Heikki Klemetin 'Kuvat kulki' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3824.
E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta
mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen, Tapio Riikonen ja
Projekti Lönnrot.




KUVAT KULKI

Kirj.

Heikki Klemetti





Porvoo • Helsinki,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1943.






SISÄLLYS:

Metsän poika
Varis laulaa
Kuore
Leppälintu
Ranttehella
Tupu
Turdus pilaris
Minun siilini
Juolukka
Nauris
Knalli ja lolja
Riihessä.
Vaahteran lehdet
Ei puhu
Polttakaa se peli
Posetiivi
Petti
Lensi pois
Savu-ukkoja
Ihme
Autuus
Saman tien
Ne Mäki-Mutkan kinkerit
Kopukkaa
Hajuheinä.
»Paukku.»
Vanha mies meni Roomaan.
Pyry
Hiljainen neva
Uitettu koira
Dolores-valssi
Merelle menivät
Kuvat kulki
Simeoni
Joulutervehdys
Muisto
Hopeaa
Kynttilä
Päre
Tönö
Ehtoollinen
Elämänlanka
Pyhimys
Että kirkko näkyy
Syytingillä
Länteen



Nämä pilkahdukset, ailahdukset, mitähän lienevät, eivät pyydä käydä
ankaran estetiikan kaavoihin; siitä kun minä suoritin kurssini Eliel
Aspeiin-Haapkylälle, on kulunut niin pitkä aika, että olen ammoin
unohtanut kuinka piti olla. Ovat siis täysin vapaita kirjoitelmia
muuten vain, osa on ilmestynyt erinäisissä lehtijulkaisuissa, toisia
tullut lisää, ja nyt joittenkin lukijain ja vihdoin kustantajan
toivomuksesta ilmestyvät kirjan muodossa.

Kulosaarella, kesällä 1943.

_Heikki Klemetti_.




Metsän poika


Aapeli oli metsänkävijä ja vesilläolija, mutta vähän toista maata
kuin nykypäivien luonnonmiehet. Kun hän lähti saloille, ei siinä
tarvittu koiralaumaa, pullottavaa laukkua hienoine eväineen ja
taskumatteineen, hiljalleen hän vain hiihtää pehmeää vitilatua, korven
syvää rauhaa häiritsemättä. Hiihtelee yksin, ilman koiraakin tahi
astuskelee sulan maan aikana jalan karvakengissään, äänettä kuin jänis.
Hän kammoo pyssynpauketta ja verta, ja mikään ei hänelle ole niin
vastenmielistä kuin jäniskoiran vingunta. Kaikki revintä ja luodilla
rei'intä pilaa hänestä otuksen. Eikö ole esim. kanainen, metsäkana,
kaunis haavoittumattomana valkealla hangellaan? Ja jänis tolallansa
kirkkaana talviaamuna? Vaikka niillä onkin paula kaulassa! Sanovat
rääkkäämiseksi. Itse rääkkäävät! Ampuvat vialle jäniksensä, sorsansa ja
muut lintunsa, niin että ne kituvat ja jäävät siipirikoiksi.

Paulassa kuolee pian ja puhtaasti.

Vesillä ollessaan hän taas onki ja veti hauenkoukkua pitkin
jokirantamia. Verkkoon asti ei hän ennättänyt, sillä toisten orjahan
hän oli, toisten töissä järven rannallakin oleskellessaan, mutta
ongelle sopi helposti mennä talon venheellä, ja tulettihan sekin.
Kun muut lähtivät tanhupaikoille lauantai-iltaisin, souteli Aapeli
vesille, kierteli rantarioissa ja karipaikoissa läpi autereisen yön,
ja aamulla oli hänellä pitkä vitsallinen ahvenia, kuhia ja muuta
kalaa. Aapeli sai aina. Sydänyönkin istui hän usein paalussaan, vaikka
silloin tavallisesti yöongella olijat poikkeavat hetkeksi nuotiolle.
Mutta Aapelin kiiskeen kävi silloinkin tuon tuostakin kuha. Se oli
veressä ja luonnossa tietysti, mutta mahtoi johtua myös siitä, että
Aapeli harjoitti hartaudella ammattiansa, sylki määräkerrat syöttiin,
oli hiljaa, ei vain kalain, mutta myös haltijain vuoksi, joita hän oli
lapsuudesta tottunut kunnioittamaan. Tämä oli kyllä vanhan Kahi-Maijan
oppia, eikä hän tietysti miesten kesken olisi muuta kuin nauranut
sille. Mutta yksin, yön hämärässä istuskellen ajatteli hän, että olkoon
heitä tahi ei: ensimmäistä kalaa en ainakaan päästä menemään, vaikka
olisi minkälainen sintti. Eikä hän kironnut myös koskaan vesillä,
vaikka maissa kyllä ei tullut aina sanaansa punninneeksi. Mutta
saamiseen oli sekin syynä minkälaisen ongen teki. Se piti olla äimästä,
itse kostutettu, sopivasti taivutettu ja väkä viilattu. Kauppiaan
koukku, enkliskaonki, ei kelvannut. Ja siima, jos mahdollista, jouhta;
vain koukku sidottiin lujaan, siniseen rihmakseen.

Siinä mielessä ja näillä varustuksilla sai.

Ja hauska oli sitten kuunnella kalojen polskutusta venheen
vuotovedessä. Rantasumu leijaili ja sorsa narskautteli ruohistossa.
Täällä kuuli kyllä viulun helkynnän Sysikankaan tanssilavalta, ja
välistä siellä jo se uusi harmonipelikin soi. Mutta ei Aapelin
sinne mieli tehnyt. Kortinpeluu ja polskaringissä retkuttaminen
ei ollut häntä koskaan puoleensa vetänyt, eikä hän välittänyt
karvaanpuolestakaan. Tämmöisenä ei hänen tosin myöskään sopinut
kirkonmäellä, milloin sinne muitten mukaan sattui joutumaan, tuppautua
etualalle, isosuisesti kompailevien »komeitten» ja »häjyjen» joukkoon,
ja jäi hän näin tyttömaailmassakin vähän nurrupoikain kirjoihin.
Mutta milloinpa hän olisi oikeastaan joutanutkaan luhtien ovia
kopistelemaan? Ainahan hän melkein oli lauantai-iltaisin järvellään,
ja jos rupesi kulkemaan, niin piti käydä joka sunnuntaita vasten.
Mieluummin järvelle. Niin jäi Aapeli nuoruudessaan hyvin vähälle
siitä huvituksesta, minkä soi silmän väläys sinisen silkkihuivin
alta, kirkkaana sunnuntaina, kun kellot kajahtelivat, tomupilvi
nousi santaisella tiellä ja silkkisaalit kahisivat. Mutta sitä
korvasi jossain määrin hauenkoukun veto juuri silloin kun toiset
torkahtelivat Herran temppelissä hiessä ja kuumuudessa. Silloin
asteli Aapeli lemuavaa rantaluhtaa joen suulle päin, missä keltaiset
ulpukat ja valkolumpeet reunustivat rantoja. Niiden vedenalaisesta
metsiköstä syöksähti usein aimo hauki koukun sammakkoon, ja Aapelista
oli hauskaa heilauttaa se joskus oikein korkealle päin sinitaivasta,
ennenkuin mäjäytti kalan lämpöiseen, niruvaan rantaruohikkoon. Soukkaa
mustavetistä jokea seurasi hän tavallisesti yli kosken ja myllypadon,
pienelle korpikaistaleelle, jossa jokeen kaatuneet isojuurakkoiset
honganlahot tekivät koukun vedon mahdottomaksi. Sitten alkoi taas tulla
sinikukkaisia ruispeltoja ja ruohoisia töyräkkeitä. Vihdoin kapeni
joki, kävi kiviseksi ja vehaiseksi, niin että siinä ei enää ollut
hyvä pyytää, ja lopulta tuli toinen koski ja taaskin myllypahainen.
Siinä kääri Aapeli siimansa vavalle ja lähti kalanippuineen nousemaan
saviniljakkaista ojan pohjaa ylös kohden koivikon rantaa törmälakean
takana.

Siellä oli harmaa mökki navettoineen ja aittoineen, ja pihalla oli
suuri koivu. Ikkunan alla kasvoi korkeita liipestikkuja ja ruudun
yli heilahteli jäniksenhäntä. Tässä oli Aapelin kirkko useana
sunnuntaina. Se oli mukavasti koukunvetomatkan päässä, siinä oli
ystävällinen emäntä, Koivumäen Miina, joka keitti kahvia ja nosti
viilipunkan pöytään kalanipun vastikkeeksi. Sitä paitsi olivat he
rippikoulukumppaneita ja olleet aikoinaan kahden karjassakin. Aapelin
kotimökki oli samalla kulmalla kuin Miinankin oli ollut.

Oli siinä hauskempi istua ja syljeskellä Koivumäen penkillä kuin
kirkonpenkissä nuokkua. Valkoröijyinen, täyteläisrintainen Miina
sekoitti tikulla kahvijauhoja pannuun, toinen jalka liesikivellä, ja
kyseli mitä kirkolta kuului.

»Onkos Matilta tullut kirjaa?» kysyy vuorostaan Aapeli.

»Eipä ole», vastaa Miina venytteisellä äänenpainolla, joka on
aiheutunut paljosta samaan asiaan vastaamisesta, ja hänen pitkä
palmikkonsa pyörähtää samalla röijyn selkämykseltä ja kirjoraitaisen
hameen laskokselta liesikivelle.

»Nyt on viisi vuotta, kun on tullut mitään tietoa.» Matti oli mennyt
Amerikkaan pian sen jälkeen kuin poika Vihtori syntyi. Nyt oli mökin
väkenä vain Miina, pikku Vihtori ja Matin vanha äiti, ja pieniä peltoja
piti koettaa näillä voimilla hoitaa. Päivämiehenä oli joskus ollut
Aapeli, joskus joku muu, kuka sattui joutamaan päiväksi, pariksi.

Kun kahvi oli valmis, kantoi Miina nokisen pannun kammarin
pöytäkaapille, käskien Aapelia juomaan. Tuvassakin olisi kyllä ollut
tilaa, ruokapöytä kun oli tyhjänä ja vanha Maija Vihtorin kanssa
kirkossa, mutta kammarissa juominen oli arvokkaampaa.

»Noh, ota nyt, Aapeli!», sanoo Miina laskettuaan höyryävänä
kaarena kahvin kuppiin. Samalla katsahtaa hän aina auki olevan
vuoteen lammasnahkavällyillä istuvaan Aapeliin, ja Aapeli tuntee
siitä silmäyksestä melkein kuin veren pyrkivän päähänsä. Se oli
hänen mielessään, kun hän vapa olalla asteli oikoteitä kotia
kohti, tuoksuvien apilanurmien halki; ja perästäkin päin: aitassa
päivällislepoa maatessa, kun pääskyset sirittelivät, väikähtäen
pyräyksellä ohi avoimen seinäluukun, ja tervamiilulla, kipunoiden
räiskyessä.

Aapeli eleli kulkijan elämää. Päivämiehenä siellä täällä, milloin
viikon, milloin kuukausia. Ikääntyessä se alkoi kyllästyttää.
Kotimökistä ei ollut enää olinpaikaksi, kun siihen isännöityi veli
joukkoineen, ja kumminkin olisi kaivannut jotakin vakinaista. Siksi
viipyi hän mielellään Koivumäen Miinan työssä pidemmänkin ajan, eikä
Miina häntä pois ahdistellut. Toihan hän lintuja ja jäniksiä taloon,
pitäen herkkuruoassa kaikki, hakkasi halot, haot, kantoi vedet, ollen
siis suureksi hyödyksi. Koivumäestä päin kävikin niin mukavasti
pyytäminen. Se oli suuren korven laidassa, lähistöllä oli viljelyksiä,
kytöaukeita, kankaita, viitoja. Riistaa oli jos jonkinlaista.

Ja Aapeli painuu salon helmaan sydämensä täydestä halusta. Hän rakentaa
kotaisia metsoille ja teerille, pauloja aidan rakoon jäniksille,
niinpian kuin lunta oli tullut että tolan erotti, ja noropensaisiin
varpuaitoja pauloineen metsäkanoille. Aamulla oli aina jotakin
odottamista. Oli jännittävää hiihtää tahi hiipiä paulalta paulalle:
onko vai ei? Ja harvoin tarvitsi hänen sisässään sadatella linnun
tai jäniksen pääsemistä; hänen paulansa pitivät, hänen haarukkansa
pysyivät, ja metsäonni oli hänellä niinkuin oli onki- ja koukkuonni.
Ja kun ei ampunut, niinkuin raaka pyssymies, ei tarvinnut koskaan
takkiansa ryvettää.

Miksikähän ne sitten kielsivät paulalla pyytämisen?

Sitä ei Aapeli voinut käsittää.

Eikö köyhä kansa saanut ottaa sitä, minkä Jumala suuren vaivan takaa
antoi? Eiväthän isot rikkaat talokkaat niitä kuitenkaan pyytäneet, ja
pyssyillä vain jotkut herrat koirineen. Niiden koirat ne jäniksiä ja
lintuja hävittivät ja ne ne niitä ampumalla vähentävät.

Eikä Aapeli lakannut paulalla pyytämästä, vaan vaelsi saloja entiseen
tapaan. Varsinkin kun puhtaita lintuja edelleen ostettiin.

Mitä hän olisi tehnyt, ellei olisi saanut paulalla pyytää? Pyssyä hän
ei ollut laukaissutkaan; se ei ollut hänen luonnolleen sopivaa. Ja
millä rahalla sen olisi saanutkaan, sen ja kalliit ruudit ja nallit?

Mahdoton oli tuota metsäkanan polkua jättää paula-aidatta. Se on
jumalanviljan järveen heittämistä. Turhaanko hän oli nähnyt sen vaivan,
että oli korpiin kotaiset laittanut ja nevoille isotöiset häkkärät?
Pitikö sinne teeren jäädä mätänemään!

Mutta sitten ne rupesivat hänen pyydyksiään särkemään, hänen ja jonkun
muun, joka vielä rohkeni vanhaan tapaan pyytää. Pauloja oli viety,
risuaitoja hävitetty, kotaisia purettu ja häkkäröitä hajoitettu maan
tasalle. Silloin hän ajatteli, että pitäisi se pyssy yhtäkaikki olla,
ei lintuja varten niinkään, mutta sitä nimismiespahalaista varten ja
noita kirkonkylän herraretkuja, jotka potkivat köyhän miehen paulat
hajalle.

Laskisi täältä kuusikosta, kun joku heitä tulee rensseli seljässä
porrashirsiä korpikosken yli. Sinne kellahtaisi mustan veden vehoihin.

Saatana! Mitä ne häntä vainoovat!

»Sinekö se pite pauloja ymperi salon ja viele minun metses? Tietekö
sine ette mine toimita sinut linnaan, raudat jalkaan ja hanskluvat
peele, sine rakkari!»

Nimismies oli käskettänyt Aapelin puheilleen ja löi hänelle nyrkkiä
pöytään.

»Jos ei sine heti otta paulat pois, niin mine haasta sinut sille
kertaa!»

Aapeli ajatteli sanoa, että mitä ne köyhää vainoovat, ja pitääkö
köyhän nyt kuolla nälkään, mutta rohkeus petti, kun mulkosilmä,
kissanviiksinen nimismies rähisi hänelle pöydän takaa.

Olihan sillä kasakanpiiska, ja pistooli aina ladattuna.

Eikä hän siis saanut suustaan muuta kuin hiljaisen änkytyksen, että
vallesmanni ei nyt vielä tekisi tästä asiaa; hän menee rautatien töihin
ja jättää pyytämisen.

Mutta ei tullut mitään Aapelin rautatielle menosta eikä myös pyytämästä
lakkaamisesta. Töitä teki hän siellä täällä, mutta asusti kuitenkin
pääasiallisesti Koivumäellä, ja sieltä oli vanha lyhyt tie metsään.

Teeri soitteli nevan rannassa punertavan syysillan hämärtyessä.

Kyllä sinne on tehtävä häkkärä!

Miksi jänis teki tolan juuri Koivumäen aidan kulmitse? Eikö hän saisi
sitä edes omaksi tarpeeksi pyytää? Kaiken oraankinhan se syö päivistä.

Mahtaisiko mennä vielä tuohon vanhaan kotaiseen, mitähän olisi jos
koettaisi?

Ja niin toi hän taas, tavallisesti illan hämyssä, kantamuksen silloin
tällöin Koivumäen porstuakamariin. Ja ne menivätkin hänen pyydyksiinsä
kuin uhalla. Muut ei saaneet niin, mutta Aapeli aina. Lukkari, joka oli
tottunut puhdasta lintua syömään, osti omiksi tarpeiksi ja maksoi hyvät
rahat, Kuivasmäen porvari myytäväksi, ampuen kartanollansa hauleja
kuolleisiin lintuihin ja jäniksiin.

Mutta se uusi atteekkari petti.

Tuli ostamaan lintuja, ja kun ei sitä tiennyt pelätä, antoikin Aapeli
samana iltana saamansa metson.

»Sinä se siis olet, jonka paulaan meidän Pilkki hirtti itsensä.
Odotetaanpas vähän!»

Sitten tuli haaste, käräjät ja sakkoa, joka köyhän oli vesikopilla
sovitettava.

Se oli Aapelin ensimmäinen kaupunkimatka.

Rautain helinää ja ovien kumahtelua, nihtejä ja kellarin hajua.
Vesikoppilaiset eivät olleet raudoissa, mutta tukka häneltäkin vietiin
päätä myöten.

Nuo, joita tuolla ulkona kävelytettiin raskaissa liiviraudoissa,
murhamiehet, Siperia ja Poslinia edessä, ne saivat ainakin syödä
vatsansa täyteen hernekeittoa, mutta Aapelilla oli vain vesi ja leipä,
eikä tupakan mälliä, nuuskan hiventä. Valjuksi siellä alkoi käydä
mies. Kerran kun hän näki ristikkonsa takaa vankilan edessä jäällä
luistelijoiden joukossa apteekkarin pojan, koululaisen, joka varmaan
oli hänen paulojaan potkinut, puri hän hammasta, löi nyrkkinsä kylmän
seinän rappaukseen ja mutisi itsekseen:

»Eiköhän pidä sittenkin sitä pyssyä laittaa?»

       *       *       *       *       *

Koivumäen Miina pyyhkäisi esiliinallaan silmäkulmiansa ja niisti
nenäänsä, kun hän sovitti pannuaan liedelle Aapelin tultua. Aapeli
kyllä hymyili, mutta siinä oli niin merkillinen raukeus, ja kun se oli
käynyt niin kalpeaksi, ja hänen viimeksi lammasraudoilla tasaamansa
tukka oli kaikki keritty, niin tuntui vähän karvaalta kurkussa. Mutta
komea mies se Aapeli sittenkin oli, pitkä, suora ja kyömynenäinen.
Semmoinen se oli jo rippikoulussa, päätään pitempi kuin muut pojat,
penkinpäässänsä.

Paraniko Aapeli tästä?

Vähän aikaa hän yritti sahalla, mutta se oli raskasta työtä. Aapelilla
oli hennohkot voimat, sanottiinhan hänen olevan herran pojan, eikä
jaksanut luhdallakaan niinkuin muut, kun niitolle käytiin. Ajatteli
vähän Amerikkaan, mutta siellä oli se Matti, tämän Koivumäen isäntä. —

Nyt rupesi Aapeli kulkemaan kaukaisilla takalistoilla, naapuripitäjän
rajoilla, niin että piti olla hautasaunoissakin öitä. Sinne teki
kotaisia humiseviin kuusistoihin ja sekametsäisille ahoille. Hänen
mieluisin pyyntipaikkansa oli Kiimakallion vuoriharju. Sieltä näkyi
kirkkokin, ja paljon maailmaa yli viheriän korven. Sinisiä savuja
siintävästä etäisyydestä, oikeita savuja ja viinankeittäjäin.

Mutta kotomäet olivat niistäpuolin puhtaat. Ei paulaa enää, kotaista,
jokin lahoova, siivetön häkkärän jäännös vain harmaalla nevalla. Nyt ne
saivat kulkea pyssyinensä, koirinensa ja ajaa kaikki linnut ja jänikset
maailman perille. Ja sinne ne tulivatkin, hänen mailleen ja satimiinsa.
Omiansa! Joutaa köyhäkin osansa saada.

       *       *       *       *       *

Niin meni Aapelin elämä vuodesta vuoteen, niin että tuli pian
vanhanpuoleinen mies. Silloin sattui kerran se kumma, että Matti tuli
Amerikasta kotiin. Hän ei ollut moniin vuosiin mitään kirjoittanut
eikä rahaa lähettänyt, ja joiltakin sieltä tulijoilta oli kuultu hänen
huonoksi mieheksi heittäytyneen. Tuskinpa häntä siis muistettiin
olevankaan. Nyt hän kumminkin ilmestyy kesken kaikkea kuin kuolleista
nousten. Mutta iloiseksi hän ei tullut. Päinvastoin, joi sen ajan kun
oli kotipuolessansa ja ajeli kyliä. Koivumäellä ei häntä juuri nähty.

Siihen taisi ollakin syytä, sillä Miinan ensimmäinen poika oli kuollut
rokkoon, ja tämä, Santeri, mikä nyt oli, jo melko pitkä, alkoi
huomattavasti muistuttaa Aapelia. Sama kotkannenä ja variksensiniset
silmät!

Ja niin lähti hän syksyn tullen takaisin Ishpemingiin, läksi, oli hän
sanonut toisille mökinakoille. Niinkuin sitten kävikin; ei häntä nähty
ei kuultu.

Mutta Aapeli ilmestyi taas, Matin mentyä, Koivumäelle, asusti siellä
edelleen loisena, kävi kesillä yöongella Ja sai kaloja vanhaan tapaan.
Harvemmin kuitenkin kävi kuin ennen. Alkoi moittia matkaa pitkäksi, ja
kun oli aina se vene pyydettävänä. Eikä hänen tullut sitä pyssyäkään
hankituksi, vaikka oli joskus aikonut, lintujenkin takia. Nimismiestä
ei enää ajatellut senkään vuoksi, että tämä oli kuollut, ja uusi tullut
tilalle, joka piti puheita kansanjuhlissa ja antoi keittää viinaa ja
ampua metsoja soitimesta. Ja apteekkari oli itse vanha eikä paljon
metsiä käynyt. Eipä siis Aapelikaan viitsinyt enää salojen perillä
käydä, vaan siirsi satimiansa likemmäksi ja pyysi taas omilta mäiltä.
Mutta pyysi kumminkin. Se oli veren ääni. Leikkuupellolle kuuli hän
joskus koppelon kotkotuksen kankaalta. Se ajoi vieläkin kuin veren
päähän joka kerta ja pani suonen lyömään sukkelammin.

»Olkoon siellä poikinensa ja kasvakoon, syksyllä se menee minun
kotaiseeni!»

Suolla, muuramessa käydessä, metsäkana nauroi norolla, ja Aapelin pää
nousi heti pystyyn kuin nuorena, silmä tähtäsi terävänä yli valokkisen
nevan, parven perään ja hän ajatteli: asuskelkaa siellä, laitanmahan
taas paula-aidan, ja valkeana, lumenpuhtaana lepäät kontissani,
kanainen!

Sitä se oli vuodesta vuoteen: sama kutsuva tuoksu pursulla, sama humina
huojuvilla hongilla, sama elähyttävä heleys palokärjen huikkauksissa.
Luontokin lumosi.

Aapelin pauloja ei juuri kukaan viitsinyt enää repiä, vaikka niitä
tapasikin. Ajattelivat kyllä, että kenenkäs ne muun ovat kuin Aapelin,
mutta pyytäköön nyt aikansa, vanha mies.

Joskus hän sattui pohjastumaan metsässäkin jänistäjiin, kumarainen
mies, pehmeä, äänetön karvakenkä jalassa, äänettä pujotellen, itse
kuin jänis tiheässä näreikössä. Siksi hän oli tullut ikänsä metsässä
hiiviskeltyään, oli muuttunut ympäristönsä kaltaiseksi. Siniset
silmätkin olivat kuin ruvenneet vihertämään. Kun järvellä käynti oli
jäänyt, painoi metsän vehreys niihin värinsä. Mutta vääristynyt oli
hän entisiltä ajoilta aika lailla. Leini painoi ja kangisti. Ikääkin
oli tosin karttunut. Olipa ruvennut tapahtumaan myös se kumma, että
Aapeli nähtiin kirkolla, jopa kirkonpenkissä, missä hän ei juuri
ollut kotiutunut. Aapeli oli, kuten kuka hyvänsä, ruvennut parempaa
asiaa ajattelemaan, sitä suuremmalla syyllä kun hänellä alkoi jo
parannuksentekokymmen, 70:s olla pian takanaan. Vaikka pauloilla hän
nytkin liikkui. Että paulapyynnilläkin ehkä olisi ollut tekemistä
autuuden asian kanssa, ei jaksanut hänelle valjeta. Hän oli pyytänyt
isiltä perityllä tavalla. Olisiko siinä syntiä, köyhän miehen
luonnollisessa elatuksen haussa?

Mutta olihan sitä kyllä sattunut muutakin pitkän elämän taipaleella
hänellekin, sen hän tiesi ja tunsi. Mitä hän mietti honkain humistessa,
ei hän puhunut niistä Miinallekaan, eikä kellekään. Sen hän vain joskus
tuli maininneeksi, ettei hän ole pitkäikäinen. Onpa ruvennut tuntumaan
kuin hengenahdistusta, ja jalka painaa Kiimakalliolle kiivetessä.
Ja joskus tahtoo silmät himmetä, kun laskee suksi pitkää myötämaata
kankaan kupeelta.

Miina onkin alkanut estellä häntä metsämatkoille lähtemästä. Antaisi
olla, kyllä pojat hakevat, Santerin pojat, joka nyt on mökissä isäntänä
joukkoineen! Mutta Aapeli ei tahdo taipua. Mitä hänellä sitten tehdään;
omiansa metsänkulkijaksi, vaikka sinne jäämäänkin, kulkijana ja
koturinahan hän on tottunut olemaan!

Mutta se oli yhä vanha veren ääni.

Siellä oli sittenkin keveämpi hengittää, ikäänkuin turvaisempi
ja lämpöisempi siellä lumen ja naavasammalen sisässä kuin täällä
viimaisella Koivumäellä. Sillä oli korvella oma kielensä, jota hän oli
tottunut kuulemaan ja kaipaamaan: metson rytinä, palokärki ja haukan
vingahdus.

Poikia hän ei päästä pauloillensa. Se on myös eri onnella ja toisella,
pilaavat vielä. Ja vielä hän kantaa kumaraisilla harteillaan pörröisen
metson tuolloin tällöin Koivumäen porstuakamariin. Kukaan ei enää
muu paulalla pyydä. Vanhat ovat kuolleet ja nuoret eivät ole tapaan
tottuneet.

Eräänä talvipäivänä hankki Aapeli taas lähtöä pauloilleen. Hänen oli
haettava muutama paula pois takalistoltakin, missä niitä oli vielä
joitakuita, pois rinnemmalle. Ei hän jaksanut enää siellä hiihdellä.
Miina esteli. Hänelle oli tullut aavistus, että vielä se sinne kuuppaa.

»Anna olla, säilii niin jalkojani, siitä tulee varmaan pyry!»

Mutta Aapeli ei, tapansa mukaan, näissä asioissa häntä kuunnellut.
Lähti vain, sitoen kontin selkäänsä. Hiljakseen hiihtää nytkyttäen
katosi hän vainioaukean taa korpeen.

Miina vaistosi sään oikein. Päivä pimeni jo puolilta, viti juoksi
hankihileellä ja hongat tohisivat. Pian tuli lunta taivaan täydeltä.
Tuuli yltyi rajuksi. Päre hyppeli levottomana rautalangalla seinän
takana ja ikkuna ulvahteli kaameasti. Lapset tuppautuivat takan
ympärille, jonka liekki joskus oli kärventää heidän tukkansa, milloin
myrsky syöksi ylhäältäpäin tohinalla torniin.

Jumalanilma jatkui iltapimeään, läpi yön, ja Aapelia ei kuulunut kotiin.

Miina valvoi yöllä, kun ikkuna sihahteli tuiskun nuolaistessa ruutua
ja katto ruskasi väkipyörteiden käsissä. Hän aavisti, että Aapelin
vaellus nyt oli päättynyt. Ellei olisi yöpynyt hautasaunalle —. Tuskin
kuitenkaan; ja paleltuisihan se sinnekin, eihän sillä tikkujakaan
ollut, kun ei polttanut.

Iltayöstä odotteli joskus kopistusta, ja oli kuulevinaankin kerran,
mutta mikä lie ollut muu paukaus, sillä kun hän hiipi eteisen ovea
avaamaan, ei siellä ollut kuin tuiskuava pimeys.

Olisikohan se eksynyt ja uuvuttuaan paleltunut, vai olisiko saanut
halvauksen ja kaatunut suksiltaan, kun se sitä huimausta valitti?

Että hänen piti se päästämän! Olisi ollut kovana vain, eikä antanut
mennä.

Tuli mieleen monta asiaa, vanhaa- ja nykyistä. Ei ollut hänen suhteensa
Aapeliinkaan selvä. Elikö Matti vai oliko kuollut? Hänestä ei kukaan
tiennyt mitään. Äidin kuolemaakaan ei ollut saanut ilmoitetuksi.
Olisi tainnut pitää peräänkuuluttaa niinkuin oli Männikön Sannakaisa
neuvonut, että olisi tullut tämä Aapelin asia suoraksi, ihmistenkin
silmissä. Mutta ei tullut aikuiseksi, näin oli vain mennyt vuodesta
vuoteen. Mikä hän on nyt? Ja minä Aapeli haudataan? Kulkijaimena,
loisena, eihän Aapeli ollut hänen vihitty miehensä.

Nukkuikohan Santeri? Ainakin peräseinäsängyssä usein liikuttiin. Pikku
Maija puheli unissaan.

»Nukutko sinä, Santeri?»

Santeri valvoi. Miina kohottautui vällyjen alta ja huomasi olevansa
hiestä läpimärkä.

»Voi, voi hyvä Jumala, kuinkahan sen isän nyt kävi?» Miina sanoi sen
valittavalla, puoleksi kuiskaavalla äänellä, joka lopulla herkistyi
itkuksi. »Ota tuli vähäksi aikaa, Santeri!»

Santerin Liisa heräsi, mutta lapset nukkuivat peittojansa potkiskellen.
Miina istahti penkille, missä loimi hartioilla edestakaisin huojutti
ruumistansa, tuon tuostakin päästäen valittavan huokaisun.

Santeri kävi katsahtamassa eteisen ovelta, mutta siellä oli yhä hirveä
ilma. Oven täydeltä vierähti lunta eteiseen, kun hän sen avasi.

»Kyllä se nyt taisi olla ukon loppu», sanoi hän matalalla äänellä,
tullessaan tukka lumihiutaleita täynnä tupaan, jossa läkkilampun tuikku
vedosta levottomasti lekotti.

Aamulla nukahtivat mökin asujamet toinen toisensa perästä, viimeksi
Miina. He nukkuivat isoon päivään. Lapset kurkistelivat peittojen alta,
mutta eivät uskaltaneet nousta, kun vanha Miina, jonka aina olivat
tottuneet herätessään näkemään takan luona hääräämässä, vielä nukkui.

Vasta kun aurinko kimalsi jäätyneessä uuninsuuikkunassa, heräsi Miina.
Hän oli uneksunut muita asioita nuoruutensa ajoilta, ja nyt, kun hän
näki Aapelin tyhjän vuoteen, tuntui niin raskaalta ajatella, että _se_
ei ollutkaan unta. Jalkansa olivat ylösnoustessa voimattomat, kuin
herpaantuneet.

Rajusäätä seurasi, kuten tavallista, ihana, tyyni pakkaspäivä
auringonpaisteineen, joka melkein jo lämmitti, talven selkä kun oli
taittumassa. Mutta mikä merkillinen näky ovea avattaessa! Piha yhtenä
lumikinoksena. Portailla melkein oven korkuinen nietos, ja navetasta
ei näkynyt kuin vähän kattoa. Lehmät ja vasikat ammuivat siellä,
ihmetellen kun ei kukaan tullut päreroihun kanssa heitä katsomaan.

Santeri ja Miina ymmärsivät, että kaikki toivo oli turha. Hän on,
ukkovanha, siellä jossakin nietoksessa kangistuneena. Voimat ovat
pettäneet.

Ensin yritti Santeri yksin häntä hiihdellen etsiä, mutta ei löytänyt
jälkeäkään. Lunta oli satanut ja pyrynnyt niin paljon että tien
kohdatkin olivat enimmäkseen muun hankipinnan tasalla. Kiimakallioilla
oli louhionkalot lunta täynnä. Tuon tuostakin humahti hän suksinensa
syvälle kantamattomaan rotkohankeen. Täältä on häntä mahdoton yhden
miehen löytää.

Ja kun yleisetsintä pantiin toimeen, oli tulos sama. He päättelivät,
että Aapeli on saanut halvauksen. Jos hän olisi väsyneenä istahtanut
johonkin lepäämään ja siitä sitten pyryyn ja kylmään menehtynyt, olisi
hän ehkä survaissut sauvansa hankeen, josta niiden varren päitten
täytyisi näkyä. Mutta jos hän on kaatunut yht'äkkiä, ovat sauvat
seuranneet mukana ja lumi on hänet kokonaan peittänyt. Niin se on
käynyt, ja sitä on turha etsiä ennenkuin kesällä!

»Herra Jumala, kesällä!»

Kuinka Miinan rinnassa viilsi! Että piti tulla tämmöinen kohta! Maata
siellä siunaamatta koko talven, joutua petojen revittäväksi kun lumi
sulaa —!

Oliko Aapelin syntitaakka sittenkin niin raskas, Aapelin ja hänen?

»Taivahan isä, taivahan isä armahda!»

Makuullaan siunasi Miina Aapelin. Ehkä kaikkivaltias Jumala kuulee
hänen äänensä. Saisi sielullensa rauhan siellä korven synkkyydessä.

Isännät olivat kotiinpäin hiihdellessään tuumineet ja puhuneet minkä
mitäkin tapahtumasta. Toiset arvostelivat Aapelia omituiseksi mieheksi,
josta ei tiennyt oliko se lintu vai kala.

»Molempiahan se oli!»

»Kalaksi tullut onkimatkoilla ja linnuksi saloja samotessa.
Vaitelias kuin kala, ja minkä tuumi ja puhui, sen kompaili omiaan,
linnunkielellä. Tikan tirskahtelua se oli, taikka tiiaisen tiititystä.»

»Mutta ei se aivan huono työmies ollut, ei se pitkiä ruokavälejä
pitänyt.»

»Taisi ollakin Aapelille kaunein kuolema!»

»Mikäs siinä on! Kyntäjä peltojensa keskelle, metsän mies honkain
huminaan!»

       *       *       *       *       *

Lumen jo vähettyä, kevätpuoleen, oli Santeri jonkin kerran hiihtänyt
hankia Aapelin paulamailla aamuisin, mutta turhaan.

»Ei taida auttaa muu kuin odotella maan paljastumista sittenkin.»

Sitten keväällä, kun vuolaat metsäpurot jo kohisivat, koivu punersi,
ja muurahaiset alkoivat liikuskella keoissansa, kolkutettiin kerran
Koivumäen ovea aamuyöstä. Kun Santeri meni katsomaan, oli siellä
Takaluoman Jaska.

»Se on löytty nyt!»

Jaska ei tahtonut tulla tupaan, vaan veti Santerin navetan päädylle,
jossa matalalla äänellä selvitti asiansa.

Ei siitä pitänyt puhua mitään, ymmärsihän Santeri, mutta he olivat
Viitamäen Kallen kanssa saaneet vihiä, että poliisi Autio oli
heidän jäljillään. Ja kun nyt keli rupesi paranemaan, että saloilla
pääsi vähän kulkemaan, tuumivat he, että kyllä taitaa olla paras,
kun ne vehkeet siirtää aikanaan pois. He ajattelivat Hatunluomaa,
Kilmakallioitten tuossa päässä, ja kantoivatkin sinne aluksi
kattilansa. Hän istahti siihen puron kaltaalle vähän hikeä päästään
pyyhkäisemään ja Kalle lähti paikkaa johonkin kallionrotkoon katsomaan.
Ei se ollut ehtinyt montakaan minuuttia olla, kun tuli ritisevää
viidakkoa takaisin:

»Tules tänne, Jaska, se on nyt varmaan se Aapeli tuolla!»

»Ja niin me sen löysimme. Se se kumminkin on, vaikka ei sitä paljon
enää tunne, kontti vielä seljässä.»

»Näytti siltä kuin ei se olisi mäeltä laskiessaan huomannut syvennystä,
vaan ohjannut siihen, kuupannut siinä suksiltaan ja siihen jäänyt. Eikä
sitä olisi sieltä mikään löytänyt vähemmälläkään lumella.»

Heidän piti siinä yön hämyssä taas siirtää astiansa toisaalle, kun
siihen paikkaan kumminkin pian tultaisiin, ja niin meni aika, ettei
ehtinyt ennenkuin nyt vasta tänne.

Se oli kuin uusi kuolema Miinasta ja Santerista. Se oli jo tapahtunut
ja nyt se oli nähtävä silmästä silmään. Olisi ehkä ollut paras kun ei
olisi löydettykään. — Ei, sittenkään. Kellot, siunattu multa ja lepo
ristin alla, onhan se sentään suuri armolahja. Kunniallinen kuolema!
Vaikka olikin raskasta nähdä omaisensa siinä tilassa.

He hakivat Aapelin valmiilla arkulla metsästä. Oli lähipaikan isäntiä
ja mökinmiehiä, ja se oli suurimman osan matkaa kannettava, kun
tientapaista oli vain vähään matkaan. Tuuli puhalsi pohjoisesta niin
että punaiset koivut kumartelivat kallioilla, kumartelivat kuin
Aapelille, metsän uskolliselle pojalle, viimeistä tervehdystä.

       *       *       *       *       *

Hautajaiset olivat olleet helluntaina. Kiurut visertelivät, purot
solisivat ja mehiläinen alkoi jo tarkastella keltakukkia.

Männikön muori oli tullut jälkeisenä päivänä pitämään kirkonajaksi
Miinalle seuraa, kun muu väki oli mikä missäkin. He panivat kahvipannun
takalle ja veisailivat valkean loimossa yhdestä kirjasta, tahdin mukaan
itseään nyökytellen. Yhdessä he sitten myös vesistelivät välillä,
silmiään esiliinan kulmauksella pyyhkiellen. Miina muisteli kai
niitä kirkonaikoja, kun Aapeli ennen tuli joelta kalanippua kantaen,
ja Männikön muori itki tämän maailman surkeutta, Aapelin erittäin.
Höyryävän kupin ääressä he tyyntyivät, puhuen jo miltei tavallisella
äänenpainolla, vaikka hiljakseen.

»Jumalan aivoituksia ei ihminen ymmärrä, mutta meidän pitää vain häntä
pelkäämän ja rakastaman, vaikka mitä kohdalle sattuisi.»

Miina ei vastannut mitään, vähän vain hänen silmänsä kostuivat.

»Puhuiko se vainaa autuuden asiasta koskaan mitään?»

»No eipä juuri sanottavasti. Se oli huononlainen kirjamieskin. Vaikka
kävi se kirkossakin viime aikoina. Sinnehän sen mieli vain metsään
paloi; väkisten se sinne nytkin tahtoi, vaikka kielsin ja varoitin.
Tottapa se oli sen kohdalle määrätty.»

»Niin, eipä sitä tiedä, merelle se kuoli minunkin Iisakki-poikani.
Sinne sekin meni läpi kätten; se oli hänen kohtansa, Taivahan isä
tiennee minkä millekin antaa; mitäs meistä, kohtansa, kuormansa
kullakin. 'Mutta kuka meistä kiven heittää?' sanoi lukkarivainaa.»

Kun Männikön muori lähti ja Miina jäi yksin mietteisiinsä lieden
äärelle, hyppäsi kissa Aapelin sängystä, missä oli ruvennut makaamaan,
lattialle, ja tuli Miinaa pyyhkimään, naukuen haikeasti. Miina silitti
sitä: sekin ymmärtää!

Maitoa kuppiin kaataessaan tuli hän luoneeksi silmänsä astiakaapilla
olevaan peiliin. Hän otti sen käteensä ja tarkasteli kasvojaan. »Hyvät
ihmiset, kuinka minä olen tullut harmaaksi! Mutta onpa jo aikakin.»

Virrenvärsyä hyräillen alkoi hän sekoitella ryynipataa.

Jäniksenhäntä häilähteli uuninsuuikkunalla ja hieho mylvi kedolla niin
että koko vainionaukea kajasi.

»Kuka meistä kiven heittää», mietti Miina vieläkin, kun lapset tulivat
töminällä tupaan, kaikilla käsissään keltakukkia, joita joen ranta
myllyn luona jo kasvoi kirjavana.




Varis laulaa


Tulee taas se aika kun varis istuu jääleipolla, niinkuin se, joka nokki
p. Henrikin peukalota. Harmaa jääleippo ja sininen vesi! Kaunistahan
sekin on katsella kun kevään henki käy. Kun vedet rupesivat vilajamaan
ja kilo kultasi kuuset. Mutta kun se nokkiva varis vielä laulahti
sieltä leipoltaan, sepä riemua. Aivan riemua todella, joka otti
sydämeen. Siinäkin oli niin kumma kevään heleys. Ei uskoisi, tuossa
raa'unnassa, sillä eihän varis oikeastaan laula, mikä laulaja se olisi,
kömpelö kahnustaja, joka parahtelee, rähjäyttelee sekasointujaan oikean
lintumusiikin häiriöksi. Mutta näin juuri, kevään kirkkaudessa ja
etelätuulen tullessa Virosta; minä sanon vieläkin: sydämeen se käy,
vanhaan sydämeen varsinkin, niin siinä on kiinteä nuorekkuus ja reipas,
tarmokas tahti. Vanha tuli iloiseksi; taas se tuli, suvi nimittäin,
muille toiveina, hänelle muistoina kaikesta kauniista menneestä. Ne
muistavat ja hän muistaa kuinka riite rapisi ja paju puhkesi lehtiin,
kuinka sitten jo pian rentukka hohti ja puro solisi ja västäräkki
keikuttelihe sannalla. Hän makasi ja katseli taivaan kiitäviä pilviä.
Niin, minne sen tie, sen, ja sitä ajavan tuulen? Mistähän tuli ja minne
meni, mutta tässä oli hyvä olla, sen harvan hetken.

Joku asteli, tallusteli, ja pensas kahisi.

»Päiviä! sopiikin päivää paistatella.»

Mäkipään Salttu se oli, joka kantoi rysää rantaan. »Se oli kaunis ilma
nyt!» Juuri silloin laski varis lukkarin ladon katolta elähyttävän
tervehdyksensä taas, ja loikoileva, joka nousi istuilleen, näki
kuinka Sakunkin kasvot siitä alitajuntaisesti kirkastuivat. Sakun,
vanhan miehen, joka ei monta kevättä enää rysiä pitänytkään, mutta
loppuun asti jokatapauksessa, rysiä, ja sitten samalla kuorelipolla.
Nahkaliivi, punaiset villapaidan hihat ja sininen lippo. Ja sininen
taivas, naurava, heleä, ja aaltojen tuliliplat auringossa. Ja kun
vielä uusi terva tuoksui loljan laidoista. Tässähän oli suloinen
sinfonia kaiken kaunista. Siinä sitten variksen tenorifagotti, hänkin
sanantuojana. Mutta variksen silmä onkin oikeastaan aina ystävällinen.
Muistatko uskollista, kesyä Varua, joka aivan kuin naureskeli, päätään
kallistellen kun sai raakuvaan kitaansa madon. Eipä kumma siis vaikka
Ahti, taikkapa Tapio, aivanpa itse Yli-Mannus, panivat tällekin
sinisilmäiselle lehahtelijalle tehtävän: kertoa kevään tulon, ilahuttaa
ihmisen sammuvaa mieltä, vanhan Saltun, ja herättää hehkuun sinun
uinuvan mielesi, sinun, joka kun olit nuori, et ymmärtänyt antaa heti
variksen laululle oikeaa arvoa; tulee se kevät muutenkin, ja käki
kukkuu. Mutta tämä on siinä tulossa sinullekin tärkeä vaihe, kun ei
käki vielä kuku, eikä pääskynenkään ole tullut, kun vielä kylmää, ja
ruohon vihanta pää on puoleksi piilossa; silloin varis heläyttää tuon
hoosiannansa: ole valmis, ja kiitä kun saat vielä tämän kerran nähdä
luomakunnan loiston, tuomen, pihlajan, tämän nukkavillan tässä niityllä
ja kirjokukat.

Sitten siirtyikin varis pesälleen, eikä enää paljon laulanut, makaili
vain ja katseli natisevasta hongasta kun valkoaallot ajoivat toisiaan,
kun lapset leikkivät liivalla ja vasikat hyppeli. Kun oli tullut
kesä ja se päivä, jota rysä-Salttu toivotti, nyt oikein tosissaan
paistoi ja päivän päästään lämmitti, kun kaikki olivat taas koossa,
pikkulinnut, sudenkorennot, senkin sirriäiset ja surriaiset, ja ihminen
istui ojanpyörtänöllä ja veteli savuja luuvartisesta piipustaan sillä
aikaa kun auran edessä astellut Valko lepäsi ja hairaili kuminaheinää
ojanpyörtänöltä.




Kuore


Tulee ja tulee. Syksy ja kaiken sen kuolema, joka oli niin kaunista
kesällä. Meni jo paljon, himmeni ja jäähtyi, kohta hyytyykin. Mutta
kun keltaiset lehdet lentää ja syyssade rapisee ikkunalle, ajattelee
mielellään niitä menneitäkin, niitä kirkkaita ja kimaltavia, sitä
paistetta ja lämmintä, ja tulee parempi, hyväkin olla. Minäpä tässä
pimeänä päivänä muistin yhdenkin asian, joka meni, enkä tiedä tuleeko
takaisin; kaikille ei ainakaan. Se oli mielestäni aika mukava, vaikka
se oli pieni ja pienestä; kuoreestapa vain.

Sanovat kuoretta huonoksi kalaksi. Tuskinpa se olisi kala ollenkaan.
Ja kun ne oikein tahtovat väheksyä, sanovat norssiksi, joka on iso
kömpelyys pienen siron kuoreen rinnalla. Sen muka pahaa hajua varsinkin
moittivat. Torjuttava tuote lyhyesti.

Mutta ette tienneet, ette poloiset tienneet: kun on helaatorstai, minä
erityisesti muistan kuoreen.

Mitä tekemistä —? Niin se on sillä lailla, että niinkuin tuohon
mainittuun juhlaan liittyy sisäistä valkeutta, siihen kuuluu
tavallisesti myös luonnollisilla silmillä nähty kirkkaus, aivan
auringon, paikkapaikoin vielä jääsiteisen huikaisevan hangen, metsän
havun ja ennen kaikkea salmen suuhun auenneen vilajavan viirun leikki.
Sen sinisen, joka niin ilahuttaa mieltä, kun vapaan lahden lipla ja
virran vyöry pääsi kevättä ylistämään. Mutta nyt vain se sininen läikkä
aamun kilossa: Sinne pääsi rantoja pitkin veneellä, kun selällä makasi
vielä harmaatäpläinen jää. Ja helaatorstaina niitä rantasulia tultiin
veneellä kirkolle, ennen, kauan aikaa sitten. Ja toi Puodinkedon
Eero tuomisiksi eli muruksi kuoreita, joita oli siitä viirusta
saatu. Iän ilmeisen muistan siitä kuoreen. Ihanan kalan. Katsokaas
nyt: Kun muutaman päivän kuluttua harmaa, hauras jää oli kadonnut ja
tie vapaa kolmihankaisellemme, menimme sinnepäin, josta vilaji. Ja
kyllä vilajikin; mikä hänessä niin säihkyy, tuossa kevään vedessä.
Taivaallisten urkujen eteerinen yläsävelistö riemukkaassa C-duurissa!
Ilmankos Kristus astui taivaaseen juuri näinä päivinä, kun kaikki on
niin kirkasta, lapsi veneen kokassa ajatteli. Me livuimme likemmä.
Kolme, viisi, seitsemän venettä paaluissaan. Kaikki harovat suurilla
lipoillaan jotakin järvestä. Tulee, tulee tuossa! Yhden miehen lipon
perässä välkkyy, elää, pirisee. Aivan kasa siellä on pientä veden
väkeä. Hyppivät hilpeästi, ilakoivat, niinkuin kaikki, kun rentukkain
vana puhkee metsäpuron kaltaalle. Jos niiden sitten oli niin hyvä olla,
kun oli hengen hätä, mutta poika kokassa ei tullut sitä ajatelleeksi.
Niin haroivat toisetkin miehet, Selkämäki tuossa ja Leveeläinen,
jotka tunsin. Ja veneen taikka tasapohjaisen loljan pohjalla ne vasta
pirisivät. Yksi vene oli aivan täynnä; se lähteekin pois. Kaunista,
sinertävän vaaleanharmaata, hopeata. Nyt tuntuu tuoksukin. Se on
vedestä tullen niinkuin rannalta rahka, nouseva nurmi niityltä, koko
maasuven suloinen lemu. En ole koskaan oppinut sitä inhoomaan niinkuin
sivistysfariseukset. Inhota, vähäksyä Jumalan suurta järjestystä,
tapsi tunsi kolmihankaisen kokassa silloin, vaikka nyt sen vasta,
kuudenkymmenen vuoden kuluttua sai sanoiksi.

Menimme kotiin, kuoreita kontissa. Pieni viri pohjoisesta ja ilman
kumma värääntä tiilimakasiinin ja taivaan välillä.

Taivaan? »Isä, mikä se on tuo sininen, joka värisee?»

Isä veti pienen savuhattaran kessupiipustaan ja sanoi: »Se on avaruus.»

En uskaltanut kysyä, eikö se olekaan taivas. Mutta kaunista siellä joka
tapauksessa oli, jonne Kristus meni.

Kun sitten kuoreet kiehuivat liedellä kolmijalkaisessa pannussa, ja kun
ne tuotiin karotissa sisään, isä sanoi: »Siunaa, Herra, ruokamme!»,
ja me söimme hiljaisuudessa kaikki, oli se minulle kuin ehtoollinen,
ehtoollinen oikein kirkossa. Mistä minä tiesin mikä synti on, mutta
tiesin, mikä oli variksenpesä huojuvassa hongassa, mehiläinen ja niityn
nukkavilla. Siihen lämmin länsituuli, vähän laineen vaahtoa ja sitten
kaikki tämä kuoreen muu maailma, sytyttävä, leimuava kevät. Siinä
minun kuoreateriani aatteellinen sisällys, ja nyt huomaan, pitkän ajan
jälkeen, että se ei ollutkaan hulluin.

Onhan jotakin, vaikka on vain kuoreesta kysymys; yksinäisyydessä,
unohtuneisuudessa, monen. Niinkuin senkin kauniisti juuri kuore
sanoi. Se pienen pieni, jonka suuren seljän aalto oli heittänyt
hiekkarannalle; yksin siinä raukeemaan.




Leppälintu


Se on sievä lintu: aivan pieni, miellyttävästi pehmeän harmaa, ja
rinta yhtä miellyttävän hillitysti punainen. Ja sen silmissä, ainakin
siinä tilassa, jossa minä sen oikein kädestäpitäen näin, liikuttava
avuttomuus, kuin orpolapsen.

