Heikki Klemetin 'Kuvat kulki vielä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3831. 
E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään 
rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen, Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.




KUVAT KULKI VIELÄ

Kirj.

Heikki Klemetti





Porvoo • Helsinki,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1944.







SISÄLLYS:

»Valkoisen apilan» ritarit
Päivää!
Linnunpesä
Mehiläinen
Rannalla
Tuppu
Lentävät lehdet
Kuuden kilon kuha
Mä kauniin tiedän kukkaisen
Luhdikka
Oras heiluu
Minna
Leppään
Neljäkymmentä selkään
Turveneuvoksia
Arkku
Moppe
Tuikku
Rakkaus
Tapuliin
Limperi tahtoo merelle
Valkoinen lakki
Paalu
Se palsamitten kauneus
Tähti
Takkavalkea
Kytö
Sinisiipi
Ero
Kurjet
Kirkonmaanväki
Näky
Geometriaa ja valssia
Ukkeli
Voikukka
Laki
Pysäyttäkää
Viisi penniä
Syyslaulu
Varjoja
Silkkipasti
Oma
Surumarsseja
Oma tupa
Vappu Ropponen
Veen läikkä
Tasan
Kaaduin maantielle
Kuutamo
Turvaa minua
Rusko
Merimetso
Sauna
Joutessa
Ookko saanu äntihi
Tuloo aika pitkäksi
Raamattu
Mooses
Martta Ja Maria
Itki
Juudas



Sanoivat jotkut ja kirjoittelivatkin, että tarvitsisi olla lisää,
kun olivat lukeneet sen »Kuvat kulki». Kirjoitinkin eräitä, ja etsin
joitakin vanhoja esille. Siitä tämä nimi »Kuvat kulki vielä».

Kulosaarella helmikuulla 1944.

_Heikki Klemetti_.




»Valkoisen apilan» ritarit


Mitähän ne?

Ritareita näkee yleensä suurissa kutsuissa, joissa tungeksitaan ja
läikytetään punssia toinen toisensa päälle. Siellä on jos jonkinlaista
joulu-ukkoa. Muutamilla on niin paljon hohtavia, kaunisnauhaisia
prenikoita yllään, ettei mahdu enää kaikki etupuolelle, täytyy ripustaa
milteipä suoraan selkään. Eikä se ole mies eikä mikään, jolla ei
jonkinlaista ritarinmerkkiä ole. Vaatimattomilla, niillä jotka usein
ovat eniten jotakin hyötyä tehneet yhteiskunnalle, heillä on vain pieni
risti rinnassa, vähän tärkeämmän näköisillä sitten kaulassa sitä lajia
vähän suurempi ja vihdoin oikein arvohenkilöillä hinkinkansi kyljessä
ja koreita hihnoja ristiin rastiin. Hinkinkansi —. Kun se jalohopeinen
iso tähti todella muistuttaa läkkisen hinkin, piimähinkin kantta.

Minä olen monta kertaa ajatellut, että yksi työmieskin olisi monesti
ritarimerkin arvoinen. Ja hyvän merkin. Valkoista Ruusua sellainen
kansalainen tietysti ei voi saada, ei alintakaan II luokan ristiä,
mitalin mahdollisesti, osoitteena siitä että hän on vain työmies.
Olisikin senvuoksi perustettava toinen ritarikunta, esimerkiksi
Valkoisen Apilan ritarikunta. Se merkki annettaisiin muutamien vallan
merkillisten miesten rintaan, jos niitä vielä sydänmailla joitakin
olisi. Todennäköisesti niitä ei enää ole, viimeiset ovat kuolleet
unhoituksen tyhjyyteen, ja siksi ehdotuksen helposti voikin tehdä.

Nyt on meidän siirryttävä nevalle, suurelle harmaanhallavalle
aavalle, joka on niin laaja, että toinen ranta kuvastuu aivan
siniseltä. Keväällä se neva on yhtenä pälvenä, vesikilona, saat
harpata läpikastunein jaloin liukkaalta liukkaalle, karpalomättäältä
toiselle. Mutta nyt on kaunis kesä. Pienet norot niruvat, mätäs uhoo
ystävällistä tuoksua auringon puolipäivälämmössä, haukka vingahtaa
heleällä taivaalla. Tuossa ampuu ruskea viiru jonnekin etäisyyteen. Se
on nevaoja, syvä, musta, sen pohjassakin päilyy musta vesi. Kuljemme
sitä pitkin, niin vihdoin alkaa näkyä kuinka ojan pohjasta lentelee
jotakin ylös, mustia paakkuja, juurakon kappaleita, savikimpale. Siellä
pohjassa on mies, hurstipaitainen, karheapartainen olio, jonka huulessa
näyttää olevan nuuskaa. Kanniston Ylli siellä on hommissa. Tavallinen
ojankaivaja, joka on kaivanut ojaa niin ja niin monta kymmentä
vuotta, niin ja niin monta kymmentä kilometriä. Hänen yksitoikkoinen
työnsä on pistellä ja pistellä, ruhtoa, katkaista ja paiskata. Joskus
vähän päätä näkyy, muutoin ei hänestä tiedä kukaan muu mitään kuin
pääskynen, joka välistä kuin leikkiä laskien ja kiusoitellen lentää
hänen päänsä päällitse, niin että olisi melkein voinut istahtaa vähän
jo harmaanrikkoiselle tukalle. Tuo pääskynen ja sitten yksinkertainen
jäniksenpoika, joka tietämättömyydessään tulee siihen aivan Yllin nenän
eteen, katselee pöllöillä silmillään ja istahtaa kahdelle jalalle
kuin leivänpalaa pyytämään, eli ottaisiko silakan. Muuta ei laukussa
olekaan. Mutta on sitä siinäkin. Yllin isällä ja isoisällä, jotka myös
ovat nevanojassa asuneet, ei ole ollut aina selvää leipääkään.

Tämä oja, jossa Ylli nyt pistelee, ei ole oikein vaikuttavan näköinen.
Näemme sen pään, oja kun on vasta menossa tuonne etäisyyteen. Mutta
kun emme voi kauan tässä viipyä, meilläkin on asioita, vaikka emme
kaiva ojaa, siirrymme eteenpäin nevan poikki. Siellä tuli toinen
oja, joka ampui aivan näkymättömiin. Se oli jo viimekesäinen ja
sen paakkureunoilla kasvoi yhtä toista pientä kukkasta, niin että
mehiläinenkin oli sinne ilmestynyt. Kulki, kiikkui ja pörisi hiljaa
mennessään. Siellä västäräkki keikutteli, harakkakin ja varis hakivat
osuuttansa mullasta, mitähän luulivat löytävänsä. Kuinka monta
kymmentä, _sataa_ metriä tuokin oja! Ja Ylli oli kaiken puskenut siellä
suon suuressa yksinäisyydessä, joka oli miltei kuin erämaata. Eihän se
Ylli sitä omasta aloitteestaan, isäntä sen asui, Fordilla ajava isäntä,
joka sitten maanviljelyskokouksessa kertoi, kuinka monta hehtaaria
_hän_ oli sinäkin kesänä raivannut Kiljusennevalle. Niin, kelle tästä
nyt suurempi ansio tulee, tuolle Fordia ajavalle isäntä Mähöselle,
joka oli myynyt metsää niin ja niin monta tuhatta runkoa ja saanut
rahoja, joilla sitten asui, vai Kanniston Yllille, joka myös asui, asui
lapiolla, kiiltävällä kuokalla, silakalta ja leivällä?

Niin, tuo kuokka! Sillä ei se asuminen vielä siihen päättynyt, että
Ylli viilsi suuren Kiljusennevan halki monesta kohdin, juoksutti
ruskean noroveden pienenä purona järveen Rasulan rantahiekalla,
kuivatti maan ja loihti kukat kasvamaan. Sillä kuokalla oli _myös_
määrätty osuutensa. Ja sen välähtelyäpä vasta hauska oli katsella.
Kun vielä sattui olemaan muurainaika, niin että mättäät loistivat
samoin kuin taivaalta loistavat tähdet. Ilmankos kypsiä muuraimia
sanotaankin valokiksi. Nevan valo, kuvituksessa yhtä kaunis kuin
taivaan vilkkuva valo. Tuolta se Yllin kuokka välähtelee, ja kun
sopivasti sattuu aurinko siihen, niin se on kuin salama, leimahtaa
yli koko nevanaavan. Se jysähtää, mäiskähtää pontevasti peltoon, tuo
nurin käännetty puolikuiva konto on jo kuin peltoa, vaikka se vaatii
Mähöseltä vielä monta markkaa ja kalikiloa, ennen kuin siinä runoilijan
leipä lainehtii. Mutta hyvä tämä on nähdä näinkin. Siinä on jotakin
erikoisen rohkaisevaa. Tullapa sota, jäädäpä viranomaisten noloutta,
puolueitten riitelyä ja saamattomuutta riittävä syömävilja maahan
tulematta, mitenkä silloin suu pantiin. Taikka jos tulee vielä niinkuin
tulla saattaa koska hyvänsä suuri nälkävuosi, silloin se kohottaa tuo
näky, tuo Yllin loihtima todellisuus, kun pelto leviää suoraan suden
juoksulle, karhun möyhkäisymaalle. Monta kertaa ennen vanhaan, kun
Yllin isoisän isoisä aukaisi sitä lakeutta, jolla nyt on osuusmeijeri,
palokunnantalo ja evankeelisten rukoushuone, karhunköntys todella
tulikin ojan partaalle katsomaan, niinkuin tuo äskeinen jänis, ja
kävi niinkin, että piti ottaa yhteen, ja joku Ylli Yllinpoika sortui
verissään tantereelle.

Se on jo kaunis näky tuo Yllin turvepeltokin, mättäät makaavat siinä
vieretysten kuin odottaen oraan tikitystä. Mutta sitten kun se jo
kasvaa ja on kasvanut muutamia vuosia, silloinpa se nähtävyys on. Kun
oras vilajaa raittiin kevättuulen puhaltaessa, varjoilee, aaltoilee,
vähän kuin meri, niinä aikoina kun vedet niin ihanasti vilajavat ja
rentukka heloittaa vesiojan pyörtänöllä. Taikka kun se on ketona ja
kun Mähönen on siihen kylvänyt apilaa, joka on myöskin Yllin ansio,
sillä ilman Ylliä ei ketoa olisi ja ilman ketoa ei olisi apilaa,
vaikkakin Mähösellä oli rahaa pankissa, niin mene sinne, taikka sinun
ei tarvitse mennäkään, aja siitä ohi, tie menee nyt jo, maantie,
ajat tietysti autolla ja varsinkin jos ajat avoautolla, tunnet,
kuinka sieltä lämpimän tuulen mukana leyhähtää ihana tuoksu. Se on
juuri _valkoapilaa_, ja ellei sitä ole liikaa, niin se on ihaninta
tunnettavaa, mitä Jumalan kaunis kesä mukanaan tuo. Ja vaikka olet
vähän aikaisemmin tuntenut itsesi hyvin onnettomaksi, kaikki me
tunnemme toisinaan sellaista, niin kun ajat tämän Yllin lakeuden
ohi, niin mielesi lauhtuu, kevenee. Siinä leimahtaa kuin sisäisenä
tulenliekkinä hetkeksi suorastaan riemu, riemu siltä, että tuollaista
on, tuollaista tuoksua ja tuollainen näky, ja että elää ja elämä menee
eteenpäin. Oli kenen oli, Mähösen taikka muun, ja vaikka sinulla ei ole
neliömetriäkään etkä koskaan saa, niin ajattelet yleensä vain, että
tuollaista on, ja sinun on hyvä olla.

<tb>

Mutta missä on Ylli?

Häntä ei ole pitkään aikaan enää ollut.

Eikä hänestä tiedä muuta kuin muutamat vanhemmat ihmiset ehkä, jotka
Yllin nimen kuullessaan vähän naurahtavat, olihan sellainen mörökölli
ukko, joka ei juuri muuta tehnyt kuin hiljaisesti imi turuutti
piippuansa sunnuntaisin mökkirähjänsä pihamaalla istuessaan, muulloin
ei häntä nähnytkään. Olihan semmoinen Ylli, joka oli siinä olemisen ja
ei-olemisen välillä laajemman kansan tietoisuudessa.

Joku saattoi muistaa, että hän hävisi vähän erikoisella tavalla, ei
niinkuin tavallisesti, sairastaen ja laihtuen. Hän katosi vain, ja kun
ei ruvennut mitään kuulumaan, mentiin katsomaan sille nevalle, jolta
tuo valkean apilan tuuli nyt niin lauhkeasti puhaltaa.

Ja siellä hän oli turveraivauksensa ojan pyörtänöllä kiiltävä kuokka
vierellään. Hän makasi, vaikkei ollut ruokalevon aika. Ja kun
katsottiin, ei häntä enää ollutkaan muuta kuin vähän aikaa muistossa,
ja nyt ei enää niinkään. Hän meni ja hävisi niinkuin Ylli Yllinpoika ja
taas se toinen Ylli Yllinpoika.

Kanniston mökkikin oli rähjääntynyt yhä enemmän ja nyt ei sitäkään ole
pitkiin aikoihin enää ollut. Ei merkkiäkään siitä, että mitään Ylliä ja
hänen mökkiänsä on koskaan ollutkaan, muuta kuin tämä lakeus.

Ei ne taida nuo Valkoisen Ruusun herrat muistaa autoilla Petsamoon
ajaessaan, että tällaisia Yllejä on ollut. Se kai tuo lakeus itsestään
siihen on levinnyt, kun itsestään sataakin ja paistaa.

Mutta jos tarkemmin ajattelisivat, niin saattaisivatpa pianaikaa
myöntää, vaikkapa vähän naurahtaen, että pitäisi se olla Valkoisen
Apilankin ritarikunta, jonka merkki annettaisiin jollekin tuollaiselle
Yllille. Tahi niinkuin jo alussa sanoin, olisi pitänyt olla, nyt se on
myöhäistä melkein. Traktori ajaa, kaivaa kaikki, jos vain Mähösillä on
metsää ja rahaa edelleen.

Mutta hyvä kun ajattelemmekin Ylleille merkin rintaan. On parempi
levätä, jota muistetaan rakkaudella.




Päivää!


Päivää!

Niin mitä päivää?

Sanon päivää päivälle, itse auringolle. Tervehdän sitä kun se
näyttäytyi, ollessani tänään kävelyllä. Kun oli sellainen sohjuinen
tihnuaamu. Talvi olevinaan, helmikuu, ja syreenit avaamassa silmujaan
ihmisten puutarhoissa tienvierellä! Usvaa kumminkin jo jäätyneistä
vesipeililahdelmista, kosteutta ja nuhaa. Koivuillakin.

Ei vainenkaan: nehän ovat kristalleja, koruja, nuo vesihelmet niiden
oksilla, myriadit, kun ajattelen koko metsää. Sanon kohta.

Mutta ensiksi minä muistan kuusen. Muistatteko kuinka se loisti, kun
aurinko langetti siihen taivaallisen valonsa niinä aikoina, jolloin
tiiainen ensi kertoja helkähdytti kevättä! ei se ollut vain valo,
se oli jonkinlainen autuus. Niin raikkaan viheriää, niin nuorta,
taimenherkkää. Nuo huiput hymyilevät sellaista hymyä jota ihminen ei
voi, kaikkein suloisinkaan. Ja niin laajalti, vain kuusta, kuusta.
Alhaalla jää ja lumipälviä, ylhäällä tuollainen hurmaava valo.

Silloin juuri helähtää Kulosaaren kirkonkello.

Vai sekin! Mitä sillä tässä tehtiin. Kuoleman viesti! Pisaroita
koivuissa, talven henki vielä meren virissä. Ja päiväkin kuin pakenee
sitä, menee pilveen ja taas on talvi, luonnoton vesitalvi.

Mutta sitten kuuluu tiiaisen toinen kello ja päivä tulee uudestaan
esille. Pilviä kiitää, mutta ne ovat kuin patinassa, vähän ujoja ja
kuin varkain kiirehtien yli tieaukean.

Kas, nyt minä vasta huomaan nuo koivujen jalokivet. Siinä on ihana
sinfonia päärlyjä. Kuvittelee voivansa helistää tuota suurta tuossa.
Siitä tulisi sellainen ääni kuin on kuusten kultavärinä. Taaskaan ei
mitään inhimillistä soitinta. Se on yliaistista musiikkia. Nyt minä
huomaan että itse taivaallakin on jo toinen sointu kuin harmaan talven.
Siinä on lempeä sini. Ei kesän vielä, eikä keväänkään, sen kevään,
jolloin keltaiset tukit pärskähtelevät törmältä sinisiin aaltoihin. Se
on vienompaa, kainompaa ja siksi juuri niin suloista.

Taas kello helähti: nyt niitä on kaksi. Täytyykö sen tapahtua? kysyi
Hannele. Ja minä muistan samassa yhtäkkiä kuinka konekiväärit käyvät
Abessiniassa, tankkien rätinän ja putoavien pommien paukkeen.

Se, ja tuo koivun pisaroin helinä — — —.

Mutta siksi juuri päivä näyttäytyi, minulle nyt, niinkuin miljoonille
muille, jotka sen huomasivat. Siksi se valaisi nuo kuusten latvat
autuaasti, heräävän kevään hurmaisesti, että me muistaisimme mitä
merkitsee _excelsior_! Korkeammalle, ylemmä maan mataluudesta! Ne,
jotka järkyttävät kanuunain pauhinalla kallioita, jotka kulkevat merta
Gibraltarin salmen täyttävillä laivahirviöillä, ne eivät saa kuusen
latvaa noin kirkastetuksi, eivät ne helmitä koivua, ei ne saa päivää
paistamaan. Ne sammuttavat vain. Tämä sytyttää. Kuka pani tuon tiiaisen
helkyttämään? Niin ihmeellisesti, niin sielun pohjasta kirkkaasti. Nuo
pilvet sinesi, utukuvina kiidätti äärettömästä äärettömään?

Kolmas helkähdys: nyt ne soittavat yhteen, he alkavat veisata ja
saarnata. Ja, nyt olikin sunnuntai.

Taisipa se kalkki käydä yksiin tämän kanssa mitä päivä minulle näytti.

Toisia nostaa kirkko. Voipa se minuakin nostaa.

Mutta nyt nosti tämä kuusen kirkkaus, pilven vieno sini, tiiaisen
kultahymni niin, että minä tulin kasvaneena, kohonneena kotiin! Ja
kirjoitin tämän tervehdyksen päivälle.




Linnunpesä


Mistäs minä kirjoitan näin suvella muusta kuin linnuista?

Pitääkö kirjoittaa?

Pitää; et sinä tiedä, joka nukut yhdestätoista yhdeksään, mutta minä
joka valvon, joka ma odotan aamua ja auringon sädettä. Niin kun silloin
kuusestani alkaa kaihtimen takaa kuulua lystiä liverrystä, niin
sielunipa virkistyy; enpä surekaan enää, vaan avaan verhot ja ikkunan
ja annan linnun laulella. Sepä on kuin aamun viri ja haavanlehden
lepatus kultaisessa kilossa, samaa sinfoniaa. Enkö kirjoittaisi?

Ja sitten kun se teki pesän. Jaa mikä?

Sitä minä en tiedä, valitan, mitenkähän jäivät tietoni ennen vähän
niiksi, näiksi.

Se oli sellainen hivenisen ruskeanharmaa, kepeästi puussa pyrähtelevä
pienoinen, se rupeaa kantamaan kortta, karvaa meidän ruokakonttuuriin,
jonka ikkuna oli yöt päivät auki niillä kylmillä ilmoilla, että
pysyisivät erinäiset aineet raittiina.

Sanoi emäntä: »Meinaako tuo tehdä pesänsä sinne?» Minä sanoin:
»Tehköön, tottapa siinä on jokin tarkoitus, antaa tehdä!» Ja niin me
sovimme että tehköön.

Ja se rupesi tekemään. Lenteli, hyppi ja keikuttelihe meidän
hyllyllämme, tuli kasaa, ensin kuin jotakin rikkaläjää vain,
kaikenlaista pehua, sitten se rupesi arkkitehdiksi, kohosi kekoa,
laitoja pyöristettiin, ja ykskaks' oli Hagia Sofian kupu valmis,
toisinpäin vain, suu taivasta kohti, että maammo sopisi munimaan ja
hautomaan.

Kaikki kävi laatuun niin kauan kuin rakennusta kesti. Kävit
konttuurissa jos hyvänsä ja paukutit ovea, ei lintu siitä joutanut
huolimaan, hääri vain, häärivät, sillä se toinenkin puoliso toi, toivat
molemmat minkä jaksoivat. Ja ne jaksoivat.

Tulin aivan tunnonvaivoihin, menin minäkin huonolla sydämelläni
kartanolle ja koetin multailla perunoita. Teinpä vielä sen huomion,
että tuo mullassa puuhaaminen sitä vain virkisti, rupesin elämään
minäkin sitä myöten paremmin ja paremmin kuin auringon kaari kohosi
ja punaisia käpyjä kasvot kuuseen. Mutta sitten kun pesä oli valmis
ja harmaanruskea lintu N.N. muni siihen munia, yhden, kaksi, kolme,
kun ensin oli hätäpäissään muninut yhden ikkunalaudalle, ulkopuolelle,
kun emäntä oli hajamielisyydessään sulkenut ikkunan, joka kyllä heti
avattiin, sitten, tuota, tuli vähän kiusallinen oltava. Kun lintu ei
ollut pesän paikkaa suunnitellessaan ottanut huomioon muuta kuin missä
saisi turvan hävyttömäin rastasten hävitykseltä, se ei ollut ajatellut,
että sellaisessa paikassa kuin konttuurissa kuljetaan, yhtäpäätä ovea
avataan ja täräytetään, ja niin sen nyt piti tuontuostakin pyrähtää
tabernaataan ulos vaahteran oksalle. Sieltä lintu-ukko ja pieni
hautojapuoliso yhdessä päitään kallistellen huolestuneina katselivat
kuinka käy. Ei käynyt kuinkaan. Lentelihän, pyrähteli jonkin aikaa
ja läksi sitten rauhoittuneena pesää lämmittämään. Taas tuli joku ja
kolautti. Uusi pyräys ja pelästys.

Ei, tästä ei tule mitään, mistä me voita, sitä vähää, sitä desilitraa
maitoa? Täytyykö N.N. karkottaa?

Eipä huolita, meillä on pesä, antaa olla noilla toisillakin!

Ja sitten me rupesimme avaamaan ovea niin hiljaa kuin ikinä voimme,
vain avain vahan aina vingahti. Sitä ei lintu pelännyt, eikä sitäkään
kun otti hiljaa astian, leivän palan ja suolaa.

Ja niin me aivan varpaillamme elellen saimme todeta, että pesään
ilmestyi kolme poikasta. Nousten tikapuille me ulkoa sen näimme. Kolme
somaa poikasta, jotka tirkistelivät kysyvin katsein ja availivat
suitaan.

Nyt tulivat linnut jo rohkeammiksi. Olivatko tottuneet vai hätäkö
käski, ne lensivät, suhahtelivat aivan meidän neniemme edestä
konttuuriin poikasille syömistä viemään, Ja vapaasti tirskuttelivat
vaahterassa.

Linnut siellä pesässä varttuivat uskomattoman pian, nekin tiuskuttivat
ja vikisivät hennoilla äänillään jo jotakin linnun leipää yhtämittaa,
ja se tuntui perin hauskalta minun ensi kertaa silakkaa syödessäni
tämän kuponkisurkeuden aikana.

Tapahtui sitten että yksi poikanen tavattiin vaahteran oksalla
pyristelemässä, kun se ei tahtonut vielä pysyä sillä, mutta oli
kumminkin lähtenyt kokastelemaan jumalanluontoon. Lintuvanhemmat
tulivat jostakin toukkametsästä ja naarasemo tuntui olevan perin
äkäinen luvatta lähteneelle, naksutteli ja lensi lähitse kuin tukkaan
tarttuakseen. Ja kun me lähdimme pois katsomasta, se olikin jollakin
pelin raahannut poikasensa pesään takaisin: pysy siellä hyväkäs!

Mutta sitten ne olivat eräänä päivänä kaikki poissa. Menneet ja
jättäneet vähemmän siivollista jälkeä.

Olivatko ne nyt niitä vai muita, mutta kyllä sitten, kun sateen
perästä aurinko paistoi ja höyry nousi, soi sellainen helinä ja
sirinä vaahterasta ja kuusikosta, että eipä yhtään katunut että oli
varpaillaan pian kuukauden kulkenut.

Murjotit, ajattelit pessimististä, ja jos saisi heittää hiiteen kaikki
—.

Ei, ne helistävät, kilistävät kulkkujaan, aivan huutavat hupiaan.

»Olkaa hiljaa! — että mä saan olla surussani.»

Tsirii, tsi, tsi, tsirii!

Eivät helkkarit anna rauhaa. Täytyy mennä suu nauruun. Ja jäivät
toistaiseksi surman suunnitelmasi!

<tb>

Menivät sitten mihinkähän menivät kun rastaat taas tulivat saloltaan
viinimarjoille.

Hävitetäänkö tuo pesä?

Eiköhän anneta olla, tulee se kumminkin ensi kesänä ja tulee paha mieli
kun ei pesää enää ollutkaan.

Mutta tulleeko se?

Tulee varmaan, tuli sekin, joka teki pesänsä minun kuistini oven
päälle, niin että piti ikkunan kautta kulkea, se leppälintu. Tuli
katsomaan, ja vaikka minun toivomuksestani, kun olin Helsingistä
kirjoittanut, olivat siirtäneet pesän pois, se sittenkin tuli ja
rupesi laittamaan taas saman oven päälle, mutta tuli pappilan kissa ja
käpälöitsi sen hajalle. Sillä leppälinnun perheellä ei ollut onnea;
toisten on niin.

Antaa nyt tämän olla!

Ja sinne pesä jäi.

Pyrytköön tässä välillä vähän, ja Pakkas-Jussi soitelkoon seljällä,
pian kohisi Kitinoja ja Koivuniemi punersi.

Ensin tiiainen ja sitten sinä!

Tuletpa kuin tuletkin sieltä palmun alta, kun täällä synnyit,
minun konttuurissani, täällä kasvatuksen sait niskapöllyllä minun
vaahterassani.

Ja tule konttuuriin taas, sinne ei uskalla tulla rastas eikä pappilan
kissa, olet turvassa kun Turva kuorsaa oven takana.

Saat tulla, minä kuljen vaikka kuinka varpaillani!

Niin se meni taas tämä kesä.

Ne tulivat ja istuivat, joivat korviketta ja jaarittelimme suuria
sodasta ja pommituksista pyramiideilla. Sellaiset menevät mielestä kun
rauha tulee, Tsusimatkin ja Titanicit. Tällainen pieni pysyy kauemmin,
vaikka se ei ollut muuta kuin varpaillaan tassuttelemista ja: hsh! hsh!
varo lintua ettei pelästy!




Mehiläinen


Vähäpätöinen kansalainen vain tuo Naukkarinen, ei ristejä kaulassa,
tähtiä rinnassa, olipahan päivätyöläisen kaltainen, vaikka ei
laastilapiolla, mutta kynällä. Kirjoitti jonkin kirjan silloin tällöin,
jutunpätkän, ja sai rahaa niukaksi elämisekseen. Se sitten meni veroon,
ja kun oli vielä se vika, ettei ymmärtänyt salata, vaan ilmoitti
niinkuin oli, ja sitten postitoimistossa ja pankissa sanoivat että
»Eiköhän tässä ole erehdys?», kun näytti niin ison verosetelin: »ei ne
muut täällä...»

Niin siitä kerrankin suuttui Naukkarinen, kun tuli viemästä kruunulle
sitä minkä oli vähäksi ajaksi taskuunsa lahjapalkkiota saanut
säätiöstä, suuttui ja sivalsi kepillänsä. Ajattelematta mitään muuta
kuin mitähän tuli rumaa hampaitten välistä ilman sen pitempää.
»Penteleen peijarit!»

Mutta mikä siinä sattui keppiin?

Ei juuri kopsahtanut, tuntui kumminkin vanhaa ruusupuukeppiä vastaan
jotakin sattuneen, hieman mätkähtäneen, ja surina lakkasi.

Se oli iso mehiläinen, istahtamassa voikukalleen joka heloitti kun oli
kirkas kevät.

Näitkö sen, Naukkarinen?

Näki ja ei. Taikka kyllä hän oikeastaan näki, mutta ei ajatellut, tuli
peto mieleen, raivo, niinkuin pahantapaiselle lapselle, joka kynii
kukonpoikia ja paiskii linnunmunia seinään.

Ja hän iski, ja mehiläinen kuoli. Viaton mehiläinen, joka surisi kun
aurinko paistoi, kun kuuluvasti kasvava koivunlehti tuoksui ja vesi
vilaji.

Kehtasit!

Mitä pahaa se teki?

Oli vain tuossa ihanassa ilmassa, hyöri ja puuhasi niinkuin hänkin
Naukkarinen, koki saada säästöön niinkuin hän, sinne, missähän asui
ahtaassa majassaan, niinkuin hän. Ja sitten tulivat ja veivät kaikki,
sen vähän hunajan ja mannan, minkä surisi kokoon. Niinkuin häneltä.

»Lurjus!», löi sydän.

Naukkarinen lähti metsään päin, jonne meni polku asfalttitieltä.
Luontoon, vapauteen. Sano vielä: piiloon, häpeemään.

Murhan teit!

Noo, älä ole taas lapsellinen, mitäpä tuosta! Yksi mehiläinen vähemmän
biljoonista. Niin, mutta henki silläkin oli, henki, joka ponnisteli
excelsior; todella, niinkuin se välistä suven suloisessa hurmassa
heittäytyikin aivan korkeuteen, katonharjan tasalle, lensi lahdelle
päin ja lauloi. Lauloipa, niin aivan, mukavia säveleitään, jotka
niin hyvin kävivät painuvan auringon punaan. Oli varmaan tyytyväinen
päivänsä työhön. Niin ja niin monta ranunculusta oli käynyt,
taraxacumia, ja mitä sieltä rupesi puhkeemaan paistavaan päivään.

Nyt ei se laula; sorrit sen äänen.

Naukkarinen istahti kivelle.

Kas, kas kuinka nekin häärivät, nuo muurahaiset! Kuinka pitää näkemän
noilla tosiaan aivan biljoonan pienillä silmillään; kun ajattelee
ihmisen suurta ja usein kolloa.

Naukkarista alkoi jo huvittaa. Siinä vaeltavat, jonossa, monessa. Millä
minkinlainen tikku, neula, kappale suussaan. Suussaan? Onkohaan niillä
suu? Ehkä ei ole, parempi kun ei olisi. Mutta keko siitä vain nousee;
voi noita uurastajia!

Ja ettei vain enää tappaisi ketään, Naukkarinen miltei-ikään
koomillisesti harppaili polkua pitkin, niitä kun juoksenteli kaikkialla.

Niitä ei veroiteta. Asua vain kammiossaan kun yö tuli, taikka päiväkin
meni pilveen ja sadetta ripotteli. Ja sitten taas puuhata, aivan
hemmetisti juoksennella edestakaisin. Kukahan komensi, mistä tiesivät?
Kukaan ei välittänyt; eivät ymmärtäneet. Joshan joku talkoolainen
kaatoi puun päälle, meni siinä muutamia, mutta mitä se oli myriaadeihin!

Hei vain!

Se oli pääskynen, joka sivahti miltei silmille tässä pienellä aukealla,
kun Naukkarinen istahti kannon päähän.

Meri tuolta vilkkui. Virosta tuullen. Ulappa välkkyi. Kuuset teki
heleänkellervää tupsua.

Iuuuooaa, iuuuuu!

Sireeni!

Mistä alkaa pörinä kuulua?

Naukkarinen ei joutanut ajattelemaan mitään muuta kuin manasihan
mielessään: nekin! -tanat!

Murhata pitää.

Pientä se oli nyt mehiläisen murha.

Oli mitä oli, nyt suojaan, sillä pian saattaa paukkua!

Niitä meni, joku juosta hyssytti, joku käveli rauhallisemmin niinkuin
Naukkarinen. Enimmät tulivat, hätäilivät pelokkain ilmein. Niitä
varmaan, joiden takia pankkirouva sanoi: »Eiköhän tässä ole erehdys!»

Pom, pom, kaukana.

Pom taas, tuolloin tällöin.

<tb>

Vaara ohi! Ulospuhallus.

Naukkarinenkin pääsi ulos, ja asteli asfalttia ruusupuistaan heiluttaen.

Vastaantulija olisi saattanut havaita, että hänellä, äsken lauhkealla
ja ikäänkuin helläsydämisellä, oli jo sellainen kylmä, välinpitämätön,
miltei tyly ilme kuin hänen maanmiehillään yleisesti: Kukahan tuokin?
Mikä-, Kukalie. Mitäpä häntä! Kansalainen tulee, menee, heiluttaa
keppiään. Sillä miltei ikään huitaista, mätkäyttää, niin että
Mitkäliet, Kutkaliet siellä ruohistossa taraxacumeiltaan niinkuin tuo
äskeinen mehiläinen. Sen näköisiä.

Mehiläistäkö ne sitten ajattelivat.

Täällä maailman sireeniturulla.

Eikä Naukkarinenkaan enää, kun oli kivikadut, kivimuurit, kolina ja
kilinä, ja noita jotka tulivat tuimina vastaan.

Se oli vain sellainen hetkellinen ailahdus, kun meni metsään ja häpesi.




Rannalla


Kipi, kipi, kipi — — —

Ne oli västäräkin jäljet sannassa, kun minä makailin valkoisella
hiedalla päivän kilossa ja katselin tyyntä rantaa. Somat jäljet, niin
keveät ja huolettomat; vaikka en minä silti tiedä olivatko nekään
niin huolettomat, särkevät pesän, haukka vie. Mutta tällä hetkellä ne
minusta siltä tuntuivat, kun itsekin olin vähän aikaa huoleton. Mikäs
tässä: ei pienintä liplaa, tumma, kiiltävä kajastus koko seljältä,
niin että kalan iloinen hypähdys levisi yltympäri hupaisena renkaana.
Hupaisena —, ja iloinen —. Oliko se iloinen? Kun pakeni ehkä haukea
henkensä edestä ja yritti epätoivossaan hyppäämällä muihin maailmoihin
pelastaa henkensä. Niin, mistä minä tiedän; mutta minusta sekin tuntui
somalta, kun minä itse olin tässä tyytyväinen.

Ajattelin sitten että ketähän tässäkin, isonkiven kupeella on maailman
menoon makaillut? Sattunut levähtämään; vaikka eivät ne ennen
kyllä ammatikseen makailleet, niinkuin nämä huviasukkaat, ja vähän
minäkin nyt, työni lomassa. Ehkä sentään: Joku kivikauden barbaari
jo, niitä jotka pudottelivat kivikirveitään ja muita kamppeitaan
tähän hietalahden poukamaan; minullakin on yksi. Lepäsi karvaturkki
kilossa niinkuin minäkin, kun oli syönyt ehkä vielä vatsansa täyteen
lähimmäistään. Niitä kun uusia tulijoita oli ilmestynyt saaliin
pienennykselle, ja ne oli ajettava pois, tapettava ja otettava sopivin
kiinni uhriateriaksi.

Se kun oli sen maailman tapa.

Barbaari kuorsasi tässä kiven vierellä huoletonna niinkuin minäkin
vähän yritin auringon lämmittäissä. Varomaton olio; jos olikaan
huoleton. Kukapa näet tiesi millä silmänräpäyksellä lensi pajupensaasta
kivipää nuoli ja teki tuhot. Helpostihan ne sen tekivät. Helposti,
helposti. Tekevät vieläkin. Makailee Amerikassa Atlannin rannalla
jokin, valtiomies varsinkin, ja toiselle vaarallinen. Weiss-juutalainen
heti lennättää luodin niin ja niin monesta taalasta.

Lennättelee ne täälläkin. Katsahdan vaistomaisesti taakseni
pajupensaisiin. Ei ne ehkä taas täällä vielä niin, mutta kyllä ne
lennättelee hengessä myrkkynuoliaan. Eikä niin hengessäkään; työksi,
melkeinpä, melkein hengen menoksi toteuttavat, jos oli sielusi sitä
lajia.

Ja sitä turvallisuuden huolettomuutta minä nyt tässä valkoisella
hiekalla isonkiven vierellä vietän; vietän hetken, puolisen tuntia
suvisen, paahtavan taivaan alla. Kipi, kipi, kipi — —: nyt siihen veden
rajaan hiekalle ilmestyi ilmielävä västäräkki; äsken oli vain jäljet.
Se heilauttaa pyrstöään muutaman kerran, lähtee sitten juoksemaan niin
nopein askelin, ettei niitä voi lukea, menee ja ryyppää rantavettä.
Ottaa syyslimaisesta vedenrajasta kulauksen suuhunsa, nostaa nokkansa
ylöspäin ja maiskuttaa leukojaan. Nyt minua jo aivan naurattaa: juuri
noin Eero Rennenfelt ennen bodegassa; että piti tulla mieleen. Hän oli
viinien erikoistuntija, ja kun tilattiin jotakin oikein hyvää, hän
nautti sitä tuolla tavoin maiskuttamalla ja päätäänkin vähän taaksepäin
taivuttaen kuin tuo västäräkki. Eero Rennenfelt! Kohtalo ei parempi
kuin tuo viheriäisen limainen väärä liekopuu vähän matkaa rannasta.
Juuri niin: viininmaistelija bodegasta joutui monen vaiheen ajelemaksi,
monen läikän lyömäksi. Tämä tässä rapaan raueten, toinen muuten
multiin; rauniona.

Tulihan mieleen, vaikka tässä kaikki muka väräjää viihdytystä.

Joutavia! Täytyyhän niiden kuolla jokatapauksessa. Kivinuoleen,
punssilasiin; ei sen puolesta.

Mutta ei huolita mennä persoonallisuuksiin, huolita muistella nyt, kun
on työnloma, uimahousujen ja hihaisillaan olon aika! Iloa vain, hoo,
hoo, ja kahvikuppi rantahotellista! Hoo, haukotuttaa; tämä poika nousee
ikäänkuin virkistyneenä isonkivensä viereltä; olihan se olevinaan aika
hauskaa. Mikäs tässä! Kipi, kipi vain, västäräkki, ja kiitos että
muistit!




Tuppu


Koira se vain oli. Ja koiria on monenlaisia, on ärhenteleviä lahkeeseen
tarttuvia rähisijöitä, rakkeja tavallisessa kielenkäytössä, on
verenhimoisia jäniskoiria — hotkeja, taas toisia uneliaita killistäjiä,
jotka vain makaavat, eivät edes hauku, sen kuin ovat ja syövät. Mitäpä
sellaisista juttua.

Mutta on eräitä, jotka saattavat tulla liikuttavan lähelle ihmistä,
olla uskollisia, niin — kuolemaan saakka, ja kuinka monta kertaa eikö
niin. Niin että jos sellaista potkaiset, minä sinulle ihmishyväkäs
saman, hengessä ainakin, halveksun. Samanarvoinen olet kuin tuo
housunlahkeeseen kiinni käyvä rakki. Niinkuin niitä todella on ihmisiä,
jotka eivät ole edes koiran arvoisia. Rakki käy räyskyen suoraan
päälle, kun uskaltaa, ihminen punoo juonia, virittää pauloja, iskee
takaa, hän, jolla on kuolematon sielu, ja toisella, tällä Tupullakaan,
ei ollenkaan. Sinne vain kuoppaan tyhjiin raukeemaan.

Mutta siitä huolimatta minä teetin Tupullekin pienen kiven, vieläpä
hakkautin siihen taiteilijalla sen pään kuvan, muistoksi että siitä
päästä olivat uskolliset silmät minuun katselleet viisitoista vuotta,
siitä oli viimeinen ilon ääni minun takiani kuulunut, ennenkuin kaatui
ja kuoli.

Pienestä alusta olin sen kasvattanut, seurannut kiintyneenä sen iloista
hyppelyä, turvannut sitä kun häjy sesse yritti käydä päälle, olin
samonnut sen kanssa metsissä ja opettanut mikä oli vain orava, mikä
koppelo, ja että jäniksestä ei tarvinnut mitään välittää sellaisen
sivistyneemmän koiran kuin Tupun, joka oli hienoa norrlantilaista
lappalaisrotua, ei keltainen, mutta harmaa.

Vaikka ei Tupusta sitten metsäkoiraa tullutkaan, minä kun lakkasin
ampumasta. Oli näet käynyt sillä lailla, että tulin ampuneeksi alas
Kirkkokankaalta siellä asustaneen, kuin elättikoppelon, joka pahaa
aavistamatta, kun oli niin likellä kirkkoa, katseli kuusestaan kauniita
maisemia. Ja minä pohjastun siihen Tupun kanssa ja pudotan linnun. Se
ei kuollut, vaan asettui maassa vastarintaan. Mutta Tuppu ei tahtonut
käydä sen päälle, katsoihan vain minuun kuin kummastellen, ja minun
täytyi, häveten itseäni, lopettaa koppelo.

Se oli meidän viimeinen metsästysmatkamme.

Sitten tuli Tupusta vain lellikoira, kodin vahti, joka sen tehtävän
suorittikin viimeiseen piirtoon. Ensin mailla, niin kauan kuin vanha
täti eli, siellä yksinäisyydessä tädin turvana. Sitten, kun tädin
täytyi pois, muutti meidän kanssamme kaupunkiin, jonka vilinään sen,
maalais-maatiaisen, oli vaikea mukautua. Kuonokopat ja talutushihnat
vapaalle koirakansalaiselle, joka oli tottunut kulkemaan valloinna
missä vain viidoissa ja kotikankahilla. Täällä parasta ja ainutta
Tähtitornimäki, jossa se sitten hyppelikin sydämen halusta; ja olihan
sielläkin kumminkin kuu ja tähdet.

Tupun elämää: Menit lauluharjoitukseen, kokoukseen: Tuppu kotona
eteisessä juuri oven edessä, pää etukäpälien välissä, siitä hetkestä
kun olit lähtenyt siksi kuin tulit, olit minkä ajan olit, ja sitten
jokaikinen kerta samalla ilon ilmeellä, toisinaan aivan hyppien ja
haukkuen, vastaanottamaan.

Yksi oli, joka ei koskaan ollut pahalla tuulella, yksi, joka ei koskaan
unohtanut.

Ja kulki emännän kanssa nauhasta, talutettuna: Istu siinä Tuppu
odottamassa! Siinä olisi istunut kadullakin oven edessä hievahtamatta,
niin, mihinkä aikaan, ehkä nääntyäkseen, siihen vihdoin rauetakseen,
jos emännälle olisi jotakin tapahtunut, eikä olisi tullutkaan. On
niitä niin jäänytkin. Emännän iso-isän Pilkkikin »paapan» päälle
luodulle kummulle odottamaan, niin että itse oli vietävä vihdoin pois,
männikköön vain, kun ei sopinut sielutonta kuopata siunattuun multaan.

Tapasitko koskaan tarkkaavaisempaa kuulijaa kuin minun Tuppuni, ehkäpä
myös oman Tuppusi, Moppesi, Pallesi? Kun se päätään kallistellen koetti
päästä sanojesi perille: Ne kaikki: »mene katsomaan, Rekku vie Tupun
luut!», kun sitä houkuteltiin ulos. Uimaan! Rantaan! Makkara-auto!
Tuleeko Tuppu syömään jne. Se ymmärsi näet aivan tavallista puhetta
melkoisesti, ilman erikoista äänenpainoa, vain kielen.

Ja millä lailla se katseli sinua siinä kallistellessaan! Ja muutenkin,
tullessaan panemaan päänsä polvellesi, kun tuli aika pitkäksi... Näitkö
koskaan vilpin, väärän häivää sen rehellisissä silmissä? Sinä itse,
ihminen, luomakunnan kruunu, luihuilet usein levottomana sinne tänne,
kun on silmiin katsottava, tahi jos yrität pakottaa itsesi katsomaan
kunniallisesti, toinen, ken pystyi havaitsemaan, näki sittenkin sieltä
jotakin ilmiantavaa, olitpa vaikka pappikin, aivan itse piispa.
Jumalankiitos, että niin oli, et taitanut paeta piilojasi, suuria,
pieniä.

Ja sillä, Tuppu-poloisella kun ei ollut sielua —.

Tuommoinen sielu tosin, kuin sinunkin — tekikö sillä niin suuria?
Kimmursit, ulkokullailit sen alituisessa pikkulivistämisessä niin että
olit vihdoin, kuten Malakias Bonn, ulkopuolella hyvän ja pahan, joka
on kaikista kauhein: et päässyt koskaan nousemaan, kun et enää tiennyt
mitä teit, ja kirjaan pantiin kumminkin.

Olisivat edes hiljaa sellaiset Bonnit, mutta kun käyvät päälle! Tuokin,
tuo »Hullu Hälliö», joksi papit itse olivat toisen papin, Hälliön,
ristineet, saarnasi aivan kirkossa jonkinlaisesta eksytyksestä, kun
minä olin hakkauttanut Tupulleni taiteellisen muistopatsaan. Olin
myöskin tullut vihjaisseeksi niistä omistatunnoista samaan tapaan kuin
tässä, ja väitellessämme viitannut Ilmestyskirjaan, joka puhuu niistä
neljästä _eläimestä_. Taisi Hälliö ottaa itseensä, tottapa kun taisi
olla otettavaa, kertoivat rippikoulutytöistä. Mutta silloin suutuin
minäkin:

»Älä sinä Hälliö kerskaa sielullisuudellasi! Kavahda ajoissa, ettei
kävisi niin, että kun sitä viedään onkalota pitkin määräpaikkaansa,
hornahisia pärskähtelee päällensä kummin puolin!»

Hälliö ei kyllä enää oveani avannut. Mutta ei ollut väliäkään.
Ei niistä rauha kostu. Ja se on merkillistä että Tuputkin vähän
vieroksuvat sellaisia Hälliö-Bonneja. Eikä niillä muuten ole itsellään
koskaan koiraa.

Mutta miksi minä oikein jouduin niin kunnioittamaan Tuppu-raiskan
muistoa?

Paljostakin, ystävyydestä, uskollisuudesta, sydämellisyydestä eläessä,
ja loppujen lopuksi siitä kun tulin syypääksi sen hengen menoon. Se
kävi näin:

Tuppu vanheni, mutta ennemmin kuin me. Kävi vaikeaksi hoitaa sitä
hissittömässä asunnossa viidennessä kerroksessa. Ja niin teimme
onnettoman päätöksen jättää sen maalle talveksi, hyvään hoitoon kyllä,
tuttuun paikkaan. Mutta emme tunteneet Tupun sydäntä, kuinka herkkä se
oli.

Saimme jonkin ajan kuluttua kirjeen, joka kertoi, että Tuppu uudessa
paikassaan kovin kalpasi meitä. Söi juuri ja juuri, mutta valitteli
hiljalleen surullisena. Ja tuontuostakin se juoksi autioksi jätetylle
kesäasunnollemme, jossa Tuppu oli koko nuoruutensa ajan elänyt.
Ei kukaan avannut, vaikka se kiersi tupaa ja koetti kurkistella
ikkunoihin, niinkuin niin usein ennen, kun pyysi sisään. Istui pitkät
ajat avokuistilla, kunnes taas täytyi lähteä.

Kului aikaa, niin tuli tieto, että Tuppu oli tullut yhä
onnettomammaksi. Se oli ehkä luullut että »pappa» ja »mamma» olisivat
vain vähän alkaa poissa, niinkuin olivat joskus ennen olleet, muutaman
viikon ulkomailla, joka aika oli kulunut kaivaten kyllä odotellessa,
mutta olihan vielä vanha täti seurana.

Mutta kun näin kauan rupesivat viipymään, ja kaikki olivat vieraita,
Tupulle tuli kauhu: jos eivät tule ollenkaan. Silloin se ei tahtonut
syödä juuri mitään, parhaita entisiä herkkuja, asuskeli päivät päästään
entisen kodin valheilla yksinäisyydessä, jossa sen kuultiin välistä
illan hämärtyessä valittaen ulvovan. Se on merkillinen seikka, että
luontokappalekin illan tullen rupeaa helpommin »suruhun vaipumahan»,
niinkuin kansanlaulussa nuori sydän.

Olisiko Tuppu lopetettava?

Ei, sitä emme saata!

Meidän on siis lähdettävä se hakemaan. Mennään muutaman päivän
lepäämisen varjolla, etteivät naura, ja onhan minulla vielä yhtä ja
toista valokuvattavaa.

Ja me läksimme. Aina sitä jotenkin toimeen tullaan Tupun kanssa
Helsingissä.

Niin sitten Tuppu taas oli mennyt oikeaan kotiinsa. Istunut kuistille
ja päästellyt ulvahduksia, jotka aivan jo alkoivat iljettää lähimpiä
naapureita. Se on vähän kaameaa.

Vaikka se valitti, se kumminkin odotti uskollisuudella.

Kumpikin puoli odotti, Tuppu: jos tulisivat, ja Helsingistä tulijat:
saa nähdä näkyykö Tuppua, se kun kuuluu siellä kotikankaalla kulkevan.

Kuljettiin tavallisesti vielä hevospelillä asemalta, nyt kärryillä, kun
oli myöhäsyksy.

Alkoi jo hämärtää.

Läheisen töyrän alta kuuluu selvästi kärryjen räminää ja Westerin
hevonen tervehtää tuttua paikkaa iloisella kilistyksellä.

Olisivatko ne...

Tupun sydän alkaa lyödä kiivaasti, silmät koettavat terävinä tutkia
hämärän läpi.

Ne pysähtyvät portille.

Tuppu ensin arkana vastaan, häntä koipien välissä, surustakin.

Tuppu, Tuppu, Tuppu! emännän ystävällinen ääni kuuluu. Hän on huomannut
laihtuneen harmaan olennon, vaikka on hämärä.

Silloin nähdään seuraava näky:

Sen verran vain lähestyy, että kerran haistaa, mutta tultuaan
vakuutetuksi siitä että tulijat todella olivat pappa ja mamma, se heti
alkaa vähän matkan päässä kiertää piiriä haukkuen, aivan ulvoen ilosta.
Se laukkaa minkä jaksaa kotvan, kuin mieletön. Sitten se näkyy aikovan
lähestyä tulijoita, mutta vaipuukin maahan.

»Väsyikö Tuppu, nouse ylös Tuppu, pappa ja mamma tuli!» Mutta Tuppu ei
enää liikahdakaan.

Sydän oli pakahtunut ilosta.

<tb>

Jos en minä nyt tällaiselle palvelijalle olisi pystyttänyt kiveä,
sydämetön lurjus olisin ollut. Ja olkoon, Hälliö, että sillä ei ole
sielua, mutta sillä on ainakin puhdas, minä sanon autuas, muisto.




Lentävät lehdet


Lentävät lehdet — — —

Älä tule alakuloiseksi!

Ei sitä, kun ne kantavat sinut ulos ja vievät minne vievät, mutta
sitten, kun oli kulunut pitkä aika, niin että oli tullut ruohoa ja
ehkä kukkanen, pianaikaa puukin, jossa lintu lauloi. Istahti tiiainen
tikittämään kun oli suvi, ja sen keväinen kultahely lepäsi. Poikkesi
pieni peukaloinen, aivan peipponen riemuvirsin, ja kun se pihlaja,
joka oli jostakin siihen siinnyt, tuoksui kauniit, tyynet päivät, kun
kävi mehiläinen sillä taraxacumilla, heilahti kello, luonnon kello,
jota kukaan ei ollut istuttanut, olipa kuin oma henkesi olisi siihen
sopusointuun osaaottanut.

Eipä sitä tiedä. Sinua se oli jokatapauksessa se maa siellä alla ja
kun kaikki muuttuu, ehkäpä sinäkin pääsit kahleestasi. Kuuli valtias,
kun usein ajattelit että ei olisi pitänyt niin. Ehkäpä sinua nyt tuo
tiititys, vähän suruisampi, kun olit ihminen, tuo hopeahelkähdys, kun
olit se toinen.

Ja jospa sitten lensi lehti, kun tuli syksy, se oli somaa kulkijan
katsella, ja kuin hupia sinulle siellä yksinäisyydessäsi. Hyviä
tovereita te kaikki, ja yhtä, suuressa ihmeellisessä, varpunenkin
vihdoin, kun tuli talvi, tilhit ja pihlajanmarjat. Aurinko muisti
vaikka oli talvi. Punersi aamuin illoin ristillesi, kuin pyhitti pienen
muistosi.

Anna lentää niiden lehtienkin ja ole iloinen! Se on kaunista. Kaunista
että ne lentävät ja kaunista että olet iloinen.




Kuuden kilon kuha


    »Käy taitavasti Christitt' ja tutki sun ties,
    sillä portti on ahdas ja tie kaita» — — —

»Päivää!»

Se oli ensimmäinen henkilökohtainen tapaamisemme. Meitä metsämiehiä
näet silloin meni Kanniston Köpin tupaan, kun kulimme sielläpäin, ja
sisään astuessamme hän juuri veisasi tuota hengellistä arkkiveisua
»kaidasta tiestä» samalla kuin pienellä puunuijalla paukutti jotakin
tekeillä olevaa puhdetyötä. Ennen pikkupoikana olin kyllä jonkin
kerran käväissyt ryssän prenikoita ostamassa hänen kauppapuodissaan,
jota alaa hän aikoinaan yritti, mutta kun ei oikein käynyt, rupesi
pikkutilalliseksi. Mutta eihän siitä mitään vaikutusta jäänyt. Se
tosin, että hän niin mukavasti kuin luimisteli silmillään katsoessaan
tiskinsä takaa. Tiskille, tiskin alle, toisella seinällä oleviin
potulmiin, ja taas räpäyksellisesti ostajaankin hän vähän kuin
vihreillä silmillään vilkaisi, ei yhteen kohti tuokiota enempää.

»Päiviäpä, päiviä», hän vastasi, lakaten veisaamasta.

»Mitästä nyt kuljetaan! — Jaa, että jahtiin.»

Ystävällinenhän mieshän tämä on, panetti aivan kahvipannun takalle ja
käski istumaan.

Me näet olimme vähän kuin vihamiehiä senkin puolesta kun Kanniston Köpi
oli julkisesti puodissaan sanonut:

»Tuonne Rummukkajärveen koko peli!» Tarkoitti vastaperustettua
torvisoittokuntaamme, jonka me nuorisoseuraa harrastavat olimme
kalliilla velkarahalla hankkineet.

Kehtaa sanoa sillä lailla, kun toiset koettavat sivistystä edesauttaa,
vaivat palkkana!

Mutta täällä kotonaan Köpi oli kokonaan toinen mies. Panipa vielä
kartuusiaskin pöydälle, että piippuun.

Hauskassa valoisassa tuvassa, jonka seinällä oli »Hyvän paimenen» kuva
lampaineen, näki nyt selvemmin noiden silmien pelin, ja kuin ymmärsikin
paremmin: niissä oli koko ajan hilpeä, miltei vekkulimainen loisto,
miltei kuin että: hi, hi, hi! Ja vallan vihreiltä ne todella kajastivat.

Ei luulisi kristityksi, vieläpä isoksikristityksi, joksi noita
päähurskaita paikkakunnalla sanoi suruttomampi aines. »Isoja» ne olivat
siksi kun heillä oli perin ankara suhtautuminen kaikkeen, joka ei ollut
Raamatusta ja postillasta. He vain Herrasta, muu mies tuomion alainen,
tuimalla silmällä häntä piti katsella: Jumalanvaltakunnan pahennus!

Ja tämä Kanniston Köpi tässä päältä nähden kuin mikäkin Mikko Vilkastus!

Mutta mikä niiden munaskuut tietää.

Monin kiitoksin hyvästelimme. Mitään tulenarkaa ei oltu puhuttu.

Sittenhän me kyllä keskenämme, kun piti insinöörin, »Mittari-Jussin»
kipeän varpaan takia tuontuostakin pidättää kannon nenään, juttelimme
tuosta köpiläisestä edesottamisesta.

Olivatko he niin hurskaita kuin miltä päältä näyttivät? Sanottiin
että heidän takanaan kyllä oli ainetta, vaikka vaivasivat lukkaria
raittiuden puutteesta. Sanottiin, että oli ollut markkinoilla
maallikkotuulella itse Laapotin lautamies, joka oli ollut niskasta
kiinni ottamassa vanhaa kappalaista, jolle sitten pantiin substituutti,
kun tämä uusi kirkkoherra oli tullut. Sanottiin sitä, sanottiin tätä.
Sekös heidät. Mutta antaisivat sitten toisten olla vähemmällä! Haukkuu
tämä uusi kirkoherrakin vastasilmiä aivan kirkonpenkissä sen, joka ei
kuulu heidän leiriinsä. Kansakoulunopettajankin niin että piti päänsä
penkkiin painaa, kun kaikki rupesivat katselemaan.

Siihen sitten jonkin Kanniston Köpin hihihi-silmä.

So, pojat! Haukku käy!

Ja niin tuli toinen elämä hongistoon.

<tb>

Satuinpa sitten lähempään kosketukseen Kanniston Köpin kanssa. Kirkko
piti maalattaman.

Valkoiseksi vai punaiseksi?

_Punaiseksi_! Kuinka nyt pitää tulla mieleen! Sehän on maallinen,
luttien, tallien ja navettojen väri.

Niin, mutta on se ennenvanhaankin ollut punainen!

Olkoon vain, eivät ymmärtäneet. Nyt ei enää Herran temppeliä pilata!

Kanniston Köpi se oli joka näin tuotti. Hän oli tietysti uskovaisena
miehenä varsinkin kirkkovaltuustossa. Hän ja Maunulan Matti, toinen
hurskas, joka katseli lähimmäistään äkäisemmillä silmillä kuin Köpi:
vedelle ja leivälle olisit omiaan, tulisit pianaikaa synnintuntoon!

Maallisempi aines puolusti punaista: onhan se ennenkin ollut, vaikka
nyt välillä muuta; ja kun on kansallinen rakennuksen väri. Tätä kantaa
oli uusi rovastikin, joka nyt oli tullut sen tuomitsevan kuolleen
tilalle.

Iskimme vastakkain, ja sisut nousi. Kun punainen näytti voittavan,
kimpaantui Kanniston Köpi, hänen viheriät silmänsä löivät sitä lajia
tulta, ja hän paukautti: »No pannaan sitten vaikka mustaksi!»

Se oli paha sana, sillä minun tupani oli tervattu, jota yleisesti
naurettiin. Kuka nyt menee tervaamaan — — —

Köpin sana oli niin paha, että se aiheutti itse kirkonmäellä ja -maalla
täyden skandaalin.

Minä sitä vähän ihmettelin, mitä tuosta, kompa kuin kompa! Mutta
lautakunta oli vakavampi:

Rovasti lähti sanaa sanomatta keppineen kotia päin, muut, kädet seljän
takana, mikä minnekin, ja kokous hajosi näin odottamatta, ilman että
mitään oli tullut päätetyksi.

<tb>

Annas olla!

Tulee talvi. On kevätpuoli, niin saan Kanniston Köpiltä kirjeen:
Antaisinko anteeksi sen kun hän minua kirkonmäellä loukkasi?

Jopa nyt! Siinäpä hieno omatunto.

Minä miettimään:

Oliko tämä totuutta, vaiko vain liehittelyä? Mutta mitä hän
liehittelisi, minusta kaikin puolin riippumaton mies, hätinä
hyvänpäivän tuttu.

Ja kun hän vielä kirjoitti: »Olen taistellut kauan aikaa — — —»

Taistellut!

Kulkenut siis syyskynnöllä vaonviertä, tuijotellut vihreillä silmillään
maahan, niin että tuskin pientä keikkuvästäräkkiä huomasi, joka vielä
viipyi suven maillaan.

Noussut valkeaa raapaisemaan ja pimeässä yössä kelloansa katsomaan:
»... vartija, kuink' kuluu yön'?»

Tuollaisen asian takia.

Oliko hänen silmissään silloinkin vekkuli, jos olisi nähnyt? Vaivoin.
Tätä ei olisi silloin tullut tehdyksi.

Tuo »taisteleminen»! Miksi pitää taistella, oli jos oli, teki jos teki!

Kun sinä Männistön Kustaa sanot: minä teen, minä menen, olen menemättä,
se on justiinsa niin, eikä sinun tarvitse taistella. Eikä sinun silmäsi
hihitä. Mutta sinä taas, luulen Maunulan Mattikin, ja jospa Laapotin
lautamies, ja Köpi tietenkin, teidän pitää astua askel eteen, toinen
takaisin, niin kuin pärehöylää hoiteleva hevonen, niin että sitten kun
pannaan kirkkokärryjen eteen, siinäkin vain pari askelta kirkkoon päin,
sitten takaperin, niin että pitää antaa piiskaa.

Mikä siellä sielussanne hihittää? ja edestakaisin —.

Minä näitä ajattelin, ja tulin vielä näkemään, uudemman kerran että
sainkin ajatella.

Oli kulunut pari talvea, ja oli taas kesä.

En sattunut olemaan kotosalla, kuulinmahan vain kuinka oli käynyt:

Soutaa, nytkyttää rantaamme lolja.

Siitä mies töyrää kömpimään kantaen kerrassaan komeaa kalaa. Kuha,
kuuden kilon kuha, kun punnittiin. Se on, jos olet kalamies, todella
nähtävyys, muhkea, pyöreä kuin porsas.

Sen oli mies tuonut, punnituttanut ja sitten ojentanut emännälle. Eikä
se maksanut mitään!

