Hella Wuolijoen 'Työmiehen perhe' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3830. 
E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään 
rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen, Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.




TYÖMIEHEN PERHE

Työmies Rantasen perheen kronikka vuosilta 1895-1945


Kirj.

HELLA WUOLIJOKI





Helsingissä,
Oy Weilin+Göös Ab,
1970.






SISÄLLYS:

Kustantajalta
Esipuhe

TYÖMIEHEN PERHE

Vuosisata tekee loppuaan
Näin syntyi työmies Rantasen perhe
Sitten tuli suurlakko
Miehet ovat miehiä
Isä on kotona
Elämä asettui
Kamari ja keittiö
Nälkä on punikki
Luokkasota — vapaussota — veljessota
Näin se loppui
Paljon on kärsitty vilua ja nälkää
Mainingit myrskyn jälkeen
Riikka palaa sorakuopasta
Liisukka menee naimisiin
Salaperäinen vieras
Sallin kävi hullusti
Ei tullut rauhaa Rantalaan
Riikka rikeeraa
Tuntematon nainen tuli
Tuomari Rantanen
Riikka on rypyssä
Ympäri käydään, yhteen tullaan
Sallin kävi hyvin
Rantaset surivat Ståhlbergia
Mari vankilan portilla
Soppajonossa
Seppele haaksirikkoisien haudalle
Kaikien maiden Rantaset yhtykää Rantalassa!
Jussi lukee tuomariksi
Kustaa täyttää vuosia
Hiljaiseloa myrskyn edellä
Jussi kuuntelee tykkien jyskettä
Rauha, josta ei tullut rauha
Yksiä pulliaisia Herran edessä
Eteenpäin elävän mieli




KUSTANTAJALTA


Keväällä 1950 Hella Wuolijoki tarjosi kustantajille romaaniaan
'Työmiehen perhe', joka perustui samannimiseen radion kuunnelmasarjaan.
Teosta ei suostuttu julkaisemaan, niin sanottiin, sen poliittisen
tendenssin takia.

Aihe oli kytenyt Hella Wuolijoen ajatuksissa kauan. Häntä oli kiusannut
se, että kirjallisuudessa työväkeä ja torppareita käsiteltiin kurjina
yksilöinä, jotka tahdottomina ja tiedostamattomina ajautuivat kohti
synkkää kohtaloaan. Kun muunlaisia kuvauksia ei kuulunut, hän tarttui
kynään itse.

'Työmiehen perhe' on dramaattisvireinen kronikka luokkatietoisesta,
poliittisesti valveutuneesta työläisperheestä, jonka vaiheita
seurataan viime vuosisadan lopulta sotien jälkeiseen aikaan.
Aikana jolloin torpparilakia ei vielä ole Kustaa Rantanen, jykevä
ja tinkimätön känsäkoura, muuttaa Vähämäen rusthollin torpasta
helsinkiläisen huonekalutehtaan nikkariksi. Hänen myötään elämme
Suomen työväenliikkeen mullistavat vuosikymmenet. Viriävä
ammattiyhdistystoiminta, suurlakko 1905, liittyminen punakaartiin ja
sen seurauksena kuuden vuoden vankeus Kakolassa, kansalaissota 1918
ja jälleen vankeus Hennalan leirillä, työväenpuolueen jakautuminen,
lapuanliike ja Mäntsälän kapina, molemmat sodat ovat Rantasen
taistelutien virstanpylväitä. Ratkaisevalla tavalla nämä tapahtumat
vaikuttavat myös Kustaan suureksi paisuvaan perheeseen, josta jäävät
mieleen erityisesti pyykkäri Mari, uljas vaimo ja äiti, heidän poikansa
Arvi, joka uskaliaasti vaarantaa henkensä työväenliikkeen puolesta,
elämän kolhima sisukas Salli, porvaristuva pojanpoika Jussi.

'Työmiehen perhe' on nyt kahdenkymmenen vuoden kuluttua ilmestyessään
kirjallinen merkkitapaus, joka luultavasti aiheuttaa paljon väittelyä,
kannanottoja puolesta ja vastaan. Vappu Tuomioja on laatinut teoksen
taustaa selvittävän esipuheen.

Hella Wuolijoki (1886—1954), virolaissyntyinen kirjailija,
poliitikko, fil. maisteri. Toimi aluksi liikealalla, oli Yleisradion
pääjohtajana 1944—1949, SKDL:n eduskuntaryhmän jäsen 1946 —1948.
Kuuluu itsenäisyyden ajan merkittäviin draamakirjailijoihin,
jonka tunnetuimpia teoksia on Juhani Tervapään nimellä julkaistu
Niskavuori-sarja. On kirjoittanut myös persoonallisia muistelmateoksia.




ESIPUHE


Tämä romaani tai perhekronikka 'Työmiehen perhe' nojautuu suurelta
osalta samannimiseen kuunnelmasarjaan, jota Hella Wuolijoki kirjoitti
yleisradiolle Suomen Yleisradion pääjohtajakaudellaan. Nämä kuunnelmat
luokkatietoisesta ja valveutuneesta työläisperheestä hän kirjoitti
ikään kuin vastapainoksi radion 'Suomisen perheelle', joka kuten
tunnettua, oli harmitonta kuvausta keskiluokan porvaripiireistä.

Kuitenkin tämä aihe oli kytenyt Hella Wuolijoen ajatuksissa kauan.
Jo Sillanpään 'Hurskaan kurjuuden' ilmestymisestä saakka oli
Hella Wuolijokea kiusannut se, että kirjallisuudessa jatkuvasti
käsiteltiin työväkeä ja torppareita, varsinkin 1918 kapinaan
osallistuneita, säälittävinä, kurjina yksilöinä, jotka tahdottomina
ja tiedostamattomina ajautuivat kohti synkkää kohtaloaan. Hän odotti
sellaista teosta, joka käsittelisi luokkatietoista työväkeä ja sen
pyrkimyksiä oman asemansa parantamiseksi. Kun sitä ei tullut, hän
kirjoitti sen itse.

Mutta kun hän keväällä 1950 tarjosi teostaan kustantajille, nostivat
johtavat kustantajat kätensä kauhuissaan pystyyn ja kieltäytyivät
julkaisemasta sitä.

Tässä ote erään kustantajan kirjeestä:

"Romaaninne teki ensi aluksi miellyttävän vaikutuksen; se on
luistavasti kirjoitettu ja tuntuu osittain tuoreelta realismilta.
Ei kuitenkaan tarvitse lukea pitkälti kun alkaa tuntua se
propagandahenki, joka on kirjalle oleellinen. Emme voi uskoa Teidän
tulleen Suomessa niin yksipuolisiin kokemuksiin kansamme eri piirien
keskinäisistä suhteista kuin mitä teoksessanne esitätte, vaan luulemme
yksipuolisuuden olevan tarkoituksellista. Työmiehen perheessä Te näette
vain eriasteisia jaloja luonteita, mutta jokaisessa 'porvarissa' pelkän
roiston.

"Teos on epäilemättä vaikuttava poliittinen tendenssiromaani.
Taiteellisena emme voi sitä pitää, emmekä myöskään tarjoutua sen
kustantajaksi."

Hella Wuolijoki vastasi tähän kirjeeseen seuraavasti:

"Jokelan kartano 27.8.50.

"Ensimmäinen vaikutelmani tästä kirjeestä on, että kirjani tosiaankin
olisi välttämättömästi saatava nk. 'porvarillisen' kustantajan
kautta maamme porvarilliselle yleisölle. Eikö olisi jo aika, että
maamme sivistyneistö taistelisi tendenssiä vastaan nähdä jokaisessa
_järjestyneen_ työväen elämän kuvauksessa 'propagandahenkeä'.
Kuten aikoinaan Teille jo kerroin, kirjalla ei ole mitään
propagandatarkoitusta, ja olisihan joutavaa ajatella tehdä jotain
'propagandaa', s.t.s. 'sosialistista propagandaa' elämänkuvauksessa,
joka on tarkoitettu kaikille kansankerroksille. Mutta nähtävästi
on kosketus työväen ja porvarillisen sivistyneistönkin välillä
niin äärettömän pintapuolinen, ja järjestyneen työväen elämä niin
vierasta tässä maassa, että sen uskallettu rehellinen kuvaus tuntuu
'propagandalta'. Tosin ainoa 'propaganda', jota kirjallani tahdoin
tehdä, on kasvattaa porvaristoa aikoinaan ymmärtämään järjestyneen ja
ajattelevan sekä poliittiseen elämään osaaottaneen ja siitä kärsineen
työväen kohtaloa ja voittaa sillä uusi ala kirjallisuudellemme.

"Mitä minun kokemuksiini tulee kansamme eri piirien keskinäisistä
suhteista, niin ovat ne varmasti suuremmat kuin monella muulla
tässä maassa. Kuten tiedätte olen ollut isommanpuoleisen
puuteollisuusliikkeen johdossa — minulla oli tuhansia miehiä
työssä Suojärvellä. Olen myös 30 vuotta ollut isommanpuoleisena
maanviljelijänä ja elänyt mukana minun palveluksessani olevien ihmisten
elämää. He eivät ole yksinomaan nostaneet lakkiaan minulle ohitse
kulkiessani, vaan tulleet luokseni kaikkine suruineen ja iloineen —
vaikkakin niitä iloja ei ole ollut paljon.

"Olen nähnyt raskaan poliittisen kohtalon vyöryvän niitten ihmisten
yli ja olen ottanut siihen osaa koko sydämelläni. Onhan itse asiassa
aivan luonnotonta, että entinen suurtyönantaja kirjoittaa työmiehen
perheestä. Alussa se tuntui minusta aivan mahdottomalta, mutta sitten
huomasin, että myötätunto, jolla avosilmin olin seurannut minua
ympäröivien ihmisten elämää, oikeutti minut siihen, ja tuntuu hieman
hauskalta, että teos, jota kustantaja pitää poliittisesti vaikuttavana
tendenssiromaanina, on entisen työnantajan kirjoittama.

"Te pidätte yksipuolisuutta teoksessani tarkoituksellisena ja väitätte,
että jokaisessa porvarissa olen nähnyt pelkän roiston. Ainoa todellinen
roisto minun kirjassani on juuri Rantasista lähtenyt, tuomari Edward
Rantanen. Porvareita on kuvattu kirjassani hyvin vähän ja niitäkin olen
yrittänyt kuvata ihmisiksi, kuten Vähämäen perheen. Mutta oletteko Te
koskaan ajatellut, miten vähän kosketusta esim. teollisuusmiehellä on
nk. porvareihin? Ne ovat etupäässä mestareita ja insinöörejä, joita hän
tapaa, ja silloin tällöin johtajia, joita näkee kaukaa ja jotka ovat
hieman niin kuin jumalan asemassa.

"Työmiehen perhe ei yleensä ole lähemmässä kosketuksessa porvareihin.
Pyykkiä pesevä Mari tuntee perheenemäntiä ja joutuu kosketukseen
heihin, mutta ei Kustaa. Hänen kosketuksensa porvaristoon ovat täynnä
epäluuloa ja vihollisuutta. Maatyöväen asema on toinen, siellä ollaan
kosketuksessa isäntäväkeen, mutta maatyöväkeähän minä en kuvaa.
Asettaa 'perhettä' kosketuksiin porvariston kanssa tuntui mielestäni
romantiikalta, jota yritin välttää. Sen sijaan olen antanut yhden
pojanpojan, Jussin, tulla porvariksi häntä mitenkään halventamatta.
Mutta sanokaa minulle, kuinka paljon meillä on kirjoja, joissa työmies
kuvataan yksipuolisesti, yksin taiteellisuuden hämärään verhottuna.
Mainitakseni esim. 'Hurskaan kurjuuden' ja 'Punaisen viivan'. Mutta jos
ajattelee tätä minunkin kirjani kohtaloa, niin käsittää, miksi ei ole
uskallettu kuvata tässä maassa järjestynyttä, poliittisesti ajattelevaa
työmiestä. Kuinka paljon helpompaa on sulkea silmänsä siltä, että
sellaisiakin on olemassa: 'Pistäkäämme päämme santaan ja pyrstömme
aurinkoon.' Mutta ne ovat olemassa, ja mitä pikemmin kansamme kaikki
kerrokset uskaltavat käsittää sen ja tunnustaa toistemme olemassaolon,
sitä paremmin on meilläkin toiveita rauhallisesta ja inhimillisestä
sosiaalisesta kehityksestä. Muistan, miten minullekin työnantajana oli
epämieluinen se mies, joka työväestön puolesta tuli asettamaan minulle
kohtuuttomia vaatimuksia, ennen kuin vapauduin siitä henkilökohtaisesta
epämiellyttävyydestä ja huomasin, miten arvokas ja työväen luottamusta
ansaitseva tuo tallimieheni oli täyttäessään velvollisuuttaan toisten
luottamusmiehenä taistelussa paremman leivän puolesta. Ei ole
propagandaa opettaa meidänkin porvaristoa tuntemaan kunnioitusta niitä
kovaäänisiä vaatijoita kohtaan, joitten kanssa on mahduttava samaan
maahan ja maailmaan.

"Miten raskaasti sulatettavaa on isännälle työehtosopimus ja se
tunnelma, että yhteiskunta tulee hänen ja hänen työmiehensä suhteita
häiritsemään. Mutta kuitenkin maailman taloudellinen kehitys johtaa
siihen. Ja jos valistunut kustantaja käsittää propagandaksi kuvausta
siitä, miten joku itsenäinen ja yksitoikkoinen suomalainen työmies on
yhtynyt poliittiseen taisteluun paremman leivän puolesta ja kärsinyt
poliittisen taistelun seuraukset, niin se on suorastaan tärisyttävää ja
tekee minun kirjani erikoisen välttämättömäksi."

Näin kirjoitti Hella Wuolijoki kaksikymmentä vuotta sitten.

Miten nyt? Ovatko asenteet muuttuneet?

_Vappu Tuomioja_.






TYÖMIEHEN PERHE




VUOSISATA TEKEE LOPPUAAN


Vuosisata kulkee kohti loppuaan Suomessa. Köyhä vuosisata. Nälkävuosien
kauhu lepää vielä maaseudun yllä, mutta torpparien ahkerat kädet ovat
alkaneet ojittaa soita ja hallanvaara vähenee. Sydänmetsissä ei enää
kalskahda yksistään torpparin kirves, joka kaatoi kaskea ja hakkasi
uusien torppien seiniä. Niihin on tullut toisenlaista elämää. Puulle on
tullut hinta, metsää kaadetaan, uusia torppia ei enää tahdo syntyä, ei
niistä ole väliä isännällekään enää ja kaikenlaista kuisketta kuuluu.

— Oletkos kuullut, Salmisen Ville, että pitäisi saada taksvärkkikirjat?

— Mistäs sinä sen kuulit?

— Kun kirkolla puhuttiin. Rantalan Aatu oli kuullut Hämeenlinnasta.

— Kaikkea sitä juorutaan, mutta menepäs puhumaan isännälle, niin saat
vielä taksvärkkejä lisää, lisää apupäiviä.

— Eivätkä anna enää maata. Ei meidän Villekään enää saa torpan paikkaa.

Huhuillaan. Perintötorppia, kontrahteja. Viidenkymmenen vuoden
kontrahteja. Ylipäivät kielletään. Eikä apupäiviä enää. Eivät anna enää
torpanpaikkaa...

Rantalan torpassa oli silloin isäntänä Martinus Taavetinpoika,
Altapäivän Mantan veli, joka jo oli saanut Rantasen sukunimen. Rovasti
hänet Martinukseksi risti, kun hän jo lapsena oli kovasti Lutheruksen
näköinen. Vähämäen kulman kansa teki Martinuksesta Tiinuksen. Kun pojat
kasvoivat, niin Tiinuskin unohtui ja Tiinuksesta tuli yksinkertaisesti
vain "Rantalan vaari".

Vaarilla oli viisi poikaa, ja kun niitä oli niin monta, oli
selvää, että niistä loisia piti tuleman, kun isännät kieltäytyivät
luovuttamasta uusia torpanpaikkoja eikä Rantala niin monta miestä
kyennyt elättämään. Vanhin poika, Iso-Martti oppikin pian tuonaikaisen
puulaakiväen lempilaulun:

    Tuo Aukusti Eklöövi Porvoosta
    Sanoi tervetulloo taas.
    Minä maksan sulle markan tukkitöistä päivältä...

Eklöövin tukkien mukana hävisi Iso-Marttikin johonkin Porvoon joelle.
Oli tukkilautalla tapellut muitten miesten kanssa jonkun torpantytön
vuoksi. Tukkimiehen oli käynyt hullusti, ja Iso-Martti pääsi pariksi
vuodeksi linnaan rauhoittumaan, kun puukko oli niin kevyesti heilunut
hänen käsissään. Linnasta tultuaan hän nai saman tytön, jonka vuoksi
oli tapellut. Pääsi torppaan kotivävyksi ja siitti uuden Rantasen
lapsisarjan ja uusia loisia, jotka hakivat työtä jopa Helsingistäkin.

Preivin Martti joskus lähetti Rantalaan, ja kun ei tuosta
linnanreissusta passannut paljonkaan puhua, hän piankin hävisi Vähämäen
Rantasten tietoisuudesta. Mitä äite joskus pitkänä talviyönä unettomana
kieriskellessään hiljaisen kyynelen Iso-Martin vuoksi silmistään
pyyhkäisi.

Seuraavan pojan, Iisakin, nielivät Tampereen tehtaat, tuo Notpekki,
kuten Rantalassa sanottiin. Notpekin koneet hänet nielaisivat ja
loiskuttivat häntä — eivät sentään sulattaneet, vaan aikoinaan
heittivät hänet poikineen Tampereen kaduille punaisen vallankumouksen
aikana vaatimaan tehtaita kansan käsiin. Se valopilkku oli Iisakin
elämässä, kun hän samassa tehtaassa näki nuoren yläneläisen tytön,
jota alkoi ajatella ja jonka vuoksi joskus mielelläänkin meni
kahdeksitoista tunniksi koneitten runneltavaksi, kun vain pääsi tuota
Siljaa kotia saattamaan. Ilmoitti Iisakki Rantalaankin, kun vietti
häitänsä Yläneellä Siljan vanhempien, sepänväen mökissä. Mutta eihän
Rantalaan sitten jouduttukaan. Sinne kaupungin liepeillä sijaitsevaan
mökkiin alkoi tulla niin ylettömästi noita valkotukkaisia Rantasia,
ettei enää kaikille vaatettakaan riittänyt, vaan vuorotellen saivat
lapset ulkona käydä repaleisten pikkuisten seuratessa lasista, miten
isommat pihalla tappelivat ja perheen ainoita kahta kenkäparia
kuluttivat. Näissä olosuhteissa, kun matkakin oli kallis, ei Iisakin
perhe montakaan kertaa päässyt Rantalan vihreitten koivujen alle, vaan
kasvoi kadun tomussa. Ja Vähäjärven sijasta saivat Iisakin lapset
uittaa paperivenheitään sateitten jälkeen katuojissa, kun ne kesäisin
paisuivat mahtaviksi virroiksi ja koskiksi. Luonto oli kuitenkin niin
järjestänyt, että nuo paljasjalkaiset pallerot nauttivat katuojan
koskista yhtä paljon kuin Rantasten lapset Vähäjärven hiekkaisista
lahdenpoukamista. Ero oli vain siinä, että keuhkotauti hiipi katuojissa
ja tomussa ja pesiytyi salakavalasti Iisakin perheen kalpeisiin
poikiin. Tietäähän sen, miten siinä kävi, ja kaiken sen hädän ja tuskan
ja taistelun, jonka se aiheutti sekä Iisakille että iloluontoiselle
Yläneen tytölle. Köyhyys ja kuolema vieroittivat heidät vähitellen
kokonaan Rantalasta, kunnes jäljelle jääneet serkukset tapasivat
toisensa rintamilla ja vankileireillä.

Seuraavassa Rantalan pojassa, Aatussa, oli vähän sepän vikaa. Hän oli
käynyt Vähämäellä sepänoppia ja varttui veljessarjan joukossa muita
hiljaisempana, sillä eihän pajassa passaa paljon puhua, kun siinä
ihmisäänikin litistyy alasimen ja vasaran väliin. Itsekseen hän oli
päättänyt, ettei hän puulaakin töihin mene, vaan ottaa pestin kartanon
sepäksi, ja eräänä päivänä hän sanoi äidillensä, että nyt minä lähden.

— Minnekä sinä nyt lähdet, sanoi äiti.

— Sepän töitä hakemaan, vastasi Aatu. — Tässä on minulla kolme konttia
valmiina. Pane niihin nyt palttinaiset paitani ja nuo uudet housuni ja
sukkani. Ja tähän kolmanteen vähän eväitä.

Näin hän oli kaiken suunnitellut ja tavaransa valmiiksi ajatellut ja
yleensä toiminut kypsän harkinnan mukaan. Eivät siinä isä ja äitikään
enää paljon väitelleet.

— Äläs vaan kovin kauas mene, sanoi äiti. — Otas nyt pesti jostain
lähempätä, ettäs kotonakin voit käydä etkä häviä maille ja mannuille
niin kuin isot pojat, ja tule sentään kotiasikin katsomaan.

— Kyllä minä tulen, sanoi Aatu. — Tuolla Lammilla päin kuuluu sepistä
olevan puutetta, kertoi meidän seppä. Sinnepäin minä ensiksi menen.
Hyvästi nyt sitten, isä ja äiti. Kustaa saa nyt minun aittani itselleen.

Niin Aatu lähti kimpsuineen ja kampsuineen. Niinä aikoina kulki paljon
sällejä ja loisia työnhaussa, kulki Aatukin monta pitäjää eikä saanut
mistään pestiä. Tuli sitten Mäntsälän puoleen isoon taloon, jossa
isäntä istui aitan portailla tyttärensä kanssa. — Katsos isä, taas
tulee sälli, sanoi tyttö. — Ei se ole sälli, väitti isäntä, se on oikea
mies. — Mistäs sinä sen päätät, kyseli tyttö. — Hm, sanoi isäntä,
sällillä on kaksi palelevaa kättä taskussa ja takki auki paljaalla
rinnalla, mutta toi tuossa on oikea mies, kun sillä on kimpseet ja
kampseet mukana ja oikeat saappaatkin jalassa eikä koiraakaan pelännyt.
Siihen taloon Aatu sai pestin sepäksi ja siihen taloon hän jäi elämänsä
loppuun asti. Tuli vähitellen työväenyhdistyksen puheenjohtajaksi ja
pysyi Rantastenkin kanssa yhteydessä. Nai talon sisäkön ja koulutti
poikansa yliopistoon saakka. Hänet ammuttiin Hollolan Lahdessa. Mutta
yksi poika on vieläkin seppänä ja toinen istuu valtion virassa.

Niin ne kolme poikaa olivat lähteneet, eikä Rantalan vaarin tehnyt
mieli päästää viimeistä kahta poikaa pois Rantalan liepeiltä.
Vaikka Rantalan vaari tiesi, ettei Vähämäeltä uusia torpan paikkoja
mielellään luovutettu, kävi hän kumminkin isännän puheilla, että jos
Kustaa sentään saisi vähän maata ja saisi perustaa tulevaisuutensa
Vähämäen nurkkiin. Olihan Kustaa perinyt Rantasten kirvesmiestaidon
ja kätevyyden. Isäntä lupasi miettiä, ja se oli jo vähän niin kuin
lupaus. Nuorin poika Antti oli vähän nahjusmainen, mutta kyllä hän
Rantalan vanhassa talossa pärjää, ajatteli vaari, ja niin neuvottelivat
vaari ja Kustaa, ettei Rantalassa kolmelle aikamiehelle ole työtä ja
että Kustaan pitäisi päästä omiin hoteisiinsa. Oli muka jo käynyt
katsomassakin torpan paikkaa Isosuon vierestä puron varrelta. Vaari
hymähti:

— Kuulemma olit harhaillut siellä kevätilloin ja tyttökin oli ollut
mukana noilla matkoilla.

Kustaa kaiveli varpaillaan maata ja käänsi päänsä ensin oikealle ja
sitten vasemmalle. Kun valkovuokot kukkivat, oli hän kävellyt Mattilan
Marin kanssa siellä rantapolkua, oli saattanut hänet maantielle saakka
ja Mari oli tiputtanut valkovuokkoja kädestään pitkin tietä. Oikein
tahallaan tiputtanut. Ja kun erosivat oli nauranut — että osaat mennä
takaisin pitkin valkovuokkoja. Se oli sellainen hassu tyttö. Vähämäellä
vähäpiikana oli eikä ollenkaan ylpeä. Kustaa hymähti.

— Ja että sitten lähdetään isännän puheille huomenillalla.

Niin sitten isä ja poika kulkivat vakain tuumin tuota kuuluisaa
kivikkotietä Vähämäen rustholliin. Isäntä istui paitahihasillaan
portailla ja luki Suometarta. Arvasihan isäntä asian.

— Sopii istua tuohon penkille. Aikamieshän tuo Kustaakin jo on.

Juteltiin sitten ja isäntä oli sitä mieltä, ettei hän mielellään enää
luovuta torpan paikkoja, kun on kaikenlaisia huhuja, mutta kyllähän
Rantalan pojalle pitäisi löytyä torppa. Käski sitten ottaa maata siitä
Isonsuon reunalta ja ruveta raivaamaan.

— Olet tiemmä ollut jo mittailemassa. Saat ottaa tukit mökkiäsi varten
ja tule sitten keväällä, niin pistetään taksvärkki kirjaan.

Kustaa teki kantapäällään kuoppaa pihamaahan ja katseli Vähämäen salin
ikkunaan.

— Jos siitä puron varrelta ottaisi isoon metsään saakka, kymmenkunta
tynnyrinalaa minä sieltä raivaisin. Paljonkos isäntä on aatellut tuota
taksvärkkiä? Jos niin kuin pistettäisiin kirjaan.

Vaarikin meinasi, että mitattaisiin sentään, paljonko pojalle tulee
tuota valtakuntaa. Mutta isäntä käski vain Kustaan ryhtyä syksyllä
töihin, sitten keväällä katsottaisiin, minne päin ne rajat kulkisivat.
Hän varoitteli kovasti metsää haaskaamasta.

— 60 tukkia saat ottaa mökkiä varten ja talvella saat mennä puulaakin
töihin, ettäs tienaat käsirahaa kevääksi.

Juteltiin siinä sitten vielä ja isäntä suostui vihdoin Kustaan
ehdottamaan taksvärkkiin, vaikkei apupäiviä määrätty. Isäntä lupasi
sitten tulla viisaamaan lähemmin rajoja.

Syyskesällä Kustaa jo raivasi pari hehtaaria peltoa ja kaatoi hirret.
Se oli aika urakka yhdelle miehelle, mutta kävihän Antti sentään
auttamassa. Sattui olemaan kuiva syys, niin että vielä onnistui polttaa
risukasoja, jopa kylvää hieman ruistakin. Keväällä sai Kustaa jo ohraa
ja kauraakin kylvöön rantalaisten hevosten avulla. Sitten mies pääsi
mökkihän rakentamaan.

Ja niin Kustaa laulelee ja rakentaa. Käki kukkuu, linnut laulavat, mies
rakentaa, saha soi ja kirves hakkaa.

Mutta metsästä vilahti Mattilan Marin vaalea hame ja sieltä Mari
hiipiikin rakennukselle päin hyppien puron varrella mättäältä mättäälle.

— Kas, likka, sanoo Kustaa, jokos sinä olet marjassa kun käki kukkuu!

Mari hyppii taas parin mättään ylitse.

— Enkä ole. Vein kartanon vasikoita saareen ja kuulin täältä
kolkutusta. Täälläkö sinä nurkkia hakkaat? Herranen aika, jokos sinä
vesikattoon pääset.

Kustaa hymähti.

— Istus tänne hirsikasalle, jahka minä hyppään alas.

— Älä hyppää. Ai!

Mutta Kustaa hyppäsi.

— Annas minäkin istun tähän.

— Älä, sanoi Mari.

— Vai olit sinä vasikoita saattamassa?

— Olin mar.

Kustaa hypisteli Marin esiliinaa.

— Etkä tullut vilkaisemaankaan, vaikka kuulit kuinka minä hirsiä
veistin.

— Aattelin vaan, että kukahan täällä veistelee.

— Veistelen kenelle veistelen.

Mari vetäisi esiliinankulman pois.

— En minä tiedä kenelle veistelet.

— Kyllä sinä sen sentään tiedät.

— En minä tiedä.

Kustaa hypisteli uudelleen esiliinaa.

— Kai sinä sitten tiedät, kun syksyllä pappilaan mennään.

Mari kehnäytyi Kustaata vastaan.

— Voi Kustaa!

— No, no. Tule nyt vähän lähemmäs!

— Tule itte, sanoi Mari ja porasi vähän.

Kustaa taputteli Marin kättä, mutta Mari porasi vaan:

— Enkä minä saa sitä paitakangastakaan valmiiksi, sitä neliniitistä.

Kustaa pani kätensä Marin vyötärölle. — Mitä sinä nyt paitakankaasta.

— Ja hiehon minä saan vaarilta ja äitimuorilta lampaan ja se hieho
poikii jo ensi keväänä.

Kustaa vetäisi Maria letistä.

— Tule nyt vähän lähemmäksi.

— Voi voi, täytyy juosta kotiinkin.

— Et sinä nyt mihinkään juokse. Katsos, kuinka oras kasvaa ja kuules
kuinka käki kukkuu.

Ja sitten Kustaa kuiskasi:

— Jätäthän sinä illalla sen aitanoven auki?

Mari yritti hypätä ylös:

— Älä, älä...

       *       *       *       *       *

Rantalan vaari ja Antti olivat olleet kalassa. Muori oli keittänyt
ruispuuroa ja paistanut ahvenia hiilloksella, vaarin suurta herkkua.
Vaari ahmi ahvenia ja istuutui sitten aitan portaille piippuaan
poltellen siimaa madostamaan. Antti veisteli kirveen vartta. Vaari
katseli kiukuissaan Antin työtä.

— Ei sinusta ole kirveenvarren tekijää. Annas tänne.

Antti heitti puukon penkille.

— Ettehän te kelpuuta mitään, mitä pojat tekevät.

— Kelpuutan minä Kustaan varren. Ei sinussa nikkaria ole.

Muori ja Viinu, Antin emäntä, kuurasivat maitopyttyjä pirtin portailla.
Viinu, joka oli valkotukkainen, ohuthuulista ja kirpeäkielistä sorttia,
sävähti kiukkuisesti.

— Eihän Antti teidän mielestänne koskaan ole Kustaan veroinen!

Muori huokasi:

— Älä viitsi, Viinu.

Viinu hankasi pyttyä, niin että hiki tippui.

— Kustaa on sellainen härkä voimiltaan. Eihän kaikkien passaa kartanon
sonnien kanssa painiskella.

Muori istuutui.

— Mitä sinä Viinu nyt?

— Matti kertoi, että Kustaa oli eilen illalla käynyt kartanossa. Sonni
oli päässyt sonnitarhasta irti ja oli kaapinut ensin portinpylvästä ja
sitten hyökännyt Kustaan kimppuun.

Vaari nauroi:

— Kai se luuli Kustaata toiseksi portinpylvääksi. Kuinka siinä oli
käynyt?

Viinu paiskasi pytyn kumoon;

— Sonni voitti.

Muori pelästyi:

— Nostiko se Kustaan sarviinsa...

— Tallasi vain vähän, kun Matti oli päässyt apuun.

Vaari katkaisi kynnellään lihavan madon:

— Luikerra nyt pahus, luikerra. Kas kun tuo Kustaa ei ollut nauttinut
miestä väkevämpää. Kustaa kun ei nauti mitään. Jos olisi nauttinut,
niin olisi ainakin tuon nuoren sonnin voittanut.

Kustaa tuli Martin Vappua hoilaten paidan hiha repaleina ja käsivarsi
veressä ja pyysi velliä tahi puuroa sekä myönsi reilusti, että sonni
oli voittanut tällä kertaa. Muori mulkoili, mutta haki hänelle
puurovadin. Vaari selvitteli siimaansa:

— Mitäs sinulla oli taloon asiaa? Vaikka arvaan minä.

Kustaa hörppi puuroa eikä puhunut mitään, ennen kuin vati oli tyhjä.

— Mökki tulee jo vesikattoon eikä ole vielä tietoakaan
taksvärkkikontrahdista eikä mistään. Miehet puhuivat, että kaikille
torppareille tulee apupäiviä lisää, kun ei ole kontrahteja. Pehtori
oli kertonut, että isäntä pelkää uutta lakia. Olen minä käynyt talossa
monena iltana, mutta aina isännällä on vieraita. Lupasi sitten tulla
tänä iltana käymään tänne. Saa nähdä.

— Mitäs kontrahteja sinä takaa ajat, eihän minullakaan ole mitään. Ei
Rantalaan ainakaan lisäpäiviä tule.

— Lupasihan isäntä viime syksynä antaa kirjat. Ei sitä nykyään enää
suullisella puheella ruveta rakentamaan. Lisäävät taksvärkkiä milloin
haluavat. Kirjat sitä pitää olla, mustaa valkoisella, muuten en huoli
koko hökkelistä.

Muori jäykistyi portailla.

— Ylpeä sinä olet, Kustaa, ei isännän edessä noin ylpeä saa olla.

Viinu nauroi.

— Etkä saa olla isännän sonnillekaan niin ylpeä. Olisit kiivennyt
portinpylväälle niin kuin muut tekevät.

— Kyllä se nyt on sillä tavalla, etten minä väistä isäntää enkä sonnia.

Muori hymähti.

— Sonnihan on järjetön luontokappale.

Kustaa kaapi maata kuin sonni ikään ja sanoi, että mahtaako se
isäntäkään olla järjellisempi.

— Voi niitä sun puheitasi, huokasi muori.

Mutta Viinu sävähti.

— Oikeita miehen puheita ne ovat. Jos Antti saisi miehen puheita
suustaan, niin ei olisi lähtenyt mihinkään lisätaksvärkkiin viime
viikolla.

Nyt Anttikin suuttui.

— Se sinun puheesi on sitä naisten puhetta, jossa ei ole päätä eikä
häntää. Vai riitelemään isännän kanssa.

Viinu paiskasi puhtaan maitopytyn aitan portaille.

— Antti istuu ja liiputtaa häntäänsä ja katsoo isäntäänsä uskollisesti
silmiin ja saa vielä silloin tällöin sokeripalan.

Vaaristakin se oli jo liikaa.

— Niin on Jumala säätänyt ja vallan isännälle luonut.

— Kaikkihan se vaari Jumalan tiliin panee, sanoi muori, ja Jumalaa
syyttää kaikesta, mikä pahasti on tehty. Anna Viinu kissamirrille
maitoa.

Vaari oli päässyt mutisemisen alkuun.

— Maitoa eläimille tuhlaavat...

Kustaa ei kuunnellut tätä jokailtaista Rantasten pientä näykintää, vaan
istui synkissä mietteissä. Hän oli käynyt puodissa nauloja hakemassa
ja siellä oli Mattilan Eetukin irvistellyt, että mies vielä ilman
kirjoja rupeaa torppaa raivaamaan. Kustaa oli kyllä väittänyt, että
Vähämäen isännän sanaan sentään voi luottaa. Mutta järven toisellakin
puolelta oli jo kuulunut huhuja, että kaikille Vähämäen torpille
tulee ainakin apupäiviä lisää, ellei yksi taksvärkkipäivä. Kustaa oli
levoton. Hän oli tarkkaan laskenut, montako päivää hänen kannattaa
tehdä tuosta suonkaistaleesta, ja eniten inhotti se, että Mari saisi
ruveta apupäiviä tekemään. Kyllä vaari arvasi, mikä Kustaata vaivasi,
ja arvasi Anttikin, ja kaikkia kismitti tuo epätietoisuus.

       *       *       *       *       *

— Pitäisihän meidän torpparien olla tottuneita epätietoisuuteen,
sanoi vaari, siihen ikuiseen epävarmuuteen. Ainahan me olemme olleet
riippuvaisia isännän mielivallasta, Antti Timonpoika häädettiin
Alakorven torpasta, kun hän ei ollut nostanut lakkia isännän edessä
ja hänen pikkupoikansa olivat käyneet varastamassa omenia isännän
puutarhasta. Mattilan muorin eno häädettiin, koska hänen tyttärensä
oli polttanut reiän emännän lakanaan apupäivillä pyykillä ollessaan.
Järvisen Matti häädettiin, koskei hän jaksanut kaivaa valtaojaa eikä
odotettu hänen poikansa varttuvan, ja onhan niitä Rantasia häädetty,
koska isäntä tarvitsi itse heidän peltojaan ja lähetti heidät
raivaamaan uutta peltoa korpeen kun ei muuallekaan ollut menoa. Muistan
vielä Salmisen Eetun, joka tanssi melkein tasakäpälää Vähämäen vanhan
isännän edessä ja huusi, että kyllä hänellä taivaassa on torpanpaikka
ja sieltä hän käy puita panemassa sen hornankattilan alle, jossa isäntä
keitetään.

Ennen Timoteus Mikonpoikaa oli Vähämäellä ollut herra, sellainen
paroni, mutta herra oli jäänyt Ruotsin valtakuntaan. Sitten oli mylläri
ostanut Vähämäen ja ottanut sen nimekseen ja samanlainen isäntä se oli
kuin paronikin ja yhtä epävarma oli elämä.

Rantaset ovat tulleet toimeen kun ovat olleet nöyrää väkeä, mutta se
ainainen epävarmuus! Kun meidän vaari Taavetti Timponpoika istutti
omenapuun, niin sanoi hän: Istutanpahan vaan, vaikken tiedä kuka
omenat syö tästä puusta. Voi kuinka hänen olisi tehnyt mieli kuokkia
tuota notkoa tuolta metsän reunalta, mutta siitä olisi tullut
taksvärkkipäivä lisää ja hallanarka se notko on. Kuinka sitä on
jaksettu elää tällaisessa epävarmuudessa? Eikä olisi jaksettukaan,
jollei kaikki muukin olisi ollut niin epävarmaa. Paitsi yksi asia, se
usko Jumalaan, taivaaseen ja Kristukseen. Mitä siitä maallisesta, kun
taivas oli tiedossa. Se kai auttoi meitä kestämään tuota epävarmuutta
ja kurjuutta. Mahtaakohan rovasti ymmärtää, kuinka hän on auttanut
isäntiämme.

— Puulaaki maksaa nyt enemmän kuin mitä torppa antaa, sanoi Kustaa, ei
rovastikaan siihen mitään voi.

       *       *       *       *       *

Vähämäen isäntä kulki kivikkotietä Rantalaan hieman nyrpein mielin.
Olihan talo Rantasten kanssa toimeen tullut, ja nöyrinähän ne torpparit
työssä olivat kulkeneet hänen ja hänen isänsä aikana, mutta vaara
läheni. Valtio alkoi sekaantua isäntien ja torpparien väliin. Mitä
pahusta valtiolla oli asiaa siihen, miten hän ja hänen torpparinsa
elämänsä järjestivät. Miehet olivat saaneet maata, kuokkineet peltonsa
ja maksoivat taksvärkillä. Ja näin oli aina ollut. Asia puhuttiin
valmiiksi miesten kesken, ja miehet tekivät työn sen mukaan kuin
määrättiin, eikä niitä taksvärkkejä paljoksuttu. Ja nyt puhutaan 25
vuoden kontrahdista ja 50 vuoden kontrahdista. Hän pruukasi aina sanoa
miehilleen, että teillähän on kahdensadan vuoden kontrahti, eihän teitä
ole koskaan häädetty. Minkä saakelin vuoksi valtio tuppautuu hänen ja
hänen torppariensa väliin! Valtiopäivillä puhutaan roskaa. Hänen vanhin
poikansa, tiedemies, väitti ihan vakavasti, että valtio voi vielä viedä
kaikki hänen maansa, pakkolunastaa sen torppareille ja tehdä niistä
isäntiä. Se olisi suoranaista ryöväystä, ja mistä sitä väkeäkään saisi
sitten? Isännätkin viime kokouksessa päättivät, ettei enää pitäisi
perustaa uusia torppia. Kustaallekin tuli turhaan annetuksi palsta,
mutta kunnollinen taksvärkki sille täytyy määrätä ja apupäiviä on
lisättävä. Jos valtio vielä lunastaa torpat, niin ottavatpa sitten
huomioon sen taksvärkin, jonka isännät menettävät. Ja sitä paitsi
taksvärkkiä on muillekin korotettava! Pojatkin kaikki koulussa ja
rahaa tarvitaan, eikä sitä nyt kaikkia metsiä voi puulaakillekaan
myydä. Pahinta on vielä, että torpan lunastuskin voi viedä aika
tavalla metsää. Ja sitten vielä heittää turhaan hyvän palstan tuolle
Kustaalle. Heikkona hetkenä tuli myönnettyä, mutta ei, jumaliste,
yhtään torpan paikkaa ei enää anneta. Fredriikka varoitti, kyllä
emäntien ääntä pitäisi kuunnella, ja Kaarlokin varoitti ja sanoi, että
meidän torppamme ovat pilkkana koko pitäjässä. Saamarin kivi! Aina minä
tähän jalkani loukkaan. Ja tämä kuusikko olisi harvennettava. Hoh-hoh,
jos vähän istahtaisin! Ja mitä järkeä siinäkin oli, että ne Rantaset
sen mökkinsä korkealle kalliolle rakensivat ja vetensäkin saavat ylös
kantaa.

— Ehtoota, Rantaset, olipas tänne kiipeämistä. Ajattelin juuri, että
mistä hemmetin syystä Rantalat ennen vanhaan ovat rakentaneet niin
korkealle, hauskempihan se mökki olisi ollut tuolla rannalla.

Vaari tervehti isäntää ja Kustaa toi hänelle jakkaran.

— Kosteata siellä rannassa on, sanoi vaari.

— Eikä sitä kolmesataa vuotta sitten tietty, että Vähämäelle niin
lihavia isäntiä tulee, sanoi Kustaa.

Isäntä naurahti.

— So-so, Kustaa. Taidat olla kiukkupäällä, kun sonni kuulemma voitti.

Kustaa mörisi ja Rantalan vaari ajatteli hyvittää isäntää ja huomautti,
että lihavuus ja laihuus on jumalasta. Mutta Viinu kivahti, että
kai se lihavuus johtuu porsaanpaistista. Ei isäntä sitäkään pahaksi
pannut, ihmetteli vain, että Viinu vielä muisti miten hän piti
porsaanpaistista. Sitten mentiin asiaan, torpankirjoihin. Isäntä
ihmetteli, mikä nyt on ihmisiin mennyt kun pitää olla kirjat kaikesta,
vaikka vuosisatoja on kirjoitta tultu toimeen ja eletty.

— Ainakin Vähämäen rusthollissa on toimeen tultu ja eletty, sanoi
Kustaa. — Rantalassa on voisilmä puurossa ollut vain joulunpyhinä ja
taksvärkkiä on tehty aamuvarhain ja yömyöhään.

— Vai niin, ja nyt pitäisi saada voisilmä kaikkina päivinä ja
laiskotella.

Kustaa karahti punaiseksi.

— Mökkini on jo vesikatossa, mutta ennen kuin tästä eteenpäin mennään,
minun pitäisi saada tietää, mitä taksvärkkejä minulla on, ja puumerkki
alle.

Isäntä yskäisi.

— Kyllä tästä jutusta on nyt selvä tehtävä. Tulinpahan sinullekin,
Rantalan vaari, ilmoittamaan, että kun sinulla nyt on yhdeksän
hehtaaria avopeltoa, niin olisi niin kuin yksi taksvärkkipäivä saatava
lisää ja vähän määriteltävä niitä lisäpäiviä. Sitten tehdään kirjat.

Vaari ponnahti ylös penkiltään:

— Eikös tästä Rantalasta nyt kolme päivää riittäisi, kun on niin monta
naispäivääkin.

Isäntä silitti leukaansa ja selitti:

— Kyllähän se minulle riittäisi ja toimeenhan tässä on tultu, mutta
katsokaas nyt kun pojasta tuli tohtori ja toisesta professori,
niin pitäisi ruveta nuukemmaksi, kun pojilla on niitä menoja
niin paljon ja kun ne viljan hinnatkin ovat niin alhaiset, ja on
täytynyt vielä päiväläisiäkin pitää. Niin että nyt olisi yritettävä
torpparitaksvärkkiä lisää.

Kustaa seisoi kädet nyrkissä taskussa.

— Kuinkas monta taksvärkkiä isäntä on laskenut Isosuon osalle.

— Et sinä nyt alussa kykene muuta kuin kahteen päivään, mutta jos saat
raivattua yhtä paljon kuin Rantala, niin kyllä se on sitten neljän
taksvärkkipäivän asia, kun sinulla ei ole noita naispäiviäkään vielä.

— Kuulkaas nyt, isäntä, eikös jo sovittu niin kuin kolmesta päivästä
ennen kuin mökin alulle panin.

— Olihan siitä puhetta, mutta eihän se puhe ollut vielä kirjoissa eikä
kansissa.

Kustaa kivahti:

— Mutta olihan se miesten puhetta, kättä päälle puhetta.

Isäntä tonki kepillään Rantalan pihaa.

— Alkupuheita se vain oli. Muut isännät eivät anna torpanpaikkoja
ollenkaan ja ovat vielä nuukempia kuin minä. Niiden poikieni vuoksi
täytyy olla vähän nuukempi nykyisin.

Kustaa räjähti ja sanoi, että Vähämäen isäntä saisi sitten olla
nuukempi hänenkin puolestaan. Jos Vähämäen isännän pojat ovat tuen ja
avun tarpeessa, niin ehkä hän, Kustaa, lahjoittaisi heille Isosuon
mökin seinät ja nuo raivatut tynnyrinalat. Hän lähtee niille maille,
joissa rahat pitävät paikkansa ilman kirjojakin. Isäntä iski kepillä
Rantalan mäkeä ja huusi:

— Älä sinä Kustaa komeile! Mikä teihin kaikkiin nykyään on mennyt? Jos
et huoli torpasta, niin kyllä minulla huolijoita on. Kyllä on aikoihin
eletty, kun oman torpan poika minun nenälleni hyppii.

Vaarikin pelästyi kovasti, mutta Kustaa sanoi rauhallisesti, ettei hän
Vähämäen orjaksi rupea. Kun tästä Rantalasta on ennenkin lähdetty, niin
kyllä hänkin lähtee minne tuuli vie. Silloin Vähämäen isäntä sanoi
viimeisen pahan sanan:

— Lähde, äläkä enää tule Vähämäen maille. Minun maillani sinä olet
kasvanut kuin käärme ikään.

Kustaa sanoi, että Rantalan muorin ja vaarin hiki hänet on kasvattanut,
vaikka Vähämäen isäntä olikin maan itselleen rosvonnut. Kun oli niin
pitkälle menty, ei vaari voinut muuta kuin inttää vanhaa virttään,
että esivalta on meille Jumalalta annettu. Se lepytti hieman isäntää,
joka käski Rantalan vaaria tulemaan taloon kirjoja tekemään ja lupasi
usuttaa koirat Kustaan kimppuun, jos hän vielä uskaltaisi näyttäytyä
Vähämäen liepeillä.

Kustaa ei jäänyt sanoja velkaa tähän uhkaukseen. Jämerää puhetta
jatkui, kunnes isäntä läksi. Kun isäntä oli lähtenyt, katsoi Kustaa
hänen peräänsä, sieppasi syliinsä ison pulterin, jonka päällä oli
istunut, paiskasi sen Rantalan pihakalliolta alas, ojentautui ja sanoi:

— Soh, sinne se meni.

Naiset siinä vähän kiljahtivat, erityisesti muori, joka pelkäsi, että
Kustaa itsensä tappaa kun noin valtavan kiven nosti. Mutta Kustaa sanoi:

— Nähkööt, missä voima jyllää. Heitinpähän tuon kiven ja murskasin
tuon kallionkielekkeen isännän maassa. Ja totta tosiaan kuin Jumala
minua auttakoon, käteni tulevat aina murskaamaan isäntiä ja isäntien
oikeuksia tässä maassa.

— Komeata puhetta, sanoi vaari. — Miehen puhetta, mutta lähtö sinulle
nyt tuli.

— Niin tuli, sanoi Kustaa.

Muori nyyhkytti hiljakseen, mutta Kustaa jatkoi:

— Kaupunkiin minä menen. Siellä meitä on monta yhdessä ja silloin
merkitseekin mies toista kuin yksin täällä korvessa. Kun kertoivat
kirkollakin, että nyt tulevat toiset ajat.

Muori itki ja porasi ja pyysi, ettei hän nyt vielä lähtisi, ja
vaari selitteli, että isäntäkin taisi olla pahalla päällä kun pojat
tarvitsevat paljon rahaa. Mutta Kustaa sanoi, ettei hän rupea Vähämäen
poikien orjaksi, ja lupasi lähteä aamulla kylän maitorattailla
Hämeenlinnaan. Loukkasi vielä Anttiakin, kun sanoi, että Antti voi
sitten saada hänen mökkinsä kun liehuttelee häntäänsä. Antti sanoi,
että hän tulee ottamaan leipänsä Rantalasta eikä havittele maailmoita.
Niin sitten riideltiin eikä Kustaa välittänyt muorinkaan kyynelistä.
Tehköön Antti taksvärkkejä miehelle, joka rahanhimossa sanansa syö.
Muori hätyytti nukkumaan toivossa, että maailma näyttäisi vähän
paremmalta aamulla kun ensin on yö nukuttu rauhassa.

Mutta kun aamu valkeni, seisoi tuo vanhana syntynyt iso vihainen mies
kotimökkinsä kynnyksellä, kuunteli käkeä kotokuusissa ja silmäili
hohtavaa järvenselkää auringon noustessa. Istuutui kallion kielekkeelle
ja rakkaus siihen, mitä hän näki, oli vähällä voittaa ison vihan
ihmisen sielussa. Mutta kun hän katsoi kultaista maata ja vettä, hän
muisti, ettei maa ollut hänen eikä vesikään ollut, että kaikki mikä
maassa ja vedessäkin oli kuului isännälle, sille, jolle maakin kuului.
Ja hänen sydämestään nousi viha ja haki vastausta kysymykseen: Miksikä
maa kuului isännälle eikä hänelle, ja millä oikeudella ovat laajat maat
ja vedet joutuneet isäntien käsiin. Mies, jonka juuret olivat yhtä
syvällä maassa ja kallion raoissa kuin männyt kalliovuoren rinteellä,
repi juurensa irti kotikalliosta.

Ja suuri tuuli nousi ja aurinko meni pilveen, kun työmies Rantanen veti
juurensa ulos Rantalan mökin kallionraosta ja irtaantui kotikalliosta
pää pystyssä, iso viha sydämessä. Äitimuori, joka oli kuullut oven
käyvän ja tunsi poikansa irtaantumisen ja näki nyytin hänen käsissään,
meni itkien sisään ja toi pojan nyyttiin pari pyöreätä rieväleipää ja
sanoi:

— Älä nyt sentään ihka unohda meittiäkään.

Poika antoi äidilleen kömpelösti kovaa työkättään ja sanoi poispäin
katsoen:

— Hyvästi sitten, äit’muori.

Ja äiti katsoi myös poispäin ja sanoi:

— Hyvästi, hyvästi.

Ja niin poika lähti kotomäkeä alas eikä taakseen katsonut. Mutta
kivisen torpantien yhtyessä valtamaantiehen syvässä kuusistossa hän
pysähtyi, kuunteli ja katseli sinnepäin, missä valkea tytönhame näkyi
tienreunassa. Mari siinä istui ja itki. Kustaa laski nyyttinsä ja
työkalusäkkinsä tienreunaan ja istuutui tytön viereen.

— No, Mari.

— Isäntä oli kertonut pehtorille, että sinä hylkäsit torppasi.

— Minä menen nyt.

— Minne sinä menet?

— Kaupunkiin.

Mari pyyhkäisi silmiään:

— Ettäs jätät maasi ja sen mökin.

Kustaa pureskeli ruohonkortta.

— Minusta ei tule Vähämäen rusthollin orjaa.

— Kaikillahan on torppa.

— Minä tulen sitten hakemaan sinut, jahka saan työpaikan.

Vasta nyt aamuaurinko nousi Marille. Hän silitteli Kustaan takin hihaa.

— Tuletko sinä?

— No tottakai, en minä sinua jätä, sanoi Kustaa.

Marilta vuoti kevätsade silmistä:

— No, tule sitten.

— Enkä minä kauan viivykään.

— Voi Kustaa, kyllä minä odotan.

Kustaa vetäisi Maria letistä:

— Ja sitten näytetään Vähämäen isännälle.

Mari hymähti.

— Kyllä minäkin voin pestä pyykkiä ja käydä siivoamassa herrasväessä.

Sitten hymähti Kustaa:

— No, no.

Kuusikon reunassa sitten tehtiin eroa. Kustaa sanoi:

— Hyvästi sitten.

Ja Mari sanoi:

— Hyvästi, hyvästi.

Kustaa katsoi vasemmalle ja sitten oikealle. Samalla kun Mari katsoi
oikealle ja sitten vasemmalle. Kustaa ravisti vielä kerran Marin
käsivartta ja kääntyi menemään. Hän asteli taakseen katsomatta
kiviseltä torpantieltä suurta maailman maantietä kohti. Mari istuutui
ja nyyhkytti, mutta linnut visertelivät metsässä kuin ennen ja
kevätaamun auringossa livertelivät leivoset. Isosuon puro vain
itsekseen vähän itki.




NÄIN SYNTYI TYÖMIES RANTASEN PERHE


Vuosisadan lopulla oli Ruoholahdessa kadunpuoleisen uuden kivimuurin
pihalla ränsistynyt puutalo kolmine portaineen. Joka portaassa oli
kaksi hellakakluunihuonetta. Huoneissa asui issikoita ja talon
vieressä oli pieni matala talli, jossa hevosilla oli sijansa. Yksi
issikoista oli vähän sukua Rantasten serkuille Järvisille. Hänen
luokseen Kustaa Rantanen tuli, kun juna oli tuonut hänet nyytteineen
ja työkalusäkkeineen Helsinkiin. Issikka-Järvisellä oli Heikki-niminen
poika, suunnilleen Kustaan ikäinen. Heikki oli mukava suustaan ja oli
nainut Mäntsälästä Riikka-tytön, joka oli vielä ketterämpi suustaan.
He ottivat Kustaan hoiviinsa, ja Heikki, jolla oli tuttavuuksia joka
puolella, tiesi, että mööpelitehtaaseen tarvittiin nikkareita ja
kirvesmiehiä. Hän vei Kustaan heti seuraavana päivänä mestarin luokse.
Näin Kustaa pääsi töihin, ja kun Heikin ja Riikan huoneen vieressä
osoittautui hellakakluunihuone vapaaksi, Kustaa asettui sinne asumaan,
ensin olkisäkille, mutta kun söi vain leipää ja suolasilakkaa, niin
säästyi sen verran, että pääsi viraapelitöinään valmistamaan itselleen
huonekaluja. Laittoi hän preivin Marillekin, kun kaikki kävi niin
tuskattomasti ja heti pääsi töihin. Ja nikkaroi sitten kahden maattavan
sohvan ja pöydän ja tuolin ja vieläpä piirongin Marille. Jopa kikkaili
sänkysohvan selustaan sen samaisen auringon säteineen, joka oli
vaarinkin sängyn selustassa Rantalassa. Ja sitten laittoi uuden preivin
Marille, että tuus nyt, likka, kiiruusti. Eikä Mari vitkastellut, kun
ei oikein passannutkaan vitkastella, sillä vyötäröstä alkoi jo aika
tavalla näkyä, miten hänen laitansa oli. Ja olihan Marikin Mattilassa
yhtä ja toista kutonut, lakanoitakin löytyi ja joku tyynykin tuli
mukaan ja peite, ja kylässä oli kutojatäti kutonut uutimetkin. Kun ei
vasikkaa eikä lammasta tarvittu Helsingissä, oli Marin veli ostanut
ne, niin että Mari toi mukanaan jonkun satasenkin. Kustaa sen kun
myhäili, kun ajatteli, miten raskas se hyppäys oli ollut Rantasen
torpan turvallisuudesta kaupungin kylmään maailmaan. Olihan Kustaa
kovasti laihtunut leivän ja suolasilakan syömisestä, kun ei maitoakaan
raaskinut ostaa, mutta kun Mari rupesi keittämään kunnon puuroa ja
löysi tien maitokauppaan, alkoi Kustaakin kukoistaa, ja olihan Marilla
mukana aika möhkäle sianlihaakin, kun Mattilassa juuri oli ollut lahti.
Näin päästiin elämän alkuun Heikin ja Riikan opastamina.

Kokonaan Kustaa ei kuitenkaan loitonnut Vähämäen rusthollistakaan.
Isossa kivimuurissa kadun puolella asui Vähämäen nuorin poika, tohtori.
Mari se sattumalta keksi tohtorinnan kerran pihalla, ja kun oman
puolen väkeä kerran oltiin, ilostui siitä, vaikka Kustaan ja Vähämäen
isännän välit olivatkin rikkoontuneet. Eikä Vähämäen tohtorikaan ollut
muistavinaan Kustaan lähdön syytä, vaan tervehti ystävällisesti kotinsa
liepeiltä lähtenyttä miestä. Kun kävi selville, että Mari asui pihan
toisella puolella, ja kun tohtorinna tarvitsi apua pyykinpesuun ja
siivoukseen, oli luonnollista, että käännyttiin Marin puoleen. Olihan
Mari ollut sisäkkönä Vähämäellä ja muutenkin kaikin puolin tuhti
ihminen. Mutta kun tohtorinnakin huomasi, että Marin asiat olivat vähän
niin ja näin, niin Mari hieman porasi. Sitten päätettiin Kustaan kanssa
mennä sentään ajoissa vihille, vaikka Kustaata sapetti, kun taas hänen
asioihinsa sekaannuttiin.

Eräänä sunnuntai-aamuna sitten mentiin vihille. Oli tästä tilaisuudesta
kirje laitettu Rantalaankin, sillä sekä Kustaa että Mari olivat
päättäneet pysyä yhteydessä sukulaisiinsa eikä hylätä Rantalaa ja
vanhempiaan niin kuin Kustaan vanhemmat veljet olivat tehneet. Niin
se preivi oli laitettu, mutta vieraita ei kumminkaan kuulunut. Näin
Heikki vei Marin ja Kustaan vihille. Oli siellä joku Kustaan toverikin
tilaisuutta kunnioittamassa. Pappi katseli hieman paheksuen Mariin,
joka survoi sydämelleen pientä Kustaan antamaa kukkavihkoa. — Tuota,
tässä sinulle on vähän kukkia niin kuin muillakin morsiamilla, oli
Kustaa sanonut. — Äläkä poraa. Mutta kuka olisi saattanut estää ne
kyynelvirrat, jotka tippuivat Marin silmistä kukille ja virsikirjalle,
vaikka Heikkikin tönäisi häntä, että mitä sinä nyt poraat. Mari kun
suri kotikirkkoa ja kotoväkeä, jonka olisi pitänyt olla mukana. Nätisti
se seremonia kumminkin meni, vaikka se Kustaan mielestä olikin kovin
tarpeeton, kun tuo avioliitto oli päässyt niin tukevasti alkuun.

Riikka oli jäänyt kotimieheksi, kun odotettiin sääksmäkeläisten tulevan
aamujunalla, ja sieltä Rantalan vaari ja Viinu tulivatkin kaupunkiin ja
löysivät pitkän hakemisen jälkeen asianomaisen pihatalon ja portaat.
Koputtivat siellä ovelle ja surivat, että olivat myöhästyneet kirkosta.
Riikka kurkisti viereisestä ovesta eteiseen ja keksi heti, keitä
vieraat olivat, ja surkutteli heidän myöhästymistään sekä käski sisään
odottamaan nuorta paria. Eikä siellä paljon puhua tarvinnut, sillä
Riikka piti kyllä puhumisesta huolen. Eikä vain puhumisesta, vaan
myös kehumisesta. Hän osasi kehua sekä Kustaan mööpelit että Marin
kartiinit. Ja nättiä ja siistiä siellä olikin. Riikka pani kahvipannun
kiehumaan ja Viinu luovutti mukanaan tuomansa kahvikerman ja maidon ja
muorin lähettämät Rantalan rievätkin. Viinu ihaili, miten kauniisti
Kustaa oli halotkin pilkkonut nuorelle emännälleen. Vaari vain katseli
pihaa ja valitti, ettei puutakaan näy eikä taivaanrantaa, mutta Riikka
lohdutti, että mukava täällä kaupungissa on asua.

— Maito kun kasvaa puodissa ja leipä tiskillä ja kangasta sen kun
kaupasta virtaa vaan.

— Vai niin, sanoi vaari, vaan virtaako sitä rahaakin?

Riikka ei hämmentynyt:

— Virtaa, virtaa, minunkin mieheni kun äijiä kyyditsee, niin rahaa
tulee kuin roskaa. Sama se on Kustaallakin, sen kun tehtaan kassasta
kerää vaan.

Vaari katsoi Riikkaa epäillen.

— No, ei niitä rahoja täälläkään niin helposti työnnetä työmiehen
taskuihin.

Riikalta unohtuivat rahajutut, kun hän näki Rantalan rievän ja kehui
sen maasta taivaaseen ja sai yhden leivän itselleenkin. Sitten ajoikin
Heikki nuoren parin kanssa pihalle ja häävieraat työntäytyivät
portaille. Mari hyppäsi onnellisena Heikin rattailta ja lankesi Viinun
kaulaan ja Kustaa hymähti kun näki vaarin, joka selitti että muori oli
kränä eikä voinut saapua. Heikki huusi vähän hurraata ja Riikkakin
yritti samaa ja muitten ajurien vaimot. Niin lähdettiin kahville
ja häitä viettämään, vaikka Heikin pitikin lähteä pirssiin. Mari
säteili ja näytteli onnellisena omaisilleen pikkukotiaan, ja vaari
kehui Kustaan tekemää sohvaa, jossa oli samanlaiset käpälätkin kuin
Vähämäen pöydässä. Sitten puhuttiin Rantalan asioistakin, kuinka sitä
rahanpuutetta oli, verot maksamatta ja muori kränä. Viinu haki Marin
äidin lähettämät pyyheliinat ja raanun, ja Mari kertoi, kuinka hyvin he
meinaavat toimeen tulla, kun Kustaalla on työtä ja hänkin käy pyykillä.
Vaari valitteli, ettei heidän häitään tanssattu Rantalan tuvassa, mutta
Kustaa nauroi, ettei hän Vähämäen isännän maalle pääsekään tanssimaan.
Vaari myhäili ja kertoi, kuinka heille oli lisätty taksvärkkejä ja
parseleja ja apupäiviäkin. Kohtuutontahan se on, mutta minne sitä
Rantalastakaan lähdettäisiin.

— Ja mikäs meikäläisen perii, jos häädetään. Vaikka kuinkas se nyt on.
Meillä puhutaan, että valtiopäivillä niin kuin sellainen laki tulisi,
että kaikki torpat saisivat kirjat viidellekymmenelle vuodelle ja ettei
torppareita voitaisi enää häätää.

— Sellaista sitä huhuillaan, Kustaa sanoi. — Eiköhän tästä ala maailma
muuttua. Kas kun meillä tehtaassa on perustettu sellainen yhdistys,
sanovat sitä ammattiyhdistykseksi, johon kaikki työläiset voisivat
kuulua. Kas, se nyt on sillä tavalla: Jos minä yksin puhun herralle,
niin se ei merkitse mitään, mutta jos kaikki yhdessä, monet sadat,
tullaan herran luo ja sanotaan, että meillä on nälkäpalkka, että pitää
saada lisää palkkaa, kun herra sen kun tehtaasta rahaa käärii, niin
katsos vaan, se on ihan toista. Meitä kun on niin paljon, niin herra
pelkää, kun me sanotaan, että palkkaa täytyy saada lisää, muuten ei
enää mennä töihin. Kun niitä tilauksia oli niin paljon, niin herra
rupesi pelkäämään, ja niin me saimmekin palkanlisäyksen.

Vaari oli aivan jännittynyt.

— Jaa, että herra oikein pelkäsi?

— No totta kai pelkäsi, sanoi Kustaa, kun me julistimme, ettei enää
työhön tulla, jollei saada lisää palkkaa. Ja yksimielisiä kaikki
oltiin, niin ei muu auttanut kuin korottaa palkkaa vaan.

— Voi siunatkoon, iloitsi vaari. — Paljonkos te saitte lissää?

Kustaa kertoi, että melkein neljännes saatiin lisää palkkaa ja tähänkin
saakka oli saatu neljä markkaa päivältä. Vaari kysyi, että mitäs
sitten, jos herra olisi sanonut, ettei makseta lisää, tehdas kiinni ja
saatte laputtaa tiehenne.

Kustaa nauroi.

— Kai se niin olisi sanonut, jos olisi voinut sulkea tehtaan. Mutta kun
hän tienasi niin paljon tilauksilla, ettei passannut tehdasta sulkea,
niin mekin vähän tienattiin.

Viinu kuunteli silmät ympyriäisinä. Tuo Kustaa oli sentään miesten
mies. Vaari huokasi, että jos he torpparitkin voisivat tehdä samoin.

— Miksi ette voisi, sanoi Kustaa. — Kun vaan olette kaikki yksimielisiä
ja sanotte isännälle, ettei yhtään penniä veroja eikä yhtään
taksvärkkiä ennen kuin kirjat saadaan ja laki.

— Mutta jos nimismies tulee ja häätää?

— Anna häätää, sanoi Kustaa, ei hän kaikkia kuitenkaan jaksa häätää;
kuka ne pellot sitten kyntäisi.

Viinu huokasi ja sanoi, etteivät torpparit sellaista ikinä voi tehdä.
Kaikki pelkäävät häätöä ja mihin he sitten joutuisivat.

— Kaupunkiin vaan, sanoi Kustaa, kyllä täällä työtä löytyy. Täytyy
uskaltaa vaan niin kuin minä.

Tämä oli jo liikaa vaarille.

— Emme me kaikki tänne mahdu. Puhut mitä puhut. Ja että minä Rantalan
torpasta ja Jumalan metsistä tänne pihalle tulisin, jossa kaupunki
haisee ja löyhkää eikä lintuja näy kuin variksia ja varpusia, eikä
kuule käkeä eikä peipposia. Eikä taivaanranta häämötä talojen takaa
eikä vesi liplattele. Ikäväänhän me täällä kuolisimme, eikä leipä
kaupassa kasva, eikä papukaan pihalla. Eletään miten eletään, mutta
Rantalassa sitä eletään eikä kivimuurien keskellä.

— Ja tehdään työtä Vähämäen isännälle, jotta se saisi poikiaan
kaupungissa herroiksi kouluttaa. Kelpaa niitten täällä elellä, kun isä
torppareita litistää ja rahoja lähettää.

Mari suuttui Kustaan puheista ja kertoi, miten hän kävi tohtorilla
siivoamassa ja pyykillä ja miten ihanaa ja kaunista siellä oli ja
kuinka hyvän palttoon hän sai tohtorinnalta, ja Viinukin ihaili sitä
palttoota. Kustaa mutisi, että rouva kehtasikin ottaa selvää, että joko
vihille mennään. Mitäs se sille kuului? Kyllä minä tiedän, milloin
vihille menen.

Vaari huomasi, että kovin katkera Kustaa oli vieläkin Vähämäkeläisille.
Sitten koputettiin ovelle, ja siellä olivatkin tohtori ja tohtorinna,
jotka tulivat onnittelemaan nuorta paria ja toivat tusinan kuppejakin
häälahjaksi. Tohtori tunsi heti Rantalan vaarin ja kysyi kuulumisia
isästään ja kohteli sekä Viinua että heitä kaikkia aivan kuin
kotopuolen väkeä. Kustaa kiitti kyllä kauniisti lahjasta, ja Mari
kaski sitten kahville. Tohtori sanoi kyllä itsellään olevan kova
kiire, mutta otti sentään kupposen, kun tohtorinna vilkutti hänelle
silmää. Keskustelu oli kumminkin kovin ontuvaa, kun puhuttiin tohtorin
tärkeistä opinnoista ja vaari taas huomautti että passaa Vähämäen
isännän poikansa korkealle kouluttaa.

— Toista se on meidän. Kustaakin oli niin hyväpäinen, mutta milläs sitä
kouluun pani.

Tohtori huomautti vaivautuneena:

— Kalliiksi se opin tie tulee. Kustaastahan on tullut hyvä nikkari, kun
on mööpelitkin nikkaroinut itselleen, ja kauniita ovatkin.

Tohtorinna tarttui siihen ja jatkoi parin piirongin kehumista, vaikka
Mari sanoi, että tohtorilassa on niin ihanaa kuin taivaassa olisi.
Tohtorinna, joka vakavasti piti Marista, alkoi kehua Maria ja Marin
töitä. Tohtori teki sitten lähtöä ja onnitteli vielä kerran oman puolen
väkeä ja Rantalan vanhaa tervaskantoa ja sanoi, että niinhän sitä
Rantalasta ja Vähämäeltä maailmalle lähdettiin.

— Sekä tohtori että minä, sanoi Kustaa. — Ero on vaan siinä, että
minä ajattelen usein sydän kurkussa, miten Rantalan kotitorpan käy
ja jaksavatko ne siellä veronsa maksaa, mutta tohtorin ei tarvitse
muistaakaan Vähämäen rusthollia. Kyllä sieltä taksvärkin avulla rahaa
aina lähtee.

Mari kauhistui, mutta tohtori sanoi vain ystävällisesti, että hänellä
on omaa työtään kovin paljon eikä Vähämäen vaari anna poikiensa
sekaantua talon asioihin. Hän lähetti sitten terveisiä Rantalaan
ja Vähämäelle sekä käski Viinua ja vaaria heilläkin käymään. Kun
herrasväki läksi, istui Mari vähän aikaa aivan hiljaa ja kiukussa.
Sapetti niin, että Kustaa puhui sopimattomia eikä vilkaissutkaan
kauniisiin kuppeihin. Sitten muistui mieleen, että Kustaa oli hänen
rakas aviopuolisonsa, jolle hän oli vannonut kuuliaisuutta ja
uskollisuutta, ja hän nielaisi pahan mielensä ja sanoi, ettei se ole
tohtorin syytä että hänen isänsä torppareita kiristää, ehkei se sitä
tiedäkään.

— Kyllä sudenpoika tietää, kuka susi on, sanoi Kustaa. — Siinä se
nyt matkustaa ulkomaille, meidän hiellä ja vaivalla sille tie on
tasoitettu. Antillakin oli paljon parempi lukupää kansakoulussa kuin
tohtorilla. Mutta siellä Antti selkä kyyryssä suotaan kuokkii ja
sunnuntai-iltaisin postillaa lukee, kun ei muita kirjoja ole.

Vaari laski kahvikupin pöydälle:

— Eihän se Vähämäen isännän syytä ole, että maat ja mannut sille
kuuluvat ja että hän omia puoliaan pitää. Kaikkihan me omia puoliamme
pidämme sen kuin voimme.

— Et sinä isä osaa pitää puoliasi. Suuret sudet puoliaan pitävät
heikompiaan vastaan.

Marille tuli kyyneleet silmiin.

— Kuule, Kustaa, tämä on meidän hääpäivämme. Ole nyt edes vähän iloinen.

— Katsos, Mari, minussa on se suuri viha vieläkin ja niin se on monessa
muussakin. Kun me kerran yhteisvoimin sen oikein ison kiven nostamme ja
heitämme, niin Rantalan kallio halkeaa ja monet muutkin kalliot. Susia
minä vihaan, Mari, suuren kiven minä sutta vastaan nostan.

Mutta Mari sanoi:

— Hyviä ihmisiä on paljon enemmän kuin susia.

— Niin on, ja niitä täytyykin puolustaa. Vääryyttä vastaan me kiven
heitämme.

Vaari totesi silloin, että poika ajattelee liikaa, eikä häissä saa
ajatella.

Viinu nauroi:

— Jos ajateltaisiin, niin ei useimmiten häitä tulisikaan.

Onneksi Riikka palasi iloineen ja Heikki oli hankkinut Virtasen Kallen
hanurin kanssa häitä soittamaan. Pelimannin mukana tuli muitakin
ajureita tanssaamaan. Kun kahvit oli juotu, tanssittiin Saarijärven
polskaa ja mentiin piirileikkiä ja Kustaa lauloi "Tammerkosken sillalla
näin heilain ensi kerran", niin että Mari kuiskasi hänelle loistavin
silmin, että kumminkin heidänkin häissään tanssitaan, ja Kustaakin
myhäili.




NÄIN KASVOI TYÖMIEHEN PERHE


Vuosisadan loppupuolella syntyi Marin ja Kustaan ensimmäinen lapsi,
Matti-poika, pienessä hellakakluunihuoneessa tuossa vieraassa
kaupungissa, jossa kaksi nuorta ihmistä, Kustaa ja Mari, olivat
uskaltaneet alkaa elämänsä yhdessä. Vähämäen rehevien rantojen ja
suurten salojen lapset olivat hädän ja sisun ajamina hylänneet maat,
jotka kasvoivat muille, ja metsät, jotka kohisivat niille jotka
omistivat maan, eikä Marin ja Kustaan poika syntynytkään savusaunassa
Vähäjärven rannalla, jonka laineet loiskivat saunan pohjaa vastaan
kuikan huutaessa järven ulapalla. Juuri sitä ajatteli nuori väsynyt
Mari, kun kätilö oli lähtenyt ja hän makasi pienen poikansa kanssa
piharakennuksen huoneessa, josta näkyi vain kivimuuri ja jonne aurinko
ei koskaan katsonut sisään. Marin väsyneistä silmistä vierähti kyynel
poskelle ja siitä kaulalle. Kustaa istui sängyn laidalla:

— Tekeekö kipeätä?

— Eikä tee, sanoi Mari. — Tuli niin ikävä Vähäjärvelle ja metsiin.

— Mitä sinä nyt tällaisia, sanoi Kustaa. — Kaikkea kanssa! Pikku-Matti,
Matti-poika.

Kustaa kosketteli kömpelöllä sormellaan Matin hentoa poskea. Kustaa
oli juuri tullut työstä vaatteet liimassa ja kädet haisivat vielä
höylänlastuille.

— Mene pesemään, sanoi Mari.

Kustaa hymyili. Mari vaati aina puhtautta. Kustaa loiskutti vettä,
mutta kääntyi uudelleen kasvot saippuassa:

— Mutta sellainen mies siitä pojasta pitää tulla, joka ei perään anna.
Marikin Vähämäkeä ajattelee! Täällä sitä ollaan ja eletään ja elämä
tehdään justiin sellaiseksi, ettei tarvitse pojan nälkää nähdä ja
paljain jaloin lumella juoksutella niin kuin sinä ja minä.

— Älä joutavia puhu, sanoi Mari. — Pane puita helliin ja minä viisaan
sitten miten keitetään.

Ja sitten hän hymyili kauniisti Kustaalle ja sanoi, että kyllä sitä
toimeen tullaan ja poika hyvin kasvatetaan, jahka tästä taas pääsee
ylös ja pyykille.

— Juoksen välillä lapselle rintaa antamassa, ja Riikka lupasi katsoa
perään, ettei se huuda.

Kustaa suuttui.

— Vai sillä lailla. Vai taas meinaat pyykille lähteä. Etpäs lähdekään.
Kyllä minä perheen elätän.

Kustaa yrittikin parastaan ainakin sen ajan kun Mari oli vielä
heikkona, ja olihan Marilla kaikin puolin helpompaa niin kauan kuin
oli vain yksi lapsi, mutta sitten uuden vuosisadan alussa tuli vielä
toinen poika, joka kastettiin Arviksi. Lapset syntyivät molemmat
hellakakluunihuoneessa. Kätilö-täti oli auttamassa, ja onneksi lapset
tulivat aina vuorotellen Riikan lasten kanssa, niin että Mari ja
Riikka pääsivät auttamaan toisiaan ensi hätään. Eikä Mari näitten
lapsivuoteitten jälkeen paljon apua tarvinnutkaan. Samoin kuin Mattilan
muori nousi hän jo kolmantena päivänä miehelle puuroa keittämään ja
lasta kylvettämään ja kävi jo parin päivän päästä puodissa ostoksilla.
Olihan sitä vähän vaivoja, mutta kuka niitä muisteli. Eivät olleet
äidit ennenkään niitä muistelleet. Mattilan muori oli kertonut, että
hän viimeisen lapsenpäästön jälkeen illalla jo pirtinlattian pesi
kun aamulla oli pojan maailmaan saattanut. Ja Marille ihmisetkin
olivat olleet ystävällisiä, kaikki naapurit avuliaita. Tohtorinnakin
oli tuonut lapsille myssyjä ja takkeja ja pikkupaitoja, joita hänen
omat lapsensa eivät enää tarvinneet, oli jopa lähettänyt vanhoja
kapuloitakin. Pyykille Marin oli kuitenkin mentävä parin viikon päästä,
eikä tohtorinnalle mikään muu pyykkäri enää kelvannutkaan, niin että
siellä oikein kiukuteltiin kun Marille taas tuli lapsi.

— Eihän niitä nyt noin usein pidä saada, sanoi tohtorinna Marille,
vaikka poikien välillä olikin parin vuoden ero. Eikä tohtorinnaa
myöskään miellyttänyt, että Kustaa luki Työmieslehteä ja kuulemma kävi
"sellaisissa" kokouksissa, jotka juuri olivat tulleet muotiin.

Liisukka-tyttö syntyi Bobrikoffin aikaan, jolloin työväenkin joukossa
alkoi kaikenlaista kahinaa ja Kustaa liittyi Työväen yhdistyksen
jäseneksi. Seinät alkoivat jo vähän pullistua hellakakluunihuoneessa.
Kustaa teki pojille yhteisen pikkusängyn, kun Arvin täytyi
luovuttaa kehtonsa Liisukalle. Marille alkoi pyykinpesu käydä aina
mahdottomammaksi, kun lapsia vilisi hameenliepeissä eikä niitä jaksanut
pyykkituvasta käsin pitää silmällä kun pihalla taapertelivat ja
pyrkivät kadulle karkaamaan. Kun Mari odotti Liisukkaa, hän oli sopinut
Kustaan kanssa, että kaikki hänen tienestinsä pistetään sellaiseen
säästökassaan, jotta olisi jotain tallella huonojen aikojen varalle.
Ymmärsihän toki, että kolmen pienen lapsen kanssa pakosta tulee huonoja
aikoja. Pojat kuluttivat kovasti vaatetta, likasivat itsensä pihalla
ja kylmettyivät, kun kosteasta pyykkituvan höyrystä juoksentelivat
pihalle, ja talvisin palelluttivat varpaansa tai sormensa rikkinäisissä
vanttuissa. Parsimistakin alkoi olla niin paljon, etteivät Marin
nopeat sormet ennättäneet enää iltaisin kaikkea, eivät vaikka
kesäsunnuntaisinkin Ruusavillan takaisessa metsässä käydessä Marilla
aina oli työtä mukana. Nuo kesäsunnuntait olivat kuitenkin Marin
ainoa ilo ja lepo, kun Kustaa kuljetti lapsia omatekoisissa rattaissa
ja Marilla oli kahvipannu ja maitopullot mukana. Seurasaaressa ja
Mustikkamaallakin käytiin, ja Kustaa leikki poikien kanssa kuin lapsi.

Vaikeinta Marille oli aika, jolloin hänen nuorin lapsensa Salli
syntyi 1903. Kustaa oli tuskastunut, sillä tehtaalla oli lakko, niitä
ensimmäisiä isompia ammatillisen ja poliittisen työväenliiton alettua.
Ei Kustaa siihen aikaan vielä paljon ymmärtänyt ammattiyhdistyksiä eikä
sosialismia ollenkaan, mutta sen hän käsitti, että työväki yhdessä on
voima ja kykeni vaatimaan parannuksia elinehtoihinsa. Kun yksimielisiä
oltiin lakossa, niin ensimmäkseen aina voitettiin.

Nyt oli lakko kestänyt jo pari kuukautta ja Marin pyykkärisäästötkin
olivat huvenneet vallan vähiin. Sitä paitsi Marin terveys oli
ruvennut horjahtamaan, ja tohtorinna oli neuvonut, että Marin kaikin
mokomin täytyy yrittää päästä synnytyslaitokselle. Oli kuljettanut
Marin lääkärille ja tämäkin oli ehdottomasti neuvonut Maria tulemaan
synnytyslaitokselle. Maria kauhistutti ajatus minne jättäisi lapset,
mutta Riikka ja naapurinaiset olivat sentään luvanneet pitää hänen
lapsiaan silmällä. Kustaa oli kaikessa hiljaisuudessa ruvennut saamaan
hyväpalkkaista purkaustyötä satamassa, mutta kun siellä tehtiin
ylityötä, ei hän ehtinytkään viemään Maria synnytyslaitokselle.
Ajuri-Heikki oli ollut sattumalta kotona, niin että Mari kumminkin
pääsi sinne ajoissa. Tyttö tuli, ja siinä oli yhtä ja toista vaikeutta,
niin ettei Maria päästetty kotia ennen kuin vasta viikon päästä.
Kustaakin kävi yhtenä iltana siellä katsomassa uutta tulokasta, joka
yritti nauraa isällensä, muttei siinä paljon keskusteltu, kun ei ollut
mitään hyvää puhuttavana eikä lakon lopusta ollut tietoakaan. Kustaa
vakuutti, että lapset olivat tallella ja että Matti piti pienemmistä
huolen, olihan se jo viisivuotias iso poika, mutta Mari oli silti
levoton. Vihdoin tuli Ajuri-Heikki hakemaan Maria kotiin, kun Kustaa ei
itse päässyt satamasta.

Vanha kätilö, sellainen romuluinen, karkea ja töykeä, joka oli jo yhtä
ja toista kokenut työläisnaisia hoitaessaan, antoi lapsen Marin syliin:

— Jaksattekos te edes kantaa sitä lasta, neljän kilon painoinen. Että
pitääkin niitten lasten tulla niin isoiksi.

— Kyllä minä jaksan. Kun siellä on vielä kolme likaisina ja nälkäisinä
kotona odottamassa, niin täytyy jaksaa.

— Tämän täytyy nyt jäädä viimeiseksi. Ei Mari sen enempää jaksa, töin
tuskin selvisi tämänkin tytön. Tohtorikin sanoi aivan vakavasti, ettei
Mari nyt saisi saada enempää lapsia.

Mari sävähti punaiseksi.

— Jumala lapset antaa.

Kätilö, joka yritti peittää hyvää sydäntään töykeyden alle, ei jaksanut
olla sanomatta:

— Miesroikale se on eikä Jumala, ja sille miehelle pitää nyt ilmoittaa
se, mitä tohtori sanoi. Kuuden vuoden sisällä neljä lasta, ja tällainen
heiveröinen kun olet.

Mari nielaisi kyyneleitään ja litisti tuon elävän nyytin tiukemmin
rintaa vastaan.

— No, kun Kustaa tykkää minusta.

Vanha kätilö repäisi oven auki.

— Jos tykkää, niin on lapsia tekemättä.

Mari itki vielä kun luovutti lapsen Heikille ja istuutui rattaille.

— Korea on likka, sanoi Heikki. — Tuestahan oikein mun likkani tulee,
kun se Riikka on tehnyt vain poikia. Ai, ai kun silmänsäkin aukaisi.

— Mitä sinne kotiin kuuluu, kysyi Mari.

— Hyvää sinne kuuluu, sanoi Heikki. — Riikka vehtailee lasten kanssa ja
Arvi on aika rasavilli. Mutta eihän Riikkakaan aina jouda. Jusefiinakin
on joskus tuonut niille pullaa, sanoi tohtorinnan lähettäneen, vaikka
minä luulen, ettei tohtorinna siitä tiedä mitään, kun Jusefiina niitä
esiliinansa alla kantaa. Ja Kustaa on taas töissä, monta muutakin
lakkolaista on päässyt hissukseen satamatöihin. Mutta kovalle se
ottaa, kun sellainen nikkarimies ei ole tottunut säkkejä kantamaan ja
koettaa sitten ylitöissäkin kovasti hankkia. Sanoi minulle, että tuo
sinä Heikki nyt Mari ja lapsi nätisti kotiin kun en itse pääse. Lupasi
sentään tulla illalla heti kun laivalta pääsee.

Mari istuutui hissukseen ja Heikki arvasi että hän itki, mutta mitä
sitä kaikkiin naisten asioihin itsensä sekoittaa, puhui iloisesti vain.

Riikka ja lapset olivat portailla. Riikalla oli vähän paha omatunto,
kun hänen puhtaudenharrastuksensa ei ollut aivan ensiluokkaista. Pojat
huusivat iloisina, mutta pikku Liisukka seisoi sormi suussa ja housut
märkinä hieman vierastellen. Riikka auttoi Marin rattailta ja yritti
ottaa lapsen Heikiltä, mutta Heikki nauroi ja väitti, että kyllä se
tyttö hänen karhunkämmenissäänkin pysyy.

— Eihän se minun kämmeneni ensi kertaa likkoja pitele.

Se oli tunnettu totuus ja Mari nauroi lapset sylissä.

— No lapset, oliko teidän äitiä ikävä? Mitäs sinä poraat, Arvi?

Mutta Arvi itki vaan ja sanoi, että oli ollut niin kauhean ikävä äitiä.

— Eikös Riikka-täti antanutkaan tarpeeksi puuroa?

Matti sanoi Riikkaan vilkaisten, että äidin puuro oli parempaa.

— Joo, joo, sanoi Riikka, sen arvasi. Katsokaas nyt, minkä nuken äiti
teille toi, sellaisen pikkusiskon.

Matti katsoi poispäin.

— En minä tahdo pikkusiskoa.

Arvi toisti:

— Ei tahlo pikkusiskoa.

— Katsos mukuloita, sanoi Heikki, pelkäävät, että pikkusisko vie osan
heidän leivästään.

Mari yritti uudestaan:

— Katso nyt. Matti, miten se nukkuu nätisti.

Mutta Matti sanoi täysin varmasti:

— Ei se ole nätti.

Heikki yritti vieläkin saada Matin ottamaan siskon syliin, mutta Matti
ei tahtonut.

— Vai et sinä vielä tahdo likkoja syliin, sanoi Heikki. — Kyllä tahdot
jahka kasvat.

Polle odotti ja Heikin täytyi mennä, eikä Marilla ollut kahviakaan
tarjottavana Riikalle ja Heikille. Ei muuta kuin kiitokset siitä, että
he olivat pitäneet hänen joukkoaan silmällä. Mari käski lapsiakin
kiittämään. Matti totteli ja sanoi "kiitoksia", mutta Arvi nakkasi
päätään ja sanoi "enkä sano". Pikku Liisukka ei ottanut ollenkaan
osaa keskusteluun, koska äidillä oli tapana torua märistä housuista.
Mari arvasi, miten asianlaita oli, kun otti tyttärensä syliinsä ja
sai likaisen sormen hänen suustaan ja pani sitten toimeen yleisen
puhtaudentarkastuksen. Kauhean näköisiä ne lapset olivat ja nälkä
niitten oli. Mari löysi sentään leipää, voita ja maitoa ja jakoi
edes niitä nälkäiselle joukolle, kun väsytti ja huumasi niin, ettei
jaksanut tehdä tulta helliin ja ruveta keittämään puuroa. Meni
vain pitkäkseen sänkyyn vauvansa viereen. Sitten tuli tohtorinnan
emännöitsijä Jusefiina vauvaa katsomaan, topakka, isoääninen ja
nopeakätinen Jusefiina, jolla oli nenä kallellaan pohjoista kohti ja
karvatupsu toisessa poskessa ja joka ihaili vauvaa ja päivitteli Riikan
olemattomia edesottamuksia lasten puhtauteen nähden, ja teki tulen
helliin ja pani puuropadan kiehumaan ja liikkui Rantasten huoneessa
vähän niin kuin tuulispää, siepaten yhden lapsen sieltä ja toisen
täältä, tarkastellen niiden käsiä ja koettaen housujen kosteuden tilaa.
Mari valitti, että hän oli ollut kovin kipeä tällä kertaa, ja sitten
Jusefiinan tappi aukeni.

— Juu, mutta pitääkös nyt köyhän ihmisen niin paljon lapsia hankkia.
Kustaakin on myötäänsä lakossa ja sitten tehdään lapsia vaan. Sen
minä sanon, että sitten vasta työläisten elämä paranee kun meittiä on
vähemmän. Meittiä on nyt jo liian paljon ja mitä enemmän meittiä on,
sitä vähemmän herrasväki maksaa. Mutta kun meittiä olisi vähemmän niin
tulisivat pokkaamaan, että tule mar sinä Jusefiina meille köksäksi,
niin saat maata silkkipeitteen alla ja juoda kahvetta koko päivän ja
tanssia sekä lauantai-illat että sunnuntait. Mutta meikäläiset eivät
muuta kuin hankkivat omaksi surmakseen lapsia lisää.