Mutta se olikin erikoistapaus. Oikein luonnossa en sitä nähnyt kuin
pyrähtämättä. Teki näet pesänsä kesämökkini pienen kuistin ovilaudalle
molempien uistimieni väliin, ehkäisten näin sekä kalanpyyntini että
vihdoin pahasti häiriten ulos- ja sisällekäymistäni. Enhän näet
saattanut pitkän päälle nähdä sitä, että lintu aina pelästyneenä
pyrähti pesästään, kun minä avasin kitisevän oven. Se pianaikaa
hylkäisi pesänsä ja minä joutuisin vikapääksi pienen leppälinnun
onnettomuuteen. Ettei tottunutkaan, vaikka näki, ettei sille pahaa
tehdä! Mutta ne ihmiset aina pettävät, enköspä minäkin. Ei, paras
pyrähtää männyn oksalle, aina kun se tulee, minä, harmaa keppiniekka,
mikä mahdoin ollakin leppälinnun mielestä.

Ja niin minun piti järjestää sisällekäyntini siten, että kuljetin
ikkunani alle Jussilan käsitikapuut ja kiipesin sitten niitä myöten
sisälle. Se oli kyllä aika hankalaa, ja minä, vähän jo kömpelö mies,
olin monta kertaa vähältä horjahtaa, mutta en kumminkaan pudonnut,
niinkuin parhaassa iässä oleva, 20-vuotias kotiapulaisemme. Ja sitten
kun ne nauroivat: professori kulkee ikkunasta sisälle! on niitä
professoreita! Mutta minä vain kuljin, ja yhtenä päivänä oli munankuori
kuistini lattialla: ahaa, pesä on pojilla! Ajattelin ensin katsoa
sinne, se kun helposti olisi käynyt päinsä penkiltä, mutta pelkäsin,
että se vainuaa vieraan sekaantumisen ja pakenee vieläkin. Ja niin minä
kuljin ja kiipesin.

Sitten kävi kehitys nopeasti eteenpäin: pesään ilmestyi jonkin
odottaman perästä uusi elo: sieltä alkoi näkyä päitä. Miten paljon,
tuskin nyrkinkokoisessa, sisältä sitäkin pienemmässä majassa! Mikä
ahtaus, mutta nähtävästi myös: mikä sopu! Ja nyt minä jo rohkenin
ruveta kulkemaan oven kautta. Emo ei enää mahtunutkaan linnunlinnaan,
se istui vain hongan oksalla ja katseli, kuinka käy, kun keppiniekka
kulki alitse. Mutta ei käynyt kuinkaan. Vaikka se tikapuitten kiipijä
joskus pysähtyi huvikseen katsomaan, kun poikaset, pikku-leppäset,
aukoivat suitaan suurelle joka kerta, kun kopsahdus ja oven kitinä
kuului, ei tapahtunut tuon kummempaa. Mentiin ja tultiin taas, ja rauha
oli männikössä, järven aallon hiljaisessa loiskeessa.

Niin sitten eräänä aamuna kaikki oli autiota, tyhjää. Menneet.
Olivatko menneet itse vai kissako vei, vai muutamat epäilyttävät
barbaaripojat matkailijahotellista. En saanut selvää. Surinpa oikein.
Minä kun olin puolen kesää kulkenut ikkunan kautta, en yhtään haukea
saanut, ja kaikkiko turhaan? Tulinkin sitten perin iloiseksi, kun
opettaja-naapurini sanoi apilapellossaan nähneensä perin pienen
peukaloisen, linnunpojan avuttomana hyppivän, liihoittamaan yritellen.
Se se oli varmaan, minun ovenpäällykseni asukinalokas. Kiipeilemiseni
ei ollut mennyt turhaan. Salus, salutatio linnun sielulle! Sielu
kuin sielu ja henki kuin henki, vaikka siinä muodossa, viserryksen,
pyrähdyksen hahmossa.

Sitten tuli molli, suru suorastaan. Menimme verkoille, niin minä
hiedalla linnun jälkiä, somia siropolkuja tarkastellessani äkkään
merrassani kuolleen olion. Lintuparka, pieni pyrähdeniekka! Kuolleena
se oli, punarinta, harmaavaippa, pieni, pieni poloinen. Ja sen silmät
oli sammuneet ihmeelliseen avuttomuuteen. Nöyryys on liian painava,
se oli sitä hennompi, kuin pienen virven poislentänyt henki, kuin
yksinäisen värittömän yrtin sielu korven viileällä mättäällä. Ja minun
syyni!: mitä minä jätin sen merran siihen hiedalle, vaikka minua
varoitettiin! Miksen vienyt latoon: olisi säästynyt tämä säästetty
henki lepän oksalle laulamaan, viimeisiksi iloikseni. Karistin vainajan
merran sokkeloista.

»Tule nyt, pimeä tulee!» Todella: ilta jo hämärsi, aurinko alennut ja
ruskokin riutunut. »Tulen, tulen!» Mitä minä olin tekemässä? Kaivoin
vain kädelläni pienen kuopan ladon seinustalle, panin sinne punarinnan
ja ajattelin jonkin lapsellisen ajatuksen.

Kumma, kun tuo taivaanranta punottaa aivan päinvastaisella puolen
kuin mihin aurinko painui. Sieltä jostakin kajastaa, jota emme näe.
Huomaatko? Me katsoimme sinne, ja taas sinne, jonne aurinko painui,
silloin kun leppälintu teki pesänsä ja minä rupesin ikkunan kautta
kulkemaan. Ei sen enempää kestänyt tämän pienen turvatin vaellus.
Ehtikö vielä suutaan avata viserrykseen.

Saa nähdä, tuleeko emo taas ensi keväänä. Mutta kyllä minä
vain silloinkin kuljen ikkunan kautta, jos vielä tekee pesänsä
ovilaudalleni, uistimien väliin.




Ranttehella


Mitä on _ranttehella_? Onpahan vain sitä kun ollaan halkoja hakkaamassa
saunan, riihen, navetan vierellä kevätauringossa, puita pienimässä
rangoista, joita on vedetty kartanolle lumisesta metsästä. Se taisi
olla elämää sekin. Näet: mikäpä tuoksui suloisemmalta kuin tuoreesta
rangasta juuri hakattu honkahalko? Ei edes leppä, vaikka sekin on
hauska hakata. Kun se tuoksu ei ole vielä pihkankaan, vaan se on vain
pihkan henki, kaiken sen aavistus, joka on salon elämä, sen, joka
ylentää humisevan hongan korkealta kunnaalta vielä korkeammalle sinisen
avaruuden tuuliin. Salo, korpi, erämaa! Vapaus, kun katsoo vuorelta
ja näkyy maailma kaikilta suunnilta, viheriä maailma ja sininen savu,
eikä tiedä matalasta mitään. Sammal, salayrtti, pehmeän mättään viileys
kuusen alla, ja sen suuren korven tohina! Iäisyyden urut, menneiden
muistoja tuhansin äänin.

Ne ovat rantteella hakatun honkahalon elämännäkyjä. Sen tuntee, ja tuon
Jussi-pojan silmistä se näkyykin. Noista sinisistä, nauravista, aina
kun hän muutaman kerran lyötyään ja kun pölkky on halki, ojentautuu ja
katsahtaa jonnekin. Mieluimmin tuonne pinon sivuitse etelään, jossa on
joen suu. Siellä on jo sinistä, vilajavan veden siniläikkä.

Tulee kevät!

Hankea vielä, varjopaikoissa vallankin, mutta auringossa haurasta, pian
humahtavaa, ja virtapaikoissa, niinkuin tuolla joen suussa, täyttä
sulaa. Kuinka se vilaji! Täytyy syvempää vetää henkeään ja varjostaa
silmiään kirkkaan kilon häikäisyltä.

Ja sitten Jussi taas iski. Terä upposi pölkyn kylkeen syvemmälle kuin
äsken. Tuo sini ja tämä lemu!

Mieleen tulee vielä toinenkin lemu kun näki sen siniläikän: kuoreen,
sen pienen, lipossa pirisevän. Se oli järven henki, aaltoovan, hyökyvän
ulapan, kun se on auennut ja oja solisee.

Hei, hurjasti! Jussi tulee kuin villiin. Mikä häntä huljutti; on vain
niin hauskaa.

Pino kasvaa ja lemu levenee auringon lämmittäessä. Lumi on sulanut
saunahongan ympäriltä, siinä juurella on joku hangenalainen makea
puolukka. Se on tämän heräävän, pursuavan kevään mannunmarja. Voi tätä
elämää! Ei Jussi sitä ajattele, mutta tuntee, ja hän on kuin pystyyn
hyppäävä varsa.

Sepä se juuri on kevät, se joka on monessa muussa, mutta nyt viivähtää
tällä ranttehella, tämän pienoisen saunan äärellä. Saunan, joka tuoksuu
omia noen ja oljen leppoisiaan.

Tämä saunakin herää talvihorrostaan. Kärpänen häärii sen lahojen
hirsien toukkarei'illä. Pian tulee västäräkki ja sitten pääskynen:
siliit! Viiru joen suussa laajenee, jääleipot jo kulkevat. Silloin
Jussikin pinoaa halkonsa, nuori mies on täynnä tarmoa ja jäntevyyttä.

Juhannus, tuomenkukka ja Sanna-Liisa!

Pian ne ovat.

Tämä oli elämää ranttehella kevätkilossa.




Tupu


Mikähän siinä on, kun minä en saa elukoitani pitää? Minun siilini
surmattiin, Mirkun ja Mikin piti pois ja nyt katosi minun tupuni,
kesy Tupu, joka kiipesi ruusupuista keppiä myöten. Ja minä itse
kuljeskelen tässä, jonkinlainen sielu vielä ruumiissani, vaikka ne
kyllä juonta punoo, hiovat hammasta kahvikupin ääressä ja valittavat
valtioneuvostolle. Mutta mikä sen luomakunnan järjestyksen ymmärtää.
Pois on vain pois.

Niin, se on Tupu oli samanlainen kuin kaikkien muiden Tuput, nyt
kun niitä oravia on ollut niin paljon ja ne ovat tulleet ihmisten
luottavaisiksi tovereiksi. Sellainen salaman vikkelä hupilas, tummine
unissakävijän silmineen. Kun minä asun metsässä, niin että oksa
pyrysäällä miltei ikkunaan lyö, niin tunnen tämän kaverin niinkuin
sen tuntea voinee. Mikä voimistelija se onkaan: hyppää kuusesta
toiseen kuin tuulen lennättämänä, tulee pää edellä runkoa alas
kuin ukonliekki. Tuolla kaukana se nyt juuri vilahtaa, etkä ehdi
moneenkaan laskea, ennenkuin se istuu edessäsi ja pyytää pähkinää.
Se kun näki kuusestaan, että tulit kotiin kaupungista. Tupu, Tupu!
»Tule, tule, älä pelkää», sitä piti alussa houkutella, kun ei se
tiennyt mikä ihminen oikein on, pettääkö se pianaikaa, ottaa kiinni
ja tappaa. Mutta kun se näki, ettei ihminen tehnyt sille pahaa,
vaan päinvastoin antoi hyvää nakertamista, toi taskussaan tuomisia
kaupungista, niin se tuli rohkeaksi ja tuli ottamaan kädestä. Ja se
nähtävästi sanoi kielellään muillekin oraville, että ei siellä mitään
pahaa tehdäkään, mennään vain. Koska niitä alkoi tulla uusia. Mutta
järjestys olla pitää. Se ensimmäinen orava, oikea Tupu, joka oli uuden
ruokapaikan keksinyt, se tahtoi pitää privilegionsa, niin että jos
joku toinen tahtoi tulla sen nähden kädestä ottamaan, se kimmastui
ja käyttäytyi vähemmän lempeästi tuota toista yrittäjää kohtaan.
Niinkuin me isot ihmisetkin usein. Mutta kyllä ne muutkin tuput saivat
ottaa pähkinänsä kun niille paiskasi tahi pani Turvan kopin päälle
tahi vain kiven päälle riviin että näkivät. Ja niitä tuli, oli ja
vilahteli puuhaten minun metsäni, pieni metsäni aivan täynnä. Olkoot,
tulkoot vielä enemmän, kyllä minä maksan. Sano sinä oma Tupu että
olkoot vain, tulkoot vain pyytämään, pappa antaa pähkinöitä. Se sanoi
kirjoittavansa Suomen Kuvalehteen; kyllä me saamme. Ja tämä tupujeni
puheenjohtaja, Yli-Tupu, tuli yhä tuttavallisemmaksi. Minunpa pitää
kertoa oikein erityisesti siitä ruusupuisesta kepistä esimerkiksi.
Tässä on poikettava vähän syrjään, koska lukija otaksuttavasti ei
tiedä kuinka merkitsevä kapine se ruusupuinen keppi on. Se on sillä
lailla, että ruusupuinen keppi on suuri harvinaisuus. Ennen niitä oli
yleisesti, miltei ukko kuin ukko sellaisella käveli, mutta sitten
ne joutuivat muodista ja hävisivät kaupoista. Mitä se ruusupuu
oikein on? Vanhan polven miehet naurahtavat: kysyy tuollaista!
Mutta nuori polvi ei tiedä, ei tiedä kuinka ihanalta se tuoksuu,
ihmettelevät ja vetävät henkeänsä, kun näkevät. Ja se tuoksuu aina,
ehkä iankaikkisesti. Kuollut puu, ja tuoksuu, tuoksuu aina. Johan
siinäkin on jotakin milteipä kuin runollista. Ja kun siihen sitten
liittyy toinen tuoksumuisto, rintapielessä lasiputkessa kannettavan
ruusun ja orvokin muisto, niinkuin nuorina ylioppilaina esimerkiksi
Vappuna ja YL:n konsertissa saimme, niin se on kuin tuon valkolakin
ja ristiraitaisten housujen kulta-ajan aaroninsauva. Minulla oli
sellainen keppi vanhoilta ajoilta ja pidin sitä suuressa arvossa.
Mutta joku heittiö varasti sen, tietenkään yhtään ymmärtämättä, pöllö,
minkä arvoisen kojeen hän varasti. Minä uutta tilalle. Ei ole, mutta
koetetaan hankkia. Eivät ne saaneet. Poikkesin matkoillani Berliiniin:
ottakaa ja hankkikaa minulle ruusupuinen keppi! Keppikauppias lupasi
koettaa. Ilmoitti sanomalehdissä, kuulusteli toisilta kauppiailta. Ei
kellään ollut ruusupuista keppiä myytävänä, ja joilla oli yksityinen,
ei tahtonut siitä luopua, ainakaan hänen tuttavansa. Seikka oli tämä:
Ennen, kun ruusupuiset kepit olivat muodissa, oli Wieniin perustettu
oikein ruusupuutarha, ruusupuita kun ei kasva villinä Vähää-Aasiaa
lähempänä. Sitä hoidettiin kuin ansaria ainakin ja koko Eurooppa
sai sieltä keppinsä, vanhemmat ylioppilaat, nuoret silinteripäiset
maisterit ja salkkuniekat asianajaja-alokkaat. Mutta kun ruusupuukepit
joutuivat muodista, hävisi Wienin tarha ja nyt niitä ei saa mistään.
Tahdonko minä ehkä lähettää asiamiehen Vähään Aasiaan? Ei, sitä minä
en tahtonut. Mutta vihdoin sain täällä Suomessa erään vanhan miehen
suostutetuksi luovuttamaan minulle nuoruuden aikaisen keppinsä. Mitäpä
hän sillä enää, joutaa jo toiselle, hän sanoi, ja hänen alahuulensa
nytkähti vähän. En ollut näkevinäni, mutta ymmärsin kyllä miksi se
nytkähti. Sillä hetkellä hänelle aukeni vielä se mennyt aurinkoinen
maailma: Alppila, ylioppilaslaulu ja juuri hiirenkorvalla tikittävät
koivut. Minä sain keppini ja, maksoi mitä maksoi, päätin panettaa
siihen renkaan puhtaasta kullasta, jossa olisi nimeni. Niin teinkin.

Kun sitten kerran tulin kaupungista keppineni, kiiruhti Tupu jo
kaukaa vastaan. Ja katso, mitä se teki: se kiipesi minun keppiini,
pysyttelihe siinä minun kävellessäni ja keppiä heiluttaessani. Sinä
junkkari, aivanhan sinä raavit pilalle arvokkaan ruusupuukeppini!
Mutta minä sanoin tämän hyvin lempeästi, oikeastaan minun oli siitä
varsin hyvä mieleni. Tupu-rukka, tiesitkö kuinka liikutit mieltäni?
Sen se teki, ja teki vielä enemmän: Kerran kun tulin, se taas kiipesi
keppiäni myöten, mutta hyppäsi sitten palttoota pitkin olkapäälleni,
katsellen siitä vähän aikaa, ja eikös vekkuli laskeudu pää edellä
minun taskulleni ja yritä kuin kaivaa sieltä jotakin. Se vainusi
taskussa olevan pähkinöitä, niinkuin olikin, juuri Tupulle ostettuja.
Aivan niin kuin isävainajani taskussa ennen »kivisydämiä», kuivattuja
luumuja eli veskunoita, kun hän tuli Kervisen kauppiaalta ja me lapset
riensimme vastaan hänen turkkinsa taskuja tutkimaan. Saa Tupu kaivaa ja
kollastaa, kaivele vain! Se sai pähkinän, jonka se vilkkaasti kuori ja
vei kätköön, tuli taas ja sai, kuori senkin ja vei pankkoonsa, ja sen
oli hyvä olla. Minun ruusupuukeppiini oli tullut Tupun kynnenjälkiä,
mutta tulkoon, enhän minäkään sitä enää kauan heiluttele, ja täytyyhän
ajan hampaan näkyä kaikessa.

Minun metsässäni, niinkuin kaikkien metsissä, asuu myös tiiaisia.
Sen ne ovat tehneet muillekin, mutta kerronmahan tässä kumminkin
omalta kohdaltani. »Tipu, tipu», kun menin niitä kerran kutsumaan,
eivät olleet tietääkseenkään. Mutta kun harjoitin niitä ymmärtämään
ja sirotin ryynejä kämmenelleni, niin jopas lensi kuusesta yksi ja
nokki ne pois. Ja sitten sen jälkeen ei tarvinnut muuta kuin portaille
mennä ja ojentaa kätensä: heti tiiainen alas ja kämmenelle. Ei sekään
näytä siis ihmistä pelkäävän, kun ei hätistä ja präiskäyttele. Tämä
vain sanottuna tiiaisestakin, koskapa sattui kerran seuraavasti: Tulin
taas kotiin, mutta omaa Tupuani ei näkynyt. Vain joku vieraampi orava,
joille olin vain hyvänpäivän tuttu, näkyi hypiskelevän etempänä. Mutta
mitä ollakaan: kun olen päässyt sisään, riisunut yltäni ja astunut
tupaan, siellä on tiiainen istumassa Kaasisen maalaiskuoron johtajan
pään päällä ja Tupu minun sinfonia-radiollani pähkinää kuorimassa
roskaten aikalailla. No, vie sun —!

»Tällaisia heppuja täällä nyt on», Kaarina sanoo. Tupu kai vähän
säikähti minun bassoääntäni näin lyhyeltä matkalta, kun olin sitä
aikaisemmin puhutellut vain falsetilla, se näet loikki niine hyvineen
avoimesta ovesta takaisin kuusikkoon, tiiainen tarvitsi enemmän aikaa
aukkopaikkaa hakeakseen, mutta sekin löysi pian pääsyreiän. Ja niin
jäin taas yksin.

Tällaisia ne tuput olivat ja ovat, paitsi sitä yhtä, juuri sitä
minun Tupuani. Minnekä se hävisi? Nälkään se ei kuollut, sillä se
oli pulskin kaikista. Olisiko tapaturma kohdannut? Se suuri surma,
jonka esivalta toimeenpani, että keikarit saisivat nahkoja, naikkoset
kappoihinsa ja herrat —, niin en minä tunne turkismaailmaa, mihinkähän
panevat. Mutta Suomen kansa tarvitsi nahkoja ja sen piti saada
tappaa oravia. Ja se tappoi. Etelä-Pohjanmaallakin yhdessä viikossa
50 000 vain suomalaisella puolen. Siinä Rannan-Järvet, Isontalon
Antit ja kymmenen Härmän häjyä kerrassaan kalpenevat. Huonompikin
pyssymies suoriutui. Ehkä ei tarvinnut pyssyä ensinkään. Potkaisi vain
kuoliaaksi. Tupu-hupsu kun hyppeli siinä aivan jaloissa. Kerrankin, kun
lähdin kaupunkiin ja kiire oli linja-autolle, joku tuntuu tarttuneen
lahkeeseen. Se oli Tupu: äläs mene, pappa, et ole antanut vielä
pähkinää! Oikein, voi sinuas, saatpa niinkin! Minä kaivoin taskustani
pähkinän, toisenkin, Tupu kuori ja minä odotin. Mutta auto myös
läksi ja minä myöhästyin. Kokouksessa oli sanottu: kas, onko Kuisma
vanhennut, myöhästyy! Mutta pitihän Tupun saada, ihmisetkin saavat
eläkettä, Aspegren ja me muut. Sellainen se Tupu oli. Ja esimerkiksi:
»Kuule, kuule, etkö huomaa», isäntä sanoo emännälle, »katso muutamia!»
Tupu istuu emännän takana pihalla, se on nostanut kätensä kuin ristiin,
siinä värjöttää ja katselee mustilla silmillään. Anoo, pyytää. Oletteko
tarkastaneet noita silmiä? Niinkuin Albert Gebhardin »Orvolla», joka
toipilaana katselee pääskysten väipähdyksiä pirtin ikkunasta. Tahi
kuin pieni musta salolampi jyrkkien töyrien välissä. Tietenkin, kun
vielä huutolaistyttö istuu siellä ylhäällä kuminaa pureskellen. Hän
on hetkeksi sinne karannut, ja kovat sanat odottavat. Kuinka se
Tupu onkaan tuossa emännän edessä pyytäessään nöyrän ja säälittävän
näköinen! Ja noita nyt ampumaan oikein valtakunnan voimalla. Olisivatko
ne ampuneet minunkin Tupuni? Kun ei se enää tule kutsumallakaan. Tässä
kuusikossa eivät kyllä. Sillä jos palstalleni olisi yksikin pyssymies
tullut, minä olisi käynyt päin, ottanut tulijalta pyssyn, lyönyt perän
sirpaleiksi kallioon ja paiskannut piipun louhikkoon: hae sieltä jos
tahdot! Näin olisin varmaan tehnyt, väärin tietenkin, mutta olisin myös
mennyt linnanvallesmannin puheelle: pistäkää minut vesikoppiin niin
moneksi päiväksi kuin laki sanoo, minä en saattanut nähdä että ystäväni
Tupu olisi tapettu ja veri vuotanut hangelle. Mutta kyllä kai sen veri
sittenkin on jossakin vuotanut. Meni muille asioilleen edemmä, ei
tiennyt että tapetaan, kun nämä tässä ovat olleet ystäviä, ja niin tuli
tuho. Eikä sitä nyt enää ole. Mutta mistä tiesivät nuo toiset, että
tapetaan? En ole kuullut yhtään paukahdusta, mutta kaikki minun tupuni
ovat nyt! niin arkoja, etteivät tule tuskin näkyviin, saatikka pähkinää
ottamaan. Minä kutsun kuten ennen: tupu, tupu, tupu! Ei tule kukaan
ottamaan. Ei tule kukaan taskua tutkimaan, ei keppiä myöten kiipeämään.

Mitä minä teen näillä pähkinöilläkään enää? Voisihan ne itsekin
syödä, eivät maistu pahalta. Mutta jos minä söisin kadonneen Tupun
pähkinän, niin olisi se samaa kuin jos alkaisin syödä mierolaisen
pussista varastamaani kannikkaa. Mierolaisen, joka ujona tyttösenä
tuossa ovipielessä pyytää. Niinkuin tuo kadonnut Tupu vielä vähän aikaa
sitten, ennenkuin ammunta alkoi, istui emännän edessä kohottaen pieniä
käpäliään.




Turdus pilaris


Aika sisukas lintu tuo räkättirastas, _turdus pilaris_. Kun minä
eräänä aamuna tirkistelin, tuleeko ja kuinka monta kukkaa omenapuuhun,
läheiseen mäntyyn lentää räkättirastas, naksuttaa kiihkeästi, ja eikös
pakana yhtäkkiä laske sieltä syöksylennossa aivan korvani ohi, niin
että siipi raapaisi, ja samalla ruiskauta pyhätakkini olkapäälle ruman
tahran jotakin!

Seuraavana aamuna, kun minä taas tirkistelin, se taikka joku muu
syöksee samalla tavalla, ja nyt lika putoo liivilleni.

Minä valitan pastorille, että se nyt on...

»Sillä on pojat», pastori sanoo.

No se selittää vähän, omansa puolesta jokainen on levoton, mutta
sittenkin: on sisua.

Jonkin kerran se vielä yritti, niin että minä ajattelin, pitääkö
hankkia pienoiskivääri. Mutta kun olin varuillani ja huiskautin
kädelläni, kun se näytti ryhtyvän syöksyyn, väisti se, ja kiväärin
hankkiminen jäi. Mutta vihasin minä räkättiä siitämisin.

Sattuipa sitten, että eräänä sunnuntaiaamuna lähdin kävelylle —
muulloin ei nykyisin ole aikaa. Menin ohi pappilan rannan, niin
havaitsin huonon kalantulon vuoksi hiedalle nostetussa katiskassa
linnun pyristelevän. Taasko joku!, kun muistin pienen leppälintuni,
jonka takia olin puoli kesää tikapuita myöten ikkunasta sisään
kulkenut, se kun oli tehnyt pesänsä oveni päälle. Se menehtyi
katiskaan. Ja tämä nyt taas! Mentyäni tutkimaan näin, että lintu olikin
räkättirastas. Ahaa! sinä ryvetit minut ja kakistit häpeämättömästi
päälle. Mitäs nyt sanot!

Ei, vaikka sitä pidetäänkin vahingollisena lintuna ja vaikka se
käyttäytyi niinkuin sanoin, kyllä se sittenkin täytyy päästää irti,
henki silläkin on ja vielä nokka vallan veressä, kun oli epätoivoisena
yrittänyt, saisiko katiskan silmää isonnetuksi niin, että mahtuisi
pois. Koetin levittää katiskan nieluaukkoa ja kutsuen houkutella
sitä siitä tulemaan, mutta se tuli yhä levottomammaksi, pyristellen
ja hakaten kauhuissaan. Ei auttanut muu kuin koettaa pistää kätensä
naarmuttavasta aukosta ja saada se kiinni. Sainkin vihdoin, ja silloin
se kimeällä äänellä huusi henkensä edestä.

Oo, sinä junkkari! Jospa minä nyt heittäisin sinut tuohon saunan
seinään, palkinnon saisin vielä pianaikaa, olethan tuholaisena
henkipatto.

Mutta minä laskin sen vain sievästi rannalle, pää kyllä verisenä.
Siitä se aluksi niin hölmistyi, ettei ymmärtänyt lähteä minnekään,
katsoi vain minuun ihmettelevin, kauhistunein ilmein. Vaan kun se
oivalsi, mistä oli kysymys, se tirskautti kerran ja ponnahti lentoon,
kadotakseen juuri minun männikköäni kohti.

Sama lintu!

Kumma juttu: pikkulinnun rinnalla iso, mutta sittenkin vähäinen turdus
pilaris, häijy, hävyttömästi silmille lentävä, kun toinen käyskelee
hyväntahtoisena pellollaan, tuommoinen luomakunnan miljoonannes, joka
hetken tirskuttaa männikössä, ei laula, ei ole kuin hurstissa, ei
hyödytä ketään, naksuttaa vain, kun on naksuttamaan pantu, ja minä
aivan kuin ylenin, kun huomasin pelastaneeni yhden hengen. Tunsin
tehneeni hyvän työn tänäpäivänä, yhden edes. Aivanpa kuin pieni laine
olisi iloisemmin liplatellut hiedalle, kuin lepikko olisi hohtanut
vielä kauniimmin suvivihreyttään, kun paneuduin hiekalle päivää
paistattamaan, mätäs pääni alla. _Kuinka_ usein on ihmisen hyvä olla,
kun se vaivainen on kaiken kokenut? Mutta nyt oli. Pappilan lehmä
puhalsi minulle kunniasoiton, ja se oli kaunis sekin, aivan kuin tano
korkealta Kiimakalliolta alas lehteen, havuun, kuuseen ja havisevaan
salon haapaan. Pörisi metiäinen ohitseni ja hongan latva hieman
liikahti, kun lämmin viri heräsi.

Niin tuli käteeni siitä viereltäni hiedasta jotakin kovaa. Tutkin, se
oli rahaa, viheriäksi homehtunut 5 penniä viita 1867. Ohpa hoh! Raha
kuin raha ja vielä harvinainen raha. Mistä hyvästä? Tirskauttipa taas
rastas jostakin lähihongasta. Minä ymmärrän: Se oli räkätin lahja,
sen, joka äsken oli niin hätääntynyt. Olikohan itse lentänyt perääni,
haavoistaan huolimatta, vai lähettänyt toisen toimittamaan, että minun
käteni osui juuri siihen paikkaan. Se kun naksutti, niin minä sävähdin:
ruiskauttaako taas?, —yritin nousta itseäni suojelemaan, ja niin
kävi käteni viiteenpenniin. Eihän se suuri anti ollut, mutta rastaan
varoihin nähden kyllä. Olin aivan liikutettu hinkatessani hometta
rahasta ja kulkiessani riippuvien koivujen alaitse hiedan kapeaa
kaistaa.

Lähestyin kotirantaa, jossa kalat hyppivät ruohistossa. Sujahtaa
pääskynen: siriit! se tervehtää. Laskee peipponen heleän liverryksensä:
päivää pappa! sinä joka annat siemeniä. Nousen vähän vaivalla
laakaportaita ylös töyrää, sydäntautinen mies. Ja kun hengästyneenä
pysähdyn omenapuun juurelle: onko jo nuppuja?, — kuuluu männystä
uhkaavaa kähyä, ja seuraavassa tuokiossa syöksähtää lintu esiin.
Se kaartaa korvani juuritse, ärjäisee omaan tyyliinsä ja pudottaa
jotakin, mutta ei tällä kertaa osaa. Sen verran säästyin, minä kun olin
päästänyt turduksen katiskasta.

Ei suinkaan se vain sama ollut, se, joka verta vuoti? Olisiko ollut,
jopa nyt? Mutta miksei olisi voinut olla sekin, tännehän se lensi.
Minun mielialassani se kyllä nyt oli juuri se.

Oliko minun vielä hyvä olla? Oli ja ei. Se näyttää olevan sellaista.

Päästäisinköhän minä vielä räkätin katiskasta?

Minä luulen, että tekisin sen.




Minun siilini


Veisaillessani ennen isä-vainajan kanssa arkunkansia kiinni laulettiin
tavallisesti lapsena pois muuttaville virsi, jossa seisoi: »Ah,
autuasta, näin hän pääsi varhain, ennenkuin synnin puoleen haipui
mailla harhain.» Se oli kyllä varsin kaunista, osasin jo niihin
aikoihin lapsena ajatella, joskin taas, kun samalla virrellä siunattiin
jokin jo vähän varttuneempi vainaja, minussa hiiviskeli kerettiläinen
epäilys, olikohan lähtijä nyt varmasti autuas. Silloinkin, kun
veisasimme Kahilan Jukan arkun kiinni, Jukan, jonka päälle oli
pudonnut kivinavetan seinästä suuri kivi, kun hän kiipesi riistämään
linnunpesästä poikasia niitä rääkätäkseen. Mutta isävainaja mahtoi
kohteliaisuudesta isäntäväkeä kohtaan valita tällaisen virren, vaikka
hänkin tietysti oivalsi, että synnilliset oireet saattavat asua melko
matalassa miehenalussa, niinkuin olen sittemmin monta kertaa todennut.
Tuskin jaloilleen vielä ottaa tallustava olio, mutta hänpä, kun tulee
riivatuksi, heittäytyy kokonaan jalattomaksi katuun, kirkuu, rääkyy,
laahauttaa itseään kauluksesta, vieläpä purra yrittää, jos on oikein
sisukasta lajia. Samanlainen kansalainen kun varttuu vähän isommaksi,
repii suurella nautinnolla kukonpojalta höyheniä, kiskoo sammakolta
jalat, hävittää, tappaa ja murhaa kaikkea niin paljon kuin ennättää.
Synnitönkö siis ja autuas? En minä tiedä! Eiköhän ole niin, että
minkälainen alkujuuri, sellainen vesa, kasvoi missä tarhassa tahansa.
Niin minä olen maailman rannalla ollut havaitsevinani.

Mutta menenpä itse siihen asiaan, josta minun piti kertoa.

Olette ehkä joskus tunteneet yksinäisyyttä, jota on monen arvoista,
esimerkiksi, kun ehtookellon viimeinen sävel värisee pois ja Petäjämäki
paukauttaa tapulin luukun kiinni, tahi kun astuu muuten vain illan
hämärtyessä metsäistä järven rantaa, silloin kun kaikki painuu
vähitellen pimeän helmaan. Ja niitä on monenlaisia tiloja: Astut
tohisevan metsän läpi syyspisaroiden niskaasi rapistessa kotoasi
kohden, jossa ei satu olemaan ketään, kun ei valoa näy, kompastelet
koholla oleviin kuusenjuuriin ja ajattelet, mitä sinäkin siinä enää
kompastelet, kaatuisit kaikkiaan kuoppaasi, että ne sieltä takana
odottavat pääsisivät... Tämä yksinäisyyden tunne saattaa kehittyä
oikein murheelliseksikin. Saattaapa löytyä joltakin yksinäiseltä
puistonpenkiltä vanha venäläinen emigranttieversti istumasta, kun
konstaapeli viluisena aamuhetkenä astuu ohitse. Nukkuuko mies? Kylmähän
siinä on. Hän nukkuu, mutta hänen kädessään näyttää olevan pistooli.
Hän on todella nukahtanut ja nukkuu sangen pitkään, lehdissä seisoo,
että hän eli vieraalla maalla aivan ilman omaisia, kokonaan yksin.

Niin, no tuollaista. Kun sitten jolloinkin joutuu sellaiseen
mielentilaan, niin tuntuu erittäin hyvältä, kun kissa tulee kiertämään
jalkojasi, pyyhkii ja kehrää. Tosin hän sen tekee lähinnä itsekkäistä
syistä, ensi työkseen näet se vie sinut ruokakomeron ovelle, vieläpä,
kun se saa mitä on tahtonut, niin se kismittelee ja säännöllisesti
kääntää sinulle selkänsä mennen tiehensä. Mutta sillä oli kumminkin
sellainen luottavainen katse, kun se lähestyi sinua ja sitten kehräsi.
Samoin orava, joka rupesi asumaan tuossa aitasi takana kuusikossa.
Sekin lähestyy sinua etupäässä rusinan ja pähkinän takia, mutta tulee
kumminkin ja katsoo puoleesi isoilla, kosteilla, vähän surullisilla
silmillään. Se saattaa jopa hypätä olkapäällesi, askaroida siellä
jotakin, eikä sillä ole niinkään kiirettä kuin ihmisillä, lääkärillä,
papillakin, jotka usein, silloin kun heitä sielusi parhaiten tarvitsisi
yksinäisyyteensä, jättävät sinut mieluummin pyhimysten ja Herran
haltuun katsahtaen kelloonsa: Valitettavasti heidän täytyy mennä...

Se on niin merkillistä, että avuton pöllökin, joka sattuu lentämään
kuusen oksalle tuohon aivan ikkunasi eteen ja sieltä päätään
kallistellen katselee päällesi, sekin saattaa vaikuttaa ystävältä,
niin että kiukuttaa, kun poikajoukko alkaa sitä heitellä kivillä ja
sohia seipäillä, kunnes pöllö viimein lehahtaa lentoon eikä enää tule.
Entä sitten, kun iso palokärki yhtäkkiä äänettömänä, vikkelänä aaveena
ilmestyy palstasi puun oksalle ja kilahduttaa siinä, että koko seutu
riemastuu. Sanovat sen hautajaisia tietävän; minä en usko. Ratoksi se
on vain, romanttiseksi metsän tunnelmaksi. Tule useammin, palokärki, ja
kilahduta mieleni yhtä heleäksi kuin äänesi soi!

Mutta kaikkein mukavin on siili. Pitää oikein selittää minkälainen
se on, siellä kotipuolessa esimerkiksi, Etelä-Pohjanmaalla, kun
ei sellaista ole nähtykään. Se on kumma otus, aivan kuin pallo,
niinkuin pieni mätäs pyörisi itsekseen sammalikkoa, josta sen vaivoin
eroittaakin. Todella, se tulee kuin pallo, eikä sillä ensin huomaa
mitään päätäkään olevan eikä jalkoja eikä mitään, ja kun kissa menee
lähelle nuuskimaan, se nostaa karvansa piikkeinä pystyyn, niin että
toista kertaa ei tee lähenemisyritystä ei kissa ei koira. Mutta petohan
se sellainen on, sellainen piikkiniekka. Olkoon vain, mutta olemmehan
kirjoissa lukeneet, kuinka leijonakin saattaa olla kiitollinen, kun
sen käpälästä otti okaan pois. Mitä eläinlajia se siili on? Kun meillä
oli sellainen luonnontieteen opettaja aikoinaan, että hänen piti
itsekin luntata joka elukan nimi, niin en tullut tietämään siilistä
juuri mitään, mitä nisäkkäitä lienee ja minkälainen hammasrakenne.
Oli mikä oli, mutta kun se harva se päivä pyöri siinä kuusikossani,
kun tulin polkua kotiin, sitä polkua, jolla joskus tuli yksinäisyyden
ajatuksia, niin aloin tutkia sitä vähän tarkemmin. Se pakeni ensin,
pyöri nopeasti kuin mikäkin jonnekin etäisyyteen. Mitä se syö? Maitoa,
sanoivat sellaiset, jotka tiesivät. Minäpä sitä kuppiin ja vein tuonne
kuusen juurelle. Se oli sieltä jonkin ajan kuluttua kadonnut, mutta
kotiapulainen sanoi, että se oli tuo johtajan häijy foksterrieri, joka
sen söi. Mutta minä panin uutta, tarkkasin ikkunasta ja vihdoin kerran
itse näin, kun siili sitä söi. Minäpä kupin tuohon aidanrakoon. Siili
tuli siihen ja söi. Minä vielä lähemmäs portaita, se tuli siihenkin,
vaikka hyvin arasti, ja kun minä yritin kannuineni tuoda lisää, se
heti pakeni. Mikäpä tiesi, mitä minulla oli mielessä. Mutta vihdoin
nähtyäni siilin olevan maltokupillaan, kun minä hyvin hiljaa ja sitä
ystävällisesti puhutellen — kun en tiennyt, mitä eläinluokkaa se oli,
sanoin hiljaa »siku, siku» — tulin kannuineni, niin sepä antoi minun
kaataa kannusta kuppiinsa. Minusta tuntui niin lystikkäältä. Ja sitten
kerran tapahtui aivan ihmeellistä mielestäni, joka en ollut tottunut
eläimiä hoitamaan. Meidän kissanpoika hiipi siihen siilin viereen
kupille, siili antoi sen olla ja yhdessä ne söivät veljellisessä
sovussa. Se tuntui minusta niin somalta, että panin äänilevyn soimaan
jotakin sopivaa.

Mutta se siili tuli vielä kesymmäksi. Eräänä syksyiltana, kun tulin
kotiin ison portin kautta, enkä sitä kuusikkopolkua, niin kuulin aidan
takaa pikku portin ohi kulkiessani Jotakin outoa ääntä. Se oli vähän
kuin hiljaista sian röhkinää taikka niinkuin koiranpenikka unissaan
ääntelee jotakin. Mitä kummaa ääntä tuo oli? Oli niin pimeä, etten
mitään nähnyt, mutta taskulampulla tutkittuani huomasin, että siinäpä
olikin minun siilini. Olisikohan se odottanut minua ja nyt ilmaisi
läsnäolonsa. Sepä oli merkillistä. Minä sanoin sitten taas »siku,
siku», mutta nyt se lähti vain hiljaa poispäin. Mitähän se tarkoitti,
kysyin sitten kotona. Se pyysi tietysti maitoa, sinäpä tyhmä, kun et
huomannut. Todella minä tomppeli, miksen minä heti lähtenyt hakemaan
sille maitokuppia. Mutta en hoksannut. Minäpä koetan toisen kerran.
Ja kun taas toisena päivänä tulin, niin kutsuin pikkuportin kohdalla
»siku, siku», ja se sattui taas olemaan kuusikossani, jossa se jossakin
oikein kuin asui, ja tulikin ja söi minun kupistani röhkien aina
hiljaa. Minä tulin tästä niin ylpeäksi, että kerroin asian toisillekin,
ja ihmiset nauroivat. Minäkin nauroin, mutta yksinäisyydessäni
ajattelin kuitenkin tuota siilivähäistä aivan liikutuksella. Kun se
minuun niin turvautui, niinkuin ihminen turvautuu toiseen, sittenkin,
vaikka tämä alkaa katsoa kelloonsa. Varmaan tämä oli sama siili, jonka
minä jo edellisenä kesänä näin, mutta jota en ymmärtänyt lähestyä,
se pelkäsi minua silloin, niinkuin ainakin pahaa miestä, ja pakeni
nopeasti, enkä minä siitä välittänyt, menin vain ruusupuista keppiäni
vinhasti huitoen polkuani. Mutta nyt se ei enää pelännyt.

Ilmat alkoivat jo jäähtyä syksyllä, ja siilihän katoaa talveksi aina
jonnekin. Minun tuli oikein ikävä sitä, kun ei sitä muutamaan päivään
näkynyt. Olisiko se jo mennyt talviunta nukkumaan. Mutta sitten se taas
tuli, kun ilmatkin yht'äkkiä lämpenivät joidenkin pakkasöiden perästä.
Tulin tapani mukaan illalla myöhään kotiin. Siinä se oli portilla.
Kutsuin sitä taas, ja kun näin sen tulevan, hain kiireesti maitokupin,
josta se söi. Mutta se ei lähtenytkään pois, vaan jäi minun kenkäni
viereen maata aivan kuin se olisi siihen nukahtanut. Taisipa niin
ollakin, ja minä annoin sen siinä olla rauhassa, seisoin liikahtamatta
kauan aikaa, niin kauan, että alkoi tuntua vilunvärettä. Minun tulikin
melko kylmä, mutta annoin kumminkin siilin olla siinä. Mutta kun
se ei havitellut lähteä pois, ja kylmässä syksyilmassa seisominen
olisi saattanut olla sairaalloiselle miehelle hengenvaarallista,
herätin sen. Muutaman kerran se röhkäisi ja lähti sitten hiljaksensa
pyörimään poispäin, ensin aidanraosta ja sitten sitä yksinäistä polkua
etäisyyteen.

Sitten se katosi moneksi päiväksi taas. Missä siili on? Ei ne tienneet.
Menin kuppineni illalla pikkuportille ja kutsuin sitä taas, »siku,
siku». Mutta siiliä ei tullut. Menin edemmäkin kuusikkoon, katsoin
taskulampulla ja kutsuin, mutta ei sitä tullut. Olisikohan se jo
mennyt pesäänsä jonnekin. Mutta sitten yhtenä päivänä Kaarina tulee
järkytettynä, hänkin piti eläimestä, ja ilmoittaa: »Voi, ne ovat
tappaneet sen, se professorin siili on tapettu! Tuolla se on everstin
aidan tykönä...» Minä en tahtonut kuulla, käännyin pois ja panin radion
soimaan, soikoon mitä soi tingeltangelia. Kuulin sitten naisväen
keittiön puolella puhuvan: Se oli aivan murskana, millähän ne ovat sen
tappaneet? Professori tulisi katsomaan. Mutta en minä saattanut mennä,
ja ollessani sitten iltakävelyllä lyhyenä vapaahetkenäni, kun tuuli
jäätävästi ja viimeiset keltaiset lehdet putoilivat, tuntui minusta
kovin yksinäiseltä ja eri tavalla yksinäiseltä kuin ennen. Melkein
ja ainakin niinkuin olisi ihminen kuollut. Mutta minussa heräsi myös
harmin tunne. Kuka sen teki, kuka lurjus sen teki! Minä otan selvän
siitä, minä näytän sille vintiölle. Kuka sen teki? Kukaan muu se ei
ollut kuin tuo johtajan poika, Kaarina sanoi, se, joka sitä pöllöäkin
paiski, ja kun avasin ikkunan ja sanoin, että ei sitä saa paiskia, niin
se vain irvisteli ja sanoi: Suus kiinni, pirun akka! Se se on varmaan.
Minkä näköinen se on? Se on se aivan pieni poika, joka menee tuosta
ison portin edestä kouluun. Kouluun? Käykö se koulua, senkin lurjus?

Sattui sitten kohtaus, josta varmasti saatoin päättää, että juuri
tuo johtajan poika oli siilini tappanut. Lähistössä on kunnan koulu.
Eräänä päivänä, kun olen lähdössä kaupunkiin, vaeltaa ison porttini
ohitse omituinen ryhmä kansalaisia. Siinä koulun rehtori, nuorehko
mies, mutta tyypillinen pedagogi, paljain päin, siinä lyhyt, pullea
johtaja paitahihaisillaan, vaikka on kylmä syyspäivä. Rehtorinkin yllä
on vain takki, johtaja kuljettaa kirkuvaa poikaa kauluksesta välistä
niin, että potkivan pojan jalatkaan eivät ota maahan. Poika kirkuu
kimeällä äänellä, »minä en mene, minä en mene», hän ei tahdo kouluun.
Isän ja rehtorin myötävaikutuksella hänet nyt kumminkin sinne viedään.
Uteliaita katsojiakin kerääntyy, meidän Kaarinakin menee mukana. Koulun
ovelle päästyään johtaja heittää pojan avoimesta ovesta eteiseen. »Den
rackarn», hän oli sanonut, ottanut nenäliinansa ja ruvennut pyyhkimän
sormeansa, johon poika oli purrut verihaavan. Den rackarn, todella
minun siilintappajani! Kuka se muu olisi ollut.

Eräänä iltana satuin kulkemaan johtajan asunnon ohi. Ikkuna oli auki
enkä mitään voinut sille että tulin kuuntelijaksi. Sieltä kuului
kirkunaa, jotakin läimäyksen ääntä ja »din förbannade slyngel». Oliko
se nyt minun siilini tappaja, joka sai selkäänsä. Ja mistä sai? Olisipa
ollut. Se oli joka tapauksessa pieni rangaistus sen rinnalla, joka tuli
Kahilan Jukalle, sille, joka kiipesi linnunpesää hävittämään.

Mutta minun siilini ei enää tullut, vaikka poika saikin selkäsaunan.
Ottakaa ja haudatkaa se jonnekin! En minä tahdo sitä nähdä.




Juolukka


Muistatteko juolukan? Kun minä olin sen aivan unohtanut. Tässä
kulkiessani äkkäsin hietikon nurmitörmällä juolukkapensaan, ja nyt
muistin kaiken. _Juomukka_ sen nimi oikeastaan oli meidän kielellä,
se matala, aivan matala, vaaleanviheriälehtinen, ja ne raukeansiniset
marjat.

Se oli mukava pensas, ja mukava marja. Kaikkea sitä piti pikkupoikana
koettaa, syödä juomukanraakojakin niin että hampaat heltyivät, ja
sitten odotella päivä päivältä että marjat sinittyivät ja vähän
kypsyisivät, jolloin ne aivan kävivät mustikasta. Mutta ei se ollut
tämä _marja_, joka minua nyt niin muistona viehätti, että otin oikein
kynän käteeni, mikäpä se nyt oli sitä varten, mutta siihen liittyvä
kaikki muu. Tuokin, tuo paksuhaarainen, ja itse vasta paksu, kyhmyinen
mänty, jonka juuret olivat miltei paljaat, kun tulva niitä aina söi.
Mutta jostakin se ravintonsa löysi, sieltä rantahiekan kosteista
pohjauumenista, ja kasvoi vain ja vihersi ja tohisi tuulessa.
Raikkaassa luoteistuulessa, joka vaahdotti siniset aallot ja tyrskytti
niitä kaislalouheen. Ette te muutkaan vanhempi väki kaiketi enää
muista minkälaista se sydänsuven luoteinen oli. Avatkaa vain rintanne
ja antakaa sen puhaltaa. Tuommoinen karvainen kalkkiutunut rinta,
mitä se tuntisi länsipohjan lenseyttä. Mutta pikkupoikana! Se tuuli
oli kuin sametti, leukoija ja reseeda. Se toi auringon lämmittämän
mutakortteen tuoksun, niruvan rantanorohetteen, havun, lehvän ja
pihkan ja kaiken, ja se oli vielä parempi kuin reseedan. Se hyväili
niin suloisesti avointa nuorta rintaa ja pörröistä päätä. Se puhalsi
sinun sieluusi iäksi muiston kotilahden pauhinasta, taivaan pilvistä,
haukan vingahduksesta ja variksen vaakunnasta. Niinpä juuri variksen,
jonka pesä oli tuon paksuhaaraisen männyn latvassa. Sen variksen,
joka aivan vie muistoni juomukasta muuhun. Muistakaapas vain sen
oikein heleää ääntä kun se harmaalta, pian humahtavalta talvijäältä
airusi lehtevän kevään tulon. Näin kesällä sen ääni on käreämpi,
niinkuin sen poikainkin, jotka nokat auki odottivat, kun kiipesit
niiden asumukselle, tuossa samassa luodetuulessa hiljalleen keinuvalle
törölle. Se variksen pojan avuton rääyntä oli lapsuusaikasi sinfonian
luontehikkaimpia aiheita. Sinä unohdit sen tietysti, niinkuin koko
variksen, asfalttisi kilpa-areenalla. Niin että kun aamun jo kauniisti
koittaessa tulit klubiltasi ja yht'äkkiä kuulit variksen reippaan
tenoribarytonin täällä keskellä kivierämaata, sinä säpsähdit: enkö minä
olekaan vielä kuollut! Hengessä näet, siinä länsiluoteisen hengessä.

Tuossa eräässä männyssä on nytkin variksenpesä, ehkäpä autio nyt, sehän
sopiikin näin vanhalle kuleksijalle.

Minun pitää oikein taittaa joku oksa tuosta juomukkapensaasta
niinkuin ennen pikkupoikana. Sen siniset marjat ovat jo miltei mätiä,
mutta olkoot mitä ovat, minä ainakin niitä tunnustelen ikäänkuin ne
tuoksuisivat. Ja sitten menen tuohon luhdalle, jossa on valkokukkaista
lauhaa aivan lumena. Se valkoinen on niin pehmeää, hyväilevää, se
on elävää eloa, eikä liljan kuolemaa. Ei niiden tarvitsisi tuulessa
huojuakaan minulle kumartaakseen, niiden tervetulleeksi toivotuksen
tuntisin muutenkin. Eikä mikään maailmassa käy paremmin tähän
valkolauhan vitiin kuin hypericumin punansinervä tuossa luoman
kaitaalla, taikkapa jokin muu samansävyinen punapilliäinen. Latokin
tässä pitää olla harmaa, niinkuin onkin, juuri tuommoinen sadan vuoden
harmaa hirsilato; punattu lato tappaisi nuo kainot sinipunervat yrtit.

Juomukka, juomukka, sinä herätät minut henkiin uudestaan! Minut, joka
jo olen kuin tuo hiekkaan uponnut vanhan veneen runko tuossa rapatörmän
kaltaalla. Ei tervaa enää kuin joku kellastunut läikkä, harmaa niinkuin
minä, laitalauta katkennut ja siirottaa katkaistuna siipenä, kokasta
laho.

Kukahan sen siihen heitti? Ei ne tarvinneet enää. Uudella,
punatervaisella veneellä souteli tämän puolen Antti tuonpuolen Annin
luttiin.

