Pelkään, että
veisasi sinulle vaikka suruilisiakin nuotteja, huono tahdot olla sillä
korvalla kuulemaan sitä »cur amplecteris?»

Tulit tuntoon, olit surullisen näköinen ja menit raamatunselitykseen.
Mutta kun sielusi pääsi vähän lymyyn, teitpäkun teitkin. _Sen_ kerran
vain. Lauloit sitten surullista laulua, lymysit, ja nyt sen _toisen_
»sen». Oi anteeksi, anteeksi! ja sitten vielä kolmannen — — — Niin että
elämäsi tuli täyteen tuokiota, sitä turhuuden tuokiota, josta Mulli
lauloi. Olipa hyvääkin olevinaan, sitä »hukkukoon taivas ja maa!» Mutta
ne kaikki seitsemän-, kahdeksankymmentä olivat yhteensä vain tuokio,
yksi räpäys, rääpsäys, joka lehahti, putosi pois. O tu mens insana!
Miksi se tuokio tehtiin?



2. Surgunt florens — kohoo kukkainen.


    »Tempus adest floridum».

Tahtoo sanoa, tunsitko tuomen ja apilan, lepän keväällä
punakruunussaan, osasitko tehdä ristinmerkin pihlajan lemun edessä,
kuulitko pääskysen viserryksen, tiiaisen tikityksen? Vai poljitko
syksyn kellassa nuokkuvan viimeisen kissankellon? Taikka näitkö pellon
punan, olipa horsmassa, neilikassa tahi vain auran viilloksena, kun
puolukka hymysi, syys synkkä tuli ja kurki koikkui ylhäällä? Tuon
viillospunan, joka oli ruiskukan sinen, perhoskirjon, ja heilimätuoksun
kaunis lupaus? Vai menitkö mykänsynkkänä ohi luettaaksesi rippikoulussa
ulkoa keltakantista, »Autuuden oppia»? Ikävä kirja, kova, kuiva kirja!

Muistan vielä aikain takaa kun sitä luimme, natisutimme niinkuin
pappikin narisi partaansa. Mikä Jumala se oli siitä kirjasta! »Meidän
pitää pelkäämän ja rakastaman — — —» Peljätä kyllä, mutta vaivoin
rakastaa, kun aina oli keppi koholla. Mutta se Jumala joka nyökkäsi
ystävällisesti päätä viheroraan virissä ja suvirannan leyhässä kun
kaisla kahisi, se oli _rakas_ Jumala, ja sen _tuokiot_ kultatuokioita,
diadeemi päässä, valkoaivina vaatteena täällä jo. Sitä tuokiota toisen
ja toisen kerran, viimeisenkin kerran vielä avoimesta ikkunasta, kun
haapa havisi hyvästiä kauniiseen sammuvaisuuteen.



3. Tähti yössä.


    »Ave maris stella».

Aina kaunista kun tähti tuikkaa yössä. Merellä varsinkin, kun
vana lankee kimalveteen ja ula laulaa harvatahtista yksinäisen
hymniään, vähän surullista, kun siellä niin kaukana. Siellä tähti,
sininen, niinkuin tähti melkein usein on, mutta tässä vain neitsyt
sinikauhtanoin, kultavanne otsalla, sinisäihkysilmä kun lähemmä tulee.
Vaan ei mitään tuokiota, vaikka ihanuus, ei ihmistä, vaikka äiti,
viittaa vain vilkuttain Herran rauhan, rauhan rannan. Ja säde syttyy,
synti häpee, tuokio raukee tyhjäksi jo siinä missä on. Kun ymmärsit
sen tähden antaa paistaa, jollakin niistä tuhansista säveleistä, joita
maailman myrskyt olivat opettaneet särjettyjen sydänten laulamaan. Niin
silloin syttyi säde, ja taas, aina kun tuokio tuli. Mene pois kiusaaja!
Ja se katosi, ja raitis tuuli puhalsi niinkuin meren hyrskyn siellä
keinuvalla kannella.



4. Uskollisten joukko.

    »Congaudeat turba fidelium!»


»Uskovaisten», piti oikeastaan sanomani, mutta, en tiedä, sillä sanalla
ei ole oikein hyvä kaiku. Se on usein vain kilpi ja ponnahduslauta, ja
vie lopulta kaameaan kadotukseen. Horribile! Juuri niin; eikä siitä sen
enempää. Mutta tässä minun piti mainita niitä cantion yleisiä uskovia
kautta kaiken maailman, jotka riemuitsivat tähdestä ja Betlehemin
sanomasta, siitä kun valo koitti yli kolkon pimeyden, lempeä valo, joka
oli kauniimpi kuin palaavan kotituike viittatien takaa, suloisempi kuin
töllin käryävä päre metsälampiin, itse tahti mustaan päilyvään veteen,
kun oli syksy-yö. Se tähti kuin oli kylmä, vaikka kiilsi, tämä lämmin
ja leppeä, suuri korkea lohdutus, kun oli ollut vain marmori-amme ja
sinne raukeaminen orjattaren hoimiin. Vaan kuinka kukin. Saattaahan
niitä nytkin. Mutta laulaa runo kumminkin. Seimen runo on aina
naivi. Tietysti, kun oli aasi, heinätukko ja timanttiset tietäjät.
Lammas, kello ja huikaiseva paiste pimeydessä. Mutta tämä kotoinen
»Congaudeat» on naivissimus, se kun tuo, kuvittelen kulta-, ainakin
hopeatarjottimella »collyridas» Kristukselle, joitakin edesmenneitten
autuaitten hunajakakkuja. Siispä piikainen, palttinainen, helyvyö
vyötäisillä, niiaa, hymyää. Kun minä panin siihen paikkaan nuottia
yhtä naivin nelisointusarjan, ihmiset katselivat kysyvinä toistensa
päälle, ja Sibelius sanoi »raffineerattua!». Mutta he eivät olleet
koskaan nähneet, saatikka maistaneet collyridejä. Yhtä vähän kuin
minä, mutta minä olin niitä miettinyt ja kuvitellut kammiossani kuinka
Kiesus-poikainen sitten tuonnempana niitä maiskutteli, kun Maaria-äiti
oli pannut tallelle. Tätä jo kannatti »turban», riemullisten
uskonpolvistujain parven sydämen halulla veisata. Maailman herkintä
Kanteletarta, niiltä ajoin kuin joku Tuuna, Paali, Suutari hakkasi
kauniisti kiveen sen nimen Gesus, senpä Kiesuksen siis, kun oli
kulkenut sana tuosta poikaisesta Pohjolaan. Sama sävy, saman mielen
suitsutus vähän myöhemminkin, kun oli hanhensulka ja pergamentti ja
Mielo Öölinnunpoika piirteli paperille sen »collyridas».

Tuhat kynttilää — uneni — Unikankareen uhripuistossa, sata kroottia
soi, kymmenet kanteleet helisivät, pillit piipersivät kun munkit
ja munkkipoikaset edellä ja patalakkikansa perässä vaelsi etsimään
ylösnoussutta hienohämyisenä pääsiäisyönä. »Turba fidelium», uskovain,
enpä tiedä niin uskovain, mutta kastettujen joukko, sieltä Kupittaalta
kulkeneet muistot. Ja »collyridas», nam, nam! hiljaisesti Herrassa,
sillä »jokainen kuin ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan kuin lapsi», ja
niin —. Sille me veisaamme eijaata edelleen, emmekä häpee.

P.S. Pyydän etteivät teilaisi minua tiedemiehet, vaikka kuvitukseni
vähän laukkasi. Kerroin muistista, ja kirjaan katsottuani huomaankin
siinä seisovan että tuo Kristus-poikainen »siunaa hunajakakut
Betlehemissä». Tainnut olla lopulta kovinkaan suuri ero, niin että
panen silmäni kiinni ja pysyn sanomassani sittenkin. Tallin lemu lakkaa
muuten, ja aasin.

Teologia ja liturgia tähän sekaan —: minä kaikkoan kentälle, jossa
karjan kellot soi.



5. Kiesus.


    »O dulcis Jesus!»

_Krist Gesus_, hakkasi kiveen mikä muu kuin pimeä pakana oikeastaan,
tuolla puolen lahden, Ristin Kiesus, toisti runossa toinen pakana
tällä puolen, Ja niin oltiin sivistyksen linjalla. Ne sitä asiaa
soinnuttelivat eri muodoin täällä nälkämailla. Kansan Kalevi, ehkäpä jo
Maaria, Mataleena itse runosivat tuon:

    »Pane minua minne tahdot,
    soihin, maihin portahaksi!»

Ja saatoitkopa sen matalammaitse, taikka myös korkeammaltse itsesi
esitellä, se oli kaiken kalkki, mitä sinulla oli eläväisen arvoa: kun
pahoin, niin pane niin, minä koito kannan! Mitä anelee kirjaihminen?
Miserere, orodyisa, armahda, armahda! Ja tämä: pane minne tahdot!
Sankari, ei uhma, syntisen surkean sielussa. Lensipä siihen
säestykseksi kauniisti syksyn keltainen lehti, vehapuro solisi. Juuri
niin auhdoilla Suomen ahoilla. Palokärki vielä kolmantena, siihenpä
sitten kulkeva Kiesus, virsullinen, ehkä voimallinen, kun lujeni
Juotteen antajaksi. Ei ollut tämä Suomen Kiesus edes aasin ajaja, ei
valjuinta virpeä kunniaoksaksi, hurstiniekka, leppäkeppi, ja niin
herkkä, että sydän särähti kun pyy pyrähti. Mitäpä täällä mahtavoikaan,
lemettisen leiväksensä itse!

Näin näki Kärmelän Haloi havisevalla haapasalolla, mutta kun Maanus
Kykärenpoika meni Turun kouluun, tuli tekstein ja pergamenttein päälle,
hänpä jo laulaa siitä salo-Kiesuksesta niin että taivaan luhdit kajaa:

    »O dulcis Jesus,
    spinis laesus,
    flagris caesus
    asperis,
    velis placatus fore,
    qui, lux de luce,
    victo duce,
    pendens cruce
    sceleris
    indutus es splendore.
    Inferni portas urgens
    Inde tuos duxisti,
    post triduum resurgens
    mundl Victor fuisti.»

Miten lie ajatellut kotoisella hurstihunttu-, vaskisolkikielellään
ensin pohjaksi, koetamme täältä jälkikasvun katveesta sanoa suomeksi
näin:

_O Jeesu jalo, orjanpiikein pidelty, vitsoin veriin viilletty, saatoit
leppyä loukkauksesta, sinä, valkeus valkeudesta, riiput rikoksen
ristillä, voitat pahan päämiehen, jaoitat maahan Manan portit ja
johdat sieltä omasi ulos. Kolmen päivän päästä nouset, astut maailman
voittajana ylhään loistoon!_

Sepä taas piti kaikuman korkeaitse niinkuin ristin kellojen ääni
pohjoisessa yli Ruissalon tammien. Ja sen nuotti vielä »vanhan loikan»,
ikimuinoisen gootin »loikan» sävel, tainneet jo siellä Ermenrichin
aikoina sillä juhlavasti loikkia, tanssia,

Sen kantoivat ikikaukaiset kotoisemme Kiesukselle täälläpäin omaansa,
ja osaa oli sekin. Muistamme joskus, ja annamme sävelen hymistä
kiitollisuuttamme hartaudella.



6. Pääskynen.


    »— — dum recedunt frigora,
    nunciat hirundo.»

»Menevät, menevät kylmät hallat, pääskynen tuo sanan» —. Kukapa
niinkin lauloi Vergiliuksen kielellä, kuka, runoniekka niistämisin,
huikean kaukaa menetiedä jostakinmisin, vaikka täällä tallustellut
sinimekko-Nyyrikkinä Suomen soivilla saloilla, lumpeisilla liplavesillä
ruuheillut Ukon vuosia satoja, ennenkuin kirjamiehet tulivat kelloineen
ja opettivat Utujoutselle litteratietoa. Sittenpä Utujoutsikin uutena
miehenä, kalottipäänä kauhtanaisena sai sanaksi vesperiä odotellessaan,
kun heitteli jyväsiä keikkuvalle västäräkille:

    »In vernali tempore,
    ortu laetabundo,
    dum recedunt frigora,
    nunciat hirundo,
    terrae, maris, nemoris
    decus adest deforis
    renovato mundo;
    vigor redit corporis
    cedit dolor pectoris
    tempore jucundo.»

Hän tietysti ajatteli »barbarkum» edellä ensin, Hiiden Väinön
soleisella runokielellä tähän tapaan:

    "Kewähällä kerkeällä,
    ilon synnyllä sulolla,
    paetessa pakkahisen,
    usmauumon angetessa
    paäskyläisen pyrmähystä
    suwen taialla salalla,
    meren, maasen muuttui muoto,
    metsä werhon wehrehyisen
    puki yllensä iloksi
    ilmahisten, ihmisitten
    koko maan on maireheksi.
    Minpä hyysi hyy himeä,
    sen suli Suojahinen,
    päästi irti Päivä kulta
    talwen turman kahlehesta.
    Leyhyi lämpö, sydän sytti,
    meni tuska tuiwerteinen,
    polon rinnasta rikeni
    tällä synnyllä sulalla,
    ajalla nyt autuaalla."

Siinä kun istui Auravirran äprähällä nuori noviisi ja katseli veden
rientoa, tuli näitä mieleen. Tuli sävelkin, vähän surullinen, niinkuin
tahtoi olla Suomen suvi silloinkin, vilun valjun haamu, vaikka
toisinaan iloissaan heloittaa; sitä lämpimämmin silloin. Alkoivat
isossa tornissa kellokuulutuksen Äijön Päiviö ja Kuritun Kelo, Noviisi
nousi mennäkseen kirkkoon. Hänen ohellaan sattui kulkemaan muutama
nuori neito, tinarintoja, virpikassoja, nyt kun jo oksat vähän vihansi
ja tuoksui hyviä tuomisia Mannuiselta. Pakanalliseen tapaan puettuja,
mutta kirkkoon, suitsutukselle, veisuun, urkujen hyminään. Somaa
katsella ja kuunnella. Tuokin kulki tuohusastian kanssa juuri tuo,
joka astui heidän ohitseen Apran rantakiviltä. Eivät he tunteneet, kun
olivat edempää. Sorja poika, vaikka kauhtanassa Ja paidassa!

Iloinen nauru taas ulkona, kun kello soi ulospäästöä: Kiljaisen
nummelle! Loikkaan! kun oli lauantai-ilta ja päivä rupesi painumaan
punaan. Painui, mutta jäipä kajastus kuin kahden nuoren rakkaus,
niiden, jotka olivat yhtä niinkuin tässä samassa Utujoutsi Tutlanpojan
virressä: »Maior est distantia quam sit differentia noctis et diei»
— »Päivä, yönen yhtä on, aika vain vie erohon.» Niin Tutlanpoika,
Kykärenpoika, Haloin-, Hilpoisenpoika Suomen suvisesta kirkkaasta
utuyöstä.



7. Plebs finnonica.


    »Ergo plebs finnonica
    gaude de hoc dono,
    quod facta es catholica
    verbi Dei sono».

Tahtoo sanoa »Suomen kansa» tuo »plebs finnonica». Vanha juttu,
piirretty pergamentille viimeistään 1300-, ehkäpä 1200-luvulla.
Piirtäjä, runomies oli joku, kuka mahtoi olla Ragvaldus, kansan
Ravaltti, niinkuin »akrostikon», säkeistöjen alkukirjaimista rakettu
tekijänimi tietää. Lauleli siinä hymnissä, joka alkaa »Ramus virens
olivarum», tänne tulleesta herra Heinrikistä hurskaita mietelmiä,
kiitti itse Herraa valistuksestamme, ja pani koko kansan kiittämään,
niin että sen oli ranskalaisten trubaduurien käyttämään tapaan joka
säkeistön perästä yhdyttävä kleerukseen tuolla mottonamme olevalla
»refrengillä»:

    »Iloitse siis Suomen kansa
    tämän lahjan tautta,
    kun sait uskon oikean
    Herran sanan kautta!»

»Kansa» oli tässä tapauksessa teinit ja ken tahtoi, entinen teini,
joka, vaikka ei ollut hengellinen, oli lapsuudessaan »mensaa»
taivutellut, jopa myös oppinut saman »Ergo plebsin» scholan pahnoilla
viideksi, kymmeneksi sormekseen. Se oli siis tavallaan Suomen silloinen
kansallislaulu. Eikä niin tavallaankaan, oli uskon asia silloin,
niinkuin yhä, ylin: »Oi, isänmaa, sä ihana — —», se oikea oli ylhäällä,
tähtisiintojen takana.

Vaan samalla näissä maallisissakin, kun se hahmo meillä on.

Mutta oliko _Suomen kansa_ silloin, jospa vielä 1200-luvulla, kun
Ravaltti lauloi? Eikö vain paremmin Ravaltin kuvituksessa, jospa
kauniissa? Mutta samaa jo sanaili Väinö Hiidenpoika, panivat
Kalevalassa laulamaan:

    »Varjele vakainen Luoja,
    kaitse kaunoinen jumala,
    ole puolla poikiesi,
    aina lastesi apuna,
    aina yöllisnä tukena,
    päivällisnä vartijana!
    Aita rautainen rakenna,
    kivilinna liitättele
    ympäri minun eloni,
    kahenpuolen kansoani
    asukseni ainokseni,
    tuekseni, turvakseni,
    anna Luoja, suo Jumala,
    anna onni ollaksemme,
    hyvin ain' eleäksemme,
    _kunnialla kuollaksemme_
    suloisessa Suomenmaassa,
    kaunihissa Karjalassa!

Mihinkäpähän perusti? Totta tiesi tietäjä itse, tiesi joka lauloi.
Tiedämme mekin täällä rippeen toisen, tuikahduksen tuhannen vuoden
takaa. Oli Maskun mahtavat yliset, miekat mittavat vyöllä, orjine
osattomine, maassa ammoin mannun alla. Toiset tuolla Tumlinxissa,
Korpijoen kaltahalla, meren ulan uhmaajina, satalautasankareina,
poltettu tulin tuhaksi: Pukkilan uroita kuulussa Kyrössä Pohjanmaalla.
Tierat, Turjat Tuukkalassa, nousevi nurmen alta kilpine, keihähine,
rautavantehin varatut, kunpa kutsui Kaikkivalta kansan kaiken tuomiohon.

Niitä viitteitä sieltä ikikaukaisuudesta.

Heimoja hajallisia, ei yhdyntäsidettä! kirjamiehet kriitilliset
sanovat. Ravalttipa lauloi toisin tietojansa, näki syvemmin, tunsi
lämpimämmin, sen mitä sanoiksi sai, sanoiksi sellaisiksi, että ne
olivat kuin äidinrinta varttuvalle vakaiselle, yleni tämä ja ehosi Emon
annein, Jumalan luottein sen Suomensa hyväksi, joka hänellä oli laulun
kauniissa kuvituksessa. Astuikin sitten esiin miehiä sellaisia kuin
Maunu Ensi Märttilästä, kuulut Kurjet ja toiset yliset, itse Iso-Maunu,
'Mannus Tavast Mynämäest', »hyvin syntyi hyväst väest'», niinkuin
laativat laulunkin hänestä, Olaus Magni, loistoreetori Ranskassa,
kuninkaissa korkehissa. Tuli muita mahtavia, tietomiestä, tarmon
miestä, suuria sotaneroja. Ravaltti rakas, minä jo sanon, etköhän
saanut ottaa osaa vähän kaikkien näiden nousuun _suomalaisina_? Tulivat
Parisiin, Prahaan, Leipzigiin, minnehän tulivat, eivät merkinneet
itseänsä »svekukseksi» yliopistojen kirjoihin kuin aniharvoin,
»fennoja» olivat, eritoten »_fenno nobilis_» seisoo jotenkin aina,
»jalosukuinen _suomalainen_», silloin kun, niinkuin usein, opiskelija
oli sitä säätyä. Sitä merkittävämpää, että juuri ne.

       *       *       *       *       *

Esirippu ylös!

Pieni näytelmä: »Hei pojat, socii scholares!»

800 juvenista katedraalikoulussa —, niinkin paljon tiedetään olleen
yht'aikaa —, keskikokoinen yliopisto! Teinejä suurilta pakanasaloilta,
kajaavilta kankahilta, kaskiahoilta. Olipa siinä nyt parisataa samalla
lukuvuorolla, mellastavaisinta ainesta välitunnilla. Köyri, lumisota.
Palloja paukkuu, custoskin saa muksuja pukinnahkaiseen takalistoonsa..
»Noli me tangerel» Pyrmää päälle vain Tuunanpoika!

»Taar' avita, kuka pani kiven palloho!»

»Se oli tua Tossavan toljoti, purkeles, anna kuanoho!» He ovat
yhtä poikaa Kyrialan perukka Pohjanmaalta, ja puhuvat maakunnan
ajanoloisesti vähän raakamoista murretta sataa vuotta ennen kirjoja.
»Anna kuanoho vaa!» Ja Friisin Lauri Lehmäjoelta musauttaa että
Tossavan toljotin on kontillaan kuin paternosterissa. S'oli oikee!
Krinaasin Simppa Larva-Körööstä huutaa. Siellä hulina, meno ja mekastus
—. So pojat, socii, kello soi!

Jytinällä, töminällä törmää ylös scholaan, cathedraan. Kello on 12,
tavanmukainen laulutunti alkaa. Ja alkaa komeasti. Vanhan tavan mukaan
ja tunnelman kohottamiseksi otetaan alkuvirreksi »Ramus virens», tuo
Ravaltin Heinirikin hymni. Praeceptorilla on krooti, jouhikannel
kädessään, hän vetää sillä virren alkuun, mutta tässä kappaleessa ei
pelejä tarvita, hetken päästä ääntä tulee kuin Hällän kymestä, ja
varsinkin siinä »Ergo plebs finnonica!», kun onkin perin juhlallinen
nuotti. Naakat kuuntelevat tuomiokirkon torninkoloissa ja nuoren
voiman, Hiidenpojan vikevän voiman ääni kaikuu kuin tulen salama yli
rämiseväin rattaiden ja torimelun Apran rantahaksille. Tuomiotornin
7 kelloa alkavat laulaa, joku ylisiä on muuttanut ja saa täyssoiton.
Scholan fortuska sulkeutuu ja poikia aletaan tentteerata onko niin että

    »Vix sciunt G, Vt, A, Re» musiikissa.

Sinne jäivät.

— — —

Siirrymme kauas pohjan Kemiin, missä leveä vaahtovirta kohisee
kirkkaana Lapin kilon paistaessa.

Käyskelee kaltaalla kauhtanainen kaapuäijä, pappi, pitkä
hongankolistaja ollut aikoinaan, huomaa, nyt aikalailla luokalle
kumartunut. Näkee, kuulee solinan likellä, kaislasuvannossa, katsoo
sammuvalla silmällä: Onpa kuin Lehmäkoski siellä kotona Kyrian
puolessa. Näkikö vielä niitä maita, itse Kyrin kymiä, Tumlinxin
tuhatvuotisia kumpuja? Tainnut enää, vetää maa puoleensa. Hän on
Kemin kirkkoherra Laffrentz Fres, entinen Friisilän Lauri, joka antoi
kivipallon tekijää Tossavaa ansion mukaan. Antoi muutakin muistutusta
joskus joillekin tarvitseville Apran pimeillä rannoilla, kun oli
pergamentin vaihteeksi vähän mummattu Spirvarin Mallun luona. Aikojahan
olivat, turhuuden tuokiota välähtää vanhan curatuksen mieleen valjuna
ohransalamana sieltä menneestä.

Häipyköön pimeyteensä mikä ollut on, fiat lux! Ja siitä kävelytuokiosta
tuli entiselle Lauri-poikaselle »lux triumphans», lehahti viimeiseen
kirkkaaseen raukeeva mieli ennen sammumistaan. Laffrentz Fres oli
nyt päättänyt kirjoa isänperintönsä, koko Friisilän tilan maineen,
metsineen, merenluotoineen, kalavesineen Naantalin luostarille,
menneensä sovitukseksi. Sieltä kaukaa sinne etelään, yli Finnonum
terram, sen lahjan vähäiseksi kanssaosalliseksi, josta hänkin oli niin
usein iloisin äänin ennen, kun se kirkkaana soi, laulanut siinä »Ergo
plebs».

Koettivat kukin sen plebsinsä puolesta, taivaallisen isänkin kautta.
Se oli isänmaallisin teko niinä aikoina. — — Koettavat ne vielä siellä
Friisin luhdalla Isossakyrössä, ja Perän talon väki tietää mitä
maata niittävät, haravoivat ja kantavat takkoja tuoksuvaan latoon.
Ja me, jotka tiedämme vähän enemmän, kuvittelemille, minä ainakin,
kuin tuoksuisi sihisevä heinä vaikkapa sen rakkaan Ravaltin muistoa,
kaunista, kun kirjoitti niin.



8. Puella.


    »_Puella_ genuit Dei clementia»,
    cantiosta »Psallat scholarum concio.»

Valitti vanha Jeremias ennen sukunsa surkeutta: Jerusalem oli rikkonut,
se oli myös sitten soraksi sortunut, kansa viety vieraalle maalle, voi
meitä! Naisia raiskataan Siionissa, neitsyitä Juudan kaupungeissa,
ruhtinaita heidän kätensä hirttävät, nuorukaiset kantavat myllyn kiviä;
olen _unohtanut onnen_ ja kaukana on minusta lohduttaja! Synkkää!
sanomme. Se oli synnin palkka.

Tietystipä oli lueskellut Jeremian valitusvirsiä sekin confrater,
joka runosi »Piae Cantiones»-virsikirjaan tuon »O mentes perfidas!»
Oliko Honkasia vai Palmusia, emme tiedä, pohjan taikka etelän mailta,
mutta katkerasti hän sai lausumaan aikansa maailman menosta hänkin,
se vain erona että frater maalaa tuhon uhan, Jeremia tapahtuneen
toden synnin palkkana. Cantio-ignotuksen valitus näyttää olevan vielä
laajakantoisempi kuin Jeremian synnin syytös, se kohdistuu kaikkeen
silloiseen maailmaan, eikä vain omaan Siioniin.

Näin laulaa hän karussa doorisessa mollissa:

»Oi pettomielet, kahdepäin kavalat kielet, te vilppiviekkaat
todistajat, väärät tuomarit! Te, pettuuden mestarit, kultaatte
puheenne, mitä se on muuta kuin rauta köyhän selkään! Kukaan ei
kättänsä nosta, poljet jos hyvänsä lokaan uskollisuuden. Voiko enää
isä luottaa poikaansa, sairas lääkäriin! Öljyä myyvät, myrkkyä se
onkin, kaikkialla saa kavahtaa kyyn hammasta. Tuokin, joka nyt kanssasi
haastelee, ansaa on virittämässä, että saisi sinut kuoleman sairaana
tuskan kylpyyn. Olet selvään mitä olet, en minä sano mitään, mutta
pane veljenä paula, siihen minä lankeen. Teit hyvää kenelle teit,
puripa poika takaisin, senkin skorpioni häntäpäästä, vaikka naama kuin
kuninkaanpojan! Se on vielä niin että itse paavin mahtavassa majassa
valapattuutta vaalivat, valhe käy kaupan kovasta rahasta».

Eiköpä tullut tuskaiseksi nuoren teinin rinta Turun koulun himmeitten
holvien alla tällaista veisatessaan. Kannattiko sinne pahuuden
Baabeliin, Parisiin, ollenkaan lähteä? Täällä märkä hattu Pohjolan
paimen pahinta, mutta hänenkin salatihunsa tokselvin perustein tehty:
mitäs ylenkatsoi köyhää, vähäistä! Ei tiedä Kalevala, Kanteletar
tuollaisesta Turmiolasta, selvä oli sekini peli kun Leeto Lemminpoika
listi Pohjolan pitkän pojan pään, puhdas taistelu taljalla. Jumalan
kiitos: ei Eddojen viekkautta, Niebelungien hirmuja, me täällä
koivulehtojen liepeillä, punapihlajan laulussa lyyrillisemmin, tano
salolla, kaiku kaunis kuvituksena, ei me tuohon likaan, tuskan
balneumiin, meillä ystävällinen sinisavusauna ja hiljainen rauha
olkilauteitten lämmön sihissä. Eipä tainnut ollakaan meikäläisiä
tuollaisen tunkkarunon tekijä, vaikka ne sanovat. Muiden maiden
myrkkymarjoja, jos kohta tutkijat eivät ole löytäneet tekstiä toisista
maista. Mutta jospa vain eivät ole sattuneet löytämään. Mutta se on
varmaan meidän poikain tekoa tuo suloisesti punapilvissä leijaava
»Psallat scholarum concio», joka on tähän päivään lakkaamatta Suomen
salosaleissa kaikunut, soi levyltäkin yhä. »Punapilvissä» — mitä
minä sanoin, kun taivainen valo koitti ja enkelit ylisti. Siihenpä
vain niitä säveliä verrata, Ja autuuden asunnoissa varmasti niiden
sepittäjä. Kun siinä laulussa vielä löytyi sekin, jonka puutosta
Jeremia itki: _lohduttaja_. Näin sanoo Suomen mies:

    »Teiniparvi pajata
    nyt juhlajoukossa!
    Kun vain et yhtä unhota,
    pientä piltti poikasta
    Mariasen,
    tuon auvoisen:
    se lapsonen voi lahjoittaa
    armon meille,
    eksyneille,
    hänpä vain
    voi lohduttaa.»