— Mitä sille luonnolle mahtaa, sanoi Mari.

— Voi teittiä, ei teillä ole järkeä puolen pennin edestä. Ja
tuollainen Riikka. Sienet noitten lasten päällä kasvavat. Jahkas haen
pyykkituvasta lämmintä vettä. Ja mitä sinä niin aikaisin sairaalasta
pois tulit, puolikuolleen näköisenä.

— Millä se sairaalakaan olisi maksettu. Kustaa on jo kuukauden ollut
lakossa.

— Vai lakossa. Lapsia osaa tehdä ja lakkoilee sitten. Ja millä
se lapsensa elättää. Meidänkin tohtorinna sanoo, että tuollaiset
lakkolaiset pitäisi piestä.

— Voi älä nyt sentään. Kustaahan tahtoo vaan hyvää kaikille ihmisille.

Jusefiina haki paljulla lämmintä vettä. Mari huokaili ja istuutui
paljun viereen ja rupesi tarkastelemaan joukkoaan.

— Tulkaapas tänne, Matti ja Arvi.

— Kyllä isä meidät eilen pesi, sanoi Matti.

— Mutta missä te olette tänään rypeneet?

Arvi virnisteli.

— Me leikkimme possua tuossa ojassa.

Mattikin innostui.

— Kun Arvi oli Rantalan possu, ja minulla oli iso keppi ja minä ajoin
sen ojaan.

— Kuinka te kadulle pääsitte. Ettekös te luvanneet äidille, että
pysytte pihassa.

— Ai, sanoi Matti. — Kun ei muistettu. Muutkin pojat olivat kadulla.

— Ja yksi poika aina lauloi ja mekin laulettiin

"Jusu, Jusu, Jusefiina pihalla se poikii piinaa."

— Voi teittiä, sanoi Mari ja nauroi. — Tulkaas nyt, äiti riisuu teidät.

Mari pesi lapset istuvillaan ja kipeänä. Liisukka huusi ja herätti
pikkuvauvan. Ja huusivat pojatkin, kun heitä hangattiin. Sitten Mari
istui hellin viereen, kohenteli tulta ja keitti vellin lapsille.

Kustaa tuli kotiin, ihaili tytärtään ja toivotti Rantasen likan
tervetulleeksi "Rantasten maailmaan", joka kuulemma oli ollut kolkko
ilman Maria, sellainen lakkolaisten maailma. Mari pani hänet heti
viemään pesupaljun ulos. Kustaa yritti kyllä selittää, että Riikalla
oli niin paljon hommaa, ei tainnut huomatakaan, miten pojille sienet
alkoivat kasvaa kaulalle ja Arvikin pääsi huonoille tavoille, kun ei
ollut peräänkatsojaa.

Sitten Marin täytyi mennä sänkyyn ja Kustaa rupesi huushollaamaan.
Lapset saatiin vihdoin nukkumaan. Liisukkakin tyyntyi äidin vieressä ja
Mari pääsi koskettelemaan sitä polttavinta kysymystä.

— Kuules, Kustaa, milloinkas se lakko loppuu?

— Huomenna on kokous, en tiedä.

— Vieläkö saat työtä satamassa huomenna?

— En tiedä sitäkään, mutta vähän avustusta me saamme tovereilta.

Kustaa sanoi sen "tovereilta" sellaisella turvallisuuden tunteella,
että Maristakin tuntui helpommalta.

— Kyllähän minäkin pyykille menisin, mutta heikottaa vielä niin kovasti
ja minnekä minä tuon kiukkupussin jätän.

— Älä joutavia, kun tuskin jaloillasi pysyt.

— Mutta kauheata se on niille muille lapsille ja naisille, kun te
lakkoilette.

Kustaa istuutui sängynlaidalle.

— Kuule nyt, Mari. Et suinkaan sinä soisi, että minä tovereitani
pettäisin ja yksin työhön menisin.

— Kuinka sinä niin sanot. Enhän minä sitä halua. Muuten vaan tätä
kaikkea hätää ajattelen.

— Kai se hätäkin on kestettävä.

Mari katseli vauvaansa.

— Totta kai se on kestettävä. Minä vaan olen sellainen hätähousu ja
ainahan minulla on ollut piironginlaatikossa sukan sisällä muutama
penni. Mutta nyt kun kaikki on mennyt tässä hädässä, niin tuntuu niin
turvattomalta.

— Voi sinua ja säästöjäsi. Emme me nälkään kuole. Rupean tässä
viraapeliksi timperoimaan huonekaluja, onhan minulla pyykkituvan
portailla tekeillä piironkikin Alasen vävylle. Se on mukava mies ja
lupasi vielä lisääkin työtä. Eikä tästä kerjäämään mennä. On niin
mukavaa, kun sinäkin olet jo kotona.

Kustaa hivuttautui Maria lähemmäksi. Mari säikähti.

— Kuule, Kustaa, oletko sinä vähän ottanut.

— No kun tuossa laivassa tarjosivat. Oletpas sinä tarkka, eihän minusta
ole ottajaksi, kun tässä on vielä neljä nälkäistä nokkaa kotona.

— Onhan sekin edes hyvä. Sanoinhan minä Jusefiinalle, että sinä olet
hyvä mies etkä ryyppymies niin kuin muut miehet. Eikä minun tarvitse
anniskelun edessä seisoa ja odottaa sinua kotiin eikä tehtaan portilla
tilipäivänä.

— Vai meinaat sinä, että minä hyvä mies olen. No täytyyhän minun sitten
hyvä mies olla.

Mari imetti lastansa ja lauloi muille lapsille, jotka vielä äänehtivät,
sitä ikivanhaa Rantasten laulua:

    "Kala oli velessä ja male oli välissä
    ja lule oli lullun lailalla,
    Matti se istui sängyn lailalla
    paljaalla pumpulipailalla."




SITTEN TULI SUURLAKKO


Mari pysähtyi portin viereen ja huusi hiljaa: "Matti, Arvi!" Kukaan
ei vastannut, eikä hän uskaltanut huutaa kovemmin. Ilta oli niin
hiljainen, lempeä, sametinpehmeän pimeä. Kuului askeleita keskellä
katua, jossa ihmiset hiljakseen kulkivat, hiljaista pelokasta
puheensorinaa. Arkipäivä oli mennyt sijoiltaan. Mari nojasi päänsä
portin pieleen ja piti molemmin käsin siitä kiinni aivan kuin
hakeakseen tukea. Koko elämä oli pysähtynyt, tehtaat, junat, ajurit,
kaikki elämän melu. Kadut olivat kuin tyhjiä, valtavia kirkkoja,
joissa ihmisten askeleet kaikuivat. Pyhä yö, siunattu yö. Jotain pyhää
tapahtuu maailmassa, ajatteli Mari. Kyllä lapsetkin kotia löytävät.
Hän kulki pimeässä puolittain kopeloiden kotiin ja sytytti lepattavan
kynttilän pöydälle. Pikkutytöt nukkuivat jo sängyssään. Huoneessa
ei enää ollut paljon jalkatilaa, kun tytötkin saivat oman sänkynsä.
Päivällä sängyt työnnettiin kokoon, jotta pääsisi vähänkin liikkumaan,
mutta illan tullen oli huone melkein pelkkää sänkyä, jossa kuusi
ihmistä hengitti. Kumminkin Marista tuntui turvalliselta kuulla yön
pimeydessä lasten ja Kustaan hengittävän. Hän hymähti itsekseen joskus,
että hänestä oli tullut aivan kuin kanaemo, jonka siipien alle mahtuu
viisi ihmistä.

Kynttilänvalo lepatti, mutta Mari alkoi parsia sukkia. Ei lakon
vuoksi ollut pyykinpesuakaan, niin että parasta oli käyttää aikansa
lasten vaatteiden korjaukseen. Ei ainakaan äiti voinut olla lakossa.
Talossakin oli niin hiljaista, kun kaikki ajurit olivat joko lepäämässä
tai kävelemässä ja Riikka tietysti oli maailmalla asioista selvää
ottamassa. Riikka olikin jo järjestöelämässä mukana ja kävi yhtä
ahkerasti Yrjönkadun Torpassa kuin Kustaakin. Luki Työmies-lehteä
kirjaimesta kirjaimeen ja tiesi kovasti asioista. Eihän Mari ennättänyt
lehtiä lukea, mutta Kustaa sentään puhui kaikesta: että Venäjä oli
hävinnyt sodan ja että vallankumous oli tulossa ja että Pietarissa
kuohui. Ja Kustaa koetti selittää hänelle, mikä se perustuslaki oli,
josta nyt niin kovasti puhuttiin. Maria oikein kadutti, ettei ollut
aikaa lukea lehtiä.

Pojat tulivat kotiin ja tietysti nälissään.

— Arvi, älä syö isän puuroa loppuun. Kun tuo raukka ei ole syönyt siitä
saakka kun aamulla lähti ja koko päivän on kulkenut passissa.

Mutta Matti pyysi vielä vähän voileipääkin.

— Syökää nyt lapset vähän vähemmän, sanoi Mari. — Leipäpuodit ovat
kiinni. Lähtekää siitä nyt maata.

Pojat mutisivat, mutta riisuutuivat ja kiipesivät sänkyynsä. Matti
valitti taas, että Arvi nukkuu aivan keskellä sänkyä.

— Tyrkkää se seinään päin ja katso, ettet itse putoa.

Sitten tuli se ainainen riita, että Arvi veti peitteen omalle
puolelleen.

Mari peitti molemmat pojat huolellisesti, mutta poikia ei nukuttanut.
Matti nousi istumaan sängyssä:

— Äiti, onko keisari nyt pantu viralta ja kenraalikuvernöörikin? Pojat
kertoivat, että kaikki santarmit on tapettu ja kasakat myös.

— Ei ketään ole tapettu.

— Pojat sanovat, että nyt tulee vapaus. Äiti, mikä se vapaus on?

— Kysy isältä, en minä osaa sitä selittää.

— Pojat sanovat, että nyt voi tehdä mitä tahtoo. Ne meinasivat särkeä
ikkunan Hirvosen puodista ja ottaa mitä tahtoivat.

Mari laski säikähtyneenä sukan käsistään.

— Olettekos te hassuja, ei tuo ainakaan vapautta ole. Ei vapaus
sellaista voi olla, että pahaa tehdään. Kun on vapaus, niin saa tehdä
vain hyvää. Mutta kysy isältä.

— Missä isä on?

— Isä on järjestysmiehenä. Ne kulkevat passissa ja katsovat, että
kaikki olisi rauhallista.

Matti veti peitteen Arvilta pois.

— Minkä takia kaikki tehtaat seisovat, ja onnipussit ja junat. Onko se
vapautta?

— Seisovat, kun on lakko ja vallankumous.

Arvi pisti päänsä esille peitteen alta.

— Mikä se vallankumous on?

— En minä osaa selittää, sanoi Mari. — Se on se, kun ei herroja enää
totella.

Matti mietti vähän aikaa, mutta totesi sitten:

— Mutta äitiä ja isää pitää totella.

— Totta kai pitää totella, vaikka ei ketään muuta tottelekaan.

— Se on sitten kummallinen vallankumous, sanoi Matti.

— Hiljaa nyt, sanoi Mari, kun ovelle koputettiin.

Riikka tuli hakemaan kynttilää ja kysäisi samalla, olisiko heillä
leipää. Mari sanoi, että hänellä on taikina nousemassa ja että huomenna
saa. Riikka otti sukankutimen taskustaan ja asettui taloksi.

— Tuo Obolenskikin on kärrätty pois ja kaikki santarmit.

— Kenraalikuvernööri oli lähtenyt sotalaivalle, mahtavatko ne ruveta
kaupunkia ampumaan?

Riikka raapi sukanvartaalla päätään.

— Akat huutavat, että tulee sotaväkeä Pietarista ja meidän miehet
ammutaan.

— Kuinka sinäkin sellaista puhut. Kustaa tietää kaikki. Venäjällä on
vallankumous ja niin pitää meilläkin olla. Työkansan käy nyt hyvin ja
torpatkin otetaan omaksi eikä herroja tarvitse enää pelätä.

— Kuule nyt, siellä joku kävelee, sanoi Riikka.

Se oli Kustaa, ja Riikka livahti omalle puolelleen. Kustaa istuutui
väsyneenä sängyn laidalle.

— Ettäs vihdoinkin tulit. Oletkos sinä raukka yhtään syönyt?

— Saatiinhan me voileipää poliisilaitoksella.

— Onkos mitään uutta?

— Se on nyt sillä lailla, että kaikki junat ja tehtaat seisovat ja
Venäjällä samoin. Kyllä nyt herrat pelkäävät.

Mari valitti:

— Istun tässä yksin lasten kanssa enkä näe mitään enkä saa lapsille
maitoa enkä leipääkään. Rupean tässä vaikka mitä pelkäämään.

Kustaa naurahti leveästi.

— Huomenna avataan maito- ja leipäpuodit, ja mitäs tässä on
pelkäämistä? Kumma kun ne aina pelkäävät, jotka Jumalaan luottavat.
Minä kun luotan ihmisiin, en pelkää yhtään.

— Älä sinä siinä rienaa.

— Mitäs köyhillä on menettämistä. Mutta toista se on herrojen laita.
Siksi ne ovat tulleet niin nöyriksi meikäläisille.

— Tuossa on puuroa, syö nyt.

Kustaa riisui saappaat jalastaan, niin että ne kolahtivat lattiaan.

— Ajatteles, Mari, että me panimme kaikki pyörät seisomaan, me
työmiehet. Että kun me vaan tahdomme, niin seisovat junien ja
onnipussienkin pyörät ja kaikki vauhtipyörät ja kaikki rattaat.
Jopa kellojenkin pyörät kellosepänliikkeessä. Seisahtuu koko elämä.
Työkansakin alkaa nyt ymmärtää, mikä voima sen käsissä on ja että
meittiä on niin paljon.

— Kun vaan osaisitte sitten käyttää sitä voimaa järkevästi.

Kustaa istuutui pöydän viereen ja nosti puurolusikan pystyyn.

— Kyllä opimme kun tulee vapaus. Kyllä hätä sen sanelee. Nyt on
työkansallakin jotain merkitystä. Nyt pyydetään meitä järjestystä
pitämään. Se on nyt sillä tavalla, ettei enää ole poliiseja. Nyt me
vastaamme siitä, että järjestys säilyy, että elämä kulkee eteenpäin ja
ettei rikoksia tapahdu. Ja talolla puhutaan, että nyt kaikki torpatkin
saadaan vapaiksi.

Liisukka äänehti ja Matti pisti päänsä esiin peitteen alta.

— Isä, sanos, mikä se vapaus on.

Mari peitti pojat uudestaan.

— Oletkos sinä hiljaa. Vielä herätät Arvinkin. Huomenna isä selittää.

— Isä tykkää Matista, kun Matti sellaista kyselee. Kaikki sitä kysyvät.
Kyllä se vapaus sellaista on, että mies oikein hengittämään pääsee
niin kuin olisi maailma auki edessämme. Nyt on kansa päättänyt päästä
vapaaksi keisarista ja keisarin senaatista.

Mari laski korjatun sukan pöydälle.

— Siinäkö se kaikki vapaus onkin?

Kustaa löi nyrkin pöytään.

— Niin ne herrat meinaavat, että se vapaus saisi loppua siihen, mutta
meikäläiset sanovat, että vapaus on myös tasa-arvoisuutta ja veljeyttä
kaikkien ihmisten välillä ja että me työmiehet olemme nyt tasa-arvoisia
herrojen kanssa ja että meille on vapaus antanut ihmisoikeuksia.
Niin Kurikan Matti puhui Rautatientorilla, ja Valpaskin puhui. Ja
Tampereelta tuli punainen juna punainen julistus mukana, että nyt irti
tsaarinvallasta ja että nyt me itse hoidamme täällä asiamme.

Matti sanoi, ettei hän sitä vielä oikein ymmärrä. Kustaa nauroi.

— Pikkuinenhan sinä vielä olet.

Mari kertoi hieman peloissaan, että tohtorinna oli lähettänyt jauhoja,
niin että hän voi huomenna leipoa, mutta ettei hän kehdannut Riikalle
sanoa sitä. Kustaa synkistyi.

— Emme me niitten jauhojen tarpeessa ole.

— Hyväähän ne meinaavat, sanoi Mari.

— Pelkäävät, virkkoi Kustaa.

Sitten hän hieman kuin häveten kertoi, että heillä oli ollut kaartin
kokous ja että hänkin oli siinä vähän niin kuin esiintynyt ja puhunut
työväen vaatimuksista. Ja se oli nyt sillä tavalla, että oikein
käsiäkin hänelle oli taputettu. Mari kyyneltyi.

— Vai puhuitko sinä!

— Ja jos totta puhun, niin valitsivat minut osaston
varapuheenjohtajaksi.

Sitten taas koputettiin ovelle ja Ajuri-Heikki tuli valittamaan, että
hänen Pollensa tallissa söi eikä tuloja ollut penniäkään. Pollelta
kohta loppuu heinät, mutta vuokra kumminkin juoksee.

— Älä voihki, sanoi Kustaa. — Kun koko maailma uusitaan, niin totta kai
sinun Pollellesikin kauroja löytyy.

Heikki oli epäilevällä kannalla. Osasivatko he tehdä paremman maailman?
Hänkin oli kuunnellut Matti Kurikkaa, joka oli luvannut yhtä ja toista
— mutta ainahan niitä köyhiä on petetty, lisäsi Heikki.

— Kun köyhät voivottelevat vain hevosenheinistä ja kauroista, eivätkä
näe mitä maailmassa on tekeillä. Eikä se sunkaan kohdaltasi pahemmaksi
voi tulla.

Sen Heikkikin myönsi. Penniäkään ei ollut säästössä, ja jos Polle
kuolla kupsahtaa, niin mistäs uuden hevosenkaan saa. Eikä ollut varaa
uutta kuomuakaan ostaa. Ylioppilaatkin olivat tulleet köyhemmiksi
eivätkä ajaneet enää niin paljon kuin ennen.

— Näes nyt, sanoi Kustaa, ei auta muu kuin odottaa, että maailma
paranisi, ja paraneehan se, jos työkansa itse rupeaa hoitamaan maailmaa
sellaiseksi kuin sen meidän mielestämme pitäisi olla. Tule sinä Heikki
mukaan huomenna passiin Kockin kaartiin. Kyllä Kocki huolen pitää
miehistään ja Riikka hevosesta.

Kustaan ja Marin huoneesta tuli sinä iltana koko talon keskus.
Jusefiinakin pyörähti siihen kuin tuulispää valittamaan maailman
loppua, kun tori oli tyhjänä ja puoditkin kiinni. Mutta kun hän näki
Heikin, sanoi hän että tohtori oli pyytänyt Heikkiä kyyditsemään hänet
Malmille aamulla aikaisin, kun ei ketään vielä ollut liikkeellä, heillä
oli kuulemma sieltä luvassa lihaa ja maitoa. Heikki sanoi komeasti:

— Ei tämä setä lähde liikkeelle kavereitaan pettämään. Järvis-Heikin
rattaat pysyvät pihalla niin kuin muittenkin. Kun on lakko niin olkoon
lakko.

Kustaa nauroi, mutta Jusefiina suuttui:

— Mitä se teille kuuluu, kuka hallitsee ja kuka ei, mutta kun
Pietarissa mellastetaan, niin pitää täälläkin.

— Ei täällä mellasteta, sanoi Kustaa. — Hissukseen täällä ollaan.

Jusefiina huusi, että hän oli jo aamulla pakannut tavaransa ja
ilmoittanut tohtorinnalle, että hän rupeaa jalkaisin menemään
Sääksmäelle päin kun sotalaivat ampuvat mäsäksi koko kaupungin. Kustaa
suuttui.

— Ei tällaisia juttuja saa levittää. Tuollaisesta puheesta pääsee
vastaamaan. Vai Jusefiina täällä kauhua levittää. Tuollaiset pitää
teljetä poliisikamariin.

Jusefiina huusi, ettei hän viitsikään puhua tuollaisten kanssa.
Yläkerran rouva oli sanonut, että Obolenski on luvannut ampua kaikki
mäsäksi, jolleivät ihmiset mene työhön, ja kasakat tulevat ja
piiskaavat heidät siihen paikkaan. Kustaa koveni.

— Parasta, että Jusefiina lähtee ajoissa täältä, taikka muuten minä
vien Jusefiinan kamarille ja sen yläkerran rouvan vielä päälle
päätteeksi.

— Rosvoja on maailma täynnä. Sääksmäelle minä menen. Saat nähdä,
Kustaa, että sinut vielä piiskataan niin että tuntuu.

Kun Kustaa sanoi pontevasti "ulos", niin Jusefiina paukautti oven
kiinni perässään.

— Minkä sille voi, sanoi Heikki, — Koko piha on tällaista täynnä.

Kustaa tuijotti eteensä.

— Tyhmiä me ollaan. Sitä varten herroilla on valta meidän ylitse, kun
tyhmiä ollaan. Tällainen pasuuna kuin Jusefiina, jonka puheilla ei ole
päätä eikä häntää, paasaa vaan ja muut akat perässä.

Taas koputettiin ovelle ja siellä seisoi itse tohtorinna. Silloin
Heikki livisti huomaamatta. Tohtorinna tuli kuulustamaan, mitä
Kustaa tietää, kun oli kuullut, että Kustaan piti olla siellä
poliisilaitoksella oikein päällysmiehenä.

— Mitäs päällysmiehenä, järjestystähän me vähän siellä ylläpidämme, kun
ei ole niitä kasakoitakaan enää.

— Onko se totta, että keisari on vangittu, tietääkö Kustaa?

— En minä tiedä. Puhuvat sellaista. Ei kai tohtorinna keisaria surisi.

— No enhän minä, mutta kun nyt kaikki on niin sekavaa.

— Kuinka niin sekavaa? Kyllä kansa ilman keisariakin osaa toimeen
tulla. Vai eikös se tohtorinnan mielestä osaakaan?

Tohtorinna istuutui Marin tarjoamalle tuolille.

— Kyllä kai, mutta...

Kustaa jatkoi:

— Nyt on vallankumous. Keisarin valta on nyt kumottu.

— Onko kenraalikuvernööri vangittu?

— Mitä sitä turhaan vangitsisi, sanoi Kustaa leveästi, — karkuun se on
lähtenyt sotalaivalle.

— Eihän se ollut hullumpi kenraalikuvernööri, parempi kumminkin kuin
Bobrikoff.

Kustaa naurahti.

— No sitäkös porvaristo nyt suree.

Mari istui kuin nuppineuloilla.

— Voi Kustaa.

Tohtorinna naputteli hermostuneesti pöytään.

— Onhan se vähän hermostuttavaa. Kuka meitä nyt hallitsee?

Kustaa kävi vielä leveämmäksi.

— Kansa hallitsee. Katsokaas, kuinka hiljaista on kaduilla. Ei ole
murhia eikä ryöstöjä eikä muita rikoksia, eikä väkivaltaa, kun kaikki
odottavat, että tässä köyhienkin elämä paranee.

— Mieheni oli Suomalaisen puolueen kokouksessa, jossa myöskin
päätettiin, että nyt täytyy kansan hallita itseään.

— Ja irti Venäjästä, me emme enää tsaaria tarvitse. Viekää terveisiä
tohtorille, ettei enää tarvitse kuunnella keisarin senaattia eikä
kenraalikuvernööriä.

Tohtorinna sanoi, ettei tohtori ole ollut sellaisessa mukana ja että
hän tuli vain kysymään Kustaalta, milloin lakko mahtaa loppua. Kustaa
sanoi vakavasti:

— Ei lakko lopu ennen kuin kaikki kansan vaatimukset on täytetty.

Tohtorinna pisteli:

— Tietääkö kansa itsekään, mitä se vaatii?

Silloin Kustaa ensi kertaa julisti ohjelmansa:

— Maata ja leipää mekin vaadimme niin kuin Venäjän työmiehet. Maata
torppareille ja parempia palkkoja ja inhimillistä työaikaa. Kahdeksan
tunnin työpäivä tehtaisiin, enkä minä kaikkia tiedä, mutta sitä me
vaadimme, että sama leipä meilläkin täytyy olla kuin herroilla.
Samanlaisia ihmisiä olemme.

— Kun vain riittäisi kaikille. Niin ettei oikeastaan ole tietoa,
milloin tämä lakko loppuu? Se käy niin hermoille.

— Mutta meidän hermoille se ei käy ollenkaan. Meillä on suuri pyhä ja
sunnuntai, mutta teillä on sunnuntai aina, tohtorinna. Siksi teitä kai
pelottaa.

Mari ei enää kestänyt.

— Älä nyt. Kyllä tohtorinnalla on aina paljon työtä ja hommaa lastensa
kanssa.

Tohtorinna sanoi hyvää yötä ja pyysi tulemaan sanomaan heillekin, jos
jotain kuuluu.

— Pelkäävät, sanoi Kustaa kun tohtorinna lähti.

— Kuinka sinä olit niin kolkko! Tohtorinnahan on aina ollut niin
ystävällinen meille.

— Ja teettää sinulla kaksitoistatuntisia päiviä pyykkituvassa, kun sinä
olet hänen mielestään sellaista erikoista ihmislajia, joka on luotu
työtä tekemään.

— No ne ovat tottuneet teettämään toisilla.

— Mutta nyt se lakkaa, sanoi Kustaa. — Ajattelepas Mari, että me
panimme pyörät seisomaan. Siellä ne nyt nöyrästi juoksentelevat
luonamme ja kysyvät, että milloinkas me suvaitsemme lopettaa lakon.
Tuo rohvessori Danielssonkin kävi tänään kumartelemassa Kockia. Katsos
Mari, kun minä nyt kuulun siihen puolueeseen, sosialidemokraattiseksi
sitä kutsutaan, se on sellainen työväen oma puolue, joka ajaa työmiehen
asiaa isäntiä vastaan. Äänioikeutta me vaadimme ja säätyjä pois, niin
että työmiehetkin pääsevät maan asioita ajamaan.




MIEHET OVAT MIEHIÄ


Kustaa tuli työstä yhtä aikaa tohtorin kanssa. Miehet tapasivat kadun
päässä ja kulkivat yhdessä kotiin. Tohtori oli kovin hyvällä päällä.

— No, suurlakko on ollut ja mennyt ja kaikki alkaa taas tulla
raiteilleen. Kuulemma kaupungin herrat ovat jo myöntäneet rahatkin
Kockin järjestyskaartille.

— Punakaartiksi meitä kutsutaan, sanoi Kustaa. — Niin, myönsivät rahat,
joiden piti olla meille palkkiona hyvästä työstä ja järjestyksen
ylläpidosta. Sanotaan, että kaarti on tehnyt tehtävänsä, ja herrat
meinaavat, että kaarti saa mennä.

— Totta kai, sanoi tohtori.

— Kuulkaa nyt, tohtori, me saimme päivärahamme ja seisoimme suu
ammollaan. Oliko tässä nyt kaikki. Äsken me vielä hallitsimme Helsingin
kaupunkia ja nyt sanottiin, että lähtekää pois vaan työhön, ja meidän
sijallemme tulevat taas poliisit.

— Mutta tulihan suuri muutos, kun vanha hyvä poliisimestari Gordie
tuli johtoon, ja pidettiinhän teille puhe. Nyt on asia niin, että me
perustuslailliset olemme hieman niin kuin voitolla keisaria vastaan
niin täällä kuin Venäjälläkin ja suomettarelaiset hiiviskelevät hiljaa
ja nuoleskelevat haavojaan. Me perustuslailliset ja aktivistit ja
passiivisen vastarinnan miehet olimme kaikki oikeassa.

— Vai niin, sanoi Kustaa. — Keisari antaa yhdellä kädellä ja vie taas
toisella.

Kustaa pysähtyi ja raapi katua ensin yhdellä jalalla ja sitten
toisella, sanoi jonkun pahan sanan ja laukaisi sitten:

— Kai se sentään on varminta pitää se oma kaarti voimassa, jos niin
kuin sattuisi joskus tarvitsemaan. Kun tohtori nyt sanoo, että
vapaus on tullut, niin se ei ole kuin se perustuslaillisten vapaus,
ja kuinka sen tasa-arvoisuuden ja veljeyden on käynyt? Ja pitääkö
meidän nyt jatkaa työtä tehtaalla samalla palkalla ja yhtä pitkällä
päivällä niin kuin ei mitään olisi tapahtunut? Kyllä se Työmies-lehti
kuitenkin oikein viisaa, ettei työmiehelle paljon liiennytkään siitä
suurlakosta, eikä lopettajaisissakaan puhuttu mitään kahdeksan tunnin
työpäivästä.

Tohtori jatkoi matkaansa, niin että Kustaankin oli taas kuljettava
mukana.

— Mutta saatiinhan sentään eduskuntauudistus lävitse säätyeduskunnassa
ja saatiin lävitse yleinen äänioikeus ja yksikamarinen eduskunta.

Kustaa ei kehdannut kysyä tohtorilta, mikä se yksikamarinen oli, mutta
oli sanonut:

— Tietäähän sen mitä siitä tulee, jos kahdessa kamarissa puhutaan.

Monta vuotta myöhemmin oli Arvi kertonut Kustaalle, että
ylioppilasihmisetkin sosialistisessa ylioppilasyhdistyksessä olivat
kysyneet toisiltaan, mikä ero on yksikamarisella ja kaksikamarisella.
Silloin joku maisteri oli sanonut, että menkääpäs kysymään työmies
Rantaselta. Kyllä mar se Rantaselle selvää on, että mitä enemmän
kamareita, sitä sotkuisemmaksi se tulee. Mutta kun yhdessä kamarissa
vaan päätetään, niin saadaan heti lopullinen päätös. Ja ylioppilaat
olivat punastuneet ja sanoneet, että kai Rantasilla on se oikea vaisto,
se köyhälistön oma valtiollinen vaisto. Ja kai ne oikeassa ovat.

Torpalla oli Valppaan juttutupa päässyt alkuun ja Kustaa Rantanenkin
joutui vanhempien toverien kanssa sen liepeille. Siellä sitten
selvitettiin sitä vakaumusta, että sellainen eduskunta missä
työväki itse on mukana, panee kaikki asiat paikoilleen ja korjaa
elämänjärjestyksen. Mutta sitten Venäjällä keisari hajotti duuman, tuon
Venäjän ensimmäisen kansaneduskunnan, joka oli valittu niin suurin
toivein ja josta juttutuvassakin puhuttiin, että se oli niin koree
niin koree, kun siellä oli bashkiirit ja puolalaiset, valkovenäläiset,
latvialaiset ja liettualaiset, kaikki kansallispuvuissaan ja kaikki
hyvässä sovussa ja kaikki tsaarin ja sen käskyläisten syntejä ja
edesottamuksia arvostelemassa. Sellaisen ihanan eduskunnan tsaari
hajotti sotaväkensä kanssa! Siitä Kustaakin vakuuttui, että ennen kuin
kansa ja eduskunta voivat jotakin saada aikaan, niin kyllä Venäjän
täytyy poistaa tuo keisari ja sen pajarit, ja että se on niin kuin
pääasia ja ensimmäinen asia, josta elämisen paranemisen täytyy alkaa.

Kerran taas tavatessa pihalla Kustaa selitti tämän tohtorillekin, joka
ihan pelästyi.

— Kas tohtori, sanoi Kustaa, kun se nikkarin työ on sellaista
kaivertamista ja leikkelemistä, niin siinä kerkiää itsekseen kovasti
miettiä. Ja kun minä nyt sitä kaikkea olen miettinyt, niin sitä tulee
siihen käsitykseen, että keisari täytyy saada Venäjältä pois. Sitten se
oikea vallankumous lähtee alkuun.

Tohtorin mielestä keisarin valtaa pitäisi rajoittaa perustuslailla,
mutta Kustaa sanoi, ettei muuta kuin pois vaan.

Ne olivat sentään kauheita puheita siihen aikaan, niin että tohtori
katsoi ympärilleen ja käski Kustaankin hiljentämään ääntänsä. Kustaa
sanoi, ettei siitä mitään tule jos aina täytyy vain kuiskia.

Sitten alkoikin kapina keisaria vastaan Viaporissa ja Kronstadtissa
ja Mustalla merellä. Rantasen Kustaakin oli Torpalla kokouksessa,
jossa päätettiin, lähteekö Suomen työväki mukaan avustamaan Venäjän
vallankumousta. Kustaa päätti, että kyllä niitä venäläisiä tovereita
pitää auttaa. Ja se Västinki on otettava vallankumouksellisten käsiin,
saatikka kun venäläiset soltutkin lupasivat sitten antaa Västingin
Suomen haltuun ja tehdä Suomesta itsenäisen. Ja niin sitten tapahtui,
että Kustaa kokouksessa Torpan pihalla huusi "alas" Eetu Salmille ja
Tatu Tainiolle ja oli mukana päättämässä, että Suomenkin työväen tulisi
avustaa Venäjän vallankumousta ja julistaa suurlakko Helsingissä. Näin
se uusi suurlakko syntyi kesällä 1906, kuumina heinäkuun päivinä.

Kustaa heilui siinä mukana, mutta Mari mutisi Riikalle:

— Voi kun sitä väsyy niihin lakkoihin.

Olihan niitä suuria ja pieniä jo ollut viime vuosina ja Kustaa oli niin
usein mukana.

— Aina vaatimassa parannuksia tähän elämään, sanoi Riikka.

— Ihme kun se työssä kumminkin menestyy. Kiukussa ne isännät sille
ovat, mutta kun se on niin kova työmies ja kätevä mööpeleitä tekemään
ja aina kovasti työssä lakon loputtua, niin sille annetaan aina
anteeksi.

Riikka katseli pikkupoikien perään ikkunasta.

— Kyllä Kustaa on reilu ja luotettava, suuton ja sanaton. Toista se on
Heikin, josta ei tiedä, missä se keikkuu tuon Pollensa kanssa.

Mari valitti tällä kertaa kaikesta. Herrasväki oli maalla, ei ollut
pyykinpesuakaan, ja niin hän oli ruvennut lakaisemaan katuja, kun
talonmies oli lomalla. Oli kapina ja ammuntaa Viaporista, puodit
kiinni, eikä ollut leipää ja kaikki oli tuskallista.

— Kuusi nälkäistä suuta odottaa leipää, eikä torilla ollut
silakoitakaan.

— Ei siellä torilla ole muuta kuin sotaa. Kuule, taas ampuvat
Viaporista. Minä sain aika iskun päähäni, kun eilen se ruutikellari
räjähti.

— Niitä lakkoja! Olihan meillä jo hieman mukavampaa kun Kustaa pääsi
mestarin apulaiseksi, mutta silloin aloittivat lakon ja viimeiset
kolikot menivät siihen. Ja nyt on taas lakko ja Viaporissa paukkuu.

— Kyllä nyt keisari saa kyytiä. Kaikki pääsaaret ovat
vallankumouksellisten käsissä. Kun Venäjällä selkiää, niin kyllä
meilläkin.

Mari huokasi.

— Minä näin yöllä niin hirveää unta, aivan kuin olisin jäänyt korpeen
lasteni kanssa mustia marjoja poimimaan valkoisilta mättäiltä, jotka
olivat kuin hautoja. Heräsin siihen, että itkin peitteennurkkaan.

Riikka vaikeni, ammuntaa vain jatkui. Mari itki.

— Voi niitä ihmisraukkoja, minä en kestä tuollaista verenvuodatusta.
Eivät ihmiset saa tappaa toisiaan.

— Vähänkös keisari on vuodattanut verta ja ihmisiä hirtättänyt. Ei
Venäjän kansakaan enää jaksa kärsiä.

Riikka lähti. Lapset hyökkäsivät sisään nälissään. Olivat olleet sotaa
katsomassa Kaivopuiston valleilla yhdessä tohtorin pojan kanssa.
Samalla tuli Kustaa.

— Tohtorin täti lähetti katsomaan, joko sotalaivat tulevat.

Kustaa tukisti poikia.

— Kas sodankatsojia.

Pojat saivat leipäpalasensa ja juoksivat taas pihalle.

Kustaa ravisti Marin olkapäätä.

— Voi Mari kun on jännittävää. Nyt on koko Venäjällä kansa noussut.
Äsken meni kaksi venäläistä sotilasta ohitse ja sanoivat "trastui,
tavarits" ja minä annoin kättä ja sanoin "toveri, soldat". Jos
vallankumous voittaa, niin tulee vapaus Suomellekin. Kuule nyt, kuinka
ampuvat.

Mari oli onneton.

— Kun nyt suurlakon julistivat herroja vastaan, niin ehkeivät enää ota
sinua työhön.

— Ei sitä ole ennenkään pelätty. Kyllä työtä tulee kun maailma
uusiintuu. Oikein sormiani syhyy kun ajattelen, että venäläiset
siellä nyt taistelevat meidänkin vapauden puolesta. Kyllä venäläiset
vallankumoukselliset meidät vapaiksi päästävät Venäjän yhteydestä.
Muistatkos, kun Mäkelinin punainen juna tuli Tampereelta ja
julistettiin, että irti Venäjästä. Niin, irti sitä pitäisi päästä,
mutta keisarilla on vielä voimat tallella ja tapattaa niitä, jotka
tahtovat hyvää Venäjän kansalle.

— Varmasti teidän vielä hullusti käy, jos herroja vastaan lakkoilette.
Tohtorinna sanoi, että mitä se meille kuuluu jos venäläiset keskenään
tappelevat, ettei suomalaisten pitäisi tehdä mitään, vaan antaa
venäläisten tapella.

Kustaa nauroi.

— Vai sellaisia sinulle puhutaan. Sitä naisten järkeä.

Silloin kuului pihalta huutoa, kun joku poika oli lyönyt Sallia.

Mari syöksyi ulos eikä huomannut, että Virtasen Kalle tuli
puhuttelemaan Kustaata ja ilmoitti, että kaarti kokoontuu Alppilaan ja
että pitäisi lähteä sinne Hakaniemen suuntaan. Kustaa raapi päätään.

— Älä vaan sano Marille, kun se pelkää paukuntaa.

Kalle ajatteli, että hänen Taavansa ei ollut sanonut muuta kuin
"ole mieheksi", vaikkei tosin Taavalla ollut neljää kakaraa hameen
liepeissä. Kalle sanoi, että ehkä Kustaan olisi parempi jäädä kotiin
niitten kakarain vuoksi. Kustaa melkein suutahti.

— Älä puhu joutavia. Lastemme tulevaisuuden vuoksi me kaartiin mennään.

Mari toi itkevän Sallin sylissään sisään.

— Anna sinä Kustaa, sille pojalle selkään. Aina tallaavat pikku Sallia.

Virtanen oli livistänyt ulos, mutta Mari huomasi sen.

— Mitä se Virtanen täällä kävi?

— Muuten vain! Jahka minä vähän tuota Arvia kovistan. Pane sinä Mari
kahvipannu tulelle. Minä menen Hakaniemestä vehnästä hakemaan, kun
siellä kuuluu olevan leipurinpuoti auki.

Mari hätääntyi.

— Kustaa älä mene, minä näin niin hirveätä unta yöllä.

— Kyllä minä sinun porusi kuulin. Mitä sinä nyt sellaista. Eihän tässä
hullummin käy. Jos kansa voittaa, niin kaikki kenraalikuvernöörit
ajetaan täältäkin pois. Ja kyllä kansa voittaa, kun kaikki sotilaat
on suljettu kasarmeihin ja upseerit pelkäävät laskea niitä kaduille,
ja tykkien lukot on poistettu. Mitä se kourallinen upseereitakaan
sotilaita vastaan voi. Kyllä meidänkin pitäisi mennä mukaan siihen
leikkiin.

— Mitä sinä puhut. Mitä se meille kuuluu? Älä sinä mene, Kustaa.

— Ajattele, jos kaikki muutkin naiset sanoisivat, että älä mene, älä
tee mitään. Sitten ei kukaan koskaan tekisi mitään ja elämä jatkuisi
samanlaisena köyhänä päivästä päivään ja isoisästä lapsenlapsiin.

Mari itki.

— Kas kun tulinkaan kieltäneeksi, nythän sinä menet kiusalla.

— Voi sinua. Kaikkein tärkeintähän elämällemme on, että kansa voittaa
Venäjällä. Olethan sinä muuten järkevä ihminen, mikäs sinuun on mennyt?

— Meidän elämämme on aina niin rauhatonta. Minua oikein kiduttaa, että
minne me jäämme, jos sinä menetät työpaikkasi.

Kustaa taputti Maria olkapäälle ja hymyili.

— No sitten sinä elätät minutkin. Ei pidä pelätä. Pane nyt vaan
kahvipannu tulelle. Minä käyn Hakaniemessä vehnästä hakemassa.

Kustaa lähti ja silitteli mennessään tyttärensä pellavapäätä.

— Isä antaa selkään pahoille pojille.

Mari mietti vähän ja juoksi sitten ikkunaan:

— Kustaa! Herra Jumala, siinä se nyt menee portista. Miksi minä nyt
niin hermostuin? Kustaa! Ei se enää kuulekaan. Ehkä se tuo vehnästä
jahka minä panen kahvipannun tulelle.

Riikka tuli takaisin ja ihmetteli, kun Kustaa lähti.

— Kas kun päästit sen. Miehet kuulemma kokoontuvat kaartiin ja lähtevät
Viaporiin. Heikki oli puhunut talonmiehelle.

Marin tuli hirveä hätä. Hän huusi lapsiaan ja käski niiden mennä
isän perässä sanomaan, että äiti pyytää ja rukoilee, että hän tulisi
takaisin kotiin.

— Jos minä ajattelen niitä ihmisraukkoja, jotka ehkä verissään
makaavat...

— Kustaa sanoi, ettei ilman taistelua kansa mitään saa.

— Taisteluja ja lakkoja. Aina rauhattomuutta ja levottomuutta.

— Se on se työläisen elämä pelkkää taistelua ja levottomuutta. Tänään
on leipää, huomenna ei ole.

— Kyllä maalla torpassa oli varmempaa kun leipä sentään kasvoi. Vaikka
epävarmuuttahan siinäkin oli, kun isäntä saattoi häätää milloin halusi.
Mutta täällä sitä on maailmanmarkkinoilla, Sandvikin tehtaat suljettiin
ja kirvesmiehet saivat lähteä, ei ollut markkinoita muka.

— Markkinoita. Hirveitä voittoja vaan kiskovat eivätkä myy halvemmalla.
Mieluummin ottavat leivät pois työläiseltä.

— Niin se on, Riikka. Minusta tuntuu, että meidän naistenkin pitäisi
luottaa vain omiin käsiin. Sen kun itse tekee työtä, niin tietää että
saa leipää lapsille. Ei miehiin nykyisin voi luottaa, kun ne aina
reistailevat. Kustaakin on niin ylpeä. Ei herrojen edessä saa olla niin
ylpeä. Mattilan vaari aina sanoi, että pidä suusi kiinni niin pysyy
selkäsi terveenä.

Lapset juoksivat sisään ja Matti huusi, ettei isää enää löydy. Kaikki
pojat olivat kertoneet, että miehet menevät Alppilaan kaartiin ja
kapteeni Kocki vie ne Viaporiin tappelemaan.

— Isästäkin tulee solttu, oikea kaartilainen. Pom, pom, pom, ampu tulee!

Mari oli kauhistunut.

— Kustaa lupasi tulla takaisin ja tuoda vehnästä, ja kumminkin lähti
muitten kanssa! Ja nyt hän menee tappelemaan Viaporiin. Voi voi,
lapset. Juoskaa Alppilaan ja sanokaa, ettei isä saa lähteä. Vaikka
juoksisin itse.

Mutta Riikka ei päästänyt lapsia lähtemään. Riikka käski ajatella, että
siellä ovat kaikki miehet. Millaista se nyt olisi, jos lapset tulisivat
sinne ruinaamaan, että Kustaa tulisi pois ja pettäisi toverinsa. Ei
sellaista saisi tehdä, ja Kustaakin varmasti suuttuisi. Mari tiuskaisi:

— Hyvä, että sinun miehesi on kotona.

Riikka ei ollut varma siitäkään.

— Anna miesten mennä sinne minne mieli tekee.

— Mihin minä joudun lasteni kanssa? Herra Jumala, lapset, menkää nyt.

Matti sanoi, että he menevät valleille katsomaan, mutta Mari käski
heitä yhä vielä Alppilaan rukoilemaan isää. Silloin Riikka sanoi niin
pontevasti, että lapsetkin ymmärsivät:

— Kuule Mari, on sellaisiakin miehiä, jotka kaiken ansionsa kapakkaan
kantavat, ja naisia, jotka niitten perässä juoksevat ja rukoilevat,
että tule vaan kotia. Sorvari Pakkasen perässä juoksevat lapset ja
huutavat "tule isä kotiin, älä mene juomaan". Mutta sinun miehesi on
miesten mies. Jos hän katsoo oikeaksi mennä Viaporiin, niin älä lähetä
lapsia häntä pois hakemaan.

Mari nyyhkytti.

— Mitä minä teen? Eihän Kustaa ole koskaan ottanut, ja kaiken ansionsa
on aina kotiin tuonut ja aina ollut hyvä lapsille.

Mari rukoili, että hyvä Jumala pelastaisi Kustaan ja muut miehet, ettei
Kustaa saisi ampua ja tappaa muita ihmisiä, vaikka olisivatkin keisarin
miehiä ja upseereita. Mutta Riikka oli kova ja sanoi:

— Kyllä minä mieluummin rukoilisin, että Jumala antaisi Kustaan voittaa
ja vapauden tulla.

Mari ei jaksanut ajatella muita kuin Kustaata. Mari käski lapsiakin
rukoilemaan äidin kanssa, että isä tulisi takaisin. Riikka oli vihainen
ja kielsi pelottamasta lapsia.

— En minä pelota, mutta en minä voi olla rukoilematta.

— Rukoile sitten, jos se helpottaa.

Mari rukoili lasten kanssa "Isä meidän" ja että Kaikkivaltias auttaisi
isän taas kotiin. Mutta Jumala ei sattunut olemaan kotona eikä kuullut
nöyrän naisen rukousta.




ISÄ ON KOTONA


Aika kului ja vuodet vierivät. Monien vuosien päästä, kun Arvi oli
vierailla mailla, kertoi hän vaimolleen siitä ajasta.

— Kuusi vuotta isä oli Kakolassa, nikkaroi ja höyläsi. Nikkaroi ja
ajatteli ja oppi koputtelemaan salakielellä seinille. Lueskeli ja
kuulemma sai oppiakin. Olihan joukossa sellaisiakin, jotka opettivat
toisia. Raskaat olivat ne vuodet isälle vankilassa, mutta eivät ne
olleet helppoja vankilan ulkopuolellakaan. Vallankumouksen aalto oli
niin Venäjällä kuin Suomessakin hävinnyt. Keisarin valtaistuin oli
tanakasti paikoillaan, tai ei se nyt ihan tanakastikaan ollut, siellä
täällä pitkin valtakuntaa paukkui, mutta suuret vallankumoukselliset
voimat olivat maanpaossa. Sosialistiset sanomalehdet joko
lakkautettuina tai viettämässä hiljaiseloa Venäjällä. Tuli yksi duuma,
tuli toinen ja tuli kolmas duuma ja taantumus nieli ne. Perustuslakia
säätävä kansalliskokous Venäjällä oli häipynyt unelma. Venäjällä
hallitukset tulivat ja menivät ja Suomessa keisarin käskyläiset
muodostivat lopulta sellaisen hallituksen, joka ei suomeakaan osannut.
Työväki hääri eduskunnan ympäri tuloksettomasti, torpparit odottivat
lakia jota ei tullut, elämä alkoi laahaantua ja lamaantua. Siellä oli
pikkulakkoja ja järjestöt sentään kasvoivat ja vahvistuivat. Niitten
johtajat alkoivat lukea Marxia, perustivat perheitä, järjestöjen
virkailijat saivat säännöllisesti palkkaa, ostivat pikku osakkeita tai
vaatimattomia huviloita. Alkoi muodostua työväen johtava virkamiehistö,
sellainen pikkuelämään tyytynyt, hieman itsetyytyväinenkin
pikkujohtajisto, jolla kuitenkin oli työväen järjestövoima takanaan ja
joka sillä saavutti yhteiskunnallisen aseman.

Emme me siihen aikaan luonnollisesti mitään sellaisesta tienneet.
Kun isä oli poissa, ei äitikään päässyt kovin paljon ottamaan osaa
järjestöelämään, kun piti ylläpitää perhettä siksi kunnes me pojat
jo rupesimme hankkimaan ja vähän auttamaan äitiä. Mutta vappuna äiti
aina otti meidät kulkueeseen ja me marssimme pesijäinosaston mukana
ja lauloimme ja ajattelimme isäämme Kakolassa. Kuulemma oli isäkin
meittiä silloin ajatellut yhtä paljon kuin jouluna. Äidillä oli siihen
aikaan vielä niin kirkas ääni, hänhän oli vanhaa laulajasukua, Mattilan
tyttärien mukana Helka-virsiä laulanut, ja muistan miten äidin kirkas
ääni soi ylinnä:

    Ei muuta johtajaa ei luojaa
    kuin kansa kaikkivaltias...

Kun hän lauloi sitä, niin me vähän virnistelimme toisillemme, kun äiti
kumminkin uskoi siihen toiseenkin luojaan, emmekä me silloin oikein
päässeet perille, miten hän ne luojat yhdisti. Mutta myöhemmin hän
selitti meille ajattelevansa, että se oli Kaikkivaltias Jumala, joka
sen kansan oli kaikkivaltiaaksi ja luojaksi tehnyt. Voi, kuinka paljon
me aikoinamme äitiä kaikella tällä kiusasimme, mutta hän piti puoliaan.

Vaikeatahan se oli, usein me saimme olla nälissämme, ainakin me
pojat, sillä äiti piilotti parhaat palat Sallille. Mutta kun isä tuli
kotiin siinä vuonna 1912, oli Matti jo kuudennellatoista ja minä
neljännellätoista, emmekä me enää myyneet sanomalehtiä, vaan Matti oli
verstaassa opissa ja minäkin olin jo latomossa. Eräs opettajistamme
suositteli minua latomoon. Kun minulla oli muka niin hyvä lukupää
ja olin selvääottavainen poika, niin olin muka erinomaisen sopiva
latojaksi. Ei opettajan mieleenkään tullut suositella minua lukemaan
johonkin kouluun. Liisukka kävi vielä kansakoulua ja harrasti yhä vielä
sitä kukkakauppaansa Fazerin ovella ja esiintyi äitinsä edessä tärkeänä
liikenaisena. Sallikin oli joutunut mukaan Liisukan kukkakauppoihin,
mutta eihän se vielä ollut kuin yhdeksänvuotias, vaikka kävikin jo
koulua. Joka tapauksessa me lapset ansaitsimme jo niin paljon, että
maksoimme äidin puolesta vuokran emmekä enää päästäneet häntä joka
päivä pyykille. Mutta eihän se äidin terveyskään enää ollut entinen.

Sellaista siis oli, kun me aloimme odottaa isää koitiin.

       *       *       *       *       *

Eräänä lauantai-iltana lapset olivat elävissä kuvissa. Liisukan
kukkakauppa oli onnistunut erittäin hyvin ja hän oli pistoovannut
molemmat veljensä sekä Sallinkin eläviin kuviin. Mari oli keittänyt
puuron lapsille ja istuutunut lepäämään keinutuoliin kädet sylissä.
Ei ollut lehteäkään, kun lapset olivat unohtaneet tuoda Työmiehen,
eikä lehden tilaamiseen ollut varaa. Mari istui hämärässä ja
muisteli menneitä aikoja. Haki sitten sänkynsä alta Sääksmäeltä
tuomansa kanteleen ja soitti Kustaan lempilauluja ja heidän yhteisiä
nuoruuslauluja:

    Ja Tiltu se kuuli sen kanavan kellon
    sulavalavei ja kanavan kellon,
    soida motkottavan,
    ja muistui se mieleen se kotoinen olo,
    ja sulavalavei, ja kotoinen olo
    ja pelkäsi toruttavan, pelkäsi toruttavan.

Mari naurahti itsekseen.

— Niinhän minä pelkäsinkin.

Olivat istuneet illalla Vähämäen rantakivillä. Kuunsillalla souti venhe
ja sorsa porhalsi kaislikosta ja sukelsi melkein heidän kivensä eteen,
kun he niin hiljaa istuivat ja hämärää pitivät.

— Sellainen sorsa sinäkin olet, sanoi Kustaa, kun veden allakin osaat
uida.

Mari naurahti. Eihän se mitään järkipuhetta ollutkaan. Mutta Kustaa
otti niin lämpimästi kädestä kiinni ja lauloi sitten Tiltun laulua;
ja Mari säikähti ja muisti, että äite kotona kävi tyttöjen aitassa
katsomassa ja torui, elleivät olleet kotona. Mari huokasi. Mahtoikohan
Kustaa joskus muistaa laulella siellä kopissa.

Heikki tuli sisään ja ihmetteli, kun Mari tällä lailla itsekseen
soitteli ja lauleli. Hän muka luuli Marilla olevan kovastikin seuraa,
kun sellaisen konsertin piti.

— Odottelin tässä lapsia kotiin ja otin kanteleen sängyn alta.
Katselin, jos hyppyseni vielä kielillä pysyvät.

Heikki tuprutti savua.

— Vai itseksesi vain laulelet, voi tuota Mari-parkaa.

— Mikäs parka minä olen, sanoi Mari. — Lapset tienaavat ja minä istun
täällä rouvaksi. Kuinkas Heikki niin aikaisin kotia pääsi?

Heikki sanoi, ettei sateisena iltana pirssissä kannattanut olla, ja
Pollekin oli väsynyt, Riikkakin oli poissa, niin että hän ajatteli
katsoa mitä Mari tekee. Mari tarjosi lasten puuroa, mutta Heikki sanoi
syöneensä kuppilassa ja oli vähän kummallisen näköinen.

— Tuota, kuules, Mari, oletkos sinä Kustaasta mitään kuullut?

Kevätpuolellahan olivat saaneet preivin, sanoi Mari, terve sanoi
olevansa.

Heikki raapi korvantaustaansa;

— Sanoiko se, milloin se kotiansa tulee?

Mari ponnahti ylös.

— Ei sanonut, tiedätkös sinä jotain? Heikki, mitä sinä tiedät?

— En minä mitään tiedä — tuota noin, tuli sieltä eräs kaveri, Virtasen
Kalle, joka oli päässyt vapaaksi ja kertoi Kustaastakin.

Marin kädet alkoivat vapista.

— Mitä... kertoiko hän, milloin Kustaa pääsee?

Heikki tuprutti savua ja sanoi, että kai se nyt pian pääseekin ja kai
se nyt itsestään ilmoittaa sentään.

Mari nielaisi melkein nyyhkyttäen:

— Mahdanko minä sitä vielä tuntea, ja lapsetkin?

Heikki melkein hävisi piippupilveen.

— Se nyt on sillä tavalla, ettei se mies siellä kopissa paljoakaan
muutu. Tallellahan se siellä on. Kas, jos se olisi mennyt murjaanien
maalle ja hosunut siellä murjaanityttöjen kanssa, niin se olisi
muuttunut, mutta se joka kopissa tallella istuu, se on se vanha entinen
Kustaa.

Mari katseli tiukasti.

— Sinä tiedät varmasti jotain, nyt sinä teet minut levottomaksi.

Heikki sanoi, että hauskaa levottomuuttahan se on, ja lupasi lähettää
Virtasen Kallen Marin puheille lähemmin asiasta kertomaan. Marin piti
juuri kertoa niistä kuuluisista unennäöistään, kun kuului lasten
askeleita ja iloisia ääniä. Mari hätääntyi.

— Kuules Heikki, älä sentään lapsille puhu mitään, ne vielä tulevat
levottomiksi ja ehkei siinä vielä mitään perää olekaan.

Heikki lupasi olla puhumatta, kun koko lapsiliuta sinkoutui sisään,
Liisukka ensimmäisenä huutaen:

— Siellä oli sellainen ihana kuva! Kun yksi mies ajoi pyörällä narua ja
sitten suoraan seinää ylös ja hyppäsi alas eikä kuollutkaan.

Pojat tiesivät kuvista vähän enemmän ja yrittivät puolestaan selitystä,
mutta Salli tanssi Heikin ympärillä.

— Hei, hei, Heikki, Heikki Pollella leikki.

Pojat huusivat nälisään puuroa. Matti vaati vielä lihaakin, ja Arvi
yritti ahmia kahden edestä. Melu kiersi ja pyörrytti Maria eikä
Mari kieltänyt ketään, vaan oli käynyt kummallisen jylhäksi ja
pylväsmäiseksi.

— Mari hoi, sanoi Heikki, tulepas alas niistä korkeuksistasi. Minä
lähden kotia, mulla on kaapissa pieni naukkukin tiedossa ennen kuin
Riikka tulee.

Pojat lupasivat ilmiantaa Riikka-tädille, että Heikillä oli naukku
kaapissa, ja Liisukka lauloi:

— Hei, hei, Heikki, Heikki se naukulla leikki.

Kun Heikki oli lähtenyt, pojat pyysivät lisää puuroa, ennen kaikkea
Matti.

— Ei sinulle mikään piisaa, sanoi Mari.

— Minkäs minä sille voin, että aina on nälkä, intti Matti. — Näkisit,
miten muilla pojilla on evästä mukana. Makkaraa ja paksusti voita
leivällä, ja minä jyrsin näkkileipää.

Arvi sanoi, että Matin pitäisi kerran oikein ruokaantua, sitten hän ei
vaatisi niin suuria määriä. Pitäisi lähettää hänet Rantalaan.

— Ei sielläkään enää ole niin paljon syömistä, sanoi Mari, kun
Viinu-tädille tulee lapsia joka vuosi.

— Katsokaas nyt, huusi Arvi, Liisukka panee voisilmän puuroon.
Rantalaan, Rantalaan, kaikki.

— Liisukka menee juoksutytöksi Grönroosin kauppaan, ei hän pääse
Rantalaan.

Liisukka sanoi, ettei hän mene juoksutytöksi, ellei saa uusia kenkiä.
Mari oli surullinen. Olihan tohtorinna luvannut Irmaneidin vanhat
kengät, mutta Liisukka ei huolinut vanhoista kengistä.

— Oletkos taas kerjännyt?

— Enhän minä mistään saa teille kaikille uusia kenkiä, sanoi Mari ja
lohdutti Liisukkaa, että hän saa uudet kengät kauppiaan rouvalta, jos
tekee kunnollista työtä.

Liisukka väitti, ettei hän kehtaa mennä puotiin vanhoissa kengissä.
Siinä sitä oltiin, ja Matti vaati vielä pari silakkaa lisää, ennen kuin
hänen vatsansa täyttyi. Mari lupasi paistaa ne hiilloksella, kun ne
olivat vähän härskiintyneitä. Arvi rupesi unelmoimaan:

— Voi, jos saisi porsaanpaistia! Ihan silmissä vilisee, kun ajattelee
sellaista pehmyttä, rasvaista sianlihaa.

— Mitäs kun menet lihakaupan ikkunan taakse ja katselet ja kuvittelet,
että makkarat sulavat suussa. Me olimme Sallin kanssa Fazerin ikkunan
takana silmillä syömässä ja Salli sai kouristuksia.

— Enkö minä ole sanonut, että nämä herkut eivät ole meitä varten.

Matti löi nyrkillä pöytään:

— Mikseivät ole, olemmehan mekin ihmisiä ja teemme työtä.

— Vääryyttä se on, sanoi Arvi, ja oikaista se täytyy.

Mari käänsi päänsä pois.

— Voi teittiä, lapset. Siellähän isä on niitä oikaisemassa. Kyllä se on
parasta, ettette rupea niihin oikaisuihin, vaan pysytte äidin luona.

Juuri silloin tapahtui jotain henkeä salpaavaa. Portaita nousivat
raskaat askeleet. Mari kuunteli henkeään pidättäen. Ne olivat jollain
tavalla tuttuja. Mari tarttui pöydänkulmaan. Lapsetkin pelästyivät ja
vaikenivat, kun ovesta kuului kolme koputusta.

— Kuka sieltä tulee, sanoi Mari hiljaa. — Sisään.

Ovi avautui, ja kynnyksellä seisoi kookas, kalpea mies, joka sulki oven
aivan hiljaa.

— Ehtoota, Rantasen perhe, sanoi hän. — No, Mari, joko se kahvipannu
porisee? Toin minä vehnästä kun lupasin. Olihan se hieman pitkä
hakumatka, mutta tulihan ne vehnäset sentään.

Mari tarttui kovasti pöydänkulmaan.

— Kustaa. Mari hengästyi. — Kyllä se kahvipannu porisee, kyllä porisee
jo. Hyvä oli, että toit vehnäset niin kuin lupasit.

— Taisi kestää kuusi vuotta se reissu. Pitkäksi tuli.

Liisukka tarttui isän käteen.

— Isä, isä! Oletko sinä isä?

Mutta Salli piti äitinsä hameesta kiinni ja sanoi:

— Äiti, äiti!

— Isähän se on, sanoi Mari. — Ehtoota Kustaa.

Mari ja Kustaa kättelivät kauan ja hieman hämillään.

— Ehtoota, ehtoota, Mari, vastasi Kustaa. — Kun on niin hämärä, etten
näe sinua.

— Sytytä lamppu, Matti.

Matti hoki sinne tänne, missä ne tikut ovat.

Kustaa katseli Mattia.

— Vai Mattiko tämä on. No iso mieshän sinä olet. Ja Arvi.

— Tässähän minä.

— Eihän sinuakaan tuntisi.

Liisukka itki isoon ääneen:

— Isä, tulit sinä sentään kotia.

Kustaa ravisteli Liisukan pitkää lettiä.

— Tulinhan minä, kuten lupasin. Kas kun lupasin kestää. Sanoinhan,
Mari, että kyllä minä kestän, kunhan te vaan kestätte raukat ilman isää.

Liisukka nyyhkytti ja tarttui isän hihaan.

— Voi isä, eihän meillä ole isää ollutkaan.

Sitten Mari keksi Sallin nykimässä hamettaan.

— Mene nyt, Salli, sanomaan päivää isälle.

Mutta Salli porasi:

— Ei, ei äite, ei, ei.

— Mitäs sinä likka poraat.

— Kas kun se kanssa on niin iso tyttö jo.

Kustaa seisoi yhä jäykkänä.

— Vai onko se Salli, se semmoinen pikkuinen Salli, joka
sunnuntaiaamuisin isän sänkyyn kiipesi ja isän tukasta nyki. No Salli.

Salli parkui ja piilottautui yhä äidin taakse ja Liisukka löi nyrkillä
isän käsivarteen ja nyyhkytti:

— Isä, katsokaas, nyt meilläkin on isä.

— On, on, sanoi Kustaa. — On sitä aika lailla vielä tallella.

— Mitä sinä olet tehnyt siellä vankilassa, kysyi Liisukka.

— Naputtelin vain verstaassa ja ajattelin, että kai se vapaus vielä
tulee, ja tulihan se sitten.

Matti oli niin miestä, niin miestä ja väitti, ettei meillä vapautta
vielä ole, liian vähän sitä on.

— Oh-hoh, vai niin poika!

Mari sanoi:

— Mitäs siitä vapaudesta. Kuule nyt Kustaa, poriseehan se kahvipannu.

Kustaa seisoi liikumattomana ja katseli hellille päin.

— Porisee, porisee. Eikös Sallikin tule tänne lähemmäksi?

Liisukka työnsi tuolin isän lähelle:

— Istu, isä.

— Istonhan minä, istun, ihan omalla tuolillani. Ihanhan tässä on
selkänojakin. Kas kun ei ole ollut selkänojaa niin moneen vuoteen.

— Kuinka ne kohtelivat sinua, isä, kysyi Arvi kädet nyrkissä.

— Eihän se hääviä ollut se kohtelu, mutta kestihän sen. No katsos nyt,
Salli, isäkin istuu nyt. Tule nyt vähän lähemmäksi.

Mari sieppasi Sallin ja työnsi häntä vähän lähemmäksi isää, mutta Salli
huusi ei, ei, ei. Mari hengästyi:

— Kun se vierastaa, mutta kyllä se sitten tottuu.

Liisukka moitti, että Salli on tuhma ja että isähän se on! Mutta Kustaa
sanoi, että anna hänen olla, kun on ollut niin kauan isättömänä ja
näkee vieraan miehen. Mari vaikeni hellin luona ja tuijotti Kustaata.
Sanat kuivuivat kurkkuun ja polvet vapisivat. Matti sitten alkoi
jutella isän kanssa ja kysyi, kuinka hän pääsi pois ilman että siitä
kotia ilmoitettiin. Kustaa kertoi, että päästivät aikaisemmin kun oli
sellainen tottelevainen vanki.

— Johtaja vähän niin kuin piti puoliani ja osti minulle junalipunkin
kotia. Tuota noin, ajattelin minä, kai minä teidät löydän vanhasta
paikasta. Ja Hakaniemen torilla oli vielä se entinen leipurikin ja
sieltä minä ne vehnäset ostin, kun antoivat vähän niitä työansioitakin
mukaan kuuden vuoden työstä.

— Mutta me olisimme tulleet sinua vastaan, jos olisit ilmoittanut,
sanoi Arvi.

Kustaa ravisti päätään:

— Tuota noin... kun teki niin mieli ihan yksin löytää tie kotia ja
tutuille paikoille. Ja löysinhän minä. Löysin aseman kun kyselin ja
junankin. Ja katselin junan ikkunasta peltoja ja ruohoa, ja metsiäkin
näin. Jos minä oikein totta sanon, niin minun teki mieleni ensin
lähteä Rantalaan, sinne Vähäjärvelle, ja vähän kuunnella, miten vesi
liplattaa, aivan elävä vesi, ja nähdä elävät puut, ja että haavanlehti
tuulessa värisee. Kun tuosta Kaisaniemen kautta tulin, niin istuin
siellä penkillä pitkän aikaa. Kun en ollut tottunut kävelemään, niin
väsytti vähän. Ja sitten ajattelin että noin, jos niin kuin olisitte
kaikki tallella... Ja olittehan te tallella.

— Liisukka puristi isän takin hihaa.

— Kaikkihan me olemme tallella.

Mari seisoi liikkumattomana hellin luona seinään nojaten. Kustaa
katseli poispäin ja sanoi:

— Kiitoksia sitten, Mari, että olette kaikki tallella. Vaikkei sinusta
itsestäsi taida olla enää paljon tallella.

Mari piilotti kätensä selän taakse.

— Mitäs sinä nyt... Kaikkihan me elossa ollaan ja toimeen tultu, ja
pojatkin ovat auttaneet kovasti.

— Minä kanssa, sanoi Liisukka.

Arvi tuli ihan isänsä viereen ja kertoi nopeasti, että kun he lähtivät
sanomalehtiä myymään ja huusivat ikkunan takaa äidille: Helsingin
Sanomat, Suomettari, Työmies viis penniä, niin äiti itki ilosta.

— Mitäs niistä menneistä, sanoi Mari. — Kuuletko, kuinka kahvipannu
porisee ja saadaan kaartilaiselle kahvia. Ja niin hyvää vehnästäkin se
on tuonut.

Kustaa laski raskaasti kätensä pöydälle.

— Eiköhän tässä elämä taas mene eteenpäin, kun vaan ennätän unohtaa.

— No Salli, tule nyt jo, sanoi Liisukka.

Isä ojensi kätensä.

— No Salli.

Silloin Sallikin jo juoksi isän syliin.

— Itkehän nyt vähän isän sylissä, sellainen iso tyttö.

Mutta Matti jutteli kuin mies.

— Millaista siellä oli, isä?

— Mitäs se nyt oli tällaiselle työmiehelle. Samanlaista vankilaahan se
työmiehen elämä aina on. Työtä on paljon ja iloa vähän. Mutta se siinä
oli pahinta, kun sieltä Kakolasta ei elävää vettä nähnyt. Leivän ja
silakan siellä sai niin kuin työmies kotonaankin saa. Vaan ovissa oli
raskaat lukot eikä kokouksiin päässyt.

— Saitteko te lukea, kysyi Matti.

— Lukea ja oppiakin saatiin, hyvät toverit opettivat ja vähän niin kuin
kouluakin siellä käytiin. Kyllä sitä nyt taas osaa vähän paremmin, eikä
sitä kadu mitä on tehnyt, sen siellä oppi.

Kustaa naurahti.

— Ja se isovihakin on käynyt vähän toisenlaiseksi. En minä Vähämäen
isäntää enää vihaa. Olen oppinut, ettei isäntä voi olla muuta kuin
isäntä eikä renki muuta kuin renki, niin että se vihanikin on muuttanut
muotoa. Ja olihan siellä Kakolassa hyviäkin ihmisiä.

Marin jäykkien kasvojen ylitse virtasivat kyyneleet.

— Kun sinä itse olet hyvä ihminen, niin eiväthän ne voineet olla
sinulle pahoja.

Liisukka tanssi isän ja äidin välillä.

— Menenkös sanomaan Riikka-tädille ja Heikki-sedälle, että isä on
kotona?

— Älä vielä mene, sanoi Matti.

— Minun tekee mieli huutaa kaikille ihmisille, että isä on kotona.
Kuuleeko koko maailma, että isä on kotona, meidän isä on kotona!

Sallikin sanoi:

— Isä on kotona!

Ja Mari sanoi hiljaa:

— Isä on kotona.

Mutta Matti sanoi miehekkäästi:

— No olkoon menneeksi, isä on kotona.




ELÄMÄ ASETTUI


Eräs talo oli muuttanut muotoaan sinä aikana kun Kustaa oli Kakolassa.
Yrjönkadun hökkelin tilalle oli rakennettu valtava graniittipalatsi
Siltasaarelle. Oli Kakolassakin puhuttu siitä palatsista. Kun Kustaa
ensi kertaa näki talon, kiersi hän sen parikin kertaa, katseli sitä
meren puolelta, tirkisteli pihan puolelta, istuutui Sirkuskadun
puistoon ja sanoi itsekseen:

— Työväen linna se on. Työväen oma linna. Että minä, Rantalan Kustaa,
joka Rantalan torpasta tulin tähän tuntemattomaan kaupunkiin ja jonka
toveri mukanaan kuljetti sinne Yrjönkadun Torpalle, joka oli niin kuin
kotimme... Että minä Kustaa Rantanen nyt saan astua tähän harmaaseen
kivipalatsiin ja olla siinä minäkin yhtenä isäntänä. Kiitos sinulle
siitä, sinä työläisten mahti ja toveruus, että tämä linna kuuluu
minullekin, Rantalan Kustaalle.

Ja hän asteli ylös portaita, tarttui kädensijaan kovalla työkädellään,
aukaisi raskaan oven ja astui eteiseen, joka oli suuri kuin kirkko,
ja siitä ylös valtavia portaita, kunnes löysi oman osastonsa huoneen,
istuutui sinne nurkkaan ja sanoi: kotona ollaan.

       *       *       *       *       *

Arvi kertoi siitä Inarille:

— Se tapahtui jo ensimmäisenä päivänä, kun hän Kakolasta kotia tuli ja
meillä Rantasten lapsilla taas oli isä. Meiän isä tuli kotia, kaikui
pitkin pihaa, meiän isä tuli kotia, ilakoimme kaupungissa ja kaduilla.
Heikki-setä toi tupakoita, kun isä ei naukusta huolinut, ja Riikka-täti
paakasi pullia, jopa tortunkin. Kaverit kirvesmiesosastostakin,
jänterät, pahkuraiset ukot, tulivat käymään ja kertoivat asioista
ja tupakoivat. Mutta hauskinta oli, ettei Jusefiinakaan kestänyt,
Jusefiinakin tuli ja pisti pari Klubilaatikkoa isän taskuun, vaikka
olikin haukkua räkittänyt koko kuutisen vuotta:

— Niin että oo nyt ihmisiksi Kustaa, ja ota opiksi ja ota se Mari
pyykkituvasta pois. Ja Jumal’auta, jos taas rupeat lakkoilemaan.

Kyllähän Kustaa Jusefiinan tunsi, minkälainen se oli, mutta olihan
Jusefiinakin meittiä auttanut, kun oikein pahat ajat olivat, niin että
isä naurahteli vaan ja sanoi kiitoksia Jusefiinalle ja lupasi olla
ihmisiksi vasta sitten kun kahdeksan tunnin työaikalaki on saavutettu
ja torpparilaki ja monta muutakin hyvää asiaa. Jusefiina pyöritteli
silmiään ja päivitteli ja huokaili ja sanoi, että samanlainen hassu se
Kustaa on kuin ennenkin, eikä se koskaan parane ja kyllä se semmoinen
risti on.

Tohtorinnakin tuli ja nätisti olikin eikä sellainen kuin Jusefiina.
Puhui oikein kauniisti äidistä, niin että isä salaa silmiään pyyhki.
Tohtorista oli sillä välin tullut korkea herra, mutta sekin tuli ja
pisti kättä ja kysyi, miten Kakolassa oltiin ja elettiin ja että
oikeastaan olisi pitänyt pyytää armahdusta jo aikoja sitten. Mutta kun
isä sanoi, ettei hän sitä armahdusta oikein kaivannut, taisi tohtorikin
sen ymmärtää kun niin äkkiä tuli kiire sinne Yliopistoon päin.

Mutta hauskinta oli se, kun Vähämäen isäntäkin, joka oli kaupungissa
poikaansa katsomassa, tuli käymään pihataloon. Äiti ei ollut uskoa
silmiään. Mutta kaikki vanhat vihan asiat oli unohdettu ja isäntä istui
Kustaan kanssa ja poltteli rauhanpiippua ja puhuivat yhdessä siitä
isosta kivestä ja isosta vihasta ja Kustaa selitti, ettei hän enää
vihannut Vähämäen isäntää henkilökohtaisesti, vaan isäntien luokkaa,
ja että kun oli sellainen sosiaalidemokraattinen puolue, joka taisteli
kaikkia isäntiä vastaan, niin semmoiseen hän nyt kuului, ja että
henkilökohtainen viha ja suuttumus eivät olleet enää oikein paikallaan.

Se oli nyt sillä lailla, että isäntien asia oli ottaa torppareilta
sen kun voi, ja torpparien asia oli maksaa mahdollisimman vähän ja
vastustaa isäntiä.

Vähämäen isäntä kuunteli tätä vähän silmät ympyriäisinä, mutta myönsi
sitten ja sanoi, että hyvä työmies se Kustaakin oli ollut ja että hän
vähän niin kuin pahoitteli, etteivät Rantaset olleet jääneet sinne
Rantasten maille, vaan hakeutuivat pois kaikenlaiseen politiikkaan ja
Kakolaan ja kapinaan. Ja sitten puhuttiin niistä Rantasten asioista
ja paljonko Rantasille tulee maata erotettavaksi aikanaan, ja sitten
olivat ne vanhat asiat unohdettuja ja lopuksi isäntä myönsi, että oli
hauskaa kun oman puolen miehet sellaisiksi eturivin miehiksi tulivat.
Äiti keitti kahvettakin ja sitten muistettiin emäntä-vainajaa, kuinka
se äitiä oli opettanut pyykkäämään, jopa kauluksiakin silittämään ja
leipomaan, vaikka äiti myönsi, että ne konstit olivat unohtuneet kun ei
ollut varaa leipoa ja keittää sellaisista aineksista kuin Vähämäellä.
Isäntä kehui isän huonekaluja, äidin siisteyttä ja Salliakin, kun se
tuli koulusta kotia ja osasi mukamas niiata isännälle. Näin siinä oli
sitten asiat vähitellen selvitetty ja isä lupasi, että hän käy kesällä
Rantalassa ja Vähämäelläkin.

Mutta menihän siihen usea kesä, ennen kuin niin pitkälle päästiin.

Isä pääsi sillä aikaa vanhaan työpaikkaan takaisin. Oikein
paremmanpuoleiseksi nikkariksi, kun oli oppinut Kakolassa lisääkin sitä
taitoa, niin että mestaritkin kovasti hänet hyväksyivät ja suhteellisen
hyvän palkankin maksoivat.

Mutta sitten alkoi maailmansota. Olihan tämä Rantasten perhe vähän
niin kuin puulla päähän lyöty kun isä oli ollut niin varma, ettei
Saksa uskalla sotia, kun Saksassa ja Englannissa ja Ranskassa oli
niin vanhat ja valtavat sosiaalidemokraattiset puolueet, jotka eivät
sotaa tahtoneet, ja ettei Saksa uskaltaisi alkaa sotaa kansan tahtoa
vastaan. Mutta sitten ne mahtavat puolueet äänestivät kumminkin sodan
puolesta ja osoittivat kannattavansa hallituksiensa sotaa. Silloin isän
tuli paha olla. Hänen maailmansa joutui pois sijoiltansa, kun Hangossa
räjähteli ja Helsinki tuli täyteen sotaväkeä. Isä katseli silmät
ympyriäisinä, eikä äidillekään monta sanaa sanonut. Mutta kun sitten
verstaassa alkoi kuulua, että oli sellaisiakin voimia maailmassa, jotka
uskalsivat vastustaa sotaa, silloin isän sisällä jokin ryhdistäytyi
uudelleen, ja nuo elämän ja yhteiskunnan langat alkoivat taas selviytyä
isän jäykänpuoleisissa aivoissa, vaikkei hän paljon suutansa avannut,
sen kun istui talolla Valppaan juttutuvalla.

Sodan alussa isä pääsi sotalaivaan työhön, sai hyvän palkan, samoin
kuin Matti verstaassa ja minäkin latomossa, ja niin yhdessä päästiin
niin pitkälle, että ostettiin Viertotieltä oma osakehuoneisto,
kamari ja keittiö. Ja äiti oli onnellinen. Isä ja äiti muuttivat
perähuoneeseen Liisukan ja Sallin kanssa ja me pojat saimme keittiön
asuttavaksi. Äiti laittoi verhot meidän sänkymme eteen, niin että
meillä oli niin kuin oma huone.

       *       *       *       *       *

Oliko Mari onnellinen ja tyytyväinen?

Kuusi vuotta ilman miestä, ja kuusi vuotta oli Kustaakin ikävöinyt
häntä. Mutta sitä iloa yhdessäolemisesta täytyi yön hiljaisuudessa
varastaa, kun yhtäkkiä täytyi todeta, että isot lapset nukkuivat
samassa huoneessa. Niin päätyi heidän avioelämänsä salattuihin ja
varastettuihin hetkiin. Mutta kun Mari tunsi olevansa raskaana, oli
onnentunne sittenkin voimakas. Hän oli sittenkin vielä nainen, vaikka
jalat olivatkin suonikohjuja täynnä, kädet pilalla ja selkä kumarassa.
Mari nuorentui silminnähtävästi, äänikin kävi taas heleäksi, kun Kustaa
tönäisi häntä kahden kesken ja naurahteli ja sänky oli käynyt niin
lämpimäksi ja ystävälliseksi.

Sitten tuli keskenmeno ja sairaalassa selitettiin, ettei Mari ikinä
saisi saada lapsia. Mari itki yhden yökauden menetettyä nuoruutta,
ettei enää voinut olla niin kuin muut naiset. Tiukkaan sidottuja
jalkoja kuumotti ja särki. Itki kunnes unohti, minkä vuoksi oli alkanut
itkeä, itki vaan koko olemassaolon puolesta. Niin kuin pilvestä
vesipisarat vuotivat Marin kyyneleet kovaan sairaalatyynyyn. Hän itki
hiljaa, etteivät naapurit heräisi, vaikka heräsivät ne kumminkin ja
itkivät myös hiljakseen omia ja maailman tuskia.

Seuraavana yönä Mari ei enää itkenyt, vaan ajatteli miten saisivat
säästettyä niin paljon, että yhdessä poikien kanssa saisivat ostetuksi
sen osakkeen. Ja Mari tarttui molemmin kourin elämään uudestaan kiinni.

       *       *       *       *       *

Toisena sotakesänä sitten Kustaakin pääsi lomalle Rantalaan, jossa
ei ollut käynyt lähes pariinkymmeneen vuoteen. Muorikin oli jo yli
seitsemänkymmentä ja kipeä jaloistaan. Kustaa ei ilmoittanut mitään
heidän tulostaan, vaan ajatteli yllättää muorin ja vaarin. Marin kotoa
Mattilasta saatiin kyytihevonen Hämeenlinnaan, ja kun Mari lapsineen
meni ensin Mattilassa käymään, astuskeli Kustaa yksin tuttuja polkuja
metsän kautta Rantalaan.

Arvaahan sen, mikä miehen mielessä on kun pitkän ajan jälkeen
kotopaikkojaan lähestyy. Vieläpä samaiseen kevätkesäaikaan kuin
kaksikymmentä vuotta sitten oli lähtöpäivänäkin ollut. Käkikin kukkui
sellaista unista, lyhyttä iltakukuntaa kuuman päivän jälkeen, linnut
visertelivät hieman horroksissa, kalliot hohtivat vieläkin päivän
kuumuutta ja miehellä jalat nousivat kevyesti aivan kuin niitä
kahtakymmentä vuotta ei olisi ollutkaan, eikä lakkoja, kapinoita eikä
Kakolaa.

Puron varrella lemmikit kukkivat. Mies kumartui ja kouraisi niitä vähän
ja jäi niitä hyppysiin sellainen sininen, tuoksuva kimppu. Hämmentyi
ja häpesi ja pisti ne housuntaskuunsa ja hyppi puron ylitse mättäältä
mättäälle. Rautalepätkin olivat kasvaneet ihan puiksi puron varrella,
kuten tuometkin. Ahneesti haki silmä kaikkia muutoksia. Alapellon
viereen oli tullut uutta peltoa ja aita oli uusi. Voi siunatkoon, kun
teki mieli hypätä aidan yli niin kuin ennen vanhaan. Seipäästä vain
kiinni ja mies ylitse. Aidat! Kustaa naurahti. Aitoja ei pitäisi olla,
ei missään saisi olla aitoja. Alas aidat koko maailmassa. Kuulitteko,
alas aidat!

Ja siellä oli kotomäkikin. Kustaa hiipi hiljakseen kallion taakse.
Puutkin olivat kovasti kasvaneet, kuuset tuuhentuneet. Siellä oli
ihmisiäkin pihalla, vaari ja muori.

Muori siellä jutteli:

— Viinu, vie maidot kuoppaan. Kis, kis, kis, Mirri, Mirri, Mirri,
Mirri! No tuoltahan se tulee, Mirri-Murri. Kehrää nyt vähäsen, mielesi
tekee kumminkin lämmintä maitoa. Kis-kis.

Kissa latki, ja vaari mörisi kuten aina:

— Aina sille kissalle lämmintä maitoa olla pitää.

Kustaa naurahti. Vielä se ikuinen kissanmaito-riita jatkui. Mutta vaari
sai vihtansa ja sauna kuului olevan valmiina. Muorilla oli penkillä jo
valmiina puhdas paita ja alushousut vaaria varten, joka Anttia huutaen
alkoi lähteä saunaan päin. Muori istui ja hyväili kissaansa ja hyräili:

— Tuu, tuu tupakkirulla, mistäs tiesit tänne tulla.

Kustaa tuli hissukseen lähemmäksi ja istuutui kivelle:

— Tulin pitkin Turuntietä, Hämeenlinnan härkätietä.

Muori pudotti kissan sylistään.

— Kustaako se on?

— Kyllä se Kustaa on.

— Kustaa, sanoi muori. — Vieläkö sinä osaat Rantalaan. Että mun silmäni
sun vielä näkevät!

— No ehtoota sitten, sanoi Kustaa ja tarjosi muorille kätensä.

— Ehtoota, ehtoota, sanoi muori. — Tuo kivikin, jonka heitit, on
tuolla kalliolla vielä. Ei sitä kukaan ole kyennyt liikuttamaan sinun
jälkeesi. Välistähän minä siinä iltaisin istuskelen ja aattelen, että
missä se Kustaakin nyt on. Kun sinä aina äidillesi hellipuita pilkoit
ja sisään kannoit kun isot pojat kylälle lähtivät. Vankilaan sun
panivat. Ja ihkaten ne sinua siellä kiusasivat. Ettäs sinä nyt tulit,
kun ei isot pojat enää ollenkaan kotona käy. Iso mieshän sinä jo olet.

Kustaa nauroi.

— Jos siksi tulee, niin vielä minä tämän kiven toistamiseen nostan.

Muori pelästyi.

— Älä nyt sentään, istu nyt tähän!

Kustaa kertoi, että muu joukkokin on tulossa, Mari ja tytöt. Pojat
olivat jääneet kaupunkiin. Muorille tuli kiire ehtoollista laittamaan.

— Viinu hoi! Mene nyt Kustaa saunaan, jahka tuon sulle puhtaan paidan.

Ja vaikka Kustaa väittikin, että hänellä oli puhdas paita, muori haki
vaarin paidan ja vihdan.

Viinukin oli mielissään vieraista ja olisi mielellään jutellutkin,
mutta muori vain ajoi poikaansa saunaan. Niin Kustaa kulki saunaan
päin, josta kuului vihtomista ja voihkimista ja veden sähinää. Vihdan
ja savun tuoksu syöksyi vastaan, kun Kustaa avasi oven.

— Ehtoota kanss, sanoi Kustaa.

Vaari oli pudota lauteilta.

— Kustaako se on vai haamu?

— Kustaa se on.

Mutta Antti sanoi yksinkertaisesti;

— Tule lauteille vaan, saat hyvän löylyn.

Antti oli niitä, jotka eivät paljon ihmettele, ja niin Kustaa riisuutui
ja sitten saunassa jatkui tuota iänikuista yksisanaista hämäläistä
saunapuhetta, sellaista ikivanhaa, pyhää puhtauden puhetta.

Sillä välin saapui Mari lapsineen, ja oli siinä puhetta ja huudahduksia
ja kirkkaita naisääniä ja ihmettelyä ja iloa. Ja Liisukan ensimmäinen
pyyntö oli, että saisi ladossa maata ja nukkua heinissä. Muori nauroi:

— Voi niitä kaupungin lapsia. Eihän nyt juhannuksen aikana vielä ole
ladossa heiniä!

Antin ja Viinun nuoriso oli lähtenyt kylälle tanssiin ja Liisukka
rukoili, että hänkin pääsisi. Sallille riitti vielä mummin kissan
seura. Miehetkin tulivat saunasta ja istuivat puhtoisina koivun alle
vanhalle penkille ja muori toi sahtia. Vaari päivitteli Maria, joka
oli käynyt niin laihaksi ja kapeaksi, mutta Liisukka julisti, ettei
äitiä enää päästetäkään pyykille. Kun isä on työssä, niin äiti saa
olla kuin muutkin rouvashenkilöt. Vissimmäksi varmuudeksi Liisukka
vielä niiasi ja sanoi: ehtoota, rouva Rantanen. Mari suutahti ja
sanoi, että kyllä on riittävästi työtä Liisukan ja muitten vaatteiden
ja sukkien korjaamisessa, kun likka niin kovasti hienostelee. Sitten
Mari jakoi tuliaisensa: vaarille makeaa viiniä ja muorille Kustaan
ostaman puseron. Naisväki lähti vuorostaan saunaan Viinun hankkiessa
illallista. Miehet jäivät istumaan pihakoivun alle kesäillan lämpimässä
hämyssä. Puhtaat palttinaiset paidat yllä puhtoisina ja raukeina. Vaari
jutteli poikiensa kanssa hiljaisista kotoisista asioista sahtikiulun
kiertäessä miehestä mieheen, saunan tuoksuessa rantatöyräällä kun
nuoriso kiljahteli järven aalloissa. Vaari haki piippunysänsä ja
tupakkapussinsa ja pojat polttelivat Työmiestä. Savu nousi suorana
miesten suista koivujen latvoihin. Muori istui portaille sahtikiulun
viereen ja kissa hankautui hänen syliinsä ja kehräsi. Lauantai-illan
rauha lepäsi vanhan torpan ja sen pihan ja ihmisten yllä. Vähitellen
vaikeni vaari ja vaikeni muorikin portailla vilkaisten tuon tuostakin
hymähdellen Kustaa-poikaansa. Vaikeni Kustaa, sulautuen vanhan kotinsa
kallioon, josta hän oli juurensa irrottanut. Vaikeni Antti raukeine
ajattomine ajatuksineen.

— Raukaisee, sanoi vihdoin vaari.

— Hiljaista täällä on, sanoi Kustaa. — Minä nuoruudessani ajattelin,
ettei tämä hiljaisuus ole kuin hautaan vaipumista, ja oikein pelkäsin
sitä.