Hm! Mutta tuosta vanhasta veneestä saattaa kumminkin jäädä emäpuu
rantahiekan saveen. Sanovat että savessa säilyy tuhannen vuotta.
Ajattelin vähän että jääköhän...?

Mutta hei poika! Ole vain vanha ja harmaa, hurraa että olet näinkin
kauan elänyt, jäi mitä jäi! Länsiluode on aina sama, noronirun tuoksu
sama.

Käykääpä siellä suvituulen juomukkarannalla!




Nauris


Otanpa sen taas puheeksi. Kirjoitin ennenmaailmassa sennimisen runon ja
sain siitä isoisten pilkan. Menee ja kirjoittaa sellaisen loppusoinnun
kuin _kaunis_ ja _nauris_. Niinkuin minä piloillani otsakkeen
loppusoinnuksi kirjoitinkin. Kansa kyllä niin sanoo, mutta eihän se ole
taidetta. Niin, onko sekään nyt oikeastaan taidetta kun metso istuu
kelohongan latvassa ja katselee maailmaa. Suurta viheriää maailmaa
ja sinisiä savuja. Ja kun musta vesi tuossa edessäni rapaojassa
niruu, minnehän niruu. Ja kun minä syön kydön naurista täällä kaukana
kirkonkelloista ja postitoimistosta, sinistä naurista. Sinistä? Niin
juuri, te kamari-ihmiset, ja se vasta hyvää onkin, siellä kaukana salon
takana, jossa Kanteletar soi. Aivanpa niin, Kanteletar, minun pyssyni
piippuun. Ja jänis katsoo, istuu ja katsoo tuolta ojan pyörtänöltä
viheriäisten vartten takaa, ja minä voisin sen ampua, mutta en ammu,
muuten tässä vain kuljen pyssyn kanssa, että olisi muka jotakin
tekemistä. Kuka sitä nyt lähtee suureen korpeen vain kepin kanssa.

Tämäkö olisi runoa! Ei maar', se on kirjoitusjaarittelua, Topeliuksen
»musteen tuhrimista», ei ole psykologiaa, ei konflikteja, ei rakkautta,
ei eroa, ei surman suunnitelmia. Mutta kun minun oli hyvä olla, niin
sanoinmahan. Ja sanon vielä: Muistitteko, hyvät kylänmiehet, kylvää
nauriin siementä, kun vuokrasitte niitä palstoja? Te professoritkin,
jotka alennuitte tonkimaan ja kävitte käsiksi in medias res. Vahinko,
jos ette muistaneet. Minä kylvin. Ja saan siitä nyt todellisen
siunauksen. Kun tulen kotiin illalla ja tuli liehuu takassa, sillä
takka minulla tietysti on, niin se on somaa, se on hyvin somaa aina
yksinäiselle tulijalle katsoa ulkoa — panitteko merkille —, ja kun ne
ovat kieräilleet, juonineet ja polkeneet, niin että ihminen kaipaa
vallan palokärjen lohdutusta, jota täällä ei ole, niin muistaa
naurismaan: ahaa, minäpä yhden! Ja hän menee, repii ylös yhden, siivoaa
sen sammaleeseen, listii, syö, ja on kuin toinen ihminen. Hän panee
silmänsä kiinni ja yhtäkkiä hän on Kiimakallion takana. Siellä jossa
musta vesi nirui ja metso katseli; ja jossa Kanteletar lauloi. Lauloi
mitä lauloi, kenelle se kuului?

Mutta tämän ihmisen oli taas hyvä olla.

Omena! Appelsiinia en kehtaa tässä mainitakaan. Ei se ollut muuta kuin
materian maku, silloin kun oli ja silloin kun sai. Kytketyn, kalkitun,
kahlehditun pihapuun pudottama. Tämä nauris liitää sen rinnalla
yläilmoissa kuin kotka, yli maisemain, savujen, huminan, vapaille
taivaille. Kun minä panen silmäni kiinni tässä katulyhdyn alla, vieraan
puulajin ravistaessa pisaroita niskaani.

_Niin_ se maistuu kun se maistuu.

Jaa, jaa! Mitä teidän taskussanne oli kun menitte luennolle? Juuri
kärynnyt, ihvinen piippu ehkä. Minun taskussani on nauris, kun lähden
virsiä veisauttamaan. Eikä kukaan tiedä, mitä minä ajattelen kun
pojat lauloi. Ette te ymmärrä vaikka selittäisinkin. Ette te ole
kuulleet tuhansien hihhulien veisaavan kansallisia virsiään, ette
körttiläistenkään ehkä.

Jossakin sydänmaalla, jonne auto ajoi rantaryteikön läpi, sellaisen,
jossa oli kaatuneita honkia, kuusia, haapoja ristiin rastiin
lahoomassa. Siellä se nauriskin vielä sai olla. Vanha palvelija,
hätäapu hautuiainen, kun ei ollut vielä Pommerin sotaa ja perunaa.
Vanha palvelija! Kuinka voisin sinun hyvyytesi unhottaa. Vanha ystävä
runossakin. Sinä minun silmäni avasit näkemään kuinka koivut kumarsi
kun Aapelia kannettiin isäntäin olkapäillä, metsän poikaa, jonka
korpi oli talvella ottanut ja kesällä löytyi. Sinä kydön laidassa,
kulkevaisen kosteikko; sininen, keltainen kaunotar! Kylvänpä toistekin.
Kerron muille ja tarjoan parhaana herkkuna, söitte jos söitte,
professorit, tohtorit. Oma oli, de humilitate, mutta hyvästä, niinkuin
oli itse, ja kaunis, vaikka olikin vain nauris.




Knalli ja lolja


Knallin nyt kaikki tietävät, lakkiknallin näet, sen kovan hatun, jonka
Suomessa päähänsä panee milteipä vain joku herran moinen, mutta jota
sieltä maailmalla käyttää sälli kuin sälli. Sitä loljaa sitävastoin
kaikki eivät tietäne. Se on alus, pieni tasapohjainen onkiruuhi, joka
kantaa pari miestä ja poikasen. Mutta ei se ole koverrettu ruuhi
niinkuin ennen muinoin, tämä on laudoista, ja se tervataan ja tuoksuu
kuin vene ainakin. Loljalla ne nytkyttelivät ennen, ja nytkyttelevät
vieläkin onkiukot ensin jokea järvelle, sitten kaislikon rantaa
riolta riolle, ja kun ei kovin tuule, meneepä joku edemmäkin seljälle
syväonkea koettamaan. Miltähän aikaa tuokin nytkytys juontuu, ja
minkähännäköinen ukko nytkytti siellä aikojen alussa? Silloin kun
ruuhi tehtiin yhdestä puusta, kun oli keloja kyllin ja aikaa paljon.
Joku Kerjyjä Kukurtajanpoika ammoin ammoin ennen piispa Henrikkiä,
Mielitty Lemmenpoika, Katila Keijoin poika, Hintsa Hakuninpoika, ja
sitten Heikki, Matti, Jussi, satoja vuosia Vuorelasta, Mäkirasista ja
Vittingiltä, sekä vihdoin Leanteri ja Efferi, niistä samoista taloista
kyllä, mutta nyt näin vähän konstikkaan nimisiä. Kuinka monta lestiä,
ahventa, särkeä, säynää ja kuhaa kiiskellä siinä sätkytti loljan
pohjalla melskeisen maailman menoon? Lestiäkin, joita ei enää olekaan.

Mikäpä tietää muitakin olleita ja menneitä kaloja. Kuinka monta
rantakalaa, rastaan huilahdusta ja tähden kimmalletta riutuvan lieskan
kupeelta katsellen! Ja missä ne nyt ovat ne ukot? Taivaan tuulissa,
minne ne metiäinen, lintu laulava tertulta vei.

Kun olivat ensin maaksi tulleet.

Niin, minkälaisia olivat? Minäkin muistan kaksi aivan samanlaista.
Vuorelan vanhan syytinki-Erkin ja hänen poikansa, saman talon
syytinki-Antin. Paitahihasillaan, punakuvainen ongelle kelpaava
silkkikaulahinen pystyn paidankauluksen ympärille sidottuna, ongelle
kelpaava lastinkiliivi, ja sitten patalakki päässä. Muuta ei luhdalle
näkynytkään, vähäisen joen uomaa kun lumpeitten lomitse soutelivat.
Ja niin naamaltaan samannäköisiä kuin yksi ja yksi. Samanlaiset
piipunperävanat suupielissä, samanlainen katajaisen kaljatuopin reunan
mukaan tasattu tukka ja vähän ajamattomia parranhaivenia muuten sileän
leuan alla. Ja vaikka he pitivät piipunperiä suussaan, piti luuvarsinen
piippu myös olla suussa, mistäpä niitä periäkään muuten olisi tullut,
ja nekin aivan samanlaiset, lienevätkö olleet suorastaan samat. Kun
Erkki siirtyi toiselle syytingille, Antti peri hänen piippunsa. Ja
jos Antin poika, isäntä Jussi olisi joutanut ongelle ja minä olisin
ollut sitä näkemässä, olisi hän ollut muuten samanlainen, mutta ei
enää kaulaliinaa, eikä kaulustakaan, eikä patalakkia, vaan huopahattu.
Muodit olivat alkaneet muuttua. Mutta eipä tainnut enää Erkin-Antin
Jussi nytkytelläkään ongella, enkä minäkään ollut sitä näkemässä.
Taisipa silti joskus, koska uusi oli loljakin, se jonka minä hiljan
näin, ja uuden miehen siinä, mutta samaa taloa aina.

Mutta ennenkuin menen siihen uuteen mieheen, niin käväisenpä noiden
patalakki-syytinkiukkojen loljalla.

Luusta taisivat ne Kerjyjät, Kukurtajat tehdä koukkunsa, katajastakin
kai joskus, ja täytyipä ahnasta kalaa olla, kun silläkin kannatti
kokottaa. Nämä patalakit tekivät koukun äimästä, äimiä on kai kauan
ollut niitäkin. Se kostutettiin koukuksi, viilattiin väkä, sitten
lyijypaino ja kaksinkertainen hamppurihma, ja sillä sai. Sitä ei
nykyajan onki-ihminen ymmärrä, jolla pitää olla hienon hienot laitteet,
silkkisiimat ja suoniperä enkliskaonget. Mutta vanha Erkki-poika,
Antti-poika vetelivät aina vain, aina vain, vaikka muu mies,
herranmoinen, ei olisi saanut mitään. Mikä siinä tosiaan piti olla,
nakkasit punasinisen kohosi juuri siihen viereen, mistä nousi äsken
naulanpainoinen, ei liikahda. Koetit sitä edes vapasi kärjellä vähän
huiskutella, ei oikeaa näppäystä. Mutta syytinki-Antin vapa alkaa
notkistua — hän onkii aina kohottomalla ongella — ja sieltä nousee
tuimasti vastustellen taas naulan painoinen. Sellaista se oli. Niin,
että Antin loljanperä oli komea, kun taas kotia soutaa nytkytettiin.
Sitä soukkaa ulpukkajokea, jota oli siivosti kuljettava, ei turhia
jaaritellen, parempi kun ei puhunut mitään, ne haltijat, joita asui
joka lumpeenlehvän alla, ne pitivät siitä. Se ei ole minun arveluani,
sen on Kahi-Maija minulle opettanut. Kirous eli manaus oli kaikkein
kamalin, se ja vihellys saattoivat viedä kalaonnen supi. Ehkä ne siksi
olivat nuo onkiukot niin hiljaisia, hymähtelivät vain hiukan toisen
turhanpuheeseen, sanomatta sen enempää. »Soo, vaolle!» taisikin olla
miltei ainoa sana, joka heiltä kyntöaikoina päivänmittaan kuultiin.
Eihän Hintsa, Erkki taikka Antti tainnut västäräkin kieltä, se kun
siinä juttukumppanina hyppeli. Ja taas leikkuupellolla sirkka jonkun
sanan sanoi, nilviäinen ei sitäkään, ja ruiskukka vain hymyili.

Mitä siinä olisi ollut puheenaihetta.

Näin maalla isäntänä ja sitten syytinkiukkona vetten päällä vielä
vaiteliaammin. Kuunnella vain pikkulaineen liplatusta, sitä kun »veen
läikkä lempeä lyö», niinkuin Eino Leino niin kauniisti laulaa, sinne
loljan pohjaan. Joskus joku rohkea pitkänmatkan-lentäjä, sudenkorento,
riopaalun päässä vähän kirjosiivillään pörisi. Toisinaan, kun aamuauer
alkoi hälvetä, onkiukko kaislikossa huopaili etsien sopivaa paalun
paikkaa ja yht'äkkiä jossakin tyynessä kaislattomassa pälvessä sorsa
poikineen souti esiin, silloin ukolta pääsi pieni urahdus, niin oli
hupaisan näköistä. Tuo tyyni ilma, leuto, lämmin aamu ja kaislan
kuvastus tummaan rapaveteen.

Niinkuin ne hiljaa tätä Karajokea kotiin nytkyttelivät, niin ne
taisivat nytkytellä sen viimeisen virrankin yli. Tuikahtivat niinkuin
päre palettuaan, siihen sammuivat tantarin pitimeen ja pirtti jäi
pimeäksi. Ja sitten heitä yhtä hiljaa ajelutettiin arkulla kahdenreisin
kirkolle.

Mutta aionko minä aivan unohtaa sen knallin, joka tässä toisena
oli? Se on sillä lailla, että ihminen haluaa näköjään vanhetessaan
palautua mielellään lapsuutensa ajan muistoihin, täydellä järjellä
tietenkin vielä, luullen ainakin sitä olevansa vielä, ennenkuin
peräti tulee lapseksi jälleen, jolloin ei enää mihinkään pysty.
Minäkin sain kerran halun lähteä oikein lapsenaikaisesti ongelle,
niille paikoin, jossa olin ennen housunlahkeet käärittyinä joenrannan
ruohikossa seisoskellut. Mene tiedä saisin vielä kalan. Raiskaisin
sen siima suorana taivahaitse tuohon törmän ruohikkoon ja juoksisin
kuin pikkupoikana kiireesti katsomaan mikä sieltä tuli. No minä
saavuin sinne Karajoen suupuolelle, mutta ei näpännyt. Siellä oli
niin muuttunutkin kaikki, tuosta hietasärkkä pois, tähän, jossa ei
ennen ollut, tullut toinen, ja kah, koko uoma peräti aivan joen suulla
siirtynyt. Mitäpä kalaa tästä enää voi tullakaan, vain niistä entisistä
paikoista aina sai. Mutta ei minulla taida olla enää oikeaa henkeäkään.
Minä kyllästyn, kun ei kohta näppää. Yritän heittää toiseen paikkaan.
Ei. Kolmanteen, ei. Sitten minä siirryn vähän matkaa, suulta ylöspäin,
tuohon mutkapaikkaan, jossa Karajoki vähän kääntyy. Ja siinä minä
saan pienen ahvenen, vaivaisen sintin. Ja kauan aikaa sieltä täältä
hapuiltuani vihdoin kiisken; ja miltei keskellä päivää, aurinko vielä
vallan korkealla. Huono merkki. Mitä tulitkaan, narriksi, vanha äijä!
Nauravat ja kiusaavat.

Ja sitten tulikin minulle todella lähtö. Näin sellaisen jutun: Karajoen
mutkasta alkaa tulla näkyviin lolja, kaunis, punatervainen, ehtoopäivän
auringossa kiiltävä lolja. Joku sillä nytkyttelee lähemmä. Herrasmies.
Herrasmies Karajokea loljalla! Niin, siinä todella soutaa nytkyttelee
sen näköinen mies, ruudukas, näköjään silkkipaita yllään, liehuva
sinisenkirjava solmio ja knalli päässä. Noh, mies kun mies, ja knalli
kuin knalli! Mutta kun hän menee aivan ohitseni, hän nostaa knalliaan
ja sanoo: »Iltapäivää, professorikin lähtenyt ongelle!»

»Niinpä vain. Tuota noin, minä en oikein enää tunnekaan.»

»No se Vuorelan Antti, se jolle professori täällä opettajana ollessaan
antoi jälki-istuntoa, kun otimme Vierron Aukustin naurismaasta
nauriita.»

»Jaa, jaa, niinhän se aika menee.»

Hän oli ollut Herran vuodet Amerikassa ja ikämies jo hänkin. Hän oli
niitä samoja Erkkejä, Antteja, Joita ne patalakkiset, ties mihin asti.
Hän oli nyt korkosyytingillä, tullut syntymäpitäjäänsä, ja isien veren
ääni veti Karajokea pitkin järvelle. Hän oli teettänyt uuden loljan,
tervannut sen, haettanut matoja tunkiolta — vanhat syytinki-Antit
olivat etsineet itse — taittanut kaikki Amerikan kamppeet kuntoon,
ja nyt järvelle, nytkytellen niinkuin tuhat vuotta sitten. Taikka
ei enää oikein nytkytellenkään, hän ei osannut, hän veti, riuhtaisi
niin, että lolja siristeli rumasti. Eikä hän ymmärtänyt olla hiljaa,
vaan jutteli, holotti kovalla äänellä. Minä muistin eron, kun hänen
iso-isänsä nytkytteli, ja tulin vähän kuin surulliseksi. Niin, että kun
tämä Amerikan Antti oli kadonnut pensaitten taa järven puolelle, minä
otin ja käärin onkeni kokoon, paiskasin sinttini rantahauen ruoaksi ja
läksin pois.

Ei ollut minusta enää — — —

Kotia päästyäni ei pieni alakuloisuus tahtonut lähteä mielestäni.
Läksin rantaan, niinkuin olin tottunut tekemään, kun tarvitsin
virkistystä.

Knallissa ja silkkisolmiossa — se se kai. Voi miten ihanaa taas kun
pilvet alkoivat rusottua Koiviston salmen suulla. Täällä on vaikka
mitä värejä, joka ilta uusia, uutta purppuraa, punaisempaa, kelmeämpää
keltaviirua, syvää sineä, teräksen harmaata, mustankiiltävää, järven
tyynestä pinnasta heijastuen.

Niin täällä on aina; täällä viihtyy erinomaisesti.

Jostakin alkaa kuulua gramofonin soittoa.

Ehkäpä »hotellista»? Ovat tehneet sellaisenkin.

Ei, se tulee vasemmalta, hotelli on oikealla.

Hetken aikaa tarkastettuani huomaan, että ääni tulee sieltä Vuorelan
Amerikan Antin kiiltävästä loljasta.

Tietenkin, aikansa kuluksi, kun ei nähtävästi enää uuden ajan mies
saanut enempää kuin minäkään, oli pannut pelin pauhaamaan.

Se oli »Tähtilipun alla» aluksi. Muutakin sieltä tuli.

Minä läksin kamariini ja suljin ikkunan. Eikä se minun mielialani siitä
juuri noussut.

Kuinka niin? Eikö saisi knallissa onkia ja eikö saisi järvellä soittaa
»Tähtilippua»?

Tietysti, tietysti.

Minä ajattelen kai asiaa vain omalta kohdaltani, ja niiden kohdalta,
jotka nytkyttelevät, nytkyttelevät jonnekin pois, uuden muodin ja
maailman tieltä.




Riihessä


Mistäpä tiesitte mitään riihestä, nykypolvi, kun niitä ei enää
juuri olekaan. Lysti laite. Lysti —? Mitä minä sanoin? Juhlallinen,
vähintäin! Katsotaan: Siinä syyspuoleen, kun riihiä aletaan tarvita,
aamuyöstä 3—4 aikaan on vielä hämärä, niin että peljästynyt varis
haavikosta kahahtaa yöpuultaan lentoon, kun riihen lämmittäjä tulee.
Kuinka lämmittäjäkin on, jo sitä hän voi vähän sävähtää, ankeaa on aina
pimeässä riiheen meno. Ne kun pitävät vainajia riihessä maan päällä
oloajan, siinä huoneessa kun on piestä ja hiedasta juntattu lattia, ei
ole ikkunoita muuta kuin matalat pitkulaiset luukkuaukot vain, jotka
suljetaan siihen pistettävällä puunkappaleella. Siten on riihessä sen
kylmillä ollessa aina viileä, ja muuta sellaista rakennusta ei ollut
ennen vanhaan maalaistalossa. Kun siis riihenlämmittäjä aamuvarhaisena
astuu riiheensä, hän varmasti, jos ei juuri pelkää, mutta joka
tapauksessa on juhlallisella mielellä itsekseen. Ei hän ole yötään
paljon nukkunut, jonkun tunnin kuorsasi aitassa, niin piti taas lähteä,
ettei kiuas pääsisi jähtymään, elot vaativat sen.

Miksi hän sitten taas pelkäsi, kun oli jo ennen ollut? Se on aina
niin, tapuliin menonkin kanssa, joka kerta kun menee, vähän ankeuttaa.
Se sihinä ja karahdus, vaikka oman askeleen, kivilattiaisessa
läpikäytävässä, uukkongissa. Riihessäkin sihajaa ja oikein
todellisuudessa. Kuivuvat lyhteet raksahtelevat parsilla itsestään,
senkin seitsemänlaiset nilviäiset, matoset ja pörriäiset pitävät
lyhteitten tyvissä menoaan, kun parsilla alkaa olla vielä lämpimämpi
kuin pellolla suvisen auringon paisteessa. Savu leijaa alhaalla,
pyrkien ulos luukuista, joita pidetään aina niin suurella tahi
pienellä kuin oikean lämmittämisen taito vaatii. Taitoa sekin toimi
näet on, tottumaton ei siihen kelpaa, ja siksi riihten lämmittäjät
tavallisesti olivatkin ikämiehiä, iän kaiken raataneita, kumaraisia
ja köntistyneitä. Mutta siinähän menivät tässä hommassa, Kun hiilusta
katseli pesästä pimeänä yönä ja jutteli omaa pihajavaa, helskyvää
kieltänsä, moni Matti, Jussi ja Jallu siihen lattiatolpaltaan
tuijottaessaan vaipui ajatuksiinsa. Niillä kun oli useimmiten
parannuksentekokymmen jo takanaan ja aivan varmasti pian tuli
muutto. Masuna, Jukkana ja Jalluna he olivat olleet rentoa poikaa,
harmoonipelin ääni kun soi ja mentiin vinhaa polkkaa tanssilavalla,
josta oli kaunis näköala autereiselle järvelle. Taikka kun sitten
noustiin savi-iljankoista ojan pyörtänötä kartanolle, Jutin solaan
päin, jossa ovi oli jo valmiiksi pienellä raolla. Oli näet juuri riihen
luuassa tullut katseltua noihin somiin silmiin, siksikin somiin,
kun niiden ripset oli akanan pölystä pitkällä karrella, ja päivällä
punaposkiset kasvot paksussa harmaassa. Sieltä sitten katseli hymyävät,
kirkkaat silmät.

Niin se tuli tehtyä sekin Maijan liitto. Mennyttä ammoin. Lapsetkin
mennyttä; maailmalle hävitäkseen. Kummakos siis jos Juhaa vähän
ajattelutti riihenväen näpsätessä ja hiilen hehkuessa. Tämä Juha oli
se sama Jukka, joka siellä ranttehella halkoi saunapuita, kun viiru
oli auennut salmen suuhun, viimeinen lumi solisi helisevää ojaa jäälle
ja Juhan rinta nousi iskennän väliaikoina salohongan ihmeellisestä
tuoksusta. Hänen rintansa nousi innosta silloin, mutta kyllä hän oli
halusta iskenyt sittemminkin, nevaojan pohjasta rapapaakkuja kymmenille
tuhansille västäräkeille virstoittain, niin että ruiskukkia sinitti
räkämäntyinen konto sadoin ladoin. Ja nyt tässä nuokkui nilviäisten ja
peltomenninkäisten paimenena.

Kun luuassa lyödään kolmoista, kuutoista ja yhdeksäistä, se on iloista
musiikkia. Niinkuin valssia, niinkuin marssia ja polkkaa oljen silkin
sihinässä. Itse riihessä on silloinkin vakavampi meno. Nämä Juhat ja
vanhat Matit pudistelevat puitavista lyhteistä ensimmäiset kultajyvät
kauniiksi toivorikkaaksi läjäksi. Ja hiljaa vain haastelevat sanan
silloin, toisen tällöin; nuo tuolla ylempänä huutelevat ja hihkuvat.

Ja käy niin että täällä pikipermantoisessa riihessä veisataankin, ja
vesistellään. Niinkuin sille saunarantteen silloiselle Jukkapojallekin,
nyt tälle Juha-köntykselle, joka vanhuuttaan oli kärkäs variksen
kapsahduksellekin. Vielä niin että oli oltu viimeisellä riihellä ja
laarit täynnä hyvää vuotta, niin Juhaa rupesi pistämään aitan tikoilla
säkkiä kantaessaan. Ja parin päivän päästä hän oli laudalla. Riihessä,
siinä samassa, jossa hiilusta oli jutellut tarinoitaan vanhoista
ajoista.

Silloin ne veisasivat kun ne lähtivät viemään arkkua kuusimajaan,
joka nyt toki niin vanhalle päivämiehelle tehtiin. Ja sitten sieltä
edelleen, yhteen riviin, samanlaisin, yksitoikkoisin ristein.

Niin lysti laite riihi on. Mutta enemmän siellä sittenkin ilkamoidaan.
Aina siellä on uusi Maija, aina toinen Jukka toiselta rantteelta. Nuo
pitkät karsiripset, harmaa pöly ja noki, ja sieltä siniset silmät. Ja
taisi lutin ovi vieläkin jäädä raolleen. Jos luttejakaan enää oli.




Vaahteran lehdet


Jo oli korea katsella tuo Yli-Pekkalan kartanon seutu syksyisin,
kun puu kellastui ja lehdet lentelivät. Varsinkin vaahterat sitä
kaunistivat, vanhat sukuvaahterat, joita oli aikoinaan istutettu
paitsi pihamaalle, myös matalan, keltaisen päärakennuksen ja maantien
välille. Niiden lehdet ensin punersivat, sitten kävivät niin voimakkaan
keltaisiksi, että sydän riemastui kun katseli niitä syksyn sinistä
taivasta taikka vaahtoovia vesiä vasten. Ja kun alkoi pakkanen purra
niiden kantoja, ja tuuli tohahteli, irtautui niitä yksi ja toinen, ne
liitelivät, lentelivät sinne tänne, yhä suuremmissa ryhmissä kun syksy
eteni, ja niin maa joissakin kohdin kävi aivan keltaiseksi, iloiseksi
ja heleäksi taas tuo ruskeanharmaaksi kuollut maa. Joku lehti sattui
tipahtamaan ohiajavienkin päälle, meijerikuskin ja kirkkolaisten,
ihmisten niskaankin, ilman että nämä tiesivät tulleensa merkityiksi.
Mutta sopivimmin ne sattuivat putoilemaan silloin kun Saaren Ellaa
vietiin arkussa ohi.

Se oli tällainen juttu:

Saaren Ella oli vähän erikoinen mies. Ikämies jo pikapuoliin, joka
vaikutti sitä huomiotaherättävämmältä kun hän ei osannut sanoa
s:ää, tietysti ei nimessäänkään, Taari siitä tuli, joita niitäkin
on, mutta Ella oli Saari, Rajasaari oikeastaan. Ja kun ei s:ää saa
sanotuksi, sitä vain ei vaikuta lapselliselta, mutta tahtoo aivan tulla
yksinkertaisen kirjoihin.

Mutta ei Ella taas mikään naurettava ollut, päinvastoin vakava
työmies, niinkuin kuka tahansa, hyvin tarpeellinen vielä lisäksi. Hän
hakkasi ihmisten halot, seipäät, aidakset, tyhjensi ulkohuoneet, ajoi
lainahevosta tilattomille, oli aivan oikeana kätenä kaikille niille,
joilla ei renkiä ollut. Ja muutenkin, kuka vain miestä tarvitsi, talo
kuin talo. Se oli vain eroituksena, että kun tavallinen mies määräsi
päiväpalkkaa kolmekymmentä markkaa, Saaren Ella sanoi: »Viitteittä!»,
eikä enempää ottanut. Se johtui kai siitä, ettei hän osannut sanoa
tuota s:ää. Jonkunlainen alemmuuden tunne alitajunnassa.

Harvapuheinen Ella oli, ei ehkä tahtonut tarpeetta paljastaa vikaansa.
Mutta joskus hän saattoi tuoda mielipiteensä jopa innolla esiin. Sattui
kerran, että meillä harvennettiin metsää lähikartanolla. Merkittiin
puut ja Ella kävi kaatelemaan. Mutta aikansa hakkailtuaan hän astuu
sisään sanoakseen, että eiköhän ole tullut erehdys, kun tuo vaahterakin
tuossa pikkutuvan päädyllä on merkitty. »Tehän on kaunit puu!» Eikö
sopisi antaa olla sen? Ja kun rouva käy selittämään, että se varjostaa
kukkamaata ja pimittää huoneet, vastustaa Ella edelleen. Sen lehdethän
ovat niin kauniin punaiset syksyllä, ja keltaiset; tässä näiden
pihlajien kumppanina. Annetaan olla vain! Ja Ella sai tahtonsa läpi.
Vaahtera jäi edelleen pimittämään. Muita puita hän kyllä kaatoi; paitsi
erään kuusen, joka olikin harvinaisen tasainen, hän oli jättänyt, siitä
enää mainitsematta.

Ellalla oli pieni, aivan pienintä lajia mökki humisevassa hongistossa.
Se oli hänen lapsuutensa koti, isänsä laittama. Ei niin pieniä mökkejä
enää tehdä, mutta sellaisissa vain ennen synnyttiin, elettiin ja
kasvettiin. Oli punaposkisia kauniita tyttöjä ja tuli pitkiä väkeviä
poikia vastalauseeksi terveydenhoitolautakunnille. Tässäkin tuvassa
oli sellaisia kasvanut. Ella itse oli normaali, salskea ruumiiltaan,
sisar oli ollut sievä, ja veli I komppaniassa. Tämä veli oli pitkät
ajat asunut toisella paikkakunnalla, kolmen pitäjän takana, ja sisar
mennyt aikoinaan Amerikkaan, niin että Ella, kun isä ja äiti olivat jo
vuosia sitten kuolleet kunnalliskodissa, eli aivan yksin vähäisessä
asunnossaan, joka oli metsän sisässä, mutta kumminkin aivan lähellä
valtamaantietä, Yli-Pekkalan maalla. Vaimoa hänellä ei ollut — mitenkä
nyt Ella akkaa saisi! — sanoivat pilkkakirveet. Olivat vain vähän
härnäilleet ennen tytöt tuota, joka ei s:ääkään osannut sanoa, ja
päästäneet luttiinsa lystin päältä, mutta poikamieheksi Ella jäi.

Mutta eipäs sittenkään! Tapahtui se kumma, että Ella vielä, saattaa
sanoa, miltei vanhoilla päivillään, vihittiin. Hän katosi yht'äkkiä
paikkakunnalta. Kaikki yllättyivät: mistä nyt halonhakkaaja, kuka tulee
korjaamaan aidan, kuka vetää rapaa ja savea perunamaalle? Eihän täältä
saa ketään, rukoili ja maksoi mitä tahansa.

Ella oli lähtenyt sille paikkakunnalle, jossa hänen veljensä oli
asunut. Veli oli kuollut ja leski kirjoittanut Ellan sinne. Tulisi
pikkutilan töitä hoitamaan, isännän asemaiseksi; nyt kun hän oli yksin.

Ja Ella meni.

Sitten kuulivat ihmiset kummikseen, että Ella oli jopa mennyt
naimisiin. »Sillä on akka!» »No kaikkea!»

Vaimo oli juuri tuo veljen lapsettomaksi jäänyt vaimo, paljon nuorempi
vielä kuin Ella.

Kaikkea sitä sattuu. Tuollainen, miltei vihliäinen, vajasaattoinen!
Kuinka niin — kysyi sitä taas itseltään — mikä vajasaattoinen Ella
oikeastaan oli? Siinä kuin joku toinenkin, mitä töihin tulee —.
Niin mutta kun ei osaa puhua, ja likainen, täihinkin tullut siellä
ränstyneessä pienessä tönössään, että ihmiset pelkäsivät kahville
kutsua työmaalta, jossa omine ruokineen, piimää ja leipää laukussa,
kopsutteli.

Kun sitä sitten aikansa jahkaistiin, niin tuli vielä järkyttävämpi
tieto: Ella on saanut lapsen! Johan nyt on kaikki päälaellaan. Ella!
Miksei sillä ollut sen veljellä? Sekös sen tietää. Mutta on sillä vain.
Kyläyhteiskunta oli myllerryksissä, mutta tottuuhan sitä pian kaikkeen:
sotakin tuli ja sekoitti. Kun minä ensikerran tämän jälkeen tapasin
Saaren Ellan, oli kuin kunnioitukseni olisi noussut. Hän oli jostakin
ilmestynyt samaan linja-autoon, jolla minä tulin kaupungista päin, ja
yht'äkkiä äkkäsin Ellan istuvan edessäni, hienompana ja leikatumpana
kuin ennen, mukanaan amerikanmallinen setselikin, joksi täällä
kapsäkkiä sanotaan.

»Päiviä! Ella tulee taas kotipuoleen. Käymään, tiedämmä?»

»Käymään.»

Mutta kun ajettiin hänen mökkinsä ohi, ei hän ainakaan siinä
pysäyttänyt autoa, tuli pääpysäkille niinkuin muut. Hän oli mennyt
Yli-Pekkalaan, takaisinpäin vähän, ja sinne, vakinaisimpaan
työpaikkaansa, oleutunut joksikin aikaa. Toistaiseksi, ja niinkuin pian
levisi tieto, kokonaan.

Ella taisi hieman poiketa totuudesta, hän, muuten todensanova mies,
kun hän sanoi: »Käymään.» Taikka oli itse vähän epävarma vielä kun ei
tiennyt kuinka käy. Sillä ihmiset rupesivat puhumaan: Saaren Ella on
tullut myötäneuvoin, se on jättänyt akkansa ja lapsensa, eikä enää mene.

»Ei se ollutkaan oikea ihminen!»

No, tätä nyt vielä tarvittiin, kuinka niin?

Niinpä vain. Vaimo oli pian ruvennut huonosti kohtelemaan Ellaa, joka
raatoi kuin kunnon mies ainakin velivainajansa asumalla palstalla.
Ella ei paljon puhunut, niinpaljon vain, että sinne hän ei enää mene,
saakoon eron jos tahtoo.

Eron?

Niin, Ella oli herkkä vähemmästäkin, viidentoista markan mies, ei häntä
saanut pilkata. Mutta kun hänen korviinsa oli tullut sellainen asia,
että hän ei sitä kehdannut kenellekään sanoa, se oli hänen yksinäisen
sydämensä murtanut. Puhuttiin näet, että Ellan naimisiin meno oli
petkutusta. Veljen vaimon lapsi oli sivustapäin, ja Ella houkuteltiin
vain häpeän takia isäksi.

Juuri niin se oli.

»Mutta millä sinä sen todistat?» nimismies oli sanonut.

»Eikö niitä ole keinoja? Mutta näen minä sen muutenkin. Ja lähden minä.»

Niin oli Ella sitten Yli-Pekkalassa loisena, sillä hänen oli nyt
vastenmielistä mennä mökilleen. Siellä oli aina tahtonut olla
yksinäistä.

Olkoon siinä ovisängyssä, karjalaisen Kaasalais-ukon vuodetoverina,
sanoivat. Ja miksi ei hyvää työmiestä olisi pidetty, nyt kun kaikki
olivat sodassa.

Ellan kopsutus alkoi taas kuulua raiteilta, hänen solakka hahmonsa
nähtiin kärryn lavalla seisomassa ja työt luistivat talokas- ja
mökkimaailman mielihyviksi.

       *       *       *       *       *

Alkoivat vähitellen kellastua Yli-Pekkalan vaahterat. Syys joutui ja
järvenseljät vaahtosivat. Yksi ja toinen vanhanajan riihikin näkyi
savuavan, polttoainetta kun ei tahtonut saada jyskyihin. Yli-Pekkala
myös panetti riihensä lämmitä. Oltiin sitä pistämässä, Kaasalainen
parsilla ja Saaren Ella lyhteitä ojentamassa. Se oli taas pitkästä
aikaa hauskaa, tuli aivan lapsuusajan muistot mieleen: riihen
ystävällinen lämmin, nilviäisten köntiminen ja viljan salaperäinen
sihinä parsilla. Silloin tuli onnettomuus.

Yht'äkkiä, lyhdettä ylös kurkottaessaan, kun Kaasalainen ei heti
ottanut vastaan, Ella sai sydämenkohtauksen, niinkuin tulen hikiseen
rintaansa.

Siihen päättyi riihen pistäminen. Ella pääsi tuskalla vuoteellensa ja
tuomittiin sille pitkäksi ajaksi, viikoiksi, kuukausiksi.

»Taisi tulla kuolema», Ella ajatteli yöllä valvoessaan, kun toiset
nukkuivat rauhallisesti. Ojalle se oli Jussi-vainajakin kaatunut, ja
isä, tosin kyllä vanha, oli äkkiä loppunut.»

Ei käynyt Ellan enää Yli-Pekkalaan jääminen kun tauti tuli
pitkäaikaiseksi. Ja mitenkä sitä samassa vuoteessa Kaasalaisen kanssa,
käsin käännettävä. Tuli vielä uusiakin karjalaisia. Taitaa pitää
siirtää Ella omalle tuvalleen. Käyköön tuo karjalais-Elma katsomassa,
kyllä se siihen pystyy, iso tyttö. Ja niin kannettiin Ella mökilleen,
vanha isäntä, Kaasalainen ja naisväkeä apuna, diakonissan johdolla.

Taas siis täällä autiossa tönössä, kovalla puulavallaan, rikkinäisellä
hurstipatjalla, likaiset, nukkavierut vällyt peittona. Mutta kun Elma
teki tulen, kataja rätisi ja risut paukahtelivat, siinähän se taas
tuntui menevän.

Kuolema se kumminkin tulee! Kyllä hän sen tietää.

Onko yksinäisen, kuolevan miehen hupaisa maata ränstyneessä mökissä,
vaikkakin kuu palstaa kauniisti himmeästä ikkunasta ja tähdet
kimmeltävät ratoksi?

Mitä hän ajattelee, Ella varsinkin? Kuka sen tiesi, ei kukaan; ja
vaikka olisi tiennytkin, mitä se oikeastaan muita liikutti, muita,
joilla oli niin paljon asioita.

Otehan nyt sieltä levossa; ehkä vielä paranetkin. Niin, ehkä — Ellaa
miltei hymyilytti, kun ne niin puhujat olivat lähteneet ja nariseva,
rakoinen ovi painettu kiinni. Mitä hän paranisi, juuri hän, ja mitä
varten?

Mutta se Elma oli kuin lohdutus. Toi piimää, aivan maitoa, kun
Ella-setä oli sairas, leipää, nisuleipääkin joskus, pani valkean
takkaan, aamun iloksi loistamaan ja välkehtimään päiväksi häipyvässä
hämärässä.

»Älkää nyt nousko yksin, Ella-setä, minä autan», 14-vuotias tyttö
sanoi, ja nosti kuin mies.

Diakonissakin kävi ja hyvä oli. Hymyili ystävällisesti kovin jo
parroittuneelle Ellalle. »Ei mitään hätää, mutta Ellan täytyy olla
varovainen.»

Vieri viikkoja, routa kopisi jo ulkona ja rattaat romisivat, mutta
Ellasta ei näyttänyt tulevan miestä.

»Kuules Elma», hän eräänä aamuna, tämän taas tullessa sanoi, »pyydä sen
diakonissan käydä täällä, jos joutaa, olisi vähän asiaa. Tule sinäkin
silloin!»

Päivemmällä, kun nämä tulivat, Ella kopeloi pieluksensa alta lompakon
ja yritti nousta istualleen: »Te olette käynyt katsomassa», hän
diakonissalle puhui, »minä tahtoisin sen palkita». Hän otti lompakosta
viidensadan markan setelin ja ojensi tälle. Toisen hän antoi Elmalle.

»Pitää ottaa! Minä vain, jos tässä jotakin sattuu. On pankissakin,
josta saa ottaa.»

Ja Ella pakotti ottamaan. »Pankaa mihinkä tahdotte», hän torjui
diakonissalle tämän estellessä, ja: »Elma, sinä olet itse orpo», hän
Elman käteen tarttuen lausui.

Sattuikin sitten pian jotakin.

Eräänä pakkasaamuna, Elman tuodessa lämmintä maitoa, Ella makasi
lattialla hengetönnä.

Takassa paloi vielä riutuva tuli. Ella oli ehkä tuntenut itsensä
virkeäksi ja noussut tekemään itse tulen, kun tupa tuntui kylmältä.

       *       *       *       *       *

Sitten palaan niihin vaahteran lehtiin.

Menin kirkolle eräänä sunnuntaina katsomaan minkälaiset ne
sankarihautajaiset oikein ovat, nyt kun vielä oli haudattava useita.
Siellä oli jo ihmisiä odottelemassa, ja valkoisia arkkuja näkyi.
Mutta yksi oli musta tuossa portin vieressä ja sitä juuri lähdettiin
viemään tapuliin päin, pappi ja lukkari veisaten edellä. Minäkin kuljin
perässä, kun sinnepäin oli mentävä, jos kirkkoon tahtoi. »Ketähän
siinäkin viedään», ajattelin. Kulkue oli kovin vaatimaton, vain
kantajat, joku nainen ja tyttönen. Meninpähän mukana minäkin, kellojen
soidessa, mitä minä vielä kirkossa istumassa. Se oli aivan tavallinen
toimitus, tavallisine lukuineen ja mullan heittoineen, enkä minä
tiennyt kuka siinä oli. Näin vain mustan arkun, jonka päällä oli pieni
katajaseppele. Mutta siinä oli myös muutama keltainen vaahteran lehti,
ja se jäi mieleeni. Ne olivat niin säännöllisessä järjestyksessäkin,
vähän kuin ristin muodossa, kuin olisi joku ihmiskäsi niin järjestänyt.
Mutta kukaan ei ollut järjestänyt, tuuli vain oli ravistellut
Yli-Pekkalan vanhaa vaahteraa, ja siitä ohi ajavalle arkulle lentänyt
joitakin lehtiä. Ja ne sopivatkin nyt hyvin, sillä tämä ohi ajanut oli
juuri Saaren Ella. Kaasalainen oli kyydinnyt routaisella maantiellä
kolisevilla kärryillä, kahden Ellan kanssa, niinkuin olivat olleet
vuodekumppaneitakin; toiset kantajat, sormensa sodassa menettänyt
Yli-Pekkalan renki ja joku naapurin vanha mies kulkivat käyden.
Vaahteran lehtiä Ellan arkulle, tuon omalaatuisen uurastajan, joka
tonki maata kuin maan henki, hakkasi, tuoksutteli metsää kuin metsän
haltija! Ja niinkuin runossa: Ei hakannut vaahteraparkaa, vaikka rouva
käski: sai toiselta tuulten tuivertamalta kiitollisen palkan. Niinkuin
nekin tietäisivät, samoinkuin sana leviää taivaan linnuille kuka on
hyvä ja antaa jyviä.

Minä juttelin diakonissan kanssa, joka seurakunnan puolesta kantoi
sinivalkoisilla nauhoilla varustettua katajaseppelettä. Hyvä oli, että
Saaren Ellakin sai kansallista väriä, vaikka oli kaatunut vain tupansa
lattialle. Yksinkertainen mies ei ollut kelvannut sotaväkeen, mutta
kyllä hän palveluksensa oli täyttänyt.

Tuo pieni, vaatimaton katajaseppele arkun kannella, keltaisten
vaahteran lehtien sisällä, oli Elman.

»Se aivan rakasti tuota poloista miestä.»

»Poloista —», ei täällä sanota »poloista». Vieraalta paikkakunnalta
oli diakonissa, vieraalta Elmakin ja Kaasalainen. Omanpaikkaisia
ystäviä ei ollut, ne olivat Amerikassa, muissa pitäjissä, ja tuttavat
sankarisaatossa omien kunnia-arkkujensa ympärillä.

Me veimme Ellan hautaan. Kanttori yksin veisasi; emmehän me toiset
kehdanneet, muutama.

Kun kaikki oli lopussa, minäpä en mennytkään kirkkoon. En tiedä, siellä
näytti niin komealta: seppeleitä, lippuja, kirkkaita kiväärejä mäellä.
Olin vähän murheellinen.

No, kulkeehan se kuolema —. Tässäkin tulee vielä yksi valkoinen arkku,
iso joukko saattajia paljain päin perässä.

Teen kunniaa ja käännyn sitten asunnolleni.

Siellä yksinäisessä kammiossani tuntuu nyt tavallista yksinäisemmältä
ja hiljaisemmalta, kun tiedän varmaan, että Saaren Ellan kopsumista
kartanolta ei enää koskaan kuulu.




Ei puhu


Tapanani on sunnuntaisin lähteä kävelemään jo ennen aamu-uutisia,
kirkkokansa kun, jos myöhemmin lähtisi, alituisesti tulisi vastaan,
pyörällä, joku hevosella ja joku harva käyden. Tulevat kirkkoon tuntia,
viimeistään puolta ennen, päästäkseen hyvään paikkaan, ja sitten ne
katselevat, että mikä tuo on, joka päinvastoin tulee, ei kirkkoon
ollenkaan, syntinen. Silloin aina ensimmäisenä, vaikka ei vielä ketään
muita tullut, ei suntiotakaan. Ilmestyi tien mutkan takaa Nyrhinen
pyörineen. Nyrhinen oli vanha tuttava nuoruuden ajoilta, ja niin sitä
aina jokin sana juteltiin sodasta ja mistähän milloinkin, että saa
nähdä tulevatko. Tänään se Nyrhinen taas tuli, vaikka minä lähdin
runsaasti tuntia ennen kuin yhteen soitettaisiin, eikä vielä hetkeen
aikaan huomenkelloakaan.

»Huomenta vain!» —»Kirkkoon taas meneskellään.»

»Joo, lähdin tässä vähän varemmin, on niin mukava käydä katsomassa...
siellä mullan alla kyllä vain... mutta sittenkin, kun 42 vuotta...»

Nyrhinen puhui omituisen katkonaisesti, taisi olla vähän
hengästynytkin, ikämies, kun oli juuri ajanut vastamaata. Ja hänen
ystävällisissä mustissa silmissään oli jonkinlainen myötätuntoa
herättävä lempeys.

»Niin kun on 42 vuotta ollut yhdessä, niin ei sitä toinen ymmärrä,
kuinka tyhjältä tuntuu.» Hänen vaimonsa, kumppaninsa, oli nyt
jo kymmenen kuukautta sitten kuollut, mutta Nyrhinen tuli joka
sunnuntaiaamu, nyt minä muistan, niillä kovilla pakkasillakin kun
reet kiljuivat ja kaikki oli kuurassa, tuli ja pistäytyi siinä kummun
ääressä, jossa oli vielä seppeleen nauhaakin hangen alta näkyvissä.
Nyt minä sen ymmärrän, miksi ainakin hän tuli ja miltei yhtä aina
Mäki-Saarenkin vanhaisäntä. Ehkä hänkin kävi jossakin, josta myös näkyi
seppeleen nauhaa: »... viimeinen tervehdys.»

Tänä päivänä Nyrhinen näytti olevan erityisen herkällä mielellä. Oli
ollut kovin kaunis lauantai-ilta, hiljainen, hohtava, pilvihämärä,
ja kaiketi myös kaunis yö, ja olikin se vielä siinä 12:n ajoissa.
Lintu rapisi aamulla aitan katolla ja kuikka kilasi sadetta, niinkuin
se tulikin juuri kun ne hautasivat Pehkalaista. Ja niin hän tuli
jutelleeksi tavallaan salaisuutensa, sillä eihän sitä nyt oikeastaan
miehinen mies, ikämies vielä, tahdo kehdata sanoa että hän kulkee joka
sunnuntaiaamu yksinäisyydessä, niin, hän sanoikin, että kun on aivan
yksin, jonkin kummun ääressä.

Nyrhinen lopetti lyhyen keskustelumme maantiellä, mainiten vielä jonkun
sanan siitä, että ei sitä toinen tiedä... »Mutta kun on 42 vuotta
ollut, ja vaikkei se mitään puhu...»

Sitten hän nousi pyöränsä selkään, nyökäytti vain eikä sanonut mitään
ja lähti ajamaan ennenkuin ne toiset tulivat.

Ei tämä juttu sen pitempi ja kummempi ollut. Kirjoitinmahan kumminkin
kun olin tullut kotiin, huomenkello vielä lauloi ja haavanlehti lepatti
ikkunani alla, hiljaa aaltoovan järven rannalla.




Polttakaa se peli!


Raistelee...

Mitä se oikein on? Tuskinpa nykykansa sitä tietääkään; ja taidetaanpa,
jos tiedetään, tietää monellakin tavalla. Lönnrotin sanakirjassa se
tarkoittaa jotakin kipua, pakotusta vaikkapa itse reumatismia. Mutta
Etelä-Pohjanmaalla kansa käytti sanaa merkitsemään jonkinlaista
hurmiotilaa. Kun esim. jotakin erinomaista kuuli, sykähdyttävää,
mielialaa perin ailahduttavaa, silloin »raisteli»: niinkuin olisi sydän
lakannut lyömästä ja ehkä lakkasikin vähäksi ajaksi, mutta rupesi taas
ja entistä kiivaammin. Kuusimäen Mattikin sanoi itseänsä raistelleen,
kun kuuli Vuolteen niemellä arpajaisissa ensi kerran Porilaisten
marssin torvisoittokunnan soittamana. Ja mitenkä me sen soitimme?
Kaiketi »ansiokkaasti», mutta kyllä sen puhtaudenkin laita taisi olla
vähän niin ja näin. Siitä huolimatta se oli raistellut Kuusimäen
Mattia, vieläpä niin, että hänen täytyi mennä vähäksi ajaksi joen
rannalle pajupensaan taa yksinäisyyteen.

Mutta voiko musiikki noin vaikuttaa, ja tavalliseen talonpoikaan,
yksilöön, joka on huono lukemaankin, eikä, niinkuin sellaiset vielä
siihen aikaan, tiedä sivistyksestä yhtään mitään? Näkyy se niin olevan.
Mitä lajia ihminenkin on, ja sellainen primitiivinen ihminen ottaa
musiikinkin paljon vakavammalta kannalta kuin moni oikea muusikko.

Puodinkedon Antti päästi jäniksen vilahtamaan ohitsensa laukaisematta.
Hänet oli pantu kuloahon reunalle kannon päähän hyvälle paikalle
vartioimaan, haukku käy, etenee kuloaholle päin, kaikki odottavat
varmoina, että pian Antti paukauttaa, mutta ei sieltä mitään kuulunut,
haukku eteni jälleen. Toiset samoavat Antin vartiopaikalle päin:

»Mitä hittoja mies meinaa, mikset sinä ampunut?»

»Tuli tässä joku tahti päähäni, mietiskelin sitä enkä huomannut
ennenkuin junkkari oli jo ohitseni.»

Hän sävelteli siinä kannon päässä, ja kun siitä tuntui tulevan
sellainen laulu, että sitä vielä kylät ja kaupungit kautta maan
pianaikaa kajahtelee, Antti ei muistanut jänistä.

Sellaisia tepposia oli sattunut Kuusimäen Matinkin kohdalle. Hän oli
taas hautasaunassa lauteilla loikoillessaan miettinyt kokoon monta
laulua, joita ei kukaan tiennyt hänen tekemikseen, mutta hän oli myös
päästänyt tervakset liikaan liekkiin, ja taas päivällislomin hän
lutissaan sommitteli soittoja, joita oli mukava kuunnella joskus esim.
kaupunkimatkoilla.