Tulija oli Kanniston Köpi. Hän tahtoi tuoda kalan hyvittääkseen ne
mielestään sopimattomat sanat, jotka hän toissakesänä oli minulle
lausunut kirkonmäellä.

Naurattiko minua, kun kuulin? Totta vähän, siitä mielihyvästä ainakin,
kun sain komeimman kalan mitä lienen nähnyt. Mutta siihen sekaantui
muuta mietettä, kun kuulin tarkemmin.

Näin oli Köpi tunnustanut:

Jo viime kesänä oli miltei samalta palkalta koukkuun ottanut yhtä iso
kuha.

Hän soutelemaan sen kanssa meille päin. Antaisi sen anteeksipyyntönä
vielä, vaikka olikin kirjoittanut.

Souteli, souteli jonkin matkaa, niin tuli kiusaaja: Mitäs noin suurta
annat, riittää se pienempikin. Souteli kumminkin vielä. Mutta siinä
mahtavaa kalaa katsellessaan muuttui mieli, ja hän kääntyi takaisin. Ei
tullut.

Mutta ei myöskään saanut rauhaa.

Täytyi taas taistella.

Tuo »taistella»! Miksi Pikkumäen Erkin ei tarvinnut taistella? Eikä
Kangasahon Joosepin. Ei tullut mieleenkään ottaa, ei ahnastella, kun ei
kuulunut. Ei sokerinmurusta, ei korpun kannikkaa, vaikka olisi voinut.

Niin, ajattelin vain, kun taas kuulin Köpistä. Jokatapauksessa hänen
oli täytynyt taistella, oli niin miksi oli, ja hän oli voittanut, ja
nyt tuli kuha. Kunhan voitti, vähempi jos tuli, mutta hyvä kun tulikin.

Vilkistelikö sen viheriä silmä vielä niin somasti?

Ei tainnut; ehkä sentään vähän.

Jaa —. Täytyy vielä taistella.

Mutta ei tarvinnut kauan. Köpi oli sanonut: Kyllä se nyt taisi olla
aivan minun kuolinkalani.

Sanovat näet kalamiehet, että kun saa aivan mahdottoman suuren kalan,
se olisi kuolemaksi, ja on monta kertaa niin käynyt. Tässä vielä kaksi
samasta paikasta.

Mitenkähän sattui: kun minä seuraavana kesänä tulin, Köpiä ei enää
ollut. Noh, ikäihminen; pitäähän sitä pois.

Mutta oli se somaa tuo taistelu. Ja oliko tämän vain yksi asia?

Mitenkähän sitten lie ollut tuo vekkuli silmässä, kun maailma rupesi
himmenemään? Häipyikö se, niinkuin kaikki, aivan kaikki, sanovat
toiset, alkaa häipyä sen yhden edestä, joka oli tuleva.

Sen viimeisen kerran kun välähti vihreä silmä, oliko tyyni vakavuus,
päättävä odotus, lujuus kuin kallion?

En minä sitä tiedä, ja näkikö kukaan. Mutta minä melkein luulen. Kun
oli niin kauan jaksanut sillä kohdalla.




Mä kauniin tiedän kukkaisen


Joululehteen minun piti. Siis jotakin lipeäkalasta, Tapanista,
Hiivaknuutista ja varpusista, jotka tiuskuttivat liinukkavarsan
kaurasäkin ympärillä. Taikkapa tupatiiaisesta ja ritisevistä
talikynttilöistä, jopa ehkä jouluvirrestä.

Virsihän tämäkin on, tämä »Mä» eli »Kyll' kauniin tiedän kukkaisen»,
mutta jutustani tuli kumminkin aivan toista. Mikä hänet muihin johti,
ehkä tuo varpusen, tiiaisen tiuskutus, joka toi mieleeni vielä toisen
tiuskutuksen, nimittäin kivitaskun, siitä Mäenpään kivinavetan ja
Mäkelän Jukan. Ja niin minä tulin pyrystä ja vitikiidosta aivan
suloiseen suveen, kun kuminat kukki ojanpyörtänöllä, päivä paistoi
ja tuuli leyhäytteli apilaa Kiimakalliolta päin. Silloin me ajoimme
keiseillä isän kanssa Mäkelän mäkituvalle, kun sen Jukka-poika oli
kuollut ja isän piti mennä veisaamaan. Muutenkin meni, vieden juuston
ja leivän, sillä mäkeläiset olivat meidän vasituisia työmiehiämme,
lehdessä, heinässä ja leikkuulla. Äiti oli mennyt jo varhain aamulla,
koska hänen oli autettava ja johdettava puettamisessa, Jukka kun
pantiin nähtäväksi kahden koivun väliin Mäkelän tuvan edustalle. Tämä
Jukka-poika oli minun marja- ja onkitoverini, oltiin lillukassa,
juomukassa ja luhdikassa aina välissä, ja taas nakeltiin ahvenia
korkeaan ruohoon mäiskähtäen. Ennätettiinpä jo alottaa kansakoulukin,
myös minä mukana, kovin nuori ja pieni; vaan kun isä tahtoi. Jukka oli
pari vuotta vanhempi.

Mutta nyt Jukan oli käynyt huonosti. Kun variksenpesä on korkean,
tohisevan hongan latvassa, vielä vaahtoovan järven rannalla, kenenkäpä
pojan ei tekisi mieli sinne kiivetä. Vaikkapa katsoa vain kuinka vielä
äänettömät poikaset aukoivat suitaan. Joskus jopa ottaa yksi elätiksi,
josta sitten tuli Varu, uskollinen ystävä. Taikka tirkistää hieman
toiseenkin pesään, minkälaiset munat siinä oli, ja oliko jo karvattomia
poikia. Toiset niitä hävittivätkin. Tuli pedon viileys päälle,
raastamisen ja tuhoamisen halu. Opettajatar oli siitä varoittanut:
»Ei sinun pidä tappaman!» kuului näihinkin. Ainakin minun mieleeni se
painui niin etten ole koskaan tappanut linnun-, ei edes sisiliskon
poikaa, vaikka kyllä suurena, muiden herrain mukana ammuin ja tapoin,
mutta en enää kymmeniin vuosiin. En tiedä missä tarkoituksessa Mäkelän
Jukka kiipesi Mäenpään kivinavetan seinää kivitaskunpesälle, se kun,
varomattomasti kyllä, levottomana maiskautteli, kun joku kulki ohi, ja
siten ilmaisi hänellä olevan siellä pesän. Ehkä vain katsomaan, minä en
ollut siellä, katsomaan kun ei ollut ennen nähnyt. Mutta opettajatar
oli sanonut ettei saa mennä katsomaankaan, häiriytyvät siitä ja
pelkäävät. Jukka meni kumminkin. Silloinpa iso kivi irtautui navetan
seinästä, putosi yhdessä Jukan kanssa maantielle ja murskasi hänet. Hän
sai kitua ja huutaa seuraavaan päivään, mutta sitten tuli kuolema. Sitä
varten me nyt isän kanssa ajelimme keiseissä. Niitä tuli mökkiläisiä
ja joku talollinenkin Mäkelän tuvalle, oli siistitty ja pantu valkeat
liinat pöydille. Kamarissa oli pestyllä lattialla katajanhakoja. Siellä
oli myös viinakarafiini, josta kaikki pyytetyt saivat käydä ottamassa
ryypyn, niin oli paikkakunnan tapa. Minäkin menin isän perässä, kun
Mäkelän Maija käski ja kastoin hieman huuliani, kun isä sanoi että Poju
maistaa vähän vain. Niin me otimme Jukka-vainajan muistoksi.

Sitten mentiin ja alettiin toimitus. Isä astui avoimen arkun
ääreen ja talutti minutkin kädestä sinne. Isävainaja ei koskaan
tarvinnut virsikirjaa, hän taisi kaikki ulkoa, mutta minulle oli
annettu Mäkelän Maijan korkea ja kapea virsikirja. »Poju avaa nyt
n:o 232, 'Kyll' kauniin tiedän kukkaisen'.» Mutta ennenkö rupeamme
veisaamaan, minun täytyy pari sanaa sanoa siitä virrestä. Ken teki
sen joskus 1500-luvulla, ehkä ennen, saksalainen, »Ich Weiss ein
Röslein», ken sepitti säveleen, kukaan ei tiedä, ja parempi niin,
sillä viimeksimainittu ainakin on kuin Jumalan suusta. Alkuperäisenä
olletikin, mutta ei ole paljon pilattu suomalaisenakaan. Sen oikean
hengen olen kumminkin oppinut perästäpäin, muinaisesta saksalaisesta,
ja se on se, joka sieluuni painui Mäkelän mäkituvan pihalla kohta
kuusikymmentä vuotta sitten. Kun minua vähän hävetti veisata kaikkein
kuullen siinä julkisesti, olin ensi säkeistön vaiti, kuunnellen
isän kaunista ääntä, joka oli heleä vielä vanhanakin ja muutenkin
samanluonteinen kuin meidän pitäjän isompi kello. Katsoin kirjaani,
mutta vilkaisin vähän muuallekin ja näin Loukon Taavan kauniin
punertavan silkkipastin, ja kuinka Kiimakallion harju sinersi Westerin
kujanpäässä päin. Ensi säkeistön päätyttyä isä kuiskasi: »Poju veisaa
nyt!» Ja silloin minäkin rupesin: »Se kukkainen on totuudes', its'
Herran pyhä sana, Se paistaa tääll' pimeydes' Kaikkein edes', Ja walon
kaikill' lainaa.» Sitten veisasimme edelleen kuinka »Christus kärsei
waivan ja avais' meille taivaan», kuinka hän »meit' valaisee, ja
viimein iloon auttaa». Tuo kukkainen, kaunis kukkainen, se oli kyllä
Jumalan sana, kaunis ja korkea asia, mutta sopiko se oikein hautaus-,
taikkapa arkunkannen kiinniveisaus-virreksi? Joku sitä ihmettelikin.
Nuotti kyllä sopi, se on niin ylevä kuin itse kuolema ja sen takaisuus.
Mutta tekstikin, vaikka ehkä vain minun yksityisestä mielestäni.
Lapsukainen, onhan se kukkainen sekin, sitä kai isävainaja ajatteli
alitajuntaisena runokuvana. Mahtoiko hän huomatakaan, ehkä sentään,
virren valitessaan, että olivat Mäkelän Jukan hervottomaan käteen
panneet muutaman sinisen kissankellon pihamaalta kivien välistä.

Kuva painui ainakin järkyttävästi minun mieleeni: musta arkku, siinä
valkeat harsoiset laitaliinat ja pukeet ja tuo sininen, keltaisia,
yksinkertaisia ranunculuksia vasten.

»Isä, tulikohan Jukka autuaaksi?» minä siinä muutaman hevosen saatossa
hiljaa ajettaessa kysyin; kun minä näet ajattelin sitä kuolemaa kiven
alle.

»Jeesus antaa anteeksi», isä vastasi hiljaa.

Kun sitten kaikki oli ohi, oli tultu kotiin, vanha hevosemme Pökä
kolistellut keittiötuvan portaille leivänpalaa saadakseen, ja minä
mennyt rantaan, jossa pääskyset lentelivät lähellä järven tyyntä,
hongikon katveessa välkkyvää pintaa, tunsin minä, vaikka pieni, kovin
pienikasvuinenkin mies, ihmeellistä onnea.

Olihan nyt niin kaunis päivä, se virsi oli ollut niin liikuttava, ja
kun isä siellä keiseissä niin sanoi.




Luhdikka


»Joo», jotkut lukijat ovat sanoneet, »se on hyvä että noita vanhoja
asioita otetaan talteen!»

Noh, en minä nyt tiedä olenko juuri siihen tapaan kirjoittanut, vaikka
en alakaan että: »Oli kerran Onnimanni — — —». Mutta näkemyksensä ja
katsomuksensa kullakin.

Tuo _luhdikka_ on kumminkin sellainen, että se pitää aivan ottaa
talteen, sen muisto, sillä se häviää.

Mikä »luhdikka»?

_Mesimarja_, sanovat toiset.

Hempeä nimi; en minä. Luhdikka on somempi, persoonallisempi. Elää
luhdalla, kalvas, kaino. Kukkii hiljaa e-mollissa, varttuu luhdan
viheriän kautta syvään surunpunaiseen, ja luhdalla, vain luhdalla. Ei
tahdo tulla hedelmälle muualla, häipyy.

Siispä »luhdikka»!

Niin, sinä häivyt pian luhdaltakin, sillä luhtaa ei kohta ole, on
peltoketo ja pelto vain: ohra, vehnä, kaura; kuiva, kesäkuumalla aivan
pölisevä vainio. Ei siinä luhdikka. Luhdikka ei käy sivistykseen; yhtä
vähän kuin Simppa, joka teki ojaa, ja jonka reunalle nousit. Kun Simppa
meni pois luhdikanpunaisen kirkon viereen, sinäkään et tahtonut. Siihen
asti kuin Simppa kävi sinua katsomassa, rapsien viikatetyngällänsä
luonnonniityltä rehua Valkolle, sinä aina punaposkisena häntä
tervehdit, suuta annoit suorastaan. Kiitollisuudesta, Simppahan sinut
tekikin, niin, tuota, Jumala, mutta Simppa välikappaleena:

Kaivoi märkää ojaa, pieksut loksahteli, tuli kylmäkin usein, ja nenä
juoksi, niinkuin ne sanovat.

Lensi paakku, toinen, koko kasa tuoksuvaa raparahkaa pajuluhdalle. Tuli
aivan valli, ojan kahden puolen. Siihen västäräkki, varpunenkin vähän
osille ja sinä.

    »Tuu, tuu, tupakkirulla,
    mistäs tiesit tänne tulla»,

ne lauloi lapselle.

Lapsihan sinäkin, Luhdikkainen, olet, Simpan sitä lajia pikku tyttö
hengessä. Ja mistä todella tiesit tänne luhdalle, Simpan pyörtänölle,
tulla? Olit nyt siinä vain, Simpan ystävänä. Ja Simpan Tuulikin,
Taavan ja Maijaleenan. Kun tuohisineen tulivat ja poimivat, puhtaisiin
suihinsa ja keltaropeeseen, jossa vienona hymysit.

Pajuvillaan, joenranta hypericumiin, nukkapäähän, ja sinä punahuulena,
luhdikka: siinä Simpan valtakunta. Ja niin kauan oli valtakunta kaunis
kuin Simppa vain oli kuningas, sinkosi möykkyjään, kassaroi pajujaan,
eikä liikoja peuhannut, sen että ruoka riitti Valkolle, jokin korsi
Kaunikeelle.

Silloin oli luhdikankin hyvä olla: voi kun se punotti, kuinka se lauloi
kauniisti, kun ymmärsit kuulla. Kuka uskoi että niin kalvaanpunaisesta
kukasta tuli sellainen mehupullukka, ihaninta elämän eliksiiriä
sinulle, tupakkisuulle kiulusta, aivan korvosta joskus, ja tuoksui
niinkuin Neitsyt Maaria hymysi Tintoretton taulussa.

Ottivat Simpan torpan pois. Loppui kontrahti. Simppa ensin rengiksi,
Tuulikki, Taava ja Maijaleena piiaksi, ja Iso-Möttönen toi traktorin ja
viiltovehkeet. Simppa pian edemmä pois, sinne jossa Kreeta-Maijakin, ja
luhdikka jäi yksin.

Loppui pian senkin kontrahti.

Möttönen kaivoi kaksinverroin, käänsi, kuivasi kaikki tanssikamaraksi.

Viri vehnää liekutti, keinui toisella vuorolla kaura.

Mitäs luhdikka!

Mennä mistä oli tullut.

Tuu, tuu — — —

Niin että kun vanhalta muistolta kävelit Simpantuvan luhdalle
katsomaan minkälainen se luhdikka olikaan, kun et ollut pitkään aikaan
kaupungissa nähnyt, saatikka maistanut, siellä oli vain vainio. Ei
mitään luhdikkaa. Ei tietoakaan luhdikasta.

Vähän kuin kaipasit.

Kaino kukka, et kenellekään pahaa, punaposki, heleänauruinen marja;
lämmin aamuaurinko!

Vaan täytyy; kun se maailma on semmoinen.

Mutta niitä toisia on niin paljon. Juuripa niitä, joiden toverina olit.
Sinikellopihoja sieviä, liipestikkuikkunoita, putkipolku puronvartta
rämäköllesi, jossa se oja. Sata, tuhannen Simppaa, Tuulikkia,
Maijaleenaa, kaikkien täytyi: ei mitään jälkeä, ei tietoakaan —.

Se kun kontrahti loppui.

Ole lohdutettu, luhdikka parka!




Oras heiluu


Se on aina kaunista kun oras heiluu. Kävi vain kevätviri, se heti
kumartaa, ja kun niitä kumartajia on myriadeja, se kaukaa katsoen
tapahtuu aivan aallottain: laiho lainehtii, pieni, vähä laihokin, tämä
heleänvihreä oras. Se aaltoilu on kaunista varsinkin kun vihreällä
saralla väräjää _oma oras_.

Mikäs alleviivaus tämä, _tietysti_ oma! Mutta jospa on tilaton,
tiedetilaton, taidemökkiläinen, joku muu irtolainen, joka ei ole
koskaan päässyt niin pitkälle että: »— — — sitten ajettiin sen ja sen
maatilalle, jossa hilpeän mielialan vallitessa nautittiin lounas.»
Kun tällaisenkin oras lainehtii, sepä ailahdutti, vaikkapa vain tämän
yksinäisen katsojan mieltä. Kun hän pienelle muutaman aarin nummelleen
kuokitutti, ja kuokki itsekin minkä jaksoi, vanha kirjan raataja, kun
siitä tuli pieni santamultapelto, kun siihen saatiin yhteisvoimin
jotakin lannanjätettä, se vain käsin karhittiin, tasattiin, ja vihdoin
kylvettiin vehnä varttumaan, ja kun se nyt nousi, tikitti, ja joka
aamuksi oli kasvanut, kun vanha mies ensi töikseen kävi katsomassa, ja
nyt oras aivan jo liikkui, iloisesti vilaji raikkaassa pohjatuulessa,
ihmettelitkö vielä, isopomo, että köyhämies sitä katseli mielihyvin.
Aivan riemulla, hiljaisella, vain itsekseen.

Mitä siitä tullenee? Tuli vaikka vain kortta ja ruumenta, laiha kun on
hietainen pelto, mutta kunhan jotakin tuli, kyllähän toiset sitten.
Mutta jospa tulikin, jos Luoja antoi sateensa ja paisteensa, jos tuli
oikein jyviä, pieni kasa omia jyviä riihen lattialle, tuli niistä
jauhoja, nisujauhoja pussillinen, tuli lopulta oikea ankkastukki,
pitko, pulla, jota köyhämies kahvin kanssa pitkästä aikaa.

Ooh! minä sanon: iloitsiko hän turhaan? Miksei hänkin salakauppiaalta,
miksei kerjäämällä talonjussilta, mutta kun se ankkastukki, jonka hän
hengessä jo näki honkapöydällänsä, kasvoi omasta pellosta, ette te
ymmärrä, jotka katsotte kiikarilla kuinka väen tuppi heiluu siellä
toisessa päässä vainiota.

Ja vainko nisu? Se oli hänen ensimmäinen, inhimillinen haaveensa,
pitihän sitä jotakin sielulleen. Mutta ensi keväänä, jos eletään,
kaura, oras sekin: sitten hän kuokituttaa ja kuokkii lisää, niin että
vihdoin koko 0.5 lainehtii kevätvirissä. Ja sitten — — —!

Niin, sitten hän kuolee; tietysti, täytyihän hänenkin.

Mutta siihen nummelle jäi jokatapauksessa 0.5, ja oli katsomassa eli
tuli näkemään kuka tahansa, siinä yhä viheriä vilaji, joka kerta kun
tuuli tuli, tuli koleana, leyhähti lämminnä, kunhan oli kirkas, kevät
heleä ja jo tuoksuinenkin, kun vanhanmiehen tuomi tuossa juuri oli
puhjennut.

Kyllä sen toisenkin katsojan oli hyvä olla, siristi tieteellisiä
silmiään, nyysäsi, kirjaston tomuhajuun tottunut, Jumalan luontoa. Jos
vielä innostui hänkin, heitti takin yltään, pani silmälasinsa kannon
päähän ja iski kuokalla: lisää vielä tuo pala tuosta!

Niin he kaikki olivat kuin kevenneet, kohonneet, ja tunsivat itsensä
toisella lailla valtion kansalaisiksi, kun se oras, oma oras heilui,
vaikka pienelläkin pellolla.




Minna


(V. 1901.)

Kappalaisen pihalla on liikettä ja lentoa, sillä lapset lähtevät
kouluun ja kuormia pannaan parhaillaan. Kaappoo vetää jyrinällä
linjaalikärryjä liveristä pihalle, ja toisiin, rinnikärryihin mättävät
vaimot pyttyjä, arkkuja, ja suurta perunasäkkiä yrittävät, mutta eivät
jaksa. Kaapoon pitää tulla auttamaan —.

Rautatietä ei ole vielä tehty tänne Pohjanmaalle. Etelä-Suomessa
se vasta vähän aikaa on vihellellyt. Siksipä pitää ajaa rytkyttää
kaksitoista kiemurtelevaa peninkulmaa kärryillä alamaan läpi
koulukaupunkiin. Ja kun oma on hoito kaupungissa, niin pitää tavaraakin
kaikenlaista kotoa joukkoon panna, ruokatavaraa, maan anninta, karjan
anninta, sillä kalliiksi kävisi, jos kaupungissa pitäisi ostaa, ja
pieni on isän palkka, kovin pieni. Mutta näin se sentähden menettelee,
kun vanha täti on taloutta hoitamassa ja komentoa pitämässä; ei tule
aivan kovaa puutetta taas koskaan, ei huutavaa hätää.

Poikaparvi juoksee rantaan niin että tömisee mäki. He tahtovat vielä
kerran perinpohjin huuhtoa itsensä kotijärven laineissa, koettavat
vielä kerran, kuka ensiksi ehtii uimahuoneelta Sepän-Kustaan
onkipaalulle ja onkipaalulta uimahuoneelle, ja niin, ettei kertaakaan
pohjaa tunnustella tarvitse.

Pastori tulee pihalle, valkoinen takki yllä, ja päässä olkihattu, joka
uutena oli ollut valkoinen. Pitkävartista piippua poltellen katselee
hän kuorman laittoa ja koettaa pysyyköhän se arkku siinä rinnikärryjen
perällä tuolla köyttämällä.

»Isä, enkö minäkin pääse kouluun?» — — — Pieni, eriskummallinen olento
seisoi siinä hänen edessään häpeillään ja ujona maahan katsellen. Pää
oli suuri, lyhyttukkainen, kasvot teräväpiirteiset, silmät suuret,
tummat Ja vetiset. Kalpeaa ihoa vasten tuntui niiden tummuus kolkosti
liekehtivän. Hame ei ollut lyhkäinen niinkuin muilla pikkutytöillä,
vaan melkein maahan asti ulottuva. Siten oli koetettu peittää hänen
lyhyyttään, sillä hirveän iso kyttyrä selässä oli keskeyttänyt
kasvamisen. Pää oli melkein kaulatta olkapäiden väliin vajonnut.
Äänikin oli karkea ja kolkonsointuinen.

»Minä menisin niin mielelläni, ja kun Ellikin pääsee.»

Pastori ei tahtonut tietää mitä vastaisi. Sitä hän oli pelännyt, että
se Minna rupeaa tahtomaan taas. Oli ennenkin tahtonut, ja kyllähän
sillä halua näkyi olevan, mutta lahjain kanssa taisi olla vähän niin ja
näin, raukan. Ja mikä sitä ilkee panna sinne ihmisten joukkoon, kun se
on tuollainen vaivainen.

»Ei suinkaan Minna nyt isää ja äitiä jätä — Kukas sitten Isälle piipun
virittää ja äidille lankaa kerii —? — Eiköhän Minna nyt jää kotiin vain
— — —

Minna oli arka ja ujo. Ei uskaltanut enää pyytää, — hän häpesi ja
ajatteli, että jos isä suuttuu. Mutta kun hän pääsi aisakiikun luo,
perunakellarin taa piiloon, niin itki hän niin että hartiat nytkyivät.
Suontakin rupesi taas vetämään, ja hän vajosi keräksi nurmelle, kovasti
nyyhkyttäen, ja suuret jalat pistivät hameen alta esiin.

Pastoriin vaikutti aina säälittävästi tuo nöyrä kosteus Minnan
silmissä. Ja kun hän nyt rantaan päin kävellessään muisti Minnan
kulmikkaat kalpeat kasvot Ja olkapäiden väliin vajonneen suuren pään,
niin pehmeni hänen mielensä.

»Mitähän jos sen panisi sittenkin kouluun — —. Eivätköhän ne taas
mahtaisi riittää varat siihenkin ja jos sen ymmärrys rupeaisi
kehittymään, kun oikein alkuun pääsisi — — —.»

Pastori pyörti rantatieltä ja päätti mennä vaimollensa puhumaan asiasta.

— — — Ja mitä sille luonnonviallekaan taas saa, eihän se hänen ole
syynsä.

»Ole nyt hulluja, mitä sillä koulussa tehdään, mitä sinä pöhläilet!
Panna sinne ihmisten nauruksi. On niitä koulutettavia ilmankin — vielä
nyt sitä sinne. Niinkuin ei tässä rahaa saataisi muuten menemään,
ei tahdo ilmankaan piisata, vaikka kuinka pihistäisi. Tulisi edes
miehiä noista toisista — mutta mikä sen tietää, vaikka renttuja tulee
niistäkin, niinkuin tuli Jannestakin, eikä se ole paljon parempi
Heikkikään.»

»Niin no, mutta ihminen se on Minnakin, vaikka onkin vaivainen — ja
kuka sille nyt nauraa semmoiselle.»

»ja vanhakin se on jo, kohta täyttää neljätoista, mihinkä sitä enää —
—. Ja mitä sellaisella tuumalla lukee, niinhän se on kuin vähämielinen.»

»Mutta ei sitä tule täällä kotonakaan opetetuksi, ja sitten jää koko
elinajakseen tietämättömäksi.»

»Mitä se sitten sellainen tiedolla tekee, ja mitä sinäkään siinä
tiedolla teet, et pääse minnekkään vaikka kuinka hakisit — tässä
saadaan kitua köyhyyden kanssa elinaikamme, aivan sinun nolouttasi — — —

Pastori otti hattunsa ja lähti huoneesta. »Sen kanssa ei kannata
riitelemään ruveta. Kollo on kollo, vaikka oletkin ison Sarvelan tytär.»

Vanha täti koetti lohduttaa Minnaa aisakiikun luona. »Älä itke Minna,
täti lähettää Kaapoon kanssa kaupungista suuren nuken, jolla on oikeat
silmätkin, kiinni menevät maatessa, ja taas aukeevat kun ylös nousee.
Noo, älä nyt huoli itkeä, iso tyttö. Ja koetetaan puhua että isä ensi
kesänä päästäisi Minnan kouluun.»

»Ei Minna kouluun enää silloin mene, Minna kuolee.»

»No mutta kuinka Minna nyt noin puhuu. Eihän toki Minna kuole, posket
rupeavat vain punottamaan ja kasvat pitkäksi, pitemmäksi kuin Elli —
— — noh, pyyhi pois nyt kyyneleet, ettei isä tiedä mitään, ja mennään
kuormaa panemaan pojille. Kas niin, nythän se Minna on kuin toinen
ihminen.»

Minna oli jo tointunut. Ajatteli että hänkin saa punaiset posket ja
kasvaa pitkäksi niinkuin Elli, niinhän oli täti sanonut, ja pian Minna
noutaa pihatuvasta korin ja juoksee suurilla jaloillaan naurismaalle.
Hän listii isoja kauniita nauriita Hemmi-veljeä varten; saahan niitä
järsiskellä siellä koulussa, ajattelee Minna. Hemmi-veli on aina
ollut hänelle hyvä, paljon parempi kuin Eero, Kalle ja Ellikin. Ei
ole koskaan nauranut hänelle niinkuin ne muut — ei silloinkaan, kun
makasiinin takana leskeä juostiin maanmittarin lasten kanssa.

Pojat tulevat uimasta sinisinä vilusta, ja hampaat suussa helisten,
sillä he ovat uineet liika kauan syksyisessä vedessä. Hemmi on jäänyt
vielä pukemaan, »lampaanpäätä järsimään».

»Kas Minnaa kun tulee naurismaalta, mennään ottamaan —.»

»Älkää viekö, älkää viekö, ne ovat Hemmin, kuuletteko te, ne ovat
Hemmin!»

Mutta pojat riistävät vain Minnalta kaikki tyyni ja sullovat
taskuihinsa.

Minna ei voi mitään. Tyhjä kori kädessä hän jää seisomaan, ja itku
nousee kurkkuun. Mutta hän menee uudestaan naurismaalle. Hän on
etsinyt pihatuvasta pienen pussin, johon panee nauriit, ja kun tulee
naurismaalta, menee hän käskemään Hemmiä makasiinin taa ja siellä antaa
Hemmille naurispussin.

»Älä näytä toisille pojille, älä näytä, ne vievät.»

»No kiitoksia paljon, Minna!»

<tb>

Nyt ruvetaan hevosia valjastamaan.

Pojat raahaavat kirja-arkkujaan vinttikamarista kärryille ja
Elli uudessa valkoisessa olkihatussaan kantaa nukkekaappiaan
linjaalikärryille; ei uskalla jättää rinnikärryihin, pojat pian
särkevät. Monta kertaa on jo kaikki olevinaan kärryillä mitä tarvitaan,
mutta sitten on taas jotakin unohtunut, ja pitää purkiakin kuormaa.

»Muistitko ottaa sapelin, Kalle? Voi, voi jos unohtui —.»

Ja Kalle juoksee vielä kiireimmän kaupassa vintille ja tuo sieltä
hirmuisen sapelin, jota ei tahdo toisella kädellä jaksaa nostaa,
ja pistää sen paljaana kärryille säkkien väliin. Se on suuresta
merkityksestä kun soditaan myllyvalleilla turkkilaisten kanssa, ja
sellaista ei ole joka pojalla.

»No nyt kärryille!» komentaa Kaappoo. Hyvästeleminen alkaa. Vanha täti
ja äiti suutelevat toisiansa, ja se naurattaa Kallea. Isän luo menevät
pojat vuorotellen, ja suurta kättä likistävät, sitten äidin. Elli niiaa
uudessa olkihatussaan isälle, ja äitiä syleilee.

»Koettakaa nyt olla ahkeroita ja tottelevaisia tädille», varoittaa
pastori vielä.

»Ja älkää haaskatko kovin paljon rahaa, tiedättehän että isällä on — —
—»

»No älä nyt huoli», keskeyttää pastori äitiä.

Minna seisoo kuistin oven vieressä ja katselee suurilla kosteilla
silmillään lähdön tekoa. Sinervänkalpeat kulmikkaat kasvot ovat
itkuiset. Haikeus valtaa mielen, kun kaikki lähtevät ja hän yksin jää.
Äiti toruu, eikä Hemmiäkään enää ole, ja vanhaa tätiä. Miksikähän Elli
pääsee —?

»Hyvästi nyt Minna» — — ei osaa sanoa mitään muuta vanha tätikään nyt,
kumartuu vain alas ja puristaa sinervänkalpeita kasvoja vasten omiaan.
Lapsi raukka — — —. Ja kun Minna veljiään kättelee hyvästiksi, niin
niiaa ujosti. Ellikin on hänen silmissään melkein kuin iso tyttö,
niinkuin maanmittarin Liisu, nyt kun hän kouluun pääsee.

Ja nyt vielä rengit ja piiat kätellään, ja Ruoti-Anna ja Sormuslammin
Kustaa. Linjaalikärryihin nousevat vanha täti, Elli ja Kaappoo. Pojat
kiipeevät rinnikärryihin ja Eero kuskiksi tuppautuu. Kaappoo kääntää
hevosen portille päin ja alkaa ajaa. Pojat pysyttelevät perässä, ajavat
kiven päälle, jolloin kuorma kolinalla nytkähtää ja on vähällä kaatua.

»Hyvästi, hyvästi!»

Isä ja äiti saattelevat portille asti, mutta Minna juoksee riihen
luo saakka hilaa avaamaan. Vähästä juoksusta hengästyy hän, ja pieni
punotus poskille nousee. »Hyvästi!» Isä heiluttaa olkihattuansa pihan
portilla Ja äiti muutaman kerran nenäliinallaan liehtoo. Minna ei
jaksa juosta enää. Hän kiipee hilan päälle katsomaan, kun pojat hiljaa
juoksuttaen lähenevät tien mutkaa metsän laidassa. Vanha täti kääntyy
kärryissä ja nostaa kättään hyvästiksi. Nyt tulee tien mutka. Hemmi
heiluttaa hattuaan. »Hyvästi Minna!»

Suuret kyyneleet pyörivät Minnan kalpeille poskille. Hän heiluttaa
pitkiä käsiään hilan päällä seisten, ja koleansointuisella äänellä
huutaa: »Hyvästi, hyvästi — — — hyvästi — — —!»




Leppään


»Mitä sinä siinä aina vuoleskelet noita turhia, iso tyttö, mene
luhdalle niinkuin muutkin!»

»Onpa äitikin tuvassa!»

»Se on eri asia. Kukas ruokaa laittaa?»

Mitä »iso tyttö» teki?

Kanoja, kukkoja, hevosia...

Puukkoja on talo täynnä, Martta on saanut haltuunsa yhden, renki-Jussi
on sen tahkonnut teräväksi, ja sillä syntyy elukoita.

»On ne vähän näköisiä», muu väki sanoo.

Toisia »menee tuohiseen», eivät onnistu, mutta Martta yrittelee
uudestaan, ja niin syntyy tosiaan milloin kiekuva kukko, milloin
virmasti laukkaava hevonen, niin että pannaan vierashuoneen piirongin
päälle. Isä niillä naureskeli hyväntahtoisesti, mutta äiti oli
tyytymätön: »Ei tule työntekijää.»

Isä kuoli sitten juuri kun Martta oli päässyt ripille, ja Martan
haluista piittaamaton äiti rupesi isännöimään ja vallitsemaan.

Mistä tuo veto nikkarointiin, tyttölapsella, ja vielä ainoalla, kun
Heikki-poika oli kuollut jo pienenä?

Olisiko ollut isän suvussa joku? Jaa, taisi olla se Köhnäles,
paalumestari.

Mutta turhaa se on, talo tarvitsee oikeaa työtä.

Martta ei voinut lopettaa. Kansakoulun kaapissakin oli »Salttu»,
Yliselän iso sonni, joka möyrästi maantiellä sarvet alhaalla, niinkuin
tuossa Martan kuvassa. Se antoi uutta intoa, kun opettaja niin arvosti.

Rupesipa Martta ihmistäkin yrittämään. Oli Mikkiläinenkin tehnyt kaikki
saarnatuolin katolla olevat enkelit.

Edemmä ja edemmä: siinä on jo Heissu, perin pienikasvuiseksi jäänyt
äijä, joka erityisillä pienoiskärryillä lykkäili rohtolaatikkoaan
talosta taloon. Ja isonenäinen Uupeli, niin että hänet aivan tunsi.
Muistista oli vain vuollut.

Martan vuolentaa alkoivat ihmiset seurata. Oli aina yksi ja toinen,
jolla nähtävästi oli samaa veren vetoa ja ymmärsi. Tulipa jo joku
ja sanoi: »Tees minusta kuva!» Martta itse ällistyi: »Eihän hän...»
Mutta tulija, Lastikan Sanna-Kaisa, ei hellittänyt. Malli oli
hyvin kyömynenäistä paikkakunnan lajia, korkeaotsainen ja luisevan
kaitakasvoinen. Hänestä olikin helppo saada, ja tuli, niin että kaikki
heti tunsivat.

Ja sitten alkoi Marttahan kuin kansainvaellus: »Teepä minusta, ja
minusta kuva!»

Martta siirtyi leppään, joka oli pehmeää, mutta lujaa, ja punotti
joskus kauniisti. Ihmiset tyrkyttivät rahaakin, kuka jätti markan, kuka
kaksi.

»Äiti, enkö minä pääsisi Helsinkiin?»

»Mitä tekemään? Lasarettiin? Ethän sinä sairas ole.»

Martta lopetti siihen. Hän pahastui: kyllähän äiti ymmärsi, että hän
olisi tahtonut veisto-oppiin. Martta oli kuullut Ateneumista, kun
kunnanlääkäri siellä päin käydessään vartavasten pistäytyi katsomassa
Marttaa ja hänen töitään.

»Hyvännäköinen itsekin», kunnanlääkäri oli kertonut apteekkarille, niin
että hänkin pyöräili katsomaan Martan edesottamista.

Martan äiti ei pitänyt noista vierailuista. Sai nähdä vaivaa kahvin
keitossa, ja kuuluivat laskevan leikkiä Martan kanssa. Mitä ne
talonpojan tytölle, herrat!

Martta olikin todella uhkea neitonen, iloinen ja säteilevä lisäksi.
Mutta hän näytti tahtovan pitää vapautensa ja sillä tavoin
lempiharrastuksensa; emäntänä hänen olisi varmaan täytynyt siitä luopua.

Ateneumiin nähden äiti oli edelleen kielteisellä kannalla. Ja millä
rahoillakaan? Johon Martta huomautti: »Myykää pieni palsta Takamäen
korpea, on sitä jäämään vielä!»

Ei sittenkään. Asia oli Martan äidin tasoiselle liian suurellinen.

Martta puhui tohtorille, jonka kanssa hän oli tullut kuin ystäväksi
melkein: Jos hän puhuisi äidille!

Mutta siitä oli yltyä vain, äiti ei suvainnut herroja yleensä, ja
erityisesti tohtoria, joka oli ruvennut käymään Marttalassa yhtämittaa.
Martta oli veistänyt tohtorin kuvankin, joka oli selvästi näköinen.
Onneksi tohtori oli vienyt sen kotiinsa.

Äiti niin ajatteli; ja ellei tuosta kulkemisesta tule loppua, hän siitä
pian mainitsee tohtorin rouvalle.

Sitten Martta teki varsin soman laitteen:

Kaikki ihmiset puhuivat Suonpään Lissusta, joka kantoi kontissa pikku
Jukkaansa, kun kulki töissä. Ei ollut hoitajaa kotona, oli kuoleman
kautta jäänyt vuosia vanhempain sisarusten välille, Ja he olivat,
mikä paimenessa, mikä jo paremmassa työssä, isän ollessa Amerikassa.
Lissupa, kun lähti leikkuulle Tuohimäen kydölle, pisti Jukan konttiin,
josta tämä hupaisesti katseli ja naureskeli kun Lissu etukumarassa,
sirppi toisessa kädessä ja piimäleili toisessa asteli metsäpolkuansa.
Tästä Suonpään Lissun kontinkantamisesta Martta leikkasi leppään
muiston. Juuri tuota Jukka pojan hymyä erityisesti ihmeteltiin: ei
luulisi itseoppineen tekemäksi.

Mutta ei ollut siitäkään apua. Äiti sanoi: kun osaa opettamatta, mitä
sellaista oppiin!

<tb>

Sitten muuttui maailma äkkiä Martan kohdalta. Isän perintö. Martta
makasi vanhaan tapaan aitassa, koska siellä oli raittiimpi, makasi
syksymyöhälle saakka, kunnes vilustui ja sairastui.

Oli haettava vihdoin kunnanlääkäri, joka totesi vian itse keuhkoissa.

Tauti kehittyi nopeasti salamaiseksi keuhkotaudiksi, joka uhkasi mitä
pahinta, tohtori sanoi.

Niin kävikin. Martta oli pian entisensä valju varjo. Hän näytti
tietävän kohtalonsa, kun hän ojensi kuuman kätensä tohtorille,
kiitollisin, lempein katsein.

<tb>

Marttalan emäntä nähtiin usein Martan haudalla, jolle oli pystytetty
kaunis muistomerkki. Mustaa kiiltograniittia, reseedoja ja leukoijia
kaaressa, niin että tuoksui. Mutta sitten siinä oli pari syvänpunaista
georgiinia, noita erityisesti pisaroivan syksyn, aamuvarhaisen
varsinkin, runokumppaneita. Ne kuin laulaisivat jotakin surullista,
mutta suloista säveltä. Niinkuin tuulikin soittaa eräkulkijan
pyssynpiippuun joskus harmaalta, yksinäiseltä suolta. Täällä vain
äänettä, hiljaa nuokkuvalla näöllään.

Ken sattui paalurivistöjen takaa havaitsemaan Martan äidin puuhailuja
tyttärensä haudalla, niinkuin niillä suvisin aina omaisia liikkuu
kukka-askarteluissa, hän saattoi huomata tämän taipumattoman emännän
kädellään kuin silittävän, hyväilevän tuota loistavinta georgiinia.




Neljäkymmentä selkään


Selkään — — —! Paha juttu, kuten muistamme useimmat jo lapsuudestamme.
Usein kumminkin myös hyvä juttu. Apua oli: sinnikäs matala mies talttui
syvemmältäkin kuin mitä vain pinta tiesi.

Mutta mitä sanoisit jos saisit »neljäkymmentä» selkääsi! Minun täytyy
aivan selittää:

Vanhanajan kapea maantie laskee tuossa hieman kaartuen mäeltä.
Mäellä talo ja sen päädyllä aivan tien vieressä suuri, kyhmyinen,
käkkäräoksainen honka. Kansaa, monenkirjavaa, parveilee talon
kartanolla, toisia istuskelee tien vieressä suvisena päivänä, joka
sattuu olemaan »pyhänpitopäivä», vanhalta muistolta sellainen, mitä
mahtoi ajaa takaa keskiaikaista jotakin pyhimyksen päivää, jolloin ei
tehty työtä.

Nyt annettaisiin Hautalan Köpille »neljäkymmentä selkään».

Köpi, pitkähkö mustapintainen, toisen silmänsä pois tapellut mies
riisutaan niin että vain housut jäävät. Yläruumis paljaana hänet
sidotaan kasvot honkaa vasten siihen kiinni, ja toimitus alkaa.

Mies on lain mukaan rikkomuksistaan piiskattava.

Kasa metsästä tuotuja tuoreita raippoja on lähistöllä. Ne on tarkoin
laskettu, ja ettei erehdystä tulisi, raippoja kun tuomittiin milloin
20, milloin 30 ja aina 40 paria, iskettiin poloisen selkään pari
kerrallaan, ensin toinen ja sitten toinen raippa, ja heitettiin,
iskettyä ne, raipat pois.

Ensimmäinen isku, olan takaa! Köpi tietenkin, niinkuin kaikki
piiskatut, ensin naureskelee ja laskee pilapuheita. Mutta iskennän
edetessä alkaa kuulua joku keveämpi kirous; tavallisesti, Köpi ei puhu
mitään. Hänen ainoa silmänsä, tuijottaa synkkänä läheiselle järvelle.
Kun kolmaskymmenes raippapari alkaa, huutaa hän yht'äkkiä kaamean
kirouskarjaisun, sinnintäyteisen raa'an rääkäisyn.

Pysäytä vähän! Antakaa nuuskaa!

Sitä sai tavallisesti antaa, kuinka nimismieskin oli, tuskien
lievitykseksi. Toiset purivat koko ajan tavallista tupakkaa; oli
helpompi.

Moni heikompi mies menehtyi kesken, ja oli välillä virvoitettava
uuteen koetukseen. Köpi kesti, ähkyihän vain joskus, kun selkä lopulla
alkoi olla vereslihalta. Hänen äskeinen karjaisunsa oli siis lähinnä
mielenpurkaus, muuta kun ei voinut kiehuva sisu.

Horjahtaa vähän niinkin karaistu mies kuin Hautalan musta Köpi, kun
siteet innoitetaan. Kalpealta näytti, vaikka olikin sientiä iho.

Sauna oli lämmitetty, sinnepä virvoittautumaan ja verestä
puhdistautumaan. Rangaistus oli kärsitty.

Mistä se oli annettu?

Monesta metkusta: juopumuksesta ja rähisemisestä yleisellä paikalla,
keskellä kaupungin toria, poliisin pahoinpitelystä lähelle hengen
menoa, hevosen varkaudesta ja luvattomasta ajelemisesta sillä, viinan
myynnistä, kaikesta mihinkä markkinoilla hurja luonto ja humala voi
houkutella seikkailumielisen miehen. Eihän Köpi näet hevostakaan ollut
vienyt ottaakseen ja pitääkseen, mutta ajellakseen siltä hetkellä ja
mielialalla jonnekin, mihin vain, toiseen ja toiseen kapakkaan, mutta
ankara laki katsoi sen varkaudeksi.

Hautalan Köpi oli paikkakunnan viimeisiä »häjyjä». Missä pitopaikkaa,
sinne Köpi, siellä tavallisesti teutui, puukonkin kanssa joskus,
vaikka se ei enää ollutkaan niin tavallista kuin ennen. Sopi rahalla
tahi jyvillä, ison talon poika, käräjät, mutta karttui sittenkin
papinkirjaan merkkejä, ja nyt vihdoin tämä »neljäkymmentä», korkein
ruumiinrangaistus.

Se oli ennenkaikkea häpeä, sen verran oli toki isien henkeä. Satoja
vuosia vanhahan oli Hautalan talo, nykyisestäkin rakennuksesta monet
polvet isäntää ja emäntää katselleet kamaristaan yhä laajenevaa
vainiota kun se kauniisti aaltoili kevään kirkkahan virissä. Köpi
huomasi että Mäkipään Sanna, jota oli katsellut, alkoi häntä karttaa,
eikä sitten enää auennut lutin ovi.

Äiti-vanha oli surullinen, pyyhkäisi kerran silmäänsäkin: »Tuleeko
sinusta miestä ollenkaan?»

Jumalista! Köpi vielä vanhaan junkkaritapaan itsekseen: Olkoot ja
eläkööt, minä en heitä paljon passaa!

Se oli kyllä vain sinniä vielä, sillä hän kun pian todella pudisti
isänmaan tomut jaloistaan ja siirtyi Amerikkaan, jatkui siellä sama
elämä, sikäli toisin muodoin vain kuin vaati ankarampi järjestys.

Mutta saluunain asiakas jokatapauksessa, rappioilmiö.

Toiset sortuvat näkymättömyyteen, koskaan ei heistä kuule kotimaa;
heikot raukat.

Mutta Hautalan Köpin kohdalta tuo »jumaliste» sai vieraalla maalla
toisen jälkikaiun, kuin mitä se kovana, kuin sadatuksena ikään, soi
Hautalan raitilla.

En tahdo vaivata lukijaa seuraamaan sinne kauas mainarien maille
outoihin oloihin.

Minä tiedän vain itseni, samoin sinä, emme mitä Köpin mielessä syti
uumenissa kun irlantilainen huoletonna rallatteli vieressä hakkuriaan
heilutellen. Se vain että eräänä päivänä hän on toinen mies. Ei tule.
Lähtee omille teilleen kun muut menevät lauantai-iltana saluunaan
pelaamaan.

Ei mennyt silloin, ei mennyt koskaan.

<tb>

Isänmaa oli karkottanut hänet raipoin. Eikä hän sinne enää palannut.
Sanon vain että talsivat olla tuskalliset muistot.

Kuolivat siellä. Unohtui kaukainen muuttolainen. Köpikin kuoli uudessa
kotimaassaan. Mutta hän kuoli kunniassa.

Tuhannet kiitolliset ihmiset haudalla, hartaus; soitto ja laulu soi.

Köpi Hautala oli perustanut raittiusseuran, _ensimmäisen
raittiusseuran_ suomalaisten keskuuteen. Hän oli myös sitä johtanut
elämänsä loppuun ja ollut esimerkillinen kansalainen.

Maksoi jokaisen raippaparin, sovitti sadatukset.

Moni ennen kurja raukka oli noussut, kun Köpi ensin edellä.

Huomaan että selostuksestani tuli asiallisempi kuin vain kaunojuttu.
Niin että voin tehdä tunnustuksenkin, kuka tämä Hautalan Köpi
pääpiirteittäin oli:

Talollisen poika _Elias Maunus_ Kuortaneelta. Perusti seuran Hancockin
Quincyyn 22/2 1885.

Emmeköhän voi kohottaa lakkiamme miehen muistolle, maistoimme taikka
emme.




Turveneuvoksia!


Jaa turveneuvoksia!

Vaikkapa niin, neuvos kuin neuvos! On niitä nimineuvoksiakin, joiden
arvonimessä ei ole sitäkään vähää sisältöä kuin turveneuvoksen.

Jos rupeaisin tässä vähän lähemmin erittelemään, niin turveneuvoksella
olisi kai lähisukulaisia arvoasteissa ylöspäin taloustirehtööri,
talousneuvos Ja vihdoin kunnallisneuvos. Tällä samalla alalla näet
niitä, jotka ovat jollakin tavalla olleet turpeen kanssa tekemisissä.

Mutta tämä minun turveneuvokseni on kumminkin kaikista näistä eri.
Hän on ulkonäöltänsäkin paremmin kuin intiaanin sukuinen, ainakin
hänen nahkansa on ruskea, niin naamalta kuin varsinkin seljältä.
Kunnallisneuvos on usein värikäs hänkin, mutta punainen, ja usein aika
pullea. Turveneuvos taas on laiha, muistuttaen siinä suhteessa sen
kuokan vartta, jota hän heiluttelee suoaukealla, kun kiuru livertää
avaruudessa ja västäräkki keikkuu käännetyllä mättäällä toukan kimpussa.

Nyt lukija arvaa. Taitaapa arvata. Hän se näet juuri on turveneuvos,
tuo puolialaston mies, jolla ei ole lakkia, ei takkia, ei paitaakaan,
eikä kenkiä, ei muuta kuin housurääsyt. Tämä on näet suvisin tullut
tavaksi meidänkin maassamme, kun Golf-virta on tullut lähemmäksi ja
ilmat lämmenneet.

Katsokaapa miestä! Pysähytä, virtaviivainen, kojeesi siitä 70:stä!

Kas vain, kuinka siinä kuokka välkähtää: kuinka se tuossa auringon
kilossa säihkyy, leimahtaa joskus kuin salama iskisi terään ja
sytyttäisi siihen huikaisevan kirkkauden. Ja turve lentää kuokkijan
perään pitkän matkan päähän.

Hän on Kallelan Kullervo luonnossa: siinä nyt juuri tuo hurstirääsy ja
intiaaninruskea! Ja taisi olla vähän mielikin niin; kuinka kukin oli
laadultaan. Jos sattui esim. olemaan sen miehen pojanpoika, jonka talon
kunnallisneuvos oli aikoinaan olutkorin ääressä halpaan kirjoinut ja
sitten hakenut ulos, ja isäntä joutunut kaupunkiin rantajätkäksi. Ja
hänen poikansa jätkäksi. Ja hän Itse tässä jätkäksi. Joksikin aikaa.

Mutta iäksi ei!

Tämä kun sattui palamaan tämä Vehkaojan Erkin nevakonto
tervasmännikköineen, koivikkoineen, kaikki lakeaksi kilometrittäin,
niin tulipa hänenkin vuoronsa.

Vahtaa päälle vain, matkaherra! Minä poika isken. Pois alta västäräkki,
älä jää tipu terän alle!

Hänellä on kummallinen kiihko, niinkuin joku olisi sieltä takaa
yllyttänyt: lyö päälle nuori isäntä!

Hän tässä isäntä, Sauna-Matin poikia — Mutta eipä tiedä sittenkään:
Tuossa jo perunamaa naureskelee ja kolme ruisjalkaa könöttää
hoikkasänkisellä sarallaan. Ruskeita kantoläjiä kymmenen, ja sininen
taivas. Tupaakin on tehty, lautahökkeliä kyllä vain, ja pientä, niin
paljon, että ikkuna-aukkoja näkyy.

Hän on täällä yksin. Maija on apteekkarin pyykkiä pesemässä ja Jussi ja
pieni Maija padan ympärillä juoksentelevat.

Pian ne tulevat tänne, tähän tupaan, niinkuin ovat jo tuon Selkämäen
tuvassa koko väki; ja sen tupa on vielä punattukin.

Hänkin punaa tupansa ja laittaa päädylle huvisohvan pöytineen niinkuin
Kantokosken Kustaa.

Kantokosken Kustaa oli todella sellaisen tehnyt. Virtaviivainen huomasi
sen: »Katos Ruusa, siinäpä juodaan kahvia ihan herroiksi!»

Niin, miksikä ei juotaisi. Olihan ollut sanomalehdessäkin painettuna:
»Kihlauksensa ovat julkaisseet herra Kustaa Kantokoski ja neiti Sofia
Laturi.»

Niinhän sitä nykyaikana. Mutta olisi se Kantokosken Eljas, Kustaan
isoisä, joka oli ollut samanaikainen kuokkuri kuin talonjussina tämän
Kullervon isoisä, olisipa hän hymähtänyt siellä nevanperällä ja päätään
pudistaen sylkäissyt, jos olisi joku jutellut sellaisia, että hänen
poikansa, tuon räkänokka Ellan poikaa mainitaan aviiseissa herraksi, ja
että sillä on oma maa ja oman tupansa päädyllä huvisohva ja kahvipöytä.

Hän, Eljas, oli itse sellainen rääsy-Eljas vain, nenänpäässä aina
vesihelmi, kun karvakengät oli märkänä kaiket kylmät syksyt ja keväät.
Eikä hänellä ollut kuin vaivainen mäkitupa, se, joka oli Suomen
Kuvalehdessäkin tuon poika-Ellan aikana maailman surkeimman asunnon
kuvauksena.

Mutta _tämän_ Kantokosken tuvassa on vielä pianaikaa urkuharmooni
ja rarjo. Sillä vaikka Kustaalla on huvisohva, niin kyllä hän
kamaraa kääntää myös, tätä Vehkaojan Erkin kulokamaraa. Katsokaa
vain virtaviivaherrat senkin punatuvan ympärystää: ruisjalkoja yksi,
kaksi, kolme, kahdeksankolmatta, perunaa kolme sarkaa, naurismaa
ja hernettä. Kun vielä musta kulokonto itsestään kasvoi horsman
ja sankan saraheinän, Ja joku vihanta vesa oli jäänyt vyöryvästä
kulovalkeasta pelastuneena törröttämään, niin onhan tässä jo näköalaa.
Kun Jumala antaa aurinkonsa paistaa ja taivaan syksypäivänä kauniisti
sinittää näillekin turveneuvoksille. Niin, jäi sanomatta, kun tässä
toissakesänä vielä metso maantiellä etsi varhaisena usva-aamuna
hiekanmurua kupuunsa, kun oli metsä kahdenpuolen, ojanreunaan saakka,
ja perunamaasta ja ruispellosta ei kukaan tiennyt mitään.

»Onneksi oli kuin Hietalan Fransun saunan palo», sanoo sananlasku.

Niin tämä Vehkaojan Erkin metsänpalo myös. Vakuutusyhtiö pelasti
velkaisen Erkin maantieltä ja muiksi muuttunut nokiaavikko manasi esiin
Kantokosken Kustaan, Selkämäen Jussin, tuolla kilometrin päässä taas
tuon toisen Jussin, jota en tarkoin tiedäkään, ja mikä lienee se siellä
vielä edempänä, jolla on ulkohuonekin. Nämä kaikki, jotka ovat parissa
kesässä tehneet tämän mustan maiseman sellaiseksi, että korsi kasvaa,
maat alkavat hymytä ja sydän riemastuu. Enkä ole ennen tiennytkään,
että tämän palaneen metsän takana oli niin korkeaitse sinisenä kohoavaa
vaarametsää, punaisia ja harmaita taloja ja tuulimylly.

Turveneuvos! Terve sinä ruskea Kullervo! Terve teille muillekin, mutta
sinut minä tässä lähimpänä näin. Vaikka oletkin Sauna-Matin poika ja
isoisäsi hävisi talostaan; sillä tavalla kuin hävisi.

Mutta kuule, Kullervo! Puske sinä siitä hyvästä päälle vain, pane tämä
kulo vihertämään aina tuonne Kitusen puron rantaan, jossa tuli pysähtyi.

Et sinä kyllä paljon palkkaa saa, sillä Sauna-Matin poika sinä olet
elämäsi loppuun, ja sinun pitää maksaa osuuskassalle se velka, jonka se
uskoi. Mutta kyllä minä tiedän ja näen sen, että sinä pusket, oli mitä
oli ja tuli mitä tuli. Kun minä apteekkarin virtaviivaisella ajoin ohi,
näin minä seljästäsi sen, että tässä vielä pianaikaa itsekin ajetaan
virtaviivalla ja salissasi soi fortepiano.

Sinä olit kyllä jo silloin aikoja päiviä ollut poissa, olit ehkä
kaatunut tuonne Kitusen puron rantaan ojan pohjaan, kun se oli sinne
asti ennättänyt, niinhän se kaatui Inkerin Jussikin, ja ne olivat
kantaneet sinut pois, panneet puupaalun päällesi ja sekin oli kaatunut.

Mutta saattoipa käydä näinkin, minä näin sen sinun laihoista
käsivarsistasi, kun kohotit niitä ja kuokkaa taivahalle:

Tulee, etsii, kuljeskellen kirkkomaalla vieras herra —.

— — Se piti olla siinä Hilapielen Maijan ja Kristoo-Sannan välissä — —

Mutta ei ole Hilapielen Maijaa, ei Kristoo-Sannaa. Kaikki paalut ovat
kaatuneet. Ne eivät näy enää kestävän niinkuin entisaikana, kun kaikki
tehtiin punaisesta hongasta.

Mutta Hietalan vanha haudankaivaja elää vielä. Herra ajattaa hänet
paikalle ja Hietalainen tietää, missä on ollut Saunamäen Matti-vainajan
paalu. Vanhasta Sauna-Matista ei ole mitään tietoa, mutta tämä
Saunamäki oli ollut hänen isoisänsä isä, se, joka oli ensimmäiset
turpeet kuokkinut Vehka-Erkin kulokonnosta heidän suvullensa.

Siellä oli pikkutila vieläkin, joka neliömetri viljeltynä, viheriänä,
sinisenä, keltaisena, ja uudenaikainen pitäjän rakennusmestarin
piirtämä kottaraisen pesän tyylinen tupa. Enempää siinä ei ollut
asumatilaa, oli jo päästy Kitusen purolle. Ja sitten oli hajottu
maailmalle muut, paitsi tämä nykyinen suku, joka oli vähän jo vierasta,
kun oli kerran vanhimmalle tyttärelle tullut vävymies.

Tohtori Saunamäki, Matti hänkin, yliopiston dosentti ja tunnettu mies,
päätti nyt, kun olivat muut vähän laiminlyöneet sukukunnioituksen
säilyttämisen, pystyttää esi-isänsä haudalle muistomerkin. Ja siihen
nousikin kivi. _Matti Saunamäki_ siinä vain seisoi ja vuosiluku. Ei
voinut olla muuta, sillä minähän tässä virtaviivaisessa vain sinut
turveneuvokseksi ristin. Tässä kun hetken pysähdyin ja näin, kuinka
kuokka välkähti ja käsivarsi nousi.

Minä vain silmänräpäyksen ajan tällaiseksi ajattelin sinun
tulevaisuuden kohtasi ja muistin myös näitä muita, kun vielä kerran
katsahdin, kuinka vainio jo oli ruvennut hymyämään kahdessa kesässä,
kun turveneuvokset toimivat. Kun uusi oras tuolla nousi ja vihansi. Kun
maa tuoksui hauskasti lahon kannon mullalta, tuulen tullessa tuolta
Kitusen purolta, ja ihmisen, tällaisen kirjaihmisen oli hyvä olla
jumalanluonnossa, jonka nämä turveneuvokset olivat tehneet.

Mitähän he ovat tehneet, he ja heidän poikansa, siitä
viidessäkymmenessä vuodessa?

Mitähän me virtaviivaiset olimme siinä ajassa tehneet? Vaikkapa
olimmekin muita ja kenties mahtaviakin neuvoksia, ja ajaneet,
olevinamme hikihatussa sitä kuutta-, seitsemääkymmentä maan ja kansan
kehitykseksi?

Kullervon västäräkki pyrähti turpeeltansa apteekkarin virtaviivaiselle,
keikutteli siinä vähän aikaa pyrstöänsä ja lensi taas kuokokselle.

Se kun se Kullervokin alkoi taas, kuokkaansa nojaten hetken
katseltuaan, tuliko niiden herrojen rakkineeseen vika.

Siellä hänen kuokkansa välkähteli korkealla ilmassa ja turpeita näkyi
lentelevän, kun minä pistin pääni ikkunasta vinhan menon viimaan.




Arkku


Melkein kaikki pelkäävät kuolemaa, kun vain tahtovat tunnustaa,
onhan se sellainen vähän kolkko juttu. Ja vain ruumisarkkukin on
vastenmielinen nähdä.

Mutta on niitä eräitä, jotka ovat niin karaistuja, etteivät välitä
mitään, toisesta enemmän kuin toisestakaan. Tuokin, tuo Männistön
seppä. Seppä oli, mutta myös viuluniekka, joka oli ennenmuinen vain
pitoja soitellut, uutta kun vanhat menot loppuivat, ei tanssittu enää
häitä kolmea, neljää päivää, eikä soittoniekkoja niin paljon tarvittu,
rupesi vakinaisemmin sepän ammattia harjoittamaan.

Niitä kun yhteen aikaan halusta kerättiin kansanlauluja ja -soittoja,
niin minäkin olin aina silloin tällöin liikkeellä sitävarten. Tapasi
sellaisilla matkoilla jos jonkinlaista lähimmäistä. Pohjastuin
Männistön sepän asunnollekin, häntä kun oli kehuttu hyväksi
soittajaksi, niinkuin sitten olikin. Kanssani oli Lamminmäen Matti,
talokas, joka toimi kuin oppaana, hän kun tunsi loukon, jolla minä en
ollut käynyt.