Vaari ryyppäsi sahtia.

— Mutta ei elämä laahaa enää niin kuin ennen täälläkään.

Antti sammutti tupakkansa.

— Vai ei laahaa. Laahaa se vieläkin.

— Niin, sinä laahaat, tiuskaisi vaari.

Kustaa sanoi:

— Hiljaista ja rauhallista täällä on, mutta ajatteletteko te ollenkaan
mitä kauheita tapahtuu paraikaa sodassa. Miljoonat ihmiset makaavat
juoksuhaudoissa ja ajattelevat vain toistensa tappamista. Ihmiset
hytisevät maakaivannoissa, tykkien ja kiväärien melskeessä, ja me
olemme täällä kuin vanhan Jumalan selän takana hiljaisena, rauhallisena
lauantaiehtoona.

Vaaria puistutti.

— Vaikeata on kuvitella, että jossain miljoonat ihmiset eivät ajattele
muuta kuin toistensa tappamista ja hävittämistä.

— Mua hävettää, sanoi Antti. — Hyvä täällä on olla ja on niin
merkillistä, ettei sitä ajattele muuta kuin omaa itseään ja omaa
rauhaa, vaikka kanssaihmiset vääntelevät tuskissaan revittyinä ja
verisinä. Olenko minä vain se tylsä Antti, joka ei tunne toisen tuskaa
ja kauhua, vai olemmeko kaikki samanlaisia?

— Kaikki me samanlaisia olemme, sanoi vaari. — Ja hyvä on, että olemme.
Vaikeatahan muuten elämä olisi.

Kustaa katseli sahtikiulua ja jollain tavalla häpesi tarttua siihen.

— Kun me vain ymmärtäisimme, kuinka onnellisia me olemme kun meidän
poikamme eivät ole sodassa eivätkä tahri käsiään. Me vain hyödymme
sodasta. Eihän minullakaan ole koskaan ollut niin hyvää palkkaa kuin
nyt telakalla. Ja yhtä hyvin on käynyt poikien. Ostimme huoneen ja
keittiön osakkeen, ja vaikka elämä on kallistunut, niin ei koskaan ole
ollut niin hyvä kuin nyt. Hävettää, että sitä on niin turtunut, ettei
ajattele muita ihmisiä.

Muori sanoi:

— Se on niin kaukana se sota, mitä se siitä paranee, että me sitä
ajattelemille.

— Hävettää, sanoi Kustaa, kun toinen puoli ihmiskuntaa menettää
vertansa ja toinen istuu rauhassa. Keisari teurastuttaa Venäjän
kansaa saksalaisilla pistimillä, ei Venäjän kansa voi sitä kauankaan
kärsiä. Puhutaan, että tulee vallankumous, kun siellä ei ole tarpeeksi
aseitakaan Saksaa vastaan.

Vaari sanoi:

— Jos Saksa voittaa, silloin tulee Venäjällä vallankumous, niin että
kai meidän tällä kertaa on oltava Saksan puolella, jos me keisaria
vastaan olemme.

Kustaa selitti laajalti kantaansa:

— Vain sillä ehdolla, että Saksan kansakin saa aikaan vallankumouksen.
Eivät kansat ole sotaa tahtoneet. Tsaari ja Saksan keisari niitä sotaan
johtavat. Eihän venäläisillä työmiehillä voi olla mitään saksalaisia
työmiehiä vastaan ja saksalaisilla työmiehillä venäläisiä vastaan. Kun
me nyt olemme oppineet sen laulun:

    Työn orjat sorron yöstä nouskaa,
    maan ääriin kuuluu kutsumus,

niin kaikkien kansojen pitäisi nousta sotaa vastaan.

— Mutta mitäs se meille kuuluu, kun emme ole sodassa, Jumalan kiitos,
sanoi vaari.

— Kuka tietää, vaikka kuuluisikin meille, sanoi Kustaa. — Olemmehan
täällä Venäjän kainalossa. Jos siellä tulee kumous, niin se tulee
meillekin.

Muori silitteli kissaansa:

— Voi, voi. En minä niitä maailman mellastuksia ja myllerryksiä enää
jaksa. Kun vaan olisi työtä ja rauhaa. Emme me paljon pyydä.

Kustaa nauroi.

— Vai ette paljon pyydä. Kai muorikin torpan omaksi tahtoisi ja
vapaaksi isännän vallasta?

— No niin, totta kai.

— Eikä muori sitä saa ennen kuin tulee Venäjälle vallankumous. Ei
Keisari vahvista torpparilakia, niin että lopuksi muorikin haluaa
myllerrystä.

— No niin, jos ei sitä Rantalaa omaksi voi saada kaikessa rauhassa.

Antti yskäisi.

— Eivät anna kaikessa rauhassa. Kyllä Kustaa oikeassa on. Eihän meillä
paljon muita toiveita ole kuin että torpan saisi omaksi ja tuon
rantaniityn sitten kylväisimme. Kyllä siitä ruista lähtisi.

— Niin se on, sanoi vaari. — Ei sitä nyt uskalla kylvää, niin että
antaa sen kumouksen tulla vaan.

— No siinä sitä kuulitte, sanoi Kustaa nauraen. — Rauhaa me tahdomme,
mutta kumousta tarvitsisimme.

Vaari ryyppäsi vielä aika kulauksen sahtia.

— Jos sitä ajattelee, että tässä vuosisatoja on vieraille työtä tehnyt,
eikä oikein uskallettu rakentaa, eikä uutta peltoa tehdä, eikä tarvita
kuin pieni kynänpiirto paperille keisarilta, ja sitten olisi Rantala
meidän oma.

Kustaa katseli kauas.

Antti lisäsi siihen omat ajatuksensa:

— Ehkäpä ne, jotka kuolevat siellä rintamilla, kuolevat niin kuin
meidänkin puolestamme.

— Kas kun Anttikin sellaisia levottomia puhuu, sanoi muori ja lähti
sahtikiulua täyttämään.

Kustaa nauroi.

— Kas kun Anttikaan ei enää palvo isäntää. Muuten me kyllä Vähämäen
isännän kanssa sovittiin kun hän kävi meillä. Se minun ja hänen välinen
viha oli sellainen yksityisluontoinen. Sellainen viha voidaan sopia.
Mutta minun ja isäntäluokan välinen viha, se pysyy kuin pysyykin.

— En minä ole isäntiä koskaan palvonut, sanoi Antti, en ole vain
viitsinyt rähistä, ja olen minäkin tässä vähän oppinut.

— Ei Kustaa tiedäkään, meinasi vaari, että Antti oli meidän pitäjän
edustaja Tampereella torpparikokouksessa ja kuuluu työväenyhdistyksen
johtokuntaan.

Mari ja Viinu tulivat saunasta. Mari oli onnellinen.

— Kyllä oli ihana sauna. Ihan sitä nuorentuu parikymmentä vuotta.
Muistui mieleen, kuinka Kustaa tuota torppaansa rakensi Isosuolle
ja minä kävin hakaan vasikoita viemään, hirsikasalla istuttiin ja
juteltiin.

Kustaa naurahti.

— En minäkään sitä vielä ole unohtanut.

— Kävin uimassakin saunan päälle, sanoi Mari, aivan sitä tulee lapseksi
uudestaan. Kustaa, minun on niin hauska olla.

— Ja me tässä puhuttiin juuri sodasta, sanoi vaari.

Mutta Viinu ja Mari kielsivät puhumasta sodasta. Viinu hoputti
illallisille, ja kaukaa kuului Liisukan ääni huutamassa kaikua, joka
Rantalan kallioilta vastasi kolme kertaa. Mari ihastui:

— Vieläkös kaiku vastaa. Minäkin huudan: Tuu-uu-uule, tuu-uu-uule,
kai-kuu-kuu.

Marin ääni tuli aivan heleäksi, ja kaiku vastasi kolme kertaa.

— Se kaiku on niin ihmeellinen, sanoi Kustaa. — Tuntuu, ettei ole ihan
yksinään maailmassa, että kaukana jossain on samanlaisia ihmisiä, jotka
minulle vastaavat.

— Kustaa, sanoi Mari, täällä on niin kotoista ja rauhallista.

Sitten Mari kulki vähän edemmäksi kallionkielekkeelle ja huusi: rauhaa,
rauhaa, rauhaa.

Kaiku vastasi.

Mutta Liisukka juoksi äitinsä perässä ja sanoi:

— Minulla on heleämpi ääni. Kun minä huudan, niin rauhan täytyy tulla.
Kaiku kuule: rauhaa, rauhaa, rauhaa.

Kaiku vastasi.

Mari seisoi kallionkielekkeellä kädet ristissä aivan hiljaa, eikä
kukaan huomannut, että hän rukoili.




KAMARI JA KEITTIÖ


Ensimmäinen maailmansota kulki loppua kohti. Tulokset sen aiheuttamista
mullistuksista alkoivat jo näkyä. Rikkaat tulivat oikein rikkaiksi,
köyhät alkoivat entisestäänkin köyhtyä. Sodan aikana olivat rikastuneet
kauppiaat, teollisuusmiehet ja maanomistajat. Kaikki tavara oli
hinnassa, mutta rahalla sai kaikkea. Keisarin upseerit mässäilivät
ravintoloissa kuin viimeistä päivää, sotilaat ja matruusit näkivät
nälkää. Venäläinen sotaväki alkoi napista, koska ruoan ja tarvikkeiden
saanti alkoi huonontua. Suomalainen työväkikin alkoi napista, kun ei
rahallakaan saanut paljon mitään. Tavara möi itse itsensä ja kaupat
alkoivat olla tyhjiä. Kaikille alkoi selvitä, että tsaari Venäjällä saa
selkäänsä.

Nuoria miehiä alkoi häipyä Suomesta Saksaan, maa on täynnä huhuja
salaperäisistä vangitsemisista, kapinoista Pietarissa ja Venäjän
rintamilla. Työväen joukossa kerrotaan, että sotaa käyvien maiden
työväen joukot aikovat aikaansaada rauhan. Kustaa on ruvennut
selittämään, ettei ole suurtakaan eroa Nikolain ja Saksan Villen
välillä, eikä ole sanottu, että Saksan voitto auttaisi meidän
kansaamme. Ei Kustaa sitä muilta kuullut, eiväthän lehdet sellaista
juuri uskaltaneet kirjoittaa. Se oli Kustaan kovan pään omia
kotkotuksia ja johtopäätöksiä. Mutta rauha pitäisi saada, ja
rauhanhuhut alkavat käydä yhä itsepintaisemmiksi. Vain ne, jotka ovat
rikastuneet sodasta, pelkäävät rauhan tuloa. Köyhät odottavat rauhaa,
koska sotaleivät kapenevat kapenemistaan.

Rantaset ovat muuttaneet hellakakluunihuoneestaan Viertotielle kamarin
ja keittiön huoneistoon. On ostettu osake ja sitä maksetaan vähin
erin. Ei pelätty, koska työtä vielä on ja kaikki perheen jäsenet
käyvät työssä, Marikin vielä silloin tällöin. Vain Salli on vielä
koulussa. Tilaa on Rantasille tullut enemmän, mutta sittenkään sitä
ei ole tarpeeksi. Mattihan on jo lähes kaksikymmentäyksi vuotta
vanha, täysi mies, ja Arvi kohta yhdeksäntoistavuotias. Pojilla
alkaa jo olla suhteita kodin ulkopuolella ja Matti on viime aikoina
näyttäytynyt kotona vain aamuyöstä. Isot pojat eivät enää tahdo mahtua
samaan sänkyyn, ja Liisukkakin on alkanut valittaa, että hän tahtoisi
oman sängyn kun Salli potkii öisin. Ja kun Liisukka kerran sanoi
vaatimuksensa julki niin Arvikin julisti, ettei hän viitsi enää nukkua
keittiössä samassa sängyssä Matin kanssa.

— Eihän Matti tule nykyään kotiin ennen kuin aamuyöstä ja herättää
minut sitten unesta.

— Vai niin, sanoi Mari. — Oli meillä aikoinaan vain hellakakluunihuone,
johon sentään kaikki mahduimme. Nyt meillä on kamari ja keittiö,
mutta mitä enemmän tilaa meillä on, sitä huonommin me tänne mahdumme.
Hellakakluunihuoneessa asuttiin koko perhe ja oli vielä tilaa
liikkuakin.

Kustaa nauroi.

— Ja nyt ei millään sovita keittiöön ja kamariin. Sellaista se on kun
vaatimukset kasvavat.

Kustaa lupasi ensi tilistä ostaa Sallille oman sängyn. Ja Liisukka
lupasi antaa omasta tilistään sängynostoon, kun se kerran ostetaan.
Salli hyppi ja iloitsi, että hän saa oman sängyn. Mari totesi, että
takakamari tulisi sitten taas sänkyjä täyteen, sillä kolme sänkyä
veivät aikamoisen tilan, ja kun pojatkin saivat keittiöön kukin oman
sänkynsä, niin ei sinnekään jäänyt enää paljon jalkatilaa.

— Mitäs Matti sängyllä tekee, sanoi Liisukka, eihän se ole kotona kuin
joskus aamuyöstä. Missä se oikein mahtaa viipyä?

— Ja aamuisin työhön mennessä pistää aina Työmiehen taskuunsa, lukee
kai siellä ruoka-aikana, sanoi Mari.

— No ihmekös ettei Työmiestä enää koskaan löydä kotona. Isä lukee sitä
koko illan ja aamulla se on hävinnyt. Mutta tosiaan, missä se poika
oikein liikkuu.

— Kuka nuoren miehen retkiä tietää, sanoi Kustaa.

Liisukka kieli, että Matti oli sunnuntaina ollut Talolla tanssimassa
nätin likan kanssa.

— Älä juorua, likka, sanoi Kustaa. — Mutta saisi se poika käydä
osastossaan, ei sielläkään ole sitä kuulemma nähty.

Sitten tapahtui se ihme, että Matti tosiaankin tuli kotiin
illallisaikaan. Liisukka kumarsi kohteliaasti:

— Herrajestas, itse nuori herra Rantanen saapuu kotiin illalliselle.
Vieläkös sinä tunnet tätä Rantasen perhettä, herra Rantanen?

— Suu kiinni, sanoi Matti.

Kustaa pani loppuun luetun Työmiehen käsistään.

— Kas kun Mattikin on tullut kotiin.

Ja Arvi sanoi ivallisesti:

— Tervetuloa kotia, komea Matti-veljeni.

— Suu kiinni, saakelin poika, sanoi Matti.

Mari otti silakkalaatikon uunista.

— Jättäkää jo tuo Matin näykkiminen. Tule syömään.

— Minä olen jo syönyt.

— Olet näemmä pessyt itsesi ja uusi puku on päällä. Missä tuo pukusi on
ollut?

— Siirin luona, Matti laukaisi.

— Herrajesta, kuka tuo Siiri on?

Liisukka irvisti:

— Se on varmasti se nätti likka sieltä Talolta.

— Kuka se Siiri sitten on, kysyi Mari.

Kustaa otti uudelleen Työmiehen käsiinsä.

— Mitäs sinä nyt sellaisia utelet täysikäiseltä pojalta.

Matti puristi salaa kädet nyrkkiin ja sanoi:

— Siiri on morsiameni.

Vähän aikaa kuului vain herrajestas ja jestapoo perheen naisjäseniltä.
Kustaa totesi vakavana:

— No, no, tämähän on nyt hieman aikaista.

— Ette itsekään ollut kuin kaksikymmentäkolme vuotta kun äidin naitte.

— No jaa, sanoi Kustaa, mutta mistä sinä sen Siirin olet löytänyt?

— Talolta.

— Tanssista, tiemmä, sanoi Mari.

— Niin, mistäs niitä sitten löytää.

Salli irvisteli:

— Talolta, talolta. Tanssiiko se hyvin?

— Mitä se sinulle kuuluu.

— Onkos se kiltti likka? Mikäs sen nimi on? Mari kysyi.

— Siiri Friman, sanoi Matti, ja se on tupakkatehtaassa työssä. Meillä
on jo hellakakluunihuonekin valmiiksi katsottuna.

Mari itki.

— Joko sinä nyt kotoa lähdet. Äskenhän vasta lapsi olit.

Mutta Matti sanoi, että hän on ollut miehen töissä jo monta vuotta.

— Etkö sinä tuo sitä Siiriä tänne. Missä se sitten on, sanoi Kustaa.

Poika punastui.

— Tuolla ulkona odottaa.

Mari heltyi.

— Hyvänen aika, mene nyt hakemaan se tänne.

Mutta Matti löi nyrkillä pöytään.

— Jumaliste Liisukka, jos sinä rupeat narraamaan sitä... Ja kai te nyt
kaikki olette nätisti sen kanssa...

Kustaa nauroi:

— Mene nyt hakemaan se kullanmuru sisään.

Mari ei voinut olla kysymättä:

— Onkos se edes siivo likka?

Matti suuttui.

— Tottamar se siivo likka on. En minä sellaista likkaa nai, joka ei ole
siivo, enkä minä tuo sitä tänne, jos äiti vetistelee.

— Enhän minä, sanoi Mari, nauranhan minä, oikein niin kuin pitää.

Kustaa pani lehden pois.

— Mene nyt pian hakemaan sitä, likkahan siellä paleltuu ulkona.

— Menen minä, mutta Salli, ja sinä Arvi, jos te irvistelette, niin minä
jumalauta...

— Enhän minä. Vaikket sinä minulta naimalupaa ole kysynytkään, sanoi
Arvi.

Matti lähti lentoaskelin portaita alas ja perhe pääsi vihdoinkin
vapaasti nauramaan, vaikka Mari kovisti, että olkaa nyt nätisti. Salli
irvisteli:

— Miten meidän on käyttäydyttävä, miten meidän Liisukan kanssa on
sallittu käyttäytyä tässä tilaisuudessa?

— Ette saa tirskua, sanoi Kustaa. — Kyllä te olette kauheata sakkia.
Hiljaa ja nätisti nyt ja sitten onnittelemme Mattia.

Arvi epäili kyllä, miten heidän sopisi onnitella kun he eivät tunne
likkaa, mutta Mari oli kivenkova siitä, ettei heidän Mattinsa kaiken
maailman likkoja nai.

Sitten kuului askeleita portaissa ja Matti tuli ylpeänä sisään
vetäen perässään punaposkista nättiä Siiriä, joka oli solakka kuin
humalanvarsi. Ja Matti opasti häntä ylpeästi.

— Tässä se Siiri nyt sitten on. Sano nyt päivää kaikille, Siiri.

Sitten kaikki, Mari etunenässä, sanoivat onneksi olkoon ja tervetuloa
morsiamelle. Liisukka tunsi hänet jo heidän kuorostaan, mutta Arvi oli
oikein kavaljeeri ja sanoi, että kun hän Siiriä katselee, niin tuntuu
olevan väärin onnitella Siiriä. Pitäisi onnitella Mattia siitä, että
hän niin nätin likan on saanut.

Salli pyöritteli Siiriä pariin kertaan.

— Hei, Siiri, minä olen Salli. Hauskaa, että tulit tähän perheeseen.

Siiri istutettiin äidin viereen ja Liisukka pantiin kahvetta
keittämään, Kustaa alkoi tenttiä tulevalta miniältä, mistä hän on
kotoisin.

— Vesilahdelta isä on. Isä oli Laukon torppareita. Se on nyt kaupungin
puhtaanapitolaitoksella työssä.

— Vai Hämeestä se likka kotoisin on. Se on oikein, vaikka oletkin
tuolta Tampereen liepeiltä. Mutta kun olet kuuluisten Laukon torpparien
sukua. Häädettiinkös sun isäsi?

— Häädettiin. Me olimme kaikki pieniä vielä silloin.

Siiri kertoi, että isällä oli ollut veli kaupungissa ja he olivat
päässeet tänne sedän luo, ja hän oli ollut tupakkatehtaassa työssä jo
kaksi vuotta. Kustaa päätteli, että oikeita ihmisiä sinä sitten olet.
Mari päivitteli, miten Siiri jaksoi niin kovassa työssä, kun hän oli
niin pieni ja herttainen, mutta Matti väitti, että kyllä se yhtä hyvin
jaksaa kuin sinäkin äiti. Sitten kuului Sallilta no, no ja Arvilta
nono, no. Matti sanoi:

— Mitä te siinä nonotatte. Siiri pelästyy.

Mutta Siiri osasi nätisti sanoa, ettei hän kuitenkaan niin voisi jaksaa
kuin Matin äite.

— Kun teitä kasvatti ja pyykkiä pesi. Kyllä minä tiedän. Matti on
kertonut.

Kustaa myhäili. Ja sitten Matti julisti, että he kohta viettävät
häitään. Mari pelästyi:

— Herrajestas, olettehan te niin kovasti nuoria vielä.

Matti sanoi, ettei nuoruus mikään vika ole, ja Siiri oli samaa mieltä.
Sitten kävi selville, että Siiri on vain yhdeksäntoistavuotias.

Matti katkaisi kaikki epäilykset julistaen, että hänellä on jo sänky
ja piironkikin ostettu ja Siiri ostaa pöydän ja tuolit. Kustaa totesi,
ettei sitä nuorena naimista kaduta, ja niinhän se ihmisen kohtalo on,
että se elämän toveri piti säätämän.

— Onneksi olkoon vain, ja laittakaa se pesänne kuntoon.

Mutta Marista, joka äsken oli valittanut sänkyjen paljoutta, tuntui
yhtäkkiä koti tyhjältä, ja hänen sydämensä täytti kauhu, että ehkä
vähitellen kaikki lapset lähtevät kotoa toinen toisensa perässä ja
koti, jonka seinät olivat pullistuneet, yhtäkkiä kutistuu tyhjyyteen.

Kustaa arvasi, mitä Marin mielessä liikkui, ja laski kätensä hänen
olkapäälleen.

— Niinhän se on ihmisen kohtalo.

Nuoriso alkoi suunnitella häitä. Päätettiin kutsua Rantalasta serkutkin
ja tanssia tarpeeksi. Kustaa kävi vakavaksi.

— Kun maailmassa on sota ja ihmisiä kuolee ja on niin paljon
onnettomuutta ja kyyneliä, onkos se oikein, että me täällä tanssimme.

Mattikin alkoi epäillä, mutta Arvi sanoi, että sota oli kaukana.

Kustaa tuijotti ikkunasta ulos.

— Ei se enää niin kaukana ole. Joskus kun minä istun Kaivopuiston
valleilla, tuntuu aivan kuin kuulisin vettä pitkin tykkien jyskettä.

Mari sanoi päättäväisesti, että lasten iloa ei saa häiritä ja että
ollaan iloisia niin kauan kuin voidaan.

Näin päätettiin, ja iloisesti vietettiin uuden Rantasten perheen alkua.
Mutta ilon pohjalla kiemurteli pelon käärme.




NÄLKÄ ON PUNIKKI


Hätä tuli ja isoviha alkoi kypsyä.

Tuli vuosi 1917 ja sen maalis- ja marraskuu. Vallankumous alkoi
Pietarissa ja levisi Suomeen. Vallankumous jatkui Pietarissa, mutta sen
ei pitänyt jatkua Suomessa.

Kustaa oli huumaantunut maaliskuussa. Vallankumous.

Koko Rantasen perhe kantoi punaista vallankumousmerkkiä kuten koko
kaupunki. Valtava hyökyaalto nousi Venäjältä: leipää ja rauhaa!
Mutta tämä hyökyaalto pyyhkäisi samalla Suomesta linnoitustyöt ja
sotateollisuuden. Työväki seisoi siinä mahteineen ilman työtä. Molemmat
Rantasten isot miehet, Kustaa ja Matti, menettivät työnsä.

Heinäkuussa eduskunta julistautui korkeimman vallan haltijaksi ja
Kerenski hajotti sen. Mutta Kustaalle oli selvää, että koko valta
kuului kansalle ja että Suomen maasta oli tultava itsenäinen valtio.
Jos Suomi haluaa päästä irti Venäjästä, sanoi Lenin, niin olkoon se
vapaa. Leninistä oli Kustaa tietoinen jo silloin.

Mutta oli niitä, jotka vielä näkivät unta suuresta ja jakamattomasta
vanhasta Venäjästä. Tuo suuri ja jakamaton vanha Venäjä oli
kadettipuolueen ja kaikkien Venäjän puolueitten ohjelmassa, paitsi
sen yhden puolueen, jolla oli valta. Mutta kysymys oli siitä, kenelle
valta kuuluisi itsenäisessä Suomessa, selitti Kustaa. Porvaristo
tahtoi valtaa, koska se oli tsaarin aikana ennestään ollut vallassa,
ja työväki halusi sitä, koska Venäjällä työväki oli vallassa. Tämän
valtataistelun aikana nääntyi maamme. Sotateollisuustehtaat Suomessa
pysähtyivät. Pysähtyi muukin teollisuus. Pysähtyi tuonti ja vienti,
koska raaka-aineita ei saatu, ja nälkä alkoi hiiviskellä. Ei ollut
voita, mutta oli voikapina. Ei tullut leipää Venäjältä, koska
kuljetusmahdollisuudet olivat poikki eikä sielläkään ollut leipää. Ne,
joilla oli rahaa, ostivat korkeilla hinnoilla ruokaa. Mutta rahaton
sivistyneistökin kärsi nälkää, ja ennen kaikkea työläiskodeissa
vallitsi nälkä. Niin myös työmies Rantasen kotona. Arvi oli miehistä
ainoa, jolla oli työtä, kun oli töissä kirjaltajana, ja Liisukkakin,
joka oli puodissa myyjättärenä, toi silloin tällöin jotain kotiin.
Matti oli jo naimisissa ja Siirillä oli pieni lapsi ja toinen tulossa.
Niinpä Siiri kävikin lapsen kanssa Rantasen muorin luona syömässä, kun
Matti mittaili Helsingin katuja työtä hakemassa, kunnes joutui hänkin
kaartiin.

Eräänä iltana Siiri taas värjötteli lapsineen Rantasten kodissa, jossa
myös oli hieman kylmä, kun ei oikein ollut millä lämmittää. Mutta
olihan siellä edes lämpimiä ihmisiä eikä tarvinnut yksin palella
kylmässä hellakakluunihuoneessa. Pikkuvauva makasi vaarin ja muorin
kamarissa ja Siiri auttoi Maria perunankuorimisessa. Kustaata ja Mattia
ei kuulunut kotiin ja Mari oli levoton. Arvi otaksui isän istuvan
talolla juttutuvassa, jossa vanhat miehet aina istuivat Valppaan kanssa
ja panivat maailmaa paikoilleen.

— Kyllä siinä onkin paikoilleen panemista, mutisi Mari.

Siiri puolestaan odotti Mattia, joka olisi kantanut lapsen kotia.

— En minä sinua yksin päästäkään, sanoi Mari. — Et sinä jaksa yksinäsi
roikuttaa lasta koko matkaa kotiin. Sitä paitsi olet niin ohkaiseksi
käynyt viime aikoina. Kyllä on vihon viimeistä saada lapsia tällaiseen
aikaan.

Siiri myönsi, ettei ollut kuukauteen nähnyt voita, ja maitotippa meni
Jussi-pojalle. Mari suri, että Siirin oli pakko lakata imettämästä kun
ei rinnoista enää mitään tullut.

— Mutta kyllä nyt lasten pitäisi saada maitoa, sanoi Mari.

— Kaartin pitäisi se järjestää.

Liisukka ehdotti, että Matti olisi lähtenyt Rantalaan hakemaan jauhoja
ja jonkun voikilonkin, mutta Siiri sanoi, ettei Matti kaartista
mihinkään pääse kun hän on sotilas, eikä Rantalassakaan luultavasti
paljon mitään enää ole. Ja niin Mari-raukka tarjosi lapsilleen vain
perunoita ja suolaa ja teetä ja leipää.

— Pitäisi tästä minunkin lähteä kaartiin, sanoi Arvi, siellä ainakin
saa syödäkseen.

Liisukka ripsutti suolaa leivälle:

— Jollei sinulla ole muuta syytä lähteä kaartiin, niin älä lähde
ollenkaan.

Arvi irvisti:

— Ehkä on muutakin syytä.

Mari hermostui.

— Ohoh, kun minä kuuntelen tuota puhetta. Kyllä te olette unohtaneet,
kuinka isän kävi kaartissa. Ei tästä tule muuta kuin onnettomuutta ja
sotaa.

Salli tuli koulusta ja heitti kirjat pöydälle.

— Koulussakin sanottiin, että tulee sota.

Liisukka pani kädet korville.

— Mikä sota? Anna minun lukea rauhassa. Sitä paitsi, kuka kenen kanssa
sotii?

— Koulussakin yksi poika sanoi, että valkokaarti tulee, ja sitten
tehdään punakaartista selvä.

— Oletko sinä hiljaa, kakara, sanoi Mari. — Tuollaisia juttuja
levittelee, ihan kuin tohtorin Jusefiina.

Siiri, joka silitti esiliinaansa, oli melkein pudottaa silitysraudan.

— Kyllä tästä vielä käräjät tulee. Kun ajattelee, että on olemassa niin
rikkaita etteivät tiedä mihinkä rahansa panisivat. Isäkin näkee nälkää
ja viimeiset kolikot on käytetty.

— Samaa se on meilläkin, sanoi Mari hiljaa. — Osakkeenkin ostimme
velaksi ja korot ovat maksamatta.

— Kyllähän vielä toimeen tullaan niin kauan kuin Matti on kaartissa,
sanoi Siiri. — Mutta eihän ikuisesti voi sielläkään olla.

Arvi koputti lusikallaan pöytään.

— Kuulkaapas nyt naisihmiset. Lakatkaa valittelemasta. Eivät anna
rauhassa lukea tuon iänkaikkisen valittelunsa kanssa. Meidän
muorimmekin valittaa. Jollei muorin miehille löydy työtä niin pannaan
muori taas pyykille. Kyllä pyykinpesua aina saa.

Mari nauroi.

— Voi nulikkaa. Vielä irvistelee minun tyhmyydelleni.

Arvi venytteli itseään ja rupesi komeilemaan:

— Ja mitä minä oikein sanoisin teille? Tässä me miehet riittailemme
uutta maailmaa. Koko maailmassa on sellaiset uudet riitingit tulossa,
ettei enää sotaa, ja te akat vain inisette kun joskus täytyy syödä
vain suolaa ja perunaa. Pientähän tämä on siihen verrattuna mitä
ympärillämme tapahtuu. Ajatelkaa nyt, että meikäläinen työmies rupeaa
täällä isännäksi ja ottaa tehtaat kansan haltuun, ja sitten te
valitatte jos saa vähän puutetta kärsiä. Sitten kun saadaan maailma
vähän järjestykseen...

— Teidän järjestykseenne, sanoi Mari. — Koska se sitten tulee. Kuinka
kauan meidän täytyy kärsiä?

Arvi nosti kätensä yli pään.

— Tulee milloin tulee. En tiedä tuntia ja päivää, mutta tulee. Anna
tänne perunoita ja suolaa, muori kulta. Minun on vielä mentävä
kokoukseen latomoon.

Ja Arvi lauloi kovalla äänellä;

    — Eikä meitä surulla ruokita,
    se on järki joka elättelee.

Mari pisti vain perunaa ja suolaa lautaselle.

— Voi niitä miehiä. Ei teidän tarvitse jonossa seisoa ja värjötellä.
Kärsisihän sitä kun vain tietäisi kuinka kauan.

— Meinaatkos, että sinulle olisi sanottava se päivä ja hetki, milloin
vallankumous alkaa?

Liisukka sanoi olevansa kyllästynyt hänen vallankumouksiinsa.

— Kun siitä näkee niin vähän jälkiä. Miehet kaartissa, eikä sitä pääse
tanssimaankaan, ja samat ryysyt päällä.

Sitten tuli Matti omiansa hakemaan ja toi äidilleen lihapurkin ja
maitopurkinkin kaartin varastosta. Oli hänellä taskussa muutamia
purkkeja Siiriä ja Pikku-Jussiakin varten. Jauhojakin oli vähän luvassa
kaartista, mutta se ei ollut aivan varmaa. Matille puhuttiin Rantalaan
menostakin, mutta Matti kieltäytyi kerjuumatkalta.

— Mitäs kaartiin muuten kuuluu, kysyi Mari.

— Kyllä meistä kohta tulee sotaväen näköistä, kuin vain saisi jonkun
upseerinkin. Ja valkoiset äkseeraavat pohjoisessa. Mutta niinhän ne
äkseeraavat venäläiset valkoisetkin. Äkseeratkoon vaan.

Ovi avautui ja Kustaa tuli kotiin suuren limpun kanssa — Marin
iki-iloksi.

— Ostin venäläiseltä soltulta, sanoi Kustaa, eikä se paljon
maksanutkaan. Eihän sitä olisi oikeastaan pitänyt tehdä, kun solttu oli
varmasti kähveltänyt leivän varastosta, mutta olisivathan porvarit sen
muuten ostaneet kun niitä parveili sen ympärillä. Mutta minä sanoin
"tavarits" ja sillä sain ja vielä halvalla.

Arvi tuli vakavaksi.

— Milläs niitä solttuja saisi järjestykseen. Hävittävät työläisvaltion
omaisuutta ja kaikkea pahaa tekevät. Sitten se pannaan järjestyneen
työväen syyksi. Enkä minä sitä leipää olisi ostanut.

Kustaa häpesi.

— Enhän minäkään, mutta nälkä oli. Vaikkei se heidän svabodansa
minuakaan miellytä. Eihän se nyt sentään niin saisi olla.

Kustaa kertoi, että pohjoisessa kovasti hosutaan. Vöyrillä kuuluu
valkoisilla olevan sellainen sotakoulu, jossa kuulemma poliiseja
kasvattavat.

— Kyllähän ne tiedetään, että meidän päämme menoksi se on. Järjestyksen
vuoksi mukamas. Kyllä me tiedämme, ettei heidän järjestyksensä ole
meidän järjestyksemme. Järjestystähän Korniloffkin Venäjällä puuhasi.

Mari pelästyi.

— Hyvä Jumala, mitä te puhutte. Mitä te nyt taas hommaatte.

— Emme me hommaa mitään, sanoi Arvi. — Me vain odotamme, kunnes meidän
niskavilloihimme käydään kiinni.

Kustaa raapi päätään.

— Venäjällä on työväki ottanut kaikki tehtaat ja laitokset haltuunsa ja
me odotamme täällä nälkäkuolemaa.

Arvi löi kirjansa kiinni.

— Miksi me emme voisi tehdä sitä mitä Venäjällä tehdään?

— Meillä ei porvaristo luovu vallasta ilman sotaa, sanoi Matti. —
Meillä on eduskunta, antaa eduskunnan ratkaista.

Mari kävi poikansa olkapäähän kiinni.

— Ei aseita eikä sotia. Muistatteko, kuinka rukoilimme rauhaa
Rantalassa?

— Me olemme paisuneet suureksi tekijäksi, sanoi Matti. — Me tiedämme,
että meillä on voimaa ja että meitä on enemmän kuin valkoisia. Olemme
paisuneet omasta voimantunteestamme ja pelkäämme purkautua.

— Olemme paisuneet, ja meillä on suuri nälkä emmekä tiedä mitä tehdä.
Mutta toiset muhinoivat saksalaisten kanssa ja järjestävät joukkojaan,
joilla on aseita, sanoi Kustaa.

— Me olemme nyt itsenäinen valtio ja nyt on ratkaistava, kenelle valta
tulee kuulumaan tässä itsenäisessä valtiossa. Kun olimme tsaarin alla
oli selvä, että valta oli porvaristolla täällä kuten Venäjälläkin,
mutta totta kai valta nyt kuuluu meille.

Liisukka tukisti Arvia.

— Herrat ovat viisaita, ja te olette tyhmiä, ja tottakai viisaat
pistävät teidät pussiin.

— Siltä se tuntuu, nauroi Arvi, ja Kustaa totesi, että Valpaskin on
niin varovainen.

Mari pahastui.

— Lakatkaa nyt miehet tällaisesta suunsoitosta. Olitte kunnon työläisiä
ja nyt ei muuta puhuta kuin noita valtausjuttuja ja sotaa.

Matti ja Siiri tekivät lähtöä. Matti otti pojan syliinsä Marin hiljaa
neuvottua, että Matti veisi Siirin lääkäriin kun Siiri tuntui niin
heikolta ja toinen lapsi oli tulossa. Mutta Matti ravisti päätään.
Ei ollut rahaa lääkäriä varten. Sitten he lähtivät Kustaan ja Arvin
jäädessä väittelemään ja selvittelemään toisilleen poliittista
tilannetta. Lopulta Liisukka huudahti:

— Kun minä tässä neuleskelen ja kuuntelen teitä, niin tekisi mieli
juosta jonnekin syvään metsään tai saarelle ja piilotella siellä...
piiloon kaikelta mikä on tulossa. Syön marjoja ja rakennan lehtimajan
kalliolle, makaan auringossa ja kuuntelen leivosia.

Arvi irvisteli.

— Ja sitten tulee valkokaarti toiselle puolelle saarta ja punakaarti
toiselle, ja sinä jäät sinne niitten väliin ja sinut ammutaan mäsäksi.
Siinä sait.

— Älkää puhuko tuollaista, lapset, rukoili Mari. — Minkälaista olivat
ne kuusi vuotta odottaa Kustaata, ja sitten kun vihdoinkin elämä alkoi
parantua, sitten menikin taas kaikki hajalle.

— Eihän tässä muu auta, sanoi Kustaa. — Ruvetaankos nyt nälkään
kuolemaan tai otetaanko koko hoito meidän käsiimme ja pannaan valtio
antamaan meille työtä ja leipää.

— Aina sinä minut pyörityksiin puhut.

Naisväki meni maata. Isä jäi vielä keittiöön piippua polttamaan
poikansa kanssa.

— Olit kuulemma myös pyrkimässä kaartiin.

— Tottakai, kuinka minä sitten jäisin kaartista pois.

— Kuule Arvi. Jos sinä niin kuin pysyisit hieman sivussa, kun minä ja
Matti olemme mukana. Kuka tietää miten käy. Olisihan äidillä sitten
tukea.

— Mitä sinä nyt sellaista puhut.

— Tarvitaanhan sitä poikia muuallakin. Tarvitaan kirjatyöntekijöitäkin.
Kansliassa kyseltiin sinua, kun olet niin hyvä kynästäsi.

Arvi hymähti.

— Tapella minäkin tahdon, isä.

— Jos sinä niin kuin tappelisit kynällä.

Arvi punastui mielihyvästä. Hän kertoi menevänsä vielä talolle ja
opettelevansa siellä kansantaloutta.

— Siellä on eräs toveri, joka opettaa. Kas, minä tahdon lukea kaiken,
minkä Marx on kirjoittanut, kun kaikki työväenliikkeen riitingit ovat
lähteneet hänestä.

Arvi kertoi lukeneensa Marxin taloudelliset opit ja nyt hän tahtoisi
lukea Leniniä. Isä hymähti ja kehotti menemään niin hiljaa, ettei äiti
kuulisi. Sanoi vain pelänneensä, ettei Arvi menisi ryyppäämään. Mutta
Arvi sanoi, ettei hän niitä poikia ole. Arvi lähti hissukseen, mutta
samalla tuli Heikki-setä kolistellen portaita ylös. Sanoi tulleensa
katsomaan, ollaanko jo höyhensaarilla tai pikemmin pahnoilla.

— No kuinkas sinä Heikki noin myöhään tulet, sanoi Kustaa.

Heikki istuutui synkkänä pöydän viereen.

— Vein Polleni tänne Vallilaan yhden kaverin luokse, jolla oli vähän
pahnoja, ja jätin sen sinne. Ei siitä enää ole mihinkään, kun ei ole
heiniä ollenkaan eikä niitä saa millään hinnalla. Tänään Polle oli
jäädä tuonne Vladimirinkadun mäkeen. Ei Pollesta enää mihinkään ole.

— Mutta onhan sillä ikääkin, sanoi Kustaa.

— Kyllähän se ikänsä puolesta vielä jaksaisi, kun saisi vähän kauroja.
Mutta kun ei ihminenkään saa leipää, niin miten Polle, ja näin kai
meille Pollen kanssa ero tulee. Synti vain, kun se köyhyys on niin
kova, ettei vanhaa kaveriakaan voi kunnollisesti hautaan saattaa, vaan
pitää myydä se lihakauppaan. Mutta sen minä sulle sanon Kustaa, ettei
Heikki-poika rupea Pollen luita jyrsimään, vaikka Riikka mitä puhuisi.
Olenpahan sille haudankin valmiiksi katsonut, tuonne Tattarisuon
viereen sorakuoppaan. Ja siellä minä sitten joskus käyn vanhan kaverin
kanssa juttelemassa. Kas, paljonhan minä olen sille jutellut asioistani
lähes parikymmentä vuotta ja ihkati tuntuu, että paras kaveri se on
mulle ollut, eikä se hoilota niin kuin Riikka, vaan uskollisesti
silmiin katselee ja joskus hirnahtaa kun tuntee, että Heikin on hätä.

— Surkeatahan se kaikkien Pollein kohtalo on, eikä se ihmisenkään ole
paljon parempi.

— Mitäs sinä meinaat, Kustaa. Onkos sitä ylösnousemusta olemassa... ja
sitä taivaaseenpääsyä niin kuin papit sanovat?

Kustaa nauroi.

— En minä sitä oikein usko. Enkä niihin taivaallisiin asioihin ole
perehtynyt, mutta arvelen, että varmuuden vuoksi jo maan päällä olisi
oltava hyvä. Ja jos kaikki ovat hyviä jo maan päällä, niin tulee se
taivas jo maan päällekin.

Heikki ilostui.

— Kas niin. Sinäpähän sen sanoit. Kun ihmiset kaikki ovat hyviä ja
auttavat toisiaan eivätkä sorra toisiaan, niin saavutetaan se taivas jo
maan päällä. Ja sen minä sinulle sanon, etten minä tahtoisi sellaiseen
paikkaan, jossa ei Polle olisi mukana. Kuules Kustaa, älä sinä sano
sitä naisihmisille, mutta sen leivänpalasen, jonka tänäänkin Riikalta
sain — voi se oli niin pieni, niin pieni — mutta siitäkin minä puolet
Pollelle annoin. Ja ainahan minä salaa Riikalta olen Pollelle leipää
ostanut. Mutta nyt kun ei ole pennin pyörylää niin täytyy niin kuin
varkain Riikalta Polleakin ruokkia. Hullusti mun asiani ovat. Kuule,
eikö sinulta liikenisi muutama kymppi. Riikka kun on kaupungin
puutarhassa työssä, niin kai ne sitten maksetaan kun paremmat päivät
tulevat.

Kustaa raapi päätään.

— Kaksikymppiä minullakin vain on. Kyllä sinä toisen tästä saat. Ja
huonoa meilläkin on, kun molemmat Matin kanssa ollaan työttömiä. Täytyy
tässä taas kohta turvautua Marin pyykinpesuun, mutta ollaanhan me nyt
sentään Matin kanssa molemmat kaartissa.

— Kaartiin minäkin lähden, sanoi Heikki. — Ei taida muu auttaa. Voikin
maksaa niin, ettemme ole pariin kuukauteen voinhitustakaan nähneet.
Riikan palkka riittää vaan suolasilakkaan. Perunasta kiskovat kovasti,
eikä nykyisellä taksalla ajuri enää heiniä osta, vaikka Polle olisikin
vielä ajossa. Kaartiin minäkin olen meinannut. Mitäs me vanhat miehet,
jos ei muuhun kelpaa, niin ainakin nurkkavahdeiksi. En ole ikinä pyssyä
kädessä pitänyt, oletkos sinä Kustaa?

Kustaa nauroi.

— Enkä ole, muuta kuin vaarin tuliluikulla olen variksia jahdannut.
Järjestyskaartiahan nyt vaan ollaan. Ei suinkaan meidän tarvitse pyssyä
pidellä.

— Mitäs tästä kaikesta tulee, Kustaa? Rikkailla on kaikkea, ja
nälkäänhän me kuolemme tässä huushollissa.

— Sitten ei muuta kuin meidän työmiesten täytyy ruveta sitä valtion
huushollia hoitamaan.

— Osataankos me, sanoi Heikki.

— Kyllä opitaan, Kustaa naurahti. — Tiedätkös Heikki, kun Mari
itsekseen iltaisin mutisee ja rukoilee, niin tiedätkös miten minä
rukoilisin? Näin minä rukoilisin:

  _Työmies Kustaa Rantasen rukous:_

  Suomen työväki. Sinä joka olet toverini, sinä työväki, johon minä
  Kustaa Rantanenkin kuulun, Suomen työväki, auta meitä.

  Minulla ei ole työtä. Minulla ei ole leipää. Kuka minua muuten
  auttaisi, jollet sinä auttaisi. Sinä, jolla itselläsi ei ole työtä
  eikä leipää. Katsos, äitiraukatkin kuihtuvat, lapsilla ei ole maitoa.

  Suomen työväki, jonka kädet ovat luoneet ja rakentaneet kaiken
  maassamme, sinun on tultava maasi isännäksi. Sinun on opittava
  järjestämään maatasi, jotta saisimme työtä ja leipää, jotta
  tehtaitten piiput taas sylkisivät savua ja koneet eläisivät ja
  jyskyttäisivät kättemme alla.

  Suomen työväki, suojele meidän vapauttamme henkeen ja vereen.




LUOKKASOTA — VAPAUSSOTA — VELJESSOTA


Yhdet sanovat vapaussota.

Toiset luokkasota.

Kolmannet veljessota — sisällissota.

Mutta niihin viimeisiin katsottiin karsaasti niin ensimmäiseltä
kuin toiseltakin taholta, etupäässä ensimmäisten taholta. Että muka
oltaisiin veljiä, ei koskaan! Eihän tuollaisia voitu pitää veljinä,
jotka eivät enää palvelleet isäntiä uskollisesti, vaan himoitsivat
valtaa ja sanoivat: Maa on meidän ja olla täytyy vuosisatoja kestäneen
nöyryyden jälkeen. Mikä röyhkeys, mikä petomaisuus, sanoivat ne,
joitten hallussa maa ja tehtaat olivat olleet!

Ja ne, joille sota oli luokkasota, sanoivat, että mitäs veljiä nuo maan
ja tehtaitten omistajat muka olisivat, ne jotka eivät suoneet työväelle
sen elin- ja ihmisoikeuksia, ei edes sellaisia yhteiskunnallisia
uudistuksia, joita muualla maailmassa oli — muka veljiä!

Ja rintamien välissä itkivät jotkut uskovaiset, jotka yrittivät
pitää kiinni ihmisten veljeydestä ja lopuksi kumminkin kallistuivat
voittajien puoleen.

       *       *       *       *       *

Salli tuli sisään ja heitti kirjansa pöydälle.

— Päivää, muori, terveisiä koulusta.

— No kuinka sinä näin aikaisin pääsit?

— Tappelin ja tulin pois kotiin.

Mari oli aivan onneton.

— Mitä sinä puhut! Miksi sinä tappelit.

— No kun ne haukkuivat punikkeja ja minä haukuin vastaan ja sitten yksi
Anita löi minua leukaan. Katsos, kuinka leuka on ajetuksissa. Mutta
minä iskin sitä naamaan ja sanoin, että isäni on komissaarina telakalla
ja että olen komissaarin tytär eikä minun isääni ja komissaareja noin
vain haukuta.

— Että sinäkin rupeat tappelemaan. Olisit vain antanut niiden haukkua
ja tullut nätisti kotia.

— Kun muut tässä talossa tappelevat, niin minäkin.

Mari nojasi tiskipöytään.

— Tappelevat, tappelevat, kun tämäkin kerran loppuisi.

Salli sanoi pontevasti:

— Meidän voittoon, ei se muuten saa loppua. Ethän sinäkään äiti muuta
loppua tarkoita.

— En tarkoita, mutta se on niin hirveätä.

— Eikä ole hirveätä. Antti-setäkin jauhoja lähetti ja isä saa
säilykkeitä.

Mari katseli tytärtään.

— Minä tarkoitin sotaa, Salli. Eikä sinullakaan muuta evästä ollut kuin
leipää ja suolaa.

— Kyllä se riitti, ei muillakaan sen parempaa ollut.

Salli juoksi ikkunaan.

— Kuules, kuinka uljaasti meidän pojat marssivat. Ja lauloivat kun
kulkivat ohitseni Hakaniemessä.

Marin kurkkua ahdisti.

— Ei Matistakaan ole mitään tietoa.

— Ei muistakaan pojista ole tietoa.

— Tiedätkös, että Liisukkakin on lähtenyt sairaanhoitajattareksi
Tampereen rintamalle. Toissapäivänä olivat lähteneet Hämeenlinnasta.
Rantalan Jaakko oli ollut saattamassa.

Salli pyöritti äitiään.

— Minunkin tekisi mieli sinne. Onnellinen Liisukka! Ja Rantalan Jaakko
on niin komea poika.

— Älä hulluttele, sanoi Mari. — Mene mieluummin hakemaan Siiri
tänne kun se kotonaan yksin värjöttelee Pikku-Jussin kanssa. Kun ei
Matistakaan ole mitään tietoa.

Siiri olikin jo matkalla Marin luokse. Salli sieppasi lapsen syliinsä
ja kulki vinhaa vauhtia kotiin. Siiri oli tavallista vähäpuheisempi.
Sanoi kuulleensa huhuja Tampereelta, että siellä on ollut kovia
taisteluja. Joku naapuri oli tiennyt kertoa, että haavoittuneita oli
tuotu junalasti.

— Älä nyt puhu äidille, sanoi Salli.

Mutta kun tultiin ylös Mari kysyi oitis, oliko tietoja Matista.

— Ei sanaakaan kahteen viikkoon.

— Tiedäthän, kuinka ne kirjeet kulkevat tällaisina aikoina, sanoi Mari,
mitäs sitä murehtii. Paneudu tänne sänkyyn, kun olet niin kalpeakin.

Salli hyssytteli pikku-Jussia ja Mari peitti Siirin.

— Kuulkaas, äiti, sanoi Siiri. — Kun Matti lähti kotoa, niin hän nosti
Jussi-pojan ylös ihan kattoon saakka ja sanoi, että kasva sinä vain
komeaksi pojaksi. Aivan kuin olisi nähnyt pojan viimeisen kerran.

— Kyllästyttää jo se teidän päivittelynne, sanoi Salli. — Mitäs hän
muutakaan olisi voinut sanoa kotoa lähtiessään.

Mari valitti omasta puolestaan, ettei ollut mitään tietoja, ja
Kustaakin kävi niin harvoin kotona. Telakalla oli niin paljon
tekemistä, kun siellä ei ollut kirjanpitäjiä eikä mitään. Herrat olivat
kaikki lähteneet karkuun, vaikka Kustaakin oli pyytänyt heitä niin
nätisti auttamaan kansaa.

Salli lauloi kiusallaankin pikku-Jussille isolla äänellä: tuu tuu
tupakkarulla, niin että Mari ajoi hänet toiseen huoneeseen läksyjä
lukemaan. Sitten hän istui miniänsä sängyn laidalle.

— Siiri rukka. Milloinkas sinä odotat?

— Heinäkuussa, sanoi Siiri. — Ja olen niin kipeä, niin kipeä. Kun edes
Matti pääsisi siksi kotia. Mutta tänään naiset puhuivat kaikenlaista,
että ruumiskasoja on tuotu tänne haudattavaksi. Kuinkas sen Tampereen
käy?

— Älä sinä mene jonoon lapsesi kanssa, sanoi Mari. — Kyllä minä tulen
ja autan sinua. Kyllä meidän miehet sen Tampereen hoitaa. Ajattele sinä
vain lastasi ja koeta olla rauhallinen.

Mari saikin Siirin nukkumaan, vieläpä pikku Jussinkin, käski Sallin
olla hiljaa ja hoiti askareitaan. Maaliskuun aurinko lämmitti. Teki
mieli avata ikkuna, mutta ei uskaltanut kun pelkäsi Siirin heräävän.
Sitten soi ovikello. Salli hyppäsi avaamaan, kun luuli isän tulevan,
mutta siellä olikin tohtorinna pitkästä aikaa. Kun Rantaset muuttivat
pois piharakennuksesta, ei heillä ollut enää paljon tekemistä tohtorin
väen kanssa, tohtorinna vain joskus kävi Maria katsomassa ja vieläkin
pyykille käskemässä sekä viime aikoina uutisiakin saamassa.

Mari oli mielissään, että tohtorinna tuli. Jotain vaihtelua. Tohtorinna
istuutui ja katseli pikku Jussia ja kyseli Mattia, ja kun kuuli, että
Matti oli Tampereella, kysyi Tampereen kuulumisia.

— Puhutaan yhtä ja toista siitä Tampereesta. Että muka punaiset ovat
perääntyneet.

Siiri nakkasi päätään ja sanoi, että se on sitä valkoisten puhetta,
ja Mari sanoi, ettei Kustaakaan sellaista ole puhunut, ja Kustaa kai
sentään tietää. Sitten tohtorinna pyyhki silmiään ja sanoi, että heillä
on kotona kovasti ikäviä. Olivat toissailtana vanginneet ja vieneet
tohtorin.

— Tietäähän Mari, ettei tohtori ole mitään pahaa tehnyt.

Mari oli kovasti pahoillaan.

— Ei suinkaan tohtorille mitään pahaa tapahdu.

Tohtorinna pyyhki kyyneleitään ja pyysi Maria puhumaan Kustaalle, jotta
Kustaa kävisi ottamassa selvän, missä tohtori on. Hänelle oli vain
sanottu, että tohtoria kuulustellaan.

— Tietäähän Mari, että tohtori on auttanut Maria, kun Kustaa oli teillä
tietymättömillä. Jos nyt Mari vuorostaan auttaisi minua.

— Kyllä se Kustaa oli hyvin tietyillä teillä eikä tietymättömillä,
sanoi Mari, mutta lupasi pyytää Kustaata ottamaan selvää. Ei kai
tohtori missään valkoisten hommissa ollut, kun se on vain tiedemies.

— No ei mitenkään, sanoi tohtorinna, ja yhtä vaikeata meillä on kuin
kaikilla muilla. Ehkä vaikeampaa vielä, kun Vähämäestä eivät voi mitään
lähettää eikä meidän palkoilla osteta salakaupasta.

— No missäs tohtorinnan pojat ovat, kysyi Mari.

Tohtorinna meni hämilleen ja sanoi, että he olivat lähteneet vaarin
luokse Vähämäelle. Siiri totesi kylmästi:

— Siis kai piilossa tai lähteneet pohjoiseen?

Tohtorinna väitti yhä hämillään, ettei hän niistä mitään tiennyt,
olivat vain lähettäneet ne maalle lukemaan kun yliopistokin oli
suljettu. Vaikeata tohtorinnan oli ja kovasti hän pyysi, että Mari
menisi heti Kustaan luo. Mari lohdutti häntä, että kyllä Kustaa
varmasti tekee minkä voi.

— Kyllä me tohtori kotiin toimitetaan.

Tohtorinna purskahti itkuun.

— Kun ne ovat ampuneet niin paljon ihmisiä.

Siiri sanoi jyrkkänä:

— Kas kun on luokkasota. Kun ne ampuvat vihollisia ja valkoiset ampuvat
heitä.

— Mitäs vihollisia me olemme, itki tohtorinna. — Samaa kansaahan me
kaikki ollaan. Venäläiset ovat vihollisia.

Siiri istuutui sängynlaidalle.

— Eivät venäläiset työmiehet ole meidän vihollisiamme, sanoo Matti.
Samanlaista työväkeä ne ovat kuin mekin.

— En minä tullut väittelemään, sanoi tohtorinna. — Tulin vain pyytämään
Marilta apua.

Mari suli vallan ja lupasi lähteä heti telakalle ja sitten käväistä
kertomassa tohtorinnalle, kun eivät puhelimetkaan toimineet. Mutta
ennen kuin tohtorinna ehti lähteä, kävi eteisen ovi ja sisään tuli
Liisukka sairaanhoitajattaren päähine päässään.

— En ollut tunteakaan, sanoi tohtorinna. — Liisukkako se on.

Liisukka sanoi lyhyesti päivää. Salli juoksi kiljahtaen hänen
kaulaansa, mutta Liisukka sanoi vain:

— Anna olla, Salli.

Mari oli onnellinen, kun Liisukka oli päässyt kotiin. Pyysi
tohtorinnaakin vielä istumaan, kun Liisukka oli tullut Tampereelta.

Liisukka oli omituinen, jäykkä, ei riisunut kappaansakaan. Seisoi
ovenpielessä ja sanoi raskaasti:

— Tampere ei ole enää meillä. Punakaarti on perääntynyt.

Tohtorinnan oli vaikea salata iloaan, mutta hän sanoi, että hänkin oli
sellaista kuullut. Mari kalpeni.

— Mitenkäs sinä sitten tänne pääsit?

Liisukka tankkasi omituisesti:

— Minä tulin... minä tulin haavoittuneiden junassa... tuotiin
haavoittuneita.

Siiri, joka oli tuijottanut Liisukkaan, alkoi äkkiä huutaa:

— Matti, tiedätkö sinä mitään Matista? Minä näin jo päältäsikin...
Missä Matti on?

Liisukka häkeltyi.

— Matti on... Matti on...

Siiri ravisti häntä käsivarresta.

— Matti on kaatunut. Ovat ampuneet Matin Pyynikillä.

Kuului vain tohtorinnan voivottelu ja Sallin itku. Siiri lysähti
sanattomana pöydän ääreen, mutta Mari sanoi hapuillen:

— Nyt meni Matti.

Liisukka kertoi hyytyneellä äänellä, että Matin toveri oli pelastunut
ja pääsi karkaamaan. Oli ollut haavoittunut ja ryöminyt omalle
puolelle. Liisukka oli tavannut hänet junassa. Mari sanoi ääneen, aivan
kuin koettaen miltä se kuuluisi.

— Poikani Matti. Mattia ei ole enää.

Se kuului niin vieraalta. Aivan vieras ääni puhui hänen suullaan. Salli
itki.

-— Äiti, älä seiso noin. Istu tähän, sinä kaadut muuten.

— Anna olla, Salli, sanoi Mari. — En minä kaadu. Eihän Mari voinut
kaatua. Hän oli hyytynyt paikoilleen. Jokin vieras ääni hänessä intti:
Matti on kuollut.

— Mari raukka, sanoi tohtorinna.

Liisukka iski päänsä seinään.

— Miksi minä sanoin näin? Minähän päätin, etten sano.

Silloin Siiri alkoi huutaa. Tohtorinna auttoi kantamaan hänet
peräkamariin.

— Vielä lapsikin tulossa. Voi tyttöparkaa.

Siiri huusi yhä edelleen hirveätä huutoa. Liisukka seisoi kivipatsaana.

— Miksi minä tulinkaan sanomaan.

— Onhan parempi, että tiedetään, sanoi Mari.

Sallikin sanoi vieraalla äänellä:

— Minä menen kaartiin ja minunkin täytyy saada pyssy.

Vihdoin Liisukkakin itki.

— En minä jaksanut katsoa sitä hätää ja tuskaa junassa.

Mutta Mari ei itkenyt. Se vieras hänessä sanoi, että nyt täytyy
kaikkien jaksaa, nyt niitä voimia kysytään. Tohtorinna oli kovin
onneton.

— Voi Mari raukka, et sinä nyt voi tehdä mitään tohtorin hyväksi.

Mari sanoi:

— Kyllä minä menen Kustaan luokse.

— Ethän sinä voi muistaa mitään nyt, sanoi tohtorinna. — Ehkäpä sinäkin
nyt tahdot kostaa meille.

Mari kuunteli omaa sydäntään, miten se niin omituisesti lepatti, ja
katseli maaliskuun aurinkoa, joka hyväili hänen käsiään.

— En minä ole kostaja. Ihminen minä vain olen. Jumalan kädessä kosto
on. Jos hän hyväksi näkee, niin kyllä hän kostaa Matinkin puolesta.

— Älä puhu niin, Mari, itki tohtorinna. — Et suinkaan sinä nyt voi
puhua Kustaan kanssa minun asiastani. Että tämänkin piti juuri tapahtua.

Mari katseli käsiään ja aurinko hyväili niitä.

— Matti oli hyvä poika. Kun hän oli vielä aivan pikkuinen, hän jo
auttoi kantamaan pyykkikoreja jyrkkiä keittiönportaita. Yhdessä
kannettiin ja pelkäsin monesti, että hän revähdyttää itsensä. Sellaiset
hentoset käsivarret kun hänellä oli. Mutta Matti sanoi aina, että
kyllä minä äitiä autan. Hän auttoi muitakin. Kyllä hän teitäkin olisi
auttanut.

Tohtorinna hätääntyi.

— Minä menen nyt, Mari raukka. Älä ajattele muita ihmisiä. Kyllä meille
kaikille surua riittää. Että sen kaiken piti niin käydä. Mutta sinun
täytyy käsittää, Mari, että poikasi nosti miekan laillista esivaltaa
vastaan ja siitä tulee kuolema palkaksi.

Liisukka huusi:

— Lähtekää heti täältä, tohtorinna. Lähtekää heti. Ei teitä ole tänne
käsketty. Vai esivalta!

— Älä huuda, Liisukka, sanoi Mari. — Hillitse itsesi. Tohtorinna on
yhtä onneton kuin mekin.

Tohtorinna peitti kasvot käsillään.

— Voi, etten minäkään saata pysyä vaiti. Näkemiin, Mari. Kyllä minä
sinun surusi ymmärrän.

— Kyllä, kyllä, sanoi Mari. — Lähtekää nyt vain, tohtorinna, kyllä minä
koetan auttaa.

Liisukka löi oven hänen perässään kiinni ja raivostui.

— Apua kärkkymässä. Heitäkö pitäisi auttaa. Istu tänne äite, älä seiso
niin, aivan kuin olisit lasista ja olisit rikki menossa.

Mari istuutui varovaisesti.

— Enhän minä. Eihän tämä ole vielä mitään. Tulee vielä paljon muutakin.
Ihminen tohtorinnakin on. Eihän se ole hänen syytään, että valkoiset
ovat Matin tappaneet. Tohtorikin on siellä vaarassa. Täytyy auttaa.

— Auttaa susia.

— Sota on sotaa, sanoi Mari.

— Tulisit katsomaan haavoittuneita. Voi miten Siiri huutaa!

— Haavoittuneita on toisellakin puolella. Sielläkin on äitejä, jotka
ovat menettäneet vanhimman poikansa. En minä voi vihata niitä äitejä.

— Mutta ne vihaavat sinua, sanoi Liisukka.

— Se on väärin, että ne vihaavat minua. En minä tahdo tehdä väärin.
Liisukka, en minä jaksa vihata.

Liisukka nosti nyrkkinsä.

— Vaikka ne ovat sinun poikasi tappaneet ja tuhansia muita?

— Älä ole vihainen minulle, mutta en jaksa vihata.

— Et sitäkään, joka sinun poikasi on tappanut?

Mari nielaisi moneen kertaan. Aurinko lämmitti hänen käsiään pöydällä.

— Ehken sitäkään. Minä vihaan vain niitä, jotka ovat aiheuttaneet tämän
sodan, jotka tahtovat sortaa työväkeä.

Salli oli kuunnellut ovella ja huusi:

— Kuinka te puhutte! Mattia ei ole enää eikä Jussilla ole isää.

— Äiti, sinun täytyy mennä Siirin luokse, sanoi Liisukka.

Aurinko lämmitti yhä vielä Marin käsiä. Mari sanoi, ettei mikään voi
auttaa Siiriä, ei mikään lohdutus, ei mikään sana.

— Kyllä minä sen sanan tiedän, sanoi Liisukka. — Me tulemme kostamaan
Matin puolesta.

— Ja sekö olisi lohdutus? Jumala auta minua kestämään tämä. Pelasta
sydämeni tuntemasta vihaa.

Siiri seisoi ovella tukka hajalle heitettynä ja kädet nyrkissä.

— Ei ole olemassa Jumalaa, kun Matti on kuollut. Jos Jumala olisi
olemassa, niin hän ei olisi antanut tappaa Mattia.

Silloin he kaikki kuulivat, kuinka Kustaa avasi oven, rykäisi, riisui
kalossit ja palttoonsa ja liikkui niin jokapäiväisesti ja rauhallisesti
kuin ei mitään olisi tapahtunut. Ovi oli vain raollaan, Mari ei nähnyt,
mutta kuuli, kuinka hän hieroi paleltuneita käsiään kuten aina. Marille
jopa muistui mieleen, että hän oli unohtanut parsia Kustaan kintaat.
Paljain käsin hän oli kulkenut ja käsiä palelti. Kustaa avasi oven.

— Mikäs Siiriä vaivaa? Ja Liisukkakin on kotona. Entäs Mari.

Salli purskahti itkuun ja juoksi toiseen huoneeseen.

— Tulin hakemaan vanhaa palttootani. Antaisin sen yhdelle pojalle, joka
menee rintamalle. No niin, puhukaa nyt.

Sitten Liisukka puhui. Kustaa istuutui raskaasti.

— Vai on kaatunut.

Liisukka kertoi nopeasti, miten Anttilan Kalle oli ihmeellisesti
pelastunut ja haavoittuneena ryöminyt yli rintamalinjan.

— Siiri rukka, sanoi Kustaa. — Nyt hän on mennyt, tuo Matti-poika.

Liisukka itki. Mutta Kustaa sanoi rauhallisesti.

— Monen isän poika siellä on mennyt ja menee vielä. Ei pidä itkeä Matin
vuoksi, pitää itkeä Tampereen vuoksi, kun Tampere on mennyt meiltä. Se
merkitsee, että voiton toiveet ovat menneet. Se merkitsee orjuutta ja
suunnatonta kärsimystä koko Suomen työväelle. Pitää itkeä Tampereen
vuoksi ja taistella sittenkin.

— Eikö enää ole toiveita, kysyi Mari.

— Aina on toiveita niin kauan kuin kykenemme taistelemaan.

— Tohtorinna oli täällä, sanoi Mari. — Tohtorikin on vangittu. Voisitko
sinä mennä puhumaan hänen puolestaan? Ovathan ne oman puolen väkeä.

— Vai on tohtori joutunut kiikkiin, sanoi Kustaa. — Pojatkin kuuluvat
olevan valkoisella rintamalla. Katsotaan nyt, voinhan minä mennä
kuulustelemaan.

— Pitäisi koettaa auttaa, sanoi Mari.

Kustaa laski käden silmilleen.

— Pitäisi auttaa, vaikka on surma sydämessä.

— Kun on surma sydämessä, sanoi Mari, niin helpottaa kun koettaa auttaa
toisia.

— Auttaa vihollisia.

Mari sanoi:

— Tohtori on vain tiedemies, joka ei paljon elämästä tiedä.

— Sellaisia ihmisiä pitäisi rangaista juuri tietämättömyydestään, sanoi
Kustaa.

— Menisit nyt sinne puhumaan, ehkä tulee helpompi olla. Ehkä et muista
Mattia enää niin kipeästi.

— Menenhän minä, sanoi Kustaa, laski päänsä raskaasti pöydälle
käsilleen ja nyyhkytti.

Salli huusi aivan kuin veitsellä leikattuna:

— Isä!

Kustaa nousi tuolilta.

— Kuulkaa. Älkää nyt. Minä menen jo. — Hän otti lakkinsa ja palttoonsa
ja lähti.

Salli juoksi itkien kalossien kanssa hänen perässään. Liisukka sanoi:

— Isä itki. Näitkös äiti? Isä itki.

Mutta äiti ei itkenyt.

Hän istui suorana liikkumattomana ja maaliskuun auringon säteet
lämmittivät hänen käsiään.




NÄIN SE LOPPUI


Monesta talosta jo ammuttiin katua pitkin. Ammuttiin alas merenrantaan
päin. Portinpielissä ja ikkunoissa seisoivat miehet, joille oli
ilmestynyt valkoinen nauha käsivarteen ja aseet käteen. Merenrannassa
varaston edessä seisoi vielä yksinäinen vanhempi mies nurkkavahtina,
punainen nauha käsivarressa. Kaukaa kaupungin liepeiltä, jopa
keskikaupungilta, kuului kanuunan jyskettä. Merellä Viaporin edessä
näkyi paljaalla silmälläkin pitkä rivi Saksan keisarikunnan laivoja.

Yksinäinen punakaartilainen seisoi vahdissa varaston nurkalla,
kivääristään kiinni pitäen. Yhtäkkiä lävisti luoti hänen vasemman
kätensä. Veri tippui hangelle ja kuluneelle, puolirepaleiselle
toppatakille.

Vanha nainen, joka oli kulkenut rantaa pitkin vaatenyytti käsissään,
oli piiloutunut varastohuoneen taakse.

— Tulkaa nyt, mies, sanoi hän punakaartilaiselle. — Käsikin teillä
verta vuotaa. Tulkaa nyt edes tänne piiloon. Ampuvat jo pitkin katuja.

— En minä noin vain saa lähteä, sanoi punakaartilainen. — Minä olen
vahdissa.

— Herrajestas, kuiskasi nainen nurkan takaa. — Tulkaa nyt toki tänne.
Minulla on riepu, minä sidon sen haavan. Ja heittäkää tuo kivääri pois,
vielä ampuvat teidät. Saksalaiset ovat kaupungissa. Pistäkää nyt tuo
kivääri tuonne kivijalan alle.

— En minä noin vaan voi kivääriä heittää kun minä olen sotilas ja tämä
on luokkasota.

Pitkin katua kiiri puoleksi villiintynyt ilonhuuto. Eläköön
valkokaarti! Eläköön saksalaiset! Vapaus, vapaus! Nainen hätääntyi.

— Ettekö te kuule? Kaupunki on jo valkoisten käsissä. Teidät ammutaan,
jos teiltä löydetään kivääri. Kas nyt! Ampuvat vielä halkopinoon.
Pistäkää nyt tuo kivääri tänne halkojen alle ja lähtekää muina miehinä
kävelemään.

Mies raapi terveellä kädellään päätään.

— No kun meille sanottiin, että meidän pitää taistella viimeiseen
saakka... vaikken minä oikein osaa ampuakaan. Mutta ne valkoiset
pelkäävät, kun näkevät kiväärin käsissäni. Kai minä nyt kuolen
kumminkin. Kun se mun Pollenikin on kuollut. Ja parempihan sentään on
kuolla kivääri kädessä, kun me nyt kaikki kuollaan kumminkin.

Nainen vetäisi kiväärin hänen käsistään ja heitti sen syvälle
varastorakennuksen alle ja repi sitten punaisen nauhan miehen
käsivarresta.

— Lähtekää nyt tuota Kapteeninkatua ylöspäin, siellä on rauhallisempaa.
Sanokaa, että olitte vain merelle tähystämässä tai mun pyykkiäni
kantamassa.

Heikki mietti ja mietti ja lähti sitten naisen mukana. He ennättivät
pois ennen kuin suojeluskuntalaiset ympäröivät varastorakennuksen,
jonka takaa löytyi vain pari kaatunutta punakaartilaista.

Saksalaiset laivat liikkuivat jääreunan ulkopuolella ulapalla.
Kanuunanjyske tärisytti kaupunkia. Harmaat, repaleiset miehet kiskoivat
hihoistaan punaisia nauhoja tai kuljettivat kiväärejä Pitkänsillan
korvaan. Siellä heidät asetettiin pitkiin lohduttomiin vankijonoihin,
joissa he sammunein silmin odottivat kohtaloaan.

Voi voitettuja.

Valkonauhaiset voittajat kulkivat ja ajoivat autoillaan huumautuneina
pitkin kaupunkia ja jahtasivat Rantasia ja Jokisia, Salmisia ja
Lahtisia. Hienot rouvat hakkailivat saksalaisia sotamiehiä ja
Kämpin hotellin edessä seisoi käytävällä kaksi saksalaista lihavine
ratsuineen, joille hienot naiset syöttivät sokeria ja suklaata.

Repaleiset työläislapset katselivat vastapäätä mahtavia hevosia sormet
suussa syöden silmillään hevosille tarjottuja herkkuja, kunnes poliisit
karkottivat heidät näkyvistään.

Voi voitettuja.

Harmaat vankijonot kulkivat pitkin katuja. Kalpeita, raihnaisia miehiä
sammunein välinpitämättömin silmin aivan kuin eivät näkisi mitään.
Harvat tuijottivat eteensä, vielä harvemmat katsoivat kauas.

Kustaa Rantanen kulki jonossa suorana ja katseli kauas — oikein kauas,
sillä vasta oikein kaukana häämötti jotain, jonka puolesta kannatti
kuolla, sellaista, jota voitosta huumaantuneet voittajavartijat eivät
nähneet.

Voi voittajia...




PALJON ON KÄRSITTY VILUA JA NÄLKÄÄ...


Kustaa Rantanen hyräili Hennalan vankileirillä murjunsa ovella:

    Paljon on kärsitty vilua ja nälkää
    Hennalan leirillä Lahlessa...

Eräs vanki pysähtyi hänen eteensä.

— Kustaa Rantanenko sinä olet?

— Olen, vastasi Kustaa. — Ja oletko sinä velimieheni Aatu?

— Olen, vastasi velimies ja ojensi kätensä, joka oli laiha kuin
kuoleman käsi.

— Tässäkös sitten tavattiin.

— En ole nähnyt sua siitä saakka kun Kakolasta tulit.

— Missäs sitten olisikaan tavattu, jollei täällä, sanoi Kustaa.
— Tässähän me Rantaset enimmäkseen ollaan. Antin poika Jaakkokin
on täällä ja Iisakin kaksi poikaa. Toinen niistä sammui eilen ja
Iso-Martin Eevertti-poikakin on täällä.

Aatu nauroi.

— Kas kun saivatkin meidät kaikki kiinni. En minä kyllä tästä hengissä
pääse, kyllä ne talolliset siitä huolen pitävät. Mutta pääasia, että
nuoret kestävät. Tiedätkös sinä kotoasi mitään? Ja pojistasi? Kuinka
Mari voi?

Eihän Kustaa omaisistaan mitään tiennyt, paitsi Matista. Suuri myrsky
oli paiskannut Suomen työväestön sekaisin. Kustaa hymähti.

— Varmin osoite taitaa olla vankileiri tai yhteishauta.

Harmaat ihmisvarjot hoippuivat heidän ympärillään, mutta Rantasen
veljekset puhuivat vaarista ja muorista ja Altapäivän Mantasta ja
suuresta hauesta, jonka olivat saaneet Kattilaniemen kärjestä,
ja oravista, jotka he pikkupoikina olivat pyydystelleet järvellä
kalahaavilla, ja kuinka he olivat onkineet täkyjä Isosuon poukamassa ja
kuinka työväenliike taas alkuun lähtee tämän jälkeen ja Venäjä tulee
pärjäämään ja Saksaankin tulee vallankumous.

Viikatemies kulki heidän keskuudessaan eivätkä he kuulleet sen iskuja
elämän ruohossa, kunnes eräänä päivänä Aatua tultiin hakemaan, eikä
siinä suuria sanoja puhuttu.

— Ei se tähän jää, sanoi Aatu ja käski viemään terveisiä kotia ja
Rantalaan.

Eikä Kustaakaan itkenyt, vaan puristi kyntensä nyrkkiin.

       *       *       *       *       *

    Paljon on kärsitty vilua ja nälkää
    Hennalan leirillä Lahlessa...

hyräili Jaakko Rantanen kulkien maantietä katajaiseen keppiin nojaten
kalpeana ja väsyneenä ryysyisissä vaatteissa. Keskikesän aurinko
helotti ja apila tuoksui. Mies astuskeli varovaisesti, istuutui kivelle
maantien viereen levähtämään ja katseli tuimana ja välinpitämättömänä
kesän kauneutta. Huokasi ja kulki eteenpäin, katajainen vapisevassa
kädessä.

Paljon kulki Suomenmaalla sinä kesänä tällaisia repaleisia miehiä,
joiden vaatteissa oli omituinen köyhyyden, lian ja lysolin haju.
Tällaisina he vähitellen tippuivat vankiloista ja vankileireistä, kuka
ystävällisen isännän puolustamana, kuka oikeudenmukaisen tuomarin
vapauttamana, kuka perheensä hankkimien todistusten perusteella,
kuka armahdettuna ehdonalaisuuteen. Näin he kulkivat ehdonalaisina
vankeina nälän uuvuttamina. Mitä voimakkaampi mies, sitä heikommin
hän kulki, silmät tuimina, toivottomina, tietämättömänä kotioloistaan
ja tulevaisuudestaan. Kuin suuri humala oli kansalaissota kulkenut
ihmisten ylitse ja nyt täytyi palata elämään. Mitä oli vielä jäljellä
ja miten elää? Ja miten unohtaa kaikki, mikä oli tapahtunut? Kaikki
nimelliset ja nimettömät haudat.

Siinä kulki Suomen työmies harmaana, arkipäiväisenä, lopen uupuneena,
eikä kukaan muistanut, että hänkin oli osoittanut sankaruutta,
taistellut ja kaatunut ja tullut voitetuksi. Armosta hänelle työtä
annettiin, sillä jonkun täytyi tehdä työtä. Maksettiin mitä maksettiin.
Hän ei uskaltanut ääntään korottaa. Hän oppi kulkemaan ihmisiin
vilkaisematta, oppi puhumaan katsomatta puhekumppaniinsa. Ei kuulunut
kenellekään, mitä hän sisimmässään tunsi, jos hän jaksoi tuntea mitään.

Niin seisoi Rantasen Antin vanhin poika Jaakko erään mökin portilla
kuin peilikuva Suomen työmiehen alemmuustilasta. Seisoi ja katseli,
miten mökin emäntä kuori perunoita. Jaakon silmät ahmivat maahan
pudonneita likaisia perunankuoria.

— Päivää, sanoi Jaakko.

— Päivää, päivää, vastasi mökin emäntä ystävällisesti.

— Janottaa. Saisiko emännältä vähän vettä?

— Tuossa on ämpäri kaivolla.

Jaakko joi ahneesti.

— Mistäs sitä tullaan, kysyi emäntä.

— Kaupungista päin.

Mutta pikkupoika emännän vieressä kuiskasi:

— Äite, äite, tuo mies haisee ihan kuin isä kun se vankileiriltä tuli.

Jaakko naurahti katkerasti.

— Vai on sekin haju jo tuttua. Sieltähän minäkin.

— Heikoltahan näytätte, sanoi emäntä. — Istukaa tänne.

— Eikös emäntä antaisi minulle noita perunankuoria.

— Kyllähän meillä vielä perunoitakin sattuu olemaan, sanoi emäntä. —
Keitänhän minä ne. Muuta särvintä ei ole kuin suolaa. Ja tuossa on
kuppi maitoa.

— Kiitoksia. Tekisi mieli maitoa, mutta en uskalla. Kun eilen illalla
sain maitoa, tuli niin kovat vatsanväänteet, ja kaverini jäi vallan
kadulle, kun sai lihapalan ja söi sen äkkiä.

— Mistäs te kotoisin olette, kysyi emäntä.

— Tuolta pitäjän toiselta puolen, Vähämäen torpasta. Rantasen Jaakko
minä olen.

Emäntä oli tuntenut Jaakon äidin ja tuli kovin ystävälliseksi. Teki
hänelle sijankin aittaan. Jaakko oikaisi itsensä vuoteelle. Kun vain
saisi nukkua hiirenhiljaa, ei ajatella mitään eikä muistella mitään,
hiirenhiljaa.

       *       *       *       *       *

    Voi kallis kotimaa,
    Suomi sulo Pohjola,
    Ei ole maata niin hirveätä...

Näin hyräili Liisukka asettaen vankileirin pihalla pyykkiä kuivamaan.
Piikkilanka-aidan reunalla seisoi nuori suojeluskuntalainen vahdissa,
valkoinen nauha hihassa. Liisukka on kaunis ja puhdas ja heleä. Paljaat
hennot käsivarret, vaaleat hämäläispalmikot kuin kruunu päässä. Nuori
vahtisotilas katsoo ja raapii kantapäällään maata.

Liisukka ei ole huomaavinaan vahtisotilasta, levittelee vain puhtaita
ryysyjä nuoralle, puhtaana, kauniina, heleänä kesäauringossa. Nuori
vahtisotilas katselee, muuttaa kivääriä kädestä toiseen, katsahtaa
taivaalle, korjailee Helsingin valkokaartin hihanauhaa. Liisukka
ravistelee pyykkiä ja hyräilee. Vahtisotilas yskäisee, mutta sanat
jäävät kurkkuun. Pyykkinaru ulottuu vahtisotilaan lähelle, Liisukan
voimakkaat kädet nostavat puhtaita vaatteita. Vihdoin vahtisotilas saa
sanotuksi:

— Kuinka te nuori siivo tyttö olette joutunut tänne piikkilanka-aidan
sisäpuolelle?

Liisukka katseli nuoreen vahtisotilaaseen ja lakkasi hyräilemästä.

— Kun minä olen syntynyt barrikadin tällä puolella.

Ja hän kääntyi ylpeästi poispäin, ravistaen jonkun vangin parsittua
paitaa.

— Tuo on niin vanha vastaus. Eikö se ole jostakin historiankirjasta?

— Aivan oikein, sanoi Liisukka. — Mekin olemme jostain
historiankirjasta. Hyvästi vahtisotilas, vartija kutsuu.

Liisukka kääntyi poispäin ja hyräili:

    Paljon kärsitty vilua ja nälkää
    Katajanokan kopissa...

       *       *       *       *       *

Valtionrikosoikeudessa on Rantalan Antin toinen poika, Simo Rantanen,
syytettyjen penkillä. Tuomari sanoi:

— Simo Rantanen, olette ollut ryöstämässä Vähämäen rusthollissa ja
vienyt sieltä kolme hevosta ja viisi lehmää. Teitä syytetään ryöstöstä
ja sitä paitsi valtiopetoksesta.

Simo Rantanen katselee syyttäjiään, kaikkia tärkeitä, vihaisia kasvoja
ympärillään. Ei apua mistään, ei puoltajia, ei todistajia. Nuori
Simo Rantanen seisoo yksin toisen kansanluokan edessä, jonka lakeja
hän on rikkonut. Simo Rantanen katselee ympärillensä ja yhtäkkiä hän
ryhdistäytyy kuin vanha honka Rantalan kalliolla, katsoo tuomariin kuin
mies mieheen:

— Olin takavarikoimassa Vähämäen rusthollissa. Minä olin sotilas
punaisessa armeijassa ja täytin takavarikoimismääräyksiä. Toimitin
takavarikon esikunnan määräyksestä. Täytin velvollisuuteni, kuten
jokaisen hyvän sotilaan on täytettävä. En ole koskaan keneltäkään
mitään ryöstänyt enkä muitakaan rikoksia tehnyt.

Hän katsoi rauhallisesti tuomaria silmiin, mies miestä vastaan. Hänen
tuomionsa oli vain yhdeksän vuotta kuritushuonetta.

— Vain yhdeksän vuotta kuritushuonetta. Jumalankiitos, toisti Rantalan
Antti Marille, kun oli tullut kaupungissa käymään ja katsomaan miten
Mari eli. Oli tuonut mukanaan reikäleipiä, suolakalaa ja puolen kiloa
voitakin.

— Vain yhdeksän vuotta kuritushuonetta. Kyllähän Simo kestää. Kyllä
kestää. Ja puhutaan, että tulisi armahduksiakin vielä. Jumalalle
kiitos, vain yhdeksän vuotta kuritushuonetta.

— Kyllä teillä Rantalassa nyt on ilo. Olisihan voinut käydä niin kuin
meidän Matin.

— Sanos muuta. Oskukin tuli Lahdesta metsien kautta kotia. Oli
heittänyt aseensa ja käveli muina miehinä metsään. Oli ollut
pari kuukautta metsässä ja viime viikolla eräänä aamuna Viinu
löysi hänet aitastaan. Arvaa nyt sitä iloa. Kun eivät sen enempää
peräänkuuluttelemaan rupeaisi. Ja Jaakko pääsi aivan vapaaksi, kun
Vähämäen isäntä puolusti.

Kaikki Rantalan lapset olivat siis tallella. Mari kertoi, että Liisukka
oli ollut vain kolme kuukautta leirillä ja saanut vain neljän vuoden
tuomion, mutta olivat päästäneet vapaaksi, kun sillä ei ollut kivääriä
eikä muutakaan ollut tehnyt kuin sairaita hoidellut.

— Entäs Kustaa?

Antti oikein pelkäsi kysyä Kustaasta, kun maalla oli jo kerrottu, että
Kustaa oli ammuttu.

Mutta Kustaa olikin Hennalassa ja hänen asiansa piti lähipäivinä
tulla esille Valtiorikosoikeudessa. Liisukka oli hankkinut Kustaalle
asianajajan ja todistuksia telakalta, kuinka kunnollisesti hän oli
telakan asiat hoitanut. Vähämäen tohtoriltakin oli saatu todistus,
miten Kustaa oli kapinan aikana auttanut tohtoria kun tohtori oli
pidätetty.

Kustaallakin näytti olevan toiveita. Antti oli mielissään. Mutta Mari
oli väsynyt. Sanoi sydämensäkin niin omituisesti välistä pysähtelevän.

— Välistä tuntuu, että jos Kustaa sinne jää, niin en enää jaksaisi
surrakaan. Olen niin turtunut, Antti, niin turtunut kaikesta.

Sitten puhuttiin Arvista, josta myöskään ei ollut tietoja. Toiset
puhuivat, että hän oli mennyt Pietariin, ja toiset väittivät hänen
kaatuneen.

— Mutta minun sydämeni sanoo, että Arvi elää, sanoi Mari. — Arvi on
sellainen, joka tietää mitä tekee ja osaa aina eteenpäin katsoa. Ei
minuun kuula kiusallakaan koske, sanoi hän. Kas Antti, on kummallista,
kun minä Arvia ajattelen, niin on kuin lohtua tulisi sydämelle. Kun
hän oli sellainen, joka katseli kauaksi jollain tavalla, yli nykyajan,
johonkin tulevaan suureen aikaan. Illalla ennen kuin hän lähti, hän
sanoi minulle: Äite, älä sinä sure. Tämä on vain pieni välivaihe.
Käyköön miten käy, meidän mukanamme on tulevaisuus. Mitäs siitä
tulevaisuudesta, minä sanoin, kun te nyt häviätte ja kuolette? Eipäs
kuolla, hän sanoi, kun eletään ja tehdään työtä. Ja vaikka minun kuinka
paha olisi ollut, kun minä ajattelen Arvia, niin tuntuu että täytyy
kestää.

— Vai sanoi Arvi niin. Antti myhäili. — Kas, kyllä Arvi tietää, hän oli
niin lukenut poika.

— Ja Kustaa sanoi, että Sirolakin piti hänestä kovin, ja eiköhän hän
ole lähtenyt Sirolan mukana Pietariin.

Sitten yhtäkkiä juoksi Salli hurraten sisään paketti käsissään, tuskin
ehti sanoa päivää Antti-sedälle. Paketissa oli sokeria. Marilla olivat
silmät ympyriäisinä.

— Mistä sinä sokeria sait?

Salli tanssi pöydän ympärillä.

— Saksalaisilta soltuilta.

Mari istuutui.

— Mitäs sinä nyt hulluja puhut?

Salli nauroi.

— Tarkoitatko, että kuinka minä niiltä sokeria otan? Miksen ottaisi
kun antavat, vaikka olisikin saksalainen. Mutta tuo solttu oli oikein
ihmisiksi. Me olimme Leenan kanssa Kaivopuistossa ja saksalaiset
sotilaat syöttivät hevosiaan siellä. Sitten me istuimme penkillä
ja saksalainen solttu istui meidän viereen. Kun siellä oli eräs
herraspoika, joka osasi saksaa, niin minä käskin kysyä, että mitäs
miehiä tuo solttu on. Ja se sanoi, että se on kirvesmies. Niin
minä sanoin, että minunkin isäni on kirvesmies ja ammattiosaston
puheenjohtaja. Sitten minä kysyin, että minkä takia hän on tullut
tänne ja ottanut vangiksi minun isäni, ja solttu sanoi, että hänet
on lähetetty tänne taistelemaan ryöväreitä ja murhamiehiä vastaan,
ja minä sanoin, ettei minun isäni ole ryöväri eikä roisto. Hän on
ammattiosaston puheenjohtaja, ja nyt hän kuolee nälkään vankilassa. Se
solttu tuli niin noloksi ja sanoi, että hänelle on sanottu, että kaikki
punaiset ovat murhamiehiä. Minä sanoin, että jos hän olisi toveri niin
hän menisi ja järjestäisi minun isäni vapaaksi. Silloin solttu tuli
vielä nolommaksi, otti taskusta sokeripussin ja sanoi, että minun piti
antaa se äidille.