Kaislalahden leppärantaa, aaltoaavan liplasantaa —. Leppeä laulukin,
saneleepa vielä somasti tuenkin: »_Puella_ genuit Dei dementia»,
»synnyttipä _tyttönen_, Jumalan lempeyttä —», ja »liljankukkasen»,
»sammutti vihan kipunan, rikkomuksen rauensi», »tuli tänne tyyntämaan
min myrsky myllersi».

Sanat suussa sillä sepolla, Mikälie, Kukalie. Jos olisi latinassa
»lutti-, luhti»-sanaa, aivan varmasti hän olisi sen piirtänyt
pergamenttiinsa sen sijasta että hän nyt laulattaa: »— — — laudes
concinent coeli _palatio_», taivaan palatsissa kiitos kaikukoon! Siis:

    Virtenne virittäkää
    riemuiten raiuttakaa
    se että taivaan luhtihin
    päin kimmelsiltaa siintävää
    kirkkaana, kiittäin kohoaa!

Kun se tyttönen sen liljankukkasen —.






ELÄINMAAILMASTA




Tutmeelasta Kuurtaneelle


Tsiritdryitdihihihiärrrr — —!

»Soh, lähdetähän Kuurtanehelle!»

Etelä-Pohjanmaan piirin pääpääskynen sanoi Tutmeelan temppelin
harjalla. Elikkä pyramiidin; mutta olihan se tavallaan temppelikin,
Tutmes kun siellä sisällä lepäsi kuin kryptassa ainakin, kultineen,
hopeineen.

Siitäpä ne laumaan, niinkuin täälläkin Laurilta, sirisivät, sirkuttivat
muutaman päivän, ja sitten läksivät lentoon. Pitkään lentoon.

Oli ollut ulapalla tiedustajapääskynen, mutta tuli ja sanoi: siellä
paukkuu ja leimahtelee.

»Mennään Jerusalemin kautta!», pääpääskynen. Ja he kaarsivat huimaa
siintoa oikealle yli erämaan sannan, lensivät yli hohtavain valkeitten
kylien meren kuohuista rantaa.

»Levätään Libanonilla ja syödään!», pääpääskynen taas.

Ja niin he laskivat seetreihin, uinahtivat hiukan, hakivat matosensa,
jyväsensä keltaiselta pellolta, ja taas painamaan Pohjolaa kohti.

Lennettiin yli suuren synkän meren, yritettiin entistä reittiä maan
kohdalla, mutta nyt oli vielä pahempi kuin viime vuonna: ihmislaumoja
alhaalla kaikkialla, tulta ja savua ja kuului kumeita jysäyksiä. Täällä
ylhäällä sai yhtämittaa väistää noita surisevia suurlintuja, joita ei
etelässä näkynyt kuin joku. Hengen vaara!

Mutta Pohjolaan piti, Pirttiseen piti, Apteekkiin, Asuntupaan, punaisen
navetan räystään alle. Ajatteli niin yksityinen, toinen toista
muistaen. Mutta voimaa sai siipiinsä jokainen, kun alkoi täälläpäin
jo tuntua viileämmältä, muisti sinen, koivunlehvän lemun, jota ei
ollut siellä Tutmeelassa, ei niitä rentukoita, ei taraxacumeja,
joita kuin suuteli jo kuvituksessaan täällä ylhäällä, kun oli lentää
sivauttavinaan miltei maan tasalle niitä tervehtiäkseen.

Ja nyt alkoivat siintää tutut metsät, joet, järvet, joita ei missään
niin: oikeassa ollaan!

Mutta mitä tämä: valkeana maa, valkeina katot, ei tervehdä päivä
tulijaa, ei vilkuta lipla laineelta, kun alemma laskee —. Sulo Suomi
näin, eritoten Etelä-Pohjanmaa!

Siellä ylhäällä alkoi tuntua liiankin viileältä.

Vanhemmat pääskyset ymmärsivät että nyt on jotakin hullusti, mutta
nuoremmat, jotka eivät olleet lunta oikein lähempää nähneetkään,
lensivät vain uteliaina, mitään piittaamatta.

»Täällä on talvi!» jotkut esikuntapääskyset toisilleen, ja sitten
pää-pääskyselle: »pyörretäänkö pois?» Mutta: »tsir-di,di», tämä,
taakseen katsahtaen sanoi, »mennään vain, merkit oli Tutmeelassa,
Libanonilla ja täälläkin päin alhaalla sellaiset, että suvi tulee!» »ja
onhan siellä pesät!» Ja niin he lensivät, tuli mikä tuli. Vähän aurinko
jossakin välissä vilkutti, Ja silloin oli kovin kaunista, hanki hohti
alhaalla, ja täällä pilvet paloi.

Ja niin tultiin Kuurtaneelle,

Mikä lensi minnekin, kotiansa kukin, meille ei tullut, kun ne räkätit
olivat karkoittaneet kauniin pesän asujamet erinomaisen, leveän
räystään alta.

Mutta Pirttiseen olivat tulleet, livahtaneet yht'äkkiä salamana pari
kertaa pihalla edestakaisin, ja sitten hävinneet.

Sitten kun tuli se hirveä toukokuun yö, kun oli koko maailma sakeana,
metsä aivan huusi tohisten, toiset puut kumartelivat kaatuakseen
ja katkeilivatkin, ja lämpömittari meni 6:teen nollan alle, niin
minä läksin aamulla kahlaamaan ja katsomaan, että kuinkahan noiden
pääskysten kävi. Niin Pirttinen sanoi että ei niiden mikään ole,
pesissään pää pään vieressä, hän kävi katsomassa. Mutta pahemmin oli
käynyt apteekin pääskysten. Ne olivat tottuneet elämään herroiksi
niinkuin apteekissa sopii: oli suuren suuri vintti, niin että olisi
voinut näytellä »Murtovarkauden» monelle sadalle hengelle. Ja kun
koitten takia piti olla lasiluukut molemmissa päissä auki, oli
pääskysillä ollut vapaa pääsy. Siellä olivat pesineet, kuhertaneet ja
sirin kirin maailmaa lisänneet. Oli tullut pesiä enemmän ja enemmän
niinkuin ihmistenkin asumuksia, kun sikiävät. Sinnepä siis suoraan
hyvillä mielin, pääsee suojaan, satoi eli paistoi.

Mutta Isä-pääskynen, joka tietysti lensi edellä eteläpäähän, kuten
tavallisesti, kopsautti nokkansa johonkin että oli pyörtyä, ja piti
laskeutua lumelle lepäämään.

»Mikä sulle tuli?», emäntä-pääskynen tiedustelemaan, ja mukulat
sivauttelivat viluissaan ympärillä.

»Rit-rit: siellä rautalanka!»

Todella: apteekkari oli pannut rautaverkon, etteivät likaisi ja
likaisi; menkööt muualle!

Niiden täytyikin. Kun oli näet pohjaisen puolella lasiluukku kiinni,
niin piti paeta Asuntuvan navettakartanolle, vieraaseen paikkaan, jos
antaisivat toiset siellä vähän levätä ja lämmitellä.

Ja siellä saatiin olla kokilla heinissä se hirveä yö. Että pelastui,
kun västäräkkejäkin oli kohmettunut pesäpahaisiinsa ulkoilmassa.

Rajusi ja rajusi ja tuiskusi vielä päivälläkin. Niin läksi isä
katsahtamaan mitenkä se oikein oli teljetty se luukku, josta ennen oli
lennetty; täytyihän tässä jotakin. Tulee pian takaisin ja visertää
iloisena kipeästä nokastaan: »nouskaa ylös, lähdetään kotiin!»

Jumalanilma oli särkenyt apteekin pohjoisen pään lasin luukusta, ja
siitä koko joukko.

Ja touhu alkoi: kortta, karvaa untuvaa uuteen pesään, vanhoja
vuorailtiin naavanauhoilla, tämän kylmän takia ylimääräisesti.

Apteekkari ei tiennyt mitään koko pääskysistä, kun ei itsekään ollut
käynyt ulkona tällä menolla, eikä sattunut kukaan muukaan mainitsemaan,
jos oli nähnyt väipähtävän. Suottapa lentelivät, olihan siellä
rautalanka.

Meni sitten aikaa vähän, ja tuli kaunis kesä. Se olikin muuten se
takatalvi lämminnyt ja sulanut aivan yht'äkkiä, humauttamalla. Lumi
solisi pois, ja ruoho nosti heti päätänsä, ja kaikki linnut lauluun.
Mutta ei sitä tahtonut oikein vielä kesäksi ymmärtää, kun oli kerran
almanakka mennyt sekaisin, ja käkikin kukkunut lumihangesta, vieläpä
duurissa.

Mutta istui kumminkin apteekkari jo ryytimaassaan lepopenkillä lukien
invasioennustuksia, oli olevinaan kesempää näin, vaikka olikin palttoo
yllä.

Siriit! Tsir-dihihi! Mustasiipi sihahti nenän editse; toinen
matalaitse, kuularuiskua vailla. Mitä? Missäs ne nyt majailevat,
minähän panin verkon? Hän pani lehtensä puutarhapöydälle ja rupesi
tirkistelemään. Niin näki että yksi juuri puikahti pohjaisen
puoleisesta vinnin ikkunasta. Kah, siinä näkyy olevan reikä!
Huomannutkaan ennen. Mutta mitenkä siinä on reikä? Kulkenut
varomattomasti naftaliinipussien kanssa Annaliisa ja tölhäissyt.
Mutta ei Annaliisa ollut särkenyt. Kukas sitten? Jumala itse särki,
Puhurin jääsiivellä sysäsi. Että pääskysellä olisi suojansa. Apteekkari
ymmärsi, kun nousi vintille katsomaan. Sinä kovana yönä oli Jumala
pökännyt tien auki Tutmeelasta tulleille. Todella: kun sieltä asti, yli
pilvien, taivaan sinen, niin että soi kuin sikäläisten seireenisävel,
ja tänne kauas —, kotiin!

Ei, liatkoot minkä hyväksi näkevät, pankoot vaimoihmiset kukkapurkkiin,
hän vaikka hakee; vielä ne itsekin tässä joku polvi sitten aitan
takana! Hän marssi vinkein askelin yli vinttinsä mahtavan lattian
toiseen päähän ja repi, kuin vihoissaan vähän, koko rautalankansa pois.
Ja meni sitten alas lukemaan lehteänsä. Mutta on se kumma, mietti:
samat siipiniekat, samaan paikkaan tänne Kuurtaneelle, samaan luukkuun,
saman orren alle!

Kukkia oli jo puhkeillut, heloitti keltainen, sininen metsävuokko
katsoi tuolta luonnonpalstalta. Ja ne helistivät niin nuo linnut, mikä
mitäkin liverkielellään.

Mukava tässä on olla. Aurinko vielä lämmittää että otan tuon palttoon
pois. Siinä mies lekotteli, vanhanlainen mies; tullut tuollaisiakaan
ajatelleeksi roppiensa takia. Mutta nyt oli tosiaan hyvä olla, olipa
niin.

Sirlit, tsirlt-dihihi, sanoi taas pääskynen kun väipähti, että kynnet
melkein otti harmaanrikko-tukkaan, kun oli ottanut apteekkari lakinkin
päästään päivän paistaa.




Hei mettähä!


Mansikee, Mustikee, Muurikee — — —

Saderämpsy.

Mutta tulikohan tästä, huomaan, muutakin kuin lehmäistä ptrui, ptrui,
vaikka minä vain _sitä_ aluksi tunnossani ajattelin.

Tuokin »mettähä»; mltävarten niin, miksei kirjakielellä »metsään»?

En minä tiedä, kun se on lapsuuteni kieltä, vaikkapa lehmän kieltä, ja
kun ne eivät muuta ymmärtäneet. Ja kun se on vanhaa, sanonko komeaa,
Kapernaumin aikaista. Niin oli kuin aidompaa. Ja taas »Mansikee»,
eikä Mansikki, jonka voileipää syövä ja romaania lukeva neitonen
rautatienvaunussa käsittäisi. Sekin —kee on muinaista. Kiparsky
luettelee entisiä kuurilaisia: Vesike, Melithe, Melike, Lemmitte,
Ymmike, sieltä aikoja ennen kuin Sigtuna pantiin matalaksi, ja ne
samat muodot kotopuolessa, kun nämä Lemmiteet hyppelivät pihamaalla
Valporina aivan preeriatanssia, pimeästä navetasta kun pitkän talven
jälkeen pääsivät ensikerran ulos jumalanluontoon, ja kohta metsään.
Se oli, valitettavasti, senaikainen tapa, että piti Mansikeen yli
puoli vuotta ajastajasta elää ahtaassa parressaan, eikä ikkunoitakaan,
kapeat aukot vain seinähirsissä, jotka lävet suljettiin niihin
sopivilla puunkappaleilla. Valitettavasti, sanoin, eläinrääkkäystä,
kun ajattelee nykyistä tiili-, sementti-ja graniittinavetoita,
joissa »marmorikivestä lattia ja peililasista seinät» niinkuin
kansanlaulussa sanotaan mahtavan heilin asunnosta. Mutta sellaisissa
puuluukkusaunoissa me synnyimme, paljolta elimme, paitsi kylvimme,
tulipalopakkasissa sinne avojaloin juosten, lihtasimme, häkylöimme,
harjasimme, auringon pilkistäessä huuruisesta luukusta, niinkuin siinä
»Sauna»-kirjoituksessa. Ja esi-isämme vielä pari polvea sitten elivät
sellaisissa ihmistuvissakin: savu, noki ja luukku, ja kumminkin ajoivat
Pappenheimit pakoon, taputtelivat kuhmuja Tillyn selkään, hyppäsivät
lomahetkinä tasajalkaa mene tiedä kohta Konstantinoopelin portilla.

Niin että nämäkin Mansikeet, Muurikeet, ei ne siitä talven
veslolkivankeudestaan tuollaan, tällään, kapsuttivat, puskivat,
myllersivät innon vimmassa kun nyt päivä vapaasti paistoi, pääskynen
härnäsi pitkästä aikaa ja tuohikonttinen paimen kimeällä äänellä
huusi tuon: »hei, mettähä!» Sillä metsään ne vanhanajan lehmät,
kippurasarviset maatiaiset. Ei ollut ketoja, peltopahaiset vain ja
luonnonniityt, joista niitettiin talven tarpeet, kesät sai käydä
Tapiolassa. Ja ne kävivät ja osasivat. Tulee iltapäivällä joukko kotia.
Omena astelee edellä, toinen sarvi poikki ja tynkä verisenä. Onko
koetellut voimiaan kylän Helunan, vai oman Mustikeen kanssa, mutta
hän on voittanut, ja nyt hyväksytty johtajaksi. Siksi astuu uljaasti
edellä, ja senpä kaulaan kello. Ja sitten ei tarvitse muuta kuin että
piiat huutavat »hei, mettähä!»: sarviniekat malevaantuvat jonoksi ja
itse lähtevät, itse kulkevat soita, maita, lepikkölehtoja, vehapuron
varsia, ja illalla itse takaisin. Ilmestyvät tarhaveräjän taa ja
Omena ammahtaa: »avatkaa!» Ja sitten makea maito. Se oli mielestäni
toisenlainen kuin nyt aina talutettavan ayrshiren. Kuvittelinko, kun
kaikki muukin oli kuin mannaa silloin pörrötukkaisena poikasena. Siltä
raennasta metsän sielu, niin että aina sinne vieläkin, kun jaksan.
Nousen tuota Humuvaaran rintaa vähän kerralla, ja kun alkaa kirkko
kiiltää, muistan kuinka Tapio ennen minulle puhalsi.

Mitä puhalsi, valehtelet!

En valehtele, Josmahan vähän kuvittelen, kun alkaa uudesta lapsettaa
kai: Minä puhalsin pitkällä tanolla, jonka Kakkaraisen Aapeli,
viheriäsilmäinen metsän mies oli tehnyt. Olin sitä paisuttanut
lummelammin rapaäyräältä, ja sitten puhalsin kannon päästä kaikkeen
maailmaan juuri tältä Humuvaaralta. Niin Tapio vastasi hetken perästä
kaukaa Kiimakallion kuusisinen takaa. Kukas se muu oli? Kaiku! Mutta
Tapion kaiku; enkä minä valehdellut.

Tuota, mitä ne sitä metsää niin, tuokin Kivi ja Sibelius!

Minä sanon: Sieltä saa mustikoita, puolukoita, sylttiä, olkaa hyvä!
Hoo, ja sieltä saa halkoja; tehdäänkö ristikarkko? Taitaa jo vähän
kylmättää, kun vieraat kokoontuvat lieden luo ja »Kuutamosonaatti» soi.
Runo laulaa.

Mutta laulaa se sielläkin, siellä Mansikeen, Mustikeen valtakunnassa.
Äläpäs kun paimen, väsynyt paimen, ennen kun oli karhuja, nukahtaa.
Näkee unta että oli kuin runossa Tapion linna, kultalinna. Hän siellä
herrana, tuovat hopeasarvella simaa, Simattaret sipsutellen. Soittavat
kannelta, kohoo kuin kultaliekkl. Niin herää ynähdykseen: Muurikee
sanoo jotakin kielellään leppäpensaan raosta. Kuuleepa Uolevi-poikanen
silloin hätähuutoja, hatasarvet koroittavat äänensä: Mustikee hukkuu,
tulkaa auttamaan! Suohon, silmäsuohon.

Mikäs muu kuin runo! Tapio puhalsi niitä lauluja, Latomäen muori oppi
ja opetti herroillekin, niin että pää kallellaan kuuntelivat. Sen
verran surullisia kuin oli pihlajan lehti punainen.

Niin miksenkäs minä muistaisi. Tätäkin vain Muurikeitten armeijaa.
Hidasmietteistä armeijaa, lehmähän on tunnetusti tyhmä, menee
poikkipäin auton eteen. Mutta mistä tiesi koska oli kello 4, että
osasi lähteä soivalta salolta kotiin; et sinä tiennyt, kun kellosi
oli istunut. Jos sinulle teki joku joskus hyvää, panettelit Hotelli
Helsingissä. Karjalan Kaunikki, kun tuli sotatalven takaa eksypaosta
viimein vihdoin tutuille kotitanhuoille, juoksujalkaa rakkaaseen
palamatta jääneeseen navettaansa ja kun näkee emännän ovella, nuolemaan
sanattomalla kielellään ja ynisee ystävällisiään. Sitä mietettä, vaikka
hidasta.

No, meijeri se on pääasia ja rahat klaffinloorassa! Ja millä tässä
pasteerattaisiin, ja mistä Kämpin pihvi?

Kyllä, mutta antaa silti runopillin puhaltaa. Vaikkapa vastapainoksi
ettei tämä elämä olisi aivan multia. Amerikassa on runoa se kun lehmät
pyörii pyörivällä näyttämöllä ja ihminen istuu sähkökoje kädessään.
Sen kun pistää kikkiin, niillä sekunneilla maito yläkerroksen astiaan,
sähkökirnuun, josta tuokiossa voina ulos yesjenkin suuhun. Mutta ei
siinä Tapiota, ei tanoa, ei vehapuroa, punapihlajaa.

Siinä tarhassa minä kumminkin mieluummin, jos ei muuta niin muistossa.
Enkä minä tahdo sen kummempaan tulia, muistossa ja muuten, sieltä missä
olen; olen ja menen nimeni. Mitä minä maatiainen rattaaksi kolinkolin
koneeseen, tähän ylväitten ayrshirein yhtiöön!

Hu-huu Humuvaaralta huuhkaja ja Tapion tano! Se korvissa lautalla, kun
kodin sinisalo jäi.

Jäipä miltei-ikään kuin mukava muisto.




Isänmaan puolesta


Niin, miksei »Isänmaan puolesta», vaikka se näytti ensin niin oudolta,
että piti aivan hengähtää. Isänmaan puolestahan ne vain sapelein,
pyssyin ja, nykyaikana, jos kulkuin, niillä viihdytyskiertueilla.
Eikä nyt enää yleensäkään niin paljon sodan soidessa kuin ennen,
paremmin mies- ja hevosvoiman aikana, mutta aina tiedänmä vähin
vieläkin kuormaväessä ja muussa siellä takanapäin. Mutta ennen kyllä,
niinkuin sanoin. Mistä lienet ollut sinäkin, kirjoissa nimetön, joka
kannoit sitä toista nimetöntä, joka Lechin takana sinua kannusti
korskuvaan neliseen, vaahdossa, ja sitkeästi kiidit päin paavillisia,
niin että oliko Mikkulan Matti Laihialta, Rourun Hermanni Kyröstä
sai kiinni katolisen ja laukaisi läheltä. Kuka siinä meni? _Tilly_
itse, Tserklasin kreivi, kuin sodan käytännöllinen keisari. Suuret
mullistukset! Ilman sinua, sinä Suomen pieni sisuvarsa sieltä
muinaiselta nilvivainiolta, eipä sitäkään temppua. Minun pitää
selittää: Tillyä ei voitu ampua virran takaa, niinkuin historia tietää,
ei kantanut mikään koje siihen aikaan, sivulta tuli luoti, sieltä,
josta virran yli kiertänyt _suomalainen_ ratsuväki hyökkäsi. Sinäpä
siis isänmaan puolesta, ja hyvin!

Ja sinä, liinukkaharja ennen Narvalla, jossa nyt taas niin paukahtelee,
sanovat sinunkin olleen suomalaisen, jonka korkea herrasi siirsi Kaarle
XlI:nnelle, kun oma lyyhistyi päämiehen alta. Suomenpa satoa, suomeksi
kilisteli, ehkäpä hupaista halikkolaista, jos oli kuten jotkut tiesivät
Hornin, kun kantoi taas kuninkaan näkösälle, että uusi uljuus syttyi
ahdistettuihin mieliin. Hyvä taas, sinä nimetön mennyt, jota e! kukaan
kunnioittanut, muistiko kiitoksen ajatuksellakaan, kun olit vain
talliorja!

Niinpä niin, voisin luetella muita mainetekojasi lauhkea Suoti,
Papu-Virmo, Pata-Mustoo, sieltä oikeilta taiston teiltä. Vielä niin
somaa, kun ei jylinän ääntä enää kuulu, muisto vain välkähtää kuin
ohransalama syksyllä, kun siitä oli niin pitkä aika. Minäpä näin sen
salaman leimauksen kauniisti kaukana Saksanmaallakin kerran. Sanoivat
Würzburgin puolen talokkaat: »Oo, kyllä he suomalaiset tietää! Niilläpä
somat hevoset, niin pienet, niin pienet, heillä kun itsellä isot,
ja niillä vain tulivat tänne asti, niillä ajoivat espanjalaiset ja
pandurat pakoon. Esi-isämme olivat käyneet Würzburgin linnan pihalla
katsomassa ja taputtaneet. Niin välähti muiston salama että sydän
sävähti. Eiköpä tämäkin maamme mainetta?

Mutta mitä sanoikaan runoniekka: »— — — kasvaako maine _tanterella_
vain? Sodan tantereita tarkoittaen. Muistapa lukijani sitä mainetta,
jonka ruiskukka kuulutti, jos äkkäsit! Kukapa sen pellon? Noh, olihan
siinä Iisakki, tukupussi-Iikkoo, joka hoki: »soo, vaolle, ptruu
takasi!», mutta _sinä_ vedit, että raajat ruskasi. Täynnä tarmoa
eteenpäin pyrkivä ruumiisi siluetti, kun matkaaja tarkkasi kiurun
kohoillessa. Se oli isänmaan puolesta, aivan _maan_, muhoovan mullan,
josta me elimme, ja johon me kuolimme, vähän sannan valjumpaan vain,
kun itsekin kävimme vanhoiksi ja valjuiksi. Sinä sen vaon, sinä
viillon, kiiltävän viillon kiiltävällä auralla, minä pidin kiinni vain.
Sinä ne kuhilaat riiheen, sinä vedit kierrosta, ne jyvät aittaan,
myllyyn ja jauhosäkit takaisin.

Ja muistanpa sitten kun me metsässä, lumikuusisessa metsässä
koivurangoilla, havuhaloilla, että ristikarkko roihuaisi jouluna. Sinä
ja kulu, pieni kilinä suurella tohusalolla, kuin haltijan, Nyyrikin,
Tellervon kimmelsilmä.

Kiittikö sinua Polle poloinen tästä kaikesta kukaan? Ehkä joku
yksinäinen; tunsi vaistossaan jotakin. Mutta toinen: »— — — asto,
asto siinä, —tana! Ja hän mäjäyttää ainakin kämmenellään vihan tiestä
lavalle, että toinen kiljaisee peljästyksestä. Kun oli 8 tuntia
Rusko odottanut ulkona lumitalvessa isäntäänsä, ja sitten nälissään,
viluissaan toivottomuudessa potkaissut takajalkansa aisoista ulos,
siitä raivostui kalliisti lunastettu. Manasi ja mäjäytti, vaikkakaan
ei nyt piiskalla, kun oli hyvällä tuulella, tuoksuparta, viinaviiksi
kuvatus. Piiskalla sitten maantiellä.

Mutta olipa toinen linja-autossa kerran. Intoontui kertomaan
hevosestaan kun oli petroolilekkeri istuimen alla puimakonetta
varten ja jyvät tuli mieleen. »Se oli sitten hyvä hevonen! Hän sen
kasvattanut, yhdessä elettiin, yhdessä pellolla — tuolta ne jo
näkyvätkin — yhdessä avattu tuo aukea, kuinka monta kertaa niillä
vaoilla, ja nyt tässä kevättalvella _kaatui_, sodassa, tarkoitti, niin
että oikein on tullut kaipuulle». Jonkin ajan kuluttua häneltä tuli
kuin paremmin muina asioina: »— — — kaatui multa poika myös — — —.»
Mutta sen aivan ymmärsi, Ihminen, ymmärtää itse — luontokappale parka,
ei tiedä mihin ja miksi. Se oli tunnon mies.

Mutta en ole vielä muistanutkaan pikku-Heppaa. Heipparallaa! sitä
tömistystä, mullan tomu iloa, kun Heppa-varsa harjoitteli elämää
pellolla laukaten emonsa ympärillä ja jo yli vainioaukean etäisyyteen,
joka merkitsi hänelle käsitettä »kauas», hyppäsi kepsutteli ja joskus
potkaisi nostaen takaruumistaan. Mitä varten tämä ilo? Oli hyvä olla
muuten vain niinkuin leivosenkin, kun aurinko paistoi ja kevättuulet
puhalsivat sinisiä salmilta, seliltä. Mutta mitä varten sitten
tuonnempana? Astua edes, astua taa, vetää, sahrat natista, kärryt
kalista, seisoa sateessa suojatta turpa lerpallaan, uneksua siinä
lyhyen lomansa pois, ja taas astua, vetää kiskoa. Mutta kun ei muuta
perspektiiviä ollut, näin ihmisenkään silmillä katsottuna, mitäpä sitä
luontokappale. Mutta sittenkin, vaikka se nyt oli vain Polle, Polkka,
Pökä-raiska, eiköhän sopisi paremmin muistaa, niinkuin tuo isäntäkin,
jolla petroolilekkeri? Kun tulisi tehdyksi, ajatelluksikin ensiksi,
että nekin aina kauniimman ja kauniimman isänmaan puolesta, ja vähänkö
vain. Minunkin tuli taas erikoisemmin mieleeni vasta kun näin tuon
pienen varsan vaelluksen sieltä kaukaa Karjalasta. Siellä hyppinyt,
teutaroinut tiellä, luhdalla, pellolla niin että emo köyry jo toisinaan
tuli kärsimättömäksikin ja yritti tarttua tukkaan, siellä kapistanut
isännän ratoksi ehtoolla tallia kohti että mäki kumisi, ja sitten kun
lähdettiin vielä edemmä kuin vainion perälle, vielä kauemma jonnekin,
kipittänyt sittenkin kepeästi kuorman kupeella emon perässä, vaikka
aremmin, kun oli niin paljon menijöitä, mutta ilona kumminkin suuren
surun keskellä. Nähnyt pitkältä, pitkältä suloista Suomea, sitä meidän
mielestä, ja varsankin vihdoin, kun oppi ymmärtämään oman hakalehdon
kauniiksi rakkaaksi linnakseen. _Olisi_ oppinut. Nyt ei, kun kävi
niinkuin kävi. Tulivat, laahustivat ihmiset verisin jaloin, Mansikit,
Muurikit haljennein kavioin, hitaasti, raskaasti napsuen. Heppakin kuin
vilussa, ankein askelin nöyränä, jospa nuoruuttaan vielä pystypäin.
Niin sitten kun vihdoin pysähdyttiin ja ruvettiin purkamaan kuormia,
viemään nyyttejä sisälle, nostelemaan arkkuja, astioita kukkaiselle
pihamaalle, häärittiin minkä väsynein voimin jaksettiin, Heppapa ilon
irti itsestään, hairasi kuminaa pihakedolta ja laukkasi ympäri kuin
ennen kototanterilla. Harja heilui ja kipeä kavio kapsui. Sivusi emoa
tuuppien tuttuun tapaan, mutta liian oli nyt Rusko väsynyt jaksaakseen
nuhdella Heppaistaan vallattomuudesta. Seisoi vain silarenkaan luona
seinustalla nuokkuen. Niin yht'äkkiä toisella puolen pihaa Heppa vaipuu
ruohistoon; eikä siitä noussut.