Olipa kerran kulkiessaan yötä Jokiperän asemalla III luokan hotellissa,
tuli siihen pemahti jätkiä jostakin, olivat vähän ottaneet ja ennenkuin
maata panivat, soittelivat hanuria. Kuusimäen Mattia olisi nukuttanut,
mutta eihän siinä levosta tullut mitään, ja vallankin hän virkistyi,
kun jätkä alkoi soittaa sulavaa kiperää polkkaa, hänen tekemäänsä.
Mistä saanut haraviinsa? Mattia vähän hymyilytti, mutta hän piti asian
omana tietonansa ja nukkui vihdoin.

Tämä Matti se oli poika soittamaan. Kaikkein paras pitäjässään. Soitti
monirivistä harmonikkaakin, niinkuin kaikki jo siihen aikaan, mutta
soitti myös viulua, kun oli isä sitä soittanut ja äiti, ja pieni
sisarkin havitteli saha kokeilla. Viuluunpa hän paremmin mielistyikin,
niin että hukkasi maailmalle koko harmoonipelinsä.

Hän oli aina matkassa kaikki lauantai-illat, toisinaan arkinakin,
vaikka ei pitojakaan ollut. Nuoriso tahtoi touhuta kesäiltoina
raskaan päivätyön päätyttyä, sitä aina jaksoi ja siitä virkistyi,
vaikkei sinä yönä paljon nukutuksi tullut. Mutta siitä henki kostui,
sen talonpoikakin tiesi. Mistä se kostui? Kyllä talonpojankin mieli
ymmärtää sen, mitä merkitsee kun rastas tuolloin tällöin lurittelee
rantanummella yöautereen hiljaa paetessa järven pintaa pitkin jonnekin.
Ja kun hän muistaa sen, kuinka Lehtorannan Miina katsahti huivinsa
kulmauksen alta. Ei ne paljon puhu, mutta ei niiden tarvitsekaan,
kunhan vain vilkaisevat, siitä sen ymmärsi ja muisti.

Joskus saattaa kyllä ajatus tulla selvemminkin esille. Kun
valkopukuinen neitonen, tuomenkukkia palmikossaan, pyörähtelee
ahdingossa tien risteyksessä, josta näkyy aava selkä, niemiä, saaria ja
sinittyvää metsää etäisyydessä, saattaa hän joskus kuiskaista: »Tuletko
meille?» Ja sekin miltei »raistelee». Jos on vielä soittoniekka
niinkuin Kuusimäen Matti ja joskus pääsee itse pyörähtämään jonkin
toisen vähemmän miehen hoitaessa virkaa, saattaa näin käydä.

Kaikki tahtovat olla soittajan tuttavia. Jos on jollakin pontikkapullo
taikkapa vaikka hokmannia, niin itse ryypätessään hän tahtoo tarjota
ainakin soittoniekalle myös. Sentähden soittoniekan on vaikea
pysyä, raitisna nyt ei, mutta kohtuudessakaan, ja soittoniekoista
on kaikenlaisia taruja, kuinka he miltei vuorokausimääriä häissä
soittelivat tietämättä tästä maailmasta juuri paljoakaan. Ja miehet
juttelivat, että se ja se vasta oli miesten mies, kun ei mäsähtänyt,
t.s. tullut pystymättömäksi tehtäväänsä. Ja kun nuori mies saa jotakin
päähänsä ja jos hän on vielä sitä lajia, että häntä Raistelee kaikki
sellainen, jota sivistynyt maailma sanoisi runolliseksi, hän saattaa
hullaantua melko hurjaksi. Hän voi heittäytyä hullutuksesta toiseen,
monenlaiseen, joka ei oikein käy yksiin sen kanssa, mitä pappi
saarnastuolista sanelee.

Eikä hän tavallisesti olekaan kirkonmies. Useinpa hän kirkonaikana
makaakin vain lutissaan, kun tuli tulluksi vasta siinä lypsyaikana
kotiin, ja jos on muuten kunnossa, saattaa painua venelatoon taikkapa
metsän siimekseen soittelemaan, soittelemaan huvikseen taikkapa
harjoittelemaankin; myös talonpoikaissoittoniekan täytyy harjoitella.
Soittoniekkain käy myös usein niin, että he eivät tule akoittuneiksi
ennenkuin vasta varttuneemmalla iällä, se on sellaista se elämä,
yksi ja toinen pyörii ympärillä: Tuletko meille? Ei ollut Kuusimäen
Matti siihen paulaan vielä mennyt ja alkoi olla jo ikääntynyt
nuoreksimieheksi.

       *       *       *       *       *

Kuusimäen Matti sairastaa.

       *       *       *       *       *

Kuinka soittoniekka voi sairastaa? Sellainen mies, joka on ilonlähde,
auringonsäde harmaudessa kaikille.

Mutta Matti vain sairastaa, ja pahoin. Hän oli ollut hirsimetsässä,
oli kevätkelin aika, leuto ilma jo, vedet alkoivat solista ja oli
laksopaikkoja. Ja kun oli talviselta tottumukselta vielä vahvassa
pukeessa, niin tuli hiottua ja janotti, ehkä janotti vähän eilinen
ryyppäyskin. Sitä pontikkaa oli taas keitetty Hankasen takalistolla ja
sitä oli kulkeentunut kyliin.

Hänpä käväisee kuormaltaan juomassa.

Ja kun siinä iljangolla oli kirkasvetinen lakso, hän joi siitä
jääkylmää vettä ahnain siemauksin. Ja seuraavana päivänähän oli
vuoteessa.

Siitä tuli kova kamppailu. Vahva kuin karhu, vaikka olikin
soittoniekka, mutta oli myös tullut vähän otetuksi, kun oli
soittoniekka, ja semmoisille sanovat keuhkokuumetta vaaralliseksi.
Mattikin huononi vakavasti.

Niitä on joitakin, jotka ovat pyörtäneet aivan Tuonelan portilta, ja ne
sanovat, että siinä saattaa tulla täällä maallisessa tuntematon hätä.
Se siellä käynyt heittelehtii vuoteellaan, ei kivusta, vaan jostakin
muusta —, hänen mieltään polttaa, hänen henkensä loppuu, hän riuhtaisee
itsensä istuilleen vaikka hänen pitäisi ankarasti pysyä hiljaa. Hän
saattaa itkeäkin, miehinen mies kuin lapsi. Mikä häntä vaivaa? Kaikki,
sellaiset, joille hän oli hilpeästi hymyillyt, ne ahdistavat, kalvavat.
Koko entisyys saattaa kuin kuumana vyörynä syöstä yksinäisen ylle.

Lähtee satulaton ratsastaja syksyiseen yöhön. Hän laskee laukkaa
nokipimeällä tiellä niin että vaahto virtaa läähättävästä hevosesta.
Peninkulmain päässä ratsastaja pysähtyy, juoksee kolinalla portaita
ylös keski-yöllä:

»Isä lähetti kysymään voisitteko antaa anteeksi sen...»

»Rauha hänelle; tervehdä Jeesuksen nimeen!»

Ja ratsastaja lähtee taas laukkaamaan aamun sarastaessa ruskottavasta
koillisesta.

Mattiakin näytti vaivaavan jokin. Hänenkin olisi pitänyt olla hiljaa,
mutta hän läähätti ja vääntelehti vuoteellaan.

»Ottaako sinuun hyvin kipeää? Mihinkä paikkaan?»

»Ei.»

»Oletko Matti yhtään ajatellut sielusi tilaa», äitivanhus kysyi; hän
arvasi.

»Älkää puhuko!»

Surullisena äiti istahti keinutuoliin.

Hän alkoi sitten tehdä tulta Matin kamarin takkaan, oli tullut kylmä,
niinkuin takatalvi.

Kun tuli loimusi hämärtävässä huoneessa, Matti kutsui äidin luokseen,
hän tahtoisi pappia.

Pian sen jälkeen, kun hevonen oli lähtenyt pappilaan, sairaassa
soittajassa huipentui outo tuuma.

»Äitee, tulkaa tänne vähän! — Hakekaa se peli tuolta edustupakamarista
ja paiskatkaa takkaan!» Matti sai tuskaisella äänellä sanotuksi.

Vanha emäntä ei ollut heränneitä eikä taas mikään pakanakaan, hän
oli hiljainen tavallinen talonpoikaisihminen, ja häntä kyllä vähän
oudostutti Matin käsky. Mutta hän oli itsekin sairastanut ja ollut
lähellä kuolemaa ja tiesi, että siinä tulee monenlaista outoa mieleen.
Hän haki viulun. Takassa paloi yhä tuli.

»Pankaa sinne vain», Matti heikosti kuiskasi.

Ja äidin täytyi heittää sinne viulu.

Matin oli sitten kohta lähdettävä, parhaalla iällä, iloisimmasta
elämästä.

       *       *       *       *       *

Miehet istuivat, tupakoivat ja syljeskelivät Syrjälän Kustaan torpan
tuvassa. Kustaa oli myös soittoniekka ja muu tekijämies. Hän juuri oli
tehnyt Kuusimäen Matin viulunkin.

»Mikähän sille Matille tuli, kun se niin oudon teon teki?»

»Mööpelihän se oli, niinkuin tuo minun pöytäkaappini; mitä pahaa se oli
tehnyt, mennä ja polttaa se, minun hyvä viuluni», Kustaa sanoi.

»Ja niinkuin se nyt musiikki maailmasta loppuisi sillä että Kuusimäen
Matti pelinsä poltti», Kustaa vielä lateli.

»Eipähän sitä tiedä, mitä niiden mieleen tulee.»

»On se kyllä hätä tullut monelle muullekin; mutta ei sen Matin pitäisi
ainakaan mitään vallesmannin pahaa tehneen.»

»Mitä se sitten sitä peliään niin vihasi.»

»Mikä hänet tietää.»

»Mutta taitaapa olla kullakin kohtansa.»

»Joo, kyllähän se vain taitaa niin olla», Seppälän Joonas sanoi ja
sylkäisi: »Eiköhän lähdetty taas; yö tulee!»

Kun miehet olivat lähteneet, otti Syrjälän Kustaa oman viulunsa kamarin
seinältä, viritteli ja näppäili sitä ja aloitti »Orpolapsen polskan».
Se oli niin mukava, vähän kuin valkea näkyisi takasta, kun tulee
syksyiltana metsästä kotia. Tahi mikä tuikku tahansa. Niinkuin tuolta
Kuusimäestä Matin kamarista oli monta kertaa näkynyt. Nyt ei sieltä
näkynyt.

Syrjälänkin takassa tuli riutui. Maija taputteli viimeistä kekälettä,
Kustaa lakkasi soittamasta, jääden tuijottamaan lieskan heikkoa
lepatusta. Hän mietti siinä mitähän mietti.

Viulun kieli katkesi, oli kuivanut seinällä, ja soitin kumisi itsekseen
kotvan. Kustaa tuli vakavaksi. Tiesiköhän se jotakin hänelle, vai
kaavailiko vain tuota Kuusimäen Mattia?

Kun Kustaa sitten käväisi ulkona, ei tulta enää näkynyt mistään. Tähdet
vain paloivat, revontulet vähän väipähtelivät ja viittatieltä kuului
jonkin yksinäisen ajajan laulu.




Posetiivi


Päivä paistoi niin että yhtä mittaa piti siirrellä itseänsä kun oli
vieraita ja juotiin korviketta.

»Vetäkää uudin eteen, ottaa silmiin!»

»Kaikkea sitä pitää puhuman, juuri päässyt päivä kalliosta, lukon
takaa, tässä on ollut pimeätä että päänsä kolautellut, ja nyt kun vähän
paistaa, niin tukkoon.»

Minä myönsin, tyhmästi olin puhunut. Olihan nyt loppiainen, almanakka
kääntynyt toiselle kyljelle; kohta variskin laulelee, taisi jo tänä
aamuna vähän heläytellä.

Ne toiset siinä juttelivat hilpeästi, mutta minun meni aivan vakava
mieleeni, ja rupesin harvapuheisena muistelemaan. Muistin 40 vuotta
sitten kun juuri näinä samoina päivinä hiihdin Vähästäkyröstä
Vöyrille. Se vain muistamisen asia: kuljinhan kunnianarvoisia
maisemia, Korvolaisen, Tarsilaisen takamaita, täällä rovio roihusi,
kun rautalakkinen merisika paloi purressaan. Mutta ilman sitä: kun
oli leuto pikkusuoja, niin että juuri ja juuri sukset luisti, kun oli
ollut aamuhämy ja nyt taivas reiälle repesi ja tuli auringon säde
esiin, punainen, aivan lempeä, niin että tuli suosiolliselle tuulelle
jo siitä. Ja sitten kun päivän hyväntahtoinen naama kokonaisuudessaan
näyttäytyi, nousi tunnelma aivan juhlalliseksi. Enpä sitä ole
unohtanut, tuskinpa meneekään mielestäni, siltä tuntuu kun taas tuli:
Sitä auringon nousua näet vielä säesti musiikki, paras mitä niinä
aikoina ja niissä oloissa voitiin toivoa — posetiivi! Vieno tuulenhenki
kantoi sen Vöyrin kirkolta, virstan päästä, kun muinaismäellä
suksisauvoihini nojaten katselin kuinka kirkonkukko aamusäteessä paloi.
Ei sieltä kyllä virttä tullut, vaikka oli loppiaisaamu, olipahan vain
joku Millöckerin katkelma »Kerjäläisylioppilaasta», mutta se liikutti
sitä enemmän. »Me quin eläm maan päällä, olemme cuoleman saluos,
täsä surkias alhos», oli vöyriläinen saanut monta kertaa veisailla
kaupungista tullessaan ja Vähänkyrön lakeita vainioita kuorman päällä
ajaessaan, jospa hän nyt, kirkosta äsken tultua, vähän hengessään
hyppäsi ja tanssasi kun iloinen posetiivi soi, kuka häntä siitä
syytteli, ihminen on ihminen. Ja minäkin siinä mäelläni vähän ailahdin.
Maailma oli sillä hetkellä kerrassaan kaunis. Nuorissa kuusissa tuo
talvenseljän taittumisen heleys, virstojen mittaisen lumivainion kimal,
kallioimarteesta tipahtelee jo vesipisara ison kiven kylkeä pitkin.
Mitä minä tässä enempää pyytäisin.

Millöcker! Loppiainen...

Mutta ei se Millöcker aivan huono mies ollutkaan, nyt näkee
neljänkymmenen vuoden perästä. Ja se posetiivi, aivan »posetiini»,
niinkuin ne kotipuolessa sanoivat, se poismennyt, unohtunutkin kohta.
Menkääpä, vanhempi väki itseenne, eikö se ollut hauska peli! Ennen
siellä mailla: seisoi ja veivasi maantiellä: lutit, liiterit, raitit
kajahteli, kauniisti että harakkakin lensi katsomaan. Ja nakkasi
kumun kauas, niinkuin tässä minunkin kohdaltani äsken. Tuli sitten
tupaan: sepä juhlaa, riemu riemuimmin remahti kun sai oikein äärestä
tuta sen palkeen ähkeen, aivan kädestä nähdä, miltei maistaa sen
pillien pauhinan. Iäti painui korvaan sen veivaama sävel. Huonoko,
halpa-arvoinen, kun oli vain posetiivi? Onko »Trubaduuri» huono,
»Carmen», »Rigoletto»? Ottakaa sitten syltti pois koko oopperalta! Minä
muistan posetiivista joukon tämän maailman käyvimpiä sävelmiä. Vaikkapa
operettisävelmiä. Tekevät nyt mitä tehnevät, ennen ei osattu tehdä
huonoa nuottia operettiinkaan.

Oikeinpa tunnolle ottaa, kun muistan koulupoika-aikaisen pahuutemme.
Joku oli meitä opettanut: laiskurit, pois olisivat ajettavat! Nuo
hiljaiset, vaatimattomat ukot, jotka, yksin ystävänsä, onnenlehtiä
myyskentelevän kanarialinnun tahi papukaijan kanssa kulkivat avaraa
maailmaa, raskasta tarakkaansa kantaen. »Pigri itali!», joku oli
opettanut meitä niin latinaksi haukkumaan, kun posetiiviäijän
näkisimme. »Laiskat italialaiset» siis, jotka muka eivät viitsi työtä
tehdä, kulkevat vain lystikseen ja elätyttävät itseään. Jo minä
silloin, kyynärän korkuisena rakkipoikana, samanlaisena kuin se muu
härnäävä parvi, ajattelin, että olikohan meitä pantu oikealle asialle.
Tuokin ukko, jonka posetiivin päällä aina jotakin surullista kappaletta
soitettaessa Judith katkaisi Holoferneen pään, uudestaan ja uudestaan,
hän kun tuli kumarassa, raskaissa laahustavissa saappaissaan Rängmannin
pihaan, laski hetkiseksi painavalta näyttävän kaappinsa tukikepin
varaan, ennenkuin rupesi soittamaan, otti karvalakin päästään,
paljasti harmaat kiharansa ja kaljun laen, kun hän sitten punaisella
nenäliinallaan pyyhkäisi hikeä päästään, sävähti nuori sydämeni:
»ukko on väsynyt, ei haukuta!» Mutta pian sateli hänen päälleen kuin
kivitettävään kiviä: »pigri itali, pigri itali...» Ukko vain vähän
surullisesti hymyili ja alkoi soittaa. Se oli samaa musiikkia, jota
sitten kuulin Arppen oopperaseurueelta Waasan Palokunnantalossa:
Azucenan canzona »Stride la vampa», ja aina vieläkin, kuullessani sen,
näen muistissani hikeä päästään pyyhkivän ukon, joka koettaa hymyillä
surullisin silmin. »Antakaas kun koetamme, mitä se teidän kaappinne
painaa», pyysimme kerran isompina eräältä niinikään ikämieheltä.
»Painaako se _näin_ paljon?» Ja tätä hän on kantanut poikki ja pitkin
Suomen, rapaista maantietä, umpea, helisevää hankea, erämaata! Että
kollo kansa saisi kuulla jotakin muutakin kaunista kuin Seijarin pelin,
kun ei ollut radiota, eikä vielä torvisoittokuntaa, ei koko sivistystä.
Sait, äijänen, silakkaa ja leipää, jos sait, ja 5 penniä.

Kuinkahan sinun sitten kävi, monta kertaa luulen, etköhän saanut
oikaista itseäsi lepäämään tuvan kovalle seinäpenkille, kun tähdet
olivat kiiluneet ja rurjat kulkeneet ja sinun tuli viimaisella kujalla
kylmä. Mietit siinä ja muistit ehkä kaunista kotimaatasi, appelsiineja
ja sitä sinistä taivasta. Ja etkä pianaikaa siltä tilalta enää
noussutkaan, vanha kulkija.

Sinä Judithin ja Holoferneen ukko papukaijoinesi, anna anteeksi, että
minäkin sinua loukkasin!

Näitä minä, vähän sinnepäin, juttelin niille, jotka korviketta
joivat. Ja he olivat hiljaa. Joku sanoi, että ei se näemmä niin kumma
ollutkaan, vaikka Saima Aminoff sai 10 siitä aineesta, jossa hän sanoi
että »kevät on tullut, ja nuo tutut suvilinnut, posetiivinsoittajat»,
vain sen sanan tähden, opettaja lausui.

Se vain, että kulki ne kylmälläkin, ja veivasivat kansalle iloisia, kun
pakkanen mahtavasti paukutti aidanseipäitä.




Petti


Pieni historia, en paljon vaivaa. Ette te semmoisia juttuja ehkä
uskokaan, enkä minäkään pianaikaa olisi uskonut, ellei se sattunut
juuri omalle kohdalleni.

Petti! Ei kukaan tässä pettänyt, vaikka ne paljon pettävätkin, tässä
tapauksessa paremmin päinvastoin, jutun kohde on vain Petti, niinkuin
kansa sanoo Elisabettiä, Bettyä; Lampisen Petti.

Ollaan Amerikassa, loistohotellissa. Minua pyydetään alas 21.
kerroksesta, siellä on odotushallissa missis X, joka pyytää puhutella.
Kuka on missis X! Suomalainen nainen, joka on tullut pitkän matkan
päästä. Täytyy mennä.

Kuka?

Vaalea, hieman pyylevä, sievä, ei juuri mummo, mutta ikäihminen kyllä
jo, siinä pikapuoliin 60:n korvilla. Hän on puettu niinkuin Amerikan
kaikki missikset. Rouva siis. Jahah? Hän hymyilee iloisesti: »Vieläkö
tunnette?»

»No, kunhan katson tarkemmin: Korpimäkeläisten näköä ainaki — — —.»

»Voi jukelin tähden... mistä pitää tietää?»

Hän oli todella korpimäkisiä, minulla kun on isävainajalta perittynä se
sukunäön tuntemisen lahja.

Mutta sitten:

Kuinkas se nyt olikaan, tuota noin?

»Ettekö muista kun minä olin Simpantalossa?»

Jaa, jaa, niin Simpantalossa? Mutta olikos Simpantalossa muitakin
tyttäriä kuin Santra?

Ei, mutta minä olin piikana, ensin Simpantalossa ja sitten Lampisessa.
Ettekö vieläkään muista? hän yhä iloisesti hymyten tutkii.

Petti minä olen, se Lampisen Petti!

Minä ajattelen että sekös minut nyt noin tyhmensi ja tankistutti,
kun en muista vaikka mikä olisi sittenkään. Mutta täytyy innostuttaa
Itsensä muistamaan:

»Joo, tuota, Lampisen Petti, kyllä minä nyt rupean muistamaan.»

Hän ei vieläkään tule surulliseksi, vaikka hän huomaa että minun
muistamiseni on vähän epämääräistä. Hän avaa muistojen arkun ja tuo
julki salaisuutensa:

»Ettekö muista kun minä silloin aamulla olin kujan varressa perunamaata
perkaamassa, minä justihin nousin ylös ja tulin aidan viereen ja te
puhuttelitte minua ja katsoitte ystävällisesti päälleni. Te menitte
Lampisen mäelle postia odottamaan.»

»Perunamaalla; aamulla?»

Ja siinä silmänräpäyksessä minulle kirkastui Lampisen Petti ja se
suvinen aamu. Minä muistin kuin eilisen päivän nuo säteilevät iloiset
silmät, muistin punertavat liivit, siniraitaisen hameen ja punaisen
huivin. Niitä on joitakin luonteita, jotka kuin luottavaisesti
turvautuvat jokaiseen joka näyttää ystävälliseltä, pyyhkivät ja
puskevat kuin hyväntahtoinen kissanpoika. Petti oli silloin tuollainen
kissanpojan tapainen, juuri, olisiko edellisenä suvena rippikoulusta
päässyt, enkä minäkään ikäloppu. Mutta minähän olin »herra»!

Ei se mitään tee meidän puolessa, tyttö tulee kyllä perunamaalta
puhuttelemaan herraakin. Ihmisiähän tässä kaikki ollaan.

Ja se aamu. Muistin nyt senkin kun pisara tipahti silloin tällöin ladon
katolta ja hieno höyry leijaili auringon lämmössä. Oli yöllä satanut
ja sydänsuvi tuoksui. Niin monelta ja mukavalta. Ja lemmikki hymysi
mättäältä juuri tuossa perunamaan kulman vieressä aidan varressa,
josta luhta alkoi. Hymysi... Mutta lemmikkihän, tuo hento, aivan kuin
neitsyen, Maarian, sieluinen kalvas kukka pikemmin itkee kuin hymyää.
Niin mutta sepä se juuri muistoa onkin. Oliko Pettikin lemmikki? Hän
oli vaikka mitä tuona suvisena aamuna: punervaa karria, kieloa, apilaa
ja hiirenhernettä, hän säteili hyvää tuulta ja nuoruuden hilpeää iloa
kuin aurinko, joka tämän kaiken lämmitti — — — Viidettäkymmentä vuotta
sitten! »Nyt minä muistan, Petti! Mitenkä sinun on käynyt?»

»Ei hätää mitään, minulla on mies ja farmi.»

»Ja lapsia?»

»Joo, kyllä niitäkin on.»

Minusta tuntui kuin häneen nyt olisi tullut jotakin lemmikkiä.
Pitkä matka rasittanut. Hän oli tullut tuhannen mailia. Mitä
varten? Kuullakseen konsertin. Niin, tosin: mutta siitä hän ei niin
välittänyt. Hän oli tullut muuta varten paremmin. Minä näin hänen
vieläkin vilkkaista, hymyilevistä silmistään, että hän oli tullut
tuhannen mailin takaa nähdäkseen sen, joka katsoi ystävällisesti hänen
päällensä, kun oli ihana aamu, silloin ja, minä muistan nyt, jonkun
kerran toistekin.

Sitten me sanoimme hyvästi ja menimme pois; hyvin kauas kumpikin.




Lensi pois


Tavallaan lensikin, vaikka hän tuli autolla, sillä hän ajoi hyvin kovaa
vauhtia, niin että ei kuin vilaus vain, ja hän oli ohitsemme. Huomenta
ei ennätetty sanoa, juuri ja juuri vain havaitsimme että menijä oli
Montonen. Kuinka Montonen noin kovaa ajoi, hiljainen, rauhallinen
mies, ja tunnettu vakavasta ajosta? ja mihinkähän mahtoi tähän aikaan
tuollaista vauhtia? Junaa ei tullut ei mennyt useaan tuntiin, me
itse olimme syysaamun sarastaessa liikkeellä, kun olimme päättäneet
ajaa läpi yön, ettei tarvitsisi vähän tähden yöpyä. Kotona parempi.
Montosen meno oli kuin outoa unennäköä senkin tähden, kun maisema oli
niin omituinen. Taivaalla räikeä kellanpunainen viiru siellä mistä
päivä nousi, synkkä kuusisto, sumuhuurua maantiellä; jonkinlainen
Golgata-tunnelma. Sopikin juuri näin olla, kun pian kuulimme mitä se
Montonen meni.

Olivat kuin linnunpojat pesässään, pienessä ullakkokamarissa, Montonen
ja hänen vaimonsa, nuoria vielä molemmat, ei lastakaan. Itse Montonen,
niinkuin sanottu, rauhallinen, asiallinen ja täsmällinen, se vain että
ei koskaan hymyillyt, saatikka ilkamoinut ja leikkiä laskenut niinkuin
usein nuoret, ja sellaiset etenkin, jotka, niinkuin autonkuljettajat,
paljon ihmisten kanssa seurustelevat. Hänen vaimonsa oli kuvankaunis,
ja lempeästi kaunis, kuin pohjoismainen madonna. Ei hänkään juuri
mitään puhunut, katseli vain suloisesti sinisillä silmillänsä, ja oli
hyvin ujo. Vaimokin, tämä Annaliisa, ajoi, joskin vielä varovasti,
ja ihmiset halusivatkin mieluummin itse Montosen koppiin silloin kun
lähtivät. Mutta tavaroita Annaliisa kyllä kuljetti. Heillä oli näet
vain tavara-auto, joka kumminkin ykskaks penkitettiin istuma-autoksi
matkustavaisille.

Ihmisillä oli se käsitys, että tämä pariskunta, joka oli muualta tullut
paikkakunnalle, hyvin sopi toisillensa, ja että he olivat onnellisia.
Ja sopikin niin olla kaikinpuolin: Montonen ryyppäämätön, siivo mies,
ja Annaliisa vieno, palvelevainen vaimo, joka tuntui sopeutuvan mihinkä
ympäristöön tahansa.

Mutta niin se vain kävi että Erkki Montonen tuli tuona synkkänä
syysaamuna, ja jos olisimme lähemmin nähneet, yhtä synkkänä itse,
ajoi kuin hullu. Mitä varten? Näin se oli käynyt: Montonen oli vienyt
marjoja ja jonkun matkustajan kaupunkiin, jonne oli usean tunnin
matka. Siellä hänen piti olla yötä, tuodakseen seuraavana päivänä
Ruotsista tulevia polkupyöriä Mattilan liikkeelle. Mutta laiva ei ollut
tullutkaan, se oli sumuankkurissa kaukana Merenkurkussa. Mitäpä tässä
siis turhia odottelemaan, hän lähti kotiin, tuottakoon Mattila junalla
pyöränsä lähiasemalle.

Tämä poislähteminen ei kyllä tuntunut oikein perustellulta, sillä kun
kerran tulee pitkän matkan, olisi nyt puolen päivää, taikka vaikka
päivänkin odottanut. Mutta Montosellapa olikin omat syynsä. Hänellä oli
jokin aavistus että jotakin nyt tapahtuu siellä kotona. Mistä tulikaan
kalvava tuskantunne: lähde kotiin! Ei mitään ollut tapahtunut, sen
verran vain että tuo Mäkelän kauppias oli kerran maantiellä vilkaissut
hänen vaimoonsa sellaisella katseella että se ei häntä miellyttänyt.
Iso, komea mies, noita kyömynenäisiä, pikisilmä-pohjalaisia, ja hän,
hennompi, maatiainen muun maan mies; sen hän tunsi että hän oli
alakynnessä. Jos se narraisi tuon Annaliisan. Sitä hän oli joskus
metsätaivalta ajaessaan ajatellut. Mikä ne tietää, katselee itsekin
Annaliisa vähän lempeästi muihin; ei häneen enää niinkään. Ja niin hän
lähti kotiin, yön selkään.

Sinä yönä tapahtui sitten paljon. Kun Montonen aika väsyneenä tuli
kotiin, hän oli ajanut monta päivää yhteen menoon, ei siellä ollut
ketään. Tyhjä äänettömyys, kun hän oli tulitikulla raapaissut tulen
pimeään. Ei edes kissaa, joka tavallisesti hyppäsi sängystä lattialle
vastaanottamaan. Ja nyt oli myöhä, aamupuoli.

Montonen Istahti koskemattoman yhteisen vuoteen reunalle miettimään. Ei
hän saanut mietityksi mitään, pääkin oli tyhjä, niinkuin tämä himmeä
ullakkokamari nyt. Eikä sisu sanonut mitään. Hän kyllä tiesi, mutta
hän vain oli kuin lieko rannalla, aallon liplan lyömä. Rauhallinen
mies. Mutta sitten hän lähti ulos. Sama aavistus, joka oli saanut hänet
lähtemään kesken kaupungista, ohjasi häntä minne mennä, vaikka hän ei
mitään miettinyt ja suunnitellut, menihän vain. Kun yksi valokin vielä
näkyi kahvilasta, jossa oli myös pari huonetta matkustaville. Sekin oli
sen karskin kauppiaan, vaikka hän itse asui muualla kylässä.

Saihan selville mitä sai, ihmiset kyllä tiesivät yhtä ja toista
limankin sitä, vaikka Montonen ei tiennyt, mutta sitten Montonen
katosi. Hiljainen, rauhallinen, hento mies oli tullut toiseksi.
Mitä hän nyt mietti ja ajatteli tapaista maantietä kotiin pimeässä
kompuroidessaan, kuka sen tiesi. Ehkä hän ei nytkään ajatellut mitään,
kiipesi vain, hampaat yhteen purtuina, narisevia ullakkoportaita ylös,
kokosi yhteen jotakin, mitä hänen omaansa käteen sattui, vaatteita
vain vähän, sen hän oli katsonut. Oli sitten hakenut bensiiniastian
autovajasta, vierittänyt sen vaunuunsa, ja sitten hän tuli kuin hullu
ajaen, kun koillinen rupesi punertamaan, hämär haihtui ja metso istui
maantiellä kiviä noukkien.

Eikä hänestä enää kukaan kuullut, meni minne meni ja jäi jonnekin.

Mutta Annaliisa-rouvan tapasimme kerran, vaikka emme olleet sattuneet
sen jälkeen paikkakunnalla näkemään.

Ajelimme maailmalla kirkkoja katselemassa, kaukana kotipaikalta,
jonkun vuoden perästä. Pysähdyimme osuuskaupan punaisen pylvään luo ja
töräytimme. Juokseepa siihen nainen, sievin, kevein liikkein. Annaliisa
Montonen alkaa pumputa ainetta autoomme.

»Täälläkös rouva Montonen nyt!»

»Täällähän sitä.» Hän punastuu, vaikka ei olekaan juuri tyttönen.

Mitäpä me siinä sanoimme. Pari vuotta jo. Emmekä voine et sitäkään
kysyä missä Montonen.

Läksimme vain poispäin, ajaen maantietä, joka kulki pienen järven
rahkaista rantaa. Suota, matalaa, vanha, yksinkertainen puukirkko ja
sen yhtä vaatimaton tapuli-kumppani taaksemme jääden.

»Niinkuin kaksi pientä lintua», seuralaiseni sanoi. »Mikähän siihen
tuli?»

Mikähän tuli.

Linnuista kun toinen lentää pois, niin toinen tavallisesti kuoli,
kun luoti tuli. Ja sitten se hakee sitä toista. Ihminen meni, enkä
tiedä hakikokaan. Kun se on vähän eri. Montonen ammuttiin silloin,
kun hän hulluna ajoi koillisen punassa. Annaliisa jäi. Hakiko hän,
ajattelikokaan?




Savu-ukkoja


Tiesittekö? Mitä vielä tiesitte! Kun siitä on nyt kuutisenkymmentä
vuotta, niin kuinkapa moni voikaan tietää, ja kun sitten kaikki
muistokin enimmästä unohtuu. Ne olivat savu-ukot eräänlaisia pieniä
kartioita, joita pantiin sopiviin paikkoihin huoneessa, esim. uunien
komeroihin ja reunuksille, ja sytytettiin tulitikulla palamaan.
Palaessaan savu-ukko levitti huoneeseen suloista tuoksua, kuin
pyhänsavun, ihmisille tuli hyvä ja harras olo, tunsivat itsensä kuin
onnellisemmiksi, oli kuin olisi jostain hymissyt tuo »maassa rauha...»
Joulunapa savu-ukkoja mielellään paljon käytettiinkin, kun oli kuusi ja
kaikki sen kultakoristeet. Mutta käytettiin muulloinkin, juhlina, ja
kun joskus tunsi itsensä yksinäiseksi, kun pyrysi, oli pimeä ja valju
talikynttilä ritisi, niin pisti savu-ukon palamaan, silloin tuntui kuin
olisi ystävällinen hyvä haltija tullut ja lohduttanut. Kun savu-ukot
olivat loppuneet, eikä niitä kaukaa kaupungista hevoskyydillä niin
helposti saanut, pidettiin toista, vanhaa kansallista tapaa: otettiin
jokin tuore katajanhavu lattialta, jossa niitä aina oli tuoksumassa,
pistettiin se uunin reunukselle palamaan, niin tuli vähän samantapaista
tuoksua kuin savu-ukosta, ja sekin oli hauskaa.

Niinkuin yleensä mielellään menneeseen, tuohon savu-ukkoonkin sisältyy
mieluista muistoa, kyllä vähän katkeraakin, kuinka kunkin kohta on,
mutta aina on surullisimmassakin jotakin valoa, joka vilkuttaa kuin
tähti puhellen.

Muistipa vaikka näinkin:

Oli ristiäiset, nyt vanha mies oli silloin pienoinen poika; ristittävä
oli tyttönen.

Äiti oli vielä vuoteessa, makasi siinä isiltä perityn hienon
korukuteisen lakanan alla, kalpeana, vielä raukeissa silmissä vähän
surullinen katse: Mitä oli tuleva hiljan syntyneestä? Onneako, vai..?
Ei hän jaksanut, tahi ei tahtonut ajatella loppuun asti. Oli talviaamu,
ruskoviiru jo alkoi kajastaa hämärässä, mutta Saturnus paloi kirkkaasti
vielä ja kiilsi puutarhan kahden suuren hongan lomitse kun poikainen
katseli mietteissään vierashuoneen ikkunasta. Keittiössä kilisi ja
ovissa käytiin. Toimitus oli pian alkava, sillä oltiin varhaisia niinä
aikoina. Hämärä pian hälvenikin, päivä nousi ja huurupuut hohtivat.
Eikä kulunut kauvaa ennenkuin kirkkoherralaiset ajoivat kitisten ja
helisten taljareessään ylös rannan töyrää. Kummit olivat vain kotoisia,
paitsi naapurin nuori isäntä ja hänen vaimonsa, jotka jo odottivat
keittiötuvan puolella.

Savu-ukko! Sillä toimitus alkoi vierashuoneessa. Pyhä rauha.
Kastettavakin oli rauhallinen. Pienen alokkaan siniset silmät nauroivat
herttaisesti, kätösten hapuillessa jotakin. »Luovutkos pois perkeleestä
ja hänen menoistansa», kysyttiin kastettavalta niinä aikoina, johon
kummien piti, naisten niiaten ja miesväen päällään kumartaen vastata.
Se soi kolkolta pienen, ovenraosta tirkistelevän pojan korvaan. Tuli
levoton olo, mutta sitten ehti savu-ukon tuoksu jo ovenraolle asti, ja
tuntui taas lempeämmältä, kun tuli hohti viheriäisestä kaakeliuunista
ja kastettu naapurin emännän vähän hyssyttävillä käsivarsilla katseli
lystikkäästi korkeuteen.

       *       *       *       *       *

Oli kulunut monta vuotta. Tuo poikainen oli jo pian ikämies. Hänen
oli nyt oltava hautajaisissa, sen saman kastettavan, joka niin
kauniisti katseli korkeuteen kun savu-ukko paloi. Se oli raskas hetki
vanhahkolle miehelle, sillä hän oli aina ollut tuohon tyttöseen hyvin
kiintynyt. Heillä oli sama luonteen sukulaisuus ja samat lahjat. Mutta
eri kohtalot: hänen, vanhemman miehen, hyvin, sen silloin kastetun
huonommin. Raskaammin, vihdoin toivottomasti. Häntä ei voitu pelastaa,
vaikka se silloinen pieni poikanen yösydännä juoksi kirkon ovelle
polvillaan pyytämään. Kun se kastettu oli itse niin tahtonut. Eikä
vanhempi mies ollut saattanut muuta kuin vilaukselta nähdä kun hän
rauhoittuneena lepäsi sairaalan vuoteella. Sitten ei enää. Hänen piti
hautauskappelissa kotikankaan kanervaseppelettä laskiessaan jotakin
sanoa, mutta ei hän voinutkaan. Ja sitten haudalla, kun nytkin oli
hämärä, mutta illan riutuessa ei enää puhuttukaan, hän vain sirotti
multaa avonaiseen hautaan. Ne eivät toiset tienneet että se multa
oli vanhan kodin rannasta, jossa niin monta kertaa oli suviaamuisin
leikitty.

Vanha mies muisti monta kertaa tämän, kymmenen, kaksikymmentä vuotta,
ja hänen tuli aina raskas olla. Ja kun hänen itsensäkin oli ruvennut
huonommin käymään, surua paljon enemmän kuin joskus iloa. Hän synkistyi
ja katkeroitui ja painui kaikesta yhä enemmän kokoon, niin että hän
usein yllätti itsensä kävelemästä kyyristyneenä, hän, vanha voimamies.
Mutta vielä pahempi: hän paatui ja ajatteli monta kertaa: ei ole
Jumalaa! Turhaa ne kuuset ja kointähdet. Menisi, menisi pian, päättyisi
päivä ja tyhjyys tulisi.

Mutta tuli muutos. Aivan niinkuin silloin ristiäisissä, vaikkapa
vain talikynttilä tuikahti ja tuli lepatti kaakeliuunista. Hänellä,
jonka hautaan kotirannan multaa heitettiin, oli tytär, ja hänelläkin
jo tytär. Ja kun vanha mies oli jäänyt aivan yksin, kutsuttiin hänet
jouluna vieraaksi tämän tyttären kotiin, joka nyt oli siirtynyt samaan
kaupunkiin. Hänpä menee. Virittipä täällä yksinäisyydessä valot, se on
kuin pimeää sittenkin.

Ja kun vanha mies etsi joitakin juhlapukutarpeitaan, hän sattumalta
löysi pari savu-ukkoa, nuoruuden ajoilta rasiaan jääneitä. Ei niitä
oltu enää poltettu, unohtunut häneltäkin tapa. Mutta hänpä ottaa
mukaansa, panee palamaan vanhalta muistolta. Sen hän teki. Se sopisi
hyvin.

Hän näki siellä vieraspaikassa ensikerran tyttären tyttären ja hän
hämmästyi: ilmielävä isoäitinsä! Sama solakkuus, samat aina hymyävät
silmät. Ja vielä enemmän: Kun tämä pikkutyttö alkoi jouluvirren, kuusen
jo lepattaessa, siinäkin isoäidin sanomattoman suloinen, sydämellinen
ääni.

Sitten, kun jouluvirsi oli laulettu ja tullut tavanmukainen juhlallinen
hiljaisuus, vanha mies otti taskustaan nuo kaksi savu-ukkoa, selitti
niiden merkityksen ja sytytti uunin reunakkeelle savuamaan. Kaikki
ihmetellen nyökkäilivät päätään kun oltiin hiljaa ja tuoksu rupesi
tuntumaan. Vanha mies muisti silloin elävästi tuon ristiäisaamun, kun
isoäidin äiti lepäsi valjuna vuoteellaan, kun savu-ukko suitsusi ja
Saturnus näkyi.

Näkyyköhän se vielä? Hän siirtyi muuten vain ikkunan ääreen: sattuisiko
näkymään siltä suunnalta. Hän siirti uutimia syrjään ja etsi täältä,
kyllä kylmästä ja kalseasta kivimuuriyöstä.

Siellä se oli! Vilkkui ja vähän yritti puhellakin niinkuin ennen
puutarhan honkien yltä. Vanha mies viivähti siinä ehkä muutaman
silmänräpäyksen liikaa. Ja hän oli ehkä vähän liikutettu. Mutta ei
muusta kuin siitä että ei mikään kuole. Menee, mutta tulee taas. Ehkä
Jumalakin oli.




Ihme


Ihme! Oikein raamatullinen; kuka niitä nyt uskoi, tavallinen syntinen?
Äläpä lymyä, et uskonut, mutta et kieltääkään tohtinut, se on maailman
tapa semmoinen. Uskoinmahan itse taikka en, mutta kävi minun kerran
seuraavasti:

Kun sitä on aina saman maailmanteatterin, tahi jospa vähän pienemmän,
kaupunginkarusellin hyörinässä, pyörinässä, saa joskus halun paeta
sellaiseen paikkaan, jossa voi olla hetken rauhassa; ollaan hiljaa,
ei raitiovaunuakaan, joku harva maalainen vain vähän ratoksi kolisee
kärryineen, ei kukaan tunne, olit siis niinkuin yksin, ja kumminkin
kaupunki, sait mitä tahdoit kun tilasit kestikevarin yläkerrassa,
jossa kätesi otti kattoon, hauskaan kattoon muuten, sillä siihen oli
joku maalannut muutaman laivankuvan ja saanut ne jopa tyydyttävään
perspektiiviin.

Siinä kaupungissa oli kivikirkko ja kaunis alttaritaulu, sotasaaliina
joskus ulkomailta tuotu, oli myös rovasti, joka piti kerran sellaisen
saarnan, että minä aina sen muistan. Olimme veisanneet voimallisesti.
Ei meitä niin järin paljon ollutkaan, mutta kun minä rupesin vähän
vahvemmasti, yltyi lukkari ja häneen yhtyen jotkut paikkakunnan
kirkkomiehet niin että saimme syntymään aika edustavan äänen. Nousee
sitten rovasti, ikämies, saarnatuoliin ja, ensi kumarruksesta
noustuaan, hän heti muljauttaa minun päälleni: mikä mies sinä? Hän
kun tunsi pienen kaupunkinsa, ja tässä oli muukalainen. Hänellä oli
ensi sanoista todettava omalaatuinen esitystapa, kursailematon,
lyhyesti jäsentelevä, niinkuin sen vasaramiehen iskut, joka entisessä
Lappajärven kellossa löi kellonmäärän Kristuksen ristille. Oli
saarnattava häistä Galilean Kaanaassa. Kiintoisa juttu, mitähän tuo
tuosta sanoi?

Referoituaan tapauksen, hän pysähtyi hetkiseksi, alkaa sitten,
ajatuksissaan kai, tuijottaa minuun, niin että tulen jo siltä
synnintuntoon. »Uskotko ihmeitä?» Et. Kuka niitä uskoi, tavallinen
maailman matkalainen! Me olemme niin viisaita jo, me olemme niin
oppineita ja sivistyneitä, hymähdämme me sellaiselle kuin tämäkin juttu
näistä Kaanaan häistä.

Mutta älähän huoli, siihen tapaan hän saneli, katso nyt ulos tuosta
ikkunasta — yksi ja toinen katsahtikin — siellä on lumi ja jää,
jääkukkaset kimaltavat tämän lämpimän kirkonkin lasimaalausten takana.
Ohimennen sanoen, aikalailla siellä kirkossa kyllä veti, mutta kun
ajatteli joulunpyhien paukkupakkasta ulkona. Niin, siellä on syvä routa
ja nietos päällä, tuskin siellä varpunenkaan tarkenee tiuskuttaa, muu
siellä on kuollut, kääriliina, tämä suuri valkea kääriliina laskettu
viluun uupuneen ylle. Pieni hiljaisuus. Sitten: »Sulkekaamme silmämme!»
Hän itse sulki ja minäkin suljin. Kuuntelin jonkin aikaa niin, kun hän
kuvasi:

»Näetkö ruiskukkaa, tunnetko hedelmöivän laihon tuoksua lämpimässä
suvituulessa? Muistatko tuomen ja pihlajan valkeassa kukkapuvussaan? Ja
kuinka äsken kahlehdittu puro solisee iloisena vapaan meren helmaan.
Elämä tuli, jähmettynyt maa heräsi, linnut rupesivat laulamaan...»

Hän avasi silmänsä ja lausui vakuuttavalla vahvalla äänellä: »Kuka
tämän teki? Et sinä, enkä minä, ei yksikään meistä, olimme kuinka
oppineita tahansa. Se on ihme, Jumalan ihme, itse Jumala on ihme,
uskoitko häntäkään. Vaikka näet sen taas kohta luonnollisin silmin,
niinkuin nyt näimme hengessä. Ihminen, älä kerskaa viisaudellasi,
voimallasi, korsi olet, kuihtuva ruoho, kun syksy tuli, talvi ja
routa.» ja niin hän vielä vähän jatkoi ennenkö sanoi amenen, mutta
en minä sitä enää kuullut. Muistin vain tuota »ei yksikään meistä».
Suljin vielä kerran silmäni ja näin maailman mahtien loistavan joukon,
tähtineen, nauhoineen. »Ei yksikään — — —.»

Ei se puhe ole mennyt mielestäni, se tulee tuokioittain aina. Kaikessa
yksinkertaisuudessaan.

Se tuli erityisesti, kun näin ensimmäisen pääskysen vilahtavan. Kun
olivat jo muut muuttolaiset tulleet ja päivääkään ei ollut kesään. Oli
lämmin, ihana lämmin kauheasta kylmyydestä, kelloista, kuolemasta ja
hengen hädästä.

Kuka sen teki? Ja että taas nukumme rauhassa Herran huomassa. Ken
sanoikaan: se voittaa aina, kenellä on enemmän kanuunoita, enemmän
miehiä, mahtia. Usko, kun näet!

Mutta jos sittenkin; jos tuo saarnatuolin ukko tiesi paremmin.

Sulje silmäsi: jääkukat muuttuivat muiksi, hyyt hyrskyivät
riemupauhuaan kaarina alas tunturijyrkänteiltä, luminen metsä kohisi
tuhansin sävelin suven suloa — — —.

Niin, mutta ei se niin historiassa!

Eipä tiedä.

Et sinä tiennyt, enkä minä, yhtä vähän kuin meistä kukaan pystyi
tekemään sitä toista, josta vanha rovasti saarnasi hiljaisen kaupungin
kivikirkossa.




Autuus


Mitäpä te uskoitte autuutta ja sen sellaista. No, uskoitte eli ei,
mutta voisihan se olla. Ja soma on sitä ajatellakin. »Soma», kuinka
ma sanoin, alhainen sana, mutta kun sitä ihmisajatuksin ajattelee.
Minä tässä vain, kun makailen ruohistossa, jossa kukkia kasvaa, näitä
maalaisia yksinkertaisia, ranunkeleita, sinikelloja ja joku mansikka,
mutta kuitenkin, ja kun pääskynen tekee syöksylentoja alas, aivan
miltei kasvoihin kiinni, ja kun järvi päilyy, aivan kuin runossa,
ja aurinko paistaa. Niin, ja kun tässä minun takanani tapulin oven
päällä seisoo: »Eikä kyyneleitä, eikä itkua pidä silleen oleman»,
niin ajattelenpa vähän siihen tapaan kuin sanoin. Tuokin tuossa,
tuo Hynnisen Eenokki, oikeastaan hänen paalunsa vain, Sutimannin
koristama, sillä itse hän on multana! »Synnin siipi rääpäisi», sanoivat
uskonveljet ja sisaret, kun Eenokillekin tuli erehdys, vasten oppiansa
ja opettamaansa. Mutta ne ajattelivat että ihminen ei ole muuta kuin
ihminen, ja kun on niinkin paljon hyvää puhunut, hyvää tehnyt, ja
kumminkin kunnialla kuollut. Ja kun Jumala oli, joka tiesi ja tuomitsi.
Ja niin tämä pääskynen tässä lentelee kuin viestinä sieltä jostakin
että niin on. Rauha, iäinen rauha, kilvoituksen päälle. Siitä ilo,
inhimillisin muodoin, kun emme muuta tunne. Tämä hiljaisuus, tämä
tuoksu ja näky, hetkisen pysähdys repivässä riennossa. Mitä sanoit sinä
mehiläinen, joka tulit ja menit? Sinä perhonen joka kauniin punaisena
lepatit? Tunsitko väärän? Tiesitkö tapon, petoksen?

Viiri vastaa, kun viri heräsi. Ette te, me vain! Me viisaat ja korkeat.
Meillepä vain valituksesi. Mutta mekin! Ehkäpä sittenkin, ehkäpä tuona
multana, kuten Hynnisen Eenokki. Kun muutimme ja muutuimme. Kun ei
ollut enää itkua ja kyyneleitä, niinkuin tuo lause tuossa oven päällä
sanoi. Niin, oliko? Minä vain tässä ajattelin ja tunsin, kun oli niin
rauhallista ja niin kaunista kirkkaana tyyneenä kesäpäivänä. Tiesitkö
sen paremmin.




Saman tien


Saman tien ne menevät melkein kaikki. Poikkeuksena ovat vain ne, jotka
katosivat jonnekin tietymättömiin, kun sota soi ja vihollisen ylivoima
tunki päälle. Samalla tavallakin ne menivät ennen, mutta ei enää, kun
sivistys on noussut, ja tullut säätyero talonpoikaiseenkin kansaan. Nyt
manttaalimies ja muu paremman puoleinen kannetaan kaupungintekoisessa
koruarkussa suoraan hautaan, tahi jopa kirkkoon, köyhämies vain saa
vaeltaa vanhaan tapaan: Ensin pannaan odottamaan kirkonportin viereen
kivialukkeille, joille mahtuu montakin vierekkäin. Kun on pitkät matkat
usein, ja kellot käyvät niin ja näin, on satuttu tulemaan varhain, ei
ole vielä lukkarikaan kirkossa, saatikka pappi. Oleillaan sentakia
siinä lähistöllä odotellen, kun on kaunis päivä ja perhonen lentää,
pilputellaankin, ennen kun ei savukkeita ollut. Mutta vain hiljaisella
äänellä puhutaan se mitä puhutaan. Koirat kisailevat ja silloin tällöin
joku ärähdys kuuluu. Toiset ovat nekin hiljaa ja makaavat arkun
vieressä, siinä jossa »paappa» on. Joku ei lähde kotiinkaan, koska
paappa jäi vielä sinne mullan alle, odottaa ja odottaa; muuan haili
sille tilalle aivan kuolikin.