Mari hätääntyi.

— Kuinka sinä uskalsit. Olisivat voineet vangita vielä sinutkin.

Salli otti pussista sokeripalan ja sanoi, että kyllä hänkin olisi
joutanut kun kaikki muutkin oli vangittu. Sitten Salli kertoi, kuinka
suojeluskunta oli vähällä viedä muorinkin kun olivat tulleet isää
hakemaan eikä äiti osannut sanoa, missä isä oli.

— Yksi mies sanoi, että viedään tuo akka. Mutta toinen sanoi, että ei
mar viedä akkoja. Eihän se ole muuta tehnyt kuin pyykkiä pessyt. Ja
voi kun muoria sitten harmitti kun olivat lähteneet, kun sillä lailla
sanoivat, ettei hän muka ole muuta tehnyt.

Mari huokasi.

— Kyllä minusta tuntuu, että olisivat saaneet viedä meidät kaikki
silloin sukupuuttoon, ja olisin minä kovaksi ruvennut, mutta kun tuo
pikku Jussi ryömiä konttasi tuossa lattialla, niin ajattelin, että kuka
sitten Jussistakaan huolta pitää, kun Siiri oli niin huono ja juuri
synnytyslaitokselle lähdössä. Niin minä en sitten sanonutkaan, mitä
teki mieli sanoa.

— No mitäs muorin sitten teki mieli sanoa? Sanos nyt, kun ei kukaan
kuule. Muori on niin arkalasta kotoisin.

Mari suuttui.

— Vai sinä vielä irvistelet siellä. Etkä sinä enää saa mennä puhumaan
sen soltun kanssa.

— Menenpäs, sanoi Salli. — Kas saksalaistenkin joukossa on sellaisia,
jotka ovat ihmisiä, ja kaiken sokerin minä Saksan valtakunnalta ulos
otan, minkä vain saan.

— Tuollaiset besorkkaajat.

Muutaman päivän päästä oli Kustaan asia esillä Valtiorikosoikeudessa.
Liisukka, joka oli ollut päätöstä kuuntelemassa, tuli riemuiten kotia.

— Isä sai vain neljä vuotta, vain neljä vuotta.

Mari itki.

— Neljä vuotta, ja vatsahaava sillä on.

— Kyllä isä kestää, sanoi Liisukka. — Armahduskin tulee pian. Kun
isällä oli todistus telakalta, että koko varasto oli ollut kunnossa ja
kassa penniä myöten selvä, niin se kaikki vaikutti ja tuomarikin sanoi,
että armahdus tulee pian. Ja tuomari vei hänelle paketin mukanaan.

Salli ravisti äitiään. Kyllä isä kestää. Mutta Liisukka sanoi, että
kyllä me kaikki kestämme, vaikka voikukanjuuria söisimme ja lehdistä
puuroa keittäisimme. Me näytämme, että kestämme.

— Hei, Jussi-poika, kestämmekö?

Ja pikku Jussikin sanoi siihen: — Ta-ta-ta-ta.

Sitten tuli Siiri kotiin vetäen Heikki-setää perässään.

— Katsokaas, kenet minä löysin alhaalla portaista.

Salli tanssi.

— Hei, hei, Heikki. Heikki se Pollella leikki.

Koko Rantasten joukko iloitsi, että Heikki oli elossa. Ja siitä tuli
aika meteli, kun Salli kertoi, että isä sai vain neljä vuotta, ja Siiri
päivitteli sitä, kunnes Mari sai äänensä kuuluviin.

— Antakaas nyt Heikinkin puhua. Katsokaas nyt, kuinka heikko hän on,
tuskin jaloillaan pysyy. Missä Riikka on?

— Kiitos Mari, sanoi Heikki. — Annas kun vähän istahdan. Minusta on
tullut vain tällainen jäteukkeli.

Liisukka pelästyi.

— Ukko on varmasti nälissään.

— Kukas nyt ei olisi nälissään, sanoi Heikki.

Ja niin annettiin Heikille voileipä ja voikukanjuurikahvetta, kunnes
Mari vihdoinkin pääsi juttelemaan.

— Missä Riikka on ja mistä Heikki tulee?

Selvisi, ettei Heikki tiennyt mitään Riikasta eikä pojistaankaan.
Kaikki oli suurta surkeutta, kun hänellä ei ollut enää minne mennäkään.
Ei ollut Pollea eikä Riikkaa ja kotoa oli isäntä vienyt kaikki
huonekalut, kun vuokraa ei ollut maksettu.

— Mutta missäs Heikki on sitten itse ollut, uteli Salli.

— Siellä minä olin missä muutkin miehet, leirillä vain.

— Entäs miten Heikki sieltä leiriltä pois oli päässyt?

Heikki yskäisi ja hieroi sormennystyröitään ja kertoi, että
Valtiorikoskäräjillä herrat olivat meinanneet, että hän oli sellainen
hupsu vain, ja mitäs hupsuja kiinni pitää.

— Ja meinasin minä, että kai tässä parasta on hupsuna ollakin, niin
ehkä pääsee livistämään, ja niin minä sitten hupsua pelasin, vaikka —
kenties en pelannutkaan.

Siiri sanoi, että tämmöistä olisi muittenkin pitänyt tehdä päästäkseen
pois.

Heikki nauroi.

— Kun minä niille lauloin, että hei, hei Heikki, Heikki se Pollella
leikki, niin tuomari sanoi, että mitäs tuollaista hupsua tänne tuodaan,
ja antoi satikutia suojeluskuntalaisille. Ai-ai kun minun teki mieli
näyttää niille kieltä. Mutta meinasin, että eiköhän se olisi ollut
vähän niin kuin liian viisasta. Sitten ne meinasivat lähettää minut
oikein hullujenhuoneeseen tutkittavaksi, mutta yksi herra sanoi, ettei
sellaista ruveta tutkimaan, antaa mennä vaan, kun en minä muuta ollut
tehnyt kuin ollut nurkkavahtina.

Liisukka antoi leipää ja kehotti syömään varovasti.

— Ettette syömisestä sairastu.

Heikki hymähti.

— Kyllä Heikin vatsa sulattaa vielä vaikka pieniä kiviä. Mutta kuulkaas
nyt. Vieläkö se elämä tästä alkuun lähtee?

— Mitäs Heikki nyt niin murheellinen on. Totta kai se alkuun lähtee.

— Minne tällainen äijänkäppyrä joutuu kun ei yömajaankaan huolittu
eilen illalla, kun oli kuulemma niin täynnä.

— Mutta missäs Heikki-setä sitten yötä oli?

— Kaislikossa, sanoi Heikki. — Kun oli vielä puukko tallella, niin
leikkasin kaislikkoa Taivallahdessa ja tein sinne pesän. Kyllähän sitä
siellä nukkuu kuin Herran helmassa. Mutta sitten aamulla aattelin, että
jos lähtisi katsomaan vanhaa kaveria Kustaata sekä Maria. Että jos niin
kuin olisivat hengissä.

Mari sanoi, että hengissä ollaan, mutta pitäisi ottaa selvää, missä
Riikka on.

— Eiköhän se lie jossakin sorakuopassa, sanoi Heikki, kun kuulemma oli
pyssynkin ottanut ja oppinut sitä pitelemäänkin.

— Kyllähän me kaikki pyssyjä pitelimme, sanoi Liisukka. — Voi
Riikka-täti raukkaa!

Mutta Heikkiä vaivasi kovasti, että hän oli oman pyssynsä jättänyt
varastohuoneen alle ja se oli sieltä viety. Olivat kai valkoiset
löytäneet.

Mari suuttui.

— Mitäs sinä nyt sellaisia puhut. Oikein, että pääsit pyssystä ja
sotimisesta. Säälisit nyt Riikkaasi.

— Mitä se säälimisestä paranee, sanoi Heikki ja teki lähtöä, mutta
surkeata siitä tuli. Minne hän nyt lähtisi? Ja niin Mari ehdotti,
että tehtäisiin Heikille tilaa Matin sänkyyn keittiöön ja hän saisi
olla siellä niin kauan kunnes työtä löytää. Kai se yksi suu siinä
menee missä muutkin. Niin Heikki pääsi kortteeriin Rantasille, kunnes
löytäisi edes jonkun pojistaan.




MAININGIT MYRSKYN JÄLKEEN


Vuodet vierähtivät. Meni vuosi 1918. Kului loppuun tuo kaamea vuosi,
jolloin toiset väittivät, että Suomen työväenliike oli ikuisiksi
ajoiksi lyöty maahan, ja toiset, että Suomen karjakanta oli hävitetty
viideksikymmeneksi vuodeksi. Mutta kummatkin olivat väärässä. Jo
vuonna 1919 alkoi työväenliike päästä jaloilleen, eikä montakaan
vuotta kulunut ennen kuin karjakantakin oli entisellään. Armahdus
tuli jo lokakuussa vuonna 1918. Järki voitti. Saksa hävisi. Rantasia
tarvittiin. Lokakuussa alkoivat vankileirit suuremmassa mitassa
purkautua. Hoippuvia, kalpeita miehiä lähti vankijonoista Helsingissä
ensin Pelastusarmeijaan ja muihin yömajoihin, häipyen vähitellen
jonnekin maaseudulle kotejaan kohti. Monikin voimakas mies jäi sille
vapauden tielle, kun taas heiveröiset kestivät. Miehet palasivat
yksitotisina ja hiljaisina. He olivat nähneet leireillä sellaista,
jota ei sopinut lapsille ja vaimolle kertoa. Sankaripatsaita
nousi voittajien haudoille, mutta hävinneittenkin hautoja, niitä
jäljettömiäkin, haettiin esille ja niillekin asetettiin silloin tällöin
havuseppele tai kukkia omaisten puolesta.

Rantasetkin, ne heistä, jotka olivat läpäisseet sen vuoden, yrittivät
katsoa eteenpäin elämään. Kustaa oli jo ensimmäisen armahduksen
nojalla palannut vankilasta. Jo vuonna 1919 oli Kustaa mukana uutta
puoluekokousta hommaamassa. Arvi on teillä tietymättömillä, tai ei
nyt aivan tietymättömilläkään. Venäjällähän Arvi on, ja on hänestä jo
jotain kuultukin. Elossa ainakin kuuluu olevan, ja sehän oli pääasia
siihen aikaan. Kustaa on päässyt takaisin entiselle työmaalleen,
kun siellä alkoi taas olla työtä. Liisukka ja Siiri ovat auttaneet
Maria Kustaan vankilassaolon aikana. Siirille syntyi vielä toinen
poika, Ville, ja hän asuu molempien lastensa kanssa Marin ja Kustaan
luona. Ja koska Mari hoitaa lapset, Siiri pääsi taas vanhaan työhönsä
tupakkatehtaaseen. Sallikin on lopettanut koulunkäyntinsä ja on
myyjättärenä kaupassa, niin että hänenkin palkastaan tulee jotain
kotiin. Heikki on löytänyt yhden pojistaan elossa ja muuttanut
tämän luokse saaden taas jonkinlaisen kodin. Samalla hän on päässyt
ajurinrengiksi ja ruvennut vähitellen unohtamaan Riikkaa. Ainakin Mari
ihmetteli, kumpaako Heikki enemmän suri, Polleako vai Riikkaa.

Eräänä päivänä Kustaa oli palannut työstä ja peseytyi.

Ulkona marssivat sotilaat ja lauloivat:

    Tään kylän tytöt ne kävelee
    kuin vasikat ylämäkee,
    jalalallaa, jalalallei...

Kustaa käski sulkea ikkunan. Hän ei halunnut kuulla tuota laulua ja
vihasi marssimista. Mari sulki ikkunan ja hymähti.

— Jos oikein ajattelee, niin tuossahan marssii Suomen oma sotaväki. Ei
venäläisiä niin kuin ennen maailmassa, vaan ihka suomalaisia, meidän
omia poikiamme, eikä minunkaan sydämeni yhtään iloitse siitä. Kustaa,
kuinka ennen aikaan ajattelimme, että Suomeen tulisi oma sotaväki... Ja
nyt se on niin kuin valkokaarti.

Kustaa sanoi: — Niin on. Kas kun et muista, että meillä oli omakin
punainen sotaväki. Mutta kun nyt tätä joukkoa näkee, on kuin kourat
puristuisivat nyrkkiin.

— Kuule Kustaa, ei saa vihata, meidän täytyy mahtua elämään.

— Jokainen heidän askeleensa on kuin potkaisu työväen niskaan.

— Täytyyhän meidän elää eteenpäin. Jäiväthän kaikki työväenjärjestöt.

— Jäivät miten jäivät. Mutta yksi asia minun mieltäni nostaa tässä
kurjuudessa: kun se Työväentalon torni nousee taas, ja kuulemma vielä
kolme metriä korkeammaksi.

— Älä nyt.

— Sunnuntaiaamuna, kun sinä kirkkoon menit, menin minä Sirkuskadun
puistoon ja istuuduin taas sinne niin kuin ensi kerran kun Kakolasta
tulin ja katselin sitä harmaata linnaamme. Mietin kaikenlaista ja
muistelin Mattia ja Arvia.

— Älä puhu Matista, muutenkin on ikävä.

— Ajattelin minä, että ovat ne pojat tehtävänsä tehneet tämän isonvihan
aikana, eikä voi olla mahdollista, että kaikki se mitä uhriksi olemme
antaneet noin vain joutuisi hukkaan ja ettei siitä mitään hyvää
kasvaisi. Katselin sitä tornia ja ajattelin; takaisin elämä tulee.
Sellainen mahti se työväki on, ettei sitä noin vain nujerreta. Kas
Mari, kun me tiedämme, mitä me tahdomme. Kun ihmiset ovat oppineet
tietämään ihmisoikeuksistaan, ei niitä silloin niinkään nujerreta.

— Voi Kustaa. Jos minä vain jaksaisin seurata ja ymmärtää kaikkea, mitä
sinä puhut.

Kustaa naurahti.

— Oikea ihminen sinä olet ollut, Mari, kun et ole koskaan torunut,
vaikka aina olemme toimineet sinun tahtoasi vastaan. Kai se nyt sentään
niin on, että sinä enemmän ymmärrät kuin tahdot ymmärtää. Kai sinä
muuten olisit sanonut, että ahaa, eikös käynyt niin kuin minä sanoin ja
varoitin.

— Kuules nyt, Kustaa. Se nyt on aivan minun asiani, mitä minä teille
sanon, miten paljon minä teitä torun ja miten paljon minä ymmärrän.

— Kas Salli on aina sanonut, ettei muori ole niin tyhmä kuin miltä se
tahtoo näyttää.

Nyt nauroi Mari.

— Voi teittiä. Mitä tyhmempi sitä on, sitä helpompaa on elää.

Eräänä iltapäivänä tulivat tohtori ja tohtorinna Rantasia tervehtimään.
Oikeastaan he olivat olleet kävelyllä ja tohtorinna haki Maria heille
kotimieheksi, kun Jusefiina oli sairastunut ja sisäkkö lähti isäänsä
hautaamaan. Istuttiin siinä vähän aikaa ja tohtori oli mielissään, että
Kustaa oli päässyt takaisin vanhaan työpaikkaansa.

— Sanokaapas nyt, Kustaa, oikein suoraan, kaduttaako yhtään, että
olitte mukana tuossa hulinassa?

— Eikä kaduta, sanoi Kustaa.

— Johtajathan teidät harhaan johtivat ja itse puikahtelivat piiloon
Pietariin. Ettekös ollenkaan kadu sitä, mitä on tapahtunut ja mitä
olette saanut kärsiä?

Kustaa sammutti rauhallisesti piippunsa.

— Muka johtajat. Ette te meittiä ole koskaan ymmärtänyt, tohtori.
Katsokaas, meikäläisiä on paljon elänyt ja manalle mennyt eikä
niitten elämästä paljon muuta tiedetä kuin että ovat syöneet ja
juoneet ja lapsia siittäneet ja nöyriä palkkarenkejä olleet. Heidän
nimensä ovat unohtuneet ja haudatkin tasaantuneet maan tasalle,
sillä heidän lapsensakin ovat olleet samanlaisia. Ovat syöneet ja
juoneet ja siittäneet lapsia ja olleet orjia. Timoteus Mikonpojasta
me Rantaset vähän tiedämme ja isotäti Altapäivän Manta ei ole ollut
nöyrä. Mutta kaikki muut, isoisääni myöten, ovat olleet olemassa niin
kuin eivät olisikaan. Mutta katsokaas, tohtori, minä ajattelin, että
minä elän niin, että minun lapseni ja lastenlapseni, kun ne Hennalan
leirin ohitse kulkevat, sanovat, että tuolla oli meidänkin vaari,
joka teki velvollisuutensa ja taisteli luokkansa puolesta. Ja kun ne
kulkevat Kakolan ohitse, niin ne sanovat, että siellä oli meidänkin
vaarimme, joka ei tahtonut olla tsaarin orja, vaan taisteli kuin mies
vakaumuksensa puolesta. Niin se on, tohtori, en minä sitten niin
pian kuolekaan, sillä lapsenlapsetkin tulevat puhumaan näin. Jopa
lastenlastenlapsetkin.

— Niin, niin, sanoi tohtori, on siinäkin eräs näkökohta.

Ennen kuin keskustelu pääsi tästä jatkumaan vaarallisille aloille,
juoksivat Ville ja Jussi sisään voileipiä hakemaan. Tohtorinna
surkutteli, että Marille noista Matti-vainajan lapsista tuli uusi satsi
lapsia.

— Mitäs, sanoi Mari, mukavaahan se on kun omat lapset ovat jo isoja, ja
kilttejä lapsia ne ovat. Ville vain aina kantaa roinaa sisään. Mitäs
sinulla nyt taas on taskuissa kun ne ovat pullollaan?

— Kiviä, sanoi Ville.

Tohtori nauroi ääneen.

— Kas kun ne kivet taitavat olla Rantasilla veressä.

Tohtori kyseli sitten, oliko Kustaa yhtään ollut Rantalassa päin.
Kustaa sanoi, ettei sinne paljon asiaakaan enää ollut, kun muori ja
vaarikin jo olivat haudassa, mutta ei malttanut olla lisäämättä, että
mitenkäs on, tohtori, tulihan Rantalasta sittenkin talo.

— Vaikka kalliiksihan se meille Rantasille tuli.

— Itsenäiseltä Suomelta te sen Rantalankin taloksi saitte.

— Nyt tohtori sanoi liikoja. Venäjän vallankumous ja keisarin
poispyyhkäiseminen se meille itsenäisyyden antoi ja torpparilainkin
vahvisti.

Mari pelästyi, että nyt taas rupeavat riitelemään. Mutta tohtori oli
yhä vielä hyvällä päällä. Käski Kustaata tulemaan hänen kirjakaappiaan
korjaamaan ja neuvoi jättämään valtiolliset kaavailut muille.

— Kyllä ne kaavailut työväelle kuuluvat. Ja tärkeämmät ne kaavailut
ovat meille kuin teille. Kun on rahaa, niin elää vaikka tsaarin
valtakunnassa. Mutta köyhiin sen piiska ensin sattui eikä rikkaisiin.

Nyt tarttui tohtorinnakin asiaan ja rupesi hyvästelemään.

— Mitäs sinä, sanoi tohtori. — Kyllähän sitä Kustaan kanssa
keskustelee, kun hän aina reilusti suunsa puhtaaksi puhuu eikä jätä
salavihoja kytemään.

Kustaa hörähti ja iski silmää Marille, eikä Marikaan enää torunut,
vähän virnisteli vaan.

Eräänä iltana tuli Siiri kotiin omituisen jäykkänä, sanoi lyhyesti
päivää ja vei lapset huoneeseensa. Mari katseli pelästyneenä hänen
perässään, eikä huoneestakaan kuulunut muuta kuin vähän nyyhkytystä, ja
lapset juoksentelivat edestakaisin ja pyrkivät mummun puolelle. Salli
tuli tapansa mukaan suurella touhulla karamellipussi käsissään.

— Olisit ostanut mieluummin ryynejä ja voita.

Salli sanoi, että kyllä lapset karamellejä tarvitsevat, ruokaa ne
saavat muutenkin.

— Ville, Jussi, huusi Salli ja häipyi Siirin luokse kamariin ennen kuin
Mari ehti varoittaa. Eikä sieltä taas muuta kuulunut kuin lasten iloa
ja hiljaista puhetta.

Sitten tuli Liisukkakin kotiin. Liisukka oli käynyt
konekirjoituskurssin ja opiskellut työväenopistossa ja oli vähitellen
tullut toimistoapulaiseksi Ammattijärjestöön. Tytöt asuivat Siirin
kanssa peräkamarissa ja tulivat keskenään hyvin toimeen, vaikka Siiri
ja Liisukka kutsuivatkin Sallia harakaksi. Sallilta riitti puhetta
kahden edestä, vaikkei Liisukkakaan tuppisuu ollut. Siiri oli surrut
loppuun Matin aiheuttamat surunsa, mutta hiljaisena hän vieläkin kulki
iloluontoisten kälyjensä joukossa.

Maria helpotti, kun Liisukka tuli kotiin. Liisukka oli sentään järkevin
kaikista kolmesta.

— Menes katsomaan, mikä tuota Siiriä vaivaa. Salli lähti puhumaan hänen
kanssaan, ja sinne hän jäi. Supattelevat siellä yhdessä.

— Muori, muori, oletkos sinä kuunnellut oven takana?

— Enkä ole, sanoi Mari onnettomana, mutta kuuluuhan tänne, että
supattelevat.

— Jahkas minä menen sinne, sanoi Liisukka. — Eikös tuo Salli-harakka
ole vielä juorunnut sinulle, että Siiri näkyy olevan muhinoissa
Pietisen pojan kanssa.

— Herrajesta.

Mari seisoi suu auki.

— Ei Salli ole mitään puhunut. Ei suinkaan hän nyt vaan tuollaisia
ajattele.

Liisukka meni perähuoneeseen ja sulki oven.

Mari oli oppinut pitämään onnettomasta miniästään. He olivat yhdessä
itkeneet Mattia, silloin kun Siirin tuskaisista silmistä vihdoinkin
purkaantui kyyneleitä, ja oli luonnollista, että Siiri lapsineen
muutti Kustaan ja Marin luokse. Pikku Jussi oli kuin ilmetty Matti
ja sama syntymämerkkikin rinnassa kuin Matilla, ja Ville, joka oli
syntynyt isänsä kuoleman jälkeen, oli samanlainen iloluontoinen kuin
Mari itse aikoinaan. Kummallista, miten he Kustaan kanssa olivat
alkaneet unohtaa, etteivät Ville ja Jussi olleet heidän omia lapsiaan.
Kapalovauvasta saakka Mari oli molemmat hoitanut. Musta käärme puristi
Marin sydäntä. Jotain oli tekeillä, nyt supattelivat kaikki kolme
tyttöä ja sitten Salli tuli ja työnsi molemmat lapset keittiöön
Marin luokse ja sulki taas oven sanaakaan sanomatta. Maria alkoi jo
suututtaa. Lapsilla oli kummallakin suu täynnä karamellejä. Että
kehtasikin Salli antaa koko pussillisen lapsille yhtaikaa!

— Anna ne mellit tänne mummille, Mari sanoi Jussille. — Mummi panee
tallelle, ei kaikkia yhtaikaa syödä.

— Enkä anna, sanoi Jussi ja nakkasi päätään kuin ilmetty Matti.

Mari istuutui voimattomana hellin viereen. Mitä siellä mahtoi tapahtua!
Ja suututti, että tytöt pitivät yhtä. Mari otti ämpärin ja räsyn ja
rupesi kuuraamaan keittiön lattiaa. Se oli paras tapa kostaa tytöille.
Supatelkoot siellä huoneessaan ja tulkoot sitten katsomaan, kuinka äiti
lattiaa kuuraa.

Ja sitten tytöt tulivat. Salli sieppasi ämpärin ja lattiaräsyn Marin
käsistä ja yritti nostaa hänet istumaan.

— Kas kun on kiukkuluontoinen, sanoi Liisukka. — Tulenkos minä
auttamaan vai nousetkos itse?

Maria harmitti koko oma pelinsäkin ja hän jäi vihaisena istumaan
lattialle torjuen Sallia märällä räsyllä.

— Puhu nyt, Siiri, eihän se muuten siitä nouse.

— Voi, kun en saa sanottua, sanoi Siiri.

Liisukka suuttui.

— Sanotko sinä vai sanonko minä?

— Sano vaan, kuiskasi Siiri.

— Nouses nyt äiti ja istu tuolille ihmisiksi, sanoi Liisukka.

Mari häpesi ja istuutui tuolille.

— Siiri aikoo mennä uusiin naimisiin.

— Sitä minä jo arvasin, sanoi Mari aivan kuin haudasta.

— Eihän se ikäänsä saa istua Mattia suremassa, onhan Siirilläkin vielä
omaa elämää elettävänä.

— Eikä se Pietisen poika niin hullumpi olekaan, vaikka isä onkin
suojeluskuntalainen, selitti Salli.

— Kun se pitää minusta, sanoi Siiri. — Mutta kun se ei tahdo, että
minä ottaisin lapset mukaan. Suostuisivatkohan mummi ja vaari siihen,
että lapset jäisivät teille, kun minä tahtoisin käydä työssä. Kyllä me
maksamme niistä.

Maria helpotti suunnattomasti.

— Tottakai, omia lapsiammehan ne jo ovat!

Siiri itki Jussi ja Ville sylissä.

— On niin vaikeata alkaa uutta elämää kahden lapsen kanssa.

Salli nosti Jussin jaloilleen ja lauloi:

    Hei Jussi, istu kelkkaan
    Anna mennä männistöön.

— Hyviä ihmisiä te olette kaikki, sanoi Siiri, minua niin hävettää.

Mutta Liisukka puhui asiat halki:

— Älä poraa enää. Mitä se poraamisesta paranee? Komea mies se sinun
Pietisen Laurisi on, mutta Matin lapset ovat punikin lapsia ja kuuluvat
tänne.

Ja Salli lisäsi:

— Mene pois vain naimisiin niin kauan kuin vielä olet nätti. Kyllä
Matti sen anteeksi antaa.

Kun Kustaa tuli kotiin, oli naisten kesken asia jo selvä. Siiri lähtee,
ja lapset jäävät. Kustaa meni vähän pyörryksiin naisten hälinästä,
mutta ilostui itsekin lopuksi, kun Liisukka sanoi, että heillä on nyt
yhden Matin sijasta kaksi Mattia, ja jollei vaari jaksa, niin kyllä me
likatkin autetaan heitä kasvattamaan.

— Kas noita puheita, sanoi Kustaa. — Kyllä vaari jaksaa, vaikka tulisi
vielä tusina lisää pojan- ja tyttärenpoikia, — kun vaari on tottunut
jaksamaan.

Ja niin Siiri vähitellen häipyi pois Rantasten liepeiltä, kun tuli
monta omaakin lasta Pietisen pojan kanssa.




RIIKKA PALAA SORAKUOPASTA


Kansalaissodasta oli kulunut jo neljä vuotta. Ihmiset alkoivat selvitä
voitonhumalasta ja menetyksen tuskasta, vankileireistä ja tuomioista.
Armahduksia tuli, miehet kotiutuivat ja työtä ilmaantui. Ehkäpä osaksi
kotiutuivat senkin vuoksi, että työtä ilmaantui.

Koteja alettiin taas panna kuntoon. Ei niinä vuosina paljon puhuttu
siitä mitä oli tapahtunut. Maalla ei uskallettukaan puhua, koska
suojeluskunnan silmä ja korva oli joka puolella, eikä kaupungeissakaan
paljon puhuttu kun tapahtuneen muisteleminen teki niin kipeää. Elämä
parani paranemistaan. Rahanarvo vakiintui, puutavaran hinnat nousivat,
kun sitä sodan jälkeen kaikkialla kaivattiin, tehtaat saivat suuria
voittoja ja niitten avulla rakennettiin lisää ja lisää. Työmiehillä
ei ollut paljoakaan sanomista palkoistaan, hyvä että työtä sai, eikä
sopinut paljon murahdellakaan, sillä suojeluskunta suojeli tyytyväisiä.

Ruokatilanne parani, vaatteita saatiin ja Rantastenkin kodissa alkoi
elämä hiljalleen tasaantua. Käviväthän Kustaa ja molemmat tytöt
työssä, ja vaikka kaksi pikkulasta oli tullut lisää, niin jaksettiin
nämäkin ruokkia. Kustaan ja Marin vanhat ystävätkin löytyivät sieltä
täältä. Kuka tuli vankileiriltä, kuka piilosta, kuka oli läpäissyt
kapinan muina miehinä. Joku oli menettänyt poikansa, joku tyttärensä
tai sisarensa tai veljensä kaatuneena tai vankileirillä nälkään
kuolleena, tai jonnekin jäljettömiin haudattuna. Työväen keskuudessa
oli käynnissä suuri tilinteko ja katselmus, kuka ja mitä vielä oli
jäljellä. Joka pitäjässä alettiin laskea, kuinka monta henkeä oli
poissa, ja vähitellen alkoi selvitä mihin kukin oli jäänyt, vaikka
olikin sellaisia, jotka olivat kadonneet jäljettömiin. Eräs sellainen
oli Kustaan vanhan ystävän, ajuri-Heikin emäntä Riikka. Heikki löysi
kyllä omaksi ihmeekseen vihdoin molemmat poikansa. Hän asui toisen
poikansa luona, joka oli jarrumiehenä rautatiellä, ja toinenkin
poika oli muuttanut Joensuusta Helsinkiin. Mutta Riikka oli kadonnut
jäljettömiin. Tiedettiin, että hän oli kantanut pyssyä ja joutunut
yhdessä perääntyvien joukkojen kanssa Lahdesta Viipuriin päin, mutta
sitten hävisivät kaikki jäljet. Heikki-rukka pyyhkäisi silmiänsä,
välistä Riikan, välistä Pollen vuoksi, ehkä enimmäkseen Pollen, ja
väitti kummankin olevan sorakuopassa. Niin Heikinkin elämä jatkui eikä
Heikki paljon puhellut yksityisasioistaan, niin ettei kukaan oikeastaan
tiennyt, mitä hänen mielessään kulloinkin liikkui. Vaikka hän olikin
joutunut uudelleen ajurin rengiksi, kävi hän kuitenkin joutohetkinään
Marin ja Kustaan luona kahvitilkalla ja Kustaata saunaan hakemassa.

Eräänä lauantai-iltana hän taas ilmestyi hakemaan Kustaata ja Kustaa
myönsikin olevansa kovasti löylyn kipeä. Heikki hihitti:

— Mulla on sellainen pikkuinen tuikkukin taskussa, vaikkei tuo Kustaa
sen päälle mitään ymmärrä.

— Ettäs kehtaatkin, Heikki, sanoi Mari.

— Täytyyhän sitä elämässä jotain iloa olla, kun ei enää Polleakaan ole,
eikä tuo Tuisku-tamma mihinkään kelpaa, kun Pollea muistelee. Muka
Tuisku! Pikemmin vain tuulenhenkäys —. Tuisku, on siinäkin tamman nimi.
Ori se olla pitää kun on Tuisku.

— Häpeä nyt Heikki, enemmän Pollea muistelet kuin Riikkaa, sanoi Mari.

Miehet lähtivät jättäen Marin hyräilemään kauniista kesäillasta.
Liisukka ja Salli tulivat kotiin, hotkivat puuronsa, joivat kahvia ja
lähtivät pukeutumaan, kun oli kiire Talolle tanssimaan.

— Aina vain tansseihin, mutisi Mari.

— Ja aina tuo muori mutisee, sanoi Salli. — Sanoisit nyt joskus, että
voi likat kun on hauskaa, että menette tanssimaan.

Mari nauroi ja sanoi, että voi kun on hauskaa, että te likat menette
tanssimaan. Mutta sitten soi ovikello ja tuttu ääni kysyi:

— Vieläkös täällä asuu Kustaa Rantanen?

— Kyllä tässä Rantaset asuvat, sanoi Liisukka.

— Liisukkako sinä olet, sanoi nainen, en ollut sinua enää tuntea.

Marilta putosi sekä pannu että kastrulli käsistä.

— Taivas varjelkoon! Ihankos se on Riikka-vainaja?

Salli huusi:

— Tules tänne valoon päin että minä katson, oletkos siinä haamu vai
oikea Riikka-täti.

Liisukka nauroi.

— Ei, älä nyt toki. Riikkahan on sorakuopassa, sanoi Heikki-setä.

— Voi, voi, sanoi Riikka, antakaas kun istun. Onkos Heikki sitten
elossa? Eikös Heikki olekaan haudassa?

— Tässähän se äsken oli, meni Kustaan kanssa saunaan.

Mari nosti pannun ja kastrullin lattialta ja koetti sitten Riikkaa
varmuuden vuoksi käsivarresta. Riikka itki:

— Onkos Heikki elossa, onkos mahdollista, että oikein elossa on! Entäs
pojat?

— Luulikos Riikka-täti Heikki-sedän kuolleeksi?

— Tottakai luulin, kun ei mitään tietoa tullut.

Sitten Riikka kertoi, että oli ollut vankileirillä ja kirjoittanut
sieltä, mutta ei ollut saanut sanaakaan vastaukseksi. Oli kirjoittanut
sekä Heikille että pojille ja kun ei saanut tietoja, luuli kaikkia
kuolleiksi.

— Onko Manne ja Pekkakin elossa?

Mari selitti, että ne ovat muuttaneet kaikki Helsinkiin ja että Heikki
asuu niitten luona.

Riikka itki.

— Ja minä kun luulin, että kaikki olivat kuolleet ja että minä olin
aivan yksin.

Liisukka tiedusteli, miksei hän ollut kirjoittanut heille, Rantasille.

— Kirjoitinhan minä, mutta kun ne eivät panneet kirjettä postiin.

— Ketkä ne?

— Ne lapset, sanoi Riikka.

Mari ihmetteli.

— Kenenkä lapset?

— Ne vankilan johtajan lapset.

Sitten Riikka kertoi surullisen tarinan. Hän ei tiennyt kenestäkään
omaisesta mitään, kun pääsi vankilasta, ja vankilan johtajan rouva,
joka oli kovasti mukava ihminen niin kuin vankilan johtaja myös,
sanoi, että Riikka saisi tulla heille palvelukseen kun oli vankilassa
ollessaankin aina pessyt heille pyykkiä ja siivonnut. Kun Riikka-parka
ei tiennyt minne mennä, niin jäi edes niitten ystävällisten ihmisten
luokse ja piti kovasti heidän lapsistaan.

— Kun se Arttukin oli niin mukava poika ja piti minusta kovasti. Ja kun
minä sanoin, että lähtisin Helsinkiin katsomaan, onko täällä ketään
tuttavista tai omaisista elossa, niin ne sanoivat, että mitäs sinä
nyt rupeat matkustamaan. Kirjoita ensin, niin kyllä Arttu vie kirjeet
postiin. Mutta kun poika meni rippikouluun viime viikolla, hän oli
tunnustanut Riikalle, ettei hän ollut lähettänytkään kirjeitä, koska
tahtoi, että Riikka jäisi ikuisesti heille.

— Mitäs tällaiselle nulikalle tekee, kun hän porasi niin kovasti.
Rouvakin sanoi, että lähtekää nyt Riikka katsomaan, jos saatte tietoa
omaisistanne, mutta sitten pitäisi matkustaa heille takaisin. Mutta
enhän minä mihinkään voi lähteä, jos Heikki on vielä elossa.

Rantaset ihmettelivät Riikan tarinaa, mutta Liisukka tuli ajatelleeksi,
että Heikki saa sydänhalvauksen, jos hän yhtäkkiä näkee Riikan. Ja kun
Riikka kuuli, että Heikki on päässyt ajurinrengiksi, hän ihan suuttui.

— Mitenkäs tuo vanha ihminen jaksaa vielä ajurina olla, onko se enää
oikein tervekään? Ikävä mun oli kun aattelin, että minut oli yksinään
maailmaan jätetty.

Niin sitten Rantasen naiset päättivät ensin piilottaa Riikan ja
aluksi jutella Heikille, ettei Riikka mahdollisesti olekaan kuollut,
ja valmistaa häntä yllätykselle. Riikkakin myönsi, että olisi vähän
vaarallista Heikin sydämelle näyttäytyä niin äkkiä. Niinpä Riikka sai
kahvetta ja piilotettiin tyttöjen huoneeseen, kun portailta kuului,
että Heikki ja Kustaa olivat tulossa. Miehet tulivat takaisin pahalla
päällä, kun eivät olleet päässeet saunaan, ja vaativat kahvetta. Kustaa
alkoi lukea Demokraattiansa. Mari kaatoi kahvia ja rupesi sitten
alkuvalmistuksiin Riikan paluun varalle.

— Kuules nyt, Heikki. Oletkos koskaan aatellut, että jos Riikka ei
olisikaan kuollut.

— Sorakuopassa se on, sanoi Heikki. — Kyllähän sen tietää, vaikkei
tiedä missä sorakuopassa. Hyvähän tuo on, että tietää edes missä
sorakuopassa Polle on.

Mari suuttui.

— Mitäs sinä nyt sellaista. Aina vain sorakuopasta puhut. Kun ei kukaan
ole nähnyt, että hänet on ammuttu. Vaikkei olisikaan siellä.

Mutta Heikki hämmensi kahvia lusikalla, niin että kahvi räiskyi pitkin
lattiaa.

— Sorakuopassa se on. Olisihan siitä muuten jotain kuulunut.

— Kuules nyt, Heikki, älä ole niin varma. Aatteles nyt, jos joku olisi
nähnyt hänet Viipurissa.

Heikki ryyppäsi kuumaa kahvia.

— Nähnyt, nähnyt. Sorakuopassa se sen on nähnyt.

— Älä nyt joutavia puhu. Kun minä olen kuullut, että Riikka olisi niin
kuin ollut elossa Viipurissa.

— Itse sinä joutavia puhut, Mari. Jos Riikka olisi ollut elossa, niin
olisi se jo aikoja sitten ollut täällä. Kyllä sen Riikan tietää.
Sorakuopassa se on.

Mari suuttui vielä julmemmin.

— Lakkaa nyt sen sorakuoppasi kanssa. Mitäs sanoisit, jos hän olisi
täällä?

— Meinaatkos sinä, että Riikan haamu olisi täällä?

Heikki söi innokkaasti pullaansa.

— Ei Riikka kummittele, Mari. Se on sitä sorttia, että kun se kerran
sorakuopassa makaa, niin se makaa eikä rupea kummittelemaan. Riikka oli
semmoinen asiallinen ihminen. Polle se pikemmin voi kummitella.

Mari tiuskaisi vihaisesti:

— Aina sinä vain sitä Pollea jauhat.

Tytöt katsoivat ovesta ja Salli uteli:

— No muori, jokos sanoit?

— Voi tavatonta. Kuules Heikki, jos se Riikka olisi täällä?

Nyt Kustaa suuttui ja heitti Demokraattinsa.

— Mitä pahusta te siellä oikein hupsuttelette. Kummituksia ja Riikkoja.
Mikä sinuun on mennyt, Mari? Ei täällä mitään haamuja ole.

Tytöt työnsivät suuttuneen Riikan sisään.

— On täällä, sanoi Riikka.

Heikki oli pudota tuolilta.

— Voi Herra siunatkoon ja varjelkoon. Isä meidän varjele meitä
kummituksilta ja haamuilta. Mari ja Kustaa, ihmisiäkö te olette?

Riikka suuttui vielä pahemmin.

— Ihminenhän minäkin olen. En minä mikään haamu ole.

Heikki perääntyi Kustaan viereen.

— Älä, älä, älä tule lähelle!

Riikka katseli halveksien tuota kauan ikävöityä miestään.

— Ja takkisikin on niin repaleinen ja kyynärpää ulos kurkistaa. Oletkos
tukkaasikaan kammannut, ja partasikin on ihka takkuinen.

— Herra siunatkoon. Riikkahan se on totisesti. Kuinka sinä sorakuopasta
ulos pääsit?

— Mitä sorakuoppaa sinä intät. En minä missään sorakuopassa ole ollut.

Heikki risti kätensä.

— No missäs sinä sitten olet ollut?

— Vankilassa.

Heikki huokasi.

— Saamarin akka. Ja minä kun luulin sinun sorakuopassa olleen.

— En minä mikään Polle ole. Kyllä minä tiedän, ettet sinä ajattele
muuta kuin sorakuoppaa ja Pollea.

— Älä nyt heti riitele. Juuri kun sorakuopasta tulee niin rupeaa
riitelemään.

Heikki melkein itki.

— Vaikka kummitushan sinä olet, kummitus kuin kummitus.

Nyt itki Riikkakin.

— Itse sinä olet kummitus. Ja minnekä sinä minun piironkinikin olet
pannut. Varmasti olet sen hukannut ja hukannut kaikki ne rahatkin, mitä
siellä oli.

Mari pääsi vihdoinkin väliin.

— Riikka hyvä, älä nyt rupea torumaan sitä Heikkiä.

— Mistä rahasta sinä puhut, sanoi Heikki, isännällähän se piironki on.

— Voi Herrajesta, itki Riikka. — Neljäsataakuusikymmentä markkaa
minulla siinä piirongin takaseinässä oli. Ja isännällekö sinä minun
piironkini annoit.

Kustaa tuli Heikin avuksi. Hän selitti, miten isäntä oli vienyt kaikki
heidän tavaransa sillä välin kun Heikki oli vankilassa, ja otaksui,
että olisi aika Riikan sanoa kaikille päivää.

— Päivää, päivää, sanoi Riikka.

Mutta Heikki päivitteli, että Riikalla oli ollut tuollaisia rahoja eikä
ollut antanut kymppiä hänelle, kun hän olisi Pollelle vähän kauroja
ostanut.

— Vai tuolle kaakille kauroja! Omia rahojani ne olivat ja uuden puvun
meinasin teettää sinulle jouluksi.

Mari sekaantui keskusteluun ja kehui, kuinka hyvää huolta Riikka oli
pitänyt Heikistä ja miten Heikki raukka nyt on saanut Pekan luona
nurkassa nukkua. Heikki pääsi valituksen alkuun.

— Eikä tuo Vilhelmiina anna mulle muuta kuin keitettyjä perunoita eikä
särvintä yhtään. Sen kuin äijärähjäksi kutsuu.

— Vai äijärähjäksi. Kyllä minä niille näytän. Ja rahaakin minulla on.
Kolmen vuoden palkka tallella. Katsos Heikki, mitäs tämä on. Onkos se
rahaa, vai mitä?

— No jopas, sanoi Heikki. — Ethän sinä taida kummitus ollakaan, kun
sinulla on noin paljon rahaa. Oikea vanha Riikka sinä olet.

Riikka sanoi kopeasti, että vanha taikka nuori, niin kyllä hän nyt
Heikin kanssa kodin pystyyn panee eikä lasten nurkissa eletä. Mari oli
kovasti iloinen, että kaikki niin hyvin järjestyi, Kustaa vain valitti,
ettei nyt saunareissusta tullutkaan mitään.

— Kyllä minä sen äijäni itse kylvetän, sanoi Riikka. — Ja nyt
lähdetään, Mari. Ja kiitos, Kustaa, kun olette hoivannut Heikkiä.

Heikki sanoi lähtiessään hiljaa Kustaalle:

— Taisi minulla alkaa selkäviikot ja sarvileivät. Vaikka onhan se
sentään parempi, ettei Riikka ole sorakuopassa. Mutta Polle olisi
sentään ollut vielä parempi.

Mutta Riikka sanoi:

— Mitäs sinä siellä höpiset. Lähdetään.

Sitten vasta Heikki muisti:

— Annas kun minä vähän sinua halaan. Ethän sinä ole minulle vielä
kättäkään antanut.

— No päivää sitten, sanoi Riikka, ja halaa nyt sitten pikkuisen. Mutta
kyllä minä sille Pekalle näytän.

Niin Riikka lähti ja Heikki luikki hänen perässään. Näin saivat
Rantasetkin joskus iloisia hetkiä.




LIISUKKA MENEE NAIMISIIN


Olihan niitä muitakin iloisia hetkiä. On jo vierähtänyt seitsemän
vuotta maamme historian synkimmästä vihanvuodesta. Haavat alkavat jo
arpeutua Rantasen perheessä, ainakin nuoremmalla polvella. Elämä vaatii
osansa. Iloluontoinen Liisukka, joka luuli, ettei hän koskaan voi
unohtaa kokemuksiaan vankileirissä, on jo alkanut unohtaa ne, paitsi
erään kokemuksen, joka on yhteydessä nuoreen vahtisotilaaseen.

Eräänä päivänä konttorista kotimatkalla hän tapasi nuoren miehen, joka
pysähtyi hänen eteensä ja sanoi, että joko te olette tullut pois sieltä
barrikadin toiselta puolelta.

— Kyllä minä vielä siellä olen, sanoi Liisukka, mutta voin kyllä
jutella, jos tulette minun puolelleni.

Nuori mies sanoi, että hän oli jo kauan hakenut Liisukkaa sanoakseen
Liisukalle jotain. Sanoakseen nimittäin tulleensa siihen vakaumukseen,
että hänkin oli ollut väärällä puolella ja että vuoden 1918
kokemukset olivat avanneet hänen silmänsä ja että hän oli ruvennut
kurkistamaan yli barrikadin ja lopuksi muuttanut niin kuin Liisukan
puolelle. Nuori mies oli kauppias Vikmanin poika, ylioppilas ja
tulossa konttoripäälliköksi pienempään liikkeeseen. Siitä tuli pitkä
kävelyretki ensi kerralla ja vielä pitempi seuraavilla kerroilla,
jopa istuttiin kahvilassakin ja käytiin vaatimattomilla päivällisillä
ja istuttiin yhdessä teatterissa ja elävissä kuvissa. Näin se sitten
alkoi ja äidit kun kaikki huomaavat, niin Marikin rupesi huomaamaan,
että Liisukalle ilmestyi silkkisukkia ja kovin korkeakorkoisia kenkiä.
Salli, joka tiesi kaikki asiat, kertoi hissukseen, että aina sama poika
saattaa Liisukkaa kotiin ja että juuri siltä pojalta ilmestyy kirjoja
Liisukalle luettavaksi. Mari katseli asiaa hieman pelokkaasti, mutta
sentään hyvällä mielellä. Eihän Kustaa sellaisia huomannut.

Kustaa lukee sekä Sosialidemokraattia että uutta tulokasta,
Tiedonantaja-lehteä, pudistelee päätään ja koettaa ottaa asioista
selvän, eivätkä ne asiat enää ole niin yksinkertaisia kuin ennen tuota
suurta vihasotaa. Silloin kaikki oli helppoa ja selvää, sanoi Kustaa,
ei muuta kuin totteli vain, sekä omaa vaistoaan että käskyjä, kun ne
molemmat silloin kävivät yhteen. Mutta nyt ne eivät enää tahtoneetkaan
sopia yhteen, kun alkoi olla niin monenlaisia mielipiteitä ja niin
monenlaisia käskijöitä työväen joukossa. Syyttelevät toisiaan, ja otas
nyt selvää, kuka siinä oikeassa on.

Ja niin ne ruuvit Kustaan kovassa päässä kiersivät sinne tänne. Eihän
Kustaa niitä riitamiehiä ollut. Mitäs se puhumisesta paranee, kun ne
työmiehen elinvaatimukset olivat niin selvät ja riippuivat kaikki
tuosta työväen järjestövoimasta. Riitelevät sen kun riitelevät, mietti
Kustaa. Kun vaan järjestyvät ja käsittävät, missä se työväen voima on.
Ei se voima ole puheessa, vaan toiminnassa. Ja näin oli Kustaa elämän
varrella oppinut, että se, mikä oli työmiehelle hyvä, ei ollut hyvä
herroille. Ja siinä yksinkertaisessa vakaumuksessa hän pysyi.

Mari raukka oli surujen vuosina kovasti pienentynyt.

— Semmoinen kärppä sinusta tulee, sanoi Kustaa, kun katsoi Marin
ketteriä jalkoja portaita ylös juoksemassa.

Marilla oli oma jokapäiväinen elämänsä, täynnä puuroa ja lastenlasten
hoitoa, eikä hän osastoonsa paljon ennättänyt, paitsi jos Salli
jäi kotiin lapsia hoitamaan. Eikä siinä paljon kerinnyt suremaan
Mattiakaan, eikä itkemään Arvin vuoksi. Matti makasi mullan alla eikä
Arvistakaan ollut paljon muuta tietoa kuin mitä joku salaperäinen
sanoma tuli Pietarista päin, ja äidin sydän tiesi, että Arvi oli elossa.

Mutta öisin, kun Mari ja Kustaa nukkuivat selätysten vanhassa
sohvasängyssä ja Marin selkä nytkähti, niin Kustaa tiesi, että Mari
ajatteli poikiansa ja hiljakseen itki. Niillä äidinkyynelillä on
sellainen voima, että ne sulattelevat rautojakin, saatikka sitten
ihmissydämiä. Ja vanha seinäkello kävi ja mittaili aikaa, eikä uni
tullut, ja Kustaa ajatteli: kannattaako taistella, että jos niin kuin
antaisi olla. Mutta kun aamu koitti, hän heräsi ja löysi mielessään sen
revityn taistelulipun, ja hän naurahti ja parsi sen ehjäksi taas ja
kantoi sen mukanaan, vaikkei paljon puhunutkaan.

Sallista oli tullut sellainen riehakas tyttö, joka kävi
"talolla" tanssimassa, mutta joutui Marin mukana Naisosastoon,
Nuorisoliittoon ja jopa Liiketyöntekijäin liittoon ja sai niissä
oikean järjestökasvatuksen. Liisukkakin kuului järjestöihin, mutta
kun seurusteli sen apulaiskonttoripäällikön kanssa, alkoi lukea
pääasiallisesti romaaneja ja olla sitä mieltä, että erehdyksiä oli
tehty, ja kutsui Kustaan luokkasotaa silloin tällöin vapaussodaksi,
jolloin Kustaa oli vähällä ärähtää. Mutta Mari oli sitä mieltä, että
lasten piti antaa kulkea omia teitään kun ne kumminkin osastoon
kuuluivat. Tosin Marin olisi kovasti tehnyt mieli kysyä siitä
apulaiskonttoripäälliköstä, jota Liisukka Juhaniksi kutsui, mutta ei
kehdannut.

Eräänä iltana se sitten tapahtui. Liisukka tuli ajoissa kotiin,
söi päivällistä ja kuiskasi äidilleen, että hän oli tuonut hyvää
kahvileipää, ja jos äiti nyt keittäisi oikein hyvää kahvia, sillä —
meille tulee kohta vieras, se Juhani kun tulee tänne.

Mari hätääntyi.

— Pane nyt edes puhdas tuuki sille pöydälle.

— Kukas nyt tulee, kysyi Kustaa.

— Juhani vain, sanoi Liisukka aivan kuin ohimennen.

Kustaa kysyi sitten, että kukas se Juhani on, ja Liisukka vastasi, että
se on se apulaiskonttoripäällikkö. Mutta Salli ymmärsi yskän.

— Eihän vaari kumminkaan mitään käsitä. Ota nyt lehtesi ja istu tuohon
keinutuoliin, ja äiti, pane nyt edes puhdas esiliina eteesi, et sinä
kumminkaan uutta puseroasi päällesi pane.

Liisukka sanoi, että anna äidin olla, kyllä äiti kelpaa sellaisena kuin
hän on. Salli kuiskasi Liisukalle, että muistaako hän vielä kuinka
Matti toi Siirin taloon.

— Jumaliste, ole vaiti, sähisi Liisukka.

Silloin soi ovikello, ja Salli pisteli vaan, että älä nyt pudota
kahvikuppeja, ja meni avaamaan oven. Ja niin Juhani tuli taloon ja
sanoi päivää isälle ja äidille, ja Liisukka julisti yksinkertaisesti:

— Tämä nyt on Juhani, ja minä menen naimisiin hänen kanssaan.

Juhani taisi jo tuntea Liisukan tavat ja totesi rauhallisesti:

— Olisit sinä nyt sentään voinut antaa minun sen nätisti sanoa, eikä
noin paukahtamalla...

Mari kyyneltyi vähäisen tapansa mukaisesti ja toivotti onnea, ja
Kustaakin lisäsi siihen:

— Vai sen näköinenkö se Juhani onkin. Onneksi olkoon sitten, jos olette
niin päättäneet että naimisiin mennään.

Juhani kiitti ja sanoi, että ennen vanhaan sitä tytärtä pyydettiin,
mutta kun tuo Liisukka sanoi, ettei nykyään enää passaa pyytää.

— Ei passaakaan, sanoi Kustaa. — Kyllä se Liisukka sen tapainen on,
että se ottaa jonka tahtoo. Ei siinä enää mitään puhumista ole.

Juhani nauroi ja Liisukka kehui, että hän on muorinsa ja vaarinsa niin
hyvin kasvattanut.

Salli onnitteli puolestaan ja sanoi, että vaikka Juhani onkin porvari,
niin se on reilu poika kaikin puolin ja Sallin siunaus heillä ainakin
on.

Juhani osasi sentään vastata, että jollei Liisukkaa olisi ollut, niin
hän olisi nainut Sallin.

Salli nakkasi päätään:

— Etpäs olisi. Sen mun omani pitäisi olla aivan toisenlainen. Vaari
kyllä tietää minkälainen.

Kustaa myönsi tietävänsä, mutta kieltäytyi selittämästä, minkälaista
poikaa Salli havittelee. Liisukka lopetti keskustelun lyhyeen ja
ilmoitti, että heidät kuulutetaan ensi sunnuntaina ja että häät ovat
kolmen viikon päästä. Marilta lipsahti onnettomasti:

— Herrajestas, onkos niin kiire?

Juhani nauroi isoon ääneen.

— Tämä on vain sitä Liisukan mallia. Olisi sentään antanut minun edes
tämän sanoa.

— Sinä sanot sen sitten omassa kodissasi papallesi ja mammallesi.
Täällä puhun minä.

— Voi kauheata naista. Ja sitten olemme päättäneet että häät vietetään
meidän mamman ja papan kodissa, sanoi Juhani.

Mutta Liisukka tukisti häntä ja sanoi:

— Pidä suusi kiinni, Juhani kulta. Juhanin vanhemmat ovat sellaisia
kauppiaita ja suurellisia ihmisiä. Eikö ole niin, isä ja äiti, että
minun hääni vietetään täällä meidän kodissamme?

Kustaa oli samaa mieltä, ja kun Mari uskalsi ehdottaa, että Juhani
saisi määrätä, Liisukka sanoi kylmästi Juhanille:

— Työläisperheestä sinä nait ja tähän työläisperheeseen ovat sinunkin
pappasi ja mammasi tervetulleita silloin kun tytär naitetaan.

Juhanin ei auttanut muu kuin suostua, kun Liisukka kerran niin oli
päättänyt, ja toivoa, että hänen vanhempansakin mukautuisivat Liisukan
toivomuksiin. Mari tiedusteli vaatimattomasti, olivatko Juhanin
vanhemmat jo tutustuneet Liisukkaan. Juhani tarjosi Kustaalle savukkeen
ja sanoi, että he olivat sentään jo nähneet Liisukan.

— Saavat olla kiitollisia, etten minä himphamppua nai niin kuin veljeni
ovat naineet;

Salli ihastui tästä.

— Tuo Juhani ei olekaan hullumpi, vaikka onkin porvari, mutta onhan
niitä reiluja porvareitakin.

— Ei aivan monta, sanoi Kustaa.

Mari pahastui, mutta Liisukka sanoi, että kyllä Juhani vaarin tuntee ja
tietää, että heillä puolueihmisiä ollaan.

Salli nauroi:

— Parasta on, Juhani, että sinä tottelet Liisukkaa ja muutat puoluetta.

— Jos Liisukka ei muuta puoluetta, sanoi Juhani, niin kai minun on
muutettava. Mutta se on sen ajan murhe ja varmasti tappelun tulos.

Kustaa nauroi.

— Pidä vain varasi, Juhani. Se on se Rantasten naisväki semmoista,
että vaikka ne olisivat kuinka hiljaisia, niin kuin tämä Mari tässä,
joka elämässään ei ole vielä pitkää puhetta pitänyt ja niin kovasti
peräänantavainen on, niin loppujen lopuksi se kumminkin oman päänsä
pitää ja minuakin kuranssaa.

Juhani kiitti varoituksesta, mutta Mari keskeytti turhat puheet ja
siirtyi häitten suunnitteluun. Kustaan ainoa vaatimus oli, että
pysyttäisiin omissa vaatimattomissa työläisoloissa, vaikka sinne
tulisivatkin Juhanin vanhemmat ja Juhanin maisterisveli ja muita
sellaisia.

Sitten se tärkeä päivä vihdoinkin tuli, ja Rantasten perheessä
rustattiin häitä.

Marin tahdosta kannettiin kaikki sängyt kamarista keittiöön toistensa
päälle ja kamariin katettiin oikein iso pöytä ja Liisukka hommasi
siihen kaikkia vehkeitä. Kustaakin sai uuden puvun ja Marille
muutettiin tohtorinnan vanha musta villapuku. Siirin pojatkin, Jussi
ja Ville, olivat niin puhtaiksi kuuratut että, niin kuin Salli
sanoi, vaikka nuolis. Tosin se oli Sallin eikä Siirin ansiota, sillä
silloinkin kun Siiri vielä asui talossa hän oli kuin vahaa poikien
käsissä ja Salli piti järjestyksen. Kun naisväki hääri keittiössä,
luki Kustaa Sosialidemokraattia ja Tiedonantajaa, vaikka Mari oli ne
kerran jo piilottanut kun pelkäsi, että uudet sukulaiset pitäisivät
noiden lehtien lukemista mielenosoituksena. Mutta Kustaa oli löytänyt
ne Villen sängyn päisteistä ja Kustaa oli muutenkin toiminut omin
päin. Oli kutsunut ajuri-Heikin ja Riikankin häihin, vaikka Mari
olisi mieluimmin ollut heitä vailla, kun ei oikein keksinyt miten
olisi sovittanut Heikin pöytään Vikmanin rouvan viereen. Voi, voi,
kun Marilla oli surua! Ja Salli ja Liisukka sen kun vain nauroivat.
Tottakai Riikka-tädin ja Heikki-sedän täytyy olla minun häissäni,
sanoi Liisukka. Mari jo ajatteli, että olisi se Liisukka saanut mennä
naimisiin jonkun komean sorvaripojan kanssa, olisi ollut vähemmän
hommaa. Mutta sekin oli niin syntinen ajatus. Tottakai äidin pitäisi
olla iloinen siitä, että tytär pääsee parempiin oloihin. Kun ne
piirakat vaan eivät palaisi tuossa paistinuunissa!

Ja sitten oli Liisukka valmiiksi puettu vihkiäisiä varten ja Juhani
tuli veljineen hakemaan Liisukkaa. Lähtivät papin luo kotiin
vihittäväksi, eikä Mari ennättänyt edes itkeä — leivät olivat uunissa —
kun Liisukka oli jo lähtenyt.

Kustaa nauroi.

— No ei sinuakaan kukaan ollut perään itkemässä kun me vihille mentiin.

— Olisithan sinä edes joutanut menemään todistajaksi kun tyttäresi
vihitään.

— Vielä mitä. Hyvä, että omissa vihkiäisissäni mukana olin. Minusta
olisivat saaneet mennä raastupaan eikä papin luo.

— Älä nyt enää mutise, isä, sanoi Salli. — Kun Juhanin äiti kerran
tahtoi, että ne papin luo menisivät, ja Liisukasta se oli samantekevää,
niin ei nyt puhuta mitään enää raastuvasta. Ja sitä paitsi, kuulkaa
nyt; minä sanon Rantasen muorille ja vaarille, että kun uudet
sukulaiset tulevat tänne, niin muistakaa sitten, että ne ovat
porvareita eikä niille sovi puhua mitään kapinoista ja vankiloista ja
ylimalkaan politiikasta, ymmärrättekö te?

Mari ymmärsi sen kovin hyvin. Täytyy olla nätisti ja puhua vain muista
asioista. Kustaa mörisi:

— Liisukka ja Sallikos nyt määräävät, mitä isä saa puhua! Puhun sen kun
puhun.

Salli oli jyrkkä:

— Muista, ettemme tiedä mitä nuo uudet sukulaiset ovat, vaikka olisivat
ihan suometarlaisia kun ovat kauppiaita. Ei niille passaa puhua
meikäläisten asioita.

Kustaa mutisi:

— Vai sellainen kapula minulle suuhun pistetään.

— Tottakai meidän täytyy olla Liisukan mieliksi hänen juhlapäivättään,
sanoi Mari.

Salli oli kovana.

— Muista nyt, isä, ei sanaakaan politiikasta eikä sodasta. Puhu vain
nätistä asioista.

— Mitäs ne nätit asiat ovat, kysyi Kustaa.

— No esimerkiksi kehut Liisukkaa ja Juhania, ja minuakin, ja muoria ja
kerrot, kuinka mukavaa sinulla on verstaassa ja miten elämä nyt luistaa
eteenpäin, kun kaikki on unohdettu.

— Mikä on unohdettu, kysyi Kustaa.

— Herrajestas, tämä taisi jo olla sopimatonta.

Kustaa iloitsi.

— No siinä näet. Et itsekään osaa opettaa.

Ovikello soi ja Mari alkoi hätääntyä. Salli lupasi mennä avaamaan,
mutta muistutti vielä isää sanoistaan.

— Minä yskäisen, jos keskustelu käy vaaralliseksi, ymmärrätkös?

— No yskäise sitten, sanoi Kustaa.

Mari supisi:

— Pane se sanomalehti pois käsistäsi ja piilota se tyynyn alle.

— En minä piilota.

— Salli, avaa nyt. Minne se hantuuki jäi, sanoi Mari.

— Älä hätäile, kuiskasi Salli. — Mennään tervehtimään, mutta kuivaa
ensin kätesi.

Sitten tulivat Juhanin vanhemmat, rouva ja herra Vikman, ja tutustuivat
Liisukan pappaan ja mammaan ja Salli-neitiin, ja rouva Vikman
ihmetteli, mitenkä nuori mies Liisukan pappa vielä oli. Mutta kun
hän näki Marin, niin hän kuiskasi miehelleen: Å, Herre Gud! Salli
käyttäytyi kuin maailmannainen, vaikka tuo "Herre Gud" jäi kaikumaan
hänen korviinsa, ja pyysi astumaan peräkammariin. Mari toimitti rouva
Vikmanin istumaan Kustaan keinutuoliin ja rouva Vikman ihaili hienoa
kahvipöytää. Kustaa tarjosi kauppiaalle tupakkaa, omaa Työmiestään,
ja Mari pelästyi, että herra Vikman varmasti oli tottunut parempiin
tupakoihin ja olihan Liisukka ostanut parempaa tupakkaa vierailleen.
Mutta herra Vikman ottikin esille oman sikarinsa ja sanoi, ettei hän
ole lapsellisia savukkeita koskaan harrastanut. Kustaa puolestaan
meinasi, että tupakka kuin tupakka.

— Onhan se paperossikin tupakkaa. Kun me vankilassa kuivattiin
voikukanlehtiä ja hädässä niitäkin poltettiin.

Salli yskäisi, mutta rouva Vikman kysyi pelästyneenä:

— Kuinka niin vankilassa?

— Niin, Kakolassa, sanoi Kustaa.

— Herrajesta, oletteko te ollut vankilassa, kysyi rouva Vikman.

Kustaa jatkoi rauhallisesti:

— Sekä Kakolassa että Hennalassa.

Rouva Vikmanilta pääsi pahaa ennustava: ai! Salli yskäisi oikein
kovasti, mutta Kustaa ei huomannut mitään. Vikman osasi sitten kysyä,
oliko se kapinan aikana, ja Kustaa selitti mielihyvin, että ensin
Viaporin kapinan vuoksi ja sitten luokkasodan jälkeen. Rouva Vikman
huomasi, että olisi parasta korjata tuota ai-huudahdustaan:

— Olihan meidän Ristokin punaisten vankina kapinan aikana.

— Vai niin, sanoi Kustaa. — Meillä kun ruukataan sanoa sitä kapinaa
luokkasodaksi. Vai oli teidän poikannekin vankina! No kuinkas sen kävi?

Salli yski epätoivoisesti.

— Mitä se Salli siinä yskii, sanoi Kustaa, joka oli unohtanut koko
sopimuksen.

Mutta rouva Vikman jatkoi kertomustaan, kuinka Risto oli päässyt
vapaaksi kun valkoiset tulivat.

— Vai pääsi se, ihmetteli Kustaa.

Mari katsoi murhaavasti Kustaaseen ja sanoi, että mitä sinä nyt
tällaisia juttelet Liisukan hääpäivänä. Nyt ei pahoja asioita
muistella. Rouva Vikman oli samaa mieltä, ja Kustaa häkeltyi.

— Enhän minä, mutta kun tässä tuli puheeksi.

Silloin syöksyivät Jussi ja Ville sisään. Heitä oli onnistuttu pitämään
vähän aikaa pihalla, mutta nyt he hyökkäsivät:

— Mummu, anna meille pikkuleipiä.

— Ovatko ne teidän lapsenlapsianne, kysyi rouva Vikman.

— Ovat, vanhimman poikamme Matin lapset.

— Mutta missä poikanne on, kun lapset ovat täällä?

Mari sanoi huomaamatta touhuten kahvikuppien kanssa:

— Matti ammuttiin Tampereella.

— Jestas sitä muoria, sanoi Salli, joka toi kahvikannun sisään.

Rouva Vikman katsoi silmät ympyriäisinä.

— Voi, voi, kaikkea sitä sattuu.

Kustaa irvisteli vahingoniloisena:

— No mitäs Mari nyt tällaisia ikäviä asioita rupeaa kertomaan. Kuinkas
sinä minulle äsken sanoit?

Mari oli aivan pyörtyä.

— Voi, minäkin olen sellainen lörppö. Ei nyt pitäisi tuollaisia asioita
muistella kun on Liisukan ilonpäivä.

Rouva Vikman kysyi sitten, miksi lapset asuivat heillä eikä äitinsä
luona. Mari kertoi Siirin naimisiinmenosta ja sanoi, että iloahan
niistä pipanoista vain on.

— Eivätkös ne käy teidän hermoillenne?

Mari nauroi:

— Eihän mulla sellaisia olekaan. Ei köyhällä ihmisellä ole varaa
hermoihin. Kun joskus suutahtaa, antaa niille kyytiä saparomäkeen.

Herra Vikman jutteli Kustaan kanssa ja kyseli Kustaan asioita ja
ammattia. Kustaa kertoi olevansa nikkari ja kirvesmies ja Vikman sanoi,
että kai sellainen ammattimies ansaitsee hyvin. Kustaa kertoi, että
toimeen oli tultu, vaikkei ole helppoa ollut kasvattaa nelipäistä
joukkoa.

Rouva Vikman tarttui siihen nelipäiseen joukkoon ja kysyi, oliko heillä
vielä sitten joku lapsi.

— On meillä Arvi-poika.

— No missä hän on?

Ikävää oli Kustaasta ruveta selittämään, mutta hän vastasi kumminkin
lyhyesti, että Arvi joutui sodan jälkeen Venäjälle. Salli yski
toivottomasti, mutta sitten oli jatkettava kertomusta, kun Vikman
kyseli, oliko hänestä kuultu mitään. Kustaa selitti, että silloin
tällöin on tullut elonmerkki.

— Tämmöisten miesten ei ole hyvä tulla kotiin, sanoi rouva Vikman.

— Ei ole, Jumala paratkoon, sanoi Mari ja pyyhkäisi kyyneleen.

Salli nauroi toivottomasti.

— Nyt tulkoon mikä tulee. Minä olen tehnyt tehtäväni.

Onneksi soi ovikello ja aviopari saapui todistajineen. Liisukka julisti
jo ovella:

— Tässä tullaan, ja laillinen aviopari ollaankin. Jestas kun on
mukavaa, kun ei tartte enää piileskellä.

Juhani yritti taltuttaa Liisukkaa ja sitten alkoi yleinen onnittelu.
Kustaa sanoi, ettei Liisukalle tarvitsisi onnea toivottaa, kyllä se
aina onnestaan huolen pitää.

— Niin pidänkin, sanoi Liisukka.

Vikmanit kehuivat komeata morsianta ja Salli käski maisterilankoansa
istumaan ja olemaan ihmettelemättä.

— Tällaista työläiskodissa on.

Maisteri myönsi, että hän oli ensimmäistä kertaa työläiskodissa.

— Jaa-a, sanoi Kustaa. — Saman kansan jäseniä ollaan, mutta ikään kuin
toiseen maailmaan tullaan. En minäkään ole ollut varakkaiden ihmisten
kodissa muuta kuin joskus kaappia korjaamassa.

Liisukka pisti kaikille kahvikupit käsiin ja sanoi, että Liisukan
häissä kaikki ovat samaa maata, suomalaisia vaan.

— Kyllä me hämäläiset hyvällä tuulella ollessamme savolaisiakin
suomalaisina pidämme.

Juhani torui jumalatonta aviosiippaansa ja sitten otettiin Juhanin
tuomat viinipullot esiin ja ryypättiin nuoren parin kunniaksi. Jopa
Marikin maisteli kaikkien iloksi viiniä.

Kesken ilonpitoa ilmestyivät Heikki-setä ja Riikka-täti.

Salli sanoi hiljaa Liisukalle, että kyllä hän oli koettanut parastaan
Liisukan puolesta estääkseen isää kutsumasta noita ystäviään, mutta
Liisukka sanoi:

— Minä ne kutsuin. Tervetuloa, Heikki-setä ja Riikka.

Liisukka selitti uusille sukulaisilleen, että Heikki-setä oli tuonut
hänet synnytyslaitokselta kotiin ja Riikka-täti on heitä kaikkia
pihamaalla kuranssannut. Sitten Heikki piti puheensa:

— Sanoinhan minä, että nätti likka siitä tulee kun minä sen mytyn
kuomustani sisään kannoin. Onneksi olkoon sitten, kun kuulemma pääset
rikkaisiin naimisiin. Ja tämäkös sun sulhasesi on? Eihän tässä pojassa
ole mitään vikaa. Ja muista sitten poika, että tuo Liisukka on
sellainen, jota on parasta totella. Se on vähän sitä samaa sorttia kuin
mun Riikkani, mutta kun vaan tottelee, niin kaikki käy hyvin.

Yleinen nauru seurasi Heikin puhetta, mutta Heikki vilkaisi vihaisen
näköiseen Riikkaan ja sanoi, ettei hän tällä kertaa ole Riikkaa
totellut!

— Katsokaas, kun Riikanhan sitä piti puhua ja nyt se ihan pakahtuu.
Mutta anna kun Heikki-setä sua pussaa, Liisukka, vaikka vaan leuan
päälle. Ja katsos mitä minä mukana toin. Viulun minä lainasin tuolta
Mäkisen Mannelta, ja se on sama viulu, jota me äitisi ja isäsi häissä
soiteltiin.

— Kuules nyt, sanoi Salli. — Ei täällä viulua soitella, kun on koko
Juhanin sukukin vieraina.

Jo sai Riikkakin tiuskaistuksi väliin, ettei nyt millään soitella.
Mutta Liisukka sanoi Heikille, ettei pidä välittää niistä naisista.
Totta kai soitetaan ja piiritanssiakin mennään, ja Juhani lisäsi, että
tuo meidän mammakin otetaan mukaan piiritanssiin, vaikka se kuinka
herregudaisi.

— Antaa tulla vaan, Heikki-setä.

Sitten syötiin ja tanssittiin ja mentiin piirileikkiä ja oltiin yhdessä
ihmisiksi, suomalaisia vaan. Jopa Kustaakin unohti surunsa, joskus
vain välähti mieleen, että nyt hän luovuttaa tyttärensä vieraaseen
maailmaan. Kun vaan pysyisi Rantasena!

Näin alkoi taas eräs Rantasten sivuperhe.




SALAPERÄINEN VIERAS


Rantasten elämä kulkee hiljaisempia raiteita 1920-luvun loppupuolelle,
täynnä työtä ja huolta jokapäiväisestä leivästä, vaikka ansiot ovatkin
vähän parantuneet yleisen taloudellisen nousun mukana. Matin lapset
kasvavat niin kuin Matti ja Arvi itse vuosisadan alkupuolella. Siiri
käy yhä harvemmin heitä katsomassa, kun hänellä on pieniä lapsia
uudesta avioliitosta, eivätkä lapset kaipaa Siiriä. Mummu on heille
kaikki kaikessa. Oikeastaan on väärin sanoa, että he kasvavat niin kuin
Matti ja Arvi, sillä sittenkin on vaatetta paremmin ja ruokaakin hiukan
enemmän. Vaikka Mari käykin harvemmin pyykillä ja siivoustöissä, niin
Salli on kumminkin työssä ja maksaa huoneestaan ja ylöspidostaan. Ja
Liisukkakin auttaa silloin tällöin.

— Vaikka hän onkin tullut niin rouvaksi, niin rouvaksi, sanoo Salli
aina.

Liisukka kulkee anoppinsa kanssa ompelijoilla ja kaupoissa, hoitelee
kotiaan ja lukee romaaneja, kun Juhani oli ollut sitä mieltä, että
Liisukan on jätettävä konttoripaikka. Ei silti, tällainen etevä ihminen
kuin Liisukka suree usein toimettomuuttaan, mutta onhan alkuaikoina
pienessä huushollissa tekemistä, ja pistäytyyhän hän usein vanhassa
kodissaan Maria tervehtimässä ja lapsia kurissa pitämässä. Vaikka
Liisukka ei ole paljon mitään tekevinään, niin Mari kumminkin tietää,
että hän kaikessa hiljaisuudessa lueskelee kieliä maisterilankonsa
opastamana. Onhan siinä Liisukassa sentään aina sitä Rantasten
toimeliaisuutta ja hämäläisten toimeen tarttumista.

Salli voimistelee, laulaa jossain työväenkuorossa, käy ahkerasti
naisjärjestössä ja ottaa innokkaasti osaa puoluetoimintaan kallistuen
selvästi siihen vasempaan siipeen päin. Kustaa on määrännyt, ettei
hänen talossaan saa puhua työväen kahtiajaosta, eikä hän milloinkaan
osoita, kummalle puolelle hän kallistuu, vaan nuhtelee sen yhtä kuin
toista. Kieltämättä hän hymähti ja oli ylpeä, kun sosialidemokraattinen
hallitus muodostettiin.

— Eivät saaneet tämän maan työväkeä kukistetuksi, eivät saaneet, ilkkui
Kustaa, vaikka hän sitten hiljentyi, kun hallitus ei ruvennutkaan
toimimaan hänen riitninkiensä mukaisesti. Mutta eihän Kustaa voinut
toista työläistä vihollisenaan pitää, kun oli niin tarkat tiedot siitä,
kuka se vihollinen oikein oli.

Elämä oli siis hiljentynyt Rantasten talossa, kunnes yhtäkkiä tapahtui
sellaista, mikä taas tärisytti koko Rantasen perhettä ja osoitti, kuten
Kustaa sanoi, miten löysällä perusteella työmiehen elämänrauha aina on
meidän yhteiskunnassamme.

Eräänä iltana tuli Kustaa hieman myöhästyneenä kotiin, kun oli ollut
ylitöissä, peseytyi ja söi illallisen lehteään lukien. Mari ja lapset
olivat jo syöneet, ja Mari yritti opettaa Jussia lukemaan.

— Leikkikouluun tuo poika pitäisi panna, sanoi Kustaa. — Siirin pitäisi
opettaa sitä lukemaan eikä sinun vanhoine silminesi.

— Mikäs minun silmiäni haittaa. No, Jussi, eteenpäin vaan.

Jussi sanoi, että hänellä oli niin hyvä leikki kesken Villen kanssa.

— Aina sinulla on leikki kesken kun pitäisi tulla aapisen ääreen.

— Jussin on nälkä, ja Villenkin on nälkä, sanoi Jussi.

— Kyllä minä teidän nälkänne tiedän. Milloinkas teillä ei olisi nälkä?
Juuri ovat syöneet.

— Vaari, anna vähän rusinoita.

Kustaa koetti peilin takaa rusinapussia.

— Kas, minne minä sen rusinapaketin panin?

Mari sanoi, että ne rusinat ovat jo kävelleet Villen ja Jussin vatsaan,
koska Salli ne löysi. Kustaa kiukutteli:

— Kun ei teiltä mitään enää pääse piilottamaan. Missä se minun arkkuni
avain on? Olihan minulla nuorempana kaikki piilossa arkussa. Mutta nyt
olen sen avaimen hukannut.

Mari nauroi.

— Kyllä me sinun paikkasi ja taskusi olemme tutkineet. Älä viitsi
piilottaa. Kun olet aina sen palkkasi rehellisesti kotia tuonut etkä
penniäkään piilottanut. Hyvä mieshän sinä aina olet ollut.

— Että kerrankin annat mulle tunnustusta.

— Mitä tehtaaseen kuuluu, kysyi Mari.

— Osastolla on tänään kokous, eiköhän siellä kohta jotain kuule.

— Olenhan minä aina lakkoja pelännyt, mutta tällä kertaa en pelkää.
Kyllä teillä on nyt oikeus puolellanne.

— Kas, kas Maria, nauroi Kustaa. — Sinähän sinne osaston kokoukseen
sopisitkin. Kas kun ne akat ovat nykyisin niin villiintyneitä.

— Täytyyhän meidän, kun teiltä on se sisu niin pois nitistetty.

Salli tuli ja toi äidille vähän tuliaisia. Sallilla oli niin kuin aina
kiire syömään ja sitten voimistelemaan. Kustaa mutisi, että Sallilla on
aina jotain vetovoimaa ulos.

— Parveilevat kotimatkalla vaikka sateessakin, eikä Salli ota enää
kirjaakaan käteensä. Ei meidän lapsista lukuihmisiä tullut muista kuin
Arvista, joka pitkin yötä kirja käsissään istui.

Mari muisteli, miten aina kun hän öisin oli herännyt ja toiseen
huoneeseen katsonut, Arvi oli istunut pöydän ääressä kynä toisessa ja
kirja toisessa kädessä.

— Se teki aina muistiinpanoja, ja minulla on vinnillä koko laatikko
niitä tallella.

Salli söi ja naurahteli itsekseen.

— Olisiko muori toivonut, että meistä kaikista olisi tullut sellaisia
Arvin tapaisia. Silloinhan sulla ei olisi enää yhtään lasta kotona.

— Ei nyt sentään. Ole vaan iloinen kun olet nuori. Kun aikasi tanssit,
niin sitten viisastut.

Salli lopetti ruokansa ja leikki sitten lasten kanssa. Mari odotti
Liisukkaa käymään ja kuunteli askeleita portaissa. Salli kertoi
Liisukan istuvan usein ravintoloissa Juhanin ja tämän maisteriveljen
kanssa.

— Ettei se vaan kokonaan meistä vieraantuisi. Ei kuulu enää käyvän
osastossakaan.

Kustaa heitti äkkiä vihoissaan sanomalehden käsistään.

— Mitäs sinä lehdelle suutut, kysyi Mari.

Kustaa istui pää kätten varassa.

— Nälvivät aina toisiaan. En jaksa vieläkään uskoa, että puolueemme on
hajonnut kahteen. On niin kuin veitsellä olisivat pistäneet sydämeen
ja leikanneet sen auki. En minä tätä jaksa. Ja aina vielä vainotaan
ihmisiä ja vangitaan.

Ville kuunteli sormi suussa ja hylkäsi pallonsa.

— Minkä takia vainotaan ja vangitaan? Ovatko ne tehneet pahaa? Ossi
sanoo, että jos kaivaa kuoppaa katuojaan, niin poliisit pistää
vankilaan. Onko se paha, jos kaivaa kuopan?

— On, sanoi Mari, jos pahaa tekee, niin tulee poliisi.

— Mutta joskus se tulee, vaikkei ole pahaa tehnytkään, mörisi Kustaa.

— Ei Villelle saa sellaista sanoa. Ei Villelle ja Jussille kukaan tee
pahaa, jos Ville vaan itse on hyvä ja Jussi myös.

Ja sitten se tapahtui. Yhtäkkiä koputettiin ovelle. Mari säikähti.

— Kuulettekos, joku koputti ovelle. Ei soittanut kelloa, vaan koputti!

— Älä nyt pelästy, sanoi Salli. — Minä menen katsomaan.

Kuului uusi, hiljainen koputus. Kustaakin jähmettyi:

— Kuka se on? Mikä siellä on?

Salli lähti ovelle.

— Ettei vaan Heikki siellä kummittele. Kummallinen koputus se kyllä on.

Sallikin vähän jähmettyi, mutta avasi sitten oven. Vieras mies astui
sisään ja sanoi:

— Ehtoota Rantaset.

— Ehtoota, ehtoota, vastasi Kustaa. Salli ei saanut sanaa suusta.

— Aterialla näemmä ollaan, sanoi vieras.

Kustaa nousi.

— Mistäs vieras tulee?

Vieras hymähti ja katsoi Maria.

— Kaukaa tullaan, tulin tuomaan terveisiä.

Mari huudahti ensimmäisenä:

— Herra Jumala, Arvi!

Salli kävi Arvin käsivarteen kiinni.

— Minä tunsin, minä tunsin heti, Arvihan sinä olet!

— Hiljaa, hiljaa. Salliko se on? Ei suinkaan täällä ole ketään vieraita?

— Ei ole, sanoi Salli. — Tule sisään.

Vieras mies tuli sisään ja antoi kättä isälleen ja äidilleen. Mari itki
ja piteli poikansa kättä.

— Että minun silmäni sinut näkevät, sanoi Kustaa hiljaa. — Mistä sinä
tulet?

— Pietarista minä tulen. Ei kai teillä ketään vierasta täällä asu? Olen
tässä pari päivää parveillut teidän ympärillänne.

— Ei meillä ole ketään vierasta, sanoi Mari. — Mikset heti tullut
tänne, Arvi-poikani. Salaako olet tullut?

Arvi naurahti ja taputti äitiänsä olkapäälle. — Eihän sitä nykyään
muulla tavalla passaa tulla.

— Niin sinä siis olet tullut, sanoi Salli. — Kyllä minä tiesin, että
sinä tulet joskus.

Arvi katseli pikku Sallia, josta oli tullut niin suuri Salli, ja kyseli
Liisukkaa. Mari kertoi, että Liisukka oli naimisissa ja että he juuri
odottavat Liisukkaa sinne. Sitten hän tuli ajatelleeksi, että jos
Liisukka toisi joitakin muita mukanaan.

— Voi, pitääkö sinun tosiaankin olla piilossa?

— Pitäisi mar, totta kai.

— Istu nyt, rakas lapsi. Oletko sinä mitään syönytkään tänään?

Ei Arvin pitänyt sitä mainita, mutta sanoi kuitenkin, ettei hän ole
kahteen päivään syönyt. Samalla hän ihmetteli, keitä ne lapset siellä
olivat. Jussihan oli ollut niin pikkuinen, kun Arvi oli lähtenyt, eikä
Villeä ollut vielä olemassa siihen aikaan. Lapset piilottautuivat Marin
esiliinan suojaan, mutta menivät sitten kumminkin sanomaan päivää
sedälle. Arvi asetti sormen suulleen ja sanoi, että vieras setä tämä
on, vallan vieras. Salli ymmärsi ja selitti lapsille, että vieras setä
lähtee kohta taas pois, ja vei heidät maata ja lupasi kertoa heille
sadun ketusta, jos vaan kiltisti lähtevät. Pojat pokkasivat sitten
vieraalle sedälle ja Salli sai heidät nukkumaan. Kun Mari käsitti
asian, tuli hän kovin levottomaksi, etteivät lapset vain kertoisi
pihalla, että heillä oli vieras setä käymässä. Mutta Salli vakuutti,
että he unohtavat koko tapauksen aamuun mennessä. Vihdoinkin pääsi
Kustaa kysymään pojaltaan uutisia. Miten hän oli säilynyt hengissä ja
missä hän oli ollut. Mutta Mari ei sallinut Arvin puhua ennen kuin
tämä oli syönyt, ja suu täynnä Arvi sitten alkoi kertoa kohtaloistaan
Pietarissa, kuinka he olivat päässeet sinne Viipurista ja miten
raskasta siellä alkuaikoina oli ollut. Mutta nyt siellä rakennetaan
uutta suurta elämää.

— Mitä sinä siellä Pietarissa olet tehnyt, kysyi Kustaa.

— Yhtä ja toista. Työskentelin kirjapainossa ja opiskelin.

Mari istui kuin kuumilla kivillä.

— Kuinka sinä uskalsit tänne tulla, jos ne ottavat sinut kiinni?

— Eihän sille mitään voi, täytyy yrittää.

— Älä sinä liikaa kysele, Mari, tältä pojalta.

Arvi hymähti:

— Ei se ole hyvä, että te liikaa tiedätte.

Sitten tuli kysymys siitä, voisiko Arvi jäädä kotiin. Arvi oli sitä
mieltä, että se olisi vaarallista sekä hänelle että heille, mutta
Salli väitti, että hän vallan hyvin voisi jäädä. Eihän mikään ohrana
voisi otaksua, että hän suoraa päätä kotia tulisi. Juteltiin sitten
Arville kaikki kotoasiat. Siiristä ja Liisukasta. Salli kertoi, että
Liisukan mies on porvari, mutta mukava porvari, ja että Liisukka alkaa
vieraantua kotoaan.

Mari suuttui:

— Mitä sinä nyt, Salli. Ainahan Liisukka kotona käy ja minusta huolta
pitää, vaikkei sen anoppi meistä tykkääkkään. Ja vaikka te aina
politiikasta riitelette, niin yksiä veljiä ja sisaria kumminkin olette.

Arvi käveli rauhattomana edestakaisin.

— Voi äiti kulta. Siinä taistelussa, mitä me nykyään käymme, ei ole
veljiä ja sisaria. Vain ystäviä ja vihollisia.

— Eihän Liisukka sinua vastaan voi olla. Hänhän pitää sinusta niin kuin
me kaikki.

Mari ehdotti, että Arvi kumminkin jäisi kotiin ja nukkuisi isän ja
äidin sängyssä. He itse nukkuisivat lattialla olkipatjalla. Arvi
kieltäytyi sängystä, mutta päätteli, että hän tosiaan voisi viipyä
yhden yön, kun tuskin kukaan arvaisi hänen tulleen kotiin.

— Eihän ne meikäläiset ruukkaa kotona käydä.

Kustaa muisti, että vain kerran oli joku etsivä käynyt häntä
kyselemässä sen jälkeen kun Kustaa oli tullut vankilasta, ja tuskinpa
Arvia on osattu peräänkuuluttaakaan.

Arvi hymyili katkerasti.

— Kyllä ne osaavat. Kyllä niillä tietoja on meikäläisistä.

Mari istui poikansa viereen ja katseli ja kosketteli häntä, eikä vielä
tahtonut uskoa, että hän oli kotona.

— Seitsemään vuoteen emme ole saaneet sinulta sanaakaan, vaikka olenkin
itkenyt silmäni päästä sinun vuoksesi.

— Ei pidä itkeä, muori, ei nyt ole itkun aika. Täytyy toimia ja koota
ihmisiä.

Kustaa oli saanut päähänsä, ettei Arvin kannattaisi piileskellä
poliiseja. Menisi mieluimmin itse ilmoittautumaan. Ehkäpä panisivat
hänet vain muutamaksi vuodeksi vankilaan, sen jälkeen hän olisi vapaa
mies, ja he pitäisivät hänestä huolta vankilassa.

Arvi ravisti päätään.

— Ei meikäläinen saa vapaaehtoisesti heidän käsiinsä mennä. Meillä on
kullakin oma tehtävämme, eikä minua tuomittaisi yksistään entisistä
asioista. Kyllä ne minun tililtäni muutakin löytäisivät, ja pitkä
tuomio siitä tulisi. Ei nyt ole kellään aikaa vapaaehtoisesti
vankilassa istua.

Mari oli kauhistunut.

— Aivan oikein, ei tässä nyt vankilaan valmistauduta. Olet tehnyt mitä
olet tehnyt, mutta minun poikani ei rikosta tee, sen minä tiedän. Minä
olen Jumalaa rukoillut, ettet sinä vakaumuksellasi tarkoittaisi muuta
kuin hyvää muille ihmisille, etkä sinä itsekästä elämää ole elänyt,
etkä nytkään elä itsekkäästi.

— Katsos tuota kultaista äitiä, sanoi Arvi. — Että äiti se on joka
meitä ymmärtää.

Salli ponnahti pystyyn.

— Kyllä minäkin sinua ymmärrän. Kun kerran olet sotilas, et saa
antautua vihollisen käsiin.

Arvi nauroi.