Tietysti Matti, mukava mies muuten, oli kärkäs kaikelle aaveelle ja
yliluonnolliselle, niinkuin maalaismiehet usein ennen, ja niinpä hän
huomattavasti säikähti kun astuimme Männistön mökkiin.

Menimme kukkaisen pihamaan yli varmaankin vähän kuin naurussa suin,
sillä tuvasta helisi jo valmiiksi vastaamme soitto. Mutta kun
avasimme oven, näimme oudon näyn: siinä oli keskilattialla juuri
maalaamapuolissa oleva ruumisarkku, mies Istui penkillä lakki päässä
viulua soitellen, naisihmisen häärätessä takan edessä, jossa tuli paloi.

Mies soitti vain, niin ettemme saaneet päivääkään sanotuksi. Jäimme
hämillämme seisomaan ovensuuhun, ja minä näin siinä kuinka Lamminmäen
kasvot olivat perin vakavat, ja silmissä pelokas ilme. Olikin se vähän
oudostuttavaa.

Hetken kuluttua mies lakkasi:

»Joo, sellaista se on tämä maailma! Päiviä vain, senpuolesta!» Hän
ripustaa viulunsa ynnä jousen seinällä olevaan naulaan.

»Istumaan!» Sehän on ensimmäinen, välttämätön kohteliaisuus.

»Tulee aika pitkäksi, niin pitää välillä aina vähän vetää
poikkipuuhun», seppä selittää äänellä ja katseella, joka on
jonkinlaista hirtehispilaa.

»Kukas nyt muuttaa majaa?» minä, paikkakunnan tapaan sanani sovittaen
kysäisen.

»Eipä tässä ole juuri tämän päivän päälle majanmuutosta tietoa, mutta
tuleehan se sekin aika eteen, ja ajattelin että onpahan valmisna.»

»Ja sittenpähän saa sellaisen kuin itse tahtoo.»

Se oli niin, että seppä rakenteli itsellensä arkkua. No, sellaista
sattuu, onhan niitäkin, jotka aivan makaavat öitä arkussaan,
harjoitellakseen näin sitä suurta muutosta varten.

Mutta vielä pelata, niinkuin kansa sanoo, siinä ohella! Lamminmäen
Matti taisi huomaamattaan aivan pudistaa päätänsä vähän.

Tuommoinen jonkinverran raa'annäköinenkin mies, hienosti rokonarpinen,
jo melko harmaapäinen syljeskelijä! Puhui edelleen jollakin tavoin
hirtehisen rempseesti.

Mutta ei sitä taas tiedä, vaikka ne usein näin ihmisten edessä laskevat
leikkisanoja, kuin kiusanpuheeksi, ja näyttävät tylyiltä ja kylmiltä,
saattaa niissä silti jokin siemen hyvää olla.

Panes, emäntä, kahvia takalle! Kaataisin ryypyn ja ottaisin itsekin,
kun olisi.

Jaa, mitä varten te tulittekaan?

Vai soittoja?

Hän oli ruvennut taas töihin ja laitteli kanteen pientä hopeatähteä.

Se oli mukava tapa, niinkuin oli tuon Puodinkedon mamsellin arkun
kannessa niitä. Sitä kun on niin monta kertaa astellut taipaletta
viulu kainalossa pussissa, kun tähdet paloivat. Onhan niitä soittoja,
taitaa olla vieläkin, vaikka on niin paljon unohtunut, eihän sitä tule
soitelluksi. Tässä vain leikkispäältä; ja kun tuli muistetuksi menneitä.

Mutta jos mentäisiin tuonne aittaan — — —

Laita kupit pöytään sillä aikaa!

Luonnollisesti me menimmekin aittaan, olihan se tässä vähän orjallista,
niinkuin joku olisi jo ollut siellä kannen alla.

Mattikin pistäysi jossakin asialla naapurissa.

Siellä me sitten soittelimme. Tuli iloisia polskia ja marsseja, niin
että silmät loisti. Tuli myös surullisia, hiljalleen valittelevia,
joka soveltui tuohon tupatunnelmaan. Tämäkin, kun Ruonan seppä-vainaa
kohmeloisissaan istahti aamu-usvassa sillan kaiteelle. Siellä
luikertelevat mustat vedet menivät: Menee ja menee; mihinkähän menee —
— — pois!

Mitähän jos — — —

On se tämä elämä sellaista rähjäämistä. Painoi mikä painoi, ainahan
niitä on asioitansa kullakin.

Niin soitti kuin lähdön päähän omasta päästään tämän polskan: (Hän
alkoi). Mutta ei tullutkaan toinen osa niin helposti, päässä vain
jyskytti. Niin kuului sillankaaren alta tällainen: (Männistö jatkoi
villiä säveltä). Se oli niin outo, että muu ei sitä soittanut kuin
piru itse. Ja Ruonan seppä selkeni siihen paikkaan ja asteli kiireesti
kotiinsa. Se oli sitten »Pirun polska».

Olettekos kuullut koskaan »Taivaallista polskaa»? Sillä ne vasulaiset
taivaaseen tanssivat. Saarnasivat, veisasivat ja päälle menivät rinkiä.
Se kun oli niin ollut psalttarissakin. Näin se oli: Hän soitti aivan
ylevän soiton, ekstaattisen riemulaulun.

Perästäpäin, kun enemmän perehdyin alaan, tulin havaitsemaan, että
Männistön sepän »Taivaallinen polska» oli kaikkein kaunein ja
omalaatuisin. Enkä ollut muilta kuullut. Arvattavasti se siis oli
hänen omaa käsialaansa. Pitää niiden keksiä, noiden joilla vain minttu
tuohisessa!

Soiteltiin ja soiteltiin, mutta soittaja oli nyt toinen mies kuin tuo
isoääninen rempseilijä. Hiljainen, kuin hartaudella omaa runosäveltänsä
kuunnellen — taiteilija.

Kun ei meitä alkanut kuulua, tuli emäntä aitan ovelta muistuttamaan.
Mattikin oli jo tullut.

Meiltä jäi soitto kesken. Olisi ollut paljon vielä, mutta eihän sitä
voinut koko päivää. Tullaanpa tulevana suvena!

Pois astellessamme juttelimme vaikutelmiamme. Lamminmäen Matti tuntui
olevan herkällä mielellä. Olihan se vähän sellaista ja tällaista tuo
touhu sen arkun kanssa, mutta se oli kaunis kappale se »Orpolapsen
polska». Matti oli ehtinyt kuunnella aitan ovelta. Sitä soitti
Seijarikin silloin kun heitä vihittiin Maijan kanssa. Se oli nyt kohta
mennyt se kaikki. Vähän niinkuin tämä päivä, kun alkoi jo ilta joutua,
ja ruskotti. Somastipa ruskottikin, kun maisema hämärsi kaukana, heidän
laskiessaan nummelta, jolla Männistön mökki oli.

Sattui sitten, että seuraavana kesänä, kun pyysin Lamminmäen Mattia
taas mukaani: Mennääs sepälle polskia soitattamaan! seppää ei enää
ollutkaan, Matti ilmoitti.

Se käy monta kertaa niin.




Moppe


Pahuksen penikka!

Maisteri miltei ärjäisi kääntyessään vuoteessaan ja vetäessään peittoa
korvilleen. Inuu ja inuu viereisessä keittiössä, ja hän ei saa
nukkua. Muutenkaan ei tahdo saada unta, kun on tullut eletyksi hiukan
erikoisemmin; täytyihän sitä sen kandidaatin päälle. Vähän lujallekin
kun aikansa otti. Lopulta kaksi preparaattoria vuoteen ääressä vuoroin
äänessä ollen, maisterikokelaan vain maatessa; kun ei ehtinyt enää
lukemalla ja promotioon piti joutua.

No, kaikki kävi hyvin. Kun oli saatu paperit päälle että ei
tarvitse enää koskaan tietää mitään, ja oli, ne taskussa, päästy
Pohjois-Esplanaadin kulman taa Unioninkatua, lähdettiin juoksemaan sen
kuin jaloista lähti.

Mihin? Poispäin vain jonnekin tuosta kiusan paikasta, Aleksanterin
yliopistosta.

Sitten Kappelit, Kaisaniemet, humua ja hyviä seniores-tovereita.
Toiveita ja sentimentaalisia lemmenkin ajatuksia vielä tuoksuvassa
toukokuun yössä, kun lehti alkoi tulla hiiren korvalle. Kandidaatiksi
hänkin, juuri deekikselle menossa ollut laulumies, joka iltaman
jälki-istuja, yöloukon koluaja.

Mutta nyt otti luonto takaisin. Nyt olisi täällä maalla vaatinut
levätä, niskat kankeat, aivan kipeät, jopa jotakin raihnaista
astunnassakin; unilääkettä. Ja tuo koira pakana! Se oli hänen tätinsä,
ramman, yksinäisen, joka oli maisterista huolehtinut kuin omasta
lapsestaan, maisterin äidin mentyä toisiin naimisiin ja jouduttua
toiselle puolen Suomea; jo aikoja sitten. Kivulloinen tämä täti oli,
paitsi rampa. Pienen pienellä eläkkeellä eli, niin pienellä, että
sillä eläminen oli ihme. Oli sitä maisteri joskus tullut ajatelleeksi
ja lähetti parikymmentä markkaa omista velkarahoistaan jonkun harvan
kerran. Mutta eihän sitä siinä ylioppilaselämän alituisessa humussa
tullut sen syvemmin muistetuksi.

Taas tuo koira! Juuri oli saanut vähän unen päästä kiinni aamun
heikosti sarastaessa, ja sitten se taas aikoi inumaan. Mikä sillä on!
Maisteri sai aivan raivokohtauksen. Suu kiinni! Olkaa hiljaa! Hän
riuhtaisi keittiön oven auki.

Kah, Franssi-enoko se on? Keittiön lattialla lojui vanhempi mies;
merimiehen parta; piippu oli suussa jo näin aamuvarhaisena. He
keskustelivat tädin kanssa hiljaisella äänellä ettei uusi maisteri
olisi häiriytynyt. Tämä Franssi-eno ei ollut mikään mieluinen vieras:
maankiertäjä, milloin Amerikasta, milloin Afrikasta, Aasiasta, eikä
hänellä ollut mitään koskaan, otti vain ja vei minkä sai. Hän oli
tullut yöllä; kas kun maisteri ei sitä kuullut. Sitä se penikkakin
ehkä rähisi. Lisää ärryttävää. Maisteri yritti vielä kerran unta,
tuntui niin vaikealta jo. Hän nukahti kumminkin. Tuli siinä unimieleen
merkillinen, vanha asia aivan yllättävästi: kun Kajander ennen
Hietalahdessa kuoli viinaan. Nuori poika, elämän ensialokas. Ja kun
häntä saateltiin. Se vain erona, että pataljoonan musiikki soitti,
niinkuin luutnantti Jussilalle, koko tyttökoulu kulki perässä ja
johtajatar, ylen kristitty saarnuri, kantoi seppelettä. Mitä se olisi
soittanut Retkunperille, häpeällä kuolleelle koulupojalle, mitä
olisivat ne kulkeneet; viinalta tuli. Silloin maisteri taas heräsi —
— — Menkää ja viekää se pois, tappakaa vaikka, koko rakki! Maisteri
potkaisi vielä kengättömällä jalallaan Moppea, entisen lapsuusajan
kotikoiran kaimaa. Se vain pyrki nuolemaan maisterin paljasta jalkaa.
Viekää pois!

Ja Franssi-eno, raaka merikarhu, oli vienyt Mopen ja hirttänyt sen
vajaan.

Mutta ei maisteri enää saanut unta. Aurinko rupesi heittämään punaisia
säteitään läpi männistön, jäähile helisi hiljaa järven rannassa, kun
maisteri vihdoin avasi ikkunan.

Hiljaa oli; nyt ei kuulunut mitään. Kun täti toi kahvia vuoteelle,
hänen silmänsä näyttivät itkeneiltä.

»Huomenta!» »Huomenta», hän hiljaa vastasi. Ei puhuttu mitään.

Seuraavana päivänä maisteri oli vähän leppynyt, vaikka unettomuus
pakotti silmiä ja koko päätä.

»Mitä Te sitä rakkia pidätte?»

»Kun on niin yksinäistä.» Hänkin saa valvoa täällä metsän sisässä,
kun puut humisevat, ruskavat pyryssä ja tuulessa, eikä kukaan käy
katsomassa päiväkausiin.

»On silloin hupulaisena; edes jokin.»

»Mutta miksi ette anna sille ruokaa? Nälissään inuu.»

»Kun ei minulla tahdo olla.» Täti vastasi hiljaisella äänellä ja kuin
liikutustaan pidätellen.

Niin todella, hän ei, maisteri, tullut ajatelleeksi. Mistä hänellä
olisikaan ollut? 104 markkaa vuodessa. Ja ei talonpoika silloin
tarvinnut virkattuja peitteitä, joita täti olisi osannut tehdä.

Yhdessä he olivat jakaneet silakkansa ja liotetun leipänsä, hän ja
Moppe.

Chateaubriand! Königissä, Kämpissä ja Catanilla. Halvako vai koko heela?

Ja täti oli lähettänyt hänelle kauniisti kudottuja lapasiakin; niinkuin
hienohansikkainen ylioppilas olisi niillä jotakin tehnyt.

Mutta oliko todella niin että hän näki nälkää? Papin tytär ja
herrasväkeen luettava: »Kun ei minulla ole.» Ehkä oli niin.

No, eipä hän, maisteri, sitä sillä kertaa enempää ajatellut. Oli muuta
ajattelemista, hän kun nyt oli maisteri, Ja kaikki vaiva takana. Harso
ja Sinikan silmät, siniset ja vähän raukeat, tuoksuva hansikas.

Tuli oikein hyvä olla kun aurinko oli noussut, puut paloivat ja laine
löi hilettä pajurannalle. Västäräkki jo vilahti rannan sannalla, mutta
vene oli vielä töyrällä.

Tuli sitten ilta ja apeampi mieli. Kun siinä toukokuun hämyssä oli
rusko, ilkeä rusko, oli miltei pimeäkin, kelmeää ja koleaa. Sellaista
se oli päivällä, illalla vielä koleampi.

Täytyy tehdä tuli pesään. Maisteri meni itse hakemaan puita vajasta Ja
näki silloin hirtetyn Mopen orressa. Raaka mies, Franssi-eno! Mutta hän
käski.

<tb>

Siitä oli kulunut pitkä aika. He istuivat kerran iltaa ja kaikki olivat
harmaita. Soi levy, renkutti vallan. Niin yht'äkkiä maisteri itsekseen
muisti Mopen, Ja sen ettei tädillä ollut. Tätikin oli ammoin kuollut.

Mikä sen toi mieleen? Tuo renkutus; kuin tatuoitu, meripartainen
Franssi-eno. Jotakin se lauloikin sinisestä aallosta.

Ne toiset juttelivat ja naureskelivat. Maisteri herätti kummastusta:
silmät kuin vesissä. Huonot on jo hermot. He luulivat että hän itkee
tälle puheena olleelle jutulle: Sipponen, vanha kaveri, linnassa, kun
oli petkuttanut; sinne asti!

Mutta maisteri muisti vain tuon pienen Mopen Ja kuinka se nuoli hänen
jalkaansa. Ja muisti tädin. Ja sen hämärän toukokuun illan kun hile soi.

Sittenpä hänkin taas jutteli, niinkuin ne muut; matalassa
kellarisalissa, jossa oli paljon miehiä, hälinä, ja levy lauloi.




Tuikku


Prrrrr! — pyrystä ja pakkasesta, ja varsinkin syksypimeästä,
pieksävästä sateesta: se kun rautalanka oven päällä noin pörräsi,
että kauppamies tiesi ostajan tulevan, jos sattui olemaan viereisessä
huoneessa, »konttorissa», josta näki pienestä ympyriäisestä reiästä
lasin läpi puotiin.

Ostajan, taikka vain istujan, tulivat näet sinne paljon vain
istuskelemaan köysiläjälle, ja syljeskelemään. Puodissa kun
ystävällinen kattolamppu paloi, himmeä tuikku kyllä nykyajan sähköön
verraten, mutta joka silti saattoi paistaa kuin toivon tähti,
lohdutuksen kipinä hupaisesti ja rattoisasti aika kauas, kun tulit
yksitoikkoisuuttasi sinne suuren maailman kirkkauteen hälventämään.
Kotona oli vain päre, ja juhlatiloissa ritisevä talikynttilä. Eikä
sanomalehteä, saatikka romaania, jonka nyt kirjoittaa ukko kuin
ukko ja varsinkin akk..., neito, rouva, Suomenmaassa suuressa. Niin
siellä, Kervisen, Kososen, Paganuksen puodissa, sielläpä soma illoin
istuskella, kuunnella herkällä korvalla mitä tietoja Turkin sodasta,
mitenkä mekastivat Sudanin Kartumissa, mitä muita kummia Pismarkista,
Fransjoosefista, Jumbosta ja Pepistä.

Kauppamies, Esa Kervinen, luki tiskin takana »Suometarta» taikkapa
»Sanomia Turusta» kiitolliselle, hänen mahorkkaansa tupruttavalle
kuulijakunnalle. Suuri maailma todella, varsinkin niille, jotka olivat
käyneet kaupungissa, nähneet ja kuulleet karusellin ja langalla
kävelevän mamssellin, heillä oli maailman kokemusta ja mielikuvitusta
enemmän kuin tavallisella ojankaivajalla, joka siellä rahkallaan vain
västäräkin ja kurjen kanssa.

Ostettiin sitä iltaisinkin aina jotakin, mutta pääasiallisesti
päivällä, jolloin selvemmästi näki tiskillä tavaran, seinät täynnä ja
houkuttelevat hyllyt:

Kirjavaa karttuunaa, liinaa, serttinkiä, kamprissia, kaikenlaista, joka
räikeästi repesi, kun Kervinen puuhaili pakkansa kanssa, mittasi ja
katkaisi kullekin kappaleensa. Mitä sitä saksimaan, repäisi vain niin
että aivan sielua taisteli sivullisen.

Siellä hevosvehkeitä: potuumia, suitsia, sitolkkia helisevine
peltruineen, lapioita, talikoita, kuokkia, pirunkouria sitä varten että
mätäs lentäisi ja viri ajaisi aaltona tuutivaa ruista.

Siellä siirappia, lamppuöljyä, kartuusia sovussa ja
yhteisymmärryksessä, lakristaa lapsille ja lukkarille äänenavausta
varten sunnuntaina, rusinoita, prenikoita, rintasokeria — oo, vesi
tulee vieläkin suuhun kuudenkymmenen ajastajan kuluttua!

Siitäpä sitten tuoksukin niin että ei taivahan taatto ihanammin
nirunevalta, rahkarannalta. Avasit oven: sieltä tulvahti että sielu
läämällään, veti henkeään, nyysäsi halusta, vanhana miehenä vielä
muistaa.

Niin, minun täytyy oikein pysähtyä tässä. Tavaratalo, spesiaali,
osasto, lokero — kiskoa! Turhaa. Siitä on romantiikka pois. Yhdessä
pitää olla kaikki, siltä levitä lemu, niin että kun tuskaantuneena
maailman mataluuteen ja juoneen ostit lipun ja läksit Tammisaareen,
jossa vielä oli yksi sellainen kaikenlaisen yhteinen kauppapuoti,
elähdyit uudeksi, virkistyit ja nuorenit.

Näin sinä teit: Kuljeskelit lampaannahkainen karvalakki päässäsi vähän
aikaa edestakaisin puodin oven edessä nuohkealla lumella.

Jo pörrää rautalanka oven päällä. Joku tulee siirappi-,
rintasokerimaailmasta. Sinä siihen heti neninesi mahdollisimman lähelle
oviaukkoa nyysäämään.

Ah! —; ja vielä toisen kerran: täältä ulkoa on parempi, täällä
kirkkokin näkyy, matalat hökkelit ja kevari kyltteineen. Pistäydyitpä
muina miehinä sisäänkin:

»Saisinko vähän rintasokeria?»

»Jahah, rintasokeria?»

Neuvottelevat, toinen kysyy toiselta.

»Ei, kyllä meillä ei ole sitä.»

Noh, yks'kaikki; rusinoita minä sitten pienen truutullisen.

Pääasia oli että sain aivan kädestä pitäen tuntea tuon kaikenlaiskaupan
tuoksun, eläväksitekevän, muistoja kultaavan.

Hämärä lankesi, alkoivat panna puotia kiinni, kun oli lauantai-ilta.

Mutta kun oli se ilta, minäpä vielä kirkkoon, iltakirkkoon,
kuuntelemaan vanhojen urkujen jaloja tinapillejä, katsomaan kaunista
madonnaa, jonka indigosini ja ihana aavisteruso myöskin kuin tuoksui;
taivaallisia, tämä puoti maallisia, mutta puhtaita.

Ja kun siinä sitten veisailtiin, kuunneltiin sen vanhan rovastin
saarnaa, hänen, joka loihti jumalansanalla hyisen hangen ihmeen
vienoksi, virvoittavaksi kevätsuven viriksi, kun me vain panimme
silmämme kiinni, niinkuin hän silloin loppiaisna vuosia sitten käski,
silloinpa syti sielussani ihmeellisesti.

Tule talvi, pyryä, pauku taas, lennätä jäärakeita, niinkuin ne nuolet.
Joita taas sataa päälleni, kun ajan takaisin kavalaan kateeseen
kaupunkiin, minä kestän.

Minä muistossa Kervisen maailmaan, prrrr!, ystävällisen tuikun turviin,
niinkuin ne muutkin, köysiläjältä hengessä syljeskelemään.

Olin uusi ihminen taas, kuin kohonnut niihin menneisiin, lapsuuden
maailmoihin, kun et tiennyt mikä synti oli.

Kiitoksia, setä Kervinen, että tulitte Heinävedeltä Kuurtaneelle,
toitte prenikan ja paslikan ja paljon muuta, muun maailman meille
erämaan koitoille, tuikkunne ilon ilmeiseksi iäksi!

Rauha Teille! Aivan.

Kun sitten köyhänä menitte pois, minä matkalaisena satuin seisomaan
vuoteenne vieressä, enkä älynnyt silloin sanoa.

Nytpä sen teen, tällä pienellä laulelmalla tuttavallisesta tuikustanne
ja: — »lyys, lyys, Poju» — hyvästä tahdostanne, kun joulukin on.




Rakkaus


Rakkautta monenlaista.

On matalampaa, korkeampaa, niinkuin lintukin lentää vain honkien
latvoitse, toisen kohotessa pilviin ja pilvien päälle.

Isänmaan rakkaus — näissä maallisissa — kohottaa jo ylhäisempiin,
lähimmäisen, varsinkin siinä asteessa: älä kosta, anna anteeksi! yhä
ylemmä jumalallisiin päin.

Tuli mieleen, kun vanha täti kertoi. Vanha, hyvin vanha ryppyinen akka,
mutta pää selvä, ja silmä paloi ihmeellistä punaan painuvan päivän
raukeutta, sellaista: niinhän se oli, mutta anna olla! — Jumalan asia.

Selailtiin vanhaa valokuva-albumia: kuka tämä, kuka tämä?

Siellä ristirintaista upseeria, krinuliinihameista fasteria, pappia,
liperit kaulassa. Mutta kuinka »akalla» sellainen? Sellaista sattuu.
Oli aalto ajanut, maailman meri lieoksi rannalle, tuuli tuiverrellut,
siinä nyt olla, kuin kaikkien täytyy jossakin olla; tottunut liplaan,
laineeseen.

Kuka tuo mahtavan näköinen pappi, leukaa kaksi, kalotti päässä ja
tuuheat kulmakarvat?

»No, se nyt on se» — täti hymähti, hymyili aivan —»jonka takia minä
tässä.»

»Hänhän se isoisäsi viralta, ja me hajosimme maailmalle —.» Vai tässä
hän nyt, kontrahtirovasti ja tähdistön jäsen X —, mahti, jäykkä,
jämerä. Kuullut oli kuuntelija siitä. Niin, nehän niskasta papan,
vetivät alas verannan rappusia, kärryille ja katajille; vastaamaan, kun
ei ollut muistanut että sinäpä päivänä piti.

Substituuttikin koetti estellä: »älkäähän nyt sillä lailla vanhaa
miestä!»

»Substituutti?»

»Niin, en minä tiedä, 'substituutiksi' sanoivat ennen sellaista
apulaista, joka pantiin pakolla, kun papinviran hoitaja oli antanut
aihetta siihen.»

»Entä isoisä?»

»Syyttivät häntä juomisesta.»

»No, joiko?»

»Kyllähän hän silloin tällöin. Tarjosivat usein tahallaan, saadakseen
herra pastorin hyvälle tuulelle, ja sitten ilmiantaakseen; väärinkin.»

Ja kun ei ollut kontrahtirovastille mieleen. Hän oli alunperin tahtonut
kappalaiseksi toista, mutta se toinen ei saanut muuta kuin hänen omat
virkaäänensä.

Vaikka pappa oli jo viran saanut, rovasti vieläkin esitti sitä
ehdokastansa kappalaisen viralliseksi apulaiseksi, kun oli hänen
mielestään niin paljon työtä. Mutta seurakunta ei tahtonut. Ottivat
puumerkkinsä pois, joita kontrahtirovasti oli houkutellut.

Mutta sitten rovasti vaivasi pappaa aina vain.

Kun oli eräs avioton lapsi unohtunut kirkonkirjoihin merkitsemättä, sai
siitä lisäaiheen.

Kihlakunnanoikeus ei tuominnut, eikä hovioikeus, mutta rovasti valitti
senaattiin, kävi siellä, ja niin pappa tuomittiin viralta toistaiseksi,
jota kesti niinkauan että pappa kuoli.»

Kuunteli alakuloisella mielellä se, jolle täti lähinnä kertoi.

Sama mies pidättänyt virasta A:n ja B:n seurakuntien kappalaiset. Mitä
lie niillä ollut lapsia, hänellä, josta vanha täti kertoi, oli 10,
heistä useimmat koulussa 12 peninkulman päässä, kun rautatietä ei ollut.

Ankara mies! Muutenkin pieni salokappelin palkka meni suurimmaksi
osaksi substituutille, henkinen masennus: ei saanut saarnatakaan,
eikä muita kirkollisia toimituksia suorittaa, kinkerillä vain
hiljainen, ystävällinen ukko istui luettamassa kirkassilmäisiä lapsia,
substituutin ja lukkarin hoitaessa muun kansan.

Lapsia ei sitten enää kannattanut kouluttaa, ja »niin me jäimme, paitsi
äitisi ehti käydä koulunsa loppuun», täti selitti, jääden ryppyinen
vanhus surullisen näköisenä katsomaan ikkunasta jonnekin, kun ilta
alkoi hämärtää.

Mutta vanhurskaus oli vaatinut oikeutta: järjestys piti olla!

Vanhan pastorin rouva oli käynyt puhumassa armosta. Kymmenen lasta —.

Ei; se ei käy!

<tb>

Kristallikruunu, loistavat kynttilät lepattavat, Schubertin Impromptu,
torttua, blamagéta, portviiniä — — —

Tuuli ilkeästi ikkunapaperissa, seinätapeetit longahtelevat, mökki
ruskaa.

Vanha vaimo nojaa pientä kakluunia vasten, tuolilla seisten. Siinä
vähän tarkenee. Saitpa sitten silakkaa leipää, sait ja kaljakulauksen
illalliseksi. — Ja olihan sinunkin isäsi pappi. Ha, ha, ha,
ajatuksissaan, sinäkin fortepianolla Schubertin improptun, sinäkin
blamagéta — — —

Ja ne toiset, jotka talvisella taipaleella, tuiskulla, kisällirensseli
seljässä, pistelevin varpain; saappaita yhteen —.

Kun ne toiset taas, sieltä kristallikruunun alta hotellissa pelaten
läiskien, punssia, konjakkia. Papin poikia yhtäällä, toisaalla.

Mutta oliko se parempi: yksi linnassa, toinen Imatraa alas, kolmas
höntti, hölmö?

Jaa kutka?

Juuripa nuo tuolta kristallikruunun alta, sen, jolla kalotti, kaksi
leukaa, ja joka sanoi: »se ei käy!»

Niinkö?

Niin, niin!

Nemesis, kosto?

En minä tiedä.

Joku järjestys.

Ja hän tässä sentään, tuiki huono mies, mutta ei taas huutavaa hätää
ruumiin, ei sielun puolesta.

No, älä sano, älä sano.

Sekin kun vähän sisu nousee, kun kuuli ryppyisen akan kertovan, ja kun
hän katsoi surullisesti illan hämärtyessä.

Olisivat estäneet silloin kun joivat, pelasivat, tappelivat
yliopistossa.

Tahi kun nuorina pappeina luhtienkin ovia kolkuttelivat.

Olisivat lyöneet pirstaleiksi omat totivehkeensä kontrahtirovastit.

Olisivat hirttäneet yks'kaks ne sieltä Tornion pappeinkokouksesta
1600-luvulla, jotka kaikki pöydän alle; ettei olisi tullut perinnöksi!
Pirstaleiksi piispan viinikellari —; kalkki tietävät!

Olisivat niin.

Niin ei olisi ollut substituuttia, itkua; kuin akanat tuuleen.

Vanhurskaus!

Kostaa olisi pitänyt; pitäisi vielä, mutta kun ovat kuolleet,
kalottineen; tähdistön jäsenet.

»Ei», sanoi se ryppyinen akka, »ei pidä kostaa, se ei ole hyvä!»
Yksinkertaisesti vain, mutta selvästi sanottu.

Siinä sanassa taisi asua se, joka kontrahtirovastin rinnasta puuttui,
vaikka tuimassa mielessä oli vanhurskauden, järjestyksen ankara
vaatimus: _rakkaus_ se oli.




Tapuliin


Jaa, että joululehteen?

»Mistä minä kirjoittaisin?»

»No, vaikka kirkoista ja kuinka niissä ennen oltiin.»

Tosiaan, joulu ja kirkko. Kyllähän ne ovatkin hyvin yhtä. Ja mielessäni
heti hahmottuu kuva, kuinka kirkko ennen jouluaamuna jo kello viisi
loisti niinkuin taivaallinen kruunu pienen metsäkyläpitäjän yksinäiseen
pimeyteen, siihen aikaan kun ei vielä lamppujakaan ollut, päre vain
ja ehkä jossakin jouluksi jokin talikynttilä. Se loistava kirkko,
iljankojää, oriilla ajajat ja sen ympäri luistelijat, hohtavat
ehtoolliskannut, joista iäksi olen saanut himon hopeakaluihin, ja pappi
niin kauniissa kasukassa.

»Kyllä minä kirjoitan!»

Ja nyt minä kirjoitan, mitähän kaikkea mahtaa mieleen tulla. Olisi
monta linjaa, joita pitkin ajatus mielellään laukkaisi. Mutta nytpä
tuntuu minua erityisesti askarruttavan eräs puoli kirkkokulttuuria,
josta enää vain harvoin puhutaan, ennen se oli siinä hyvin luontehikas
piirre, nimittäin kuinka kirkkoa ja kirkonmaata _peljättiin_.
Päinvastoin kuin jumalisuus vaatisi.

Piti olla melko lujaluontoinen mies, naisväestä puhumattakaan, joka
pimeässä saattoi mennä ohi kirkonmaan olematta välistä jopa oikein
häpeällisen ankealla mielellä. Toiset eivät uskaltaneet ollenkaan.
Ja jännittävää seikkailua oli joskus vedonperästä mennä kopistamaan
leikkaushuoneen ovelle keskellä yötä, ja mikä oli vielä suurempaa
tarmoa kysyvää, käväistä juuri avatun haudan partaalla ja jättää sinne
jokin merkki. Saattoipa käydä niinkin, että joku uskalikko ei siltä
matkalta palannutkaan. Lapsuudessani luin sanomalehdistä esimerkiksi
kerran jossakin Jyväskylän puolessa niin käyneen.

Oli tullut puheeksi siinä yön lähestyessä, kuka uskaltaisi käydä
hautuumaalla sille ja sille kaivetulla haudalla. Minä menen, joku
sanoi. Puoli tuoppia viinaa ja rupla rahaa! Menijän piti ottaa mukaansa
merkki, joka oli pistettävä haudan partaalle todistukseksi siitä,
että hän todella oli siellä käynyt. Mies otti vanhan karhunkeihään,
semmoisen suksisauvan, jonka yläpäässä oli terävä kärki petoa varten.
Vedonlyöjä oli lähtenyt, oli sateinen myöhäsyksy ja hän sai lainata
suojakseen sadetakin, joka kumminkin oli hänelle liian pitkä. Miestä
ei ruvennut kuulumaan toisten jännittyneinä odottaessa. Tuli levoton
yö; entä jos jotakin olisi tapahtunut, sehän oli vielä kaameampaa, kuka
sinne uskalsi lähteä katsomaankaan. Vihdoin aamun valjettua mentiin,
ja siellä mies makasi haudan partaalla hengetönnä. Hän oli menettänyt
henkensä seuraavasti:

Yön pilkkoisessa pimeydessä, mieli äärimmilleen jännittyneenä, hän oli
kyllä saapunut avatun haudan partaalle ja pistänyt sauvansa keihäspuoli
edellä maahan, mutta siinä kiireessä hän oli pistänyt keihään
sadetakkinsa liepeen läpi, ja kun hän nyt rohkean tekonsa tehtyään
kiireesti aikoi lähteä paikalta pakoon, tarttuikin kirkonmaan haltija
takinliepeeseen, se repesi vielä kamalalla parkaisulla, ja miehen sydän
seisahtui. Siinä hän nyt makasi, ja hautausmaa alkoi tuntua entistä
peloittavammalta.

Sellaisia sattui. Itsellänikin on vähän kokemusta alalta. Pienenä
poikana niinikään keskusteltiin renkituvassamme kummituksista ja
kirkonmaan väestä. Leikkaushuoneella oli juuri Tuppee-vainaa, ennen
niitä oli Etelä-Pohjanmaalla tuon tuostakin, tapeltiin ja tehtiin
murhia. Niin, kuka uskaltaa mennä vetämään kolme piirtoa kuuraiseen
leikkaushuoneen oveen; leikkaushuone oli kirkon aidan vieressä. No,
minä lähden! Ja minä läksin. Kirkko ja kirkonmaa olivat siihen aikaan
autiolla paikalla, lähimpään ihmisasuntoon oli muutama sata metriä.
Menin, kopistin ja piirsin kolme viirua, mutta kyllä hengen tahtoi
ottaa kiinni, ja leikkaushuoneen portaille astuminen vaati erinomaisen
suurta tahdonvoiman ponnistusta. Mitä kun aina kummituksista puhuttiin,
niitä nähtiin, se ja se oli nähnyt, mutta ei kukaan itse, samoin niitä
kuultiin ja »trullia» kulki. Ja kun vielä Kahi-Maija minullekin opetti
koko haltijakalenterin. Kaikkialla oli haltijat, joka lumpeen ja
ulpukan alla. Jos vihelsi veneessä, kun Kakkaraisen Aapeli oli mukana,
sait siitä ankaraäänisen huomautuksen. Samoin ei saanut saunassa
viheltää ja joka siellä kirosi, oli yhteiskunnan heittiö.

<tb>

Olipa meillä pikkupoikana ollessani renkinä eräs talostaan hävinnyt
isäntä, vähäinen, piipunperää poskissaan viljelevä mustapintainen
mies, tukka tasattu puuvadin reunain nojalla, kalevalainen.
nahkainen kairalakki päässään, sininen hurstimekko yllä, helavyö ja
tuppi. Oikeastaan kirkolliselle ympäristölle aivan vieras tyyppi
ulkonaisestikin, mitä sitten sisäpuolelta. Hän tietenkin oli nyttemmin
ainakin jo, sillä ikää, jotenkin luvuntaidoton ja kristinopin tiedot
hyvin niin ja näin, niinkuin kalkilla senikäisillä ympäristössäni.
Minäkin olin oikeastaan paremmin haltijain kuin papiston ja
kiertokoulunopettajan puolella. Heillä oli keltainen aapiskirja ja
kuiva katkismus. Haltija puhalteli laulujaan hietarannan viidastossa,
kun päivä kilosi, laine läikkyi ja pääskynen lenti matalaitse.

Mutta kirkon kelloista minä pidin, ja niitä kuunteli hartaudella muukin
pakanakansa, vaikka ei lakkia päästä otettu ehtookellon soidessa
niinkuin Varsinais-Suomessa.

Erinäisistä syistä minusta tuli miltei kuin erikoistuntija kellonsoiton
ja tapulikulttuurin alalla. Pitäjässämme oli yksi maailman kauneimpia
tapuleita ja siellä ilmehikkään ääniset kellot. Olin ehtookellolla
joka lauantai, itse vielä niin vähäinen, että en olisi saanut kelloa
paljon heilumaankaan, mitä sitten pystyyn, mutta minä jouduin retkille
tuon renki-Jallun kumppanina. Tämä pieni kalevalainen mies ei näet
uskaltanut mennä yksin tapuliin eikä edes uskaltanut astua kirkon
portin sisäpuolellekaan yksin. Ei keskellä päivää, yöstä puhumattakaan.
Hänen mukanaan piti aina olla joku ihmisolento, vaikkapa sitten niin
pieni kuin minä, ja vielä pienempikin, ja hän tahtoi aina pitää
tätä toista ihmisolentoa kädestä kiinni vihityn maan sisäpuolelle
astuessaan. Ihmiset yleensä sitä ihmettelivät. Mitähän se Jallu
pelkäsi? Omituista oli vielä, että Jallun kumppaniksi ei juuri
kelvannut muu kuin lapsi, ellei nyt ollut suorastaan toisen kellon
soittaja mutta kun ehtookello tavallisesti soitettiin vain yhdellä
kellolla, niin Jallu joutui suorittamaan sen tehtävän tavallisesti
yksin. Mutta kerran oli Kantolan Kustu lyöttäytynyt hänen seuraansa,
renkipoika, joka oli jo rippikoulun käynyt, siis ei enää lapsi.
Menivät yhdessä Jallun kanssa ehtookellolle ja kesken kaiken tuli,
niinkuin kansa sanoi, »hirmu päälle». Jallu oli yht'äkkiä siinä
määrin kauhistunut, että hän pystystä riuhtaisi kellon kaikin voimin
heilumaan, että se olisi soinut niin kauan kuin mahdollista, luukut
jäivät auki, ovet lukitsematta, ja Jallu edellä ja Kustu perässä
riensivät he kuin henkensä edestä alas tapulista ja pois koko
hautausmaalta. Ja kun kellon ääni vielä humisi heidän päästyänsä
hautuumaan ulkopuolelle, oltiin pelastetut. Isävainaja nuhteli
pelkureita. Mitä sitä nyt kirkkoa pelkää ja varsinkaan tapulia,
kirkkohan on kaikkein turvallisin paikka, siellä minä olisin vaikka
yötä. Mutta miehillä oli oma mielialansa.

Luulen nyt perästä päin ymmärtäväni minkä takia Jallu valitsi, mikäli
mahdollista, seuralaisekseen lapsen. Se oli viaton, synnitön Jaakon
mielestä ja kun sai pitää sellaisen kädestä kiinni, tunsi itsensä
turvalliseksi.

Ihmiset arvelivat tuosta Jaakon kirkonmaan pelkäämisestä yhtä ja
toista. Sanottiin, että hän oli ollut tyly vaimollensa eikä ollut edes
hautapaalua huolehtinut hänen haudalleen. Se palkka oli vain hietikolla
ja ihmiset kulkivat siitä yli, tallaten hänen leposijaansa.

Minäkin ajattelin, niin paljon jo ymmärsin, että mitähän se Jallu
noin, kun ei minua pelolta, ainakaan päivällä, yhtään. Tosin oli vähän
kammottavaa nousta tapulin ensi portaita, joidenka alla oli vanhat
ruumispaarit ja jalkapuu ja oli siinä multalaatikkokin ja pieni lapio,
jolla heitettiin kun pappi sanoi: maasta olet sinä tullut! Mutta kun
juosta kipitti nopeasti ylös ja alas, niin vaikka oli yksinkin, ei sitä
juuri häiriintynyt noistakaan laitteista.

Niinkuin tavallisesti kellonsoittajat, kun vanhanaikaista pystyyn
nousevaa hihnakelloa soitettiin, Jaakkokin teki hirmuisia
ponnistusliikkeitä, hyppien heiluvan kellon toiselle ja toiselle puolen
suu irvissä ja muutenkin jännityksissä, niin että piipunperänestettä
valui kummastakin suupielestä. Kun hän vihdoin sai kellon pystyyn,
kaatoi hän sen aina kuuluvalla ähkäisyllä. Mutta joskus hän unohtui
kuin kivettyneenä paikoilleen, hän tuijotti mustilla silmillään
etäisyyteen ja niiden kirkkaus näytti jollakin tavoin silloin
hämärtyvän. Kerran hän unohti kellonsa niin kauaksi pystyyn, että minun
jo piti sanoa: Jallu, Jallu, kaatakaa jo! josta hän havahtui.

Niin kuljimme lauantai lauantailta hauskaa metsäpolkua, pitkin
järvenrantaa, läpi kasvavan vihannan männikön tapulin hietaniemelle,
jossa oli kauniisti koristettuja ja maalattuja talonpoikaisia
hautamerkkejä, joku pihlaja ja pitäjän harvojen herrasväkien istuttama
syreeni. Järvi sinne vilkkui kauniisti ja kalamiehiä näkyi alhaalla
lahdella Ja edempänä selällä soutelevan. Talvisin taas oli joskus
kaikki niin hauskassa huurussa, koko sinisen ja kellan kirjava tapuli
oli kuin hopeajauheella koristettu ja se paukahteli välistä mahtavasti
pakkasessa. Kellojen äänessäkin oli silloin kiinteämpi ja heleämpi
kaiku.

Lensipä kerran hämärissä läheisen kirkon harjalle metso. Se istui siinä
koko ajan, kun Jallu soitti, ja vielä senkin jälkeen kuin Jallu oli
lopettanut, ja kun minä näytin sen Jallulle, hän tuli hyvin vakavaksi.
Se on jollekin kuolemaksi; taitaapa olla minulle.

Ja niin kävikin.

Minä en sitä nähnyt, jouduin kaupunkiin kouluun, ja kun jouluksi tulin
kotiin, ei Jallua enää ollut. Hän oli tullut niin sairaalloiseksi, että
oli täytynyt viedä kotipuolellensa pitäjää vanhan sisarensa mökille,
jossa sairasti ja kuoli sitten.

Kävin perästä päin toistenkin renkien kanssa ehtookellolla
silloin tällöin, mutta ne eivät peljänneet, ja niin samalla koko
tapulissakäynti menetti vähän kuin romanttisuuttaan. Nyt sen vasta
ymmärrän. Kasvoin itse, tullen uhmaavaksi kuin virma varsa ainakin,
yritin jo olla ateistikin yhteen aikaan, niinkuin jotkut vanhemmat
toiset koulupojat, ja mitähän sellainen kirkosta, tapulista ja
kelloista välittäisi. Muistin kumminkin perästä päin monta kertaa
Jallun, mutta vuosien kuluttua hän unohtui.

<tb>

Aivan odottamatta sitten, ollessani jo yhtä vanha kuin Jaakko silloin,
kun hän minun viattomuuteni turvin uskalsi henkien pariin, tuotettiin
Jallu mieleeni ja kaikki sen aikainen maailma.

Tahdoin saada käsiini vielä sellaisen vanhan hierojan, joka ei
runtelisi ruumista kuin jyrä peltoa, vaan joka hiljalleen yhdellä tahi
kahdella sormella nytkyttäisi, hiipien varovasti suonta pitkin: se on
oikea hieroja. Saatiinkin jostakin syrjäkylältä sellainen, ja siinä
minua nytkytellessään, hivutellessaan hän jutteli tarinoita. Tulipa
Jallustakin puhe. Hän kertoi kumman jutun:

Oli Tuomaanpäivän markkinat Tampereella, siinä joulun alla. Sinne
oli kotipitäjästäni pitkä matka, mutta ennen vanhaan, kun ei ollut
rautateitä, ihmiset tekivät paljon pitempiä matkoja kuin nykyisin
tehdäänkään. Sinne lähti Jallukin, joka siihen aikaan oli parhaassa
miehuuden iässä. Lähti hän yhdellä hevosella ja toisella Kristoolan
mumma, vanhaemäntä, joka oli syytingillä, mutta ei niin vallan vanha,
ettei olisi kelvannut yhteen jos toiseen. Puhuttiin, että heillä oli
monenlaisia keskinäisiä asioita Jallun kanssa.

Siellä Tampereellapa oli sattunut outo tapaus. Silloin, nykyisestä
ehkä pari miespolvea sitten, Tampereella oli jo hyvässä mahdissa tuo
kuuluisa »Kyttälän kaupunki», nykyinen aseman puoleinen osa kaupunkia,
joen välittömässä läheisyydessä. Siellä oli pesää jos jotakin. Jallu ja
Kristoolan mumma olivat siellä tavoittaneet erään humaltuneen Hämeen
puolen isännän, jolla näytti olevan tukusti rahaa. Kristoolan mumma
kuihkalsi Jallulle jotakin. Ja tapahtumat kehittyivät yön edetessä
niin, että mumma ja Jallu saivat hämäläisisännän houkutelluksi jollekin
kosken yli vievälle sillalle.

Otetaan siltä rahat ja työnnetään tuonne koskeen!

Rahat otettiinkin ja ruvettiin miestä koskeen työntämään. Mutta
ryöstettävä virkosi silloin niin paljon, että ymmärsi tarttua lujasti
sillan kaiteisiin kiinni, yön pimeydessä kammottavasti kiitävien
kuohujen yllä riippuessaan.

Jallun omatunto silloin heräsi. Ei huolita tappaa!

Mutta Kristoolan mumma sanoi: Pirujako tuota surkeilet, anna mennä
vain! ja kävi innoittamaan kaiteessa riippuvan isännän sormia. Mutta
hänpä piti lujasti kiinni eikä hellittänyt otettaan. Mumma silloin
sieppaa Jallun tupesta puukon ja viiltää kaiteessa niippuvan sormet
poikki. Silloin ote heltisi, mies putosi ja katosi kuohuihin.

Tästä ei koskaan selvää saatu, mutta Kristoolan mumman pitäisi
kuolinvuoteellaan tunnustaneen tekonsa papille. Olivat viereisestä
huoneesta kuulleet.

Sitä se Jallukin siis tuijotti kerran, kun Isokello jäi pystyyn
niin kauaksi että minun piti sanoa: kaatakaa jo! Sitä hän turvautui
viattoman lapsen käteen, siitä hirmu, kun he Kantolan Kustun kanssa
juoksivat tapulista alas henkensä edestä.

<tb>

Tulipa mieleeni tiedustella haudankaivajalta, missä Jallun viimeinen
leposija oli.

Sattui silloin olemaan suloinen kesä, haudankaivaja näytti minulle
nurmikkoa, jossa siinäkään ei ollut mitään muistomerkkiä; Jallulla ei
siis enemmän kuin hänen vaimollaankaan. Jallu parka, mukava mieshän
hän oli ja minulle, pikkupojalle, aina hyvä. Siinä ei ole nyt merkkiä,
mutta kuinkahan kauan nyt paraskaan muistomerkki kestää. Kaikki
tasoittuu kerran yhdeksi tantereksi yllämme.

Mutta onhan siinä Jaakonkin kohdalla ainakin taraxacum, joka
alkukesästä kauniisti heloittaa, ja mehiläinen häärii sen kimpussa
ahkerana kuin aina.




Limperi tahtoo merelle


Mikähän niitä meripoikia vetää sinne merelle, tahi oikeammin mikä
veti, tuskinpa heitä nyt enää tuo aaltojen leikki aavalla houkuttelee
minnekään, ne vain rahan takia ottavat pestin rasvankäryiselle
höyrylaivalle sen kovaan, kylmään kanssiin. Mitä runoutta siinä nyt
olisikaan. Höyryvintturi aina kolisee, potkuri jyskyttää, vapisuttaa
laivan runkoa yöt päivät ja lainekin lyö rautaiseen kylkeen niin
ilkeän kumahtelevasti. Mutta ennen purjelaivalla, joka oli siistiksi
maalattu, ei ollut ainaista savua, nokea, ja ennen kaikkea ei
tuota koneöljyn vastenmielistä tuoksua, purjelaivalla, joka keinui
tasaisesti kuin olisi suuren hotellin jousipatjoilla kiikuskellut.
Höyrylaiva hyppii kankeasti, kiikkuu tylysti, purjelaiva meni kuin
laskiaismäkeä olkitukolla. Se sukelsi kuin alli aaltoon ja sen takila
soitteli kuin suuri tuuliharppu kaikkien tuullen runosäveleitä. Vaikka
se vinkui ja ulvoi ja vaikka aallot kuohuivat ja pärskyivät yli
pään, niin kaikki oli ikäänkuin ystävällisempää kuin höyrylaivalla.
Marakattikaan ei viihdy höyrylaivalla, mutta purjelaivalla se vasta on
hauska olio. Purjelaivalla russakatkin olivat tuttavallisempia ja jos
ajattelemme kajuutan puolta, niin se on höyrylaivalla niinkuin viina
ja parhaassa tapauksessa kova konjakki, mutta purjelaivan kajuutta on
todellinen tuoksuva rommi pienine punasiniruutuisine ikkunoineen, ja
oletteko koettaneet maistaa, mikä ero on lihaliemellä höyrylaivalla
ja purjelaivalla. Purjelaivalla se on oikein todellista maukasta,
tuoksuvaa, ravitsevaa, kaikin puolin hauskaa ainetta, höyrylaivalla
kuin se entinen Oulun kipparin puljonki Saara Wacklinin Tukholmassa,
sellaista, jota pitkin kippari sanoi tulleensa Oulusta asti tänne
Tukholmaan.

Niin, mutta innostuinpa tässä vanhoine prami- ja
puuvenpramimuisitoineni loittonemaan kokonaan asiasta. Minunhan piti
kertoa _Limperin Jannesta_. Sellaisesta vähän merkillisestä miehestä,
joka ei koskaan pysynyt kotona eikä juuri missään, joka yritti ja
yritti monessa paikassa ammattiaan, joka vakinaisimmin oli leipurin,
mutta sen kun jonkin pellillisen sai nousemaan, jonkin uunillisen
paistetuksi, muutamia koreja kaupituksi pitopaikkoihin ja joillekin
juuri tuoreen ja lämpöisen leivän tarvitsijoille, sai jonkin kolikon
perheensä vaivaiseksi elatukseksi ja vähän ryypätäkseen, jo karkasi
taas, meni merille, kiikuskeli kauas Kiinoja, Kalifornioita kohden,
katosi vuosikausiksi, niin ettei tietty oliko Kuubassa, Haitissa vai
hain vatsassa.

Oli hän vielä muutenkin kuin tämän puolesta merkillinen. Eräänlainen
herran, ja emme taida saada sanoa talonpojan, sillä maatyötä hän ei
ollut koskaan tehnyt, vaan jonkinlaisen työhampparin välimuoto. Janne
oli näet papin poika ja hänen isoisänsä oli ollut pappi ja vielä senkin
isoisä. Oli ollut koulussakin, mutta ei menestynyt, ei ollut halua eikä
oikein päätäkään, harjoitti laiskuutta ja tappelua oppipoikien kanssa.
Ja niin oli hänestä tullut nisupaakari ja varsinaisesti merimies.

Merimies! Mitenkä juuri merimies, tavallisesta maankravusta, joka tosin
kävi pari luokkaa alkeiskoulua merikaupungissa, mutta jolla muuten
ei ollut mitään merikulttuuria, sen parempaa kuin että istuskelihan
ongella kotijärven kaislikoissa, ja joskus liikuskeli loitommallakin,
seljällä vähäisellä. Niinkuin miltei kaikki Suomessa.

Ajattelin tässä ensin, että sattuma kai se vain oli, mutta sitten
tuli mieleeni että hänen äitinsä isällä oli vielä _oma laiva_, pieni
parinkymmenen lästinen tosin vain, jolla kävi kauppaa Tukholmassa,
vaikka itse asui jo sadan kilometrin päässä merenrannasta tavallisena,
vankkana kyllä, talollisena.

Jaa! siinäpä se oli! Kulkee kauppaa kirkkoväärti, vaikka sadan
kilometrin päässä.

Eikö ne mahtaneet olla ikivanhat muinaiset meriperinteet, jotka sen
tekivät. Niiltä ajoilta kun esi-isät olivat rantalaisia, meren ollessa
paljon, paljon ylempänä, taikka oikeammin maan alempana.

Sitä se mahtoi olla. Ehkäpä Limperin Jannen joku iki-isä Utujoutsi
Muskonpolka, pimeä pakana, jo seisoi peräkokan kultaisen kuvulla
laskien satalautaa lainehilla kohti muita maita saaliin haulle.

Se veri sitten paloi Janne-raiskankin suonissa, jos kohta oli
aikalailla Utujoutsen ajoilta väljähtynyt, niin ettei tullut siinä
mielihalussaankaan tuon kummempaa.

Mutta niin vain oli, että sinne piti, kun oli tullut tuosta
verenvedosta ensin mennyksi. Piti vaikka toistakin tahtoi.

Yrittipä siis tuota nisupaakarin tointa. Leipoi, taputteli, paistoi,
tuoksutteli — ei, hänen täytyy jauhoja hakemaan! Vaikka entisiäkin
vielä oli kyllä.

Mutta siinä oli takana, paitsi että sai Raitasella jonkun pullon olutta
päähänsä, se että näki kaupungin satamassa jonkin prikin, parkin, aivan
täysitakilaisen fregatin, Joka antoi eloa sydämeen, kun tahtoi ruveta
sammumaan siellä maan samaisuudessa.

Meri! Sen olemassaolon tunsi jo virstojen päästä, vaikkapa tuulikaan
ei ollut sieltäpäin. Oli olevinaan helpompi hengittää jota lähemmä
tultiin, ja kun vihdoin kohina alkoi kuulua tien lähestyessä leppäisiä
rantalehtoja ennen kaupunkiin tuloa, jopa jos vilahteli jo vihreä vesi,
Janne ojentausi kärryillään, veti suitsia tiukemmalle, Polle riensi ja
hänen henkensä kohosi.

Sen kun hevosensa majatalon talliin, suoraa päätä möljälle.

Kas kun vääntävät reippaasti! Käsin vain, ei niissä vanhanajan
purjelaivoissa höyrymoottoria ollut. Hihat ylös kierrettyinä, niin
että tatuointi käsivarsissa näkyi, kepeässä pumpulipuvussa jungmannit
nostivat viikunapaaleja voimamiehen jäntevin liikkein!

Noin hänkin oli vääntänyt. Orjan työtähän se oli, mutta hauskempi meren
mahtavan orjana kuin täällä maankrapuna, tuhmana jussina turtumassa.
Eihän se Jannekaan mikään valopää ollut, mutta saattoi sitä niin Jannen
tapainenkin ajatella, siksi jo kuohuja kulkenut.

Kalisteli kokki kabyssissaan paksuja lautasia ja tulvahti hauska
paistin käry. Kiipee kapteeni, »ukko» itse, kajuutastaan helmivartinen
merenvahapiippu kädessään. Ja, eikös tottaakseen »Jack», tuttu
maskottimarakatti loiki perässä.

Ja kun vihdoin vapaavahdiltaan parvi puosuja, sinipaitaisia
tupsulakkisia matruuseja, laskee alas, ja alkaa nousta mäkeä Raitaselle
päin, kuinka Janne ei olisi mennyt perässä, itse ankkuripaitainen.

Ja tuli sieltä varsin surkeassa kunnossa.

Eikä hänellä mitään jauhojakaan ollut kotiin ajaessaan, kova kohmelo
vain; Raitanen vei rahat.

Sitten Mantalle: Hän taas hyyryn!

»Suus kiinni!» olisi pitänyt sanoa, »sinä et mene mihinkään!»
tukkapölly vielä päälle. Mutta Manta-rouva oli liian laupias, hän vain
pyytämään: »Älä hyvä Janne mene!»

Mutta Janne meni.

Meni sen kerran ja vielä toistekin.

Kulki, keinui, hummasi, hoilasi haminoissa. Manta raatoi lasten kanssa;
eipähän Jannelta äyriäkään tullut.

Lorvi mies! naapurit sanoivat.

Mutta kun minä en _saata_ sitä moittia.

Ranstakkaa!

Janne tuli kumminkin taas, päästiin vähän parempaan elämisen alkuun.

Työtä Janne teki kuin mies, kun alkuun pääsi, se vain että sitä ei
kestänyt kauan.

Mikä hänessä todella mahtoi olla: tulee, menee, on vähän aikaa,
katoaa taas — olla ja ei; antaa Mantan elättää lapset, itse rappiona
Raitasella, jolta Raitasia on maailmanrannat täynnä, ja tämä hymyää
lempeästi, kun toinen kolisee päissään narisevia portaita ylös:
Terveisiä maailmalta! Kuinkas jaksat Manta? hän siinä tuoksahtelee.

Mutta kun on selin nyt, hupaisesti katsahtaa kahvikuppinsa takaa, ja
sen kun sormellaan vähän on näpäyttänyt Mantaa poskelle, taas rauha ja
rakkaus.

Viimeksi kun niin tuli kotiin, se oli tapahtunut niin pontevasti, että
siitä yritti olla pysyvät seuraukset.

Janne oli ollut useita vuosia poissa.

Sillävälin oli tapahtunut perheen elämässä muutoksia. Kun pieni mutta
kumminkin oma asunto maaseutukauppalassa oli mennyt vasaran alle sen
kolttosen takia että Janne oli humalapäissään ampunut miehen, ei murhan
aikomuksella kyllä, mutta rikollisesta varomattomuudesta, ja joutunut
maksamaan vahingonkorvausta, oli Manta kolmen lapsensa kanssa Jannen
poissaollessa muuttanut Helsinkiin koettaakseen onneaan ominpäin. Hän
oli löytänyt sopivan kivijalkahuoneiston, jossa oli leivinuuni, ja
siellä hän alotti Jannen ammatin. Se ei käynyt loistavasti, vaikka
toimi ei vielä ollutkaan trustiintunut, mutta elihän.

Vanhin lapsi, Heikki-poika, oli Jannen sukulaisen, kamreerisedän
välityksellä päässyt kirjapainoon oppiin, mutta ei ehtinyt siellä kauan
olla ennenkuin kuoli. Poika oli kuukausia sitten haudattu, mutta risti,
valkoinen puuristi, oli vielä ovensuussa, kuin muistona; Manta ei
tahtonut voida viedä sitä hautausmaalle.

Sattui Manta eräänä iltana istumaan himmeän lamppunsa ääressä Sanaa
katselemassa, kun tahtoi yksinäisyydessä luottavainen luonto loppua,
niin alkoi kuulua kolinaa eteisestä. Joku siellä kompuroi, kaateli
astioita hapuillen avainta.

»Päivää Manta, terveisiä maailmalta!», tuo vanha juttu.

Se oli tietysti Janne.

Hän oli saanut Valparaisoon lähetetyn kirjeen, koska osasi tulla.

Siinä hoiperrellessaan hän tulee kaataneeksi Heikki-pojan ristin sekä
vielä lampun, niin että yrittää tulla tulipalo. Kun Manta on saanut
toppatakillaan sen sammumaan ja valon valjuun kynttilään, huomaa Janne
ristin lattialla. Selvästi kauhistunein ilmein alkaa tylsä mies siihen
tuijottaa.

»Se on Heikin — — —», Manta kyynelsilmin, jota Janne kyllä ei huomaa.
Mutta ymmärtää kumminkin niin paljon että vaihdettuaan tuolille,
rupeaa, pää hervotonna riippuen, juopuneen tavoin hillittömästi
nyyhkyttämään.

Ylijännittynyt mielenliikutus tästä kaikesta on niin voimakas, että
Janne vaipuu uneen, ja on naapurina asuvan suutarin vaimon kanssa, joka
on tullut katsomaan mikä meteli Mantan asunnosta kuuluu, nostettava
vuoteeseen. Siinä hän pian rupeaa äänekkäästi kuorsaamaan. Sattuu vielä
seinän takana suutari, joka itse on vähän toisellakymmenellä, ruveta
soittamaan harmonikkaa.

»Siat», suutarin vaimo tiuskaisee itsekseen. Manta vain surullisesti
häneen katsahtaa.

<tb>

Se onni tästä oli, että Janne nyt muuttui, ja pitkäksi aikaa.

Tehtiin työtä reippaalla halulla, eikä mies kolissut enää humalaisena.

Niihin aikoihin sattuneen järkyttävän kansalaissodan jälkeen perheen
tila yhä parani. Amerikan kansalaiseksi kun oli Janne joskus joutunut,
siellä sodassakin ollut, häntä ei otettu punakaartiin, ja kun oli
mieleväänkin, hiukan herranomaisena, valkoiselle puolen kallistuva,
hän päinvastoin joutui suojeluskuntaan, ja siihen kuuluvana tuli sodan
päivinä tehneeksi työn, joka kohotti hänet kellariasunnostaan aivan
paraatioven haltijaksi gentlemanniksi:

Kerran Janne tuo päävahtiin joukkueen punakaartilaisia, jotka hän on
yllättänyt eräässä kellarissa: »Kädet ylös!» hän on huutanut ankaralla
äänellä, yksi ainoa yksinäinen mies, ja tähdännyt kiväärillään.
Kaartilaiset antautuvatkin, jota he luonnollisesti eivät olisi tehneet,
jos olisivat tienneet että tähtääjällä ei ollut kiväärissään, eikä koko
miehellä, yhtään panosta.