Sitten kun papinkello on soinut ja sakastissa vähän verrytty, alkaa se
varsinainen yhteisen kansan meno: Tulevat paarit, joilla on mustalla
hopearistikankaalla verhottu saranoilla oleva kupu. Se avataan, sinne
arkku, sitten kuusi miestä paarit olkapäille, pappi ja lukkari ovat
tulleet puolitiehen käytävää, porttia kohden, kellot alkavat laulunsa,
odottavat pappi ja lukkari, yhdessä alottavat virren, paarimiehet
astuvat heitä kohden, Halli ja muut saattajat kävellen perässä. Lähemmä
tultua veisaajat kääntyvät ympäri, panevat lakit päähänsä, ja niin
kulku käy kohti tapulia, jossa koko ajan »malmit laulaa», niinkuin
kansa sanoo. Sen laakakivilattian kumukaiusta pappi lukee luvut,
edesmenneitten odottaessa riviin pantuina ulkona. Kaikki vainajat
on näet samalla tavoin paareilla haettu portista. Niitä voi olla
kolmekin eri menijää rinnatusten. Yksinkertaiset, kotonatehdyt arkut,
yksinkertaisessa kiillottomassa maalissa, mustassa tietenkin, se vain
ainoaa kaunistusta että kaikissa on valkoiset laitaliinat: kannen ja
arkun välistä pistää esiin valkoinen harsovaate, joka riippuu poimuissa
alas. On sitten jonkin arkun kannella ruiskukista, tahi taraxacumeista,
taikkapa ranunculuksista niottu pieni seppele. Kaikki seisovat
äänettöminä, rauhallisina, vaikka sattuu satamaankin, jopa aivan
rankasti, niin että musta vesimaali alkaa lähteä arkkujen kansilta. Ne
luvut luetaan, ne sanat lausutaan: »Maasta olet sinä tullut — — —», ja
multa heitetään. Se on vähän synkkää ja kovaa, kun sataa tahi tuiskuaa,
seistä siinä paljain päin; mutta sen kerran. Onpa sitten taas sellaisia
hetkiä kun tuskin haavan lehti lepattaa ja pääskyset lentelevät ja
sirittävät.

Sitten lähdetään liinoilla kantaen viemään hautaan, pannaan sinne
sen pitemmittä toimituksitta, eihän köyhälle puhuttu, eikä ennen
rikkaallekaan, ei tunnettu seppelten ja kukkain laskua, hiekka vain
luotiin päälle ja poljettiin lopuksi lujaan yhteisvoimin. Mutta näin
oli ennen yhteinen kansa saanut juhlallisemman saaton kuin nyt, kun
ne kantavat suoraan hautaan, sinne vasta siunataan, siinä kuuset
ja kukkalaitteet ja seppeleet ja pitkät puheet. Mutta siinä ei ole
sitä Tuonen tuvan tunnelmaa kuin paarihautauksessa ja odottamisessa
kumisevan tapulinjalan oven edessä. Vaikka ne sivistyksen hautajaiset
kokonaisuudessaan ovat niin paljon komeammat: autolla, pöristen,
juotu ensin, sitten kuorolla laulettu ja uruilla soitettu, kiitetty,
ylistetty ja seppeleen nauhoja selvitetty, menty pölisten pois, syöty
vielä vahvasti ja monta lajia. Ja sitten vihdoin pystytetty 10 000—20
000 mk:n kivipatsas, istutettu kukkamaa: georgiinia, tulpaania,
rhododendronia, vaikka olikin vain vanhaemäntä Liedakkala.

Ennen ei juuri mitään näistä kaikista: syötiin, milloin syötiin,
yksinkertaisinta lihaperunaa ja ohraryynipuuroa, otettiin joku naukku,
kun ei kahvia ollut, ja sitten teki Köhnäles puupaalun ja Sutimanni
sen maalasi. Mutta sepä paalu olikin mestariteos, ei se tullut joka
arkkitehdilta, ja se maalaus: niin että Gallen käänteli päätänsä jos
johonkin näkökulmaan ja sanoi: hyvä! Ei istutettu kukkia, tuuli vain
toi siemenen, kun aika tuli. Mutta se oli ihanampaa kuin kukka, kun
tulivat vasulaiset uskonveljet ja sisaret ja rukoilivat aamuvarhaisena
hetkenä tuossa paalun edessä polvistuen. Kun oli miehillä polvihousut,
lastinkiliivit ja hopeanapit, vaimoilla keltaiset raitahameet ja
mustat, punareunaiset liivit, valkeat paitahihat ja sininen tykkimyssy.
Ja kun sitten viiri vingahti, lehti suhahti ja huomenkello ylhäältä
luukusta kumahti, se oli kuin »halleluja!» tämän kaiken päätteeksi.

Niin, sen tien, saman tien, ne kaikki ennen menivät, ja se oli kaikessa
yksinkertaisuudessaan kaunista. Minä nyt muistan, kun kuljen täällä
lahonneitten paalujen keskellä ja jostakin vielä voin lukea nimen,
tutun nimen: sinäkin Hiltu, marjamatkani kumppani, ja sinä, vanha
Eenokki; yhdessä yöongella. Siniset silmänne kuin kissankello tuossa
nyökäten, sinun, Hiltu, eri lailla, ja sinun, Eenokki, taas toisin.
Mutta ne olivat niin ystävälliset, ja siitä minä nyt kiitän, kun lähden
pois, vähäksi aikaa vielä maailman turulle.




Ne Mäki-Mutkan kinkerit


Kyllä niitä on vain muitakin, jotka ovat tulleet tunnonvaivoihin,
paitsi se Kuusimäen Matti, joka poltti viulunsa. Onko se meille
suomalaisille erikoista, meissä kun on semmoista shamaaniverta, että
me niin helposti lankeamme loveen, liioittelemme äärimmäisyydestä
toiseen. Me hyppäämme hurjina Uudenkaarlepyyn, Pietarsaaren taikkapa
itse Vaasan torilla tasajalkaa, niin että markkinaväki kaikkoaa kuin
akanat tuuleen siitä paikalta, me riuhtaisemme poliisin virkatakin
selästä halki kuin templin esiripun, ja jos niikseen tulee, me otamme
hevosen haasta, ajelemme sillä, että vaahto valuu kyljiltä. Lyhyesti,
me häjyilemme, mellastamme, lyömme puukollakin, ja sitten me kadumme,
teemme parannusta ja puemme itsemme körttitakkiin. Mutta ennen kuin
olemme sinne asti päässeet, siinä on ollut monta kamppailua, kovaa
koetusta silmästä silmään sen kanssa, joka meidät aikoi viedä, kuoleman
ja sen keralla sen toisen hengen. Kansa kertoo milloin yhdestä, milloin
toisesta paininnasta. Minäkin kerron tässä sellaisen jutun.

Siitä taitaa olla noin 100 vuotta, vanhoilta kuulin pikkupoikana, kun
hämärässä juteltiin ja polteltiin. Oli ollut kinkerit N:n pitäjässä,
sellaiset vanhan ajan kinkerit, joilla ihmisiä kovin kiusattiin sisä-
ja ulkoluvulla, katkismuksen ja raamatun tutkistelemuksella, mutta
annettiin myös lihaperunoita ja ohraryynipuuroa, niin että pitkät
pöydät notkuivat. Herrain puolella hienompaa herkkua ja myös totia,
kaksi lasia, kolmekin lasia, ja talonpojat ottivat pihakartanon
puolella omista pulloistaan, niin että kun kinkerit olivat kunnialla
päättyneet ja kristinopin taito todettu, seurakunnasta oli osa pienessä
hiprakassakin, mutta sehän kuului jopa uskovaisen synnintuntoon:
herätessään seuraavana aamuna hän oli siten herkempi hengen
vaikutukselle.

Olipa Mäki-Mutkan talolla kinkerivuoro. Isossa pirtissä, sellaisessa
seitsemän syltä kunnekin, oli kansaa niin että lattianiskat tahtoivat
notkua. Kuumuutta kylliksi ja hikeä, kun vielä suuressa takassakin
roihusi valtava tuli; kahvia piti keittää, ruokaa laittaa ja
häärätä. Kuinka siellä jännityttiin, kuinka siellä korvantaustoita
kynsiskeltiin, kuinka tuskan hiki nousi otsalle, kun autuuden asiasta
ei tahtonut tulla tolkkua; kuinka toisia pistettiin pöydän alle siellä
seurakunnan edessä häpeämään, ei nyt kuulu tähän yhteyteen, sillä tämä
kinkeri oli vain lähtökohta eräälle tapahtumalle, jonka luonteeseen jo
alussa viittasin, kuinka mies sai synninpoltteen sydämeensä.

Kansankertomukset ja asiakirjatkin vähin tietävät, että kinkeri todella
oli pelätty tilaisuus. Saatettiin mennä suorastaan »kinkeriä pakoon»,
kadota mailta halmeilta näkymättömiin. Ellei pakopaikka ollut aivan
kaukainen, kokonaan toisella paikkakunnalla, lähetettiin säksit,
pitäjän kirkolliset kuudennusmiehet, hakemaan karannutta ja tuotiinkin
hän joskus niskasta paikan päälle. Tosin vain sitä toteamista varten,
että hän ei tiennyt tämän taivaallista kristinopista.

Olipa yksi tällainen aikaisemmin kinkeriä pakoillut tällä kertaa
henkilökohtaisesti saapuvilla Mäki-Mutkan uuninloukon puolella. Hänen
ei oikein käynyt aina ja varsinkaan kauas pakoileminen, sillä hän
oli vauraan talon poika ja isännäksi tulossa, mutta miten oli niin
jäänyt haristavalle silmälle, ei tahtonut luvusta tulla mitään ja
tiedot olivat heikot. Elias Kustaanpoika Mähölä! Ei vastausta. Elias
Kustaanpoika Mähölä tulisi tänne! Ei vastausta. Ihmiset kääntyivät
katsomaan uuninloukkoon päin. Siellä oli suuri tungos, mutta Elias
Kustaanpoika nähtiin silti; hän pyrki kyyristymään ja piiloutumaan
tungeksivien sekaan. Kun ei Elias Kustaanpoika saapunut, sanoi pastori,
nuori mies vielä, kiivas ja ankara järjestyksenpitäjä: Suntio menee ja
tuo Elias Kustaanpojan lukemaan! Sitten hän lisäsi ruotsinkielellä,
jota tiesi suntion taitavan: Mutta varokaa, se mies voi lyödä puukolla!
Elias Kustaanpoika tuotiin niskasta pastorin eteen. Seurasi nuhdepuhe,
toteaminen, että Elias oli ylen huonolukuinen, ankara varoitus ja
määräys parantamaan itsensä seuraavia kinkereitä varten. Elias
Kustaanpoika, tummasilmäinen, tummaihoinen, tummatukkainenkin, synkkä
tyyppi, katseli vain näköjään hammasta purren jalkoihinsa eikä puhunut
mitään. Ei käynyt tuppeensakaan turvautuminen, ylivoima oli liian suuri.

Siihen ne kinkerit loppuivat ja siihen se jäi Eliaksenkin asia. Sillä
pastori muutti jo seuraavana vuonna toiseen pitäjään kappalaiseksi, ja
miten sitten Eliaksen luvun mahtoi käydä, sitä en tullut tietämään.
Mutta vanhat kertoivat pari muuta tapausta, jotka liittyvät Elias
Kustaanpoika Mähölän historiaan.

Kinkerithän ovat tavallisesti talvella, kevättalvella. Kun seuraavana
kesänä oli Närhelässä häät, oli Eliasta nuhdellut pastori saapunut
sinne omalla hevosellansa ja omilla keiseillään, jotka hän oli
saanut vaimonsa myötäjäisinä. Ne olivat olleet komeat laitteet,
niinkuin vanhan ajan keisit olivatkin yleisesti; niissä oli hieno
lakeerimaali, kullattuine koristeaiheineen, oli kultapronssiset helat
ja leijonanpäät, sahviaaninahalla kaikki nojattavat kohdat topatut,
hienot nahkaiset suojapeitteet. Kun Närhelä oli pappilasta kaukana,
ja kun pappia tarvittiin tavan mukaan ainakin kahtena päivänä,
hänen piti mm. aloittaa vain kahden morsiamen kanssa polska, johon
soitettiin arvokkain musiikki kaikkien kolmen tahi neljän soittajan
yhteisesityksenä, ei pastori huolinut ajaa pitkää matkaa pappilaan,
vaan yöpyi häätaloon. Pastorin keisit pantiin kärryvajaan suojaan, ja
kun ei varkaita yleensä liikkunut, ei ovea huolittu lukita. Mutta mitä
tapahtui. Seuraavana päivänä huomattiin, että pastorin komeat keisit
olivat riekaleina; kaikki nahkaiset kohdat oli puukolla revitty ristiin
rastiin, suojukset pirstottu, maali tärvelty, hakattu loville kaunis
lakeeraus, Jousienkin päällimmäiset nahkapeitteet tuhottu. Kukahan sen
teki? Kukas muu kuin Elias Kustaanpoika Mähölä kostoksi viime talven
kinkereiltä. Hänkin oli hääpaikalla nähty kuokkavieraiden joukossa,
mutta todistuksia ei ollut. Tunnettu »häjy» sitä paitsi. Ei ollut hyvä
ruveta paljon peräänkyselemään. Hengestään siinä pian saattaisi päästä.
Niinkuin yritti myöhemmin käydäkin pastorille.

Oli kulunut jokin vuosi siitä, kun pastori muutti toiselle
paikkakunnalle. Siihen aikaan, kun ei rautatietä ollut, kulki kaikki
liike maanteitä pitkin, kaikki matkustavaiset, kaukaa tulevat
kuormastot, pitäjän omat asiakkaat. Liikettä olikin nykyaikaan nähden
uskomattomasti. Tuli välistä pitkiä jonoja, kymmenittäin hevoskuormia
ylimaasta, pellavaa, hamppua, herneitä ja sen sellaista sen puolen
tavaraa. Eräässä sellaisessa karavaanissa ajoi kerran se pastorikin,
joka oli nuhdellut Elias Kustaan poikaa. Juuri kun kuormasto oli
lukkarin kohdalla, sai pastori puukonpiston selkäänsä. Murha! Yritys
ainakin. Mutta onneksi lukkari, pastorin vanha ystävä, joka oli myös,
niinkuin sen ajan lukkarit tavallisesti, haavuri, oli aivan lähellä, ja
pastori ennätettiin ajaa pian sidottavaksi, ja hän pelastui, vaikkakin
hänen markkinamatkansa näin keskeytyi, ja hän sai jäädä pitemmäksi
ajaksi hoidettavaksi. Kuka teki työn? Ei mitään selvää. Ihmisiä,
ajomiehiä ja muutakin kansaa vilisi siinä tien vierellä, oli pimeä,
ei kukaan ollut huomannut. Ja kun olivat ylimaan miehiä, eivät olisi
tunteneetkaan lyöjää, joka pääsi puikahtamaan mihin hyvänsä.

Sitten oli kulunut pitkät ajat. Niin pitkät, että vanha polvi oli
kuollut pois ja Mäki-Mutkan kinkerien nuoriso oli jo ikämiehiä.
Kerrotaanpa silloin tapahtuneen seuraavaa. Kyytipoika oli kertonut
renkituvassa lämmitellessään, nimittäin ylimaan A:n seurakunnan
pappilan renkituvassa.

Pappilan pääovea oli yösydännä alettu kolkuttaa. Oltiin syvässä unessa
eikä tahdottu kuulla. Pastorinrouva, kappalaisen vain, sillä A:n
seurakunta oli kappeli, oli vähän huonokuuloinenkin, lapsia ei ollut
kotona kuin pari pienempää, ja ne nukkuivat raskaasti, muut lapset
olivat koulussa 15 penikulman päässä. Vihdoin herätään. Kuka siellä?
Päästäkää sisälle, täällä on sairas mies. Menkää silloin pienelle
puolelle, siellä asuu nuori pastori! Ei, vanhaa pastoria tahdottaisiin
tavata. Ei täällä ole ketään vanhaa pastoria. Avatkaa nyt vain, meillä
olisi kyllä tärkeää asiaa. Ja ovi avattiin. Miten he asiansa ajoivat,
siitä ei ole tietoa, mutta kysymyksessä oli ollut syyn, polttavan
omantunnon sovitus. Tulija oli se Elias Kustaanpoika, jota pastori
oli nuhdellut. Hän se oli, joka keisit oli repinyt, hän oli pistänyt
puukolla pastoria tarkoituksella murhata hänet. Hän oli saanut kuulla
hollituvasta pastorin olevan matkassa ja oli mennyt vartioimaan.

Hän oli kauan kamppaillut omantuntonsa kanssa, hän oli murtunut,
parannut ja kovennut taas, pehmennyt ja paatunut, niinkuin joki,
jonka rannalla hän asui, suli ja jäätyi, taas suli ja jäätyi. Hän oli
kamppaillut niin, että menetti joksikin aikaa järkensäkin valon. Hänen
mielessään kangasteli tuo suntiolle lausuttu ruotsinkielinen varoitus,
jota hän ei ymmärtänyt, mutta joka poltti hänen mieltään kuin jokin
»mene tekel». »Ruotsalainen piru» hoki hänelle yhtä mittaa: Maksa
keisit, maksa keisit! Hoki kunnes hän sekosi ja piti sitoakin joksikin
aikaa.

Hän parani ja sai ripissä rauhan.

Mutta sitten taas se ruotsalainen piru alkoi hokea: Maksa keisit! Hänen
täytyi ne maksaa, hän ei saanut rauhaa, ennen kuin hän oli sen tehnyt.
Ja niin kävi, että hän laittoi itsensä matkaan emäntänsä kanssa, poikaa
hänellä ei ollut, tytär vain, otettiin siis renkipoika kyytimieheksi ja
niin lähdettiin ylimaahan.

Elias oli hiljainen, synkästi äänetön. Hänen päänsä riippui kuin olisi
hän nukkunut, mutta ei hän nukkunut. Renkipoika oli kertonut pappilan
tuvassa, että se oli kaamea retki. He tulivat suuren järven yli
viittatietä pitkin; viittoja oli poissa, alkoi pyrytä, ja he eksyivät
tieltä, ajelivat tuntemattomalla järvellä sinne tänne; oli susia siihen
aikaan vielä yleisesti, laumoissakin niitä liikkui, ei siellä rinnalla,
mutta täällä ylimaissa, niiden ulvontaa kuului jostakin pyryn sisältä.
Kyytipoika oli näkevinäänkin niitä vilahtelevan, mutta ei varmasti
voinut nähdä, oliko se viitta vai susi. Hevonen laukkasi jo omaa
turvallisuuttaan vaahdossa. Jää ulvahteli, uusia railoja aukesi. Isäntä
Elias vain nuokkui, hän ei näyttänyt välittävän mistään. Tulikohan
hänelle taas kohtaus. Oli huonon kelin takia myöhästytty, niin että
jouduttiin yön selkään jäälle. Pyörretäänkö kylään vai ajetaanko
eteenpäin? Ajetaan! sanoi Elias hiljaa masentuneella äänellä. Ajetaan,
pian! Ja niin olivat he tulleet pappilaan keskiyöllä.

Onneton Elias Kustaanpoika! Se pastori, jonka keisit hän oli repinyt
ja jota hän oli puukolla pistänyt, oli kuollut; hän ei voinut antaa
anteeksi.

»Antakaa te anteeksi, hyvä rouva, antakaa anteeksi, antakaa minä
maksan!»

Ja Elias Kustaanpoika lankesi pastorin kamarissa, johon tulijat oli
johdettu, polvilleen pastorinrouvan eteen.

»Nouskaa nyt ylös, kyllä minä annan anteeksi, ja pastori antaisi
varmasti anteeksi, jos eläisi! Hän oli niin hyvä mies. Nouskaa nyt ja
menkää kotiin, kyllä te saatte lohdutuksen! Eikä teidän tarvitse niitä
keisejä maksaa, se on jo niin vanha asia.»

Mutta Elias Kustaanpoika tahtoi maksaa. Antakaa köyhille, minun täytyy
maksaa!

Eivät he voineet enää paluumatkalle lähteä, täytyihän heidän levätä,
pakkanen oli yltynyt ja tietkin ummessa. Renkituvan penkillä alamaan
isäntä oli viettänyt yönsä levottomasti, sieltä oli pimeässä
tuon tuostakin kuulunut valitusta ja kuin unissaan puhelemista.
Renkipoikakaan ei saanut nukutuksi. Hän oli liian järkytetty niistä
susista. Isäntä puhui taas siitä ruotsalaisesta pirusta; hän oli
kuullut aikaisemmin, että se häntä vaivasi. Kuinkahan isännän kävisi.

Mähösen Elias meni niille teilleen. Kertomus on synkkä. Hän ei ollut
saanut lohdutusta, kun vanha pastori oli ennättänyt kuolla. Hän oli nyt
sulanut eikä enää jäätynyt. Mutta hän riutui ja kärsi, sairas mies. Hän
oli kuollutkin lohdutusta saamatta.

Mutta hän oli kumminkin yrittänyt. Hän oli polvistunut pappilan
kamarissa talikynttilän himmeästi valaistessa.

»Armahtakaa! Antakaa anteeksi!»

»Kyllähän minä.»

Saiko hän?




Kopukkaa


Kopukkaa...?

Kunhan minä ensin selitän sen Plittis-Kallen, joka osasi kopukkaa.

Plittinen eli Plittis-Kalle oli mylläri ja mäkitupalaisen
arvoinen palstatilallinen, vaikka hän oli tavallisen talon poika
naapuripitäjästä. Mitenkä hänen oli vain näin käynyt, ei oikeastaan
kuulu tähän, sanonmahan vain pari sanaa. Plittisen emäntä, Maija,
oli näet Pihlajamäen tytär, ja kun Pihlajamäki, johon Kalle oli
tullut vävyksi, oli kruunun tila, eivät Maija ja Kalle voineet siitä
myötäjäistaloa saada, eikä lohjennut kovin paljon rahaakaan, sen
verran vain että tämän myllyn ja myllypalstan saivat. Alkuvuodet
vävynä ollessaan Kalle oli käyttänyt Pihlajamäen omaa myllyä saman
kosken rannalla, se oli sitten vain siirretty vähän matkaa toiseen
paikkaan, ja nyt se oli Kallen oma. Minä muistan Kallen ja Maijan jo
niiltä ajoilta kun he Pihlajamäessä asuivat. Tuossa Pihlajamäessä,
jossa oli alinomainen meno, siinä kun oli kevari. Mutta siinä oli
paljon huoneita, niin että kun oltiin isäntäväen päässä, ei tiennyt
kevarihuoneitten puoleisesta olosta mitään. Peräkamarit, isännän ja
emännän sekä sitten Maijan kamari varsinkin olivat sieviä huoneita,
kukkineen, ilmavine herrasuutimineen, niin että tuntui vähän kuin olisi
ollut pappilassa, mutta siellä oli miltei pimeämpää ja ummehtuneempaa.
Siinä kamarissa Pihlajamäen Adrianin arkun kansi naulattiin kiinni.
Se on minun muistossani ensimmäinen sitä lajia toimitus, niinkuin
myös limonaati, jota silloin sain ensikerran. Adrian oli juuri minun
ikäiseni, 5:n vuoden vanha ja oli hukkunut siihen koskeen, jonka
rannalla Pihlajamäen mylly oli. Adrian oli Maijan ja Kallen esikoinen
ja myös ainoa lapsi. Tuo outo Adrian-nimi johtui varmaan siitä että
naapuripitäjän lukkari myös oli Adrian. Ja kun hän silloin tällöin
ajoi Pihlajamäkeen juodakseen kotopitäjäni lukkarin kanssa pullon
olutta Pihlajamäen edustuvassa, ja kun se Adrian-lukkari oli iloinen
poika, joka lauleli komealle Maijalle hupaisia ruotsalaisia lauluja,
pantiin esikoisen nimeksi myös Adrian. Tämä Adrian makasi nyt aivan
kalmankalpeana arkussaan, kaikki oli juhlallista ja ylevää, niin
että muistan minua häirinneen senkin kun joku tarjoili limonaatia
narisevin kengin sinne tänne häärien. Mutta sitten kun arkunkannen
kiinniveisausvirsi oli laulettu ja miehet, Plittis-Kalle itse yhtenä,
rupesivat oikeilla nauloilla takomaan arkun kantta kiinni niin että
Pihlajamäen peräkamari ilkeästi kaikui, minusta toimitus oli pilalla.
Ei kumma että Maija itki ääneensä, ja näin kuinka Kalle puristi
alahuultaan hampaitten väliin viiksiensä alla.

Plittiset eivät sitten enää muuta lasta saaneetkaan, he jäivät
myllypalstalleen kahden vanhenemaan. Heille vanha Pihlajamäki
asui sievän kodin, kolmihuoneisen, sitä ruvettiin sanomaan vain
Koskenrannaksi. Myöhemmin, kun oli kulunut joitakin vuosia nuoren
Adrianin surullisesta kuolemasta, he ottivat orpopojan kasvatikseen,
ratoksi ja tueksi tulevia vanhuuden päiviä varten.

Meni aikaa, kymmenen, kaksikymmentä vuotta, ja Kallen maine alkoi olla
vakiintunut. Sen suorempaa, selväpiirteisempää ja luotettavampaa miestä
ei ollut. Kenenkään pussista ei kadonnut mitään, ja jos teki kivityön
tahi sepäntyön — Kalle teki kumpiakin sivuhomminaan — se oli justiin
niin kuin tuli olla. Minäkin sen totesin. Kun hankitutin Kallella kivet
tupani kivijalkaa varten, siinä oli liikaakin samalla hinnalla ja
laatu ensiluokkaista. Eikä hänen karvaanpuolen käytöstäänkään puhuttu
alkuaikoina mitään. Se, että olisikohan joskus myllyvilua varten
käväissyt Maijan pankolla, sitä kun niinä aikoina alituisesti piti olla
jotakin kotosalla lääkkeeksi, mieluummin vielä jos sai Huima-Maijan
keittämää kuminaviinaa, hänellä kun oli ulossetelissään viinankeitossa
arvosana »kiitettävä»; Huima nirutteli sitä silloin tällöin vieläkin.

Se Kallen homma oli tämänkaltaista, minä tulin sen aivan lyhyeltä
välimatkalta näkemään, minä kun olen pienestä pojasta saakka ollut
sellainen koditon ja joutunut oleskelemaan vähin siellä ja täällä.
Niinpä osuin yhdeksi talvisydämeksi Koskenrannankin porstuakamariin ja
kuulin Kallen elämänjärjestyksen aivan oven takaa. Mikäli ylimalkaan
mitään muuta kuuli kuin sitten porstuan oven kitinän pakkasessa kun
Kalle puikahti aamulla myllyyn. Niin, aamulla. Mutta se oli se vanhojen
aamu, Plittis-Kallenkin: klo 2 hän kaahaisee ylös, satoi taikka
paistoi. Jaa, se on vähän merkillinen asia: niin teki vanha värjäri
Hendolin myös. Oli niin rattoisaa hämmennellä kyyppiä kun päivä nousi
ja linnut lauloivat. Entä talvella? Pani prässiä lämmittävän lieden
ääressä, hyräili ja hääri reippaana. Mutta Plittis-Kalle ei kuullut
lintuja, myllyn jyminä kävi niin että koko rakennus vapisi. Kuulipa
kumminkin, jos sulki myllykamarin oven ja avasi vähäisen ikkunan. Se
antoi lepikkoon päin, jota kasvoi kauniisti rantaniemellä. Sieltä tuli
nousevan auringon säteitä ja käkikin joskus sattui kukahtelemaan niin
että unohtui sitä imehtelemään siksi kunnes hälytyskello alkoi soida:
käytettävä loppuu!

Ja se klo 2! Se oli todella kuin kello se Plittis-Kallen
ylösnouseminen. Mistä hänen piti herätäkään, vaikka ei ollut
herätyskelloa. Siinä 7 —8 välimailla hän tuli myllystä, söi
höystöperunoita ryypäten piimää päälle, istuskeli sitten riutuvan
takkatulen ääressä siksi kuin sai pellin kiinni, ja vihdoin vuoteeseen,
hän ja Maija. Maija taisi välistä valvoskella, varsinkin aina kun oli
oltu ompeluseuroissa, mutta hänkin valvoi hiljaa kun vieras maisteri
oli viereisessä huoneessa. Kalle ei valvonut. Heti kun kello oli 8 ja
tuli oli sammutettu, hän nukahti siihen paikkaan, herätäkseen juuri
klo 2. Sittenkään ei kuulunut mitään ennenkuin porstuan ovi narahti,
eikä sitten taas, sillä Kalle katosi myllynsä hyrinään koko pitkäksi
päiväksi, sen kun päivällisellä pistäysi, söi, nukahti ja vähän
kuorsasi. Sitten taas jauhoiseen tonttulinnaan. Sanovat myllyissä
kernaasti kummittelevan, mutta Kallella siitä ei ollut kokemusta, oli
hyvä omatunto kai. Vaikka tanssiskelikin vähän kopukkaa.

Niin, se kopukka! Se oli sillä lailla että Kalle vähän vanhemmalla
puolen ikäänsä erityisesti hänkin alkoi kyllästyä tuohon yhteen ja
samaan myllyn jyminään. Aina samalla tavalla säkki selkään, aina noita
samoja porrasastuimia tuutille, sinne humahuttaa käytettävä, ja sitten
vahdata kuinka jauho putosi pussiin. Sama jauho, vuosikymmenestä
toiseen. Ei, hän tahtoo myös vaihtelua. Hänen täytyy joskus ajaa
Perälän loukolle. Kulkuset kilisevät kapealla korpitiellä, lunta
humahtelee niskaan ja on niin hiiskahtamattoman hiljaa. Hänen
mielessään vain yhä jymisee, sellainen jauhoinen jytinä. Ja kun
Peräjärven viittatie alkaa, niin on kuin sielu avartuisi ja olisi taas
nuori mies, niinä aikoina Jolloin Plittis-Kallesta kaikki puhuivat.
Hän poika oli aina etunenässä viemässä, oli häät eli naittajaiset,
hän taisi taatit ja muut taitoringit, ja ennen muuta hän oli kopukan
mestari. Sitä ne eivät ole tainneet siitämisin.

Mutta ei Kalle vain siihen luonnonkauniiseenkaan tyytynyt, siihen
salokorven ja viittatien vaihteluun, voimallisempaa hän tahtoi. Oikein
Perälän perukan pontikkaa, joskus vaihteeksi. Eihän hän viikolla,
tavallisella työviikolla mitään ryypännyt, piimää, kaljaa; jos nyt
jonkun ryypyn nakkasi yks' kaks' kertaa talvessa, ketä tuo liikutti?
Niinkuin se olikin. Ihmiset tiesivät että Plittis-Kalle oli ruvennut
tekemään noita Peräkulman matkoja silloin tällöin, mutta ketä se
todella haittasi, Kalle oli edelleen kuin tarkin säntillisyys, rehti ja
jäntti. Siitä sen näkee; kun on vain muuten ollakseen mies, niin ei se
pieni Tapanin ajelu haittaa, vaikkapa vähän muulloinkin kuin Tapanina.

Siihen aikaan kun minä asuin Koskenrannalla Kalle jo oli kaksi päivää
Perälän loukolla kun kerran lähti. Hän katosi sinne kuin pyssyn
suusta. Jääköön, istukoon, odottakoot, mihinkäpä muuallakaan veivät.
Ei täällä ollut muita myllyjä. Hän meni ja istui missä istui, keitätti
silakkakeittoa, plörökahvia ja soitatti Kankaan kräätärillä. Ja
määrättyyn asteeseen päästyään Kalle komensi: Anna tulla kopukkaa!
Naisväki iski toisilleen silmää. Siitä tuli iloinen näytelmä: ei
uskoisi, noinkin vanha mies, ikämies, kohta parannuksentekokymmen
alkamassa. Yhden ja toisen naisihmisen katseessa oli hehku, joka tiesi
enempää kuin vain tavallinen ihmettely.

Minäkin näin sen Plittis-Kallen kuuluisan kopukan.

Tavallisesti hän tuli matkoiltaan yhtä huomaamatta ja hiljaisesti kuin
oli lähtenytkin, eikä siitä sitten sen enempää. Kalle ei koto-olossa
viljellyt väkevämpää ensinkään, ja ainakaan myllyyn hän ei olisi vienyt
pisaraakaan, mitä siitä nyt tulisi, hän oli sanonutkin kun oli joskus
miesten kesken ollut periaatteellista puhetta. Mutta nyt, silloin
kun minä ensi kerran näin minkälaista kopukka on, Kalle oli tehnyt
poikkeuksen tavoistaan. Hän ei ollut tullutkaan tyhjänä eikä edes
selvänä kotiin. Kun minä porstuakamarissa yrittelin saada päivällisunen
päästä kiinni, raukaisi näet kun olin erinäisten asiain tähden saanut
katsella taivaan tähtiä valveilla pitkät kotvat, yritin ja olin juuri
päässyt niihin maailmoihin, alkoi tuvasta kuulua outoa möyhinää.
Sitä kesti nousten ja laskien jonkin aikaa, kuulin selvästi seinän
läpi että nyt Kalle oli rohkealla päällä. Siellä oli joku toinenkin
samantilainen. Yritetään laulua. En ollut tietänyt että Plittis-Kalle
sai laulunkin aikalailla nuotilleen. Sitten sieltä alkoi kuulua
viulunsoittoa.

»Älkää, älkää, maisteri herää!»

»Vedä päälle vain, kyllä minä vastaan, minä vastaan! Anna tulla
kräätäri!»

»Ole hyvä ihminen hiljaa!»

Mutta Kalle kuului vain yltyvän. »Menkää hakemaan maisteri, menkää
hakemaan, se kysyi sitä kopukkaa, nyt minä sen näytän.»

Menon tuvassa jatkuessa nousin ja lähdin vapaaehtoisesti miesten
mekastusta katsomaan.

»Kuulkaa, maisteri, antakaa nyt anteeksi, ei pidä moittia, me olemme
tässä tämän Kankaan kräätärin kanssa vähän iloisella päällä; mutta ei
pidä moittia.

»Maisteri, te kysyitte kerran sitä kopukkaa. Tuota, antaa tulla nyt!

»Maisteri, se on tällaista, niin tavattiin ennen vanhaan, ja eikä ne
sitä enää osaakaan, mitä ne osaisivat, ne on nuo nykyajan nuoret miehet
kuin hätäkasteeseen pantuja järjestään.

»Kuulkaas, maisteri, anna tulla nyt sinä Kankaan kräätäri!»

Ja silloin hän alkoi. Punakat harmaaviiksiset kasvot muuttuivat vakavan
ilmeisiksi, laimeat, vihertävät silmät yrittivät ottaa tuikean katseen,
Kalle ojensi pitkähkön vartalonsa: »Maija, rupea pariksi!»

»Minä en tässä rupea mihinkään, kaikkia, en minä rupea!»

Eikä Maija ruvennut vaikka Kalle koetti vähän sammaltavin sanoin häntä
pontevasti kehoittaa.

»Anna tulla kräätäri uudestaan!» Ja Kalle alkoi kopukkansa yksin.

Hänellä oli pitkävartiset pyhäsaappaansa, joissa oli vanhaan tapaan
rautainkkarit, niin että kannat aikaansaivat matottomalla lattialta
kuuluvan kopinan. Kalle alkoi arvokkaalla astunnalla ikäänkuin hän
keikailisi jonkun olennon edessä jota nyt ei ollut, koska Maija ei
ollut suostunut rupeamaan pariksi, siis vähän kuin prissakassa eli
»kyykkyryssässä». Kopukkakin kehittyi ja kiihtyi edelleen, mutta toisin
kuin edellämainittu, sen rytmillinen kiihtyväisyys aikaansaatiin vain
kengän kopinalla. Kopisuttamalla vuoroin kummankin jalan kantapäätä ja
taas varvaspuolen kovaa puolipohjaa lattiaan ja edelleen vaihteeksi
lyömällä saappaita yhteen niin että siitäkin aiheutui lisäkopinaa,
tanssija sai syntymään uskomattoman nopeatoisteisen paukkinan; se
muistutti nykyajan konekiväärin papatusta.

Ja tämän suorittaa vakavalla naamalla pontikasta teoreettisesti
jotenkin pehmennyt mylläri kuin mikäkin sirkustaiteilija.

»Jaa'ah! eipä se vain tainnut tapahtua tämän ajan 'komeilta'», on
näköjään läsnäolijoiden yhteinen mielipide.

Sen kerran minä näin kopukan, ja oikeastaan näin läheltä ja sen
mukaisessa ympäristössä itse Plittis-Kallenkin viimeisen kerran:
jouduin muille maille. Mutta Kalle oli kyllä hyvällä tuulella ollessaan
jatkuvasti kopukoinut. Ja niitä hyväntuulen hetkiä oli alkanut olla
entistä useammin.

Meni aikoja edelleen. Kalle tuli joskus suvisin maantiellä vastaani,
hänen viiksensä olivat vaalenneet, nenä suurennut ja käynyt
punaisemmaksi sekä koko olemus vähän kallistunut maan puoleen, niinkuin
ikämiesten täytyy. Hän tervehti rehellisesti ja suoraan silmiin
katsoen. Kunnian mies kaikessa tapauksessa. Olin monta kertaa seurassa
ottanut Plittis-Kallen semmoisesta esimerkiksi.

Mutta sitten tapahtui sellaista etten tahtonut pitkään aikaan silmiäni
uskoa. Näin paikkakunnan sanomalehdessä uutisen »Viinankeittäjä», aika
humoristisesti vielä kyhätyn, jonka sisältönä oli että mylläri Kalle
Plittinen oli tavattu itse teossa pontikkaa keittämästä.

Kalle Plittinen, Plittis-Kalle!

Se oli uskomatonta. Tuo kellon tavoin täsmällinen, aivan hyppysellistä
myöten rehellinen arvomylläri, joka tosin vanhemmalla puolen ikäänsä
oli saattanut kopukoida Perälän loukolla jonkun kerran vuodessa.
Mutta ruveta viinan keittäjäksi ja vielä vähän suorastaan hilpeissä
olosuhteissa! Hän oli pystyttänyt kamppeensa miltei maantiellä
kulkevien nähtäville, ei täyttä kilometriä asunnostaan Koskenrannasta,
kauniiseen Kuusistoon saman joen rannalle, jonka varrella hänen
perintömyllynsä oli. Totta kyllä, eihän siellä kulkijoita pitänyt
oleman, ei läpikulkua, joki välissä ja kelirikko. Mutta ihmiset ovat
uteliaita: Mikä sininen kaunis savu kohoaa Jokiharjulta? Eilen ja
tänäpäivänä taas. Mennääs katsomaan. Ja sieltä löytyi Plittis-Kalle
itse vehkeittensä äärestä.

Aivan yllättävä kuvaelma. Miksi hänen piti viinaa keittää? Saihan
sitä valmiina Perälän loukolta koska tahansa, ikimuistoisista ajoista
saakka siellä tuskin koskaan tuli oli pannun alta sammunut. Eiköhän
hän ollut yksinkertaisesti pöhnännyt itseään aivan pehmeäksi? Ja
olisiko sitten ruvennut miettimään vanhojen kertomuksia kuinka oikein
erinomaista viinaa valmistettiin, sekään näet ei nykyaikana enää ole
paljon mitään vanhan viinan rinnalla. Hakomäen miehet olivat maistaneet
kun syytinki-Jussi, haudankaivaja, oli löytänyt maan syvyydestä sinne
kerran mukaan pannun ja hyvästi hartsatun täysinäisen viinapullon.

Ja niin joutui Plittis-Kalle sakkolaisten kirjoihin ja sai
papinkirjaansa vikapykäiän.

Ja kun hän oli kerran lähtenyt törmältä olkitukollaan, oli hänen
tultava laskiaisahde alas asti.

Ihmiset rupesivat ihmettelemään kuinka myllykalu vähenee Koskenrannan
myllyssä. Toiset sanoivat että se oli jo kauan sitten merkille pantu,
ja että moni oli lakannut käyttämästäkin siellä, ja että Kalle näin
oli joutunut vähän huonoihin keinoihin ja kukaties senkin takia yritti
viinoja keitellä. Joku sitten viritti sellaisen ansan että Kalle joutui
kuin joutuikin täysin ja kirkkaasti kiinni.

Mitä minä nyt sanoin? Minun kunnianmieheni, tuo vähän kirvestekoisen
kasvoinen, mutta ystävällisillä ja rehellisillä silmillä katseleva
ihannemylläri olikin viinankeittäjä; no, se nyt ei ollut paikkakunnan
yleisessä mielipiteessä juuri suurimpia syntejä, mutta varas! Se oli
enemmän, se oli oksan sahaus ja romahdus. Niinpä Kalle joutuikin pois
julkisesta elämästä, myllyä rupesi käyttämään hänen kasvattipoikansa ja
liike kävi sittenkin huonosti.

Mutta Kalle eleli ja eleli kumminkin, vanhaksi elikin, vaikka tuikku
oli vähän himmeä ja lamppu kärysi. Pienessä hiprakassa hänet nähtiin
aina siiloin tällöin vaeltelevan maantiellä ilman päämäärää. Laiva
valtoimena elämän merellä. Sen eristyneisyyttä ja yksinäisyyttä tehosti
vielä hänen yksinpuhelunsa.

Mutta ei Kallen kompassi taas aivan vedoton ollut. Satuinpa kylän uuden
kansakoulunopettajan kanssa puheisiin vanhasta Plittis-Kallesta ja
siinä hengessä että onpa siinäkin poika; se se oli lystikäs vekkuli
kun se jytisytti kopukkaa ja Kankaan kräätäri soitti. Mutta elää se
vain, hitaasti tappavaa myrkkyä tuo alkohooli, opettaja kun oli kiivas
raittiusmies.

Mutta opettaja oli hyvin hämmästynyt: Kalle Plittinen oli etupenkin
kuulijoita pakanalähetysjuhlissa.

»Vai niin, sitä minä en tiennyt.»

Kalle Plittinen on herännyt, hurskas mies!

»Vai niin!» Yritin sanoa »sepä hauskaa», mutta tulin jaloilleni ja
samalla vakavaksi.

Niin, kukas sen tiesi kunkin; mitä Plittis-Kallekln siinä maantiellä
itsekseen jupistessaan tuotti.

Sanoivat Plittis-Kallen kuoleman olleen kauniin.




Hajuheinä


Niitä on totuuksia toisenlaisiakin kuin jotkut kamarikohtalot ja
kirjoituskonekonfliktit. Tuokin tuo kumina tuossa ojanpyörtänöllä,
putki rantalepän ruohistossa; ne, ja tuhat horsmaa aamuauringossa,
miljoona kissankelloa kumartelemassa Lapuan ja Kuurtaneen välillä. Ne
on iäisiä totuuksia.

Mutta on se tuo hajuheinäkin! Mikä lienee kirjoissa, Kuljun
emäntä-vainaa niitä minulle noukitti Isonjoen rannalta, ja on niitä
niin yksi patukka täällä Helsingissä sekä yksi Kuurtaneella. Ihmiset
tulevat: mikä täällä kamarissa niin hyvältä haisee? Niin he sanovat,
vaikka voisivat kauniimminkin sanoa. Se on juuri se hajuheinä,
Ala-Kuljun emännän hankittama, letille eli patukalle punottu, niin että
se muistuttaa valkopukuisten tyttöjen palmikoita ennen mettumaarina ja
tapanina. Niissä palmikoissa oli vain suvella tuomenkukka tuoksuna,
talvella taas tilheiltä jääneitä pihlajanmarjaterttuja muuna herkkuna.
Tässä hajuheinäpalmikossa ei tarvita mitään, se tuoksuu muutenkin, ja
ihanalta, iänkaiken pianaikaa. Minä jo kymmenen, viisitoista vuotta
koetin. Miltä se tuoksuu? No, minä sanon että siltä kuin Runtikan
Lissun silmät loistaa, tuon paitahihaisen, punakaadin, kun hän ojentaa
yrttijuoman potevalle, panee sitten taas vällyjen pääpuolen rinnalle
ja leveästi taputtaa, sen verran että sydän sävähti. Siinä Runtikan
harmaassa mökissä vain, jossa ei paljon mitään ollut muuta kuin palsami
tuohisessa ikkunalla. Mutta se olikin paljon. Mitäs sanoi laulaja:
»Se palsamitten kauneus, kuin kahden nuoren rakkaus.» Saatoitko sen
paremmin sanoa?

Olipa hajuheinäpalmikko kapsäkissä kun olit ulkona opissa, jossakin
kaukana. Kun asuit ullakkokerroksessa, sparafucile — kamarirähjässä,
oli kaksi halvinta omenaa ja leivänpala illalliseksi, oli joulunaatto
ja olit yksin, yksin koko suuressa Baabelissa.

Menit ulos, kävelit ja katselit, ja tuli ankea olo. Kun ei sinulla
ollut mihin pään kallistaa, muuta kuin tuo rutiseva ullakko, ei täällä
eikä enää siellä, josta olit tullut, jota sanottiin isänmaaksi.
Menit ja menit, ja lumihiutale lensi. Kellot alkoivat soida,
kaikkialla, kauan, vimmatusti. Hiljaa, ajattelit vihdoin, mitä ne
siinä mellastavat? Joulu! niin. Mutta mikä joulu tämä on? Asfaltti,
asfalttikukkia, harson alta vilkuttavin silmin, vaikka olikin joulu,
peli ja vingutus pikkukellereistä, juoksivat, edestakaisin hätäilivät.

Menit ja menit. Menisitkö kirkkoon? Et mennyt, liian oli apea olosi.
Ajattelit, paatunut: menet Bräu-kelleriin, suureen, missä touhuttiin,
kilistiin, kiivettiin, tyrkittiin.

No, tuo sitten se saviruukkusi, tinakansineen! Mutta ethän maistanut.
Pentele, maistan kun maistankin! Nostit kantta ja katsoit kun vaahto
siinä kohosi kuin Runtikan koskisuvannon levärannalla, siellä jossa
syksyllä sulaan putosit ja olit mennä sen tien.

Tuli niitä ajatuksia. Siellä Runtikan tuvassa oli hajuheinäpalmikko
ikkunalla riippumassa. Ulkopuolella oli jäniksenhäntä ja kolmikielinen
tuulikannel. Olisiko isä-Runtikka ottanut? Ei. Hän ei ollut pihisevää
piimää väkevämpää koskaan ottanut, ja silti ojinut ison Kalevannevan
niin että siellä tuhannet linnut lauloivat, tuhannet putket, tuhannet
kuminat kasvoivat. Ja silti sai tuollaisen Lissun, jonka silmistä
tiesit että jumala on, et pappien puheista. Joulu... Joulu oli
sielläkin, pystykarkko ja lipeäkalaa puulusikalla.

Lauloi, renkutti joku Baabelin Lissu korokkeelta. Löit kannen kiinni
maistamatta. Bitte sehr! Olla hyvä, kyyppari, ja paiskata minun litrani
poskeensa.

Ja läksit taas poispäin, menit ja menit, ja oli vähän kuin parempi
olla. Lumihiutaleita ei enää, mutta nyt jäätävä viima tyhjenevillä
kaduilla. Kaikki suljettiin, melkein kaikki menivät jonnekin. Mihinkäs
sinä menit muualle kuin Philippstrassen narinaan, yksin olemaan. Mietit
siellä sitten huonosti lämmitetyssä putkassasi paljon, sieltä kotoa
ennen. Niitä erilaisia asioita. Muistit kuinka isä-Runtikka kuorsasi,
tuhisi ja maiskutti vällyjen alla. Eikä siinä tarvittu luminaalia ja
Lydeckeniä. Olla vain onnessa; unissa tietysti siellä kydöllä, niinkuin
olisi ollut kesä, siellä paiskia mättäitä kuokallaan, siellä vetää
sieraimiinsa suloista suon tuoksua.

Ja Lissu lutissa, lämmittämättömässä lutissa. Tarkeni kun puki
päällensä. Sielläkin oli suvella hajuheinäpalmikko, vieläpä tuore,
vaikka ei olisi tarvinnut, tuoksuu se hajuheinä vanhanakin, niinkuin
ruusupuu. Siellä seinällinen valkovaatteita ja raitahameita, siellä
arkku, isän tekemä, sirokoruinen. Sitä ei olisi osannut tehdä rupliansa
ja reverssejänsä laskeva isois-isäntä. Siellä oli koukerteleva
korkeatöyräinen puro alas rantaan ja rentukoita. Siellä sävähti
pääskynen ja visersi; ja saunan ikkunasta järvenselkä alhaalla; pihlaja
ja pyörtänö. Täällä kolina, romina, pauke, kitinä; harmaa katu, harmaa
seinä; juna yllä, juna alla; väen vilinä, rauhaton riento. Siellä kuu,
siellä tähdet; missä täällä? Siellä yön päivä, leimuva, välkkyvä rurja;
koppelo kuusesta, jänis katajapensaasta tolaa pitkin.

Kun sinä hajuheinäpalmikko kädessäsi makasit, valvoit pimeydessä ja
näitä mietit, muistit vähän Kristustakin, kun ne veisasi, messukannut
loisti alttarilta ja talikynttilä ritisi. Ja kuinka jää jymähteli,
niinkuin tuo maitoajuri paiskasi suuren tammitynnörinsä katuun juuri
kun tätä ajattelit. Mutta se jää lauloi vielä jälkeen, railolaulunsa
Nisulasta Kirkonniemeen. Sepä se olikin tuo sinun »Enkeli taivaan».

Niin sinä vihdoin nukahdit heininesi. Siihen sinua vielä auttoi
se villavaippa, jonka eräs kotipuolesi opiskelija oli unohtanut
Philippstrassen klinikkaan, ja josta se tuotiin. Aivan lampaanvillaa!
Karsinasta, päreellä; Lissu kiuluineen. Kummako että nukuit. Mahdoit
maiskuttaakin unissasi, niinkuin siellä Pohjolassa, ison metsän
liepeellä isä-Runtikka. Niinkuin jumalankukkarossa, nyörit kiinni,
ettei pahahenki päässyt.

Entä Runtikan Lissu; sitten? Tämän joulun jälkeen, ja monen muun.
Näitkökään häntä enää? Ehkä et, et muista. Oli vuosia vierinyt. Ehkä
oli parempi niin. Sillä niiden silmät muuttuvat; syntikin saattaa
tulla, etkä nähnyt niistä enää oliko Jumala.

Mutta tämä hajuheinäpalmikko ei muutu. Se tuoksuu aina, niinkuin se
kuminakin pyörtänöllä kun otat hyppysiisi ja puristat; se putki puhelee
ja ne kellot kumartavat, niin kauan kuin olet; ja aina vain, niille
toisille, jotka tulevat.




»Paukku»


Hirtehiset! Siinä suhteessa näet vallankin, nuo koulupojat, että
nimittelevät opettajiaan jos joillakin pilanimillä. Moni saa sitä tietä
iäisen ristin, kun nimi sattuu tulemaan vähän tölhivää lajia, ja usein
niin käy, kävi varsinkin ennen, kun opettajan ja oppilaan suhde oli
monin paikoin paljon enemmän kuin nyt herran ja orjan, milteipä kuin
konstaapelin ja trokarin, niin että oppilas suhtautui opettajaansa
paremmin vihamieliseltä, kuin edes välinpitämättömältä, saatikka
ystävälliseltä kannalta. Sattuvia nämä pilanimet tavallisesti ovat,
pojat ovat olleet terävänäköisiä. Se vain että antajat ovat enimmäkseen
vielä sillä asteella ettei tulla punninneeksi pilanteon syvempiä syitä,
käydään käsiksi nähtyyn ja todettuun sinään.