Peittivät loimella, ettei Rusko näkisi. Veivät emon talliin.

Aamulla se etsi ja etsi. Ei ollut pihalla, ei kartanolla. Yli
piikkilangan polvi verillä pellolle, ei ollut siellä. Eikä Rusko nähnyt
Heppaa enää koskaan. Tiesikö vai ei, sai sen vetää mäkeen.

Niin, mäkeen. Sinnehän ne, sinä ja minä edes kumpuväkeen. Sinne
katoavat, ei kukkaista ylle, sammal vain, ja jos puolan varsi.
Mutta, muistin taas tuota isäntää, jolla petroolilekkeri, mitähän
jos muistaisi niitäkin, jotka kaatuvat paukkeettomassa rauhassa
kodin kultaisen kentillä. Kun olivat sen saman isänmaan puolesta
niin ahertaneet. Sinä talokas ja minä, jos minulla olisi! Onhan
Suomenmaassa manttaalia, mäkeä, kumisevaa nummea, aitaa pieni ala,
kaiva sinne kammio työtoverillesi, polvesta polveen, niinkuin sinulle
ja sinun pojallesi kaivetaan toisessa paikassa! Sinulle kivi, näille
joku toinen. Minä tiedän: Takokoon Mäkisen seppä, kun rautaa rupeaa
tulemaan, kaaren, siihen jänteen, jänteeseen helyrenkaita Ruskolle,
Polkalle, Pökälle, sitä myöten kuin uupuvat multaan multansa tiimalta.
Tämä helykaari rautapiikkiin siihen nummikalmistoon, niin että
renkaat pianaikaa hiljaa soivat kun tuulen tuoksahdus tulee. Pieneksi
muistoksi, kun istahdat illoin. Ja jospa tuli vielä kaipuulle, kuin
sen lekkeri-isännän. Tämänkin pikku-Hepan puolesta pieni vieno sävel
kuin sen pikkuhaltijan kimmelsilmä, kun se niin urhoollisesti marssi
isänmaan puolesta, että sydän särkyi.




Krapu


Kaikki on suhteellista ja miltei kaikkeen tottuu, jopa
mannaryynivelliin, joka on olevaisen ja olemattoman niin ärsyttävä
välimuoto. Tottuu pohjalainenkin mies krapuun, kun on synti ensin
jonkin aikaa viekoitellut sillä »helan garl», ja vihdoin itse objekti
lihallisessa punaisuudessaan tullut niin lähelle, että otit käteesi
ja koetit. Mutta helppoa ei ollut sen syöminen, sivistyksen mukaan
näet, ettei blaskaisi itseään Kappelissa. En tiedä olisiko omalta
kohdaltani siitäkin, kun ei ole koskaan ollut taipumusta mihinkään
mekaanisteknilliseen, jota kravun syöminen ehdottomasti on, kaikkine
niksauksine, naksauksineen, sinne ja sinne päin sen ja sen panssarin,
tuon ja tuon koiven oikealla lailla suuhunsa, ja ettei vetäisi
viiksiinsä väärää ainetta. Se on samanarvoista kuin ennen poikasena
hevosen valjastaminen ränkineen, ruomineen, rinnushihnoineen, joka
myös mekaniikkana on mutkallinen juttu, vaikeampi asia silloin, kuin
runonteko Suomen lipusta. Niin että kaikki krapulounaat ja -illalliset
ovat minulle olleet vastenmieliä, ja niilläpä varsinkin tuo »helan
gårkin», sisäisen kollomaisuuden korkein eksponentti on tuntunut
turhimmalta.

Ja että sitten tällainen mies joutuu tekemisiin aivan elävän
krapurumilaan kanssa, vieläpä murhaamaan sen! Näin se kävi:

Oli joku, ettei se vain ollut Luoman Kusti, joskus, mikä lie päähän
pistänyt, istuttanut krapuja Kuurtaneen järveen, tuohon kauniiseen
kaislarannan ja taas hiedan heljän vesistöön, jossa ennen vain oikea
luonnonkala sujautteli syöveristä toiseen. Ja sitten siinneet siellä,
niin että kun sinä kylmänä keväänä, jolloin kaikki meni sekaisin,
vein mertani rantaan, rehelliseen hiekkarantaan, ja aamulla huopailin
katsomaan, siellä — krapu, eikä mitään muuta. Tyrmistys! Hyvinkin
neljä ja puoli sataa vuotta suku tällä rannalla mertoja laskenut, eikä
yhtään kertaa vielä tuollaista köntivää pirulaista. Ja nyt piti tulla
juuri minun kohdalleni. »Helan går!» — killisteleviä, sameita silmiä,
sakea sauhu ja pullon plutkahdus —, samaa sikinsokin sakaraharmaata
liikkui minun sinisen mertani pohjalla. Ei, kiireesti maalle, että
saan sen jollakin apukeinolla sokkelostaan pois ja ohjatuksi takaisin
sinne mistä oli tullut! Mutta oli itätuuli kova maaltapäin, joka inhuus
osaltaan selittikin vain tämän kravun tulon, niin että en päässyt
kyllin nopeasti rantaan, ja sillä aikaa se sai kontatuksi vapaalle
jalalle ja katosi jonnekin. Oli vähän vuotava vene, ja siksi irtonaisia
laudankappaleita pohjalla. Ja kun vene oli karahtanut rannalle ja
nousin kankeassa talvipalttoossani seisaalleni, niin horjahdinpa tällä
ikää sen verran, että piti siinä lautain päällä vähän kompuroida.

Soh, kun olin vetänyt venettä vähän maalle, missäs olet nyt saksiman,
minä riman kappaleet käsissäni, että niiden väliin sen, ja sitten
järveen. Mutta silmäni ei tavoita eläintä, oliko paennut tuonne laudan
alle. Nostan yhden, nostan toisen —; siellä se onkin, litistyneenä,
liikkumatta. Kah, ovatko hermoni mennyttä kalua, mikä brahmaani minä:
tulee paha olla! Tuommoisen rumaisen tautta?

Juuri siksi, tunnun tajuavan. Jossakin sinunkin piti olla. Kohtalo
kuljettanut tämän järven tähän rantaan — tapetaan! Pääsee pois
piinapaikastaan — poljetaan.

Ja minä kun tarkoitin parastasi, harmaa köntys, mutta horjahdin. Mitä
sinä näöllesi, mitä sinä sille että kuollut keitetty ruumiisi kerää
ympärilleen huutavia humalaisia, kaikenkarvaisia.

Minä olisin sinut varoen laskenut menemään, vapaasti vaeltamaan
valtakuntaasi. Ja nyt minä miksikä mestaajaksi, luodin niskaan
ampujaksi —. Joku nauroi. Harakka se todella oli joka tirskautti, kun
päivä tuli pilvestä ja lupasi vihdoinkin lämmintä. Olikin ollut niin
kolkkoa, lunta, kylmää, pakkasta.

Mutta kyllä minä niin ajattelin, että ikinä en siinä joukossa enää
istu. Hoilatkoot saketissa, smokissa, kalua saalistasi itse punakka
piispa, minä lukkari estetty, sairas —; niinkuin olenkin, tietysti:
tällainen kalvaa, niinkuin ne kalvavat krapua, ja ne toiset siellä
Ranskassa 4 000 sielua päivässä, pipliaseura!

Mutta en sittenkään! Hyvä kun pääsin, hyvä kun horjahdin, vaikka sinun,
sieltä merran pohjalta, piti kuolla.

Lapsellinen!

Hyvä kun lapsellinen!




Laula Varu!


Ei,kyllä minun täytyy sanoa joku sana sinunkin puolestasi, vaikka
olet vain variksen poikanen. Kun olen kerran arvostelija, tosin enää
entinen, mutta jokatapauksessa tottunut tarkkaamaan kaikkia ilmiöitä
sillä alalla. Kun sinä harjoittelet niin ahkerasti ja niin _hartaasti_.
Mistä minä sen tiedän? Kuulenhan minä. Kun sinä koetat kipristää
oksasta, vielä putoamisenkin takia, hentouttasi, honteluuttasi, ja
siinä sivussa päästelet ääniä, solfeggioit aivan liikuttavasti, niin
että, minä sanon vielä, kuulee siitä soinnista kuinka vakava tunnon
asia se on sinulle tuo rääkyminen, aukeevan maailman velvoitus. Se on
näin alkuasteilla sinulle vähintäin yhtä tärkeä kuin Kurkelan Juholle
Eskon naima-atestin kuuluttaminen. Uudestaan ja uudestaan joka jumalan
aamu, milloin tässä puussa, milloin tuossa. Kun siitä pitää aivan
selvästi soiman tuo ramppikuumekin: kuinkahan käy, kuinkahan käy,
herranen aika!

Et ole, mitäs sinusta, mutta emosikaan ei ole kysynyt lupaa saako
tässä laulaa, aamuvarhaisena, kun punainen aurinko nousi, mekastaa ja
häiritä näiden puiden herraa, joka on ne pienistä vesoista kasvattanut,
karsinut ja harvennellut ja tahtoo olla itte kankaan palaisellaan.

Mutta harjoittele vain, präay päälle, se on hyödyllistä, sinulle
yksityisesti sinisen taivaan kansalaisena, ja yleisesti, meidän
ihmisten tiimalta, ainakin Saltun ja minun, se kun se Salttu rysiänsä
rustaili siinä »Kuvat kulki» ja minä lekottelin lehdon liepeellä kun
aurinko jo kauniisti paistoi ja sinä huusit lukkarin ladon katolta,
että parantaa ja parantaa vain, eijaa! Suuri tehtävähän sinulla on,
suurempi kuin minulla, en minä muista tiedä. Sinä Jumalan kunniaa
kevätkilossa, sitten kun olet oppinut, kenenkä minä, mitä minä? Sinä
räpytät kiitollisena sinisiä silmiäsi, kun saat onkimadon, kräkistelet
vanhan tallin seimen päällä ystävällisesti, seuraat sitten kun
olet tullut tuntemaan ihmisen, häntä kuin koirakin, koetat kävellä
hyssytellä kahden puolen kallistellen perässä, kun hänkin kävelee,
Jehahtelet lentoon, kun nopeammin kulkee, istut olkapäälle että siipi
tahtoo silmiä raapaista. Mitä hän, tämä ihminen? Parempansa perässä
hyssyttelee hänkin, pokkaa, jalkaa raapaisee, ja sitten sopivalla
hetkellä työntää takaa louheen. Hä hä hä, hänkin kräkistelee, mutta ei
ystävyydestä, sinne menköön!

Ja sitten vielä tappaa sinutkin Varu, Mikähän, Kukahan, ei kukaan, kun
kysymys tulee, mutta tallin lattialla lepäät, seljälläsi, jalkaraukka
pimeään kattoon päin, etkä enää nouse, räpytä. Minä vain hautaan sinut
rantaan, aivan seremonian kanssa, kun olen lukkarin poika.

Niin se oli ihminen. Se Mikälie. Mutta kun meillä on sielu — on
tottamaar jonkinlainen sinullakin, kun istut olkapäälle — niin pitää
koettaa sen puolesta, ettei sammu. Ja niin minä nyt sinulle uudelle
varikselle palkitsisin sen kun sille vanhalle kävi niin siellä tallin
lattialla. Veisaa vain etyydejäsi, älä yhtään pelkää vaikka kaihdin
saunakamarissani on alhaalla, en minä suutu, vaikka heräänkin. Minä
tiedän näet mikä maailma on, kun ei ole lintua, kun metsä on hiljaa.
Kun et sinäkään kohahda puusta, kun tulen syksypimeässä kotiin ilman
taskulamppua ja kopsauttelen päätäni honkiin. Yksin, yksinäisyyteen,
sekin saattaa sattua. Kun sinun piti muualle, muille madoille,
hiirille, kun ei täällä enää ollut. Mikä minä silloin? Kirkon multa.

Niin että laula, minä sanon kauniisti, laula hyvä Varu, ja harjoittele
minkä suinkin voimasi riittää! Minä vielä tästä ikkunasta heitän
hyviä, tule ottamaan! Se aukee joka aamu, ja kun ei enää, en minä
sitten tiedä; jos se Kukalie, joka tuli, se uusi mies, ja ehkä uudelle
varikselle. Mutta me pojat laulamme, veisaamme, prääymme! Sinä sitä
että olet, sen ajan kuin olet oksallasi, seipäässäsi Jumalan päivän
kunniaksi, ja minä että niin on, ne vähät hetket kuin on.




Masu


_Kissa, kasi, katti_: epämääräinen olio!, ollakseni käyttämättä
elukka-sanaa, joka on alentava, sanoit vaikka lehmästäkin. Hyi olkohon!
sanookin kissan kohdatessaan moni ihminen, ollakseni nimittämättä
hyväkästä ankarammin, sillä kun oli se sielu, ja nostettiin täällä
tihut tehtyään vielä taivaaseen pianaikaa. Niin, kyllähän se kissakin
saattaa olla vähän epäluotettava, tiedänmä kun niitä kaikenlaisia
luotuja on niin paljon, ja saattoi tulla vikaakin aina johonkin, mutta
usein niiden sellaista edesottamista, ellei nyt ole aivan käärme,
ammattipurrakseen, väärin tulkitaan, nuoruuden intoaan saattaa ailahtaa
ja harhaan häilähtää niinkuin ihminenkin, jolle se on lieventävä
asianhaara. Pitääpä aivan ottaa esimerkki: Minulla on vanhanajan suuri
kultabroschi, vanhankansan pehmeää parhainta arvokultaa, niin että
saattoi sen puolesta hyvin käydä niinkuin kävi, siinä kun selvästi
näkyy joku piirto ja kuin pieni kolo. Se on kissan hampaanjälki, äitini
kun levähti vähän sahviaanisohvallamme ja Mirkku, kissanpoikanen vielä
miltei, siinä mukana, niin uinahti, mutta heräsi pian siihen että
elukka hänen kurkussaan. Mirkku-parka oli nähnyt valtimon tekevän
liikkeitään kaulassa: hiiri, hiiri!, ja hyökännyt sitä tappamaan,
tullen siinä hädässä purreeksi tuota kiiltävää kultaa. Hyvä ette!
mennyt henki! Mirkkuko sen teki, sittemmin hiljainen, rauhallinen,
paras ystäväni, kerälläni vällyjen alla makaaja, niiden villatupsuja
imeskelevä! Nuoruuden hullutuksessaan! Niinkuin moni ihmispoika,
jonka luut Siperian Posliniassa, rangaistussiirtomaassa, kun oli myös
tullut jonkun kurkkuun Jostakin ihmissyystä hyökänneeksi, mutta käynyt
pahemmin.

Mutta onhan ne sympatiansa ja antipatiansa ihmisillä mistään
huolimatta: ei voi sietää toinen ylimalkaan, toinen palvoo. Mene
katsomaan Italiaan kuinka kissa muitta mutkitta hyppää syliisi
päästäkseen osilleen samalta lautaselta, istuu jauhoissa säkin suussa
kun ostaja tulee: »noh, mirri, menehän nyt siksi aikaa pois, että täti
saa jauhoja!», puodin omistaja aivan sävyisästi, eikä ostaja tykkää
yhtään pahaa.

Mutta taitaa tulla lilan pitkä preluudi. Sen minä vain vielä, että
huolimatta kolttosistaan kissa yleensä luontokappaleena sai minut
täysin ystäväkseen seuraavan tapahtuman jälkeen: Kuljen kävelyllä
Kulosaarella, olen kilometrin päässä kotoani maantiellä, niin hyökkää
Vihurin tiheästä metsiköstä kissa kimppuuni lahkeeseen tarttuen. Hyi!
sävähdin vähän, vesikauhuhullu! Mitä vielä, se oli meidän oma Mirkku,
joka oli vaelluksella hiiriä pyytämässä, ja nähdessään »papan» tulevan
keppineen, siitä niin riemastui että ryntäsi lahkeeseen. Voi minkä
hyvän työn teit! Sieluhan sinulla oli —.

Niin sitten minä tuohon pankinjohtajan kissaan, joka oli aivan jalo.
Sen oli kyllä pienestä poikasesta silittänyt ystäväkseen, mutta
kyllä hyvä myös tuli. Suvisena aikana kun oltiin vähissä pukimissa,
myös hyppää, kapsauttaa syliin, niinkuin ne Italian kissat, mutta
ei ruokaa vahdatakseen syödessä, vaan hakeutuu paidan rinnusaukosta
paidan ja ihon väliin siellä ollakseen, kelliäkseen. Sielläkö Masu,
saa Masu olla! pankinjohtaja ystävällisesti. Eikä Masu pyydä mitään,
parhaantuoksuista palaa, kunhan saa olla »isin sisässä».

Siellä ihon ja paidan välissä ajoi usein pankkiinkin, ei malttanut
johtaja kartoittaa. Vasta kun piti vieraitten ihmisten takia pukea
päällensä, Masu nostettiin varovasti lattialle, sohvalle, keinutuoliin.
Senkin ihmiset näkivät, että kun ei enää tarjennut hihasillaan ajaa,
Masu istui johtajan olkapäällä yhdessä pyörien, mutta pankkiin piti.
Yhdessä kotona, yhdessä minne vain.

Niin olivat yhtä, että tuli tästä yhteydestä aivan katastrofi.

Sitä kun ihmisen päätökset usein äkkinäisestikin muuttuvat Jumalan
säädännästä, niin tässäkin niin. Ei se johtaja vielä vanha ollut,
suunnitelmia, tuuminkeja siitä ja tuosta asiasta, hänpä kun tässä
ehtii — — Mutta ei ehtinytkään, tuli lähtö. Sairasti vähän aikaa ja
Masu vartioi uskollisesti. Mutta sitten Masu vietiin pois. Ja kun
se päästettiin takaisin, isiä ei ollutkaan. Mitäs Masu? Se hakee ja
hakee, ryömii ja konttaa peiton alla; kun vuode on lykätty kokoon, se
purkimaan sitä, vetää alas yhden ja toisen kappaleen, sitten muualta,
joka sopesta. Mutta isiä ei löytynyt.

Masu ei tahtonut syödä, tuskin tilkkasta nuolaisi kupista. Se asusti
piilossa, juoksi arasti ohi, kun näyttäytyi. Ja kun oli kulunut viikko,
toista, Masuakaan ei ollut enää, se löydettiin eteisen alta kuolleena.

Mikä sille tuli? Ei he kissasta tiedä, tiede sanoo, koira kyllä ja
hirvi saattaa kuolla surusta. Ehkä rutto? Ei Masulla ruttoa, muillakaan
ei ollut, ei mitään oiretta, oleili surunvauhkana ihmisten näkyvissä,
ja sitten loppui, kun isiä ei tullut. Isi vietiin kirkolle, Masu muuten
mullaksi mäkeen, marjaksi, pian ruusuksi vaikka ei kukaan tiennyt. Kun
oli niin kauniisti muistanut isäntäänsä.






SITÄ JA TÄTÄ SATTUMAA




Jim Higgins


»Juovat —», sanoi.

Niin, ja se on hyvin ikävää:

Kuinka moni Hautalan Liisa sai, pienoistaan lautapyöräisillä
laatikkovaunusilla lykäten, uudestaan ja uudestaan vaeltaa
postitoimistoon, kurkistaa luukusta, kalvaskasvoinen: »Onko kirjaa
Liisa Hautalalle?» Ja kun ei ollut, huoahtain taas lähteä tomuista
maantietä mökilleen, kangaspuittansa ääreen, yhteen ja samaan.

Se meni näin kesällä, vaikka mieli oli yhtä apea, mutta pahempi
tuisku-ummessa, syksyn pimeydessä, purevassa pakkasessa: ei tullut!

Jussi oli ruvennut juomaan siellä Amerikassa; joka sentin joi, joku oli
kirjoittanut.

Monet muut ne niin tekivät, vieläpä tuli sellaisia tietoja, kun
ei ollut moneen vuoteen kuulunut, että oli ottanut siellä toisen
vaimonkin. Jussikin —, jota harakka oli Liisalle naureskellut, kun näki
Liisan tulevan postista, nyt pikku Maijaa kädestä taluttaen.

Kyllähän tuon tiesi. Mutta ei se tieto näin kotikuulumina sittenkään
ollut niin repivä, kuin minkä minä sain Berlinin Aschingerissa eräältä
täysin syrjäiseltä todistajalta. Vaikka se oli aivan ylimalkainen
kyllä, mutta sittenkin, kun oli suoraan nähneen suusta, ja sellaisesta.

Te tiedätte Aschingerin, kaikki vanhempi polvi: jonkinlainen Elanto,
Kaupunginkellari, mutta ei tarvitse ottaa päällysvaatteita pois,
astuu vain palttoo yllä ja keppi kädessä minkä pöydän ääreen tahtoo,
tilaa tarvittavansa, saa sen heti edeskäyvältä halpaan hintaan, ottaa
vielä lasin olutta tahi pullon seftterivettä, ja lukee sitten lehteä
tyytyväisnä.

Satoja ihmisiä tulee, menee, ei kukaan tunne, vahtaa, saat olla omia
olojasi, ei musiikki häiritse, kaiken maailman kielet vain hälisevät,
mutta se ei tee mitään, lepäät kättesi, ajatustesi ponnistuksesta ja
virkistyt.

Erinomainen paikka!

Minäpä kerran taas sinne, niinkuin tavallisesti. Kun sitä vielä, usein
käyvänä, kokee pyrkiä samaan osastoon, jopa samaan pöytään, jonka
ääressä on tottunut olemaan, jos sattuu olemaan vapaana, minäkin sillä
kertaa tavoitin ja sain pienen ympyriäisen, aina puhtaaksi kuuratun
pyökkipöytäni.

Hoh! istua siihen huokaamaan; jos vielä on lämmin, riisuit
päällystakkia! ja panit lakkisi läheiseen naulakkoon; hoh!
»Lokal-Anzeiger» hyllyltä — missä meni mukavammin iltatuntisi;
kun sinun toki syömänkin piti, ethän Bachilla, Richterillä ja
Loewengardilla elänyt.

Tschemulpo, Varjag, Korejets —torpedoineet —! Tulee sota ryssän ja
Japanin välillä: Mitä perspektiivejä! Kun sitä juuri innokkaimmin ahmii
noita järkyttäviä sähkösanomia ja niiden kommentaarioita, ilmestyy
siihen hattuaan nostaen muuan Musta Mooses, lyhyenläntä keikkaselkäinen
neekeri.

Gestatten Sie? niinkuin Saksassa on tapana: muitta mutkitta hän
istahtaa minun, Suomen kannalta muka yksityiseen, pöytääni. Minua
vähän kismittää, olisin halunnut olla yksin tällaisessa jännittävässä
tilanteessa.

Musta herrasmies tuntuu puhuvan saksaa suunnilleen yhtä kankeasti kuin
minä, mutta ymmärrettävästi, ja ymmärsi.

Alettiin tietysti hetken sensatiosta, syttymässä olevasta
Venäjän-Japanin sodasta. Hänen huomiotaan kaiketi herätti minun intoni
asiassa, ja hän kysäisi siihen tapaan että: mistäs kaukaa vieras?

Minua huvitti laskea vähän leikkiä Mustasen kanssa: »Kuurtaneelta!»
minä vastasin.

Hän ei puhunut hetkeen aikaan mitään, sitten hän napautti sikaristaan
tuhkaa kuppiin ja:

»Kuinkas se Salmen Jussi nyt jaksaa (wie geht’s!)

Oletkos Piru, Musta Mooses?, minä itse tykönäni —.

Mistä pitää? Ja kun en minä tunne koko Salmen Jussia: toisesta päästä
pitäjää! Tunnustanpa häkeltyneeni aikalailla.

Sain kuitenkin sekoitetuksi asian, niin ettei tietämättömyyteni tullut
esille; ihmettelin jatkuvasti että mistä piti — —?

No, hän samassa kaivannossa Amerikassa suomalaisten kanssa: siellä myös
kuurtanelaisia, Salmen Jussikin, jonkun sanan taisi silloin heidän
kieltänsäkin, vaikka nyt unohtanut, kun ollut täällä Apollo-teatterissa
koomikkona pitkät ajat.

Niinkö pieni tämä maailma! Sattui.

»Joo, ne suomalaiset ovat hyvää väkeä, kelpo kavereita, mutta niin
pahoja väkevän perään; vahinko!»

Hautalan Liisa postiluukulla: onko tullut — — —?

Omapa enoni siellä hulttiomena kuollut —.

»Niin, taisivat olla.»

En tiedä kuinka tämän mustan miehen todistus niin viilsi sisintäni,
viiltää vieläkin, kun muistan. Alempi, vähän kuin luontokappale oikein
Luteeruksen oppiin kastetulle —, tulee ja neuvoo, nuhtelee; mitä se
muuta oli minulle, muka maisterille.

»Ei Te tainneet tulla tuntemaan sitä Maanuksen Eljasta, Kaartaneelta
myös?»

Sitä tuli siinä hengessä kysytyksi samoin kuin Hooverilta entinen
Tornion muija: »Näikkös sitä meidän Jannea siellä», kun juoksi ja piti
hengästyksissään linjaalikärryjen peräistuimesta kiinni.

Ei hän ollut tuntenut.

Muistinkin samassa että Eljas oli ikämies meihin nähden.

Se on näet sillä lailla, minä rupesin selittämään ja kuin
puolustelemaan, että kyllähän ne suomalaiset ryyppäävät, ja kuka sanoo
mitä muutakin pahaa tuottelevat, mutta sitten ne taas toisinaan siitä
lakkaavatkin yhtä rajusti kuin rupesivat; sillä silmänräpäyksellä: ei
märkää, ei sitä tippaa! Kuin moukarilla kuolleeksi koko entinen elämä.

Niin että aurinko taas paistoi ja linnut lauloivat. Niinkuin Maanuksen
Eljakselle ja hänen kauttaan tuhansille muille, joista monet jo olivat
katuojassa. Minä siitä sen jutun »Neljäkymmentä selkään», siinä »Kuvat
kulki vielä».

Tiesikö hän mitä se raittius?

Se, kun ei ota vaikka sinä, te, koko maailma ottaa.

Yes, se temperance, »teetotaller»!

Enemmän: ei kuninkaitten kutsuissa, prinssien, prinsessain pidoissa, ei
Kaanaan häissä! Niin, sellainen se pitää ollakin, ettei Hautalan Liisa
lutuvaunujen kanssa maantiellä —.

Jim Higgins, se hän oli, kun sitten sain hänen korttinsa, Jim nauroi
ensin valkeat hampaansa esille, ja nosti olutlasinsa, mutta tuli
vakavaksi kun minä vastasin seltterilasilla. Kun se enokin siellä
Calumetin katuojassa —. Järkimies, Higgins, vaikka musta.

Auf wiedersehen! muka, mekin, niinkuin sitä koskaan nähtäisiin.

Hengessä kyllä; nytkin, tuon lyhyenlännän keikkaselkäisen miehen:
juovat!

Moitinko minä häntä siitä mielessäni, vai kiitin?

Ehkä kiitin; omalta kohdaltani ainakin.




Punainen ruusu


Juttusin minä mitä juttusin, aina se on »muistelma» ihmisten mielestä,
vaikka ei ole totuutta toisinaan siteeksikään, mutta kun minä
puhuttelen ensimmäisessä persoonassa henkilöitä, vaikka en ole niitä
koskaan nähnyt, eikä niitä ole tainnut aina olla edes maineena.

Mutta tämä nyt on melkein selvä muistelma, taikkapa »tosikertomus»,
sanoisin, ellei ne tekisi sellaisista jotkut vähän leikkiä,
kirjailijanhan pitää itse keksiä ja kompuneerata kaiken.

Ennen maailmassa oli Waasakin, joka nyt on aikamoinen Baabeli, kovin
pieni kaupunki, vaikka siellä oli kyllä kasvuainesta jo 1880-luvulla,
kun oli uusi asevelvollisten pataljoona, kouluja kahdella kielellä,
lääninhallitus ja hovioikeus jne. Mutta ennenkuin päästiin nousemaan
täysin Vanhan Waasan palon jäljiltä, meni tietysti alkaa. Juuripa
tuo kouluasiakin edisti merkittävästi asutusta. Pitihän pilteillä
olla katto yllä, jos maalta tulivat, ja maaltahan sitä etupäässä
koulutettiin. Kun vielä olivat taitamattomalla hoidolla romauttaneet
Kirkollisviraston Leski- ja Orpokassan, niin että muutenkin
niukkuudessaan avuttomat pappien perheet jäivät aivan puille paljaille,
nämä koettivat huolehtia lastensa koulunkäynnistä siten, että
viimeisillään rakennuttivat sitävarten talon kaupunkiin. Siinä saivat
lapset asunnon, siinä itse leski, ja voisi vielä pitää täysihoitolaisia
Ja »vuokrata ulos». Varakkaammat kauppiaat taas rakensivat puhtaina
liikeyrityksinä maaltapäln talon, siinähän saivat lapsetkin sitten
tyyssijan koulua käydessään.