Siinäpä urhoollinen mies!

Kun oli vielä ruotsin- ja englanninkielen taitoinen, Jan Lindberg
kiinnitettiin etsivän keskuspoliisin palvelukseen.

Vanhana purjehtijana hän katsoi oikeudekseen käyttää kapteenin
arvonimeä, vaikka ei ollutkaan merikouluja käynyt, eikä nyt oikein
sille tittelille arvollinen henkilö.

Meni hyvin, ison aikaa, mutta tuli kumminkin kolttonen, joka tuli
Jannelle kohtalokkaaksi. Eräänä päivänä hän jossakin maaseudulla
vangitsee oman päällikkönsä, pitäen häntä itsepintaisesti saaliinaan.
Hönttihän mies on, antaa mennä! Mutta jos sentään koetettaisiin vielä,
vähän alemmassa tehtävässä.

Olisiko Jan Lindbergille jo ehtinyt kehittyä ambitiokoppavuutta,
olihan hän yhtä arvokasta sukua kuin nuokin päälliköt, niin että otti
sisulleen muistutuksen, vai rupesiko todella taas sytemään vanha
levoton kaipuu.

Hänen täytyy ottaa hyyry!, Janne Mantalle.

Silloin Manta valahti:

»Älä hyvä Janne!», hän kyynelsilmin, mutta hellään tapaansa, »älä jätä
meitä, kun ei Heikkiäkään enää ole; jos vielä sille tielle jäät!»

»Se on nyt viimeinen kerta!»

Olikin sitten niin.

Kokivat päällikötkin estellä: ei pidä kapteenin niin pahakseen ottaa,
sotilaallinen järjestys se kun on semmoinen!

Kyllä hän menee!

Vanhempi mies, voisiko enää matruusina mastoonkaan kiivetä, sillä
purjelaivalle hän, muut ei ole laivojakaan? Voi mitä voi. Mutta
kun taas pasaadi liehuttaa kaulaliinaa, touvit soi ja laiva keinuu
komeasti, se oli elämää; sillä lämmöllä sitä sydän jo paloikin sen
minkä vielä tarvitsi. Eläkööt ja olkoot! Pääsiväthän!

Niin Janne sitten meni, vain sen kerran enää.

Eikä sitten koskaan.

Sillä ei kulunut kauvaakaan kun tuli Amerikan konsulivirastolle tieto
että Jan Lindberg niminen merimies oli pudonnut mastosta Atlannilla.

Sen piti päästä; meri vei omansa.

<tb>

Jonkun ajan kuluttua, kun ei enää tarvinnut osanoton takia kaunistella,
suutarin vaimo, jonka naapuriksi vanhaan kellarikerrokseen Manta taas
oli alennettu:

»Älä piittaa mitään! Päässyt kuollut vuorostansa; ja olihan se
sellainen vähän mikä oli!»

»Niin mutta kun minä sitä niin rakastin; en minä malttanut —»,
entisestään kuihtunut ja kutistunut Manta, hymy sammuvassa silmässään.




Valkoinen lakki


_Valkoinen lakki_! — Ihminen, kansalainen, nuori Herkules!
Siihen saakka orja, N:o Se ja Se, pienellä s:llä oikeastaan,
merkityksettömässä läksypataljoonassa, kukaton yrtti mättäällä, ei
lennä mehiläinen, ei äkkää kulkija; olit eli ei, se ei kiinnostanut
ketään.

Mutta valkoinen lakki! Vaikkapa ensin vain lyyraton, mistä puodista
tahansa ostettava, mutta kumminkin valkoperäinen, niinkuin niitä oli
ennen jonkinlaisia purjehdusseuran lakkien tapaisia fantasialakkeja.
Sen päähäsi siinä 6:nnelta, 7:nneltä luokalta päästessä, kun oli kevät,
hiirenkorvalla koivu, ja fregatti laski lahdelle Itä-Intiasta. Tuli
samettipuseroisia tyttöjä vastaan. Joku kääntyi Hovioikeuden puiston
santatiellä taakseen katsomaan: Katos, se on oikein nätti poika!, kun
eilen Källmannin puodissa kepin ostanut esioppilas oli mennyt ohitse.
Sattui hänkin juuri silloin taakseen katsomaan, ja tuntui hauskasti
ailahtavan sydämessä.

Ja kun sitten pataljoonan musiikki soitti Hietalahdessa Merikannon
»Kesäillan valssia», lipla löi lepikon kiveen, ja miltei tyyni ulappa
hohti ilta-auringossa kaukomaitten kuvitteita; hauskapa oli olla vaikka
vain tuo valkoinen fantasialakki päässäsi. Se oli jo umppu, lintu
lennähti lähempää ohi, perspektiivejä —, suuri tulevaisuus väipähti.

Kuljit jalkamatkalla, August Ramsayn ohjeitten mukaan. Mikä ero
huomiossa, vaikka vain lyyraton lakki päässäsi, mutta kunhan valkoinen,
ja vielä keppi: _maisteri_ on hyvä ja tulee tänne kamarin puolelle!
»Maisteri» —, palsamisana; luulivat jo ylioppilaaksi esioppilasta
N.N:ää.

Hullukin hukasi. Muistat aina, kun kesänviettopitäjässäsi käväisit
valkoisine lakkinesi Kunnalliskodissa, jossa sinulle johtajatar — kah,
aivan somalla silmällä katsahtaen — näytteli nähtävyyksiä. Tulitpa
poloisten mielisairasten osastoon. Siinä avoin ikkuna-aukko, mutta
tanakat puuorret edessä. Niiden takana hullu.

»Taitaakos maisteri (hänkin: »maisteri»!) monta kieltä?» hän päätään
kallistellen.

»Noo, aina sitä jonkin sanan.»

»Taidan minäkin! Minä puhun saksaa, ranskaa, enkeliskaa, tinaa,
lyijyä...!»

Hän siitä »enkeliskasta» enkliska-tinan kautta oikeaan tinaan ja siitä
lyijyyn. Sitten hän, kuin orava, kapuloitaan myöten katon rajaan, ja
sieltä taas päätään kallistellen killisteli.

»Saksinen, entinen kräätäri, joka sekosi liiasta lukemisesta»,
johtajatar selittää keppiniekalle komealle pojalle.

<tb>

Mitä sitten kun sait sen oikean lakin Bacherilta, Helsingin
pasaasista! Huumaavin hurraahuudoin, aina kun joku uusi tuli valkoinen
lakki päässään ulos puodin ovesta! Huumaavin tuoksuinkin, kun oli
ruusukimppuja.

Leuto keväthämy. _Hämy_, tohiseva hämär todella täällä, vaikka siellä
kotona Pohjanmaalla tähän aikaan illalla kajava päivä!

Suhisevat suuret puut Kaisaniemessä, jonka Meripaviljongin avoimista
ikkunoista kuului Töölönlahden loiske.

»Ljusa, härliga sommarkväll» — — —, laulu soi. Ljusa! vaikka oli jo
lähes pimeä ja kaasut lepattivat.

Mutta se oli hengessä tarkoitettu, kun taivas oli auennut.

»Häfves mitt bröst — — —»

Jaa, kyllä se nousikin. Soinin Jukka, vanhempi siivis, karonkkaan
kutsuttu, kilisti lasiaan.

»Hyvät _herrat_! (huomaa: »herrat»!) Kun te nyt astutte akateemisina
kansalaisina avaraan maailmaan, toivon teille lujuutta elon taistelussa
(hän oli teologi), intomieltä isänmaan puolesta, kaikkea hyvää ja
kaunista — — —»

Vanhat siivikset — mukana oli myös vähän aikaa kotilyseossa opettajana
ollut Enström — huusivat eläköötä kaikkien noustessa seisaalleen.
Se oli kuin keisarihymni ja »Maamme-laulu» ennen paraatissa,
keisarihymniäkään ei silloin vielä ymmärretty oudoksua, korkeinta
komeutta ja kunniaa, mitä kuvitteli.

Nuoret beaanit olivat niin häkeltyneitä etteivät osanneet vastata
mitään ennenkuin vasta pikkutunneilla, jolloin primus, Laamanen,
konventin puheenjohtaja, kiitti vanhempia tovereita ja — Alma Materia,
jota nämä muutamat hyvin erisuuntaiset ja -arvoiset ainekset muka
edustivat.

Mikä ihana vapaus!: Pöllyyttää pitkää kultavöistä sikaaria, kaataa
lasiinsa mitä tahtoi, tarvitsematta alinomaa vilkua näkikö kukaan — se
oli senaikainen katsomus — laulaa sydämen halusta kaikkea sytyttävää
ja romanttista. Oli »_itse_», omin aattein, omin auroin, niinkuin
oli luettu Niilo Mantereen runosta. Lyödä vaikka päänsä seinään, jos
tahtoi, omapahan oli!

<tb>

Kun sitä meni aamulla lintuin laulaessa kotiinsa ja sattui näkemään
Mikonkadun peililiikkeen ikkunasta kuvansa: vaalea päällystakki,
vaaleat ison ristiruutuiset housut, bambukeppi, ja sitten
kultalyyryinen _valkoinen lakki_, vapaasti aaltoovan peräinen, joka oli
suomenmielisyyden merkki, se oli satua, niinkuin sankarisatua. Eihän
sitä iljennyt muuta kuin minkä vilahduksena näki. Mutta se jäi mieleen,
tuhanneksi vuodeksi pianaikaa, joka sen ajan näki.

Niin sitä asteli edelleen kortteeriansa kohden. Tohisivat Ateneumin
päädyllä puut niinkuin nytkin, lauloi aamun viri vielä yönuinuisessa,
kuolleessa kaupungissa. Pysähtyi beaani kotvaksi, kun muisti
koulukaupunkinsa ruotsinkielisen Kaarlo Grönqvistin suomenkieliset
lentosanat: »Tää Suomenmaa mun toimen saa, sen eestä vaan mä ainiaan
teen työtä saakka kuolemaan!» Ei muuta kuin kivimuuri, muuri tuolla,
toinen täällä, se vain että halava eli, vaikka näytti kuin kivestä
kohoavan, ad astra jokatapauksessa, aidan rautaorsi, karu, askeettinen
istuimeksi, mutta sille valkotakkinen joksikin silmänräpäykseksi. Hän
ei juuri pannut käsiään ristiin, mutta hengessä samanarvoisesti hän
vannoi hiljaisuudessa tuon Grönqvistin valan.

Meni pois, ja oli kohonnut.

<tb>

Kolme äijää, jotka vielä elivät, sattuivat kävelemään sielläpäin.
Mennääs Kaisaniemeen, minkälaista siellä? Muistatko?

Niinhän sitä — — —

Oli se soma juttu, muistatteko sitä vielä, kun Topelius piti
raittiuspuheen kapakassa? Se oli sillä lailla, että niitäkin oli erältä
ystävyksiä, jotka olivat sopineet mennäkseen pienelle muistoistunnalle
samaan muinaiseen Meripaviljonkiin, jossa niin paljon.

Menivät jo toiset sisälle lieden lämpöiseen viluna turkkipäivänä, mutta
Topelius myöhästyi. Ei tule.

Vahtimestari katsomaan isolta puolen, jos siellä näkynyt.

Siellä hän onkin, pitämässä puhetta, kun raittiusseura »Pohjan Leimu»
oli vuokrannut hotellin koko isonpuolen vuosijuhlaansa varten. Oli
eksynyt hajamielisyydessään sinne, vaikka Meripaviljonkiin piti, josta
iso ilo: Ajatella: setä Topelius tulee kunnioittamaan juhlaamme! Ukko
Zachris vähän ihmetteli ympäristöä: täällä tanttaa, klanipää-kolleegaa,
nuorta neitoa kahvipöydän kimpussa; hän muistaa Snellmanin leimuavaa
puhetta, höyryävää punssimaljaa ennen. Sitähän meidän piti ukkojen
kanssa istua. Hummeria, sardiinia vanhalta muistolta ja pari
akvaviittipaukkua.

Eikö professori lausuisi jotakin sanaa? Mikäpä siinä? Hän kilistää
kahvikupin laitaan ja Sylvia lauloi, tällä kertaa raittiutta.

Raikuvat kiitokset.

Puheen päätyttyä vahtimestari, vanha Nilas, tulee, kuiskaa jotakin
Topeliuksen korvaan. Tämän täytyy välttämättä mennä, hän ei
valitettavasti jouda jäämään.

Sitten muisteltiin muutamaan vanhaan kunnon toveriin vähän muinaisia.
Meripaviljongissa muinaisin muodoin. Irti maailman melusta, pauloista,
pahasta. Nilaskin hymyili iloisella silmällä kantaessaan vanhaa,
perinteistä maljaa sisälle.

Nämä myöhemmät kolme äijää, se, joka oli vannonut Ateneumin aidalla,
ne toiset, jotka ehkä myös olivat jossakin jotakin vannoneet, nämä nyt
siis:

»Käydääs Meripaviljongissa! Eivät tienneetkään silloin mikä
merkkipaikka se oikein oli, vaikka tuon Topeliuksen. Siellä istuivat
suuret miehet hupia, mutta myös vakavinta totta Isänmaan nimessä.

Nytkin oli kaunis kesä, oikeastaan vielä kauniimpi kuin silloin,
varhaiskevät pienine lehtineen, silmuineen. Lahtea täytetty,
aallonpienet harmaat, vaikka ne ennen sinisinä solehtivat.

Vähän kuin ailahdutti mieltä, kun he raskain askelin, kepeillään vähän
jo kuin vaivalla tukien, etenivät hiekkakäytävää.

Mutta siellä ei ollut mitään. Lukossa, pyykkivaatteita, rojua edessä,
ikkunat autiot.

Mennäänkö kysymään?

Ei mennä.

He tulivat vakaviksi: transit — — —

Transit — — —

<tb>

Ei muuta kuin mennä pois.

Tosin, kun ummisti silmiänsä aina joksikin räpäykseksi, niitä
valkolakkeja vilisi, parvin, kaikui laulu ja hurraahuudot raikui.
Topelius, Runeberg — — —

Mutta täällä niitä kuuluu vielä Vappuna laulelevan luonnossakin! Riemu
riemulle!

Aivan!

Mitä mieltä, mitä vannoivat? Sen he vain ajattelivat, sillä kuka sitä
nyt, että _vannoi_.

Muuten vain mentiin maailmaa se mikä mentiin, tultiin tähän minähän
tultiin, mitähän tehtiin, mitä oltiin, ja nyt mennään sen pitkän, hyvin
pitkän tien.

On niitä valkoisia lakkeja aina.




Paalu


Heiluinko minä tässä vanhuuttani, vai heilahtiko tuo paalu, Koivulaisen
hautapaalu, niinkuin niitä on paikoin vielä täällä Etelä-Pohjanmaalla?
Eivät ne ole ristejä, joita vain muun Suomen kansa tuntee, kun
ovat puusta, ne ovat laudasta nikkaroituja vähintäin kaksi-, usein
kolminivelisiä rakennelmia, alaosa I. jalka leveämpi, yläosa soukempi,
ja päällä sivuttain kahden puolen kallistuva kulmalla oleva katos.
Vanhoja, ikivanhoja rakennelmia, jonkatyylisiä olen viimeksi nähnyt
Liettuassa.

Tämä paaluko se nyt heilui? Tietenkin minä jotenkin hojaannuin, mutta
minusta se kyllä olisi voinut heiluakin, niin elävästi muistin kuinka
Koivulan Matti, paalun alla lepääjä, kerran maantiellä tuli vastaani
hoiperrellen ja möyhkäten. Hän oli tietysti silloin juovuksissa, ja
aikalailla.

Olin vain muuten terveydekseni sunnuntai-iltana kävelyllä, niin
sieltä, vähäisen tien kaartuman takaa alkaa tulla hontturoida mies.
Toiselta puolen maantien toiselle, tehden äkillisiä pysäys- ja
nytkähdysliikkeitä, joka olisi vaikuttanut humoristiselta, ellei se
samalla olisi ollut vähän peloittavaa, ja vastenmielistä ainakin, minä
kun en kärsi päihtyneitä, olivat herroja taikka narreja.

Puikahdin tienoheen näreikköön, mikä sen tietää saattaa pian lyödä
puukolla, sen verran, ja siihen ne kyllä ovat tolkulla.

Näin, tulijan kohdalleni päästyä, kuinka hänen silmänsä laimeina
seisoivat päässä, tuijottaen tyhjää etäisyyteen, miehen horjuessa,
mäiskähdellessä pieksusaappaissaan mitenkuten menosuuntaan.

Mutta sehän on Koivulainen, tuttu mies!

Kuinka Koivulainen tuossa tilassa! Kotvulainenhan oli ollut minun
tupaani rakentamassa, miesten mies. Näin Koivulainen:

Nurkka suoraksi, seinä kauniilla, tasaisella aallolla, joutuin,
rakennus nousi.

Päivällislevolta kuin kronomeeteri minuutilleen, aamulla tasan,
mieluummin ennen, illalla myöhemmin. Sitä lajia humoristi, ettei
koskaan itse nauranut, muut vain sutkauksilleen, jotka tulivat
yksivakaisista kasvoista. Kirkosta puhuttiin. Hän ei juuri kirkkomies.
Yrittää jonkin kerran: rupeaa niin pahalainen painamaan, ettei
taas pitkään aikaan. Mieluummin istuskelee, makailee kortteerinsa
pihamaalla, kaukaa kun on, linnutpa laulelee ja päivä paistaa
mukavasti. Ja jos siinä uni tulee, tulipa vain, ei ole pilkkakirveitten
vahdattavana.

Kävipä näinkin:

Koivulainen tulee lauantai-iltana:

Hän ei enää tulekaan maanantaina. No, mikäs nyt?

Se on niin, ei hän tiedä, ei sitä viitsi olla, kun on sellainen mies
kuin tuo Luhtalainen.

»Se on sellainen kelju, silmänpalvelija, sen sais panna pois», hän
vihdoin, kun olen saanut suostutetuksi jäämään.

Luhtalainen oli ollut laiska, alituinen myöhästelijä ja naulanvaras.
Häntä ei Koivulainen viitsinyt nähdä.

Olin saanut Kolvulaisesta mitä edullisimman käsityksen.

Nyt oli kulunut melko pitkä aika.

Oliko Koivulainen sitten ruvennut ryyppäämään, aivan retkuksi
heittäytynyt, kun nyt tuossa tilassa?

Ei sen paremmin kuin ennenkään, ei ollut mikään raparyyppääjä ja
hoijakalla ajelija, sain kuulla. Oli vain ottanut, joskus, joskus
sunnuntaisin, tarkkapa lauantai-iltoina, mihinkä matkaan joutuikin.
Eikä hänestä sen pahempaa tiedetty.

Saattaako siis ihminen olla sekä sika että pakana samalla kertaa, mutta
tulla omasta velvollisuudentunnosta telineille minuutilleen, hakata
hiessäpäin myöhäiseen iltaan, panettaa pois vielä toisen laiskimuksen,
käydä miesten miehestä? Tulla toistekin, säntilleen, kun lupasi, vaikka
toinen livisti, meni muuhun työhön, kun oli miehistä puute, vaikka
hänkin oli luvannut.

Mitäs sanot, professori? Psykologi, filosofi, teologi? Katso
kirjoistasi mikä tämä tällainen tyyppi on!

Onko niitä?

Jos ei, pane ainakin tämä Koivulainen, Koivulan Matti, jonka
hautapaalun ääreen nyt pysähdyin, ja joka oli aivan kuin heilavinaan,
kun muistin kuinka hän silloin tiellä ja minä pensaasta, piilosta
tirkistin villiä miestä.

En minä tiedä, olin mikä olin, en minä ymmärrä sinun muistoasi tuomita.

Niin, vielä:

Kalpa hän sitten pian kuoli, kun sillä lailla siellä maantielläkin − − −

Tuli äijä, istahti keittiöni puuarkun päälle.

Joo, hänpä se Koivulan Matti, joka tässä timprasi.

Pikapuoliin kääntyy viimeiselle kymmenelle: ja on ollut vähän sitä ja
tätä, kun on lapset maailmalla, eikä enää oikein käy tuo telineillä
olo; heilahtaa pian alas.

Annoin hänelle, pakotin ottamaan sata markkaa. Hän kun veisti semmoisen
kauniin aallon, että sadan vuoden perästä vielä Helsingin herrat
ihmettelevät: onpa siinä ollut taitomies, kukahan mahtoi; aivan
taiteilija!

Koivulainen se vain, joka nyt lähti kävellä kepsuttamaan viittä virstaa
kotia päin.

Pian sitten kyllä kuoli, ja pantiin paalu, tämä, jonka edessä minä
seisahduin ja ajattelin jonkin ystävällisen ajatuksen, vaikka heiluikin
silloin maantiellä ja mulkoili.




Se palsamitten kauneus


Se on merkillistä kuinka tuollainen tyttö kuin tuo Peltolan Lilja on
naimaton, sanoivat, viimeaikoina useinkin. Niinkuin madonna, aivan
todellinen madonna, niin, onpa harvoin nähtykään madonnaa, jonka voisi
asettaa tämän Liljan rinnalle.

Mutta voiko talonpoikaistyttö olla madonna ja ylimalkaan kauniskaan,
jossakin sivistyneessä mielessä?

Kylläpä vain, ja varsinkin mitä rotua tahi heimoa on. Saattaa
tavata joskus kreikkalaisempia kasvoja kuin itse kreikkalaisten,
ja roomalaisiksi keisarinnoiksi ne sopisivat monesti paremmin kuin
Messalinat. Niissä on klassillinen hienous, mutta ei julmuutta.

Tämä Lilja oli sitä lajia. Niin hieno hipiäkin, että aina vähän
kalpeat, säännölliset, hieman kyömyisellä nenällä varustetut kasvot
tuntuivat kuin kuultavan läpi. Ja silmät olivat niin nauravat, aina ne
nauroivat, vaikka muut kasvot olisivat olleet kuin sfinksin, niinkuin
ne usein olivatkin. Ei hän nauranut paljon, nauroiko koskaan, mutta
silmät leikitsivät.

Niin, miksikähän hän oli naimaton; noin hienosta Liljasta ei voinut
sanoa mitään ivallista.

Muut sisarukset olivat naimisissa ja hyvissä, aivan herrasnaimisissa.
Peltolan vävyt olivat kaikki vähän lukeneempaa ja oppineempaa säätyä
kuin tavallisen talonpojan.

Mutta tulinpa sitten tietämään Liljan elämäntarinan, ja se oli
sellainen vähän erikoisempi. Ei tarvitse kaunistella, ei kuvitella,
kirjoitti vain niinkuin asia oli, ja niinkuin minä tässä kirjoitan.

Oli poika, jonka nimi oli tuo Suomessa ei niinkään harvinainen Matti.
Hän oli tavallinen poika, ei sen kummempi kuin monet kymmenet ja sadat
muut Matit näköjään, mutta mikä lie ollut sisältään, se on eri asia,
niin vain oli käynyt, että Lilja oli rakastunut Mattiin ja Matti
Liljaan. Ja niistä piti tulla pari. Mutta kun Matti ei ollut mistään,
talosta ei, eikä torpasta eikä edes mäkituvasta, olihan koturin poika,
niin siinä nousi vähän vaikeuksia vastaan.

Eihän tienneet vanhukset ja muut sukulaiset, mitä näillä kahdella oli
välillään. Vaikka ei lutissakaan enää maattu, oli metsäpolkuja, oli
lepikkoisia järvenrantoja ja muuta sellaista siimestä, ainahan he
saattoivat tavata. Ja kun vanha väki oli raamatunselityksessä taikka
vieraskäynnillä, joille Lilja ei ollut velvollinen tulemaan, saattoipa
Matti silloin istuskella Peltolan edustupakamarissakin rauhassa,
jutella nuorten välisiä juttuja, vieläpä soitella ja laulella. Matti
oli näet soittoniekka ja hänellä oli hyvä ääni, niin että hongikko
kajahteli.

Ja asiat kehittyivät niin pitkälle, että vihdoin tuli tuumasta tosi.
Kerran sopivalla hetkellä Lilja tiedusteli äidiltänsä: olemme aikoneet
Männistön Matin kanssa yhteen. Silmät eivät silloin nauraneet, ne
katsoivat vain alas äidin ja isän kammarin riepumattoon. Ja Lilja oli
vakava, huulet tahtoivat kuin vähän vavahdella, sillä hän pelkäsi
etukäteen, kuinka kävisi. Niinkuin kävikin. Äiti oli lempeä ihminen,
hymyili aina, muutenkin eikä vain silmillään. Hän oli punakka ja kovin
terveen näköinen. Mutta nyt hänkään ei hymyillyt. Vähän vaiti oltuaan
hän lyhyesti sanoi: »Siitä ei tule mitään!»

»Kyllähän me olemme sen huomanneet ja isän kanssa on siitä puhuttu,
mutta antaa nyt olla. Ja vaikka minä suostuisinkin, niin isä ei
ainakaan.»

Ja Lilja oli kainon luontoinen, niinkuin lilja ainakin, Peltolan
perheessä ei ylimalkaan riidelty, asiat sanottiin niinkuin ne olivat
ja siihen tyydyttiin. Siihen oli Liljankin ollut tyydyttävä ja Matin.
Siitä tuli kohtaus rantalepikossa autereisena iltana ja siihen asia jäi.

Mutta unohtiko Lilja Matin? Ei. Sitä se juuri oli tämä naimattomuus,
siitä tämä vakavuus, kun madonnan kasvot kuin kivettyivät ja silmätkään
eivät enää niin nauraneet kuin ennen. Kyläläiset ja pitäjäläisetkin
jäivät ihmettelemään. Sitä nimittäin, että Lilja ei ottanut muuta
miestä. Tulijoita olisi ollut vaikka kuinka paljon. Mattia ei
ihmetelty, tilaton, toimeton mies, ja vielä kuuluisan Männistön Maijan
poika, joka akka olikin sellainen muija, että sanoi halki ja pahki
kunnanmiehillekin. Mutta isä Kustaa oli lempeä, käsin käänneltävä
mies, joka oli siinä suhteessa Liljan kaltainen, että hänkään ei
hymyillyt koskaan, mutta eivät myöskään silmät hymyilleet, ne vain niin
surumielisesti, nöyrästi ja mietteliäästi seurasivat tapahtumia.

Matti oli kai tullut niin paljon äitiinsä, että tuo kielto häntä vähän
vaivasi. Mitä varten Liljan piti niin totella ja taipua. Ei nyt ole
enää ajat niinkuin ennen, vapaushan nyt on kansalaisilla.

Kai hän siitä suutahti sen verran, että kävi niinkuin kävi. Hän joutui
maailmalle niihin näihin toimiin, työläiseksi. Mutta haitari hänellä
oli ja hän soitteli tanssipaikoissa ja naiset alkoivat parveilla hänen
ympärillään, oli missä oli. Parveilivatpa mitä parveilivat, usein Matti
haitarinsa yli näki siitä ihmisten turhasta vilinästä Liljan kasvot,
nuo kalpeat, kauniit, niinkuin ei kenenkään muun; suuret siniset silmät
vain olivat niin surulliset. Mutta olkoon! Kun ei niin ei. Matti alkoi
fokstrottinsa vauhdilla taas.

Ja sitten hän joutui paulaan. Huonoon, pahaan paulaan, joka kuristi
hänet. Mikä naikkonen lie ollut, laulukuoronkin jäsen, jonkinlainen
etulainen hempukka, sen Matti otti.

Mutta siitä tuli surullinen tarina. Elämä alkoi pian mennä tavallisilta
raiteiltaan, ja kun ei siinä ollut mitään rakkauttakaan, Matti otti
muuten vain kuin vähän suutuksissaan ja hempukka kunnianpyyntöään;
olihan Matti komea mies, ja soittoniekka, sekin vetävää.

Lilja kuuli, mitä oli tapahtunut. Ehkä hän kalpeni vähän, ehkä tuli
harvapuheiseksi, mutta eleli hän kumminkin niinkuin eleli. Elämässä ei
tapahtunut mitään muutosta hetkeen.

Mutta sitten isä kuoli, hän, joka jyrkimmin oli vastustanut Matin
ottamista. Suru siitä vain suureni. Äiti kävi nyt vähän kuin
lempeämmäksi, hän koetti hyvitellä Liljaa, kun näki tämän usein
yksinäisyydessään istuvan edustupakammarissaan ja käsi poskella
katselevan ikkunasta ulos jonnekin. Kaiketi hän sydämessään tunsi
Liljan kohdan.

Liljan kammarissa oli aina kasvanut kukkia. Ne olivat niitä tavallisia
maalaiskukkia, verenpisara siellä ainakin oli ja pelarguunia.
Mutta nyt sinne ilmestyi palsami, tuo palsami, jolla on niin
läpikuultavat lehdet, aivan niinkuin Liljan kasvot, ja kukat niin
kainosti vaaleanpunaiset, kuin avuttoman surulliset, niinkuin Liljan
katse, vaikka silmät olivatkin siniset, nekin olivat tulleet kuin
vaaleansinisemmiksi, kuin lemmikki niityllä, tuo pieni kasvi, josta
ruotsalainen sanoo niin somasti: »förgät mig ej», »älä unohda minua!»
Niinkuin Matti ei kyllä unohtanutkaan, vaikka oli kiivastuksissaan
tullut niin tehneeksi. Matin muistoa se oli tuo palsamikin. Ei
Lilja ollut palsamia nähnytkään ennenkuin sitten jälkeenpäin Sepän
Kallen tuvassa, mutta kun Matti oli monta kertaa laulanut sellaista
laulua, jossa sanottiin: »Se palsamitten kauneus, kuin kahden nuoren
rakkaus», niin hänen rupesi tekemään sitä mielensä, ja hän vei Sepästä
yhden tuohiastiassa. Se oli todella kaunis, Liljalla oli sellainen
aavistus, että se oli myös juuri niinkuin hän. Äiti sitä oudoksui: mitä
tuollaista, eihän sitä enää missään näe. Ja tuommoinen tuohiastia!
Mutta Lilja antoi sen olla ja hoiti huolellisesti.

Niin meni vuosia ja ihmiset yhä ihmettelivät, mitähän varten tuo
Peltolan Lilja ei ota miestä. Muutamat tiesivät kyllä, minkätakia hän
ei ottanut, ja ajattelivat, että mitähän varten niin piti käydä, ja
varsinkin sitten kun Matti kävi kotopuolessaan ja hänestä oli tullut
vähän kuin herra. Hyvä toimi hänellä kuului olevan; olisihan siinä
Peltolan isäntäväki nähnyt. Mutta aikaa meni vain ja pian totuttiin
ajatukseen, että näin kai kaiken täytyi tapahtua.

Aikaa meni paljon. Kuinka paljon? Te nauratte pian, ainakin
ihmettelette, ettekä tahdo uskoa. Talonpoikaistyttö, odottaa ja
odottaa, 20 vuotta! Isän kuoltua siirryttiin vanhasta kodista pois
Elias veljen asuntoon, jonka veljen myöskään ei ollut tullut otetuksi
vaimoa. Oliko siinäkin ollut jotakin samanlaista sattumusta vaiko
muuten vain, siitä ei paikkakunta puhunut mitään, ja sehän sopi
Liljalle olla siinä taloutta hoitamassa. Palsamin hän vei mukanaan,
muitakin palsameja hän oli jo ennättänyt kasvattaa, ja ihmiset
sanoivat, että kyllä se palsami sentään onkin kaunis, vaikka se on
vanhan kansan kasvi. Siinä oli jotakin säälittävää.

Eräänä päivänä puhelin soi. Haloo, Ala-Peltolassa. On, Lilja. Jahaa,
Matti, miten sinä jaksat? Se oli Männistön Matti, hän soitti kaukaa
toimikaupungistaan, ja tuloksena oli, että Liljan täytyi välttämättä
matkustaa, hänen hampaansa olivat tulleet huonoiksi, vaikka ei niissä
kyllä mitään näkynyt, valkeat, tasaiset ja puhtaat ne olivat. Mutta
hän matkusti ja Matin sisaren kautta tuli pian tietoon, että siellä
oli tapahtunut jotakin. Oli käynyt selville, että Matti ei ollut
unohtanutkaan Liljaa. Liljastahan ei koskaan ollut ollut kysymystäkään.
Se oli se maailma ollut Matille yhtä helvettiä, ei mitään onnen
yritettä, ei mitään rauhaa. Niin, kun ei ollut rakkauttakaan.

»Lilja, jos minä pääsisin eroon tuosta naisesta! Muistatko minua vielä
niin paljon?»

Ja niin tehtiin suunnitelma.

Tämän jälkeen nähtiin Liljan joskus hymyilevänkin, hän kuin vehmastui,
nuorentuneena. Madonna oli saanut lisää suloa, kuin keväisen elämän
kauneutta.

Sitten oli käydä onnettomasti. Lilja vilustui, sai keuhkokuumeen ja
joutui sairaalaan. Hän huononi. Sisar oli häntä katsomassa.

»Soittaisitko Matille!»

Matille! sisar ihmetteli itsekseen. Sitäkö se aina muistaa.

Mutta hän soitti ja Matti saapui heti seuraavana päivänä Liljaa
katsomaan.

»Minun täytyy nyt kuolla», Lilja kuiskasi. »Hyvästi nyt.» Mutta Matti
otti Liljan kuuman, hervottoman käden käteensä. »Et sinä kuole, Lilja,
sinä paranet, kun me kerran niin puhuimme...»

Ja Lilja paranikin.

Ihmeellinen käynti. Toisinaan on niin; eivät tiedä mikä siinä auttaa.

Ja sitten näytti kaikki niin onnelliselta. Lilja hääri reippaasti,
hän virkosi nopeasti ja Matti kävi aina silloin tällöin Peltolassa.
Julkisesti jo, ja ihmisten tietoon levisi, kuinka asia oli. Matti
pääsee irti ja he aikovat mennä naimisiin, tuo Lilja ja Matti.
Ikäihmiset!

Vähän sitä kyllä vieraat ihmettelivät, mutta ne, jotka tunsivat
asian, ajattelivat, että mitäpä siitä. Muutamien mielestä se oli jopa
kaunista. Merkillinen ihminen, 20 vuotta, ylikin, odotti.

Matin vaimo, entinen tanssihempukka, olikin ollut todella kirousta
aiheuttava sikälikin, että hänestä ei tahtonut saada mitenkään eroa.
Vääriä todistajia ja ovelaa kieräilyä, mutta vihdoin Matin asianajaja
sai semmoiset todisteet, että kaikki näytti varmalta. Vuosi piti vielä
odottaa.

Ja sitten kävi niin, — — kuin joskus käy maailmassa, niinkuin ei mitään
kaitselmusta olisikaan. Liljaa kai niin elähytti onnen tietoisuus,
sen onnen, jonka menoa hän oli niin monta kertaa edustupakammarinsa
ikkunasta miettinyt, että hän ei muistanutkaan varoa itseään ankaran
taudin kestettyään. Hän sairastui uudestaan.

Matti tuli taas, otti häntä taas kädestä kiinni ja rohkaisi.

Mutta Lilja ei nyt vironnut, syksy kuihdutti hänet nopeasti, niinkuin
oikeankin liljan. Hänellä huomattiin olevan tuhoisasti edistyvä
keuhkotauti.

Sielu oli kestänyt odotuksen, ruumis raukesi.

Kun Liljaa laitettiin arkkuun, hänen äitinsä taittoi yhden palsamin,
johon juuri oli puhjennut kaino, vaaleanpunainen kukka. Hän pani sen
Liljan käteen.

Hilta, johtajan rouva, Liljan sisar, katsahti äitiinsä ja sanoi hiljaa:
»Mutta sopiiko sitä panna? Oikeita liljojahan tavataan käyttää.»

»Pannaan nyt vain», äiti sanoi.

Liljan kädelle tipahti kyynel.




Tähti


Olivat sotineet, ja yksinäiset uuninpiiput töröttivät raunioilla.
Oli koivut hiirenkorvalla ja herkkyyttä mielissä, kun minäkin olin
veisannut hautaan 600 miestä.

Vanha tuomari sanoi:

»Jaa, kyllä tämä talvi on ollut ihmeellinen, sitä ei ole varmaan
koskaan nähty.»

Ja sitten hän kävi kuvailemaan. Niitä värejä, ja niitä tähtiä!

Todella, niin se oli. Olisi vielä voinut huudahtaa niitä revontulia;
aivan täällä etelässäkin!

Niistä tähdistä minä erityisesti muistan sen viimeisen, kevään,
saapuvan suven tähden. En tahdo tietää mikä se on, tuntoni menisi
siihen tietämiseen. Sanon vain että se paistoi länsipohjasta, illalla,
kun yö oli jo kuulakka ja taivas kävi purppuraan sen tähden taustaksi;
vienoon purppuraan, sanoisin.

Tähti oli suuri, kirkas, puhuva, yö hiljainen, yksinäinen.

Olitko koskaan kokenut sellaista?

Honkien välistä törmältä paljaana. Samaa kuin matala klarinetti
pathetique-sinfoniassa, mutta ilman inhimillistä, kiirastetuin sieluin.
Missä olisin sen nähnyt?

Kokousistunnosta, helisevästä vaskikonsertista Kulosaarelle, raa'an
sähkön kirotessa olemisen orjuutta —.

Siihen raitiovaunun kello samaasanovan kirpeästi.

Niinpä kuin tuo tähtikin soisi; tähtitiuku, ystävämme Johannes
Pathmolaisen kristallivirran näkyääni. Se soitti ja vilkutti.

Vilkuttipa asetyleeni: tykin, kranaatin ja silvotut jäsenet.

Tämä rauhan ja herätyksen ihmeen. Sen, kun urpu tunki ulos ja lehti
levittelihe hengessä, viheriää umpustaan näyttäen.

Kevään messu se, mysterio ja sakramentti, mutta ei ihmisen kirjasta. Se
oli korkeampi kuva kuin teeskentelevä vilppi kielesi saa sammalletuksi.

Toivon välähdys pimeään sieluusi jostakin.

Älä sano jumalasta, lausut niin paljon turhaan ja matalaitse sen.
Tunnet vain: siitä pyhästä, joka paloi tähden katseesta, kun se valvoi
ylläsi yön yksinäisyydessä viheliäisyytesi ylitse. Kuulutti sinulle
ihanan suven saapumista, jota et olisi ansainnut. Vilkutti ja taivas
ruskotti purppuraa pahuudellesi.

Kiititkö? Sitä turhaan lausuttua?

Parempi kun et ajatellut ketä, niinkuin et tiennyt mikä tähtikään se
oli.

Tunsit vain näkemäsi korkeuden, ja kohosit itse.

Tästä synkästä, mutta myös niin lupauksellisesta talvesta.

Tuikkiko se enää tulevana vuonna? Ehkä tuikki, mutta et enää nähnyt.

Hyvä kun näit nyt. Kauneimman kuvan suurimman ahdistuksen aikana.

                                                  Keväällä 1940.




Takkavalkea


Jouluaattona, uudenvuodenaattona, juhannusaattona —, riemupa riemulle
remahti, kun ristikarkko roihusi. Keskipäivällä kylvettiin, ja siksi
kun tultiin saunasta, piti sytyttää valkea takkaan, ristikarkko vielä:
kasattiin halkoja ristiin neliölle, ja kun se oli tarpeeksi korkea,
sytytettiin, niin että lieska huminalla syöksyi torniin. Jos vielä
oli kuusihalkoja seassa, se samalla hupaisasi! paukahteli. Oli kuin
valottavinaankin juhlallisesti, aina oli, varsinkin talvisaikaan, sen
verran pimeämpi tupa, että roihu tuntui kirkkaammalta.

Tuli hyvä mieli, oli kuin kohoavinaan korkeammalle tuon tulen mukana,
seisoessaan, istuskellessaan itsekukin vähissä vaatteissa lämmittävän
tulen ulottuvilla.

Valkeissa vielä, niinkuin apostolit, pyhät.

Sillä kertaa; pitihän sitten olla niin paljon pienessä, pimeässä,
Jumalankiitos, siihen tavalliseen pikkupimeään, syntisen
arkiniukkuuteen, siihenkin takkatuli loi lohduttavan kohteensa: älä ole
surullinen, sinäkään Ypyrin Ylli loisnurkassasi, Vappu vanha kylmässä
ovisängyssäsi, kyllä Herra huolen pitää, yksi on Isä ylhäällä!

Kaunista muistoa, vähänkö vain, sitten kaikkeen, kuinka takan ääressä
oltiin, askaroitiin, elettiin. Kuinka tukki jysähti, kun Kaunismäen
Kalle heitti sen huuruisena lattialle, kuinka siitä kiskottiin sälöjä,
kuinka tuoksui, ja yhdellä silmän kiinnipainamalla lensit humisevaan
Huikkoolan korpeen.

Kuinka hyrisi viiden, kuuden rukin sinfonia, karsta rapisi, tulen
ystävällisesti väikehtiessä.

Niin. Mutta en tiedä —; niinkuin siihen sittenkin liittyisi jotakin
surullista muistoa enemmän. Olenko nyt vain satunnaisesti sillä
mielialalla: Tulee ja tulee, yltää, painaa päälle, vaikka minä kuinka
koettaisin rusoisesti ajatella.

Tuntuu nyt tulevan seuraava kuva:

Paloipa silloinkin reippaasti ja iloisesti tuli keittiötupamme takassa.
Iltapäivä, niin että rupeaa juuri hämy lankeemaan, ja jääkukat
ikkunoilla hohtamaan.

Aukee ovi pienellä kiljahduksella; siellä taitaa olla pakkanen.

Kuka sieltä tulee?

Outo köntys, saaliin kääritty pallero yrittää astua korkean kynnyksen
yli. Pane, pane ovi pian kiinni, kylmää tulee!

Marja se oli, kun lähemmä tulen loimea tuli, Loukon Taavan tyttö,
Taavan, joka oli pellavaa lihtaamassa ja häkylöimässä meidän saunassa.

Ei ollut vielä työ loppunut, kauan oli päreen tuli tuikahteleva aina
kun silloin tällöin saunan akkunaa tahi ovea raoitettiin.

»Onko Marjan tullut äitiä ikävä?», sisäpiika Anni kysyy, käyden
pärvöttämään saalin poimuja niin että sieltä alkoi näkyä punaiset
posket ja mustat silmät, oudon suuret, kun tarkemmin katsoi, ja vähän
kolkosti liekehtivät.

Anni oli hyväsydäminen. Kaikki eivät olleet niin, emäntäpiika
varsinkaan. Kovia sanoja heittelivät usein kulkijoille, joita tuon
tuostakin ilmestyi, niinkuin nyt sattui pieni Marja, pyytelijöitä
kylmien taivalten takaa, joille takkavalkea oli kuin lempeä enkeli
tuulesta, tuiskusta.

Sattui Marja tulemaan, juuri kun meillä oli vieraita, pappilalaiset,
nimismiehestä, maanmittarilaiset. Kuljettiin alinomaa keittiötuvan ja
salin väliä tarjottimin, teelasein, totikannuin. Pappilan Berndt ja
Einari, nimismiehen Kalle ja minä elämöimme tilavassa keittiötuvassa.

Marja oli ilmestynyt, johon nyt kaikkien huomio kohdistui.

»Katsokaa, ton jaloista tulee ruohoja!», Kalle kesakoisista kasvoistaan
kuin irvistäen. Hl hi hi!. Marja itsekin, sormi suussa.

Mutta ei minua naurattanut.

Olisiko tullut vereeni kirkon seinällä olevasta taulusta, jossa
puujalkamies ojensi hattuaan ohi kulkeville: »Joka köyhää armahtaa, se
lainaa Herralle!»

Marjan vielä lumisen kengän kärjestä tuli todella ruohoja, kun oli
rikki.

Mahtoi palella.

Sattui juuri äiti tulemaan salista ja kuuli Kallen irvistyksen. Siitä
oli seurauksena että Taava kotimökilleen Marjan kanssa lähtiessään sai
minun yhdet saappaan! kainaloonsa.

Taavan »kost' Jumala!» vähän kuin viilsi sydäntäni, sitä lajia hyvä
minun oli olla.

Vähän samaa kuin sittemmin saman takan ääressä Taavan, kun hän itki
ilosta.

Se meni silloin yli minun käsitykseni: kuinka voi itkeä ellei ota
kipeää? Vasta perästäpäin tulin ymmärtämään.

Kiljui silloinkin ovi. Talvi oli ollut ankara, nyt vielä viimeisiä
pakkasia, vaikka pian täytyi kevään tulla. Kuulin Taavan sanovan
äidilleni:

»Jumalan kiitos, että pääsi pois!», Ja silloin hän itki, saalin
kulmalla silmiään pyyhkien, äitikin itki.

Marja, tuo toisten mukana hihittänyt tyllerö saalin sisässä, oli
päässyt pois.

Sanottiin, että hän oli paleltunut. Tavallaan taisikin olla niin.
Hän oli löydetty pyrynneestä hangesta, mutta hengissä. Hän oli vain
»kaatunut» pimeeseen maantielle, kun tuli taas äitiä ikävä ja lähti
perään. Kaatumisella näet kansa ymmärtää myös sitä kun kaatuvatautinen
lankee. Siitä sairastunut, eikä kestänyt.

<tb>

Taava oli nyt tullut sitä ilmoittamaan, ja samalla pyytämään meitä
maahanpanijaisiin, kun oli ollut niin paljon meillä työssä.

Siellä minun sitten piti ensikerran veisata julkisesti. Yksin näet.
Isän kanssa yhdessä olin kyllä jonkun kerran koettanut, sen Mäkelän
Jukankin arkun ääressä. Mutta nyt ei isä voinut tulla, oli niin paljon
asioita, haudattavia ja muuta itse kirkolla, eikä sattunut olemaan
ketään virttä aloittamaan pystyvää. Taikka eivät ehkä tahtoneet,
panivat vain minut, kun oli pieni haudattavakin.

En osannut muuta virttä valita kuin mitä isä oli usein veisannut, sen
»Mä kauniin tiedän kukkasen».

Kun alotin, Taava aivan tyrskähti, ja ne muutkin näkyivät pyyhkivän
silmiään, mutta minä veisasin päähän asti urhoollisesti, pitkin
sävelin, niinkuin isäkin.

Takassa paloi silloinkin tuli, vaikka riutuva, olivat keittäneet
kahvia, ja minäkin olin saanut.

Ulkona paloi jo rusko, kun me lähdimme, ajoissa, että ennättäisimme.

Isä otti portilla vastaan samalla virrellä, sattui, jolla minä olin
kannen kiinni veisannut.

Mutta olihan se kaunis virsi.

Kellot lauloivat.

Minusta nekin lauloivat, en tiedä, nyt erityisen kauniisti, kun oli
Marja, se, jonka kengästä ruohoja.

Kun Marjan pieni arkku oli mullattu maan poveen, taputti Taava minua
poskelle ja hymyili samalla, kauniisti, vähän surullisesti, mutta
ystävällisesti. Ja kun takkavalkea hiljaa väikkyy, se on vieläkin
samaa, siinä on jotakin ilosta itkemistä.




Kytö


Tiesitkö kaupungin kansliamies, kirjamies, kerhomies, mikä oli kytö?
Kytö...? Mitä vielä tiesit! Kytösavusta olit jotakin kuullut, mutta
olitko tuntenut, nähnyt leijaavan, ja tulen kiiluvan? Et ollut. Koska
olisit? Tupakin savussa olit istunut, levyä kuunnellut, tullallaa,
silloin kun olit illalla vapaa viheriäverkaisesta virastasi, olit
ehkä hiekkarannalla lekotellut, postimatkalla pasteerannut, kun olit
lomalla. Mutta kytöä! Siitä sinulla ei ollut aavistusta.

Mitenkä siellä ensin kirves kopsahteli, sitten kuokka välkähti ja
ruskeat kannot rusahti, risut, varret roihusi ja savu meni maata pitkin
kuin jänis, ryskyttäjiä karkuun.

Ja kun sitten oras tikitti, musta vesi solisi purossa, nousi
nauriinvarsi ja itse sininen mukula varttui suuhusi.

No mitä tuosta! Niinpä vain, onhan meillä leipäkortti, jolla haetamme,
mitä sitä sitten kydöstä, oraista ja ohrapellosta. Kukapa tosiaan
tuli piitanneeksi pitkän tien takaisesta pellosta, muutamasta ohra-,
kaurakokkosesta ja säkillisestä jyviä kytöläisen köyryisessä selässä.
Saihan sitä vielä, jumalankiitos!

Kuinka kauan sai, kun maa pieneni, kyntäjät kaatuivat, kaatuivat täällä
ja siellä, räjähti, järisi ja hävisi, tuhosivat, turmasivat kautta
maailman.

Niin minäkin ajattelin että jospa se Olli sanoi oikean sanan kun se
pani huutomerkkejä siihen Tähtitorninmäen perunakirjoitukseen: — —
— kukkaa tässä, rapattia, rakkaria! Ja ajattelin että jospa minäkin
koettaisin. Tekisin kydön, savuttaisin, polttaisin, kuokkisin Ja
kiskoisin juuria.

Jaa, mutta sen minä teen. Onhan minulla tuossa aikoinaan 100 markalla
ostettu nummi, hyvä kämmenen leveys porhon rinnalla, siitä minä
kydönpalan. Kytö kuin kytö ja tila kuin tila. Ja itse kuin itse.

Tahdoin tehdä itse, Ja tein. Siltä ei kyllä tullut suuri nevakytö, vaan
perin pieni kangaskytö, mutta paloi siinä ainakin kuokoksen juuret,
varret ja roskat, savu tuli silmille, ja poro kihahti kun heitin
vesinapon illalla. Siitäpä tulee kaunis pelto.

Nyt tiedän itse miten kannonhaara ryskähtää katketessaan, kun kangotat,
miten juuri ottaa vastaan vetäessäsi, kuin sinnikäs sonni, joka tahtoo
toisaalle.

Vedä pois vain, ja minä vedin, vedin että nahka lähti. »Hellät ne on
työttömän kädet.»

Mutta nyt sillä kydöllä kasvaa perunaa ja hernettä. Ja on niin hauskaa
kun saan tässäkin, auringon laskiessa ja nousevan perunanvarren
sanoessa hyvää yötä, ajatella: Pois, tulpaani, hyasintti, rhododendron,
pois, te rinteitten sunnuntairehentelijät, luomakunnan turhat
kestokiharat! Nyt kun on hätä ja tosi.

Ei minulla monta perunaa ole tässä omin käsin kuokkimassani maassa.
Risum teneatis, te jotka sanotte: tuhat tynnöriä, kymmenentuhatta
krinniä. Minä panin 40 perunaa, pussissa idätettyä, mutta panin ne
niinkuin saksmanni opetti Stettinissä: tasaiselle maalle matalaan
kuoppaan, yksi joka 40 sentin päähän toisestaan. Siitä minä saan
varmasti 300 perunaa. Toiseen päähän kuokostani minä kylvin muutaman
pivollisen mustia herneitä ja saan siitä monta kupillista ihanteellista
hernerokkaa. Mutta siitäkin kylvöstä on hyvä mieleni.

Kyllähän se on se uusi perunakin hyvää nokisen paistoahvenen, omin
käsin ongitun, kerallisena, mutta kauniimpaa on sen katsanto, kun se
tuossa harmaalla sarallaan hymyää.

Niin, mistä te tiedätte, mitä se tekee, te jotka torilta ostitte?

Kun oli katokuiva ja se nuurui, ja kun minä vesikannun kanssa tulin ja
vähän juotin, niin se, tuo viheriä varsi, aivan kuin käsiään ojenteli
ja maiskutteli: vielä! Taikka se kallisteli päätänsä niinkuin minun
koirakumppanini paremmin kuullakseen ja ymmärtääkseen mitä minä sanoin
ja ajattelinkin. Niin yhtä me olimme.

Kauniit perunat! sanotte te tilaneuvokset autolla ohiajaessanne. Minä
sanon: kaunis peruna, sinä ja sinäkin!

Tulen joka aamu ensiksi niitä katsomaan, ja olen niin hullu, että
tunnen kiintymystä kuin toveriin, sinuun ja sinuun, viheriään kimppuun.

Pitikö sinulla olla niin mahdottoman laaja maa että metsä sinerti
toisessa päässä!

Turhia!

Virolainen kansanlaulaja pyytää arkkunsa tilaa, Kantelettaren tyttönen
vain kahta kyynärää ja kerran kellon helkähdystä.

Minä ymmärrän tämänkin nyt paljon paremmin kun minulla on oma kytö.




Sinisiipi


Ei ne ole niin vauhkoja luontokappaleet, kuin tavallisesti luullaan,
ja miltä näyttää, aina kun lintu oksaltaan pakenee heti kun vähänkin
lähelle tulee, ja vieras kissakin, jopa koira usein luikkii pelokkaana
tiehensä. Se on vain se, että ihminen niitä hätyyttää. Jos et tee
mitään, vaan ystävällisesti puhuttelet, niin pian aivan vapaan metsän
tiiainen lentää kämmenellesi pähkinänkappaletta saamaan, ja seuraa
sirkutellen, lisää pyytäen.

Kuinka lintukin on, ja mikä. Pienet laululinnut ainakin kotiutuvat
ja kesyyntyvät pian. Joku sellainen voisi pianaikaa tehdä pesänsä
kammariisi, kun vain olisi jokin paikka auki, josta kulkisi. Juuri
nyt ainakin yksi visertäjä makailee päivät pääksytysten minun
ruokakonttuurissani, jonka ikkuna oli jätetty niinä kylminä päivinä
auki. Sinne oli tehnyt pesän silloin, ja nyt hautoilee kutsumuksensa
mukaisesti, ei tahdo hennoa mennä kalistelemaan, vaikka pitäisi, ettei
aina säikähdä.

Mutta tulevat ne, kun aina näkevät ihmisen, eikä mitään tee, niin
rohkeiksi etteivät säikähdä, kolisi, kopisi ja katselikin kuinka
hyvänsä. Tekipä eräs, mikä lie ollut perin siro lintu, pesänsä
tuttavani kesämökin kukkalaudalle avonaisilla portailla. Se oli
pitkulainen laatikko ruukkuja varten, sinne sopi mainiosti kyhätä
asumuksensa. Sen se teki, ja muni viisi somaa munaa. Kun mökin haltija
kulki ovesta ja se vähän kitisi ja kolahteli, lintu ensin pelkäsi ja
ponnahti pois kuuseen. Mutta kun hän sitä alkoi hyvitellä, kutsui tipu,
tipu! ja koetti panna oven aina hiljaa kiinni, sepä sai rohkeutta eikä
enää lähtenytkään.

Näkyy olevan hyvä tuo tulija ja menijä ihminen. Ei tee pahaa.

Ja pieni sinisiipi rupesi luottavaiseksi, katseli rauhallisena
lämpimästä paikastaan kun haltija tuli, aivan silmiin alkoi osata
katsella.

Tuttavani kertoi, ja minä kyllä ymmärrän sen vähän omasta
kokemuksestakin, minä kun tunnen ainakin tiiaisen: Sellaiset pienet
silmät, ja niistä pitää kuvastuman pelko, kauhu ja taas vapaa luottamus
niin että aivan kuin puhuisivat. Katsokaapa tuosta kertomuksesta »Ero»
mitä Matsonska sanoo Monttiininkin kertoneen.

Niin tämä tuttavani pikkulintukin oli oppinut luottamaan. Tulipa mökin
omistaja joskus myöhäänkin kotiin, lintu kuin olisi odottanut, katseli
ikään kuin kumppanina ainakin päätään kallistellen: vai sinäkin tulit!
Kohta päivä nousee ja se kuusessa nukkuva sinisiiven toveri tuo toukan.

Ja pikku lintusesta ennätti todella tulla mökin haltijan kumppani,
muuta kumppania ja ystävää kun ei ollutkaan. Yksin oli asumuksessaan.
Hänpä juuri yksin. Tuo sinisiipi oli yksin vain yön pesässään, mutta
kun ensimmäiset säteet alkoivat kullata kuusen oksia, kuului aidan
takaa riemukas tervehdys. Täällä ollaan, kohta tullaan! Ja niin
lensikin lehahteli toinen lintu tuon tuostakin kukkalaudalle katsomaan,
kuulemaan.

Mökin ihminen oli iloinen tuosta tuttavuudesta, hän puhutteli
ystäväänsä kuin ihmistä ikään, ja lintu kuunteli kuin ymmärtääkseen.
Ja ymmärsikin se ainakin niin paljon että tiesi luottaa ja turvata
puhuttelijaan. ei se mitään tee!

Niin kävi sitten näin:

Eräänä yönä ennen aamun sarastusta mökin haltija heräsi johonkin
kolaukseen. Joku kävi portailla, askel kuului selvästi. Hän kuunteli
ensin vähän aikaa, mutta kun ei enempää kuulunut hän nousi katsomaan.
Ei mitään, auer vain.

Mutta aamulla, kun hän tapansa mukaan meni portaille sinisiipeään
tervehtimään, sitä ei ollutkaan. Eikä pesääkään, eikä mitään jätettä.
Asukas aivan itki sitä kertoessaan.

Kuinka tämä on mahdollista, mitenkä koko pesä voi olla poissa? Kaikki
kuin unennäköä.

Arvailtiin ja suunniteltiin kuka oli pesän vienyt. Merikallio? Tuo
retale, joka kuljeskeli toimetonna, yhtä ja toista muka myyskennellen.
Tullut humalapäissään, nähnyt pesän ja vienyt?

Mutta se olisi kopistanut, kun tietysti oli tullut sitä varten.

Pikkupojat? Eihän ne yhden aikana yöllä; ja se tulisi tiedoksi, jos
ehkä kauniita munia saadakseen.

Kukas sitten?

Joku se on, joka tahtoi vain pahoittaa Hilman mielen, saatuaan kuulla
kuinka hän siivekkäästä ystävästään piti.

Mutta voiko sellaista ihmistä olla?

Tuli mieleen yksi ja toinen. Ehkäpä Mikkisen Kaisa!

Jos mustasukkaisuudesta? Kalvavasta epäluulosta, vanha akka, vanhan
miehen puolesta!

On niitä sellaisia.

Ei, hulluhan olisi!

Mutta kuka sitten?

Lintu parka, ja se toinenkin. Lentelevät nyt ja sirkuttelevat, hakien
punaisten pelarguniaruukkujen joukosta.

Alkoivat jo suvi-illat hämärtyä, ja tuntui entistä yksinäisemmältä kun
Hilma tuli kotiin, eikä sinisiipeä ollut. Yölläkin sai valvoa helpommin
kuin ennen. Toiset ovat kovempiluontoisia, toiset lapsellisempia.

Kun Hilma makaili ja unta saadakseen sulki silmänsä, oli hän näkevinään
sinisiiven tutkistelevan katseen: miksi sinä petit! Nuo pienet mustat
silmät katsoivat häneen surullisesti. Mutta enhän minä pettänyt!

Eihän se ymmärtänyt.

Saattoihan se olla muukin lintu, käyhän niille usein niin, mutta
Hilmasta tuntui kuin se olisi ollut juuri sinisiipi, joka, hänen vielä
valvoessaan, kopsahti ikkunaan.

Kuolemaako tietää, niinkuin sanotaan, vaiko vain syytti muuten,

Hilman oli niin paha olla, että hän taaskaan ei voinut olla itkemättä,
kertoessaan tätä yöllistä tapausta, juuri kun auringon säteet sitten
pian paistoivat hänen omenapuuhunsa.

»Mutta älä nyt ota niin pahaksesi!» ystävä lohdutti, »lintunen vain,
onhan niitä tuhansia, haukat vievät ja kissat.»

»Niin mutta kun se luulee, että minä hävitin häneltä pesän. En minä
sitä tehnyt!»

Ja kun tyyntyi, Hilma kertoi että se katseli häntä pesästään niinkuin
sillä olisi ollut sielu.

Se oli kuin sielu itsekin, pieni, sievä, ketterä. Pyrähti ja lensi
pois, kun se tuli, jonka askeleet kuuluivat, kuin kuoleman.




Ero


Toisella ja toisella, minä vain tarkoitan. Mitähän lienee, toinen
sylkee, toinen nauraa — vanhan virsikirjan kieltä käyttääkseni —
samanarvoiselle asialle, toinen haltioituu, toinen ei piittaa mitään.

_Luonne_! Mikäs se luonne sitten, mistä, keitä ja mikä? Filosofoikaa
sitä ne, joiden se on ammatti.

Matsonska minulle jutteli omalta kohdaltaan kahdesta eri luonteesta,
joilla oli suuri ero. Se nyt oli vain pientä pienessä, mutta olipahan
kumminkin niin että hän aivan ihmetteli.

Toinen, se ensimmäinen järjestyksessä, asui ensin hänen luonaan,
hänellä kun oli pieni huvila vuokrattuna esikaupungissa. Se oli
kauniissa kuusikossa, niin että humisi ja hohti kuin maalla, ja siinä
oli paljon tiiaisia. Se vuokralainen, vanhapoika ja aivan pienen
toimenhaltija, niin että oli köyhä, eikä kannattanut kaupungissa asua,
se asui hänen ullakkohuoneessaan, joka kyllä oli aika mukava, iso, ja
siinä oli ikkunoitakin kaksi, yksi yhdellä kulmaseinällä, toisella
toinen, se kun oli sellainen kulmahuone. Ja sitten se piti tiiaisia,
kuinka ma sanon, niin, piti sillä lailla että oli niitä kesyttänyt niin
että tulivat jo aamulla varhain pyytämään jotakin, jota se Monttiini
ojensi kädellään, avaamastaan fortuskasta. Tulivat kamariinkin, ja
vähän likasivatkin hänen kirjojaan. Se oli aivan hullaantunut niihin.
Niistä hän kertoi jokapäivä jos jonkinlaisia.