Pehr Stolt, hänkin, tuo uusi saksankielen maisteri, kirjoitti nimensä
päiväkirjaan, mutta ennen pitkää hän oli poikien kesken »Paukku-Pekka»,
vihdoin vain »Paukku», Oli näet, poloinen, saatiin tietää, mennyt
jossakin edellisessä toimipaikassaan hautausmaalle Ja ampunut itsensä,
mutta ei ollut onnistunut kuolemaan. Siitä tuo ankara merkintä.
Maisterissa taisi sitä paitsi muutenkin olla jotakin levottomuuteen
provosoivaa: lyhyenläntä, laiha ja kumarainen olento, aina saman-,
käreänääninen, samanpainoisine yksitoikkoisine kysymyksineen: pojat
kyllästyivät tavallista enemmän.

»Paukku tulee jo!», kun Stoltin vähän laahustavat askeleet alkoivat
kuulua, tiesi siis etukäteen vallattomuutta. Siinä jo yleisesti
17—18:n korvissa olevat nuoretmiehet menettivät toisinaan tyystin
ritarillisuutensa, tehden aivan arvottomiakin temppuja Paukku-paralle,
jonkun runoniekka-aineksen sydämeen saattoi kyllä joskus sattua
kumaraisen Stoltin arka, surumielinen katse, mikään kun ei auttanut,
hänen täytyi avuttomuudessaan siinä kumminkin olla, voimakkaitten,
reippaitten nuorten leijonain kaikenlaisen komman maalitauluna,
mutta se tunne täytyi muiden mukana hohottaa pois; eihän tämä sitä
paitsi ollut vakinainenkaan, eikä edes maisteri, opettajakandidaatti
kuului olevan vain, mikä lie vedenkuljettama. Arvattavasti ne
olivat muuallakin hänen kanssaan näin menetelleet. Todella siis
vedenkuljettama: aalto löi lieon rannalle, toinen huuhtoi sen taas
toiseen paikkaan, ja niin vihdoin siihen kouluun, josta nyt on kysymys.
Olipa koulukin mikä oli, mutta vähän erikoisemmin kurittomia herroja
sieltä tahtoi tulla Alma Materin hoiviin ja senkin vastukseksi vähin.
Paukku parka siis!

Kyllä ne ovat hienoja herroja vastaleivotut ylioppilaat nyt,
mutta eivät ne juuri mitään puuttuneet ennenkään. Mistä piti
saatamankin ne kolikot, joilla asu herraannutettiin? Uudet vaaleat
kesävaatteet, uusi vaalea kesäpalttoo, vaaleanharmaa huopahattu,
jollakin jopa lakkakengät, ja kaikilla bamburuokoinen keppi, toisilla
hopeanuppinenkin ja jonkinlainen metallinuppi ainakin jokaisen kepissä.
Siihen aikaan saatiin valkoinen lakki vasta Helsingissä Pasaasin
Bacherilta. Kun tämä joukko juuri lehteen puhkeavassa toukokuussa
päivää, paria ennen Helsinkiin lähtöänsä vaelteli pikkukaupungin
esplanaadilla ja Rantapaviljongin ohi, laulellen kvartetteja, se
oli siellä komea näky ja ailahutteli samettipuseroisten yläluokkain
tyttöjen sydämiä ikipäivienkin muistoiksi. Muukin kansa oli reippaista,
pulskista pojista innostunut. Mutta Paukku ei oikein. Tietysti:
täytyihän niiden päästä ylioppilaiksi, olihan luonnollista että heidän
oli hauskaa, senkin keikarit, ja että heidän piti pitää lystiä.
Kumminkin kaikki kuin olisi karvastellut hänen sisimmässään, kuin tuo
meno olisi vieroittanut häntä yhä enemmän tästä turhasta ympäristöstä.

Hänkin tosin koetti muiden mukana vanhanaikaista luupäistä, vain
puukeppiään paiskien marssia kun pojat lauloivat tahdikkaasti »Jos
vaara uhkaa maatamme»; toisellapuolen kaksoisesplanaadia kyllä vain, ei
hän iljennyt mennä edes keskelle, pojat olisivat huomanneet ja alkaneet
nostella hattujaan.

Mutta ei tahtonut tulla ryhtiä, sen hän tunsi, nuo kumaraiset hartiat
eivät tainneet enää koskaan oieta; se oli se isäukkovainaakin ollut
semmoinen.

Nyt he kääntyvät tuossa Björkmannin kulmassa hänen puolelleen ja
ihmisiä tulee perässä. Ei, hänen täytyy tästä piiloittautua jonnekin.
Kuluneet vaatteetkin ja liian huono palttoo noiden Yliahon uusien
rinnalle. Hän pääsi pujahtamaan kirkkokentän kuusiaidan portista
suojaan, ja sieltä aidan takaa kuusten välistä näki kyllä. Siellä hän
oli aivan yksin.

»— — — on eessä työ, sen vannoakin saatamme — — —»

Niinpä niin, niinhän sitä ajateltiin ennen.

Astellessaan vähän jo illankosteassa ruohistossa, vaikka kirkkokentän
ruohikolla käynti olikin kielletty, hänen yksinäisyytensä muistui
mieleen laajemminkin piirtein. Minnekkä hän taas lähti, kun kohta
lukukausi päättyi? Sullo pieni omaisuutesi vanhaan hylkeennahkaiseen
matkalaukkuusi ja aja asemalle. Sylje sitten issikan kärryillä
kämmenellesi ja lyö etusormellasi siihen; minne päin roiskahti, siellä
kotisi sillä kertaa. Se oli vanha kulkurin tapa arpoa vaelluksensa
suuntaa. Ne olivat näet kuolleet kaikki, ne ennen kotoa; ei juuri
ketään. Ja mitähän niistä joistakin, ei ne tuskin tunteneet. Se oli nyt
niin sattunut hänen kohdalleen.

»Ljufva flicka, tag vår hyllning!»

Varhainpa ne jo — — — Tietysti sen, mikä sen nimi olikaan, sen
Gabriellan ikkunan alla —.

Peijakas! hän lähtee Rantapaviljongille; yksi tuutinki!

Monta kertaa Paukku siinä paikassa ei ollut käynyt kyllä, hän ei ollut
viinamies, muuten vain vähän kuin synnynnäisrähjä. Nyt hän menee, tässä
tuntuu niin kolakalta.

Siellä ei näyttänyt olevan tuttuja, aivan toisista maailmoista olivat,

Stolt haki itselleen syrjäisimmän sopen. Siitä näki merelle ja merta
oli aina hauska miettiä. Mitähän jos joskus pääsisi senkin taa. Hän ei
ollut koskaan ollut ulkomailla, vaikka muka opetti saksaakin. Jospa
tässä joskus vielä tulisi ruvettua lukemaan —, ja sitten. Olisipa
tainnut olla parempi lähteä merille silloin koulupoikana, niinkuin ne
toiset.

Kaikki vanhat muistot tuli mieleen, punaiset ja siniset kajuutan
lasinruudut, klaneettia puhaltava pursimies Mikkola ja ne muut.
Vieläköhän pääsisi selkä alhaalla märssykorista?

Mikä kun ei se yksi tuutinki vaikuttanut mitään? Pitää ottaa toinen.

»Pekka, tulehan tänne, tule meidän pöytään!»

Sieltä on pankin miehiä, luutnantteja ja oman koulun
voimistelunopettaja, se joka häntä kutsui.

»Tule pois, me juttelemme hienoja!»

Mutta eipä tahtonut Paukku-Pekka sinne mennä. »Enpä minä nyt, lähden
heti poiskin.»

Milläpä rahoillakaan, ja pelaamaan vielä tahtovat. Ja hänen oli muuten
vähän ankea olla. Olisiko tullut kylmäkin noiden poikien komentoa
seuratessa.

Tuli se toinen tuutinki, mutta ei siitä sen lämpimämpi alkanut tulla,
eikä tulla tunnelmaan.

Nyt ne tulevat sieltä taas!

Vaaleapalttoiset pojat näkyivät järjestyneissä riveissä marssivan
viettävää rantakatua paviljongille päin. He virittävät vähän ennen
paviljongin kohdalle tuloaan laulun niin että se korkeimmillaan
kajahtaisi juuri ohi marssittaessa. Se oli vähän kuin mielenosoitus,
koululaki näet vielä sitoi, ettei saanut mennä sinne sisälle. Eipä
silti, omassa taskussa aina sai olla, ja niinpä nytkin yhden ja
toisen henki olisi tuoksahtanut punssilta, jos olisi ollut se rehtori
nyysäämässä, joka jonkin ajan kuluttua tuli sitä ammattia harjoittamaan.

»Veren antaa Suomellemme!»

Se kajahti oikein mahtavasti paviljongin kohdalla, ja pojat heiluttivat
keppejään ja hattujaan.

Voimistelu-Kurren he näkivät: hei Kurre!

Terve, terve! Kurre nostaa tuutinkilasiaan, olkoon menneeksi nyt,
kohtahan ne ovat yyälliä.

Stoltia he eivät nähneet, hän kun oli syrjäisessä sopessa yksin. Paukku
pelastui siis, niinkuin koulupoika läksystään.

Mutta ei hänen olonsa silti parannut. Se tuutinki ei tehonnut tänä
iltana yhtään, ja kolmatta hän ei ota.

Pojat poistuivat ja Stolt poistui myös. Poistui niukkaan kamariinsa
kuunnellakseen taas yön hiljaisina hetkinä, niinkuin monesti ennen,
Matsonska-emäntänsä yhtä samaa sängyn narinaa seinän takaa. Se oli kuin
hänen elämänsä kellonraksutus.

Mutta se on merkillistä, pistoolia Paukku-Pekka ei enää koskaan
ajatellut. Taikkapa hän sen ajatuksen heti karkoitti, milloin se
yritti tulla mieleen. Sanovat niin käyvän tavallisesti. Sekin se
sinisilmälasinen kanslisti, joka hikkasi, joka oli Hietakankaan
metsässä yrittänyt pamauttaa itsensä Ihaillun kaksipalmikkoisen
näyttelijättären tähden, ei hän niitä asioita enää hautonut,
liikkailihan vain iloisena poikana taas, vaikka olikin siniset
silmälasit, silmä kun oli siinä mekastuksessa mennyt.

Huomisin pojat lähtivät Helsinkiä kohden. Koko kaupunki oli asemalla,
Stoltkin oli sinne kulkeutunut kuin tahtomattaan. Olihan niitä mukava
sentään syrjästä katsella noita kukkarintoja vereviä poikia. Bengtson
ja Malm varsinkin herättivät yleistä huomiota. Bengtson oli ryhdikäs
ja komea, oikein kaunis. Hän olikin varmaan numero yksi. Uskalsi
Kansallisseuran iltamissa lähteä lattialle siinä kuin siroimmat
upseerit, oikein Haminan kadettikoulun upseerit. Hänellä oli monta
kukkavihkoa rinnassaan lasiputkessa. Malmilla myös, vaikka hän oli
hiljaisempi mies, aina mietiskelevä, hänkin kaunis poika. Kaikilla oli
jotakin. Stolt katseli väkijoukon takaa kuin vakooja, joka on joka
hetki varuillaan ettei tule ilmi.

Hänellä ei ollut koskaan ollut kukkavihkoa.

Siinä kaupungissa, josta hän oli privatistina tullut, ei ollut enemmän
tuttavia kuin tässäkään nyt, jossa hänellä oli tilapäinen toimi, eikä
Bacherilla ollut ketään odottamassa, vieras kun oli Helsingissä.

Nyt ne menevät. »Sua tervehdin» vielä, ja sitten vaunuun. Eläköön,
eläköön! Vaaleat hatut heiluvat ja juna loittonee. Pois kävellessään
kumarainen Paukku kuin jostakin helpoituksesta huoahtaa. Ikäänkuin: nyt
niistä päästiin. Menkööt onnellensa! Ei hän sitä ajatellut, mutta kai
alitajuntaisesti tunsi. Taikkapa niin että: onni yksillä, kesä kaikilla!

Kesähän se todella tuli taas. Tuli missä tuli. Tulipa kai syksykin.
Siitä Stolt ei vielä tiennyt mitään varmaa.

Ne menivät nuo pojat.

Olikohan Pekka vähän kuin surullinen ikään astuskellessaan Matsonskaan
Kirkkokadulle.

Yhden on niin, toisen näin. Eikä sitä koskaan tiedetä mikä sitä hetken
iloa seuraa, pienessä taikka pitemmässä ajassa. Paukku-Pekka saattoi
taas vuoteellaan ajatella mitä auhtoja mielialoja tahansa. Eivätkä
olisi tainneet parata siitä sen valoisemmiksi, vaikka olisi tiennyt
tulevaisuuden toistenkin kohdalta.

Hän nyt meni mihin meni, kumarainen, huonorintainen Paukku, niinkuin
menikin, tästä kaupungista ainakin; kuoliko vai elikö vielä jonkin
aikaa narisevaa elämäänsä, pian hänestä lakattiin puhumasta.

Mutta kun nuo toisetkin; juuri ne toiset! Bengtson tuli Imatraa alas ja
Malm, kemisti, löydettiin laboratorionsa pihalta lumihangesta. Nuorina
miehinä.

Ne onnistuivat. Paukku-Pekan kävi paremmin.

Paremminko vai huonommin?




Vanha mies meni Roomaan


Niin, hän meni Roomaan ja sitä varten että näkisi pyhiä paikkoja.
Pietari, Paavali — —. Hekin olivat siellä asuneet, puhuneet ja
kuolleet, ja monet muut marttyyrit. Erityisesti vanha mies muisti
usein Pietaria, häntä joka »meni pois ja itki katkerasti». Nykyajan
lukija pianaikaa ehkä ei muistakaan: Pietari vakuutti että vaikka
kuka kieltäisi Jeesuksen, hän ei ainakaan! Johon Jeesus vastasi että:
»Ennenkuin kukko kahdesti laulaa, sinä kolmasti minut kiellät.» Ja kun
Pietari sitten olikin joitakin kertoja vannonut: »En tunne minä sitä
miestä», ja kukko juuri silloin oli laulanut, kun hän kolmannen kerran
niin sanoi, niin meni hän ulos ja itki katkerasti. Se vanhaa miestä
oli monta kertaa liikuttanut ja kun hänkin vanhetessaan oli enemmän
ruvennut niitä asioita ajattelemaan, teki hänen mielensä nähdä niitä
paikkoja, jossa tämä Kristuksen kirkon perustuskallio oli liikkunut.
Pyhälle maalle asti hänen vähät varansa eivät ulottuneet.

Ja niin hän tuli Roomaan.

Ensiksi hän tietysti hakeutui Colosseumin lähistölle —, sirkukseen
kylläkin, mutta siellä niitä oli ollut leijonain edessä. Ja vahvistihan
se kun hiljaisuudessa istui mahtavan raunion tiilikivipenkereellä ja
muisti että oli ollut sellaisia, jotka eivät kieltäneet Kristusta
tuskallisen kuoleman uhalla. Mutta he muistivat itse Vapahtajaa, ja
Pietariakin, joka, vaikka oli ollut heikko, lopulta oli luja kuin
kallio suinkin, hänkin ristillä kuollen.

Sanovat noiden rakennusten tuossa lähistöllä olevan senaikaisia. Vanha
mies meni sinne, hän sai lapsellisen päähänpiston: mene ja kiipee
tuonne 6:teen kerrokseen, ehkä siellä asui köyhämies Pietari. Hän
meni. Metrin levyinen pimeä käytävä. Kolkkoa, ummehtunutta. Mutta
hän kiipesi sauvallaan auttaen hänkin, ja vaikka oli kipeä sydän,
niinkuin luultavasti oli ollut Pietarillakin; koskapa hänellä oli
aikaa levätä. Mutta tuo suuri mies tuli kuin lähemmä ajatuksissa, eikä
vanhaa miestä häirinnyt köyhälistönaisten ihmettelevät katseet: mitä
tuo herra täältä hakee? Ja vaikka hänen ylimpään kerrokseen päästyään
ja istahdettuaan porraspaadelle hengähtämään, joku peloittavan näköinen
Sparafucile tuli häntä tutkimaan, vanha mies vain istui ajatuksissaan,
karkoittaen miehen liiralla ja kädenviittauksella. Ja vaikka Pietari
ei olisi koskaan näitä portaita noussut, käynti oli sittenkin hänelle
helpoitus. Mistä helpoitus? Siitä kun ei varmaan tiennyt. Nekun ovat
niin toisenlaisia kuin Pietarikin oli käskenyt. Ja hän itse. Oliko vai
ei? Kaikkea sitä minkä puolesta kellot soivat ja ristit nousi.

Niin kuinka näkyi Pincion vuorelta, jonne vanha mies myös meni,
sieltä oikein ikuista Roomaa näkemään. Ja suurenmoinen se näky oli.
Näky, ja mitä kuuli kun Rooman kellot alkoivat soida, tulet syttyivät
ja iltaruskon punainen viiru sammui utuiseen hämärään. Tuli pimeä,
jossa tuhansien tuikkeiden leikittelyssä kellot yhä soivat. Niinkuin
koko maailman kellot olisivat soineet tämän johtavan Rooman kaikuna.
Venäjänkin Stalinin, vaikka niiden soittolangat kulkivat Bysantista
päin. Mutta samaa kovaa malmia.

Vanhan miehen sydäntä alkoi ahdistaa. Ehkä tämä vuorelle nousukin,
mutta varmaan enemmän sen veripunaisen viirun muisto. Mitkä
miljoonat ammuttu, hirtetty, teloitettu ja teilattu! Joku Kristuksen
tunnustamisenkin takia, mutta toiset muuten vain, vallan tieltä.
Itkikö joku tämän tähden periaatteessa? Ehkä Canterburyn arkkipiispa
ja Cheimsfordin? Espanjan punaisten puolesta ainakin. Niiden, jotka
olivat kiduttaneet ja teloittaneet Kristuksen sanan julistajia, ja
nyt itse saivat tuomionsa. Mutta Venäjän? Satojentuhansien, varmasti
viattomainkin puolesta, sillä kyllä siellä myöskin oli niitä jotka
ajattelivat kukonlaulua ja Pietaria ja tunsivat itsensä. Niistä ei
puhuttu mitään. Vanha mies alkoi paatua. Häneltä oli vielä se vika,
että hän tahtoi kiivastua, varsinkin kun ajatteli vääryyden tekoa,
teeskentelyä ja ulkokullaisuutta. Sitäkään hän ei hyvillä mielin
katsellut, kun ne konttivat polvillaan Lateranokirkon portaita ylös.
Siksi näet konttasivat, että siitä oli astunut itse Kristus. Mutta kun
ne kivet oli tuotu Jerusalemista, olivat siis väkivallan jälkeä, vanha
mies kääntyi pois ja lähti Pietarinkirkkoon.

Mikä suunnaton ihmisneron ja ihmiskunnian loistokappale! Oliko tämä
kaikki korkeuden kultaholvi, kaunomaalaus, prameus ja mahti Kristuksen
ja Pietarin kunniaksi, vai ihmisten, paavien, kardinaalien ja
rakennusmestarien?

Pietarin krypta! Siellähän makaa tahi hänen muistoansa ainakin
traditsion nojalla palvotaan tuossa pienessä maanalaisessa kappelissa,
jonne laskeudutaan komeasta kirkosta. Vanhaa miestä ahdistaa etukäteen
sen näkeminen. Jo kaukaa huomaa, että tämä muistomerkki sopisi paremmin
jollekin Napoleonille kuin vaatimattomalle kalastajalle. Oliko
Pietarilla koskaan ollut jalokiveä? Ja kryptassa vain kulta, kalliit
kivet ja niiden vartijat. Mutta kun täällä kulkee parempaa väkeä, niin
täytyyhän... Todella, siinä näyttää vaeltavan parempaa väkeä. Aivan
varmaan vanha mies näki tuonkin lorgnetin läpi katselevan vanhan ladyn
Rivieralla. Se on hän, joka ajeli Välimeren rannalla täysiverisellä
parivaljakollaan. Auto ei kelvannut, oli tuotava kanaalin yli hevoset
luonnossa, se oli hienompaa. Ja sitten hän asui Imperialissa, jossa ne
huvittelivat.

Ja nuokin tuossa. Kuka on tuo, hän taas, monokkelin läpi
tirkistelevä solakka herra? Kaitakasvoinen, rauhallinen, hieno,
miltei kuin hymyn ilme parrattomilla kasvoilla. Hänen huulensa ovat
selvästi yes-asennossa; siis englantilainen, niitä lordeja, jotka
erikoisharrastuksikseen saattavat olla pipliaseurankin jäseniä,
Raamattu toisessa, korttipakka toisessa taskussa. Missä vanha mies
oli nuo kasvot nähnyt? Kuvalehdissä jos missä. Todella, hänhän on
poliitikko. Kuinka hän yrittää miltei-ikäänkuin harrasta ilmettä!
Pietari, Pietari, niin, oikea Pietari, eikä vain Venäjän valtakunnan
pääkaupunki... Harrasta ilmettä tuo, joka koskaan, jo koko olemuksensa
periaatetta, ei pidä suden eikä lampaan puolta, vaan vie mieluimmin
molemmat. Aivan oikein: he ovat nyt täällä joissakin diplomaattisissa
neuvotteluissa. Jahah, suurenmoista tämä kaikki, suurenmoista!

Hän ei kyllä itke. Yhtävähän kuin tuo herra, joka tulee kauniin
vaimonsa kanssa ylen hartaalla ilmeellä varustettuna. Se on kuin
sfinksin, silmät raukeassa hurskaudessa pälyillen vähän ympärilleen.
Hän äkkää vanhan miehen kryptan peräloukossa, josta tämä tarkkaa
kulkijoita. Hän saa halun osoittaa hartauttaan näkyvämminkin: hän
panee kätensä ristiin ja kumartaa päänsä pitkään kumarrukseen, leuka
rinnoilla. Jaa, jaa. Mutta vanha mies sattuu tietämään tämänkin
kävijän: hän on aivan sieltä kotoa päin, hengen mies, jonka nousun
Jumala ihmeellisesti johdatti ja josta hän on hyvin kiitollinen
rukouksessa. Hän oli vaatimattomasti varaton ja merkityksettömästi
lahjakas. Mutta hänellä oli kumminkin harras halu näyttää maailmalle
jotakin. Hän tapasi sitten tämän naisensa, joka oli ylhäinen, nuori,
kaunis ja kyvykäs. Tämä nyt rukoukseen vaipunut rakastui silloin häneen
kovasti, vilpittömästi ja henkevästi. Eikä se kai ollut kiusaaja joka
johdatti hänet sivusta päin tiedustelemaan että kuinkahan paljon — —.
Ja kuultuaan että niin ja niin monta miljoonaa, kihlaus julkaistiin
heti ja kehitys alkoi.

Näitä tällaisia tuli ja meni. Mutta vanha mies oli paatunut. Hän ei
enää hakenutkaan virvoitusta. Menköön yhteen kadotuksen kattilaan
kaikki. Hän lähtee Pietarinkirkosta kuin huonosta teatterista, hän
menee lähimpään osteriaan, tilaa karafiinillisen aleaticaa ja juo
sen lyhyessä ajassa. Ja kun laulajat alkavat heleillä äänillään
napolilaisen kansanlaulun, hän lyö nyrkkiä pöytään tahdiksi ja hoilaa
itse mukana. Tässä ei itketä! Eikä tässä kohoteta käsiä rukoukseen,
suupielessä itku, joka ei ota oikein tullakseen. Sotikoot ja tapelkoot,
sortakoot ja kumarruttakoot köyhällä itseään, ottakoot ja kahmaiskoot,
niin että käy toteen mitä sanassa sanotaan: »Herra antaa omillensa.»
Niitä nämä ovat. So so, vanha mies! Vanha mies hätkähtää rienaavia
ajatuksiansa. Mutta mitäs _on_ näin! Ei hänkään ole laiskuri ollut, on
hänkin koettanut jotakin toimeen saada, mutta ei hänellä vain maatilaa
ole, jossa suuret herrat lounasta syövät, ei kuponkeja, ei vihliäistä
kummempaa virkaakaan, köyhälistö hän on, vaikka hyppystensä pakkotyöllä
nyt kerran pääsi Roomaan saamaan vahvistusta uskolleen. Uskolleen?
Mitä köyhämies uskolla tekee? Niinkuin ei teekään, niinhän ne sanovat.
Kaakinpuu, laiha kaakinpuu hän; parempia varten se on usko. Ja vanha
mies lähti Roomasta sekavin tuntein. Kaupungit, kylät ja kirkontornit
vilisivät ohi yhdentekevinä. Glas Bier! ainoa asiallinen.

Ja kun hän tuli kotimaahansa Pohjolaan ja ihmiset kysyivät: noh,
mitäs Roomasta kuuluu, hän muutamille murahteli jotakin epämääräistä,
toisille taas että ei hän passannut sinne.

Sitten vanha mies kuljeskeli yksin rannalla ja kuunteli aaltojen
loisketta. Mitähän se Pietari itki? Heikkohermoisuutta. Ylijännittynyt
haihattelija. Marttyyrit ja uskonsankarit samanlaisia. Niitä minä
takaa-ajan. Houkka! Olisinpa minäkin ruvennut vaikka diplomaatiksi,
olisi kai sitä sen verran kykyä ollut. Olisi kunniassa, ristit rinnassa
ja rauha. Rauha? Niin tähän uskonasiaani, vanha mies ajatteli. Sillä
tavalla että koko uskonasiaa ei silloin olisi ollenkaan. Kansoja
pyyhkäistäisiin kartalta, ammuttaisiin, silvottaisiin, hirtettäisiin,
raiskattaisiin, ristiinnaulittaisiin kirkon seinään. Eikä mitään ikävän
häivää siitä muistosta. Nostaisi vain samppanjalasia ja hymyilisi
monokkelinsa läpi.

Ja niin oli vanha mies paatunut, että vaikka hän istui taas toisen
kerran järven rannalla pensaikossa ja näki kuinka kalanpoikaset
leikkivät auringossa tyynen veden kalvossa ja kuinka mehiläinen surisi
sinisessä kukassa, niin hän vain murjotti. Murjotti ja ajatteli
ilkeitä, vaikka kello kumahti ja väre vieri kauniisti kaislikossa.
Mikähän luihu teeskentelijä siellä taas saa väärän todistuksen: rauhaa
vain!

Mutta se oli ollutkin se Pikkusaaren Erkki, joka sitten sai viimeisen
kyytinsä niin että Takamäen Vihtori istui mustan arkun päällä
kärrynlavalla kahdenreisin ja ajoi kivistä kujaa niin että pyörät
kolahtelivat. Se Erkki oli sellainen vähän yksinkertainen, ettei ottanut
nisuleivän murua ei sokerinpalasta kotiinsa, vaikka yksin jäi talon
kahvivehkeitten kanssa työssä ollessaan. Ja oli 11 lasta pienessä
mökissä. Ja aina hän nousi minuutilleen ruokalevolta, vaikka ei kukaan
katsonut perään. Eikä liioin ollut hänen takkinsa taskussa naulaakaan,
vaikka muiden taskuihin tahtoi niitä talosta kadota.

Vanha mies muisti että oli niitä ollut joku muukin sellainen. Mitä
varten? Oliko ne samaa lajia kuin se Pietari? Onko niitä sitten? Ja
eikö Pietari ollutkaan narri, kun hän itki?

Vanha mies alkoi taas todemmin niitä asioita aprikoida. Omina
ajatuksinaan vain. Mutta oli hän joskus tullut sanoneeksikin että ne
kyllä tuollaiset Pikkusaaren Erkit ovat suurempia sankareita kuin
maailmaa hallitsevat lorgnetti-valtioniekat.

Mitähän ne sitten kypsyttivät tuollaiset ajatukset lopullisia
johtopäätöksiä. Niitä lopullisia, joita vanha mies oli lähtenyt
Roomaan vahvistamaan. Ei sitä tiennyt kukaan. Sillä vanha mies oli
senluontoinen ettei hän niitä ajatuksiaan muille ladellut. Pakana
tietenkin. Surullista kyllä.

Ellei nyt sillä Pietarilla, timantittomalla köyhälistö-Pietarilla, joka
itki kun kukko lauloi, ollut omat ajatuksensa vanhan miehen mietteistä
ja järjestänyt sitten, kun aika tuli, sen mukaan asioita.

Sanovat Pietarilla olevan siihen suuren vallan.




Pyry


Se on aika mukavaa tuo pyry. Jota pyrympää, sitä parempi hurjalle
luonnolle. Niin no, onhan se tuo runopyrykin, kun tilhit lentää
pihlajanmarjalle ja kun harakka hyppii kauroja pureskelevan hevosen
ympärillä sillä aikaa kun nuori pari on vihillä. Silloin vain
pyrähtelee.

Mutta muistatkos Kitulampi kun sinä toit postin, ja sen lekkerin, ja
kun me maistoimme silloin kun ne alkoivat sytytellä joulukuusia, ja kun
sinä lankesit lekkerisi kanssa portaita alas ja tuli haava päähäsi.
Kuolema, synkkä kuolema sinut olisi perinyt, ellei olisi ollut pyryä,
ellei oksat naskuneet ja viti lentänyt niin että ovet eivät tahtoneet
aueta, ja sinäkin keljähdit nietokseen. Se oli jymypyry. Niinkuin
silloin, kun ne eksyvät viittatieltä ja menehtyvät, tahi paleltuvat
tuntureille. Ei sen puolesta, en minä sinua soimaa; vaikka löysiväthän
ne sinutkin kerran kangistuneena ojasta, ja hevosesi oli mennyt jo
kaksi virstaa. En sittenkään, sillä kävithän sen päälle kolmekymmentä
vuotta joka pyhä kirkossa ja ajattelit parempaa asiaa, vaikka joskus
vielä vekkuli katselikin silmistäsi ja viikset nousivat koirankurille.
Mutta lekkeriä et tarvinnut. Kova poika olit.

Kah, kun on lakin viedä, karvalakin! Siirrynkin siitä vähän suojempaan,
Ahomäen patsaalle, kivipaaluja nämä kaikki on, kun olivat vähän
parempia miehiä. Kas vain, kun on nietostanut. Ja tupruaa, sihisee, ja
kirkonviiri vinkuu. Kylläpä sitä nyt tulee, jaa, jaa, aivan niinkuin
silloin kun sinä, elikkä te, sillä vanha mieshän te jo silloin olitte,
kun te toitte sen ruokakorin. Kyllä minä sen vielä hyvin muistan. Kun
minä makasin ja vähän pelkäsin. Sillä vaikka minä aina olen pyrystä
pitänyt, oikein aavan ajosta ja ulapan ulvonnasta, niin se oli vähän
kiusallista kun se tupapahainen, jossa minä valvoin, niin rusahteli,
aina tuon tuostakin, ja ikkunaruudut soivat. Se oli niin kylmäkin.
Miksei, kun seinäpaperit kuuluivat pullistuvan ja kun sitten taas
hataran salvoksen hirret jysähti. Mitä, kaatuuko tämä aivan? Otin
tulitikulla valkean ja katselin pimeyteen ympärilläni, jossa henki
näkyi tulitikun sammuvassa valossa.

Ei siellä mitään näkynyt muuta kuin tuolilla Tuomas Kemppiläinen
ja perintö raamattu. Kun minä näet sairastelin ja Westerin Juha jo
oli veisannut virsiä takan ääressä, jossa pystyvalkea koetti palaa.
Silloinkin oli joulu. Mutta ei meillä juuri mitään ollut, Juhalle nyt
ollenkaan antaa, mutta ei itselläni mekään, varmaan ei niinkään paljoa
kuin Juhalla, vaikka minä olin herra. Herra ylioppilas, mutta siinä
kyllä kaikki, ei kotookaan, ei kaupunki!, nyt kun oli vielä loma. Niin
sitten kun porstuassa kolistiin, lyötiin jalkoja lujasti lattiaan ja
kiljuva ovi avautui, ja joku pörröinen, luminen olento astui sisään. Te
se olitte ja teillä oli kädessä kori. Minä vastasin: iltaa, ja minun
kääreessä olevaan rintaani pisti kyllä vähän. Mutta olihan se hauskaa
kun joku tuli. Ei täällä ollut pitkiin aikoihin kukaan käynyt muut kuin
tuo Jussi minun sieluntilani takia.

Niin te sanoitte siinä minun vuoteeni ääressä hyvin hyväntahtoisella
äänellä ajatelleenne että kuinkahan se on, onko niillä syömisen puolta,
ja kun nyt oli joulu, niin ajattelitte tuoda tämän korin. Ja sitten te
vähän kysyitte vointia ja sanoitte että ei se vielä ole aivan oikein,
kun kerran pistää; ja menitte sitten pois tuiskuun, jota aina jatkui,
niinkuin viime yönkin.

Kun me katsoimme sitä koria, niin sielläpä oli vaikka mitä: sianlihaa,
leipiä, voita, kahvia, sokeria. Minä puhalsin pieneen hopeapilliin,
joka oli niissä kellon perissä, jotka Nelinin Selma oli antanut minulle
muistoksi: »Keittäkää heti kahvia, ja antakaa tuolle Jussillekin. Ja
pankaa vaikka sianlihaakin paistumaan, ja antakaa Jussille myös!» Sillä
olipa näissä oloissa vähän ruokahalua, vaikka vielä pistikin, ja kun se
Ahomäen kauppias oli arvannut oikein.

Niin, ja sitten me sinä iltana söimme todella kimpaleen sianlihaa ja
haukkasimme kuminaleipää mukaan. Joimmepa vielä kupin kahvia päälle,
ja lopuksi Jussi veisasi »Enkel' paimenill' puhui sanoill' näill'.»
Minä kuuntelin ja minun rupesi olemaan hyvä olla. Ei se tupa enää niin
naskunutkaan yöllä, mutta en olisi tainnut peljätä vaikka olisi kuinka
tuullut, tohissut ja tapeetit pullistuneet.

Minä rupesin sitten paranemaan, ja tässä minä nyt kymmenien vuosien
perästä seison teidän kivipaalunne ääressä, vanha ystävä Ahomäki.
Tuulessa taaskin ja pyryssä. Siinä sitä on menty. Hyvästi nyt, Ahomäki,
ja hyvää uutta vuotta! Minä kosketin kädelläni lakkiani, niinkuin näinä
sota-aikoina kaikki, ja läksin painamaan vastatuuleen, josta tuli
tien täydeltä silmät täyteen. Suu piti olla tiukasti kiinni, niinkuin
se aina onkin pyryn uhmaajalla; se on olevinaan vääjäämättömämpää,
urhoollisempaa niin.




Hiljainen neva


Minä tuosta Tavon-nevasta siellä Etelä-Pohjanmaalla sain tämän
»hiljaisen», tavo kun sattuu olemaan kelttiä ja merkitsee hiljaista.
Mutta kyllä siinä on vähän perääkin: on se, iso neva, hiljainenkin,
olletikin sydänsuvena, ja syksyisin, kun mätäs on harmaa, vesa
keltainen, tahi vallan jo lehdetön. Kun se on niin aava ja yksinäinen,
näkyy yli pienten käkkäröiden monta virstaa, niin että ranta
häipyy kuin meren, ei ole tietä, nirupolku vain ja joku porraspuu
harsikkosaarenteen lähellä. Yhtä aavaa tuonne ja tuonne.

Ei viitsi tulla lintu laulamaan tähän yksinäisyyteen, mitäpä se sai
syödäkseenkään, ja kurki, joka kyllä tuli karpalolle, ei laula täällä
alhaalla, se vain koikotteli silloin kun tuli ja meni tuulessa ylhäällä
pilvien päällä.

Niinpä tuo karpalo: se oli hyvä ja soma nähdäkin käkkärämättäällä, ujon
punainen, ei helakka kuin kuivemman salon puolukka, asui kuin lymyten,
mutta silloin kun se parhain on, neva on pahin. Kahlaat jäävedessä
mättäältä mättäälle, kastelet jalkasi ja vilustut. On näet kevät
silloin, ja vedet vielä makailevat täällä, ennenkuin lähtevät ryöpyksi
puroon, virtaan, järveen ja itse mereen. Vaan vielä parempi on valokki,
lakka ja muurain. Silloin oli kuiva, ja niin leppoisasti lämmin
kun päivä paistoi, lakka loisti kauas, valokki, kuinka ne kussakin
maanpaikassa sanovat, toisinaan aivan keltaisena oli näköalasi.
Herkuttelit siellä ja istuit kuivemmalle paikalle katselemaan ja
kuuntelemaan. Silloin oivalsit tuon »hiljaisen». Ainoa sävel se kun
nevavesi nirui askeleesi alta, ei sattunut tuulemaan, ei huojunut, ei
häilähtänyt mikään, eikä liikettä muuta kuin eetterin värinä kaukaista
näkymätöntä kohti. Ei mitään, ei ketään, aava autius vain. Kuljit ja
kuljit, rämmit, saappaasi loksahteli. Minnekä menit, et tiennyt enää
muuta kuin auringosta, ja valokkihinkkisi painoi. Niin äkkäsit savun.
Ja lähemmäksi päästyäsi tuvan, sitten pellon ja perunamaan, lehmän
ja lampaan ja lapsen paitasillaan. Se oli Kuivaisen Ellan mökki. Ja
siellä ei enää ollutkaan niin hiljaista. Lammas määkyi ja pikkupoika
juosta tömisti tupaan. Siellä lintuja lenteli ja laulelivat, siritti
pääskynen, ja varpunen tiuskautteli. Ja pelargunia kasvoi ikkunalla.
Ja sitten siellä oli avorintainen Mari; Ella oli kuokkimassa. Oli
tykkänään toinen maailma täälläpäin. Täältä ojia pyssynputkina
poispäin, vesaa, viheriää, jo peltoa, kytöpeltoa ja latoja edempänä.
Ellan valtakunta alkoi tästä rinnallepäin, siellä oli jo tiekin, vaikka
ei täältä vielä kuin juntu. Minä olin tullut mutkan kautta eksyksissä
yli puuttoman, poluttoman hiljaisen nevan.

Hyvähän tämäkin on, olihan täällä viilipunkka ja kahvikuppi, ja hauska
oli katsella sitä mitä yksi mies oli tehnyt, Ella, ojinut, kuokkinut,
kasvattanut, aidannut, vaikkakin toisille, niille, joiden oli maa.
Sitävarten hän oli tänne muuttanutkin.

Mutta oli se hiljainen neva sittenkin parempi, en tiedä, yksinäiselle,
surulliselle mielelle.

Minä menin sinne vielä, ja sen kautta kotiin, niinkuin olin tullut;
vaikka olinkin väsyksissä, joskin virkeämpi kun olin saanut kahvikupin.

Kun se tunnelma sopi minulle niin hyvin, ja kun se oli totuus.

Yksin sitä on lopulta. Vaikka kohta kurki katsoo päällesi loitolta,
mutta lentää pois jos lähestyt.

Yksin kulkee Ellana ojalle ja ojalta. Niinkuin jänis polkuansa, ja
vihdoin paulaan. Sillä talvikin tulee ja hiljaisen nevan karpalo
peittyy lumen alle, mätäs, käkkärä, kaikki. Eikä täällä ollut muuta
kuin se tola. Eikä kuulunut muuta kuin se kun paula helähti aidan
raossa. Se on tämän hiljaisen nevan tapa että pitää olla hiljaa. Se
on, tuo Ellakin vain siirtolainen, yksinäinen, niinkuin minä nyt tässä
mättäällä levätessäni. Eikä häntä neva kauan kärsi.

Sairastaa, sanoi Mari, mutta kuokkii kyllä vielä, ja pistää ojaa.
Kuinka kauan, ennenkö paula hänellekin helähti, ja vietiin, ensin
puriloilla, sitten koluavilla kärryillä pois. Mutta oli hän jo
tehnytkin.

Isoneva! Sinun pitää taipua! sanoi se toinen Ella, joka tuli ja yritti.

Tokkopa taipui? Taipui vähän, mutta sitä on vielä pitkältä tuonne
sineen päin, itäpohjaan. Taitaa jäädäkin, tuli kuinka monta Ellaa
hyvänsä. Minä melkein kuin toivon sitä. Ehkä se on jollekin muullekin
kuin minulle ikäänkuin hengenheimolainen. Hiljaisuus, yksinäisyys, vain
kurki kaukana, ja sekin lentää pois — se on aina joittenkin osa.




Uitettu koira.


Ei minulla vain olisi sydäntä heittää koiraa järveen, ei penikkaa eikä
täysikasvuista. Kyllä se sieltä ylös tulee. Ja maalle osaa, mutta on
siinä olevinaan jotakin rääkkäystä, vaikka leikin kannaltakin ottaa.
Kun Kallionpään väki oli pellavalikoa tekemässä Karajoen rannalla,
niin siellä ne sillä tavalla menettelivät Anian Kallen koiran kanssa.
Tiedättehän te pellava- eli pellovaislion? Kun pellava on ensin
»vedetty», sitten kirkkaana syksypäivänä, kun viimeiset pääskyset
lentelivät sivauttivat matalaitse, riivitty eli »hossattu», ja kun se
sitten ajettiin joen rannalle, lyötiin paalut rapaiseen jyrkänteeseen
ja sinne ahdettiin ja vihdoin kivillä peitettiin, siellä liotkoot,
vaaletkoot ja valmistukoot tuoksuviksi lyhteiksi, joista loukutettiin
ja kudottiin pellavaa taikka hamppukangasta karkeaksi paidaksesi. Se
on runoutta sinään, mutta siihen en nyt jouda. Se on se Anian Kallen
koirajuttu, joka tässä tuli mieleeni.

Anian Kalle oli semmoinen vähän kuin pikku herra, ei hän ollut koulua
käynyt muuta kuin kansakoulun, joka tosin sekin oli siihen aikaan
vähän herrahtavaa, mutta kun oli vanhan kestikevarin poika ja niinä
vanhoina aikoina, jolloin matkustajia ajeli edestakaisin yötä päivää,
rautatietä kun ei ollut, siinä Kalle joutui näkemään ja puhuttelemaan
kaikenlaisia ja niin oppi vähin ruotsiakin solkkaamaan. Vieläpä hän oli
oppinut pianoa, Anian vanhaa fortepianoa soittelemaan. Sillä hän laski
Napoleonin marssit ja monta muuta kappaletta, niin että herrat silmät
ympyriäisinä kuuntelivat. Tavallinen talonpoika!

Hänellä ei ollut mitään varsinaista tehtävääkään, liian pidettiin
häilähtäneenä isännäksi, ja teki sitten milloin mitäkin. Hän oli
arvatenkin taas veneellä lähtenyt Karajokea soutelemaan isolle
järvelle päin pyssyineen, nythän sai jo vesilintuja ampua, ja koira
oli lähtenyt mukaan, mutta vain joen rantaa pitkin. Jostakin syystä
Kalle ei ollut tahtonut sitä ottaa veneeseen. Arvatenkin siitä, että
hän pyssyretkillään hyvin usein pohjastui Huhdalle, jossa oli vähän
samantapainen isäntä, ei kumminkaan koulua käynyt, ja varsinkin emäntä,
jota Kalle kovin kunnioitti ja halusta katseli. Emännällä oli kissa, ja
sitä ei sopinut koiran hätyyttää, jääköön siis pois. Mitä Kalle noilla
Huhdan pyssyretkillä sai? Kahviplörön, parikin, ja kyllähän sekin
pyssymiestä veti.

Kalle oli Karajokea soudellen mennyt menojaan, koira oli jäänyt sille
puolen jokea, että siitä ei päässyt järven päätäkään kiertämällä
Huhtaan, ja nyt se pohjastui pellavalion panijain joukkoon. No,
väkeäpä huvitti tehdä sille vähän leikkiä ja he heittivät sen jokeen.
Mutta pian koira oli sieltä nurmikolla, juoksi väen luo ja puristi
pitkäkarvaista turkkiansa, niin että vesi roiskui ihmisten silmille.
Senkin rakki siinä, otetaan ja pohdetaan se! Tämä merkitsi, että
sitä otettiin jaloista kiinni, niinkuin ensikertalaista riihellä
otetaan käsistä ja jaloista ja sitten heilutetaan suurin liikkein.
Niin he tekivät Anian Kallen koiralle, heiluttivat ja pohtivat sitä
ja heittivät kovalla vauhdilla miltei keskelle kapeaa Karajokea. Se
heitettiin sinne niin korkeaitse, että koira tuokioksi aivan upposi.
Pinnalle noustuaan se ei enää uskaltanutkaan uida lionpanijain luo,
vaan kääntyi vastapäiselle rannalle. Se peljästyi niin, ettei ehtinyt
edes turkkiaan puristaa, vaan lähti pitkin rantaa laukkaamaan. Pian
se tapasi isäntänsä veneen pajupensaan alla rapaojan suussa ja
löysipä hänen jälkensäkin rantatörmällä. Niitä pitkin se läksi. Se
tuli heinäladolle, Anian Kalle oli siinä jotakin askaroinut ja sitten
lähtenyt oikaisemaan luhtaa pitkin Huhdalle, joka oli vähän matkan
päässä järven rannalla. Sinne oli Kalle taas pohjastunut pyssäilemään
saaden saaliikseen kai knorrikupin. Mutta koirapa ei seurannutkaan
isäntänsä jälkiä päähän asti, vaan hyppäsi avonaisesta ovesta latoon.
Siellä se tapasi ihmisen. Ihminen istui ladon seinustalla, ladossa
oli vain hiukan heiniä, koska siellä pidettiin verkkoja ja rysiä ja
kaikenlaisia kalanpyydyksiä. Anian Kallen koira oli vähän vielä penikka
ja utelias, se kiipesi ladossa istujan luo ja nyt vasta se huomasi
puristaa itseänsä, puristi kahteen kertaan niin, että vesi roiskui
istujan silmille. Koira oli hyvin surkean näköinen, laiha se oli,
sillä Kalle ruokki sitä huolimattomasti, ja kun sen karva nyt oli ihoa
myöten kiinni, niin se näytti aivan luurangolta. Koira oli säälittävän
näköinen. Ja kun se ystävällisesti rupesi nuolemaan ladossa istujan
käsiä ja yritti kasvojakin, niin istuja tuli siitä aivan liikutetuksi.

Kuka se istuja oli? Se oli Leppäniemen rouva. Leppäniemen rouva! Mitä
hän ladossa teki? Se tuli siten tiedoksi, että rouva oli itse kerran
kertonut ystävättärelleen kanttorinrouvalle, joka myös oli herrassäätyä
ja koulun käynyt, oli kertonut kerran sen tapauksen ja sydämensä
tarinan. Kanttorin rouva taas oli tullut kertoneeksi jollekin toiselle
ja niin se tuli vaikka vain muutamien harvojen tietoon.

Niin, mitä teki Leppäniemen rouva ladossa? Mitenkä hän tuli sinne
menneeksi, hän ei oikein itsekään tiennyt, hän ei edes selvästi
muistanutkaan, mistä hän oli tullut. Hän oli kävellyt niin monta kertaa
pitkin rantoja, lepikkota, kuusikkota, välistä rantahiedalla, kun
aallot löivät isolta seljältä syksypimeässä. Istunut pajupensaikossa
ja miettinyt, ollut monta kertaa surullisella mielellä, hyvin
surullisella, niin että oli itkenyt. Oikeinkin niinkuin ihmiset
tavallisesti itkevät, kyyneleillä, mutta enemmän hän oli itkenyt
sisässään, semmoista itkua, joka ei puhkea koskaan kyyneleisiin ja joka
on pahempaa ja raskaampaa kuin oikea itku.

Miksikä hän sitten niin?

Kotona oli alkanut olla niin yksinäistä. Leppäniemen herra oli joutunut
naapuripitäjässä kuolleen ystävänsä lasten holhoojaksi, ja kun tämän
ystävän, maakauppiaan, talo ja koko pesä menikin vasaran alle ja
kun kauppias vielä oli leskimies, niin lapset joutuivat orvoiksi ja
maailmalle mikä minnekin. Hän, Leppäniemen herra, otti, itsekin kun oli
lapseton, vanhimman, 17-vuotiaan Elli-tytön hoitoonsa. Hän tarvitsi
kirjuria ja esilukijaa, silmänsä kun olivat jo alkaneet käydä heikoiksi.

Mutta Alma-rouva alkoi pian tulla surulliseksi, sillä Elli-tyttönen
tuli hänen miehelleen yhä välttämättömämmäksi, hänen itsensä jäädessä
yksinäiseksi. Elli ei vain kirjoittanut ja lukenut, mutta hän sai luvan
oppia myös purjeita hoitamaan. Jokaikisellä postinhakumatkalla ja
muutenkin, tuo vaaleanpunaruutuiseen istuvaan röijyyn ja sinikukkaiseen
mustaan hattuun puettu sorea Elli-neito sai olla tahi pitikö hänen olla
mukana. Ehkä hänen aluksi piti, mutta Alma-rouvasta näytti siltä, että
hän lopulta oli halustakin mukana. Leppäniemen herra kävi vähitellen
myös ärtyisämmäksi ja koko koto-olo jännitetymmäksi. Kanttorin rouva
oli sanonut: »Älä ole tietävinäsi äläkä puhu mitään, se on parempi.»

»Niin, mutta minä luulen että...»

»Sittenkin, ei se siitä parane.. Anna olla!»

Mutta Alma-rouva ei tahtonut malttaa antaa olla, häneltä tuli aina joku
sana sanotuksi; varmaan hän oli sanonut useinkin, arveli kanttorin
rouva, vaikka ei ollut siitä hänelle kertonut. Usein jollakin pienellä
pistosanalla, vähän, mutta kumminkin, ja tapauksista joissa sanonnan
aihetta ei ehkä ollutkaan. Ja niin alkoi Alma-rouvan elämä synkistyä.
Kehenkä hän turvautui? Mamselli Orre, lähin naapuri, sivistynyt ja
hyväsydäminen toveri, oli kuollut. Kanttoriin oli seljän yli enemmän
kuin Ruotsin virsta, järven päitse matka aivan mahdoton, millä hän
pääsi sinne?

Ja niin hän jäi yksikseen, omaan kammariinsa, kudinta kutomaan tai
sellaista muuta käsityötä, vanhempina aikoinahan luettiin vähän
romaaneja. Harvat kun pääsivät pitkän matkan takana olevaan kaupungin
tyttökouluun, niin sen ajan herrasnaisten sisälukukaan ei ollut niin
sujuvaa, että heitä olisi romaani huvittanut.

Joskus kun tuntui kovin yksinäiseltä, silloin kun herra ja Elli
työskentelivät kirkkaasti valaistussa kirjoitushuoneessa, Alma-rouva
sammutti kynttilänsä ja jäi mietteisiin. Hän painoi kuuman otsansa
ikkunaruutua vasten; siellä ulkona tuiskusi ja paperi joskus ulvahti
oudosti. Mutta hän tuli vain surullisemmaksi, kun hän ei nähnyt
pimeästä mitään muuta kuin omat surulliset kasvonsa.

Hänen miehensä tapana oli sanellessaan tuon tuostakin juoda kahvia ja
sitä varten oli tavallisesti pannu kokonaisena tarjottimella hänen
pöydällään. Sattuipa kerran niin, että Alma mitään muuta tarkoittamatta
kuin hakeakseen pannun pois ja täyttääkseen sen lämpimällä kahvilla,
hiljaa hiipi huoneeseen, jossa hänen miehensä oli sanelemassa lähellä
istuvalle Ellille. Yrittikö hän tulla sopimattomasti, mutta Leppäniemen
herra kiihtyi äärimmilleen:

»Mitä sinä hiiviskelet, tuoss' on tuommoiselle!»

Ja hän heitti kahvipannun peljästyneenä pakenevan Alma-rouvan perään.

Sen jälkeen Alma laitatti huoneensa oveen haan, mutta Berndt riuhtaisi
sen kiroten irti, ja Alma sai nukkua ankein mielin, jos nukkui; ei hän
paljon nukkunutkaan enää.