— Kas Sallia, kun siitä on tullut mukava tyttö, vaikken minä ole
ollutkaan sitä kasvattamassa.

Kustaakin nauroi.

— Minä kun ajattelin, että naiset tahtoisivat pojasta siivoa
kansalaista, joka aikansa istuu vankilassa ja sitten viettää laillista
elämää kunnollisten ihmisten parissa.

— En minä mitään rikosta ole tehnyt, isä. Ne, jotka minua nyt jahtaavat
— ehkä tulee aika, jolloin hekin huomaavat, ettei minua olisi pitänyt
jahdata, vaan kädestä pitäen pyytää yhteiseen isänmaan pöytään.

— Kyllä me tulemme suojelemaan sinua kuin silmäterää, veli hyvä, sanoi
Salli. — Älä pelkää.

Kustaa hymyili.

— Kas kun minut nolasi.

Ovikello soi. Mari säpsähti:

— Kuka tulee?

Arvi perääntyi pöydän taakse.

— Pitikö jonkun tulla?

— Älä nyt hermostu, Mari, sanoi Kustaa. — Pitää olla miehiksi niin
miehet kuin naiset. Eivät ne täältä osaa tulla Arvia hakemaan.

Arvi sanoi rauhallisesti, ettei häntä noin vain viedä, mutta hän
haluaisi välttää ikävyyksiä perheensä vuoksi.

— Älkää nyt turhaan hermostuko, sanoi Salli, ja sinäkin äiti. Mene
perähuoneeseen, Arvi.

Salli avasi oven, ja siellä olikin vain Liisukka, joka ihmetteli kun
kaikki seisoivat niin hämmästyneen näköisinä.

— Ja tuolla nurkan takana seisoo Musta Maija ja pari miestä tirkisti
minua niin kummallisesti kun tulin tähän taloon.

— Herra Jumala, pääsi Marilta.

— Hiljaa nyt, Mari, sanoi Kustaa. — Oliko siinä paljon poliiseja?

— Ainakin puolen tusinaa, sanoi Liisukka. — Mitä ne tästä talosta
hakevat? Vaikka ainahan ne vielä ihmisiä jahtaavat.

Mari ei kestänyt.

— Ja nyt se justiin sanotaan Liisukalle. Arvi on täällä.

Liisukka putosi tuolille.

— Hyvä Jumala, Arvi! Kuinka hän uskalsi tänne tulla.

Arvi oli kuunnellut oven takana ja tuli tervehtimään Liisukkaa. Väitti,
ettei olisi tuntenutkaan noin komeaa rouvaa.

— Voi veljeni, sanoi Liisukka, annas kun halaan sinua. Olitkos hullu,
kun tulit tänne surman suuhun. Kai ne sinua ovat seuranneet.

Arvi sanoi rauhallisesti, että kai joku on hänet ilmiantanut ja että
parasta olisi, jos tilinteko hänen ja poliisien välillä tapahtuisi
jossain muualla.

— Mitä sinä meinaat, pelästyi Salli.

— Meinaan sitä, että menen tästä ulko-ovelle ja taistelen itselleni
tien auki. Mahdollisesti... On minulla kättä pitempää mukanani.

— Oletkos järjetön. Liisukka suuttui. — Nehän ampuvat sinut siihen
paikkaan. Siellä oli ainakin kuusi miestä. Kuuntele, Salli, tulevatko
ne ylöspäin.

Salli kuunteli ja sanoi, että portaissa oli hiljaista. Liisukka alkoi
toimia. Hän aukaisi ikkunan ja katseli varovasti verhon lävitse ulos.
Toisella puolella katua oli myös pari miestä, jotka tulivat Rantasten
talon portin luokse neuvottelemaan. Salli ilmoitti Arville, miltä
tilanne uskona näytti. Arvi sanoi levollisesti:

— Eihän tässä mikään muu auta.

Liisukka tiuskaisi:

— Ole vaiti, totta kai joku keino täytyy keksiä. Seisotte siinä kaikki
kuin puupölkyt, eihän sitä nyt sillä lailla antauduta. Nyt minä keksin!
Olethan sinä Arvi kovasti näköiseni. Tuossa on, ota hameeni ja takkini.
Nosta kaulus pystyyn niin kuin minulla aina on.

Liisukka riisui siinä paikassa hameensa ja pukeutui itse Sallin
vaatteisiin.

— Salli, pue tämä hame Arvin ylle, ja tuossa on takki. Sitten kävelette
aivan rauhallisesti niitten ohitse.

Liisukka toimi niin silmänräpäyksessä, ettei Arvi eivätkä muutkaan
ennättäneet henkeä vetää. Liisukka kiskaisi komeron auki, löysi Sallin
vanhan tiukan hameen ja napitti sen ylleen. Salli riisui Arvilta takin,
ja käden käänteessä tuli Arvista komea rouva.

— Liisukan harmaa takki peittää pääsi, sanoi Salli. — Minä tulen
mukaasi ja puhun sinulle, ja sinä vastaat naisen äänellä.

Mari istui pöydän vieressä kädet ristissä ja rukoili.

— Herra Jumala, auta meitä vielä tämän kerran.

Liisukka opasti Sallia:

— Juttele sitten kovasti ja ota Arvia käsikoukusta kiinni. Onneksi
siellä hämärtää aika tavalla.

— Ne muuten katsoivat kovasti minua ja takkiani äsken kun tulin tänne.
Menette aivan rauhallisesti niitten ohitse.

— Kyllä me osaamme, sanoi Salli.

Arvi epäili vain omia kenkiään, jotka näkyivät hameen alta. Liisukka
pelästyi. Sitä hän ei ollut ajatellut. Onneksi Arvilla oli niin pienet
jalat, että ne mahtuivat Marin kenkiin, vaikka tekikin kipeätä.

— Kestä nyt vaan, sanoi Liisukka. — Paremmin sitten sipsuttelet
niin kuin minä ja pyörähtelet niin kuin Salli. Pääasia, että kuljet
rauhallisesti, ja Salli, sinä saat hirnua.

Salli vakuutti, että hän kyllä osaa sen tempun, ja napitti Arvin
kauluksen. Onneksi Arvi ei ollut Liisukkaa paljonkaan pitempi.

— Ja nyt lähdetään.

— Mutta minne sitä mennään? Keneenkä voi luottaa? Se minun eilisen
kortteerini emäntä oli kovin epäilystä herättävä.

Salli keksi, että parasta olisi lähteä Heikki-sedän luokse. Ei häntä
sieltä kukaan voisi löytää, ja Riikka varmasti antaisi henkensäkin
Arvin edestä. Liisukka oli samaa mieltä ja lupasi järjestää Arvin
seuraavaksi päiväksi vaikka jonkun Juhanin veljen luo.

— Älä nyt sentään, sanoi Arvi. — Näkemiin, äiti, älä sure. Kyllä tämä
hyvin käy, ja jollei käy, niin tiedätte, etten minä turhaan ole elänyt.

— Jumala siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua, sanoi Mari.

Kustaa hypisteli Liisukan turkistakin hihaa.

— Eiköhän tässä pärjätä kun pärjättiin vuonna kahdeksantoistakin.

Liisukka suuttui noista hyvästijätöistä ja sanoi vain, että morjens
veli, näyttele hyvin tätä Liisukkaa. Nätti likkahan sinusta tuli, Arvi.
Ja jutelkaa sitten kovasti muina miehinä.

— Kuules nyt, Liisukka, sanoi Arvi. — Ei tämä nyt oikein mukavaa ole,
kun minusta akkaihminen tehtiin.

— Oletkos vaiti, rumilus, vai vielä rienaat noita pelastavia riepujasi?

Arvi ja Salli lähtivät. Liisukka kuunteli oven takana.

— Hiljaa, olkaa hiljaa! Kun Salli nyt vain osaisi. Mutta osaahan tuo
nauraa.

Mari rukoili hiljaa. Vihdoinkin ulko-ovi kävi. Liisukka juoksi ikkunaan
ja avasi sen.

— Sammuttakaa valot, minä katselen ikkunasta.

— Ei vieläkään kuulunut mitään. Musta Maija seisoi melkein ikkunan
alla. Ei vieläkään mitään melua. Liisukka kuunteli ja Mari ja Kustaa
hänen kanssaan liikkumattomina.

— Pääsivätkö ne, kysyi Mari.

Sitten kuului askeleita kadunkulmaan päin ja Sallin naurua. Poliisit
eivät liikahtaneet.

— Näetkös mitään, kuiskasi Kustaa.

— Ei näy mitään, eikä kuulu, olisihan nyt jo kuulunut huutoja, jos
olisi hullusti käynyt. Kuule nyt, nyt Salli taas nauraa! Ja tuolla ne
kulkevat kulmaa kohti! Ja nyt! Nyt ne häipyivät kulman taakse. Jumalan
kiitos.

Liisukka sulki ikkunan.

— Olkaa niin kuin ei mitään olisi ollutkaan.

Liisukka pisti Arvin lakin ja palttoon kaappikomeroon ja katseli
ympärilleen.

— Jättikös Arvi mitään muuta tänne? Herra Jumala, tuo paperikassi!
Minnekäs tuo pannaan? Ja papereita tuossa on.

— Mutta jos Arvi tarvitsee niitä, sanoi Kustaa.

— Ole vaiti, kaikki poltetaan. Minä panen kahvipannun tulelle.

Liisukka ajoi puita helliin, paperit paloivat iloisesti.

— No nyt, vaari. Ota lehti käteesi ja istu keinutuoliin. Ja äiti, missä
sun käsityösi on? Parsi poikien sukkia. Minä jauhan tässä kahvia.

Liisukka seisoi kahvimyllyn kanssa oven takana.

— Nyt nousee monta miestä ylös portaita. Hiljaa nyt, muori, ettei
sinusta vain lähde muuta kuin Jumalan sanaa! Ja ole sinä rauhallinen,
vaari. Nyt tulevat varmasti, ja hyvä on, että tulevat.

Liisukka muisti jotain ja juoksi pöytäkaapin luokse.

— Missä korttipakkasi on? Kortit pöydälle. Ollaan niin kuin oltaisiin
pelattu. Vahinko, ettei ole viinapulloa ja puukkoa kuten Paavo
Ruotsalaisella.

Ovikello soi.

— Isä, sinä saat mennä avaamaan aivan rauhallisesti, ja me jutellaan.
Kuule äiti, sinä lupasit virkata minulle sen uuden jakun. Minä sainkin
hyviä lankoja.

Kustaa avasi oven, jonka takana oli kolme etsivää.

— Mikäs nyt on hätänä, sanoi Kustaa.

— Tulkaas tekin sisään, miehet, huusi lihava täyskuukasvoinen mies
portaisiin. Hänen perässään tulikin kaksi jahtikoiran näköistä miestä.

— Eikös hyvää päivää sanota, kun ihmisten huoneisiin tullaan, sanoi
Kustaa.

— Me ollaan etsiviä, sanoi kuukasvoinen, ja kaipaamme erästä Arvi
Rantasta.

— Arvi Rantanen on minun poikani. Mitä varten te häntä haette?

Kuukasvot tulivat jylhiksi.

— Älkää konstailko, kyllä te tiedätte. Missä Arvi Rantanen on?

Liisukka jatkoi kahvin jauhamista.

— Tuolla lailla sisään tungetaan. Emme me ole Arvista kuulleet
vuosikausiin mitään.

Mari vikisi:

— Herra Jumala, mitä nyt.

— Älkää nyt pelästyttäkö vanhaa ihmistä, sanoi Liisukka.

Mari jatkoi samaan sävyyn:

— Hyvä Jumala, mitä ne tahtovat?

Kuunaama sanoi, että tahtoivat Arvi Rantasta ja hänen oli nähty tulevan
tähän taloon.

— Ei täällä ketään ole, sanoi Kustaa, enkä minä tiedä mitään pojastani.

Laiha jahtikoira tiuskaisi:

— Kyllä te tiedätte, ja kyllä me tiedämme.

— No tietäkää sitten, sanoi Liisukka rauhallisesti. — Tullaan vanhoja
ihmisiä pelästyttämään.

Kuunaama, joka oli avannut komeroita ja katsellut kaappeihin, kysyi
kuka toisessa huoneessa on.

— Lapsenlapseni siellä nukkuvat, sanoi Mari kuin leijona.

— Ei sinne saa mennä.

— Älkää nyt herättäkö lapsia, sanoi Liisukka.

Jahtikoira, joka tarkasteli sänkyjä ja sängynalustaa, tiuskaisi:

— Vai lapsia. Kyllä me tiedämme, mitä sakkia te kaikki olette. Hei,
pitkä, menes katsomaan. Siellä voi olla aseita ja vaikka mitä.

Kuunaama avasi peräkamarin oven äkkiä ja vetäytyi itse sivulle.

— Ulos sieltä. Kutka siellä on?

Lapset rupesivat itkemään. Liisukka raivostui, mutta meni ja väänsi
valoa ja näytti miehille, että huone oli tyhjä.

— Kenenkä lapsia ne ovat, kysyi kuunaama.

— Matti-poikani lapsia, sanoi Kustaa. — Hänet ammuttiin Tampereella.
Eikös se saisi riittää yhden perheen kohdalta.

Miehet eivät sanoneet mitään.

Jatkoivat tarkastusta ja huonekalujen heittelemistä. Kustaa luki
rauhallisesti lehteään ja Liisukka keitti kahvia. Mari rukoili pöydän
päässä:

— Hyvä Jumala auta minua. Anna minulle anteeksi syntini, ja anna
anteeksi muittenkin synnit.

Kuunaamaa kiukutti.

— Mitä se muori siellä mutisee. Missä poikanne on?

— Hyvä Jumala, anna minulle anteeksi, en minä voi valehdella, sanoi
Mari.

Kustaa ja Liisukka jähmettyivät suolapatsaiksi.

— Tässä poikani on, missä se aina on ollut, jatkoi Mari. — Tässä
sydämessäni, herra konstaapeli. Tässä sydämessä on hänellä aina
turvapaikkansa.

Liisukka ja Kustaa hengittivät taas.

Kuunaama ei puhunut mitään, ja muut etsivät arvelivat, että Arvi oli
ehtinyt jonnekin yläkertaan. Supattelivat sitten keskenään ja lähtivät
portaisiin. Liisukkakin neuvoi heitä jo vihdoinkin menemään oven taakse.

— Jättäkää meidät jo vihdoinkin rauhaan, sanoi Kustaa.

Kuunaama oli silminnähtävästi raivoissaan.

— Vanha kapinamaakari te olette. Vanha lakonkiihottaja, kyllä me
tiedämme. Ja kukas te olette, kysyi hän Liisukalta.

— Minä olen sen kapinamaakarin vanhin tytär, rouva Vikman, ja mieheni
on konttoripäällikkönä siinä paperitehtaitten myymälässä, jossa tuo
toinen jahtikoirannekin on ollut työssä.

Se toinen tuli uudelleen ovesta ja sanoi, ettei heillä rouvaa vastaan
ole mitään. Kuunaama katseli pöytää.

— Ja korttipakka rouvalla on pöydällä. Missä lie puukko ja viinapullo.
Jos minne kommunistien luo nykyään menee, niin lyödään korttipakka
pöydälle ja viinapullo ja puukko viereen, että ollaan muka oikein
kristittyjä.

Liisukka nauroi niin heleästi, että Kustaakin siihen yhtyi.

— Vai niin, joko se Paavo Ruotsalaisen temppu on niin yleinen?

— Ei meillä olla kristittyjä, sanoi Kustaa, muuta kuin tuo muori.

Liisukka nauroi vielä heleämmin, kun Kustaa-raukka ei nähtävästi
ymmärtänyt koko hänen temppuaan.

— Kyllä minun täytyy tämä nyt isällenikin selittää. Kas kun
nimismies tuli taloon, jossa Paavo Ruotsalainen piti seurojaan, niin
otettiin äkkiä korttipakka esiin, ja puukot ja viinapullo, niin että
nimismiehen täytyi kiukkuisesti todeta, että papit olivat hänelle
väärin ilmoittaneet talossa olevan lahkolaisten seuroja, jotka piti
hajottaa. Ja sitten siellä olikin vain oikeita kristittyjä, joilla oli
viinapulloja, korttipakka ja puukot.

— Hyvin se rouva sen selittää, sanoi Kuunaama.

Liisukka asetti kahvipannun pöydälle.

— Uskokaa nyt toki, ettei täällä ole kommunisteja, vaan oikeita
kristittyjä, vaikkei olekaan pöydällä puukkoa ja viinapulloa. Tosin
tuota äitiäni en takaa.

— Vielä naureskelet noitten ihmismetsästäjien kanssa, sanoi Mari.

Liisukka asetti kolme kuppia pöydälle.

— En minä teille kumminkaan kahvia anna. Lähtekää nyt hyvän sään
aikana, ennen kuin tuo uskovainen ja sanankuuliainen muorimme menettää
uskonsa ihmisiin ja Jumalaan.

Kuunaama sanoi, että lähdetään milloin lähdetään. Eräs etsivistä
ehdotti, että viedään tuo äijä kuulusteltavaksi, ehkä siitä saisi
jotain irti. Kustaa tuli vallan juhlalliseksi.

— Kuulkaas nyt, miehet, on mua ennenkin kuulusteltu Viaporin kapinan
aikana ja Hennalassakin, niin etten minä kuulusteluja pelkää, eikä
minun suuhuni panna mitään, mitä en siihen itse päästä.

— Ole hiljaa, isä, ei sinua mihinkään viedä. Älkää nyt suututtako tuota
pappaa.

— No voihan sen toistekin hakea, sanoi Kuunaama.

— Hakekaa sitten, sanoi Liisukka. — Kun vain lähdette, ettei tuo
heikkohermoinen mummomme aivan menehtyisi. Hyvästi sitten.

Miehet lähtivät hyvästelemättä, niin kuin olivat tulleet päivää
sanomatta. Liisukka juoksi ovelle ja kuunteli, miten heidän askeleensa
häipyivät portaita alas.

— Olkaa hiljaa nyt sentään. Joku voi vielä kuunnella oven takana. — Hän
avasi äkkiä oven, mutta siellä ei näkynyt ketään.

— Kiitos, hyvä Jumala, sanoi Mari, että pelastit lapseni.

Liisukka putosi tuolilleen ja oli vähän aikaa hiljaa, mikä ei usein
tapahtunut.

— Huh-huh, tämäpä kävi hermoille.

Hän haki lasin vettä isälle ja löysi kamferttia äidilleen.

— Älkää juoko tuota kahvia. Minä mättäsin siihen en tiedä kuinka paljon
kahvijauhoja. Yksi asia minua vaan harmittaa. Kun ne etsivät tulivat
niin pian, etten saanut kuulla, kuinka Arvi siellä Pietarissa on
elellyt. Mutta kyllä minä sen pojan huomenna käsiini haen. Aika taakka
siitä meille nyt tuli. Minnekäs hänet nyt oikein piilottaa?




SALLIN KÄVI HULLUSTI


Työansiot olivat aika hyvät 1920-luvun loppupuolella. Teollisuus
ja kauppa kukoistivat ja ainahan sitä myös työmiehelle tipahti
vähän lisää, Rantasen perheessä alkaa olla hieman hyvinvointiakin.
Matin pikkupojat, Jussi ja Ville, käyvät jo kansakoulua ja ovat
reippaita miehenalkuja. Kun ei enää tarvitse paimentaa pikkupoikia,
on Marikin alkanut jatkaa ansiotyötään. Onpa hänellä varsinaisia
siivouspaikkojakin kaikenlaisissa konttoreissa, niin että hän taas on
päässyt pikkusäästöihinkin, kun Kustaallakin on ollut paljon ylityötä.

Mutta eräs raskas taakka on tullut koko perheelle. Taakka, josta on
salaista iloa sekä surua ja josta voi puhua vain perheen puitteissa.
Vain Heikki ja Riikka ottavat siihen osaa.

Se taakka on Arvin oleskelu kotimaassa ja lakkaamaton pelko hänen
puolestaan. Sen jälkeen kun hän yhtenä yönä oli lähtenyt Riikan ja
Heikin luota, ei hänestä ole paljon mitään enää tiedetty. Eiväthän
Mari ja Kustaa tohtineet käydä häntä tapaamassa. Liisukka vain oli
istunut siellä monet päivät ja illat ja kuunnellut ja väitellyt
veljensä kanssa, ja Liisukan kautta he hänen kohtalostaan joitakin
tietoja saivat. Silloin tällöin on myös joku tuntematon mies iltaisin
pistäytynyt Kustaan ja Marin luona ja tuonut terveisiä Arvilta.
Hotkaissut nopeasti kahvikupposensa ja kertonut, että Arvi voi hyvin
ja tekee kovasti työtä. Sitten mies on taas häipynyt Helsingin yöhön,
mukanaan muutama Marin kyynel ja hyvä sana Kustaalta. Joskus on tullut
muutama satamarkkanenkin äidille villatakkia varten ja isälle jokin
kirja ja kirjelappu, joka on pitänyt heti hävittää. Ja kerran tuli
Rantalan Antin Ossi-poika käymään kaupungissa ja kertoi, että nuoren
Jaakon luona oli ollut kummallinen vieras, joka oli osoittautunut
sukulaiseksi ja viipynyt Jaakon mökissä hieman pitemmänkin ajan. Hän
oli kovasti opastanut Jaakkoa ja pannut Jaakon hankkimaan kirjoja ja
lukemaan. Jaakko eleli mäkitupalaisena Rantalan liepeillä ja kävi
etupäässä metsätöissä, mutta oli muita Rantalaisia vilkkaampi, vähän
niin kuin Rantalan Tiinus-vaari vainaja. Jaakko kirjoitti joskus
Sallille ja pyysi toimittamaan eräitä asioita, niin että tuntui kuin
Salli olisi tietänyt veljestään hieman enemmän kuin vanhukset.

Mutta kerran oli mies tullut autolla hakemaan Kustaata ja Maria ja
kuljettanut heidät Käpylän taakse metsään. Siellä isolla kivellä
oli istunut oma poika Arvi, ja Mari kulki sen jälkeen monta viikkoa
autuaana siitä, että oli saanut poikansa kanssa jutella. Mutta
raskasta muorin oli tietää, että Arvi eli takaa-ajettuna, järjesteli
Pohjanmaalla puolueosastoja, neuvotteli Karjalassa luotettavien miesten
kanssa, ja puhui muina miehinä Hämeen työväenyhdistyksissä. Silloin
tällöin hän kävi rajan toisellakin puolella.

Eikä Arvi koskaan tiennyt, kuinka monia öitä Mari ja Kustaa valvoivat
hänen puolestaan, kuinka raskasta sellainen veitsenterällä eläminen oli
vanhoille ihmisille, jotka olivat tottuneet avoimesti puhumaan kaikkien
ihmisten kanssa niin kuin Kustaakin työmaalla ja "talolla", jossa vielä
oli mukana muutamia jäteukkoja vanhasta "Juttutuvasta".

Valpas itse istui Tammisaaressa.

Mutta Kustaa ja Mari eivät valittaneet, ja vähitellen heille selvisi,
että samanlaista salaista elämää oli sangen monessa työläiskodissa,
että ohrana vieraili siellä ja täällä ja pitkin maata haettiin
ihmisiä. Kerran Kustaa oli huomannut, että Riikkakin kuljetti salaisia
lentolehtisiä, ja ihmetteli, että Riikalle, jonka suu aina kävi kuin
mikäkin mylly, oli uskottu salaisia tehtäviä. Mutta nähtävästi sekä
Riikka että Heikki tiesivät, milloin ja mistä asiasta oli vaiettava.

Vaikkei muitten ihmisten kanssa voitu puhua Arvista, juttelivat Kustaa
ja Mari keskenään Arvin toiminnasta, ja lopuksi Mari oli se, joka
Arvia parhaiten ymmärsi — "eiväthän ne kapinaan kehota, muuta kuin
järjestävät ja kasvattavat työläisiä ja ohjaavat meitä, ja kas kun
tietävät kaikki paremmin kuin me, kun sieltä Venäjältä päin katsovat
niin näkyvät maailman asiat paremmin pitkältä hollilta".

Niinhän Arvi oli sanonut, mutta Kustaa väitti, etteivät ne tiedä
ollenkaan paremmin siellä. Vaikeata niillä vielä on saada suuri maa
järjestykseen, ja on hyvä, että Arvi täällä näkee, miten meidän asiat
täytyy hoitaa.

Mari oli jossain kuullut mainittavan, että Venäjä oli antanut
itsensä ristiinnaulita koko maailman työväen puolesta. Mari oli
tullut siihen vakaumukseen, että työväen omaa valtiota pitää auttaa,
sitä mallivaltiota, ja kun Kustaa sanoi, että koko maailman työväen
tulevaisuus riippuu siitä, miten sosialismi tulee menestymään
Venäjällä, niin Mari rupesi liittämään iltarukoukseensa omaistensa
puolesta myöskin rukouksen työväen vallan ja sosialismin puolesta,
vaikkei hän siitä kertonut edes Kustaalle. Liisukka sen vain tiesi ja
kaikessa paatuneisuudessaan käänsi selkänsä äidille ja pyyhki kyyneleen.

Liisukka tosin siirtyi vuosien kuluessa yhä enemmän työväenliikkeen
oikealle siivelle ja haukkui ja arvosteli kovasti Arvia, mutta auttoi
aina kun hätä tuli, samoin kuin Juhanikin, joka myös oli liittynyt
puolueeseen, niin että Liisukka oli sentään saanut tahtonsa perille.
Paljon sitä väiteltiin Kustaan ja Marin perheessä, varsinkaan Salli
ja Liisukka eivät säästäneet toisiaan, mutta Kustaa myhäili aina, kun
tytöt kuitenkin mahtuivat saman pöydän ympärille ja suuressa sovussa
moittivat Maria hänen konttorinsiivouspaikastaan ja kasvattelivat
pikkupoikia.

Mutta Sallin kävi hullusti. Olihan Salli kovin verevä tyttö, ja aina
oli poikaroikka hänen perässään kulkenut jo kansakoulusta päästyä.
Juoksutyttönä kaupassa hän oli liian suulas, mutta nuorisojärjestöissä
hän sai terveellistä kasvatusta, vaikka Kustaan olikin silloin tällöin
täytynyt häntä kurittaa. Kauppa-apulaisena Salli hieman tasaantui.
Liisukan mentyä naimisiin tuli Sallille lisää vastuuntunnetta kotiinsa
nähden, ja Arvin tapaus saattoi Sallinkin ottamaan enemmän asioista
selvää. Hän oli vähitellen jättänyt kaiken tanssimisensa ja ruvennut
viettämään iltojaan kirjastossa ja kulkemaan aivan kuin Arvin teitä.
Ja Arvin tuttavia kai ne miehetkin olivat, jotka joskus kävivät Sallia
tapaamassa. Yksi niistä oli metallityöläinen Sanilan Kalle, jonka
tulosta Salli aina kovin ilostui ja jonka kanssa hän alkoi kulkea
juhlissa ja erinäisissä kokouksissa. Mari iski välistä Kustaalle
silmää, kun Kalle tuli noutamaan Sallia ja jutteli ja väitteli sitten
Kustaan kanssa sillä aikaa kun Salli auttoi äitiä pesemään astioita. Ja
Kustaakin myhäili kaikkitietävästi. Hän oli kerran portaissa huomannut,
miten Kalle oli hiljaa laulellut Sallille:

    Siniset silmät sillä on
    ja kullanruuni tukka

ja oli suudellut Sallia. Sellaiset kovin kirkkaat sinisilmäthän
Sallilla oli ja niin avonaiset aurinkoiset kasvot, vielä avonaisemmat
kuin Liisukalla, että molemmat tytöt aina sisään tullessaan huoneen
valoisammaksi tekivät — aivan kuin auringonsäteen mukanaan kuljettivat.

Ja Kustaa mietti itsekseen, että Rantasten kamari ja keittiö kyllä
kovin paljon pimenisivät ilman Sallia. Maristakin oli kauheata
ajatella, että viimeinen lapsi vietäisiin kotoa, vaan nuoret ihmiset
ovat nuoria ihmisiä! Mutta yhtäkkiä tuli sellainen aika, ettei Kallea
enää näkynytkään. Kun Mari tiedusteli häntä Sallilta, Salli sanoi
kylmästi ja ohimennen, että Kalle oli muuttanut Turkuun telakalle
työhön.

Vai niin, ajatteli Mari, eikä vienytkään likkaa mukaansa. Jotain on
hullusti.

Salli tuli niin omituisen kovaksi, ei tuonut enää lapsillekaan puodista
karamelleja, eikä lähtenyt saunaan äitinsä kanssa, niin että Marin
täytyi havitella Riikkaa saunakaverikseen. Kustaa selitteli, että likka
kai väsyy koko päivän puodissa seisomisesta. Muuten oli Kustaakin
huomannut, että Kalle oli muuttanut Turkuun, ja hyvä kuulemma oli,
ettei Sallia mukanaan vienyt. Kun Mari sanoi sitten huomanneensa, että
nähtävästi Salli jotain kovasti suree ja että pitäisi kysellä, mitä on
tapahtunut, niin Kustaa varoitti:

— Älä kysy. Ei sellaisiin asioihin saa sekaantua. Et sinäkään tykännyt,
kun Vähämäen piiat sinun ja minun asioita selvittivät.

Mari sanoi, että hän oli kumminkin uskaltanut kysyä, miksei Kalle
heillä enää käy, ja Salli oli sähähtänyt kuin olisi kuumaan
ryykkyrautaan sylkäissyt. Kallen kirjeenkin Salli oli repinyt.

— Kuule, annas minun nyt lukea lehteä ja jätä Salli rauhaan.

Mutta Mari oli nyt päässyt valittelun alkuun:

— Eikä Siirikään enää käy lapsiaan katsomassa, eikä edes parempia
pöksyjä hommaa lapsilleen.

— Onhan oman miehen lapset aina paljon parempia, ja mies katselee
karsaasti niitä Matin lapsia, eikä niiltä leipä ja lämmin puutu meillä.

— Mutta kun lapset aina kyselevät äitiänsä ja isäänsä, ja koulussakin
sanotaan, että ovat orpoja ja punikin kakaroita.

— Anna minun nyt lukea rauhassa lehteä. Kyllä viisataan, että niistä
punikin pojista miehiä tulee.

Sitten Salli tuli kotiin, ja Mari ilostui ja toi hänelle illallista
pöytään.

— Tuletkos kanssani saunaan?

— En pääse, sanoi Salli ja meni toiseen huoneeseen. — Eikä minun ole
nälkä, sanoi hän ja sulki oven perässään.

Mari jäi onnettomana seisomaan.

— Silmätkin sillä on punaisina.

Kustaa luki lehteään ja sanoi, että anna nyt ihmisen olla miten hän
tahtoo. Mari epäröi ja meni sitten kumminkin perähuoneen ovelle
kuuntelemaan.

— Arvasin minä, itkee se siellä.

Mari avasi oven.

— Salli, älä herätä lapsia, tule nyt syömään.

Salli tuli keittiöön.

— Anna minun olla. Ei se teille kuulu.

— Ole vaan, mutta syö sentään.

Salli kysyi, oliko Liisukka käynyt kotona, ja nieli nyyhkytyksiään.

— Mitä nyt on, puhu nyt äidillesi. Kustaa menee sinne kamarin puolelle
istumaan.

— Kyllä isäkin sen saa kuulla.

Kustaakin jätti lehtensä.

— Mikäs sua vaivaa, mitä on tapahtunut?

— Tehkää mitä tahdotte, sanoi Salli. — Minä saan lapsen.

Mari oli sanaton, mutta Kustaa sanoi rauhallisesti:

— Onhan sitä ennenkin lapsia saatu. Entäs Kalle, miksi ette mene
naimisiin?

— Kalle on naimisissa. Hänellä on vaimo ja kolme lasta Turussa.

— Herra Jumala, eikö hän puhunut sulle siitä, kysyi Mari.

— Ei puhunut, eikä se olisi puhumisesta parantunut. Nyt te sen tiedätte.

— Olikos se Kalle sellainen roisto, sanoi Kustaa.

— Ei se ollut roisto, kyllä minä tiesin, että hän naimisissa oli, mutta
minä pidin hänestä.

Mari itki:

— Voi Salli raukka!

— Minun pitää tulla pois puodista, koska ihmiset jo huomaavat, vaikka
te ette huomaa.

— Että sinulle piti käydä näin, sanoi Kustaa, — sinä järkevin kaikista.

— Näin minun on käynyt, isä, ja voinhan minä mennä maailmalle.

— En minä sinua kotoa pois aja, sanoi Kustaa, mutta raskasta se kyllä
on, luulin, että olisit kulkenut Arvin tietä.

Salli jäykistyi ikkunan pieleen.

— Ei se minua huonommaksi tee, että olen pitänyt eräästä miehestä ja
että saan lapsen.

Mari päivitteli. — Kun elämäkin alkoi järjestyä.

— Ei lapsi mikään onnettomuus ole. Jos häpeätte minua, niin voinhan
minä lähteä pois.

— Mitäs minä sinun puolestasi häpeäisin, sanoi Kustaa. — Onhan meillä
tässä kaksi lasta ja nyt tulee kolmas. Kyllä kai sitä toimeen tullaan.

Mari lohdutti, että jätät vain lapsen tänne ja kyllä vielä löydät
toisen miehen ja paremman.

Silloin Salli luhistui ja kiitti, mutta sanoi, että hän vieläkin pitää
Kallesta.

— Kuinka mies voi unohtaa vaimonsa ja lapsensa, sanoi Mari, — ei hän
ole kunnon mies.

— Sehän se on, että hän on kunnon mies, emmekä voi sille mitään.

Mari heltyi kokonaan ja alkoi suunnitella käytännöllistä puolta
asiasta. Puodista Sallin täytyy tietysti tulla pois ja lapsi pannaan
vaikka Marin nimiin eikä sitä koko maailmalle kuuluteta. Ja alkuajoiksi
voisi Salli mennä vaikka Rantalan Jaakon luokse.

Kustaata jo nauratti. Kyllä Mari aina keksii, kuinka eteenpäin mennään.
Jos vielä vähän jutellaan, niin Mari hakee jo piironginlaatikosta sen
villasukan, jossa on säästömarkkoja pahimpaan tarpeeseen.

— Mistäs sinä minun villasukkani tiedät? Oletkos käynyt urkkimassa?

Kustaa nauroi.

— Kas kun oikein arvasin. No niin, Salli, eihän yhdestä lapsesta
maailma nurin mene, eikä se mikään onnettomuus ole. Lapsi kuin lapsi
kun olet kerran miehestä pitänyt.

Mutta pahin kysymys oli Liisukka. Salli ei millään kestänyt, että
Liisukalle olisi puhuttu, ja silloin juuri ovikello soi.

— Ette saa puhua Liisukalle!

— Älä hassuttele. Mene ja aukaise ovi ja pyyhi silmäsi.

Salli ei mennyt, vaan juoksi toiseen huoneeseen. Liisukka haistoi kuten
aina heti, että jotain oli hullusti.

— Kukas täällä porasi? Ja muorillakin on nenä punaisena!

Mari oli ihmettelevinään, kuinka Liisukka oli niin myöhään liikkeellä.
Liisukka otti paketista viinerleipiä ja käski keittämään kahvia, Juhani
oli mennyt konttoriin ylityöhön. Kustaakin yritti johdattaa keskustelua
toisaalle ja kehui kovasti Juhania, vaikka sen mamma olikin niin
hienosteleva.

— En minä ole naimisissa Juhanin mamman kanssa, vaan Juhanin kanssa.
Sen minä selitin sille kauppiaan rouvalle jo heti häitten jälkeen.

— Et sinä anoppiasikaan saa suututtaa, sanoi Mari.

Kustaa sanoi, että Liisukka oli tullut Rantalan vaariin, joka aina suun
täydeltä puhui ja aina siitä, mistä sydän täynnä oli.

— Toista maata se on kuin Salli.

Liisukka sanoi, että ainakin viime aikoina on Sallilta sanat täytynyt
vetää hohtimella suusta. Hän kysyi, mikä Sallia oikein vaivasi, kun oli
tavannut hänet Kaupunginkirjaston edessä silmät punaisina.

— Vieläköhän se sen miehen kanssa kulkee?

Silloin Mari alkoi nyyhkyttää:

— Jos sinä tietäisit.

— Kukas lupasi olla puhumatta, sanoi Kustaa.

Mutta kun Liisukka haistoi salaisuuksia, niin ei tavallisesti kestänyt
kauan, ennen kuin hän sai salat julki. Kun Kustaa huomasi, mihin
suuntaan asiat olivat menossa, päätti hän lähteä Heikin luokse.

— Puhukaa sitten sen kun lystäätte.

Liisukka meni peräkamarin ovelle ja kutsui Sallia ja kyseli, mitä
salaisuuksia heillä on tekeillä.

— Etkö sinä luvannut, äiti, sanoi Salli.

— Enhän minä ole mitään puhunut, sanoi Mari, en puolta sanaakaan.
Liisukka, olenko minä mitään puhunut?

Liisukka nauroi.

— Näinhän minä sinun päältäsi, ettet kumminkaan voi olla puhumatta.

Salli huusi:

— Puhukaa kaikki. Puhukaa ja huutakaa koko maailmalle ja häväiskää
minua sen kun jaksatte.

Mari oli onneton.

— Eihän Liisukka sinua elävältä syö. Kyllä meidän täytyy puhua
Liisukalle.

Ja niin sitten Mari kertoi Liisukalle, joka kysyi kuivasti: Kenen lapsi
se on?

Sitten oli selitettävä kaikki Kalle Sanilasta. Liisukka sanoi, että
kunnon mies se muuten on, mutta taisi niin kovasti rakastua ja lankesi.
Liisukka haki Sallin peräkamarista.

— Mitäs sinä nyt joutavia suret, vähänkö sellaista sattuu.

Salli sanoi pelänneensä, mitä Liisukan suku sanoisi, kun hänellä on
sellainen sisar, ja että Liisukka olisi kauhean vihainen.

— Onnettomuus kuin onnettomuus, sanoi Liisukka. — Täytyy neuvotella
mitä tehdä.

Salli kieltäytyi pitämästä lasta onnettomuutena, ja Mari kertoi omista
suunnitelmistaan.

— Eihän tässä olisi hullumpaa, jos taas olisi pikkulapsi hoidettavana.

— Vai niin, sanoi Liisukka, ja vasta olette saanut Jussin ja Villen
pois kehdosta.

Liisukka sanoi, että kun heillä ei vielä ole omaa lasta, niin hän
puhuisi asiasta Juhanille ja he ottaisivat lapsen kasvatikseen. Mari
väitti, että lapsi sopisi paljon paremmin hänelle.

— Ei tule kysymykseenkään.

— Totta kai minä lapsen tänne otan.

Liisukka suuttui.

— Kyllä minä sen lapsen hoidan.

Salli nauroi.

— Voi teittiä, Rantasten vaimoväkeä. Riitelevät minun lapsestani.

— Kova kilpailu sun kakarastasi tulee, kunhan vain saat sen, sanoi
Liisukka. — Ja kirjoita nyt sille Kallellesi, ettei hän epätoivosta
Aurajokeen menisi kalanruuaksi. Hoitakoon omat lapsensa. Kyllä me tästä
Rantasten lapsesta huolta pidämme.

Ja niin he tekivätkin.




EI TULLUT RAUHAA RANTALAAN


Seuraavana kesänä, kun Sallin pikku tyttö oli jo syntynyt, lähtivät
Rantasetkin lomalle Rantalaan. Salli oli heti lapsen synnyttyä lähtenyt
serkkunsa Jaakon emännäksi Jaakon mökkiin, joka oli noussut Rantalan
liepeille Vähäjärven rannalle. Jaakolla oli työmaa kodin lähellä, niin
että hän kävi kotona syömässä, ja Salli hoiti lastaan ja teki käsitöitä
ja hoiteli välistä erinäisiä Jaakon vieraitakin. Ja kun Salli kerran
oli Rantalassa, niin Antti ja Viinu kutsuivat Marin ja Kustaankin sinne
kesälaitumelle.

Maassa tuntui taas uhkaavan levottomalta. Sosialidemokraattinen
hallitus on ollut ja mennyt, mustat pilvet nousevat Etelä-Pohjanmaalla.
Lapualla jo jyrisee. Työtä on, sahat ja selluloosatehtaat ansaitsevat
kovasti, yli koko maailman on taloudellinen nousukausi huipussa.
Työväen taskuihinkin osuu siitä jonkin verran ja onhan kaikilla työtä.
Yritetään joukkosopimuksia eri aloilla, vaikkakin vielä huonolla
menestyksellä. Valistuneita työnantajia on vähän, ja vielä on kovasti
vallalla sisällissodan synnyttämä käsitys, että työnantaja yksin määrää
palkat ja työehdot ja saa olla tekemisissä erikseen joka työmiehen
kanssa. Kustaan mestari jopa ihmetteli, että sellainen mies kuin Kustaa
ei halua yksin sopia työehdoistaan, vaan vaatii yhteistä sopimusta.

Niin Kustaa ja Mari saapuivat Rantalaan. Mari oli onnellinen, että
pääsi näkemään Sallin pikkulasta. Taas istuttiin iltaisin pihakoivujen
alla kuten toistakymmentä vuotta sitten, kun Mari ja Liisukka kaiun
kanssa kilpaa rauhaa huusivat. Ei tullut rauhaa, vaan tuli sota. Mari
vaikenee, ja samoin tuo petturi kaiku, mutta pihakoivut ja haavat
kahisevat kuten ennenkin, kahisevat uusille polville.

Vanha ukko Rantanen ja hänen muorinsa lepäävät molemmat kirkkomaassa.
Antti on isäntänä Rantalassa, ei torpparina, vaan itsenäisenä
pienviljelijänä. Antin pojat ovat jotenkuten läpäisseet sisällissodan
ja sitä ollaan pienviljelijöitä ja maanomistajia, mutta kova
sosialidemokraatti on Antti itse ja pojat taitavat olla hänestä vielä
enemmän vasemmalla, vaikkei perheessä sentään riidellä. Eikä ole
vielä niitä oikeistolaisuuden ja vasemmistolaisuuden mittapuitakaan.
Kustaahan tulee kaikkien kanssa toimeen.

Niin sitä sitten istuttiin pihakoivujen alla. Viinu oli asettanut
kahvikupit jakkaralle ja toi kahvipannun ulos.

— Niin kuin ennen vanhaan, sanoi Mari.

Viinu pyysi Maria huutamaan alas Jaakkolaan päin, että sieltäkin kaikki
tulisivat kahville.

Jaakkolassa oli nimittäin eräs vieras, jota ei nimeltä mainittu ja joka
oli Marille kovasti rakas. Ja Mari epäili, voisivatko ne kaikki tulla
ylös mäelle ja riittäisikö hänen äänensä niitä huutamaan.

— Ei sinun ääntäsi mikään vaivaa, sanoi Viinu.

Mari meni kallionkielekkeelle ja huusi:

— Tulkaa kahville!

Kaiku vastasi, ja Jaakkolastakin vastattiin: — Tullaan.

Antti kertoi, että Jaakon talosta piti mentämän illalla työväentalolle
kokoukseen ja erään miehen piti siellä puhua. Mari pelästyi:

— Ei suinkaan Arvi vaan niissä kokouksissa käy?

Kustaa huomasi ensimmäisenä, että tohtorin väki oli tulossa alhaalta
polkua pitkin. Tohtorin ääni kuului jo kaukaa:

— Ehtoota, Kustaa!

Tohtorinna kiipesi nauraen polkua ylös.

— Oltiin täällä iltakävelyllä ja kuultiin kahvillekutsu.

— Oli vähän asiaakin, sanoi tohtori.

Mari ja Viinu olivat kovin iloisia, ja tohtorinväelle tehtiin tilaa.
Kustaa tosin ei voinut olla muistelematta Vähämäen isäntää, kuinka tämä
oli kalliopolkua ylös kiivennyt.

— Niin sitä tässä sitten istutaan, ja Rantalasta tuli talo kuin tulikin.

Tohtori myönsi ja kehui Anttia, joka hoitaa peltonsa paremmin kuin
Vähämäen pehtori. Viinu tarjosi kahvia ja kertoi, että he olivat juuri
kutsuneet Jaakkoa ja Salliakin kahville.

— Tjaa, tjaa, se Jaakon väki. Levotonta joukkoa te Rantaset olette,
sanoi tohtori.

— Mitäs tohtori meinaa sillä levottomuudella? Kustaa tuli tosiaankin
levottomaksi.

Tohtori hiljensi ääntään:

— Suojeluskunnassa vain jutellaan, että Rantalassa Jaakon mökillä käy
kaikenlaista väkeä ja kokouksia pidetään. Minä ajattelin vähän niin
kuin varoittaa.

Mutta tohtorinna sanoi:

— Et sinä ajatellut mitään. Minä se ajattelin, että on parasta käydä
Rantalassa kertomassa, että heitä kovasti silmällä pidetään, mutta
eihän täällä ole muita kuin Kustaa ja Mari.

Kustaa naurahti.

— Levotonta väkeähän Kustaa ja Mari ovat.

Tohtori ryyppäsi kahvia ja katseli Kustaata.

— Mikäs teidät niin levottomiksi tekee?

— Maan asiat, tohtori. Kun meittiä huolestuttaa se maan ja kansan
kohtalo. Kaikki me poliittisesti valveutuneet olemme huolissamme
maan asioitten menosta. Sehän se meidän levottomuutemme on, että
politiikkaan osaa otetaan ja äänestetään ja pidetään silmällä, kuka
täällä kulloinkin hallitsee ja miten hallitsee.

— Eikös tämä ole aivan tarpeetonta, sanoi tohtori. — Kustaa tekisi vain
työnsä verstaassa ja jättäisi kaiken politiikan ja maan asioiden hoidon
niille, jotka ovat siihen pätevämpiä.

— Jaa, esimerkiksi tuolle tohtorin puolueelle, eikös niin?

— Vaikkapa meillekin. Onhan meillä pitempiaikainen kokemus maan
asioiden hoidossa.

— Vieläkös tohtori todellakin luulee, että työväki voisi jättää maan
asiat vain herrojen haltuun?

Tohtorinna sanoi, että hoidettiinhan ne silloinkin, kun työväkeä ei
ollut ensinkään mukana.

Anttikin avasi suunsa.

— Hoidettiin miten hoidettiin. Paljonkos silloin taksvärkkejä tehtiin.
Vähäkylän torpparit ovat melkein kaikki kääpiökansaa, kun niitä lapsina
niin huonosti ruokittiin.

Ja Kustaa sanoi:

— Onkos tohtori nähnyt noita Kajaanin sissejä ja Kainuun lapsia?
Millaisia kääpiöitä ne ovat! Sellaisiksi se teidän hoitonne on maan ja
kansan päästänyt.

Tohtorinna nauroi.

— Kuule, Fredrik, emme me väittelyssä Rantasille pärjää. Sen sanoi jo
setä-vainajakin meidän vaarille, kun ensimmäisessä vaalikokouksessa
selkäänsä sai.

— Niinhän se on, sanoi tohtori. — Kiitos kahvista. Pitäkää nyt varanne
sen Jaakon kanssa, kun siitä puhutaan kaikenlaista.

Mitäs muuta kuin kiitettiin tohtorinnaa ja tohtoria varoituksesta.
Viinu meni kallionkielekkeelle ja huusi: Salli! Mutta Antti iski
hänelle silmää ja Viinu vaikeni.

Arvihan siellä oli Jaakon mökin peräkamarissa. Hän oli koko kesän
ollut serkkunsa luona piilossa ja tullut hieman varomattomaksi, jopa
näyttäytynyt silloin tällöin työväenyhdistyksen kokouksissa. Oli
täydessä hiljaisuudessa kirjoittanut vähän lehtiinkin, sehän oli hänen
päätehtävänsä, ja hieman lueskellut ja kouluttanut Jaakko-serkkuaan.
Oli uiskennellut järvessä ja istunut ongella Jaakon ja Sallin kanssa.
Elämä oli ollut niin silkkistä ja rauhallista, että Arvia joskus
oikein hävetti. Eihän hänen puolueensa ollut häntä sitä varten maahan
lähettänyt. Silloin tällöin oli tuntematon kaunis nuori nainenkin
salaa käynyt häntä tapaamassa. Oli tullut pyörällä asemalta, eivätkä
Rantasetkaan tienneet mitään tuosta tytöstä. Arvi myhäili ja kuljeskeli
metsässä nuoren neidon kanssa, eivätkä Jaakko ja Sallikaan olleet
mitään tietävinään. Tämä kesä oli Sallillekin ollut kuin pyhäpäivää
ja lepoa kaikkien surujen jälkeen, ja sitä paitsi Jaakko oli yhtä
iloluontoinen kuin Salli, niin että yhdessä oli aika kulunut hauskasti.
Ja nyt olivat Kustaa ja Marikin tulleet kylään. Sallia lapsetti ja
laulatti:

    Oli kaunis kesäilta
    kun laaksossa kävelin...

Arvi sanoi, että lopeta jo ne hempeät laulusi. Mutta Salli aloitti
toisen säkeistön ja muistutti Arvia hempeydestä eräällä metsäpolulla.
Jaakko käski hänen mennä Rantalaan kahville, kun Marin ääni kuului
kutsuvan heitä.

Mutta Sallin lapsi nukkui eikä hän hennonut jättää sitä.

— Et henno, et henno, sanoi Jaakko.

Arvi sanoi, että he menisivät vain yhdessä, koska hänestä tuntui niin
kummallisen levottomalta metsässä ja hän piti parempana jäädä mökkiin.
Jaakko oli samaa mieltä, koska rannalla oli jotain kahissut kun hän oli
ollut halkoja hakemassa. Salli huomasi Rantalan kalliolla liikettä ja
sanoi menevänsä katsomaan ja lupasi huutaa alas jos kaikki oli selvää.

— Kuulkaas, pojat, jos siellä on kaikki selvää, niin minä laulan: Yksi
ruusu on kasvanut laaksossa.

Ylhäällä Rantalassa katseli Viinu Sallin tuloa. Mari kysyi levottomasti:

— Eikö Jaakko tullutkaan mukaan?

— Jaakko jäi kai pitkääsiimaa laittamaan, sanoi Viinu. — Yksin Salli
tulee.

Tohtori uteli, oliko Jaakko saanut paljon kaloja, ja Antti selitti,
että kalat ovat vallan kuin haudassa kun yhä käy ukkonen lakkaamatta.

Tohtori valitteli, että heidänkin pojallaan oli ollut parinsadan koukun
siima eikä tullut kuin kolme kiiskiä. Koko maailma kuuluu kalastelevan
Vähämäen vesillä ja saarella majailee hämeenlinnalaisia. Kustaa sanoi
kuivasti, että onkipaikat ovat rempallaan, kun ei niihin kukaan enää
limoja laske, ja muistaakos tohtori, kuinka Rantalan vaari aikoinaan
kaloja ruokki.

Sitten tuli Salli. Tohtorinna oli aina pitänyt Sallista ja tervehti
häntä ilolla ja kysyi, kenenkä vauva tuolla mökissä kuuluu olevan
— kylällä oli kerrottu. Salli sanoi, että hänen se on. Tohtorinna
ihmetteli sitten ettei Marikaan ollut kertonut Sallin menneen
naimisiin. Salli huomasi, että kuulustelu tulee jatkumaan, ja
paukautti, ettei hän naimisissa olekaan.

— Ai, sanoi tohtorinna, vai on Sallin käynyt huonosti.

Salli katsoi tiukasti tohtorinnaan ja sanoi, ettei hänen ole käynyt
huonosti. Tohtorinnakin sanoi tiukasti, että tämä taitaa olla sellaista
uutta muotia ja ettei hän olisi uskonut sitä Marin tyttärestä. Marista
tuli leijonaemo:

— Ei minun tyttäressäni mitään vikaa ole.

Tilanne kävi sangen kiusalliseksi, mutta tohtorinna lepytti Maria
ja sanoi tarkoittavansa vain hyvää. Anttikin sanoi, että tohtorinna
tarkoitti hyvää, ja niine hyvineen ne hyväntarkoittajat sitten
lähtivät. Mutta sanoi Sallille, että olisit nyt voinut pitää suusi
kiinni.

— Entäs Arvi ja Jaakko?

— Eivät tulleet, kun pelkäsimme että täällä olisi vieraita.

Mari oli levoton.

— Arvin pitäisi lähteä pois, kun kerran tohtorinkin väki kävi
varoittamassa.

Kustaa oli samaa mieltä.

Salli meni kutsumaan poikia ja lauloi "Yksi ruusu on kasvanut
laaksossa". Kaiku vastasi, mutta yhtäkkiä Salli huusi:

— Hyvä Jumala, mitä tämä on!

Metsästä tuli suojeluskuntalaisketju ja alkoi piirittää mökkiä. Kaukaa
kuului huutoa ja ovenjyskytystä.

— Istukaa siinä muina miehinä, älkää liikahtako, sanoi Salli.

Suojeluskuntalaiset huusivat ja kolkuttivat. Rintalan isännän kova ääni
kaikui ylös Rantalaankin. Eräs suojeluskuntalainen yritti pyssynperällä
iskeä ovea rikki. Metsänlaidalta kuului kaukaa ammuntaa, mutta sitten
Jaakko avasi oven ja huudot lakkasivat. Mari ei jaksanut enää hengittää.

— Ampuvatko ne Arvin?

— Joku ampui vain ilmaan, eivät ne vielä ole löytäneet Arvia. Toiset
menivät sisään, toiset ovat aitassa.

— Jos hän ennätti mennä sinne piilopaikkaan! Pojilla on siellä
erikoinen piilopaikka, Antti koetti rauhoittaa Maria.

Kustaa katseli puun takaa.

— Jaakko puhuu miesten kanssa ja viittaa kädellään metsään päin. Ehkäpä
Arvi pääsi karkuun. Mitäs sinä nyt noin polvillesi menit, Mari?

— Anna minun olla polvillani, sanoi Mari.

Suojeluskuntalaiset kokoontuivat kaikki Jaakkolan pihalle. Eräs heistä
hyppäsi alas aitan vinniltäkin. Jaakko seisoi kädet housuntaskuissa.

— Ei tässä nyt näy ketään olevan, sanoi suojeluskuntapäällikkö
etsivälle, — mutta mitä se Jaakko siellä kuhni eikä ovea avannut.

— Kuhnin mitä kuhnin, sanoi Jaakko. — Mitä se Rintalan isännälle kuuluu.

— Mitäs vieraita miehiä teillä on oikein täällä käynyt?

— Jaakko haukotteli.

— Mitä se Rintalan isännälle kuuluu, jos minulla täällä käy sukua ja
ystäviä.

— Eikös tuo Kustaa Rantasen poikakin ole käynyt täällä?

— Kuulkaa nyt, Rintalan isäntä. Jos hän olisi käynyt, niin enhän minä
toki niin hullu ole, että minä sen teille sanoisin.

Sallin vauva alkoi sisällä parkua.

— Lapsenkin herättivät, sanoi Jaakko ja meni mökkiinsä.

Miehet katselivat ja keskustelivat. Toiset pyrkivät ylös Rantalaan
päin, mutta Rintalan isäntä viittasi kädellä:

— Ei sinne kannata mennä. Siellä on sekä Antilla että Kustaalla niin
suuret suut, ettemme niille pärjää, eikä poliisillakaan niitä vastaan
mitään ole.

Ja niin he lähtivät.

Antti huokasi helpotuksesta.

— Sanoinhan minä Jaakolle viime viikolla, että laita piilopaikka
valmiiksi varmuuden vuoksi, ja siellä kai se nyt on ollut.

Salli lähti juoksemaan mökkiin päin, ja Kustaa sanoi, että jos Arvi on
säilynyt, niin kyllä hänen nyt on lähdettävä täältä. Antti huokasi:

— Ne vahtivat varmasti kaikkia teitä. Ei täältä voi niin pian lähteä.

Mari istui avuttomana.

— En minä tällaista elämää enää kestä. Sitä ainaista sydämenriipaisua.
Kustaa, minä olen liian vanha tähän kaikkeen.

— Mitä sinä nyt, Mari, olethan sinä pahempaakin kestänyt.

— Kyllä se on parasta, että hän menee suoraan ilmoittautumaan
poliisille. Aseen minä ainakin otin häneltä pois.

— Kuinka hän aseensa sinulle antoi?

— Ei hän antanutkaan, vaan minä otin sen hänen taskustaan tänä aamuna.

— Voi niitä naisia, sanoi Antti. — Mutta kyllä on parasta, että hän
ilmoittautuu. Muuten me joudumme vielä kaikki kiinni.

Viinu tuli rauhallisesti portaille kahvikannun kanssa ja sanoi, että
pötyä sinä nyt puhut, ei täältä itse surman suuhun mennä.

— Katselin minä tässä itsekseni ja ajattelin, että kyllä Arvi niin
viisas on, ettei sitä kuin jänistä satimeen panna. No Mari, lakkaa nyt
rukoilemasta. Tässä eletään nyt taas eteenpäin.

Ja Viinu huusi:

— Halloo! Jaakko ja Salli kahville.

Salli vastasi alhaalta, ja kaikki katsoivat jännittyneinä mokkiin päin.
Salli asteli lapsi sylissä ja Jaakko pisti oven lukkoon. Molemmat
kulkivat hitaasti muina miehinä, mutta pellon päässä välähteli jotain.
Siellä taisi joku vieläkin olla vahdissa. Antti rauhoitti Maria ja
kertoi, että mökissä on sellainen savupiippu, ettei sieltä miestä
muuten löydä kuin dynamiitilla. Jos Jaakko kerran pani oven lukkoon,
niin kyllä Arvi istuu siellä kaikessa rauhassa.

— Eikä nyt enää itketä. Pikemmin on syytä tanssia.

Antti meni hakemaan peliänsä tuvasta, Jaakon pitäisi soittaa, jotta olo
tuntuisi luonnollisemmalta, jos sattuisivat vaanimaan.

— Kyllä Jaakko on miesten mies.

— Vähän liiaksikin, sanoi Antti. — En minä niitä vasemmistolaishommia
hyväksy, mutta mitäs pojille voi.

Kustaa istui selkä suorana.

— Katsos, Antti, se on niin, että mikä minussa kerran syttyi, se
eteenpäin pojissa palaa, vaikkei itse perään kerkiäisikään.

Mari pyyhki kyyneleitään.

— Miksi sen elämän meidän kohdalta piti niin raskaaksi tulla?

— No, no Mari, sanoi Kustaa. — Raskasta se on ollut, mutta ylpeätä
elämää se on sittenkin ollut.

Salli ja Jaakko tulivat, ja Jaakko vähän niin kuin hihkaisi:

— No Rantaset, ohi tämä taas meni. Ja äitimuori, kahvetta pitää olla.
Kyllä me sen olemme ansainneet.

Salli antoi lapsensa Marin syliin.

— Mutta sen minä sanon, että Arvi saa lähteä näiltä mailta. Muorin
hermot eivät enää kestä tällaista.

— Ette te minun vuoksi saa Arvia pois ajaa.

Viinu sanoi päättävästi, että ne vieraat miehet täytyy tästä saada
loppumaan, Jaakko.

Mutta Jaakko lauloi äidilleen:

Mitä sinä muori mutiset, mutiset, oletkos sinä mitään vailla?

— Voi sinua kelvotonta? sanoi Viinu.

— Näinhän muori minulle aikanaan lauloi, nauroi Jaakko.

— No Mari-täti, pyrstö pystyyn. Jos isäukko panisi pelin soimaan, niin
minä tanssittaisin Mari-tätiä.

— Ole nyt vähemmän vallaton, Jaakko, sanoi Salli, muuten minä rakastun
omaan serkkuuni.

Jaakko pyöräytti Sallia pitkin pihaa.

— Eihän se hullumpaa olisikaan, kun minä emäntää vailla olen.

Antti soitti reippaan polkan, ja Jaakko tanssi Sallin ja äitinsä
kanssa. Mutta Kustaa kulki yksin metsään päin. Astuskeli kotikalliota
alas pitkin uuden pellon pientaretta, hyppäsi aidan yli ja kiersi
siitä Vähämäen metsään päin. Iloiset äänet Rantalasta häipyivät hänen
taakseen. Ne tekivät niin kipeää nyt kun ajatteli Arvia, joka istui
siellä yksin pimeässä savupiipussa. Mutta ei sopinut kulkea Jaakon
mökin lähelle. Ehkäpä jossain pellon toisella puolella istui aseellinen
mies ja piti silmällä Jaakkolaa ja Rantalaa.

Pimeässä kuusikossa Kustaa istahti vanhalle kannolle. Täällä hän oli
veistänyt heinäseipäitä yli kolmekymmentä vuotta sitten ja harventanut
kuusikkoa, ja kauniisti ne kuuset olivat kasvaneet, kun oli sopivasti
harvennettu. Eikä siellä ollut kirves sen jälkeen käynytkään. Ja
niin sukua ja läheisiä olivat ne puut, että Kustaa tarttui oksaan ja
silitti sitä. Mutta yhtäkkiä hän pudotti kuusenoksan, koska hänen
sydäntään viilsi kuin veitsellä. Niin tukevasti yhteentarkertuneina
puitten juuret kasvoivat kuin aikoinaan Rantasten ja Jokisten ja
Vähämäen suvut. Mutta siellä pellon takana Jaakon mökillä ne ihmiset,
jotka samasta juuresta olivat kasvaneet, hyökkäsivät aseellisina hänen
poikaansa hakemaan. Tuota hänen poikaansa, joka yhtä paljon tätä maata
rakasti kuin konsanaan ne, jotka häntä vainosivat. Kustaa muisti,
kuinka raskasta oli ollut reväistä juurensa tästä maaperästä, ja hän
mietti, mikä oli tullut ihmisten väliin, jotka samasta juuresta olivat
lähteneet. Katkera sydäntuska täytti työmies Rantasen rinnan kun hän
käsitti, että se oli omaisuus, omistamisen halu ja pelko omaisuuden
menettämisestä, joka erotti samasta kansan juuresta lähteneet ihmiset.

— Kirottu olkoon omaisuus, joka saattaa ihmiset vainoamaan lastani ja
minua.

Ja siinä istui Kustaa Rantanen kannolla yksinään ja häpesi ihmiskunnan
puolesta, niidenkin puolesta, jotka metsässä vaanivat hänen lastaan.
Yölintu äänteli, ja työmies Kustaa Rantanen itki kuusikossa kansansa ja
ihmiskunnan vuoksi.




RIIKKA RIKEERAA


Rantasilla alkoivat vähän rauhallisemmat ajat, kun Arvi oli päässyt
pakenemaan Jaakon luota ja nähtävästi lähtenyt maasta, koska hänestä
ei mitään kuulunut. Maria välistä nauratti ajatellessaan, että hän
aikaisempina vuosina oli ollut niin onneton Arvin vuoksi, kun ei mitään
kuulunut. Nyt hän päinvastoin oli onnellinen, sillä se merkitsi, että
poika sentään vielä oli vapaana. Kyllä kuuluisi, sanoi Kustaa, jos ne
hänet kiinni näppäisivät.

Kustaa alkoi tulla hieman yksinäiseksi. Hän ei viitsinyt käydä
kaikissa osaston kokouksissakaan, kun niissä oli niin paljon riitaa,
ja muutenkin oli nähtävästi parempi, että hän pysyi hiljaa, koska
työpaikoillekin ilmestyi mustapaitoja ja Kustaa alkoi kuulla uhkauksia
liian avomielisten puheittensa vuoksi. Etelä-Pohjanmaaltahan alkoi
kuulua kummia, uhkauksia työväentaloja ja työväenliikettä vastaan.

— Suurtalonpojat kiukuttelevat, sanoi Kustaa, että ne työväentalot
kasvamistaan kasvavat kaikista suojeluskunnista huolimatta ja kumminkin
työväenliikkeen piti olla lopullisesti maahan lyöty. Ja sitten työväki
vielä vaatii palkankorotuksia ja valtaakin maassa. Ja kommunistinen
nuoriso kulkee punaisissa paidoissa, vaikka isät olivat juuri olleet
omistavien luokkien mielivaltaisen käsittelyn alaisina.

Kyllähän Marikin kaikkia niitä asioita seurasi, sillä vaikka Kustaa
oli hieman hiljaisempi tehtaassa, niin hän purki vihaansa kotona
Marille sekä Heikille ja Riikalle, joista oli vähitellen tullut Kustaan
pääasialliset ystävät.

— Poikkeuslakeja havittelevat, sanoi Kustaa, pahat niillä mielessä on.
Mustapaidat kerskuvat, että pian tulee uusi suonenisku työväestölle.

Työväen joukossa oikeisto syytti vasemmistoa porvariston härnäämisestä,
mutta Kustaa sanoi vanhalla vaistollaan, että syyt ovat syvemmällä.
Työväen vaatimukset olivat liiaksi kasvaneet ja taloudellisen takaiskun
käryä alkoi tuntua.

Niin, nuo Heikki ja Riikka... Mari välistä oikein kadehti, miten
Riikasta oli tullut yhteiskunnallinen toimihenkilö. Mari ei päässyt
osastonsa kokouksiinkaan, kun Matin lapset olivat hänen hoidossaan ja
niitten vaatteiden ja sukkien pesemistä ja parsimista riitti illat
läpeensä. Sallikin oli vielä lapsineen maalla Jaakon luona. Mutta
Riikka oli päässyt osastonsa puheenjohtajaksi ja jo kaksissakin
vaaleissa valtuuston jäseneksi, kaupungin äidiksi, vaikka Heikki
ihmetteli, kuinkahan siinä valtuustossa mahtavat pärjätä Riikan kanssa,
mahtoikohan siellä edes Renkkeli saada suunvuoroa. Mutta kai se joskus
sai, tuumi Heikki, ja väitti, että hän nyt pääsee paljon helpommalla
kotona, kun Riikalla oli pitkiä puheenvuoroja valtuustossa. Mutta
ainahan Riikasta oli iloa Rantasen perheessä.

— Se Riikka on niin pelkäämätön ja kuin tuulahdus tulevasta maailmasta,
sanoi Kustaa.

Mari hymähti hieman kateellisena.

— Tuollainen tuulahdus.

Heikki oli Riikan säästöillä ostanut oman uuden Pollensa, jota hän
tosin kutsui Poloiseksi, sillä eihän mikään voinut korvata Heikille
vanhaa Pollea. Kustaa oli kovasti Heikin perään, kun heillä oli niin
paljon yhteisiä muistoja noilta suursorron ajoilta ja kun Heikki aina
oli hyvällä päällä ja koetti kääntää asiat parhaimpaan päin, vaikka
Riikka rikeerasikin.

Eräänä sunnuntai-aamuna olivat pojat hävinneet jo aikaisin aamulla
pallokentälle. Kustaa ja Mari istuivat rauhassa kahden kesken ja
juttelivat. Kustaa jopa auttoi Maria astioiden kuivaamisessa, mitä
ei usein sattunut, niin että Mari pääsi pikemmin tiskaushommasta ja
istuutui keinustuoliin Jussille sukkia kutomaan. Kustaa loikoili soosin
ja perunansa syötyään vuoteellaan ja valmistautui pieneen sunnuntaiseen
päiväuneen, mutta Mari käski hänen ottaa mieluummin Jack Londonin
kirjan ja lukemaan ääneen. Kustaa pyristeli vastaan, mutta Mari väitti,
että Arvihan oli antanut sen kirjan ja käskenyt lukemaan äidillekin.

— Ja oletkos sinä edes lukenut kaikki ne kirjat, jotka Arvi antoi?

Kustaa väitti lukeneensa ainakin Penikkataudin.

— No puhupas minulle siitä, sanoi Mari.

Kustaa oli kiusaantunut.

— Kuinkas minä nyt osaisin kertoa sinulle. Lue itse, lukeehan Riikkakin.

— Ei Riikalla enää ole pieniä lapsia hoidettavanaan, sanoi Mari.

Kustaa jatkoi Riikan kehumista Marin kiusaksi.

— Kyllä se on merkillinen ihminen tuo Riikka. Tulee sorakuopasta ja
sitten istuu herrojen kanssa valtuustossa, ja jestas sen kieltä!

Maria harmitti ja hän vaikeni. Kustaa nukahti tosiaankin, Marin
sukkapuikot liikkuivat niin vikkelästi ja yksitoikkoisesti. Mari
mietti, miten Arvi oli jutellut, kuinka heidän kummankin pitäisi lukea,
ja miten isänkin pitäisi joskus lukea äidille ääneen, jottei äitikään
jäisi ajasta jälkeen, ja aina hän muisti silloin tällöin lähettää
kirjoja. Nuo Jack Londonin kirjat olivat mukavia ja muutkin romaanit,
Gorkinkin kirjat, mutta eihän niistä taloudellisista opeista jaksanut
paljonkaan ymmärtää. Ja tarvitsiko hän niitä? Eivätköhän ne viisaammat
ihmiset työväenliikkeessä hoida niitä ja päättele niistä. Mutta Arvi
oli sanonut, ettei saa elää toisten aivoilla, vaan pitää ajatella ja
ymmärtää itsekin, ja että kyllä meidän äiti ymmärtää, kun vaan saa
aikaa lukemiseen. Eikä Kustaankaan pitäisi halveksia naisia, jotka ovat
samoja tovereita kuin miehetkin. Kustaalla oli niin ilkeä tapa sanoa,
että mitäs te naiset tästä ymmärrätte. Maria kiukutti. Kyllä pitäisi
näyttää, mihin me naisetkin kykenemme, ja kyllä se hyvä on, että Riikka
rikeeraa valtuustossa. Kateuskin putosi pois Marista. Ja sitten hän
yhtäkkiä huomasi, että oli iltapäivä eikä lapsia ollut missään, vaikka
lupasivat olla jo kymmenen aikaan kotona. Oli hän itsekin kai vähän
nukahtanut. Hyvänen aika niitä poikia. Ja kahvettakin piti keittää.

Kustaakin heräsi Marin hermostuneeseen touhuun.

— Herää jo. Lapsetkaan eivät ole kotona, ja syömättäkin ovat olleet
koko päivän, muuta kuin aamulla hieman puuroa sisäänsä lapioivat.

Kustaa haukotteli.

— Jussi on niin täynnä koukkuja, eivät ne nyt ensi kertaa kateissa ole.

— Vaikka olisivat menneet Töölönlahden rantaan ja hukkuneet sinne!

— No jaa, sanoi Kustaa. — Taikka salama tuli kirkkaalta taivaalta ja
tappoi ne siihen paikkaan, tai jos raitiovaunu ajoi yhtaikaa molempien
yli. Aina sinä ole valmis murehtimaan.

Mutta sitten tulikin Heikki.

— No, Mari, miksi olet kuin murheenmerkki?

Mari sanoi, ettei poikia ollut kuulunut kotiin. Eivät suinkaan ne pojat
olleet heillä käyneet?

Heikki kertoi, että pojat olivat olleet heillä ja lähteneet ulos Riikan
kanssa, ja Riikalla oli ollut tusina makkaravoileipiä mukana.

— Näet nyt, sanoi Kustaa.

Heikki virkkoi vielä, että pojat olivat Riikan asioilla
puhtaanapitolaitosta vahtaamassa.

— Katsokaas nyt, Riikka on jo istunut kaksi sunnuntaita vahtaamassa
kaupungin talleja, kun suojeluskuntaherrat ottavat sunnuntaiaamuisin
kaupungin hevoset ja vievät ne suojeluskuntaharjoituksiin. Riikka istuu
ja laskee, kuinka monta tuntia kukin hevonen on poissa. Herrat sen kun
ajavat ne vaahtoon. Voi Polleparkoja. Koko viikon kovassa työssä ja
sitten sunnuntaina viedään herroja kuljettamaan.

Kustaa ei käsittänyt, mitä virkaa pojilla siinä oli, ja Heikki selitti,
että Riikka lähettää pojat portista sisään kyselemään hevosherrojen
nimiä.

— Kyllä Riikka osaa.

Mari pelästyi.

— Pojathan voivat jäädä hevosten jalkoihin ja herrat vielä antavat
niille selkään!

Heikki hihitti:

— Ai-ai, kai te Riikan tunnette, kuinka sen käy, joka uskaltaisi
poikiin koskea! Kyllä Riikka ne hevostunnit kirjaan pistää, ja
herroille tulee kuumat paikat, kun Riikka niille eteen latelee, kuinka
kaupungin hevosia pidellään. En minä tahtoisi olla Renkkelin housuissa,
kun Riikka sitä haukkua räkittää. Mutta sijaiskärsijäni tuo Renkkeli
on. Jollei Renkkeliä olisi, niin Heikki saisi sen kaiken kuulla, sillä
kyllä Riikka sen puhtaanapitolaitoksen ulkoa osaa.

Kustaa hyväksyi Riikan täydellisesti. Näin kaupungin äidin täytyikin
ottaa selvää kaikesta, ja Riikallehan oli suotu se puhujanlahja. Mutta
Mari päivitteli vain poikia, kun niillä oli läksyt lukematta, vaikka
sisimmässä pieni mustasukkaisuuden mato alkoikin nälviä. Heikki sanoi,
että mitäs läksyistä kun pojilla on tärkeä toimi, ja että hän tuli
oikeastaan kutsumaan Kustaata kalaan, kun Poloinen pitää pyhää ja
venekin on hyvässä maalissa ja matosia on ja ongetkin on reilassa. Sitä
paitsi Heikistä olisi mukava ennättää ennen kuin Riikka tulee kotiin,
sillä hän oli jo kahtena sunnuntaina yrittänyt turhaan.

— Jos nyt häivyttäisiin hissukseen?

Kustaa oli heti valmis, eikä Marilla ollut mitään sitä vastaan, totesi
vain, että Heikki on heti valmis pahuuteen kun Riikka selkänsä kääntää.
Heikki sanoi, että jos otettaisiin Mari mukaan.

— Ei se paljon puhu.

— Vielä mitä, minäkö äijien kanssa kalaan lähtisin. Ja kyllä minäkin
pärpättäisin, kun Heikillä on varmasti naukku taskussa.

Heikki oikein kiljahti:

— Ai-ai kun arvasi! Mitä se sunnuntai olisi ilman naukkua.

Ovikello soi, ja Heikille tuli paha aavistus, että nyt kävi hullusti.
Mari avasi oven, ja sieltä syöksähtivät sisään sekä pojat että Riikka.
Pojat kiljuivat, että siellä oli paljon hummia ja mukavia sotaherroja
ja Riikka-tädiltä saivat makkaravoileipiä.

— Yksi setä antoi mun ratsastaa portista talliin.

Mari jäi sanattomaksi tässä rähinässä, sillä Riikka otti asioiden
hoidon heti käsiinsä.

— Älä ole vihainen, pojat olivat ihan oikeassa hommassa. Kas Heikkihän
tuossa on Kustaan selän takana. Tule vaan pois sieltä! Mitäs sinä
täällä teet, eikös sinun pitänyt mennä Kampinkadun talleille? Lorvailet
vain täällä.

— Kun tuli niin kovasti vatsanpuruja, vikisi Heikki.

— Niin piti ottaa naukku, sanoi Riikka. — Mikäs sun taskussasi on?

— Rahapussi siinä on ja voileipiä, kun piti mennä kalaan.

— Vai kalaan! Mars takaisin sinne Kampintallille ja sinä Kustaa kanssa.

Kustaa alkoi vastustaa:

— Älä nyt, Riikka.

Riikka koveni:

— Eikö tämä ole sinun kaupunkisi? Mitä miehiä te olette, kun ette pidä
silmällä miten kaupungin omaisuutta hoidetaan. Herrat siellä huhkivat
joka sunnuntai. Mustaa valkoisella mulla olla pitää siitä, mitä
kaupungin omaisuudelle tapahtuu.

Mari yritti puolustaa miehiä, mutta Riikka sävähti:

— Eikös sulla ole yhteiskunnallista omaatuntoa, Mari? Vai kalaan
silloin, kun suojeluskunta rikeeraa kaupungin hevosten kanssa. Ylös
pannaan joka mies ja tunti. Minä huhkin joka sunnuntai kaupungin varoja
valvomassa ja miehet vain lorvailevat kalassa.

Mutta Jussi ja Ville olivat onnellisia.

— Hop, hop, hop, minä menin niin kuin tuuli vain, kuules mummi.

Ja Jussi sanoi:

— Niin kuin etana vaan sinä menit. Ja kuinka sinä pelkäsit, pidit
hevosen harjasta kiinni, ja tallimies sanoi, että Valko on niin kuin
lammas ja että Jussi oli kuin karitsa sen selässä.

Miehet nauroivat, mutta Riikka julisti, ettei kumpikaan poika pelännyt.

— Kuules nyt, sinä kaupungin äiti, sanoi Mari, jos minä keittäisin
kahvetta kaikille.

— Ei mitään kahvetta miehille. Lähtekää siitä jo laputtamaan Kampin
talleille.

Heikki lauloi surullisena:

    Hei, hei Heikki,
    Riikka se Heikillä leikki.

Riikka sanoi, että Heikki vain kuskinpenkillä laulelee.

— Ei laulajasta tekijäksi ole. Että Herra on minulle sellaisen miehen
siunannut.

Mari sanoi, että kyllä Heikki on mukava mies, ainakin yhtä mukava kuin
Kustaa. Kustaa nauroi:

— Kyllä Mari oli varmasti vähällä sanoa, että Heikki on mukavampi mies
kuin Kustaa, mutta hoksasi sitten asian.

Miehet puikkelehtivat ulos ovesta hyvän sään aikana.




TUNTEMATON NAINEN TULI


Eräänä ikänä tuli Rantasten taloon tuntematon nainen.

Arvista ei ollut viime aikoina tullut mitään tietoja, ja Kustaa
otaksuikin, että Arvi oli päässyt maasta pois. Kustaata oli tosin
kuulusteltu Valpon taholta silloin tällöin, ja talon nurkkauksessa
seisoi joskus tarpeettomia miehiä, jotka pitivät heidän oveaan
silmällä, mutta he eivät tulleet sisään, ja mitäs silmällä pidettävää
heissä oikeastaan olikaan. Julkisen toiminnan mieshän Kustaa aina
oli ollut, eikä hän muualla toiminutkaan kuin ammattiosastossaan,
hiljakseen tarkkaillen yhä suurenevaa rakoilua työväenliikkeessä
ja surren sitä. Marilla ei ollut niinkään paljon aikaa suremiseen.
Paitsi Matin lapsia oli Sallin pikkutyttökin jo Marilla hoidettavana,
kun Salli oli palannut maalta ja kävi taas työssä. Hiljaiseksi oli
Rantasten elämä käynyt, kun ei Liisukkakaan enää paljon kotona
näyttäytynyt.

— Oma elämähän sillä on, sanoi Mari, kun Kustaa joskus torui Liisukkaa.
Sitä paitsi oli Liisukallakin jo pari lasta, eikä hän huolinut Marin
vanhanaikaisia opetuksia niiden hoitamisessa. Hänellä oli lääkärit
ja uudenaikaiset opettajat, ja vaikka Juhani kohteli Maria kaikella
kunnioituksella, niin oli kumminkin selvä, että kauas oli Rantasen
Liisukan elämä joutunut tuosta työläiskodista.

Hiljaiseksi elämä oli siis käynyt Rantasilla, niin että sekä Kustaa
että Mari säpsähtivät, kun yhtäkkiä tuntematon nainen tuli sisään. Se
oli reipas nuori nainen, tummahko ja solakka, ystävälliset kasvot,
joista harmaat silmät luottavasti katsoivat maailmaan. Tiukka suu
ilmaisi rohkeutta, tahdonvoimaa ja itsetietoisuutta. Sellainen oli se
nuori naisihminen, joka soitti ovikelloa ja reippaasti astui sisään
Rantasten asuntoon. Kustaa avasi oven, kun Mari hääri pannujensa
kanssa. Vieras katsoi tarkkaan Kustaata.

— Oletteko itse Rantasen vaari? Hyvää iltaa.

Mari asetti kastrullin tiskipöydälle. Hän oli jo tottunut siihen, että
tuntemattomat ihmiset tulivat Arvin taholta. Mutta Kustaa kysyi, mistä
vieras tulee. Vieras hymyili:

— Inari minä olen.

— Vai Inari. Kuka se semmoinen Inari on?

Inari tarjosi hymyillen kättä.

— Vai ei täällä Inarista tiedetä?

— No ei tiedetä.

— Eikö Salli ole kotona?

— Ei satu olemaan.

— Eikö Salli ole mitään kertonut minusta, kysyi Inari. — Minun piti
tuoda terveisiä Arvilta.

Mari kiiruhti Inarin luokse.

— Arviltako? Tulkaa nyt sisään. Istukaa.

— Vai tällainenko se Arvin äiti onkin? Inari kätteli Maria. — Onhan
Arvi teidät minulle kuvaillut, mutta en minä kuvitellut, että te noin
pieni olette.

Kustaa naurahti.

— Sellaiseksi pyyn kokoiseksi se Mari pian pienenee. Mutta missäs Inari
Arvin on tavannut?

— Olenpahan vaan, sanoi Inari. — Katselen teitä tässä. Kovastihan Arvi
isänsä näköinen onkin. Missä ne Matin lapset ovat? Entäs Sallin vauva,
joko se kävelee?

— Pojat ovat nukkumassa, sanoi Mari, ja vauvakin. Kovasti hyvinhän te
meidät tunnettekin.

— Totta kai minä teidät tunnen. Tarkkaanhan Arvi on minulle kaiken
kertonut. Senkin, kuinka te pojat ja tyttäret kasvatitte, kun isä
Kakolassa oli.

Mari katseli epäillen.

— Kuinkas Arvi on niin tarkkaan teille kaikki jutellut. Hänhän on
sellaista hiljaista sorttia. Sanokaa toki, missä Arvi on.

Inari sanoi hiljakseen, ettei hän sitä tällä hetkellä itsekään tiedä.

— Minä tässä vain vähän katselen teitä ja antaisin teille sen pusunkin,
jonka Arvi käski äidillensä antamaan.

— Kuulkaas, kuka te oikein olette?

— Arvin vaimo minä vain olen.

— No niin, sillä lailla, sanoi Kustaa.

Mari kuiskasi, että kyllä hän sen sydämessään aavisti.

— Aivanhan sinä olet kuin oma lapsi. Hetihän minä sen tunsin.

Inari sanoi, että he kumpikin olivat hänestä kuin Arvi ikään.

— Vai miniäkö te oikein olette, sanoi Kustaa, ja että Inari sun nimesi
oli.

— Inariksi minua kutsutaan. Eihän sitä meidän joukossa oikein nimistä
tiedetä, mutta Inari minä sentään olen Arvin isälle ja äidille.

Mari pahoitteli, kun ei Sallikaan heille ollut puhunut, mutta Inari
sanoi, ettei Sallikaan muuta tiennyt kuin että eräs Inari tulee tänne
Arvilta terveisiä tuomaan.

— Kyllä teidän on vain uskottava minua ja otettava minut miniäksi ilman
todistajia.

Mari sanoi, ettei hän todistuksia tarvitsekaan.

— Kyllä se äidin sydän aavistaa, että sinä meidän pojallemme rakas olet.

Inari kertoi sitten, että he jo viitisen vuotta olivat olleet
naimisissa, Pietarissa olivat toisensa löytäneet, kun hän oli joutunut
isänsä perheen mukana Pietariin. Mari päivitteli, ettei Arvi mitään
puhunut heille, mutta Kustaa hymähti — eihän Arvi paljon muutakaan
ollut puhunut.

— Parasta on, ettei tästä nytkään puhuta, sanoi Inari. — Minäkin taidan
olla niitä ihmisiä, joista ei puhuta.

— Vai oletkos sinä sitä samaa sorttia, sanoi Kustaa surullisena.

— Niin olen, ja parasta on, ettei kenellekään puhuta että olen käynyt
täällä.

Mari oli onneton.

— Etkö sinä sitten jää meidän luoksemme? Jäisit nyt tänne asumaan.

Inari hymyili surullisena, että hän mielellään jäisi, kun olisi heidän
kodissaan aivan kuin lähempänä Arvia.

— Mutta kerro nyt kaikki itsestäsi ja Arvista, sanoi Mari.

Silloin tuli totuus esille.

— Älkää nyt olko pahoillanne, Arvin äiti, mutta minun täytyy kertoa
teille ikäviä uutisia. Tahdoin itse tulla teille kertomaan.

Marista tuntui, että sydän hyytyi. Kustaa kysyi raskaasti hengittäen:

— Onko hän elossa?

— Kyllä hän elossa on, sanoi Inari, mutta Arvi pidätettiin eilen
aamulla. Siksi minä päätin lähteä teille kertomaan, vaikkei se ehkä
ollut viisasta.

Mari sanoi kuivin silmin:

— Taivaalle kiitos, että hän on elossa, sehän on pääasia.

Riihimäen asemalla Arvi oli vangittu, joku oli kai ilmiantanut hänet.
Inari itse oli päässyt karkuun.

Kustaa istuutui Marin viereen.

— Kovaa tämä on meille, mutta olemmehan tähän kovuuteen tottuneet. Me
Rantaset ruukkaamme kestää.

— Arvi on niin hintelä, sanoi Mari. — Etteivät hänelle vain pahaa
tekisi.

Inari sanoi, että Arvi on sitkeä, ja oikeastaan hän oli tullut
puhumaan, että Kustaa hankkisi Arville asianajajan ja että Mari kävisi
häntä katsomassa ja sitten sanoisi jollain tavalla terveisiä Inarilta.
Kyllä hän ymmärtää. Mutta ensin oli tietysti odotettava, kunnes kävisi
selville, mihin Arvi oli joutunut ja mistä häntä syytetään.

Sitten tuli Salli kotiin ja Inari sanoi hänelle sovitut terveiset
Arvilta. Salli ihastui.

— Tämäkös on Inari! Tuo tyttö metsäpoluilta, jota niin kovasti
salattiin.

Sallillekin selitettiin, kuka Inari oli.

— Annas kun pyöritän sinua vähän, sanoi Salli. — Hei, hei Inari,
halaan minä vähäsen uutta siskoani, kun ei Liisukasta ole mihinkään ja
Siiristä ei siskoa koskaan tullutkaan.

Sitten Salli sai tietää, mitä oli tapahtunut. Sallin ilo jäi siihen.

— Vai nyt se sitten tuli. Arvi-parka ja Inari-parka!

Inari nousi ja katsoi ikkunasta yöhön.

— Ei mitään. Olemme leikkiin menneet ja tiedämme, mikä sen loppu on.

Yhtäkkiä Marille selvisi koko tilanteen kauheus.

— Herra Jumala! Nuoret ihmiset. Toisistaan erossa kaiken nuoruuden
ajan. Mitä teidänkin elämästänne jää.

Inari silitti Marin päätä.

— Arvi on kertonut minulle, että tekin olitte yksin kuusi vuotta. Kyllä
minäkin siihen pystyn, eikä minulla ole pieniä lapsia. Minulla on oma
työni ja minä tulen kyllä odottamaan Arvia. Kerran hänkin palaa.

Kustaa katseli nurkkaan.

— Niinhän se Mari minua odotti ja nuoren elämänsä loppuun kulutti.

— Älä sellaisia puhu, sanoi Mari.

Inari korjasi Marin pientä harmaata tukkanyttyrää.

— Ei mitään, isä. Meitä on paljon yksinäisiä naisia, mutta emme me niin
yksinäisiä olekaan, sama työ ja taistelu meillä on kuin miehillämmekin.
Eikös niin, Arvin äiti?

Inari jatkoi:

— Minä tahtoisin vielä sanoa sinulle, Arvin äiti, että taakkasi sinä
olet kunnialla kantanut. Minäkin yritän tehdä niin. Kun ajattelee, että
sinä sellainen pieni työmiehen vaimo olet ollut mukana ihmiskunnan
suuressa taistelussa paremman maailman luomiseksi vakaumuksesi mukaan,
sellaisena suuttumattomana ja sanattomana, niin tottakai minäkin jaksan
kestää. Odotetaan sitten Arvia kotiin yhdessä. Sinunkin miehesi on
ollut miesten mies, tuo Kustaa Rantanen, ja niin on minunkin mieheni,
poikasi Arvi. Eikä itketä, eikös niin, Arvin äiti?

Eikä itkettykään.

       *       *       *       *       *

Mutta Mari ei lakannut ajattelemasta ja suremasta niitä tuhansia ja
tuhansia nuoria naisia, jotka jäivät yksin tässä maassa ja menettivät
nuoruutensa, kaikki onnen vuodet odotellessaan miehiään, jotka viruivat
vankiloissa vakaumuksensa puolesta. Kuinka paljon rakkauden lapsia
jäi syntymättä, kuinka moni nuori nainen menetti terveytensä yksin
raskaassa työssä pienten lastensa puolesta.