»Ei ne ensin tahdo tulla, mutta kun vähän aikaa niille juttelee, että
näkevät onko paha mielessä, vai ei, tulevat. Niillä on ero: toinen
rohkeampi, toinen ei tahdo uskaltaa. Ja vaikka niillä on niin pienet
silmät kuin haulit, niin niistä kuvastuu hyvin esim. kauhu. Silloin
kun yksi jo ottaa pähkinänmurun kämmeneltä kuin omalta hyllyltään,
toinen kiertää, kaartaa, eikä tahdo hirvitä. Viimein rohkaisee itsensä,
istahtaa kämmenelle, mutta yht'äkkiä pelästyy aivan mielettömäksi,
silmät kiiluvat hätää, ei muista ottaakaan pähkinäänsä, vaan kipristää
terävät kyntensä ihmisen kämmeneen, niin että hätinä irti saa, kun
sitten kumminkin tyhjin toimin lentää pois.»

Sellaisiakin on, jotka eivät ollenkaan uskalla. Lentävät,
syöksähtelevät kämmentä päin, hyvin läheltäkin, mutta aina ohi. Niitä
varten Monttiini pani erikseen ikkunalaudalle.

Se on merkillistä että ne lensivät sen Monttiinin peräänkin, kun se
lähti portilta poispäin linja-autolle.

Niinkuin koirat, jopa joskus kissat, kun ne perehtyvät.

Siinäkin suhteessa Monttiini oli eri kuin moni muu, luulenma, että
vaikka oli kyllä hermostunut ja huonouninen mies, ei tykännyt pahaa
siitäkään että ne tiiaiset kopistivat, usein aivan vimmatusti,
ikkunaan, niin että kuului alakertaan. Aamullakin usein, kun sanoi
Monttiini valvoneensa taas paljon, ja olisi vähän saanut unta,
ennenkuin toimeen piti, heräsi siihen että kopistettiin ikkunalle. Ja
jos ei heti mennyt avaamaan, siirtyi koputus toiselle ikkunalle.

»Enkös minä ole kuin Franciscus», Monttiini vain hyväntahtoisesti
hymyili kertoessaan. Kun oli ottanut ristin, niin kärsii. Kunhan
tiiaisparat saivat jotakin vähän parempaa syötävää, ja helpommasti.

<tb>

Sitten se Monttiini kuoli. Lyhyenläntä, vähävoimainen mies, oli saanut
sydäntaudin, joka ei parannut hänen toimessaan, raskaiden kirjaniteiden
kantamisessa ylös ja alas.

Hän, Matsonska, kuuli jatkuvaa koputusta alakerran kammariinsa, ja
vähän ihmetteli, kun ei kuulunut avaamista ja Monttiinin puhelua, hän
kun jutteli tiiaistensa kanssa kuin ihmisten.

»Nyt ei ole kaikki oikein», hän arveli, ja meni katsomaan, kun ei
Monttiini kuulunut lähtevän autollekaan aikanaan. Ensin ulkoa:
uutimet oli alhaalla ja tiiaisia lenteli, kun oli vielä niin kaunis
kevätilma, edestakaisin. Sitten hän meni ylös ja avasi hiljaa oven.
Siellä tuo, erilainen mies kuin monet muut, makasikin hengetönnä.
Hän sitten koetti, kun olivat tottuneet saamaan, panna jotakin edes
ikkunalaudalle, että saisivat, niitä kun tuli aivan parvena heti kun
avasi, ja tuli joltakin sisäänkin.

»Nyt ei Monttiini enää puhunut niille mitään», Matsonska vielä mainitsi
ja aivan vesisteli.

<tb>

Oli sitten tullut toinen vuokralainen ja siinä oli suuri ero.

Sainio se oli, mutta se ei ollut yhtään nöyrää poikaa, vaikka oli
vahtimestari, vuodet pitkät oppinut suuria herroja kumartamaan. Heti
ensi aamuna tuli ja aivan manasi:

»Mitä helvetin kopinaa täällä pidetään, eihän täällä saa nukkuakaan!»

Tarkoitti noita tiiaisparkoja, jotka taas tulivat kopistamaan. Oli
niinkuin olisivat tienneet että Monttiinin piti pois, kun ainakaan hän
ei ollut hetkeen kuullut alakerrokseen niiden koputusta. Olisivatko
käyneet välillä muualla yrittämässä. Nyt taas tulivat. Luulivatko
Monttiinin tulleen.

Mutta kyllä ne tiesivät: Kun tämä Sainio aivan sadatellen naulaili
piikkejä ikkunalaudalle, etteivät satsi edes istahtaa suojassa
lepäämään, eikä fortuska enää koskaan auennut niille ja pähkinöitä
ojennettu, lakkasivat ne kohta tulemasta. Ei niitä näkynyt
kausissakaan; aivan kuin olisivat paenneet minun tupaani. Se olikin se
Sainio sellainen vähän raakamoinen mies muutenkin, viinaltakin joskus
tuli.

Niin että ei tänne enää tule luontokappaleet, linnut, enemmän kuin
oravatkaan. Se on aivan kuin yksinäisempää ja ikävämpää täällä metsässä.

Muutenkin se oli rattona se Monttiini, vaikka ei paljon puhunutkaan
muille kuin tilaisille. Hyvä mies se vain oli.




Kurjet


En tiedä, olen tainnut jo mainitakin siltä Halmesahon Jukasta, joka
tuli Lukkariin pappilan-matkallaan, pysähtyi siinä vähän ja sanoi millä
asialla oli: oli tullut soitattamaan Maijalle, vaimolleen, joka oli
kuollut.

»Kaksi viikkoa ennätettiin olla yhdessä», hän lausui ja senpä minä
juuri muistan, sen, millä katseella ja äänenpainolla hän sen sanoi.

Kun Runtikan Lissu ojensi minulle, sairaalle nuorelle miehelle kupin
lämmintä yrttivettä, minä näin hänen silmistään että Jumala oli: niin
kirkkaan palavasti ystävälliset, ei mitään vilpin ja synnin häivää.

Kun Halmesahon Jukka sanoi tuon »kaksi viikkoa», en tiedä soiko siitä
juuri että itse Jumala oli, mutta se ainakin että _rakkaus_ oli, koko
olemusta sykähdyttävä. Sellainen teeskentelemätön hellyys äänessä,
sellaisessa kuin yliluonnollisessa hymyssä huulet: »kaksi viikkoa».
Kiitos Jumalan, että sekin aika!

Ja sitten ne toiset muistot siinä hymyssä: kun vene karahti rantaan, ja
Maija odotti.

Kun kulki kaikuvaa korpipolkua pienelle kytöaukealle, ja muisti Maijan
hiukan hymyävän katseen. Ja kun sitten iski kamaraan kuokallaan, rytö
ruskasi kun väänti kangella kantoa, ja järvi vilaji yli kuusikon kaukaa.

Mökki oli jo kunnostettu, siinä kun oli asunut, keitähän lie kurjia
aikojen oloon, laholle asti. Sen oli Jukka ostanut.

Siinä kuokalla iskiessään muisti Maijaa, ja minkä näköinen oli
punaisessa huivissaan ja sinisessä puserossaan.

Kaikki nyt yhdellä kertaa, ja vaikka olikin pian arkussa pihamaalla
kahden nurmelle pystytetyn koivun välissä.

Mutta tottapa siinä oli niin kaunista kaikessa tapauksessa, että Jukkaa
hymyilytti tuolla suloisella tavalla.

<tb>

Ja siitä on nyt pitkä aika.

Mutta kuin eilisen päivän sen muistan, kun kohtauksen palautti mieleeni
eräs näky.

Kuljeksin tapani mukaan hautuumaalla, eräällä sellaisella. Joka on
todella »Jumalan puisto», kivineen, vanhoine sammaltuneine ja uusine
kiiltävine, toiset jo kallellaan, vielä muutamia kaunismuotoisia
puupaalujakin. Haapa siinä havisee, pihlaja nuokkuu, siniset ja
keltaiset kukat kilvan heloittavat kun aurinko palstaa. Äkkäsinpä
jonkun matkaa edessäni erään pienoisen kivimuistomerkin, joka heti
värähdytti mieltäni.

Kurkia — — —, kurkia lentää etelään, vasemmalla puolen kiveä yksi
parvi, oikealla toinen perässä!

Sepä oiva keksintö, aivan taiteilija. Ja silmänräpäyksessä vaelsi
mielessäni kuvat lapsuuden ajoilta: kuinka niiden aura kuulaassa
sinessä souti etelään, kuinka johtaja halkaisi taivaalla vanan,
kuinka vaihtoivat joskus esilentäjää, jolloin tuli kärkeen pientä
epäjärjestystä, kuinka kuului toisinaan laulua, »kurkien kuoro» − − −

Tämä yhdellä räpäyksellä, ja sitten toisella kuinka menivät, jättivät,
tuli ankea syksy, tuisku vihdoin, ja talvi.

Silloin tulin vasta kivelle, ja minä huonosilmäinen mies olinkin nähnyt
väärin: eivät ne kurkia olleetkaan, muita mitä lie lehden, oksan
tyylittelyjä; minä ajattelinkin.

Mutta ne olisivat _voineet_ olla. Ainakin sykähdyin.

Vaan vielä enemmän, kun tulin katsoneeksi kuka siinä lepäsi:

_Marja Halmesaho_. Aivan Marja, kirjoitettu. Nytpä minä muistin: Tässä
siis hän, jonka muistoksi Jukka hymyili. Monta kymmentä vuotta sitten,
eikä enää mitään kukkaa kummulla; oli Jukkakin ehkä kuollut, ehkä
Amerikassa.

Kurjet — — —! Olisivatpa olleet kurkia, ne olisivat sopineet.

»Kaksi viikkoa!» Kaksi kaunista viikkoa, niinkuin on kaunista kurkien
meno kun on kirkas taivas, että näkee aivan maailman halki, puolukka
punottaa ja ylhäältä koikkuu.

Niin puolukka, syksyinen marja, Marja, ja aholla, Halmesaholla! Olitpa
kuin tunnus, Jumalan suloisuuden tunnus, kun ihmisen on onnesta
muutenkin hyvä olla. Marja mättäällä, ranunculus vielä keltainen,
mutta koivunlehti jo kellanvalju, missä suven suhinasta nyt lepäilee
mustavehaisen luoman rannalla kun on syksyn viileä tyyni.

Jättivät. Meni Marjakin —.

Todella: sepä olisi ollut hauska keksintö!

Mutta kunhan tuli näin mieleen. Kaunis on kaunista, vaikka se vain
väipähtää.

Tulevatkin kurjet taas, mutta sitä emme niin huomaa, kun on paljon
muuta soivaa, säteilevää silloin. Mutta kun ne menivät, etelään, ja
johtaja vaihtui, koikkui korkealla, ja me sen satuimme näkemään, se oli
itsekullekin vähän kuin ne kaksi viikkoa.

Ehkäpä hymysimmekin niille.




Kirkkomaanväki


Tapasin vanhan tuttavani maalaismiehen maantiellä, ja siinä syntyi
keskustelu, ei montakaan minuuttia kestävä, mutta sisällökäs.

»Päivää», hän sanoi, »terveheks!»

»Päiviä, päiviä!»

»Hyvinpä te ootta färinsä pitäny!»

»No, enpä tiedä; taitaa pysyä kun olen sitä Punaasen-Iikan sukua.»

»Se oli mukavaa että mainitsitte sitä Pösöjä siinä Kuurtaneen kirjassa.»

»Jaa Pösöö, se kalamies, kyllä minä sen vielä hyvin muistan.»

»On tullut monta kertaa mieleen eräs juttu siitä Pösööstä, niin että
pitäisi oikein muillekin kertoa.»

Ja hän kertoikin siinä keskellä maantietä.

Mutta ennenkö minä sen taas kerron, niin sanonpa parilla sanalla mikä
tuo Pösöö oli.

Ensiksikin »Pösöö» oli vain kansannimi, pianaikaa hyvin vanhakin, mutta
kirjoissa hän oli toinen, mikähän oli.

Olit yöongella. Oli alkanut ilkeästi viluttaa sakeassa sumussa ennen
auringon nousua, mutta ei malttanut nuotiollekaan lähteä, kun kuha aina
silloin tällöin hairasi rökkääseen. Kylläpähän pian nousee, tainnut
jo ruveta näkymäänkin, koska usva tuntuu ohenevan ja on vähän kuin
lämmittäisi koillisesta päin.

Ja juuri kun ensimmäinen säde puhkaisee auervaipan ja näköala aukeaa
sen verran että jonkun sylen eroittaa, sieltä usvasta ilmestyy esiin
lolja, tasapohjainen kala-alus, niinkuin lentävä hollantilainen, tulee
aivan pahki.

»Ptruu, älä päälle aja!»

Näkyy mustapintainen mies, isopellinen tasapohjainen lakki päässä,
kuin hänen loljansakin, soutelevan; hän huopaa äkisti, sillä lolja on
todella päälle ajaa.

»Huomenia!» Mies kääntää päänsä, sylkäisee ja sanaisee.

»Onpa täällä jo muitakin vesillä.»

Se oli nyt se Pösöö.

Talsimme olla Pösöön vesillä, mutta Pösöö puolestaan oli kaikkien
vesillä, aina ja jokapaikassa missä kalan oletti saavan kiinni. Hän oli
milteipä yöt päivät ja kesät ja talvet, jolloin hän piti avantoja auki,
isot risuläjät päällä.

Pösöö eli kalastuksella, ja siksi hän saattoi lentävänä hollantilaisena
ilmestyä usvasta sydänsuvena auringonnousun aikana; mutta hän souteli
muikunverkkojaan vielä sysimustina syysöinä riitteen ritinässä, kun ei
kukaan enää ollut yöongella eikä muussakaan kalassa.

Pösöö oli ammattimies, ja sen näköinen oli myös hänen loljanpohjansa.
Toisella oli olevinaan melko paksuniskainen ahvenen jurrikka, Pösööllä
sellainen, oikea pohjahako ahveneksi, että et ollut ennen nähnytkään;
ja kuhia kuin sianporsaita.

Kerran hän souti kanttorin rantaan tuoretta kalaa tuomaan. Kelaa vasta
syvän rajassa uistintaan, niin ottaa sellainen merilohi että pää kohosi
hahtuvakopan toisesta, pyrstö toisesta päästä. Ja vielä merilohi!

Se talsi olla hänen kuolinkalansa.

Vanhat kalamiehet kun saavat kaikkein suurimman taikka muuten
merkillisimmän kalansa, ottavat sen kuolinsanomakseen, ja monta kertaa
niin käykin. Niin kävi Selkämäen, joka sai puolen neljättä leiviskäisen
hauen, niin Marjuskan, jolle tuhon toi korennon mittainen ankerias, ja
nyt Pösöö saa lukkarin syvänrinnasta jättiläisen valkean lohen.

Minä vähän muistelen että Pösöjä ei sen jälkeen kauan näkynyt.

Sellainen oli Pösöö.

<tb>

Mutta mikä oli se juttu Pösööstä, jonka tuttavani kertoi maantiellä?

He olivat, hän ja Konnon Jussi renkipoikia Seppälässä. Oltiin
sydänmaalla tervaksia rouhimassa, suuressa sydänmaassa, jossa ollaan
hautasaunassa oljilla yötä.

Pösöökin oli siellä ja hän juuri kertoi, kun valkea oli häältynyt ja
savu haihtunut niin että alettiin oikoa itseänsä makuuta varten, sen
tarinan, joka oli ollut kauan aikaa kertojani mielessä.

»Niitä kun on niitä hulluja täälläpäin monessa paikassa, niin oli
tuolla Kivistössäkin joku silläkin haavaa, ja sitä piti Luhtalan
Saltun parantaman. En tiedä sitten saiko Salttu paranemaan, mutta
kyllä ne sitä paljon käyttivät. Oli tarvittu siihen joitakin keinoja
kirkonmaalta ja oli kysytty uskaltaisiko Pösöö, silloin nuori mies
lähteä. Talvi oli ja viitat pantu vasta Sarvaston rannasta. Kivistöstä
oli Sarvastoon puoli virstaa, Sarvastosta järven yli kirkolle kaksi
virstaa; susiakin sai silloin vielä peljätä. Pösöö ei peljännyt susia,
ei kirkonmaan väkeä, hän meni.

Mutta ei se niin helposti käynytkään. Hänen piti tehdä siellä Saltun
määräämät tehtävät, tarkasti kaikki muistaen, muutoin ei ollut hyvä.
Mitä hänen piti tehdä, sen Pösöö salasi, siitä piti iäksi olla hiljaa.
Jotakin hänen piti sieltä tuodakin, sen verran vain mainitsi. Ja
niin kävi, että tehtävä ei onnistunutkaan, ja kirkonmaanväki nousi.
Se oli ollut vähän kaameaa nähtävää kun kohta tultiin hänen peräänsä
kun hän oli päässyt portista talvirannan tielle. Ensin oli veli-Ylli,
Joka tapettiin Tuohimäen pihalla, sitten Piston-Keisari ja Kanniston
Maija, sen hän ennätti nähdä kun kuutamossa taakseen katsoi; sitten ei
katsonutkaan ennenkö keskijärvellä. Ja niitä oli sieltä katsoen aivan
yhtä mittaa, loppumaton jono aina kirkonrannasta lähtien, kaikki hänen
perässään.»

»Minkälaisia ne olivat?»

Niinkuin kuolleita olivat olleet, mutta elivät ja kulkivat.

Sarvaston rannasta hän taas katsoi ja toisia tuli vielä kirkonrannasta,
yhtä jonoa. Ja sitten niin aina Kivistöön asti:

»Ettekö te peljännyt?» minä kysyin.

Oli hän kyllä peljännytkin, mutta ei ollut tullut kauhua päälle. Hän
oli vain kävellyt ja ajatellut tulevatko ne kiinni asti. Mutta eivät
tulleet.

Kivistön tupa oli ollut pimeä ja hän oli ajatellut tulevatkohan ne
tupaankin; eivät kumminkaan olleet tulleet. Mutta kun oli valkea
otettu, niin näki hän kuinka niiden naamoja, tuttujakin, oli kaikki
Ikkunat ulkona kuutamossa aivan täynnä, toinen toisensa vieressä.

Saltulle hän ei puhunut tästä mitään, eikä siitä ettei ollut tehnyt
toimituksia niinkuin oli pitänyt.

Mutta oli se Kivistön Ekku siitä sittenkin niin paljon parannut, että
kelpasi tervanvientiin kaupunkimatkalle vielä samana talvena; mitähän
lie Salttu saanut hänelle niillä kirkonmaan aineilla tehdyksi.

Pösöö itse ei sensijaan saanut rauhaa. Päivällä ei sitä kirkonmaan
väkeä näkynyt, mutta pimeän tultua ne olivat hänen perässään. Naamoja
katseli kotonakin ulkoa pimeästä, kun valkea liekehti takassa.

Eikä auttanut muu kuin piti kävellä sama matka Kivistöstä Sarvastoon
ja viittatietä vielä kirkonmaalle ja tehdä siellä toimitus uudestaan,
tarkoin niinkuin Salttu käski. Siellä hän oli yksin hiiviskellyt ja
tehnyt tehtävänsä ja sitten pyryssä kaksi virstaa Sarvastoon, kun
kuu oli mennyt pilveen, ja taas Kivistöön. Mutta eivät olleet sitten
kirkonmaanväet häntä enää seuranneet.»

»Eikö se Pösöö itse ollut koskaan ollut hulluna?»

»Eihän nyt toki, se oli aivan tavallinen.»

»Mutta entäpä hermosairas joskus?»

»Ei yhtään; raaka mies, puukonhaavojakin ristiin rastiin.»

Tuttavani teki kädellään liikkeen, joka muistutti ristinmerkin tekoa.
»Raaka» taas tarkoitti, että hän ei peljännyt, niinkuin hermosairaat
tavallisesti, eikä ollut hempeämielinen.

»Mutta jos valehteli?»

»Ei valehdellut, ei se ollut sen tapainen.

Sekin ilta siellä hautasaunassa oli niin vakava, että joka tohisevan
hongan naskahdus sykähdytti sydäntä, emmekä olisi uskaltaneet päätämme
saunan akkunasta pimeyteen pistää.»

»Mutta uskotteko te itse, että sitä kirkonmaanväkeä todella oli, taikka
onko niitä?»

»Toiselle on, toiselle ei.»

»Jaa!»

Enpä minä muutakaan tainnut sanoa.

Mitenkäs ne siellä Kalevalassa? Ja pitkin koko muinaistarustoamme
todella, kun ne ovat muiksi muuttaneet ja muuttuneet.

Tottapa joku näki joskus, niinkuin Pösöö.

Näkipä kai. Se ihmisen mieli on vähän kuin häilyvällä oksalla, vaikka
on olevinaan vankkakin.

Siinä tuli mieleen maantiellä, kun oli muutama minuutti juteltu vanhoja.

Sitten tuli tienmutkasta, jossa olimme seisoneet, hurjaa vauhtia
savuten pitkänmatkan auto ja oli ajaa meidät kirjanmerkiksi.

»Olipa niillä kiire!»

»Hyvästikääpä nyt vain sitten!

Ja hyvää vointia!»

Tuttavani oli saanut puhua suunsa puhtaaksi.




Näky


Ovi, lukko ja avain: turvassa olet, kukaan ei tule tahtomattasi, kun
olet avaimen haltija!

Tuleepas!

Tulee aivan hiljaa, Ilmestyy eteesi ja katsoo. Ei ääntä päästä, on vain
vähän aikaa, ja sitten katoaa.

Kuka niin?

_Henki_!

Hymähdät, kokemustasi myöten saatat aivan naurahtaa: Nyt puhut
joutavia! Kuinka on laitasi?

Mutta odotahan, minä sanon:

Ystäväni Kyllikki kertoi:

Jännittävät ajat silloin sinä merkillisenä keväänä v. 1918, kun veli
nousi veljeään vastaan ja sota soi. Illat jo rusottivat suven toivoa,
mutta mieli ei tahtonut laantua ankeudestaan.

Makailimme eräänä iltana unta odotellen, mutta ei tullut, ajattelimme,
huonetoverini ja minä, varmaan samoja asioita: kuinkahan siellä
rintaman takana? Kun emme mitään tienneet, huhuja vain.

Vuoteemme olivat vieretysten, pieni pöytä välissä.

Harvinainen hiljaisuus huoneen hämärissä, tavanmukaisia laukauksiakaan
jostakin etäältä ei ollut hetkeen kuulunut.

Koetan saada unta silmiäni kiinni pitämällä ja ajattelemalla niinkuin
tavallista: täytyy nukkua, täytyy — — —

Ei sittenkään.

Avaan taas silmäni.

Silloin näen mieshenkilön tulevan ovelta päin ja pysähtyvän
keskilattialle, johonkin matkaan vuoteistamme, kasvot meihin päin.
Hänellä on kalpeat, kaidat kasvot, suora nenä, tumma tukka. Näen
hänet, hämärästä huolimatta, täysin selvästi. Hänellä on harmaa puku,
jonkinlainen sotilaan univormu, erikoisenmuotoinen lakki päässä,
jonkalaista pukua en ollut koskaan nähnyt.

Vähän aikaa, muutamia silmänräpäyksiä, hän liikkumatta katsoo meihin,
sitten häviää. Ei hiiskausta ole kuulunut, enkä huomannut mihin hän
hävisi.

Tietenkin järkytyin jonkinverran, kun en ollut koskaan näkyjä nähnyt,
mutta en kuitenkaan enempää kuin että rupesin tuokion kuluttua
yrittämään taas saada unen päästä kiinni.

Silloin kuulen huonetoverini hätäisen kuiskauksen:

»Nukutko?»

»En.»

»Näitkö vähän aikaa sitten mitään?»

Selitettyäni mitä olin nähnyt, hän aivan valittaen huudahtaa: »Herra
Jumala!», nousee istuilleen ja alkaa huomattavasti vapista: »Sama mies!
Kuinka sinäkin voit hänet nähdä!»

Toverini järkytys tarttuu minuunkin, yön hämärä alkaa tuntua kuin
pelottavalta, niin että väännän tulen palamaan.

Rauhoituttuamme vähän toverini kertoo myös nähneensä, vieläpä hyvin
tunteneensa haamun, sillä se oli hänen sulhasensa, josta ei ollut
puhunut mitään, kun olivat vasta salakihloissa.»

<tb>

»Kun posti kohta pääsi kulkemaan, huonetoverini sai rintaman
takana olevalta sisareltaan kirjeen, jossa oli tieto että sotilas,
vapaaehtoinen N.N., juuri tämä näyttäytynyt, siskon sulhanen oli
kaatunut silloin ja silloin, siellä ja siellä; olivat taistelutoverit
ilmoittaneet.

Aika oli sama kuin se, jolloin henki — muuksi en osaa sitä sanoa —
ilmestyi.»

»Oliko hän koskaan käynyt asunnossanne?», minä Kyllikille.

»Ei; ainakaan minun tietääkseni.»

»Etkä ollut häntä myöskään ennen tavannut, taikkapa nähnyt?»

»En.»

»Kun Mannerheimin joukot tulivat Helsinkiin, tunsin jo näystämme
suojeluskuntalaisen puvun: se oli sama, jossa huonetoverini sulhanen
näyttäytyi.»

<tb>

Oli kulunut 25 vuotta, Kyllikki kertoi perästäpäin. »Tohtori J:n luona
käydessäni näin hänen valokuva-albumissaan kuvan, joka säikähdytti
mieltäni: 'Kuka tämä herrasmies? Olen nähnyt hänet ennen, vähän
erikoisissa olosuhteissa'.»

Saatuaan sen tietää, Kyllikki sanoi itsekin ihmetelleensä: sama mies,
tarkalleen sama! Hän muisti näön yksityiskohtaisesti. Tilaisuus oli
erikoinen, ja siksi kuva jäi lähtemättömäksi mieleen, »Entä morsian, se
huonetoveri?»

»Hän on naimisissa, enkä ole häntä tavannut pitkiin aikoihin.»

<tb>

Mitä me sanomme?

Hymähdämme —; mutta emme osaa selittää.

Ja saahan noita tuollaisia juttuja kyhätyksi!

Juttu! Ei tämä ole kirjailu-juttu, novellinen keksintö, asia on täyttä
vakavaa _totta_.

Nimet saatte tietää minulta, jos haluatte, ja josmahan elän.




Geometriaa ja valssia


Olen ollut maanmittarinakin, niinkuin olen ollut paljon muuta,
miltei kaikkea tämän auringon alla. Vähän kutakin. Olen samonnut
pitkäsäärisen prinsipaalin perässä soita, maita, sääskien, paarmojen
purra, olen laiminlyönyt hauen ja lahnan kudun, nääntynyt kuumuuteen
ja kuivuuteen helisevän ketjun perässä. Mutta olen myös nähnyt
kaukaa Kiimakalliolta kirkon ikkunain loistavan ilta-auringossa, kun
me marssimme hirmu-urakkaa myöhäiseen, saadaksemme paljon neliötä
kartalle, olen maistanut kallioimarretta sanajalkakiveltä ja kumartunut
juomaan pitkän paaston perästä lähdesuonen lirisevää vettä kun puut
humisivat. Oikeastaan minun pitäisi rakastaa maanmittausta, geometriaa,
mutta kumminkin minä sitä vihaan, aivan todella vihaan. Kuka viisautten
Salomo keksi päntätä nuoriin mieliin noita ikikuivia kulmatodisteluja
ilman vähäisintäkään käytännöllisyyden syöttikärpästä edes, kaikki
tieteen pimeää kammaria, joka aivan kummitteli kolkkouttaan, niinkuin
Topeliuksen »Viheriässä kammarissa»?

Se siltä, riittää tässä yhteydessä, epilogi selviää tuonnempana. Nyt
tulee valssia, kohta kun vähän odotamme.

Oli koulukaupungissamme puutalo katua vasten, siitä jatkuen puuaita,
»plankku», kahdepäin kadunvierustaa, siihen ulottuen avaralla, tyhjällä
tontilla kumartelivat koivut Merenkurkun raikkaassa tuulessa. Pihan
puolella oli oma idyllinsä, pienempi piharakennus, suuret, tohisevat
marjapuut, ison rakennuksen päädyllä näkyvät vinnikamarin ikkunat,
joista loisti rattoisa valo syysiltana ja kuului usein viulunsoittoa.
Piharakennuksessa taas koulupoikakamari taffelipianoineen, siellä
»Kerjäläisylioppilasta», »Cornevillen kelloja» ja »Jonatan parkaa»
maukkaaksi särpimeksi läksyjen silakkaan ja leipään.

Mikä mahtaa olla tuo valssi, jota se Boxström yhtämittaa soittelee
sieltä vinnikamarin avoimesta ikkunasta? Kiipeepä katsomaan, sanoivat
Sunell ja Iivari Forsman! Minä työtä neuvottua, pujahdin sinne
siivoustunnilla, vilkaisin nuottitelineelle: se oli »Hommage-vals»,
säveltänyt Florian Hermann. Minut huomasi vain eräs punalakkinen tyttö,
joka puuhaili jotakin reseedainsa kanssa tuon tutunomaisen senaikaisten
puutarhain ison hopeapallon vaiheilla, vilkaisi äkkiä: mitä se pikku
Klemetti Boxströmin kamarissa? Mutta ei ollut sitten näkevinään, hän
ruotsalaista ja hienoa, minä finntuppeja ja karkeampaa.

Ihana valssi tuo »Hommage». Sitä kaihomielisyyttä, sitä surua —
nuorikin saattaa tietää surun —. Kuinka me sitä soitimme, Sunell
ja Forsman. Minä, jolla köyhyyteni takia ei ollut mahdollisuutta
pianoon, kuuntelin. Se oli kuin hienoista utua, hopea-auerta, josta
näkyi kasvot, aivan tuon äskeisen reseedatytön silmäys, äkkiä vain,
mutta kumminkin. Se katse oli kuin vähän surullinen. Sitä valssia
minä viheltelin kuraisilla kaduilla kulkiessani kirjat kainalossa
opin linnaan, puiseen vain, hataraan ja kylmään, mutta meillä
suomalaisilla ei ollut muuta; ruotsalaisilla oli komea kivilinna,
vaakunalla varustettu. Sitä valssia minä hyräilin kurjan öljylampun
ääressä kun luin, ei kuivia koulukirjoja, mutta »Geuseja», »Kuninkaan
tovereita», »Waldemar Seieriä». Se oli vähintäin yhtä hyvä virvoitus
kuin kohtalaisesti suolainen lampaan liha ja voileipä silloin kun oli
jotakin oikein hauskaa luettavaa.

Jouduinpa sitten maailmalle, pieneksi hunsvotti-maanmittariksi jos
johonkin yritteeseen: Minä ensiksi merelle! Tahdon kiikkua neljännellä
puuvenpramraa'alla kun Atlannin aalto ylinnä lyö, tahdon nähdä
kreolittaren hampaat kun kitara soi! Ei tullut mitään, asianomaiset
estivät. Minäpä lukkarikouluun, minä kauppakouluun, se on niin mukavaa
se debet ja credit ja reskontra. Ei siitäkään tullut mitään. Vihdoin
päädyin apteekkiin, hirveitten myrkkyjen, hepar antimoniumin ja
riikapalsamin pariin. Geomeetari geometrian tähden, sillä sain tuossa
kuivassa kulma-aineessa sekä samalla yhtä kiintoisassa algebrassa
ehdot, eikä minulla ollut mahdollisuutta maa-yksinäisyyden eristetyssä
köyhyydessä niitä ehtoja opiskella.

No mikäpä siinä, minä hapuilin proviisorin viululla »Hommage-valssia»
laboratorion yksinäisyydessä, pimeässä, venenakaapin pääkallon
irvistäessä kun kuu kumotti. Sama hopeautu ja samat kasvot, nuo tuolta
hopeapallon vaiheilta, hiukan kyömyinen nenä ja vaaleat kiharat.

Vihdoin osasin kotiin taas. Kodista nyt vähän, sitä ei enää ollutkaan,
mutta koulukaupunkiin ja kouluun. Ja niin se maailma meni. Kohta en
enää ollutkaan pikku-Klemetti, olinpa aivan tavallisen mittainen mies
ja olin jo paiskannut aikamiehen reporangaksi selälleen maahan.

Niin tuo »Hommage» — — — Olipa kerran baalit, ja hienot, kun itse
ruotsalainen tyttökoulu kutsui. Minäkin sinne tietysti, kun olin saanut
hiihtokilpailussa kaksi kertaa palkinnon ja kun minulla oli apteekin
palkastani säästetyt trikoovaatteet. Pyörähtelin sieltä sen ja tämän
kanssa, mutta en ollut huomannutkaan vielä erästä lyhytkasvuista
neitosta, joka oli ties missä piileskellyt tähän asti. Sanon sen kohta.
Hän oli kai enemmän kirja- ja runoihminen kuin ne toiset, isommat ja
leveämmät, jotka punakoina loistivat etualalla. Mutta annas olla:
naisten valssi! huudetaan. Pieni tauko, ikäänkuin juhlallisuuden
vuoksi. Alkaa juuri »Hommage-valssi». Ällistyivätkö kaikki sen
surullisuutta vai muutenko vain sattui, kukaan ei tahdo lähteä. Silloin
nähdään Florie H:n, tuon reseedatytön astelevan päättävin askelin,
kihara pää pystyssä, parketin yli suoraan minua kohden. Minua, mikäs
minä — — —! Onhan täällä oikeita leijonia, Harald R., Jukka K. ja niitä
muita. Mutta hän tuli, tuli vakavana kuin minkä oikean asian puolesta
hyvänsä, ei edes hymyillyt, nyökkäsi vain, ja me aloimme »Homagen»
soolona.

Tiedätkös, veli S., että tämä ei koskaan ole häipynyt mielestäni, kun
me kaksi vanhaa pitkästä aikaa kohtasimme toisemme ja muistelimme
muinaisia. Eihän se iso asia ollut, mutta — —. Toista se on ainakin, ja
on muistona, kuin nuo pir... projektiot ja koefficientit. Kun se vielä
oli juuri tuo »Hommage valssi», jonka minä nappasin Hedvallin vintiltä
ja kun se Florie H. oli vielä ollut konventin puheenjohtaja.

Niin, me kaksi vanhaa varista, minä nukkavieru, etkä sinäkään enää
näytä olevan rippikouluhöyhenissäsi, ja kun me sitten vielä huomasimme,
että ne toiset kaikki jo olivat menneet pois, ja me vain tässä. Jumalan
kiitos, tässä kumminkin, tuo geometria oli viedä minutkin kurimukseen,
mutta esi-isieni voimakkailla raatajakäsivarsilla soudin itseni
pinnalle.

Muistatko S., että sinä lauloit tenoria tuonkin Florien kynttilän
sytytteeksi, minä bassoa. Mitähän, jos me vielä — —? Ei, se olisi liian
hullunkurista. Hengessä vain. Parkaiseehan se vanha variskin olemustaan
missähän mielessä milloinkin, se riippuu kuulijain mielialasta. Minä
nyt tässä paperilla vain näin.

Soma sattuma muuten: Florie H. ja Florian Hermann, sen valssin tekijä!

Kuuleppa Martti Similä, Sinä, joka ymmärrät sen »Donauwelleninkin»
päälle, ota ja hanki tuo »Hommage-valssi», valmista se, niin ettei
siinä yhtäkään häivää ole, asianmukaisin harvennuksinkin, niinkuin
ennen oli tapa, hanki se ja soita joskus minulle ennenkuin kuolen; ja
vaikka olen kuollutkin.




Ukkeli


Ei mitään, ja kumminkin on.

Toisaalta taas, on paljonkin, eikä kumminkaan mitään.

Tätä sententiaa kolkuttivat minulle, kun suursiivousta pitäessään
kyselivät eikö sitä karvaista munankuorta sieltä minun uunini
otsakkeelta jo saisi paiskata menemään? Siellä aina pölyä keräämässä!

Ei, antaa olla sen, se on Ukkelin lahja!

Ukkelin! niin, sepä mukava ukkeli todella:

Ilmestyy Y.L:ään pyrkimään vähän jo ikäkiivis, katsotaan hieman
pitkään, mutta kun niitä taas tulee toisinaan semmoisiakin, käyköön
kokeeseen!

Hän läpäisee loistavasti: I tenori niin että kuinka monta. Mukava
kaveri sitten, valopää, vitsikäs, aina iloinen.

Täytyyhän tulla pian tiedoksi, ettei hän ollut ylioppilas lainkaan,
päänväkevyyttä tulla pyrkimään siitä huolimatta, mutta kun hän kävi
täysin tavallisen ylioppilastutkinnon suorittaneesta, enemmänkin,
nokkela, notkea poika niin yhdessä kuin toisessa, annettiin hänen olla.

Mistä tuo Ukkeli-nimi, hänen toverinimensä, sitä ei tiedetty. Ei
tiedetty myös, eikä tultu koskaan tietämään, mistä hän oli kotoisin,
mitä miehiään, mikä toimi, missä asui, mistä rahaa milloin ylimalkaan
oli. Se vain että aina Ukkeli oli mukana, ja aina saatavissa.
Tietysti Ylioppilastalolla harva se hetki. Frakki hänellä oli, sepä
selvä, muuten ei tullut niinä aikoina toimeen, joitakin neuloja ja
solkia, jotka todistivat herraskaisia perinteitä. Ja että hän oli
paremmissa piireissä liikkunut, sen hän kerran osoitti aivan yllättävän
erikoisella tavalla:

Ukkeli fantisoi pianohuoneen Westermayerilla, kun istutaan iltaa
laulellen. Yht'äkkiä hän alkaa huojutella oikean kätensä milloin
mitäkin sormea koskettimella, siihen tapaan kuin viulunsoittaja:
Noinhan ne soittivat ennen vanhat fasterit fortepianoa! Ukkeli selitti
omalla tavallaan, että ne kuvittelivat äänen silloin »vibreeraavan»
niinkuin viulussakin. Hän ei tiennyt, ja minäkin vasta perästäpäin,
että tuollainen huojuttaminen oli peräisin _klavikordin_ soiton
ajoilta, jolloin sormea todella huojutettiin, ja tositarkoitusta
varten, soittimen kielellä, että pitkään säveleeseen saataisiin siten
unelmoiva värääntä.

Ukkeli edusti paljossa muussa jotakin kultivoidumpaa käytöstä kuin
monetkaan tavalliset tahko-jussit. Hän oli ehdottomasti laskettava
samaan joukkoon kuin itäsuomalaiset aristokraattipojat sinervine
raitahousuineen.

Sitä ihmeellisempi siis Ukkelin yleisvaellus:

Kukaan ei tiennyt missä Ukkeli asui ensiksikin. Sitä joskus hänen
poissaollessaan jopa jahkaistiin, ja asuiko ollenkaan?

Miksikä hän näet tuontuostakin, kun jonkin Topeliuksen 80-vuotispäivän,
»Maamme-laulun» 50-vuotispäivän tahi muun sellaisen takia istuttiin
kauan, kysäisi: »Menetkö kotiisi yöksi?» Ja jos näytti epätietoiselta
menisikö toinen, Ukkeli:

»Annapa avaimesi, minä menen!»

Silloin hän sai aivan mukavasti maata vuoteessa, ettei tarvinnut aina
vähän hankalalla sohvalla, niinkuin tavallisesti »kiinatessa».

Palvelustyttö sitten kahvia viedessään pahanpäiväisesti säikähti
vierasta miestä, Ukkelia. Mutta hän oli hyvin ystävällinen.

Jos siis oli Ukkelilla asunto, se mahtoi olla niin apokryfinen, että
hän ei sitä ilmaissut.

Mitä teki Ukkeli?

Oli. Mitään työtä hänen ei tiedetty tekevän. Ainakaan hän ei koskaan
sitäkään ilmaissut.

Entä rahaa?

Mitä rahaa Ukkelilla olisi ollut? Ja mitä hän olisi rahalla tehnyt?
Joku aina tarjosi mukavalle juttuajalle, ja jos ei näyttänyt heruvan,
vippasi. Ne olivat sellaisia aikoja, että voi hyvin puhua todellisesta
fraternitésta raha-asioissa. Konnaksi olisi katsottu, ken torjui toisen
avunpyynnön.

Ja jos vielä joskus maksoi takaisin, kuten Ukkeli — tietysti joltakin
toiselta vippaamallaan summalla — luottoa riitti edelleen.

Mistä Ukkeli sai ruumiillisen elatuksensa? Kukaan ei tiennyt.

Tuttavuuksia; milloin missäkin ravintolassa; mystillistä, salaperäistä.

Vaatteet tahtoivat ruveta kiiltämään, mutta meniväthän sentään.

Kaikkein ihmeellisintä oli että kukaan ei ollut nähnyt Ukkelia
juovuksissa. Otti, mutta vain hengen humalaksi, punssia säkenöivään
kompaan, ei edemmä. Moni rähjäsi suruisasti.

Missä »andens fria folk» esiintyi laulamassa, sieltä Ukkeli ei koskaan
poissa. Jonkinlainen seurueen hovimestari, hauskuttaja myös aina.
Joittenkin yksivakaisten mielestä vähän kyllä jo clowni: »Mitätuota
Ukkelia jokapaikkaan», hienommat. Eikä hän voinut päästä ulkomaan
matkoille, sitä varten tarvitsi itsekuliakin olla rahasumma.

<tb>

Yhtenä syksynä Ukkelia ei tullutkaan. Noh, niinhän ne tavallisesti
ylioppilaselämässä. Komea, tarkka ääni puuttui kyllä siitä paikasta,
mutta sehän on myös ylioppilaslaulun osa.

Alkoi kuulua huhuja, että Ukkeli oli akoittunut. Hän oli nainut suuren,
komean hotellin. Laulanut sen itselleen!

Kappas kaveria!

Ja nyt hänellä oli suuri, mahtava maatila.

<tb>

Sitten Ukkeli näyttäytyi eräänä Vappuna Kappelissa.

Kun sattui olemaan harvinaisen aikainen kesä, niin että tuomi
täydessä kukassa, Ukkeli oli katsonut sopivaksi pukeutua sitä mukaa.
Hän esiintyi »Butterflyn» Pinkertonina, vitivalkeissa eksoottisissa
vaatteissa, valkea hellehattu päässä.

»Terve mieheen, terveisiä maailmalta!»

»Istu alas!» se oli Ukkeli, joka nyt käski.

Hän oli ollut ulkona vähän tuulettamassa itseään, Kalkuttassa, Mekassa,
Konstantinopolissa — — —

»Mitä saa luvan olla — — —?»

Hänellä 14 hevosta, 7 koiraa, 14 kilometriä maantietä — — —

Hän koiramies, hevosmies — — —

Ukkeli määräili mitä kappaleita piti soittaa lavalta; vahtimestari
kirjelapun kanssa — — —

<tb>

Ukkeli esiintyi muussakin asussa kuin Pinkertonina.

Kerrassaan komealta hän, muutenkin puhdaspiirteinen mies, näytti
sellaisessa kaksijatkoisessa kauhtanassaan, kuin jotkut runoilijat ja
taiteilijat, varsinkin ranskalaiset. Siihen vielä silinteri ja hopeapää
keppi.

Ja kun hän siinä asussa vartioi Esplanaadilla, Aleksanterinkadulla,
Kappelissa ja Oopperakellarissa erinäisiä toimituksia varten, sepä yhä
erikoisempaa:

»Vippasin veljeltä 2 mk 50 p silloin ja silloin siellä ja siellä. Toss'
on!»

Niin hän miehestä mieheen, kenenkä vain tapasi.

Minullekin sillä tavalla 3 mk.

Mutta ei sillä hyvä: Silinteripäinen Ukkeli nähdään kaksoiskapassaan
ajelevan issikalla ylioppilasluettelo kädessään edestakaisin. Ketä
sattuisi olemaan kavereita kaupungissa, hän pois pikkuvipit.

No jo, jo — — —!

Niin, niitä on ukkoja ja ukkeleita erilaisia.

Siukkosen Matinkin takaa löydettiin muistikirja, jossa oli joka
pieninkin vippi merkittynä, kuka saanut ja kuka vielä saapa.
Matti-parka kyllä ampui itsensä, oli alkanut vajota. Mutta siinä
yhdessä suhteessa niinkuin Ukkelikin.

Ja niitä toisia gentlemanneja taas, prenikallakin merkittyjä: antavat
maksaa vekselin edestään, eivät tietävinään. Ovat ja eivät ole.

Ukkeli ei ollut ja oli, vilahti ainakin.

Siitä kuinka Ukkeli hallitsi ja vallitsi niitä neljäätoista
maantiekilometriänsä, 7 koiraa, jopa jos enempää, ja 14 hevostansa,
minä en. Ei kestänyt kauan kaksoiskappatasolla. Olikohan niin että
luuli yhdessä itseänsä muiksi, toisessa muita itseksensä.

Ei ne ainakaan tahtoneet ajella hänen luokseen muistikirja kädessä.

Ja sitten kävi niin, että ei Chopin, ei edes »Mä kuljen kohti kuolemaa»
äänissä, lukkari vain. Menivät hiljaa pois ja ajattelivat.

<tb>

Mutta tämä karvainen muna! Se oli kokospähkinä, jonka Ukkeli omin
käsin oli hakenut palmusta minua varten. Hän toimitti sen hienosti jos
hienosti minulle lähetetyksi: »Kiitos kaikesta!» Kun en minä ymmärtänyt
sitä käsitellä, se uunin otsakkeella ollessaan oli puhjennut, tullut
reikä ja sisällys haihtunut.

Siihen reikään minä joskus puhalsin, hullu huiluun, ja siitä tuli kuin
musiikkiääni, jotakin »Hvila vid denna källa!» Se vain, että se lähde
nyt, kuvastuu mieleeni, on aivan tyhjä.

Mutta sen reunoilla kasvaa noita korkeita jättiläiskelloja, niinkuin
niitä tapaa kasvaa vanhoilla hautaraunioilla, yli tuhannen vuoden
vanhoillakin.

Ei, antaa vain olla sen kokospähkinän kuoren siellä uunin otsakkeella!

Sen ajan kuin minäkin tässä.




Voikukka


»Äitee, mua lyötihi!»

Tyttönen huutamalla itkien juoksee leikkuupellolle, lysähtää
pyörtänölle ja vierähtää siitä ojaan, ruumiin samalla kouristuessa
sykkyrään: hän saa suonenvedon kohtauksen, niinkuin joskus ennenkin
mielenliikutuksesta.

»Hyvä lapsi, kuka sinua löi?»

Mutta tyttö ei voi vastata hetkeen, hän on aivan sinisenä, ojan
pohjassa maatessaan polvet koukussa. »Lapsi parka, lapsi parka...!»

Äidin saatua annetuksi hänelle eväspullostaan maitotilkan,
Leena-tyttönen vähitellen tointuu ja saa nyyhkiessään vastatuksi:

»Nimismiehen rouva löi!»

Leenan vaatteet ovat edestä märkänä, käsivarretkin.

»Lapsi raukka, oletko ollut järvenrannassa?»

Näin oli käynyt:

Nimismiehen Kalle oli kiusannut sammakoita savihaudassa, jonka
limaruohistossa niitä kurnutteli. Hän oli vuollut salkaran teräväksi
ja sillä tavoittanut niitä pistellä kun näyttäytyivät limavihreän
seasta. Yht'äkkiä kurkottaessaan hän oli pudonnut päälleen hautaan
ja kadonnut näkymättömiin. Leena oli juossut hakemaan jotakin puuta
ojentaakseen sen Kallelle, joka tulikin pinnalle. Mutta seiväs oli laho
ja katkesi, jolloin Kalle rupesi painumaan niin että päätä vain vähän
näkyi. Silloin Leena, toisella kädellä pajupensaasta kiinni pitäen,
kurottautui alas että sai Kallen tukasta kiinni, ja siitä nostetuksi
niin että Kallekin sai pensaan juurista otteen, ja siten Leenan
auttamana pääsi kuiville.

Kun he sitten, Kalle vallan surkean näköisenä vettä valuen, tulivat
nimismiehen asunnolle, seurasi ankara kuulustelu:

»Missä olet ryvettänyt itsesi! Uudet vaatteet tuon näköiset!»

»Savikuoppaan! Mitenkä sinä savikuoppaan? Minä näytän sinulle!»

»Tuo Leena pökkäasi!»

Ja silloin nimismiehen rouva kävi Leenaan käsiksi.

Sitä sekä pelästyi että pahastui, kun oli Kalle pettänyt ja
valehdellut, niin että nyt makasi sykkyrässä ja suonta vetäen ojan
pohjassa.

<tb>

Muisti kuin eilisen päivän, vaikka oli kulunut monia vuosia, Leena,
kun lapsi käsivarrellaan kulki vaahterain välitse hautausmaalle
kauniina kesäpäivänä. Vappu oli, tavattoman varhainen Vappu, niin että
taraxacumeja jo heloitti kaikkialla.

Lapsi... Niin, ei Leena naimisissa ollut, mutta oli vain tämä lapsi,
joka ei ollut kenenkään. Kanteli käsivarrellaan kun ei vaunuja ollut.
Mistä ne?, kiitti kun tuli miten tuli toimeen.

Vaikka näinä sota-aikoina oli kyllä helpompi, tarvittiin apuihmisiä,
jospa ei ollut palveluspaikkaakaan, niinkuin ei ollut Leenalta, kun oli
ajettu pois siitä, johon oli maalta tuotettu, kun tämä Kalle-poikainen
tuli.

Tuotettu —, ei hän olisi tänne tahtonutkaan, mutta nimismiehen rouva
tuli kaupungista, jonne olivat muuttaneet, kotipitäjään kaikenlaista
hakemaan, ja oli saanut houkutelluksi Leenan palvelukseen.

Vaikka Leena ei ollut unohtanut sitä kun rouva löi.

Mutta äiti tahtoi, ja tuli tulluksi.

Ja sitten tuli tämä lapsi.

Jumala tiesi että se oli Kallen. Ei kukaan muu.

»Älä huoli sanoa», oli Kalle pyytänyt: »kyllä minä sen palkitsen».

Pois ajettiin.

Portto!

Ja nyt ei Kallea ollutkaan.

Leena oli kuullut, että Kalle oli kaatunut rintamalla, ja haudattu
sankarihautaan. Ja sitä hän nyt juuri kauniina Vappuna vaahterakujaa
kulki katsomaan.

Näkisi Kallenkin ristin, kaikilla kun oli sellainen soma valkoinen.

Hän löysi sen. Paljon seppeleitä juurella.

<tb>

Kalle oli valehdellut.

»Ärtee, mua lyötih!» — — — hän muisti vielä.

Ja mitäpä se hänestä välitti; morsiankin kuului olevan.

Mutta kun oli yhdessä oltu lapsuudessa, yhdessä juostu kedolla kun oli
kukkia, yhdessä ongittu leppäin alla, kun järvi oli tyyni ja kalat
hyppivät.

Äiti leikkaamassa, ja hänkin, kun rupesi pystymään. Mutta ei tarvinnut
vielä koko päivää, ettei tulisi sairaaksi; ja muisti kun hän sitoi
lumpeista seppeleen Kallelle. Se oli soma, vaikka Kalle sen sitten pani
nimismiehen Trolle-koiran kaulaan.

»Istu siinä, lapseni!»

Hän antoi pikku Kallellekin voikukan käteen, ja poimi itselleen kimpun
niitä ruohistosta.

Oli joku sinikellokin juuri puhjennut. Pani muutaman mukaan, vei
ristirivistöön ja sitoi ristin kulmaukseen, vaikka sellaista koristetta
ei ollut kellään.

<tb>

Kuluipa jokin aika, niin Leenan taas eräänä sunnuntaina teki mieli
mennä katsomaan sankarihaudalle.

Pikku Kalle jäi nyt Matsonskan hoitoon, yksin vain meni.

Teki mieli muuten vain, mikähän teki.

Oli kuullut lomalla olleiden sotilaiden puhuvan halventavia sanoja
Kallesta: pakoillut; aina takalinjoilla, ja eikä varmaan oikeasta
luodista kaatunutkaan. Mikä lie ollut harhasattuma.

Sittenkin; ei hän tiennyt. Vain niin säälitti.

Olikohan se hänen kimppunsa vielä siinä ristillä?

Ei ollut.

Mitäpä ne.

Ja mitä se hänelle kuuluikaan; tällainenhan hän vain.

Tämä kaupunginkin hautausmaa oli järven rannalla. Niinkuin siellä
kotona. Ei ollut leppiä, mutta lehmukset riippuivat yli tumman
peiliveden siinä mihin Leena istahti. Oli vielä voikukkia, vaikka
enimmillä oli jo kehä, harmaa kehä, kuin kuolleen muisto.

Näin oli ennen kotirannassa.

Ottihan vielä jonkin jälellejääneen käteensä ja lähti pois; yhteen ja
samaan yksitoikkoisuuteen, yksinäisyyteen, kahden Kallen kanssa.

Sillä portilla, josta hän nyt meni, oli rikkalaatikko. Sattui
katsomaan, ja siellähän näkyi olevan hänen kimppunsa.

Joku viskannut; se morsian ehkä.

Mitäpä sellaista; tällaisen panemaa —.

Vaikka ei sitä kukaan tiennyt. Hän yksin vain. Hän joka tässä nyt vähän
raskain mielin asteli poispäin, kun kellot alkoivat soida ja muut
tulivat virsikirjoineen.

Aurinko lämmitti aivan jo pieneksi iloksi, ja leivonen lauleli
alkusuven heleyttä.




Laki


Ajaa, köröttelee ukko Saarimaakin kaupunkiin, niitä kahtatoista
peninkulmaa läpi lakeuksien. Tervaa kolme tynnöriä krinnissä, ja vähän
muutakin: hamppua, hernettä ja jotakin sellaista omaa syyssatoa, terva
kun oli talon, Saarimaa vain rahdissa. Tarvittiin paljon hevosia, yksi
talo kun oli saattanut polttaa aina sata tynnöriä, ja jokainen poltti.

Saarimaa oli salolta. Kärrytie kyllä, mutta juuri ja juuri: kolisi
ja kallisteli, painui ja tarttui. Kun ei paljon kuljettu muuta kuin
talvella. Mutta nyt mentiin Mikkeli-markkinoille, eikä rekikeliä vielä
ollut.

Markkinat! Ei tiedä nykykansa, kone-, sähkö-, radiokansa.

Mikä on karuselli, mikä miekannielijä, olutpuoti ja möyhinä sieltä
Pitkälläkadulla. Kansaa kuhisten tori täynnä, napaiset kadut täynnä,
kirjavaa saaristolaisväkeä, sarkaista sisämaan jussia, sotapoikia
tyttöjen kimpussa, iloista naurua, valkeat hampaat. Koulupojilla sitten
lupaa, että sai olla ja laiskana velloteila sen päivän: prenikkaa
ryssältä kymmenellä pennillä.

Juhla oli. Juhlahutikassa pipit, mene tiedä papit. Pyhä Mikael suojeli
menon ja mekastuksen.

Sinne sitten Saarimaa, vakaa, miltei vanhurskas torppari saran perältä,
jossa jänis tolallansa, metso hioi ja teeri kukersi suosaarekkeessa
riutuvaa ruskoa vasten.

Liekö käynyt kaupungissa koskaan; sellaisia oli paljon; mutta nyt
joutui. Joutui pettymyksekseen, surukseen, harmikseen. Baabel! oli,
synti ja sekamelska.

Hyi niitä hiivatteja!

Onko tämä jumalansanan jälkeen?

Pelaavat, petkuttavat, tanssivat, rytkyttävät, ja...

Että kehtaavat, kekkanat!

Oli se elämää Manteliinin matkatuvassakin: Siellä lautalavereilla
kuin hantesmannin hyllyllä, menevät, tulevat läpi yön, lekkeriä
kallistellaan, lakki- ja tammilekkeriä, hälistään, hoilautellaan. Ei
kumma että vanhan ajan markkinoilla mies »reisuuntui» niin että piti
viikon verrytellä ennenkuin taas oli »koto-olossa». Ne olivat termit.

Olihan sitä ukko Saarimaalle katseltavaa, kummaa ja kiinnostavaa,
vaikka oli vakaakin mies. Kirkko, iso, komea tiilestä, siellä kotona
vain punakirkko puusta, oli suuri, suunnaton hoviräätti, linna viheriän
meren rannalla, kahleitten kalina, laivoja lepattavin purjein,
silakkanelikolta toiskielisten kalarannassa eri lailla. Ja nuo pitkät
koivu- ja pihlajakujanteet, kuin pyssyn putkesta, keltaisin, punaisin
lentävin lehdin.

Mutta mitä ne tekivät ukko-Kustaalle Silläaikaa kun hänkin turhuuden
täyttämystään kulki, Kätkän Kaapoon johdattaessa, katselemassa
kaupungin ihmeitä?

Valko oli Manteliinin avarassa matkatallissa, mutta tyhjät kärryt
valjaineen lukittavassa lankkuaitauksessa. Piti juuri kaupungilta
tultua ruveta lastaamaan tuomiskuormaa, niin äkkää Kustaa että ränget
on pois. Ei näy, katsoi mistä katsoi.

Ja sellaiset ränget, konstiränget, niinkuin niitä käytettiin vanhoina
aikoina. Hänen leikkaamansa, koruin, kuvioin. Siinä aikaa meni.

Ja nyt: kuka juutas pääsi viemään? Ja juuri _hänen_ ränkensä, ja
sellaiset! Millä sitä kotiinkaan; pitikö niukoista hamppurahoista ostaa
uudet, tavalliset tehdasränget?

Ei liene ketään, jota ei selvä synnillinen rötöstyö, niinkuin tämä,
harmittaisi, se vain että toisesta näkyy paremmin.

Jahkaisipa Saarimaakin, mutta ei sadatellen, manaten, jota hän ei ollut
koskaan tehnyt. Kun hän oli vähän aikaa äänetönnä etsiskellyt, eikä
löytänyt, hän läsnäoleville pahoittelijoille, lakin vielä päästään
ottaen ja hikeä otsaltaan pyyhkäisten, sisällökkäällä äänenpainolla
lausui:

»_Kyllä pitäisi olla sellainen laki ettei saisi varastaa_!»

Sen verran ymmärsi vielä viikarinsekakin, ettei sopinut suutansa hymyyn
vetää, kyllä se oli sellainen paukaus. Säväys itsekullekin, kun ehti
vähän tarkemmin ajatella.

Todella: Mistä Saarimaa tiesi mikä on oikein ihmisen tekemä varkaus?
Siellä salollaan hän kaiken kuokkinut, kaivanut, ei missään niin
paljon liikkunut että olisi nähnyt synnin. Kettu kyllä vei kanan,
koppelo kokkoseen, saattoipa kissakin siepata pöydältä lihanpalan,
mutta ei enää Halli, jätitpä evääsi esille missä tahansa. Järjettömät
luontokappaleet.

Mutta ihminen vie toisen ränget!

Laki sieti olla!

Ukko Saarimaan lause sai siivet. Sitä hihiteltiin, pilailtiin, niinkuin
ne aina tahtoo, kun kerrankin on niinkuin pitäisi olla.

Hihitämmepä sitten tainkaltaista mekin:

Eleli edelleen Saarimaa salollaan.

Työteli, toimieli pienessä piirissään jänttihin, justihin kuin
isoisänsä tekemä kaappikello. Sen aukaisi ojaa vielä, minkä vanhat
jäsenet jaksoivat, kynti, kylvi, vaappuen Valkon ohella sarallaan
keikkuvan västäräkin kera.

Kunnes sitten kuolla kupsahti, niin kuin päre pihahti, ja karsi lankesi
lattialle. Vietiin sinne minne muut, sielu lensi minnehän lensi.

Sanoi Pietari pitkän matkan takana:

»Jahah, Saarimaa Kuurtaneelta! Saarimaa menee sinne perälle päin:
kyllähän näyttävät!»

Eikä tarvita ulosseteliä; hän tiesi muutenkin.

Niillä kun tahtoi tavallisesti olla papin kirjassaan aina yhtä ja
toista, josta piti jutella sen Pietarin, Kallion kanssa.

Niin hihitimme.

Se oli sellainen vain Saarimaa.

Kiitosvirren äijä saran perältä.




Pysäyttäkää


Satut myöhästymään, se on kiusallinen asia. Olen pitkäaikaisen
ammattini takia tottunut täsmällisyyteen, kun näet piti saapua
harjoitukseen viimeistään viittä yli, muuten ovet kiinni, mutta olen
sittenkin pari kertaa myöhästynyt. Kerran, kun se minun tuttava
orava-Tupuni tarttui housunlahkeeseen pähkinää pyytääkseen, ja piti
antaa, ja taas toisen kerran kun Ahomäen Kreeta otti minulta pyörän.

Kuinka Ahomäen Kreeta voi miehiseltä mieheltä ottaa pyörän? Olinko minä
»ottanut»? Enpä ollut, mutta pyörä pois vain! Se oli näet sillä lailla,
että pyörä ei ollutkaan minun, vaan maanmittari Kontion, ja Kreeta oli
Kontion vanha palvelija. Mutta sittenkin.