Ja niin kävi, että hän oli kerran kirkkaana kauniina syksypäivänä
saapunut tähän latoon, eikä aivan sattumoisin. Hänen hameensa taskussa
oli rihmoja, oli paksumpi ja hoikempi rihma. Sillä hoikemmalla rihmalla
hän oli jo ennättänyt sitoa ladon seinähirteen molemmat sormuksensa ja
kultaisen kaulaneulansa, joka oli vanha sukuperintö. Sitä toista nuoraa
hän sormieli hameensa taskussa; »olin niin surullinen — — —»

Silloin tuli tuo Anian Kallen koira. Se oli niin surkea ja säälittävä
ja niin ystävällinen.

Jospa minä koettaisin vielä...

Kohta alkoi kuulua myös ulkoa kahinaa ja askeleita. Anian Kalle siihen
ilmestyi pyssyinensä. Koira, joka oli asettunut Leppäniemen rouvan
viereen heinille maata, syöksi isäntäänsä vastaan, hyppi ja ulvoi
täynnä riemua. Kallen omatkin kasvot olivat kuin itsensä auringon:

»Mjukaste tjänare!»

Se nyt oli vähän liikaa, eihän hän ollut Anian Kallen tapaisen kanssa
lähemmin tuttu, mutta tuo Kallehan oli vähän semmoinen, vähän semmoinen
häiliö.

»Mjukaste tjänare! Hu' stå' de' till? Kaunis ilma, eikö totta.» Ei
Kalle mitään huomannut.

»Läksin vähän kävelemään ja lepäilin tässä. Pääni on tahtonut olla
vähän kipeä viime aikoina.»

Jaariteltuaan siinä jonkin aikaa Kalle lähti pyssy olalla. Hän oli
siksi herrahtava, että hän ei viitsinyt tavallista kansanlaulua laulaa,
hän kajautti raikkaaseen syysilmaan »Honkain keskellä» ja sinne
pajuviidakkoon katosi.

Mutta siitä kohtauksesta alkoi Almalle uusi aika. Jonkinlainen tyydytys
siitä, ettei tullut tehdyksikään sitä, mitä oli aikonut, kuin kohotti
häntä. Hän koettaisi elää niin, kuin kanttorin rouva oli kehoittanut.
Hän oli myös kokenut.

Eikä tämä tarina pääty tähän. Almalle tuli vielä pitkä ikä eteen.

Berndt oli viime aikoina tottunut siihenkin, että Elli eikä
palvelustyttö toi hänelle aamukahvin vuoteelle. Valvottuaan taas
yksinäisen yön Alma-rouva siinä aamun sarastaessa nukahti, mutta heräsi
vähän ajan kuluttua kirkaisuun ja sitä seuraavaan kalinaan. Elli syöksi
hänen huoneeseensa.

»Täti, täti, setä on kuollut!»

Ja se oli totta, odottamaton, kaamea totuus. Berndt oli todella
kuollut, kaipaukseen.

Vähän onneton loppu kyllä; mikä hänenkin kohtansa mahtoi olla. Minulle
hän oli kerran sanonut: »Älä koskaan mene naimisiin, vaimoväki on
kaikki sellaista.» Mitä hän sillä tarkoitti, merkitsikö se hänelle
jotakin myönteistä; oliko kanttorinrouvan ystävällinen varoitus ollut
oikea?

Ja sitten koitti Almalle kuin hyvitykseksi onnellinen aika. Vieläpä
hänen suhteensa Elliinkin tuli läheiseksi, sydämelliseksi, sillä
itsestään Elli tunnusti todella tapahtuneen jotakin, ja paljonkin,
mutta hän muuttui, niinkuin hän olisi joka askeleella, joka liikkeellä,
sanalla, pyrkinyt sovittamaan sen, mitä oli tapahtunut. Hän oli kodin
hyvä hengetär, hoiti kukkaset, piti salin kodikkaana ja katsoi, että
reseeda ei koskaan lakannut tuoksumasta. Elli omisti sitten koko
elämänsä hyvyyden ja laupeuden työhön. Jouduttuaan diakonissaksi hän
enää vain silloin tällöin jouti käydä Alma-tätiään katsomassa tämän
yksinäisyydessä. Mutta täti viihtyi yksinäisyydestä huolimatta hyvin,
saihan hän kirjeitä, ystävällisiä, lempeitä kirjeitä, ja kotona oli
valoisaa ja viihtyisää. Anian Kalle muisti yhä käydä Huhdalla, mutta
pistäytyi sieltä myös läheiseen Leppäniemeen silloin tällöin. Hän oli
jo harmaapää hänkin, mutta sama lysti veitikka.

»Tackar ödmjukast!» Hän nousi seisaalleen, pannessaan kupin pois ja
kumarsi monta kertaa, niin kuin herrasmies. Ja pois lähtiessään taas:
»Mjukaste tjänare!» Niin että Leppäniemen Alma-rouvakin sanoi vanhan
hauskan tavan mukaan vastaan: Glöm int' bort!




Dolores-valssi


Ohoh! kovinpa tuli komea otsake. Semmoinen sakki kun soitteli, ja
sellaisessa paikassa.

No, se paikka kyllä taisi sittenkin olla jonkinlainen: olipahan
syyskesän iltana pisaroivia leppiä kosken rannalla, pienen kosken
tosin, mutta joka kumminkin soi yksinäisessä suviyössä hauskasti parin
virstan päähän. Ne lepät tiheänä pensastona aivan riippuivat kosken
yllä, menivät pikku hyrskyt vaahdoten ohi, jossakin suvantoisemmassa
paikassa musta vesi hauskasti nuoleskeli jopa puitten juuria, ja sitten
siellä vähäisen leppämetsikön keskellä oli tasainen kenttä, jonka pian
polkivat aivan kovaksi, kun tanssi alkoi. Tantereen laidassa pellon
piennar alkoi nousta, siihen tekivät soittajat itse lavan, kirvestä
kun itsekukin käytti taiturimaisesti, ja puhalsivatpa sitten vähän
pihkantuoksuiselta korokkeelta kappaleen toisensa jälkeen, kun oli
arpajaiset torvien maksamiseksi. Yleisöä liikkui pitkin jokinientä
monenkirjavina ryhminä. Etäämmältä saapuneiden hevoset kilistelivät
läheisen maantien vierillä, ei ollut näet polkupyöriä vielä, saatikka
autoja. Kolme kuormallista oli tullut soittajiakin naapuripitäjästä,
jonka torvisoittokunta oli kutsuttu vieraaksi.

Sepä meidän sakki: Nuori väliaikainen kansakoulunopettaja,
ylioppilas, tietysti valkoinen lakki päässään, hän oli es-kornetisti,
nuotintunteva, puhalsi, luritteli melko vapaasti. Hän oli soittokunnan
johtaja, vieläpä sovittanutkin jotenkin kaikki taidetut kappaleet,
kun ei ollut varoja millä ostaa, ja ostaa sopivia, ei liian vaikeita
nuotteja, jäsenistön taitomahdollisuudet olivat näet rajoitetut.
Ensimmäinen b-kornetisti jo oli omaa luokkaansa: torahammas keskellä
etuhampaitten ylärivistöä, niin että oli puhallettava peräti
viistoon, toisella suupielellä. Mutta muuten musikaalinen mies,
tehnyt metsäretkellä jänistä vahdatessaan Palmgrenin I pianokonsertin
pääteeman, ja tullut näin anonymuksena kuulluksi loitommallakin. Mutta
ei hän tullut oikein opetelleeksi noita nuotteja, sen verran että sai
tavaamalla ja johtajan opastuksella äänestään selvän, minkä sitten
pian oppi ulkoa ja puhalsi, pannen nuottikirjansa istuimelle alleen,
pois siitä sekoittamasta. Mutta hänelle ei voinut kirjoittaa kovin
korkealle, se torahammas häiritsi. II b-kornetti oli poikainen, joka
soitteli laatuunkäyvästi, vaatimattomasti kyllä, ettei oikein tiennyt
soittiko vai ei. Alton instrumentti oli hutilustyötä, epäpuhdas, että
piti käyttää epätavallista sormitusta, mutta huhuilihan siinä sekaan,
ja puhalsi perälyöntinsä toki tahdissa. Tenori loistava, puhaltaja
itse salskea ja ääni sitä mukaa, vapaa, linjakas ja puhdas. Hän
saikin enimmäkseen tavalliset barytonin osat syystä että barytonin
ääni oli vähän tuhiseva, eikä päässyt ylös. Tuuba jysäytteli komeasti
ja kohdilleen; soitin nähtiin muuten sunnuntaiaamuisin erään aitan
portailla, kun oli soittaja tullut lauantai-iltana harjoituksesta.
Siitä tulikin tosi, naittajaiset ja häät sekä soittajan uran loppu,
akat eivät tavallisesti laske ukkojaan kiusaukseen.

Kun oli isänmaalliset kappaleet puhallettu, puheet pidetty, fanfaari
soitettu moneen kertaan ja runot lausuttu, alkoi elokuun ilta hämärtyä.
Siitäkin, kun ei tahtonut enää oikein nähdä, vai vainko tuosta lepistön
leppoisesta tohinasta, joka myhäili myönteisiään valkopukuisille
neitosille, mistä lie ruvennut silmä hohtamaan sykähdyttävämmin,
niin että jo saksanpolkka tuikahutteli tähtiä silkkihuivin alta.
He potkaisivat jalkaa yhtäaikaa hieman savikosteaan tantereeseen,
loittonivat ja tulivat taas yhteen, ja vilisi somasti lepikossa.
Naapuripitäjän soittokunta kajautti kiperän polkan barytonisooloineen,
jota kornetit säestivät kuin raketit, ja silloin tuli hurja meno, kun
helmat heilahteli pystypäisen pojan pyörittäessä. Mutta sitten tuli
taas meidän pitäjän vuoro. Hepä koettaisivat, pojat, mitä sanoisi
se uusi kappale, jota oli lauantai-iltoina harjoitettu kansakoulun
voimistelusalissa, kun aurinko painui punaisena mailleen. Se oli pieni
valssi, jonka johtaja oli sovittanut. Kuullut, mistä lie kuullut,
jäänyt jotakin korvaan, mutta ei muistanut kaikkea, teki lisää omasta
päästään, soinnutti, ja se oli olevinaan kovin kaunista. Ei tiedetty
nimeä, mutta se sopi »Kesäillan valssiksi» sekin, vaikka tiedettiin
että Merikanto oli äskettäin tehnyt sellaisen. Mutta tämä oli _meidän_
»kesäillan valssi», se kun päivä meni meidän järvimaisemassa mailleen
omalla laillaan. Sovittaja oli laatinut kappaleen niin että es-kornetti
ja tenori saivat vuorotellen loistaa, muiden äänten hoitaessa
puhalluksellisesti helppoja tehtäviään, kunhan vain pysyivät tahdissa,
joka oli heille, pelimannien jälkeläisille, synnyntähelppo asia.

Oli tullut niin pimeä että auertakaan ei enää näkynyt, eikä nähnyt
soittaa se, joka nuottikirjaa käytti, jotkut, pari kolme.

Silloinpa nuo paperilyhdyt! Nuorisoseuran tytöt olivat kauan aikaa
liimailleet värilyhtyjä, punaisia, sinisiä, keltaisia, vihreitä,
kynttilöitä oli rajattomasti, nyt ne pantaisiin palamaan. Ja pantiin.
Se kun oli senaikainen tapa, viisikymmentä, kuusikymmentä vuotta sitten.

Jo soittolavalla oli juhlallista. Näki ja näki juuri, hauskasti
väikehtivässä värivalaistuksessa, joka sopi mainiosti lepikon hiljaa
huokaavaan pikku tohinaan, kun tuuli vain sen verran.

Nyt se alkoi. Ensimmäinen säe heti soi kotoisesti: se oli kuin »Voi
mun köyhä sieluni», sen hengellisen kaavailua, vaikka tässä vain
valkopukuiset tytöt tanssivat silkkihuivit hartioillaan, jollakulla
päässä. Surullista säveltä niinkuin siinäkin hengellisessä laulussa.
Niitä alkoi ensin muutamia pareja, näyttivät tahtovan pikemmin
kuunnella kuin pyöriä, sitten tuli tantereelle yhä useampia, aukea
täyttyi. Mikä satumainen näky! Heiluvia lyhtyjä, yhtä monenkirjavaa
pukuvilkettä, punakoita kasvoja, viejämiesten ja tanssitettavain toinen
käsi korkealla, niinkuin tapa oli, jopa aina jostakin välistä kajasti
soljuva, hiljaa kohiseva koski.

Valssi soi kauniisti tähän kaikkeen kokonaisuuteen. Naapuripitäjän
soittajat kuuntelevat uteliaina ensin soittolavan lähettyvillä, mutta
sitten he sekaantuivat pyöriskelevään joukkoon.

»Kesäillan valssi» näytti vaikuttavan aivan erikoisella tavalla: Kun
ne siellä alempana olevalla tantereella ensin menivät tavalliseen
tapaan, alkoi koko joukko vihdoin keinuilla, aalloten kuin oras tuulen
virissä, I b-kornetisti sen ensin huomasi ja vihjaisi muille, samalla
kuin toisesta suupielestään laski erityisesti häntä varten sepitetyn
kontrapunktin täydestä sydämestä.

Niin he soittelivat, ja pimeni ja pimeni.

Loppukoon jo! Niemelän Maija seisoi lavan ääressä odottamassa ja kysyi
joko pian saa kattaa illallispöydän. Tahdottiin nauttia juhla-ateria
vierailevan naapurisoittokunnan kunniaksi.

Mutta kun pojat alkoivat nouseskella ja koota kamppeitansa tuli Ketolan
Lissu soittolavan eteen ja sanoi: »Ettekö soittaisi vielä tätä valssia?»

Ketolan Lissu itse! Sininen silkkihuivi, viheriäisessä puserossa
hopeanapit, jotka hohtivat heiluvan lyhdyn keltaisessa kajastuksessa,
ja silmä aivan Tannhäuserin »abendstern»!

Istuttiin alas ja soitettiin.

Sitten he taas siellä alhaalla soutuivat. Ne kun hieman niiasivat
ja notkistivat toista polveaan joka toisen tahtiparin pääkorolla.
Tähtiäkin oli syttynyt yhä enemmän, niin että myös siellä ylhäällä
näytti kauniilta.

Vihdoin päästiin juhlaillallisille. Siinä lähimmässä Niemelän myllärin
pienessä tuvassa vain, nuorisoseurat ja torvisoittokunnat olivat siihen
aikaan monin paikoin varsin vähän siedettyjä. Kun ne vähän tanssivat,
niinkuin nytkin, muuten eivät olisi tulleet.

Kynttilöissä kyllä vain syötiin, sähköä ei ollut eikä ymmärretty
kaivata. Mutta oli steariinikynttilät; kaksikymmentä vuotta sitten
ne löivät ikkunoita sisään ja sammuttelivat valjuja talikynttilöitä
tappelun alkajaisiksi.

Nyt noustiin seisomaan vieraan soittokunnan kunniaksi maito- ja
kaljalasit kädessä. Kun oli tullut raittiuskin. Soittokunta kiitti
johtajansa sepittämällä kunniamarssilla, joka sattui muistuttamaan
»Jean de Paris'in» marssia, ja rämähtelivät torvet enemmän kuin meidän
soittokunnan.

Loppu.

Hevoset hirnahtelivat, pyörät kolisi maantiellä, kukin katosi
pimeyteensä. Lepikko oli hiljennyt, värilyhdyt sammuneet.

       *       *       *       *       *

Pitkä aika.

Se silloinen johtaja kulki kerran leutona elokuun iltana maantietä
muuten vain. Menenpä tuonne koskelle asti, pisti päähän. Koskelle? Mikä
koski tämä oli? Vesi lirisi pienenä pirinänä kuivien kivien välissä,
laulu lakannut; myllykään ei käynyt. Olivat kaivaneet kanavia, maat
kuivaneet ja kasvoivat kaunista vehnää. Laihoa tässäkin rannalla, jossa
ennen kasteinen leppä rapisi, jossa kovaksi tallatulla tantereella
tytöt ja pojat tuutivat kuin laiho, kun »Kesäillan valssi» soi. Muutama
harva leppä vain rantatörmällä kummituksena.

Entä ne toiset?

Niemelän Maija, Ketolan Lissu, I b-kornetisti, 11, altto, tenori...

Ei ketään! Sitä kun oli nuorimpia joukosta, niin menivät edellä pois.
Ikävä paikka! entinen johtaja ajatteli siinä vähän aikaa keppeineen
seisahdettuaan. Hän lähti, kompuroi pois. Todella kompuroi, mikä lie
noihin jalkoihin tullut, helposti horjahti.

Joutavia! Mitä niitä muistelet, mikään ei ole mitään!

Tulipa kotiinsa, avasi radion.

»Dolores-valssi», säveltänyt Waldteufel — — —.»

»Dolores»! — — — sekö se olikin?

Se juuri, se »Kesäillan valssi». Hän ei ollut koskaan tullut tietämään
sen nimeä, ei kymmeniin vuosiin kuullut, oli unohtanut kaiken. Nyt se
soi, toisin kyllä monessa, kuin mitä hän oli silloin nuoruudessaan
muistanut, mutta samaa »Voi mun köyhä sieluni!» kumminkin. Waldteufel,
tiskimies narisevassa ullakkokamarissa Pariisissa, ja tänne lastut
lentelevät, joukko soutuu lepikossa, silmä palaa.

»Dolores — — —»

_Dolor_ on »suru», aivanpa »tuska»; »mater dolorosakin»: »Murehella
haikialla» — — — Oksanen alkaa »Stabat mater dolorosan». »Surutar»...

Mutta olivatko ne niin suruisia, tahi onko tämä niin surullista, kun
koski kuivi ja ne kaikki menivät?

Ei ne olleet: hymyävä silmä, muisti ketä muisti, niinkuin Ketolan
Lissun, joka tuli ja kysyi: »Ettekö soittaisi — — —?»

Joku sieltä joukosta tosin... »Ei, minä en tahdo ajatella.»

Entinen johtaja lähti taas ulos.

Voi kun ne tähdet paloivat kauniisti; se on näin elokuussa usein niin.

Mitäpä jos kuulisi tuon silloisen »Kesäillan valssin», sen
rustikaalis-, maalaisdoloreksen vielä? Jospa pyytäisi Ropen sovittamaan
ja soittamaan?

Mutta se oli niin, kun johtaja huomisin tiedusteli, että nuotit olivat
palaneet osuuskaupan tulipalossa, jossa torvetkin paloi. Ne kaikki
sieltä juhlakentältä olivat poissa, ja johtaja ei muistanut.

»Olkoon, olkoon», johtaja ajatteli; tahi oikeastaan hän ei ajatellut
paljon mitään, lyöskentelihän muuten vain pikku kiviä maantiellä
ruusupuukepillään, kun tuli naapurista puhelinsoitolta.

Tuuli raikkaasti pohjoisesta, niinkuin näin syksypuoleen tapaa,
kuhilaita ja kokkosia, samaa hyörinää tässä kahdenpuolen tien kuin
silloinkin »Dolores-valssin» aikana; uusia kasvoja vain, vuosi vuodelta.




Merelle menivät


Eivätkä tulleet. Senhän sopii panna jatkoksi niin monen vaellukselle.
Lautalla nälistyneinä, janoon nääntyen, ei näy laivaa... Maston
kärjessä aaltojen lyömänä syksyisessä yössä; veneen köliltä
epätoivoisena viheriäiseen hyrskyyn. Mene siis sinne! Mutta ne menevät
kumminkin: Riikinkukko peräkannella, haitaria soitteleva perämies,
ja neekerikokki! Neekeri! jonka näit vain kuvissa: musta Mooses —
— —. Ja kun sitten jungmannia, matruusia ja vanhempaa pursimiestä
laskeutui alas kolmimaston kylkiportaita Raitaselle mennäkseen,
oikeita merimiehiä, ei siviilissä ja tärkätyssä kauluksessa niinkuin
nyt, ettei tiedä kuka on merimies, kuka vain muu mies. Niillä kun
oli sininen tupsulakki, sinistä kaikki muukin, mutta ei takkia, vaan
villapaita, kädet tatuoidut ja sääret väärässä, noin: minäkin koetin
limalaitaisella puumöljällä.

Mitä sitten kun sai koettaa oikein mastossa.

»Menkää vain», merivahapiippua poltteleva kapteeni sanoi, »kunhan ette
putoa»!

Jahah! tällaista on olla pramraa'alla, käsivarret koukistuneina
purjetta kokoamaan, jalat seisomaköydellä, ja tällaista puuvempramilla
— — — huikaisee jo vähän ja hengen ottaa kiinni, kun puhaltaa
Uumajasta. Tämä kun heiluisi niin että melkein aallon harjaan raa'an
kärki ottaa, kun ilmat vinkuisivat takilassa, purje paukahtelisi ja
kynnenalukset verillä.

Siellä minä...! Siellä jossa muutkin miehet. »Nyya Kastiilia, kamla
Kastiilia», hokee kammiotoverini aamulla varhain öljylampun kärytessä,
kartat kun olivat siihen aikaan ruotsalaisia, Lippe-Tetmolt ja Amerikan
yhdysvallat. Siellä sitten luokan edessä häpeemään, kun silmiä haristi,
näytti kartalta väärin ja Kröntaali pilkkasi. Iankaikkisesti tätä
yhtä ja samaa, kellon mukaan. Ja tuo Laiperi menee ja tulee koska
tahtoo, pelaguunia ikkunalla, sinikirjavat uutimet, kaunis tyttö Iina
tuo tarjottimella kahvia, ei muuta kun istuskelee keinutuolissa ja
sanomalehteä katselee. Hän on aikansa palvellut merikapteeni. Nyt olla
vain. Hän kun nosti Olssonin sepän poikien kanssa kärrynpyöriä päänsä
yli, se oli mahtavaa katsella. Mitä olisi nostanut Kröntaali, kaljupää
knäakkä, mitä Pärruuti, vuohipukki, Prinssi ja muut kuivatkalat
kolleegat. Siksi minäkin?

Sen verran sitä jo ymmärsi, vaikka oli vielä maantiedeluokalla, että se
oli mahdoton perspektiivi, sanoivat ukko ja äitimumma mitä tahansa. Ei,
Laiperiksi minä! Ja kun sitä lupapäivänä vaelteli Vaskiluodon rantoja,
johon oikean ulappameren aalto löi, hyrskyi ja kuusenlatvat kumarsivat,
niin se Laiperiksi pääsemisen halu yhä kasvoi. Söimme puolukoita
rantametsän mättäistä, menimme taas myrskyn rantaan, paiskimme kiviä
Ruotsista tulevaa tuulta päin ja huusimme pauhinan sekaan.

Kyllä se niin on että merelle me! Ja kun sitten keväällä tuli ehtoja ja
Aila peräti jäi luokalle, tosi tuli. Minäkin olin hankkinut itselleni
merisanakirjan, joka oli seitsemällä kielellä, espanjaksikin, jota
kieltä en ollut koskaan nähnyt. Ja englannin kielikirjan. Täti teki
villapaitoja. Kotoa oli puolittain lupa, kun Franssi-enokin oli
merellä, »ruotsalaisen burjen bälä», niinkuin hän, koulunkäymättömäksi
jäänyt merikarhu, kirjoitti.

Mutta mitä minä enempää, ette te kuitenkaan ymmärrä, merihengettömät.
»Jee kun tuulee! mennään pois!» te sanotte ja pitelette hattuanne,
silloin kun toinen tuntee saavansa kymmenen miehen voimat, vetää
henkeensä meren ilmaa, joka elää, täynnä näkyjä. Siellä palmu, jota
et ole koskaan nähnyt muuta kuin kuvissa, sieltä säihkyy kreolittaren
silmät, jotka minäkin nyt vasta vanhana miehenä näin Pullmannissa,
koralliriutat sieltä hyrskyy ja kanootissa meloo Robinpoika Krusen
Perjantai, sinimustatukka. Menkää te aurankurkeen: »so vaolle! ptruu
takaisin!» iankaikkisesti, aivan samaa kuin pastori Krokman yhtä
iankaikkisesti, loksahtavin kalossein piplianhistorian tunnilla.

No, ne menivät...

_Ne_ menivät; enkäkö minä?

En, en päässyt sittenkään; maankravuksi jäin minä juuri, joka toisiakin
yllytin. Maankravuksi aidointa lajia, mitä käytäntöön tulee. Toiset
röhöttävät paattinsa perässä, ne hattunsa pitelijät, käsi ruorissa ja
toinen kuutissa, uhmaavat myrskymerta ja paviljongin grogia, minä,
lukkari, vaellan täällä valleilla yksinäisenä miehenä ja tirkistelen
tylsänä aallon vilkettä Viroon päin. Jouduin toisiin oloihin ja
Merettären kuva kuoli sielussani. Maailma murjoo muitakin kuin sitä
Junnua.

Mutta ne muut?

Joo, ne menivät. Ja se oli katkeraa katsella. Rantaan en toki
rohjennutkaan, olisi ollut liian kova paikka kun »Triton» rupesi
aukomaan purjeitaan ja pojat seisoivat raa'alla. Olisin pianaikaa
manannut äitiäni, joka särki kuvitukseni; ja muuten vain, olin
apealla mielellä ja kuljeskelin yksinäni puistikolla. Niin sain nähdä
kuitenkin. Sen tosin vain kun Haethénin punankirjava kaulahuivi liehui
hänen issikalla ajaessaan Palosaaren rantaan.

»Ajöö Henrik!» — hän oli ruotsalainen, entisiä tappelukavereitani,
mutta nyt, lähdön hetkellä, ystävä. Hän oli minua muutamaa vuotta
vanhempi — liikaa nuoruuttanihan minut jätettiinkin joukosta pois —
ja hänellä oli jo peräänkatselijakin, tuo Backmanin Sigrid. Mutta en
minä unohda sitä kaulahuivin väläystä koskaan. Minäkään, mitä sitten
Sigrid, hänen iloisia ruskeita, vaikka vähän kieroon katsovia silmiään;
jos eläneekään enää Sigrid. Se oli tuo liehuva kaulaliina Haethénillä
jo etukäteen, joltakin merenkulkijalta saatu. »Femton gastar på död
mans kista — — —!» Synkkää, mutta suloista. Tuli jos kuinka alas
puuvenprammilta, kiiti kuin lokki kuohuihin, se oli komeaa menoa
jokatapauksessa; ja kuollahan tässä pitää kumminkin. Luuletteko että
14-vuotias niin hirveästi pitää elämästä kiinni? Eipä olisikaan Pullin
Toivoja ja Kokon Laureja ja muita sotilaspoikia jos nämä pelkäisivät
kuolemaa enemmän kuin isot miehet. Ei, he eivät tiedä vielä mitä on
raha, kiskomus ja kunnia. Menköön kuin tähti taivaalta! »Päässyt
kuollut vuorostaan» oli poikien kesken hyvin tunnettu ja käytetty.
Mutta kun olisi vain yhden kerran saanut hengittää pasaadia tähtien
palaessa.

Haethén oli kadonnut ja kärrynpyörän räminä lakannut.

       *       *       *       *       *

Söinpä taas puolukoita Vetokannaksen mäellä, josta näkyi meri ja
kaupunki kauniisti, kirkko keskellä. Leuto syyspäivä, niin että
kärpänen oli herännyt auringon kilosta ja surisi nyt kannon päässä. Oli
lupaa ja kaikkien hyvä olla, meidänkin, ylioppilaskokelaiden muiden
mukana, vaikka ei meillä enää koulua ollutkaan. Rupesivat kirkonkellot
soimaan. Niitä aina koulupoikakin kuuntelee vakavana; eihän sitä tiedä.

Mutta kauanpa ne soivat, soivat aina vain. Soivat vielä kun kotia
mentiin, eihän sitä täällä Vetokannaksella koko päivää, ja huomenna
kreikan tenttikin. Kokonainen tunti oli soitettu. Oliko keisari
kuollut? Ei, vaan nyt oli kulunut niin kauan, että piti kuolleiksi
kiittää ne »Tritonin» pojat ja soittaa kelloja, ja kun niitä oli aina
kolmetoista, niin tottakai vähemmillekin tunti. »Tritonin» pojille!
Niin, sille Haethénille, Olssonille, Sundqvistille ja niille kaikille,
jotka menivät. Eivätkä tulleet, niinkuin alussa sanoin.

Ne jäivät Uuteen Kaledoniaan. »Triton» ankkuroi villimaan rannalla,
synkällä rannalla senpuolesta kun ne olivat ihmissyöjiä nuo kiharapäät
parveilevissa kanooteissaan. »Älkää menkö maihin», kapteeni sanoi,
»kiellän jyrkästi, saattaa käydä huonosti». Mutta se yön lempeä
pimeys huumasi, palmuviini kanssissa pani veren liikkeelle: Mennään
pojat, eihän äijä kuule kun hiljaa laskemme, niillä on juhla, se yksi
Perjantai sanoi, soittavat, laulavat ja tanssivat...

Ja ne eivät koskaan tulleet.

Sitä ne kotikaupungin kellot silloin, sitä me istuimme myöhäisenä
syksyiltana esplanaadin koivun alla penkillä, kun pisarat tippuivat.
Emmekä muistaneet kreikkaa; yötä jatkoksi. Nyt se oli tosi, kun kellot
sanoivat, puhuttu oli kauan.

Ja sitä minä istun nyt vanhana miehenä täällä S.S. »Kurikan»
juhlatuvassa kun mä juttelen näille toisille kummia, vaikka en ole
merimieskään. Mutta kun tuli mieleen, kun Heikki sanoi että tässä on
puhvelin paistia Afrikasta.

Kuulkaa, onko laivanne käynyt Uudessa Kaledoniassa? Ei, eivät he
olleet, olivat toisilla reiteillä, mutta monta kertaa, yhtä mittaa,
päiväntasaajan yli. Ja niin minä juttelin tämän »Tritonin» poikain
kohtalon.

Kannibaalien saaliiksi — — —.

Kapteenikin, joka itse oli samonnut romaanin liaaneissa, nähnyt
leijonia silmästä silmään, kävi vakavaksi, ja kaikki rupesivat
pudottelemaan sikaareistaan tuhkaa kuppeihin.

Niin, muuhun päätökseen ei voitu tulla kun maihin menneistä ei koskaan,
mistään etsiskelyistä huolimatta, mitään kuulunut. Kukaan ei ollut
nähnyt, kuullut mitään, ja se merkitsi sitä että »Tritonin» pojat oli
tuhottu.

He olivat hiljaa kaikki.

Noh, miltäs tuntuu, johtokunnan puheenjohtaja kysyy, kaduttaako kun ei
tullut mennyksi?

Mitenkähän olisi, pankaapa sitä palmuviiniä tuohonkin, tuohon minun
vichyvesilasiini, sen kun huuliani kastan, joo, no en minä tiedä,
yks'kaikki: yksi lukkari tässä maailman hampaissa, taikka Perjantain
peitsen päässä, pillien pauhatessa ja kiilusilmäisten neitojen
tanssiessa!

Farssiahan tämä maailma jokatapauksessa on. Tuokin tuo Lehtonen,
meriherra, se Lehtonen, kyllä kai te vanhemmat miehet muistatte,
joka sitten vähän ajan kuluttua, vaikka ne »Tritonin» pojat jäivät,
kumminkin myös lähti »Melusinella», mutta tuli takaisin, hän, joka
aivan tässä joku päivä sitten juuri sanoi, että »Triton» se oli, jolla
ne pojat lähtivät, kun en enää muistanut, hän on kuollut.

Lehtonen kuollut! Niin, yht'äkkiä, niin että...

No, kiitoksia paljon jutuista!

Jaa.

Ja kun minä sitten poislähtiessäni laskeuduin mahtilaivan
parrasportaita alas, varovasti, etten vain putoaisi Katajanokan
öljyiseen laituriveteen keppini kanssa, minä vähän ennätin ajatella kun
tuuli muka puhalsi jostakin, että kuinkahan siinä kävisi kun tämäkin
poika paneutuisi puuvenpramille ja Kaledonian aalto nuolaisisi raa'an
kärkeä.

Niin rääpsähtäisi kuin Aila-vainaa, joka oli vielä nuori mies,
kannelle, »Australian» kannelle, ja siihen kangistuisi.

Mutta ollaas vaiti! Sittenkin minä aina silloin tällöin käyn
tähtäilemässä näkyykö purjelaivaa Katajanokalta. Ja jos näkyy, minä
sinne, minä muina miehinä möljällä vaeltelen edestakaisin, vilkaisen
kun kokki kabyssissaan paistelee ja häärää, kun kapteenin kajuutan
kalteri-ikkunasta vilkkuu öljylampun tuli illan hämärtyessä. Ja kun
sitten lokki sattuu rääkäisemään, ei ota pahasti, vaikka se on kirpeä
ääni.

Minä lähden tyytyväisenä keppiäni kiveen kopsuttaen pois. Minä
olen viimeinen mies niitä silloisia merelle menijöitä, nyt kun tuo
Lehtonenkin on poissa.




Kuvat kulki


Seisahduinpa kerran väenvilinään, kun niitä vaelsi Länsi-Heikinkadulia,
ja katselin sieltä tuota pilattua Vanhaa Ylioppilastaloa. Kuvat
kulki... Täytyy aivan panna pisteitä, vaikka se yleisenä on huono tapa.
Mutta kun hengen ottaa kiinni kun muistaa. Siellä niin paljon, siellä
elämän karuselli, ja kuoleman, sillä meni niitä senkin tien, kesken
aikojaan.

Mutta eihän nykyaikana jouda pitkältä maalailemaan: Tilanpuute, kello
käy. In medias!

Tuo N.N.: Pitkä, solakka, pulska; basso; ensimmäinen smokin
edelläkävijä, kultanapit paidanrinnuksessa, ne raitaiset siniset
housut. Lyhyt pystytukka tietysti, jota piti kerran viikossa tasata
à 50 penniä, viikset kippurassa ja briljantiinissa, aina melkein
täysi sikaari sormien välissä — ennen ei sitä kömpelöltä näyttäen
pidetty koko aikaa suussa. Hänellä oli koti kaupungissa, mutta
asusti enimmäkseen Ylioppilastalolla, söikin siellä jonkinlaisen
komeuden ja gentlemannisuuden vuoksi, ja että näyttäisi arvokkaalta
siivikseltä, luultaisiin maisteriksi tahi lääketieteen kandidaatiksi.
Mutta liekö hänellä ollut muita kirjoja kuin Taavi Hahlin ja Emil
Forsströmin »Ylioppilaslaulut»; Ne hän taisi ja täräytti »Sarkkasi
juo!», »Sortumaan meit' älä heitä». Ja kun siihen aina tuli jatkoksi:
»— — — sortumaan!», niin se oli, kun nyt perästäpäin muistaa, aivan
liikuttavaa. Ylioppilastalo oli arkinen mieluinen tyyssija, sen
ruokasali oli jonkinlainen nektarin paratiisi, Hultin hyvän pöydän
lohdutusaula, ja taas pianohuone Arkadia, runon Lepola, josta kierot
kaverit paiskautettiin Loukolalla ulos.

Mutta piti aina toisinaan pistäytyä Oopperakellarissa, jossa Jesus
Syrakin seura lauloi joulun alla »Helan går!», jossa muutkin hienot
istuivat ja Wienerschwalbi soitti, nuo tyrolilaistytöt, jotka lauloivat
talonpoikaisella rintaäänellä soittaessaan. Schwalbi pöytään,
N.N. sanoi. Kyyppari! viekää kortti! Kyyppari tuli vikkelänä, vei
hopealautasella kortin, jossa oli aatelisvaakuna, sen N.N:n. Se teki
vaikutuksen. Schwalbijoukko koko ajan meidän päällemme tirkisti ja
hymyili, ja kaikki suomalaiset kappaleet mitä ikinä taisivat. Ja kun
soitto loppui, johtaja ja varaprimas pöytäämme, halpa-arvoisempien
tyttöjen ei saanut tulla. N.N. samppanjaa pöytään. »Ljufva flicka...»
myös »Per Svinaherde», että N.N. sai itse laulaa soolon. Ihmiset
kuuntelivat, jopa aplodeerasivat, sillä kello oli jo paljon.

Se oli yksi ilta, toinen tuli, ja toinen. Ja sitten tuli osakunnan
vuosijuhla, ylioppilaskunnan vuosijuhla, »Maamme-laulun»
50-vuotisjuhla, Ylioppilastalon 25-vuotisjuhla, Topeliuksen
80-vuotisjuhla, »Vänrikkien» kuvituksen julkaisemisjuhla, »Suomalaisen
Seuran» vuosijuhla... Välistä päiväkausia frakissa, mikä sitä viitsi
niin vähää varten muuttaa, aamulla tuli kotia, päivän nukkui, ja
illalla taas... Tässä tulee taas pisteitä, ja pian kokonaan viimeinen
piste.

Pitihän N.N:nkin Ylioppilastalolta pois. Toiset katosivat, paperit
jostakin vähästä suoritetusta lakkarissaan, eikä hän yksin viitsinyt.
Mihinkähän sitä menisi? Jos Evolle? Jos sittenkin Mustialaan? Jos...?

Pahinta oli että tämän Svinaherden rahat rupesivat loppumaan.

176

Kuvat kulki

Kultanapit katosivat, piti huonontaa Sikaareja, ei enää joka viikko
parturissa, smokki kiittämään, kengissä kalossin hankaus. Alettiin myös
nähdä se kumma että N.N. vippaili. Eikä sitten enää pian maksanut.
Sellaisiakin oli jotka maksoivat, mutta eivät kulje tässä kuvassa.
Yrittihän tämä poika poloinen olla maleksia opinnon nimissä siellä,
tuikahdella vähän täällä, mutta svinaherdekin oli liian, olisi
ollut liian vaativa virka todeksi. Kun olivat kuolleet lähimmässä
ympäristössä, kadonneet muihin oloihin, eivätkä enää auttaneet, kulki
N.N. vuosi vuodelta Kivelää kohti. Hän oli tilannut ennen pöydät
koreiksi, hän oli tehnyt torjuvan liikkeen, kun joku muukin pyrki
laskua silmäilemään, nyt hän istui mukana jos sai, nautitsi sen mitä
joku homo novus, joka halusi istua suuren nimen varjossa, antoi, hän
kun kertoili ja pani kuvat kulkemaan.

       *       *       *       *       *

»Terve mieheen!» N.N. kerran, issikalla, vanhan ajan kaprokki-issikalla
ajaessani huusi katukäytävältä ja heilutti kepillään. Ei se ollut enää
ruusupuu, taisi olla vain jostakin vesakosta kähmätty tavallinen koivun
oksa. Tuo Albert Engström! Jonakin aikana sitä lakkasi katselemasta
hänen kuviaan: liioittelee hamppareillaan.

Ei! minä sanon. N.N. oli loppuaikoinaan juuri sellainen: kalossi
toisessa repaleisenlahkeisessa jalassa, toiseen, jolla hän ontui,
köytetty jotakin säkin rääsyä. Mutta »terve mieheen!» sen puolesta,
iloisena hän vain huusi, kun näki kenraalinsa. Gentlemanni hän oli
Kivelässäkin, sanoivat. Jokaisen hoitajan, siivoojankin, havaitsi, teki
oikean kasvatuksellisen aateliskumarruksen, ja ne tykkää siitä.

Ja sitten se sammui, aika oli tullut.

Me luimme lehdistä että entinen kultanappi-Svinaherde oli kuollut. Oli
kesäloma ja miehet mailla. Mutta kyllä kai me toki kvartetin saamme.
Täytyyhän meidän.

Tulikin niitä eräitä Malmille. Tuli muita, hienojakin ihmisiä ja niillä
oli koreita seppeleitä. Täytyihän sitä tähän tilaisuuteen, vaikka
olikin poloinen poika. Mutta ei meitä laulajia tullut kvartetiksi asti.
Vanhat olivat missä olivat, häipyneet, ja uusien sana ei ollut sana.

Kun emme voineet laulaa kvartetissa, lainasimme vahtimestarilta
virsikirjan ja veisasimme sen »Sun haltuus rakas isäni». Ja siinä yksi
hieno naisihminen itki, ja vierustoverini, ikämies, yht'äkkiä lakkasi
laulamasta, mikä hänelle mahtoi tulla, ja minunkin linjassani oli lyhyt
ulottuvaisuus.

Me menimme pois, emmekä puhuneet paljon mitään. Sanoimme sitten vihdoin
vain että on se hyvä kun ne istuttaa, taitavatpa aivan kaupungin
kustannuksella istuttaa kukkia tänne yksinäisyyteen, niin että on
hupaisa olla.

Niin ne kuvat kulki. Vuorelan Matti, 90-vuotias sanoi, kun kysyin miltä
se noinkin pitkä ikä tuntuu: »Kuin silmänräpäys!» Ja ne menneitten
kuvat kulkee samoin vain silmänräpäyksissä, katsoipa vaikka kauankin,
olevinaan, niinkuin minä tässä nyt.

Ihmiset jo vähän pyrkivät tuuppimaan.

Olikin taas muita asioita ja keppini heilui kanssani eteenpäin niinkuin
ennenmaailmassa.




Simeoni


Simeoni siunasi Jeesus-lasta — — —, siitähän luimme ennen, ja se on
jäänyt ainiaaksi mieleeni. Minä kun olen nähnyt Simeonin, aivan sen
piplian Simeonin. Hänellä oli nahkainen kuusikaistainen patalakki
päässä, laaja harmaa parta, ruskeankellervä pitkä kauhtana yllä ja
leppäinen ryhmysauva kädessä. Sitä hän kopsutti lattiaan kalkeissaan,
kumarainen mies. Silmät oli siniset, sameat vanhuuttaan, mutta silti
tuimasti vielä katselevat. Kun hän otti patalakin päästään takan edessä
lämmitellessään, paljastui sen alta kalju pää, mutta korvallisilta
kumminkin ja niskasta valui alas pitkiä harmaita suortuvia.

Helähti aisakello ulkona, ja kengätön kavio kapsui. Hevonen ajoi
pihaan. Tähti silloin vilkahti, ja huuruinen honka varisti vitiä,
kun vähän yritti tuulen henki käydä. Silloin ne ajoivat Rajalan
Juhanneksen pihaan. Työreellä hän istui reunoista kahden puolen kiinni
pitäen, hevonen tuli vinhaa vauhtia, ja Juhanneksen näytti olevan
vilu, kun hänet pimeän porstuan läpi talutettiin tupaan, jossa onneksi
pystyvalkea paloi. Näin tuli Juhannes meille, niin hän oli mahtanut
tulla kymmeniin, aivan satoihin paikkoihin, sillä hän oli yksi noita
'yö ja talo'-kulkijoita eli kuletettavia, kun ei kunnalliskotia ollut,
ja voimattomien, itsensä hoitamaan pystymättömien vanhusten piti
jossakin olla. Juhanneksella oli mökki, jossa hän oli viime vuosiin
saakka asunut sisarensa Kreetan kanssa. Kreeta häntä oikeastaan
elättikin, karstaten, kehräten, Juhannes mitähän vain puutöitä näpersi
vähän, kun ei jaksanut enää halkojakaan hakata, saatikka ojalla
olla. Mutta kun Kreetan piti pois ennen Juhannesta, hän jäi yksin ja
avuttomaksi. Ja nyt täytyi lähteä yö ja talo, kunnes ehkä aukeisi
paikka ruodilla, joka oli vähän vakinaisempaa toisten nurkissa oloa.

Talosta taloon siis hevosella nakattiin, sait siellä sopen ollaksesi
yön, kupin eteesi kruuhulle, kivelle uunin eteen, ja sitten taas
kiivasta kyytiä pois, kun aamu alkoi valjeta.

Tuimasta Juhanneksestapa tuli ystäväni. Ensin hän minuakin, siinä
ovipielen alasängyssä maatessaan, katseli karsain silmin: sinäkin,
härnääjä! Mutta kun minä kysyin: eikö Juhanneksen tullut kylmä, kun
ei ollut vällyjä reessä? hän lauhtui, ja siniset, vähän kuin mateen
silmät, rupesivat katselemaan ystävällisesti. Hän milloin oli ylhäällä,
milloin makasi, vähän päreitä kiskoi takkavalkean ääressä, mutta väsyi
pian, kivulloinen mies, ja meni taas sijallensa.

— Eikö Juhannes tekisi minulle klaneettia? Sellaista pientä
mäntyklaneettia minun oli tehnyt kauan mieleni, mutta en ollut saanut.
Juhannes, joka itse oli ollut klaneetinpuhaltajakin, jo aivan hymyili:
— Ottaisiko poju? Mutta minunhan pitää huomenaamulla pois!

— Isä — minä isän luo — Juhannes tekee minulle klaneetin, saako
Juhannes olla vielä yli huomisen? Isä lupasi, tulipa väen tupaan
itsekin Juhannesta katsomaan ja jutteli. Päivemmällä hän vielä toi
viulunsa.

— Soita, Juhannes, se 'Lampaan polska'! Hän ei muistanut, että oli
päivällislevon aika, ja jotkut tulivat tyytymättömiksi, kun Juhannes
alkoi vanhoilla sormillaan soitella, vuoteensa reunalle istumaan
nousten.

— Tuollaista hyvivät, kuului emäntäpiialle isolla puolella käydessään
Sannakaisa, vanhempi tuvanpuolen piika, sanovan.

Mutta Juhannes oli haettanut männynrungon vesakosta ja alkoi nikkaroida
minulle klaneettia.

Emäntäpiiasta minäkään en pitänyt. Hän oli ilkeän luontoinen, käreällä
äänellään nuhteli ja turhista tukisteli, ja jos olisin äidille
valittanut, siitä olisi seurannut vielä ikävämpää.

— Syö pois vain! emäntäpiika Juhannekselle, kun tämä vastahakoisesti
nautti kupistaan vanhaa hernerokkaa, jota vain enää Mopelle annettiin.
Hän sanoi olevansa sairas eikä voivansa tällaista. — Eikö saisi
maitoruokaa? — Syö sinä, mitä annetaan, taikka ole syömättä! Juhannes
ei saanut, ja minun tuli sääli.

Klaneetti alkoi hahmottua, minä seurasin innolla mukana. Sen piti yön
kuivaa takan otsalla, huomenna tehtäisiin katajasta kelii ja torvi
lakattaisiin.

Juhannes häiritsi herkimpien unta, ähki ja liikkui, sairas mies. Hän
oli ilmeisesti nälissäänkin, ei ollut tarttunut ruokaansa kuin nimeksi.
Mutta yöllä valvoessaan Juhanneksen takia Sannakaisa oli kuullut,
kuinka Juhannes söi kupistaan, söi ja maiskutti kuin Moppekin. —
Kelpasipas! Juonii vain, mitä tuolle muuta!

Tietysti söi, tuli mitä tuli, muuten kuolisi. Kuulin piikain juttelevan
Juhanneksen oikuista, ja minä päätin auttaa häntä.

Iltapäivällä klaneettini oli valmis, ja se oli varsin soma. Se oli niin
rei'itetty, että sai soitetuksi sellaisiakin kappaleita kuin 'Morsiamen
marssi' ja 'Varpusen polska'. Juhannes koetteli 'torvea', joksi kansa
klaneettia sanoi, takkavalkean valossa askartelevan tupakunnan ratoksi.
Rengit uursivat astioita, ja piiat kalistelivat makkarapellejä, joulu
kun tuli. Juhanneskin sai tuoksuvan lämpymäismakkaran, jota hän voi
syödä.

Minä sain keltaisen klaneetin jo ensi yrityksellä vähän, vaikka
käreästi, ääntämään, sittemmin kyllä soitin jopa 'Varpusen polskan'.
Menin innoissani näyttämään kojetta isälleni, joka oli siitä niin
huvitettu, että antoi markan, ison rahan siihen aikaan, Juhannekseile
vietäväksi. Äitini käski aivan kädestä kiittää Johannesta, jonka minä
tein.

Kun sitten taas yö alkoi tulla, muistin, että Juhannes ei voinut syödä
hernerokkaansa eikä kovaa juurileipää, niinkuin muu väki. Pyysin
äidiltä nyt, enkä emäntäpiialta, saisinko viedä Juhannekselle osastani
lämmintä maitovelliä, jota olimme saaneet päärakennuksen puolella.
Ja kun sain aivan eri kupin, täynnä makeaa herkkua, vein sen tupaan
Juhannekselle läpi kinostien pakkasen paukahdellessa. Nyt tulee se
Simeoni. Juhannes juuri olikin minun Simeonini. Sillä kun hän oli
saanut kuppinsa, noussut istumaan vuoteellaan ja nauttinut ruokansa,
hän ensin paneutui maata, mutta viittasi minut pian luokseen, nousi
taas istuilleen, pani kätensä minun pääni päälle ja sanoi hiljaa,
etteivät muut kuulleet: — Jumala siunatkoon sinua, poju! Hänen siniset
silmänsä loistivat nyt ystävällisesti, ja hän näytti sellaiselta
profeetalta eli jumalanmieheltä, joita oli vuoteeni päällä olevassa
madonnataulussa. Minuun toimitus teki syvän vaikutuksen jo silloin, ja
niin aina muulloin, kun sen muistin. Lienen taikauskoinen, tahi ehkä
aivan uskovainen, tämä Simeoni-Juhanneksen siunaus on pianaikaa minua
auttanut maailmassa.

Juhanneksen vähän jo vapiseva käsi on ollut pääni päällä, ja kaikki on
sujunut hyvin, keisarien, kuninkaitten kuulla.

Sitä se paukahteli pakkanen, kun minä kinosten kautta vein kuppia tuvan
puolelle.

Kun aamu sarasti ja Juhanneksen piti lähteä, oli suoja, lauha tuuli
humisutti pihakuusta, ja tähdet paloivat kirkkain silmin. Runtikka
meni kyytiin. Isä oli pannut aivan kirkkoreen, jonka peräpeilissä
kaksi lohikäärmettä taisteli — Sutimannin käsialaa. Karhunnahan
lievettäkin heilui takaa, isä oli omalaatuinen mies. Ja niin hän meni,
mihinkähän meni, kenen kruuhulle kuppinensa. Peltru helisi aisassa,
ja lämmin, pisaroiva länsituuli liehutteli Juhanneksen hartioille
valuvia suortuvia, kun päivä nousi ja kirkasti joulunaaton minun
klaneettimestarini kunniaksi.