Mutta minä olin niitä pilttejä, joille ei kannattanut omaa majaa,
pistettiin vain vuokrattuun ullakkokammioon, hoitaja mukana. Toveriksi
ja vähäiseksi menon helpotukseksi joku toinen, jolle ei ollut
edes hoitajaa mukaan panna. Siinä ahtaudessa elettiin, kasvettiin
viheliäisen kärylampun valossa tietokansalaisiksi ja jouduttiin
maailmalle.

Koulupoika-asuntoja oli monenlaisia, perheen varallisuudesta ja
sivistyskannasta riippuen. Oli tilavia, valoisia huoneita eri
keittiöineen hoitajaa varten, kotoa tuotuja herrashuonekaluja, kauniita
mattoja, Jopa isoja seinäpeilejä, eri kirjoituspöydät jne. Minulla ei
ollut onnea saada sellaista ja siksi aina, jos ei juuri kateudella,
sillä sitä ominaisuutta ei minulla, jumalankiitos, ole koskaan ollut,
niin kumminkin jonkinlaisella alemmuuden kaiholla, kävin sellaisissa
asunnoissa oleskelevien toverien luona.

Seurapiiri?

Minun seurapiirini oli samaa köyhälistöä toisessa päässä
ullakkovinttiä: siellä olevassa yhtä pienessä kammiossa asuvat
sisarukset, Östmanska, nuori leski ja hänen sisarensa Anna,
ruotsinkielisiä sekatyöläisiä milloin missäkin hommassa, Anna eritoten
lastaustöissä, kun meri oli auki, talvisaikaan taas kanniskeli
ympäri nisukoria, joka oli siihen aikaan hyvin luontehikas ammatti,
varsinaisesti muijien hoidettava, mutta niinkuin tässä tapauksessa,
nuoremmallekin soveltuva. Sitten erinäiset sotamiehet, jotka kävivät
sisaruksia tuolloin tällöin tervehtimässä, olihan siinä maailmaa
aukeemaan.

Mutta en tahdo kehittää tästä sivistyshistoriallista kuvausta, ja
miltäpä perustalta lähtien, yhdyn suoraan tosikertomuksen juoneen.

Kävi niin, että kun syksyllä tulin uudestaan kouluun ja samalle
ullakkovintille, Östmanska olikin Hellmanska, ja kamarissa asusti myös
tämä Hellman, mikähän oli miehiään, tietysti minkä tekijä hyvänsä,
niinkuin Östmanska oli ollut ja Anna.

Missäs Anna, kun joulu lähestyi, ja häntä ei ollut näkynyt hetkeen
aikaan, vaikka muuten päivittäin?

Hän oli linnassa! Linnassa ja vallan vesikopissa.

No herranen aika! joo, hän oli kantanut ympäri Björkmanin nisuja ja,
sanoivat, panetellut leipuri Johanssonin komentoa sikamaiseksi, ja
kuinka kisällit joivat leipomossa ja hyi! — —

Mutta Johansson kysyi kunniansa perään ja vaikka sanomalehdissäkin
Johanssonista kirjoitettiin vähän samanlaisia juttuja, ei auttanut,
Annan piti vesikoppiin.

Mutta tästä tulee kohta iloisempaa: Ennen Annan linnaan menoa oli
juuri ollut tapahtumassa niin, että yksi hampuusi Mattson, todellinen
»hamnbus», satamajätkä, kuten Anna itse, yksi siellä ullakkokamarissa
kulkijoista, oli aikonut mennä aivan naimisiin tämän Annan kanssa,
mutta oli tullut tuo vesikoppiin meno väliin.

Vaan nyt se oli tapahtuva, ennenkuin joulu tuli ja kiireesti, sillä se
tuli kohta. Niinpä oli siis sovittu, että Anna tulisi miltei suoraan
linnasta vihille, sen kun kerkiäisi käväistä kotona panemassa vankasti
vaatetta ylleen, päällimmäiseksi sisar-Hellmanskan sillä aikaa neuloman
valkean hääpuvun. Paljon vaatetta, sillä se oli tarpeen syystä, joka
heti selviää. Oli näet jo aika kirpeä pakkanen ja oli niin järjestetty,
että sen pienen joukon hampuusikavereita ja niiden akkoja, joka oli
kutsuttu vihkiäisiin, piti saatella nuorta paria, ei kyllä niin
nuortakaan, mutta miksikä heitä sanoisi, näitä vastavihittyjä siis,
heidän uuteen asuntoonsa, joka oli pieni ullakkokamari köyhälistön
kaupungissa, ns. »Kapsäkissä». Siellä oli varsinaiset häät, ne piti
tietysti olla, ja sinne olisi juhlasaatossa pariskuntaa seuraten
marssittava pastorinkansliasta, jossa puolisot olivat vihittävinä
ja jonka edustalla hääväki odotti hankea narisuttaen ja jalkojaan
tömistellen että tarkenisi.

So, tulevat!

Henrik menee edellä!

Henrik, se olin minä, ja minulla oli 5 markan harmonikkarämä, jota olin
opetellut, sotamies Liilaa esikuvanani pitäen, soittamaan.

»Henrik spelar nu en marsch!»

Minut oli näet seurapiiriin kuuluvana ja erityisesti pelimannin
ominaisuudessa kutsuttu häihin.

No, minä työtä neuvottua, uloskasvettu talvipalttoo, joka minun oli
ollut pakko tukkia ylleni, koska oli pakkanen, vaikka eivät 11-vuotiaat
juuri mielellään pidä tuimimmallakaan pakkasella palttoja, niin se
ylläni vähän vaikeutti soittoani, mutta asetuin urhoollisesti jonon
etunenään ja laskin palelevilla sormillani »Porin marssin». Me läksimme
liikkeelle, minun perässäni hääpari, Anna Mattsonilla valkoinen puku,
mutta paljain päin, vaikka nurkat paukahteii, ja päälaella jonkinlainen
paperikukkaseppele josta nauhat liehui, Mattsonilla taas punainen
paperiruusu rinnassa, verkatakkiin pistettynä, ja hänkin koetti
juhlan kunniaksi pitää karvalakkiaan kädessään. Me löimme kaikki
jalkaa tahdikkaasti katuun ja olimme kaiketi arvokkaan näköisiä, jos
vastaantulijat olisivat lankeavan hämärän takia tarkemmin nähneet.

Tulimme sitten matkan päässä huoneeseen, joka oli erään Kapsäkkitalon
alakerrassa, koko talon päätyhuone, miltei pieni sali. Aika viihdykkään
näköinen valkeine uutimineen ja kun vielä oli vanhan tavan mukaan
ripoteltu katajanhakoja maalaamattomalle lattialle, niin se vaikutti
oikein juhlalliselta.

Siinä istuimme aluksi hiljaa paikoillamme, ne jotka sopivat istumaan,
jostakin ilmestyi kahvin ja vehnäsen tarjoojat, jotka toivat erikseen
jokaiselle, minullekin.

Sitten niitä rupesi nousta kolisemaan jonnekin yläkerrokseen, josta
päältämme kuului puheen sorinaa. Niitä tuli sitten ihmisiä sieltä
ylhäältä, kokoontuivat tähän katajanhavuhuoneeseen, ja minut pantiin
soittamaan pienellä harmonikallani. Tavallista polkkaa tietysti ja
sukkelaa, ensimmäisinä sen aloittivat Anna, tuo paperinen myrttiseppele
päässään ja Mattson, lyhempi kuin Anna, jollakintavoin hirtehisen
ja hymyilevän roiston välimuoto. Hän löi pyöriessä lujasti jalkaa
lattiaan, ja näytti siltä kuin olisi jo näin alkaa päältä ottanut. Minä
laskin vinhasti, reippaassa rytmissä ja Hellmanska nyökkäsi minulle
mennessään ystävällisesti kuin silmää iskien. Sitten kannettiin taas
sisään kahvia ja toisia kuului kolisevan ylös yläkertahuoneeseen, sinne
meni Mattsonkin, eikä enää tullut alas, paitsi viimeisessä kohtauksessa
vähän erikoisella tavalla.

Alasjääneet pyysivät kahvinsa juotuaan valssia. Ei monta paria
ollutkaan, oleskelivat siellä ylhäällä. En tiedä, minua huvitti jo
vähän sillä ikää laskea leikkiä, ja alotin valssin tuolla tunnetulla
»Paakari pani valssiksi», jota nämä ruotsalaiset nähtävästi eivät
tunteneet, ainakin he sydämen halulla läksivät heippasemaan. Mattsonia
ei nyt ollut, mutta pitkillä vaaleilla viiksillä varustettu Hellman
vei myrttipää Annaa. Sieltä ylhäältä rupesi vähitellen kuulumaan yhä
suurempi möyhinä, mutta me tanssimme ja potkaisimme jalkaa edelleen
siitä piittaamatta.

Sitten aukeni ovi ja Hellmanska itse kantoi sisään tarjottimen, jolla
oli laseja täynnä punertavaa ainetta. Se oli portviiniä ja sitä minäkin
sain, vieläpä Hellmanska toi sitä minulle soittoniekan ominaisuudessa
aivan ensimmäisinä, joka suuresti kohotti minun itsetuntoani. He olivat
nähtävästi »saalanneet» yhteisesti, tämä hamppariväki, kaiken juhlan
fluidumin, sillä mitä Mattsonilla olisi ollut ja linnasta tulleella
Annalla ei ollenkaan.

Tanssiskelimme edelleen silloin, tällöin, saimme vielä kahviakin,
niin sitten kesken kiperän polkan ylhäältä rupesi kuulumaan entistä
äänekkäämpää möyhinää, joku hihkui ja kuin olisi hyppinyt samalla, niin
että katto heilui. Minä tulin levottomaksi, että putoaako koko katto ja
lakkasin soittamasta. Niin sieltä kuului naisäänen kimeä kiljaisu.

Jess endo! Hellmanska kuului sanovan, syöksyi eteiseen, jonka ovi jäi
auki ja siitä minä kuulin ylhäältä hätäistä puhetta ja jotain repimistä
kuin olisi kauppamiehen tiskin takana hampaita vihlovasti revitty
serttinkiä. Ymmärsin sitten perästäpäin, että ne olivat koettaneet
repiä siteitä, sillä Mattson se juuri oli, joka oli hyppinyt, itse
Mattson, sulhanen, ja lyönyt puukolla Kroksnäsiä. Möyhinää jatkui ja
kotvan kuluttua sieltä tuli kuin lennossa eräs nainen, joka riensi
ulos ja mennessään kimeällä äänellä huusi: »puliisi puliisi» ja kuului
juoksevan kadulle päin. Sitten ylhäältä tuli pää edellä pitkin jyrkkiä
vinninportaita kolinalla mies, ruusu rinnassa. Hän jäi lattialle
makaamaan.

»Härrijee endo!» Hellmanska siunasi. »De ju Mattson, fuurt hiit
mevatten!» Hän näytti kumartuvan katsomaan, että kuinka käytiin.

Sitten kuului hangen narinaa ja tuli eteisen portaita ylös puolijuoksua
kaksi konstaapelia, sapelit kolisten, jolloin Mattson näytti kuin
vaistosta virkoavan.

Mutta silloin minä, hoitajani ja huonetoverini, katsoimme parhaaksi
poistua koko tilaisuudesta, koska jatkuva yhdessäolo näytti suorastaan
vaaralliselta.

Ja siihenpä sitten koko seurapiiri minun puolestani jäi, sillä kohta
oli minun lähdettävä vaatimatonta kotia kohden, joulupuu ja pyhä rauha
väikkyi mielessäni, ja yhä elävämpänä, aivan jo tuoksuvana, kun sitten
kotivaljaitten peltru soi raikkaassa kuusikossa ja tuli alkoi paistaa
tutusta ikkunasta.

Niin, en nähnyt Mattsonia, en Mattsonskaa, Hellmanskaa, kun joulun
jälkeen vielä muutimme uuteen ullakkokamariin, entistä isompaan ja
valoisampaan toisella puolen kaupunkia, ja aikakin sitä myöten muuttui,
niinkuin mies varttui ja vahvistui.

Kuulin vain, että Mattson oli viety joksikin aikaa, kun Kroksnäs
kumminkaan ei ollut kuollut, sinne, josta Anna-morsian, nyt vasta
muistan kuinka hän oli vesikopissa laihtunutkin, juuri oli päässyt
tähän iloiseen tilaisuuteen, joka oli iloinenkin, jalka palkkiin
paukahti, vaikka sitten niin kävi.

       *       *       *       *       *

Täällä maailmassa hyväkkäässä kohtalot kulkee kummasti usein.
Minkälaista naamaa olisi näyttänyt tämä äskeinen seurakunta,
minkälaisen naurun hohauttanut, jos joku olisi heille tuottanut,
että niillä sormilla, joilla heitä marssitettiin paukkuvaa katua, ja
jotka nyt tässä »laula kukkoa» tälle hipsuttelevalle, aina välillä
ryyppäämässä käyvälle häähuoneelle, että niillä kuninkaita, ruhtinaita
kateltaisiin, edellisiäkin aivan kolmessa polvessa!

Se kävi niin. Ja oli vielä niin, että se siellä korkealla lopuksi piti
vähän yhtä tämän kanssa täällä Mattsonin ja uuden Mattsonskan matalalla.

Näistä kuninkaista yksi puheli näin: Kun minä jotakin sanoakseni
keksin kysyä: »Koskas Teidän Majesteettinne tulee Suomeen taas, siitä
viimeisestä taitaa jo olla vuosia?» tämä vastasi: »Kaunis maahan se
on Suomi, mieli tekisi, taidan tulla piankin, jos tässä saa _virkansa
pitää_!»

Virkansa? Kymmenen vuoden perästä se vietiin.

Saanut ja saavat sellaiset herrat kaikenlaisia kätellä. Minua nyt, joka
puolestani olin hamppareita, tiedä viinasilmä murtovarkaita saatellut,
»Porin marssia» sellaisten edellä ja niille kättä paiskannut! Mutta
suoraan sellaisia, mitä lie miehiä, jotka paukuttavat maailman
perustukset järisemään, jotka surun marsseja rauniokaduilla; sitä itkua.

Niin että et sinä Mattsonni-parka siellä »Kapsäkin» ylisillä — puliis!
puliis! — ruusu rinnassasi, yksin. Niillä toisilla ristit ja tähdistön
hinkinkannet, ja nekin!




Prauni


Jaa Prauni! Kyllä hänkin sen vielä muistaa. Oli yhdessä työpaikassakin
jonkin aikaa, vaikka ei hän sattunut olemaan silloin sillä
paikkakunnalla, kun se kaivosonnettomuus tapahtui.

Olipahan eräs, joka näin jutteli, kun kävin tiedustelemassa minkälaista
se oikein oli, kun muistin nuorena miehenä kuulleeni jostakin
»suomalaisesta neekeristä». Tähän tapaan se oli ollut:

Ensiksikin, kaipa miehen nimi oli ollut _Brown_, sellaisia niitä on
Amerikassa miljoonia, niinkuin on Ruotsissa vaikkapa Anderssoneja,
ja joitakin Lehtosia tukulta taas Suomessa. Suomalaisten suussa vain
tuli Prauniksi, joka olikin oikein, paitsi tuota kovaa p:tä. Hän oli
värillinen, oikea musta, ja tietysti toiskielinen. Iso mies, niitä
kaikkein suurimpia, jos ei ajatella sellaisia, jotka lähtevät itseänsä
näyttelemään.

Prauni kun laski kätensä tavallisen takiaisen päälaelle, antoi sen kuin
pudota vain, jos oli jotakin kenkkuillut, kyllä siinä leuat eri lailla
yhteen loksahti. Sitä oli joskus sattunut, vaikka Prauni muuten oli
rauhallinen mies, mutta vääryyttä ja kälmiyttä ei kärsinyt, olkoonpa
että olikin tuollainen pakananvärinen.

Muistelen sanotun että hän oli vielä orjan poika, ja sellaisena
yksinäinen, ettei ollut ainakaan mitään joukkoa, vaikka ei ollut aivan
nuorimpia. Mutta hevonen sillä oli, »Jäcki»-niminen, ja siitä se
kovin piti. Prauni, niinkuin hevosensa, oli mainari, ja oli joutunut
sellaiseen kolikaivantoon, jossa oli paljon suomalaisia, härmäläisiä
erityisesti. Oliko karskeissa härmäläisissä jotakin luonteenyhteistä,
hyväksi tuttavaksi vain tuli näiden kanssa, niin että oppi Härmän
kielenkin. Istuskelihan joskus suomalaisessa yhtiökaupassa köysiläjän
päällä syljeskelemässä niinkuin muutkin miehet, kun oli vapaata aikaa,
ja kun sitten sattui puotiin tulemaan joku vastatullut, »rinhooli»
(greenhorn), jonka heti näki, Prauni siitä vain läjältä ojensi kätensä,
musautti olkapäälle ja paukautti yhtä karkealla bassoäänellä, kuin
oli iso: »Päivää, mitäs isänmaahan kuuluu?», selväksi härmäksi, niin
että toinen silmät ympyriäisnä. Sanovat »isänmaaksi» erityisesti
Etelä-Pohjanmaata. Itse Piruksi sellaista saattoi luulla mökin poika
Naarasluomalta, kun ei ollut vielä sivistystäkään viljemmälti, ei
kaikiste kansakouluakaan käyty silloin.

Sillä bassolla kelpasi jymäyttää »Mahtavasti, voimakkaasti»
paikkakunnan suomalaisessa sekakuorossa, jossa Prauni tietysti
myös lauloi, kun oli kerran lauluääni ja musikaalisuutta, niinkuin
neekereillä yleisesti.

Vuosikausia suomalaisiin tottuneena ja heihin sulautuneena Prauni jo
alkoi itsekin katsoa itseään paremmin suomalaiseksi kuin, niin, mikä
hän oikeastaan oli, muukaan —, »neekeri» ylimalkainen, satoja miljoonia
maailmassa, »amerikkalainen», mitäs se sanoi, O'Connor irlantilainen,
Silvio Malatesta italialainen — saman kaivoksen miehiä, amerikkalaisia,
mutta kumminkin tavallisessa puheessa niitä toisia. Miksei hän voisi
olla suomalainen yhtähyvin ainakin kuin amerikkalainen?

Ja niinpä Prauni vastasikin, kun toiskieliset kysyivät »Miksi et ole
työssä?»: »Meillä suomalaisilla on Juhannus!» Minkälainen mahtoi
olla Praunin mielestä siellä »kotona»: tytöt valkeissa, tuomenkukkia
hiuspalmikoissa, sen hän oli kuullut, hanurinsoittoa järveltä, koivuja
kuistin edessä — noh, kyllähän sen saattoi täälläkin kuvitella.

Ja loppujen lopuksi: Prauni tunti myös nimen Rannanjärvi. Kun oli
riuskea, rempseenpuheinen mies, loksahutti kämmenellään kälmin
leukaperät, oli missä oli että tuntui —, siispä Rannanjärvi!

— — Niin sitten tuli Prauni-Rannanjärvelle kovat paikat.

Härmän pojat olivat ansainneet niin paljon rahaa, että sopi ruveta
ajattelemaan kotiin lähtöä. Hankittiin setseleitä ja osteltiin
tulijaisia. Mutta mihinkä Rannanjärvi?

Iso mies otti tämän sydämelleen kuin lapsi. Mihinkä tosiaan hän? Oli
tottunut näihin suomalaisiin, ei ollut muita ystäviä, toisistakin
neekereistä vieraantunut, ei muuta kuin »Jäcki»-parka tallissa, paitsi
nämä härmäläiset. Miltä kannalta tämä kaikki sitten oli otettava.

Lähde Härmään Rannanjärvi! Siellä on komea kirkko, lakeaa silmänkanto,
ruis lainehtii ja peli soi. Kyllä sinä siellä aikahan tulet! ja siellä
on Isoo-Sanna, pitkä ja römeä-ääninen niinkuin sinäkin. Palstatila
säästötaaloillasi, ja Isoon-Sannan kanssa pappilaan, kyllä se tulee, he
takaa! Mikäs siinä, tilaa tiketti, Rannanjärvi!

Rannanjärvi kulki ja kamppaili.

Puolesta leikistä tuli Praunin kohdalta vihdoin totinen tosi, kun hänen
osastonsa paasi vielä oli kannellut tarkastajalle Praunin röyhkeydestä,
ja Prauni saanut varoituksen.

Pääsethän sieltä poiskin, olivat suostutelleet.

Hän tilasi tiketin.

Mentiin Charles Hillin saluunaan viimeistä iltaa istumaan. Setselit
oli valmiiksi pakattuna, tiketit taskussa; olla nyt vain. Huomisin
mentäisiin vielä kaivokseen, mutta sitten Härmää kohti.

Ei paljon otettu, kun vielä töihin piti; sen verran.

Laulettiin kotimaan säveliä, Rannanjärvestäkin —, älä piittaa mitään
Prauni! Prauni itsekin veteli »Isoontalon Anttia ja Rannanjärveä»,
ja niitä toisia vienompia. Prauni tuli hyvin helposti liikutetulle
mielelle, vaikka oli sellainen jättiläinen.

»Älä ota Prauni enää!», Porren Kaappoo jo varoitti.

»Piru mahri! Minä lasken käpäläni paasin klanille, saatta nährä!»
Prauni tuotteli.

»Karun niin peijakkahasti, kun myyn »Jäcki»-paraan sille Connorille; ei
olisi pitänyt myyrä.»

»No ethän sinä sitä taas Härmähä olisi viittiny viärä.»

»Miksen olisi. Se on sellaane elukka, jotta se itköö vissihin kus se
näköö, jotta mä en enää tuukkaa.»

Prauni itki itsekin —; ehkä Kaapoolla oli aihetta varoittaa.

— — Mentiin sitten huomisin alas, Praunikin vielä sen kerran »Jäckinsä»
kanssa.

       *       *       *       *       *

Eikä enää tultukaan.

Sattui se suuri Hannan kaivosonnettomuus, jossa suomalaisiakin meni
262, kahta vaille kaikki nekin härmäläiset, joilla jo oli tiketti.
Praunikin ja Jäcki, Jäcki lyyhistyneenä polvilleen kärryjensä eteen,
Prauni suitset kädessään kuin nukkui, pää rinnalla riippuen. Jäkin ei
tarvinnut itkeä.

       *       *       *       *       *

Kun tulivat kotiin ne henkiin jääneet, niin juttelivat
sunnuntai-iltana, aueriltana, kun kytösavu tuoksuu, Praunista, Jäkistä
ja niistä toisista kuuntelevalle kansalle.

»Sun se olis ottanu Sanna, olisikko tullu?»

»No sepä tiettyä!», Isoo-Sanna loksahuttj kuin Prauni kämmenellään,
kukapa Sannan hämmensi, samoin riuskean kuin Prauni.

Mutta oli mikä oli, kun hän yöllä aitassaan mietti, mietti yksinäistä
väkevää Mustaa Moosesta, mutta joka itki kuin lapsi Jäcki-raiskaa,
hänenkin täytyi vesistellä, linnun aitan katolla rapistessa ja
harakkain peuhatessa, ettei tahtonut senkään takia uni tulla silmiin.




Kessuja


Se on kyllä kaunista kun tähti kimmeltää taivaalta, kun sattuu johonkin
sellaiseen vähän erikoisesti näkyvään kiinnittämään huomionsa, tulee
sellaisia runollisia ajatuksia että »vasta tähtein tuolla puolla», ja
»sitten tähdissä», itse tähdissä, kun täällä on ollut niin raadollista.
Ja varsinkin kun tähti tuikkaa veden kalvoon, niin että siinä on heleä,
vipajava hopeavana, viiru ikiylhyydestä tänne meidän viheliäisyytemme
päälle, silloin jo aivan laulattaa, tulee mieleen mitähän tulee jotakin
pikkumurheellista hyräilyä, ja on niin soma olla, kun ymmärtää.

Niin, kyllähän ne tähdet sillä lailla paistelee. Mikäkuka havaitsi kun
leppäkeppinsä kanssa kulki iltahämyssä eli taisipa olla jo pimeässä,
Ja näki että silläkin linjalta, jolla Matti Päistäräisen uusi soma
sauna oli järven rannalla ja aivan töyrän alla, että sitä ei huomannut
helposti, eikä tiedä olisiko hänkään tieltä päin kiinnittänyt siihen
katsettansa, ellei tuo tähti olisi johdattanut, niin sillä linjalla se
katseli ja kuvasteli itseänsä pikkujärven pintaan. Siinäpä runollinen
saunanpaikka! Vähän nekin ajattelivat, jotka menivät päivällä rantaa
pitkin kirkkoon ja näkivät tönön tiheässä lepikossa. Saatikka, jos
olisivat nähneet illalla ja syksy-yönä kuinka tähti leikitsi niinkuin
ma sanoin.

Siellä sitä oli mukava oleilla, kun oli hyvää aikaa näin sotatilassa
oltaessa, olla muulloinkin, ei vain silloin kun kylvettiin, joka
sekin oli toista kuin vanhassa tihnusaunassa, joka nyt teki vain
pyykkituvan virkaa, täällä uudessa saunassa ei saanut alituisesti
tuhrata ja loiskuttaa, Päistäräinen ei sinne päästänyt sellaisille
asioille. Eikä paljon muillekaan, hän tarvitsi saunansa melkein
omiin nimiinsä. Kun oli se kessumaa, oikeastaan kaksikin, toisessa
toista, toisessa toista lajia. Se kannatti hyvin, niin että sopi
nähdä vaivaa. Ja kessun lämmitys ei olekaan helppo asia. Oikein hyvä
kessumestari ennen oli kuin mikäkin Celsius: sormenpäät tunnustelivat
aivan murto-osa-asteen tarkkuudella lämpöä jo oven raosta, se piti
olla justiin, ei liika vähän eikä liikaa, että oikein kuivaisi eikä
haihtuisi tuoksun leppoisuus. Ja kun oli Päistäräisella pieni sauna,
niin piti kuivata monta saunallista ja pitää monta pientä valkeaa, niin
että savua tuprusi yhtämittaa tornista. Kylläpä se Päistäräinen kylpee!
ihmiset pikkujärven tuolla puolen, kun eivät tulleet ajatelleeksi
kessunlämmitystä, oli vielä siksi outoa. Sinä lämmitysaikana piti
käydä kylpemässäkin vanhassa saunassa, jonka kiuasvehkeet oli vielä
paikoillaan, uuteen Päistäräinen ei päästänyt ketään muita kuin
Jahvetti-poikansa apulaisekseen, joka oli siinä alle rippikoulun.

— — —

Kovin ne ovat tottuneet pahoiksi karvaan perään siellä jossakin!
pahkuloivat, kun lomalaiset sotilaat tuppasivat pitämään melkein
pahaa elämää maantiellä kahvilan tienoilla. Haisi hokmannilta koko
mäki, jos kulki ohitse, niiden kun pitää aina kaataa tippoja sekaan,
olipa vaikka pontikkaa, joka on ilmankin jännää. Mutta mistä niiden
piti saadakin tuota niruainaa, pontikkaa, sillä sitä se toki pohjalta
oli, äänestä ja möyhinästä kuuli? Ei ne oikeita viinoja niin, kaukaa
piti kuljettaa, eikä saanutkaan, kun oli lait kovennettu, muuta kuin
lirauksen miestä kohti. Niin kun ei siitä ruvennut tulemaan loppua
tuosta maantierähjäyksesta, ja yksi ja toinen vanhempikin isäntä
hojaantui joukkoon, niin Leveelän Lissu pani sellaisen tutkinnon
toimeen kamarissaan yöntietämänä, että alkoi herua merkillisiä asioita
ilmi.

— — —

»Oletteko te hulluja!» poliisi Möhkyri akoille, jotka vaativat häntä
mukaansa, »tässä häpäisemään itsensä, siitä ei tule mitään!» Mutta akat
eivät hellittäneet: Se oli tullut Leveelän Matin suusta. Lissu kun piti
päälle, mistä se sen olisi saanut, lähde pois vain!

Sitten eräänä syysiltana kun Päistäräinen taas kuului olevan kessuja
lämmittämässä, kopistettiin rantasaunan ovelle. Ei hiiskausta. Mutta
valoa pilkotti peitetyn ikkunan takaa. Kopistetaan jatkuvasti, ja kun
ei avata, alkaa poliisi Möhkyrinkin usko horjua, ja hän sanoo tiukasti:
»Järjestysvallan nimessä!»

Ja kuinkas kävi: itse Päistärän Matti ja hänen Jahvetti-poikansa
keittävät _viinaa_! Helmeilevää ainetta tippui tuutista
sikunanhajuisessa saunassa vanhaan kunnianarvoiseen tammilekkeriin.

»Kehtaat, _herra_ Päistärä, _kansakoulunopettaja_!»[historiallista!]
Leveelän Lissu jahkaisi jaksonsa.