Kun minun piti lähteä kaupunkiin laulattamaan osakuntakvartettiamme
tärkeässä kansanvalistusjuhlassa, niin ajattelin että mitä minä
kömpelöllä kestikevarihevosella monta peninkulmaa, ja sitten vielä
tuntikausia junalla, minä tuon Kontion pyörän, ja sillä pyyhkäisen
asemalle. Kontio itse sattui olemaan salokylillä mittaamassa, mutta
miksei hän olisi antanut pyöräänsä, parhaita tovereitani. Niinpä hain
sen hänen asunnostaan edellisenä iltana. Rouvakaan ei ollut kotona, oli
kokonaan toisella paikkakunnalla matkoilla, ja vanha palvelija Kreeta
ei pannut sillä kertaa vastaan. Tietystipä insinööri olisi antanut, hän
ajatteli.

Kun minä aamuvarhaisena, kun piti lähteä jo klo 4, jolloin koppelo
noukkii kiviä usvaiselta maantieltä, ajaa körötin Kontiota kohden ja
siltä ohi aikoen, huomaan naisihmisen paitahihasillaan heiluttavan
käsiään maantiellä.

Kuka kumma siellä nostelee käsiään?

Lähelle päästyäni näen, että se on Ahomäen vanha Kreeta, Kontion
kotiapulainen, hihaisillaan ja paljain päin melko kolakkana syyssuven
aamuna, kun päivä tuskin oli valjennut.

Pysäyttäkää! hän hätääntyneen näköisenä. Ja kun minä olen sen tehnyt,
Kreeta selittämään: Olen nyt ajatellut tarkemmin, ja kyllä se on niin,
että minä en uskalla sitä pyörää antaa, kun insinööri ei ole luvannut.

Mutta herranen aika, en suinkaan minä sitä nyt särje, olenhan minä
sillä ennenkin ajellut!

Niin, mutta kun ei se tiedä.

Mutta minunhan pitää asemalle, ei ole muuta pyörää koko pitäjässä, ja
mistä minä hevosen? Eikä sillä ennättäisikään.

Vaan Kreeta on taipumaton: Ei, kyllä hän ei anna, hän ei saa rauhaa,
koko yön valvonut.

Pahuksen akka! Mitäs nyt tuli? Kuka johti poikia? Ei kukaan: skandaali!

Ei ollut vielä puhelintakaan, ja mitenkä sähkösanoman asemalta? Ja
mitäpä siitä, itse en kuitenkaan enää juhlaan ennättäisi.

Hullu! silloin ajattelin, ja manasin hengessäni.

Mutta kun minä nyt perästäpäin muistan hänen jalot piirteensä, harmaan
pään ja silmäinsä vakuuttavan, tiukan rehellisyyden, sanon tässä
hengessäni: Kunnia sinulle, vanha Kreeta, niin »excelsis» kuin se
minun mataluudestani voi kohota! Olinmahan mikä olin, ja me muut,
osakunnan Jälki-istuntoritareita, kaikkien yösoppien koluajia, taikkapa
frakkiniekkoja estraadiherroja isänmaan puolesta, pötyä sieluina
rinnallasi.

Valvoo, kamppailee: kehtaako hän? Nauravat, saa hävetä.

Mutta ei! Hän tekee niin kuinka tunto sanoo, jäipä jos hyvänsä maisteri
maantielle.

Pieni asia — eikö sittenkin vouhka? Hermostunut, ylijännitetty.

Suuri asia! Tässä polkupyörä, syysaamun kolakassa usvassa vähäisen
maaseudun maantiellä:

Syvimmiten sama kuin siellä Colosseumissa, kun leijona karjui ja Neero
katsoi smaragdinsa läpi.

Ha, ha, ha!

Juuri niin, sinä Churchill, te, Stalinit, Rooseveltit, maailman
mahtavat! Sytipä sielunne sitä kuin Ahomäen Kreetan siellä valvoessa,
kun kello alhaalla löi ja löi, eikä unta tullut, aurinko paistelisi
kauniimmin, lämpimämmin teidän suureenne, niinkuin se alkoi nousta
tähänkin koppelousvaan ja kirkastaa maiseman, kun maisteri harmissa,
turhassa harmissa, vielä maallmanmattina, tallusti nuottisalkkuineen
kotiin päin.

Jäikö joku aploodi saamatta, joku huvituutinki juomatta, valistus vähän
vähemmälle — yks'kaikki: korkeampi oli se kun Ahomäen vanha Kreeta
nosti luisevat käsivartensa ylös: pysäyttäkää maisteri, pysäyttäkää!




Viisi penniä


Ilmestyy Nisulan Hermanni keittiöön eräänä varhaisena syysaamuna, kun
pisaroi, männyt nyökkäilivät ja koivu kohisi. Olivat jo käyneet ulkona
ja todenneet; puistatti.

Toiko Hermanni taas kaloja, vaikka juuri eilen?

Ei, mutta hän toi 5 penniä:

»Ajattelin että taisi tulla otetuksi liikaa, kun siinä oli joukossa
joitakin särkiä.» Hän nousi lieden viereltä, jossa oli lämmittelemässä,
märkä mies, ja pani pöytäkaapin päälle sen lantin. Hän oli tuonut
muikkuja, joita nyt jo pimeinä öinä hyvin sai, ja kun särkeä pidetään
huonompana kalana kuin muikkua, ja niitä todella oli tullut joku
joukkoon, hän nyt tämän 5 penniä takaisin!

Yksivakainen mies, yksivakaisella matalalla äänellä juttelee.

»Siellä on nyt vähän huono ilma.»

Todella. Hermanni aivan höyrysi kuuman lieden kupeella, kun märkä
sarkatakki oli ruvennut lämpiämään; kauhtana, isiltä peritty karkea
kalatakki ullakolta, isosolkinen nahkavyö vyöllä.

Hermanni oli saanut kahvikupin, jota hän nyt nautiskeli, ottamastaan
yhdestä sokeripalasesta haukaten.

Kun katsoit vaahtoavalle järvelle, ymmärsit tuon 5 pennin arvon: Tässä
rannassa vain pyörteinen viri, mutta jo vähän matkan päässä valkeata,
ulompana pohjamutia vellova aallokko.

Siinä oli soutanut toista virstaa vastatuuleen, vanha mies.

Ja seuraavana aamuna ilmestyy hän taas:

»Ajattelin että kun annoitte kahvia, minä toin muutaman muikun.»

Muutaman —; kyllä siinä oli pianaikaa pari kiloa.

Eikä hän sen enempää; ei ruvennut odottamaan, ettei pianaikaa näyttäisi
kärkkyvältä.

Omituinen mies!

Hullu!

Olikin sikäli erikoinen, että, en tiedä, oliko koskaan suutansa nauruun
vetänyt. Vähän puheli. Mutta ne tulevat sellaisiksi muutkin kalamiehet,
mykkä on kala, kumppani, potkii vain, kun ei ole vielä kuollut.

Ja eikä sano monta sanaa sorsakaan, toinen kumppani kaislikossa, vähän
narskauttelee loljan ohi soutaessaan.

Mitäpä sitä puhui. Ei paljon Pösöökään, vaikka oli tavallinen mies
taksoissa ja kalakaupan käynnissä.

Mutta oliko se lieden ääressä höyrynnyt Hermanni ollenkaan hullu,
pienessä pilamielessäkään?

Etkö ole yhtä hullu, hullumpi, sinä ylipäsmäri, merkkimestari, joka
aivan kirkkaasti kavalsit kassan, keplottelit sotkukauppoja ja keksit
salasuunnitelmia loistolinnassasi, oli mikä oli, kun ajattelemme
Hermannin kainoa asuntoa Nisulan tuvan ovisängyssä! Pistooli sinulle jo
pianaikaa puheli Eläintarhan pensaikossa, saatikka mitä Pietari sitten.

Tahi sinä hienohiippa, joka käyt kauppaa uskollasi, vaihdatkin sitä,
päästäksesi ehkä vielä korkeammalle.

Lyhyt loistonne; mikä mieliluja se? Hermanni toi sen 5 penniä pitkällä
tähtäimellä. Kun se oli isäin perintö, niiden, joiden jäsenet
olivat ruskaneet, että kanto nousisi, ja oras vilajaisi synkän
korven raiviolla. Niinkuin oli sillä noussutkin, sillä pantu laiho
lainehtimaan. Mitä sitä sitten muuta kuin justihin? Tässä suvussa
ainakin; saattoi niitä olla toisia, joiden piti käydä vähän ympäri,
ennenkö samaan yhteen tultiin, siihen että »on, on — ei, ei».

Sinä karkeakauhtanainen märkä Hermanni; vastatuuleen kaksi virstaa
oletpa aivan kuin henki. Miksikä ei niitä kulje sellaisia, _mitäs_
ovat, mistä putkahtavat?

Hoi mies!

Smokkiniekka on kuulevinaan jotakin.

Hoi mies! Kuinkas _sitten_?

Tappeleeko ne siellä?

Smokki koettaa vähän nostaa ravintolasalin pimennysuudinta. Punahuuli
ei kuule mitään, hän vain nostaa samppanjalasiaan. »Hoi mies!» Mikä se
oli? Ikämies yliponssari tulee vähän levottomaksi.

»No, skool nyt, Artturi! Mitä mietit?»

»Hoi mies!», kun korkeaneuvos antaa kurssimääräyksen —; tuhansien
takataskusta se viimeinen kannikka!

Hoi — — —

Nisulan Hermanni, se yksivakainen, huusi. Se 5 pennin henki.
Vastatuuleen, märkänä sateesta, toisen kerran kiitollisuudesta. Hullu,
burmalainen.

Se taisi _olla_, kulkea. Kummitustenkin pitäisi kulkeman.

Tulee, menee, väipähtää; huusi ikkunan takana.

Mutta se olikin hieno henki, vaikka se näin sateella sarkakauhtanassa,
laiha, tuijottava silmä, ajamaton parta —.

Torkahdit vähän, valvoessasi, kun muistit Hermannia, ja sitä: »Siellä
on nyt vähän huono ilma.»

Ei hänellä ollutkaan märkää sarkakauhtanaa ullakolta. Oli aivinaa,
ihaninta valkoaivinaa.

Eikä kömpelötä nahkavyötä. Oli kultavyö, säihkysolki.

Ja kulmikkaat, kirvestekoiset kasvot paistoivat ihmeellisessä
kajastuksessa; hymyyvä silmä kuin lempein tähti.

Sen viidenkö pennin tähden?

Yhdenkin.




Syyslaulu


Kuolema — — —

Raukee ruoho, kukka kuihtuu.

Kyllä. Vaahtoo vielä aalto, ja surullista se on kun kurki menee,
koikauttelee korkealla, ja minä jään; tänne vinkuvaan tuuleen ja ruutua
pieksävään sateeseen.

Niin, aivan todella: kuinka moni alakuloinen melodia eikö soi
sielussasi. Ja vaikka vähän romantiikkaakin, kun alkaa jo hyytyä lahti,
on alennut aalto, ja soudat kotiin kuun kumottaessa, siinä on sittenkin
molli, ehkä vähän lempeämpi joskus, kumminkin suru pohjalla.

Mutta kaunista se on.

Kotikutoista, raikkaan vaaleanpunaista nelivartista ruumiinmukainen
puku, musta biedermeyerimäisesti kaartuva hattu, ja siinä sopivasti
tummansininen nauha: kaukaakin jo viehättävä näky. Muistat lähempää:
terve puna poskilla, mutta nyt kyllä vähän kalvahkompi kuin muulloin,
silmäsininen, niin hyvin tuohon hatun nauhaan käyvä, nenä hupaisesti,
ystävällisesti pysty. Leppäniemen Elli se oli, hän tuli saattelemaan
rantaan, jossa koivut pudottelivat lehtiään.

Elli — — —, hän joka siinä »Uitetun koiran» jutussa.

Karahti vene kivihiekkaisessa rannassa, ja me läksimme.

Syys alkoi soida lauluaan, kun minä vedin hiljakseen punaisiksi
maalatuilla airoilla. Se, kun Elli jäi sinne veräjän taa seisomaan,
etenimme kaislassa, ja hän viittasi kädellään.

»Farväl!» kai hän ajatteli, niinkuin siihen aikaan vielä usein
hattupäinen neitonen supisuomalaisimmassa maassa.

Ja varmaan, jos olisit nähnyt, vierähti kyynel poskelle.

Oo, olihan sitä — — —

Se että ne menivät, se että kukka kuoli, kylmeni, jäätyi.

Helsinkiin, jossa lyhdyt paloivat. Täällä pimeys, yksinäisyys ja
Berndt-setä. Se kun se oli niin käynyt — — —

Eihän sitä tiennyt silloin, mutta arvasi sinisestä silmästä; ja sitten
perästäpäin, kun tuli paremmin selville, ja nyt muistaa.

Kauniina muistaa.

Siinä keltaisessa koivikossa, vaaleanpuna pusero, musta hattu sinisin
nauhoin. Yksin —, nuori sydän.

Mutta se on kuolema, syksy!

Sitä hyräilet, mihinkäs siitä pääsee.

Se on syksyn olemus.

Vihelsi sitä Juhani Ahon pyssynpiippuun Kurjalanrannan mökistä päin
suon yli. Sitä kelmennyt kaisla ja Ingalill aalloissa. Sitä kantoi
metso päällesi, kun pamahti, ja se katosi kuusen latvasta, josta
katseli viheriäistä maailmaansa.

Mitä varten se kaksipiippuinen Juhani Ahonkin hartioilla? Sinun ja
minun? Niin tietysti kuolemaa: Metson täytyy kuolla, mihinkä tässä
jouduttaisiin, jäniksen, pyyn.

Syksy tulee ja pakkasrusko punottaa. Kuva ja kaunis.

Helisee kelta koivusta, soi hiljaa pihlaja punaisen purppuroitaan;
ihana melodraama!

Minä istun kannonpäässä ja mietin. Hiljainen vain, hyvin hiljainen
humu, kun ei syksyistä tyyneyttään juuri tuulekaan, muuten vain metsä
mietiskelee, niinkuin minäkin, maailmaa.

Niin alkaa kuulua haukkuvingunta, ilkeä minusta aina, mutta ihana ääni
oikean pyssymiehen mielestä.

»Pass opp!»

Minun täytyy kavahtaa kantoni päästä katsomaan mistä loikkaa jänis
esiin. Minun täytyy vanhan periaatteen vuoksi vetää piihana ylös ja
laskea sormi liipasimelle: tuoltako aidan takaa, vai sutikkasiltaa
pitkin luoman yli. Luoman, josta keltainen veha vilkkuu ja upukan
lehdet vielä mustasta vedestä. Tässä oli suvella, kun valokissa
käytiin suuri sininen tanner kissankelloja. Nyt ne makaavat maassa,
joku hengetön varsi vain pystyssä, ennätän nähdä siinä piihana päällä
pälyillessäni. Vähän kuuraa sillalla — — —: sieltä tulee!

Loikkaa aivan minua kohti, onneton, silmät suurella, ja kuin huohotus
kuuluisi.

Minä pyssyn poskelleni:

Mutta juuri silloin sattuu syysaamun nouseva punainen aurinko silmiini,
en näe mitään. Enkä oikein tahdokaan nähdä. Tuli, haarahuuli, niin
luottavaisena minua kohden; menköön!

Ja se meni kiitona, hieman vain käpälä kapsahti sillan palkkiin.
Menköön! Hyvä oli ettei tullut tehdyksi. Tappakoot toiset!

Se oli kai jotakin alitajuntaa: syys, sammuvat, hyytyvät — — — mutta
antaa olla minun puolestani!

Pamahtikin sitten loitommalla pian niin että korpi kajasi, ja toisen
kerran heti päälle.

»Halt, stoj!»

Siinä se kai meni minun lyhyt iloni.

Niin menikin. Mikset sinä ampunut, sinun passisi ohi tuli!

Aurinko sokaisi.

Ei saa pyssymiehen antaa auringon sokaista!

So, pojat, ja pisara päälle!

Sitten me ryyppäsimme, ja aurinko paistoi tähän aholle
majesteetillisena. Alkoivat oksat tippua pisaroiden, riite helähteli
laaksossa. Minun oli hyvä olla. Ei siitä pisarasta, mutta kun en
ampunut, en ollut kuoleman mies sillä kertaa.

Kun me sitten astelimme kotia päin, tuli monenlaista maisemaa, korkeaa,
kauas —, kirkon ikkunat kiilsivät; se oli jo lyhyen syyspäivän
ehtoopuolen säde. Tuli matalaa kuloahoa, auhtoa; siinä joku tasainenkin
kannon pää. Istua siihen, vähän syrjään noista, jotka kantoivat
laukuissaan jäniksiä. Lampi ahon alla, kaislaa, sarakaislaa, joka oli
vielä viheriä. Auringon vieno kajastus.

Niin tuli mieleen se kun me, monta vuotta sitten, soudimme kaislassa
Leppäniemen rannasta, ja Elli jäi veräjän taa —; vaaleanpuna pusero,
sininen nauha.

Kuolema, syys — — —

Berndt oli kuollut. Mutta Ellille myös vapaus; painon alta. Uusi elämä
ja ylösnousemus.

Synti oli. Mutta se oli sitten kaunista, kun se kuihtunut kukka virkosi
uudestaan. Niin että ei ajatellut mennyttä.

Siitä syksyn kuolemasta jäi suloinen elämän muisto, vaikka soi
surullinen sävel silloin.

Sepä synkeän syksyn lohdutus.

Kaatuu, virkoo taas. Kissankello, keltainen ranunkeli, joka tässä vielä
valjuna odottaa.

Nukkuvat — — —




Varjoja


Se panee vähän ilkeästi kun hevonen kilistelee, aivanpa kiljahtelee,
tuolla jonkun matkan päässä maantiellä hämärän langettua syysiltana.
Huutoja ja mäiskettä kuuluu.

Tappelevat.

On tullut toisen kylän poikia vastaan, on tietty se, on nähty, ja
ajettu yhteen, saadakseen siten aiheen iskeä.

Siinä yksi musaus, toinen, mutta valita, ääntä ei päästä kukaan, sen
kun kiukusta joku kiljahtaa, niinkuin pystyyn hyppäävä hevonen joukon
mekastaessa, se vaistoaa jotakin pahaa ja tulee levottomaksi.

Sopiikin, rauhallisen luontokappaleen auran edestä, västäräkin
keikutellessa. Tummeneva pimeys kaamentaa näytelmää.

Kuinka tuon Jussin laita on: makaa maantiellä kärrynpyörän alla
liikkumattomana?

Ei sota yhtä miestä! Iske päälle vain! He temmeltävät, iskevät todella,
paljain käsin, aidasta katkaistuilla seipäillä, puukolla.

Jaakkookin on maantiellä — — —.

Siellä kun tuli toinen hevonen perässä, Alapään häjyimpiä.

<tb>

Laantuu kovinkin myrsky.

Ajavat edelleen alapäiset. Pitopaikkaan, jossa heitä oven täydeltä
pärein ja talikynttilöin valaistuun tupaan, möyhkäävät, lakki päässä
rinkiin, vaikka häissä se otetaan pois; eivät uskalla olla tytöt
menemättä, kostaisivat.

Mutta mellastavat sittenkin: Ahvenlammin mustapintainen Kuustaa lyö
kirjotuolin honkalattiaan pirstaleiksi.

Sen päälle hän hyppää tasakäpälää, hihkaisee.

Kukaan ei halua ottaa vastaan, eivät ole vielä samalla kymmenellä kuin
Alapään häjyt, jotka vain sitä varten lekkerillä.

Tupa tyhjenee.

<tb>

Maahanpanijaiset. Linnaan. Liiviraudat helähtelevät, kalahtelevat
käräjäpaikalla.

Sipiriaan saakka. Tähti vilkutti syntymämaalta, kun käännyit ja
viimeisen kerran katsahdit.

<tb>

Soittipa orkesteri Vappuna Kaivohuoneen kesäteatterilavalla.

»An der schönen, blauen Donau» — — —

Siellä, jossa mustalaista ja muuta villiä Balkania.

Kauniita, suloisia säveleitä, kuinka ne sitten niin?

Mutta kun ne täälläkin:

Pois kitkuttajat lavalta!

He tahtovat purkaa isänmaallisia tunteitaan; tämä on ylioppilaiden
päivä! Ja niin nousee parvi valkolakkisia Apollon poikia tavalle.

»Hör oss Svea, moder för oss alta!»

Häpeämätöntä! toiset verannalta, fennot; nämä ovat sveesejä,
patasveesejä sinikeltaisin lakinvuorein. Niitä näyttelevät taulujen
välillä.

»Stå stark, du ljusets riddarvakt — — —!»

Soh; mitta täysi!

Alkaa sataa, paitsi tuutinkisokerinpaloja, itse astioita, kannuja,
pientä, suurempaa pulloa; menköön, sisuksineen päivineen, saakoot
niskaansa aasat!

Alas, pojat! Granstedtin Iivari komentaa, fenno, vaikka on sen
sointuinen nimi, pitkä, synkeänaamainen, niinkuin Ahvenlammin Kuustaa
siellä maantiellä.

Fennopuoli alkaa ahtautua alas portaita ja kerääntyä teatterilavan
lähistölle.

Sveesejä johtaa joku silinteripäinen. Vappuna! Kehtaa, liekö
siivismieskään! Iivari Granstedt on löytänyt jostakin tikapuut. Ne
hän lavaa vasten, sveesit kun ovat lukinneet sille johtavat ovet,
kipuaa yks'kaks niitä myöten ylös, ja ensi työkseen huitaisee paksulla
bambukepillään, joita siihen aikaan käytettiin, ärsytyslaulua johtavan
hattuniekan silinterin päästä pois, niin että se variksena lehahtaa
alas fennojen parveen.

Hyvä!

Miehiä alkaa alhaalta nousta lavalle, järjestäydytään riveihin,
laulajat virittävät »Jos sydän sulla puhdas on», ja niin kierretään
keskilattialle jäänyttä sveesien sakkia, aina välistä vahingossa
lähimmäistään vastapuolella tuupaten, kunnes ensimmäinen raikas
korvapuusti kajahtaa. Silloin yleinen yhteenotto. Kepit ja kämmenet,
joillakin kovemmillakin kojeilla vihdoin, ei kumminkaan puukolla — mitä
siitä Apollo!

Maan isäntäkansa voitti, sveesit paiskittiin yksi toisensa jälkeen
lavalta tantereelle, ja »Herää Suomi!» kajahti voiton fanfaarina
toukokuiseen hiirenkorvayöhön.

<tb>

Pitkästä aikaa.

Tuli mieleen, kun yöllä ajattelit asioita, ja tähti näkyi.

Lystikästä!

Noh — — —

Oli sitä joskus naureskeltu, sitä »sturm und drang».

Mutta nyt, kun tähti paistoi ja kello tikitti yön yksinäisyyttä;
elämänkin —, kun oli ehtoopuoli.

Ja kun vielä avasit ikkunan ja kuusi lauloi pimeydessä; kuoleman kuusi.

Ketä meitä on?

Sinä, nuorin silloin, taisit olla yksin.

Varjoja ne toiset.

Muiksi muuttuneet.

Paikkakin, jossa lauloivat:

Ei kuin pensas enää, muistit, ja siinä mehiläiset surisivat, kun
keppiäsi heiluttaen kävelit ohi, nähdäksesi joskus vielä tuulevan
siniseltä mereltä.

Ja siellä, jossa hevonen kiljahti ja Ahvenlammin Kuustaa iski:

Uuden kansakoulun tehneet, sattunut juuri siihen, maantien viereen.

Lapset leikkivät pihalla ja lauloivat:

»Tule laulaen lintu», kun toin paristoani ladattavaksi opettajan
sähkökoneella.




Silkkipasti


Tiesi Elias Lönnrot mikä on »pastihuivi», mutta ei »silkkipastia».
Edellinen olisi = »bast», »grof duk», siispä niinihuivi, joka
tapauksessa karkea, aivan kuin hurstihuivi: Kylläpä tässä iski kiveen
cursator. Sillä »pasti» yleensä oli minun lapsuudessani _hieno_ huivi,
»silkkipasti» erityisesti hienonhippoisin. Silkkipasti! Maailma
tunneailahdusta, tuomen, mintun muistoa, hiljaista päivänkiloa,
surisevaa mehiläistä. Vaikka en puhu vielä niistä silmistä, jotka
katselivat pastin alta, siniset sinisen pastin, kuin lemmikki
luhdalla, tummat, mieluimmin mustat punervasta, naljanruskeat täydestä
sysimustasta. Kylläpähän tiesivät. Nepä tiesivät, nuo muka tytön
tyllykät, tallukat, minkä värinen ostettiin Ontrolta, Jyrkiltä,
taikkapa Remsujeffin kauppapuodista.

Tallukan maku?

Oojaa, kyllä sitä oli. Mistä lie tullut: navetasta tupaan, tuvasta
luttiin, ja sitten vain kirkkoon ja tanssilavalle! Kouluun?

Mitä kouluun! Ei ollut koulua muuta kuin rippikoulu, ja siellä vain
katkismus, Mölläri.

Ja sittenkin maku, että maistuu vielä. Tuommoinen!

Pestä silmät vaikkapa vain naposta, kiulusta, kaukalosta kaivon
kannella, sutaista kuivaksi vaikkapa hurstisen alushameen helmaan,
ja katso näköä! Sieltä hipiä kuin itse silkki, väri kuin jumalan
siveltimestä, Eoksen, Aamuruskon, joka puki purppuraansa muunkin
maailman suvisena sunnuntaina. Pastin sisästä sitten putsattuna, hymy
huulilla, Ihomyötäinen röijy, raitahame, Ja niin kirkkoveneelle,
kohisevaa kulkua seljän yli, ja vihdoin kirkonmäelle —: kuminaa,
kelloa, kamomillaa!

Tule siihen sitten hattuinesi, tötteröinesi, variksenpesinesi,
mamselli! Vaikkakin punainen parasolli kädessä ja lemusit, miltähän
lemusit jalopullolta.

Olit kamarissa syntynyt tohtorin käsiin, kamarissa kasvanut kakluunin
edessä, vaunuilla lykätty, tutille totutettu.

Toinen savusaunassa kahiseville oljille, takan eteen kuusten
paukkuessa, kehtoon potkimaan, ja oikeaa selvää, rehtiä rintaa — — —
Sittenpä se sopikin silkkipasti, kun aika tuli.

Ah, kuinka sopi!

Jos sinun punahuulesi oli vielä vähän houkuttelevasti lerpallaan,
jokupa sitä etusormellaan lipsautti, niinkuin tehtiin siinä
rippikoulukymmenellä, ja sepä sukkela temppu.

Suutuitko?

Olit suuttuvinasi, mutta silmäsi katsahti pastin alta: suuri kiitos,
paljo kiitoksia! vaikk'enmä sano.

Ka, kun muistit sen kauan, aivan vanhaksi mieheksi.

Näppäsit pianaikaa vähän muutenkin poskelle, Eoksen poskelle, ja se
sopi taas niin hyvin talvi-iltaan, kun tähdet sanoivat hei!, etelästä
ja pohjoisesta, helei!, idästä, lännestä.

Pasti! Vaikka ei varsin vielä silkkipastikaan. Diakonissankin päässä,
niiden, mitähän nunnia lienevät. Kun kävellä kepsuttelit, sievästi
sipsuttelit lakkakengissäsi, sinäpä kuin kukka perhoselle, terttu
mettiselle.

Tuli Mies vastaan: siinäpä, siinäpä! Meni, muljahutti, niinkuin siivous
vaati. Mutta kääntyi vielä taakseen: sepä, sepä!

Sattuipa vielä että nunnakin käännähti taakseen.

Äkkäävät —.

Sen se pasti tekee.

Panisivat päälleen, kaikki parasollitötteröt.

Mutta ehkä se sitten menettäisi taika viehätyksensä.

No, en tiedä, oli niitä ennen miltei kaikilla, lutin arkussa,
koruaskissa, piikakin eli muu, mutta hyvä oli, hupa oli, ja somilta
näyttivät.

Vai oliko silmässä vika?

Nuori silmä, näki sillä niin.

Mutta kun se ottaa vanhaankin.

Astahtaa kirkkoherra, rovasti, kontrahti, keppinsä kanssa kirkolle
päin, kun kellot helkkää kirkasta pyhää.

Hyvää päivää neiti Pastinen!

Pastinen niiata nytkäyttää, nuori sairaanhoitaja, musta kyllä vain,
silkkipasti päässä, ei maailmanpunerva, -sinervä.

Juttelevat sanan, kun oli kaunis ilma.

Menee.

Rovasti ei kehtaa kääntyä taakseen katsomaan, mutta kaftaanin alla
sytee mukavia: leskisillä ennen nuorena ylioppilaana, rippikoulussa
apulaisena, pasteja parvena, kirkkaita silmiä...

Kah, joko ne soittavat yhteen; no, kyllä minä vielä ennätän.

Joo. Niin että kun minä tässä muistin sen Lampisen Petinkin sieltä
Amerikasta, kun se tuli yli tuhat mailia nähdäkseen sen, joka
perunamaan aidan vieressä katsoi ystävällisesti hänen päällensä pian
viisikymmentä vuotta sitten, hänelläpä myös ennen silkkipasti, sininen,
kun oli sinisilmäinen.

Mitä minä, vanha harmaa muuten, mutta saattaapa sieluni, nuori sieluni,
ajatella sinut pastissa, että olit tullut ne yli tuhat mailiakin
sinisessä pastissasi, ja minä sitten mummaa vähän olkapäälle, kun hän
lähti preeriallensa, siihen minulle suureen tuntemattomaan:

»Kiitos, Petti, että muistit!»




Oma


Sanna oli hieroja ja Kaisa kuppari. Kuppari oli laiha, mutta sitä
lihavampi hieroja. Oliko kuppaaminen kovempaa työtä, kun piti alinomaa
työskennellä kuoleman merkit, rauta ja veri silmäinsä edessä, vai
oliko muut syyt? Muutenkin oli hän vähän virkansa näköinen, pitkä,
sientiänverinen, silmät leimahtelivat vähän kuin kolkosti hänen
hääriessään surkean uhrinsa selän takana, selän, jossa törötti
kokonainen metsä kuppaussarvia. Posketkin olivat, mene tiedä, paljosta
sarven imemisestä painuneet kuopalle; ne olivat, kuten kansa sanoo,
kuin katkismuksen kannet.

Mutta kyllä oli hieroja-Sannalla sensijaan pulleat. Koko hänen
muukin olemuksensa oli yhtä pulleutta ja pyöreyttä. Lyhyt ja leveä,
samanlainen miltei, käänsi miten päin hyvänsä. Semmoiseksi oli
hän tullut elämäikänsä leppoisessa saunanlämpimässä asuskeltuaan,
syöskenneltyään hyviä ja paljon: juustoa, viiliä, lampaanlihaa
ja vastakirnuttua voita. Hierojalla piti olla hyvä ruoka, se oli
vanha perintätapa. Hyvä ruoka ja hyvä kohtelu, sillä miksi menivät
luntloimesi ilman häntä, mikä peri sydänalustasi, kuinka kävi seljän
säilimisen, sanalla sanoen, hitto sinut olisi vienyt, koko isännän,
emännän, syytinki-Eljaksen, tytär-Sannaliisan tahi muun, ellet olisi
osannut pitää hieroja-Sannaa ystävänäsi ja hoidella häntä hyvin, sillä
hierojia ei ollut enää paljoa, varsinkaan taitavia hierojia, mutta
tautia oli, ja tarvitsevia.

Lämpöisissä vällyissä kyydittiin hän talvisin talosta toiseen, ja
kesäisin parhailla kirkkohoijakoilla, jotka tahtoivat kaikki pohjata
rummuissa, kun ori laski vinhasti vainioitten välejä.

Asianlaita oli niin, että näistä kahdesta, Sannasta ja Kaisasta tuli
nyt naapurit. Kaisalla oli tupansa ollut jo jonkun vuoden Katajiston
mäkiaukealla, tavallista yksinäisen tytön mökkityyliä: itse takkatupa
paria syltä kunnekin, ja edessä lautainen porstua. Samanlaisen
laittoi Sanna. Paljoa ei kyllä palkat tehneet, mutta kun ei myöskään
juuri mitään mennyt, ilmaiseksi söit, joit, saitpa joskus jonkun
paitakangaskyynärän kaupan päälle, kun hieroit emännälle tavallista
paremman ruokalystin, niin kasaantui markkoja isoäidin ympyriäiseen
niiskutötteröön niin, että vihdoin ajattelit: »min' en oo tässä enää
kauvan toisen orja, oma pirtti olla pitää tälläkin tytöllä!» Sillä
vaikka olo olikin ulkonaisesti katsoen hyvä, ruokaa ja kahvia kyllä,
niin oli sittenkin vähän sitä ja tätä se toisten nurkissa olo. Toisen
sänkyyn aina kallistit pääsi, toisen keinutuolissa lepuutit istumisesta
turtunutta ruumistasi, toisen kupit kilajivat pöytäkaapilla. Ja jos
tahdoit milloin lepopäivän pitää asumuksellasi, entisellä kotimökillä,
joka nyt oli veli-Jussin hallussa, oli asianlaita siellä sama. Jos
siellä oli jotakin omaa, olipa sensijaan aina toisten tiellä.

Ei, tässä ei elämä parane ennenkuin omassa sängyssäni lekotan silloin
kun tahdon, pistän pannun omalle takalle, langoitan elämänlangan omalle
ikkunalle! Se on nyt laitettava, siltä ei päästä mihinkään!

Ja olikin päästy niin pitkälle, että Katajiston aukealle taas ilmestyi
mökki, ei mistään vanhasta pajasta tahi navetasta kyhätty, vaan
uusista valkeista hirsistä, itsensä Vehka-Jussin ja Kallio-Matin
salvama. Ennestään oli aukealla jo, paitsi kuppari-Kaisan tupaa,
kankuri Lissulaisen, äidiltään Sussulaiselta perimä mökki, kolmessa
muussa oli Tupun-Kreeta, amerikanleski, Hilpos-Sanna toinen ja
Mähösen Miina kolmas asujain, taas tyttöihminen. Akkoja kaikki —
pieni akkain kaupunki. Mutta ne näyttivät kauniilta, punaseinin ja
valkein savupiipuin viheriää kuusennäreikkötä vasten. Varsinkin
sunnuntaiaamuisin läheisen järven selältä katsellessa, kun kaikki
mökkien haltijat olivat kotona ja siniset savut nousivat avaruuteen.
Taustalla kohosivat kerros kerrokselta metsänjängät, aina sineten ja
sineten, takimmaisena jo miltei pilvenkarvainen Korpiharju.

Hieroja-Sannan tupa oli lähinnä kuppari-Kaisan asumusta. He olivat siis
erikoisesti naapurukset, vaikka kivenheiton alalla olivat muutkin.

Siinä se hohteli nyt uusi tulokas, Sussuntupa. Ei ollut vielä
punattu, mutta torni oli häikäisevän valkeaksi kalkittu. Portaana
oli Leppäkosken myllyn vanha myllynkivi, Sussuntuvalle sopiva, yhtä
ympyriäinen kuin emäntä itse. Lastut huolella poissilvotut, aitakin
pantu, joka lopullisesti eroitti Sussuntuvan muusta maailmasta
ja itsenäistytti sen, oman konnun auringonkukkineen ja pienine
perunamaineen.

Noh, sopi sitä vain siinä asuskella!

Lauantai-iltana oli uudella mökillä pieni tulijaisistunto. Oli ajettu
sinne veli-Jussin tuvalta se, mitä siellä oli Sannan omaa, sänky
ja isoäidin raudoitettu arkku, oli tuotu Mäkikannolta seinäkaappi,
kukkuvan kellon oli hän ostanut kauppamiehestä, elämänlanka oli jo
hyvällä alulla ollut Jussin tuvalla.

Ei muuta kuin valkea takkaan ja pannu porisemaan.

»Istukaa akat! Mahdutaan sitä aina tämän mäen ämmät!» Lissulainen
peräseinälle pöydän ja sängyn väliin, Hilpoisen Sanna, Mähös-Maija ja
kuppari-Kaisa sivuikkunapenkille maantien puolelle ja Sanna itse kahvia
jauhamaan punaruutuisten vällyjen päälle vuoteella. Nyt olikin säkki
täynnä suuta myöten.

»Noh, mitäs sanot Suska, tarvitsisiko isäntää talossa?»

»Hyvä pitäisi olla, joka näiden vällyjen alle itsensä oikaisisi!»

»Etteikö ainakaan tämän maaherran läänistä?»

»Sanoa kuin entinen likkaihminen: maan päältä ei huolita ja taivaasta
ei taitta antaa!»

»No sitä minäkin olen ajatellut, kun ma vanhanpiian pestin otin.»

»Sinne se Miinan Mattikin Amerikan mamssellin kaulaan. Odota vain, et
taida enää niillä taaloilla pannuasi poristella. Sano sinä että sillä
mentiin, vihellä ja lyö reiteesi!»

»On niitä toisiakin jos tarvitaan; ja minkäs noilla peräleuoilla teet?»

»Mikäs tämän Suskankin puuttuu? Noin se kasvo! vehmahaksi, vaikka ei
ole tainnut paljon koijarlpoika taputella.»

»Älkää nyt siinä enää repikö suitanne, tuossa on tuikku murheeseen!»

»Tulkaa akat, tule sinä Lissulainen ensiksi, jokas olet vanhin tällä
mäeltä, menkää, vetäkää henkeenne. Tämän karvaampaa ei taida heruakaan!»

Kaksittain he siinä ryypiskelivät, alusvadit sormien päissä, toisten
odotellessa. Valkea loimusi iloisesti takassa, kajastaen syksyillan
hämärtyessä Sussuntuvan pienestä ikkunasta takaisin.

»Taitaa tulla rämpsyilmat kun valkea kajastaa.»

»Antaa tulla, kyllä Sussula pienet rämpsyt kestää. Täällä sitä
lämmitellään, täällä pyörähdellään omien lattianiskain päällä satoi eli
paistoi. Mennään ja tullaan koska henki sanoo, syödään ja juodaan sitä
mitä Herra siunaa. »

»Makaan uppokumossa, jos ma sen pään päälleni otan, keskellä kirkasta
päivää. Eikä tule kenenkään mitään vaikka ma hihkuisin, hyppisin ja
polkkaisin noilla omilla honkapalkeillani että mäki kaikaa!»

»Siinä se oli sanottu! Nyt on tulijaiset, eikä taitta toisia
nenännäkijäisiä Suskalle pitää. Pannaanpa sitten vähän 'Sussukultaa'.
Kun on juhla, niin olkohon juhla!»

Kuppari-Kaisa laskee kahvikupin kädestään pöytäkaapille, ojentaa
luisevan olemuksensa suoraksi, paukauttaa kahta kättä yhteen ja sieppaa
pyylevän hieroja-Sannan vällyiltä lattialle.

Römeällä miehen äänellä hän alkaa nuoruudessaan paljon lauletun
tanssilaulun:

    Hei Sussukulta, hei Sussukulta,
    anna, anna vielä vähän viinaa!
    Purista pussis perä,
    kopista kenkäs nenä,
    kyllä sitä siellä vielä piisaa!

ja pyörii Sannan kanssa polskan, sääntöjen mukaan toisinpäin ja
toisinpäin. Jalat polkevat kopinalla notkuvaa lattiaa, kahvikupit
kilisevät ja hameitten helmat heilahtelevat.

»Voi jukelintähden noita akkoja, voi taivahanisä» kiljuu Mähösen Miina,
ja vanha Lissulainen nauraa niin että kyyneleet silmistä tippuvat.




Surumarsseja


Tavallinen säädyllinen surumarssi on se, kun soittokunta kulkee edellä,
sitten mies, joka kantaa kunniamerkkejä samettityynyllä, edelleen
komentaja paljastetuin miekoin, sotamiehiä käyden, ratsain, tykkejäkin
saattaa rämistä katuun, muita ihmisiä, kymmeniä hevosia, autoja, ja
koko kaupunki katselee. Chopinin surumarssi soi, nähty komeus sitoo
niin mielet, ettei joudeta paljon ajattelemaan, kuka se kuollut olikaan
ja kuinka se loppui. Menihän siinä niinkuin sorsa kevätyön hämyssä
lentää ylitsesi jonnekin, siipien suhina vähän aikaa kuului ja sitten
katosi.

Taikka taas näinpäin: Kirkossa odottelee urkuri, kuljeskelee levotonna
ja katsahtaa kelloaan: Kas kun eivät jo tule, heidän piti lähteä siikaa
paistamaan Ulkokrunnille 4:n laivassa.

Polkijatkin tulevat kojeensa takaa esille katselemaan ja juttelemaan.
»Jaapa jaa, tuli se vain Kaloniuksenkin vuoro (he panevat painon ensi
tavulle ja lausuvat lyhyellä suomalaisella o:lla)! Ei tainnut kirkossa
muuta kertaa käydäkään kuin tämän; ei ainakaan minun aikanani näinä
neljänäkymmenenä vuotena.» Kauppaneuvos, pienen kaupungin pomoista
pomoin: maatiloja, häätöjä, huutokauppoja. Köyhä kansa ei hänestä
paljon perustanut.

So, jo tulevat! Kellot alkavat soida, urkuri laittelee tappejaan
järjestykseen, palkeet pihisevät ja pian alkaa sielläkin Chopinin
surumarssi. Ensin hiljaisena valituksena, sitten pian leveämmästi
laulaen, niin että kun silinteripäiset punakat kantajat ovat ehtineet
keskikirkkoon, surumarssin täysi kukkeus soi seppeleitten lemuun
sopivasti sulaen.

No se käy laatuun. Tällaisille Chopinin surumarssi on kuin tehty:
kuolema on frakissa ja sen verran väritetty, että näyttää melko
säädylliseltä; ei hätää mitään.

Mutta kun sitä soitetaan piispoille ja sen arvoisille muille autuaasti
nukkuneille, niin jo kitisevät kettingit vähän. Riviera, Monte Carlo ja
Ostende, mitä niillä on tässä tekemistä? Virsikirja vain pitäisi olla
ja »Mä että täältä erkanen». Mutta marssi kuin marssi, surunkin marssi,
ajattelee urkuri, joka sen kappaleen parhaiten taitaakin. Ja mistä ne
muut siellä alhaalla tietävät.

Ja nyt sitten putosi aikalailla. Surumarssi sekin on, kun tuolta
Kumajavaisen salolta tulee Karhumäen Kustaa.

Jostakin syystä hänen päivätyönsä päättyi kun aurinko vielä oli
monen korennon korkeudella. Mikä ne Luojan aivoitukset tietää, mutta
pois vain piti. Lepää rauhassa! tavataan nukkuneille sanoa. Kustaan
ainakin oli varsinkin alkumatkalla vaikea sitä toivomusta noudattaa,
sillä hänen arkkunsa jytkähteli kuoppapaikoissa pahasti, laidat
tahtoivat aivan kitistäkin toisinaan, kun puriloitten aisat painuivat
eri tasaisesti suomättääseen. Purilat: Kaksi puutankoa, tukevaa
aisantapaista, joihin arkku oli köytetty ja jota kojetta hevonen veti
perässään pitkin korpijuntua, kärrytietä kun ei ollut. Sittenhän se
kulku parani, kun tultiin Tulisalon loukon tien tapaiselle: Kustaa
kärrynlavalle ja Möykkymäen Aapeli kahdenreisin päälle, sehän oli kuin
kevarikyytiä, jota surumarssia kulki kuin huvikseen.

Surumarssin ei aina tarvitse tapahtua maata pitkin, katua, maantietä
tai korpipolkua, se voidaan suorittaa vesitsekin ja silloin se onkin
erityisen juhlallinen. Kun on 12-hankainen kirkkovene, kuusennäre
kokassa ja arkku erityisesti tehdyllä alustalla. Kun on syksy, metsä
kirjava ja järvi väreettömän tyyni. Airot nousevat täsmällisessä
tahdissa, vesi solisee kokassa ja liplattelee laidoilla. Se on
musiikkia sekin. Saakin olla musiikkia, sillä tässä viedään Luhtalalta,
soittoniekkaa, joka on suurimman osan tätä pitäjää yhteen tanssittanut.
Hänenkin piti kuolla. Koskaan hän ei ollut surumarssia soittanut,
vain tulomarsseja, vihki- ja ryyppymarsseja, mutta monet polskat ja
valssitkin olisivat silti surumarsseiksi kelvanneet:

Tuli näkyy takasta, koditon käy ohi. Viimeinen tuikkaa lakeudella ja
sekin sammuu.

Poika laulelee paimenessa, isätön, äiditön, kun kellastuvat koivut
kumartavat ja vesipisarat putoilevat.

Silmät kiinni hän oli niitä monesti ajatellut, kun töminä kävi ja
palkit painuivat. Siksi se niin useasti muuttui surulliseksi polskan
toinen pää, vaikka ensimmäinen alkoi iloisesti.

Ei Luhtalaisella ollut yhtään sen kummempaa seremoniaa kuin kellä
hyvänsä muulla köyhällä miehellä. Ei hevosta ei keisiä, ei maantien
tomua; kun hän oli veden takaa. Mutta kun musta saatto kohosi
kirkkorannan hiekkatörmää, kuusi tummaa isäntää arkkua kantamassa, kun
oli niin hiljaa koko jumalanluonto että syyskasteisen pisaran rapina
kellastuneelta lehdeltä kuului, tuo koukerteleva saatto oli kuin elävä
kunniaseppele, Luhtalaisen arkun valkeat laitaliinat kuin seppeleen
nauhat. Muuta seppelettä ei silloin vielä koskaan laskettu. Hiljaisuus
marssin päätyttyä, tavallista suurempi hiljaisuus, olihan soittoniekka
vähän kuin synnin mies: kuinkahan oli sieluntilan laita.

Mutta kyllä ne kesäöinä luteissaan ja aitoissaan, kun lintu rapisi
katolla ja sorsan narskutus kuului rannan kaislikosta, syntiä
muistamatta kumminkin ajattelivat myötätunnolla Luhtalaista.

Kesäyö tuoksui niin suloiselta kun Luhtalaisen soitot korvissa silloin
kuljeskeltiin kotiin maantien sannan karahdellessa. Mitenkä he olisivat
saattaneet saada toisensa hän Sannaliisa ja Matti, ilman Luhtalaista?

<tb>

»Kuin koninjalka!»

Kiikka kulki miehestä mieheen koetteluttamassa kulmalle väännetyn
käsivartensa lihaksia.

»Kuin koninjalka!»

Möyhäjävässä Häggströmin olutpuodissa, jossa sotilaita,
asevelvollisuuspataljoonain aikaisia, istui paraatipäivää viettämässä.

Sielläpä joku koulupoikakin sataa koululailta.

Reippaita, riuskeita miehiä! Kiikkapa varsinkin: kun oli tultu niin
ja niin monennelle pullolle, hän saattoi nousta kovaksi ja tyhjätä
koko puodin, emännänkin, Sandran ja kaikki, rapaiselle kadulle. Silmät
mulkoillen, tuimana, kotkankuva lakissa.

Sepä sankari! Oikeaa sotaa kun ei vielä oltu nähty.

Mutta että Kiikka kuoli —; väkevä mies ensi komppaniasta yht'äkkiä!

Kuoli vain. Muutama päivä siitä kun tyhjäsi puodin.

Oli kylmännyt ensi yön sinä syksynä niin että oli kuuraa ja maa
kopisi. Musta, koruton arkku pataljoonan sairaalasta, plutoona, Kiikan
oma plutoona perässä, muutama mies, ja signaalitorven soittaja.
Yksitoikkoinen toitotus. Rytmi vain sitä samaa tahtia, ja saapas
paukkui katuun kuin seppelesaatossa, vaikka tässä ei ollut pientäkään
yrtin vartta, ei terää.

<tb>

Mutta kun ne veivät kerran Harjun ruumishuoneelle erään alhaisen, sepä
sattuvin surumarssi.

Päätän, että oli alhainen, kun oli pieni sotilassaatto, eikä soitettu
Chopinia, vaan joku muu.

Pian minä sen tunsinkin. Siina oli sanat. Kenen lie, ei kenenkään
laittamat: marja mättäälle, yrtti itsestään aholle.

Niin alkoi hämärtää, punainen viiru nousi taivaan rantaan, ja ne
kääntyivät siluettina sitä kelmeää taivasta vasten ruumishuoneelle päin
ja katosivat kadunkulman taa.

Silloin ne juuri puhalsivat:

    Hyvästi kaikki mun ystäväni,
    mun täytyy nyt lähteä,
    niin moneksi tuhanneksi vuotta,
    kuin taivahall' on tähteä!

Häipyivät, ja minä jäin yksin, ja pimeä tuli.

Köyhämies meni komeasti; kauniisti ainakin.




Omatupa


Ajattelin sanoa historiallisen jutelman yksinäisestä neitosesta,
jolle kohtalo oli kova, mutta ruvetessani, huomaan kuinka äärettömän
mitätöntä se on ison rinnalla. Yksi ihminen, yhdeltä onni, ja täällä
miljoona, monta miljoonaa syytöntä surmaa! Sattuisiko minun juttuni
jonkin yhtä yksinäisen kulkijan sydämeen, tavallista kansaa se ei
liikuta, vähiten ehkä niitä, joilla on sauva ja avaimet, he ovat
tottuneet päivittäisen harjoittamisen perästä suuripiirteisempään.
Mutta sinun yksinäisen tähden; se oli kumminkin sielu. Ei tarvitse
toisen lukea.

Se on hyvin luontehikas, tuo suomalainen sananlasku: »Oma tupa, oma
lupa!» Tehdä muka niinkuin tahtoo silloin, ja se oli onnellista.
Kumpi siinä oli pääasia? Se »lupa», luulen. Ainakin Pohjanmaalla. Oli
jo ammoin, taisi olla nytkin. Niitä näet aina vielä joltakin tönöjä
nousee, syltä vaikka vain kunnekin, mutta kunpa oli sitten oma lupa.

Lapuan Petronellallekin, kerran 1600-luvulla, luvattiin oma tupa, mutta
kun ei ollut omaa lupaa, ei tahtonut. Se kävi näin:

Sairastui tyttönen. Outo tauti, haettiin kirkkoherra.

Ettei olisi _spitaalia_! Spitaalia, sitä raamatun Siimonin tarttuvaa,
kauheaa tautia —.

Ja Petronella nuori, kukoistava impi!

Tyttö parka, sinun täytyy pois ihmisten ilmoilta —.

Lapsi parka! äiti sanoi.

Se on heti vietävä pois! sanoivat toiset.

Minnekä se viedään? Ei saunaan, ei riiheen, aittaan — tarttuu.

Ei muualle kuin latoon ajetaan, tyhjään luhtalatoon, vähän heiniä ja
riepuja, siellä olkoon, katala!

He olivat aivan suutuksissaan poloiselle. Ei kukaan muu katsomaan,
ei edes oveltakaan, kuin äiti-parka. Vei ruokaa, vei juomaa, vei
lohduttavan sanan.

»Älä mene akka sinne sisälle, saastutat koko kylän!»

He pelkäsivät hirveästi, sillä spitaali on runteleva tauti, ja Jeesusta
ei ollut enää.

»Kuinka on laitasi, lapsi raukka?»

»Kylmä on.»

Kurjet olivat menneet, koivun lehdet pudonneet, ja maa kopisi.

»Tehkää hyvät ihmiset, lähimmäiset Jeesuksen nimessä, tyttöraiskalle
tupa, lämmin tupa, jossa olisi ikkuna, että antaisin siitä ruokaa.
Säälikää, ettehän voi antaa lapseni paleltua!»

He kuulivatkin, olihan kirkko, kellot ja risti.

Mutta eivät he vielä ehtineet, ennenkuin Petronella oli kadonnut
ladostaan.

»Se on varmasti mennyt surmillensa», äiti ennusti. Oli Petronella
sanonut: »Ennen minä otan itseni päiviltäni, ennenkö rupean siinä
yksinäisessä tuvassa yksin olemaan.»

Jospa ladossa, ajatteli, se on tilapäistä, ehkä paranee, mutta omassa
tuvassa, olla, mutta ei mennä, ei kenenkään tulla, ei kissankaan,
juoksisi pois ja tartuttaisi.

He löysivät Petronellan pensaikosta joen rannalta. Oli riisuutunut,
mutta ruvennut ehkä kammoomaan kylmää vettä, Ja poistunut toisin.

Soitteli kaisla silti, suhisi paju suruisaa muistoa.

Niin tekivät sitten vitsaksista vetimen, silmuttivat sen kaulaan, kun
oli muutenkin jo sillä lailla itsensä turmellut, ja vetivät latoon
takaisin. Toivat laudan — arkkuja ei vielä yleisesti käytetty — saivat
siihen sidotuksi, ja kantoivat pois. Sen kun virrenvärsyn veisasivat
armeliaitten esityksestä, mutta siunattuun multaan sellaista ei saanut
panna.

Eikä kellotkaan soineet.

Mentiin vain kuin muustakin työstä kotiin, jutellen mitä, kuta. Se
vain, että vähän hiljaisemmin.

Jokohan se talvikin todella tuli? Lunta heittelee —.




Vappu Ropponen


Tämä on toisia Ropposia kuin se Pekka sieltä Liekaveden tönöstä. Mutta
mielenkiintoinen Vappukin, etten sanoisi hupaisa, jos nyt voi sanoa
hupaisaksi sitä kun palaa roviolla niin että kuuset aaveellisesti
välkähtavät. Jokatapauksessa hän oli voimakkaasti luokkatietoinen
jo siiloin, likipitäin kolmesataa vuotta sitten, kun kulki kyllä
Pohjanmaalla, puhui, pauhasi, itki katkeruuttaan, kirosi maailman ja
Jumalan ja, niin, sitten kävi niinkuin sanoin.

»Älä itke, lapseni, pian tullaan kylään!» Vappu työnsi kelkkaa
umpeenpyrynneellä taivaltiellä.

Kuului suden ulvontaa pimeästä.

»Älä itke, älä itke! Istu tuohon kelkkaan sinäkin, minä kyllä työnnän!»
Kelkassa oli ennestään kaksi pientä lasta, Sanna, vähän isompi,
juoksemaan pystyvä, koki kulkea äitinsä rinnalla nietoksessa.

Tuuli ja pyrysi.

»Istu nyt lapseni! Äiti panee saalin päältään hartioillesi, ettei
tule kylmä istuessasi.» Nainen työnsi raskasta kuormaansa vaivalla.
Epätoivon vimmalla välistä, korkean kinoksen läpi.

Mutta jo tuikahti tuolta tuli, kun hiukan helpotti pyry.

»Pian tullaan, pian tullaan!»

»Jumalankiitos!» tuli vielä vanhaan tapaan, vaikka Vappu Ropponen
sitten joutui tätä kiittämäänsä Jumalaa vastaan epätoivossaan pahoin
puhumaan.

Jo umpeen raketulla pihalla tuntui kuin lämmin leyhähtävän, ei sopinut
tuuli, eikä tuima viti kiitänyt.

»Saisiko kulkeva yösijaa?»

»No miksei.»

Pirtin liesi lämmitti suloisesti kohmettuneita jäseniä.

»Tule Maija, seiso siinä niin, lämpiät!»

»Jämsästä, vai Jämsästä?» Kaukaapa kuljet.

Hän oli sotamiehen vaimo, ehkäpä leski, sillä ei ollut miehestä mitään
kuulunut, hän kun soti kaukaisilla mailla.

Kulkemaan, kyliä kiertämään näiden lasten kanssa — tulija sai selitellä.

Hyvä oli olla lämpimässä pirtissä, kuin jumalan kukkarossa; turvassa
nukkuivat leijaavan savun alla alhaalla penkillä. Sanna vain vähän
valitteli unissaan, jonka Vappu herkällä korvalla kuuli: oli tullut
kylmä tuulisella tiellä.

Meni joitakin päiviä.

»Sinä kuulut olevan sen Ropposen Markuksen tyttö!»

»Olen».

»Onko Isäsi irti? Sehän on noita, Turussa istunut ja täälläkin päin
liikkunut.»

»Ei se ole noita, eläimiä vain on parannellut luonnollisin keinoin.»

»Niin mutta sitä on varoitettu suosimasta. Ja eikä sinustakaan ole
hyviä maineita kulkenut; taidat itse olla noidanseka.» Nisulan isäntä
näin.

»Se on sillä lailla nyt, että kyllä sinun täytyy meiltä pois!»

»Tuiskuun sitten taas, tuuleen ja pakkaseen —» Vappu vain ajatteli, ei
uskaltanut mitään puhua isännälle.

»Köyhä tielle, kulkehelle kurja raukka; isoisilla ilo suuri», Vappu
vähän katkerasti emännälle, isännän pistäydyttyä talliin.

»Tuokin Sanna nyt selvästi sairas; mikä sen eteen?»

»Tulesta tänne!» Emäntä viittasi Vapun porstuaan.

»Vaikka talliin! Onhan katto pään päällä.»

Emäntä oli saanut isännän taivutetuksi niin että pääsivät sinne.
Ainakaan eivät silloin olleet heidän tupansa asukkeja.

<tb>

Sanna parka! Paheni kylmässä tallissa. Tuomiokirja kertoo:

»Sannan tila pahenee.» Olihan talli, senaikainen talli, kylmä
hevosillekin nykyaikaisen katsomuksen mukaan. »Sanna kuolee tallissa.»

Vappu oli epätoivoisena pudistanut tyttöä:

»Et saa kuolla!» Näin pöytäkirja.

Sitten hän oli katkeroituneena, paatuneena sanonut ihmisille: »Perkele
tappoi parhaan lapseni.»

»Älä puhu niin», muistuttivat, »kiitä jumalaa että lapsi pääsi pois!»

»_Perkeles händä kitäkön. Vai minä kitän Jesusta sentähden et paras
lapsen kuoli_!»

Ruotsalainen 1600-luvun pöytäkirja edelleen näin.

<tb>

Alkaa uusi vaellus kolmen viikon tauon jälkeen Nurmon Nisulan tallissa.

Nyt keveämpi kelkka, vain kaksi pienempää lasta.

Tähdet kiiluivat taas, kuun sirppi kulkee. Ollaan Kuortaneen Rantalassa.

»Pappi! Pappi seisoo: yhtä samaa, yhtä samaa saarnaa. Jos minä saisin
sellaisia paloja kuin papille annetaan isoin kappalein, kyllä minäkin
taitaisin saarnata. Lampaan ja lehmän lannasta se Vähänkyrönkin pappi —»

Tuli roihuaa pirtinkiukaan liedellä, päre vielä pihdissä. Rattoisa
valo. Rukit surisevat lankaa sotilaille vierailla mailla.

Tyttö lukee päreen loimussa kaikuvalla, heleällä äänellä katkismusta.

Vappu: »Täällä Pohjanmaalla kaikki osaavat lukea ja virsikirjaa
veisata, mutta pettu kumminkin pöydällä. Ennen, kun luettiin vain
'Isämeitä', syötiin selvää ruisleipää.»

»Älä puhu niin rukouksesta ja jumalan sanasta!», koturi-Anna sanoo
siihen kattauksensa pysäyttäen.

Vappu: »Lankee polvillesi ja koeta pyytää, näet, saatko!»

— — Alavudelle talvitietä joen rantaa synkän metsän soidessa.

Röyskön tuvassa:

Tuli riutunut, leppoinen lämmin. Polvistutaan iltarukoukseen, mutta
Vappu seisoo uunin kupeella.

»Tule nyt rukoukseen!»

»Rukoilkoot ne, jotka sitä tarvitsevat, minäkin olen ennen rukoillut
Jumalaa, mutta nyt minä rukoilen sitä toista!»

<tb>

Vappu raiska! Päättyi vihdoin kurjan kulku. Ilmiantoivat tuhoon,
turmioon.

Oikeudessa: »_Nälkäinen puhuu mitä hyvänsä_.

Ei saa köyhä oikeaa leipää, vaikka olisikin, pettu on _hänen_ ruokansa.»

Vaasasta Vähäänkyröön, Lapuan, Kuortaneen kautta kulku: Kelkan kitinä,
kinos korkea, hongikon humu, yössäkin yksin; kun ajettiin. Valitus,
epätoivo:

»Et saa kuolla!»

»Nostattakoon Jumala koko maailman sudet puremaan päät poikki ihmisiltä
tässä maassa!»

Niin Vappu; todistettiin.

_Hänen pitää kuoleman_, hän on pilkannut Jumalaa, manannut, kironnut —
kauheaa! Siihen tuomarin, pappien ja kaiken kansan _amen!_

Kuolemantuomio Lapuan käräjillä 27/5 1710.

Koivut jo kauniilla lehdellä, lauhkea kevät kylmästä, tuoksu, ja
sinikellot nousi.

Nousi myös savu synkkä, kun pyöveli viritti valkeansa korkeaan roihuun.

Miksi pilkkasit!

Mikset nöyränä, tyytyväisnä työnnellyt kelkkaasi ryysyraukkoineen
kyliä, korpia, tuiskussa!

Kun olit kerran köyhä; Markus Ropposen tyttö.




Veen läikkä


    Motto:
     »Veen läikkä lempeä lyö!
     Tuudi rauhaan riemut, jo rauenneet!»
                            Eino Leino.

Eino Leino taisi tarkoittaa vaikka jotakin onkiruuhta salolammin
kaislikossa, siellähän se läikkä lämpimänä suvipäivänä lyö pohjaan
Ihanan lyyrillisesti, ja riemuja rauenneita on ruuhiniekallakin.