Marin mielessä kaikuivat taukoamatta jostain kuullut sanat: Ei
maailmassa ole voittanut mikään aate, jonka puolesta ei ole kärsitty
vankiloissa ja menetetty elämää. Menetetty elämää elämän voittamiseksi.
Monta on ristiinnaulattu. Aate, jonka puolesta kärsitään ja kuollaan,
on suuri aate, sellainen joka voittaa.

Selätysten nukkuivat Kustaa ja Mari, mutta ajatukset heillä olivat
samoja. Mari vain risti kätensä, Kustaa puristi ne nyrkkiin.




TUOMARI RANTANEN


Vuosisadan vaihteessa oli Vähämäellä navettapiikana Tiltu Rantanen,
vanhan Tiinuksen, Rantalan vaarin nuorin sisar, siis Kustaan täti.
Tiltu oli verevä ja voimakas nainen, ja kun hän asteli runsasta
vartaloaan keinuttaen pitkät vaaleat letit tiukasti pään ympäri
kierrettyinä ja valkoinen liina kaulassa, kulkivat tukkipojat jonossa
hänen perässään navetalle kullakin maitokannu kädessä, vaikka muissa
paikoissa yksi mies sai hakea kahdenkymmenen miehen maidon. Tulos
tuollaisesta jonosta oli sangen tuntuva. Lautat tulivat ja lautat
menivät, mutta Tiltu sai viisi lasta, kaksi poikaa ja kolme tytärtä, ja
jokaisen eri isältä.

— Sitä rakkautta kestää välistä kesän, välistä kaksi, sanoi Tiltu
Vähämäen emännälle. — Mutta ei kolmea.

Vähämäen emäntä oli niitä pitäjän ankarimpia moraalin suhteen, mutta
Tiltu oli aivan erikoinen tapaus navetassa ja muutenkin. Erinomainen
karjakko hänestä oli tullut, puhdas ja ankara ja velvollisuutensa
tunteva, joka puoli neljältä aamulla aina oli navetassa ja viimeisenä
sieltä lähti ja navettatyön ohella vielä lukuisat lapsensa huoneessaan
ja pakarituvassa Herran kurissa kasvatti ja puhtaana piti ja
jokaisesta rievusta heille jotain ruumiinverhoa neuloi. Niin että
puhumattakaan Vähämäen isännästä, myös tuo ankara emäntä sulki silmänsä
Tiltun perhesuhteilta, vieläpä auttoi sen kuin voi. Vähämäen vanhat
lakanat ja lasten vanhat rievut kulkivat tavallisesti pakaritupaan,
ja isäntä hommasi vielä kunnastakin Tiltulle vähän apua, kun ne
miesroikaleet lähtivät tiehensä ja jättivät Tiltun lapsineen oman
onnensa nojaan. Eikä Tiltu valittanut eikä apua pyytänyt muilta
kuin Valkjärven muorilta, joka kävi loihtimassa ja pesemässä, kun
Tiltu lapsia sai. Viimeisenkin lapsen aikana Tiltu aamulla toimitti
navetta-askareet ja vain päivä- ja iltalypsylle pyysi sijaisen, kunnes
sai lapsen toimitettua maailmaan. Seuraavana aamuna hän jo taas istui
lypsypallille. Sen viimeisen lapsen jälkeen hän ilmoitti emännälle,
että nyt se hänen puolestaan saa riittää. Viisi ihmistä hän on
maailmaan saattanut, ja kun keväällä tukkilaiset tulevat, niin hän lyö
luudalla. Ja niin hän tekikin. Lapsijoukkonsa kanssa hän siitä saakka
eleli ja lopuksi kaikki kunnon ihmisiksi kasvatti.

Rantasen vaari ei tietenkään sisarensa elintapoja hyväksynyt,
päinvastoin häpesi eikä Vähämäelläkään käydessään hyvää sanaa Tiltulle
sanonut. Muttei Tiltu suvustaan välittänytkään. Eli vain omaa elämäänsä
lastensa ja lehmien kanssa. Pani vanhemmat pojat paimeniksi kesäksi ja
talvella lähetti ne uuteen kansakouluun ja kutoi ja neuloi. Vähämäen
emäntä päivitteli, että siitä Tiltusta vasta oikea talonemäntä olisi
voinut tulla.

Kun uudet ajat alkoivat ja Vähämäen rengit, muonamiehet ja torpparit
alkoivat liikehtiä, oli Tiltu ensimmäisiä, jotka luokkatietoisiksi
tulivat ja Työmiestä lukivat. Ensimmäisten vaalien aikana olivat
koko kulmakunnan vaaliluettelot Vähämäellä nähtävinä. Tohtorinna
oli käymässä kotona ja istui isännän kanssa konttorihuoneessa
vaaliluetteloita näyttämässä. Siitä punaisesta viivasta odotettiin niin
paljon siihen aikaan. Kansallahan oli vihdoin jotain sanomista maan
asioiden hoidosta. Äänestyksestä muodostui pyhä velvollisuus, elämänhän
piti justiin muuttua, kun yhteisesti valittu, koko kansan eduskunta
kokoontuisi. Kaikki Vähämäen alustalaiset ja kaikki vähävaraiset sen
liepeiltä kävivät tarkastamassa, olivatko heidän nimensä luettelossa.
Niinpä eräänä iltana tuli Tiltukin.

— Ehtoota, isäntä, ehtoota, tohtorinna, sanoi Tiltu. — Olisko Rantasen
Tiltunkin nimi tuossa luettelossa.

Tohtorinna haki ja haki, mutta Tiltun nimeä ei löytynyt.

— Kuinka niin, sanoi Tiltu. — Eikös mun nimeni olekaan kelvannut?

Vähämäen isäntä tarkasteli vieläkin papereitaan ja sanoi sitten:

— Ei näemmä Tiltua ole täällä, kun Tiltu on saanut vähän apua kunnalta.

— Vai niin, sanoi Tiltu ja kalpeni. — Jos on viiden lapsen elatukseksi
saanut muutaman satasen kunnalta, niin ei sitä siis enää ole ihminen
niin kuin muut.

Isäntä sanoi hieman kiusaantuneena:

— Sellainen on laki, Tiltu, ei sille mitään voi.

Tiltu avasi oven ja sanoi äänellä, jossa tuntui sekä salamia että
ukkosta:

— Porvarien laki perkele! Paukautti oven ja lähti.

Tohtorinna tuli itsekseen ajatelleeksi, kuinka paljon oli naisia,
joilla oli äänioikeus ja jotka eivät olleet koskaan yhtään lasta
kasvattaneet eivätkä eläessään mitään työtä tehneet.

Rantasen Kustaa piti Tiltu-tädistä ja otti tämän pikkupojat mukaansa
kalaan, kun taksvärkistä kotia kulki, ja huolehti yleensä, että
Tiltulle ja tämän lapsille riitti talveksi suolakalaa.

Eräänä iltana oli joku navettatytöistä jättänyt ylisen kattoluukun
auki. Tiltu oli pudottamassa heiniä poikivalle lehmälle, ja kun
myrskylyhty sammui, hän astui väärin ja putosi päälleen navetan
sementtipöydälle katkaisten kaulanikamat ja särkien takaraivonsa. Kun
pehtori pääsi hänen viereensä, sanoi Tiltu, että Tuulikki ja Mansikki
ovat vielä lypsämättä ja että Eetun kengät ovat kirkonkylän suutarissa.
Ja kuoli sitten.

Vanhimman pojan, Eetun, joka itseään sittemmin kutsui Eetvartiksi, otti
kirkonkylän kauppiaan leski, Järviskä, ottopojaksi, mainittiin muuten,
että Järvinen itsekin olisi ollut joskus muhinoissa Tiltun kanssa. Muut
lapset sijoitti kunta sinne ja tänne, mutta Eetvartti pääsi kouluun,
ja kun hänellä oli hyvä pää, niin Järviskä, jolla oli enemmän varoja
kuin luultiinkaan, vei pojan Hämeenlinnan lyseoon ja koulutti hänet
tuomariksi. Ja niin elämä oli järjestänyt, että Eetvartti Rantasesta
tuli tunnetun asianajotoimiston hoitaja ja omistaja, ja Kustaa, joka
oli opettanut Eetua täkyjä onkimaan ja siimaa madostamaan, päätti
lähteä serkkunsa luokse ja pyytää häntä hoitamaan sitä suurta juttua,
jonka yleinen syyttäjä oli nostanut hänen poikaansa Arvia vastaan.
Olihan tämä kumminkin Rantasia ja oman perheen ihmisiä, vaikkei juuri
ollut tavattu, kun oltiin niin eri maailmaa. Ehkä hän ei olisi niin
kalliskaan kuin muut asianajajat.

Niin Kustaa sitten lähti siihen asianajotoimistoon Mikonkadulle, jossa
kirjoituskoneet nakuttivat ja tärkeännäköiset naiset istuivat tiskin
takana ja herrat kulkivat komeissa huoneissa edestakaisin. Kustaa
pyysi tavata itse päätuomari Edvard Rantasta, ja kun oli saanut puolen
tuntia odottaa, niin hänet osoitettiin komeaan huoneeseen, jossa ison
pöydän takana istui ankaran näköinen mies. Kustaa sanoi, että hän on
Kustaa Rantanen ja muistaako Eetvart vielä sellaista serkkua Rantalan
torpasta. Se herra sanoi lyhyesti, ettei muista.

Mitäs, ajatteli Kustaa, voihan sitä unohtaakin kun niin nuori oli.
Ja sitten hän esitti asiansa ja pyysi, että tuomari matkustaisi
Turkuun puhuttelemaan hänen poikaansa Arvia ja ottaisi hänen asiansa
ajettavakseen, jopa sanoi, että hänellä on rahaa maksaakin.

Tuomari kuunteli häntä liikkumattomana, ja Kustaalle tuli semmoinen
tunne, aivan kuin hän ei huomaisikaan Kustaan olemassaoloa. Kun Kustaa
oli lopettanut puheensa, tuo komea tuomari nousi ja sanoi:

— Me emme aja täällä poliittisia juttuja. Hyvästi.

Tuomari oli kai painanut jotain nappia, koska samalla ovi avautui ja
eräs naisihminen tuli sisään.

— Olkaa hyvä, seuraava, sanoi tuomari.

Siinä silmänräpäyksessä Kustaa oli etuhuoneessa ja kulki sitten
portaita alas. Ulko-ovella Kustaa vasta heräsi ja sanoi pahan sanan.

       *       *       *       *       *

Liisukka löysi vihdoin asianajajan Arville. Sellaisen vaatimattoman ja
kokemattoman nuoren miehen, joka uskalsi.

Liisukka sanoi Juhanille:

— Minä olen vihainen. Minä olen hirveän vihainen. Ihmisiä nuo
kommunistitkin ovat, eikä kukaan uskalla puolustaa heitä. Ja heistä
on niin samantekevää, syytetäänkö heitä valtionpetoksesta tai
maanpetoksesta tai mistä asiasta tahansa, eikä kukaan heistä usko,
että tuomioistuin, joku tuomari, voisi tuomita heidät lain mukaan,
että tuomari voisi olla oikeudenmukainen ja inhimillinen. Eivät usko
edes sitä, että heidän tuomionsa perustuvat lakiin. Jokainen tuomari
on heistä susi, ihmiskunnan ja ihmisen vihollinen, sen vuoksi, että
jokainen Valpon mies on susi, joka on heidät jahdannut, joka nauttii
siitä, että saa saaliinsa raastetuksi tuomioistuimen eteen.

— Heitä vainotaan, koska he ajattelevat toisin, koska heidän
vakaumuksensa yhteiskunnan kehityksestä on toinen kuin niitten
vakaumus, jotka ovat vallassa.

— Minä istuin Turussa ja kuuntelin oikeusjuttua veljeäni vastaan ja
minä huomasin, etteivät ne puhu samaa kieltä, tuomarit ja syytetyt,
vaikka se oli suomea.

— Mitä pitää tehdä, Juhani, että kansamme saisi yhden kielen? Saman
kielen kaikille kansalaisille.

— Emme voi sille mitään, sanoi Juhani.




RIIKKA ON RYPYSSÄ


Synkät pilvet Lapualta ovat nousseet Suomen taivaalle. Väkivalta
sammutti toivon ja uskon ihmisyyteen moneltakin ihmiseltä noina
vuosina. Kirjapainoja särjettiin, ihmisiä piestiin, salaperäiset autot
salaperäisine miehineen kulkivat Suomen maanteitä ja kuljettivat
piestyjä ihmisiä, salaperäiset miehet ja naiset nostivat salaperäisistä
lähteistä suuria rahasummia luvaten hävittää kommunismin ja
tarkoittaen sillä koko työväenliikettä. Lapuanliike oli lopuksi se,
joka väkipakolla yhdisti työväenliikkeen molemmat suunnat. Lapuan
miehille oli yhdentekevää, oliko kyseessä eduskunnan varapuhemies ja
sosialidemokraattinen valtuuston puheenjohtaja, vai kommunistinen
kyläsuutari. Yhtä piestiin ja kuljetettiin Lapualle, toinen ammuttiin,
ja muiluttajille kelpasi lopuksi kunnianarvoisa entinen tasavallan
presidenttikin. Vasemmistolaiset kunnanvaltuuston jäsenet häädettiin
ulos valtuustoista, samoin kansanedustajat eduskunnasta. Tuhannet
köyhät ihmiset eivät uskaltaneet oleskella kodeissaan, eikä se ollut
mikään ihme, koska vapaamieliset porvaritkaan eivät uskaltaneet
puhua ääneen, eivätkä aina asua kotonaankaan. Kukaan ei ollut varma
huomispäivästä. Väkivallan tekijöistä oli osa harhaanjohdettua vakavaa
körttikansaa, osa hurjastelevia, juopottelevia talonpoikia. Mahti
maassa alkoi siirtyä häikäilemättömien väkivaltaisten ihmisten käsiin.

Rantasten perhe eli hiljaista elämäänsä kaiken metelin keskellä
huolehtien Arvista vankilassa ja odottaen hänelle tulevaa tuomiota.
Kustaa Rantanen oli nähnyt hirveämpiäkin aikoja, muisteli vuotta 1918
ja hymähti lapualaisten hommille. Olihan tosin verstaassakin joku
mustapaita, ja Kustaata, "vanhaa kiihottajaa" uhattiin kyydityksellä,
mutta Kustaa ei pelännyt. Eihän tämä nyt niin ihmeellistä ollut, kun
muisteli entisiä aikoja, ja kun uhkailijat pitivät ääntä, Kustaa
hymähteli ja sanoi: Tulkoot vaan, onhan mulla asekin. Eivätkä ne sitten
tulleetkaan, vaikkei Kustaalla asetta ollutkaan. Eivät lapualaisetkaan
oikein aseellisesta hälinästä pitäneet, sehän oli vähän vaarallistakin,
kuten Forssassa nähtiin Holmin tapauksessa. Paljon mukavampaa oli
riistää aseettomia ihmisiä autoon, kun kerran autoja oli, ja hakata
sitten ne ihmiset perin pohjin. Näin Kustaa päätteli, ja näinhän taisi
ollakin, koska kukaan ei tullut Kustaata hakemaan, vaikka Mari-raukka
pelkäsikin, tai oikeastaan, mitähän hän nyt pelkäsi. Enemmänhän se Mari
aina sanoissa pelkäsi kuin todellisuudessa, sillä kun tosi tuli eteen,
niin Marissa laukesi jokin vieteri.

Eräänä sunnuntai-iltapäivänä oli Kustaa juuri nukahtanut keinutuoliin,
kun ovikello soi. Kustaan piti mennä avaamaan, mutta Mari esti sen,
muka Herra ties kuka siellä olisi.

— Vaikka olisivat lapualaiset sinua hakemassa. Älä nyt mene, Kustaa.
Minä menen itse, mene sinä toiseen huoneeseen.

— Oletkos hassu, kai ne minut toisestakin huoneesta löytävät.

— No mene nyt pois tästä. Minä aukaisen sittenkin.

Kustaa nauroi.

— Sinähän aivan sekaisin olet. Jos nyt ottaisi vaikka tuon
leikkirevolverin taskuunsa.

— Älä sentään, sanoi Mari. — Taikka ota vaan. Kuollaan sitten yhdessä.

— No niin, kuollaan vaan. Mukavahan on kuolla sellaisen mukavan ihmisen
kanssa kuin sinä olet.

Ovikello soi yhä, ja oven takana soi kiukkuinen Liisukan ääni.

— Avaa nyt vihdoin ovi. Mitäs hullua teillä on tekeillä. Miksette avaa
ovea?

— No kun meinattiin, että siellä olisi muiluttajia, sanoi Mari.

Liisukka oli tosivihainen.

— Ollaanko teilläkin niin hassuja. Joka paikassa minne vain menee, niin
kaikki istuvat lukittujen ovien takana. Kyyditsijöitä pelätään. Eivät
ne nyt sentään keskellä päivää uskalla tulla.

Liisukka otti tuolin ja istuutui.

— Vaikka kuka niistä sentään tietää. Yhtäkkiä minäkin rupesin
pelkäämään. Tuo pelko on niin kaamean tarttuvaa.

— Näes nyt, sanoi Mari.

Liisukka kertoi, että Juhaniakin oli eilen uhattu.

— Siinä nyt näet, sanoi Kustaa. — Siinä te olette Juhanin kanssa
oikeistosuunnan ihmisiä ja vihaatte vasemmistolaisia, ja tässä sitä
olette lapualaisten mielestä kaikki samaa sakkia. Kaikki samaa
työväenliikettä vaan. Eikä se auta, vaikka sitä rintaansa lyö ja sanoo,
että minä olen sosdemi vaan, viekää niitä kommunisteja. Samaa sakkia me
mustapaitojen mielestä kaikki ollaan.

— Niin se taitaa olla, huokasi Liisukka. — Tänään olivat käyneet
Juhanin isän luona liikkeessä ja vaatineet rahaa. Olivat saaneetkin.
Juhani oli vihainen isälleen.

Liisukalta valui kyyneliä silmistä.

Mari ihan pelästyi.

— Älä nyt itke, Liisukka. Ethän sinä koskaan itke, kuinkas sinä nyt
itket.

Liisukka löi nyrkkiä pöytään.

— Enkä itke, mutta on niin kauheata, että kaikki lapualaisia pelkäävät,
kaikki kunnon ihmiset. Millaiseksi elämä tuleekaan, jos yhtäkkiä joku
röyhkeä sakki, mikä tahansa, rupeaa komentamaan tätä maata. On niin
inhottavaa, että kaikki pelkäävät. Minun tekisi mieli juosta keskelle
Senaatintoria ja huutaa: Muiluttakaa minut, minä en pelkää teitä,
ihmisryöstäjät!

— Enhän minä pelkää, sanoi Kustaa, vaikkemme tahtoneetkaan avata.
Minulla on tuo asekin taskussa.

Liisukka hypähti ylös kuin olisi ampiainen pistänyt.

— Anna se heti tänne. Vai sinä vanha mies vielä aseilla hosut.

Kustaa nauroi.

— Ei likka kulta, kyllä Rantasen vaari tietää mitä tekee. Ei hän mene
Senaatintorille huutamaan, mutta kuolee silloin jos tarvitaan.

— En jaksa tätä enää kestää. Juuri kun Juhani oli päässyt toimitukseen,
niin tulee tällaista. Ehkäpä vielä hävittävät sosialidemokraattisetkin
lehdet.

Mari oli ihmeissään, että Liisukka oli hermonsa menettänyt.

Hän oli juuri aikonut pyytää Liisukkaa käymään Rantalassa katsomassa,
kuinka Sallin ja Jaakon oli käynyt.

Salli oli Jaakon luona lapsensa kanssa kesää viettämässä, ja tiesihän
sen, kuinka Jaakkoa paikkakunnalla vainottiin. Liisukka lupasikin mennä
ja ottaa lapsensa mukaan.

— Ehkäpä minun tulee parempi olla kun pääsen jotain tekemään.

Ovikello soi uudelleen ja Liisukka meni avaamaan.

— Olkoon vaikka Kosola itse, kyllä minä sille aukaisen.

Mutta siellä olikin vain Heikki, joka oli vähän eksyneen näköinen.

— Mitäs nyt, kysyi Mari.

— No kun Riikka on poissa. Ehkei Riikkaa enää olekaan, ehkä se on jo
Lapualla.

— Mitäs hulluja puhut, sanoi Kustaa. — Ovatko ne käyneet hakemassa
Riikkaa?

— En tiedä, mutta Riikkaa ei enää ole. Ei sitä enää ole ollut pariin
päivään. Minä luulin, että se oli tullut teille piiloon. Kyllä ne sen
nyt veivät kuin veivätkin.

— Herranen aika, sanoi Liisukka, oletkos käynyt poliisille
ilmoittamassa?

— Mitäs se siitä paranee. Viety kuin viety. Eihän poliisi voi mitään
Kosolan Vihtorille.

Liisukka oli aivan ymmällään.

— Älä hulluja puhu. Totta kai poliisi voi jos tahtoo.

— Ei kai se sitten tahdo, jos kerran ei voi. Sanoinhan minä tuolle
konstaapelille, että Riikka on poissa, ja tuo kelmi sanoi minulle: On
niitä parempiakin ihmisiä poissa kuin sinun Riikkasi. Vai parempia!

— Kyllä tästä nyt täytyy ilmoittaa poliisille, sanoi Liisukka.

— Että ihmisiä tuolla tavalla ryöstetään.

Heikki katseli säälien Liisukkaa.

— Voi Kustaa, tuo Liisukka on sellainen lapsi, joka ei ymmärrä mitään.
Nyt on herroilla valta ja herrat voivat mitä vaan.

Silloin soi ovikello.

— Nyt ne tulivat, sanoi Liisukka.

Mutta Mari meni rauhallisesti avaamaan ja sisään tuli Riikka, hattu
vinossa ja vaatteet rypyssä ja sekaisin, pusero likaisena. Ilonhuuto
pääsi Rantasten joukolta, ja Heikki tuli sanattomaksi.

— Mitä sinä tuijotat? Riikka minä olen. Jokos te taas minua haamuna
pidätte?

Liisukka selitti:

— Me luulimme, että sinut on kyyditetty Lapualle.

— Ei minua kukaan ole kyytinyt eikä muiluttanut.

— Mutta missä sinä olet ollut, kun olet noin rypyssä, kysyi Mari.

— Naftaliinissa minä olen ollut. Älkää siinä tuijottako. No kun koko
meidän valtuustoryhmä vietiin poliisiasemalle turvaan ja poliisimestari
itse sanoi, että jäätäisiin sinne, muuten ne muiluttavat meidät. Kyllä
minä sanoin, että loukkuun me tänne jäätiin. Mutta poliisimestari
väitti, ettei kukaan meitä sieltä vie, ja kaksi vuorokautta me siellä
sitten oltiin.

— Vangittuina! sanoi Liisukka.

— Mitäs vangittuja me olimme. Turvassa me oltiin, naftaliinissa.
Ymmärrätkös? Naftaliinissa, etteivät lapualaiset päässeet meitä viemään.

Heikki oli yhä sanattomana, mutta lapset, jotka olivat tulleet sisään,
huusivat:

— Riikka on rypyssä, Riikka on rypyssä!

— Niin olenkin rypyssä, sanoi Riikka. — Kaikki siellä yhdessä oltiin,
eikä siellä ollut tilaa riisuutua. Mene sinä, Heikki, kotia hakemaan
vaatteita minulle. Kai se on parasta, että jään vähäksi aikaa tänne.

Liisukka nauroi.

— Täälläkö se turvapaikka on, vaikka tulisivat täältä isää hakemaan.

Riikka totesi hänelle ominaisella varmuudella:

— Lorua. Eivät ne Kustaata hae, eivät ne tänne uskalla tulla. Täällä
voi paukkua. Tänne minä jään.

— Voi Riikka, sanoi Heikki, kun minun tuli sinua niin ikävä, enkä ole
syönyt kahteen päivään muuta kuin kylmää kaurapuuroa.

Riikka määräsi Marin antamaan Heikille vähän ruokaa.

— Ja mars sitten vaatteitani hakemaan kotoa. Siunatkoon kuinka
väsyttää. Jos minä nyt menisinkin naftaliiniin tuonne Sallin sänkyyn.




YMPÄRI KÄYDÄÄN, YHTEEN TULLAAN


Kaunis oli kesä Suomenmaassa vuonna 1930. Yhtä kaunis kuin 1918.
Aurinko helotti, lämmintä sadettakin tuli kun tarvittiin ja viljat
kasvoivat kuin muuri. Oli armasta aurinkoa ja heinäaika, mutta
heinäkuun helteessä eivät koneet ja viikatteet liikkuneet monella
heinävainiolla, eivätkä heinäharavat kalisseet eikä heinäseipäitä
tömistetty heinäpeltoon. Peltojen omistajat ajelivat autokaravaaneissa
ja junilla kohti maan pääkaupunkia suojelemaan laittomia tekojaan ja
päättämään henkseleistä kansanvallan selkään. Talonpoikaismarssin
kolonnat kulkivat maanteitä ja Suomen työmies seisoi pienen mökkinsä
ovella odottaen uusia kärsimyksiä ja ivaten autojen riehuntaa.
Salaperäiset autot risteilivät öisin maanteillä, pysähtyivät mökkien
eteen, veivät niitten asukkaita teille tuntemattomille. Kauhu
lepäsi kaikkien niitten yllä, jotka olivat uskaltaneet elämässään
vapaamielisen sanan kirjoittaa tai lausua.

Raskasta oli tämä aika Kustaalle ja Marille. Mutta he olivat sentään
onnelliset, että Arvi oli varsinaisen poliisin ja tuomioistuimen eikä
muiluttajien huostassa. Salli oli tullut takaisin maalta, kun pelkäsi
isänsä puolesta ja ajatteli, miten Mariraukan kävisi, jos Kustaa
vietäisiin. Ei hän mielellään kotiin tullut, kun ei ollut työtäkään
tiedossa, ja sitä paitsi oli Sallin jo hieman vaikeatakin erota
Jaakosta ja hänen mökistään. Todellisuudessa hän toi mukanaan salaisen
surun Jaakon vuoksi, josta ei oikein sopinut kotonakaan puhua. Sallihan
oli ollut Jaakon luona koko kesän ja käynyt työssä Vähämäellä lanttuja
harventamassa samalla kun Jaakko oli uittotöissä proomumiehenä.
Kun Jaakko tuli lauantaisin kotiin, tuntui Sallista kuin hänen
nuoruudenilonsa olisi palannut. Ja yhtäkkiä hän huomasi lakanneensa
ajattelemasta Kallea, lapsensa isää, ja kovasti nuortuneensa Rantalan
liepeillä. Jaakko piti hänen lapsestaankin, mutta serkuksina he vain
samassa mökissä asuivat, eikä Jaakko puhunut mitään, kun ajatteli, että
Salli puolestaan vielä muistelee Kallea. Olihan Kalle kerran käynyt
lastansa katsomassakin, vaikka olikin viipynyt vain lyhyen ajan, eikä
Salli kenellekään maininnut, mitä siinä oli puhuttu.

Eräänä päivänä tuli Rantalasta ikävä kirje. Jaakkoa oli moneen kertaan
uhattu muiluttaa, ja eräänä iltana oli tullut tuntematon auto ja vienyt
Jaakon. Se oli ikävä isku Kustaalle ja Marillekin. He olivat oppineet
pitämään Jaakosta ja hieman aavistivat, että Sallille oli koittamassa
uusi elämä. Salli itki katkerasti itsekseen, syyttäen itseään siitä,
että oli lähtenyt ja jättänyt Jaakon suden suuhun. Eihän Kustaa mitään
huomannut, mutta Mari aavisti, että Sallin suru oli tavallista syvempi.
Mutta eihän sille mitään voinut. Täytyi odottaa vain, kunnes Jaakolta
tulisi elonmerkki.

— Jos tulee, sanoi Salli epätoivoisena.

Jaakosta oli tullut ylpeä, itsetietoinen mies. Salli tiesi, ettei
sellaista miestä piestä, sille voi tapahtua jotain pahempaa.

Eräänä iltana tuli vanha Jusefiina Rantasten luokse. Haukkui taas
vanhaan tapaansa, että hänen, vanhan ihmisen, täytyi kiivetä Rantasten
luokse taivaaseen, kun eivät osaa alakerroksessa asua eikä niillä ole
hissiä eikä mitään. Mari ihmetteli kovasti, mikä Jusefiinan nyt näin
myöhään illalla heille lennätti. Jusefiina oli viime aikoina kovasti
lihonut, eikä hänestä enää ollut keittäjäksikään. Pääasiallisesti
asunnonvahtina häntä kaupungissa pidettiin. Kestikin ennen kuin
Jusefiina sai hengityselimensä siihen kuntoon, että sai asiansa
sanotuksi.

— Sanansaattajaksihan minut lähetettiin. Ja Jusefiina oli oikein
vihainen, että tohtori ja tohtorinna kehtasivat sydänkesällä tulla
kaupunkiin, eikä yhtään pikkupiikaa ollut mukana.

— Ja vanhan ihmisen kiikuttavat sanoja tuomaan.

— Istu nyt äläkä puhki, sanoi Mari.

— Puhkin kuin puhkinkin. Ei mulla ollut huoneita toimitettuna ja
ikkunat kiinni ja kaikki huonekalut kärpäspapereissa ja sanomalehdissä.
Ja panes nyt herrasväki maata tuollaiseen huoneistoon. Eivätkä tuoneet
ruokaakaan maalta, vain pari rieväleipää oli mukana, ja vielä mun
pitäisi kaikki ruoat keittää ja ostokset tehdä, ja ilman sisälikkoja.

— Älä nyt päivittele, sanoi Mari. — Kyllä minä tulen auttamaan sinua,
kun pikkupojat ovat maalla, ja vaikka Sallikin lähtisi teille auttamaan.

— Voi siunatkoon sinua, Mari, sanoi Jusefiina, kun et sinä mitään
ymmärrä. Sanansaattajaksi minä tulin, ja sanoi minulle tohtori,
että Marin ja Kustaan täytyy heti tulla meille, kun on niin kovasti
ihmeellisiä asioita.

Eikä Jusefiina sitten sen enempää suostunut puhumaan. Väitti vain
olevansa sanansaattaja. Ja heti Kustaan ja Marin oli lähdettävä mukaan.

— Niin kuin rasvattu salama. Ja issikan käskivät ottamaan tai auton.
Rahaa mulla on issikkaa varten.

Ei siinä sitten muu auttanut. Rantaset päättivät lähteä, ja Mari
rukoili Jusefiinaa edes vähän puhumaan, mutta Jusefiina sanoi:

— Tohtori kun sanoi, etten puhuisi, niin en puhu. Vaikka se kyllä
luuli, että puhuisin. Mutta enpäs minä puhu. Sen kun tulette vaan.

Jusefiina komensi Kustaata ottamaan takkinsa ylleen ja Maria vähän
paremman rievun päälle panemaan, ja kun Salli tuli peräkamarista, niin
Jusefiina varoitti kyselemästä.

— Minä vaan muilutan isäsi ja äitisi meille. Älä kysy mitään, sillä
minä en puhu mitään.

Salli sanoi vähän ihmettelevänsä, mutta Jusefiina sanoi, että älä
ihmettele, vaan auta pusero äitisi ylle, ja kun Salli vielä kysyi, että
mitäs sinä meinaat, niin Jusefiina kielsi meinaamastakin.

Ja niin Jusefiina, Mari ja Kustaa lähtivät, eikä sitä ajuria
löydettykään, eikä autoakaan, vaan raitiovaunulla ajettiin tohtorin
taloon ja hissillä ylös mentiin, vaikkei Mari hisseistä tykännytkään ja
pyykillekin aina keittiön portaita kulki. Mutta eihän tässä auttanut
muu kuin totella Jusefiinaa, vaikka Kustaa raapi päätään ja ihmetteli,
että kaikkia sanansaattajia niitä onkin. Niin tultiin Vähämäen tohtorin
eteiseen, joka, kuten Jusefiina oli ennustanut, oli sanomalehdillä
vuorattu. Ja samanlaisten sanomalehtien ja kärpäsverkkojen peitossa
oli kesäkuntoinen sali, johon Jusefiina Kustaan ja Marin toimitti.
Siellä sitten tohtorinväki tervehti heitä ja otti vähän sanomalehtiä
tuoleilta, että pääsivät istumaan.

Kyseltiin siinä sitten toistensa vointia ja päivitettiin ensin vähän
aikoja. Tohtorinna sanoi, ettei heilläkään ole hauska olla, kun on niin
kaikenlaista. Ja Kustaa uteli, eikö maalla ollut rauhallisempaa.

— Rauhallista. Onkos Kustaa kuullut jotain Rantalasta?

— Kirjoittivat Jaakosta. Eiköhän se ole viety Lapualle.

— Salli suree niin kovasti, sanoi Mari. — Tuli pois Rantalasta, kun
pelkäsi, että täällä kävisivät isään kiinni.

Tohtori istui kädet kasvojen edessä.

— On meillä aikoihin eletty, että ihmisten tällä tavalla täytyy pelätä
toisiaan.

— Näinhän se meidän työläisten kohdalta on ollut jo pitkän aikaa, sanoi
Kustaa.

— Tietäähän Kustaa, etten minä tällaista kannata.

Kustaa katsoi kattokruunuun päin.

— Minä kun kuulin, että tohtorin poika, tuo Toivo, olisi mukana
muiluttajien joukossa mustapaitana.

— Ihmiset puhuvat niin paljon, en minä oikein tahtoisi sitä uskoa.

— Kyllä se niin on, sanoi tohtorinna katkerana. — Kai me Toivon
huonosti olemme kasvattaneet, koska hän on liittynyt niihin ihmisiin.
Koulusta saakka aina isänmaasta puhui, ja nyt pitäisi olla korkeinta
isänmaallisuutta ruveta vainoamaan oman maan kansalaisia.

— Kustaa kai tietää, että minä sain tarpeeksi vuodesta 1918, sanoi
tohtori. — Olisi nyt voitu rauhassa elää ja rakentaa isänmaata. Enkä
minä jaksa sietää sitä laittomuutta muka lain nimessä, ja nuoret
ihmiset tehdään hulluiksi.

Kustaa katseli tohtoriin kuin mies mieheen.

— Emme me lastemme teoista voi vastata, mutta hauska kuulla, että
tohtori ihmisiksi on. Samasta Vähämäen maastahan me olemme lähteneet,
ja hyvää tarkoitamme tälle kansalle ja maalle vaikka eri kantilta.

Sitten Kustaa pelästyi: Oliko hän sanonut liikaa ja ollut liian
myöntyväinen, koska tohtori sentään oli porvari? Mutta tohtori ymmärsi
Kustaan sanojen kantavuuden ja tuli kovasti iloiseksi.

— Kai nyt on parasta, että haetaan se eräs tuttavanne tänne. Mekin
olemme Eveliinan kanssa olleet muiluttamassa.

Tohtorinna lähti hymyillen ja palasi viereisestä huoneesta Jaakon
kanssa. Mari oli ensin sanaton, mutta toivotti sitten Jumalan siunausta
tohtorille. Kustaa sanoi hieman juhlallisesti:

— Kuulkaas, tohtori. Jos nyt minä Kustaa Rantanen ojennan tohtorille
käteni, niin sillä on paljon kuitattu minun ja Vähämäen välillä. Miehen
käsi yli monen kuilun, siksi, että tohtori uskalsi olla ihmisiksi ja
auttaa meitä.

Mari itki ja sanoi, että Vähämäen tohtori ja tohtorinna eivät ole
sellaisia kuin muut. Tohtori nauroi.

— Anna sitten kätesi, Kustaa Rantanen. Samanlaisia me kaikki ollaan,
me porvarit. Mutta en minä hyväksy sitä mitä nyt tehdään, enkä hyväksy
omaa poikaanikaan. Niin me sitten viime viikolla iltayöstä kuljetettiin
tuo Jaakko pois.

Jaakko oli vähän hämillään kuunnellut tuota juhlallista selvittelyä
Kustaan ja tohtorin välillä.

— Mukavaa muilutusta se oli. Makasin autonpohjalla tohtorinnan
jalkojen alla. Kerran pysäyttivät meidät ja katselivat sähkölampulla
autonikkunasta sisään.

Mari kosketteli Jaakon käsivartta.

— Että sinä Jaakko kulta olet täällä terveenä ja hyvissä voimissa!

— Vaikka tohtorinna potkaisikin minua silloin tällöin korkeilla
koroillaan, ja niin kuin vanki olen istunut täällä Jusefiinan huoneessa
ja hakkaillut Jusefiinaa.

Jusefiina tuli sisään kahvitarjottimen kanssa ja mörisi entiseen
tapaansa:

— Kuulkaas nyt tätä roikaletta! Vai hakkaillut. Kun minä panin sitä
puuroa sekoittamaan tänä aamuna, niin pohjaan tuo sen kauraryynipuuron
poltti.

Jaakko otti kahvitarjottimen Jusefiinan käsistä:

— Jusefiina antoi sen puurojutun anteeksi, kun minä pyyhin pölyt
tohtorin huoneesta. Kaikkeen sitä kanssa joutuu!

Tohtori nauroi.

— Nyt täytyy neuvotella, miten tässä eteenpäin elettäisiin.

— Enhän minä ikuisesti tänne Jusefiinan sulhaseksi voi jäädä, sanoi
Jaakko.

Niin sitten neuvoteltiin Kustaan kanssa, voitaisiinko Jaakolle hommata
jotain työtä, niin että hän voisi asettua Helsinkiin. Tohtorinna oli
sitä mieltä, että Jaakko voisi jäädä heille Jusefiinan kanssa, kunnes
elämä asettuisi.

Kustaa toivoi saavansa Jaakolle työtä omassa työpaikassaan, kun
Jaakossa oli sitä kirvesmiehen vikaa niin kuin kaikissa Rantasissa.
Sitten Jaakko kyseli Sallia, ja Mari kertoi, että Salli suree kovasti.

— Antaa sen vetistellä, sanoi Jaakko. — Kyllä minä sitten vähitellen
käy häntä katsomassa.

Mari kutsui häntä käymään jo huomisiltana, kun he vaarin kanssa
lähtevät Liisukan luokse, niin että he saisivat rauhassa jutella.
Kustaa nauroi itsekseen Marin otteita, mutta tohtorinna kysyi suoraan,
oliko Jaakolla Sallin kanssa muhineita. Jaakko oli kovasti miestä
ja sanoi, että kai sitä serkkunsa kanssa joskus juttelee, kun oli
Jaakkolassa niin kuin emäntänäkin ollut.

Sitten juotiin kahvia ja Jaakko pyysi lupaa katsella joskus tohtorin
kirjoja, kun siihen asuntoon herraksi jäi.

— Minun kirjojani saat aina lukea, sanoi tohtori, mutta etkö pelkää,
että ne sinusta porvarin tekevät?

Jaakko nauroi.

— Ei Rantasista kirjoilla porvareita saa. Kyllä siihen muuta tarvitaan.

Kustaa ajatteli Eetvart Rantasta ja päätti oikein tarkkaan miettiä,
mikä Eetvartista oli tehnyt sellaisen kuin hän oli.

Yhtäkkiä kiskaistiin ovi auki ja ovella seisoi tohtorin poika Toivo,
puettuna sekä mustaan paitaan että siihen kuuluvan röyhkeyteen.

— Mitäs tämä on?

— Herra Jumala, Toivo! pääsi tohtorinnalta.

— Mistäs sinä tulet? kysyi tohtori.

— Tulinpahan kotiin kun satuin olemaan kaupungissa. Täällä on näemmä
vieraitakin.

Jaakko nousi ja seisoi kädet taskussa. Mari ei uskaltanut hengittääkään.

— Kai sinä ne vieraat tunnet, sanoi tohtori. — Sano nyt päivää
vierailleni.

— Vai sellaisia vieraita sinulla on. Toivokin pisti kädet taskuunsa.

Tohtorinna käski Toivon istumaan.

— Saat kahvia.

Tohtori istui rauhallisesti kädet ristissä.

— Tässä on sinun vanha kalastuskaverisi, Jaakko Rantanen, jonka minä ja
äiti olemme tänne muiluttaneet, ja tässä on vanha Mari Rantanen, joka
on sinua paimentanut, ja kai sinä Kustaa Rantasenkin tunnet?

— Kyllä tunnen.

— Kun ne nyt sinun isäsi pöydässä istuvat, niin tule, poika, ja anna
vieraille kättä.

Toivo sanoi, ettei hän oikein tahtoisi silmiään uskoa.

— Usko nyt sentään, sanoi tohtori. — Ja tiedän minä, että sinä kotiasi
sen verran kunnioitat, ettet sinä täältä ketään muiluta etkä ilmianna.
Kuule nyt, Toivo, ennen muinoin saivat vainotut ihmiset kirkoissa
tyyssijan, niin ettei heihin kukaan saanut siellä koskea. Kotisi on
meidän kirkkomme, jossa vainottuun ihmiseen ei kosketa.

Toivo mietti vähän ja otti sitten kädet taskusta.

— Kyllä isä osaa. Enhän minä mikään peto ole.

Jaakkokin otti kädet taskuista ja tarttui tuolinnojaan.

— Isäsi sanoi sen niin kovin kauniisti ja isäsi ja äitisi ovat hyviä
ihmisiä. Vaikka meillä onkin vähän eri käsitys siitä, kuinka tämän
maan asioita pitää hoitaa, niin yhtä mieltä me olemme eräässä asiassa:
siinä, että tämä on meidän yhteinen isänmaamme ja että me rehellisesti
tarkoitamme kansamme parasta, vaikka olemmekin eri mieltä siitä, mikä
sen kansan paras on. Et sinä sentään sellainen ole kuin muu sakkisi.

Toivo tarttui toiseen tuolinnojaan ja pyöritteli tuolia sinne tänne.
Mari ja tohtorinna eivät juuri uskaltaneet hengittäkään. Kustaa katseli
kattokruunua. Sitten sanoi Toivo:

— En minäkään tahdo olla sinua ja isääni huonompi, Jaakko. Olkoon
menneeksi vain, vaikka tässä annettaisiinkin toisillemme tassua
Vähämäen salissa.

— Päivää, Rantasten väki!

Tohtorinna itki.

—Voi Toivo, oletko sinä taas minun oma Toivoni!

Ja tohtori sanoi, että Toivo saisi antaa tassua isällekin.

— Saakelin Jaakko, sanoi Toivo. — Muistatkos, kuinka siimastani
jäi viisikymmentä koukkua pohjaan Altapäivän Mantan mökin kohdalla
rannassa, kun sinä huopasit niin huonosti.

— Ei se minun syytäni ollut, kun et koskaan oppinut uppikiviä
laskemaan, ja polosi oli niin vettynyt, ettei toista päätäkään löytynyt.

— Etkä sinä suostunut naaraamaankaan.

— Tuollaisessa myrskyssä naaraamaan? Kyllä minä sen sitten myöhemmin
ylös naarasin ja siellä se vieläkin on, Jaakkolan halkovajan vinnillä.

— Etkä sinä minulle sitä onkipaikkaakaan näyttänyt, josta Vähämäen
vaari täyllä niitä isoja haukia sai.

— Kyllä minä sen sinulle tämän jälkeen näytänkin, vaikket sinä
kumminkaan opi niitä karien ristimerkkejä. Ei niitä oppikouluissa opita
ja vielä vähemmän yliopistossa.

Tohtori sanoi, että hän muistaa vielä ne karinmerkit, jotka Kustaa
hänelle opetti.

— Muistaako tohtori ne Selkäsaaren karinmerkit?

— Sen Hallavan kallion kuusen täytyy olla Rantalan rantamännyn
yläpuolella ja Altapäivän korsteenin ja Mäntymäen valtakuusen pitää
olla linjassa. Ähäh, muistinpas, sanoi tohtori.




SALLIN KÄVI HYVIN


Hieman niin kuin noloina kävelivät Kustaa ja Mari tohtorilasta kotiin.
Oli tapahtunut jotain sellaista, mitä tapahtuu vain sunnuntaisin. Ja
suomalaisten tapa on, ettei sellaisesta puhuta. Olihan tuo ihme, että
itse muiluttajakin, niin kuin tohtorin Toivo, oli sittemmin myöntänyt,
että piti yrittää elää Rantasten kanssa samassa maailmassa, sillä sekä
Rantaset että Vähämäet kuuluivat Suomen maisemaan.

Niin Mari ja Kustaa kulkivat kesäyössä kotiin eivätkä nousseet edes
raitiovaunuun, vaan kävelivät Sörnäisiin päin. Mari pyyhki sanattomana
salaa silloin tällöin kyyneleen silmästään ja Kustaa katseli muina
miehinä tähtitaivasta.

Vähämäen salissa oli päätetty, ettei Sallille sanottaisi mitään, vaan
että Jaakko tulisi seuraavana iltana Rantasille aivan odottamattomana
vieraana. Maria kyllä kalvoi ajatus, että piti vielä vuorokausi
katsella Sallin surua, mutta Kustaa, joka tunsi tyttärensä, sanoi
olevan parasta, ettei puhuta ja valmistella. Kuka ties vaikka vielä
pakoon juoksee, kun niissä Sallin ja Jaakon välisissä suhteissa
taisi olla kaikenlaisia omantunnon kysymyksiä ja Salli oli sellainen
äkkinäinen päätöksissään ja ylpeähkö, eikä sitä oikein tiennyt, mitä
siinä mökissäkään oli tapahtunut, missä Salli varaemäntänä oli ollut.
Kustaa oli kuullut, että Sallin lapsen isä, se metallimies Turusta,
oli käynyt Rantalassa Sallia tapaamassa: Niitä oli niin mutkikkaita
suhteita ja käänteitä elämässä, ettei ne muuten selviäkään kuin kovin
ottein. Ja tuntuihan Jaakko olevan kovaotteinen nuori mies.

Erään asian oli Kustaa pannut merkille Jaakosta: silloin kun hän ja
Mari epämukavasti istuivat tohtorin salissa nojatuoleissaan, Jaakko
oli siellä aivan kuin kotonaan. Sellainen tukki- ja lauttamies, sen
kun istui tohtorisväen keskellä niin kuin olisi aina siellä istunut,
tasavertaisena. Tuollainen se oli kuin Inarikin, ajatteli Kustaa,
eikä niitten tarvinnut kuopata itseään vanhaan vihaan ja katkeruuteen
ja jurnuttaa niin kuin Kustaan. Istuipa Jaakko siellä vapaasti ja
luonnollisesti ja puhui aivan kuin hän olisi tiennyt monet asiat
paremmin kuin Vähämäen tohtori ja usein leikiksi pisti, aivan kuin
hän olisi vanhempi sekä tohtoria että Toivoa. Leikkiä laski niistä
lapualaisistakin. Että mar niitä sellaisia pitää olemankin, kun kerran
kommunistejakin on. Mutta ei tässä hätää, vähän yksivakaista Kustaata
harmitti tuollainen kepeys ja se, että maailma Jaakkoa ja Arvia vain
niin kuin hymyilytti. Eikä niitä ajatuksia passannut oikein Marillekaan
puhua. Olisikohan Mari niitä oikein ymmärtänytkään?

Mutta Mari oli sellainen, joka ymmärsi kovasti paljon, ja niin
Mari siinä kotiovella yhtäkkiä laukaisikin Kustaan ihmeeksi, että
kuules, Kustaa, tuo Jaakko oli sellainen aivan pelkäämätön, ihan niin
kuin olisi tehnyt tohtorille palveluksen sillä, että antoi itsensä
poiskuljettaa. Osasiko hän olla kiitollinenkaan tohtorin väelle? Mutta
kai se sentään osasi, koska ne hänestä pitivät ja kun hän sen Toivonkin
sillä lailla kesytti.

Seuraavana iltana katseli Kustaa kelloaan, kun se lähenteli seitsemää,
ja julisti, että hänen piti Marin kanssa mennä eläviin kuviin. Salli
ihmetteli vaarin päähänpistoa, kun ulkona satoi kuin saavista kaataen,
mutta Kustaa sanoi, että hänen välttämättä pitäisi nähdä tuota
Villa-Villaa, sitä Meksikon sankaria, ja oli viettelevinään Maria
mukaan Sallin kauhuksi, — että nyt kaksi vanhaa ihmistä menevät yhdessä
eläviin kuviin sellaisessa sateessa. Mutta Mari otti Liisukan unohtaman
sateensuojan ja käski Sallin keittää itselleen kahvia.

Ulkona Kustaa sanoi, että olisi parasta mennä ensin Liisukan luo ja
sitten vasta kello yhdeksän näytäntöön, jotta nuoret saisivat vähän
enemmän aikaa jutella. Ja niin he lähtivätkin.

Salli istui haikeana ikkunalla, katseli sadetta ja hyräili:
    Aamulla varhain kun aurinko nousi...

jossa oli niin mukava värssy siitä, että sydämeni oli niin surusta
raskas. Mutta sitten soi ovikello ja ovella seisoi sen sydämen surun
aiheuttaja.

— Jaakko, kuinka sinä tänne pääsit?

— Etupäässä raitiovaunulla, ja lopun matkaa juoksin, sanoi Jaakko.

— Eikö sinua olekaan muiluteltu?

— On. Vähämäen tohtori minut tänne muilutti.

— Kuule, minä tulen ihan hulluksi, kerro nyt järjellisesti.

— Ei tässä asiassa järkeä olekaan, sanoi Jaakko ja kertoi sitten,
miten hänet oli kaupunkiin muilutettu ja kuinka Toivo tuli sisään, kun
Kustaa-setä ja Mari-täti olivat siellä.

— Vai olivat ne raakimukset siellä. Kiusasivat minua sitten vielä koko
päivän ja karkasivat eläviin kuviin.

— Sellaista eläviin kuviin menoa kutsutaan hienotunteisuudeksi.

— Kyllä minä näytän niille hienotunteisuutta. Sellaista kavalaa joukkoa.

— Älä näytä. Istu nätisti sängyn laidalle viereeni ja jutellaan
järjestyksessä.

— Istutaan pöydän ääressä ja puhu järkeä.

Jaakko sanoi, ettei siinä asiassa mitään järkeä olekaan, että hän
tohtorin salissa piilossa ollessaan tapaa muiluttaja-Toivon silmästä
silmään.

— Eikä revitty silmiä toistemme päästä, eikä tikarilla isketty, vaan
istuttiin ihmisiksi.

Salli oli ihmeissään suunnitelmista jäädä Helsinkiin ja epäili Jaakon
säilymisen mahdollisuutta.

— Niinkö sinä minut vastaan otit? Pelkkiä toruja vain. Luulin, että
käyt ilosta Jaakko-serkkusi kaulaan kiinni, ja olin valmis sinua
pussaamaan.

— Ei tarvitse olla valmis sellaiseen.

— Minkä vuoksi sinä Rantalasta karkasit?

— Kun ei sinua kuulunut kotia kolmena sunnuntaina, niin ajattelin vain,
ettet halua minua nähdä. Ja pelkäsin isän vuoksi.

— Eikös sinulla ollut sunnuntaisin parempaa seuraa? Kalle kuulemma kävi
pikku-Maijaa katsomassa.

— Niin kävi, entäs sitten?

— Ei mitään sitten. Miksei hän kävisi, kun sinä niin kovasti odotit.

— Miksen minä odottaisi lapseni isää?

— No sitä minäkin. Siksi en tullutkaan kotia teitä häiritsemään.

— Jos sinä vielä tällä lailla jatkat, niin revin silmät päästäsi.
Riitelemäänkö sinä tulit tänne?

— Ei, tulin sinua katsomaan.

— Katso sitten.

— Katsonkin. Olet kovasti nätistynyt täällä kaupungissa. Olisit sentään
voinut minulle muutaman sanan pöydälle kirjoittaa, kun tällä tavalla
mökistä lähdit.

— Kirjoitin minä siihen Sillanpään kirjaan, jonka minulle jätit.
Lupasit lukea sen.

— Mitä sinä siihen kirjoitit?

— Enkä sano.

Ovikello soi kovasti, ja Salli kävi Jaakkoon kiinni.

— Nyt ne tulevat sinua hakemaan. Voi Jaakko!

Jaakko sieppasi Sallin syliinsä ja nauroi:

— Pidä nyt kovin kiinni kaulastani ja suutele minua sentään
lähtiäisiksi.

Metakka oven takana vain lisääntyi, ja Salli suuteli Jaakkoa ja Jaakko
suuteli Sallia.

-— Nyt minä aukaisen, sanoi Salli. Viekööt sitten minutkin.

Oven takana olivat Jussi ja Ville, joitten piti olla Rantalassa. Salli
kyseli kauhistuneena, kuinka he olivat kotiin päässeet.

Junalla tultiin. Meijerin autolla Hämeenlinnaan ja sitten mentiin
junaan, ja sitten juostiin kotia.

Jussi sanoi, että Ville jutteli junassa jonkun lihavan tädin kanssa ja
sanoi, että ollaan lyseolaisia ja valehteli niin hirveästi, ja lihava
täti antoi heille voileipää.

— No miksi te Rantalasta pois lähditte?

— Kun me pelättiin niin kovasti, että muiluttavat vaarin. Me tultiin
pitämään vaarista kiinni, ettei sitä pois kuljeteta.

Ville valitti, että Jaakko-setä oli viety Lapualle ja vaikka olisi
tapettu. Ja sitten pääsi aika huuto pojilta, kun Jaakko-setä tarttui
molempia niskasta ja hieroi heidän neniään vastatusten. Salli vain
ihmetteli, kuin heidät oli päästetty pois Rantalasta. Lopulta pojat
tunnustivat, että he olivat karanneet ja että Rantalassa nyt varmasti
luulevat, että heidätkin on muilutettu. Salli nauroi ja ajatteli ruveta
laittamaan ruokaa pojille, mutta Jaakko ehdotti heille eläviin kuviin
menoa ja antoi kummallekin kympin. Salli oli kauhistunut, mutta pojat
hurrasivat, eikä siinä enää Sallin kanssa neuvoteltu, vaan pojat olivat
silmänräpäyksessä menossa ennen kuin Salli osasi vetää henkeä.

— Mitä sinä meinaat, sanoi Salli.

Jaakko sanoi, että hän meinaa vakavia asioita, ja kun kerran vaari ja
muori menivät elokuviin, niin ei suinkaan hän anna poikien häiritä
heitä.

— Älä hulluttele, sanoi Salli.

— Hulluttele pois sinäkin. Kuules nyt, Salli Rantanen. Kerropas, mikä
meininki sinulla oli kun Rantalasta karkasit. Meinaatkos ikuisesti
odottaa, milloin Kalle suvaitsee unohtaa vaimonsa ja lapsensa ja käydä
sinua katsomassa? Tai meinaatko alkaa elämäsi uudelleen?

— Mitä se sinulle kuuluu?

— Taivas varjelkoon sinua likka, jos et tule järkiisi. Minä tykkään
sinusta, ja saamari vieköön, sinä tykkäät minusta kanssa. Ja nyt
on loppu sen Kallen kanssa. Minä vien sekä sinut että pikku-Maijan
Jaakkolaan ja silloin on kaikki selvä.

Salli sanoi ilmoittaneensa Kallelle, ettei hän enää tykkää Kallesta,
mutta Kalle ei tahtonut uskoa.

— Ja mitäs sitten kaikki sanovat Rantalassa, kun sellaisen tytön nait,
jolla on äpärälapsi ja joka on serkkusi?

Jaakko sanoi, että serkku ei ole sisar eikä kukaan voi estää häntä
naimasta, ja Kalle Sanilan hän upottaa Vähäjärveen, jos se vielä
nenänsä Rantalaan pistää.

Salli itki ja kertoi, miten hän oli pelännyt, että Jaakko ei hänestä
tykkää kun ei kotia tullut, ja miten hän ajatteli, että koko elämä on
mennyttä.

— Nyt se vasta alkaa. Eiköhän se lapualaishomma joskus pääty. Sitten
palataan Rantalaan ja jouluna pidetään häät. Äläkä enää poraa, kun
nenäsi on punainen ja tukka pörrössä.

Kaikki kovuus suli Sallista.

— Istus tänne, että minä vähän halaan sinua ennen kuin toiset tulevat
elokuvista ja minun on mentävä takaisin tohtorilaan.

       *       *       *       *       *

Elävissä kuvissa Mari huomasi etupenkillä pari poikaa, jotka olivat
kovasti Jussin ja Villen näköisiä ja pimeässä hihkuivatkin aivan kuin
heidän tenavansa.

— Aina sinä harhanäkyjesi kanssa, mutisi Kustaa.




RANTASET SURIVAT STÅHLBERGIA


Lapualaishämärä jatkuu. Yhä salaperäisempiä asioita tapahtuu, ja näiden
tapausten varjoon peittyy, miten puutavaran hinnat romahtavat, miten
saha toisensa jälkeen pakosta lopettaa toimintansa. Yleismaailmallinen
kriisi on tapahtunut. Työpaikat sulkevat työläisten jäädessä
äänettöminä katsomaan elämänmahdollisuuksiensa kutistumista. Vasta
vähitellen huomataan, että taloudellinen loistokausi on ohitse
ja että valtiolliset tapahtumat ovat yhteydessä taloudellisen
romahduksen kanssa. Mutta vielä on ihmisillä säästöjä, vielä ollaan
kunnollisissa vaatteissa, jotka on hankittu loistokautena, 1920-luvun
lopulla. Mutta nälkä pistää hirviöpäänsä esiin siellä, missä sahat ja
kirveet lakkaavat käymästä. Sittenkin yhä vielä villiintyneet miehet
julistivat; me teemme mitä tahdomme, pitävät salaperäisiä neuvotteluja
väkijuomien rohkaisemina ja hurjia suunnitelmia syntyy.

Rantasten perheessä seurattiin tapahtumia sydän kurkussa. Jaakko
on kylläkin saanut työtä samassa verstaassa kuin Kustaakin, mutta
väliaikaiselta se tuntuu. Kun tohtorin väki tuli kotiin syksyllä,
Salli ja Jaakko vihittiin kaikessa hiljaisuudessa (tosin raastuvassa)
Liisukan suureksi iloksi, sillä Liisukka ja Juhani pitivät molemmat
Jaakosta. Jaakko käytti aikansa kaupungissa hyvin. Yhdessä Sallin
kanssa he kävivät Työväenopistossa ja lukivat kaupunginkirjastossa.
Kustaa huomasi, että hekin tekivät lukiessaan muistiinpanoja kuten
Arvi aikoinaan, ja tuli siihen käsitykseen, että se oli vakavaa
lukemista. Mari ja pikkupojat pitivät huolta Sallin pikku-Maijasta.
Jussi-poika alkoi kovasti miehistyä. Oli etevä oppilas, mutta Ville oli
laiskanpuoleinen — tullut kai Siiriin, sanoi Mari. Ahdastakin alkoi
taas olla Rantasilla, kun peräkamarissa nukkui jo viisi henkeä. Kustaa
oli tyytyväinen, että Jaakosta tuli järjestömies Arvin kouluttamana, ja
kotiseudulla kulki sellaista puhetta, että Jaakkoa oikein eduskuntaan
meinataan.

Ja kaiken aikaa istui Arvi tutkintovankeudessa, sillä hänen asiansa
venyi ja venyi. Pitkin maata haki Valpo todistajia, häntä vastaan ja
uusia syytetyltä, ja apaja vain kasvoi. Sekä Kustaa että Mari olisivat
suoneet, että tuomio olisi tullut mahdollisimman pian, että olisi
vihdoinkin käynyt selville, kuinka kauan Arvi tulee olemaan poissa
elämästä, ja että jostain, vaikka kuinka kaukaisestakin ajasta alkaen
olisi voitu alkaa kuvitella hänelle uutta, vapaata elämää.

Lapualaiset pitivät huolta siitä, että jännitystä yhteiskunnassa
riitti. He tappoivat erään huonomaineisen naisen, jonka luona kaikki
heidän johtajansa olivat seurustelleet ja joka oli koonnut heille
rahaa. Koko jutusta muodostui rosvoromaani, kuten niin monesta
muustakin heidän sankarityöstään. Kaiken huippu tuli eräänä iltana, kun
Liisukka syöksyi vihurina sisään.

— Hei Rantaset. Täällä te istutte kaikessa rauhassa, ettekä luultavasti
tiedä mitään.

Mari luonnollisesti ajatteli heti, että Arville oli tapahtunut jotain,
kun ei kukaan ollut käynyt tapaamassa Arvia viime aikoina.

— Aina sinä vain Arvia ajattelet.

Sitten Liisukka kertoi sen järkyttävimmän uutisen, että maan entinen
presidentti ja hänen iäkäs puolisonsa oli ryöstetty ja kuljetettu
johonkin Venäjän rajalle.

— Niin kuin villien viidakossa tässä eletään.

— Älä loukkaa villejä, sanoi Kustaa, eivät ne sentään omia
päälliköltään keitä ja paista. Siinä vietiin kunnon mies, joka ei ole
muuta kuin hyvää tehnyt ja tahtonut tälle maalle.

Mari rukoili presidentin puolesta. Mutta Liisukka sanoi, että tämä on
kaiken huippu ja kyllä nyt saavat kärrätä meitä kaikkia. Kustaa raapi
korvaansa.

— Tämä on varmasti lopun alkua. Tästä Ståhlbergista tuli sijaiskärsijä
monille tuhansille. Tähän se hulina päättyi. Olen minä sentään yhtä ja
toista maailmassa nähnyt!

Mari sanoi koko sydämensä lämmöllä, että jos hänet Venäjälle vietiin,
niin kyllä siellä varmasti presidentti hyvin vastaanotetaan ja hänestä
huolta pidetään, ja kunnialla sitten kotiin saatetaan, kun meidän
Inarikin on siellä.

— Voi tuota Maria, sanoi Liisukka, heti Inariansa ajattelee. Kun ne
lapualaiset eivät vain hakkaisi noita vanhoja ihmisiä.

Ei Marikaan sellaista uskonut. Liisukka oli hermostunut, kun ei Juhania
kuulunut, jolla ehkä olisi ollut lisätietoja, eivätkä pikkupojatkaan
olleet kotona, jotta heidät olisi voinut lähettää hakemaan
sähkösanomia. Mari selitti, että pojat ovat kirjastossa lukemassa,
koska eivät tahdo häiritä Sallia ja Jaakkoa, ja Salli ja Jaakko käyvät
kirjastossa, jotteivät häiritsisi poikia.

— Sellainen se on viimeinen muoti Rantasten perheessä.

Liisukka pahoitteli, kun eivät Salli ja Jaakko käy enemmän heillä
väittelemässä, ja kysyi sitten äkkiä isältään:

— Mitäs sinä, isä, tästä kaikesta nykyisin ajattelet?

Kustaa nauroi.

— Kas kun Liisukkakin kerran tahtoo kuulla minun mielipidettäni.
Vaarallista leikkiä tämä kaikki on, jos ne, jotka meiltä vaativat
lainkuuliaisuutta, itse lakia rikkovat, vaikka sama lakihan tässä
kaikille pitäisi olla.

Sitten syöksyivät pikkupojat sisään. He olivat olleet sähkösanomia
myymässä.

— Ja huudettiin, että Toolperin kyyditys, Toolperin kyyditys, niin että
poliisikin sanoi, että pitäkää pojat nyt vähän pienempää ääntä tuosta
Toolperista.

Liisukka repäisi sähkösanoman pojan kädestä.

— Joensuuhun päin ne on viety. Hyvä tästä tulee.

Pojat pyysivät, että saisivat lähteä Riikka-tädin luokse radiota
kuulemaan ja tulisivat sitten uutisia kertomaan. Mutta samassa
tulivatkin Riikka ja Heikki viimeisine uutisineen. Kuinka Riikka olisi
voinutkaan olla poissa Rantasilta, kun niin suuria tapahtui. Joensuusta
ne kyyditetyt oli löydetty ja olivat tallella kaikkien ihmisten iloksi.

— Mutta yksi asia minua harmittaa, harmittaa oikein vietävästä sanoi
Riikka. — Kun ei ne minua kyytineet. Kun tuo pahuksen poliisimestari
minut silloin naftaliiniin pisti.

Silloin nauroivat kaikki.

— Tosiaankin, sanoi Liisukka. — Olisivat lapualaiset silloin vihdoinkin
oikein kuulleet, keitä ja mitä he ovat.

— Sitä minäkin suren, sanoi Heikki. — Lapualaisilta jäi niin niin
paljon kuulematta, ja Heikki-raukasta tehtiin heidän sijaiskärsijänsä.
Heikkihän on saanut kuulla kaikki mitä Riikka lapualaisista ajattelee.
Kyllä se ajattelee ja paljon se ajattelee, mutta vielä enemmän se puhuu.

— Suu poikki, sanoi Riikka, — tässä on vakavat asiat kysymyksessä.
Pääasia, että voivat hyvin, ja sen minä sanon, että kaikkien meidän
puolesta se Ståhlberg on saanut kärsiä. Ei meitä pientä mujua enää
kyyditä sen jälkeen kun oikein Ståhlbergiin kiinni kävivät. Mutta eivät
henkselit kestäneet.

Heikki rukoili, ettei Riikka sentään rupeaisi puheita pitämään, kun on
niin kauheata, ettei Riikka enää pääse muualle puheita pitämään kuin
kotona Heikille ja tässä Rantasten keittiössä.

— Voi kun tulisi taas sellainen aika, että Riikka nousisi puhujalavalle
Vallilassa, Söörnäisissä ja Mäntymäelläkin, ja saisi puhua suunsa
puhtaaksi.

Mari katseli lasista pihalle eikä voinut muuta ajatella kuin niitä
kahta vanhaa ihmistä ja niitten ajatuksia siinä autossa raakimusten
käsissä. Ja hän oli ylpeä erään naisen puolesta, joka ei jättänyt
miestänsä, vaan seurasi häntä teille tietymättömille. Mari ajatteli,
että oikein se oli ja niin hänkin olisi tehnyt, ja rukoili, ettei
ihmisten enää koskaan tarvitsisi pelätä toisiaan.

Mutta se jumala, johon Mari uskoi, ei kuullut hänen rukoustaan, ja
uskovaisten oli kovin vaikea aikanaan selittää Marille, miksei hän
kuullut niitä pienten ihmisten nöyriä rukouksia.

Muka ei pitänyt Hänen tulla ihmisten palvelijaksi, joka teki mitä Mari
tahtoi, ja että Hänellä oli oma päänsä ja oma tarkoituksensa. Mutta
kun ne tarkoitukset olivat Marille niin vieraita, eivätkä ollenkaan
auttaneet ihmistä, niin joskus Mari tunsi olonsa omaistensa seurassa ja
vappukulkueessa turvallisemmaksi kuin kirkossa.

Raskaita ristiriitoja oli Marin mielessä. Ei niistä Kustaallekaan
uskaltanut puhua. Tohtorinnan kanssa välistä niitä selvittelivät
kirkkomatkalla.




MARI VANKILAN PORTILLA


Arvin tuomio tuli vihdoinkin. Kahdeksan vuotta. Marille ja Kustaalle
se oli todellisuudessa helpotus. Tiedettiinhän vihdoinkin, miten kauan
Arvi tulisi olemaan vankilassa, ja oli sitä paitsi toiveita, ettei
hänen tarvitsisi koko aikaa siellä istua. Arvin juttu oli kulkenut
tavallista latua valtiolliseen poliisiin ja hovioikeuteen, jossa vanhat
ja uudet synnit pantiin vastattavaksi. Olihan hänellä asianajajakin,
mutta 1930-luvulla ei asianajajakaan paljoa voinut. Hovissa olivat ne
valtiopetos- ja maankavalluspykälät kovin selviä. Kustaakin oli ollut
tuomiota kuuntelemassa Liisukan kanssa. Arvi hymyili vain ja lohdutti
heitä ja lähetti terveisiä äidille.

Siihen kuuluisaan Tammisaaren yliopistoon Arvi sitten joutui, ja siellä
hän vähitellen tovereillensa professoriksi ryhtyi, kun oli niitä
parhaiten lukeneita. Sillä lailla kuuluu olleen niissä vankiloissa
siihen aikaan, että yhteiskuntatieteitten ja sosialismin opiskelu
niissä jatkui kaikista vartioimisista huolimatta. Se on elävä sana
sellainen, että se leviää ihmisten keskuuteen vartijainkin korvien
ohitse. Uutisetkin kulkivat siellä koputuskielellä kopista koppiin. Se
vankilan lennätinlaitos oli niin herkkä, että uutiset joskus levisivät
vangeille ennen kuin vartijoille. Eikä niissä vangeissa paljon
nöyryyttä ollut. Viha oli suuri Tammisaaressa vankien ja vartijain
välillä, koska vartijat olivat erikoistuneet tämäntapaisia vankeja
hoitamaan, toisin sanoen heidät oli valittu poliittista kantaa silmällä
pitäen.

Mari sai nyt huolehtia Arvista, jopa käydä häntä katsomassakin, vaikkei
usein. Saihan sinne Tammisaareen silloin tällöin paketteja lähettää,
mutta matka maksoi niin paljon, etteivät Rantaset aina päässeet
tapaamaan poikaansa silloinkaan, kun olisivat luvan saaneet.

Mari rupesi uudelleen pesemään pyykkiä ja hakemaan siivouspaikkoja,
jotta rahaa riittäisi Arvin ruokapaketteihin. Matin pojat olivat jo
silloin aika naskaleita ja osasivat hoitaa itsensä, ja näin pääsi
Marikin lähtemään Tammisaareen. Kun Riikalla oli sukulaisia samassa
laitoksessa, tuli Riikka mukaan, ja olihan se Marillekin hieman
turvallisempaa, kun jalat olivat turvoksissa ja suonikohjut pahenneet
taas yön aikana. Tammisaaren asemalta oli vankilaan pitkä ja raskas
matka, ja kun ajurikin maksoi ja matka muutenkin oli kallis, niin
täytyi itse raahata ruokapaketit vankilaan saakka. Mutta Riikka oli
reipas, ja kun vähän väliä istuuduttiin ojanreunalle, niin päästiin
vihdoin vankilan portin eteen, jossa vartijat ottivat paketteja vastaan
ja lajittelivat vankien tapaajia.

       *       *       *       *       *

Suuri on miesten ja naisten joukko, joka on kulkenut kolmenkymmenen
vuoden aikana vankiloissa kautta Suomen maan, ja vielä suurempi se
joukko, joka on sunnuntaisin seisonut porttien edessä tapaajien
jonossa. Vuodesta 1918 lähtien ovat vankilan porttien edessä seisoneet
monet kymmenet tuhannet Suomen naiset ruokapaketteineen rakkaille
omaisilleen, jotka porttien takana kärsivät rangaistusta jostain
poliittisesta vakaumuksesta. Montako kyyneltä on vuotanut niitten
porttien uiko- ja sisäpuolella. Oletko sinä, Suomen kirjailija, käynyt
katsomassa sitä naisten jonoa ja kuunnellut, mitä siinä jonossa
puhuttiin? Ovatko häipyneet ilmaan ne katkerat sanat, ne huokausten ja
uhkausten kyyneleet, jotka siinä ovat ihmisten sydämistä lähteneet.
Eivätkö kätesi vapise, kun yrität koota niitä tuskantäyteisiä
pisaroita, salaisia ja sanattomia yhteen ainoaan suureen tuskan
virtaan, joka virtaisi kautta maan ja jonka vierellä ihmiset
sanoisivat: Ei enää.

Jylhinä ja hyytävinä kohoavat kuoleman esikammion portit maassamme.
Niitten edessä on seisonut vanhoja tutisevia mummoja, kädessä käärö,
johon on suurella rakkaudella ja kieltäymyksellä koottu antimia pojalle
tai veljelle tai miehelle vankilassa. Siinä on seisonut nuoria naisia,
joitten silmistä kyyneleet ovat vuotaneet kuiviin, suu tiukkana ja
katkerana. Siinä on seisonut vaimoja ja lapsia, jotka ovat koettaneet
katsella välinpitämättöminä, piilottaen kyyneleensä ja tunteensa. On
seisonut äitejä, isiä, sisaria ja veljiä ja vaimoja. Siinä he ovat
seisoneet, toivottomina, sanattomina, sydän vavisten rakkaittensa
puolesta. Vain rakkaus ja inhimillinen myötätunto niitä ihmisiä ajoi
seisomaan tuntikaupalla sateessa tai pakkasessa tai auringonpaisteessa
voidakseen sanoa sanasen omaisille muurien takana. Uhrautuvaisuudella
ja epäitsekkäällä kieltäymyksellä tuliaiset vangille on valmistettu.
Tämä on jumalanpalvelusta teoilla eikä sanoilla. Ei mikään pappi tai
kirkkoisä siihen kehottanut, vaan yksinomaan se, mikä on jumalallisinta
ihmisissä ja mikä erottaa hänet kaikista eläimistä joita tunnemme —
rakkaus ja sääli.

Kauhea on sellainen "tapaaminen" vankilassa, jossa vangit seisovat
kaukana ristikon takana ja ihmiset huutavat toisilleen kummaltakin
puolen ristikkoa unohtaen ne kaikkein tärkeimmät asiat, katsoen
toisiinsa nälkäisin, kaipaavin silmin, unohtaen niin vanki kuin
tapaaja sen kaikkein rakkaimman sanan, jonka olisivat tahtoneet sanoa.
Kyyneleet niellään, jottei vanki näkisi niitä, hymyillen sanotaan
jäähyväiset vangille ja nyyhkytetään ulkona muuriin nojaten.

       *       *       *       *       *

Niin Mari ja Riikkakin seisoivat jonossa vankilan portilla. Eihän
Maria olisi mielellään kotoa päästetty. Sekä Salli että Liisukka
olivat monet kerrat varoittaneet, ettei äidin pitäisi sanoa Arville
mitään ikävää eikä äidin pitäisi itkeä. Äidin pitäisi vain kertoa
kaikki iloiset asiat ja ottaa Arvilta selvää, mitä kirjoja hän
tarvitsee ja sen sellaista. Mari oli sadat kerrat luvannut, ettei
hänen silmistään yksikään kyynel tipahtaisi Arvin nähtäväksi ja että
hän tulisi vain puhumaan kauniita asioita Liisukasta ja Sallista ja
Kustaasta ja Jaakosta ja Rantalasta. Mutta tekemistä Mari-raukalla
oli, jotta muistaisi kaikki hyvät päätökset, ja tuskin hän olisi
muistanut ainuttakaan, ellei Riikka olisi ollut mukana. Riikka katseli
asiantuntijana pitkää jonoa ja käski Maria seisomaan tiukasti hänen
takanaan.

— Katsos, minä olen vähän niin kuin lumiaura tässä ja vanha tekijä.
Kyllä minä huolen pidän, ettei sinua aivan viimeiseksi työnnetä.

Marista oli kiusallista, kun Riikka niin ääneen puhui.

— No mitäs tässä nyt olisi kuiskailemista. Tuttu paikkahan tämä minulle
on.

Ja tuossa Riikka löysi jo vanhoja tuttavia, Reivolan emännän ja Oinosen
lapset ja monta muuta, ja komenteli ja neuvoi heitä, mitä heidän
isälleen piti puhua.

— Kyllähän teidän isällänne on iloa tänään, kun Lalli kuulemma
koulussakin niin erinomaisesti menestyy. Kuka tuo kalpea pikkurouva
on? Ja vauvakin sillä on sylissä, ja silmät niin tiukkana.

Mari kuiskasi, että älä nyt kaikkien kanssa puhu.

— No kuka se pikkurouva oikein on, kysyi Riikka, — ja kuinkas vanha tuo
vauvanne on?

Kalpea rouva kertoi, että vauva oli viisi kuukautta vanha ja että
hän tuli Kemistä saakka, ja sanoi olevansa Alamäen Aliina ja nakkasi
niskaansa hieman sotaisena.

Kyllähän Riikka tiesi.

— Vai olette te Alamäen vaimo? Ja niin pitkän tuomion miehenne sai.

Alamäen emäntä purskahti itkuun. Eikä mies lastaankaan ollut vielä
nähnyt. Lapsi oli syntynyt vasta vangitsemisen jälkeen. Riikka iloitsi
Alamäen puolesta, kun hän saa nähdä vauvansa. Vartijat huusivat jonoon,
ja Mari sanoi Riikalle, että käskettiin olemaan hiljaa jonossa.

— Mitäs hiljaa olemista siinä on? Kirjoittavat vaan ylös nimiä.

Sitten tuli Riikan vuoro.

Vartija tiuskaisi:

— Ketä haluatte tavata?

Riikka ilmoitti, että tulisi tapaamaan miehensä veljenpoikaa Nurmisen
Aatua. Sitten tuli Marin vuoro. Mari sanoi nimensä, mutta vartija kysyi
kumminkin vielä, mitä sukua hän on Arville, vaikka näkyihän se jo
päältäpäin, että niin vanha ihminen voi olla vain hänen äitinsä.

— Seuraava! huusi vartija.

— Aliina Alamäki. Pyytäisin tavata miestäni, Jussi Alamäkeä.

Vartija nousi pöydän takaa kuiskuttelemaan apulaisjohtajan kanssa.
Tuli sitten ja ilmoitti, ettei Alamäkeä saa tavata. Hän oli saanut
kurinpitorangaistuksen edellisenä iltana, ja hänen seuraava
tapaamisvuoronsa olisi vasta kuuden kuukauden päästä. Aliinan kädet
vapisivat kun hän piteli lastaan.

— Mieheni kirjoitti, että saisin tulla täksi päiväksi ja ottaa
lapsenkin mukaan. Hän ei ole nähnyt sitä ensinkään.

Vartija sanoi kylmästi:

— Alamäellä ei ole tapaamisvuoroa. Seuraava!

Mari näki, miten Alamäen Aliina alkoi vavista.

— Hyvä herra, minä olen tullut pitkän matkan Kemistä saakka, enkä pääse
tänne niin pian taas. Antakaa minun nyt tavata miestäni ja rankaiskaa
häntä tapaamisen jälkeen.

Vartija sanoi:

— Ymmärrättekö, että hänen on kärsittävä rangaistuksensa. Seuraava!

Aliina seisoi liikkumattomana.

— Tehän rankaisette minua, enkä minä ole mitään tehnyt. Tulin sen
vuoksi, että hän kirjoitti, ja viranomaisetkin ovat sen lukeneet.
Tulin, koska kirjoitettiin, että saan häntä tänään tavata.

Nyt sekaantui Riikkakin asiaan. Vartija huusi, että pitäkää suunne
kiinni. Sitten sanoi Mari aivan rauhallisesti.

— Teillä ei ole oikeutta rangaista sitä naista ja pientä lasta.
Voittehan järjestää, että miehen rankaisuaika alkaa vasta huomenna.

Mutta vartija huusi uudelleen: — Suu kiinni!

Aliina horjahti, mutta Mari seisoi hänen vieressään. Vartija huusi: —
Seuraava! Aliina sanoi:

— Minä en liikahda tästä minnekään.

Nyt sekaantui apulaisjohtaja asiaan ja uhkasi ajaa hänet pois, jollei
hän lähde. Mari sanoi tiukkana:

— Hyvä herra, tätä naista ei ajeta pois.

Riikkakin yritti vielä puuttua asiaan, mutta yhtäkkiä pikkuinen
kuihtunut Mari aivan kuin kasvot metriä pitemmäksi ja puhui, niin että
vartiotupaan tuli kuoleman hiljaisuus. Ensin hän komensi Riikan viemään
rouva Alamäen pois ja antamaan hänelle vettä, kun ei naisraukka enää
pysy jaloillaan.

— Ja nyt se olen minä, joka puhun. Hyvä herra, minä Rantasen Mari sanon
teille, että minä tulen istumaan tämän naisen kanssa kruununmaantiellä
siihen asti, kun hän pääsee miestään katsomaan. Sen verran ihmisyyttä
ja hyvyyttä pitää maailmassa olla, ettei häntä täältä pois ajeta.

Vartija yritti vielä kerran sanoa, että suu kiinni, mutta Mari sanoi:

— Saanko soittaa täältä sisäministerille.

Vartija sanoi, ettei tämä ole yleinen puhelin. Mari julisti edelleen:

— Ja sen minä sanon teille, ettei tämä nainen tule liikahtamaankaan
tästä vankilan vierestä ja juomat ja syötävät sille eteen kannetaan.
Mutta täällä hän tulee istumaan, kunnes hänet armahdetaan ja päästetään
miestänsä tapaamaan.

— Tämä nyt on tavatonta, huusi vartija. — Ulos!

— Poikaani minä tulin tapaamaan, ja hänet minä tapaankin, mutta sitten,
hyvä herra, Jumala minut armahtakoon, mutta sellaista esivaltaa minä
en tunnusta, jolla ei ole enää yhtään ihmisyyttä ja armeliaisuutta
jäljellä, ja kaikille ministereille minä soitan.

— Älkää huutako, sanoi vartija jo vähän pehmeämmin, kun hän sen Jumala-
ja ministerisanat kuuli.

Mari jatkoi:

— En minä huuda. Mutta Jumalaa minä aion rukoilla, että tämä nainen
saisi tavata miestänsä, ja Jumala ei teitä rankaisematta jätä, jos te
inhimillisyyttä vastaan rikotte.

Koko jonossa kuului jo uhkaavaa mutinaa ja kaikki kurkistivat Mariin
sangen hyväksyvästi. Apulaisjohtaja sanoi vartijalle, että tämäpä
on tavaton akka. Viekää ne tapaajat portista sisään. Vartija alkoi
järjestää jonoa, mutta Riikka tunkeutui apulaisjohtajan luokse.

— Ai-ai, johtaja, kun te nyt olette suututtanut Rantasen Marin.
Tuo Mari ei vähästä suutu, ja kovasti jumalinen se on ja Herran
ehtoollisella käy, mutta kun se kerran suuttuu, niin huonosti teidän
käy. Mari saattaa vielä kulkea sisä- ja oikeusministeriöissäkin, ei
sitä ollenkaan tiedä.

Apulaisjohtaja sähisi kiukkuisena, että kylläpä on suulaita akkoja
täällä tänä päivänä. Vartijat huusivat:

— Tapaamaan, tapaamaan!

Pitkä ihmiskäärme alkoi luikerrella portista sisään. Mari jäi jonon
häntäpäähän ja sanoi Alamäen emännälle: — Istukaa tässä vaan, ja
tuossa on teille vähän vettä. Kyliä hyvä Jumala ja minä teistä huolta
pidetään. Nyt minä menen poikaani katsomaan, mutta kyllä vielä
teidänkin vuoronne tulee. Riikka tönäisi Maria ja sanoi hiljaa, että
antaas noitten herrojen nyt miettiä asiaa. Mari tapasi poikansa Arvin
ja yritti säteillä ilosta. Arvikin oli kovasti reipas ja iloinen ja
lähetti terveisiä tuolle tytölle sieltä metsäpolulta ja kertoi, kuinka
hyvin hän voi ja lukee, ja tiedusteli kotiuutisia, ja sitten pari
minuutin päästä tuli taas ero ja Arvi vietiin pois eikä Mari vielä
ollenkaan ollut sanonut, mitä hänen piti sanoa ja äänikin tarttui
kurkkuun.

Mutta portilla johtajat ja vartijat kiroilivat, että akat kilpaa
huutavat ja että kyllä sinne sinä päivänä oli joukkoa siunaantunut.
Päättivät sitten kuitenkin, että oli kai parasta päästää se Pohjanmaan
akka sisään, mutta kun ei tahdottu herättää huomiota, sai Alamäen
emäntä tavata miestään aivan erikseen toimistohuoneessa ja saipa
Alamäen Lauri pitää poikaansa sylissäkin.

Mari Rantanen oli voittanut oikeusjuttunsa vankilan kurinpitomääräyksiä
vastaan ja oli väkisinkin inhimillistyttänyt viranomaisia.




SOPPAJONOSSA


Koko maailma on mennyt yhä enemmän sekaisin. Raskas talouspula
vallitsee sekä Englannissa että Amerikassa että muualla maailmassa,
ja meidän omassa maassamme se on pudottanut puutavaran ja metsien
hinnat ja osakkeet. Saha sahan jälkeen sulkeutuu, tehtaat pysähtyvät,
hakkuut vähenevät, työpalkat laskevat, kuluttajat eivät kykene
ostamaan, niin että muutkin teollisuuslaitokset valittavat vaikeuksiaan
ja sulkevat ovensa. Poliittisen synkkyyden ohella tai oikeammin
aiheuttajana laskeutuu talouspula mustana nälkäpilvenä Suomen maan
ylitse. Useat meijerit maksavat vain 70 penniä maitolitrasta,
mutta silläkään hinnalla ei työväki kykene ostamaan, koska ei ole
työtä eikä rahaa. Suurtilat valittavat ja luottavat lapualaisiin,
pientilat joutuvat vasaran alle, kun ei ole tuloja, vain veroja.
Pientilat joutuvat pankkien ja rahakkaiden käsiin ja maanviljelijät
mieron tielle. Monet sähköasentajat ja muut ammattimiehet kulkevat
metsissä halkotöissä, joissa maksetaan 7—8 markkaa motilta, eikä
missään näy valonpilkahdustakaan. Kantakaupungeista yrittävät
venelastilliset miehiä Neuvostoliiton puolelle työnhakuun. Toiset
joutuvat kiinni rajalla, toiset pääsevät perille ilman suosituksia
epäilystä herättävinä. Kuin loukussa ovat työläismassat. Ihmisiä
kulkee maaseudulla tiedustaen työtä vain ruokapalkkaa vastaan ja monia
tuhansia Helsingin ylpeän ammattityöväen joukosta seisoo harmaana
massana kaupungin soppajonossa sydänjuuriaan myöten haavoittuneina ja
loukkaantuneina alennustilastaan. Näin on maailman järjestymätön talous
saanut uhrikseen myös meidän pienen maamme, jossa ihmiset eivät käsitä,
mikä yhtäkkiä maailmaa vaivaa.

Kustaa Rantaselle kuten monelle muullekin alkoi selvitä, että meidänkin
maamme oli maailmanmarkkinain ja maailmantalouden rautalakien alainen
ja että poliittinen levottomuus oli talouspulan aiheuttama.

— Ensin on pulakausi ja sitten lapualaisuus sekä työväen liikehtiminen,
sanoi Kustaa juttutuvassa, aivan kuin hän yksin olisi keksinyt sen
totuuden, ja oikeastaan hän olikin sen keksinyt itselleen kotitarpeiksi
katsellessaan, mitä maailmassa tapahtui.

Ne talousopit eivät kirjoista kulkeneet Kustaan kovaan päähän, elämä
niitä siihen kasvatti.

Rantasten perhe oli pulan painostuksen alla pelokkaasti kutistunut ja
pienentynyt. Eräänä päivänä tulivat Kustaa ja Jaakko kotiin kalpeina
ja tiukkoina. Kustaa heitti lakkinsa pöydälle ja sanoi, että nyt
hänkin sitten on työttömänä kuten muutkin vanhat ammattimiehet.
Verstas oli suljettu, ei ollut tilauksia. Kalpeaksi tämä ilmoitus
veti Marinkin, vaikkei hän mitään muuta sanonut kuin lohdutteli vain
omaan vanhaan tapaansa. Jaakko käveli ensin onnettomana kuin häkissä,
mutta rupesi sitten ankarasti ja säännöllisesti lueskelemaan, kun
oli vielä vähän vanhoja säästöjä elatusta varten. Mutta kun Sallikin
menetti työpaikkansa, katsottiin parhaaksi muuttaa takaisin Rantalaan
Jaakon mökkiin, kun ei lapualaisiakaan enää pelätty. Jaakolla
oli toiveita päästä Vähämäen halkometsiin, ja Sallilla oli aina
tiedossa harvennustyötä lanttu- ja sokerijuurikasmailla, vaikka se
työ koskikin hieman enemmän selkään kuin entinen myyjättärenhomma
kaupassa. Näin Kustaa ja Mari jäivät yksin poikien kanssa, eikä oikein
vuokralaistakaan sopinut ottaa, kun pojat olivat niin levotonta väkeä.
Mari oli onneton jo ajatuksestakin, että olisi pitänyt riistää pojilta
työrauha ja oma huone, ja Marilla oli tässä asiassa paljon sanomista,
sillä Mari oli ainoa, jolla Rantasten perheessä aina oli jonkin
verran työtä tiedossa. Hyvää pyykkäriä tarvittiin aina, vaikka olikin
talouspula, ja Marilla oli niitä vakituisia pyykkipaikkoja, mutta
kovasti alkoi selkään koskea, kun ikääkin oli jo yli viisikymmentä. Ja
niin sitten eräänä aamuna Marikaan ei jaksanut enää mennä pyykille,
vaan jäi makuulle, kun oli saanut pojat kouluun ja Kustaan työnhakuun.
Kun ovikello soi, voivotteli Mari sängyssä ja jaksoi vaivoin nousta
ovea avaamaan, kun ristiluita särki niin tavattomasti.