»Kuinka tämä on selitettävä?», Möhkyri-Mattikin.

Sitä ei voitu selittää kuinkaan, ei kukaan, ei opettaja Päistäräkään,
eikä hänen poikansa, yksi hyvä yhtiökumppani. Se nyt, että kun tähden
tuikkaessa ja leppäpuun rapistessa, saunan suloisessa hiljaisuudessa
otti itsekin pisaran, tuntui kuin olisi veri virrannut väkevämmin,
_hengen_ veri: sitä lenteli ja liiteli kuvitus jos missä maailmoissa,
haukanpoikana, pääskysenä aika kypsäikäinen mies. Tulipa runoakin
rustatuksi. Ja miksei opettajankin saisi vähän hiprahdella muuten
vain, tuolloin tällöin, punottivat ne suuremmatkin kyvyt, ponssarit
päivällisillään ja päivällisten päälle, tiloillaan, juhlahuoneissaan.
Mutta kansakoulunopettaja! Nuorison kasvattaja, oma poika esimerkkinä!
Jaa, mahtoiko tuokin maistaa? Sitä ei tarina tiedä, ei ollut nähty
ainakaan vielä puukon kanssa heiluvan, mutta kun on maistamisen päälle
pantu, tottapa maistoi. Vai oliko niin kovettu kanaljan alku että sai
salatuksi.

Mikäs Päistäränkään sitten muu kuin lain koura, lain ankara koura!
Sai sakkoa ja mainittiin sanomalehdissä. _Sakkoa!_ sanoivat ja
kirjoittivatkin lehteen, eikö tuollainen tarvitsisi linnaa; _siinä
asemassa_! Ei, Laki kärähti pöydän takaa, ei Laki katso _kuka_ teki,
kunpa vain teki, vesikoppi, liiviraudat niin haminahampparille kuin
pipille, papille, vaikka piispalle! Aivan kuinka tähtikin hohtaa, kuu
kollo kumottaa ja päivä antaa lämpönsä yhdelle Jos toiselle.

Niinkö se oli? Niin oli, laki on demokraattinen.

Ja Päistärä maksoi pois, kessurahoistaan, ja taisi niistä
tipparahoistaankin, tuskinpa Leveelän kaima-Mattikaan naukkunsa, tuon
kohtalokkaan naukun, oli saanut vain suurkiitoksella. Kovan rahan, ja
vielä nisujauhoja ankkastukkiin!

Päistärä sai ja antoi prosentin niinkuin muussakin ansiossa.

Mutta lämmittikö Masa Päistärä kessuja vielä? Tuskin hetkeen,
ainakaan siinä saunassa, ja möyhinäkin oli lakannut maantiellä. Alkoi
koulutyökin taas, nuoret äänet kuuluivat opettaja Päistärän tahtia
lyödessä laulavan: »Oi jos oisit sydämeni puhdas kuni uusi oras!»
Viikarit voisivat nuuskia saunalepikossa ja haistaa siellä illalla
pianaikaa hiiviskellessään. Mutta sitä ei sitten tiedä, kun tuli toinen
loma; jos jossakin välissä; ei siitä tappiota tule.

Lauhkeat ilmat; koivun lehti kyllä keltainen, mutta puussa vielä
maiseman täydeltä. Pikkujärvi lepää syyslomaansa päilyen, ennenkuin
hyy tuli ja jääpeili. Ja tähtikin vilkuttaa. Siihen tummaan miettivään
pintaan kauniin vanansa.






VAINOTEILLÄ




Vainoteillä


En tiedä, kansa kertoo; liekö totta, kunpa ei olisi.

Joivat ryssät Mustapäässä silloin kun oli Suomen sota v. 1808.

Se nyt on selvä. Mutta että joivat siellä, samassa paikassa, myös
_suomalaiset_! Samalla aikaa, yhdessä siis, tarkoittaen.

Tämän olen kuullut pienestä pojasta vanhoilta, sellaisilta, jotka
olivat itse kuulleet niiltä, joita silloin oli ja eli, jotka
taistelivat, ja löivät sitten pyssyjänsä rikki, kun piti perääntyä,
vaikka ryssä oli jo ajettu puoliväliin Alavutta takaisin.

Ruonan sillan taistelusta on tässä kysymys. Oli Mustapää silloin upea
talo Kuortaneella, Ruonan sillan päästä Alavudelle päin ei täyttä
kilometriä. Se on vieläkin, sama rakennus, tilava ja edustava tupineen
ja monine kamareineen, nykyaikaisessakin mielessä.

Tässäpä siis joivat.

Ovat ennenkin juoneet yhdessä, mutta toisissa olosuhteissa. Niinpä
Napuellakin v. 1714. Pitivät ryssät, kun suurin osa Suomen armeijaa
makasi tantereella, kemut vangiksi joutuneille sen upseereille, ja
ruhtinas Galitsin esitti vielä maljan De la Barrelle, »tinaparralle»,
joka oli tömistänyt pakoon jo taistelun alkuvaiheessa. Liekö ollut mitä
kohteliasta lie ollut, maistettiin vain sekin, maininnat kertovat.

Mutta että Mustapäässä!

Niin sanovat. Tällainen kuva:

Suomalaiset olivat, Alavudelta kolmisen peninkulmaa pohjoiseen päin
vetäydyttyään pysähtyneet mielestään otolliselle paikalle Ruonan
likipitäin kilometrin mittaisen, silloin puusillan tuolle puolen
asemiin, uloinna vasemman sivustan päässä Nurminiemen kunnaalla järven
rannalla pääpatteri tykistöä. Silta johti kahden järven välissä olevan
noron poikki, joka sekin, nyt syystulvan takia oli järvenä. Sillan
ryssäin puoleinen pää oli poltettu. Puolelta toiselle ei siis voinut
päästä muuta kuin veneellä, paitsi kiertämällä parin kilometrin päästä
järven päitse.

Järvitsepä oli täytynyt tulla niidenkin upseerien, jotka suomalaisten
puolelta ottivat osaa ryssäin kemuihin Mustapäässä.

Oli tietenkin jo pimeä, syysilta. Ruonan rannasta lipui venhe lyhimmän
matkan Hietaniemeen, siinä kaunis santakönkkä ja pensastoa, jota myöten
puolisen kilometriä Mustapäähän. Mustapään takana kaarella ryssäin
tykistö valmiina avaamaan tulen, kun aamu valkenisi.

Sitä odotellessa sopisi vähän maistaa, nukkumisestahan ei kuitenkaan
mitään tulisi, varsinkaan ryssäin, jotka suurella ryskeellä ja
hoilauksella raahasivat tykistöään läpi louhiryteikön kiertääkseen
Suomen armeijan idästä, lakean järven rantamaaston takia kun suora
hyökkäys vaivoin kävi päinsä.

Kuka lie keksinyt asian, ja mitä tietä saatettu ryssäin puolelta
tietoon, tiesivät vain jotkin sillantakaiset tulla »assambleehen»,
jossa ryssäin soittokunta otti tulijat juhlasävelin vastaan. Pietarin
Eremitagesta saamme muuten näistä musikanteista elävän käsityksen,
Deroulere on näet maalannut ryhmän ryssäin soreita signalisteja,
luontehikkaine olkaviiruineen, juuri Ruonan taistelusta. Keitä olivat
seikkailijaosanottajat ja mitä miekkoset pajattivat partaniekkain
kanssa, turhaapa sitä kuvitella, romaani alkaisi liioin laulaa. Tuli
roihusi isossa takassa, talikynttilät tuikuttivat kamareissa, jossa
booli tuoksui. Vilkutteli valkeainen ulos leutoon yöhön, jossa vartijat
kävi, ja aron poika yritti unta, pää mättäällä. Yksi vain on ikuistanut
nimensä jälkimaailmalle niistä, jotka lepäsivät »inter arma»:
_Demidoff_! Se nimi oli vielä minun muistooni timantilla leikattu
silloin jo sinen kirjavaan ruutuun, joka oli sattunut särkymättä
säilymään. Senniminen kenraali oli ryssäin armeijassa.

Ilkeä katse tuolla yksinäisellä ruudulla: kuin häjyn noidan silmä
sadussa, niin se tuijotti pian sata vuotta maantielle, lie silti
ehkä Demidoff ollut ryhdikäs, komea ryssä, ehkä rikas pajarikin, kun
timantteja sormissa.

Mutta mitä kieltä puhuivat?

Mitä hyvänsä muutakin kuin ryssää.

Joku harva Mustapään lahden yli tulleista ranskaa, toinen samoin
saksaa, mutta sitten ruotsia, jopa suomea.

Sara Wacklin kertoo, että kun nämä samat miehet Ouluun päästyään
siellä panivat pystyyn assambleita, joihin paikkakunnan hienottaret
oli kutsuttu, yleinen keskustelukieli oli _suomi_. Suomenmaahan oli
ollut kahtia jaettu v:sta 1743, Kymijoki rajana. Moni »ryssä» siltä
puolen oli itse Suomesta, saattoivat olla oikeitakin ryssiä, jotka
olivat palvellessaan oppineet suomea, toisia ehkä Viron moisioista, ja
könelivät suomea siksi että vähän ymmärsi. Eräs eturivin kenraali juuri
Ruonan taistelussa ryssäin puolella oli nimeltään Erikson.

Vihdoin viimein: ryssän kanssa tulee kielen puolesta toimeen vapaasti
koska tahansa muuten, paitsi ei pimeässä, jolloin hän ei voi viittoa.

Aika kului Mustapään huveissa humussa ja hienossa, ehkä ei kaikisten
niin hienossakaan hiprakassa.

Ei käynyt kauan viipyminen, taistelu oli alkava aamun koitteessa.

Samaa tietä kuin tultiin, pilkkopimeässä hieman kompuroiden, hankalan
maastonkin takia, joka johti yli loksuvan noron Hietaniemelle.

Saattajia ylevässä veljeystunnelmassa. _Fraternité_: alkava ajan
tunnus! Näytäpä jokin määrätty merkki veljellesi sodankin soidessa —
Krusenstolpe todistaa — tämä ei ammu, ei lyö, pistä, olipa ryssä taikka
tattari!

Sitäkö ryyppäsivätkin —.

Au revoir! Sdrasdij! — — —

Mutta kun lahdentakaiset olivat kadonneet kaislikkoon, silloinpa alkaa
Mustapään puolella hoppu: risua, rytöä, hirttä, lautaa lähimmistä
rakennuksista tykkisillaksi Hietaniemen norolle: Sehän olikin mainio
paikka patterille.

Pian, pian, ennenkuin päivä valkee! Ja parahiksi, ennenkuin koillinen
rupesi palamaan, ryssät ovat saaneet kaksi kanuunaa hyviin asemiin
Hietaniemen lakitasanteella.

Suomalaiset päälliköt eivät tiedä mitään. Nevanoroahan se on, kuinka
sinne! Eivät he tiedä — kenraali Gripenbergin olisi ollut tiedettävä
— että noro päättyy kovaan kariniemekkeeseen, josta 750 metriä heidän
pääpatteriinsa _sivuttain_. He tietävät ylimalkaan varsin vähän.
Jos olisivat oivaltaneet ajoissa vetää hekin pari tykkiä taas sille
paikalle, josta nyt kohoaa Herojan kansakoulu, metsänrantaan vain,
ryssä ei olisi koskaan päässyt idästäpäin kiertämään, niinkuin nyt. Sen
sijaan he varustavat päätykistönsä Nurminiemelle, suut sinnepäin, josta
ryssä ei voi tulla muuta kuin veneillä. Ja nyt, kun viimeksimainittu
oli saanut Hietaniemelle tykkinsä, kävi senkin vallan surkeasti.
Sotilaspastori Holm kertoo Gävlessä ilmestyneessä muistelmissaan.

Päivän kajo alkaa tuntua. Suomalaiset odottavat, ryssät odottavat:

So! Ensimmäinen pamaus Mustapäästä.

Pom, pom! Nurminiemi vastaa.

Sitä jatkuu kotvan. Kah, kantavatko niiden tykit yli Nurminiemen?
Ovatko yöllä tuoneet niitäkin lähemmä. Hyvä, kun yli! Mutta pitihän
heidän Lapualta muistaa —. Särkyy jo kumminkin yksi 6-naulainen, menee
muutama mies.

Tulta, pojat!

Yrittävät jotkut kiväärin lekatkin ryssäin puolelta metsän suojasta.
Turhaa rätinää, ei kanna.

Tykkisuoja Hämeen rykmentistä seisoo Nurminiemellä tiuhassa kolonnassa,
niinkuin Tilly Podelwitzissa. Kaikki tähyävät Mustapäähän päin, josta
ryssäin salamat leimahtelee: sattuuko meidän?

Silloin syntyy Nurminiemellä tyrmistyttävä hämminki:

Yht'äkkiä runneltuja miehiä on kokonainen joukko verissään maassa!
Luoti on iskenyt _sivustapäin_ suojakolonnaan, tehden kauheaa jälkeä.
Nyt huomataan että Hietaniemi antaa tulta aivan odottamattomalta
taholta lyhyeltä matkalta. Sieltä sinkoaa luoti toisensa jälkeen
pääpatterin kärsiessä tuhoisia menetyksiä.

Pastori Holm tiedoittaa tuon Hietaniemen ensimmäisen, yhden ainoan
laukauksen vieneen Hämeen rykmentistä — _22 miestä_!

Joivat —.

Kansan tietoon oli jäänyt Nurminiemen tuhotapahtuma, ja se teki
johtopäätöksensä vielä pitkän aikaa perästäpäin tällä lailla.

Monesta muustakin oli sillä mielialalla arvioivalle kuvastuvinaan
Mustapään keinujen kirous. Annettiin eräitä silloin jo mielettömiksi
katsottuja komentoja: Kolmen pataljoonan, lähinnä turkulaisten, on
hyökättävä matalan viidan yli Nisoos-järven päitse Sippolan _mäelle_
sijoittuneita ryssiä vastaan.

»Tottelen, mutta ei meistä moni elävänä yli tule!», johtajaupseeri
vastaa.

Eikä tullutkaan, yli, ei takaisin.

Ryssät kiertävät Lappakankaalta!

He todella kiertävät, ja — hupaista — juuri päin Adlercreutzin
pääkortteeria, parin pyssyn kantaman päässä siitä. Mutta joku määrä
sille suunnalle asetettua vartioväkeä torjuu kierrosyrityksen,
veriseksi tappioksi ryssille, jotka olivat käyneet hyökkäykseen ilman
tykistön tukea, ja suomalaiset vielä piiskauttivat paria pikkutykkiä.

Tehdään tämän päälle vastahyökkäys sinne mistä ryssät olivat tulleet
Herojan kylään l. »pihaan», ajetaan sieltäkin pois.

Minne vain lähetettiin jalkaväki, aina oli ryssän väistyttävä; paitsi
Sippolan mäeltä aluksi, kun suomalaisilla oli mahdoton maasto. Mutta
sitten myös sieltä, kun Heroja uhkasi sivulta.

Niinkuin historiasta tiedämme, Kamenski antoi ryssilleen yleisen
peräytymiskäskyn. Ehtivät jo hyvän matkan Alavudelle päin.

Silloin pidetään Adlercreutzin johdolla kohtalokas sotaneuvottelu,
_kiivas_, sanovat Holm ja Montgomery. Kasakkarykmentti muka kiertää
Kuortaneen ison järven taitse heidän selkäänsä lännestä on tieto
tullut, varmaan ne yrittävät myös vielä idästä aamulla; parasta lähteä!

Niin Adlercreutz itse.

Toiset: Onko tieto kasakoiden kierrosta varma? Lähetetään enemmän
miehiä Lappakankaalle, eivät kierrä! Järveä ei kukaan yli tule. Pane
myös joukko kasakoita vastaan, eivät pääse sillattoman salmen yli!
Vastustamme jyrkästi peräytymistä.

Mutta peräytymispuoli voitti.

Lähdetään illan tullen maastoon, joka on monta kertaa mahdottomampi
kuin Ruona: avoin vainio, oikealla puolen yhtä hyvin samojen kasakoiden
kiertouhka, vasemmalla täysin vapaa maasto kiertää. Niinkuin kävikin,
jopa suorastaan humoristisesti: ennenkuin Adlercreutz itse on vielä
Salmella, jossa piti pysähdyttämän, hän on tuhoutumassa — saarrokseen.
Kulneff, jonka toimista ja ryssäin päätetystä peräytymisestä
Adlercreutzin etappi ei tiennyt mitään, oli jo muina miehinä taas
ylipäällikön kintereillä.

Kuortaneen järven länsipuolitse oli parvi kasakoita yrittänyt kiertää,
mutta Mäyryn isäntä oli ne johtanut harhaan, niin että saapuivat Salmen
salmen rannalle vasta päivää jälkeen Adlercreutzin lähdettyä.

Adlercreutzin strategia maksoi 800 miestä, n. 15 % koko armeijasta.

Klingspor pääsi häpeästä sillä kertaa, kun komennutti joukot pois
Salmeltakin.

Oravainen täytti sen, mikä tuleva oli. Mitenkä tuleva?

Sen sanoi sotamies lyömällä pyssynsä perän sillankaiteeseen murskaksi
— Westerin Eljas kertoi, kuullut isoisältänsä, joka itse teki niin, ja
moni muu.

Kun ne herrat aina järjestivät niin että kävi hullusti, vaikka ryssä
ajettiin toisepäin. Mitäpä sitä sotikaan!

Montako kertaa vain minäkin tuon kuulin poikasena, kun muistot vielä
eli!

Mustapää — — —

Maljanne!

22!




Kaakeliuuneja


Kirjoittipa eräs kiitollinen lukija seuraavaan tapaan: »Kirjoittakaa
jotakin kuinka ne marssivat erämaassa märin saappain, nääntymässä — —
—». Sotilaista, tarkoitti.

Mitä jos kirjoittaisin, tosiaan! Satunko sitten tietämään tuosta
mitään, enhän minä tällä ikää itse. Niin tuli mieleeni menneisyydestä
eräs kuva, jossa myös marssiva, nääntyvä, ja kun se kuin siltana
liittyi tähän tämänaikaiseen, mitä nimittäin on ennenkin saatu kärsiä,
kestää, ajattelin eiköhän se tyydyttäisi aluksi lukijaani.

Alamme heti järeästi:

Kalpea nuorukainen, poika miltei vielä, lepää sateen syömässä
saviliejussa. Hän odottaa raukeana, silmät kiinni, milloin ratsujen
parvi, kasakkain tahi omien, on nelistävä hänen ylitseen, polkeva,
runteleva. Mutta ei tullut, töminä, jyminä, paukaukset ja kalpojen
helske loittonevat. Hän vaipuu menehtymisen tapaiseen uneen ja herää
kipeihin koskuihin kun häntä tunnutaan nostavan maasta jonnekin. Hän
avaa silmänsä, näkee kaatuneita viruvan kaikkialla, miehiä, hevosia,
häntä viedään paareilla pois.

»Minä elän!»

»Joo, joo, kyll' me nähtiin.» — — —

Se oli Orjalan Erkki Lohtajalta, paimenesta tänne Riikaan kapteeni
Dimmingin pikentiksi, pantiin scholaan, jossa kävi muutamia vuosia, ja
nyt, suuren hädän uhatessa astunut armeijan riveihin. Ensi taistelu
hänelle Levenhauptin komennossa Gemäuerthofin luona heinäkuun I6:na v.
1705. 15-vuotias kahdesta kohden läpi, suurella sen ajan tussarilla.

Mutta ei kuole Erkki-poika, virkoaa, joutuu takaisin Riikaan, käy
vielä scholaa, liittyy vihdoin vakinaisena väkeen, ensin pilliä
puhallellen piiparina, sitten muskettimieheksi ja saa kersantin arvon.
Sitten kun alkaa Riian piiritys syyskesällä 1710, Erkki, silloin jo
äitinsä papillisen suvun vanhalla nimellä Granberg, ryntää pienen
joukon mukana läpi piiritysrenkaan, painuu, nyt niissä märissä
saappaissa, jalkapatikassa kautta tiettömien karhukorpien Rääveliin,
josta senkin kukistuttua, Pohjanmaan rykmentin vähäisten jäännösten
joukossa jaaloilla yli lahden, etelätuulella onnellisesti. Sama surkeus
Suomessa: ryssä vie Viipurin, alkaa vyöryä tännemmä, Helsinki menee,
Pälkäneellä Armfelt tekee turhan vastarintayrityksen, onni ei enää
suosi Suomen miehiä. Silloin tapaamme Granbergin kohdakkoin tärkeässä
työssä: hän on saanut tehtäväkseen Pohjanmaan lähes olemattomiin
huvenneen rykmentin täydentämisen ruoduilta ja puuttuvan miehistön
värväyksen. Granberg siis tosiasiallisesti luo sen uudelleen Napuen
kaameaa verilöylyä varten. Hän haalii miehiä aina Hämeenkyröstä
etelästä lähtien, ja saa joukon, vaikka kokemattoman, kokoon.

Siellä hurjassa temmellyksessä Kyrönjoen jäällä, Napuen kivikaltailla
vihdoin murhenäytelmän loppuvaiheessa Erkki Granbergin ääni kaikuu
kehoittavana, käskevänä yli myrskyn: »pysähtykää, käydään päin — —.»
Hän on ottanut komentoonsa ulottuvillaan olevat joukot, korkeammat
upseerit kun järjestään viruvat verissään lumella.

[Historian kannalta otaksuma. Tiedämme että »— — armeijan jäännöksiä
komensi lopulta eräs aliupseeri». Kun Granberg juuri oli koonnut ja
värvännyt Pohjanmaan rykmentin, yhtä hyvin ja paremmin juuri hän
saattoi ottaa ainakin sen joukko-osaston komentoonsa kuin joku muu.]

Tuho tuli, mutta ei Granbergille.

Hän pääsee ehjänä metsien halki loitomma Pohjan puoleen, josta
murheellinen marssi alkaa Perämeren perukaitse Ruotsin puolelle. Ne
vuodethan sitten Armfeltin uuteen toimintaan saakka sillä puolen,
olivat tyhjää pimeyttä. Granbergin elämässä se valopilkku että hän
löytää itselleen kansalaisistaan pakolaisista elämänkumppanin, Anna
Maria Steniuksen, ja syntyy heille Nyköpingissä poika, esikoinen Carl
Erik, pikkuvihan sankari sittemmin, joka kulutteli kengänpohjiaan
runnellun isänmaan puolesta aivan eri kertomukseksi hänkin.

Mutta meidän täytyy rientää Norjan tunturien tuuliin, tuiskuun,
pakkaseen. Siellä kun Atlannin ula huusi, iso-ula kostoärjyään
vuonopoikainsa puolesta, komppanioittain kangistui hyyhyn hirveään
Napuen toisesta pakkasesta pelastuneita ja uusia tuotuja, kaikkihan
tietävät sen uudenvuoden yön v. 1719. Erkki Granberg säilyy, ei mitään
vikaa mainitse asiakirjat. Onnen poika! Muutenkin onnen suosima sillä
retkellä: edellisenä suvena hän yhdessä Pietari Longströmin kanssa
oli käynyt Norjan puolelta hakemassa tärkeän etappihenkilön, erään
sikäläisen kirkkoherran, josta teosta koroitettiin luutnantiksi, vaikka
oli ollut vasta vänrikkinäkin tuskin vuotta.

Sitten alkoi alaspäin meno. Tyhjäntoimituksessa kului vuodet
rauhantekoon 1721, ja siitä edelleen pitkät vuodet pololla
Pohjanmaalla, jonne Granberg joutui nimelliseksi, mutta toimettomaksi
luutnantiksi Kemin komppanian kirjoihin. Hänestä tuli ns. ekspektantti,
odottaja, vartoja, ja sai monen muun upseerin tavoin odotella koska
ja missä sattuisi virka aukeemaan, valtion kun oli lakkautettava
koko joukko erinäisiä sotaväenosastoja varain puutteen takia.
Alhaissäätyisille upseereille niitä ei tahtonut aueta ensinkään,
parempisyntyisille, eritoten Ruotsin aatelisille aina jokin soppi
löytyi, josta koitui paljon katkeruutta maassa syntyneiden taholta.
»— — ei taida maan kieltäkään», kuten Runeberg sanoo Klingsporista,
kokivat syrjäytetyt valittaa. »Hän taistellut jo Poltavassa,
vanha mies, ja jo 10 vuotta ilman leivän kannikkaa», kirjoittaa
Granbergin alainen paperilla vänrikki Lund. Joskus nämä ekspektantit
saivat tilapäistä tehtävää jälelläolevissa linnoitusvarustuksissa,
mutta muuten tulla toimeen niinkuin kukin voi. Ja sitten tapahtui
Granberginkin kohdalta tuo draamallinen tilinpäätös, johon otsakkeemme
viittaa. Mutta ensin vielä pieni kuvain kulun toistot Gemäuerthofin
kentällä valjuna melkein jo vainajana, riehuu Riiassa, merten,
erämaiden yli Pälkäneelle, josta katkerin mielin murtumaton urho
Napuelle, koota sinne joukko, harjoittaa se, »älkää Jumalan tähden
paetko!», Ruotsiin, kunnostautua tuntureilla, käydä läpi kaikki kauhut
henkilökohtaisesti silloin kun moni arvon mies, vaikkapa joku heti
puheeksi tuleva hra Ganschau, istuu turvallisena, ettei vain aivan
lastenkamarissa.

Niin sitten kun Granberg, samoin kuin hänen alaisensa, 2. mies
Kemin paperikomppaniassa vänrikki, johan Lund rupeavat henkensä
pitimiksi muurailemaan kaakeliuuneja ulkomailla näkemäinsä mallien
mukaan Haukiputaan talokkaille, siellä kun koettivat asua pihistää,
everstiluutnantti, ulkomaalainen Ganschau, Pohjanmaan rykmentin 2.
mies esittää nämä kaksi taistelutoveria _eroitettavaksi armeijasta_
»arvottoman ja upseerille sopimattoman edesottamisen takia, he kun ‘gå
omkring och mura kackelugnar åt bönderna'».

»Mitä isä sai?», lapset ympärillä, kun posti toi kirjeen Haukiputaan
Torvelaan, ja tiedon, ja että mitäs vastaatte? Tietysti hupainen yö,
lystikseen kuunteli tuulen tohinaa tornissa, ränstyneiden seinien
ruskamista vihaisen vihurin käsissä jumalanilman tuiskussa.

Mutta 1. mies, rykmentin komentaja kreivi Creutz, suhtautuu Ganschaun
esitykseen niin että hän heti paikalla koroittaa Granbergin kapteeniksi
ja Lundin luutnantiksi ja lupaa tehdä parhaansa että Kemin komppaniasta
tulee myös elävä todellisuus. Tulikin, hei vaan!

Päivä pitkästä pimeydestä, sitä hengittelee taas helpommin. Muurari
kuin muurari, mikäpä siinä, senaikaisen katsomuksen mukaan kyllä
herrasihmiselle, jokahan nyt oli juuri kapteeniksi nimitetty
luutnantti, alentava ammatti, mutta olihan taas omassa elementissään,
sai komentaa poikia tuimin viiksin, äänellä joka oli ylittävinään
myrskyn raivon Norjan tunturilla, ja tiedä, tuli vielä oikea sota taas
—, niinkuin pian tulikin muutaman vuoden päästä. Niinpä jäi kalkki,
kauha ja kaakeliuunit, entinen Orjalan Erkki sonnustihe kuin sotaan,
kun oli lähdettävä Haukiputaalta Iihin ensimmäiseen leiriharjoitukseen
taas pitkästä aikaa syksyllä 1735. Pieni 20-vuotismuistokin siitä kun
makasi Kuurinmaan tantereella kurjana menoteillä.

»Tuulee navakasti, uskaltaako kapteeni istua perään?», vanha vääpeli
kysyi kun paatti oli Haukiputaan poikia täyteen ahdettuna, tihkua
sateli ja levoton Perämeri pianaikaa vain yltyisi. »Antaa mennä! Onhan
ne Puttaan pojat ollu tuulesa ennenki!»

Lähdettiin, lepattava purje piiskasi, veti pian tuulta ja haahdellinen
sinitakkeja häipyi viheriälle merelle.

Sinne jäädäkseen, kaikki kadotakseen. Osastosta ei koskaan kuultu
mitään. Tapahtui vain se ihme, että itse kapteeni vasta keväällä
jääleipossa ajautui rannalle. Hänet haudattiin kirkon lattian alle
suuren surun vallitessa. Hyvä mies, kansan mies!