Mutta minun tuli tämän kauniisti sanotun parafraasiksi mieleeni
läikähtely korkeammissakin kaarissa, se kun läikkä helposti,
vaatimattomasta viristä lähtien, kasvaa aina ärjyväksi, pirstovaksi
aalloksi, joka lyö valtavasti viheriällä merellä. Niinpä silloin
kun Tarsilaistakin tuotiin hakkaavalla Pohjolan merellä. Makasi
punapursi-laivansa keulassa kilven alla, kun laskettiin myötäiseen
Kurkunrannan salakareja kohden, eikä airoja tarvittu. Lepäsi siinä
etelän Ilmarin säilän jäljeltä. Tuli tuho, haltijat heittivät,
Tarsilaisen sankaritaru oli lopussa. Mutta oli se ollutkin loistava:
kullat, hopeat kulisivat, rauniot rahaiset kohosivat kunnialla
kuollehille, sai Sampo jauhamahan, pirtti ihmeinen yleni kuuluksi
Kalevan mailla.

Nyt kohti Korpijokea viimeisen kerran, kuolema kupeellansa
näkymättömänä kunniavartijana; tunsivat vain hiljaa haastelevat miehet.

Ja sitten kun vaskipanssarinen, rautapohja pursi vedettiin sankan
väen voimalla ylös Vähänkyrön Kavonmäelle kuusikkoon, Tarsilaisen
siellä roihuta kirkkahille taivahille, siitäpä komea näky: Humisivat
tummat uhrikuuset, vesi vilaji alhaalla, mahtavassa jokikymissä liplat
läikkyivät, vaahtoaalto ajoi edempänä ulan aavalla. Ja sitten silmä
näki kauas yli laakean rannan Vörun vainioille.

Kun syksyinen päivä oli painunut ja hämär lankesi maille, alkoi
toimitus Kavonmäen kuusikossa.

Valo väikkyi, mahtava lieska kohosi kuusten latvoille, kokoontunut
kansa viritti Taaran virren. Kajastus kertoeli kauan vielä palon
häällyttyä kotoa katseleville kuulun Tarsilan Isännän poismenoa.

Aamulla, kun Vörun puoli alkoi valjeta, orjat kylvivät vielä suitsevat
kypenet vieritetyn kivipiirin keskelle, silmäkivellä menneen muiston
merkiten.

<tb>

Sillä paikalla me sitten seisoimme sen seuraavan Herran päivän
huomenella. Oli kulunut tuhat vuotta, ja toistakin hetki, pari.

Muistimme miestä, josta Kalevala rakensi runon:

    »Tarsilainen poltettihin
    venehessä vaskisessa,
    purressa rautapohjassa.
    Sen kypenet kylvettihin.»

Vinkka viima kävi, palttoot heiluivat, ja piti pitää hatusta kiinni.

Sopikin niin: merisika siinä entisellä kuusikummulla. Itse meri oli
nyt kaukana, monta kertaa näkymättömissä, mutta humu muisti, ja ne
pari kummun kuustakin, jotka myöhempi aika oli sirottanut, koettivat
kumarrella.

Löi lipla silloin muinen, iso, aavan pauhaava aalto. Iso, isoinen
mieskin: Tarsila Trastilanpoika — ne kun olivat etelän puolesta
peräisin, nämä pohjolaiset. Isoisesti myös roihusi avaruuksiin
kilpiurho.

Mikä lipla nyt lyö? Pakeni meri, kohosi kunnas, kun Herran yksi päivä
oli mennyt. Kutistui vellovan veden vaskikarhu harmaaksi ruuhiukoksi,
joka onki vanhuutensa kuluksi, kavenneen Korpijoen kaislikossa. Hänelle
lipla, lämmin läikkä. Lauleli, niinkuin tähtikin tuikkieli, kauniita
kotirannassa.

Ehkäpä juuri hänelle lauloi kellokin tapulista, jonka olivat tehneet
läheiselle toiselle kummulle, kun Taaran valta vaipui. Sattui tuuli
tuomaan ennenkuin lähdettiin. Soma yhteenkäynti!

Pieni lipla vain, vieno läikkä, mutta sitäkin muistit monesti, kun ei
ollut ilo olla.

Ruuhiukonkin hiljainen riemu.

Tuli tuntoosi, kun ajettiin takaisin Tarsilan lepomäiltä, ja Korpijoki
kiilsi vilinänä jäävien puitten lomitse.

<tb>

Keksikö kuvituksesi komeampaa näkyä, kun Olav Trygvason,
kultahaarniskainen, hyppäsi »Ormen Langenin» korkeasta keulasta
Itämeren aattoihin?

Kultakypärä vielä ja kultakilpi, punainen paita haarniskan alla
välkähti väriä tauluun, kun aurinko kirkasti meren viheriät
vaahtoaallot ja kilpi kimalsi. Niin hän meni kaikkineen, kuin
tulilintu, kun toivoa ei enää ollut, tuho vain tuolla puolen
laivanlaidan.

Taisteltiin Svolderin luona, ja onni ei ollut myötäinen. Olli
Truganpoika Reaksella oli voimallisia vihollisia ja katkeria, hänkään
kun ei ollut luonteeltaan laupias samarialainen. Vaikka rakensi
kirkkoja ja pyhää ristiä kumarsi, hirmu oli julma ja raaka, kidutti
Kristuksen nimessä ja heitätti kuiluihin kurjia heikompiansa.

Oli hänellä Svolderilla ylen tarkka jousimies Enar, ampui tämä tuhoisia
nuolia Ruotsin Erik-jaarlin uhaksi.

Sanoipa jaarli suomalaiselle jousimiehelle: »Ammu tuo pitkä jätti
keulakomerosta, isoiseksi teen sinut!»

Tarkkasi, tähtäsi ja laukaisi Kelo Korvolainen: Kumma nuolenkuljetus:
raukee, raksahtaa poikki juuri samalla myös tähtäävän Enarin kaari!
Siihen on sattunut Korvolaisen nuoli.

»Mikä särkyi sillä äänellä?» Trygvason kysyy.

»Taisi nyt Norja mennä käsistäsi!» Enar vastaan.

»Ammu tällä!» kuningas vielä, antaen omansa.

»Heikko on, ei auta!»

Eikä auttanut.

Ylivoima kävi päälle, urhoollisimmat vaipuivat.

Viimeisten joukossa Olav meren kuohuihin katosi, korkeasta keulasta
aamun kirkkaassa kilossa.

Raukeni lyhyt loisto, tulitoivo, Taaran mahti tässäkin. »Taar abita!»
hänkin näet oli poikasena Reakselaisen retkillä Virossa oppinut. Siellä
kun oli orjana; enemmän: Isäntä Reaksen pidettynä poikana.

Sitä muistoa laineet runossa läikkyivät, kauan kertoi kansantieto,
tähän päivään.

<tb>

Ei laula tässä kuvassa veen läikkä lempeä, pikemmin hyytää sen viluinen
syli. Mutta sekin saattaa olla kaunista. Ja lauloipa ainakin kauniisti
se joka meni, nuorukainen Erkki Patala Kuortaneelta, marraskuussa v.
1842.

Astui järvelle päin rantamäkeä luistimet seljässä. Oli hohteinen
iljankojää, yön vanha vain, mutta purevan pakkasen jäljeltä. Laulun
viritti. Kuunteli viisivuotias tyttönen loitompaa. Oppi sen, ja lauloi
kulkevalle kerääjälle 60 vuotta myöhemmin. Kun oli ottava muisto.
Se laulaja näet lauloi silloin viimeisen laulunsa. Lähti liukumaan
soutuvaa peilipintaa, murtui jää, ja luistelija vaipui aaltojen alle.

Kuka lie tehnyt laulun ja sen sanat, Erkki Patalan nimiin se jäi,
sävelmä vain, tyttönen kun ei kuullut sanoja, ja sävelmäkin säilyi vain
hänen kauttaan.

En tiedä, vaikuttiko mielialaan, kun kuulin, nuoren laulajan varhainen
poismeno, ja pienen kuuntelijan sydämeensä kätkemä muisto, minusta
sävelmä mitä liikuttavimmin soi sitä runoa.

»Alle aaltojen syvien» — kuinka monta kertaa sen maan runoudessa,
jossa niin paljon siintäviä selkiä, taikkapa meren myrskyä, kuohuja
kohisevia. Mutta tämä erityisesti, lapsen sielusta, kuin kimmel
tähdestä.

Kun ei laulussa ollut tekstiä, tein siihen sanat, sen viimeisen kerran
tunnelmaan.

Tätä lauloi toinen poika, kenties samalla sydämellä kuin se, joka
asteli alas ranta-ahdetta luistimet seljässä; emme tienneet.

_Sittenkin_ lempeä, jos kohta se ei saattanut olla lämmin, siellä
alhaalla, niinkuin se läikkä liplatti ruuhen reunaan lämmin suvivirissä.

Se ei voinut olla muuta, kun nuori Erkki lauloi niin kauniisti.




Tasan


Oh, hoh, kylläpä on kaunis ilma! Sellainen kun linnut aivan kilvan
laulelee kuusikossa, peipponen vallankin livertää, sinisellä heleällä
taivaalla pilvenhattarat kulkee, ja maantie tomahtaa toukokuuta.

Kristiina-täti on parahiksi ehtinyt sijoittautua mukavasti soutuviin
keiseihin, ja hiljaa pyöritään ensimmäistä metsätaivalta kyytipojan
takatelineeltä suitsilla hoputtaessa vanhaa Ruskoa.

Keisit! Tiesittekö niistä?

Nyt, kun jo kärrypeli mikä hyvänsä alkaa olla muinaismuisto; autoilla
mennään vilinänä.

Mutta ennen mentiin keiseillä:

Pyöräin akselilla aisakomento, joka päättyi tanakkaan kehäristikkoon.
Sille sovitettu ellipsille kaarretut jouset, joiden yläosa kannatti
kauhamaista istuinvehjettä. Se oli monenmuotoinen, sitä myöten
minkälainen nikkari oli ollut tekemässä: tavallisimmin se muistutti
pyytämään ojennettua kerjäläisen kouraa, vaikka sen upeus olikin aina
räikeässä ristiriidassa tähän vertaukseen, sillä keisien kupukoura oli
kauniisti maalattu, kuvinkin usein, ja kiiltäväksi lakeerattu.

Oli juhlakeisejä, joiden istumakoppa muistutti aivan keinutuolia
mukavine topattuine sarjoineen: siinä todella keinui jousien varassa
mitä mukavimmin, kolisivatpa pyörät minkälaista tietä tahansa.

Oli vielä vehkeessä pieniä lukittavia laatikoita kaikenlaisia
tarvikkeita varten, ettei aina tarvinnut raahata isoa matka-arkkua
takatelineeltä pysäyspaikoissa, matkat kun saattoivat kestää
viikkokausia.

Niinpä nyt ajeli, hyssytteli Kristiina-tätikin Pohjanmaalta aina
Keski-Suomeen, jossa hänen Amalia-sisarensa asui.

Oli matkaa, oli kestikevareita sellaisia ja tällaisia, kyliä, kirkkoja,
mutta oli muitakin pysähdykseen, vaikka pieneenkin velvoittavia
paikkoja: maantiehilat!

Ymmärsittekö: portit, rattoisasti paukahtelevat portit matkamiehen
selän takana, kun oli ensin odottanut sen kitisevää avaamista.

Ne sulkivat maantien tuontuostakin. Ken, tilanomistaja, tahtoi varjella
vainionsa vieraan vapaana käyvältä karjalta, hänpä hilan mantien yli,
maa oli hänen. Suoriutukoon matkustavainen niinkuin halusi.

Hankalasti alaspäästävistä keiseistä olisi ollut perin työläs varsinkin
vanhemman ihmisen yhtä mittaa nousta hilaa avaamaan, vieläpä sitten
juosta hyssyttää huonolla sydämellään, kun hevonen meni ja meni,
jättäen sinut jälkeensä, sillä pitihän portti kiinnikin panna, vaikka
paukahtikin, niin järjestettynä, tavallisesti itsestään.

Tätäpä varten oli käytäntö kehittänyt seuraavan järjestelmän:

Hilanavaajan ominaisuudessa pääsi usein pienikin mies kotoa matkalle
mukaan. Oravana tämä takatelineeltä alas, ketteränä ylös taas, vaikka
vakinainen ammattikunta olikin kokoontunut jo valmiiksi hilalle
vartioimaan. Jonkin lähimökin paitasillaan kipittävät lapsukaiset
nimittäin.

Näytti siltä kun ei mökki olisi aina sattumoisinkaan siihen juuri
maantiehilan vaiheille noussut. Olihan vähän turvetta puskettu
perunamaaksi, ja ohran tuutia, mutta samalla oli läheisen hilan
avaaminen ei niinkään vähäinen sivuansio. Ei rautatietä, kaikki
karavaanina maantietä: mikä viisi, mikä kymmenen penniä pienelle
avaajalle, ja jos oli useampia, kaikille; pysyihän sillä varmasti
ainakin piimässä, kun oli sulaa kesää pitkältä. Kymmenen penniä oli
niinä aikoina yksinkertainen ruoka-ateria, 15 jo komea munan ja lahnan
kanssa, maidosta, viilipunkasta puhumatta.

Kristiina-tädistäkin tiedämme hilan avaamisen taloudellisen merkityksen:

Olipa vaikka pienilläkin matkoilla, aika painava lanttipussi piti olla
mukana. Kristiina-täti oli näet paitsi yleisesti hyväsydäminen, sikäli
vielä erityisesti, että häntä säälitti sanomattomasti kaikki kurja,
jota niinä aikoina oli moninverroin enemmän kuin nyt.

Kirkassilmäisen kiertolaistytön kengänkärki hieman irvistää:

Tyttö raukka! Mikä sinun nimesi on? Täti hakee tuolta Liisa-paralle
vähän kengän apua, ja niin hän tuo vaatekomerosta vaikkapa uudet
kenkänsä, katsomatta niitä sen enempää.

Pistää sitten voileivän käteen: »Lämmittele nyt hyvin siinä takan
loimossa!»

Ikävä vain että Kristiina-tädi1lä ei ollut paljonkaan antaa. Hän oli jo
melko ikäihminen, leski. Muut lapset olivat kuolleet maailman menoon,
paitsi tämä apteekkari, jonka luona hän nyt vanhuuden päiviään eleli.

Apteekkarin!

Mutta sittenhän täti sai aivan mässätä yltäkylläisyyksissä.
Apteekkarithan siihen maailman aikaan eivät tahtoneet tietää mihin
rahansa panivat, jota tuli, kansan tapaan puhuen, kuin roskaa.

Mutta tämäpä apteekkari oli poikkeus.

Kansaa kävi kyllä: hokmannia, riikapalsamia ja koliikintippoja aamusta
iltaan, kassalaatikkoa vedeltiin edestakaisin yhtenään, mutta rahaa
ei kasaantunut pitkän päälle. Minnehän meni, kukaan ei olisi osannut
selittää enempää kuin minne aina hupeni se minkä Kristiina-täti sai.
Hupeni, vaikka ei menoja pitänyt oleman, niin ettei Kristiina-paralla
juuri koskaan ollut.

Mutta kun oli, antoi.

Näinpä Kristiina matkusti:

»Jukka», se kyytipoika, jonka maailman tavan mukaan tuli seisoa keisien
takatelineellä ajamassa, joshan sai joskus istahtaa kapsäkin päälle,
»Jukka, tulehan tänne viereeni istumaan, sinä niin väsyt siellä takana.»

»Eikä sinun tarvitse mennä hilaa avaamaan, antaa noiden lasten avata ja
paukauttaa!»

Täytyihän niiden, raukkojen.

Sitten Matille viisi penniä, Lissulle, Maijalle toinen. Kun oli oikein
säälittävän näköinen pikku pallero muiden mukana, sillepä kymmenen,
että saat ostaa lakristaa.

Poikkesipa Kristiina-täti johonkin oikein pieneen mökkiin sisäänkin
katsomaan, ja se maksoi tavallisesti markan, kaksi.

Täytyyhän niiden, hyvänen aika!

Joo, joo — mutta kuinkahan se Amalia-sisko nyt jaksaa?

Sairasti —.

Neiti Hendolin oli kirjoittanut että hän nyt, Amalia-tädin kiellosta
huolimatta, ilmoittaa Kristiina-tädille, olihan Amalia-täti myös
ikäihminen ja tullut kivulloiseksi.

Hänelläkin vain yksi poika elossa, upseeri vierailla mailla, ettei
ollut moniin vuosiin nähnyt, yksinäinen, siis neiti Hendolin, vanha
palvelija, vain liikettä hoitamassa.

Niin, liikettä ja hyvää. Ei kukaan koko kuulumilla osannut tehdä
niin hyviä pastillereita, punavalkoisia ihanan piparmynttisiä
hautajaiskonvehteja, kaikkea sitä hyvää, kuin Amalia-täti. Sillä työllä
hän oli kerännyt aivan omaisuuden, pikkukaupunki tiesi että Amalia-täti
oli suorastaan rikas.

Mutta sittenpä hän olikin säästäväinen.

<tb>

Kristiina-täti aivan huokasi: Niinkuin sitä aina on sukukunnittain
toista ja molempia, toinen tulee paremmin toimeen, toinen köyhä raukka,
Amalia-raukan luota kyllä ei turvaa.

Mitä sai Akseli-vainajakin kohdalleen: Ei menestynyt koulussa, meni
merelle. Tulee poloinen kaukaa kotipuoleen kuin tuhlaajapoika, ensin
tämän kautta maantietä mitaten. Amalia-täti sen kuin juuri ja juuri
yösijan keittiön puolelta. Olisi nyt voinut vaikka muutaman markan
pistää taskuun tulijaisiksi.

Ei sieltä muukaan tarvitseva mitään kostunut. Se nyt kyllä, etteivät
sitten juuri kulkeneetkaan, kun tuli tiedoksi.

Ja _kyllä_ oli. Olisipa hänellä, hän tietäisi: Ei koskaan tarvitsisi
tyhjänä takaisin palata.

Oli siinä lampi lehdon rannalla. Vesi alhaalla, tässä pienoinen mökki,
kukkiva pihlaja pihalla.

Voi kuinka kaunista! Tuo lampi kuin peili, silmäinen tumma siellä
keltaisten rentukkain keskellä.

Täti Kristiina käski Jukan pidättää tässä:

Jumala on kaikkialla! Saisipa asua myös kalkkien meidän maailman
matkalaisten sydämissä!

Siinäpä hetken päässä hila.

Tulee, kipittää pienokaisia ohi ajajain avaamaan.

Hyvänen aika noita lapsia! Kaksi juoksee perätysten minkä jaksavat —
ilkoisen alasti. Parkittuja kuin intiaanit. Sellaista Kristiina-täti,
vanha ihminen, ei vielä koskaan ollut nähnyt. Mitäpä —ressuja nämä, kun
ei ollut paitaakaan.

»Tasan ei käy onnen lahjat», Päivärinta sanoo, tässä se nyt taas
nähdään.

Voi noita palleroisia!

Kristiina-täti saa sellaisen säälinpuuskan että viimeiset viilikolikot
kestikevaria varten menevät. Muille kymmenen penniä, noille
intiaaneille viisikolmatta!

Mutta ei sillä hyvä: kun hila on paukahtanut kiinni, täti Kristiina
hoksaa:

»Tulkaa tänne vielä lapset!», hän rahoja tarkastaville pikkuihmisille
hilan taa. »Oletteko tuosta pienestä tuvasta lammin rannalta?»

»Sieltä ollaan.»

Läheisen peltoveräjän kohdalla Jukka saa kääntää hevosen, ja niin
ajetaan mökille, Lampelaan, se sen nimi mahtoi olla.

Sattui seurauksiltaan harvinainen kohtaus: Kristiina-täti aivan kuin
riiteli intiaaniparin tämän maailman surkeimmiksi marttyyreiksi.

Äiti koki puolustella: Mikä niiden on! Siinä menevät kuin muutkin. Ei
ole vaatetta ollut vielä kesällä ei talvella, tuuli tahi tuiskusi.
Sänkipelloillakin peppuroivat alastomina, ovatpa juosseet nietoksissa
tuonne naapurin mökille metsemmällä!

Kristiina-täti vain voivotteli.

Hän saa päähänpiston:

Odottakaa vähän! Kun ei ole muuta paikkaa, missä vähän lymytä, hän
läheiseen pajuviitaan, viipyy siellä tuokion, ja niin hän kiikuttaa
päältään riisumansa paidan mökin emännälle.

Teidän täytyy ottaa! Että kun tulen takaisin, nuo, herranen aika, nuo
pienokaiset saavat tulla hilaa avaamaan edes paita yllä! Hyvästi nyt
vain, Jumalan haltuun, Jumalan haltuun!

Kristiina-täti on hyvästä työstään niin herkällä mielellä, että aivan
silmät vettyvät.

Amalia-sisaren oli huonommasti asiat kuin Kristiina, entisiä
muistellen, arvasi.

Ei ole pitkä aika — sen näki heti, kaitakasvoinen, luiseva, tuimin
ilmein katseleva sairas yrittää istualleen, mutta neiti Hendolin ehtii
hätään:

Ei saa rouvan nousta.

Tervehtimäänkö olisi noussut kaukaa tullutta Kristiina-sisarta?

Tietysti sitäkin, tavan mukaan, mutta päätarkoitus oli, mikä kohta
kävi selville, nuhdella Kristiinaa ajattelemattomuudesta: tulla tuon
pitkän matkan — sehän kalliiksi tulee. Näytti siltä kuin Amalia olisi
tarkoittanut vain matkaa, monen päivän matkaa, ja sen kulutusta, mutta
Kristiina pelkäsi ankein mielin hyvällä syyllä, ja varsinkin neiti
Hendolin sen oivalsi, että Amalia tarkoitti myös Kristiinan aiheuttamaa
kulutusta hänen kodissaan.

Suotta, turhaan tulee, kyllähän hän tässä — — —

<tb>

Oli yht'äkkiä tullut takatalvi. Kuuraa maassa yhtenään, lumihiutaleita
lenteli ja pikkulinnut putoilivat kuolleina maahan.

Kun, pikkukaupunkien tavan mukaan, aurinkoisessa toukokuussa huoneissa
oli vain enää yksinkertaiset ikkunat, kävi olo kolakaksi. Kylmiä
jatkui, niin että piti ruveta lämmittämään. Mutta sairas Amalia-rouva
ei tahtonut. Kun on kesä, niin on kesä!

Neiti Hendolinin yritys oli rauennut.

Täti Kristiinapa ei siihen tyytynyt. Hän tahtoi hyvää kaikille
ihmisille. Neiti Hendolin panee nyt vain valkean Amalia-sisaren uuniin!
Tulee vielä tavallista kylmempi yö.

Mutta hän ei tahdo: sairas, kaikille mielenliikutuksille herkkä
ihminen! Hän ei uskalla!

Mutta ajatelkaa nyt: herranen aika, kuinka sisar voi maata kylmässä
huoneessa! Ei, kyllä hänen täytyy tehdä tuli. Ja, kerran varovaisesti
ovenraosta tirkistettyään, ja kun näki Amalia-sisaren nukkuvan,
Kristiina itse, yhtä varoen varpaillaan, vei puusylyksen pesään,
sytytti ja poistui.

Vaan hetken kuluttua, mentyään katsomaan oliko se hyvin syttynyt, se
olikin sammunut. Ryhtyessään tulta uudelleen sytyttämään Kristiina
huomasi, että se oli vedellä sammutettu.

»Minä sen sammutin — — —», sairas heikolla äänellä, »tuhlausta,
keskellä kesää; enkä minä tässä kauan valkioita tarvitse!»

Hän oli todella noussut vuoteesta, kuolemansairas ihminen, horjunut
ottamaan pöydältä vesikarafiinin, kaatanut siitä lepattavaan liekkiin,
käsin, jotka olivat vapisseet jo kauan.

Turhaa — — —

Mielenliikutus ja sydäntautiselle vaarallinen vuoteesta nouseminen toi
tuhon: Aamulla Amalia jo oli muuttanut.

<tb>

Tuo rutisaita sammuttaja sai ihmiset hämmästymään, kun tuli tunnetuksi
hänen testamenttinsa määräys.

Poika Kristian sai summan, sen minkä ansaitsikin, tuhlari. Neiti
Hendolin sai myös osansa, uskollinen ja lähes yhtä saita kuin
emäntänsä. Mutta pääosan sai pesänselvittäjäksi määräämänsä
omalaatuinen tohtori Sköld kielihommiinsa, joista Amalia ei kyllä
paljoakaan ymmärtänyt, mutta hän tiesi tohtorin suoraviivaiseksi Suomen
mieheksi, nerokkaaksi uurastajaksi kaiken sivistyksen alalla, jonka
sanankin oli keksinyt.

Sitäpaitsi syti, mahtoi syteä, Amalia-raiskassa jotakin vanhaa muistoa,
sellaista, joka kun se sopivasti syttyy, ei eräissä naissydämissä
koskaan sammu, kun vielä elo oli. Siitä ei ollut tullut mitään Sköldin
kanssa, tämä Gustaf oli tullut väliin —; Joka sitten joi koko suuren
maakartanon, niin että Amalia-rouvan piti ruveta pastillereita tekemään.

<tb>

Siitä, kun nämä sattuivat, on kulunut pitkähkö aika.

Entä sitten? Tarkoitan, jos joku lukija sattuisi ajattelemaan: Miltä
vaikuttivat Jälkeentulevaiset, se kun jatkuu tämä maailman turun toimi
ja luonto sellaisena, tällaisena?

Näin kulkivat ne kuvat:

»Mitä itket Iisa?»

He kun makasivat Iisa ja Jussi vieretysten lattialla, jotakin
patjapahaista allaan, ja niukkaa peittoa päällään, palttoota ja muuta
tilapäistä.

»Älä nyt itke, mikä hätä tässä!»

Todella: tässähän, vaikka veti rappukäytävän rakoisesta ovesta,
loikolli aivan herroiksi, jos ajatteli sitä Kaivopuiston
rikkalaatikkoa, jossa Jussi oli saanut joskus majailla, Jussi niinkuin
yksi ja toinen muukin pensseliboheemi, kun sattui olemaan huonot ajat.

Tämä oli nyt tuttavan boksin eteinen, jossa sai nuori pari oleilla edes
jonkin yön, kun ei ollut sen vakinaisempaa.

Olivat yhtyneet oikein kristillisesti, vaikka ei ollut tietoa tämän
taivaallisesta toimeentuloon nähden, toinen ja toinen »kuin lintu oksan
päällä».

Niin, kyllähän Jussi arvasikin miksi Iisa itki. Se oli se »kahdeksan
miljoonaa».

Kun oli Jussi käynyt kauppaamassa taulua sisarelleen, sisarpuolelleen
kyllä, mutta sittenkin, ja tämä oli sanonut että hänen ei kannata.

Ei kannattanut vaikka oli 8 miljoonaa! Leski, apteekkarin leski,
toisenlaisen apteekkarin, kuin oli se Kristiina-tädin poika.

Eikä lapsiakaan kuin yksi ainoa tyttönen.

Mutta ei! Hänen ei kannattanut, Wanda-raukan.

Kuka Wanda ja kuka Jussi?

Joo, se edesmennyt Amalia-sammuttaja oli vähän sukua. Siten että
edellämainittu upseeri-Kristian oli heidän yhteinen isänsä, se vain
eroa, että Wandan äiti oli toista kansallisuutta, sieltä, jossa
Kristian palveli, Jussin taas tämän maan tavallisia ihmisiä. Jussin
muut sisarukset olivat myös tavallisia ihmisiä, ei sinne, ei tänne,
muutakuin että köyhiä olivat, jos lie se vika. Tämä Wanda oli yksin
siitä avioliitosta, eikä ollut voinut tulla äitiinsä, sillä se
kansallisuus oli tuhlannut aivan valtakuntansa. Kuinka sellainen olisi
ollut saita?

Pumaadaa, briljanttia — — —

Siihenpä se vähä, minkä herra Kristian sai palkkaa.

Mutta Wanda ja 8 miljoonaa!

Kuvassa alkaa nimbuksesta näkyä vesikarafiini, siitä laiha, tutiseva
käsi, vähitellen laihat, kapeat kasvot, tuimin ilmein — — —

Kumarassa horjahtelee pesää kohden, jossa tuli tuttavallisesti lepattaa:

Tuhlausta — — —

Otti ja sammutti.

Sitä se oli.

»No, älä itke enää Iisa»

»Kadutko että otit minut?»

Iisa tointui ja hetken kuluttua alkoi eteisestä kuulua vienoa
kuorsausta, ensin toinen ja sitten toinen. Ja se on pikemmin onnen kuin
onnettomuuden merkki.

Näki pianaikaa untakin että aivan soutui silkissä, sametissa. Ihanassa
aivinassa patjain parhaitten päällä. Ja odaliskit, taivaalliset hourit
päärlyissä persikkain ja makean mannan kanssa kultaisista maljoista — —
— Syö Iisa, syö Jussi!

Niin että, jos olisi taskulampulla äkkiä oven raosta katsahtanut, suut
olisivat olleet suloisessa hymyssä:

»Mikäs hätä tässä!»




Kaaduin maantielle


»Kessu! voi jukukliut! näiks Kessua?» ne kuuluivat sanovan siellä
jossakin Koostun takana, missä hän istui punainen rommitoti edessään.

»Häh, sanokaa mullekin! Mikäs Kessun on?»

Konstu Riberg katsahti taakseen laimein silmin ja kieli hiukan
kangertaen. Hänkin kyllä tiesi Kessun, kaikki tiesivät Kerttu Böhmin,
jota poikien kesken sanottiin Kessuksi.

»Jos sinä Konstu et olisi nytkin noin hönössä, näkisit Saaronin liljan
tuolla juhlasalin puolella.»

»Panitteko merkille sen tummanpunaisen ruusun hänen tummanruskeassa
tukassaan? Ja mikä rinnannousu!»

Mitä se tuo Könönen lavertelee, pintamies, jokaisen perässä se pyörii,
mutta on siksi narri ettei näppää. Ei Konstu ollut niin humalassa,
ettei olisi tiennyt mistä kysymys oli. Hänpä juuri myös oli katsellut
Kessua, ja oikein runomiehen silmällä: Niitäpä silmiäkin, jotka
paloivat, mutta ei pistävästi leimahdellen, vaan rauhallisesti hohtaen
kuin himmeä hopea, olematta silti enemmän veltot kuin että se härnäsi.
Se kävi niin hyvin tuohon vaaleaan, täyteläiseen Ja tiiviiseen hipiään,
jota pitikin aina valkea säestää, aivan aivina, raamatun aivina, se kun
niin sopivasti korosti Kessun olemuksen viehättävää äidillisyyttä.

Hänkö, Konstu, ei olisi ymmärtänyt!

Laulettiin taas —. »Ljusa herrliga sommarkväll» — — — Sitäpä Konstukin
täällä Ylioppilastalon kapakan puolella. »Säg hvi häfves så högt
mitt bröst» — — — Ruotsia laulettiin yleisesti niinä aikoina, vaikka
laulajat saattoivat olla aidoimpia savokarjalaisia, aivan savolaisia.

Jaa!: »— — — så högt mitt bröst.» Eipä tienneet että juuri Kessun
tähden Konstunkin. Ei ne tienneet että Konstu oli kauan hiljakseen
hakkaillut Kessua, mutta ei torvella toitottaen kuin tuo Könönen
ja joku muu jalanraapaisija, kissa saappaissa. Olihan niitä muita
tilaisuuksia, syntymäpäiviä toisten jatkolaisten luona, pieniä
punssikalaasseja joissa Konstu soitti »Solveigs sang'in» ja
»Saeterjäntens söndag'in». Sopi panttileikissä vilkaista, saatellakin
joskus.

Mutta ei se ollut tahtonut ruveta hehkumaan. Oliko Kessu sittenkin
veltto, niinkuin nuo silmät? Sitä enemmän Konstu syti.

Niias! Vielä tuutinki!

Kun se oli lopulla, Konstu näytti jo selviä tärsöttämisen oireita,
joksi toverit sanoivat humaltumista. Hän nousee, kaataa noustessaan
kolinalla viereisen tuolin: »Jumal'auta ukot, minä menen näyttämään!»

»Minnekkä sinä?», Vatanen, aina järjestystä pitävä humaltumaton
gentlemanni ehätti väliin.

»Kessu, heipä hei Kessu!» Konstu sopersi.

»Sinä et mene minnekään!»

Oli siihen aikaan sellainen järjestys, että humalainen, vähänkin
humalainen ei saanut mennä isoon sallin virallisen tanssin aikana.

Konstupa yritteli: hän tahtoo mennä näyttämään — — —

Vatanen otti Konstun frakinkauluksesta ja painoi hänet istumaan: »Pysy
siinä!»

»Drick ur ditt glas», otetaas! Konstu alkoi vetää, tahdissa
epäsäännöllisesti harvennellen, niinkuin humalainen ainakin, mutta
toiset ottivat kumminkin kiinni.

Niias! Yksi vielä! Niias, latvialainen kyyppi, pudisteli päätään: Eikö
purkki jestiä? joka merkitsi olutpuolikasta.

»Tuo, minä sanon!»

Siitä tuli sitten, voipa jo sanoa, tavanmukainen meno Konstun
yöelämässä. Sammuttamiseen saakka joittenkin samantasoisten kanssa
kaulaillen, ja sitten, minnekähän häipyivät hämärille teille.

<tb>

Luvut?

Mitä lukuja! Aamulla kehnossa kunnossa, vilkaisihan joskus; ei tullut
mennyksi kertausluennolle, seminaariin joskus muiksi ilmoiksi,
ja sitten tuli päivällisaika Ylioppilastalolla, niin että pääsi
vähän alkuun, sieltä Junnun, Kaljun, Köpin boksiin vähän korttia
lyömään kotihakuisen olutpullon ääressä, ja niin oli ilta edessä:
Palokunnantalolla, Seurahuoneen Orkuksessa Margareta Caponsacchia
katsomassa — ja tuli ehtoosta ja aamusta taas toinen päivä.

Niinkuin se ei olisi tullut Kessunkin korviin; silloisessa
pikkukaupunki-Helsingissä. »Hvi häfves du bröst — — —» saikin laulaa,
kun oli vähän selvemmällä, mutta nyt jo vain asessorien takia.

Asessorien?

Olitko deekiksellä, Konstu? sydän vähän kyseli joskus yöhummauksesta
herätessä.

Kuuliko sitä korva siinä menossa?

<tb>

Pahuus kun viluttaa!

Tuleeko tässä aivan sairaaksi?

Eipä kumma: Konstu oli taas viime yönä ollut »ulkona», »fojertamassa».
Missä oli ajeltu laitakaupungilla sen ajan issikoilla, joissa ei ollut
mitään suojaa kylmältä, missä oli istuskeltu huonosti lämmitetyissä
paikoissa, nyt oli vilustunut ja kuumetta tuntui olevan.

Oli kaksinkerroin kurjaa: päätä kivisti siitä ja tästä syystä, tuntuipa
todella olevan asessorejakin; eihän tämä tällainen käynyt laatuun —. Se
oli tosin toistaiseksi vain kärtyisyyttä, pahaa tuulta, niinkuin aina
tällaisissa tapauksissa. Jokainenhan sitä vähän ajattelee: ei tämä ei
käy päinsä!

Mitä tässä panisi yllensä? Puistattaa.

Silloin Konstu muisti että piirongin laatikossa piti olla villapaita,
jonka Fiia-täti oli jo syksyllä, syystalvella lähettänyt, ja jota hän
ei ollut käyttänyt, missäpä sitä, frakissakin kun piti olla välistä
yhtämittaa illasta iltaan, kun oli juhlia ja piti laulusakeissa
esiintyä.

Sieltä se löytyi, paketti vielä avaamatta, sen verran vain, että oli
nähnyt mikä siellä oli.

Nyt sitä tarvittiin, täytyy katsoa.

Karkeasti kudottu harmaa villapaita, ei siitä ollut herrasmiehen
asusteeksi, mutta lämmin kai. Hänen pakettia auki pärvöttäessään löytyi
villapaidan sisältä kirjekin, josta hän ei ollut tiennyt mitään.
Fiia-tädin omituisella kouluuntumattomalla käsialalla ja virheellisellä
kielellä, hän kun ei ollut saanut käydä koulua, vaikka oli papin tytär,
kun oli kyttyräselkäinen.

Hän siinä kertoi lykänneensä potkukelkalla pakettia puolikolmatta
peninkulmaa asemalle, voidaksensa lähettää sen rautatiepakettina,
postissa olisi tullut niin kalliiksi ettei ollut rahaa.

»En tiedä, heikotti niin, kun oli pitkä matka, että kaaduin maantielle.»

Konstu vaipui ajatuksiinsa:

Heikotti —, »kaaduin maantielle»...

Mikä heikotti? Kyllä hän sen tiesi. Olihan hän ollut kesiä, kerranpa
kylmän talvenkin Fiia-tädin mökissä, koditon. Nauttinut hänen
vieraanvaraisuuttaan, hänen, jolla itselläkään ei ollut, vanhalla,
kivulloisella ihmisellä, kyttyräselkäisellä vielä, joka oli jäänyt
ilman oppia — millä eli? Tiesi, ettei ollut aina ruokaa, joulujakin
ettei ollut kuin kannikka leipää ja kaljaa.

Miksei olisi heikottanut, ja todella kaatunut maantielle?

Mutta että hankkii viimeisellään villoja, kehrää pienen tupansa takan
ääressä, kutoo, kuljettaa asemalle, ja sillä matkalla — — —. Konstu
istui yksinkertaisen rautasänkynsä reunalle, kasvot käsiin kätkettyinä,
hampaat yhteen purtuina: niinkuin olisi jotakin kiehunut hänen
korvissaan, kohinan tavoin kuin kosken.

»Sika! Saatana!» hän vihdoin, kiivaasti pystyyn nousten aivan huusi.

Kuljet missä kuljet — ajatuksissaan sitten — istut, tuhlaat rahaa,
tyhjää toimitat, ja toinen...

Et ole edes avannut kirjettä, kiittänyt, saatikka ainutta markkaa
lähettänyt.

Se oli Konstun nuoressa elämässä ensimmäinen pysäyshetki: seis, riittää!

Hän mietiskeli ja puheli tuontuostakin jonkin sanan itsekseen, joka oli
isävainajan perintö:

Kessu! Senkö takia juomaan? Turhia! Tunnusta pois: himo se on vain,
olet pitkälle luisunut!

»Eikö täällä ollutkaan ketään», Simola, teologi, viereisen huoneen
asukas, ovelle kopahutettuaan ja sen avattuaan kysyi. Kun oli kuulunut
puhetta.

»Kessu», Konstu itsensä suoraksi ojentaen, vielä puolipukeissa.
tiukasti tuijottavalla ilmeellä päättävästi sanoi, »se on nyt sillä
lailla, että nyt tuli loppu!»

Toinen katsoo kuin pelästyneenä: Onko Konstu tullut...

»Joo, tässä on jo tarpeeksi vierretty», Konstu jatkoi hillitymmin,
»minä vain, että jääkööt nyt!»

<tb>

Ja Konstu jättikin. Siinä »— — — säg, hvi häfves så högt mitt bröst»,
ei enää kuulunut Konstun komeaa bassoa.

Vahtimestari Loukola kysäisi: »Missäs se Riipäri rikeeraa, kun ei sitä
enää näy?»

Eedla edelleen tiskinsä takaa, jossa pullojen komean kirjavat rivit
paistoivat.

Mutta Riipäri pysyi poissa.

»Katsotaan vain, kuinka sen käy...»

Puhuivatko koiruuksissaan ilkeitä, vai luulivatko todella että Konstun
pää sekoaisi, kun kuului niin muuttuneen.

Meni aikoja niin. Konstu oli kadonnut näyttämöltä, toveripiirin
näyttämöltä ja yleensä: häntä ei nähty missään. Vahinko, mukavaa miestä!

<tb>

Mutta sitten hän taas ilmestyi. Oikeammin hänen nimensä vain
Kasakoffilla oli tapeltu Ylioppilastalon 50-vuotisjuhlan jälkeisenä
päivänä, yksi uusmaalainen räiväsuinen sveesi oli lyöty henkihieveriin,
oli tullut poliisi ja asiasta sukeutui juttu.

Konstu Riberg oli pääsyyllinen, hänet karkoitettiin vuodeksi
yliopistosta. Siinä se nyt oli! Pitihän sen arvata, mitä Konstun
lupaukset! Ei ne niin. Vaikka ei ollutkaan vielä maannut öitä
Antipoffin pihalla vosikan roskissa, tärsöttäjä, hoilaaja oli; pitikö
sitä sillä lailla.

»Parempi oli», Vatanen sanoi, »ei siltä olisi miestä täällä tullut».
Luultiin näet, että Konstu nyt meni sen pitkän tien häpeänsä kanssa.
Häpeähän se toki oli. Senaikaisen logiikan mukaan ei kyllä niin paljon
se että ryyppäsi, kaikkihan ryyppäsivät, mutta se että joutuu kiinni,
»blaskaa» itsensä.

<tb>

Konstu katosi.

Minnepä hän muualle kuin Fiia-tädin mökille. —

Matalasta ovesta pitkä mies kumarassa. Se oli niukkuudessaanko aina
auki, sinne oli aina tervetullut se, jonka puolesta Fiia-täti kaatui
maantielle.

Oli vielä sen verran lainaa jäljellä, että silakalla, leivällä siinä
yhteisesti iloisen lieden ääressä näyttiin suoriuduttavan.

Kylmä kyllä aamulla ensikerran herättyä, mutta mikä rauhan uni, ja
ihana hiljaisuus, kun auringonsäde pilkisti jäätyneestä ikkunaruudusta!
Pieni, himmeä lamppu, mutta niin ystävällinen kumppani, kun kumartui
kirjansa ääreen pienen pöydän edessä, jossa isoisäkin oli lukenut
begatkefadiansa. Konstu näet _luki_, alkoi heti lukemaan, hepreaansa
ensin, ja sitten kreikan.

»Se on uusi testamentti», Konstu Fifa-tädille, joka tuli uteliaana
kurkistamaan. »Olen päättänyt ruveta papiksi, niinkuin isoisä ja sen
isä; turhaa se muu on.» Ja kun ei siellä humussa tahdo tulla luettua,
hän nyt tänne maan hiljaisuuteen; ehkä tässä päästään kulkemaan.

Fiia-täti tuli perin iloiseksi. Hän kuului kiipeevän porstuan tikapuita
myöten pienelle ullakolle. Hetken kuluttua hän tuli kainalossaan
vanhanajan kauniisiin kirjokansiin sidottu iso kirja. Tämä on fanfaarin
kirja, katso mikä se on, kelpaako se sinulle.

»_Hee kainee diateekee_» — — — Juuri tämä sama, _uusi testamentti_!

Omituinen tunne Konstun kurkussa: tuntui aivan kuin aikoisi kyynel
tulla miehiseltä mieheltä.

Siitäpä maistui kreikka. Se oli hengessä sitä ihanaa siikaa, jota
Puodinkedon Lisette-täti toi lahjaksi Fiia-tädille, tavaten iloiseksi
yllätyksekseen myös Konstun.

»Tervetullut, tervetullut! Jumalan siunausta toivon; kuinka Konstu
jaksaa?»

Täällä oli kaikki palsamia häpeän haavoittamalle sydämelle.

Konstu istui ja iski lujasti.

Tuli suvi, käki kukahteli matalasta avoimesta ikkunasta. Aivan tuossa
tädin istuttamassa pihlajassa.

Aurinko paistoi tervehdyttävästä lenseä tuuli virvoitti.

»Tuliko sinusta vielä mies?» — — —

Se meni, ja seuraava syystalvi.

Toimeen tultiin. Kaikki ystävät eivät olleet vielä hyljänneet.

Konstu oli kasvanut, muutenkin isoisäänsä mittava mies, kyynärän.
Hengessä ja totuudessa, lujuudessa ja uskossa siihen.

<tb>

Pitkä aika.

»No terve, tervepä mieheen! Onpa siitä aikoja!» Istui harmaa äijä
aterioimassa hotellissa, tuli toinen harmaa siihen tervehtimään.
»Jutellaanko vähän», se tervehtijä sanoi, ja niin he istuivat samaan
pöytään.

»Vai niin, vai niin! Sinä olet pappi nyt, ja kuulu pappi, olen nähnyt.
Joo, joo, niinhän se muutt — — —, menee maailma.»

He puhelivat ja muistelivat. Jotakin, ei paljon; sitä ei oikein voinut
raoittaa esirippua Konstu Ribergin entisyyden yltä.

»Kuules, Konstu, otetaanpa lasi punssia — — —; säg hvi häfves så högt
mitt bröst» — toveri, veitikka silmässä hörötteli.

Mutta Konstu ei tahtonut. Hän tuli vakavaksi: »Taitaapa olla pitkä aika
siitä —; otin ennen. Jäi.»

»Joo, niinhän se on, niinhän se on. Minä olen ottanut lasini aina, ja
otan. _Minulle_ se ei ole ollut haitaksi.»

Hän tilasi, jutteli, jaaritteli entistä enemmän.

»Kuinkas se on, sinä taidat olla aivan körttiläinen?»

»Heränneisiin olen lukeutunut.»

»Jahah, jahah! Minä nyt en ole oikein niissä sisällä, minä kun olen
toisella alalla.»

Musiikki alkoi soittaa »Hvila vid denna källa», »Og hör du liden
gangerpilt», sikermää vanhoja tuttuja kvartetteja Ylioppilastalon
pianohuoneesta.

Granlund, se toinen, hymyili merkitsevästi ja löi hieman tahtia
sikarillaan.

»Säg hvi häfves» seuraa sarjassa.

Juuri silloin tulee tyttönen kauppaamaan vappukukkaa invalidien
hyväksi. Hyvänen aika — Vappuhan tulee todella pian!

Vaaleahipiäinen tyttö, tummanruskea tukka ja pieni neilikka rinnassa.

Konstusta tyttö näytti tutulta.

»Kukahan tuo tyttönen oli?»

»Varros nyt! Minä pankkimiehenä tunnen kaikki.»

»Se on niinpaljonkuin, jaa, kuulehan nyt, sinähän muistat Kessun, sen,
tiedäthän, se on sen tyttären tytär.»

Silmänräpäykseksi levisi pieni kajastus jotakin outoa Konstun
kasvoille. Hymyä taisi olla, mutta vain sen tuokion, vaihtaakseen heti
entiseen körttiläiseen yksivakaisuuteen.

»Niinhän se muuttuu maailma», Granlund lateli taas väliin. Hän
oli käynyt yhä puheliaammaksi, niin että Konstu, valmiina jo
aterioinnistaankin, nousi lähteäkseen.

»Jahah, jahah, olipa hauskaa! Ehkä vielä tavataan. Jutellaan sitten
hauskoja enemmän.»

Konstu meni kortteeriinsa.

Kaikki vaikutelma kohtauksesta huipentui vain yhteen: Vanitatum vanitas!

<tb>

Fila-täti oli ammoin muuttanut maan poveen, eikä hänen vaatimattomasta
mökistäänkään ollut enää paljon jälkeä.

Rovasti Konstu Riberg kävi kumminkin joskus sielläpäin käydessään
katsomassa ainakin paikkaa, jossa se oli ollut, nykyisin ahtaassa
ympärille raketussa rykelmässä. Kellarin kuoppa siinä vielä oli ja
pihlaja, jossa käki kukkui. Oli myös kivi, iso pihakivi, jolla Konstu
joskus poutaisina suvipäivinä ennen istui, polvillaan esi-isien »Hee
kainee diateekee».

Konstulle sattui pian tuon Helsingissä käynninkin jälkeen matka niille
main; oli naapuriseurakunnassa piispantarkastus. Ohi ajaessaan hän
pysäytti Fiia-tädin mökkiraunion kohdalla, poikkesi sille, muutaman
askeleen tiensivuun.

Oli lämmin, piti ottaa hattu päästään ja pyyhkiä hikeä.

Mutta oikeastaan hän otti sen kunniaa tehdäkseen sisimmässään. Muisti
elävästi taas senkin pienen lahjan, jonka kerran löysi lipastonsa
laatikosta.

Eikä hän koskaan unohtanut verenpisaraa Fiia-tädin haudalta.

Nytkin oli käynyt katsomassa, ja se kukki jo kauniisti.




Kuutamo


Iäisen kuoleman kuu —; olemattomuuden onni.

Sitäkö hopeisten hiloisi hohde? Laineen liplalla; syysyön kumo? Sitäkö
jääkukkaruudusta kimal, ylle mi vanhuksen kuihtuvan lankee, mökkihin
kylmään raatajan raihnaan?

    Rauha tyyni; taistosi pääte!
    Sitä se kertovi kelmeä kaje.

            Ah, mikä kirkkaus painuneen posken,
            ylevä tyyneys kohoovan rinnan!
            Kunnian, kiitoksen ihmeyö
            kaikesta kauniista, kärsimästäs,
            tähteni elämän taipaleella;
            hädässä, onnessa osuudestas!

    Olemattomuuden onni!

            Siihen jos kruunaa sun kirkkaudella
            yösi, yksinäisyytesi seura,
            muistajas ainoa, viimeisehen:
            iäisen kuoleman kuu,
            kiitämme kohtalota.

    Tyhjääsi uupuva ota!
    Sammunut toivo on ammoin muu.
    Muita ne muisti —; elonsa kulki keveästi.
    Yksi vain unhottuu.

            Se sammuva on nyt.
            − − −
            Välkyntä kelmyt
            taivahan talvisen kuun,
            vihkiös lähtevä,
            pian minut jättävä
            muistohon siunattuun!




Turvaa minua


Nehän ovat vain tavallisia rakennuksia sellaiset kirkot, joiden lähellä
ei ole hautausmaata, se nyt vain, että alttari alttarivaatteineen ja
ristineen on vähän outo kyllä, joskaan ei vielä kammottava. Mutta jos
on haudattu vainajia ympärille, ja olletikin jos lattian alle sitä jo
moni pelkäsi. Tuntui ankealta mennä sinne yksin, jos piti, päivälläkin.
Illalla pimeessä, saatikka yöllä, harvat rohkenivat. Aralla mielellä
tietä pitkin ohikin.

Mutta kanttori Laulaja — hänellä oli sellainen sukunimi huolimatta
siitä että oli todella laulaja — ei peljännyt. Hänestä kirkko oli
turvallisin paikka mitä voi olla. Kanttorin rouva sitävastoin oli
arempi. Hän oli vanhaa herrassukua, mutta joutunut köyhyyttään itseään
paljon vanhemman kanttorin emännäksi. Hento, ja herkkä mieleltään.
Vieläpä vallan erikoinen siinä suhteessa että hän saattoi joskus nähdä
näkyjä, samoin kuulla asioita, joita toinen ei havainnut. Jotakin
tällaista ominaisuutta oli mennyt perinnöksi lapsiinkin.

Kuoli 4-vuotias vanhin poika. Häntä seuraava, puoltatoista vuotta
nuorempi, eräänä yönä herättyään, kun rouvakin valvoi talikynttilän
valjusti palaessa, alkoi leikkiä kuolleen veljensä kanssa, joka vielä
oli maan päällä. Keskusteli, kyseli ja nauroi, saaden nähtävästi
vastauksetkin, vaikka mitään ei kuulunut, ei näkynyt.

Rouva vain itki tämän todistajana. Samoin hän saattoi kuulla öisin
vaikerointia yläkerroksesta, jossa oli kaksi vielä asunnoksi
laittamatonta ullakkokamaria.

»Eihän täällä mitään ole», kanttori huusi alas ullakolle vievien
tikapuitten päästä, kun oli mennyt katsomaan rouvan kerrankin sieltä
selvää valitusta kuullessa.

»Mitkähän aaveet ne käy?», kanttori kyllä itsekseen ajatteli, vaikka ei
puhunut mitään.

Hän itse ei ollut koskaan nähnyt eikä kuullut mitään, vaikka hänellä
juuri olisi pitänyt olla siihen kyky, kun eräs hänen esivanhempaan,
eikä kovin kaukaisessakaan polvessa, oli kuuluisa näkijä, Walkaman
Vappu.

Tuo vaikerointi ullakolta oli kyllä aave, se kävi rouvan nuorimman,
vasta vuoden vanhan tyttären kohdalta 43 vuoden kuluttua toteen, kun ei
kanttorin rouvaa enää ollut, mutta se ei nyt kuulu tähän.

Siitä kirkosta:

Olivat eräänä syksynä, pian jo hämärtyvänä iltana yhdessä kanttori ja
rouva kirkon sakastissa hakemassa liinavaatteita pestäväksi.

»Kah», sanoi rouva, »suntio Korpinen näkyy tulevan, hyppäsi juuri
kiviaidan yli; mitähän varten ei tule portin kautta?»

»Tulkoon.»

»Nyt se tulee!»

Askeleet alkoivat paukkua kaikuvassa kirkossa.

Hyvin jo hämärsi. »Minua pelottaa, en tiedä, tuntuu niin oudolta»,
rouva alkoi vaikeroida. »Turvaa minua!»

Juuri kun suntion piti astua sakastiin, askeleet lakkasivat, rouva
sanoi, päästen kuin painajaisesta ja ruveten taas ahdistuksestaan
tasaisesti hengittämään.

»Mihinkä se jäi, mene katsomaan!», hän sanoi miehellensä.

Kanttori, joka koko aikana ei ollut kuullut mitään, katsahti ovesta:

»Ei ketään!»

Hän ei hennonnut sanoa: Omiasi kuulet!, sillä rouvasta huomasi varsin
selvästi, että hän oli kuullut: hikikarpaloita otsalla ja tuska koko
olemuksessa, kun kanttori jo pimeän vuoksi viritti kynttilän palamaan.

<tb>

Merkitsikö se mitään tuo Korpisen näkyesiintyminen?

Mitenkähän vain sattui Korpisen sillä kertaa näkemään, yliherkkä
kanttorin rouva; ehkä ajatteli, ja ajatus oli niin elävä että näki
vaikka itse kyllä sanoi miehellensä, että näky tuli yht'äkkiä, hänen
mielessään oli vallan muuta.

<tb>

Se vain että alkoivat juuri niinä aikoina ahdistaa kanttori Laulajaa.
Juovuksissa oli ollut kirkossa, virantoimituksessa aivan. Hän oli
pannut väärän virrennumeron taululle ja tuoksahtanut selvästi
ottaneelle.

Kirkonviinin varkautta! Mitä muuta! Ei hänellä voinut pulloa olla
kesäisenä päivänä, kun ei päällystakkiakaan ollut.

Oli tietysti käväissyt kellarissa saarnan aikana, kun sakastissa ei
ollut ketään; kanttori vain nähtiin pistäytyvän. Se oli raskas rikkomus
kirkkoherran mielestä, joka oli erikoisella tavalla ankara mies:
herkkäuskoinen, kielikelloja kuunteleva, ja siten saamassaan uskossa
naivistisen satraappinen. Samaan tapaan kuin juutalaiset fanaatikot
ennen: hänen pitää kuolemalla kuoleman!

Muu ei nyt siis auttanut kuin viralta pois!

Kirkkoherralla oli tukenaan joukko liehittelijöitä, kirjanoppineita
kansanmiehiä, näköhurskaita:

Kyllä se taitaa niin olla että pitää panna pois. Ja onhan se tämä
suntio Korpinen sopiva mies tilalle, myös veisuukoulun käynyt.

Kirkkoherra rupesi keräilemään puumerkkejä ilmiantosyytteeseen.

Mutta kokoukseen, joka pidettiin sakastissa asian lopullista
päättämistä varten, tunkeutui joukko paikkakunnan isäntiä:

»Se on sillä lailla, että tätä kanttori Laulajaa ei panna pois. Se on
tämän paikan kasvuja ja palvellut elämänikänsä seurakuntaa kunnialla.»

He ottivat puumerkkipaperin pöydältä ja repivät sen kappaleiksi.

Ehkä olikin aihetta toimenpiteeseen: Kanttori Laulaja oli pitkät
ajat ilman mitään maksua ollut seurakunnan factotum johtoasioissa,
kuntakokouksen puheenjohtajasta alkaen, ja hänelle oli annettu
joku vuosi sitten, jolloin nykyinen kirkkoherra vielä ei ollut
paikkakunnalla, Talousseuran kunniamitali, jota anomassa oli ollut mm.
suntio Korpinen. Hän oli yleisessä käsityksessä kunnian mies. Ruveta
nyt sitten yht'äkkiä moisen syyn varjolla viemään virkaa mieheltä ja
jättää vaimo ja lapset puille paljaille! Mitä ruumiilliseen työhön
tottumaton lukkari, vanha mies, eteensä ottaisi?

Kuka tämän kaiken takana? Sitä jahkaisivat monet oikeudentuntoiset
pitäjäläiset.

Kyllähän ne puhuivat, mutta kukas tiesi ulkopuolinen.

Kävi sitten niin, että kirkkoherra, jolla siihen aikaan oli
se oikeus, pakotti kanttori Laulajalle apulaisen, vanhahkolle
miehelle jo, joskohta tämä herpaantumattomalla jäntevyydellä ja
velvollisuudentunnolla vielä jaksoi veisata kaiken mikä suinkin
tarvittiin.

Mutta kanttori otti asian hyvin pahakseen. Hän on siitä kirjoittanut
muistiinpanoihinsa:

Vuonna silloin ja silloin, sinä ja sinä päivänä:

»Otin apulaisen. Olin silloin raskaalla mielellä.»

Kuinka raskaalla? Toiset enemmän, toiset vähemmän.

Kanttori Laulaja eli vielä kolme vuotta.

<tb>

Kuinka oli sen kirkonviinin laita? Kanttorin poika, ylioppilas Laulaja,
kulki maantietä. Tuli vanha mies vastaan:

»Pitääpä oikein puhua, ennenkö kuolen:

Se oli niin, että minä sen vein sen pontikkapullon sinne
kirkonportaiden koloon. Isävainajanne pyysi, että kun on niin raskas
rippipyhä, hän tarvitsee välillä hiukan vahvistusta.

Sanoi vielä, kerran kun olin teillä heinätöissä, että hän käväjsikin
saarnan aikana ja otti kulauksen, mutta kun oli syomätön mies, vähäksi
ajaksi kihahti kulmiin.

Ei se viiniä. Ei sille kelvannutkaan muu, kuin minkähän joskus
ruokaryypyksi otti, Huima-Maljan keittämä vanhaa lajia pontikka. Sitä
tämäkin oli.

Ei se viinikellarissa käynyt.

Ajattelin vain sanoa ennenkuin kuolen.»

<tb>

Kävelee maisteri Laulaja maantiellä, se äskeinen ylioppilas, sama joka
kulki kuolleen veljensä kanssa. Kaitselmus oli niin armahtanut, että
oli saanut käydä koulua sillä vähällä mikä isältä oli jäänyt.

Näin pitkälle oli päästy.

Tulee vastaan suntio Korpinen, hyvin vanha mies nyt. Pysäyttää
maisterin. Hän on vakava, kuin surullinen aivan, ennen aina jollakin
tavoin pilkansilmä!

»Voisitteko Te antaa anteeksi isänne puolesta sen kun teimme hänelle
vääryyttä?

Hän se juuri oli, joka oli yllyttänyt kirkkoherraa väärillä
ilmiannoilla, päästäkseen itse tilalle. Hänellä ei ole rauhaa.»

Laulaja tuli vähän surulliseksi hänkin: Ukko-parka! Piti kuolla!

»Mutta jos saatte lohdutuksen minusta, unohdetaan! Ei se tainnut
isävainajakaan vihata, saatikka kostaa. Oli vain raskaalla mielellä.

Hyvä kun selvisi.»

Syttyiväthän kuin valot nytkin tuonne taivaalle. Ilta tulee.

<tb>

Se suntio Korpinen sinne kirkkoon silloin — — —

Kuka hänet tiesi.




Rusko


Huolimatta siitä että esi-isäni isän puolelta ovat samalla vainiolla
neljäsataa vuotta huudelleet: »vaolle!», ja »tptruu takasi!», olen
perin huono hevosmies. Ehkä se on äidinpuolisten esi-isieni perintöä,
jotka samat neljäsataa vuotta vain autuuden päällä: saarnatuoliin ja
takasi, konfyysejä pappeja rippikalujensa kanssa, tallista ja sen
psyykestä täysin tietämättömiä.

Mutta vähän tiedän kumminkin:

Muistan vielä Pökä-vainaan kosteankiiltoisen tutkivan silmän, kun se
tirkisti kotini keittiötuvan ovessa olevasta pienestä lasiluukusta
eikö Heikki-poika tule antamaan sokeripalaa. Rohkeni tulla tupaankin,
kun vain oven avasi. Niin että sopii olla totta se kun kertovat kuinka
ennenmulnen hevoset olivat talvisaikaan tuvassa aivan vakinaisesti
asumassa. Työnsivät itse oven auki asialle mennäkseen, avasivat sen
nahkahihnasta vetäen takaisin tullessaan. Se olikin toista kuin
värjöttäminen haatroissa, lämmittämättömissä talleissa.

Kun ajattelee nykyaikaisia ihania sementtitalleja keskuslämmityksineen,
isoine ikkunoineen, melkeinpä peileineen Pollen ratoksi!

Mutta kun ne käsittivät sellaisen inkvisitiotallinkin kodiksi,
sitä kohden juoksuhölkkää nuori varsahepo, vanhempikin innokkaasti
astellen ja päätään heiluttaen, kun auran edestä riisuttiin ja tielle
laskettiin, joka merkitsi kotia menoa.

Tunsi Pökä-vainaa kotituikun pimeässäkin. Oli tavannut hakea rankoja
järven takaa koivikosta, iltapäivisinkin, kun pimeys pian lankesi
ja valot alkoivat vilkkua. Näki loiston koti-ikkunasta viittatietä
tullessaan ja oppi muistamaan.