Liisukka oli vihainen, kun hän oli jo kymmenet kerrat kieltänyt äitiä
menemään pyykille. Mutta Mari sanoi, että vuokrakin on maksamatta ja
Kustaa kulkee kaiket päivät satamassa tilapäistöitä hakemassa. Yleensä
Kustaa ei enää tullut kotiin kuin iltaisin. Joskus sanoi auttavansa
jotain kaveria, Virtasen Kallea, sen nikkarinverstaassa ja syövänsäkin
sen kaverin kanssa.

— Missä nikkarinverstaassa, sanoi Liisukka epäilevästi. — Ei Virtasella
mitään verstasta ole.

Marikin sanoi epäilevänsä sitä juttua.

— Ei isällä rahaakaan ole. Millä hän syö? Muka käy lukusalissa. Eikä
hän enää puhukaan eikä valita.

Mari muisti, että ennen vanhaan kun Kustaa oli ollut kirjastossa
lukemassa, niin hän aina jutteli lukemastaan kotiin tultuaan. Liisukka
huomasi, että Kustaan vaikeneminen kävi eniten äidin hermoille.

Liisukka kertoi sitten heidän onnettomuuksistaan. Juhanin rikas isä
oli talouspulan vuoksi myöskin konkurssin partaalla ja Juhanikin
sai mennä takuuseen heidän puolestaan ja auttaa heitä vähistä
toimittajanpalkoistaan. Juhanin sivuansiot olivat loppuneet.

— Mutta tässä sinulle on nyt kumminkin vähän vuokra-apua.

Mari kyyneltyi. Sallikin oli luvannut lähettää jotain Rantalasta, mutta
sielläkin oli kovin tiukkaa, koska Saliinkin työ syksyllä loppui.

— Kun vaan edes suolakalaa lähettäisivät. Jaakko kuuluu kovasti
kalastavan.

Liisukalla oli vielä eräs raskas asia sydämellään. Pojat olivat pari
päivää sitten käyneet Liisukan luona, ja Liisukka kauhistui niitten
kenkiä. Villellä olivat jalat läpimärät, kun eivät koulustakaan enää
antaneet kenkiä, ja Liisukan koko viha keskittyi Siiriin, kun tämä ei
yhtään mitään tehnyt poikiensa hyväksi.

— Vai sinäkin ne poikien kengät huomasit, sanoi Mari. — Hävettää
kovasti, mutta hyvä, että edes ruokaa saavat. Emme me nyt voi ostaa
niille mitään. En tiedä, uskaltaisiko kerjätä tohtorin vanhoja
jalkineita.

Tohtorin jalat olivat niin hirveän isot, eikä Mari ollut ollenkaan
varma, että pojat suostuisivat pistämään jalkaansa tuollaisia lotjia.

Liisukka raivosi Siiriä vastaan.

— Itse kävelee kuin riikinkukko. Kyllä minä ne pojat vielä kuljetan
hänen luokseen, jotta näkisi minkälaisissa vaatteissa ja kengissä ne
kulkevat.

— Mari pelästyi.

— Onhan Siirillä omat lapset, ja kyllä pojat ovat kerta kaikkiaan
Rantasten poikia — vaikka minä mistä kerjäisin, mutta en Siiriltä.
Kyllä on parasta, ettei pojilla ole mitään tekemistä hänen kanssaan.
Mieluummin menen koululle ja puhun opettajalle.

Liisukka ajatteli, että ylpeä sinä Rantasten äiti yhä vielä olet, ja
kertoi, että Juhani oli luvannut hommata heille lainan asunto-osakkeita
vastaan, jotta jaksaisivat talven yli. Mari ilostui. Kun edes saisi
muutaman tuhannen, vaikka millä sitten ne korot maksetaan.

— Se on sen ajan murhe, sanoi Liisukka.

Mari kertoi jotain hyvääkin. Jussin opettaja oli sanonut, että Jussi
pitäisi saada lyseoon, kun hänellä on niin hyvä pää.

— Sekin on sen ajan murhe, sanoi Liisukka. — Minun murheeni on, missä
se isä lorvailee, ja kyllä ne pojatkin Saisivat olla kotona, kun kello
on jo lähemmäs kuusi.

Mari koetti kiskaista kipeätä ruumistaan ylös vuoteesta.

— Pysy sinä vuoteessa, minä toin teille vähän silakkalaatikkoa ja
hieman kahvetta.

Mari painui helpottuneena takaisin sänkyyn. Samassa tulivat pojatkin
kotiin.

— Missä te naskalit taas olette olleet, torui Liisukka.

Jussi sanoi ohimennen:

— Olimmepa vain missä olimme. Mitäs se Liisukka-täti kaikkea kyselee..

— No, no!

Mari kertoi, että Liisukka-täti oli tuonut silakkalaatikkoa. Mutta
Jussi otti kirjansa ja sanoi, ettei hänen ole nälkä. Villekään ei
halunnut ruokaa.

— Anna muorille, muorilla on varmasti nälkä.

— Vai ei poikien ole nälkä! No missä te olette olleet syömässä, uteli
Liisukka.

Ville vastasi lyhyesti, että emme sano.

Mari voihki:

— Missä te olette käyneet syömässä?

— Se on meidän asiamme, sanoi Jussi.

— Vai on se teidän asianne? Käynkö minä sun pörröösi kiinni ja pöllötän
aika lailla.

Jussi sanoi, että käy vaan, eikä sittenkään sanota.

Marille tuli pahat epäilykset.

— Ette suinkaan vaan olleet äidin luona?

— Emme me äidin luona käy.

— Miksi ette?

— Siellä on se vieras mies, sanoi Jussi.

— Kuulkaas, pojat, sanoi Liisukka. — Kyllä minä teidät pöllötän, jos
ette heti paikalla sano, missä olette olleet.

— Enkä sano, sanoi Jussi.

— Enkä sano, toisti Ville itku kurkussa.

Marillakin oli itku kurkussa.

— Ette suinkaan vain ole olleet kerjuulla?

— Emme.

Liisukka suuttui oikein kovasti.

— No pojat, totuus esiin, tai teidän käy hullusti. No Ville!

Ville nyyhkytti:

— Me oltiin soppajonossa.

Mari kauhistui.

— Kuinka te sinne menitte?

Kun asiat olivat tulleet ilmi, niin Jussi sanoi:

— No kun vaarikin oli siellä, eikä sitä saa sanoa vaarille, että me
nähtiin hänet siellä. Vaari häpee.

Liisukka puristi kätensä nyrkkiin.

— Kun vaari puhui Heikki-sedälle, että se on niin kamala häpeä, kun
ammattimiehen täytyy seistä soppajonossa, eikä hän uskalla kotona puhua
siitä.

Liisukka väitti, ettei se mikään häpeä ole kun kerran ei ole työtä.
Mutta Jussi sanoi, että muori antaa kaikki heille eikä syö itse
tarpeeksi, ja niin he olivat päättäneet mennä soppajonoon.

Siinä sitä oltiin. Neuvoteltiin siitä sitten pitkälti, kunnes Kustaa
tuli kotiin. Liisukka torui isää, ettei hänelle soitettu kun muori oli
kipeä. Kustaa oli vihainen.

— Ei sanaakaan sanonut aamulla, kun ulos lähdin. Puhui vielä pyykille
menemisestä. Mistä minä tiesin, että se kipeä oli.

Mari väitti, ettei hän kipeä olekaan, mutta Liisukka kysyi, missä
isä oli ollut. Kustaa sanoi vähän kiusaantuneena, että hän oli
kirjastossa ja sitten verstaassa auttamassa. Liisukka tarjosi hänelle
silakkalaatikkoa, mutta Kustaa kiitti ja sanoi, että hän oli jo syönyt
siellä kaverien kanssa verstaassa. Silloin pojat eivät kestäneet, vaan
purskahtivat nauramaan, ja Liisukka sanoi surullisena, ettei olisi
uskonut vaaria sellaiseksi valehtelijaksi.

Kustaa mörisi ja otti sanomalehden käsiinsä. Liisukka sanoi Marille:

— Jos sinä nyt rupeat vetistelemään, niin en anna sitä ikinä anteeksi.




SEPPELE HAAKSIRIKKOISTEN HAUDALLE


Ohkola.

Varakkaassa Mäntsälän pitäjässä, kylässä, jonka nimi on Ohkola, oli
mäen nystyrällä työväentalopahainen — pahainen — antakoon Ohkola
minulle anteeksi. Lumisessa talvimaisemassa tuo työväentalo siinä
törrötti vaatimattomana, paikkana, johon syrjäkylistä pitkien
hiihtomatkojen päästä kokoontui joukkoa muonamiesten rakennuksista
ja pienviljelijäin mökeistä. Se oli työväen kokouspaikka, jonne
talvi-illan yksitoikkoisuudessa keräännyttiin vähän muutakin
kuulemaan kuin sitä ikuista arkea, ja välistä hieman tanssimaankin.
Siellä Ohkolan työväentalolla piti kaupunkilaistohtorin puhua vähän
lohduttavia sanoja yleisestä poliittisesta harmaudesta. Sitä tohtoria
oli jo aikoinaan varoitettukin lapualaisten taholta, mutta eihän
tohtori mikään kansankiihottaja ollut, pikemmin päinvastoin.

Ja kun siinä omassa talossa, mäennystyrällä, kaikessa rauhassa
istuttiin, kerääntyi kuin hangen alta teitä pitkin aseellisten
miesten ketju, joka ympäröi talon ja alkoi ampua sinne sisään.
Ihmiset huusivat, mukana olevat lapset itkivät, ikkunoita särjettiin,
ihmiset hyökkäsivät ulos, mutta minne sitä ulkosalla köyhä väki olisi
mennyt, minne lähtenyt kylmään pakkasyöhön ilman päällysvaatteita, ja
aseelliset, hyvinpuetut miehet katselivat köyhän kansan pakokauhua ja
ampuivat.

Ohkola! Sinä vaatimaton vaatimattomien ihmisten tyyssija. Sinusta
lähti alkuun suuri kapina, jota Mäntsälän kapinaksi kutsutaan. Rikkaan
Mäntsälän kylistä ja kartanoista piti alkaa vanhojen perustuslakien
nujerrus kolmen päivän muonan ja aseitten avulla. Mutta sellainen
kapina se oli, jota ei aseilla kukistettu, vaan järkipuheella.
Sellainen mukava kapina, josta ei erikoisen kovasti rangaista.

Rantasten perheessä elettiin sinä talvena hiljaista, puolinälkäisten
työttömien elämää. Jaakko ja Salli olivat lähettäneet suolakalaa ja
peruna oli halpaa. Pojatkin olivat saaneet kenkiä. Kustaa teki vähän
viraapelityötä ja luki kirjoja. Pahinta oli, ettei ollut varaa käydä
katsomassa Arvia eikä myöskään lähettää hänelle paketteja, vaikkei
Liisukka Arvia vallan hylännyt ja omiltakin lapsilta sen verran
sentään säästi, että vangille sai jotain lohdutusta. Inarista ei
ollut muuta tietoa kuin että silloin tällöin tuli joku kirjelappu, ja
Arvin kirjeistä huomasi, että Inari ja Arvi sentään olivat yhteydessä
keskenään. Mutta hiljaahan sitä piti tällaisissa oloissa olla
julkisuusihmistenkin, saati sitten salaisten järjestöihmisten.

Eräänä aamuna syöksyi Riikka Rantasten rauhalliseen keittiöön, ja
Riikan leveän selän takana häämötti Heikki.

— Riikkako se on, sanoi Kustaa.

— Riikka se on, ja Heikki se on ja kapina on.

— Mikä kapina?

Riikka huusi, että Kosola kapinoi ja Mäntsälästä se alkaa. Nyt ne
tulevat ja tappavat kaikki. Nyt tapetaan loputkin.

Kustaa koputteli piippuaan.

— Kuules, Riikka, älä sinä puhu niin kuin Jusefiina suurlakon aikana.
Muistatkos vielä? Jusefiina se touhusi, että Obolenski kaikki tappaa,
kaikki tappaa.

— Älä sinä Kustaa mua hauku, minä puhun sitä mitä meinataan enkä sitä
mitä tehdään.

Ja Heikki lauloi:

    Sekö oli Mäntsälän meininki
    että ampua mäskäksi Helsinki
    ja ottaa se Viinhuuti vangiksi
    sumfaraa, sumfaraa...

— Puhu järkeä, Heikki. Mikä kapina siellä on?

Heikki pisti aamulehden Kustaan nenän alle.

— Lue! Se Riikka on sellainen, että kun jostain kapinasta kuulee, niin
sen on heti mukaan lähdettävä.

— Suus kiinni. Kukistamaan minä menisin, enkä mukaan.

Kustaa sanoi:

— Emme me tuota kapinaa kukista. Antaa riehua.

Riikka löi nyrkillä pöytään, niin että Marin maitokuppi häilyi.

— Kuules, Kustaa Rantanen, onkos se sun meininkis, että mitä pahempi,
sitä parempi?

— Eikä ole, sanoi Kustaa. — Anna herrojen kukistaa omat kapinansa.

Heikki irvisti:

— Se Kustaan sisu on tainnut jäädä sinne soppajonoon.

Kustaa puhalsi kovan savupilven.

— Kyllä se sisu vielä tässä takataskussa on, ja kyllä se laillinen
hallitus siihen saa nojatakin, mutta nyt me istutaan hissukseen ja
katsellaan, mitä tulee.

— Kas kun Kustaassa on järkeä, sanoi Mari.

Riikka sanoi, että kyllä hän vaan menee ottamaan selvää asioista,
kapinasta ja kaikesta.

Riikka meni ja tuli taas ilmoittamaan, ettei se kapina oikein
edistynyt, eikä oikeastaan lähtenyt liikkeelle ollenkaan, vaikka sillä
kenraalikin oli johdossa.

Sitten radiossa presidentin iso ääni lausui isoja, käskeviä sanoja,
ja mäntsäläläisten oli helppo sanoa, että lähdetään vaan kotia kun
Ukko-Pekka käskee. Se näytti niin nätiltä ja tottelevaiselta. Ja sitten
eräs iso kenraali meni toista kenraalia hakemaan, vei sen toisen
kenraalin poliisiasemalle tutkittavaksi, ja niin koko juttu päättyi.

Riikka oli kovasti harmissaan, kun Kustaa oli ollut oikeassa ja kapina
päättyi niin pian, mutta Heikki oli käyttänyt Riikan jännittynyttä
mielialaa hyväkseen, vienyt Poloisen talliin ja lähtenyt itse naukkua
hakemaan.

Kustaa nauroi.

— Älä ole vihainen Heikille, kun kapina niin mukavasti loppui.

— Sitähän se roikalekin tulee sanomaan, että naukkuja hän meni
ottamaan, kun kapina loppui.

— Oma syysi, kun pelotit tuon Heikin kapinan alussa, niin että sen
hermot vallan tärisivät.

— Kyllä sinä osaat, sanoi Riikka. — Aina sinä Heikkiä puolustat.
Mutta tiedätkös, minkä takia ne kenraalit tuonne Tähtitornin mäelle
ajoivat, silloin Mäntsälästä tullessa ennen kuin kapinakenraali vietiin
poliisiasemalle? Arvaatkos?

— En arvaa, en tiedä, sanoi Kustaa.

— Ahaa, sen minä sanon sinulle. Kun yksi äijä sanoi talolla, että
tottakai ne menivät laskemaan seppelettä haaksirikkoisten patsaalle.

Kustaa nauraa hytkytti. Mutta ovi lensi auki, ja siellä seisoi Heikki
naukkuineen eikä huomannut Riikkaa, vaan laulaa hoilasi.

Mutta Riikka kuului raittiusyhdistys Koittoon ja takavarikoi naukun ja
olisi takavarikoinut kaikki naukut maailmassa.




KAIKKIEN MAITTEN RANTASET YHTYKÄÄ RANTALASSA!


— Kaikkien maiden Rantaset yhtykää Rantalassa!

Näin Rantasen Kustaa sanoi Antille, kun Kustaan puolinälkäinen perhe
tuli kaupungin kireydestä Rantalaan ruokautumaan.

Näin sanoi Anttikin muitten veljiensä lapsille, kun heitä hakeutui
Tampereelta päin Rantalaan. Kun ei kaupungeissa ollut työtä eikä
toimeentuloa, niin olihan sentään Rantala paikoillaan sekä Vähäjärven
rannat ja Vähäjärvi itsekin, josta lähti kalaa, ja Rantalan pellot,
joista leipää riitti muillekin nälkäisille Rantasille. Eihän kukaan
veljeksistä ollut vaatinut mitään vaarinperintöä Antilta, vaan olivat
kuin hiljaisesta sopimuksesta jättäneet koko Rantalan Antille. Mitäs
siinä pyyssä jakamista, oli Aatu sanonut, ja Kustaa oli viitannut
kädellään. Olivathan he sentään kaikki Rantalan pelloista kasvaneet
ja saaneet elatuksensa. Sai nyt Antti isoine perheineen yrittää tulla
toimeen siellä.

Niin ei ollut ihmekään, ettei Antti pahaksi pannut, vaikka Kustaankin
perhe tuli pois kaupungista Rantalan kosteikkoon. Riittihän leipä
ja suola, särvintä tuli järvestä ja metsässä oli marjoja ja sieniä.
Vähämäelle sentään pääsi hakkuutöihin, vaikkei pehtori maksanutkaan
kuin seitsemän markkaa motilta, mutta olihan sekin parempi kuin ei
mitään. Salli oli emäntänä Jaakkolassa, ja vaikkei siellä mökissä
ollut kuin pikkuinen kamari ja tupa, niin olihan aitassa tilaa, ja
niin Jaakko ja Salli muuttivat aittaan ja jättivät kamarin Kustaalle,
Marille ja pikku-Maijalle. Kustaakaan ei istunut kädet sylissä, vaan
hakkasi halkoja tai raivasi mökin puutarhaa, puhumattakaan Marista,
joka Vähämäen pellollakin hääri Sallin kanssa kun sikseen tuli.

Poikaviikarit Jussi ja Ville asuivat Rantalan lastenlasten, Oskun
poikien kanssa Rantalan aitassa ja vintissä ja kulkivat Kustaan ja
Jaakon kanssa kalassa, onkivat lahdenpoukamassa täkyjä ja kaivoivat
mökin nurkan takaa kastematoja pitkäänsiimaan. Jussi, joka oli kovasti
yritteliäs, kävi Vähämäen tohtorillekin kastematoja myymässä.

Eräänä aamuna oli Jussi kadonnut Marin kauhuksi eikä ilmestynyt kotiin
ennen kuin illalla. Rikkaana miehenä hän astui Rantalan pihalle. Hän
oli nimittäin noukkinut kastematoja vientiäkin varten ja päässyt
meijerin autossa Hämeenlinnan torille kauppaa käymään, ja tulos oli
sellainen, että siitä tuli vaarille ja Antti-sedälle tupakkaa ja
Sallille yhtä ja toista tarpeellista.

Näin Jussista alkoi kehittyä itsenäinen liikemies, joka madonviennin
ohella alkoi harjoittaa myös mansikkain vientiä Hämeenlinnan torille,
vaikka hän saavuttamansa kokemuksen perusteella pian lakkasi
harrastamasta mansikoita ja keskitti tuotanto- ja vientikykynsä
vähemmän helposti pilaantuviin mustikoihin. Kun hän sitten pakotti
mumminsa ja kaikki tätinsä ja koko serkkujoukkonsa mustikkametsiin —
ja mustikoitahan Isollasuolla oli hirmuisesti — muodostui mustikoista
Jussille erinomainen vientiartikkeli ja Jussista tuli huomattava tekijä
Hämeenlinnan torille ja kaikkien jälleenmyyjien mielenkiinnon kohde.

Niin perustettiin sinä kesänä Rantasten Marjanvientiosuuskunta, jonka
toimitusjohtajaksi yksimielisesti valittiin Jussi. Tuloksena oli,
että Rantaset saivat säästettyäkin vähän vuokraa varten syksyksi,
puhumattakaan siitä, että liikemiehet Jussi ja Ville hankkivat
itselleen uudet kengät. Työ sitten tekijänsä opetti, ja Jussi huomasi,
ettei kannattanut harrastaa tukkumyyntiä, koska välittäjät veivät
kaiken voiton, vaan parasta oli ruveta myymään marjoja herrasväen
koteihin. Paitsi paremman hinnan saivat pojat silloin tällöin maito-
tai kahvitilkan ja hyvää pullaa.

Näin Jussi ja Ville alkoivat Rantalassa menestyä yleiseksi
hämmästykseksi, ja Kustaan täytyi todeta, että Rantasten olemassaolon
päätukena olivat silloin lapset ja naiset.

Rantalan Simo, Antin vanhempi poika, oli myöskin palannut kodin
liepeille, vaikka oli sähkömonttööri ja ammattimies.

Jo toista kesää asui Simo Rantalassa kulkien talvet metsissä
hakkuutöissä. Se oli pelkkää alennustilaa monttöörimiehelle, ja
synkkänä kulki Simo Rantalan liepeillä. Olihan Simolla emäntäkin
Kotkassa ja reipas nainen olikin, palveli emännöitsijänä laivassa ja
ansaitsi aika hyvin, mutta Simo oli sellainen mies, joka ei vaimonsa
elätettäväksi jäänyt, ja taisi sillä Aliinalla olla muutakin seuraa,
niin että Simo mieluummin vietti aikansa Rantalassa. Mutta ikävät ne
perheasiat olivat, koska Rantalassakaan kukaan ei uskaltanut Simon
asioista selvää ottaa, ei Viinukaan, jonka lempipoika Simo aina oli
ollut. Synkkänä hahmona Simo kulki Rantalassa, eikä juuri puhunut
muitten kuin Kustaan kanssa.

Eräänä iltana, kun he yhdessä madostivat siimaa Jaakkolan aitan
kynnyksellä, Simo heitti koukut sikseen ja oli vähällä kaataa
matolaatikon.

— En minä jaksa tätä maailmaa, Kustaa. Kyllä se alkaa olla liian julmaa
minulle. Tässä minä monttöörimies, joka olin parhaiten palkattuja
työmiehiä, järjestynyt työläinen, osastoni puheenjohtaja, istun
Rantalassa ja hakkaan halkoja Vähämäelle, eikä pienintäkään tietoa
ole ammattityöstä. Kuules, Kustaa, kun tuolla Vähämäellä oli myrsky
kaatanut sähköpylvään ja minä sain korjata sen, tiedätkös, että oikein
sormet vapisivat kun pitelin jakorasiaa. Jonninjoutavana hulttiona minä
tässä kuljen, matosia tapan ja siimaa madostan.

— Jokos se maailma nyt nurin menee siksi, ettet saa pariin vuoteen
tehdä sähkötöitäsi. Malta nyt vähän sitä sähköintoa, kai se elämä
joskus siitä paraneekin.

— En tiedä, vaikkei paranisi minun kohdaltani, kun taidan olla mustissa
kirjoissa työnantajilla.

Kustaa kostutti siiman ja pisti uppikiven sen päälle.

— Kuules mitä minä sinulle sanon, Simo. Siellä Arvi istuu vankilassa jo
viidettä vuotta. Nikkarinteitä kuulemma tekee, mutta yrittää lukea ja
opettaa tovereitaan, pitää oikein koulua niille. Niinhän se sanoi, että
aikoo käyttää jokaisen hetken hyväksensä ja aina eteenpäin katsoa, ja
sinä tässä vaikeroit, kosket saa monttöörintöitä. Mene tuonne sisään,
siellä on hylly täynnä Jaakon kirjoja, ota ja lue ja opi, äläkä sinä
vinkuroi niin kuin kastemato koukussa.

Mari pelästyi.

— Kuinka sinä voit olla niin kova Simolle?

Kustaa kylvi vähän jauhoja kastematolaatikkoon.

— Kuule, Simo, kastemato sinä olet etkä mies. Tuonne Tammisaareen sinut
pitäisi lähettää, että oppisit olemaan ihmisiksi ja eteenpäin katsomaan.

— Ehkäpä sinä olet oikeassa, Kustaa, ehkäpä en ole muuta kuin kastemato
tässä elämän ongenkoukussa.

— Tule pois koukusta, pane mieluummin elämä sinne koukunpäähän ja pidä
itse ongenvapaa. Mitäs tämä pari vuotta nälkää merkitsee. Ota kirja
käteesi ja lue, niin että opit sanomaan muillekin ihmisille, mikä tätä
maailmaa vaivaa ja että se nyt pitäisi tehdä ihkati uudeksi, jottei
elämämme riippuisi joka hetki jostakin pulasta jonkin lätäkön takaa.

— Kun tuota Kustaata kuuntelee, sanoi Mari, niin tulee niin hyvä olla,
ikään kuin olisi taas nuori.

Simo, joka oli marssinut edestakaisin aitan nurmikolla, pysähtyi.

— Kustaa setä, sinunhan pitäisi lähteä sinne työttömien kokoukseen
puhumaan.

— Sinulle minä nyt puhun, sanoi Kustaa. — Älä sinä kulje täällä
happamalla naamalla, niin kuin meillä muilla ei olisi eikä saisi olla
muuta tekemistä kuin sinua lohdutella.

Simo sanoi:

— Älä luule, että minä noin vain antaudun. Jos sinä minun nahoissani
olisit...

— En minä tahtoisi tuollaisen nyyhkyttäjän nahoissa ollakaan, sanoi
Kustaa.

Mari nauroi.

— Kuule, Simo, et sinä Kustaalle mitään mahda. Sen kun tottelet vaan.
Mitä vaikeammaksi se Kustaan elämä tämän pulan aikana on tullut, sitä
mukavammaksi se Kustaa on käynyt. Ensin häntä hävetti se soppajono,
mutta sitten kun hän kävi Arvia vankilassa puhuttelemassa, hän tuli
kotiin aivan kuin toisena ihmisenä, ja niin hauskaa minulla on ollut,
että oikein pelottaa, kun taas pula-aika loppuu ja Kustaa lakkaa minua
lohduttelemasta.

— Kuule, setä, kai se olisi parasta, että minäkin menisin Arvin
puheille, sanoi Simo.

— Jos menisitkin. Mutta ensin tulet mukaani siimaa laskemaan, ja pidä
varasi, että huopaat hyvin.

— Annas minä kannan siimalaatikon.

— En minä sulle siimalaatikkoa usko. Ota tuosta polot.

Lähdöstä ei tullut mitään, sillä pojat tulivat huutaen rannasta, Ville
etunenässä.

— Vaari, vaari, minä sain ison hauen, semmoisen kolme kyynärää pitkän.

— Vai niin, sanoi Mari, no missä se sitten on?

— No, se sylki sen ahvenen pois ja meni. Minä sain vain ahvenen.

Jussi seisoi kädet taskussa ja irvisteli.

— Tuo Ville valehtelee ihan yhtä paljon kuin Jaakko-setä, kun on
kaloista kysymys. Kyllä sillä hauki oli, mutta se oli noin pikkuinen.

— Itse sinä olet noin pikkuinen. Se oli, katsokaas nyt... noin iso, ja
sitten se sanoi hyvästi vaan.

— Ei se mitään sanonut, intti Jussi. — Ei kala puhu mitään.

— Sanoi se, varmasti sanoi! Jussi ei kuule, mitä kala sanoo, mutta
minäpäs kuulen. Se sanoi selvästi, että hyvästi.

Kustaa nauroi ja teki lähtöä.

— No kun sanoi niin sanoi.

Jussi väitti yhä, ettei se ole totta, ei kala puhu.

— Se ei puhu sinulle, se puhuu Villelle, sanoi Kustaa.

Jussi sanoi vaarille, että sinä olet hassu.

Kustaa ja Simo lähtivät nauraen, mutta Mari selitti Jussille:

— Ei vaari ole hassu. Se on samanlainen kuin tuo Villekin. Kyllä sille
puhuvat vielä kalat ja kivet ja kalliot.

Pikku-Maija, joka oli sellainen yksinäinen ja itsekseen oleva lapsi,
niin kuin isättömät usein ovat, rakensi santaläjään mökin ikkunan alle
käpynavettaa ja kuunteli Villen puhetta. Kun pojat juoksivat pois,
hiipi hän mummunsa luokse ja sanoi tämän korvaan:

— Kukatkin puhuvat, ja tuon piilopensaani alla rannassa kaislikko puhuu
ja takiaisen lehdet.

— Kuules, likka, sanoi Mari, kyllä ne puhuvat, mutta sinä olet taas
ollut takiaispensaassa, hameenliepeesi takiaisia täynnä. Annas kun otan
ne pois.

— Älä ota pois, kun ne elävät.

Mari huokasi. Kaikki eli Maijan ympärillä, ja Maija itsekin oli kuin
ruohonkorsi. Kaikki eli ja kasvoi ja katosi. Eivät kaupunkilaislapset
tienneet mitään tällaisesta elämästä siellä kivikatujen varrella. Mutta
he tiesivät paljon enemmän ihmisistä.




JUSSI LUKEE TUOMARIKSI


Syksyllä muutettiin kaupunkiin takaisin. Suolakalapytyt ja marjapytyt
ja -korit mukana ja mukana myös aika annos terveyttä ja reippautta.
Pojat olivat mustat kuin murjaanit ja Marin jalat ja kädetkin olivat
parantuneet.

Kun Kustaa mietteissään katseli taakseen vaikeaan pula-aikaan, täytyi
hänen myöntää, että paljon sieltä Rantalasta apua oli tullut. Rantalan
vaatimattomille pelloille ulottuivat suvun juuret ja siteet ja imivät
niistä voimia, ja aina niistä riitti suvunkin suuhun, niin kauan kuin
Rantaset yhtä köyttä vetivät.

Maailman talouspula oli alkanut helpottua sen jälkeen kun aallonpohja
oli saavutettu. Rahaa alkoi taas liikkua Amerikassa ja Englannissa
ja Suomen puutavarallekin tuli ostajia. Hiljakseen alkoivat sahat ja
tehtaat käydä, työväkeä kaivattiin, miehet hävisivät soppajonoista
tehtaisiin ja palkat alkoivat nousta kun miehiä tarvittiin.

— Alkaa taas Suomen työmieskin olla hinnassa, sanoi Kustaa, kun mestari
hänet verstaaseen takaisin haki.

Näin oli paha aika läpäisty, vaikka velkaa oli tullut lisää ja ikääkin.
Ensin Rantaset alkoivat ruokaantua, ja sitten ruvettiin ostamaan vähän
vaatteitakin, kun Kustaalta oli kaikki loppuun kulunut, puhumattakaan
Marista ja lapsista. Mari alkoi taas hiljakseen suunnitella
pyykinpesua, sillä se oli sentään aina ollut Rantasen perheen varmin
toimeentulo. Kustaa ja lapset eivät kuitenkaan enää sallineet Marin
pyykinpesua, kun Mari oli käynyt niin heiveröiseksi ja pieneksi, että
Kustaa kuulemma tarvitsi suurennuslasia löytääkseen hänet Rantasten
keittiöstä. Mutta mitäs Marille voi, hänkin oli tottunut pitämään
päänsä, ja mitä vanhemmaksi, sitä kovemmaksi Marikin kävi. Kädet olivat
parantuneet kesän aikana ja laihat, kuihtuneet kourat olivat kuin
rautalangasta kiedottuja. Kun Marilla oli niitä omia menoja, etupäässä
pojalleen Tammisaareen ja sen sellaisia menoja, joita ei passannut
oikein kaikille julistaa, mitäs muuta kuin puristi hampaat yhteen ja
hankasi ja kiersi herrasväen pyykkiä.

Elämä oli yleensä hiljentynyt. Politiikkaa ei juuri paljon puhuttu,
pulassa nälkiintynyt ja kärsinyt työväki nuoli hiljakseen haavojaan.
Ihmeteltiin vain, kuinka tuo lapualainen Hitler alkoi riehua Saksassa.

Liisukalla oli paljon työtä lastensa kanssa kotona, joskus vain kävivät
Juhanin kanssa isän luona väittelemässä. Alakynteen siinä Kustaa usein
jäi, sillä ei ollut enää Arvia, jolta olisi ammentanut uusia tieoja.
Mutta he olivat tehneet Juhanin kanssa sellaisen sopimuksen elämän
ja kehityksen perustasta ja työväen yhtenäisyydestä, että molemmat
työväenpuolueet pyrkivät sosialismiin ja yhteiskuntajärjestelmän
uusimiseen, mutta että sosialidemokraattien mielestä se saisi tapahtua
ilman hoppua laillisen eduskunnan ja uusien lakien kautta, kun taas
kommunistit ottaisivat heti valtiovallan käsiinsä ja muuttaisivat
maailman ykskaks. Kysymys oli ainoastaan siitä, miten nopeasti
haluttiin maailmaa muuttaa. Kustaa uskoi siihen, että mukavimminhan se
elämän ja yhteiskunnan muuttaminen kävisi eduskunnan enemmistön kautta,
ja Juhanin kanssa sovittiin, että saavutetaan eduskunnan enemmistö ja
sitten pannaan koko programmi toimeen. Siitäkin sovittiin, että antaa
porvariston sitten puhua vähemmistössä yhtä paljon kuin työväkikin nyt
puhuu vähemmistössä ollessaan. Olihan siellä muitakin kronkeluksia,
mutta Kustaa sanoi, että pääasia on, ettei työväki keskenään riitele ja
anna herrojen itsekseen naureskella, että tuollaisia ne ovat, eivätkä
ymmärrä omaa etuaan. Eiväthän Juhani ja Liisukka sitä vastaan olleet,
ja yhdessä sitten haukuttiin Hitleriä.

Mari ei sekaantunut niihin asioihin, hänellä oli siihen aikaan omat
huolensa ja omat riitansa Kustaan kanssa. Olihan sitä elämän varrella
ollut yhtä ja toista kahnausta, mutta lopuksi aina annettiin perään.
Kustaa ei ollut erikoisesti sekaantunut lasten elämään, mutta nyt hän
oli joutunut huonoihin väleihin molempien poikien kanssa, eikä Mari
oikein ymmärtänyt, kuinka hänen olisi sitä asiaa hoidettava. Kustaa
tahtoi nimittäin vuokrata peräkamarin ja pakottaa pojat asumaan heidän
kanssaan keittiössä. Pojat olivat aivan onnettomia siitä kuten Marikin,
joka olisi suonut pojille oman huoneen. Tästä oli useita viikkoja käyty
käräjiä, ja koko Rantasten suku oli siihen sotkeutunut.

Eräänä päivänä oli Mari taas murehtimassa, kun Heikki tuli käymään
myöskin mieli mustana.

— Heikki se on. Heikki kuin Heikki, vaan ei se leiki, eikä näemmä
Kustaakaan ole vielä kotona.

— Ei täällä ole ketään paitsi se vanha Mari.

— Kas, kas. Vai joko sinä olet vanha? Kun ei ole huomannutkaan...
Vaikket sinä enää ole tuo tyttöletukka, jonka minä miniänä kirkosta
kotiin kuljetin. Sellainen varpunen vaan olet.

— Voi, voi, sanoi Mari.

— Mitä sinä nyt voivottelet. Minun se olisi voivoteltava, kun sitä
Riikkaa ei taas ole missään.

— Kuinka niin ei missään?

— Aamulla oli lähtenyt, eikä sen taivaallista sanaa kenellekään sanonut
eikä ruokaakaan minulle jättänyt.

Mari pani hellin alle tulta.

— Kyllä sinä ruokaa täältäkin saat.

Heikki istuutui keinutuoliin ja asettui jäämään.

Kustaa tuli kotiin ja ihmetteli, kun Heikillä oli aikaa vieraissa
istua. Heikki haukotteli.

— Heikki se Marin kanssa leikki.

Kustaa heitti takin pois.

— Leiki vaan, kun Marikin on nykyisin niin pahalla päällä.

— Et sinäkään niin kovin iloinen ole, pisteli Mari.

Heikki uteli:

— Onko täällä perheriita tulossa?

— Ei tuo Mari riitele, vaikenee vaan.

— Se onkin sitä pahinta sorttia, sanoi Heikki.

Kustaa peseytyi ja kysyi poikia. Mari sanoi, ettei hän tiedä, missä
pojat ovat. Kustaa mörisi:

— On se kanssa sakkia. Täytyy saada kunnon koivukeppi ja ainakin
Jussilta on housut riisuttava.

Heikki ihmetteli, että mitä sinä nyt noin julma olet. Mari ei sanonut
mitään, nyyhkytti vaan. Kustaa suuttui.

— Mitäs sinä siellä poraat. Herran kuria se Jussi tarvitsee.

— En tiedä, kuka täällä kuria tarvitsee, sanoi Mari.

Heikki ilostui:

— Oikeinkos täällä on perheriita tulossa. Voi hellanlettua! Aivan
Heikin ja Riikan malliin! Mutta malttakaahan nyt vähän. Minun piti
kysyä, onko se uusi vuokralainen jo tullut sinne peräkamariin?

Kustaa kuivasi kiukkuisesti käsiään.

— Mitä se sinulle kuuluu?

— Älä nyt noin äreä ole, pihisee kuin ryykkyrauta, kun siihen sylkäisee.

— Lakkaa sinä siinä pihisemästä. Näethän, että mies on vihainen.

— Ole sitten, en minä sulle puhukaan. Kuule, Mari, onkos se huone
teillä jo vuokrattu?

Mari heitti kiukkuisena leipäveitsen pöydälle ja limpunkin sen viereen:

— Kustaahan ne vuokrakaupat tekee. Ei minulla ole enää mitään sanomista
eikä pojilla.

— No mitäs Heikki sitä huonetta kysyy, sanoi Kustaa. — Oletkos sinä
huoneen tarpeessa?

— Olen minä huoneen tarpeessa.

— No meinaatkos sinä erota Riikasta?

— Ai-ai, en sentään. Riikka on lähdössä piiripuhujaksi, ja mitä minä
yksin tuolla isolla huoneella teen. Kun ei Riikkaakaan ole, niin
meinasin...

— ... että vuokraat meiltä ison huoneen, sanoi Kustaa.

Heikki ei ollut huomaavinaan pistosta.

— Mitäs minä nyt isolla huoneella. Olenhan minä tässä teidän keittiössä
ennenkin oleskellut, telttasängyssä kaapin takana. Mari ottaisi minut
ruokamieheksi niin kuin ennen vanhaan, ja sitten pojat saisivat pitää
tuon peräkamarinsa, kun niillä nyt on sitä lukemista ja kaikenlaista
hommaa.

Kustaa otti tuolin ja löi sen lattiaan, niin että paukahti.

— Arvasinhan minä. Heikkikin on poikien asioilla. Vai että pojat
saisivat herrastella omassa huoneessa!

Mari vallan suli.

— Voi sitä kultaista Heikkiä ja Riikkaakin. Näet nyt, Kustaa, kuinka
muutkin ajattelevat poikiamme.

Kustaa jyrähti:

— Minä olen sanonut, että peräkamari vuokrataan, ja se vuokrataan. Ja
siitä Jussista on eri asioita puhuttava. Jospa minä nyt puhuisinkin.

Ovikello soi, ja sieltä tuli Liisukka.

— Jahka minä sinua katselen, sanoi Heikki. — Komea ja täyteläinen likka
sinä aina olet ollut, vielä komeammaksi tulet.

Liisukka nauroi.

— Totta kai sitä komea on, kun jo kolmatta likkaa siipiensä alla kantaa.

Liisukka ihmetteli, mitä Rantasten murjussa oikein tapahtui.

— Vaari tuossa kuin kysymysmerkkinä, ja mitäs äiti taas on porannut?
Voi kun ei tänne aina kerkiä teidän asioita selvittämään, kun oma koti
on kakaroita täynnä ja samanlainen kysymysmerkki minunkin mieheni on.
No, mitäs täällä nyt tapahtuu?

Mari oli jo salaa iloinnut saapuneesta apujoukosta.

— Se on se peräkamarijuttu. Vaari meinaa sen vuokrata, ja missä ne
lapset sitten nukkuvat?

Kustaa huomasi, että oli parasta selittää Rantasen apujoukolle.

— Ovathan ne lapset ennenkin meidän kanssamme samassa huoneessa
nukkuneet. Neljä niitä oli aikoinaan, ja nyt ei siihen mahdu kahta
nalikkaa. Sen minä sanon teille, että meidän on elettävä niin että
velat maksetaan. Kustaa Rantanen on sellainen mies, joka velkansa
maksaa, ja elää niin, ettei tarvitsisi velkaa tehdä. Ne olivat niin
raskaita ne kolme vuotta, kun täytyi tehdä velkaa, koska ei muuten
elatusta saatu, mutta nyt Kustaa Rantanen velkansa maksaa.

Ei sinun nyt ainakaan Juhanille tarvitse maksaa, sanoi Liisukka.

Mari selitti, että sehän juuri Kustaata vaivaakin, kun on täytynyt
vävyltään lainata, sen hän nyt ensiksi maksaa.

— Voi Kustaa Rantanen, sanoi Liisukka. — Kuinka nyt oikein saisi järkeä
sinun kovaan kalloosi?

— Oma mun on kalloni ja tähän asti se on kyllä riittänyt, eikä
lastenikaan kallosta mitään puutu niin kuin Liisukasta näkyy.

— Kuule, isä, pojille täytyy saada oma huone ja mahdollisuus lukea.
Jollei niillä ole tilaa, niin eivät ne tule pysymään kotona. Näethän,
että Jussi tahtoo lukea, ja häntä täytyy auttaa eteenpäin.

Mari sanoi, että samaa hänkin koettaa koko ajan isälle puhua.

— Kun ne ovat Matin poikia, niin täytyyhän niitä auttaa eteenpäin.

Kustaa jylisi:

— Kerronkos minä teille Jussista, kerronkos? Siitä häpeästä, minkä se
nulikka on minulle tehnyt. Kun minä vein pojan mukaani verstaaseen,
niin mestari Salminen sanoi, että totta kai hän Kustaa Rantasen
pojanpojan oppiin ottaa, vaikkei muita ottaisikaan, kun Rantaset
syntyvät saha, kirves ja höylä kädessä. Maksaakin lupasi sille
nalikalle enemmän kuin muille. Ja tänä aamuna mestari sanoi, ettei
hänellä ole monta niin kelvotonta poikaa ollut opissa kuin meidän
Jussi. Varastaa aikaa, rikkoo työkaluja, eikä mitään opi ja muita
poikia pahuuteen yllyttää. Tuossa teille sitten on Jussi Rantanen.

Liisukka kulki edestakaisin huoneessa.

— Kyllä minä sen kaiken tiedän. Jussi kävi luonani kertomassa. Kuule
nyt, isä. Jussi on käyttäytynyt kuin porsas, jotta hänet ajettaisiin
pois verstaasta. Hänestä ei ikinä tule kirvesmiestä eikä nikkaria.

Mari päivitteli, ettei Jussi ollut käynyt hänelle sanomassa, mutta
Heikki sanoi, että hänkin on sen tiennyt ja koettanut viittailla
Kustaalle, mutta eihän siinä mikään auttanut. Kustaa vain pauhasi.

— Sellaisen häpeän hän on aiheuttanut minulle, vanhalle reilulle
työmiehelle. Aina minä olen politiikasta riidellyt mestarien sekä
herrojen kanssa, mutta työtä olen tehnyt rehellisesti ja aina minuun on
luotettu, kun tiukka paikka on eteen tullut.

Sitten hän jatkoi hieman hämillään:

— Enkä minä tiedä minkä vuoksi, mutta aina kun työhön käsiksi käyn,
niin työ se mukaansa tempaa, aivan kuin omaa olisi eikä herrojen.

— Sellainen sinä olet, Kustaa, näethän sinä, ettei poika tahdo
verstaaseen. Hän sanoo, että hän tahtoo lukea ja menisi vaikka
juoksupojaksi.

— Juoksupojaksi vetelehtimään.

Mari sanoi, että tuleehan Villestä nikkari, Ville kun on toista sorttia
ja paljon enemmän Matin tapainen.

Sitten Heikki sanoi pelastavan sanan:

— Kun minä tässä istun ja kuuntelen, niin minua surettaa, Kustaa, kun
sinä olet niin kovaksi käynyt, aivan kuin olisit puusta kirveellä
veistetty ja linjaalilla viitoitettu.

Liisukka sanoi hiljaa, että isä häntä säälittää.

— Kun elämä kolhii niin kovasti, silloin ei auta muu kuin kovettua.
Niinhän se aika meidät kaikki kovettaa.

— Vaan ei Maria eikä minua, sanoi Heikki. — Me olemme sellaisia
mättäitä, joita ei saa millään kovaksi.

Mari sävähti, että puhu sinä vain omasta puolestasi, Heikki.

— En minä sellainen ole. Jos minä tässä vielä häijyksi rupean ja sanon,
ettei peräkamaria vuokrata, vaan pidetään se pojille, vaikka minä
seitsemän päivää viikossa pyykkiä hankaisin näillä kipeillä käsilläni.

Liisukka otti tuolin ja istuutui aivan Kustaan viereen.

— Kuule, vaari, nyt on asiat ihan hullusti. Ei se meidän muori puhu
liikoja, ja jos se kerran sellaista sanoo, niin siihen on uskottava.
Keitä nyt kiiruusti kahvia, äiti, jotta tämä sota unohtuisi ja Kustaa
Rantanen löytäisi nätin perääntymistien ja jotta hänen sisunsa sillä
välin lauhtuisi. Ja kuulkaa nyt ennen kaikkea: Tottakai me Rantaset
jaksamme Matin pojat kasvattaa ja eteenpäin viedä, kun niillä kerran
niin kelvoton äiti on.

Mari sävähti uudelleen:

— Et saa sanoa häntä kelvottomaksi. Hänellä on juoppo mies ja uusi
perhe, ei hän enää mitään voi näille Matin lapsille.

Pojat tulivat kotiin. Ville rukoili ruokaa, kun oli niin kova nälkä.

Jussi ei sanonut mitään. Kustaa koveni heti.

— Eikö ehtoota sanota, kun kotia tullaan?

Jussi sanoi sitten ehtoota, ja Liisukka kutsui hänet kanssaan
nyrkkeilemään.

— Mitäs nyrkkeilyä se on, kun en minä uskalla vastaan lyödä.

Liisukka nauroi.

— Ei tarvitsekaan vastaan lyödä. Tämä nyrkkeily onkin vain hieno
tapa antaa sinulle selkään. Oikeastaan sinut pitäisi pistää nurkkaan
häpeämään, ja se onkin sinun iässäsi kamala häpeä.

Mari sanoi juhlallisesti:

— Nyt sinä seisot kuin tuomiosi edessä, poika, ja vastaat vaarille,
äläkä rimpuile.

Kustaa oli hakevinaan keppiä ja kysyi, milloin ja minkä vuoksi Jussi
oli karannut verstaasta.

— Kunnon poika olisi tullut puhumaan minulle ja mestarille, eikä
ruvennut hulikaaniksi. Missä sinä olet vetelehtinyt kaikki päivät ja
illat.

— Ei Jussi ole vetelehtinyt, piipitti Ville.

— Eikö Jussilla itsellään ole kieltä ja suuta?

Jussi selitti, ettei hän uskaltanut tulla sanomaan vaarille, ettei
hänestä tule nikkaria.

— Sinä et tiedä, mitä tahdot, nulikka.

— Kyllä minä tiedän.

— No mitäs sinä sitten tahdot, kysyi Liisukka.

— En tiedä, uskallanko minä sanoa. Minä tahdon lukea tuomariksi, sanoi
Jussi.

Kustaa melkein kiljahti vihasta, kun hänen silmiensä eteen nousi
tuomari Eetvart Rantanen.

— Vai tuomariksi!

Jussi tuli kivenkovaksi.

— Minä tahdon, ja tulen lukemaan. Luin jo koko viime kesän ja luen
nyt ja tentin kuudennelle luokalle yhteiskouluun. Tohtorinna lupasi
auttaa minua ja rehtori lupasi, ettei minun tarvitse mitään maksaakaan
koulusta.

Ville jatkoi samassa hengenvedossa:

— Ja minä jään verstaaseen ja tuon joka pennin mummille, jos vain Jussi
saa lukea. Jos me saamme pitää peräkamarin, emme mene koskaan ulos
emmekä edes eläviin kuviin iltasella.

— Nyt näet, vaari, kuinka sinut on piiritetty, sanoi Liisukka.

Sitten Mari laukaisi viimeisen valttinsa:

— Arvikin kirjoitti, että täytyy järjestää niin, että Jussi pääsee
lukemaan ylioppilaaksi, kun maassa kovasti sellaisia tuomareita
tarvitaan, jotka voivat työväkeä puolustaa.

— Niin tarvitaan, sanoi Heikki, kun on niin kovasti tuomittavia.
Tuomareita on vähän ja nikkareita on paljon.

— Anna nyt pian perään, Kustaa, sanoi Mari, muuten sinusta tulee
sellainen, jota sanotaan sanomalehdissä sivistyksen viholliseksi.
Ajattele nyt, sinä työväen eturivin mies et halua, että poikasi poika
saa sivistystä.

Kustaa istui pää kätten varassa.

Antaa tulla vaan, kyllä te kaikki osaatte käydä minun kimppuuni ja
kaiken päälaelleen käännätte. Kohta kai minun pitäisi saada keppiä
siitä, että tuo naskali karkaa verstaasta ja pettää mestarin ja minut.

— Niin, sinun syytäsihän se on, sanoi Mari.

— Kuule sinä, Mari. Ikää meille tulee ja pulavuosien säästöt menivät ja
velkaa tuli, ja ties kuinka kauan minäkään siellä verstaassa saan olla,
kun ikä uhkaa.

Heikki sanoi silloin:

— Kuules, Kustaa, se on sen ajan murhe, ja lasten ja lastenlasten
murhe, ja täytyyhän sen olla sen yhteiskunnankin murhe, jota me olemme
rakentaneet.

Liisukka sanoi, että Heikki sen oikean sanan sanoi.

Kustaa masentui maan tasalle.

— No kyllä teillä nyt on hauskaa, kun olette yhteisvoimin yhden miehen
mielen murtaneet.

Mutta Mari sanoi, että mitäs murtamista siinä oli.

— Ainahan sinä olet loppujen lopuksi minua totellut.




KUSTAA TÄYTTÄÄ VUOSIA


Heikki kulki salaperäisenä Kustaan työpaikassa ja osastossa ja Kustaan
tuttavien luona:

— Kustaa Rantanen täyttää ensi lauantaina kuusikymmentä vuotta.

Rantasten perheessä kuiskittiin ja kirjeitä kulki Rantalan ja Jaakkolan
ja Liisukan välillä. Kustaa ei huomannut mitään. Kulki työssä ja
istui silloin tällöin osastossa vanhojen kaverien kanssa juttelemassa
ja kuilua tasoitelemassa työväen välillä. Kustaa oli vielä hyvissä
voimissa, huonekalutehtaassakin häntä pidettiin vielä täysipainoisena
työvoimana ja kuten aina ansaitsi hän muita enemmän urakkatöissä.

Syntymäpäivä sattui lauantaiksi, niin että Kustaa itse pääsi vähän
aikaisemmin työstä ja juhlavieraittenkin oli mukavampi saapua maalta.
Peräkamariin, jossa Jussi ja Ville asuskelivat, oli katettu iso
kahvipöytä, jota Liisukka hallitsi. Jaakko ja Salli sekä Rantalan
setä olivat saapuneet tuliaisineen maalta. Liisukka kehui, miten
hyvää kermaa Rantaset olivat tuoneet, mutta Salli sanoi, että kerma
tulee lehmästä, mutta kaakun hän on itse laittanut ja se ansaitsee
paljon enemmän kehumista. Mari ei ennättänyt muuta ajatella kuin että
kahvikuppeja olisi riittämiin. Ja että kahvia olisi tarpeeksi sekä
pikkuleipiä, ja että pullaa riittäisi, sitä saframipullaa, jota hän
itse oli leiponut.

Mari hääri loppumattomiin, kunnes Liisukka kielsi häntä hyppimästä ja
asetti hänet istumaan Rantalan sedän viereen.

— Kun sulla kerrankin on kaksi tytärtä kotona.

Mari huokasi.

— Voi niitä tyttäriä!

Antti lohdutti, että kyllä miniätkin osaavat komennella.

Liisukka ja Salli päivittelivät, että isä tällaisena päivänä työhön
lähtee, eikä vieläkään ole kotona, vaikka vieraitakin on saapunut.

— Kyllähän te isän tunnette, sanoi Mari ja muisti äkkiä, ettei
Villekään vielä ollut kotona, eivätkä ne korput, joita Villen piti
tuoda.

— Kuule, Salli, sanoi Liisukka, jollei vaari ole viiden minuutin
kuluttua kotona, niin minä otan vuokra-auton ja lähden sitä hakemaan.
Työväenyhdistyksen johtokunnastakin tulevat häntä onnittelemaan, ja
osastosta ja tehtaastakin. Ja pitäisihän sen äijän ainakin peseytyä ja
pukeutua, ennen kuin vieraat tulevat.

Sitten saapuivat Riikka ja Heikki.

Riikka ei mennyt kättelemäänkään juhlavieraita, vaan kysyi
syntymäpäiväsankaria.

— Tules nyt tänne, Heikki, ja seiso mun vieressäni, kun minä tuota
puhettani pidän, ja sanot sitten: eläköön!

— Älä nyt vielä ala, Riikka, sanoi Mari, eihän se juhlaesinekään vielä
ole kotona. Ei se meidän isä työtä jätä syntymäpäivänsä vuoksi.

Riikka oli kauhistunut:

— Voi pahusta. Nyt koko puheeni menee sekaisin, ja juhlamieleni häipyy.
Olisi se raato nyt saanut olla kotona. Riikka istuutui.

— Päivää, Rantasen isäntä ja Salli, ja Jaakkoko se on? Se Jaakko on
oikein miesten mies. Eduskuntaan me se Jaakko pannaan, minä tulen
puolestasi puhumaan.

Jaakko nauroi.

— No tottakai minä sitten sinne pääsen, jos Riikka-täti minut sinne
kädestä pitäen vie.

Naiset häärivät hermostuneina, kunnes Kustaa vihdoin tuli likaisena ja
pölyisenä kuten aina ja jäi kummastuneena katsomaan hälinää Rantasten
keittiössä.

— Ettäs vihdoinkin tulit, Liisukka meinasi juuri lähteä sinua hakemaan.

Ja Liisukka sähisi:

— Menes nyt Herran tähden peseytymään!

— Top tykkänään, huusi Riikka, annas nyt minä sentään pidän puheeni
ensin: Terve, sinä toveri Kustaa! Heikki, tulepas tänne viereeni, ja
Jaakko myös!

Liisukka nauroi:

— Kuules nyt, Riikka-täti, anna sen likaisen äijän ensin mennä
peseytymään ja pukeutumaan ja sitten vasta puhut. Eihän tuollaiselle
kehtaa eläköötä huutaa.

Kustaalta pääsi vihdoinkin sana suusta, ja hän pyysi, että hänen
annettaisiin edes henkeänsä vetää ja katsella, ketä sakkia siinä
huoneessa on. Sitten hän hämmentyi ja huusi Villelle, että lähdetään
peseytymään, kun eivät tahdo tunnustaa meitä taksvärkkiasussa.

— Ja uuden puvun panet yllesi ja kovat kaulaan, sanoi Mari.

Kustaa ja Ville pääsivät pakoon pesuhuoneeseen.

Jussi tuli koulusta ja tervehti maalaissukulaisiaan.

— Ylioppilaaksiko sinä meinaat, kysyi Jaakko.

— Niin meinaan, ja vähän enemmänkin.

— On aika, että me Rantasetkin jotain aikaansaamme, sanoi Jaakko ja
ravisti Jussia.

Salli kiukustui:

— Meinaatkos sinä, että me emme ole tähän asti mitään aikaansaaneet.
Tuo on kauheata puhetta vaarin syntymäpäivänä.

— Oikein, Salli, sanoi Riikka. — Jaakko puhuu jo melkein kuin
koulumestari. Se on se ensimmäinen askel kansanedustajan uralle.

Riikan puhe keskeytyi, sillä Kustaan osaston puheenjohtaja saapui koko
lähetystön kanssa. Liisukka tervehti ja esitti sitten sukulaisjoukkoa,
ja Riikka lisäsi, että Riikan ja Heikin te kaikki tunnette. Miehet
nauroivat. Kuka nyt ei Riikkaa tuntisi? Sitten täytyi perheen
tunnustaa, että Kustaa oli saattamassa itseään juhla-asuun. Liisukka
ajatteli jo juottaa vieraille kahvia, mutta miehet päättivät ensin
sentään odottaa juhlittavaa.

— Oikein, sanoi Riikka, ettei kävisi niin kun minun. Minä tässä
ryyppäsin kahvia ja nyt olen niin täynnä puhetta, että halkean ennen
kuin Kustaa tulee. Vaikka kyllä minä nyt sentään ammattiosaston
edustajille annan ensin puheenvuoron, muuten Kustaakin suuttuu.

Riikasta oli aina iloa, ja vihdoin kauan odotettu Kustaa saapuikin,
aika nolona ja hämillään.

— Kas kun osastonikin on muistanut minua.

Laitila rykäisi pari kertaa:

— Tottakai nyt osasto pitkäaikaista varapuheenjohtajaansa
muistaa. No niin, Kustaa Rantanen. Pyydämme onnitella sinua
kuusikymmenvuotispäivänsi ja jättää sinulle tämän vaatimattoman lahjan
ja kiittää sinua pitkäaikaisesta työstä tämän maan työväenliikkeessä.
Kaikki sen vaiheet sinä olet kokenut siitä ajasta, kun Rantalan
torpasta kaupunkiin tulit ja mukana olit ammattiyhdistystä
perustamassa. Uskollinen olet ollut järjestöllemme ja puolueellemme,
aina valmis uhrautumaan yhteisen asian eteen niin kuin ihmisten pitää.
Uskollinen olet ollut myös työssäsi, verstaassa ja työpaikassasi, jossa
olet rehellisesti täyttänyt palkkatyösopimuksen työnantajasi kanssa.

Paljon on tapahtunut Suomen maassa sinä aikana kun sinä tulit
työväenjärjestöjen elämään mukaan, kaikista suurista järkytyksistä
ja taisteluista ja häviöistä huolimatta on Suomen kansa sinä aikana
kasvanut, voimistunut ja lisääntynyt. Jos sinä katsot taaksepäin
nuoruuteesi, niin huomaat, miten pieni se kansa siihen aikaan oli.
Oli ruotsalaista sivistyneistöä, oli suomalaista sivistyneistöä,
joka taisteli olemassaolonsa puolesta, oli talonpoikia ja nousevia
puutavaraliikkeitä. Ne sen Suomen kansan silloin muodostivat. Niiden
ympärillä oli itsetiedoton työläis- ja torpparijoukko, jonka ainoana
tehtävänä oli taistelu leivästä, työnteko varakkaamman kansanluokan
hyväksi. Ne vähät, jotka olivat nousseet kansasta, huikkasivat yli
peltojen, metsien ja järvien: Herää kansa, tule mukaan! Ja niin sinäkin
sitten, Kustaa Rantanen, aloit ajatella, ja sadattuhannet muut, joita
teollisuus oli yhteen koonnut, alkoivat ajatella, heräten vuosisadan
unesta ja ajattelemattomuudesta. Ja niin he ajattelivat, kokoontuivat
ja lisääntyivät. Ja niin siitä pienestä kansasta tuli aika iso kansa,
ja vieläpä itsenäinen kansa, ja siitä saa kyllä olla varma, että sinä
ja me muut ihmisiksi tulleet työläiset kyllä huolehdimme siitä, että
maamme on itsenäinen valtakunta ja sellainen valtakunta, jossa on iso
kansa, joka itse määrää kohtalostaan. Eläköön Kustaa Rantanen!

Sitten kaikki huusivat: Eläköön!

Mutta Riikka suuttui:

— Kuule, Laitila, Marin sinä unohdit. Mitä se Kustaa olisi ilman Maria
ollut. Aina ne Marit unohtuvat, kun miehet itseänsä kehuvat.

Laitila pyysi anteeksi, ja sitten huudettiin eläköön Kustaan
uskolliselle elämäntoverille.

Kun Marin silmät alkoivat kyyneltyä, Liisukka kielsi muoria
vetistelemästä, mutta lisäsi että pahuksen mukava vaari ja muori meillä
on. Ville sanoi siihen, että isä ja äiti ne ovat vaan teille.

— Mutta Jussille ja minulle ne ovat ikioma vaari ja muori.

— Tästä tulee jo yleinen epäjärjestys, sanoi Riikka. —
Järjestymättömien kansalaisten luvaton esiintyminen. Kyllä nyt on jo
aika, että Riikka sanoo sanottavansa, jotta päästäisiin kahvillekin.
No, Heikki ja Jaakko, tulkaa nyt viereeni.

— Aloita nyt vihdoinkin. Riikka-täti, sanoi Salli.

Riikka aloitti juhlallisesti:

— Kuules nyt, Kustaa Rantanen, sinä vanha ystävämme ja toverimme. Siitä
saakka kun me Heikin kanssa sinut naitettiin Marille...

— Silloin kun Polle-vainajakin vielä eli, sanoi Heikki.

Riikka tönäisi Heikkiä:

— Hiljaa, Heikki!... niin siitä ajasta saakka kun me sinut naitettiin
olet ollut ystävämme ja yhdessä on tämän maan työväenliikettä eteenpäin
viety ja sen puolesta niin pahuksesti kärsitty. Mutta se mikä on ollut,
siitä ei nyt puhuta tämmöisenä juhlapäivänä. Nyt on pääasia se, että
sinä Kustaa ja Mari, ja minä Riikka ja Heikki kaikesta huolimatta vielä
ollaan olemassa ja aina eteenpäin potkitaan.

Työväenliikettä ja sosialismia sinä olet rakentanut, kuten Laitila
sanoi, ja valtava hirmuvuori siitä on tullut, mutta kolmekymmentäviisi
vuotta olet sinä, Kustaa, myös kirvestäsi ja sahaasi ja höylääsi
käyttänyt ja tuhansia asuntoja rakentanut ja ihmisille huonekaluja
tehnyt. Oletkos sinä ajatellut, että jos tämän kaupungin suurtorille
koottaisiin kaikki nämä kaapit ja tuolit ja pöydät ja ikkunat ja
ovet, jotka sinä elämäsi varrella olet ihmisille nikkaroinut, niin
minkälainen läjä siitä tulisi. Aivan vuori siitä tulisi, ja sen edessä
seisoisit sinä, Kustaa, ja sanoisit: Ajatelkaa ihmiset, kaiken tämän
olen minä kirvesmies Kustaa Rantanen tehnyt, jotta ihmisten kodit
tulisivat koreiksi ja mukaviksi. Kuinka pieni sinä Kustaa Rantanen
sentään oletkaan verrattuna siihen työhön, mikä käsistäsi on lähtenyt,
ja ehkäpä sinä, Kustaa, siinä kasvaisit yhtäkkiä yhtä suureksi kun
sinun työsi ja ihmiset huomaisivat: näin suuri on työmies Kustaa
Rantanen ja hänen työnsä ja sellaiselle Kustaa Rantaselle, joka on niin
paljon työtä tehnyt, pitää sanoa kiitosta ja sellainen eläköön, joka
kaikuu yli koko Suomenmaan. Eläköön!

Kaikki huusivat eläköön, ja Riikka ehdotti, että laulettaisiin
Työväen Marssi. Kustaa lauloi mukana, ja Sallin ja Liisukan äänet
kaikuivat heteinä ylinnä, niin ettei huomattukaan, miten väärin Heikki
sitä laulun lankaa veti Riikan vihaisista silmäyksistä huolimatta.
Kun ikkunat olivat auki, niin ihmiset pysähtyivät kuuntelemaan ja
ihmettelemään, kuinka sitä noin kesken lauantai-iltapäivää Työväen
Marssia lauletaan. Konstaapelikin kadunkulmassa höristi korviaan, mutta
rauhoittui kun ei se "kokous" tuntunut olevan niin kovin lukuisa.
Portaissa Marjasen rouva tuli oikein ulos kuuntelemaan ja kysyi
talonmiehen emännältä, joka pesi portaita, onko se kommunistien kokous,
mutta talonmiehen emäntä sanoi, ettei Kustaa ole kommunisti, siellä on
vain syntymäpäivä.

Kun laulu oli laulettu, rykäisi Kustaa ja kiitti tovereitaan ja
lapsiaan ja sanoi, että hänenkin nyt vanhoina päivinään pitäisi ruveta
kyyneleitä pyyhkimään.

— Onhan tässä elämässä eteenpäin menty, koska on ollut toveruutta ja
apua ihmisiltä ja yhdessä on yritetty. Kun minä yksin Rantalasta läksin
vieraaseen kylmään kaupunkiin ja Marikin jäi sinne maalle, oli kovin
kolkkoa, kun piti alkaa elämä alusta. Mutta kun pääsin verstaaseen
ja löysin sieltä muita samanlaisia ja kun me aloimme yhdessä kulkea
eteenpäin ja vaatia elämältä parannusta, niin yhtäkkiä minä tunsin,
ettei elämä pelottanutkaan minua, koska meitä oli monta, koska me
yhdessä olimme suuri voima ja kaikki olimme samanlaisia koneenorjia ja
meillä oli samat vaatimukset. Sitten opin ajattelemaan asioita ei vain
omalta kannaltani, vaan myös tovereitteni puolesta, ja niin minä avuton
Kustaa Rantanen rupesin käsittämään, etten ollutkaan enää avuton,
vaikka sainkin istua Kakolassa ja Hennalassa. En minä osaa teille tässä
kaikkia selittää, eihän minusta ole koskaan tullut sellaista puhujaa
kuin Riikka, mutta sen minä sanon, että elämämme on tullut paljon
helpommaksi, koska työväki on yhdessä kulkenut ja toisiaan tukenut niin
kuin Mari ja minä.

Sitten huudettiin vieläkin työväenliikkeelle ja Kustaalle hurraata eikä
huomattukaan, että Kustaan puheen aikana Salli oli hissukseen päästänyt
lisävieraita eteiseen. Siellä olivat tohtori ja tohtorinna kukkineen ja
paketteineen. Tohtori onnitteli ja sanoi kuulleensa loppupuolen Kustaan
sanoista, mutta kumminkin hän tahtoisi siihen lisätä, että kaikesta
huolimatta hän ja tohtorinnakin olivat olleet Kustaata tukemassa ja
että hänenkin tekisi mieli pitää pieni puhe Kustaalle, vaikka hän
olikin barrikadin toiselta puolelta. Kustaa ja Mari kiittivät ja
tervehtivät, mutta Riikka sanoi, että hän kyllä mielellään kuulisi,
mitä sieltä barrikadin toiselta puolelta sanotaan.

Tohtori kiitti sitten pitkäaikaisesta riidasta ja ystävyydestä, joka
sen riidan pohjalla on ollut, tai pikemmin sukulaisuudesta, sillä
samasta maasta he olivat lähtöisin.

— Miesten mies sinä Kustaa aina olet ollut. Maamme kantajoukkoa te
Rantaset aina olette olleet, täynnä sisua ja sappea. Mutta toimeen on
tultu, kun on täytynyt tulla.

Kustaa nauroi.

— Onhan sitä toimeen tultu, kun me tohtorin kanssa olemme tunnustaneet
toisillemme sen olemassaolon oikeuden.

Mari alkoi pitää kiirettä kahvin kanssa.

— Minä niin pelkään pahinta, kun Kustaa alkaa puhua olemassaolon
oikeudesta.

Riikka sanoi, että ainakin Kustaan täytyy saada kahvia, kun ei
varmastikaan ole saanut ruokaakaan tänä päivänä. Sitten alkoi yleinen
kahvin juonti, jolloin Liisukka julisti, että Juhani ja hänen lapsensa
kyllä saapuvat piakkoin heidän lahjojensa kanssa, mutta että hänellä
on eräs erikoinen lahja isälle. Kustaa kyyneltyi, kun sai kirjeen
Tammisaaresta Arvilta. Liisukka kertoi, että hän oli itse käynyt
Tammisaaressa ja että Arvi oli saanut kirjoittaa sen kirjeen johtajan
erikoisluvalla isän syntymäpäiväksi. Ja Liisukka sanoi, että johtaja
oli aivan sulanut, kun sellainen hieno rouva kuin Liisukka oli tullut
veljeänsä tapaamaan.

Kustaa meni keittiön ikkunan alle lukemaan kirjettään ja ajatteli
itsekseen, että suurempi lahja kuin kirje oli se tosiseikka, että
Liisukka, joka ei hyväksynyt kommunisteja ja Arvin mielipiteitä, oli
sentään käynyt veljeänsä tapaamassa. Että kumminkin olivat sisaria ja
veljiä ja Rantasia.




HILJAISELOA MYRSKYN EDELLÄ


1930-luvun loppupuolella oli monta vuotta hiljaiseloa Rantasen
perheessä ilman suuria tapahtumia. Jussi pääsi ylioppilaaksi Liisukan
ja hänen miehensä avustamana, ainakin vaatteita ja koulutarpeita
tuli heiltä, vaikka Kustaa huolehtikin siitä, että pojalla oli oma
huone ja mummunsa laittama ruoka. Jussilla oli hyvä pää ja sisua,
aivan kuin koko Rantasten vuosisatainen tiedonjano ja tahdonvoima
olisi keskittynyt häneen. Hän oli yhtä komea ja pitkä poika kuin
hänen isänsäkin oli ennen ollut, vaikkei yhtä vaaleatukkainen.
Mattihan oli ollut Marin esikoinen ja kaikki Marin salattu hellyys
esikoistaan kohtaan kohdistui nyt Jussiin, ja sitoi kaikesta
huolimatta Jussia kotiinsa, vaikka vaarin kanssa olikin yhä enemmän
yhteenottoja ja vaikka Jussi alkoikin vieraantua Villestä, josta
Kustaan iloksi oli tullut parhaita nikkarinalkuja ja joka oli kovasti
mukana nuorisojärjestöissä. Kun Jussi tuli ylioppilaaksi, seisoivat
Riikka ja Mari koulun portaitten edessä. Marilla oli Liisukan vanha
musta kävelypuku ja Liisukalta saatu hattu, ja Riikkakin oli oikein
kaupunginäidin näköinen. Siiristä ei ollut mitään tietoa, vaikka
Mari oli hänelle ilmoittanut tapauksesta. Kustaakin oli kieltäytynyt
tulemasta koko metakkaan, mutta yhtäkkiä Mari huomasi tungoksessa
sekä Liisukan että Kustaan pyhäpuvussa, ja vaikka Mari ilostui, että
tohtorinnakin oli tullut, niin hänen sydämensä hyppi Kustaan vuoksi.
Kun pojat tulivat portaita alas ja Jussi huomasi Kustaan, niin poika
punastui.

— Että vaarikin viitsi tulla tänne.

— No, tulinpahan sentään, sanoi Kustaa ja katsoi poispäin. Mari oli
järjestänyt hieman kahvikutsuja kotiin suvulle Jussin kunniaksi, ja
vaikka Ville otaksui, että Jussilla on muuta tekemistä kuin juoda
kahvia kotona tätien ja setien kanssa, niin kumminkin Jussi tuli
nöyrästi kotiin ja joi mumminsa kahvia, mutta hävisi sitten seuraavaan
aamuun saakka ylioppilastoveriensa joukkoon. Liisukka oli pistoovannut
sen ilonpäivän ja kutsuihan Jussi Villeäkin mukaan ravintolaan illaksi,
mutta Ville käsitti, ettei sellaista kutsua sopinut noudattaa. Yleensä
Ville alkoi suhtautua Jussiin kuin nuorempaan veljeen, koska hän
nuorena työläisenä sentään oli enemmän elämässä mukana ja Jussi oli
aina vain koulupoika, ja totta puhuen Villehän rahaa kotiin toi ja
kummankin ylläpidosta maksoi. Tosin Jussi aina sanoi komeasti:

— Kyllä minä sitten sinulle korvaan korkoineen, jahka valmiiksi pääsen.

Joka tapauksessa Villen taloudellinen itsenäisyys tasoitti aika tavalla
sivistyksen juopaa veljeksien välillä.

Mutta kun veljekset asuivat yhdessä, niin Ville alkoi väkisinkin
lukea Jussin kirjoja, ja ohjattiinhan nuoriso-osastossakin opintoja,
niin että Villekin sai aika pitkään hyvää jatkoa kansakoulutiedoille
ja alkoi uneksia, että hänkin voisi ryhtyä säännöllisesti lukemaan
keskikoulututkintoa. Jussi ei juuri välittänyt politiikasta, mutta
Villestä alkoi Liisukan vaikutuksesta tulla yhä enemmän tietoinen
työväenliikkeen oikeistosiiven kannattaja ja hänet valittiin vähitellen
erinäisiin luottamustehtäviinkin.

Kustaa ei niihin aikoihin puhunut paljon politiikkaa eikä sitä oikein
enää ymmärtänytkään, sillä ei ollut niitä selittäjiäkään hänen omien
sanojensa mukaan. Työväen joukossa ylimalkaan puhuttiin siihen aikaan
vähän politiikkaa, luotettiin etupäässä vain johtajiin, joitten piti
kaikki parhaiten tietää.

Tosin Münchenin tapausten jälkeen alkoi sodan pelko silloin tällöin
kouristaa Kustaankin sydäntä, kun hän näki miten Hitler pauhasi ja
suuret valtakunnat vapisivat hänen ääntään kuullessaan. Mutta ei
maassamme moni muukaan tiennyt, mitä se merkitsi. Olihan täällä
tekemistä omissa asioissamme, harvat jaksoivat seurata Chamberlainia,
Daladieria ja Hitleriä. Eräs sana, jonka Kustaa oli lukenut lehdistä
ja joka oli lausuttu kerran Kansainliitossa, jäi kaikumaan Kustaankin
korviin, nimittäin, että rauha on jakamaton. Keskusteltiin siitä
verstaassakin ruokatunnilla. Jotkut miehet kuvittelivat, että muutamat
Euroopan maat voisivat keskenään riidellä ja toiset saisivat istua niin
kuin mekin tässä omassa nurkassamme ja katsella kaikessa rauhassa, mitä
Euroopan rintamilla tapahtuu, ja mahdollisesti vielä hyvin ansaitakin.

— Mutta rauha on jakamaton, sanoi Kustaa. — Ei voi sytyttää tulenarasta
talosta vain yhtä nurkkaa, ja antaa vain sen nurkan palaa. Kyllä
se koko talo silloin syttyy, sillä maailmasta on tullut sellainen
jakamaton rakenne.

— Mitäs, sanoivat miehet, meidän raha-asiamme ovat niin loistavassa
kunnossa, valtiovelkakin maksettu ja ihmiset ansaitsevat hyvin.

Toiset olivat sitä mieltä, että me olemme niin kovin voimakas ja
valtava valtakunta, ettei tänne muilla olisi asiaa, ja puolueettomia
ollaan, jos jotakin maailmassa tapahtuu. Mutta epäilyksen käärine
ahdisteli Kustaan ja kokeneempien miesten sydäntä, vaikka oltiinkin
nauravinaan kaikelle hälinälle.

Pahimmin vaivasi Kustaata Jussin kevytmielinen suhtautuminen
politiikkaan ja maailman tapahtumiin. Jussi teki ankarasti työtä
yliopistossa, mutta otti samalla kumminkin osaa ylioppilaselämään.
Hänelle tuli uusia tuttavia, varakkaiden perheiden lapsia, joitten
mukana hän alkoi kulkea. Olihan Jussille siunaantunut elämäniloa
enemmän kuin muille Rantasille. Jo penkinpainajaisissa hän esiintyi
konventin tähtenä ja lausujana ja osakunnassa hän joutui heti
mukavimpien joukkoon ja vähitellen YL:ään ja alkoi pakostakin
vieraantua Villestä. Maria suretti kovasti, että Jussi, jota he kaikki
yhdessä olivat auttaneet, alkoi häipyä kodista. Osakunnassa hän oli
tutustunut Vähämäen vanhemman pojan, professorin, tyttäreen, jonka
mammalla oli "kruunu nästuukissa" ja jonka isäkin oli jo pari kertaa
ollut hallituksessa. Jussi alkoi joutua aivan eri maailmaan. Näin
kohtalo leikki Rantasten kanssa. Jos vähänkin oli parempi aineellisesti
aika, niin tuli muita suruja, ajatteli Mari. Sitä paitsi oli aina se
kalvava suru Arvista ja Inarista, vaikka olikin toiveita, että Arvi
pian pääsisi vapaaksi. Inarikin oli alkanut asua aivan julkisesti
sukulaistensa luona ja kävi usein Maria tapaamassa. Sekin oli ilon
aihe, ajatteli Mari, ja ilonaiheena oli myös Sallin ja Jaakon
onnellinen avioliitto, vaikka kumpikaan ei päässyt usein kaupunkiin.

Eräänä iltana Mari istui sukkia parsimassa ja punnitsi mielessään
niitä ilon ja surun aiheita. Oli niin hiljaista ja rauhallista, vaari
ja Ville olivat nähtävästi jääneet talolle ja Jussi oli Kannaksella
muitten ylioppilaitten kanssa tankkiesteitä tekemässä. Sekin oli
sellaista joutavaa hommaa, eikä siitä juuri uskallettu Kustaalle puhua.
Aivan kuin sotaa hommattiin. Mutta antaa nyt lasten leikkiä, sanoi
Kustaa aina, ja onhan se jonkinlaista reippailua ja urheilua, pojat
kaikki yhdessä, vaikka Lapuan pojat sen homman etunenässä olivat. Jussi
oli kirjoittanut, että hän pian tulee kotiin, ja Mari oli odottanut
häntä jo monena iltana. Mari nukahti ajatuksineen ja parsimisineen
keinutuoliin, kunnes yhtäkkiä kuuli hiljaista puheensorinaa Jussin
huoneesta. Mari kuunteli ja kuunteli. Siellä oli Jussi, ja toinen
oli tytön ääni. Mari tuli levottomaksi, eiväthän ne pojat olleet
juuri tyttöjä kamariinsa tuoneet. Mutta vaikkei Mari minään ihmeenä
pitänyt kuunnella tyttäriensä oven takana, kun Liisukka, Salli ja
Siiri keskenään joskus kuiskailivat, hän ei millään kehdannut lähteä
kuuntelemaan Jussin oven taakse, vaan jäi neuvottomana istumaan
keinutuoliinsa. Jussi puolestaan kyllä kuunteli keittiön oven takana
ja sanoi Vähämäen professorin tyttärelle, että tule vain sisään, koska
keittiössä on aivan hiljaista, mummokin taitaa olla jossain poissa, ja
Ville ja vaari eivät ole vielä tulleet kotiin. Helena epäröi sittenkin.

— Mutta jos he tulevat kotiin.

Jussi heitti palttoonsa ja lakkinsa vuoteelleen.

— No entäs sitten. On jo aika, että esitän morsiameni perheelleni.

— Älä nyt niin ääneen julistele, se voi tulla vielä minunkin perheeni
korviin. Kas, kuinka nättiä ja siistiä teillä on.

— Istu tänne vaarini tekemään keinutuoliin. Kuule, Helena, kai minun on
sitten lähdettävä virallisesti kosimaan sinua, ei sinun isäsi ainakaan
ole ihmissyöjä.

— Mutta äitini ainakin on syöjätär.

— Kyllä Rantasen Jussi senkin kestää. Niin että sinä siis pidät
huoneestani. Tule nyt lähemmäksi, tähän sohvalle. Sänky on mun ja Ville
nukkuu sohvalla. Vaari on itse nikkaroinut minulle kirjoituspöydän ja
räsymatot ovat Rantalasta Sanni-tädin käsialaa.

— Sanoinhan minä jo, että täällä on kovin herttaista.

— Ai-ai, neiti hyvä. Sano sentään, että on niin kuin työväen perheessä,
ja myönnä nyt, että olet ensimmäistä kertaa elämässäsi työmiehen
perheen peräkamarissa.

— Älä irvistele, sanoi Helena. — Totta kai minä nyt Vähämäellä
työmiesten kodeissa olen ollut.

— Ja kyllä ne kurjia olivatkin, mikäli muistan. Katsos, tämä on nyt
teollisuustyömiehen perhettä, ja neiti saa tyytyä tähän, kun on kerran
rakastunut Rantasen Jussiin, sellaiseen ylioppilasnulikkaan, ja se
nulikka on niin kovasti rakastunut sinuun. Tules nyt lähemmäksi, likka.

— Enkä tule.

— Jos sinä aiot istua kirjoituspöydällä tämän sohvan sijasta, niin varo
niitä musteflakkeja, jotka Ville on siihen tehnyt kun minä en ollut
kotona. Ja nyt minä suutelen sinua poskelle, otsalle, leukapieleen ja
nenälle noin aluksi.

— Ole siivosti, Jussi. Jos mummusi tulee kotiin ja löytää sinut täältä
tyttöinesi.

Jussi nosti rimpuilevan tytön sohvalle ja istui hänen viereensä.

— Tottakai nyt kolmannen vuoden ylioppilas, josta piakkoin tulee
herassöötinki, saa joskus tuoda kotiinsa likkaihmisenkin, sitä paitsi
kun se on vielä hänen morsiamensakin. Minä valitan, ettei muori ole
kotona. Keittäisi sinulle tuliaiskahvit, kun kerran niin kiva olit,
että tulit vastaan asemalle.

— Kolme päivää minä olen kulkenut sinua vastassa, tuli jo neljä
ylioppilasryhmää, eikä sinua vain ollut. Tarvitsiko sinun nyt jäädä
viimeiseen asti?

Jussi pisti päänsä Helenan syliin.

— Tottakai, kun minusta tuli mestari tankkiesteiden teossa. Mutta
kaikesta huolimatta istuin viimeiset kolme päivää eräässä mökissä. Luin
tenttiäni ja ylihuomenna menen tenttiin. Ymmärrätkös, likka, vuoden
päästä olen valmis jur.kandi ja istun käräjiä ja paikkakin on tiedossa
ja naimisiin mennään. Ja Herra Jumala kun on lystiä, että sinä olet
olemassa, ikävä mun oli sinua.

Helena tukisti tulevaa jur.kandia.

— Minulla ei ollut yhtään ikävä sinua.

— Älä valehtele, sinä Vähämäen likka. Ja kirjoitti sellaisia kirjeitä
kuin olisi hengenhädässä ollut.

Mari ei enää kestänyt, kolisteli keinutuolia ja koputteli ovelle. Jussi
kerkisi juuri parahiksi istuutua reilusti sohvalle, kun Mari avasi oven.

— Herrajesta, poika oletko sinä kotona!

— Hei, mummi, sanoi Jussi muina miehinä. — Kotona olen, ja tässä on
eräs neitikin.

Mari sanoi päivää, ja Jussi selitti, että tyttö oli Helena ja että hän
oli Vähämäen professorin nuorin tytär.

Mari sanoi, että hän heti huomasi neidin olevan Vähämäen perua, kun oli
niin tohtorinkin näköinen. Helena sanoi sitten päivää rouva Rantaselle
ja lisäsi, että kaikki Vähämäen nenän tuntevat. Tuota rouva Rantasta
Jussi ei enää kestänyt, vaan nipisti Helenaa käsivarresta ja sanoi,
että Rantasen mummihan tämä vain on.

— Kuules, muori, minä aion naida tuon professorin tyttären.

Mari tuli sanattomaksi ja putosi tuolille oven viereen.

— Mitä professori siihen sanoo? Kun olet vain Rantasten poikia! Annas
kun oikein istun. Ja niin korea likka.

— Eikös tuo Jukka ole kauhea, sanoi Helena. — Salaisuuttahan tämä on,
mutta eihän sille pojalle mitään voi.

Mari melkein kuiskasi, että eivätkös teidän isänne ja äitinne tiedä
mitään?

Helena nauroi.

— Ehkäpä isä vähän aavistaa, kun Jussi on sen parhaita oppilaita ja
minä aina Jussin kanssa kuljen, mutta äiti on eri juttu ja vakava juttu.

Jussi sanoi varmasti, että kyllä hän sen mammankin kesyttää. Mari
kauhistui.

— Se on sitten niin itseänsä täynnä ja valmis käymään kiinni mihinkä
vaan. Ja kuinkas tämä nyt sitten kaikki järjestyy? Kun Jussi näin
hienon neidin kanssa naimisiin menee, niin hän unohtaa meidät kokonaan.

Helena sanoi vakavana:

— Eipäs unohdakaan, siitä minä pidän huolen.

Silloin kuului Kustaa huutavan keittiöstä Maria. Mari nousi ja lupasi
keittää kahvit, kun isäkin oli tullut kotiin, mutta keittiöstä kuului
oikein hätäinen kutsu:

— Mari mitäs sinä siellä peräkamarissa hosut? Meillä on vieraitakin.

Mari lähti äkkiä keittiöön. Tuntui niin kummalliselta.

— Ketäs vieraita sinä nyt olet tuonut?

Kustaan kasvot säteilivät.

— Katsos nyt lähemmin tätä tuntematonta miestä.

— Arvi, sanoi Mari, Arvi poikani! Arvi on tullut kotia. Voi kuinka
laiha ja huono sinä olet. Voi sitä kurjaa Kustaata, kun ei mitään
sanonut minulle.

Arvi nauroi ja ravisteli äitiä, mutta Kustaa sanoi:

— Kas kuinka valtavasti Mari osaa haukkua. Arvin preivinkin minä
sinulta pimitin. Eihän minulla olisi ollut sielunrauhaa, jos Mari olisi
tiennyt, että poika tulee kotiin.

— Reipashan se muori vielä on, sanoi Arvi, — vaikka pienenemistään
pienenee.

Mari oli vihainen Kustaalle, kun ei ollut mitään ruokaakaan kotona.

— Menes nyt kahvileipää hakemaan, onkos sulla edes rahaa?

— Kuinkas ei minulla olisi rahaa, sanoi Kustaa.

Arvi nauroi ja väitti, että hänelläkin on nyt vähän rahaa, ne kahdeksan
vuoden tienestit.

Mari oli jo kahvikuppien ja kahvipannun kimpussa, kun sai siten
selkänsä käännettyä ja kyyneleet pimitettyä pojaltaan.

— Mitä minä nyt teen, kun ei minulla enää ole mitään surtavaakaan. Kun
nyt on kaikkien lasten elämä hyvin päin.

Sitten hän yhtäkkiä muisti Inarin ja suri, ettei Inari ollut siellä.
Arvi kertoi, että Inarikin kohta tulee heille häntä tapaamaan, mutta
Mari päivitteli yhä:

— Nyt minä otan ja rupean rouvaksi, kun minulla on poika kotona ja
pojanpojatkin hyvillä jäljillä ja tyttäret naimisissa. Kuules nyt,
vaari, kuinka me oikein osataan elää ilman suruja, kun niitä on aina
ollut niin kamalan paljon.

Kustaa varoitti, ettei hän vain rupeaisi noitumaan itselleen uusia
suruja, ja lupasi lähteä hakemaan kahvileipää Hakaniemestä. Mari
pelästyi:

— Älä vain viivy kuutta vuotta!

Arvi ja Kustaa nauroivat, mutta Mari kuiskasi Arville, että hänellä
on kirje Arville, jo monta kuukautta se on ollut sängynjalan alla
piilossa. Oli käsketty antamaan se Arville, kun Arvi tulee kotiin.

Arvi litisti tuolinojaa.

— Kiitos, äiti. Aina Inari itsestään jotain tietoja toimittaa.

Mari oli niin kovasti odottanut Inaria heillepäin, mutta Arvi sanoi,
ettei hänen ollut hyvä tulla Helsinkiin.

— Kuule nyt, Arvi, nythän sinä jäät tänne. Pääset työhön, vaikka
kirjaltajaksi ja perustat kodin Inarin kanssa. Sitten on pojallanikin
perhe ja saat vähän onnea ja rauhaa.

Arvi katsoi ikkunasta ulos.

— Minulla on ollut rauhaa kahdeksan vuotta, en minä tähän sinun
rauhaasi sovi.

— Ajattele, että saan vihdoinkin pitää pojan kotona, eikä tarvitse
poliisia pelätä!

— Ei niitä ole ennenkään pelätty, sanoi Arvi, eikä vakaumuksestamme ole
perään annettu puolta puukstaavia. Eikä anneta.

Kustaa tuli sisään vehnäspussin kanssa.

— Oikein, poika.

Arvi hymähti.

— Näin miesten kesken, sen vankilanjohtajakin aamulla tunnusti ja tuota
kallista kansallista suurhyvettämme, sisuani, kehui.

— Miltäs muuten tuntuu, Arvi, sanoi Kustaa hiljaa.

Arvi istuutui keinutuoliin ja ojensi jalkansa.