       *       *       *       *       *

On se kumma kuinka se luonto somasti säätelee toisinaan, ja niin ettei
tiedä tietomiehet mikä asian alkuna. Lienee lukija kuullut Kemin
kirkkoherra Ringiuksesta, joka kuoli jo 1600-luvulla, mutta makaa
vanhassa kivikirkossa muumiona arkussaan tänäpäivänä. Ei ole meillä
Egyptin palsameja eikä tiettävästi sellaisia keinoja yritettykään
käyttää. Pohjolan ilma yksin tehnyt ihmeitä. Koska se pystyi siihen
Haukiputaallakin. Kävin sukututkimuksilla Haukiputaan pappilassa
muutama kymmenen vuotta sitten siivekästä aikaa, niin vanha rovasti
kertoi näin: Tässä vain joku vuosi takaperin korjattiin kirkkoa
perusteellisesti. Tavattiin silloin lattian alla joukko ehjiä arkkuja,
ja kun siellä oli pimeä, päätettiin nostaa arkut ulkosalle, ja kun
ne olivat kaikin puolin hyvin säilyneitä, tuli halu avata kannet
ja katsoa. Niin nähdään kaikkien hämmästykseksi, että niissä lepää
sotilaita täydesti hahmolla, aivan tunnettavalla näöllä, jos olisi
tiennyt. Nythän oli helppo löytää kuolleitten kirjasta keitä oli
aikoinaan lattian alle haudattu. Niitä oli muutamia, joukossa myös
ne, joita minä olin tullut hakemaan, isä Erik ja poika Carl Erik
Granberg, »pikkuvihan» upseeri, kuollut 25 vuotta myöhemmin kuin
isänsä. Lattia rakennettiin umpeen, joten sinne ei enää pääse, mutta
siellä ovat tietenkin samanlaisina kuin avatessa. »Oli silloin kaunis
kesä niinkuin nytkin, kävi tuuli raikkaasti näissä vanhoissa kuusissa;
niin minä käskin työväen niiden avattujen arkkujen ääreen ja puhuin
raamatunpaikan johdolla 'Me olemme kuin unta näkeväiset', veisasimme
virren ja kanttori soitti vielä lopuksi, kun ne olivat siellä lattian
alla, Mendelssohnin »Iltalaulun», tuon kauniin laulun, Jossa sanotaan:

    »Nyt äänetön on metsä tumma,
    on laannut laulu lintujen;
    on lepo siellä, rauha kumma,
    kuin Luojan henki yli' ois sen.

    Maa murheiden, tai suoja riemun,
    kuin silta on se mulle vain,
    mi yli ajan virran vie mun
    sun suureen rauhaas Jumalain.»

»Sopikin, Erkki Granberghan oli myös piipari. Olisi vielä tiennyt
soittaa sen »Narvan marssin», 'Viken tidens flyktiga minnen' — rovasti
oli vanha laulumies —, mutta olihan siinä muutenkin kunnianosoitusta,
kiitoksia vain!»

Ajelin Haukiputaan pappilaan johtavaa kuusikujannetta poispäin kuin
kohotettuna ikään: »perasperaad astra!»

       *       *       *       *       *

Tällaistako, ystävällinen kirjoittaja? Ajattelin että kyllä ne ennenkin
—.




Kotiin


Se on tuo ikävyys ikävä asia.

Aivan totta, monessa mielessä!

Ja kun se tulee isoon mieheen ja karskiin mieleen yhtähyvin, mene tiedä
paremmin, kuin matalaan, hentoon raukkaan. Niin ettei tahdo iljetä aina
sanoakaan, lapsellisena pitävät.

Tulet nyt esimerkiksi jostakin, mistähän tulet kotia päin, eikä
ikkunasta tuikakaan tuli, vaikka monesti on vilkuttanut, lujapa on
luontosi, ellei se tee vähän alakuloiseksi. Enemmän, mitenkä tilannekin
on, saatat ajatella liiankin auhtoja: jos olisi aina, ettei sieltä enää
vilkukaan, jos ei ketään, jos yksin, kuin kummitus haparoit ympäri,
etkä löydä vielä tikkuja valaistaksesi. Kuin sihisisi pimeys, sinne
penkille yksinäisyyteen istuttuasi, ei kukaan puhu mitään, koskaan —.

Mutta menetpä poiskin, sieltä joka ennen vilkutti, menet jonnekin,
mutta et tiedä minne. Yhtä pimeää, menit minne menit, kun et voinut
siellä enää olla. Silloin tuli se ikävä, se auhto sydämeen, ja oli
vähän, eikä niin vähänkään, katkeraa.

Minä vain, kun muistin sitäkin Laturin Vilppua, kun tuli isonvihan
aikana sodasta. Tuli, tallusti 100 peninkulmaa, 200 peninkulmaa, kun
oli ollut kauan, ensin sodassa, sitten vankina vieraalla maalia.
Raskaine saappaineen —, vaikka ei niillä jaksanut kauan kävellä,
olkapäällä vain, ja paljain jaloin, kun vielä tarkeni ennenkuin talvi
tuli. Kerjäsit ruoka-aterian, millä muuten, kun ei kruunullakaan
ollut. Pitkiä, pitkiä virstoja, mutta kotiin kumminkin, sinne joka oli
vilkuttanut.

15 vuotta —: ovatkohan ne kuinka kasvaneet, Liisa ja Jussi? Ja Marketta
itse: mitähän sanoo, kun ei yhtään tiedä?

Vai elääkökään, kun ei yhtään tiedä sitäkään. Ei mitään kuullut sieltä
ei täältä.

Satelee syys, humisee pimeä metsä. Tietä ja tietä; joku tuli tuikkaa.
Ohi ja ohi.

— — Niin tulee niille main, jossa pitäisi olla.

Ei ehtinyt paivännäöllä, ilta alkaa hämärtyä.

Outoa: tässä sillan päässä viita, jota ei ennen. Ei näe tästä järvelle,
vaikka aurinko juuri vasta laskenut. Tästä kaadettu näin paljon metsää;
mitähän varten?

Nyt pitäisi ruveta näkymään, kohta kun tie kääntyy —

Ja vilkkuukin: takassa valkea, niinkuin ennen, tuttu polku maantieltä
metsän rantaan, siinä päädyllä sama tuomi, mutta näyttää nyt hämärässä
suuremmalta; navetta näyttää niin valkealta häämöttävän. Se onkin uusi,
kun Vilppu käväisi katsomassa. Kukahan sen teki? Lehmä siellä äänteli,
mutta ei hän tuntenut sen ääntä. Kas, kun ei ole Hallia —; niin, eihän
sitä voi enää olla. Koivusta rapisee pisaroita.

— — —

Takan edessä kehräsi nuori nainen, ja mies veisti jotakin puuta
tolpalla.

»Iltapäivää!»

Ovi kamariin on auki, ja sieltä pimeästä kuuluu vihlova voihkaisu.

Se tolpan ääressä istunut mies sytyttää päreen ja lähtee kamariin
katsomaan. Nuori nainen lopettaa kehräämisensä ja katsahtaa pelokkaasti
parrakkaaseen sotilaaseen: huonot vaatteet, eikä oikein sotilaskaan.

Vilppu kuulee kamarista nyyhkytystä.

»Kun oli aivan kuin Vilpun ääni, kuka sinne tuli?»

»Marketta, päivää!»

Vilppukin on mennyt ovelle, josta hän näkee päreen valossa vaimonsa
makaavan vuoteessa kalpeana ja entisestään kuihtuneena. Marketta
yrittää istuilleen, tirkistää tulijaa, joka on varjossa, ja huudahtaa
taas äskeiseen tapaan.

»Marketta, etkö tunne?»

Korissa, vuoteen vierellä, alkaa pieni lapsi itkeä. Lattialla, oljilla,
toinen, isompi lapsi liikkuu ja itkua tekee.

»Herra jumala, Vilppuko sinä olet?»

»Et olekaan kuollut—»

»Iltaa», pärettä pitänyt mies puuttuu puheeseen, minä olen Mustapään
Yrjänä, ette taida muistaa; täällä on nyt käynyt näin.»

— — —

Jo 12 vuotta sitten Kitulan Jooseppi oli tullut Riiasta ja sanonut
Laturin Vilpun kuolleen. Oli vielä sanonut itse olleensa hautaamassakin
Vilppua. Kaikki olivat uskoneet, mutta Marketta kumminkin odottanut ja
odottanut. Ei mitään tietoa tullut. Mutta kun oli 8 vuotta mennyt, isä
ja äiti, torpan vanhukset, kuolleet, ja hän vain Jukan ja Liisan kanssa
kahden, oli ottanut tämän Yrjänän, joka tuli isännättömään torppaan
isännäksi. Nyt oli Jukka renkinä ja Liisa oli se nuori nainen, joka
kehräsi, kun partainen mies astui tupaan. Vihkiminen Yrjänän kanssa oli
tapahtunut laillisessa järjestyksessä 4 vuotta aikaisemmin. Nämä lapset
nyt. Toinen juuri äsken.

— — —

»Mikäpä siinä, mikäs siinä!» Vilppu, kun oli, väsynyt mies vähän
istahtanut.

»Tietysti, mikäs siinä — — —»

Hokihan jotakin, mutta kyllä Vilppu oli kumminkin toisenluontoinen
mies; olisi tainnut olla moni muu.

Ei vihaa. Mitä vihaa? Mistä tiesivät, kun se Kitulan Jooseppi niin?

Oli vain muuten sellainen ja sellainen olo. 15 vuotta poissa. 12 vuotta
vankina. Yksin. Sittenkin ajatellut: jos kotiin, jonne Jukka ja Liisa
pieninä, ja Marketta jäi. Torppamökki metsän rannassa, toisella puolen
tietä vene, verkot ja järvi aaltoili. Halli vastassa. Pitkä, pitkä
matka —.

»Ole onnellinen, Marketta!» Vilppu otti Markettaa kädestä.

»Älä lähde Vilppu!»

»Hyvästi vain Yrjänä! Enpä minä tässä.

Ja sinäkin Liisa, jota minä en ole paljon nähnytkään. Ei ole mitään
antaakaan; hätinä vaatteet yllä.»

— — —

Hän lähti.

Nyt se poispäin. Kun ei mitään ollut, eikä mitään tulkkanut. Tohisi
vain metsä, ja aalto tuntui raskaasti lyövän kiviselle hiedalle.

Jonnekin. Olemaan jossakin, jonkinlaisessa, olemaan taikka ei;
pisaroita pimeässä silmille, ja se maantie taas.

Mitäpä häjynsisuisuutta! Kunniallinen mies; odottanut 8 vuotta.

»Älä lähde Vilppu!» — —

Mutta ajoipa vain, ajoi. Se kun ei näkynyt, ja ennen näkyi, kun ei
ollut, ja oli; yö vain ja yksin.

Se se niin luonto luki.

Kulki sitten päivän Kullervona. Vasta aamuautereessa, kun eivät enää
tunteneet, kokeili outoa usta, lepäsi penkillä pirtin lämpimässä.

Siinä mietti. Mitäpä hän —. Vieras muukalainen nyt, ja ne toiset
onnellisia. Mikseivät saisi olla? Kun se niin oli käynyt.

Hän poikkesi vieraan pitäjän pappilaan, panetti sanan sieltä: Ei hän
tahdo omia Marketta Jaakontytärtä, Yrjänä saa pitää, kun oli nöyrästi
pyynnyt.

Sitten Vilppu taas vaelsi. Merelle päin, josta oli mennytkin; menihän
minne meni.

Syksyinen päiväpä vaikeni kauniina, helmikirkkaana, niinkuin usein, kun
on yöllä synkeillyt. Loisti ja raikkaasti tuuli.

Helpompi kulkea kuolleen miehen.






KUOLEMAKIN




Aamu


Rusko, purppurarusko, kelmeä kelta!

Miksi nousit tummaan Tuonelan yöhön?

Miksi herätit uinuvan maan, taistoon, kärsimykseen? Kalpea koi,
verlpunaviiru, Golgata!

Oliko ristikin?

Jumalan kiitos: vain koppelokuusi kalliolla!

— — Koi valkaisee raukean aamun, taivas muuttuu muiksi; tummansiniseksi
ensin, sitten hehkuvaksi, häikäiseväksi. Metsän synkkä siluetti on
selinnyt: solakka kuusi, kelo komea, keltainen, punainen haapa näkyy.

Jo syttyy auringon terävä säde: Kolkko Golgata katosi.

Eijaa, ihminen, kuolema kaukana on!

Mutta se _on_ kumminkin.

Eräs Sallisen maisema.




Syysyö


Pimeä. Syksynviileä näkymättömyys. Haapa havisee kiviaidan takana
jossakin, ja pisara lankee pudonneille lehdille; joskus vain, silloin
kun tuulikin tuoksahtaa; ja niin kuin sykähtäisi ankea sydän. Sielu
vaeltaa. Yksin; kuin enimmäkseen eläessäänkin. Se harhailee rannalla,
jossa aalto yhä lyö santaan, synkkä aalto yön näkymättömyydessä,
niinkuin lapsenakin illoin; vyöryjä pimeästä etäisyydestä; järven
raskasta hengitystä.

Sielu harhailee rantahiekkaa luhdalle, pajujen luokse, jossa keväthile
ennen helisi. Muistatko rentukan? Siltä on niin kauan. Pääskynen
visersi ja västäräkki keikkui.

Sielu harhaa pois, yli usvan, kangaspolkua kuusikon läpi. Tähti
tuikahtaa ja katoaa taas. Sielu kulkee tietä, kuin tuttua. Hongat
keinuvat seestyvässä yössä. Niiden lomitse tuikahtelee tuli. Ahdistava
arkuus, mutta sielu lähenee: tuttu ikkuna, uutimen takana valju,
lepattava tuli. Takassa siis, kuten ennen; ja kynttilä varmaan pöydällä.

Sieltä kuuluu soittoa, ihmeellistä soittoa. Ken soittaa harppua? Ken
laulaa; kuin virttä, jota sielu ei tunne? Nuoren tytön heleä hento ääni.

Sielu käy lähemmä. Mutta soitto ja laulu lakkaa. Tunsiko nuori ääni
sielun harhailevan?

Uudinta työnnetään syrjään ja pimeyteen katsovat nuoret, kalpeat kasvot
surullisin ilmein, niinkuin oli laulukin, ja niin kuin sielu joka ennen
asui tässä tuvassa, joka omisti tämän tuvan.

Harpun sävel!

Kuin tuhansia hopeatiukuja, pieniä kimmeltäviä tähtiä seestyvän
yötaivaan laella. Niiden värinässä sielu katoo; tuntemattomaansa, jota
kukaan ei ole nähnyt. Kynttilä sammuu.

On hiljaa humiseva, yksinäinen yö.




Pihlaja


Ihmisellä oli aina kiire. Hän meni ja tuli, hän hääräsi ja touhusi,
voitti ja hävisi. Ristiä hän sai rintaansa ja kohosi arvossa.

Mutta hän vanheni myös, alkoi valjeta; ja askel laahasi joskus, kun ei
kukaan nähnyt.

Ja hänelle tuli kummia haluja. Työhuoneessaan hän usein muisti nuoren
pihlajan lemua; ja mitenkä kiuru helisi, nousi ja laski, kun kyntäjä
kulki ja sanoi ptruu, ja soh, vaolle! ja hän muisteli parhainna niiden
pihlajain lemua, jotka kukkivat kaukana pohjolassa, siellä missä
oli kiviaita, hiljainen siimes ja punainen kirkko, ja koski kohisi
valoisassa yössä.

— — —

Vaan ei hänen tullut sinne mentyä —. Valtio vaati, ja työ, ja liike
ja tila, ja johtokunta. Onhan niitä pihlajia täälläkin; ja omenapuut
kukkii, piuunit ja leukoijat.

Mutta se ihminen muisti aina vain pohjolan nuorta pihlajaa kiviaidan
takana, ja töyrää, joka oli täynnä voikukkia. Kun katu tärisi ja autot
ja kärryt kolisivat.

Hän menee sinne nyt keväällä! Nyt hän menee, ja hän ajatteli
lapsellisia ajatuksia naputellessaan sormillaan kiiltävään
kirjoituspöytäänsä, kaikenlaista niiltä vanhoilta ajoilta.

— — —

Ja pihlaja siellä ylhäällä oli kuin olisi se tiennyt että ihminen aikoo
tulla. Siihen tuli paljon terttuja, ne alkoivat valjeta; yksi jo aukesi.

Nuori, norja pihlaja —.

Ja punainen kirkko hohti kevätauringossa, ja kukko kääntyili pystynä,
ylpeänä raikkaassa pohjatuulessa: Hän tulee! Joka kiipesi selkääni,
poika, ja katseli sieltä sinistä vaaraa ja ristejä alhaalla.

Ja voikukat loistivat, joista hän sitoi keltaisia köynnöksiä Marin
kanssa.

Niinkuin niidenkin silmät olisivat hohtaneet: Hän tulee!

— — —

Mutta päiviä meni. Meni ja meni.

Juhannus meni; pihlaja kukki Ja kukki, ja voikukat saivat valkean
kruunun. Eikö ihminen tulekaan?

Pihlaja odotti, ne toiset odottivat.

— — —

Sitä ihmistä ei tullut. Ei tullut. Kun ei häntä ollutkaan enää.




Korppi


Ka korppi! Päivää pitkästä aikaa!

Muista nähneeni kuin lapsena, lienenkö kuullutkaan, kun se näet
bassoääninen varis koikauttelee joskus vähän samalla tavalla. Kumman
se rauskan kalahteisesti kajaa, antaa sellaisen äänen kuin saattaa
kuvitella kuoleman lyövän luisia käsiään yhteen, merkiksi että so.
valmis!

Ethän vain sinäkin tullut sitä varten? Siellä synkällä kumusalollahan
on asuinsijasi, sen aave alhaalla kuten haukka ylhäällä, sitä joukkoa
kuin turmanenteinen huuhkaja, jostakin näkymättömyydestä ontosti
huokaillen sydämesi ankeita. Eikä paljon parempi palokärkikään, joka
lehahti luoksesi juuri kun mietit vielä kirkkaita iloja: Ei! pantiin
sanomaan: onko matkalaukkusi pakattu?

Nyt minä vasta huomaan kuinka lempeän ystävällinen sinä tavallinen
varis olet, vaikka sinua vierotaan, räieksitään rääyntäsi vuoksi ja
maksetaan raha hengestäsi. Et sinä mitään lautoja, arkkuja uumoile,
elämä on käreässä kulkussasi, Ihananakin tallella kun tarvitaan
esimerkiksi kevään hoosiannaan. Tule tänne Varu, tule toverikseni
tuohon aidanseipääseen, ettei korppi niinkään uskalla, se pommittaja,
kaameanpäryinen, sinä hävittäjä, heleämpi.

Kun minä sittenkin luulen että se tuli sitä varten, vaikka minä vielä
elän. Mutta tottapa ne ovat minut sille tuominneet, Gambrinilla,
Brondinilta —. Taikka kapitulissa: » — — — den korpen var så svart som
en natt», sitähän se ennen Ylioppilastalon pianohuoneessa punssilla
ja liköörillä; antaa mennä! »Antaa mennä!» sanoi kapituli piispan
puheeseen, ja kumarsi, »mitä se virsiä semmoinen!»

Pakenin kammiooni ja panin pesään puita: syksy, kylmää, usvaa.
Paukahteli kuusi, etten kuullut oliko sitä korppia enää. Enkä
koettanutkaan kuunnella. Täällä turva! Kun panen oven lukkoon,
ei kukaan! Tule vaikka portaille, astele siellä, hiljaa vaikka
vain, toiselta jalalta toiselle, minä kuulen sen, herään siihen ja
kaameaa vähän on kun en tiedä kuka olet sanantuoja. Mutta sisään et
pääse, minulla on oma mökki, lukko ja avain. Muistin tämänkin tällä
koikahdusmielialallani. Mikähän lienet levoton, jolla ei ole rauhaa,
etkä anna minulle rauhaa; aina välistä tulet, tuletkohan tulevana yönä?

Kummitus —. Ei niitä ole! Mutta kuka astelee minun yksinäisen oveni
takana? Eikä ollut ketään kun menin hiljaa äkisti katsomaan.

Enkä minä ollut hullu. Sain kokoon sitä, sain tätä, ja sanoivat, että
oli hyvä, vaikka vähän omituista, sain sanaa, sain nuottia. Ja tämä
astelee oveni takana! Ja tämä kekäle koikkuu pihakuusteni latvoilla
aivan lähellä kirkkoa!

Ahdistus —. Mikä ahdisti? Sekö kun pitää pois? Mutta kaikkienhan pitää,
itse olet sitä laulanut muina miehinä. Pelkäsitkö sittenkin?

Pesä riutui, ulkona näkyi maailma hämärtyvän. Mutta en minä tulta
vielä, tuo hiilusta valaisee sen verran ja lämmittää, silmiäni ja
harmaata partaani.

Niin kuulen kellon helkähtävän: Joko nyt? Sitä minä sanoin, sitä ne
askeleet. Mutta kun ne jatkoivat, ja se oli vain isokello, huomasin
että nyt onkin lauantai-ilta ja se oli ehtookello, rauhan kello, jospa
minäkin rauhan. Tuli lapsi mieleeni ja ajattelin Herran siunausta
siinä kun viimeinen hiili lepahutti sinistä liekkiään. Ja vedin sitten
pellin hiljaa kiinni. Niin alkoi kuulua ulkoa tässä yksinäisessä
hiljaisuudessa jotakin rähäkkää. Hapuilin itseni hämärästä kammiosta
ulos, niin näin näytelmän: Oli tullut muita variksia kuin se yksi
äskeinen, kokonainen liuta. Ne lensivät ylös ja alas ja huusivat.
Sellaista kirkunaa ja aivan kuin muutamat olisivat pudoilleet
taivaalta, joka rusottl syksyiltana.

Nyt havaitsin että ne olivat tuon nokimustan korpin kimpussa, joka
vielä oli täällä rinnalla eikä paennut edes kellon ääntä. Mutta nyt
oli pakeneminen kun sata siipeä suhahti, sata rääyntää yhtä koleaa
koikahdusta kohti. Ja se katosi jonnekin. Meni korpeensa arvattavasti,
sen tummuuteen, nyt jo pimeyteen, siellä levätäkseen, hävetäkseen, ja
nukahti väsyneenä naavaiselle oksalle. Arvattavasti niin. Sillä tuokion
kuluttua ei kuulunut mitään. Kuu vain näkyi nousevan suurena, komeana
sen korppikorven takaa ja pari tähteä jo paloi liki toistaan.

Niin minä menin kammiooni, viritin valkean, ja minun oli hyvä olla kun
istahdin keinutuoliin, kiikahtelin siinä jonkun kerran ja otin pöydältä
kirjan käteeni. Se oli vanha kreikkalainen uusitestamentti, jota
olin tutkinut sen »kalkolibanonin» takia. Oli siinä latinalainenkin,
saksalainen ja sitten suomalainen. Sen suomalaisen otin ja rupesin
selailemaan. Muuten vain, kun oli lauantai-ilta, ehtookello oli soinut
ja korppi lentänyt pois.




Iisa

Iisa Aspin muistoksi.


Muistanpa kun kerran näin kosken kummalla tavalla hyppivän. Ne olivat
suuria vesiä, jotka tulivat kaukaisista erämaista, ja sitten joutuivat
ahdistavassa uomassaan riehakkaaseen tanssiin. Minä katselin kaukaa
suvisena yönä, niin ne hyppelivät siellä ylhäällä, virta kun kohosi,
punertavaa taivaanrantaa vasten kuin lampaat, yhtämittaa ylös ja
alas valkeat kuohuaallot vilkkuen. Se oli jo kaunista, sankarillista
satuleikkiä, sillä olihan noilla aalloilla kova, hirvittävä voima,
ne saattoivat murskata tervaveneen sirpaleiksi ja heittää ihmisen
hengettömäksi kovaan kallioon. Mutta kun sitten hetkeksi lepoon painuva
pohjolan päivä punaisilla säteillään kultasi tuon vaahtoleikin, niin se
oli aivan kuin Ilmestyskirjasta, niin että minä istahdin kannon päähän
miettimään sitä jota niin usein. Mitä kummaa tämä meno? Siellä ylhäällä
tuo hurja hyppy, ja tässä vinha kiito eteenpäin ohitseni, tuontuostakin
laine nuolaisten miltei jalkaani, sinnekin soratöyrälle kun pyrki
hyökimään. Sitä aina, aina vain.

Niin tuli mieleeni tyttönen, kun sille erämaan suunnalle katselin.
Hänellä oli olevinaan musta korsihattu ja siitä liehui sininen
nauha. Sitten tumma röijy ja ruskean- ja siniraitainen hame ja
vaaleanpunerva esiliina. Hän otti nurmelta kuminan ja puraistessaan
sitä katsahti. Silmissä oli vähän nauravaa vekkulia, mutta sitten
yht'äkkiä synkkenivät ja hän jäi katsomaan edestakaisin soutuviin
aaltoihin. Siinä oli kukkia, taraxacumeja, sinilemmikkejä, geraniumeja,
ja suuret kuuset suhisivat, ja hiljainen jymy kuului etäältä isosta
koskesta. Sitä istahti törmälle miettimään minkähänlaista siellä
etelän maailmoilla, hän kun vain tänne partakuusimaisemaan, kiitävään
vilkkuveteen tottunut. Ja yksin olemaan, ei ketään; kuin kaikkosivat
häntä. Tulisiko hänestä lasten kasvattajaa, marjasalon samoajasta,
sinne ihmisiin oudosta eräneidosta? Mutta kun isä tahtoi.

Surullisin mielin hän lähti, kolisevilla kärryillä satoja virstoja
tuntemattomaan.

Mutta hän tuli iloisena takaisin kun käki taas kukkui pohjolassa.
Hän oli herännyt elämään, eikä vain enää uneksimaan kohisevan kosken
näkyjä. Hän oli saanut seminaarissa ystäviä, muutamia, jotka olivat
kiintyneet hänen hiljaiseen olemukseensa, joka oli vaiti, mutta josta
tuli sattuva sana joskus kun avasi ajatuksensa ja tuo kuminavekkuli
välähti silmästä. Seminaaritoveri Erkko oli sanonut, kielivät: »siitä
tytöstä vielä puhutaan!»

Niin oli isäkin sanonut kirkkoherralle, kertoi tämä perästäpäin
ihmisille, kun oli Iisan ullakkokamarissa käydessään tämän
poissaollessa nähnyt pari runosepitettä. Iisa oli tullut
avoimemmaksi, kaikille hauskemmaksi. Hän jutteli kuinka elävä maailma
seminaari oli, todellinen maailma, eikä vain kirja, »Muiden maiden
marjoja», »Mansikoita mustikoita», joita hän oli salokappelinsa
lainakirjastosta ahminut. Ne ihmiset olivat uni-ihmisiä, vaikka kyllä
hauskoja tovereita, nämä puhelivat sointuvin äänin ja hymyilivät
kirkkain silmin, hänellekin, ja laulettiin, laulettiin kuorossa ja
laulettiin yksin. Niinkuin Lydia Lagus. Ajatelkaa: hän oli saanut
tehtäväkseen jäähyväisrunon sepittämisen Lyydille, kun Lyydi erosi
seminaarista mennäkseen Bergbomin Oopperaan, ja tohtori Hagfors oli
sen säveltänytkin! Se laulettiin naiskuorossa. Erkon syy, joka oli
sattunut näkemään hänen muistikirjansa, ja kertoi toisille. Iisa
hyppeli virran viertä reippaana kuin se itse: kyllä tämä sentään on
kauniimpaa kuin Jyväsjärvi, ja Kanavuorikin. Tämä tulee, junnaa, tuoden
tuhansien keltaisten ponttoonien terveiset, kihoo, kuohuu ilvestä,
kontiota, karjuu, taistelee, ja sitten vaipuu hetkeksi levähtämään
pyörresuvantoon, nukahtaa utuyöhön rauhallisna kuin lapsi. Tämä
lahdelma tässä taraxacumrannalla.

»Kuule Iisa, sinä niin yskit, pue hyvin päällesi, kun on kolakkaa
sadepäivinä!» äiti muistutti.

Mutta ei Iisa sitä kuunnellut, kasveja oli kerättävä, samottava
metsiä, soita, lehtoja. Nekin puhelivat, geranium oli Lyydi, solakka,
viuhkahattu, parasolli ja pystypää. Matricaria hiljaisesti mietiskelevä
Erkon Heikki, ja punakarri »tohtori», pitkä, mahtava, »kaks' kertaa,
kaks' kertaa», niinkuin tohtori aina sanoi. Niitä tuttuja oli paljon.

Istuessaan töyrällä heteitä ja emiä tutkimassa Iisa kuuli alhaalta
hätähuudon: »Tuomo hukkuu, Tuomo hukkuu!» Hän heitti kukkansa, kirjansa
ja säiliönsä ja juoksi rantaan nähdäkseen parahiksi kuinka valkopää
keikkui kiitävän virran pyörteissä. »Koeta pyrkiä rannallepäin,
minä tulen apuun!» Iisa läksi juoksemaan rantasoraa, kuin gaselli
yli kivien, kannonpäiden, hengästyi, yskitytti. »Pidä päälle Tuomo
suvantoon saakka!» Iisa oli juossut itsensä uuvuksiin kun tultiin
suvannolle, Tuomokin näytti uupuvan, katosi tuontuostakin aaltojen
alle. Pyörteet pyörittivät häntä suvannossakin, juuri kun oli
saamassa kiinni Iisan aidakseen, taas vetivät takaisin. Silloin Iisa,
kevennettyään vain kiireesti kengät jaloistaan syöksee suvantoon,
ponnistelee viimeisin voimin häränsilmistä vapaaksi ja saa kiinni
vaipuvan Tuomo-pojan tukasta.