Varmasti sen tiedän, sillä kun tulimme kerran koulukaupungista pitkän
matkan takaa oikotietä jään kautta, ja kun talvitie metsästä kääntyi
järvelle, niin että pystyvalkea renkituvasta alkoi kajastaa kaukaa,
Tollu-Ella, renki, huudahtaa: »Oikeassa ollaan, koska hoviräätti näkyy!»

Se merkitsi, että kodin tuli tuikkaa.

Se sykähdytti minua. Mutta vanha Pökä näki sen myös, ja sekin sykähtyi:
lähtee nelijalkainen kohtalaisen laiska lähimmäinen aivan vireästi
hyssyttämään, aluksi muutaman laukkahypyn tehden.

Mutta ei tarvinnut talliakaan, ei piirutta, apehinkalota. Oma hakakin
oli koti.

Menimmepä kerran suvella pitkän matkan Lapualle. Polkka kyytissä, Pökä
jäi kotiin, toisin sanoen autereiseen, hauskaan hakaan, jossa nuoret
haavat havisi.

Siellä makailleet sateen suojaa ison kuusen alla, tallattu polku
ojalähteelle, siinä kauniilla kenttäkönkällä piehtaroitu; tullut
kodiksi.

Kuinkapa kävi?

Polkka viedään vieraissa syöttömaalle, hyvälle jos hyvälle.

Seuraavana päivänä kun piti pois lähdettämän, ei mitään Polkkaa ole.

Varastettu?

Ei täällä ole hevosvarkaita!

Olipa se kumminkin vahinko.

Kyytihevosella piti kitkuttaa.

Mutta kun kotiin päästiin, ensimmäisenä Polkka ha'an aidan takaa
tervehtää iloisella kilistyksellä, ja Poka perässä.

Siellä oli aitauksessa, yli hypännyt niin Lapualla kuin Kuortaneella,
neljä peninkulmaa omasta päästään, ja perille pääsi.

Koti —, ikävä —.

Hän ei tahdo yksin jäädä; jos vielä jättivät tykkänään.

Mutta nyt taas!

»Nuole sinä Pökä minun kaulaani, minä sitten sinun!»

Juostaas!

Ja he laukkasivat aidanvartta haavikkoon niin että tanner järisi.

Täällä kuuset kajaa tutusti kilistellessä, siinäpä soma pyöriskellä
samalla könkällä, jossa tottunut.

Eläin! Luontokappale —.

Mutta mistä tiesit miltä näkökulmalta sekin saattoi arvostella
maailmansa ilmiöltä.

Minä vain ajattelin, muutenkin monesti, mutta erityisesti kun näin
kuinka Lukkarin Ruskoa lyötiin.

Oli tuttu hevonen. Olin tullut tutuksi sen kanssa kun se
kujanvierikedolta oli ruvennut tulemaan katsomaan minua, kun kuljin
aidan vartta postiin. Olinpa ottanut taskuuni milloin leivän-, milloin
sokerinpalan, ja se rupesi siihen tottumaan, niin että kun vain oli
ulkona laitumella, ja minä ilmestyin esiin, sekin heti aidan takaa
kurkistamaan.

Vanha palvelija, pian viisikolmatta vuotta tässä samassa paikassa.

Mutta sitten ne myivät sen, ja sen piti pois.

Kun oli lukkari kuollut, ja kumminkin kohta piti puustellista pois,
mitäpä Ruskollakaan.

Voi Rusko parkaa! Olihan se jälkeenjääneistä vähän haikeaa, mutta 1000
mk on näissä oloissa rahaa.

»1000 mk! Siitä pilkkahinnasta uskolliselle palvelijalle sellainen
suru!»

»Noo, kylläpähän tottuu; ja eikä sitä kaikilla niin rahoja, kuin
joillakuilla toisilla — — —», Sanna-emäntä naapurin emännälle, joka oli
vähän jahkaissut. Mitähän sekaantui.

Mutta Rusko ei tottunut.

Se muisti aina Lukkarilan kodikseen, milloin kirkolle ajettiin ohi
sen. Korvat soittelivat sinnepäin, pää kohosi pystympään ja hieman
hirnahtaa hörähti. Sinne talliin, niihin parsiin, juuri niin maata,
sellaisesta raosta ja niin korkealta hairata heinätukon, ja niitä,
oman kedon heiniä, siltä tulevia kauroja; ja muutenkin tuttuun hajuun.
Mistä tiesit mitä näkemyksiä sillä, puhumattomalla, oli kodista, mikä
veti, karkautti kaukaa? Arvaat vain, ehkä kömpelösti, sinä, itse niin
paljossa kömpelömpi:

Astut, ajat ohi pimeässä mitään tietämättä, vaikka mies makaa
murhattuna tien vieressä. Hevonen ei tahdo, pysähtyy, hyppää pystyyn,
jos pakotat. Sinulla hursti-, hevosella silkkihermot, järiläs sinä,
vaikka sielu, henkeä paljon enemmän toinen, joka vain hirnuu.

Niin, jos sitten vielä löivät, kun satuit, Ruskoparka, vetämään liian
lähelle pyörtänötä kärrysi, siristämään mäntyyn rekesi, etkä jaksanut
enää vetää tukkikuormaa ylös.

Niin tuli paha mieli monesti, et syönytkään. Lukkari ei lyönyt. Taputti
lukkari, tämä Pehkalainen ei koskaan, manaa vain, —tana huutaa.

Tuli joskus aivan itkuikävä.

Itkeekö hevonen?

Sen silmät saattavat olla, sanovat, niin surulliset, että se kuin
itkisi ikään.

En tiedä, meillä ei lyöty, ei ärjytty. Ei tarvinnut Pökän, Polkan
surra. Siksipä neljä peninkulmaa yli aitojen Lapualta Kuurtaneelle.

<tb>

Ajoi sitten Pehkalainen Takaluoman Nestorin sankarihautajaisissa ohi
Lukkarilan.

Minä näin.

Tienhaarassa, Lukkarila kun on aivan lähellä maantietä, Rusko alkaa
luimistella, pyrkii sinne.

Muistaa, pyrkii, vaikka Pehkalainen pitää vastaan.

Kotiin — — —

Aikoo väkivalloin kääntyä, häpäisee Pehkalaisen ja Maijan saatossa.
Silloin Pehkalainen menettää malttinsa: Kalpeana, ehkä hän puree vielä
hammasta, hän nousee, tempaa riimunvarren kärryiltä ja alkaa hakata
sillä Ruskoa.

Rusko hyppää pystyyn, vanha hevonen, ja kiljahtaa. Kuulen sen aivan
selvästi: ei kivusta, mutta mielenliikutuksesta, surusta, häpeästä.

Se saattaa minut niin suunniltani, että vaivoin maltan odottaa
sankarisaaton ohipääsemistä ja katoamista.

Kuulen sitten taas kiljaisun kuvituksessani uudestaan, ja silloin
minä itse Ruskoksi: minä karjaisen, hihkaisen itsekseni raivosta,
keventääkseni kiihtymystäni.

Käännyn äkisti ympäri poispäin, kaksi akkaa tulee vastaani, katsoen
kummastuneina.

Tulkoot, katsokoot! Tekisi mieleni huutaa toinen kerta.

<tb>

Kuinka se on, kun ne sanovat että luontokappaleet kantavat päällemme
tulevaisen tutkinnolla? Paavalikin tiedoittaa roomalaisille että »ne
pääsevät vapaiksi katoovaisuuden orjuudesta».

Sinäkin Rusko. Ja tuonko Pehkalaisen päälle, joka löi?

Et tahtonut, et tohtinut: kaukaa kaarsit varoen, kun synkkä mies istui
ojan pyörtänöllä odottamassa.

Tehkööt mitä tahtovat.

Vaanpa Sanna-emäntä. Siitä että myi. Saattoi surua ja itkemään siellä
Pehkalaisen yksinäisellä luhdalla korvessa.

Mutta ei: Kun Rusko näki Sanna-emännän parannuksen taivaan tarhassa,
se iloisena kohden, hörähteli ja vanhat huulet lerpahtelivat. Se
ei muistanut mitään muuta kuin että se oli Sanna-emäntä, hyvä
Sanna-emäntä, ja usein leivänpala lakkarissaan.

Ja niin monta vuotta. Ääreen tultuaan se pukki turvallaan ja hamuili
käsivartta suuhunsa niinkuin ennen nuorena.

»Rusko-parka, Rusko-hyvä! Menehän nyt sinne tallin puolelle; mennään
yhdessä.»

Sanna-emäntä taputti Ruskoa kaulalle, ja Ruskon silmät kiilsi: »— — —
minun on hyvä olla!

Odotahan siinä, äite tulee kohta — — —; äite tuo sokeria!»




Merimetso


Katsokaa, mikä iso lintu tuolla laiturin päässä ui! Rouva tulisi
katsomaan; mikä se oikein on!»

Kaarina sanoo rouvalle, rouva kälyllensä ja juoksee sanomaan
miehellensä tämän työhuoneeseen.

»Tule sukkelaan katsomaan, mikä iso lintu meidän rannassa ui!»

»No, no!»

Kesälomallaan oleva kamreeri vaihtaa lukulasinsa kaukolaseihin ja
rientää paitahihasillaan tuota outoa otusta katsomaan.

»Mikä se on?»

»Ka, en minä vain tiedä. Olisiko telkkä, haahkatelkkä; en minä oikein
lintuja tiedä.»

»Mutta olethan sinä muka ampuja, olet lintujakin ampunut.»

Lintu uiskentelee komeasti kivilaituria kohti yhä lähemmä, tyyntä
järvenpintaa. Kaula on kenossa kaarella kuin joutsenen, niskatupsu kuin
ritarin töyhtö. Se kääntynee vilkkaasti ja sirosti uidessaan.

Ka kun tulee aivan laiturin viereen, eikä pelkää ihmisiä.

»Onkohan se kesy?»

»Mikä kesy, kellä nyt tuommoisia?»

»Minä haen leipää, jos se söisi.»

Rouva juoksee nisuleivän kimpaleen ja pureskelee sitä kiireesti
kulkiessaan. Mutta kun leivän muruja heitetään, loittonee lintu vähän
edemmä. Silloin lähtee Erkki, kamreerin poika sen luo veneellä.

»Ota leipää!»

Lintu päästää Erkin aivan lähelleen, parin metrin päähän ja todellapa
ottaa leivänmurusenkin silloin tällöin.

Mutta ei sen näytä nälkä olevan, ei ota kuin pari kolme kertaa. Sitten
sukeltaa ja kohoaa pitkän matkan päässä pinnalle. Ja taas lähtee
lähenemään, uiden nyt pitkin rantaa nimismieheen päin, mutta kääntyy
pian vikkelästi takaisin kamreerin rantaan.

»Onpas se kumma lintu!»

»Aivan kuin aaveet kävisi», ajattelee vähän jo ikämies kamreeri, mutta
ei sano kumminkaan sitä.

»Niin on kuin kesy.»

Erkin venettä se on vielä uuteen otteeseen kotvan kierrellyt, mutta kun
Erkki, vähän vallaton koululainen, heittää sitä isonlaisella leivän
kappaleella selkään, levittää se komeat siipensä lentoon lähteäkseen ja
kadotakseen etäisyyteen pitkin järven tyynenä päilyvää pintaa.

»Mikähän lintu se mahtoi olla?»

Merimetso se oli. Sen tuli kamreerin rouva tietämään nimismiehessä,
siellä pistäytyessään. Heillä oli näet aivan samanlainen nimismiehen
kamarissa täytettynä. Nimismies oli sen juuri tästä samasta rannasta
ampunut viime syksynä, kun kamreeri jo oli lähtenyt, kuusesta oli
ampunut, jonne lintu oli istahtanut — merimetso saattaa lentää rannan
puuhunkin. Oli ollut toinenkin merimetso, mutta se oli lähtenyt lentoon
ja päässyt pakoon.

»Tämä on koiras, ei tiedä vaikka se toinen olisi ollut naaras,
parittainhan ne vain usein asuvat linnut.»

»Vai merimetso se oli!»

Siitä nyt puhuttiin kamreerin päivällispöydässä. Opettajalaiset olivat
vieraita. He tietenkään eivät olleet pyssymiehiä, yhtävähän kuin
kamreerikaan enää, vaikka nuorempana oli ollut.

»Minkä tähden ne ampuvat rauhallisia kauniita lintuja», kamreerin
sisar, myös opettajatar sanoi.

»Mitä pahaa tämäkin merimetso on tehnyt, sekin varmaan olisi ammuttu,
jos nimismies ei olisi sattunut olemaan ulosmittauksella.»

»Se on harvinainen lintu, ehkäpä nimismies ampui tutkiakseen», kamreeri
sanoi.

»Olkoon, ei tarvitse eikä saa ampua», hänen sisarensa vastasi.

»Mutta ajatelkaa», kamreerin rouva huudahti, »jospa se olikin meidän
laituria kohden uinut lintu sen ammutun kumppani! Tuli etsimään minnekä
se jäi, kun tänne rantaan viime syksynä jäi. Nehän elävät yhdessä, eikä
toinen yhdy enää toiseen, kun toinen kuolee.»

»Todella, saattoi olla niin, ja silloinpa se vasta raakaa oli tuo
nimismiehen ampuminen», opettajatar taas sanoi.

»Ei pitäisi ampua», opettajankin rouva nyt sanoi.

Kamreerin rouvan huomautus oli ilmeisesti tehnyt kaikkiin vaikutuksen.

Silloin juuri tuo Kaarina sisään lintupaistin.

Kamreerin rouva aivan punastui.

»Niin, tämä on nyt kyllä vähän hullua; kyllä se niin on, että ei saisi
syödäkään lihaa, jos ei kerran ampua saa, mutta kun aluepäällikkö
lähetti pari vesilintua, niin tuli laitetuksi; en kehdannut niitä
takaisinkaan antaa. Suokaa nyt anteeksi!»

»Jaa, jaa, mutta kyllä se sentähden on aika hyvää tuo juuri ammutun
vesilinnun liha», kamreeri saneli tyytyväisenä ensimmäisiä paloja
poskeensa pistäessään.

»Kuules Emma! etköhän hakisi meille pientä tippaa — — tuota?»

Mutta kamreerin rouva nousi jyrkästi vastaan: »Aina sinä niine
tippoinesi», hänen poskensa hehkuivat harmista, »ei tule kysymykseen!»

»No minä vain, että kun tässä on kaunis kesä ja hyvää lintupaistia
niinkuin ennen Kaisaniemessä. Mutta olkoon, olkoon, sen puolesta!»

Ei kamreeri mikään juoppo ollut, oikeastaan ei ryyppymies ollenkaan,
mutta oli kyllä ylioppilasaikoinaan ottanut niinkuin opettajakin,
entinen ylioppilas, josta oli tullut vain kansakoulunopettaja, ja tämä
seikka vaivasi hiukan rouva kamreeria, hän oli sitä lajia ihminen,
Heikkoina hetkinä siitä tahtoi nousta kotijupakkaa, niin että kamreeri
peräytyi nyt ajoissa.

»Niin tuota, siihen linnun ampumiseen mennäkseni», kamreeri jatkoi,
»jos ma toden sanon, niin ei se minuakaan miellytä, vaikka ma olenkin
aikoinani yhden ja toisen teeren ja koppelon pudottanut.»

»On se sellaista vähän tunnotonta, ei siitä mihinkään pääse.»

»Minä ammuin viimeisen koppeloni tuolta itse Kirkkokankaalta. Ennen
siellä asusti paljon koppeloita, mutta kun huviloita alettiin tehdä
rannoille ja uusi tie linjattiin läpi kankaan, niin ne kaikkosivat
edemmä korpeen. Yksi sinne vain jäi, mikä lie ollut vanha kanta-asukas,
se siellä joskus kuului sakeimmassa hongistossa kohahtelevan, istuipa
toisinaan komeasti latvaankin. Minä kerran pyssyineni satuin tulemaan
Kirkkokankaan halki ja sattui onneton kohdalleni koppelo. En minä sitä
silloin tiennyt sen kankaan ainoaksi, vaikka kyllä vähän tunto yritti
soimata kun näin lähellä kylää ampuu. Mutta laukesi kuin vahingossa.
Lintu tuli rytisten alas, ja kun läksin ottamaan, se ei ollutkaan
kuollut, vaan asettui puolustusasentoon ja tuli käsikähmä. Ennenkuin
sain sen hengiltä, se katsoi minuun niin vakavasti, syyttävästi ja
samalla surullisesti, että sepä ei mene mielestäni. Kannoin linnun
kumminkin kotiin ja yritimme sitä syödä. Mutta se oli ikivanha, sitkeä,
oikea Kirkkokankaan lintuhaltija, sen syvimmän kuusiston viimeinen
mohikaani, ja sen minä olin tappanut. Ei, olkoon minun puolestani,
ajattelin, enkä sen jälkeen ole eläintä kohden pyssyä laukaissut.»

»Mutta kuinkas se on sitten veljen lihansyöminen?» opettajakin
vuorostaan puuttui puheeseen.

»No, se on nyt sellaista täällä maailmassa, että eihän sitä tule niin
tarkistetuksi kantaansa joka asiaan, syö minkä syö, juo minkä juo, kun
ei vain sen kummemmin kuuppaa.»

Emma katsahti tyytymättömästi mieheensä, mutta ei tullut sen enempää.

»Minä olen alkanut noudatella vähin sitä Kirvun komentoa», opettaja
vastasi, »eikä se tunnu pahentavan.»

»Se on sitä pannunpuhdistusta, niinkuin ennen sanottiin.»

»No niinpä niin, sitähän se on tämä meidän mammakin hokenut, mutta ei
ole tahtonut tulla vielä todeksi, ja eiköpä tässä mahdeta mennä entisiä
menojaan päähän asti.»

»Joo, kun ei tässä ole sen kummempia, eiköhän nousta pois.»

Kun vieraat olivat menneet ja ilta jo hämärsi, kamreerin rouva taas
otti puheeksi sen ruokaryypyn pyytöyrityksen: »Ettäs kehtasit, siinä
kaikkien aikana! Tekeekö sitä nyt niin kovin mieli?»

»Ei tee, mutta ihminen on ihminen, tulee välistä sille mielelle. Ei
sitä niin toinen aina tiedä.»

Ja ettei tulisi sen pidempää sananvaihtoa, kamreeri lähti kävelemään.
Rantatörmää vain hiukan, siitä näkyi niin kauniisti järvelle.

Oli mieli vähän apea, taas, syyttäkö vai syystä, samantekevä, mutta tuo
laskeneen auringon punainen viiru pian sammuvalla taivaalla ja tyynen
veden musta kajastus sopi hyvin hänen mielialaansa.

Pimeni yhä. Sen verran näki vielä että siellä onkipaalun luona,
laiturista vähän matkaa järvelle, viri liikkui. Kun kamreeri pinnisti
silmiään, näki hän ison linnun lipuvan hiljaa vesipeilin kuvastuksessa.

»Mitä, oliko se hiljattainen merimetso tullut taas?»

»Hakikohan se sittenkin sitä ammuttua kumppaniaan?»

<tb>

Pian tulikin sitten taas kaupunkiin lähtö. Muuton mulkkaus oli
onnellisesti sivuutettu ja kaupungin humu vienyt kaikki mukaansa,
kamreerin varsinkin, jolla oli niin paljon kaikenlaisia pikkutehtäviä
vielä virkansa päälle. Maaelämää ei kohta enää muistettukaan, paitsi
kerran vielä kun maistettiin sieltä kesäasunnolta Hiltan lähettämiä
puolukoita, ja oli pannut muutaman nauriinkin mukaan.

Eräänä sunnuntaiaamuna siinä Köyrin tienoilla, kun maa jo alkoi olla
vahvassa kuurassa ja muutamat kamreerin tuttavat säännöllisesti
lauantaisin lähtivät maalle jänisjahtiin, hän lojui vuoteessaan vielä
kymmenen korvilla. Oli ollut »tilintarkastuksella», t.s. klubilla
— Emma ei näet klubilla käymisestäkään pitänyt — niin tulee aivan
unenpopperöön Emma, sanomalehti kädessään: »Ajattele, nimismies
Sukkanen on kuollut!»

»No kaikkea!»

»Tapaturmaisesti, pyssy lauennut aidan yli kiivetessä!»

Niin oli käynyt.

Sitä kovasti jahkaistiin ja Emma soitti heti johtaja Lieteisen
rouvalle, hänkin kun oli ollut jonkun kesän samassa pitäjässä.

Emma ei siitä puhunut mitään, hänen päässäänhän asiat tulivat ja
menivät kuin lehdet tuulessa, mutta kamreerin mieleen, vaikka olikin
miehinen mies, tuli taas tuo illan hämärässä soudellut merimetso, jonka
hän muisti mielialojansa vertauskuvana, siltä illalta ja muulloinkin.

On se somaa tuo sattuma, tuo maailman kohtalo. Sitä minä ajattelin että
niin on kuin aaveet kävisi. Hänen isävainajansakin oli sellaisesta
monasti puhunut. Eihän se nyt totta tietenkään ollut, mutta sittenkin:

»Eiköhän meidän pidä lähettää seppele, tahi ainakin kukkalaite
hautajaisiin, olivathan ne nimismieheläiset sentähden meidän
naapureitamme, vaikka ei niin paljon seurusteltukaan.»

»Niinpä niin, tottakai. Hommaa sinä Emma se.»

Kamreeri kulki usein virastoonsa Kaisaniemen lammikon kautta
heitelläkseen vehnäpullaa joutsenille. Nytkin hänen tuli aamukävelyllä
ollessaan mennyksi sinne, vaikka oli sunnuntai. Mutta niitä ei enää
ollutkaan, ne oli viety jonnekin talteen. Ja lammikko oli kauttaaltaan
jääriitteessä. Hiekkakäytäväkin oli vähän roudassa, ja oikein tuntui
viluttavan.

Joo, joo, talvi tulee taas.




Sauna


Oletteko pistäneet päänne saunan akkunasta!

Taisi olla turha kysymys, kovin olitte nuoria, eikä nuori ihminen
tiedä edes mikä _on_ sauna, saatikka sen akkuna l. aakkuna, _Oikea_
sauna näet, sisäänlämpiävä, nokinen savusauna, ne muut, peltiuuniset
ahtaat kompurointiputkat ovat epäonnistuneita korvikkeita. Ja koko
saunakäsitteen psykologialta materialistisia laitteita: vain puhtauden
vuoksi. Puhtaus — joutavaa: kun lappalainen tuodaan sotaväkeen, hän
ensitöikseen pyytää: älkää vain jumalantähden viekö saunaan! Taikka jos
lasarettiin: älkää panko punkkaan, sairaaksi tulee!

Jospa vaikka, kun oli sukupolvia tottunut, se puhtauskin jotakin
merkitsi ennen vanhaan, merkityksellisempää oli paljo muu siinä
sivussa, nyt, kun muistaa.

Pistitpä tosiaan vaikka pääsi lauteitten päälle laitetusta
neliskulmaisesta savuakkunasta, joka teki samaa virkaa kuin
pirtin reppana — meillä räppänäksi sanottiin — laski savun ulos
jumalanluontoon, hupulaiseksi, viihdytykseksi suuren salon erämiehelle,
ja vaikka kelle, joka näki kun sininen savu kiersihe ylöspäin, yli
puiden latvain, korven viheriän, taivahille kadotakseen. Siellä alla
oli elämä: ihmisiä, eläimiä, haltijoita, toisia, ettei yksin tässä
murheen alhossa.

Niin, kun pistit pääsi tuosta reiästä, pienenä, kun vielä mahtui,
näitpä kummia: Näit kuun ja tähdet.

Etkö niitä muuten nähnyt?

Näitpä kai, koko suuren, huimaavan kimmellaen, ja kuun, kuin juuston.
Mutta tästä reiästä: vaihdos äkkiä, täällä lämmin löyly, paukkuva,
pihisevä kiuas, siellä huuru, hongat, humu, suuri maailma; ja tähti
loisti, yksi toisia kirkkaampi, ennätit nähdä.

Vedit pääsi takaisin, ettei palelisi.

Uudestaan: Kuinka paljon, ja helisivät aivan! Kuin kielillä,
hopeakielillä haastelivat. Tuo humina ja honkain pieni tuudinta,
ennätit nähdä. Ja järven jää halkesi juuri akkunan alta paukauksella,
ja sitten somalla, kuin pulppuavalla kumulla kauas Rasulan rantaan!

Istahdit omissa ajatuksissasi olkipenkille vihtoinesi, kun olit
tappuralla tukkinut akkunan, muuta suljinta ei siinä ollut.

Leppoinen lämmin kuin sihisi hiljaa. Päre pillitti joskus hupaisesti
karren pudotessa lattialle. Leena hyräili virren säveltä alhaalla
jakkaralla, yläruumistaan hiljaa huojutellen:

— Eikö Poju pian ole valmis? Pestäänkö?

Mutta Poju mietti taivaallisia:

Siellä takana, ylhien yllä, mitähän siellä! Harput, tuhansia —
mitenkähän harppu soi? Niinkuin tuulikannel? Saunankin seinän takana
sellainen, kun tarvitsi hieroja ja hierottava yksinäisyyteensä.

Valkeat vaatteet — miksi valkeat?

Miksi puhdas paita saunasta tultua? Syntyneelle, kuolleelle?

— Poju tulee alas jo!

Leena alkoi toimituksen: ensin pää raavittiin, sitten saippuassa,
vaahdossa, hivutellen, hieriellen, ja kiulu korvosta päälle.

Menit sitten, kipitit umpihankea avojaloin lieden leimuun, ja oli hyvä
olla, kun hera porisi takassa.

Siinä olit ristikarkon säteilyssä lämmitellyt jo kymmenen vuotta,
pilttinen, tulit lämmittelemään 60—70 vuotta: huomaatko, mikä
elämänyhteys pihisevällä kiukaalla ja räiskyvällä takkavalkealla
tristitiassasi, murheesi vaelluksessa?

Sieltä olit tullutkin, saunan penkin alta, sinne, hoippuen, viimeistä
virkistystä saamaan, kun Tuoni alkoi tuntua.

Ja te takan pois! Pahalaisenmoiset pölyiset patterit vain. Te saunan
pois. Sillä ei ole sauna vain se kuin pihisee, sen pitää tuoksua.
Savulta, sydeltä, ebenholtsi-hongalta. Saat kamiinasaunaltasi oljen-,
muka, hajun. Mutta se on vaivainen, valju raukkahaju, kun noen patina
puuttuu. Koko olemuksen, uskomuksen harmonia puuttuu, kun savu on
vangittu vapaasti leijaamasta. Sepä _sielun_ saunalle! Sielu sinua
paransi hieromaoljillakin yhtä paljon kuin linjamentti taikka kupparin
kirves. Uskoit, ja haltijat auttoivat, jos kohta Hiippalan Sannakin ja
Westerin Lissu.

Hävititte tämän maailman. Runomaailman. Sillä samaa se oli monessa
muussakin, kuin tuolta saunan akkunasta, kun tähti paloi ja jää ulvoi.

Et ymmärrä, raukka, mitä on pellavapölyn puhelu auringonsäteessä,
joka hohti laudalla suljettavan ala-akkunnan vähäisestä raosta. Sen
verran auki, että näki lihdata, häkylöidä, sukia jalon sormahisen
sinikukkakydöltä. Kaikki hepreaa sinulle, lamellimateerialle, henkesi
kun oli jo mennyt. Mutta kuinka ne hiukkaset hyppeli siinä valovanassa:
hamppu alttoa, pivopellava diskanttia. Ihana sinfonia saloa, ojan
nirua, haukan vingahdusta. Sydämesi ailahti sitä jumaluutta jo silloin
lapsena, nyt muistat, vaikka et silloin vielä kuin vaistosit.

Halleluja! sinä ihana viita lauluinesi pellavaismaan kahden puolen!

Mitä minä maksaisinkaan nyt pula-aikana oikeasta pellava-, taikkapa
hamppupaidasta, lujasta, niin että vaikka naulaan, siitä räystäälle
riippumaan, vaikka karhun kämmenellä kiinni sylipainissa, piti!

Ei sen pitämisenkään tähden, mutta sen maun, runon, sanon vielä, joka
oli siinä kysymyksessä saunan saloja.

Oo, niitä oli ihania muita.

Mikä kessu? Mikä leppälämmin ja — älkää ymmärtäkö väärin — palvattu
liha! Katsokaa, ei sen ruoan ja ravinnon takia, sasuttaa jo ajatus,
mutta sen tuoksun, sen leppärantteen ja kauneimman, kainoimman
puunpunerruksen, joka laulaa kuin kiurun rinta keväällä.

Se kessukin, käy laatuun hengellisyytensä ohella, vaikka ne
prutkuttavat. Siinä mehiläisen rapsodia tupakkimaalla, siinä Kuhan
Jaakon hurstimekkohartaus, kun hän kuin sylilasta kantoi kessukerppoa
saunanlämpöön lauteille ahtaakseen. Mikä tarkkuus oven aukipidossa,
tuumalleen, mikä herkkyys sormenpäissä, kun piti kokea kuinka
lämmin kulloinkin. Mutta kessu tuli, hyvä, leppoinen, tyydytyksellä
tupsautella.

Näette mikä ero saunapsyykessä!

Se sasunautiskelu, se kun ne toivat olutkorin, se kun ne vielä
heittivät kiukaalle tuota turmantihua —! Teidän takianne sai ja
piti saunan hävitä, savusaunan, meidän synnyinsaunamme, meidän
bakteerittoman terveydentemppelimme ruumiille, meidän kirjokirjamme
sielulle.

Hyvä että komeasti meni ainakin omalta kohdaltani!

Tähtikirkkaana talviyönä se roihusi ylös avaruuksiin, hongat hohtivat,
kuusi kimalsi, suli kyyneliin, Ja jää sitten ampui juhlalaukauksen kuin
komeimmassa ristiparaatissa.

Jäi raunio vain. Nyt ei sitäkään.

Joku kello, ranunkeli nuokkumaan, muiston suloa, kauniin muiston.




Joutessa


Tiesitkö, kaupungin mies taikka nainen, mitä on joutenolo, sellainen
oleminen kun ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin työtä? Tarkoitan,
kun ei ole puhelinta, kokousta, sitä toista kokousta, harjoitusta,
konserttia, ei salkkua, hengästymistä ja automaattia. Eikä raitiovaunun
rominaa, pysähtymistä ja kellon kilkahdusta. Saa tehdä vain töitä,
jospa kehräsi lankaa sotamiehen tapaisiksi, tahi turkkia neuloi
hangessa makaajalle, taikka kirjoitti kammiossaan, taikkapa hakkasi
halkoja ja vallan lantaa ajeli aurinkoisena huhtikuun hankipäivänä.

Se oli lepoa se, vaikka istuit, astuit, mitä työtelit aina punertavaan
iltaan.

Kas, kun näit jumalanluonnon, kävit sitä silloin tällöin jonkun hetken,
opit outoja asioita, kasvoit ja suurenit.

Mutta onhan se jumalanluonto siellä kaupungissakin, siellä
esikaupungissa varsinkin, suunnistuksella ja retkellä.

Ei ole! Siellä on asfaltti ja autobussi, piletti ja housuhame.
Sivistystä, iankaikkista sivistystä! Teillä on niin kiire sitäpaitsi,
aina kellon mukaan. Ette te jouda pysähtyä tiiaista kuulemaan kun
se kevättä helkyttää, ei te näe kuinka koivikko punertaa. Majalle,
majalle, kahville, pullalle!

Kuka siinä kiidossa ennätti istahtaa kannon päähän ja kuulla kuinka
kärpänen rattoisasti surisi suvea, nähdä kuinka muurahainen vielä
kontassa koki vetää korttaan.

Noh, näkipä tuota jos hyvänsä!

Älä sano niin, se on ihmeellistä sinfoniaa kaikki tämä. Forte on sitä
kun koko nummi soi heräävän kevään tohinalla ja puut kumartavat.
Jouditko sitä suurta huminaa koskaan kaupungin liepeillä kuuntelemaan,
sellaista joka toi mukanaan loppumatonta elonkaikkeuden satua,
tuhansin, miljoonin pillein, myös alituisessa kiidossa; mutta niillepä
se sopiikin, muistojen hengille, kun niillä on iäinen meno.

Tämä kärpänen lämminneen kannon nenässä oli vain pieni pianissimo, vaan
eipä ole suvitiiaisenkaan tiititys syvässä korvessa suuri, onpahan
siinä sielu silti, niinkuin tuossa kärpäsen laulussa. Se on niin
monessa muussa, jonka ääni ei koskaan kuulu johtajan kahvitunnille tahi
kansliapäällikön aamiaiselle.

Sekin kun puro alkaa luikerrellen hakea tietä jään alitse ja riite
risahtelee pajulampaalle. Voi teitänne kun teidän piti siellä
kivilinnassanne, siellä höyläpenkin ääressä, tiskin takana kaiken
elämänne kuluttaa silloin kun jumalanluonto ihanin on, vähän ennen
rentukkaa, kuoretta ja kuikan kilatusta; ennenkuin aukeni salmessa
sininen vesi. Kun jumala painatti palkeita ja kalkki alkoi hohtaa ja
hehkua.

Juuri nyt se tuli, kuovi, hauen kuikka, lensi ja katseli: vielä jäässä
Haukinevan ranta! Kävi suolla, ei sulaa sielläkään. Valittiko vai
ilakoi, että pian aukee, kilasi se vain ja sanoi »duultt», sadetta
sillä aavistaen kuten suvelta ukkossinen synketessä.

Ja västäräkki! Hypähtipä se komitean pöydälle ja keikutti: henki ja
elo! Ja tässä samassa kohinassa kuuluu kurjenkin kevätkoraali värisevän
etterin sinestä.

Niin, siellä te kulutte ja kuolette, ja arkku tuodaan.

Mutta saattehan te silloin suvilomalla. Silloin on kukat ja tuoksuu
apila ja hajuheinä.

Olipa niin ja tuoksuipakin. Mutta se on pikemmin huuma ja sammumus.
Heräävä pellon multa on ylösnousemus. Se ja kiuru, suven Saturnus.

Ei ole suviloma niin jumalanluontoa kuin kuulakka kevät, se kun hanki
huikaisee ja havu helenee. Se _meni_ siksi jo, taivaan ikikirkkaus,
eikä tule ennenkuin taas ensi huhtikuussa, jolloin te olette viheriää
verkaa.

Suviloma; kesäasukas; parasolli! Ei, minä pakenen edes Kaarangan
rannalle, rahkaan, keloon, kanervaan, callaan, sinne jossa huuhkain
vielä huutaa ja metso katsoo naurismaan viereltä kuusen latvasta.

Tätä kevättä kun näki siinä lomassa, kun tekin istuitte Brondinissa,
Elannossa, ja kun minä tallustin rauhallisena auringon sulattamaa
lossakkota, ja te riensitte, juoksitte puolta hyssyä ettekä joutaneet
kirjoittaa asioista kiireen takia, niin minä ajattelin että
jumalankiitos kun sai olla yhden talven jouten, tekemättä mitään muuta
kuin työtä.

Täällä todella isänmaan helmassa, palanneen peipposen palatsissa.

Ottakaa joskus kesälomanne talvella, kevään tuntuessa, kun huhtikuu
humahutti, sininen vesi jo vilaji, ja hyvä oli olla, ettei parempi!




Ookko saanu äntihi


Mitä lienee vanhaa heruliruotsia tuo _äntihin_, jääköön tässä
tutkimatta. Se on niinpaljonkuin _toimeksi, aikuiseksi_. Mitä olet
saanut aikaan (siellä rintamalla)? Se on tämän jutun johtoaihe.

Alamme alusta pitäen:

Tulivatkohan ne Englannin työväenmiehet sittenkään oikein tietämään
ja näkemään mikä suomalainen demokratia on? Sellainen demokratia
esimerkiksi, että mökkisessä, joka on siinä eipä paljon yli parin
sylen kunnekin, asuu mies, jolla on akka, viisi kuusi mukulaa ja muu
sen mukainen komento. Tämä mies kaivaa ojaa päivän pitkän, on väsynyt,
mutta tuntee kumminkin itsensä onnelliseksi, kun tuli paistaa tulijalle
oman tuvan takasta.

Taikka jos on pistellyt pikilankaa aamuvarhaisesta, liottanut, takonut
ja taputtanut, niin kun sitten pata porisee ja äijä on ottanut
silmälasit sanomalehteänsä tutkiakseen, niin siinäkin on hyvä olla.
Mennään sitä tässäkin. Ja ainakin on »itte», kun on oma paikka. Ja
jos kylille menee, sama sananvalta kuin muilla, sama arvo ja kunnia,
niin että piispa Loimaranta sai seisoa kun seppä M., kaksisylinen,
vanhempana miehenä istui kirkkojuhlassa ainoalle vapaalle tuolille.

Vanha kaverini, toinen M., hänkin oli suutari, juuri tuollainen monen
mukulan isä ja pikkutuvan mies, ja hänestäpä nyt joku sana.

Olimme silloin taka-aikoina pyssymiehiä molemmat ja minä istuin monesti
hänen tuvallaan. Muuten, ei hän vain ollut, mutta on vieläkin suutari,
suutaroitsee täyttä päätä.

Tuli puheeksi tämä suutarimmekin meidän miesten kesken, kun
ompeluseurassa sukankudontaa ja muuta sellaista taitamattomina
istustelimme vain. Kun näet arveltiin, että eiköhän vain tuohon
pelkäämättömyyteen Taipaleella ja muualla ainakin meidänpaikkaisten
kohdalta ole syynä vanha puukkojunkkarius. Polvesta polveen: mene
tiedä! Eivät pelänneet henkeänsä.

»Tapellahas!», Kiikeri sanoi Viikerille kaikessa ystävyydessä.
»Tapellaha vaa!» Ja niin kaksi paikkakunnan lukkomiestä iski yhteen
puukkojen kanssa siksi kunnes molemmat olivat tantereella Ja siinä
vielä maatessansa koettivat toisiansa kroukkia, poliisi H. kertoi, ja
tuollaisessa sodassa, muuta kun ei niinä aikoina ollut, ne ovat olleet
järjestänsä.

Menimmepä kerran uimaan, muutama kunnanmies ja minä. »Voi yhrenkerran,
voi Kaitarannan Kuustaa! Johan te olette olleet puhki ja riipinraapin
jokaikinen!» Tämäkin, aivan valtiopäivämies! Niin ne olivat; mikä
mihinkin puksauspaikkaan nuoruudessaan joutunut. Samoin tämä suutari,
tämä M.

Olipa kerran juuri tällaiset ompeluseurat siinä yli 40 vuotta sitten
ja tuli myös puukolla lyömisestä puhe. Niin suutari M. lausui, että on
häntäkin lyöty, jopa niin että ei oltu aiottu ensin arvannostossakaan
hyväksyä. Lääkäri oli sanonut, että aivanhan tämä mies on ollut poikki,
ja kun M. sitten rupesi kuvailemaan itse tapausta silloin Luhtalan
naittajaisissa, kun valot sammutettiin ja kävi niin kuinka kävi, niin
joku huomautti, että eihän suutari vain pane omasta päästään joukkoon,
niin tämä suusanan lausumatta alkaa kirvoitella housujaan, karkoittaen
saapuvilla olleen naisväen toiseen huoneeseen, ja sitten me näimme omin
silmin, että hän todella oli ollut miltei poikki.

Niin, ja kun sitten tällaisilla äijillä on poikia, niin eiköpä vain ole
isien sisua säilynyt kun sodan eteen pitää, oikean sodan.

Suutari M:lläkin on poika ja on sodassa. Yksi noita viisiäkuusia
mukuloita siitä pienestä punaisesta tuvasta. Ja kun hän on vähän
paremman päälle pantu kuin aivan tavallinen ketjumies, niin isäkin,
Suomen kansan jäsenenä, tuntee tavallista suuremman edesvastuun ja
huolen. Niinpä hän kirjoittaa kenttäpostin kautta: »_Ookko sinä saanu
mitää äntihin siälä_?» Alleajateltuna, että kehtaanko minä sanoa
ihmisille, että sinä olet Suomen puolesta siinä ja siinä ammatissa.

Mutta kun poika lähettää jonkin vähäisen todistuskappaleen isäukolle
siitä että: »Tämän minä äsken pudotin, kun ajoin ryssää taivaalla
takaa», suutari tulee tyytyväiseksi ja sanoo emännälleen että »Paas
kaffipannu takalle, meirän poika on purottanu metoon».

Sellaisia »sirejä» meidän demokratiassa on. Siinä he istuvat sille
ainoalle tuolille kuin joku toinenkin.




Tuloo aika pitkäksi


Ei ole pitkä juttu tämä. Minä vain että kaikkeen sitä näyttää tottuvan,
ja se tottumus tulee sitten niin toiseksi luonnoksi ettei uskoisi.
Minä tässä eräänä päivänä ponnistelin postiin umpeen pyrynnyttä kujaa
ja ajattelin että ähäh tankit! niin tulee siinä pyörää taluttaen tuttu
korpraali, jonka olin jo tavannut ja yhden illan kuunnellut hänen
sotajuttujaan.

»Noh, mihinkäs, nyt, näinkin huonolla pyöräkelillä?»

»Lähdimmähän tässä vähän liikkeelle muuten vain. Tuloo niin aika
pitkäksi!»

Hän oli saanut kahdeksan päivää lomaa, pääsi kotiinsa, peräkamariin
kahden lakanan väliin, sai riisua ensikerran puoleenkolmatta kuukauteen
saappaat jalastaan, levätä rauhassa hiljaisessa, äänettömässä yössä.
Siinähän sitä aika meni suloisessa joutilaisuudessa, raukeudessa,
pitkän ponnistuksen päälle.

Mutta ei: tuloo pitkäksi! Hän selitti siinä pyryn vielä vähän
tuiskutessa: »Eihän täällä ole hälytystä, ei pauku, ei prätskähtele,
hiljaa vain, niin hiljaa yöt, päivät. Ei täällä kulu aika.»

Merkillistä! Ja siellä kun tykit jylisevät yhteen ääneen taukoamatta,
tosiaan paukkuu, präiskähtelee, vonkuu, vinkuu, napsahtelee korvan
juureen, ja aina joku viereltä jää hangelle, niin toiset pitävät sitä
vähän ilkeänä. Joku saattaa siellä paikan päällä menettää hermonsa, ja
tämä: »tuloo pitkäksi aika».

Hän meni pyörineen. Minä polin eteenpäin ja ajattelin että onpa synti
ja häpeä kun pitää tässä kelvottoman kirjoissa suotta survoa hankea.
Mutta ne nauroivat että »jaloissa» sinä siellä olisit; ei päästetty
parempiakaan miehiä.

Muistin niitä korpraalin kuvauksia. Miltä tuntuu esimerkiksi, he kun
tulevat järvenselkää kotikorsukuusikkota kohti partiolta. Ulvoo päällä,
räjähtelee edessä niin että yht'äkkiä tie onkin tukossa, taikka auki
kyllä, liiankin auki: sula vesi lainehtii! Mistäs menet yli? Kranaatit
vietävät rikkovat jään. Mutta aina sitä jonkin ehjän kaistaleen löytää
kun hakee, vinkui mitä vinkui, ja niin päästään havuillensa. Havuille!
Siinähän makaa loistavasti. Vähän toista on makuu lumihangessa 43
asteen pakkasessa: sihtaa, laukaisee, toinen annos, yhtämittaa,
tulevat, käsirysy, puukolla pimeässä...

»Teloo pitkäksi...»

Ajattelin sitten huomisin että mahtoi se korpraali sittenkin vähän
liioitella sitä pitkästymistä, taikka ehkä vain kerskatakseen.

Pistäydyin ohikulkiessa kysäisemään että kuinkas se nyt oikein mahtaa
olla sen lohkon laita...

»Ei J. ole kotona, se meni jo.»

»Mihinkä se meni?»

»No sinne, josta tulikin, etulinjoille.»

»Mutta eihän sen vielä pitänyt.»

»Ei pitänytkään, mutta se meni vaan.»

Kyllä korpraalimme oli täydessä todessa.




Raamattu


Se oli tuo korpraali, jonka aika tuli pitkäksi, mukava mies muutenkin.
Rempsee niinkuin sotilaan sopii, mutta siinä samalla vähän kuin hengen
mies, ettei vain rytkytystä, pritkutusta musiikissakaan, vaikka olikin
maalaismies. Sanoi ettei ainakaan heidän porukassaan kukaan väännä
kojetta kiinni, jospa virsikin soi.

»Joutavia porisevat niistä 'sinfonioista'.»

»Onpa hyvä, että tuo meidän Jussi on noin pysynyt, minä panin lähtiessä
sen taskuun pienen raamatunkin, että katselehan sitä, kun välipäätä on
vähän.»

»Älkää te sekaantuko — — —»

<tb>

Raamattu — — —

Niin, ajattelinpa vähän että onkin se mukava juttu, kun hiippalakki
villinä sihtaa, raivoaa ja »uraata», Ja toinen makaa levollisena
hangella vastaanottamassa raamattu lakkarissa.

Että muistin tuota kirjojen kirjaa, kun minäkin sen kanssa lumihangessa
—.

Se ei kyllä minun raamattuni mahtunut taskuun, sillä se oli suuri,
monen kilon painoinen isän vaskihakainen perintöraamattu. Niinkuin
niistämisin on mieleeni jäänyt raamatun täytyvän ollakin, niinkuin
raamatussa myös täytyy seisoa »tainkaltainen» ja »elävitä»,
samoinkuin taas ruotsalaisessa pitää olla »Fader vår, som äst i
himlem», niinkuin oli äidin kullatussa sukuraamatussa. Se kun jos
raamattu on sitä viimeisen hepenehistä kirjakieltä, ja vielä pienen
pieni nonparellipuustavineen, ja miltei silkkipaperille, se on kuin
korttipakka jonkun sirechurchillin taskussa. Sitä pakkaahan minä en
ole koskaan sietänyt, enkä sitten sellaisesta raamatustakaan oikein
pitänyt. Sivistyksen kissankulta: eivät ilkiä teologitkaan kantaa
kunnon raamattua kainalossaan, taikkapa kädessäänkään; he tahtovat elää
maailmassa vielä sen ajan, ennenkö vihitään.

Mutta siinä on tuossa raamattuasiassa paljon muutakin sellaista, joka
ei käy yksiin minun tuntoni kanssa, vaikka eihän se minulle kuulu,
lukkarille. Mutta kun tässä muistin tuosta korpraalista.

Ei se itse raamattu, se on hyvä kirja, mutta sen selittäjät kun
sekoittavat ja laittavat niin paljon uskoja ja katsomuksia, vaikka ei
ole muuta kuin yksi, se: »on, on — ei, ei!»

En minä ymmärrä, kun ne hylkii sitä Jumalan äitiäkin, Kristillinen
taideseurakin: ei se mikään!, ei saa laulaa »Ave Mariaa!» Ja pyhiä,
jos eivät juuri pilkkaa, mutta hätinä lakin päästään ottaisivat, jospa
esimerkiksi Pietari tulisi kirkonmäellä vastaan.

Ja minä kun olen sitä lajia, että en edes seisaaltani sanaa sanoisi,
maahan lankeisin kasvoilleni kuten Rähkös-vainaa Ilomantsista
kanteleineen, kun sai 75 markkaa soitostaan.

En minä tiedä, niin korkea herra se on Pietari, vaikka olikin ihminen,
heikko ihminen.

<tb>

Mutta se raamattu siellä lumihangessa!

Joo, se oli sillä lailla että kun minä aloin kansakoulun 6-vuotiaana,
ja piti tuulessa ja tuiskussa tallustaa ruotsinvirsta Rasinperän
ylistupaan, jossa koulua pidettiin, niin oli vähän hankala kuljettaa
suurta, sitä monen kilon painoista raamattua aina mukanansa, ja se piti
olla.

Eikö sopinut pienempää?

Ei, isävainaa katsoi niinkuin minäkin, että piti seisoa
»tainkaltainen», eikä niissä uudenaikaisissa enää niin.

Vieköön Vekseli hevosella, ellei jaksa kantaa!

Ja niin minua kyydittiinkin raamattuni kanssa edestakaisin, kun piti
aina kotona opetella raamatunlauseita ulkoa.

Talvisin; kesemmällä sain sen monesti käymäjalassa kantaa pääni päällä
kahden käden kiinni pitäen.

Sattui sitten kerran erinomaisen pyryinen päivä siinäpä juuri Paavalin
päivän tienoilla. Vekseli vireän Polkan pulkkamme eteen, hän ajamaan,
minä takakämmenelle kahdenreisin raamattuni kanssa, eväslaukku seljässä.

Oli Mäenpään kuja niin ummessa, että pulkka horjahteli sinne tänne,
kun Polkka kipitti vinhasti kaikesta huolimatta. Pimeä tietysti oli,
aamuvarhainen, että ennättäisi.

Niin sitten pulkka horjahti niin, että minä raamattuineni kellahdin
pulkan kämmeneltä alas, kierin tyhjäksi jääneeseen syvään ojaan ja
sinne jäin, Vekselin tapahtuneesta tietämätönnä ajaessa edelleen.

Tulee kansakoulun pihalle: noh, missä mies?

Äkkää kumminkin pian, nokkela poika, kuinka on mahtanut käydä, ja
pyörtää takaisin.

Siellä minä ojassa pipliani kanssa, minnekkä minä sieltä, paksu
palttoo, eväslaukku seljässä, raskas raamattu! Hiukan jo rupesi huomen
hämärtämään, kun Polkan peltru kuuluu tohisevasta tuulesta, minä
kimeällä äänellä »hoi!» ja niin vedetään mies esille todellisesta
hangesta, sillä sillä aikaa tuuli oli täyttänyt ojan miltei pipliaani
saakka, jota olin koettanut varjella.

Tuosta korpraalin raamatusta muistin tämänkin, Ja kun se muisto tuntui
kuin rakkaalta, rupesin muistelemaan muutakin, mitä siellä paksujen
puukansien sisällä seisoi.

Ja verestin niitä omalla laillani. Tuntuivatpa vähän kuin mukavilta,
niin että, kun en tiedä kulkeeko näitä kuvia enää tämän jälkeen,
ajattelin päättää juttuni joillakin sellaisilla tainkaltaisilla.

Pannetteko pahaksenne?

Sitä tulee sellaistakin mieleen.




Mooses


Seisahda meri, lakkaa lyömästä laine hyrskyvä, jakaannu kahtia
kuohuinen aava!»

Mooses manauksen lausui pauhaavan Punaisen meren rannalla, ja katso
ihmettä: kansa sai käydä kuivalla maalla välitse valtavain vetten,
jotka seisoivat hänen sanaansa totellen kahden puolen ikionkalota kuin
seinä syvä.

Tuo Mooses, joka oli heitetty virran viedä, tuulen tuiverrella tuhon
uhalla, häipymään, häviämähän. Mutta löysi piika pieni kaislikosta
kahisevasta, hoivasi, huolieli Herran hengellä hyvällä.

Nouse lapsonen, kasva, ylene kuuluksi, korkeaksi! luottehensa Luoja
lausui.

— — Sai suureksi sukunsa, kautta maansa mahtajaksi.

— — Seisoi tietäjä totinen viitassansa valkeassa, parta vaahti, silmät
kuin tulen salamat, tahi kuin tähdet taivahalta. Tutkivi, tähyelevi
pääsikö meren ylitse, pohjahitse aaltoaavan kansa kauno, heimo heljä,
orjasta omalle maalle Jeehovaisen johdattaissa.

Samoavat; saattelevat vanhusta vapisevata, lasta pientä itkeväistä.

Jo oli ylitse joukko, turvattu tuhanten parvi! Kiitos, julkinen Jumala!

»Sulkeu taas syöveriksi, vellopa vesi sekaisin, kaadu kuohuna ylitse
vainoojien, vaivaajien, sinne syökse, surman saada, tuhon viedä
turmalaisen!»

Näinpä Mooses sauvallansa lahden laajan tuolta puolen.

Lankesi laine taasen, kuilu yhtehen kohisi. Katosivat keihähine, ratsut
räivät raukenivat.

Meren kirkkahan kilossa lokit lensi, liitelihe; aalto aaltoa ajavi,
pursi puna keinueli.




Martta ja Maria


»Hän tulee, mestari tulee! Käy ottamaan vastaan, Maria!»

»So, so Jere! Hyvä vieras, hyvä vieras, älä hauku Jere!»

Aurinko heloitti vielä lämpimänä, vaikka oli syyspäivä, ja ehtoo alkoi
joutua. Niin että hikeä pyyhkivät tulijat päivän paahtamilta otsiltaan.

»Rauha olkoon teille!»

Sillä, joka niin sanoi, Ihmeellinen katse: kuin vienoa surua ilossa,
terävä kuin tulenliekki, ei tuima, soi korvissa kuin vetten pauhu: puna
poskelle —, kohosit, kuin kruunu päässäsi.

Jeesus!

Se suuri mestari. Tervetuloa matalaan majaamme!

Ja Pietari, rakas Pietari, joka toit Herran tänne alhaisuuteemme, ole
tervehditty sydämestä!

Käy huuhtomaan vieraitten jalat, Maria! Minä tuolla keittiössä omia
puuhiani vähän aikaa.

Viikunoita, hunajavettä —, virkistykää, rakkaat vieraat!

»Tulehan tänne sinäkin Martta!

»Rauha teille!»

Vieras ojentaa kätensä heidän ylleen, he polvistuvat; Pietarikin
polvistuu. Jere rohkenee jo liehuttaa häntäänsä vieraille tulijoille.
Leyhäys leukoijain tuoksua puutarhasta.

Hän puhuu hyvän tahdon rauhasta, rakkaudesta, joka on kuin tähti,
rakkaudesta, joka palvelee ja antaa anteeksi.

Hän on puhunut.

Martta nousee toimiinsa, mutta Maria viipyy vielä.

Jeesuksen jalkain juuressa on niin turvaavaa levätä.

Kuin isä ikään, kauan sitten poismennyt armas isä. Äidinkin oli
täytynyt; orpoja, yksinäisiä olivat.

»Kerro vielä, mestari!»

»Älä ole surullinen, Maria!»

»En minä ole surullinen, mutta minun on niin hyvä olla.»

»Olet kalpea.»

»Minun on hyvä olla sittenkin.»

Jeesus puhui, sanoi sanan Pietarikin.

»Ole uskollinen vähässä!»

Se oli niin kaunista Mariasta —; hänkin niin vähäinen.

»Maria hyvä, ethän muista ensinkään! Minun yksin täytyy puuhata kaikki,
tulehan toki!»

Martta viereisestä huoneesta näin.

Mutta Maria istui edelleen kuunnellen. Hetken kuluttua tulee taas
huoneesta Martta, kuin nuhdellakseen hentoa sisartaan. Hän kääntyy
Jeesuksen puoleen:

»Etkö rakas vieras, tahtoisi muistuttaa Mariaa, että tarvitsisin
auttajaa!»

»Martta, Martta!», Jeesus lopettaa: »paljon sinä toimit; työtä, vaivaa
—. Mutta vähän on tarpeen; yksi vain: Maria on hyvän osan valinnut.
Älkäämme pyytäkö viedä sitä häneltä!»

<tb>

He aterioivat.

Laulavat kiitosvirren.

Tulee ilta. Matkamiesten on lähdettävä.

<tb>

»Martta, minun on niin outo olla —; en saa unta. On niin paljon
tapahtunut tänä päivänä.»

»Muistat Jeesusta?»

»Muistan.»

»Rakastatko häntä?»

»Rakastan, mutta en niinkuin Asseria.»

»Hän on kuin aurinko aamulla varhain, kun olen herännyt, ja sen ensi
säteet lämmittävät.

Kuin sylillinen tähtiä taivaalta, kuin tuhannen tuomea kukkien.»

»Nuku Maria!

'Rauha teille', muista sitä!»

He ovat hiljaa. Viikunapuiden lehdet vain joskus rasahtavat, kun vieno
tuuli käy.

»En tiedä», Maria kuin unestaan, »tahtoisin raueta pois — — ettei olisi
ruumista ollenkaan — — —

Ihmeellinen valo täyttää huoneen, lisääntyy — — — tuhannet tiu'ut
helisevät ihanasti; kuin hullun sävel hiljaa — —

Ja minä en olekaan enää.»

»Nuku, Maria!»

Herra, isä hyvä — — —

Lakkaavat kuiskaukset, kuu kulkee, luo kultavanan matalan majan
kammioon.

Martta nukku, Maria nukkuu, niin kalvas —, kaunis, hymyhuulin.




Itki


Pietari, Pietari, Sinä, veljeni viheliäisyydessä, Te, taivaitten
korkeudessa, kirkkaudessa! Mitä minä Teistä kirjoitan, ja mieleni palaa?

Taidan olla Sinusta hyvin kaukana; ei ole minulle vielä kukko laulanut,
en ole itkenyt. Olen vain muistellut, hautasikin päällä, ja vähän
murheella, kun ne Sinua niin paljoon, joka ei meille kuulu, kiveen
kalliiseen, säihkyyn ja suitsutukseen.

Viheliäisyys on veljemme, rääsy, häpeä, kaiken kunnia-arvon alastomuus.
Niinkuin siellä Kaifaan pihalla. Siitäpä alusta läksit. Siltä pihalta
ja samalla tavoin jokaisen lähdettävä.

»— — — mennä pois — — — itkeä katkerasti —.»

Ah, koska?

Mutta olen iloinen, että sitä _aatetta_ usein itsekseni yksinäisyydessä
itken, sitä että _Sinä_ tyrskähdit, sadattaja, niinkuin minä. Että
saatoit; raueta, valahtaa rievuksi, martaaksi maahan.

Kristus — — — kasvot veressä, kun olivat lyöneet; katsahti päällesi kun
tuli väikkyi pimeässä yössä ja valaisi valehtelijan kasvojasi.

Pisti sydämeesi — —

Sinä onnellinen! Miljoonat, biljoonat sinusta onnelliset, joita myös
leikkasi sama liekki; sen tulen kuva, joka kiilui Kaifaan pihalta.

Sitä minä vain.

Se muu on minulle liian korkeaa.

Mutta A ja O!

Se kun Sinä sadatit ja vannoit, ja sitten kun Sinä siellä Vatikaanin
kummulla:

Arvoton — — —!

Et _ristille_ niinkuin Vapahtaja!

Et niinkuin ryövärikään.

Pää alaspäin sinut naulitkoot!

Niinkuin naulitsivatkin.

Viheliäisyytesi, viheliäisyytemme tunnuskuvaksi, joka vapisuttaa
kulkijan köyhää sielua.

Kalamies, köyhämies itse —.

_Kallio_ kumminkin.




Juudas


Kulki raukka rauhatonna pitkin kolkkoja katuja. Sade pieksi, vinkui
tuuli, tuiverteli, pimeässä pilkkoisessa. Yksin; ystävättä ainoatta.

Polttivat rahat povella. Ei löynnyt lohdutusta.

Juudas kulki kummitusna: hänkö raukka? Roisto raaka! Sano siksi,
saatanata! Veren kallihin kavalsi, petti Pyhän; piikkivitsoin
piestäväksi; ristille raukeemahan.

Vaan kun oli ihmisenä. Oli Joukossa jalona; koki, pyrki puhtahaksi.
Sikesi siemen, yrtti yleni, taimelle kaunihille, tulla kukalle kerran.

Ei voinut voimallansa. Veri villi vetävämpi, kiusa, houkutus halunsa.

Kiilsi kulta kirkkahasti, hohti säihkyvä hopea.

<tb>

Köyhä muisti mennehensä.

Niin vaipui kukka valju, kuoli, kaatui kasvamasta. Sammui sielun syde
kaunis, syöksi synnin syöverihin.

— — —

Mutta nyt polttavat povella, viiltävät viheliäistä: vie pois
viettäjille, tunnusta tihusi julma, saanet armoilta apua, lohdutusta,
lievitystä mustahan mielehesi!

Kulki, kiersi, harhaeli; sinne tänne yössä yksin; ei löydä lepoansa;
koti kolkko, syytös synkkä; paasi ulkona parempi.

Vahti käy... laaka kadun paukahtava. Juudas vauhkona varansa: niinkuin
peto piilouvi.

— — —

Aamun viiru valkenevi. Toivon tähti tuikkaeli.

Juudas hirmu, kauhu, kurja, hengittävi helpommasti: vie rahat
viettäjille, tunnusta tihusi katala! Niinkuin aurinko yleni, niin selvä
syytöksestä, niin vilpitön viatta! Tunnusta se tuomareille! Puhu,
pyörtäisi sanansa, ristille ripustamatta.

— — —

Menee sykkivin sydämin, tunkeuvi temppelikin:

Viaton on vangittunne! Kehno, kelvoton tekoni!

Kova, kylmä, kohtelunsa:

Mitäpä me mielestäsi, tosi tuomio todettu! Vastaat itse eljestäsi!

Juudas, julmien kätyri, heitti rahat herjaajille.

Siitä armoton aleni. Yö ylti, toivo jätti, tuli syttä synkeämpi.

Sammunut ei poltto poven. Veriraha raatelevi, tuska armotta ajavi:

Lopun löysi lohdutonna.

— — —

Kohottivat Golgatalle puun ristin puhtahalle.

Kuoli Kristus kalliolla.

Siunaten, armahtaen yli ihmisten yleni Taaton hyvän taivosihin.

Sieltä säihkyvi sätehet kunniansa kimmelkruunun, paiste pyhä
kasvojensa, yli auringon ihana maan ylle matalaisen, aina Tuonelan
tuville.

— — —

Jospa loisti Juudaksenkin kerran katsanto kamala, hohti Herran
hyvyydestä, ihmehestä, autuudesta, palkaksi pahan tekonsa.

Armon suuren kyllyydestä, kiitokseksi Kaikkivallan.