— Muistuu mieleen, miten isä aikoinaan Kakolasta tullessaan nautti
tuolin selkänojasta.

Kustaa nyökkäsi. Muisti hänkin. Arvi hymyili.

— Kun Tammisaaren portista ulos astuin, teki mieli laulaa Jumalan
auringolle: vapauteen, vapauteen, ja aivan kuin tuuli olisi työntänyt
minut asemalle. Kun sitten junassa istuin ja katselin kaunista
maatamme, niin ajattelin minä, että kannattaa istua sen puolesta
kahdeksankin vuotta ja sen kansan puolesta vaikkapa kahdeksantoistakin.
Muistin, kuinka poikasena Matin kanssa katselimme Aukusti Eklövin
sahalla, miten sahurilta ja kanttarilta hiki virtana vuoti. Silloin
päätimme, että tulemme taistelemaan ihmistyön helpottamisen puolesta
ja uuden yhteiskunnan puolesta auttaaksemme näitten ihmisten elämää,
joitten hiellä tämä yhteiskunta pystyssä pidetään. Ja tuntui tuossa
aamulla, että ehkäpä kannatti noitten ihmisten puolesta istuakin
rautaporttien takana.

— Vai sellainenko teidän poikien meininki oli, sanoi Kustaa ja vetäisi
henkisauhuja.

Mari hätääntyi.

— En minä teidän puheitanne jaksa kuunnella. Jääthän sinä, Arvi,
sentään vähäksi aikaa tänne, että saisin sinua ruokittua ennen kuin
maailmalle menet.

— Tottakai minä jään, sanoi Arvi. — Katsellaan nyt vähän aikaa maailmaa
Rantasten tasolta ja otetaan vaarin, mitä ihmeitä tässä tänä kesänä
tapahtuu ja mitä leikkisotaa täällä valmistellaan.

Sitten Mari muisti, että hänelläkin oli oma yllätyksensä.

— Jahka minäkin tuon yllätykseni tänne, niin näette.

Mari haki Jussin ja Helenan keittiöön ja sanoi, että hänelläkin on
vieraita. Jussi veti Helenaa kädestä ja sanoi, että hei vaan, vaari,
tässä on nyt mun morsiameni, tuo Helena.

Kustaa siunaili ja muisteli, että näin se Jussin isäkin aikoinaan
morsiamensa taloon toi, vaikka Siiri oli vielä pelokkaampi kuin Helena.
Onnitteli sitten ja toivotti pikkuminiän tervetulleeksi ja rupesi
ottamaan selvää, mistä morsian oli kotoisin ja mikä nimeltään. Jussi
antoi sitten kaikki tarpeelliset tiedot ja pyysi anteeksi, että nai
niin sopimattomasta perheestä.

— Maailmankielillä sitä sanotaan mesallianssiksi. Ajattele nyt,
että reiluun Rantasten perheeseen tuodaan sellainen sipsutteleva
professorintytär.

Kustaa pyysi Helenalta Jussin puheita anteeksi, mutta Helena vakuutti,
että hän on jo niihin tottunut. Sitten vasta Jussi huomasi, että
keinutuolissa istui vieras, joka nousi tervehtimään. Mari käski vähän
tarkemmin katselemaan tuota vierasta.

— Katselen mar, sanoi Jussi, ja hieman siinä niin kuin jotain tuttua
on. Taitaa olla joitakin Rantasia taas.

— Olen minä, sanoi Arvi. — Setäsi Arvi olen ja Tammisaaresta tulen.

Jussi ilostui.

— Jessus siunatkoon. Tervetuloa! Vai sinäkö se kuuluisa Arvi-setä olet.
Näinhän minä sinut kerran vilaukselta kymmenkunta vuotta sitten, kun
olemassaoloasi niin salassa pidettiin.

Arvi sanoi, ettei nyt enää salassa pidetä, ja Jussi selitti Helenalle,
että tämä on se hänen pelottava kuuluisa setänsä, joka on kahdeksan
vuotta Tammisaaressa istunut.

— Et suinkaan sinä häntä pelkää ja minua siksi hylkää. Niitä viisaimpia
Rantasia se on.

— Päivää, Arvi-setä, sanoi Helena. Arvi kumarsi ja sanoi, että onneksi
olkoon professorintyttärelle, joka tällaiseen perheeseen uskaltaa.

Jussi istutti Helenan keinutuoliin ja sanoi, ettei Arvi-setä ole
huomannutkaan, miten ajat ovat muuttuneet.

— Minä olen jo melkein porvariksi tulossa, jahka saan sen
tuomarintutkinnon suoritettua, ja juuri tulen Kannakselta, jossa
tehtiin tankkiesteitä niin että paukkui.

Helena kysyi, tiedettiinkö Tammisaaressa mitään sotahuhuista ja
maailmantilanteesta.

— Kyllä nuo tuollaiset huhut vankilan muuritkin läpäisevät, mutta
hieman vierastuttaa, sanoi Arvi.

Kustaa uskoi kaiken tämän hänelle pian selviävän, mutta siitä ei
juteltu enempää, koska Mari kutsui kahville ja sanoi, ettei muuta
muistella kuin että Arvi on vapaa.

— Eikö ole ihmeellinen tunne, että ihminen on vapaa ja voi lähteä minne
mieli tekee, kysyi Jussi. — Mitä sinä aiot ruveta tekemään?

Arvi naurahti, mutta Kustaa sanoi, että hän rupeaa ennen kaikkea
lihoamaan.

— Oletteko te saanut paljon kärsiä, kysyi Helena.

Arvi hymyili.

— En minä ole niitä ihmisiä, joilla on aikaa ajatella kärsimyksiään ja
sääliä itseään.

Jussi sanoi, ettei puhuta tuollaista nyt.

— Elämä on käynyt niin paljon helpommaksi. Nyt ei meidän pidä ajatella
muuta kuin miten puolustaa maatamme. Siinä me olemme kaikki yhtä mieltä.

— Anteeksi nyt, Jussi hyvä, minä en oikein vielä käsitä asioita.
Puolustaa ketä vastaan?

Kustaa sanoi nauraen, että Arvi täytyy luovuttaa Riikan käsiin, jotta
hän pääsisi nopeasti kaikista asioista perille.

Jussi oli samaa mieltä, kun hänelläkään ei ollut aikaa ruveta
valistamaan Arvi-setää, ja käski Helenan ryyppäämään kahvinsa pian.

— Täytyy viedä se likka kotiin. Kun on kahden päivän perästä tentti,
niin täytyy lukea koko yö niin että pää höyryää.

Helena ei olisi mielellään niin pian lähtenytkään ja pyysi Arvi-setää
kertomaan joskus enemmän vankila-elämästä.

— Mielelläni, jos Jussi sallii, sanoi Arvi.

Jussi ymmärsi piikittelyn ja sanoi, ettei Arvi-sedän pitäisi niin
karsaasti katsella häntä ja ettei hänellä ollut aikaa perehtyä
politiikkaan, kun on ollut niin kova kiire lukea ja sitten vielä samaan
aikaan rakastui niin silmittömästi. Sitten nuoret lähtivät.

Arvi katseli kovin ihmetellen isäänsä. Kustaan oli epämukava olo.

— Älä tuijota niin vihaisesti, Arvi. Mitäs me sille voimme, maailma sen
pojan on kasvattanut emmekä me.

— Kiltti poika hän on, sanoi Mari, ja pitää meistä kovasti ja lukee
ankarasti. Paljon hän on tehnyt työtä ja itse ansainnut lukujensa
aikana.

Arvi pyysi lisää kahvia.

— Älkää nyt minua niin pelätkö. Hyvää Rantasten perua tuo poikakin
on. Eiköhän elämä opeta yhtä ja toista. Tyttökin on kovin herttainen
viisaine silmineen.

— Villekin on niin kultainen poika, sanoi Mari.

— Muista nyt, Mari, muistutti Kustaa, ettet hae itsellesi uusia suruja.

Mari silitti ohimennen poikansa hihaa.

— Kuinka sinä lauloitkaan, Arvi: lähemmäs vapaus, lähemmäs sua.




JUSSI KUUNTELEE TYKKIEN JYSKETTÄ


Tuli joulukuu 1939, se kaamein, järjettömin kuukausi, ja aika, jolloin
monella Rantasella sydän seisahtui ja järki jäätyi. Se oli kuin pahaa
unta, se oli niin mahdotonta. Kun Rantasilta myöhemmin kysyttiin,
niin sai vastaukseksi: ymmällä oltiin. Ymmällä olivat monet muutkin,
viisaammatkin, kun ei asioita otettu vakavasti eikä uskottu, että oli
yhdestoista hetki, eikä ymmärretty niitäkään sotia, jotka eivät olleet
sotia. Seisoivathan Euroopassa armeijat vastakkain ja Siegfried- ja
Maginot-linjoja pidettiin naruina, joihin voitiin pyykkiä ripustaa,
kuten englantilainen sotilaslaulu sanoi. Euroopassa kulkivat ihmiset
kaasunaamarit kainalossa, ja hommattiinhan niitä meillekin, vaan ei
Eurooppaan mitään kuulunut, mutta meille kuului. Tämän Rantasten maan
piti olla niin kaukana maailmasta ja paukkuvasta Euroopasta, ettei
heidän tarvinnut välittää siitä. Maassa oli ylpeä sanavarasto ja paljon
uskoa omiin sanoihin. Tosin Rantasten mielipidettä ei sota-asioissa
kysyttykään. Rantaset olivat äänestäneet eduskuntavaaleissa ja
jättäneet koko hoidon edustajiensa haltuun. Tosin heitäkään ei ollut
valittu silmälläpitäen niitä raskaita päätöksiä, jotka oli tehtävä,
mutta joka tapauksessa vastuu oli annettu eduskunnan ja hallituksen
niskoille, niin kuin tasavallassa täytyykin. Muttei se Kustaa Rantasta
auttanut, että hän oli työntänyt vastuun eduskunnalle. Kustaa oli
ymmällään, ja niin olivat kaikki Rantaset, kun alettiin tyhjentää
pääkaupunkia, ja totta puhuen, yhtä ymmällä oli Arvikin, jonka sentään
olisi pitänyt tietää vähän enemmän asioista ja jonka mielipidettä olisi
tärkeimpienkin herrojen taholta pitänyt kuulustella, kun Arvi olisi
sentään enemmän tiennyt naapurimaasta kuin mitä täkäläiset tiesivät.

Mutta Arvin mielipiteestä ei otettu selvää, vaan häntä ruvettiin
uudelleen vainoamaan, vaikka hänen sydämensä vuotikin verta oman kansan
vuoksi ja sen vaaran vuoksi, johon se oli luisumassa. Mutta Kustaa
Rantanen sanoi Arville, että leikkiähän tämä vain on. Lähtevät vain
juttelemaan ja ymmärtävät, että täytyy sopia. Kun Rautatientorilla
näytettiin, miten täytyy suojautua ja sammuttaa palopommeja, —
leikkiä se vain on, sanoi Kustaa hymähtäen ohimennen, kas kun isot
lapset viitsivät leikkiä. Kun Jussi oli rakentamassa Kannaksella
tuota kiviaitaa ja oli innostunut maanpuolustuksesta, hymähti Kustaa:
lastenleikkiä. Kun tulivat santalaatikot ja ämpärit, suuttui Kustaa, ja
kun Mari oli liimannut ikkunat täyteen valkoisia paperirihmoja, Kustaa
raivostui ja veti koko koreuden alas. Mari kiukustui puolestaan:

— Mitä sinä hassu mies teet? Kaikillahan pitää olla paperi ikkunoissa.

— Eipäs Kustaa Rantasella. Rantanen tahtoo katsoa Jumalan ilmaa ilman
koristuksia.

— Ja semmoinen työ kun minulla oli, ja kaikilla muillakin on paperit.

— Eipäs ole meidänkään vuorineuvoksella eikä ole insinööreilläkään.

— No niillä on varaa antaa särkeä ikkunat.

— Kuka särkee, kysyi Kustaa.

— No se sota.

— Hiljaa, hiljaa, nainen, sanoi Kustaa, vai sinäkin joutavia puhut.
Leikkisota, kuuletkos, leikkisota.

— Mitä leikkisotaa sinä juttelet, kun pojat on kaikki viety, Jussi ja
Villekin, Juhanikin on viety ja Jaakko. Ja missä tuo Arvikin lienee,
itki Mari.

— Älä sinä Arvista huolehdi, ei ainakaan Arvi järkeänsä menetä tässä
leikkisodassa, ja jos sinuun tämä leikkisotahulluus on tarttunut, niin
minä muutan pois Heikin ja Riikan luokse.

— Muuta vaan, porasi Mari, mutta minä näen, mitä näen, ja kuulen, mitä
kuulen.

Kustaa irvisteli.

— Niin, sinähän se sota-asiaintuntija oletkin.

— Aina sota tulee kun valmistellaan. Jussikin sanoo, että nyt
näytetään, mihin meidän miehet kykenevät.

Kustaa löi nyrkkiä pöytään.

— Tällaiseksiko Matin poika on tullut? Kenelle näytetään, sille
maalleko, joka sosialismia rakentaa? Antaa lasten leikkiä.

Sitten tuli se päivä, jolloin pommit putosivat, ja sinä synkkänä
talviyönä Kustaa ja Mari istuivat käsi kädessä eivätkä lähteneet
pommisuojaan, sillä Kustaa oli ymmällä eikä löytänyt tietä elämään.

— Kuollaan yhdessä, sanoi Mari.

Niin sitten alkoi sota-ajan elämä. Heikki ja Riikka olivat evakuoineet
itsensä Porvooseen, mutta palasivat, kun pommit tulivat sinnekin heidän
perässään. Liisukka lähetti lapsensa maalle, mutta meni työhön miehensä
tilalle ja kävi torumassa vanhuksiaan, jotka pelkäsivät pommisuojaa.
Kustaa kävi työssä, jossa vanhat miehet vaieten tulivat verstaaseen,
vaieten tekivät työtään ja yhtä vaieten lähtivät taas kotiin. Naiset
pihalla pitivät huolen siitä, että Mari sai kuulla kaikki mahdottomat
ja mahdolliset huhut. Arvi oli pidätetty jo viikkoa ennen sodan
syttymistä. Pidätetty noin vain hänen työstä tullessaan, varmuuden
vuoksi, ilman mitään syytä.

— Vain siitä syystä, että hän oli olemassa, sanoi Kustaa.

Helposti kyyneltyvä Mari lakkasi kyynelehtimästä koko sodan ajaksi.
Mari oli pingotettu kuin kitaran kieli, sanoi Kustaa, tai mikäkin
rautalanka, sanoi Liisukka.

— Ja juttelee pääasiassa vain Jumalansa kanssa, sanoi Heikki, kun Mari
oli käynyt niin jylhäksi ja sanattomaksi.

Liisukka oli kovasti huolissaan vanhuksista. Kustaan sanasto pysyi
sodan aikanakin entisenä, ja jos Liisukka puhui vihollisesta, niin
Kustaan silmät salamoivat ja hän selitti jääkylmällä äänellä, ettei
työmies voi työmiehelle olla vihollinen, eikä venäläinen työmies
suomalaiselle työmiehelle. Liisukka oli aivan epätoivoissaan.

— Pidä edes suusi kiinni, vaari.

— Kyllä minä pidän, sanoi Kustaa.

— Talonmies kertoi, ettette eilenkään olleet pommisuojassa. Muorikin on
tullut järjettömäksi. Kyllä teidät vielä viedään väkisin sinne alas.

— Ei meittiä mikään täällä vaivaa, sanoi Kustaa.

— Kyllä minä tiedän, että kuolema tulee kun on tullakseen, mutta ei se
nyt vielä saa tulla teidän kohdaltanne eikä minunkaan kohdaltani, ja
sen vuoksi minä pommisuojassa istun.

— Istu sinä vaan, sanoi Kustaa.

Liisukka oli tuonut kaikenlaista lämmintä Jussin ja Villen paketteihin
pantavaksi ja Jaakollekin oli ostanut hansikkaat. Marillakin oli
joulupaketit jo valmiina, mutta hän sanoi, että Jussi saa morsiameltaan
kaiken mitä tarvitsee, Villeä ja Jaakkoa täytyy enemmän muistaa.
Riikka ja Heikkikin tulivat tuomistensa kanssa, ja melkein päivittäin
Rantasten luona laitettiin rintama- tai vankilapaketteja, kun suvun
jäseniä oli kummassakin paikassa. Heikki oli muuten alkanut yskiä ja
valitti, ettei hänestä enää ollut paljon jäljellä. Riikka väitti, että
Heikki oli niin kovasti pelästynyt sotahommasta. Toissapäivänä oli niin
pelästynyt pommista, että kaatui pommisuojan ovelle.

— Kuinka sinä noin arkaverinen olet, sanoi Mari.

— Enkä ole, mutta kun tuuppasivat vanhaa miestä.

Riikka väitti, ettei kukaan häntä tuupannut.

— Itse vain kaaduit, kun sydän läpätti niin.

— Istus tänne, Heikki, sanoi Kustaa. Huonon näköinenhän sinä olet.

Heikki istuutui ja huokasi, ettei hän niitä sotia enää harrasta.
Riikka totesi vain kylmäverisesti, ettei Heikistä enää mihinkään ole
muuta kuin suuta soittamaan. Heikki ei vastannut siihen mitään. Niin
miehet istuivat piippujensa savussa aivan hiljaa, kun naiset pakkasivat
paketteja, kutoivat sukkia ja kaulaliinoja ja juttelivat, mistä kinkun
saa ostaa ja paljonko kirjepaperia pojille paketteihin pannaan, ja
keskustelivat siitä, mitä Ville ja Jussi olivat kirjoittaneet ja että
Virtasen poika oli kaatunut ja että kovasti ruumiita oli tuotu kotona
haudattavaksi.

Eräänä päivänä tuli Salli Rantalasta. Oli istunut kymmenen tuntia
junassa Hämeenlinnasta ja oli kuoliaaksi väsynyt. Salli toi tuomisia
maalta ja tuli kuulustelemaan, miten Ville ja Jussi ja muut sukulaiset
jaksoivat, eikä hänellä Jaakostakaan ollut paljon tietoa.

— Siellä Rantalassa on kuin säkissä. Päätettiin siellä, että ehkäpä
vaari tietää jotain enemmän.

— So, so, likka, sanoi Kustaa. — Ei nykyään saa tietää muuta kuin mitä
aviisissa on. Mitä Rantalaan kuuluu?

— Pimeätä meillä on, sanoi Salli, kun ei ole saatu kuin pikkuisen
paloöljyä. Työtä niin paljon, kun kaikki miehet ovat poissa. Sanokaa
nyt sentään, mitä tänne kuuluu.

— Mitäs tänne kuuluisi, sanoi Riikka, pommeja ja paloja ja Arvi on
vangittu.

Salli hypisteli nenäliinaansa.

— Hyvä Jumala, mitä tämä kaikki merkitsee?

Mari ja Kustaa vaikenivat, mutta Heikki purkaantui.

— Kuulkaas nyt tuota Sallia. Hän tahtoo tietää, mitä kaikki merkitsee.
Sallipas on keksinyt jotain uutta. Että ihmisen olisi tiedettävä, mitä
kaikki merkitsee! Kas sitä se merkitsee, että täytyy pysyä elossa,
vaikka ihan vängällä.

Kustaa hymyili.

— Taitaa se Heikki olla viisaampi kuin arvaisikaan, kun niin kovasti
tahtoo pysyä elossa.

— Utelias minä olen, sanoi Heikki. — On niin jännää nähdä, mikä on
tulossa ja mitenkä tämä kaikki päättyy.

Mari suuttui:

— Pidä suusi, Heikki. Sinulle on kaikki vain jännää, kun et tiedä
minkälaista siellä on. Jussi minulle kirjoitti, että rukoile mummi
puolestani, että vielä kotiin pääsisin.

Liisukka istuutui kädet silmillä.

— Jussiko sillä lailla kirjoitti! Jussi, joka ensimmäisenä tarjoutui
isänmaan puolesta kuolemaan.

— Ei minun olisi pitänyt sanoa sitä, sanoi Mari. — Ja Helena itkee
silmänsä pimeiksi.

Kaikki naiset vaikenivat ja käänsivät päänsä pois, mutta Liisukka
heräsi yhtäkkiä.

— Mikä itkukokous tästä nyt tuli. Paketti valmiiksi vaan, ja häpeä
sinäkin, Salli, että tulet tänne itkemään.

— No ei itketä sitten, sanoi Riikka.

Salli tuijotti Marin patoihin.

— Minne Arvi on viety?

Kustaa kohautti olkapäitään, mutta Heikki sanoi, ettei Arvista sovi
puhua — ei sovi.

Sitten tuli hälytys. Liisukka komensi kaikki kellariin, mutta Kustaa
sanoi, että lähtekää vain te.

— Sinä iänkaikkinen jämäräpää, haukkui Liisukka, äiti, tule mukaan.

Mari sanoi, ettei hän voi isää yksin jättää, — mutta lähtekää nyt
kiiruusti, lapset.

Ja niin he lähtivätkin. Tosin Heikki häveten ja epäillen, kun Riikka
työnsi hänet edellä.

       *       *       *       *       *

Kaukana Suomen rajalla metsässä tulen ja pauhinan alla on korsu, jossa
miehet tupakoivat, kiroilevat ja tottelevat.

Vähän matkaa siitä seisoi Jussi Rantanen vahdissa.

Jussi Rantanen suojautuu lumivallin ja kuusen taakse ja nojaa
kivääriinsä. Jussi on yksin tulen ja paukunnan keskellä.

Kohta on lähdettävä tulenjohtopaikalle. Maailman avaruus vapisee hänen
ympärillään ja räjähtää. Tuli syöksyy, maailma halkeaa. Jussi Rantanen
on yksin kuoleman edessä.

Kuolema meni ohi. Sen pauhina kiiri yli metsien. Jussi pitää
kivääristään kiinni kuin viimeisestä tuesta tässä halkeavassa
maailmassa. Kun edes haavoittuisi vähäisen, pääsisi sairaalaan
Helenan vuoksi, että vihittäisiin siellä, niin Helena ei jäisi hätään
ja häpeään. Lähtö oli tullut niin äkkiä, silloin ei vielä ollut
varmuutta, että lapsi oli tulossa. Tai saisi lomaa, edes vuorokaudeksi
vihkiäisiin. Hän oli pyytänyt lomaa ja papin kanssa oli puhuttu. Helena
oli tulossa Viipuriin, oli puhunut isällensäkin. Hän oli kirjoittanut
mummollensakin siitä. Vielä viisi päivää.

       *       *       *       *       *

Jussin ja Villen huoneen ikkunassa seisoi vanha mummu pimeässä
hälytyksen aikana ja katseli tulikieliä taivaalla ja kuunteli
räjähdyksiä, kunnes sireenit soivat ja taivas rauhoittui ja tähdet
uudestaan katselivat pimeää kaupunkia.

— Taivaan tähdet, suojelkaa poikani lapsia, suojelkaa Matti-poikani
lasta. Kun he olivat pikkupoikia, minä kerroin heille, että taivaan
tähdet ovat Jumalan silmiä, jotka katselevat ja suojelevat orpolapsia.
Kaikkivaltias Jumala, anna silmiesi suojella lapsiani. Auta Jussia,
joka on niin paljon työtä tehnyt päästäkseen opin tielle, auta Helenaa,
joka itkee silmänsä sokeiksi. Eikö riitä, että poikani uhrattiin?
Taivaan tähdet, suojelkaa Jussia, sitä lasta, joka on silmänteräni ja
poikani Matin sijaan minulle annettu.

— Mitä sinä siellä ikkunassa seisot, kysyi Kustaa, hälytys on ohi.

— Rukoilin Jumalaa ja taivaan tähtösiä.

— Rukoile vaan, jos se sinua helpottaa. Aamukin kohta koittaa.

       *       *       *       *       *

Mutta, tulenjohtopaikalle tuli täysiosuma. Jussi Rantanen hävisi maan
alle niin kuin hänen isänsä Matti aikoinaan.

Jylhinä ja sanattomina ottivat Mari ja Kustaa tämän sanoman vastaan.
Jylhinä ja sanattomina he kuuntelivat ihmisten lohdutusta. Jylhinä
ja sanattomina tekivät kumpikin työnsä ja toimittivat askareensa.
Vain joskus salamoi Kustaan silmissä ja hän puristi nyrkit kasvojaan
vastaan, ja joskus yön pimeydessä otti Kustaa Marin kovan ja kostean
käden, jolla hän oli pyyhkäissyt pari salaista kyyneltä, ja silitti
sitä sanattomana.

Helena, professorin tytär, katseli myös sanattomana kuumin silmin yön
pimeyteen.

Kun Liisukka toi hänelle raskaan sanoman, oli hän huutanut aivan kuin
olisi saanut itse ammottavan haavan ruumiiseensa. Mutta sitten hän
vaikeni ja pyysi Liisukkaa lähtemään pois, eikä hänestä sitten useaan
viikkoon kuultu mitään. Mari ei uskaltanut lähteä häntä katsomaan.
Ehkäpä professorinväki olisi tykännyt pahaa, kun sellainen mummu tulisi
sinne Helenaa tapaamaan, sanoi Mari.

Eräänä iltapäivänä tuli Helena itse Marin luokse kovin laihtuneena ja
kalpeana. Kyseli muorin ja vaarin vointia ja oli kuin tytär talossa.
Mutta silmissä oli jotain kivenkovaa ja niin oli Marinkin silmissä.
Mari surkutteli, että Helena vieläkin kuulemma oli sotilaskodissa
työssä, ja ihmetteli, kuinka hänen äitinsä päästää hänet sinne, kun on
tullut niin pikkuiseksi ja raihnaiseksi.

— Minä itse tahdon olla siellä, sanoi Helena. — Kun minä teen siellä
jotain sotapoikien hyväksi, niin tuntuu kuin muistaisin Jussia
paremmin, kuin tekisin jotain Jussin hyväksi.

Mari sanoi, että hän on niin nuori ihminen, että hänen pitäisi yrittää
unohtaa Jussi. Hänen olisi katsottava eteenpäin ja jatkettava lukujaan.

— Minun on liian raskasta, sanoi Helena, en tahdo elää ilman Jussia.

— Voi lapsi raukka, älä sellaista puhu. Olet niin kovasti hermostunut,
kädetkin vapisevat.

— Mummi-kulta, minä tulen hulluksi. Ette tiedä mitään, mummi, ei kukaan
maailmassa tiedä, paitsi Jussi ja minä. Enhän minä voi sitä kenellekään
sanoa.

— Minä tiedän, minä arvaan, lapsi. Jussi kirjoitti, että teidät piti
vihittämän mahdollisimman pian.

— En ole onneton siitä, että saan lapsen. Jussi ei ole kadonnut
jäljettömiin, minulle on jäänyt jotain jäljelle Jussista. Ehkä Jussin
lapsesta tulee samanlainen miehekäs mies kuin Jussi oli, kun vain
saisin elämäni järjestetyksi.

Silloin Mari itki ensimmäisen kerran Jussin kuolemasta.

— Lapsi-raukka, minä olen niin onnellinen, etteivät poikani Matti
ja Jussi ole hävinneet jäljettömiin, että Jussistakin jää jäljelle
ihmislapsi, että minullakin on jotain odotettavaa. Vaikka se on sinulle
raskasta, niin se on kuin toivonkipinä elämässä. Nyt pitää neuvotella,
mitä voitaisiin tehdä. Minä en tahtonut kysyä sinulta, vaan odotin,
että tulisit itse kertomaan.

— En tiedä, miten elämäni järjestyy. Isäni kyllä ymmärtää minut, mutta
äitini on kauhea.

Silloin Helenakin itki ensi kerran.

— Äitini tahtoisi, että hävittäisin lapseni. Hän on puhunut lääkärin
kanssa. En ikinä, ymmärrättekö, en ikinä!

Mari kauhistui.

— Kuinka hän voi olla niin kova!

— Sellaistahan sodan aikana tapahtuu.

— Jos äitisi on sinulle kova, niin tulet vaan asumaan tänne.

Marin käytännöllinen järki oli heti toiminnassa. He muuttaisivat
Kustaan kanssa keittiöön, kun ei Villekään ollut kotona, ja Helena
saisi peräkamarin, Jussin huoneen. Kun vaarilla on työtä ja hänellä
itselläänkin siivoustyötä, niin kyllä he jaksaisivat Helenan lapsineen
elättää siksi, kunnes hän itse jaloilleen pääsee.

Helenalla oli sentään vielä toiveita, että isä auttaisi häntä, mutta
Mari suunnitteli, ettei kenenkään pitäisi saada tietää, ettei Helena
vielä ollut naimisissa Jussin kanssa, kun hän kumminkin oli jo kihlattu
morsian. Ja Mari oli optimisti kuten aina.

— Kyllä tästä vielä hyvä tulee. Pojan sinä varmasti saat, ja yhtä nätti
poika siitä tulee kuin Jussikin.

Kustaa tuli kotiin ja ihmetteli, miksi professorin pikku-Helena oli
siellä poraamassa ja mitä Helena-neidille kuului. Mutta Mari vastasi,
ettei se mikään Helena-neiti ole, vaan Jussin vaimo.

— Ymmärrätkö sinä, Kustaa Rantanen?

Kyllä Kustaa ymmärsi, millä lailla asiat olivat, ja sanoi Helenalle:

— Voi sinä siunattu pikku tyttö. Ja nyt on taas katsottava, miten elämä
menee eteenpäin.

Kustaa oli muutenkin onnellinen ja julisti sen suuren sanoman: rauha on
tulossa. Mutta Helena sanoi vain:

— Rauha ilman Jussia.

Mari vapisi:

— Rauha, lapsi, rauha! Onko se totta, Kustaa, onko se totta, että muut
lapsemme säilyisivät.

— Jotta maamme säilyisi, sanoi Kustaa.




RAUHA, JOSTA EI TULLUT RAUHA


13. päivänä maaliskuuta julisti hyytävän kylmä, virallinen ääni,
että rauha oli tullut. Ei Kustaa Rantasen keittiössä sitä ääntä
kuunneltu, mutta Liisukka sen kuuli kotonaan. Ehkei se ääni olisi
niin kylmä ollutkaan — mutta Liisukka tunsi, että miehen, joka puhui,
täytyi pistää äänensä jääkaappiin ja jäädyttää se nollapisteeseen
ennen kuin hän kykeni puhumaan siitä rauhasta, joka niin monelle
kotoa karkotetulle ei ollut rauha. Kun muisti, miten moni oli
mennyt soitellen sotahan, niin ei sellaisesta rauhasta olisi voitu
inhimillisellä lämmöllä puhuakaan. Hyydyttämätön ääni olisi voinut
katketa.

Liisukka itki ilosta, koska hänen miehensä pääsi elävänä kotiin, ja
itki kauhusta ja häpesi omaa onneaan, kun ajatteli niitä, jotka saivat
jättää kotinsa ja lumessa ja jäässä vaeltaa vieraille paikoille.
Heikkikin kuuli sen äänen radiossa eikä sanonut mitään, ja Riikkakin
oli kerran sanattomana. Ville rintamalla kuuli sen ja pyyhki silmiään,
koska ajatteli veljeään Jussia ja taistelun turhuutta. Rantalassa
istuivat ihmiset radion ympärillä eivätkä puhuneet mitään, paitsi
Salli, joka huusi:

— Jaakko tulee kotiin, Jaakko, Jaakko!

Salli juoksi ulos aurinkoon ja pakkaseen, seisoi talon edessä ja
katseli taivaalle.

Maan ja taivaan täytti syvä ja kylmä hiljaisuus, ja oli kuin miljoonat
ihmiset yhdessä hänen kanssaan olisivat nostaneet rukoilevat silmänsä
aurinkoa kohti, ja maa ja metsä ja lumihanget, jotka olivat rumia ja
lohduttomia kuoleman kulkiessa niitten ylitse, tulivat taas kauniiksi,
ja oli uskomatonta, että kuolema oli kulkenut hangilla ja metsissä.
Salli piteli kiinni Rantalan mökin nurkasta, seinästä, joka ei enää
huojunut, ja puristi lunta kuumiin silmiinsä.

Mari ei voinut oikein hyvin. Oli keskellä päivää heittäytynyt
vuoteelle lepäämään. Koko suuressa talossa oli sinä päivänä kovin
hiljaista, eivät lapsetkaan kiljahdelleet kaduilla, kun niitä ei ollut
kaupungissa. Ovi kävi, ja joku kopeloi eteisessä.

— Kustaako se on?

— Kustaa minä olen.

— Mitäs sinä siinä ovenpielessä seisot, kuinka sinä niin aikaisin kotia
tulet?

— No kun vähän heikotti.

— Sairasko sinä olet?

— Päinvastoin, terveeksi minä olen tullut. Etkö ole huomannut, Mari,
miten hiljaista siellä ulkona on.

— Mitä sinä tarkoitat, mitä nyt?

Kustaa meni ikkunalle ja alkoi repiä pimennysverhoja.

— Annas, kun repäisen ne rumennusverhot. Repäisen ne ikuisiksi ajoiksi.

Mari alkoi vavista ja nousi istumaan.

— Nyt on rauha, ymmärrätkös, Mari, rauha. Katsos, päiväkin paistaa
kirkkaammin.

Mari risti kätensä.

— Onko se totta, Kustaa? Kaikkivaltias Jumala, kiitos. Rauha. Ehkäpä
Villekin meille säästyy, kun Jussiakaan ei ole.

— Häpeä nyt, Mari. Aina vain omiasi ajattelet. Koko Karjala ja Viipuri
on Suomelta pois, ymmärrätkös, Mari.

— Älä laske leikkiä. Ei se ole mahdollista!

Kustaa istui raskaasti sängyn laidalle.

— Radiossa sanottiin. Tuntui aivan kuin maan kamara olisi tärähtänyt.

Mari päivitteli karjalaisia, mutta ei kumminkaan voinut peittää iloaan.

— Meillä on rauha, ja kaikki pojat säästyvät. Eikä ole enää pommeja
eikä lentokoneita.

— Mari, ajattelu sentään niitä karjalaisia, jotka joutuvat kodeistaan
talven selkään.

Ovikello soi ja Kustaa meni avaamaan.

— Eiköhän se ole Liisukka.

Mutta se oli Heikki, säteilevä, nuorentunut ja terveytynyt Heikki.

— Rauha, ja vieläkin olen elossa! Katsos nyt, Kustaa, minäkin olen
elossa, vaikka minä kyllä olisin joutanut ensimmäisenä täältä lähtemään
Jussin sijaan. Mutta herrojen rauha se on. Olisi saattanut olla
toisenlainenkin rauha. Kun tämä kumminkin on herrojen rauha...

Mari suuttui.

— Mitäs sinä Heikki tuollaisia juttelet sen sijaan että Jumalaa
kiittäisit. Mitä sinä tarkoitat?

Heikki nauroi.

— Kyllä Kustaa tietää, vaikken minä sinulle selitä. Keitä nyt hyvät
rauhankahvit, toin sinulle koko toosallisen papuja, kun mun poikani
eloon jäivät ja sinunkin poikasi. On niin lystiä, että piirileikiksi
pitäisi pistää.

— Kuinka sinä saatatkin hullutella, suuttui Mari.

Heikki lauloi edelleen:

— Katsos taivaalle Jumalan aurinkoa, onkos siellä surinaa, onkos siellä
yhtään pommia? Ja juoksevatko Heikki ja Riikka pommisuojaan? Ei ole
surinaa, ei ole pommeja. Iloitse nyt edes vähäisen, Mari.

— Kyllähän minä iloitsen, sanoi Mari, mutta ajattelen Jussia ja
karjalaisia.

— Ei nyt pidä ajatella muuta kuin elämää. Mitäs te, kun olette
sankareita Kustaan kanssa, mutta Heikki ei ole sankari, eikä tahdokaan
olla. Heikki tahtoisi vielä elää pikkuisen aikaa eteenpäin, että
näkisi, kuinka tässä käy ja kuka pitemmän tikun vetää.

— Ei sille Heikille edes osaa olla vihainen, sanoi Kustaa.

— Mitäs varten olisitkaan vihainen? Pahinta on, ettei tässä oikein sovi
sanoa, että "enkös minä sanonut", kun kaikki on niin surkeata.

— Mutta jos kumminkin sanoisi, sanoi Kustaa.

— Kuules, Kustaa, kyllä minä sinut tunnen. Et sinäkään sano, vaikka
tekisi mieli. Kun kaikki paikat on kipeitä, ei sovi sanoa sellaista.

— Ei sovikaan, sanoi Mari.

Silloin tuli Liisukka itkien.

— Viipuria ei ole enää, Sortavalaa ei ole enää, entäs ihmisraukat!

Kustaa sanoi:

— Minä olen tässä lukenut sitä Jussin Suomen historiankirjaa, ja
siinä seisoo, että Suomi on kerran ennenkin ollut ilman Viipuria ja
Sortavalaa, ihkati Kymiin saakka sen rajat kerran vedettiin. Kyllä
Viipuri ja Sortavala ovat olemassa, vaikkeivät ne enää ole Suomen.
Mutta ehkä me vielä kerran voimme osoittaa, että naapuri voi luottaa
meihin, ja ehkä ne sitten taas liitetään Suomeen niin kuin se
Aleksanteri kerran teki.

Liisukka oli kauhuissaan.

— Kuinka sinä voit noin kylmästi puhua? Tämä on koko kansamme hätä,
ymmärrätkö, kuinka hirveätä se on, että osa maastamme on poissa?

— Niin on, sanoi Heikki, eikä nyt menneitä muistella tässä yhteisessä
onnettomuudessa. Näin sitä kaikki sanovat.

— Niin minäkin sanon, ja minne ne raukat karjalaiset joutuvat, hätäili
Liisukka.

— Älä kysy minulta, sanoi Kustaa.

Mari lohdutteli Liisukkaa:

— Eläviä nyt muistetaan ja eteenpäin katsotaan.

Kustaa ei voinut olla sanomatta:

— On niin mukava monellekin olla katsomatta taaksepäin ja olla
vastaamatta kysymyksiin.

— Hiljaa, isä, sanoi Mari. — Kuinkas lapset voivat, Liisukka, jokos
Sirkun hammassärky on laannut?

Liisukka sanoi, ettei hän voi ajatellakaan lapsia, hän ajattelee
vain Viipuria. Sitten Heikki huomasi kadun toisella puolen Riikan ja
pelästyi.

— No nyt se Riikka hakee minua.

— Mitäs pahaa Heikki on tehnyt, kysyi Liisukka.

— Karkasin, sanoi Heikki. — Otin pienen naukun tänne mukaan Kustaalle
lohdutukseksi, mutta Riikka taisi huomata.

Liisukka ymmärsi yskän ja kuiskasi:

— Anna naukkusi tänne. Jos minä Riikka-tädin tunnen, niin hän pitää
sinulle ruumiintarkastuksen.

— Tässä se on. Piilota pois, likka, piilota!

Heikki antoi pullon Liisukalle ja meni muina miehinä avaamaan ovea.

Riikka tarkasti ensimmäiseksi Heikin taskut.

— Kansallisena surupäivänä sinä naukkuinesi kuljet. Missä sun
naukkupullosi on!

— En ole nähnyt naukkupulloa kuuna päivinä. Ettäs nyt kehtaat tällaista
puhua, etkä edes tervehtinyt Kustaata ja Maria!

— Päivää, tämän talon väki. Pitäkääs tuota Heikkiä silmällä, kun mun
täytyy lähteä talolle.

— No, Riikka, sanoi Kustaa, mitäs sinä nyt sanot tästä rauhasta?

Riikka pyörähti ympäri.

— Enkä sano. Ja parasta on, ettei kukaan muukaan sano. Hyvästi.

Liisukka otti päällysvaatteensa ja juoksi Riikan perässä saavuttaen
hänet ulko-ovella.

— Riikka-täti, mitä sinä itket?

— Samaa itken kuin sinäkin. Äläkä sinä likka tule nuuskimaan, mitä,
minä itken, itken sen kuin itken.

Monesti siinä maaliskuussa itkettiin sekä iloittiin ja purtiin
hammastakin. Ihmiset kulkivat maanteitä karjoineen ja ilman karjoja,
hevoskuormissa ja autoissa, yöpyivät minne sattui, hyvien ihmisten luo,
jopa sellaisten luo, jotka eivät olleet hyviä. Jäätyneitä maanteitä
pitkin kaikuivat sotilaitten askeleet ja Karjalan väestö kulki aina
länteen päin, yhä länteen päin. Jossain Kouvolan lähellä pysäytti
karjalainen kulkija paikkakuntalaisen ja kysyi, onko se jo Huittinen
tahi Orivesi, jonne heillä oli määränpää. Nöyränä ja tottelevaisena
kulki Karjalan kansa kulkuteitään, minne oli määrätty, kulki, eikä
paljon kysynyt. Kulki se Rantastenkin liepeille Marin ja Kustaan luo.

Eräänä päivänä astui ovesta sisään parroittunut sotamies.

— Villekö se on, Ville poikaseni, sanoi Mari.

Ville huusi reippaasti hei muori ja hei vaari, terveisiä sodasta, ja
sitten äkkiä hiljentyi.

— Voi, voi, ilman Jussiahan minä tulen.

— Hyvä, että edes sinä tulet.

— Oletkos sinä todella ihan ehjä, kysyi Kustaa.

— Olen, ja rauha meillä on. Kuule, Pirkkomiisu, tule nyt tänne
lähemmäksi. Yhden tytönkin minä toin sieltä Karjalasta mukaan. Sanos
nyt hyvää päivää vaarille ja muorille.

Pirkko oli tumma, hienopiirteinen karjalaistyttönen. Niiasi ja sanoi
päivää.

— No mistä sinä sen neitosen löysit, kysyi Kustaa.

— Maantieltä, sanoi Ville, tuolta Lauritsalan liepeiltä.

Siellä se kulki isänsä ja äitinsä kanssa ja vesikelkalla kuljetti
ompelukonetta ja muuta tavaraa, ja niin Ville oli auttanut sitä
työntämään vesikelkkaa ihan Helsinkiin saakka.

— Niitä evakkoja se Pirkkomiisu on.

Ville kertoi sitten, että Pirkkomiisun isä ja äiti, ompelukone ja muut
tavarat ovat asemalla, ja pyysi, että koko perhe saisi tulla Jussin ja
hänen huoneeseen siksi kunnes saavat asunnon.

— Kas kun tuon likan isä on peltiseppä Viipurista.

Mari kertoi sitten Villelle Helenasta, joka myöhemmin tulisi heille
asumaan, mutta niitten ihmistenkin piti jonnekin mahtua.

— Minne se Ville sitten itse joutuu, mörisi Kustaa.

— Vaikka vaarin sängyn alle, kun vaan saan sille likalle tilan. Mukava
likka se on, sanoi Ville.

Pirkkomiisu veti häntä hihasta, että kuinka sinä Ville noin. Mari
hymyili.

— Älä ole milläsikään, kyllä me Ville tunnetaan.

Kustaa käski sitten hakemaan sukulaiset sinne, mutta Mari vain katseli
Villeä, kun oli päässyt haavoittumatta ja niin miehistynyt.

— Että sinä ehjänä pysyit!

— Siinä olikin tekemistä, sanoi Ville. — Erikoistaitoa siihen
vaadittiin.

— Kai sinä poika tarpeeksesi sait, kysyi Kustaa.

Ville kävi vakavaksi.

— Jos tahdot tietää, vaari, niin sain, muttei tätä rauhaa, ei tätä
rauhaa.

— Rauha on rauha, sanoi Kustaa.

Ja Pirkkomiisu visersi siihen äkkiä:

— Niin minunkin isäni sanoo, vaikkei meillä olekaan enää kotia.

Kustaan tuli oikein hyvä olla.

— No hakekaas tuo isä sitten tänne, vai on se niin mukava mies.

Nuoret lähtivät kirmaillen portaita alas. Mari risti kätensä ja sanoi:

— Onhan meillä Ville, ja onhan meillä Helena ja Jussin lapsi on
tulossa. Ja onhan meillä rauha.

— Rukoile sinä, Mari, tämän rauhan puolesta... rukoilen minäkin omalla
tavallani.

Ville oli sitten purkamassa erästä sotasaalisnäyttelyä.

— Valhetta, valhetta kaikki, sanoi hän, kun tuli kotiin. — Maailma on
niin valhetta täynnä, mutta minä olen liian pieni ruvetakseni sitä
purkamaan. Minun ääneni on kuin sääsken pirinä.

— Jos kaikki niin sanoisivat, sanoi Kustaa, niin ei maailma koskaan
paranisi.

— Mutta minä tykkään Pirkkomiisusta ja kuka tietää, milloin kuolema
tulee.

Kustaa viittoili kädellä ja liittyi kaikkiin yhdistyksiin, joissa
harrastettiin rauhaa ja ystävyyttä naapurin kanssa.




YKSIÄ PULLIAISIA HERRAN EDESSÄ


Taas tuli sota.

— Me ollaan nyt hitleriläisiä, sanoi Kustaa, ja hänen silmistään
välähti aivan kuin pitkä, kauhavalainen puukonterä, kertoi Mari
myöhemmin Liisukalle.

— Minäpä sanon, pistä sinä Kustaa se puukko silmistäsi pois, emme me
sentään hitleriläisiä ole, ja lukitse se suusi seitsemällä lukolla.
Mitä se puukon välähtely auttaa, kun et kumminkaan tee mitään.

— Ja sen sodan piti päättyä kolmen viikon päästä ja sitten heinäntekoon
tai elonkorjuuseen tai perunanottoon, mörisi Kustaa, ja aina vaan
välähteli silmissä.

Vanhat miehet kokoontuivat siihen aikaan Kustaan luokse juttelemaan.
Virtasen Kalle sanoi:

— Se on sellainen sota, joka ei otakaan päättyäkseen, vaan alkaa
mädäntyä, niin kuin aikoinaan monet lakot. Jos hyvinkin alettu lakko
alkoi mädäntyä, niin se aina hävittiin.

Vartiaisen Pekka, joka teki pommihylsyjä, sanoi, että kymmenen kirousta
hän jokaiseen hylsyyn noituu.

— Mutta teet niitä kumminkin.

— Niin me kaikki teemme, kun täytyy elää.

— Kuka sanoo, että täytyy elää, mutisi Kustaa, ja sitten vaiettiin
vähän aikaa.

Virtasen Kalle sanoi, että Kustaa on mestari lukemaan lehtiä ja
kääntämään uutiset nurinpäin, eikä se vielä koskaan ole uskonut
sanomalehteen. Kustaa jätti aina saksalaisten sotavanki- ja
sotamateriaaliluvuista nollan pois ja teki omia johtopäätöksiä
rintamatiedotuksista. Kustaan menettely alkoi jo olla tunnettu
tehtaassakin, mestari Salminenkin joskus varoitteli, että äläpäs Kustaa
väännä niitä uutisia nurinpäin.

— Tuo tuntikirjuri taitaa joskus tehdä mielialatutkimuksia ja sun voi
vielä käydä hullusti.

Kustaa sanoi, että mitäs mun käydäkseni on, käyköön jos käy, ja luki
aina uutisia omalla tavallaan.

Mari puolestaan sanoi, ettei tästä sodasta kannata puhua, itse kullakin
haavansa on, mutta kaikkein vaikeinta se on niille, jotka ovat elämän
puolesta ja sotaa vastaan.

Mutta kun Kustaa oikein tutki niitä rintamatiedotuksia ja niitten
poikien puheita, jotka rintamalta tulivat, niin hän lakkasi lopulta
suremasta, jopa lohdutteli Mariakin Hitlerin "voittojen" suhteen. Kun
Mari sanoi, että kuinka meittien sitten käy, niin Kustaa sanoi, että
kyllä Jumala kuuluu huolta omistaan pitävän, — ja ainahan Suomen kansa
on käpälilleen pudonnut.

— Vaikkei Karjalan kanssa, sanoi Mari.

Pirkkomiisun vanhemmat ja Pirkkomiisu itsekin olivat muuttaneet
takaisin Viipuriin. Sitä Kustaa ja Mari kovasti surivat ja vakavasti he
puhuivat noille karjalaisille aavistuksistaan ja vaistoistaan. Mutta
mitäs viipurilaisille voi? Ottivat tavaransa ja lähtivät. Pirkkomiisun
äitikin oli niin iloluontoinen ihminen ja sopivaa seuraa Marille,
vaikkei hän käynytkään kirkossa yhtä paljon kuin Mari. Mutta yhdessä
sentään istuttiin ja puhuttiin Villen ja Pirkon tulevaisuudesta ja
rukoiltiin Villen puolesta. Pirkon isä, peltiseppä, oli järjestyneitä
ja vanha ammattiyhdistysmies, ja vaikkei hän kaikessa ollut yhtä mieltä
Kustaan kanssa maailmanmenosta ja työväenliikkeen vauhdista, niin
kumminkin toimeen tulivat, kun päämäärä oli sama.

Sodasta ei tahdottu puhua. Sotaa vihattiin Rantasten perheessä, ja
kumminkin siinä sodassa mukana oltiin, enemmän kuin monet niistä, jotka
vain sodasta puhuivat ja sotaa kehuivat. Ville ja kaikki Rantalan
serkut olivat sodassa, samoin vävyt sekä Sallin mies Jaakko Rantanen
ja Liisukan Juhani. Arvi oli keskitysleirillä kuten hänen vaimonsa
Inarikin, jonka kanssa hän oli ennättänyt muutaman kuukauden asua
yhdessä. Tuloksena oli, että Inari odotti vankilassa lasta. Taas oli
Marilla hommaa ruokapakettien kanssa, eikä ruokaa tahtonut millään
saada. Kun Pirkkomiisun vanhemmat lähtivät, jäivät Kustaa ja Mari kovin
yksin. Liisukka vain kävi joskus vanhempiaan katsomassa, ja Heikki
värjötteli silloin tällöin Marin ja Kustaan luona, kun Riikasta oli
tullut jonkinlainen Työkeskuksen johtaja, tärkeä valtakunnallinen
olio, joka ei Heikistäkään paljon enää piitannut, niin että Heikki
löysi lohtua vain Marin ja Kustaan luota, kun omatkin pojat ja miniät
olivat maailmalla. Kun ruokapakettejakin oli taas kovasti hankittava ja
järjestettävä, oli Rantasten toimeentulokin aikalailla huonontunut, kun
mustasta pörssistä täytyi sydän kurkussa kaikkea ostaa, jotta lapsille
riittäisi. Mari oli sen vuoksi ruvennut taas käymään pyykillä, mutta
järjesti asiansa niin, ettei Kustaa ollut siitä selvillä, ja yritti
aina kotiin ennen Kustaan tuloa.

Eräs salainen lohdutus Marilla kumminkin oli. Helenalla oli poika, ja
Vähämäen tohtorinna, joka suhtautui Helenaan ja Helenan onnettomuuteen
aivan inhimillisesti, oli järjestänyt niin, että Helena sai asua
Vähämäellä ja sai lapsensa siellä. Vähämäki kuului nykyään tohtorin
pojalle, Toivolle, joka oli lukenut agronomiksi ja oli myös sodassa.
Helena asui siellä, hoiti lastaan ja luki. Salli kävi häntä usein
katsomassa ja heistä tuli hyvät ystävät. Helena kirjoitti joskus
Marille pojastaan ja Salli kirjoitti vielä useammin. Professorikin
oli käynyt Helenaa tapaamassa, mutta professorska, jota kutsuttiin
"kruununästuukiksi", oli niin kovin vanhanaikainen, että kieltäytyi
olemasta missään tekemisissä tyttärensä kanssa. Mutta Helena tuli
käymään kaupunkiin, ja kun Mari tarjoutui hoitamaan pikkupoikaa, niin
Helena alkoi vakavasti suunnitella, että hän muuttaisi Marin ja Kustaan
luokse, kun olisi yrittänyt jatkaa lukujaan. Tohtorinnalla ei ollut
mitään sitä vastaan, sillä hän oli itsekin tullut niin vanhaksi, ettei
voinut huolehtia pienestä lapsesta, eikä juuri ollut tilaakaan, sillä
parikin miniää asui heidän luonaan. Mari naurahti joskus itsekseen
tyytyväisenä siitä, että se professorska niin rumasti käyttäytyi.
Olihan kaikesta huolimatta hauskaa saada pieni lapsi hoidettavaksi, kun
ei vain olisi ollut ainaista surua ruokatarpeiden vuoksi.

Eräänä päivänä tuli Heikki iso perunasäkki selässä.

— Heikki se on ja potaattipussi. Kun minä kuulin, ettei sulla enää ole
potaatteja.

Mari oli mielissään, suri vain, ettei ollut Heikille antaa muuta kuin
kauraryynipuuroa.

— Kyllä mulle kauraryynipuuro kelpaa. Onhan se Pollen puuroa. Aina minä
Pollea muistelen, kun kauraryynipuuroa saan.

Kustaata ei kuulunut kotiin. Kun kello jo lähenteli kahdeksaa, Mari
alkoi tulla levottomaksi, vaikka Heikki puhuikin mukavia. Yhtäkkiä
Heikki sai päähänpiston.

— Etteivät vaan ole vieneet sitä Kustaata Ratakadulle. Olenhan minä
sitä varoittanut.

— Mitäs sinä nyt sellaisia puhut, eivät ne Kustaasta välitä. Kukas
Kustaan suuta tukkii.

Istuttiin siinä sitten taas vähän aikaa. Mari parsi sukkaa, mutta tuli
levottomaksi ja kulki ikkunassa.

— Kaikkia joutavia sinä puhutkin.

— Joutavahan minä olen, sanoi Heikki ja rupesi valittelemaan elämäänsä
saadakseen Marin unohtamaan levottomuutensa.

— Ei se Riikkakaan enää minusta huoli. Häärii siinä Työkeskuksessaan
niin kuin mikäkin kenraali, ja sotiakin se on ruvennut voittamaan ja
komentaa niin, että yöllä unessaankin tyttöjä haukkuu, eikä se enää
mulle ruokaakaan laita. Ja kun minä sanoin, että tuo nyt mulle sentään
sieltä ruokalasta vähän pihviä, kun ne lihaakin siellä saavat, niin
siunatkoon, kuinka se minua haukkui, että minä muka käsken kansan
ja valtion varoja kavaltamaan. Kun se yksi pihvi nyt muka kansaa
kavaltaisi! Eikä se korvikekuppiakaan minulle anna, kun minä nenäni
sinne keittiöön pistän.

— Tiedäthän sinä, kuinka Riikka kansan ja kaupungin varoista huolta
pitää. Ei sun passaa tästä Riikan kanssa riidellä.

Silloin tuli Liisukka kovalla kiireellä kuten aina ja ihmetteli hänkin,
kun ei isä ollut kotona. Hänellä olisi ollut isälle asiaa, ja kello
alkoi jo olla yhdeksän.

— Vaikka olisi poliisin hallussa.

Liisukka sävähti:

— Kyllä isä tunnetaan, kuka nyt isää vainoaisi. Eikä äiti saa murehtia,
totta kai nyt miehellä voi olla asioita mitä vain. Kuka tietää, vaikka
hakkailisi jotain konttorineideistä. Reipas mies tuo vaari vielä on.

Heikki hihitti, että Mari on mustasukkainen, ja sillä tavalla saatiin
aika kulumaan, kunnes Liisukka jo mielessään valmisti matkaa poliisin
luokse ja Mari oli jännittynyt kuin jousenkieli.

Siinä kymmenen aikaan kuultiin, miten joku yritti avainta oveen, ja
siellä Kustaa olikin parin vieraan miehen kanssa. Kiitteli miehiä, että
saattoivat hänet kotiin ja sanoi, että kyllä hän itse sisään pääsee.

— Kiitoksia vaan ja hyvää yötä.

Kustaan käsi oli sidottu kaulaan, ja Liisukka huudahti: — Isä!

— Oletko sinä loukkaantunut, kysyi Mari.

Hän oli koko elämänsä pelännyt, että Kustaalle tapahtuu jotain, kun
verstaassa oli niin paljon tapaturmia. Mutta Kustaa piteli tuoleista ja
pöydästä kiinni ja heittäytyi pitkäkseen.

— Ei tämä ole mitään, vähän sormet loukkaantuivat, sitoivat siellä
Kirurgilla. Väsyttää vähän.

Mari vapisi.

— Kustaa Rantanen, onko sinulta käsi poissa?

— Älä joutavia puhu, pari sormenpäätä jäi sirkkeliin kun kompastuin.

Liisukka istuutui sängyn viereen.

— Kuinka niin pari sormenpäätä?

— Puhu nyt ihan selvästi, Kustaa, sanoi Heikki.

Kustaa oli pahalla päällä:

— Mitäs te nyt kaikki minun kimppuuni hyökkäätte. Pari sormenpäätä on
poissa, ja kyllä se käsi siitä paranee. Rintamalla on miehillä kädet ja
jalat poissa, jopa pääkin voi olla katkaistu, eikä sitä noin hätäillä.
Minä olen nyt hieman loukkaantunut työrintamalla ja kai minä paranen
sen kuin muutkin.

— Kuinka ne sinut Kirurgilta pois laskivat, itki Mari.

— Autolla toivat kotiin, niin komeasti että — ja mestari maksoi
autokyydin.

Mari katseli hiljakseen miestään.

— Kyllä minä sinut tunnen, Kustaa. Kalpea kuin lakana.

Liisukka suri heti käytännöllistä puolta.

— Kuinka sitä nyt toimeen tullaan, kun Juhanin upseerinpalkalla ei
saa kunnollisesti lapsiaan ruokittua ja nyt pitäisi ruveta teittiäkin
auttamaan.

— Älä sinä hätäile. Saanhan minä tapaturmarahoja ja kai sitä sentään
jotain osaa ja jaksaa tehdä. Tulihan yövahti lisää, sanoi mestari.

Liisukka oli epätoivoinen.

— Sekaisin tästä kaikki menee, miten tämä vielä päättyy. Eihän tässä
lapsiakaan voi ruokkia ilman mustaa pörssiä.

Liisukka haki kassistaan paketin ja sanoi, että hän oli ollut vähällä
unohtaa, kun oli saanut jostain voita isää ja äitiä varten. Mari
huomasi, miten asianlaita oli, ja käski viedä sen voin vain kotiin
lapsille, kun hänellä oli pikkuruisen varattuna Villen pakettiin.

— Ja minä tuon sulle kalaa ja potaatteja, sanoi Heikki. — Hyvinhän
tässä eletään.

Kustaa myönsi iloisesti, että onhan se vähän parempaa kuin rintamalla,
ja vakuutti mestarin luvanneen, että hän saa yövahdin paikan, kun ei
voi enää nikkaroida. Liisukka tuijotti ulos ikkunasta.

— Vai on se niin kauheata. Isä raukka! Särkeekö kovasti?

— Ei nyt enää särje, sanoi Kustaa, kun pistivät minuun kaikenlaisia
lääkkeitä.

Marikin rupesi kovin iloisesti touhuamaan, toi Kustaalle puuroa, jota
Kustaa ei huolinut, ja rupesi keittämään korviketta, jonka Kustaa
arveli tekevän hyvää. Sitten Mari kertoi, kuinka hän oli saanut
Villeltä pitkän kirjeen, ja Jaakolta oli tullut kortti ja Sallille
kuului kaikkea hyvää. Sitten puhuttiin iloisia asioita yleensä, kunnes
Liisukka ja Heikki lähtivät.

Alhaalla Liisukka nojasi ulko-oveen ja itki. Siinähän ne Rantasten
kyyneleet aina purkaantuivat, joita kotona ei voinut näyttää.

— Ei ole enää nikkari Rantasta, sanoi Liisukka. — Toinen puoli isästä
on kuollut.

— Kun se oli niin ylpeä siitä ammattitaidostaan... Yövahti muka.

       *       *       *       *       *

Meni viikko ja toinen. Kustaan käsi ei tahtonut parantua. Oli siitä
enemmän kuin sormet poissa, ja kun se oli vielä oikea käsi, niin ei
päässyt pojillekaan kirjoittamaan.

Kun Helena kuuli Kustaan onnettomuudesta, jätti hän lapsensa
Vähämäelle Sallin haltuun ja tuli Helsinkiin käymään. Päätettiin
sitten yhteisesti, että Helena tosiaankin muuttaisi lapsineen Marin
luokse, kun hän ei mielellään jättänyt lastaan vieraitten haltuun.
Vähämäen tohtorinna lupasi auttaa Maria kunnostamaan huonetta Helenaa
varten ja professori puolestaan lupasi tukea Helenaa ja hänen lastaan
professorskan tietämättä. Näin elämä siltä kantilta alkoi järjestyä.
Pojatkin olivat terveitä rintamalla ja kovin suruissaan Kustaan
tapaturmasta. Liisukka uhkasi lähettää isän sairaalaan, jollei hän
parane, ja Kustaa nauroi, että hänen täytyy väkisinkin alkaa parantua,
koska sellainen uhka asetettiin.

Eräänä iltana soi ovikello ja siellä seisoi kaksi hyvin puettua naista.
Heikki avasi oven ja kuiskasi keittiöön päin:

— Hienoa herrasväkeä täällä on.

Vanhempi nainen sanoi olevansa kauppaneuvoksetar Laxman ja kyseli,
asuuko siellä työmies Rantanen.

— Tekö olette Rantanen?

Heikki kertoi olevansa vain ajuri-Heikki ja sanoi Rantasen olevan
sängyssä ja kutsui sitten Maria lähemmäksi.

Kauppaneuvoksetar esitti kohteliaasti itsensä ja seuralaisensa,
opettajataren. Kertoi sitten kuulleensa talonmieheltä, että Rantasilla
on pojat ja vävyt rintamalla eikä paljon omaisia kotona.

— Minunkin poikani ovat siellä jossakin, sekä neiti Mäkisen ainoa veli,
ja ajateltiin että meillä on nyt yhteisiä suruja. Kun koko kansallamme
nyt on elämä yhteistä, niin ajattelimme tulla vähän juttelemaan ja
katsomaan, voisimmeko me teitä millään auttaa.

Mari ja Kustaa olivat mykkiä. Kauppaneuvoksetar katseli ympärillensä.

— Teillähän on täällä kovasti siistiä, ja niin nätti pöytäliinakin. Ja
kas kun kukkiakin on vaasissa! Kovin hauskaa.

Mari selvisi hämmästyksestään ja pyysi kauppaneuvoksetarta ja
opettajatarta istumaan. Opettajatar sanoi sitten talonmieheltä
kuulleensa, että Rantasen käsi oli vioittunut.

— Minä sanoin kauppaneuvoksettarelle, että kyllä kai tässä portaassa
apua tarvitaan jos missään. Nythän on sellainen aika, että me kaikki
olemme samassa onnettomuudessa ja meidän kaikkien pitäisi auttaa
toisiamme, ja sen vuoksi minä sitten ehdotinkin kauppaneuvoksettanne,
että mentäisiin Rantasia katsomaan.

Hän oli ollut Jussin ja Villen opettajattarena ja tiesi, kuinka hyvin
ne lapset oli kasvatettu.

Kauppaneuvoksetar kysyi, oliko Rantasen käsi pahasti loukkaantunut.
Mari sanoi vain parin sormen olevan poikki, ja kauppaneuvoksetar
lohdutti, että kyllä tohtori sen parantaa, ei teidän pidä surra. Kustaa
virkkoi, ettei surrakaan. Kauppaneuvoksetar katsoi sitten taas ja
totesi uudestaan, kuinka puhdasta ja herttaista heillä oli, padat ja
pannutkin oli niin nätisti asetettu ja hyllyllä paperit ja hyllypitsit.
Opettajatar kysyi puolestaan, miten he voisivat auttaa, kun hän oli
sanonut kauppaneuvoksettarelle, että Rantaset ovat niin kultaisia,
niin kultaisia, ja nyt sodan aikana ovat kaikki tulleet sisariksi ja
veljiksi, joten täytyy auttaa toisiaan.

Kauppaneuvoksetar kysyi:

— Mitä minä voisin tehdä teidän hyväksenne, Rantasen emäntä?

Heikki katseli levottomana, kun Kustaa yritti nousta suu tiukkana:

— Pysy sinä vain hiljaa Kustaa, ei lääkäri salli sinun nousta.

Mari kiitti herttaisesti kauppaneuvoksetarta ja sanoi, etteivät he apua
tarvitse, kyllä hän vielä jaksaa pyykkiä pestä.

— Sehän on hauskaa, sanoi kauppaneuvoksetar. — Sopii tulla meillekin
pesemään. Minunkin pesijättäreni meni työvelvolliseksi.

Kustaa sanoi jyrkästi, ettei Mari saa enää pyykkiä pestä. Heikki päätti
tarttua asioihin.

— Olkoon mikä on, mutta kyllä minä sen nyt sanon. Jos kauppaneuvoksetar
lähettäisi joskus Marille vähän voita, jotta hän saisi hieman voimia
lisää.

Kauppaneuvoksetar sanoi, että se on tosiaankin vaikeata.

— Sillä voihan on kortilla.

Opettajatarkin kiiruhti sanomaan, että se on mahdotonta, kun
kauppaneuvoksetar ei voi ostaa mustasta pörssistä.

— Mutta rahaa me voisimme vähän antaa, sanoi kauppaneuvoksetar.

Mari suuttui Heikille.

— Kyllä Heikki puhuu joutavaa, en minä mitään voita tarvitse enkä
rahaa. Kyllä me toimeen tulemme.

Siihen rytäkkään soi ovikello ja Heikki pääsi avaamaan ovea.

Tulija oli Helena, ja sitten asiat rupesivat Heikin mielestä luistamaan.

— Päivää, Heikki-setä. Kas, mitä Laxmanin täti täällä tekee, ja
opettaja-neiti? Onpas Mari-tädillä ja Kustaa-sedällä täällä komea
vastaanotto.

Kauppaneuvoksettaren pitkät, jäykät kasvot jäykistyivät vieläkin. Hän
oli kuullut huhuja, että Helenan oli käynyt hullusti, ja hän päätti
ruveta ottamaan asioista selvää.

— Tulimme katselemaan opettajattaren kanssa, tarvitaanko täällä apua.

Helena sanoi kylmästi:

— Minusta tuntuu, että täti on väärässä paikassa. Eikö täti tiedäkään,
että Rantaset ovat minun appivanhempiani?

Kauppaneuvoksetar oli hämmästyvinään.

— Oletko sinä naimisissa, mitä sinä puhut lapsi? Ei äitisi ole koskaan
sanonut sanaakaan siitä.

Helena sanoi kylmästi olleensa naimisissa Jussi Rantasen kanssa, joka
kaatui talvisodassa.

— Tarvitseeko sinun nyt kaikkia kertoa, sanoi Mari.

Helena jatkoi välinpitämättömästi:

— Eikö täti tiedäkään, että minulla on lapsi, pieni poika, jonka nimi
on Jussi.

— Mitä sinä Helena kaikkia kerrot, sanoi Mari.

Helena katsoi tiukasti kauppaneuvoksettareen:

— Minä kerron, jotta täti ymmärtäisi, etteivät Rantaset ole sellaista
väkeä, jotka armeliaisuutta kaipaavat, ja ennen kaikkea siksi, että
minäkin kuulun Rantasiin.

Heikin jännittyneestä sydämestä pääsi huokaus:

— Siunatkoon sitä ihanaa lasta. Tällä lailla sitä pitää.

Kauppaneuvoksetar sanoi kylmästi:

— Hauskaa, ettei meidän apuamme tarvita. Kai sinä sitten
appivanhemmistasi huolta pidät.

Helena istuutui Kustaan sängyn laidalle.

— Pidän sen kuin he sallivat.

Kustaa silitti Helenan kättä.

— Tuollainen sen Rantasten miniän pitää olla.

Opettajatar nousi ja sanoi hieman hämillään:

— Anteeksi, mutta meillä oli niin hyvä tarkoitus, kun kauppaneuvoksetar
aikoi osoittaa, että me olemme nyt kaikki samaa kansaa ja kaikki meillä
on yhteistä.

Kustaalta pääsi:

— Voi voi.

Mari katkaisi ne sanat, jotka Kustaalta uhkasivat tulla.

— Ole sinä vaiti, Kustaa, kun kauppaneuvoksettarenkin poika makaa
samassa mullassa kuin meidän poikamme ja pojanpoikamme.

— Kas me äidit ymmärrämme toisiamme, sanoi kauppaneuvoksetar.

Mari nousi tuoliltaan.

— Ainakin koetamme ymmärtää. Vaan ei kauppaneuvoksettaren pitäisi
sentään jakaa kaikkea omaisuuttaan, kun meillä on niin paljon
tarvitsevia eikä kauppaneuvoksettaren omaisuus riitä meille kaikille.

Opettajatar oli samaa mieltä.

— Mutta merkitseehän se jotakin, että kauppaneuvoksetar käy
puristamassa teidän kättänne.

Helenakin nousi seisomaan.

— Vaari näyttää olevan kipeä, ehkä täti tulee toiste takaisin.

Kauppaneuvoksetar vetäytyi hyvässä järjestyksessä ovelle ja lupasi
käydä torumassa Helenan äitiä, kun tämä ei ollut puhunut mitään Helenan
naimisiinmenosta. Opettajatar kätteli ja sanoi:

— Hyvää yötä, rouva Rantanen ja herra Rantanen.

Rouvat lähtivät.

— Herra Jumala niitä ihmisiä, sanoi Helena.

Mari silitteli pöytäliinaansa. Hänen kätensä vapisivat hieman.

— Mutta ne tarkoittivat hyvää, eikä Heikki ja Kustaa saa sanoa
sanaakaan. Ymmärrettekös, he tarkoittivat hyvää.

       *       *       *       *       *

Joku mies tuli Konnunsuolta ja toi Arvilta terveisiä. Mari kävi
Hämeenlinnassa Inaria tapaamassa ja toi sieltä Inarin pikkupojan
mukanaan hoidettavaksi yhdessä Helenan pojan kanssa. Näin Rantasten
suku lisääntyi. Inari oli ollut niin iloinen ja reipas, että Marin
mieltä lämmitti.

Sitten tulivat suuret pommitukset. Mari vei lapset maalle Sallin luokse
Rantalaan, mutta tuli itse takaisin kaupunkiin Kustaata ja Helenaa
hoitamaan. Kustaa oli silloin jo yövahtina ja yksinäisempi kuin koskaan
ennen sodan aikana. Istui vain tehtaanportilla itsekseen, kun kaikki
muut menivät pommisuojaan, ja toisti itsekseen:

— Tämä on lopun alkua.




ETEENPÄIN ELÄVÄN MIELI


Vihdoin tuli rauha. Ihmiset hieroivat silmiään ja heräsivät kuin
horroksesta.

Tampereen Johanneksenkirkossa on alttaritaulu, joka kuvaa miten
kuolleet heräävät. Kukin tavallaan katsoo nousevaan aurinkoon. Siellä
on keskellä taulua mies täynnä elinvoimaa, joka katsoo rohkeasti
voimakkaana nousevaan valoon. Siellä on sellaisia, jotka pelokkaasti
sulkevat silmänsä valolta ja auringolta. Siellä on pelästyneitä ja
siellä on iloitsevia. Näin oli maassammekin, kun viimeinen tykinlaukaus
kiiri yli Suomen metsien ja sotilaat ryömivät ulos juoksuhaudoistaan
väsyneinä hieroen silmiään. Toisille avautuivat vankilanportit, joista
he häikäistyneinä katselivat vapauteen, toiset, Karjalan kansa,
kulkivat takaisin Suomen puolelle kykenemättä uskomaan tapahtunutta
ja puolihorroksissa hekin. Talonpoika, joka teki syyskyntöjä,
hieroi silmiään ja kuunteli viimeistä tykinlaukausta eikä uskonut
rauhaan, koska se oli niin erilaista kuin mitä hänelle oli uskoteltu.
Työläisperheessä istuivat ihmiset hiljakseen eivätkä uskaltaneet iloita
eikä uskoa, että elämä oli heidän kohdaltaan niin suunnattomasti
muuttunut, että heistä oli tullut tärkein tekijä maassa, että sellaiset
miehet, jotka olivat hallinneet pitäjiä ja ihmisten mieltä ja
mielipidettä, saivat piilottaa harmaat asepukunsa ja aseensa ja tulla
tavallisiksi kansalaisiksi ja unohtaa menneen mahtinsa.

Rantasten perheessä ei hierottu silmiä. Siellä oltiin enemmän perillä
asioista ja luettiin Saksan voitonsanomia nurinpäin ja uskottiin
sosialismia rakentavan maan voittoon. Rantasten mielestä olivat
venäläiset ihmisiä.

Rauhan päivien jälkeen istuivat Kustaa ja Mari itsekseen ja tekivät
loppuselvitystä sodasta heidän perheensä kohdalta. Talvisodassa
kaatui Jussi, se vesa Rantasten suvussa, jonka piti nousta tämän maan
sivistyneistön joukkoon. Kesäsodan loppupuolella Kannaksen sortuessa
kaatui Jaakko Rantanen, eduskuntaehdokas ja Sallin mies, rohkein
ja elämänhaluisin kaikista Rantasista. Salli jäi yksin Jaakkolaan,
sillä hänen lapsensakin, pikku-Maija, kuoli äkkiä lapsihalvaukseen
ennen Jaakon kaatumista. Arvi oli palannut Konnunsuolta ja Inari
Hämeenlinnasta, keskitysleiristä, ja Kustaan ja Marin luona he olivat
tavanneet toisensa. Olihan Kustaan ja Marin koti sellainen osoite, joka
pysyi ja jossa eksyneet Rantaset aina löysivät toisensa ja tapasivat
lapsensa.

Paljon iloa oli Marille siitä, että Arvi ja Inari vihdoinkin saivat
perustaa kotinsa isänmaansa kamaralle ja saivat julkisesti työskennellä
aatteittensa puolesta. Arvista tuli SAK:n virkailija ja Inarista
jonkun naisjärjestön sihteeri. Paljon iloa oli siitäkin, että Jussin
ja Helenan poika kasvoi ja varttui ja että Helenasta oli tullut heidän
todellinen miniänsä ja lapsensa. Liisukka oli päässyt toimistotyöhön
Juhanin rintamalla ollessa, niin että heistä molemmista tuli
työväenliikkeen oikeistosiiven toimihenkilöitä, ja vaikka lasten kesken
olikin kinaa, niin aina he mahtuivat Kustaan ja Marin keittiöön.

Kustaa oli kovasti vanhentunut. Taitavana ammattimiehenä hänen oli
istuttava vahtina tehtaan portilla, mutta mitä raskaammaksi Kustaan
elämä tuli, sitä vilkkaammaksi ja iloisemmaksi tuli Mari, sillä niin
kuin Mari sanoi Liisukalle, hänen oli oltava iloinen kahden edestä.

Kustaa oli tullut sellaiseksi, että hän helposti nukahti päivälläkin.
Eräänä sunnuntaiehtoopäivänä istui Mari itsekseen ikkunan ääressä
hämärässä luullen Kustaan sikeästi nukkuvan. Mutta Kustaa heräsi ja
istuutui vuoteen reunalle:

— Taisin nukahtaa. Kas kun hämärtää jo. Mitäs sinä siellä ikkunan
ääressä istut etkä ole lamppuakaan sytyttänyt?

— Istun vain ja katselen, kuinka ihmiset asunnoissaan valoja
sytyttelevät. Katsos, vastapäätä kaikki ikkunat elävät, kaikki ne
ikkunat, jotka sodan aikana olivat kuolleet. Voi Kustaa, kuinka minä
vihasin niitä pimennysverhoja.

Kustaa käveli ikkunan luokse ja istuutui Marin viereen.

— Vielä enemmän minä vihasin niitä pimennysverhoja, jotka laskettiin
ihmisten silmien eteen, ihmisten sielun eteen, jotta emme näkisi
totuutta.

— Mutta nähtiinpäs sentään. Ainakin sinä näit, Kustaa.

Kustaa hymähti:

— Entäs sinä, Mari. Ihme, etteivät ne papit osanneet pimittää sinua.

Mari tuijotti kadulle.

— Eräs pyhä kirja auttoi minua. Siinä sanotaan, että "suurin niistä on
rakkaus", ja sen mukaan minä olen yrittänyt elää, Kustaa.

Kustaa silitti pitkästä aikaa Marin kovaa kättä.

— Voi Mari, kyllä minä tiesin, kenet minä sieltä Sääksmäeltä mukaan
otin.

Liisukka ja Juhani tulivat ja ihmettelivät, että vanhukset istuvat
pimeässä. Kustaa kertoi, että istuttiin ja puhuttiin pimennysverhoista.

— Pois verhot, sanoi Juhani — Se on ollutta ja mennyttä.

— Kyllä minä tiedän, mistä ne juttelivat, sanoi Liisukka.

— Vaari on nyt niin ylpeä, kun hän aina tiesi, mitä niitten
pimennysverhojen takana oli.

— Kannattaakin olla ylpeä, kun hän tiesi enemmän kuin me siellä
rintamalla, sanoi Juhani.

Mari silitti Juhanin hihaa.

— Että sinä sieltä hengissä pääsit. Kun ajattelen Jaakkoraukkaa ja
Jussia...

— Ei nyt ajatella heitä, sanoi Liisukka. — Minä olisin ollut niin nätti
leski kolmen lapsen kanssa. Sulhaset olisivat jonottaneet.

— No sen minä uskon, kun meinasivat jonottaa, vaikka minä elossakin
olin.

— Ajatteles, sanoi Liisukka, että tuo kehtaa olla mustasukkainen meidän
vuokralaisen vuoksi.

Kustaa sytytti Juhanin tarjoaman tupakan.

— Kuules nyt, Juhani, kyllä tuo meidän naisväkemme on uskollista väkeä,
ei ne muihin miehiin katso.

Liisukkakin otti tupakan.

— Se johtuu siitä, että me olemme osanneet valita niin mukavia miehiä,
ettei ole tarvinnut muita, eikös niin, muori?

— Niin kai, sanoi Mari, vaikka Kustaa väittää, että hän minut valitsi.

Liisukka nauroi:

— Roskapuhetta! Sitä paitsi meillä naisilla ei ole ollut aikaakaan
synnillisiin ajatuksiin, kun on ollut niin kamalasti työtä kun miehet
ovat roikkuneet vankiloissa tai rintamilla. Mutta sen minä sanon, että
rouvaksi minä nyt elelen, kun mies on kotona, enkä enää lattioita pese.
Panen vaikka Juhanin pesemään, ellei hän minulle hanki siivoojaa.

Juhanin ja Liisukan kinastelu loppui, kun Arvi ja Inarikin tulivat
sunnuntaikäynnille.

— Enkös minä oikein arvannut, sanoi Liisukka. — Ne haistoivat, että
minä toin mummulle Juhanin besorkkaamia oikeita kahvinpapuja.

Arvi sanoi ehtoota Rantasille, mutta Juhani väitti, että on siellä
muitakin kuin Rantasia. Arvi sanoi, että Juhanista ja Inaristakin oli
jo tullut Rantasia. Inari muisti, että sen vaari oli hänelle sanonut jo
ensi näkemältä. Liisukka nauroi:

— Mistä se Arvi sinut oikein löysi, Inari?

Inari nauroi:

— Rantasten vaistolla eräässä kokouksessa. Hän kävi siellä minun
käsivarteeni kiinni ja sanoi, että tuollaisesta likasta minä tykkään.

Sitten tuli Ville Pirkkonsa kanssa ja kysyi jo ovella, uskaltaako nuori
mies tyttönsä kanssa tulla tähän seurakuntaan.

— Uskaltaa, uskaltaa, sanoi Mari. — Ehtoota, Pirkkomiisu.

Ville lohdutti Pirkkoa:

— Älä pelkää, likka. Nämä ovat kaikki mukavia Rantasia, vaikka
tuo Arvi-setä onkin yhtä vasemmistolainen kun sinun veljesi! Tätä
oikeistosiipeä täällä ei kannata ollenkaan pelätä.

Inari ja Liisukka ottivat sitten Pirkon siipiensä alle, ja Pirkko
kertoi, että hän oli jo päässyt ompelimoon työhön. Kustaa oli
mielissään.

— No sittenhän teillä on kaikilla työtä, ja niin pitääkin olla.

— Ja sen me nyt ainakin takaamme, että työtä kaikilla tulee olemaan,
sanoi Arvi.

— Kykenetkö sinä sitä takaamaan, pisteli Juhani.

— Sosdemien avulla, vastasi Arvi.

Liisukka komensi:

— Ei nyt puhuta politiikkaa. Inari, pane sinä kahvipannu tulelle, minä
järjestän pöydän.

Mari kauhistui:

— Voi niitä lapsia. Mitä nyt Inari minun kahvipannustani tietää. Pois
likat sieltä!

Ovikello helähti taas, ja Ville rupesi arvaamaan, ettei heistä ketään
enää puutu.

— Eikä tänne vieraita päästetä.

Mari arveli, että Heikki ja Riikka olivat tulossa, mutta siellä olikin
Salli. Mari oli onnellinen, että se puuttuva rengas saapui, mutta
muut vähän vaikenivat, sillä surupukuinen Salli ei ollut juuri omiaan
lisäämään iloa.

— Aivan pieneksi olet käynyt itkusta ja surusta.

Salli vastasi kylmästi:

— En minä ole itkenyt.

Arvi otti Sallin viereensä istumaan.

— Hyvä on, ettet itke. Meillä on nykyisin parempaa tekemistä kuin
itkeä. Ei itketä, Salli, mutta tehdään elämä paremmaksi, sellaiseksi,
ettei enää muita Jaakkoja tapeta. Jos emme nyt käy elämään kiinni, niin
ei milloinkaan.

Salli painoi nyrkit silmilleen.

— Puhu vain minulle, Arvi, puhu. Ota kiinni minusta ja vie minut sinne,
missä ei itketä. Minä tulin pois Rantalasta, jossa kaikki itkevät, ja
vaari sanoi minulle, että minä olen kova. Minä tahdon olla kivenkova,
kovempi kuin Jaakko oli.

— Voi Salli, sanoi Liisukka. — Kyllä elämä on heitellyt sinua enemmän
kuin meitä muita — paitsi ehkä Arvia.

— Ei se mitään tee, antaa heittää. Kyllä kestetään, sanoi Arvi.

Kustaa istuutui Arvin viereen aivan kuin apua hakeakseen.

— Niin Arvi-pojan pitääkin puhua.

Ville keskeytti kaikki vakavat puheet ja esitteli Sallille
iloluontoisen karjalaisen Pirkkomiisunsa.

— Miisu menee nyt antamaan kättä Salli-tädille, ja ole nyt vähän
iloinen.

Salli yrittikin hymyillä, mutta huudahti yhtäkkiä:

— Eikä Jussia muista kukaan!

— Kyllä muistetaan, sanoi Mari. — Helena kyllä pitää huolen siitä, että
häntä muistetaan, ja pikku-Jussikin.

Liisukka varoitti, ettei saisi itkettää äitiä, mutta Kustaa nousi ja
iski kipeällä kädellään ikkunanpieleen.

— Eikä ole syytäkään itkeä. Kaikkihan me täällä koolla ollaan. Onhan
sekin ihme. Arvi, Juhani ja Ville ovat tulleet sadan surman suusta,
eikä ole enää pimennysverhoja ikkunoissa eikä ihmisten silmien
edessä. Saamme alkaa elämämme uudelleen, rakentaa kaikki eheämmäksi
ja paremmaksi, eikä koskaan enää sotaa naapurikansamme eikä muunkaan
kansan kanssa. Työtä meillä on kaikilla, kansamme on kasvanut,
vaikka maamme on vähentynyt. Ei vainota ketään mielipiteiden vuoksi,
kaikki lapseni ovat taas tämän kotimaan lapsia. Työväki on mukana
hallitsemassa tätä maata. Me itse voimme tehdä elämämme sellaiseksi
kuin haluamme, hävittää köyhyyden ja kärsimyksen. Voi lapset, jos
minäkin voisin olla vielä nuori, yhtä nuori kuin te! Mutta emmehän me
Marin kanssa muuta voi kuin katsella ja toivoa, että teistä kaikista
tulisi maamme rakentajia.

— Taputtakaa nyt käsiänne, kun vaari piti puheen meille, sanoi
Liisukka. — Pahuksen hieno vaari meillä on, ja tämä on lyhyt ja tanakka
puhe, jonka minä kaikkien meidän puolestamme olen vaarille pitänyt.

— Kyllä hän ansaitsisi pitemmänkin puheen, nauroi Arvi, mutta taas
ovikello soi.

— Kuka sieltä nyt vielä tulee, minua suorastaan pelottaa avata ovea,
sanoi Liisukka. — Helena se ei ainakaan voi olla, kun hän varmasti
eilen lähti maalle.

Liisukka avasi sentään oven.

— Missä Rantaset on, siellä on Heikkikin, virkkoi tulija ja kertoi,
että Riikka oli mennyt nukkumaan. Oli luvannut nukkua vuorokauden, kun
ne Työkeskukset loppuivat.

Kustaa käski Heikin istumaan, koska Heikkikin kuului Rantasiin, ja
Heikki sanoi, että tottakai, kun minä Marin ja sinut naitinkin. Ja
Heikki muisteli, kuinka lapset olivat pikkuisia ja Heikki-sedän
polvella ookasivat, ja Mari heille joka ilta lauleli.

— Laulas Mari vieläkin, kun kala oli velessä ja male oli välissä.

Pyyntöön yhtyivät kaikki lapset, niin ettei Marin auttanut muuta kuin
laulaa. Liisukka ja Inari sanoivat, että hekin sitä laulua lapsilleen
laulavat, ja kehottivat Pirkkoakin oppimaan sen.

Marin laulusta muistui Arvin mieleen toinen lapsuudenmuisto, tarina
siitä suuresta kivestä, jonka isä isonvihan merkiksi heitti, ja
Inarin toivomuksesta pyydettiin Kustaata vielä toistamaan se. Kustaa
hymähti, kun muisti, miten hän sen kiven vihaisesti nosti ja paiskasi
kalliota vastaan. Se viha alkoi sellaisesta henkilökohtaisesta pienestä
vihasta, mutta yltyi ja yhtyi suureen vihaan koko maailmassa. Se viha
on vääntänyt vuoria ja sen ajamina ovat sadattuhannet, miljoonatkin
ihmiset kaatuneet. Ovat kaatuneet tuhannet meidänkin maassamme. Ovat
kaatuneet poikani ja pojanpoikani. Mutta pian tulee aika, jolloin viha
sammuu, jolloin maailma edistyäkseen tarvitsee vain rakkautta ihmisten
kesken, rakkautta, apua ja sopua. Sellaisen maailman me rakennamme.

— Siitä on nyt viisikymmentä vuotta, kun minä Vähämäen rusthollista,
Rantalan torpasta läksin, eikä Suomen työmies siihen aikaan ollut
kuin vähän orjaa parempi, jonka ainoana ilona piti olla työnteko.
Kahdentoista tunnin päiviä minä olen raatanut. Kuinka paljon on
tapahtunut tämän viidenkymmenen vuoden aikana. Suomen työmies on
taistellut ja saavuttanut yhdenvertaisuuden ja vapauden. Työmies on
tekijä valtiossa ja on alkanut järjestää valtiota ja sen tuotantoa.
Minä, työmies Kustaa Rantanen, istun tuotantoneuvostossa ja olen
luottamusmies. Minä, Kustaa Rantanen, jonka Vähämäen isäntä torpastaan
ulos potkaisi. Olen istunut vankilassa ja uhrannut poikani ihmiskunnan
tulevaisuuden hyväksi ja olen elänyt tähän hetkeen, jolloin maailma jo
myöntää, että ihmiskunnan tulevaisuus on työtä tekevien eikä omistavien
ihmisten käsissä.

— Ei minulla ole mitään lisättävää siihen, mitä sinä sanoit, se oli
niin suurta ja vakavaa, että me kaikki vaikenimme, niin kuin oikean
Rantasen pitää silloin kun hän on liikuttunut, sanoi Arvi.

Mari pyyhkäisi sen iänikuisen kyyneleen, joka aina silmäkulmaan pyrki.

— Kuule, Kustaa, oikeastaan kaikki minkä me olemme eläneet on ollut
suurta onnea, ja onni on, että meillä on niin paljon lapsia täällä ja
että ne kaikki kumminkin meitä tottelevat, vaikka riitelevät keskenään.

Heikki yskäisi.

— Mutta pääasia teissä Rantasissa on, että teillä on ollut voimia
taisteluun, ette juuri ole perään antaneet, vaan aina taistelleet niin
itsenne kuin muitten puolesta...

Liisukka huusi:

— Kahvi kiehuu! Äiti on unohtanut kahvinsa. Tytöt pöytää kattamaan,
muuten koko Rantasten joukko rupeaa tunteilemaan.