Aalto kuin heltyy kahden kuoleman säälistä ja heittää heidät yhdellä
nuolaisulla laa'a!le kalliolle.

Tuomo oli horjahtanut lohen kanssa taistellessaan. Nyt makasivat
molemmat kuin kuolleet, mutta aurinko tuli kolean päivän pilvestä
ikäänkuin tätä varten ja virvoitti väsyneet.

Iisa sai senjälkeen kuumeen. Se katosi, mutta uusiutui useampaan
kertaan niinä loppuviikkoina ennenkuin taas lähdettiin kohti laulun ja
runon kultamaailmaa alas etelään.

— — Salot soivat, lehdet lensivät, tuli talvi ja tuiskut siellä
ylhäällä. Tuli keväänkin päivät ja auringon lämpö, mutta Iisa ei tullut
enää.

Isä vain lähti, sairastuneen äidin piti kotona yksin ajatella. Kun minä
sanoin sille —; voi kun olisi kuullut!

Ei tullut Iisa-tyttösestä lasten kasvattajaa, ei tullut mitään,
yksinäisen salolapsen kaikki unohtivat. Kaikki se maailma jolle
sensatsio on mitan määrä ja huutokunnia arvon sanelija. Erkon sana ei
mennyt toteen, eikä isän. Mutta sittenkin, muutamille meni. Joillekin,
joille runon sydän oli kun metsän värittömän, vaan sanomattoman
herkkähajuisen salayrtin sielu. Kaikesta korskeasta kaukana. Kuinka
moni tiesikään kuka oli _Iisa Asp_. Mutta monen monet tiesivät mikä
oli paljon kuultu yksinlaulu »Nuku, aaltonen, nuku jo!» Tiesivät
ainakin sen 2 värsyä, mutta eivät enää niitä toisia, juuri niitä joissa
hiljaisen suvantopoukaman laine liplatti ylämaan Kurjalanrannan kieltä,
ja sen hennon taimen, jonka vilu vei.

Näin Iisa ajatteli:

    Nuku, nuku aaltonen, nuku jo!
    Tuolla laulaa humisten kuusisto—.
    Kehtolaulusi se on;
    nuku aalto rauhaton, nuku jo!

    Miksi tahdot katsella kuinka jo
    loukannut on luontoa turmio,
    kuinka kukat surkastuu,
    kuinka tuuless' paljastuu lehdikko?

    Nuku aalto vaahtopää, nuku jo,
    kerran sinut herättää aurinko!
    Senpä sulle, rauhaton,
    hellä silloin suotu on suutelo.

    Herätessäs heloittaa kukat jo,
    suloisesti tuoksuaa tuomisto,
    liverrykset lintusten
    silloin soi kuin Väinösen kantelo.

    Sydän, nuku sinäkin, nuku jo,
    uni sull' on suloisin nautinto.
    Toivo aikaa armaampaa,
    nuku kunnes lopun saa taistele!

Sattuipa että kerran jouduin laulattamaan vähäistä joukkoa Iisa Aspin
haudalla siellä, jonne hän halasi elämää janoten korkealta pohjolasta.
»— — — Manan neitojen pidellä —.» Niin pilkahti ilta-aurinko katsomaan
lehvien lomitse.

Silloin muistin tuon kuinka vaahtoaallot hyppelivät taivaanrantaa
vasten kuin lampaat, kun koski kaukana soi, ja aurinko silloinkin tuli.
Se oli Ihanaa musiikkia näyssä. Niinkuin se joka tässä Iisan runossa
soi luonnollisin silmin näkemättömiä. Kaikille niille, jotka ymmärtävät
sen kun aallot hyppelevät ja ilta-aurinko heloittaa. Kauneinta hohdetta
minkä muisto särjetylle sydämelle voi suoda.




Muistatko


Minä vähän ajattelin näin otsakkeeksi, mutta muistinkin ja pelästyin
että Juhani Aho oli niin pannut! Enhän minä niin laajaitse ja
korkeaitse, mutta kun tuli suusta. Kiiruhdan heti oikaisemaan että
eihän tässä ole kysymyksessä kuin pieni puhelu vanhalle tuttavalle,
puututtavalle, joka humisee muutaman metrin päässä asunnostani.
Niin että muistatko mistä on alettu? Silloin, kauan sitten, niinä
kirkkaina päivinä kun maailma oli uusi sinulle ja minulle, sinä et
kelvannut vielä variksen pesäpuuksi ja minullakaan ei pesää, kotoo
ei kaupunkia. Mutta sitäpä juuri puuhailin silloin. Tuossa sinun
haarukassasi kuoriskelin pihkaisia riukuja, joita oli minulle salon
yltäkylläisyydestä ajettu että saisin aidan oman tupani ympärille,
siltä katselin kevätvetten vilinää ja tunsin tuulia, jotka puhalsivat
elämän tähän uuteen maailmaan. Siihen, joka aukee kun on vaikkapa
vain ensimmäisiä päiviä »itte», kulkee pienellä kartanollaan ja näkee
kuinka heleästi hohtaa uusi honkaseinä, tulee pihkan lemu, paukahtaa
oma tuohiovi kun nikkari koettelee lukkoa, jonka avaimen heti pistät
lakkariisi. Kun olit, koska olit jo pienenä lähtenyt kasvamaan
kahtaalle, niin olitpa tosiaan sopiva haarukka minun sinussa kuoria
noita turvaavia aidanriukuja, päällä, aivan tarttuvan pihkan päällä
istuen. Ritisköön, tarttukoon, ei tässä yksi työmies jouda sitä
katsomaan! Ja siitä tuli ihana kaikkeus, avaruutta, puoli hehtaaria,
nummen jytinä kun ajoit avatusta kaarihilasta kartanolle, puitten
suhina ja variksen kohaus kesäyönä kun tulit keppinesi kävelyltä
_kotiin_. Ja se _vapaus_! Saanko minä nyt tehdä mitä tahdon? olin
kysynyt takausmiehiltä. Saanko hypätä tasakäpälää, Jos ma tahdon,
tupani lattialla, niin että kangas kajaa maantielle asti, ja sanoa
hih! Saanko tuoda tänne Pajalan Lissun ja hypellä Ammesmäen Kreetan
polskan kun Linja pelaa? Saat, saat, reverssi on selvä ja maanmittarin
paperit klaffissasi! Noh! ja siitä sitä aljettiin. Tätä minä nyt
tässä, kun katselen taivaalle latvojasi, käsivarren paksuisia oksiasi
ja runkoasi joka on kuin tervatynnöri, ja silloin vain ladonhirsi,
kaino, vaaleahavuinen, sinä nyt tumma, bassonsininen, komeasti laulava
kun pohjainen käy. Ylpeä minä olen sinusta. Muistatko kun karsiskelin
sinua vähän tylsällä kassarillani ja otti ehkä kipeää. Mutta se oli
hyväksi vain. Somistuit, pyöristyit, pullistuit ja rupesit kasvamaan
siivoa linjaa siksi mikä nyt olet. Kasvattini siis! Olitko minulle
kiitollinen? Minä ainakin sinulle. Laulatithan minulle varista harva
se vuosi, annoit tiiaisen tikittää ja oravan teutaroida ylös, alas,
humisit musiikkia kun Tallarinkin viulu jo oli lakannut laulamasta.
Ja mitä se maailma paljon muuta oli, oikea lakastumaton maailma!
Sinä kuin näiden kaikkien mahtava päällikkö, kellon, ranunkelin,
rantaputken pehtoori, siinä kun minua omalla palstalla palvelivat.
Herrijee — palvelivat, minuakin palveltiin! Jaa, todella se niin oli.
Aina siivossa sini, kun tulin kamalasta kaupungista, aina kultia
kelta, tervehtivät tuoksullansa apilat kuin niiaten; tälle, isännälle
ilkiälle, sillä mikä minä muu olin, Gambrinin kanta, Königin koluaja
niinkuin ne kaikki muut. Kruunu ja kunnia, tähdet ja merkit — kas nyt
aina! Eilen tuli, tänäpänä meni. Nyt vasta huomaan, kun olet niin
suuri. Millä aikaa? Meinaten että kun se oli kuin eilinen päivä kun
housuni ritisi, ja nyt sinä noin!

Tulenko vähän alakuloiseksi: mihinkä minä nämä lelut, Tupulle,
Mirkulle, vai kätkenkö kannon alle, että löytävät sadan vuoden perästä
ja panevat sanomalehtiin? Niin, ehkäpä juuri sinun kantosi alle,
tuohiseen, kun olemme vanhoja kavereita. Mene tiedä, pianaikaa sen
huomisin teen, nyt minun pitää kirjoittaa, ettei mene mielestä pois.
Jospa minä muuttaisinkin mielipidettä. Kun olin vähän ajatellut, taikka
aioin ajatella, että sinä tulisit mukaan —.

Kavahdan, tämä oli niin hävytön ajatus että minun täytyy mennä
jatkamaan tuonne juurelaisen salasaunan taa leppään, ettei tule
herkkään, humisevaan tuntoosi. Yritin ajatella että jos laudoiksi —.
Olisihan se somaa, jos ajaisi, kotisisi omissa laudoissa, sillä tottapa
ne jonkinlaisilla kärryvehkeillä minut sinne kuparikukon juurelle.
Tosiaan, tulisi pianaikaa halvemmaksikin. Westi kaataisi ja koppuloisi
kokoon, menisikö tuossa muuta kuin päivä, pari. Se olisi komea
roiskahdus, rysäys ja rätinä kun sinä kaatuisit. Vähän kuin vihamiehen
hampaan kiristys täällä tähänastisessa. Mutta nythän pääsivät!

Vaan ei! Kuinka minä surmaisin sinut, vielä viherpään, tuoreen, ei
vähäisintä punaista risua! Ei vanhuuden naskahdusta, niinkuin minun
rutisevan ruumiissa. Sama syvä humubasso, Olli Nevalaisen, Niku
Hakkaraisen muisto. Ei murhaa, vaikka minulla olisi valta! Laulata sinä
lintuja, kyllä minä menen ostolaudoissakin, niiden, jotka sihii, sohoo!
elinkeinoksi. Ne tappakoot, kaatakoot, sinä seisot siinä mihin Metsän
Ukko sinut siitti, ja minä hoidin!

Äläkä sinä yhtään murehdi minua, kyllä minä; ja mikäs minä: sitä
menevää heinää, kuusikymmentä, seitsemänkymmentä, sinä sata,
kaksisataa, monta sataa, olisipa nyt, jos rupeaisin sinua kirveellä,
piilulla pilppuamaan! Ole siinä vain, pianaikaa minulle komeudeksikin!
Lemetin honka! Mikä se Lemetti? lapsukainen kysyy kymmenen vuoden
perästä, kun oli tovereinasi niitä toisia. No se oli se, joka tämän
tuvan tervasi; vähän sellainen hoopo mies. Sanovat tuota haarapuuta
»Lemetin hongaksi».

»Lemetin honka», lapsukainen kysyy taas kymmenen vuoden perästä, »miksi
se on 'lemetti'»? »En mie tiijä», karjalainen vastaa, »oisko pettuu
tehty joskus»?

Ja sitten ei kysynyt kukaan. Mutta kyllä minä arvaan siellä alla, että
sinä muistat. Kun minä vähää ennen lähtöäni vielä syleilin sinua,
koetin yltäisinkö ympäritsesi. Enkä yltänyt, ja minä olin kuin ylpeä
siitä.

Muistathan?




Kylpylässä


Aallot Afrikasta hyrskyy hiekkarantaan, alinomaa, alinomaa. Humisee
palmu, vehryt suven, syksyn, talven.

Ihmisvirta virtaa sekin, yhtämittaa, yhtämittaa kivikäytäväänsä;
tulee, menee. Tulee turkkilainen fetsinensä, kaupustaja, tyrkyttäjä.
Tulee turbaanissa maharadja, helmisäihky; hiihtää askelehin rauennehin
kuluneissa kengissänsä ruhtinas, ennen loiston lapsi.

Kulkee kuninkaita, saatotta, incognito, tulee lady vaunussansa
korskuorhin, missi, varsirillein, niinkuin putki, pysty, hoikka.

Kalastaja, koukkunokka, romaanista tyyppi oiva ryövärin.

Tuossa astuu croupier, nuoltutukka: »messieurs, fait le jeu!» Tässä
toinen, taskuvaras, monokkeli silmällään. Yhtämittaa, yhtämittaa,
niinkuin aalto santaan.

Kauppaneuvos, miljoneeri, ajaa rullatuolissansa, parta harmaa, kalvas,
kellahtanut, sylissänsä kukkakimppu.

Minne matka, miljoneeri?

Sacre Couer'in kello tuolla sanan sanoi äsken: läksi muuan jo!,
»Golfi-prinssi» Belvederen, valkohousu.

Entä sinä, puuteroitu, punahuuli? Taikka minä; viisarimme koska
pysähtyy: »rien de plus»! — Coeurin kello lauloi. Kohta laulaa malmit
muutkin maailmalla kulkevaisten näiden kunniaa.

Jos yli merten, alppien ne laulut tänne kantais, uvertyyri uljain
siihen sammuis, marssi, trotti, tout le beaux, jota kuuntelen ma nyt,
kun tuoksuu Turkin mokka ja kimaltaa cointreau.

Mentone, v. 1931.






MIELIAJOA MUUTEN VAIN


/p
        Aalto aaltoa ajavi,
        pilvi toista kiidättävi.
/p




Pieni asia


Yksi tuhatta, kaksi tuhatta, ja niin monta tuhatta tukaattia, sinä
Sakeuksena lasket rahojasi. Olit rikas, Lincoln sinulla ja Paccard,
maatila niin ja niin monta tuhatta hehtaaria, paitsi tantieemiasi,
haetit oikeaa konjakkia kellaristasi ja helmeileviä viinejä pöytään
koska tahansa, tiketin Balaton-järvelle ja Saksin-Sveitsiin, kun vain
halusit —, sanalla parilla sanoen, sinulta ei puuttunut mitään. Mutta
vaikka panit l-luokan hinkinkannen rintaasi ja leveän sinivalkoisen
nauhan, loistit valkeine liivinesi yli parketin, kun musiikki soi,
vaikka alaisesi sinua kumartelivat kaupungissa ja maalla, olit melkein
kuin kaikkivoipa, yhtä, tuota pientä asiaa, et saanut. Sinä, eikä sata
kertaa suuremmat siellä suuressa Baabelissa, Vanderbiltit, Rooseveltit:
pane tuo etelätuuli tuoksumaan, ja sillä lailla kuin se leyhähti, kun
minä näin sinisen seljan jo miltei lyövän rantaani, ja juoksin alas.
Ei ole mitään huudahdussanaa, jota voisin tässä yhteydessä käyttää.
Enkä voikaan sitä kuvailla mikä ero siinä oli kun harmaa jää vielä
eilen illalla uhosi synkkyyttään, elottomuuttaan, vastaantulevan
suomalaisen lähimmäisen miltei kuin kyräävän välinpitämätöntä katsetta,
niin että käänsit talvipalttoosi kauluksen pystyyn. Ja sitten tämä
syleily! Minuakin, martaan miestä, kuin olisin ollut jokin, mikähän
muiden arvoinen siellä taampana, kun toiset tungeksivat kahvipöydän
ääressä. Ja nyt tuolla tuoksulla, joka ei ollut mitään maallista, vaan
kuin hengen, sanalla vain, _Suven_, jumalaista, korkeampaa. Niin että
se puhalsi hengen minunkin kuolevaan sydämeeni: Minä elän vielä, ja
minulla on sielu, jota ei ole saatu surulla sammutetuksi. Eijaa! minun
henkeni laulaa, ja niin keveästi, täyttä vapaata rintaa. Leppä helisti
siihen riippukruunuaan ja kuusen kulta nauroi. Kauan se ei kestänyt,
tuokion verran vain sitä hongan latva lauloi ja punakoivu kumarsi.
Sitten haihtui, niinkuin kaikki hyvä tahtoo mennä Ihmisen mielestä,
tottui ja unohti. Eipäs, ei unohtanut _tätä_: iäti muisti sen leyhän
syleilyn, ken siihen sattui _juuri_ silloin kun se selkä aukeni ja viri
puhalsi aallon ylenemään.

Niin, tätä, pientä tuokion asiaa et voinut, ritari Rikkaala, valio
Vanderbilt. Lilja kyllä lemusi sinullekin, kun olit oikaissut itsesi
viimeiseen menoon, mutta mikä se oli, katkera, ihmiskäden taittama
surun kukka — sitäkään et kyllä saanut syntymään.

Et olisi tainnut ymmärtääkään tätä toista, se oli vain köyhän
runomiehen omaksuma tuoksu keväisenä sunnuntaiaamuna kun kellot soi ja
muut meni kirkkoon. Todella: nythän oli Helaatorstai taas, se suuren
suven symboli.

Yritin ajatella. Ei, minä vaikenen. Mutta jospa muistan sen vain
maallisena, raadollisen raukan ilona, _sen_ pyhänä henkenä, kun en ole
sitä toista koskaan oikein ymmärtänyt.

Sellaisellakin sielulla oli jotakin.




Ne kaksi


Kuusi kaivon luona. Hopeapallo, leukoija ja piuuni. Mummo, kumara,
ryppyinen ja harmaa, mustasankaiset silmälasit ja punaruutuinen saali.

Hän liikkuu äänettömästi kuin varjo lasikuistilta puutarhaan
kirkkaana, viileänä syyskuun suviaamuna, kun muutama keltainen
lehti on haravoidulla hiekkakäytävällä. Hän on tämän pienen, sievän
talon henki, joka vallitsee pihalla, puutarhassa Ja sisällä, jossa
kahdeksankulmainen ankkurikello käy, on suuri rokokoopeili ja reseedan
lemua.

Ja tuo toinen:

Tuo, jolla on mustanauhainen, kellervä juurihattu ja vaaleanpunainen,
pieniruutuinen pusero ja kultabroshi. Hän on tämän paikan toinen henki,
tuomen, kuusen ja pihlajan, posket kuin valmu ja siimat kuin syyskuun
sininen aalto, jota minä läksin ja soudin, kun ne kaksi heiluttivat
liinaa viheriällä veräjällä.

— — —

Pitkästä aikaa.

— — —

Ei ole kuusta; se on hakattu.

Ei ole hopeapalloa, leukoijaa ja piuuneja, on perunamaa.

Ei mummoa. On akka ja kakaroita. Eikä ole sitä toista, on piika ja
vasikka. Sisälle en uskalla.

On eloa ja ammuntaa, mutta ei ole henkeä. Kun ne kaksi ovat poissa. Ne
kaksi, jotka nyt ovat ristejä kirkon juurella.




Sillantaka


Pahuksen rakkine! Harmillista että juuri tässä, asumattomassa paikassa.

Noh, mikäs auttaa, täytyy koettaa lykätä vain sen verran syrjään että
ohi pääsee edes kuorma. Ja siinä sitä saatiin odottaa. Vähän toivoa
muistakaan tulijoista, kulkevat niin harvoin nykyisin.

Joki siinä oli, musta, koukkuinen, ja keltaisia vehoja. Sitten oli
silta, jonka alaitse musta vesi vähän kuin virtasi jonnekin jostakin,
mistähän tuli nevoilta tuolta kuusikkokorvesta.

Tuossa on kaunis kukkaketo, syödäänpä siinä!

Ja he rupesivat avaamaan korejansa ja ottivat pulloja esiin.

Tämäpä mukava paikka. Aivan kuin tehty huvimatkalaisten levähdystä
varten: Tasaista ruohoa niinkuin pihamailla, papinkauluksia,
kissankelloja ja apilaa, ja geranium. Tuossa pihlajan lähellä, eikö se
ole liipestikku, mitenkä se täällä?

Noh, tulkaapa nyt tänne, niin saatte! Ja pisara murheeseen, kun näin
kävi, apteekkari sanoo, ja vetää viinipullosta korkin.

Minä olen tässä vain kanssamatkustajana, muuna miehenä.

Istu tähän, apteekkari sanoo, siinä mukava kivi, kuin penkki!

Mutta eikö se olekin penkki?

Suistan kepilläni nokkosia syrjään: mikäs tämä tällainen, näin tasainen
kivi?

Ja sitten siinä oli horsmistossa kuin laastin jälkeä, sellaista savea,
ja pieniä laakakiven paloja.

»Hui!» kiljaisee nuorempi apteekkioppilas, sievä ylioppilasneitonen,
jolle se kiljaisu hyvin sopii: hän putosi kuoppaan rintojaan myöten.
Koivunvesoja ja vaaramia, ettei huomannut.

Mikäs palkka tämä oikein — — —?

Apteekkari ja minä rupesimme tutkimaan, ja havaitsimme että tässä
on täytynyt olla ihmisasunto. Selvät jäännökset: yksi takkakivi ja
kellari, johon Lissi vierisi; asunnon perua myös tuo liipestikku.

Nyt ymmärrämme tämän vainioaukeankin tässä metsän keskellä: varmaan
siihen asuntoon kuulunut.

Todella, siinähän oli vihantaa vainiota koko laajalti: ohraa
ilmeisesti, taikka liekö vehnää, oras aaltoaa samalla tavalla,
perunapenkkejä, peltoketoja. Töitä tässä on tehty; tummaa kontometsää,
kuusikkokorpea kaikki muu.

Minnekkähän kaikkosi tekijä? Tänne jätti tekemänsä.

Ei se ollut yksi tekijä, näkeehän sen, toinen oli ruhtonut sitä ennen,
ehkä sitäkin ennen joku.

Juttelimme näitä kinkkuvoileipää syödessämme. Katselin tuota sinistä
kelloketoa ja noita isoja pihlajia, ja rupesi hahmottumaan mielessäni
muisto:

Keisit, tie pölisi, hila. Reikäinen hyppää keisien takalaudalta,
kipittää avojalka hilalle, työntää hitaasti, jaksonsa, kitisevää
porttia, ajaa ukko nuoren naisen kanssa läpi, ja sitten paukahtaa niin
että metsä kajaa.

Poika havaitsi että hilan vieressä kedolla oli kaunein kellosto minkä
hän oli nähnyt, oli harmaa tupa, harmaa navetta ja pihlajia kukassa.

Poikainen olin minä, oli isäukko ja äiti, ja tupa oli Sillantaka, nyt
minä muistan, tämä vehavirran viereinen paikka tässä. Olin sitten
perästäpäinkin kulkenut ohi, mutta unohtanut, kun kaikki yht'äkkiä
katosi, eikä jäänyt kuin se pihlaja, joka nytkin kukki.

Sanoin niille toisille että Sillantaka tämä on, ja että muistan. Kaunis
paikka!

Lissi oli hakenut joen töyrältä geraniumeja. Kas, kun ne hyvin sopivat
hänen vaaleanviheriään pukuunsa ja valkoiseen lakkiinsa. Ehkäpä
Sillanta'an mökissä oli myös ollut Lissi, Lissu, koskahan oli alhainen,
tämä geranium nyt sen silloisen henkenä.

Ehkäpä oli Sannu —, näitä tavallisia kehoja, ja Maiju tuohisineen,
apilaa ja taraxacumia. Juoksivat, hyppäsivät tässä ja huusivat kirkkain
äänin, kun kevät oli ja musta joki soi sinisenä tuolla etäällä
mutkassa, josta näkyi.

Antoivat autolaiset kahvia termospullosta, tarjosi apteekkari
konjakkiakin, mutta minä en tahtonut; olin kuin surullinen ikään.

Ajattelin noita, jotka olivat tässä ruhtoneet ja menneet, kuolleet ja
viety kirkolle. Kodin tehneet, lehmälle, kissallekin, vainion avanneet
Ja liipestikun istuttaneet. Kellot ja geranium tulivat muuten katsomaan
sitä menoa, viihtyivät ja levisivät paremmin kun oli muita.

Hoi, pysähtykää! apteekkari juoksi tielle ja nosti kätensä, kun sieltä
pörisi auto.

Mutta samanlainen oli joukko kuin meidänkin; kesälomalle, eivät
pystyneet auttamaan.

Lupasivat vain soittaa lähimmästä kylästä korjaajalle että tulisi.

»Raukasee vähän, kun tuli noustuksi niin varhain.» Apteekkari
heittäytyi ruohistoon, päänsä nahkatyynylle. Konjakki se kyllä oli.

Mutta juteltiin kumminkin, eihän tässä unta, kikattivatkin.

»Mikään ne tästä vei, näin paljon vainiotakin?», apteekkari, minä kun
vielä näistä Sillantakaisista, lapsuuden asiat mielessä.

Se oli kunnallisneuvos, punakka patruuna, pitkä parransänki. Loppui
kontrahti!

Mikä kontrahti? Apteekkari ei tiennyt, oli kaupungista.

Se että sai olla. Että sai tehdä työtä kaksi polvea, kolme polvea,
kuokkia, kaivaa, perata ja vääntää, että tuli tällaista, että oli jo
matkaa virin huojuttaa tähkää, ruista niin paljon että kaukaa tuoksui
kun tuuli tuli ja toi.

Että eli, ja jaksoi tehdä kunnallisneuvokselle taksvärkin siitä että
eli, ja meni vähitellen kyyryyn.

Että sai tämän kauniilta näyttämään ja tynnöreitä tuottamaan.

Niin että kunnallisneuvoskin huomasi, kun ajoi ohi:

On se tuo Sillantaka siinä jo aikansa ollut!

Nyt, kun Eetlallekin pitää lohkaista vävytila, kyllähän ne siltä jo
joutaa.

Poikkesi sisälle.

Ne tapaa ottaa lakin päästänsä kun herroja — edusmies hän oli —
tulee, mutta Sillanta'an Jussi istui vain lakki päässä, poltellen
penkillä, kun se oli maakunnassa sellainen tapa. Eikä kunnallisneuvos
taas viitsinyt sanoa, niinkuin ennen nimismiehet ulosmittaukselle
tullessaan, talonpoikainen kun oli vielä itsekin syntyään.

»Tuota, ajattelin että kun tulee se kontrahdin uusima-aika nyt, niin
tarvitsisin itse.»

Sitä se vain, apteekkari — ymmärrätkö? Ja sitten ne saivat mennä.

Ajattele perään, sinä kaupungin herra!

Satoja, tuhansia Jusseja Lissuineen, Sannuineen, Maijoineen, kun
kunnallisneuvos, rusthollari tuli —.

Minnekkä?

Mitä se heitä liikuttaa! Lisäänmähän siihen omasta puolestani: Kyllä
maantiellä mittaa on!

Niinkö se on? Ei sitä niin kaupunkilainen tule tietämään.

_Oli_. Taitaa nyt olla vähän toisin, saavat lunastaa, taitaa pitää
lunastaa, lohotaan, luovutetaan —, en minäkään tiedä, mikäs agronoomi
minä. Sen vain, että ei tästä vallan kaukana oli Putkela, vähän
sukuakin, vaikka en ole siellä koskaan käynyt: piti pois, kontrahti
loppui. Se maa kun oli manttaalimiehen. Siinä vain torppareina
tonkivat, ja _hän_ asui.

_Sen_ puolesta minä, kun se Putkelaisen pojanpoika oli Amerikassa
professorina, kun minä siellä kävin, ja kaikki sen perässä, jotka
tohtoria tarvitsivat. Ja kun sillä oli piikana sen kunnallisneuvoksen
pojan tytär, joka tämänkin Sillanta'an Jussin siirti.

»No mutta hyväpä taisi sitten ollakin, että siirti!»

»Kun se _niin_ sattuu.»

Mutta kun se _revittiin_, pesä, jota lintukin tulee katsomaan,
hakkasivat valkeat pihlajasi, raidan rannalta. Kyllähän se kasvaa
kourallisen vehnää nisupullaan sekin, mutta kun henki meni, sielu
sammui siltä, joka oli sen paitasillaan kipittänyt kodiksi itselleen,
Hallille ja Mirrille, kieloille, papinkauluksllle. Kun ei ollut mitään
tuiketta mistään, maailman yksinäisyyden pimeässä.

Siinä me nyt istuimme.

Ei mitään!

Sillan ta ka

Jaa: liipestikku kyllä, ja kärpänen.

Mutta se minua eniten — minä siinä itsekseni vain, kun apteekkari ei
enää näyttänyt välittävän — kun ne kaiuttivat korpea, ryskyi kaatuva
kuusi — hei, vehaojan yli! — juurakkoläjä, paloi, kiilui ja savusi
suloisesti, sitten: vaolle, tpruutakasi, kuhilas, kekkonen — kauas,
puoli virstaa, ja tuo sanoi: _hän_ asui!

_Hänen_ maataan! Avainten helistäjä —.

Mitä teit sen maan hyväksi? Sadannessa polvessa —! Ole hiljaa! Omiansa,
että piikana, että hampparina, putkassa röhötti perikuntasi. Mitä itse
teit, silloin kun sinulla oli klaffin avaimet ja kiristyspaperit!

»So!» sanoi apteekkari.

Sieltä tuli taas auto.

Ka, tervepä, terve mieheen! Kun me tässä vähän haaverissa —.

Se olikin Kivisen Junnu, jolla »Lincoln» ja oma saföÖri. Se takoi ja
kopisteli hetken, ja niin mekin pian savusimme pois.

— — —

Kun me sitten istuimme Jussin päivillä, oli apteekkarikin ja muita,
ja tuli puheeksi tuo, kun ne kontrahdit loppuivat, eikä jäänyt
kuin takkakiven pala, paitsi noita kelloja, papinkauluksia, Junnu
sanoi: »Joo, se on kyllä nyt aivan ontta koko suku, se, meinaten, se
kunnallisneuvoksen, joka ajoi Sillanta'an Jussin, ja monen muun.»

»Ei ne tahdo kestää; siinä on usein alunperin jotakin ontta, kun ne
niin äkkiä nousee ja röhmistyy.» Ja kyllähän Junnu tiesi, joka matkusti
kauppamiehenä. Itse ennen paitasniekka ruohiston kipittäjä, vielä
pienemmän kuin Sillanta'an: mäen kimpale vain perunamaaksi.

— — —

En tiedä sattuiko muuten, vai oliko se Sillanta'an takkakivellä
istuminen vaikuttanut, apteekkarin rouva oli tuonut Junnulle
Jussinpäivän huomiota kukkavihon, jossa oli vain papinkauluksia,
joku geranium ja kello. Vaikka olisi ruusujakin jo ollut apteekin
puutarhassa, valkeita, punaisia ja keltaisiakin.

Se oli pantu huviverannan pöydälle, ja sopi siihen hyvin.




Huhtikuu


Ne ensimmäiset neitseelliset kevätvedet menivät ohitseni kun istuin ja
katsoin maantien vieressä auringon lämmittämään honganrunkoon nojaten.
Tien keskellä olevaa niruoroa myöten helmeillen ja miltei jo solisten.
Niinpä helmeillen. Kun auringon säde siihen menoon paistoi, ja pieni
vesi hyppeli edelleen, siihen tuli tuo tuttu kevään vilo. Vilkkui
rientäessään nauravasti kuin tyttölapsi, joka samoin hypellen hakee
paljastuvalta metsätörmältä ensi vuokkoja. Meni alaspäin se liplavesi
mäkeä, sinne kadotakseen. Minnehän meni, puhtain ajatuksin kuin lumi,
josta se lähti. Puhtaana solisi, vaikka lumi loppui. Näin tuosta puron
sillalta sittemmin, kun sammal jo oli vironnut ja vihannoi vallan,
vaikka muu maa vielä oli ruskea.

Niin, minnekä meni, päätyi?

Tietysti alas, aina suurempaansa, ojasta puroon, virtaan, järveen, itse
mereen. Sinne hyrskyvään, hirveänä ärjyvään, kun ulvoi ula, mastot
maiskahti, ja laiva rasahti karikallioon kuin hornahisen nauru.

Toista kuin tämä lempeä pikkupujotteluni ruoroa pitkin helmipäivän
kimmelteessä. Joutui suuriin. Näki kuolemankin, kun keinui onneton
aallossaan, se joka hyppäsi kalliolta, se joka katosi köliltä, maston
viimeisestä huipusta. Kun sinä itse, nyt isona ärjynä sen sieltä
nuolaisit, vihreällä kielelläsi. Olit tottunut vihdoin, kun sinut
pantiin siihen. Miksi pantiin? Mistä tiesit, sinisilmä liplanen. Miksi
oli myrsky, miksi meren riehunta, turmion tuho?

Mutta sitten vielä, kun niitä tuli paljon, verisiä, murskatuin päin.
Tuli tuhansia, sinun olla ankeana vartijana. Kun sotivat Ja ruhjoivat
kranaateillaan. Rikkoivat hirveillä tykeillään meren päilyvän
pinnan, kun oli välistä tyyni ja sait sinäkin levätä. Lauloi aurinko
punasäihkyisen ylistyksensä aamun ihanalle olemukselle silloin. Ei
muuta kuin äärettömyyden rauha. Silloin tuo tulisalama, sen uumenten
uhma, kaiken kauhistus, pirstonta. Silloin noita silvottuja, sinunkin
tuskin tuuditella, manahisiksi, maan hyviksi.

Miksi sinun piti?

Kun Luoja oli niin kauniin menon laittanut tässä kevätpäivän
pälvehelkkeessä, kun suli, suhisi metsä lempeää leyhää, toivo tohisi,
onnesta ja kaiken kauniin noususta? ja minä tässä, ihminen, katselin
lämpimän hongan kupeelta.

Ihminen! Mutta ihminenhän se juuri ampui, pirstosi, räjäytti.

Enkö voisi olla muuta?

Häpeen edessäsi, orohelminen, lumen puhtaan lapsi.




Käki


Käki! — haavasta havisevasta, koivusta kohisevasta. Tinarinta,
hopearinta, runon kultalintu! Aamun ihanan avaat ihanalla äänelläsi.

Kevätpäivän tuomen tuoksussa oot kuin haavan puna syyskuun kellassa,
sinipunerva koivikko oraspellon viheriässä.

Kuinka helkytkin niin, sinä suvinen sunnuntai arkemme aherruksessa!

— — —

Sinäkö se noin; naurat, räähkästi räkätät!

Olitkokin siis vain kuin minä, maasta tullut, maahan menevä, tyhjäksi,
turhaksi tuntemattomuuteen?

— — —

Mutta en minä kyselle, kultarinta kuusessa. Helkkysi siellä ylhäällä
itse iäinen on; iäisyydessä. Vaikka me menemme kuin lehti lentää
kukuntapuustasi, tuulien tuivertamasta.




Kevät


Kevät, niin kirkas! Kuinka kirkas oletkin! Maanmies astuu pellollaan
kuin pyhät Jumalan kruunun hohteessa. Taivaan safiiri ja smaragdi on
nyt puitten pukuna. On männyn, kuusen ja hiirenkorvakoivun viheriä,
pihlajan ja tuomen, ja haavan keinuvat kynttilät; ja oraspellon, joka
aaltoaa tuulessa, ja ruohokentän, joka puhtaana peittää kuolleet korret.

Sininen virta vaaleaa lehvistöä vasten vilkkuu niinkuin se helisisikin,
niinkuin Jumalan kruunun kristallit. Tässä säihkyssä kuolemakin
kadottaa kaameutensa. Sen kellojen ääni häipyy peippojen, kiurujen
kiitokseen, ja pikku Juhanin sielu nousee niiden sävelissä ylös sineen,
kirkkaaseen, väräjävään sineen.




Aho auhto


Satu!

Satu vain —.

Miksi? Miksi turhaan tähtisilmäs hymy, liiho lempee, kapse kengän kevyt?

Ah, ja aalto tukkas, kassas kaarto!

Miksi äänes vain kuin kiurun kiitos, puunne päivän punahuules hehku?

Luulen, siksi:

    Sammutinko kerran syksy-yöhön
    aamusäihkyn syömmen nuoren yhden?
    Rauetinko taimen elon riemun?

Siksi matkaillen nyt maalitonna, Ahasverus, armoasi vailla, Satu, väike
— muut' et koskaan mulle.

Vaeltaja istuu kannollansa. Aho auhto, lehti kelta leijaa, yksinäinen.

Palokärki huutaa, korpi kajaa:

Onnettuutta?

Mulle ois se onni: pääsyn onni!

Turha väike sekin —?




Rentukkaoja


Rentukkaoja! Morsiussaatto, johtajana Jumalan enkeli. Tuhannen
kultaista tähteä paratiisin kentällä. Vehaoja käärme, musta kiiltävä
käärme naavaisesta korvesta.

Aatami äestää pyöreällä vireällä hevosella, pelto pölisee kirkkaassa
kilossa. .

Ptruu, sanoo hikinen Aatami, ptruu! Hän näki Eevan. Eevan karja
hyppelee kuin hullut.

Aatami tuli ojalle juomaan. Eeva tuli rentukoita poimimaan.

Niistä tuli yksi ja yksi.

Mutta muitakin on morsiussaatossa.

Näetkö kuinka kevätkilo väräjää lämpöistä päivää vasten: se on
Luonnotar, henki, sanoi Kahi-Maija. Sen sulhanen on Metsänpoika,
heräävän Koivikon herra. Sen talo on tuolla vaaralla, punervalla
vaaralla vilajavan veden toisella puolen, niin vilajavan, yliajavan
tässä kirkkaassa kilossa.

Morsiussaatto! Tuhannen kultaista tähteä rentukkaojalla, teilana
taivas, kevään heleä taivas.

Niin ne vihittiin.

Ja sitten tuli kesä, tuoksuva, kypsyvä, riutuva kesä.

Kultaiset rentukat kuoli; käärme katosi.

Ja tuli talvi; kuolema valkeine peitteineen.

— — —

Hupaisa katsella kuinka jäniksen häntä heiluu jääkukkaikkunalla. Minua
aivan naurattaa: heiluu ja heitteleikse lakkaamatta, kun pyryää, kun
paperi soi ikkunassa; kun ne kaikki on kuolleet nyt.

Mänty kumartaa katketakseen, ja tornissa humahtelee tuuli.

— — —

Hei hurjasti! Pyryä vain! Minä menen ulos, että tuntisin vielä sen
jäähileviiman ja kuulisin Kerityn korven uijahan tohun ennenkuin
minäkin olen tuon valkean liinan alla.




Meri


Meri hirveä meri! Tappaja, pirstoja, kallion kaluaja, hurja on hyrskys,
kaamea laulus, louhta kun lyöt, touvissa ulvot ja keulassa kuoleman
hätää jyskät!

Sihiset, nuolet ja puret kuin peto; tuhansien tuho, henkien horna ja
helvetti. Nostat ja murskaat säälittä, tunnotta houkan ihmisen, joka
sua lähestyy, pyytää ja palvoo, kaipaa, kituu kun ei sua näe, kun ei
saa tuoksuas tuta, jolle pursu, pihlaja, tuomi ja kaurapelto, ladon
lemu on tyhjyys, turhuus, olemattomuus; näkymättömyys. Sinut vain hän
näkee, ruskosi raukean, ruskosi hehkuvan, säihkysi häikäisevän. Sinut
vain hän kuulee, seireenilaulusi, miljoonin kiehtovin sävelin, sinut
hän tuntee, raikkaan, suolaisen tuulesi, hyväilysi; kaukaiset kummasi,
kuoleman uhalla. Ruumiin, sielun se vieköön, runnelkoon, kiduttakoon,
mastosta murskatkoon, hiekalle heittäköön, pohjaan painakoon iäiseen
tuntemattomuuteen!

Vieköön se ruumiin, vieköön sielun —. Odottakoon kammarissaan,
hiuetkoon, harmetkoon: tulenko vai enkö. Kysyköön kukaltaan : tulee, ei
tule!

Minä menen merelle! Minäolen merellä.

    Lepata lempeä purje, soi touvi!
    Souata, keinuva arkku, sieluni sulosi
    suureen lumoon!





Punainen silta


Runopuhetta tietenkin. Eipä silti, kyllähän siitä, oikeakin silta, on
punainen, juuripa punainen, punaiseksi maalattu enimmäkseen, mutta
nyt mieleeni muistui toisenlainen. Se kun minä kävelin syyskuussa
illansuussa hautausmaalla ja oli tyyni, täysi tyyni, mutta linnut eivät
laulaneet, poiskin olivat lentäneet, mutta eivät laulelleet heille
myöhäisen ajankaan takia, kohtahan aurinko oli laskeva. Vaan ettei
taas vaikuttaisi kovin kuolleelta, kun kuljin vanhojen hautaristien
seassa, harakka aina tuolloin tällöin tärskäytti lyhyeen, niinkuin
sen tapa on, kun ei varsinaisesti naura. Oli sitten monta viheriää,
keltaista, ja viheriänkeltaista, punervaa, täyttä punaa, niin että
maailma lauloi suloisemmin kuin mikään oikea laulu. Kun eivät ne
vielä oikein tienneet, puut ja nurmet, miksi ne aikovat ennenkuin hyy
vie ja lennättää, niin siksi oli niin suloista väreissä, niin kuinka
se aikomus on aina ihmiselläkin ihanin. Niin silloin minä näin tuon
punaisen sillan. Se vie tästä aivan minun edestäni, jossa oli pieni
valkea risti ja kukkakimppu, yli jo pudonneitten lehtien ja kelmenevän
nurmen alas järven rantaan, sitten peilikirkasta tummanpäilyistä pintaa
pitkin toiselle puolen ja sieltä, tiesin, leppärantaa kuhilaspellolle
ja sitten suoraan aurinkoon, joka oli suuri ja punainen. Kun se siitä
juuri se punasilta tuli. Ja nyt minä jo sanoisin kultasilta, kun se
loisti niin, ilman että tästä tulee runohempeää. Se oli niin ihanaa,
että mikään ei hiiskahtanut silloin kun se kauneus ylinnä oli, ei
harakkakaan niinä hetkinä. Punakirkko, siltä punalta kuin kruunattu,
katsoi, tunsi kukkoineen, tapuli, sinikeltatapuli humisi ajatuksissaan
kunniaa kelloineen, koko tämä maisema pensaineen, pienine mäntyineen,
keltakoivuineen kuin polvillaan otti vastaan sen punaisen sillan
sanan: älkää peljätkö, minä olen kanssanne! Hän sieltä auringon takaa,
joka oli auringon tehnyt, ja levitti nyt henkensä maan ylle. »Mene
kotiin», se sanoi punankultaisella kielellään, »onhan sinulla vielä
koti, mene sinne ja ole iloinen siitä mitä nait, kun siunaat itsesi
ja vaivut lepoon»! Sinä olet vaipuva lepoon, monesta yöstä, tämä
punasilta sen sanoi sinulle. Ja minä menin, ja tunsin ihmeellisen
rauhan ja luottamuksen. Kun ei ne sitä siltaa, eikä sen majesteetista
pienintä osaa, vaikka kuinka suuret. Ja sitten lankesi hämär, tuli vain
paukahteli pesässä ja suhisi hiljaa lohdutustaan sekin, välkehtien
raton tummaan tupaan.

21/9 1944.




Itkivät


Vilaus vain! Mutta ei muuta tarvittukaan, kylläpähän tuon ymmärsin.
Kun itkee katkerasti ja silmistä tippuu kyyneleitä, kun pieni lapsonen
yrittää siinä samalla nauraa hehettää ja tavoittelee harmaata partaani.
Ja kun sitten loistavan punainen röijy toisen valkoisen päällä, musta
hame ja valkopitsinen alushame, sepä vilaus kuin salama sieluun.
Muistaa sillä näkemällä. Oli niitä toisiakin, vaimoja, akkoja, kyyry
mummu, yksi vaimo vallan sametissa vaikka vanhassa nukkavierussa ja
vihdoin pitkä, musta Matti, vanhempi mies jo, yksi ainoa kuninkaan
puoli. Tämä joukko hasaji Helenankadulla, vilkasta puheenklopinaa
kuului, tekivät käsien liikkeitä ja pyyhki toinenkin nuori punankirjava
neito silmiänsä, paitsi tuo, jonka jo mainitsin, ja jolla oli lapsi
sylissään.

Seisahtui siihen raitiovaunua odotellessaan muita ihmisiä, kaikilla
hupaisesti kysyvä suunilme: no, mikäs nyt rommaaneilla, kun noin
vilkkaasti ja isona parvena elehtivät? Se näytti todella mukavalta
yhtyeeltä, pittoreskiksi sanovat sitä, niin että tulin aivan henkeen,
kun se tyttö niitä kyyneleitäkin niin pyyhki, ja menin kysymään mitä
nyt on tapahtunut? Silloin se pikku Kalle hamuili minun partaani, noh,
älähän nyt! arvasin että se oli Kalle.

»Kaatu mei Mikki!»

Ja minä ymmärsin heti, niinkuin sanoin.

Tottakai, »mei Mikki», viipurilaisin Ja se kaatuminen: »siellä pohjan
Torniossa, vai?» »Siell» — ja hän taas pyhkäisi nenäliinatta silmiänsä.
Ihmeen musta, loistava silmä, sivu mustimman marmorin, kiilloitettu ja
kostea, ja siinä oli aivan epätoivoinen suru.

»Mistäs kaukaa vieraat?»

»Ei oo meil kottiikaa!» »Kaikki mänj!» Minä ymmärsin vielä paremmin,
nytpä vasta ymmärsin.

Olinhan monta kertaa siellä kotopaikkakunnalla kohdellut mustalaisia
aina markalla, parilla päätä kohti, ja jos on _oikein_ mustalaisen
näköinen, niin kolme. Kun otin antanut sanan että minun porttini
sisäpuolelle ei saa tulla, mutta minä maksan maantiellä, niin piti aina
postimatkalle varata kilon verta nikkelimarkkoja että jos sattuisi
mustalaisia. Ja kun sattui, minä jokaiselle rehellisesti markkani, ja
Pitkälle-Mikille 3, kun hän oli niin herrantähden mustalaisen näköinen:
aivan selvä Himalaja, palmu ja kiiluva kobra. Ja niin musta, niin
musta. Kolme tälle, ja joskus viisi. Anna olla tuo leveäpartahinen
hattu ja punan- ja viherjänkirjava villakaulahinen! Siinä mallia! Olin
aivan ylpeä tuttavastani.

Sitä ei tullut ajatelleeksikaan mistä olivat, he ja heidän
lerppahuulinen kaakkinsa, ja toinen kaakki toisten, Turusen pyssyn
tavoin täynnä olevien kärryjen edessä. Olivatko he ylimalkaan
mistään. Mutta nyt, kun sanoi: »ei kottiikaa», miulle — tulee aivan
viipurilaista — vaikeni: he ovat sittenkin jostakin — itku tulee!
Niin, tämä irtanainen sakki: povaa, paikkaa, piiskaa, petkuttaa,
kulkee, kulkee, vielä pianaikaa salaa suohonkin vanhan mumma-vainajan,
jokapaikasta jokapaikkaan, eikä mistään, eikä missään! Itkee,
viittilöi, kova klopina: ei kottii! Nyt jo minä pian itken. Se oli
siis sittenkin jokin, se mökkirähjä, kappale ohrapeltoa ja kessumaa,
ja vielä honka humisi ja tähti paistoi silloin harvoin kun kävi, teki
tulen takkaan ja pani kahvipannun hiilokselle. Ja sitten kun sirkka
pani kuorsauksen alkuun: lystiä, siinä kellittiin miltei-ikään monessa
kerroksessa, tuvan lattialla, mutta olipa oma lattia, omat vällyt.
Turvaisaa, rattoisaa! Ja nyt kaikki mänj, se vähä. Kyllähän sitä vain
itkun siitä pusersikin.

Ja sitten kun sen nuoren, lasta sylissään kantavan naisen Mikki oli
kaatunut. Mustalainenkin kaatunut, aivan, ylhäällä pohjan Tornion
takana. Sitäpä vielä lisää vesistelivät. Oli sanottu että kyllä
Mikki tuodaan komeasti sinkkiarkussa sinne Joikujärvelle, johonka
olivat sijoitetut nämä mustalaiset. Mutta eihän he sinne, ei siellä
heille maailmaa, tänne olivat tulleet Helsinkiin, ja pitivät nyt
Helenankadulla kokousta Mustan-Matin puheenjohdolla. Mitäs olivat
tulleet, mikseivät menneet Joikujärvelle! Se nuori mustasilmäinen
nainen näytti aivan tyrskähtävän: hän ei saa nähdä edes Mikin arkkua!
Millä he sinne!

Tämä vain välähti, vilahti —. Mutta Mikin kävi hyvin. Oli tuotu
Joikujärvelle, ja vaikka ei ollut enää suojeluskuntaa, tulivat
siviilissä haulipyssyineen, tuli soittokuntakin, vaikka oli
mustalainen, taisivat ajatella niinkin, että _juuri_ siksi kun oli
mustalainen, ampuivat niin että kirkon seinät kajahtaen vastasi, kolme
kertaa sen päälle: »Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen», ja sitten
puhalsivat »Porilaisten marssin», kun oli Mikki-polokin mennyt isänmaan
puolesta.

— Ethän itke enää marmorisilmäinen nainen; ja Poju saa ottaa sedän
parrasta kiinni, jos vielä tavataan.




Metsän kukka


Metsän kukka kumma, kuink' oot ihana! Ei hehku teräs, hurmaa
loistollansa, ei kohoo valtavana vartes, kruunupäisnä; oot salon
salassa pien' yrtti yksinäinen, vieno vainen. Mik' on sun tenhos,
vaikkei loistokas? En tiedä, tunnen vain: Sun teräs puna kaino hymyää
niin suruisasti, sun lehtes hyväilevi turvettaan niin lempeästi.

Lienet sielu, hento hieno; suruhunsa tänne salon syvään syliin nukkunut
—. Ja tuoksus?

Sen ihanuutt' en enää tuta saa.

Sun, kukkanen, jos taittaisin, niin, koito, kuolisit.




Kateus


Kateus, kalpea kateus!

Vampyyripuu, joka lonkeroillas turmion tuot, kuka vain piiriisi päätyy.

Mistä sa synnyit?

Mistäpä syntyi synti itse? Oot sinä vain mikä oot: kateus kalpea,
ylhäällä, alhaalla. Tähtien, ristien alla sä asut, taikkapa ryysyisen
takin; toivehet tuhoot, aikehet, miettehet murskaat, onnen sä otat,
hyydät hymyn, viettelet, petät, vihdoin jätät petetyn ja pettäjän
maaemon multiin, jolle sä voimaton olet, vaikka on Saatanan kasvot
sulla.

Niin että puhkee sen kukka kummallekin, hohtava, hehkuva, hymyyvä
muisto.

Kateus kalpea, koska itse katoot?

Kuka sen sanoi?

Katootko vasta kun ihminen, ei, kaikki katoo.




Suo


Suo, hukan harmaja, käkkäräaava —.

Harsikon polku hävisi mättäitten mereen.

Yksinäisyys, äänettömyys —. Valkopää lauha vain kumartaa lämpimän
leyhän virissä; maaemo pursuu porettaan sydänpäivän auringon helossa.
Kaino karpalon kukka; vaivaiskoivun tahmealehtinen virpi.

Yksinäisyys, raukeus, tahdottomuus.

Kukkulan jänkä kaukana, kauniin sininen. Liian kaukana! Tahdo ei sinne
tahdoton mies, kaipioton, pyyteetön.

— — —

Suo —, saareton, äänetön, ääretön; ihmisen sielun mykkään säläänsä
sulkeva iäisyys.




Syysilta


Pelkäätkö kuolemaa?

En, mutta yksinäisyyttä: Kun ne kaikki ovat kadonneet patsaitten alle,
ja kukkain. Kun tulet ovat sammuneet kulkevan lakeudelta —.

Tuikkaako siellä kuin yksi ainoa?

Sammuuko sekin ehkä kohta?

Yksin yksinäisyyteen? Vierasten viedä tuntemattomuuteen. Sitä minä
pelkään. Taikka en pelkääkään, mutta ajattelen; ajattelen niinkuin
hämärtyy syksyinen ilta miettiessäni.

Kun järvi läikkyy tyynenä, tummana, katoo viimeinen taivahan kaje.

Seisovat hiljaa haapa ja koivu keltaisin lehdin; ja kohta on pimeä,
yksinäinen yö.




Iankaikkinen


Suloinen silmäyksesi, hiustesi kiharan kaarre: tuhka, multa!

Tuhka, multa maaemo armas, tuoksujen tuoja, tähkän tuudittaja: kivi,
kallio!

Kivi ja kallio: pirsta, murska, tuho ja häviö!

Siiskö olemattomuus?

Ei; koska ollut se on.

Mistä se tuli, mikä oli; ja minne se meni? Sitä ei arvaa aju.

Aju, tuo hentonen, häkkiin suljettu lintu —.

_Kuka_ sen tiesi?

Se, joka ajunkin teki. Joka sen sulki, joka sen päästi. Jolloin se
ollut ei enää ihmisen aju.

Kuka se on Se?

Sitäkään arvaa ei aju.




Kiitos


Ihminen, sielu, tule sieluuni, kristallirannalle, jossa harppu soi
hopeisin langoin, jaspis ja kultaääret. Soi laulua, joka on enemmän
kuin eetterin kimmelväre. Olemme liivalla, joka kuin paistaisi heräävän
päivän rusoa, ja kuin tuoksuisi viheriän virin värinää, joka on enemmän
kuin nardus, ja on lämmin kuin sydämesi tunto, joka on paljon enemmän
kuin ihanin ajatus siellä kaukana, joka jäi. En voi suudella kun meillä
on muu muoto, minä vain katson kiittäen sinisäihkysilmääsi, joka hohtaa
välkettä kuin tulen, joka on kuin viattoman lapsen hymy leimuaisi,
enemmän kuin liekki. Annan itseni sinulle viime lehden lemuna, enempänä
myös, minä toivon, kuin se joka nousi syksyn sylistä ylös sineen
siellä. Kiitokseksi siitä että sanoit minulle hyvän, hellän sanan
siellä haavoissani. Kun olin yksin, ja yö oli, enemmän kuin autius.
Tämä on sydämeni tunto, sen uuden, joka on nyt vain ajatus, mutta
suloinen, sinulle!





Heikki Klemetti: Viimeiset kuvat

MUUTOSLUETTELO (Voikko-oikoluvun ja tarkistuksen perusteella tehdyt korjaukset)


1. Rivi 39 (sisällysluettelo): "Yhteen soitto" -> "Yhteensoitto"
   (vastaa runon otsikkoa rivillä 1222; irrallinen väli oli OCR-virhe.)

2. Rivi 75 (sisällysluettelo): "Tutmeelasta Kuultaneelle" -> "Tutmeelasta Kuurtaneelle"
   (paikannimi esiintyy tarinan otsikossa ja leipätekstissä johdonmukaisesti
   muodossa "Kuurtane-"; sisällysluettelon kirjoitusasu oli virheellinen.)

3. Rivi 150: "yht’äkkiä" -> "yht'äkkiä" (kaareva heittomerkki yhdenmukaistettu
   tekstissä läpivievästi käytettyyn suoraan heittomerkkiin.)

4. Rivi 314: "— — −" -> "— — —" (miinusmerkki yhdenmukaistettu ajatusviivaksi.)

5. Rivi 1062: "− − −" -> "— — —" (sama korjaus.)

6. Rivi 1069: "yht'äkklä" -> "yht'äkkiä" (OCR: l/i-sekaannus.)

7. Rivi 1158: "yht’äkkiä" -> "yht'äkkiä" (ks. kohta 3.)

8. Rivi 1670: "Ailwicher" -> "Allwicher" (henkilönnimi esiintyy kahdeksan kertaa
   muodossa "Allwicher"; yksittäinen poikkeama oli OCR-virhe.)

9. Rivi 2493: "Anniskeluyhtlön" -> "Anniskeluyhtiön" (OCR: l/i-sekaannus.)

10. Rivi 2833: "— — −" -> "— — —" (ks. kohta 4.)

11. Rivi 3170: "yht’äkkiä" -> "yht'äkkiä" (ks. kohta 3.)

12. Rivi 3302: "Würtzburgin" -> "Würzburgin" (kaupunginnimi esiintyy kolmesti
    oikein muodossa "Würzburg-"; yksittäinen poikkeama oli virhe.)

13. Rivi 4315: "yhtäkkiä" -> "yht'äkkiä" (yhdenmukaistettu vallitsevaan,
    lähes kauttaaltaan käytettyyn kirjoitusasuun heittomerkillä.)

14. Rivi 5668: "yhtäkkiä" -> "yht'äkkiä" (ks. kohta 13.)

15. Rivi 5828: "Mikäiie" -> "Mikälie" (OCR: l/i-sekaannus; vrt. rivi 5234, jossa
    sama vanhahtava epämääräispronomini "mikälie" esiintyy oikein kirjoitettuna.)

16. Rivi 5843: "Kukalle" -> "Kukalie" (OCR-virhe; asiayhteydessä tarkoitetaan
    vanhahtavaa pronominia "kukalie", vrt. rivi 5234.)

17. Rivi 6691: "Mustapäähan" -> "Mustapäähän" (vokaalisointuvirhe/OCR: paikannimi
    "Mustapää" vaatii etuvokaalisen liitepartikkelin "-hän".)

18. Rivi 6941: "Granbergln" -> "Granbergin" (OCR: i/l-sekaannus; nimi esiintyy
    neljästi oikein muodossa "Granbergin".)

19. Rivi 6994: "Granbergln" -> "Granbergin" (ks. kohta 18.)

20. Rivi 7997: "yhtäkkiä" -> "yht'äkkiä" (ks. kohta 13.)

Lisäksi koko teksti käytiin sanasto sanalta läpi Voikko-oikolukuohjelmalla
(libvoikko, suomen kielen sanasto voikko-fi). Ohjelman tuntemattomiksi
merkitsemät sanat (n. 2300 kpl) tarkistettiin asiayhteydessään; valtaosa
osoittautui aidoiksi murre-, puhekieli- ja runomuodoiksi, erisnimiksi sekä
vieraskielisiksi (latina, saksa, ruotsi) ilmauksiksi, joita ei PG-periaatteen
mukaisesti korjattu.