Joulutervehdys


Vaikka ajattelemme tavallisia postikortteja, siitäkin saattaa olla
mielenkiinnoksi; sellainenkin tuli kerran tänne Suomen niemelle, että
joku keksijä ulkomailla istuskellessaan muisti tuttavaansa kotimaassa
tavallisella vanhan ajan kovaksi silitetyllä kalvostimella. Sen väänsi
suoraksi, kirjoitti tervehdyksen ja osoitteen, pani postimerkin, ja
laite tuli täydessä järjestyksessä Saksasta vastaanottajalle, tuoden
tietysti iloisen yllätyksen vanhanpojan jouluharmauteen. Mutta tämä
jutelma koskee aivan toisenlaista tervehdystä, vähän niinkuin se sen
Kringelinin syntymäpäivänä. Täytyy ensin johdannoksi luoda pieni
katsaus menneisyyteen, ja senluontoiseen että se varmaan ei koskaan
enää tule. _Sellaisenaan_, jos kohta ihmiset ovat perusolemukseltaan
samoja, yhtä vääriä, kieroja ja valheellisia esimerkiksi. Ja vaikka
muodit palaavat jälleen. Mutta tuskin palaa enää se pukuasu, jossa
tähän kertomukseen kuuluva kansa koreili X:n kaupungin markkinoilla,
samassa pukeessa muuten, oli kesä tai talvi, juhannus- taikkapa
Heikinpäivän markkinat. Vaimoväki oli monen isomman punaisen- ja muuta
pikkukirjavaa niin, että koko tori läikkyi kuin Mefiston viitta. Siinä
punaiset posket lisäksi ja terveet valkoiset hampaat, kummako oli jos
tarkka-ampujat kotkan kuva lakissaan olivat elementissään, valloituksia
tehden. Entä miehet: pitkiä viikinkejä, todellisia gongerolfeja,
vaikka he tuskin koskaan olivat hevosen selkään yrittäneet, heidän
paikkansa kun oli keinuvalla galeijalla viheriän meren aalloilla. Nyt
hekin kulkevat knallissa ja sakettitakissa adressia tuoden Ahvenanmaan
linnoittamista vastaan, vaikka ovatkin toiselta puolen maailmaa,
vanhasta Louhen valtakunnasta, mutta ennen tällä väellä ei ollut
takkia ensinkään, liekö koskaan ollutkaan; ei, vaan monenkirjava
villapaita, pari, nahkaliivi, rinnoilla helmipunontaiset kellonperät
kaulasta kiertäen, sarkahousut, tavallisesti hylkeennahkaisine
takalistokappaleineen niinkuin ratsuväellä ja isopellinen myös jonkin
merielukan nahasta tehty lakki. Ettemme sitten unohda kaunista
helavyötä kiiltävine messinkiriipukkeineen. Vanha Kalevalan runo
sanoo:» — — — meri meidätkin elätti, meri saatti saappahisin», mutta
tämä väki ainakaan ei ollut saappaaseen, siis kautokenkään asti
päässyt, sen jaloissa oli hylkeennahkainen tossu siihen saakka, kunnes
sivistys saatti heidät suorastaan kiiltonahkaiseen nirunarukenkään,
joka kuuluu kansanopisto- ja Brageknalliin. Siinäpä muistossa vilinä,
kun ajattelee tätä joukkoa kuuntelemassa esim. Rannan Santerin
konserttia silakkatynnörin päällä Kalarannassa — itsellä heillä ei
ollut tynnörin päälle nousemaan pystyviä soittoniekkoja. Ja kumma
sorina kun he puhuivat muinaisaikaista germaaniaansa: — — — kvadan
jeni? — — — letan plumppin kaa! — — — holindschin o maitdvorrin.
Ottakaa selvä!

Ja sitten jo lähemmä otsaketta: Oli viina. Taitaa se olla nytkin,
mutta erilailla. Kun nyt seisoo vain: »Pöytäviinaa», oli näiden
louhelaisten aikana kirkassisältöisen puolentuopin pullon kyljessä
houkutteleva värikuva, jossa maistanut mies pulloa tarjoojalle takaisin
ojentaessaan kysyy: »Mistäs näin hyvää viinaa saa ostaa?» »Mistäs
muualta kuin Pasin viinapuodista!» Ja kun ei se pullo maksanut kuin
yhden markan kalliinakaan aikana, helposti sen taskuunsa sai. Ja
kyliä ne myös osasivat Pasin aineen arvostaa. Meren luotojen miehet
varsinkin. Tarvitsihan sitä kylmän viimankin takia, ja kun ei näitä
poikia kukaan tullut etsiskelemään vaikka jäälautta lohkesikin ja he
hyljettä ajaessaan saattoivat joutua Perämeren puhalluksissa aina
Ruotsin rannikolle, joka on toista kuin Suomenlahden vesilasimyrsky.
Jos näit markkinatuulen siinä Beaufortin ylemmillä asteilla, se oli
tosi paikka myös pasilaisuuden kannalta. Vanha pappa pätkässä, isäntä
itse, emännänkin kieli kävi kankeasti, koko veneellinen tuoksui, ja
ollaan aikeissa lähteä kotimatkalle melko tiukkaan tuuleen. Näinpä
tällaisenkin tapauksen: Juuri tuo vanha pappa luovii, teutaroi
laiturilla kunnes vihdoin muksahtaa mereen laiturin ja siihen
kiinnitetyn laivan väliin. Sinne painuu ja katoaa ja olisi jäänytkin
elleivät laivamiehet kiireesti käsiinsä saamalla keksillä saaneet häntä
harotuksi ylös. Kiitos olkoon hänen nahkaisen housuntakalistonsa hän
pelastuu: keksi on sattunut lävistämään juuri tämän asukappaleen ja
pappa nousee Vellamon syleilystä sitenpäin. Ja sitten: ukko kiireesti
läheiseen kaupungin kylpylaitokseen, virvoitetaan, kuivataan siellä
eikä kestä kuin kohtuullinen odottama-aika, niin sieltä hän tulee taas,
mutta pääsee nyt omin neuvoin veneeseen, istuakseen — mitä me näemme —
perään ruoria hoitelemaan. Hän on vanhin mies, hänenpä käteensä siis
ruorin vipukanki.

Kuinkahan tuonkin galeijan käy? Mutta tyhjää pelkäämme. Purjeet ottavat
tuulta, vene kallistuu, alkaa puhkoa Hernesrannasta tulevia aaltoja ja
koko joukko katoaa saaren taa ulapalle. Eivätkä ainakaan sanomalehdet
kertoneet mistään tapaturmasta niinä päivinä. Pappa piti siis kurssin
ja tasapainon purjepuuköysien vinkuessa.

Jos tässä menossa luotopitäjän kirkkoherrakin seurasi virran mukana,
inhimillistähän se on. Hänen ystävänsä lautamies Räbb otti, Storgårds
samoin, Kock, Kallis ja kaikki. Eikä muita täällä ollutkaan kuin sillä
katsomuksella varustettuja. Herroja ei ollutkaan muita kuin nimismies
Hanström, joka taisi suurin piirtein olla samaa maata.

Kun sitten raittius tuli ja viinapuotejakin alettiin säännöstellä,
rupesi kaduilla näkymään siihen saakka outoja näkyjä: viinajonoja.
Kun myymälät suljettiin markkinapäiviksi, piti varustautua hyvissä
ajoin ja niin kokoontui kansalaisia oven avaamista odottamaan pitkä
kirjava jono, kaikilla lekkerit kainalossa, sillä mitä sitä vähempää
kun kerran jonotuksen vaivan näki. Hepoluodon eli niinkuin nimi
muinaisaikaisessa muodossa vielä ruotsalaisten suussa oli säilynyt
Heplot'in pitäjäläisillä oli oma ostopaikkansa ja siinä odottamassa
nähtiin seurakunnan arvoisäntiä, mutta ei sillä hyvä, jonossa oli
myös itse kirkkoherra Jeremias Procconius, valtava lekkeri hänenkin
kainalossaan. Procconius oli outo niinhyvin ruotsalaisen kuin
suomalaisen kielelle, vaikka nimi oikeastaan on aivan kalevalainen,
se »Prokko tiellä propatinna», joten heplotilaiset olivat ruvenneet
sanomaan kirkkoherraansa vain jereksi ja siitä kehittäen kansankeskisen
puhuttelunimen »Jerhärrin». Tämäpä herra Procconius nyt joutuu meitä
vähän lähemmä.

Kun kerran on viinajonossa lekkeri kainalossa, tottapa seuraukset
ilmenevät myös käytännössä. Aivan oikein: kirkkoherra Procconius ei
ollut mikään raittiusmies, se maine hänestä kulki paikkakunnalla
loitommallakin. Mukava mies kyllä, iloinen poika ja humoristi, eikä
häkeltynyt saarnatuolissa, jos sitten tosin oli tuo paikkakunnan
tottumuksiin nähden kansallinen ottamisen vika. Mitäpä puhumme
sattumuksista talonpoikain kammareissa yksityispiirissä, sattui
niinkuin sellaisissa kohtauksissa sattuu, mutta joskus Jere-herran
temperamentti ilmeni julkisemmastikin. Kun hän oli ruumiinrakenteeltaan
ja luonteeltaan voimamies, kyti hänessä aina pieni halu näyttää sitä
ansiotansa. Ja varsinkin kun hän oli elähytetty. Niinkuin kerran kun
juhannusmarkkinoilta palattiin lauhassa suvituulessa. Haahdellinen
kansaa ei ollut juuri sen kummemmassa tilassa kuin tuon kerran kun
vanha pappa putosi laiturilta, ja niin myös Jere ja hänen ystävänsä
Räbb.

»Kuules Räbb, luuletko piisaavasi minulle?»

»Sinulle, voi Jerepoika, ettäs kysyt; saatat piisata messuamassa, mutta
kuule, kyllä se niin on että knääkäksi sinut luettaisiin jos tynnöri
rukiita selkään pantaisiin. Minä kannan kaksi.»

»Pehmoisia puhut, Räbb!»

Sormikoukku kävi hyvin päinsä paatissakin, mutta ei enää oikein
käsivarren vääntö, johon Räbb haastoi kirkkoherran, koska hän oli
sormikoukussa hävinnyt. Kumminkin he kesken vaahtopäiden temmellyksen
nousivat veneessä seisaalleen ryhtyäkseen käsivarren vääntöön. Mutta
silloin perämies Storgårds huusi Ärlingin äänellä, joka olisi kuulunut
»Ormen langenkin» päästä päähän: »Hiljaa!» ja laski viheriäistä
suolavettä sen verran sisään että joku vaimonpuoli jo kiljahti. Se
komento vaimensi Heplotin ylimmäisten puuhan sillä kertaa. Mutta kun
oli onnellisesti päästy rantaan, tapahtui tuo lennokas kohtaus, jonka
kertominen kovasti huvitti vieraanpaikkaisia lautamiehiä sittemmin
käräjillä ja jota paikkakunnan lehdistä luettiin silmät ympyriäisinä.
Toverukset tahtoivat päästä lopulliseen selvyyteen siitä kuka tässä oli
herra patterilla, ja niin he ottivat maissa todenteolla yhteen. Tosin
vain painimalla, ja eihän se liene kirkkolaissa sinään kielletty, mutta
kun se tapahtui vähän huvittavissa olosuhteissa. Itsekin lautamies Räbb
joutui pian sikäli huonommalle puolen että Jereherran ohuet verkahousut
eivät kestäneet hänen merikarhun kouriaan, jotka olivat aikoinaan
koviin harjaantuneet matkoilla Kiinasta aina Kaliforniaan, ne repesivät
repeemistään kunnes koko niiden nimellisarvo oli mennyt ja kirkkoherra
oli aivan valkeisillaan. Jere sitävastoin sai vastustajansa jäykistä
sarkahousuista, erikoisesti vielä vankasta helavyöstä sellaisen
yliotteen että Räbb pian oli kumossa. — »Hej dunkom pojkar! siinä sen
näit!»

Olisipa tässä nyt sattunut olemaan arkkipiispa asessoreineen
tarkastukselle tulossa, niin kuvaelma olisi ollut ylen muistettava.
Muuta kansaa kyllä oli, oli tullut toisia veneitä perässä ja kukin tuli
tuomisiaan vastaan.

Kuka lie ilkimys — niin paikkakuntalaisten mielestä — ilmiantanut
Jere-herran yleensä, ei nyt vain tästä painikohtauksesta, sehän
olisi ollut perin lapsekasta, mutta yleensä hänen vähän lennokkaan
yksityiselämänsä, erityisesti lekkerielämän takia, kävi niin että hän
sai »substituutin». Substituutti! pikkupappiloiden kauhu ja vitsaus
ennen vanhaan. Pakkoapulainen, joka muutenkin niukasta palkasta vei
minkä vei, niukisti jokatapauksessa niukkuutta ja oli häpeänä ja
sielun jalkapuuna, kun ei saanut sitten enää Jere-herran tapaisten
saarnatakaan. Jaa mutta mitäs teit syntiä! Niinpä niin — — — kyllähän
sitä... Joo, mutta köyhä substituoitu kappalainen ajatteli ja taisi
joskus sanoakin: Onhan sitä tullut otetuksi, mutta en minä ainakaan
pelaa. Ei ole minun aitastani pelijyvää kannettu, saatikka ajettu,
niinkuin Poikkiselän rovastin. 16 kuormaa yhtenäkin yönä ryssälle! Minä
vastaan puheeni. Mutta eipäs siinä substituuttia! No eipä ei, itse
kontrahtirovasti.

Jere-herran substituutti oli ikävä mies; joskus ne olivat aika mukavia,
yhtä lystikkäitä totipöydässä kuin prinsipaalitkin, mutta tämä oli
kuiva ja pienessä pontisuudessaan narisevan ankara. Hänestä tulikin
vielä Jeremias Procconiuksen tuho. Näin kävi:

Kukapa ei muistaisi Tapania ennen vanhaan: nimittäin Tapanin päivää,
kun ajettiin korskuvilla oriilla ja virmovarsoilla ympäri kyliä,
valitettavasti, täytyy taas sanoa, pasipullo taskussa, pistäydyttiin
sopivissa taloissa, saatiin talon kaapin klaffilta kumina-anninta
sokerin kanssa, mutta talonväen piti myös ottaa, emäntienkin,
ettei luultaisi ajelijaa halveksittavan. Lähinnä tätä »tapania»
varten hankittiin ns. jouluviinoja. Mutta niitä kävi maisteleminen
jouluaattonakin, kun ei ollut vielä kuusia ja kynttilöitä, ei muuta
kuin rieskaa ja kropsua, ilta pitkä ja pimeä ja työtä ei enää tehty
päiväsaunasta päästyä. Tulipa siten otetuksi ehkä liikakin ryyppy.

Niin kävi, sen pahempi Jere-herrankin eräänä jouluiltana.

Oli joitakin talonpoikakaveruksia hupulaisina, juteltiin leikkisiä,
vakaviakin sekaan, kahvia saatiin, teetä saatiin ja oikeaa totia,
koska nyt oli joulu; selvä viina oli kyllä parasta ja terveellisintä
tavallisissa oloissa.

Niin tultiin tuulelle, äänet ylenivät, keskustelu kävi puolen yön
lähetessä seinän takaa kuuntelevan substituutin arvostelemana
möyhinäksi ja hänelle pahaksi häiriöksi, koska hänen tuli olla
vanhan tavan mukaan kello 4 jalkeilla, saarnata ja hommata tämän
retkukirkkoherran takia yli voimainsa.

Ei, hän ei jaksa tätä enää. Kun ne vielä rupesivat laulamaan »Jag är en
unger sjöman» ja muuta semmoista, ihan »kärestoista» pyhänä jouluyönä;
hän puki ylleen ja lähti yön selkään nimismiehen luo: Järjestys tässä
olla pitää, kristillisessä seurakunnassa!

»Kirkkoherra olisi nyt hiljaa, pastori lähti nimismiestä hakemaan»,
ehätti Brita-piika kuiskaten ilmoittamaan.

»Senkin turilas!» »Minä näytän sille knääkälle!»

»Räbb, otetaan taas, jollekin, kuinka monennelle jalalle, sama se,
mutta tässä pitää karaista itsensä, Hanström on haettu!»

Jere-herra kimpaantui siinä odoteltaessa yhä enemmän: kehtaakin,
keltanokka, ja tässä on kirkkoherra omassa kodissaan toistaiseksi
vielä; sinä olet kruunun mies Räbb, ja sinä Storgårds kunniallinen
mies. Minä näytän koko sille sakille.

Jere-herra meni klaffilleen, kalvoi sieltä esiin pistoolin ja latasi
kojeen synkän ilmeisenä.

»Ei, ei, älähän nyt sentään», Räbb varoitteli, »antaa niiden tulla:
Hanström tuntee kyllä totin maun ja Kringholm, substituutti, saa naukun
hänkin, että kankea kieli paremmin aamulla luistaa.»

»Pelkäätkö Räbb, sinä joka olet ollut Turkin sodassa?»

»No, no Jere, rauhoitu nyt!»

»Oletteko hulluja, tervehdyksenhän minä vain, joulutervehdyksen, kun
tulevat tällaisena aikana vieraisille.»

»Nyt tulevat» — Brita oli ollut vartioimassa.

»Seuratkaa minua», Jere komensi, »sinä Räbb toiselle, ja Storgårds
toiselle puolelleni: astumme isoille portaille».

Kuu siellä kauniisti kumotti ja tähdet vilkuttivat Betlehemin sanomaa,
kun seurue asettui portaille.

Oikein: siellä tulee lihavahko nimismies, sen näkee hänen vähäisestä
ontumisestaan ja hänen vierellään pieni kumaraharteinen Kringholm.
Juuri kun he astuvat portista piha-aitauksen sisäpuolelle, kohottaa
Jeremias Procconius pistoolinsa pystysuoraan ylös tähtiin ja pamauttaa
aikamoisen kunnialaukauksen, kun oli siinä hieman totisuudessa
tullut lujaan ladatuksikin. Oli paukahteleva pakkasyö ja liekö
saanut yltyä Jeren pistoolista, välittömästi sen laukausta seuraten
rojahtaa renkitupa sellaiseen pakkaspaukaukseen että olisi luullut
railon repeevän hankiseen maahan. Silloin tapahtuu kummia: nimismies
Hanströmin nähdään kaatuvan rankana maahan ja siihen jäävän.

»Murhaa, murhaa, auttakaa!» kuuluu substituutin kimeä ääni jostakin
nurkan takaa, jonne oli paennut.

Pappilan portaille tullut seurue on perin hämmästynyt: Mutta eihän
kirkkoherra sinne päinkään ampunut, itsehän näimme että hän tähtäsi
taivaalle. Mitenkä tämä on mahdollista!? Pyörtyikö ehkä nimismies kun
oli pitänyt tänne saakka ontua?

Mutta kyllä asia oli niin pahasti että nimismies Hanström ei enää
siitä sijasta noussut, hän oli kyllä kuollut, vaikka naarmuakaan ei
hänessä löydetty kun sittemmin tarkastus toimeenpantiin. Oli tietenkin
pelästynyt ja saanut sydänhalvauksen, ikämies.

Ikävä asia Jerelle. Oliko tässä Jumalan sormi, joka näytti
maailmanmatille toista tietä?

Toiselle tielle Procconius jokatapauksessa joutui, sillä kyllä häneltä
totisesti nyt virka vietiin. Mutta ennenkuin siihen tulemme, joku
muistosana:

Jere-herra oli tietenkin syvästi masentunut ja häpeissään, niin että
häntä ei kirkossakaan nähty, jouluna luonnollisesti ei, yhtyvähän
kuin tapanina, eikä myöskään uudenvuoden päivänä. Mutta kun nimismies
oli saateltu viimeiseen lepoonsa, pyysi Procconius saada saarnata
loppiaisena, jonka Kringholm myönsikin.

Sitä saarnaa muisteltiin kauan. Procconiuksen ei tarvinnut änkkänä,
niinkuin Kringholmin haeskella ja toistella sanoja, häneltä tuli kuten
kansa sanoo »niinkuin myllyn alta» tavallisissakin oloissa, ja nyt kun
oli järkyttäviä tapahtunut, huomasi heti että hänellä oli tavallista
enemmän myös sydämellään.

Kyllä kai muistatte että loppiaisena, joulun ja uudenvuoden
palettuansa, sangen monet kynttilät jo alkoivat loppuaan lepatella ja
sammahtelivat pois. Sen sovitti Jere saarnaansa. Tähän tapaan kerrotaan
hänen puhuneen:

»Jouluaika lähenee loppuaan. Niinkuin meidän lyhyt vaelluksemme.
Oliko se iloa, surua, lankeemusta, nousua, loppu tulee. Me olemme
täällä tuikahdelleet niinkuin nämä muutamat kynttilät täällä vielä.
Ne sammuilevat ja pimeys tulee siihen paikkaan, mutta sitten ne vielä
kerran lehahtavat liekkiin ja valo tuli. Me täällä kulkeissamme
kompastelemme samalla tavalla, synti sammuttaa meidän hiljaa valaisevan
sydämemme, me pimenemme, pahenemme ja paadumme. Me saatamme vajota niin
että pimeä tuntuu pysyväiseltä, valoa ei tulekaan. Mitä mekään muuta
olemme kuin näitä sammuvia ja sammuneita kynttilöitä. Sano vain suoraan
sinäkin Räbb, sinä Storgårds ja minä Jeremias Procconius! Kaikki me
saatamme sanoa. Täytyikö meidän pimeyteen jäädä? Niinkuin loppunut
kynttilä joka suitsusi pois. Ei, hyvät ystävät, Jumalalle kiitos! Me
näemme jo tuon kauniisti kajastavan ruskon talven kylmältä taivaalta.
Siellä valkenee. Se on Jumalan armon paisteen kuva. Antaa sammua tämän
valjun kynttilän, antaa loppua, mennä loppiaisen, loppua meidänkin
vähäisen raadollisuutemme. Tulee toinen valkeus. Niin kuin tuo päivä jo
pilkistää. Katsokaa todella: sieltä se kohoaa aamun aurinko, Jumalan
rakkaan kasvot, hänen, joka on sanonut meille: älä pelkää, minä olen
kanssasi, minä nostan sinut loasta, tule luokseni pelkäämättä! Rakas
sielu, muistitko tämän, kun mielesi pimeni monesti. Muista nyt, muista
tämän loppiaisen nouseva aurinko niin kauan kuin täällä vielä vaellat.
Muista että sinä olet pieni, sinun voimasi Ja järkesi niin rajoitetut,
et jaksa uskoakaan. Mutta Herra Sebaot on sinun tuomarisi ja hän on
suuri, suuri yli kaiken ymmärryksen, iankaikkisuuden isä, loputtomuuden
Luoja. Eikö hän taida tehdä sinulle sitäkin, jota et ymmärrä, valaista
viheliäisyytesi, pelastaa sinut sinne missä ei raadollisuutta ole,
missä on vain valo ja puhtaus. Usko vain, ystäväni Herrassa. Amen,
halleluja!»

Eipä ollutkaan ihme se mitä sitten tapahtui, että kun kapituli
tuomitsi Procconiuksen viralta pantavaksi, suuri joukko Heplotin
seurakuntalaisia, puhuttiin 200:sta talokkaasta, ja enempää siellä ei
tainnut ollakaan, jättivät puumerkkinsä Procconiuksen puolesta: he
eivät tahdo kirkkoherraansa pois, armahtakaa häntä vielä kerran, korkea
oikeus!

Mutta ei armahdettu, Procconiuksen piti pois pappilastaan.

Hänestä tuli sitten jokin nurkkasihteeri ja asioitsija johonkin
suurempaan paikkaan, täällä se ei olisi kannattanut. Hän alkoi
uudestaan ja nyt nimellä Sjöstrand, ikäänkuin sen merkiksi että
»praecedentia abierunt».

Sepä sitten ei kuulukaan enää kertomukseemme. Niin paljon vain
että ei Sjöstrand silti saarnaamasta lakannut. Silloin tällöin
sallittiin hänen nousta puhumaan. Ja pian alkoi tulla tavaksi että
kun Sjöstrandin tiedettiin saarnaavan, silloin oli kirkko kansaa
täynnä. Oli sosialistejakin, istumassa tietenkin, kun jumalan kunnian
edessä noustiin seisomaan, ja ikäänkuin pilkan merkeissä muuten vain
tulleet. Mutta kun Sjöstrandin saarnattua he menivät postitoimistoon
»Työmiestään» noutamaan, monikin siinä hajamielisenä katseli
rautateitten aikataulua, postiluukun vieressä odotellessaan: oli kuin
jotakin levotonta sydänalassa, mitä lie ollut. Ehkäpä okaita, sen
elämän turhuuden tuntoa.

Niiksi olivat muuttuneet tämän Kattilakosken asioitsijakirjurin,
Heplotin virkaheiton Procconiuksen sanat.

Sanovat muuten Sjöstrandista tulleen siivon miehen. Se oli se silloisen
loppiaisen päivänsäde.




Muisto


»Nukutko?»

»En.»

Pekka Lundmark kuiskasi sohvalle laitetulta sijaltaan vähän
kohottautuen, ja minä vastasin. Kukapa tässä nukkui, kun uutimettomaan
huoneeseen vielä ensimmäinen päivänsädekin alkoi pilkistää. Oltiin
laulujuhlilla, ja juhlavieraita oli sijoitettu kaikki huoneet täyteen,
niin että haluttuja mukavuuksia ei ollut. »Kyllä se on kirottua
tuo unettomuus», Lundmark jatkoi, ja me aloimme keskustella sen
perustuksella puoliääneen. Minäkin olin vähän asianosainen, mutta
kuultuani Lundmarkin juttuja huomasin toki olevani paremmalla puolen.
Hän sanoi sitä kärsineensä pienestä pojasta lähtien: ei tahdo tulla
unta, jos vähänkin pelkää häiriöitä, kaikki kolina, napsahdukset
häiritsevät. On se kumminkin siinä mennyt, kun on loma-aikoina tehnyt
työtä niityllä ja vainiolla, kulkenut kalassa, kuokkinut, kaivanut.

»Pahempi se on tuonkin Skogmanin — ettekös te olleet samassa koulussa —
poloinen poika, nythän hän on Kärnävaaran sairaalassa.»

»Olen kuullut, mistä tunnet Skogmanin?»

»Sukua olemme.» Ja sitten Lundmark kävi kuvailemaan kuinka se menee
suvuttain tuo hermoheikkous; ei pitäisi mennä naimisiin välinsä
sellaisten.

Heillä oli ollut tässä joku vuosi sitten sukukokous eräässä
maalaispappilassa. Oli kaunis kevätpäivä kun kokoonnuttiin, juuri
koivu hiirenkorvalle puhkeemassa, kirkasta oli ja säihkyvää. Mutta
sitten ilma illaksi jähtyi, meni pilveen ja alkoi tuulla, niin ettei
tehnyt mieli olla ulkosalla. Olen lukenut että tuollainen ilman muutos
vaikuttaa hermostoon, ja sekin saattoi olla syynä kun Allan Skogman
oli yöllä ullakkokamarissamme niin levoton. Ei saanut unta — meitä oli
kyllä useita poikia — kääntyili ja liikkui ettemme me muutkaan saaneet.

»Se on pirua, kun ne ovat jättäneet tuon uimahuoneen oven auki!»

Tosiaankin, nyt kun tarkemmin kuunneltiin, aina jonkin ajan kuluttua
kuului jostakin paukaus.

»Se on varmaan tuo uimahuoneen ovi.» Sitä Allan oli kuunnellut ja vielä
harmitellut, kun joku joukosta siitä piittaamatta kuorsasi.

Ja yht'äkkiä hän vetää vähän vaatetta ylleen, menee rantaan ja kahlaa
kevätkylmässä vedessä vyötäisiään myöten uimahuoneelle pannakseen sen
oven kiinni.

Ja nyt hän todellakin sai unta, kun sai uskon. Rupesi itse kuorsaamaan
niin että me muut emme voineet nukkua.

Oltiin pappilassa vielä seuraava yö. Ilma muuttui taas kauniiksi, ja
oli valkeneva ihana aamu. Olimme tarinoineet ja laulelleet kvartettia
myöhäiseen yöhön. Olipa hiukan pistetty tanssiksikin, sellaista kyllä
sattui entisajan pappiloissa.

»Ei saa tuoda kahvia ennenkuin klo 10», annettiin komento, nuoret
herrat tahtovat nukkua.

»Nukkua!»

Mitä he olisivat voineet nukkua, »Donauwellen» soi korvissa ja tyttöjen
hameitten kahina, ne kun olivat vielä silloin pitkät.

Ja mitähän oli kunkin mielessä.

Ja sitten, juuri kun yksi ja toinen alkaa aamun jo sarastaessa saada
unesta kiinni, lintu alkaa laulaa aina havisevassa haavassa pappilan
päädyllä. Se on peipponen, joka laskee pitkän, kauniin liverryksensä
tuontuostakin.

»Ja, kuulehan», Lundmark nousee aivan istumaan: »se Allan Skogman
ottaa naulasta Erkki Lundmarkin, serkkunsa haulikon, menee ja ampuu,
pamauttaa linnun, herättäen sillä koko pappilan väen, ken nukkui.»

»Hullu!»

»Jaa, jaa, mutta ei sekään ole leikin asia, kun hermot menevät.»

»Kuinka kauan se Allan nyt on ollut hulluna?»

»Kymmenen vuotta.»

»Kas kun se aika menee.»

Juttelimme edelleen Allan Skogmanista, kun unta ei näyttänyt
kannattavan yrittää, kohtahan melu alkaisi ulkona, ja nytkin niitä jo
siellä kulki.

»Synti poikaa!», minä muistin: »tulikohan siinä mitään psyykillisiä
selkkauksia, hänhän oli teologi?»

»Eikö mitä!, ei rakkauttakaan. Suuri salonkisankari kyllä, mutta
eiväthän ne koskaan rakkautta kovin vakavalta kannalta ota, viheltävät,
vilkuttavat silmää, ja taas toinen.»

»Niin, hänhän oli jo koulussa aivan leijona.» Olimme ylpeitä, kun Allan
Skogman Kansallisseuran tanssijaisissa näytti kurssia pataljoonan
luutnanteille. Se oli sorjaa menoa: Lucia Sjöstrand ja Allan! Juuripa
tuo »Donauwellen», josta mainitsit, siihen aikaan uusi: Lucia kuin
etelän yö, tummat silmät, solakka, kaksi: pitkää pikimustaa palmikkoa,
Allan taas joku Fraki, Frusti, nenältään ja näöltään varteva viikinki
tuhannen vuoden takaa. Silloisissa ihomyötäisissä raitahousuissaan kuin
trubaduuri vielä, hihnalla kengän alitse lahkeen suut kiinni, niinkuin
upseereillakin. Hän kun meni, siinä tyyliä.

»Joo, ei sille mikään tullut, uskon hätä ja semmoinen, se vain kun
oli isäkin vähän, jos ei juuri tärähtänyt, hirmukiivas ainakin ja
luulevainen, ja äiti sitten meitä Lundmarkeja. Mitäs siinä muuta? Ja
mikäs se on tuo Hongelinin Kalle, samaa seuraa?»

Sitten tiemme taas huomisin erkanivat, enkä tätä ystävääni Pekka
Lundmarkia enää nähnytkään. Hän kuoli pian, melko ikääntyneenä
nuorenamiehenä naimisiin mentyään.

Satun sitten, aivan oliko kahdenkymmenen vuoden kuluttua, käväisemään
Kärnässä päin. Minäpä Kärnävaaraan, koska Allan Skogman kuului siellä
vielä olevan. Oli suvi, lämmin, ja peipponen taas lauleli. Mutta se
ei nyt häirinnyt Allania. Hän se näet oli Allan, tuo jo harmaapäinen
pitkähiuksinen mies, joka seisoi aitauksen kulmassa tuijottaen
liikahtamatta yhteen paikkaan. Ja parta, patriarkan parta. Hän tahtoo
niin, ja saa ne pitää.

Hän on nyt knallituulella, seuranani oleva ylilääkäri sanoi, toisinaan
taas toisella. Todellakin, hänellä oli kulunut knalli, liian iso vielä,
niin että se oli vajonnut vähän koomillisen syvälle, ja takaraivolle.

»Päivää Allan!»

»Päivää!» vähän toisella äänellä minä jatkoin, nyökäten ja kättäni
tarjoten.

Ei vastausta, ei liikahtanut, tuijottaa vain maahan niinkuin miettisi
jotakin suurta keksintöä; ei liikauta jäsentä.

»Hän on sellainen tavallisesti, puhuu hyvin harvoin», ylilääkäri
selitti, »nyt ei kannata yrittää».

»Vahinko, taisipa olla viimeinen kerta, ikämiehiä olemme.» Ylilääkäri
itse oli nuorehko mies meidän rinnallamme.

Mentiin vähän loitommalle, niin ylilääkäri kertoili:

»Niillä on hulluilla usein eriskummallisia päähänpistoja. Tuon
knallin nyt ymmärtää, mutta kun tällä Allanilla on vallan merkillinen
juhlalakki tuolla kopissaan, sietäisi oikein mennä katsomaan.»

Ja sillä aikaa kuin Allan edelleen tuijotteli nurmen kukkasia — ka,
niitäpä hän taisi katsellakin — me käväisimme Allanin huoneessa,
ja siellä näin seuraavan laitteen: Niinkuin vanhanajan korvalliset
pahkakupit viinan nauttimista varten, mutta ei pahkasta, mistä niin
suuren olisi ottanutkaan, vaan suuresta koivupölkystä. Allan kun oli
ns. hiljainen hullu, nyttemmin jo tylsällä puolen, hän oli saanut sen
laittaa itselleen työpajassa.

Siis yksi korva eli varsi edessä, toinen takana, ja knallimainen
kupu, joka sopi päähän. Katselin sitä lähempää ja äkkäsin sen yhdessä
korvassa eräänlaisia leikattuja merkkejä.

»Tiedättekös, tohtori, tämä Allan oli mainio leikkaaja koulussa, hän
laitteli aivan arvoaskeja ja arkkuja. Erään pienen askin hän leikkasi
opettajatar Lucialle, silloin sievälle tytölle.»

»Jaa, jaa, sopii!»

»Allan Skogman», minä jatkoin, »oli muuten mainio tanssija, niinkuin
oli hyvä laulajakin, monet tulet hän lauloi soolollaan siinä 'Källan
sprang'.»

»Nytpä minä ymmärrän erään tapauksen», ylilääkäri sanoi, ja hän kertoi
seuraavan sattuman:

»Ei ollut tässä kymmenkunta vuotta sitten, jolloin hän palveli
laitoksessa alalääkärinä, vielä radiota yleisesti, oliko vain kiteitä
joillakuilla. He siksi tilasivat joskus sotilassoittokunnan septetin
puistoon soittelemaan, toiset potilaat pitivät siitä kovin. Allaniin
nähden ei tultu panneeksi merkille mitään erikoista, tokkopa hän
paljon olisi välittänyt, siksikin tylsä mies. Mutta kerran Kärnävaaran
alueelle oli eksynyt posetiivi, joita maaseudulla vielä niihin aikoihin
joskus liikkui, oli tullut sen kävelyaitauksen lähelle, jossa Allan
Skogmankin silloin sattui olemaan, sillä kertaa jostakin syystä tuo
yllämainittu puuknalli päässään. Rupesi soittelemaan, joka vaikutti
vallan merkillisesti, kun eivät olleet sellaista kuulleet: mikä pakeni
minnekin kuin kauhistuneena, toiset taas tunkivat lähelle perin eloisin
ja äänekkäin ilmein.

»Satuin havaitsemaan kuinka Allan menetteli. Hän tuijotti tapansa
mukaan kukkasiinsa, niin rupesi posetiivista kuulumaan 'Donauwellen'.
Silloinpa Allan sai eloa: hän rupeaa jalat hassunkurisesti harallaan
tekemään jonkinlaisia tanssiliikkeitä, mutta ei se ole valssiakaan,
tahi mitään määrättyä, hän vain vähän aikaa pyöriskelee ympäriinsä,
sormetkin jonkinlaisesta jännityksestä suorina ja leveällä, ja tuo
humoristinen puuknalli kruunaa kaiken», tohtori kertoo huvitettuna,
hehän lääkärit, saavat alinomaa tällaiseen tottua. »Mutta sitten Allan
kuin pelästyneenä yht'äkkiä lakkasi, kiiruhti knallineen sukkelin
askelin paikalleen aitauksen kulmaan, ruveten taas tuijottamaan.»

       *       *       *       *       *

Kun minä palasin kaupunkiin, menin sen parhaaseen ravintolaan
ruokaillakseni. Ottavat soittovehkeensä esille ja alkavat soittaa,
mitähän soittivat. Mutta tällä kertaa se otti minun korviini, etten
voinut kuulla ensinkään. Allan, jalat harallaan pyöriskellen... Minun
täytyi siirtyä sellaiseen paikkaan, jossa musiikkia ei ollut.

       *       *       *       *       *

Pian taas parinkymmenen vuoden päästä tuli Allan puheeksi, kun luonani
oli pari jälelläolevaa koulutoveria samoilta ajoilta.

»Vieläköhän se Allan Skogman elää?»

»Ei, hän on kuollut aivan joku vuosi sitten vain.»

»Mutta en ole havainnut mitään ilmoitusta.»

»Mitäpä ne, pian viisikymmentä vuotta — — —!»

»Onko se aika niin mennyt?»

»Ajattelimme varmaan itseksemme niitä nuoruuden päiviä, jolloin Allan
tanssitti mustasilmäistä Luciaa.»

       *       *       *       *       *

»Minkähän näköisiä sitten me tässä oikein olemme?» hetken äänettömyyden
jälkeen Kekkinen, parantumaton virnistelijä, pyrskähtää:

»Katso tuota Jaakopin naamaa — — —»

»Ollaanhan toki hiljaa! Sinäkin Kekkinen, kahdeksannella kymmenellä!»

»Kaada sitten sitä korvikettasi!»

»Oikeaa kahvia, pyydän huomauttaa.»

»En hamstrannut, tohtori Lampe lähetti New-Yorkista, kun tutkin hänet
Suomen Tawastiksi.»

Hiljenimme vähitellen, Kekkinenkin, pariksi minuutiksi, ja joimme näin
vaiti vaatimattoman maljan Allan Skogmanin muistoksi.




Hopeaa


Hopeaa, hopeaa, kaunista kiiltävää hopeaa, lepattavaa kynttilän
liekkiä, veisuuta, huurua, halleluja...

Tämä on sitä »sursum corda», »ylentäkää sydämenne», ei vain hengessä
abstraktisesti, mutta aivan aineessa, nähdä ja kuulla ainakin, joskaan
ei tuta maallikon; liian oli pyhää ja korkeaa.

Kun isävainaa aina huolehti siitä että hopeaiset ehtoolliskannut ja
kalkit olivat kirkkaat ja puhtaat kuin itse asia, jonka vuoksi niistä
maistettiin, kun kellot kutsuivat ja laulu soi, kun kansa polvistui
ja päät kumartuivat, kun minä sain olla mukana niitä astioita reellä
kirkkoon vietäessä läpi lumisen kuusikon, ja sitten nähdä kynttiläin
loistossa loitolla. Ja kun vielä pappi samoin hopealta säihkyvässä
kasukassaan kääntyili alttarilla niiden hopeakannujen edessä, taustana
Maria Magdalenan sini ja Jeesuksen äidin purppura, ja itse Vapahtaja
ristillä, niin todella minun nuori sydämeni nousi sursum!, minä ylenin
ja haltioiduin niin, että hopeasta tuli aivan intohimoni. Ei sen
kalleuden, mutta sen juhlallisuuden, palvohartauden tähden. Niin että,
kun nytkin istun tässä hopearahoja laskemassa, vanha mies, mahdan
vaikuttaa jopa hupsulta: istuu ja laskee rahoja, vaikka kello on pian
kaksitoista — —; minä sanon kohta.

Mitä minä lasken, ja miksi? Tässä ruotsinkruunu, tuossa sveitsinfrangi,
arvokas raha, tässä taas vanha meidän hopeainen kaksimarkkanen,
viisikymmentä penniä, viisikolmattakin. Jokohan näistä tulisi?

Jaa mikä?

Nuppi minun koivuiseen, kuorimattomaan keppiini...

Minä tahdon sellaisen, ennenkuin kuolen, sillä minun intohimoni on
hopea.

Mitä hulluttelet!

Niin, niin! Kun ei saa sepältä, tiskit tyhjät ja tekijät sodassa,
niin minun täytyy kerätä mistä saan, hakea kätköistäni ja kerjätä
ystäviltäni, mutta tahdon minä.

Mitä ne veivät minut kirkkoon, kun olin kyynärän korkuinen, ja sain
nähdä kuin taivaan avoinna, kun se loisto paloi, niinkuin selitin! Ja
mitä ne antoivat minun lukea Ilmestyskirjaa, lapsen, ja oppia näkemään
itsekin sen hopeanäkyjä: hopeaa, hopeaa, kultaakin, mutta se oli
minulle liian suurta, ja vallankin jalokivet, topaasit ja safiirit,
joita en ollut koskaan nähnyt. Mutta hopea, jota toki, vanhaan aikaan
varsinkin, näki matalammallakin:

Nousee Kroopin mumma, vasulainen uskonsisar, lattian alta kellarista,
tuo voihulikan. Hakee aitasta viilipunkan, asettaa sen eteeni ja
pehmeää tuoksuvaa leipää. Sitten hopealusikan, paksun hopealusikan
vanhaa hopeaa, ja sanoo: siunaa nyt Poju itsesi!

Sitä hopealusikkaa minä, etten tahtonut malttaa syödä: raskaampi kuin
meidän, minunkin kummilusikkani, johon oli käytetty kaksi isoa ruplaa.

Tuoksui minttu ikkunalta siihen joukkoon, hohti mumman vanha silmä
vielä ystävällisesti: hopealusikka oli ihana.

»Tahtooko Poju kuunnella kelloa?»

Virtalan vaari kysyi, otti tikittävän hopeavaartilaisen nahkaliivinsä
pullottavasta taskusta: Taas hopeaa, kiiltävää vanhaa hopeaa. Virtalan
vaari oli myös ystävällinen, siisti, tukka tasaiseksi leikattu, harmaat
poskiparrat, korotti ja veisasi Pojulle Siionin virsiä.

Ja kun minusta sitten tuli herra ja sain kepin, aina halusin siihen
hopeanuppia, mutta varani eivät kannattaneet, täytyi tyytyä vain
hopeoituun, joka pian kului messingin väriseksi.

En minä niitä tavallisia himoinnut, olivat niin sovinnaisen komeasti
samanlaisia, ja mitä lie konesulattimon hopeaa. Mutta jos saisi nupin
aivan elävästä, eloa eläneestä hopeasta, se olisi somaa. Siinä ja
siinä tupakkikukkarossa, leukakukkarossa, piirongin ylälaatikossa
tummenneiden vanhojen ruplien kanssa, markkinoilla olutpuodin tiskillä
sotilaiden ja maanjussien hoilatessa, sadasta markasta takaisin: se oli
hopeaa, ja se varsinkin hopeaa, jonka löysin vanhasta sinkkiarkustani
niinikään kartuusikukkarosta: jäänyt yksi kaksimarkkanen niistä
kuudesta, jotka ansaitsin isävainajalta onkimalla ja leikkaamalla kohta
kuusikymmentä vuotta sitten. Kuuntelin viidellä kaksimarkkasella Arppen
oopperoita seisomapaikalta 55 vuotta sitten, yksi jäi, sen löysin, ja
se on tuossa kasassa kalleinna.

Ja minä teetän oikeasta vanhasta hopeasta nupin keppiini,
koivukeppiini, jonka kävin norosta valitsemassa, ja joka on yhtä hyvä
ja kaunis kuin ruusupuu. Nupin sellaisen kuin haluan, ja heiluttelen
sitä Helsingin esplanaadilla!

Kas, mutta käykö tuo kello, isävainajan iso pullea vaartilainen,
hopeavaartilainen, jonka sain ostaa maailmalta takaisin! Näyttää
viikot, päivät ja tunnit. Se kun näkyy olevan kohta kaksitoista, ja
yöhän nyt on. Enhän ole sitä vetänyt vuosikausiin; olisiko joku muu?

Ei se käynyt, ei kuulunut heikkoa luontehikasta tikitystä.

En mistään hinnasta möisi sitä, kävi jos kävi, yhtä ylentävää kuin
kirkonkannu.

Mutta mitä minä sillä oikeastaan teen, ja kepilläkään?

Tuo kellohan sen sanoi: kohta kaksitoista! Mutta sanoi mitä sanoi,
kunhan _kerran_ sillä kävelen, kylmää _sen_ kerran kättäni elämän nuppi.

Sen kerran vielä hopeahullu...

Hopea on aina ollut minulle »sursum». Huomenna lähden kaupunkiin
ottamaan selvää olisiko siellä vielä ketään, joka takoisi näistä
palverahoistani koivuuni palvenupin, sen, jota olen jo pienestä
läpsypojasta halannut. Kun ne saivat minut sen pyhän loiston lumoihin.




Kynttilä


Suokaa anteeksi, saako sanoa jutun, jossa ei tapahdu mitään? Se vain,
että kynttilä puhalletaan sammuksiin ja jäädään sitten katsomaan, kun
sydän pimeässä riutuu.

En minä tiedä, minusta tuntuu kynttilän sammuttaminen niin
juhlalliselta, että melkein siunaan itseni, ennenkuin sen teen; ainakin
puhallan kolme kertaa, kaksi kertaa niin hiljaa, että liekki vain
vähän liikahtaa, ja sitten kolmannen kerran, että se sammuu. Se kun ne
tapulissakin alkavat kellonsoiton niin, että lyödään ensin kolme kertaa
laitaan, taikkapa yhdeksän, jos on tärkeämpi soitto, ja sitten myös
sanovat erinäisissä toimituksissa: nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen!

Mutta on siinä kynttilän sammuttamisessa muutakin juhlallista, vaikka
ei ajattele kolminaisuuttakaan. Kun on kirjoitettu: »Särjettyä
ruokoa ei sinun pidä musertaman, eikä suitsevaa kynttilän sydäntä
sammuttaman!» Niin ne sanoivat pyhät miehet, ja siitä kai on jäänyt
vereeni, ettei sammumassa olevaa kynttilää yleensä saa väkivalloin
sammuttaa, tarkoitti raamattu mitä tarkoitti.

Loppiaisenakin kirkossa: Kun oli ollut jouluna ja uunnavuonna niin
juhlallista, sadat kynttilät lepattaneet lämmittämättömän kirkon
huurussa, messukannut kiiltäneet alttarilla ja pyhä risti säihkynyt
valkokaapuisen papin seljässä, niin että oli kuin enkelinä nousevinaan
ylös korkeaan holviin. Kun ne kynttilät sitten olivat pyhä pyhältä
palaneet ja loppiaiseksi jo monet alkoivat loppua, niin ne rautaisissa
pitimissään ennen loppumistaan tuikahtelivat, nyt perästäpäin ymmärrän
sen, varsin tunnelmallisesti, ja minua loukkasi, kun ne rupesivat
puhaltelemaan niitä sammuksiin. Olihan siinä suitseva sydän, joka koetti
vielä elää, meni kyllä usein näkymättömiin kuin uppoova, mutta virkosi
vielä ja yritti hapuilla elämää ympäriltään. Antaa sen olla! Ja minä
en sammuttanut sitä, joka edessäni lepatteli. Kun se sitten itsestään
katosi pitimeensä eikä enää noussut, ymmärsin, että sen oli täytynyt
kuolla. Ja kun ne saarnasivat ylösnousemuksesta, niin se, kun aurinko
nousi, sopi mielestäni tähän. Tämä sydän katosi, mutta jäätyneen
ikkunan jostakin raosta pääsi päivä paistamaan, ja sen eroitti, vaikka
joukko kynttilöitä vielä paloi. Mutta kun sitten tultiin ulos, jää
ulvoi ja hevosten kellot kilisivät, niin nähtiin vasta, mikä oli
ylösnousemus: pilvet paloi, männyt, kuuset kullassa, hanki hopeisissa
tähdissä. Sentähden loppiainen on kaikista kaunein. Vaikka vain
tämän muistan, kunnioitan kynttilän sammuttamistoimitusta, ja pidän
kynttilästä yleensä, tuosta jo pian muinaismuistosta.

Olen niin lapsellinen, että sytytän sen joskus muuten vain palamaan,
kun on valveessani hiljaista. Muistaa siinä kaikenlaista, nuokin
joulukuuset ja niiden kynttilät. Mutta ei se muisto minua huvita, liian
usein olen ulkoa katsellut, kun ne ovat palaneet, eikä minulla ollut
mitään kuusta, yksin vain vuokrakamarissani. Ja kun ne viereisessä
huoneessa kalistivat, kikattivat ja korkit paukkui ja minä makasin
pimeässä ja kuuntelin. Ei, minä en pidä koko kuusesta, älkää tuoko sitä!

Mutta tässä tuonoin, kynttilän sammutettuani, kun se toki piti
sammuttaa, ja katsellessani pimeässä kuinka sen sydän taas hiljaa
riutui, tuli yhtäkkiä mieleeni kuva kaukaisten aikain takaa. Siinä oli
suortuva ja jääpuikko, joka kuin olisi vielä hehkunut käryävän sydämen
himmeässä kajastuksessa.

Mutta nyt tässä taisi sittenkin tapahtua jotakin, vaikka en ensin
luullut. Se oli se, kun minäkin menin katsomaan kadonnutta Harjapään
Hiljaa, joka oli löydetty. Jään reunalta, kosken hyhmäisestä
suistorannasta. Oli kova pakkanen, niin että hiuksiin oli tullut
jääpuikkoja, ja kun ei sitä huonetta, jossa tällaisia säilytettiin,
paljon lämmitetty, oli yksi jäänyt, ja se riippui irronneesta
suortuvasta alas vielä valjusti kimaltaen, kun kynttilä paloi, sillä
ei silloin vielä sähköä ollut eikä lamppua viritetty tällaiseen
tilaisuuteen.

Se on merkillistä, kun toisten kuolleitten huulet ovat kuin hymyssä,
siinä missä lepäävät kalpeina ja liikkumattomina. Niin Hiljankin.
Tunsin, että niin oli aivan kuin minua varten, kun olin meikein ainoa,
joka en häntä pilkannut ja nuhdellut. Oli kyllä vanha Harjapään Kaisa,
joka oli vähän sukulainenkin, mutta se ei voinut estää nuorta Hiljaa.
Muut ne aina häntä moittivat, itse apteekkari, rouva, farmaseutit ja
toiset oppilaatkin: ei muistanut ottaa lääkeastiaa ajoissa liedeltä,
niin että paloi; itse eivät viitsineet keittää, vaikka olisi pitänyt.
Olet mustannut paulatkin, pöllö! Kuka täällä on siivonnut, taulut
vinossa! Olisiko ollut vähän hoksaamatonkin, mutta ainakin oli arka
ja hämmästynyt, kun oli kaukaa salolta ja pienestä mökistä. Toiset
tytöt häntä alituisesti vaivasivat, kaikki vaivasivat. Minun tuli
tyttöä sääli, kun itsekin olin vaivattu. Otin kerran nuoren petoeläimen
tavalla vastaan, kun pääproviisori tultuaan juovuksissa kotiin kävi
minuun käsiksi, kun en tarpeeksi sukkelaan ennättänyt pukeutua
hakeakseni kaukaa kellarista hänelle soodavettä.

Kun minä joskus vapaana iltana soittelin viulua yksinäni
varastohuoneessa, kun en muualla saanut soittaa, huomasin käytävässä
hiiviskelevän jonkun, joka tahtoi kuunnella. Näin, että se oli Hilja.
Niin että hän tuli kuin hengenheimolaiseksi.

Ja siksi tahdoin mennä, siitä kenellekään mainitsematta, katsomaan
häntä viimeisen kerran, kun hän oli epätoivossaan tehnyt niin.

Tämän minä nyt vain, kun se jääpuikko kimalsi, viidenkymmenen vuoden
takaa siinä pimeydessä yksin maatessani, kun oma kynttiläni oli
sammunut.

Ja minä ymmärsin myös selvimmin sillä kertaa tuon pyhien miesten
lauseen.

Se on kyllä kauniisti sanottu.




Päre


_Päre_, sinä, joka roihusit leudon suojan talvipimeässä tuvasta
navettaan, paloit, pihisit, pillitit takan tantarin raa'ussa, kun
puhdetyöt paukkui ja hyrisi; sinäpä saunassakin, kiukaan kihinässä:
miltä tuoksuit?

Korvelta tuoksuit.

Miltä korpi?

Pihkalta, mättäältä, nevan nirulta, tuulen humun rahkalta, virven
lehvältä, siltä satayhteiseltä suurelta, jota oli henkeni intoinen,
ottava osa, niinkauankuin eli.

Luojan kiitos että oli siksi tullut luonnon lumossa, sinä pysynyt, niin
että ymmärsi päreenkin ensi jysäyksestä lähtien.

Kun se pölkkynä paukahti lattialle pakkasen huurusta, kun se sulaneena
halkesi, sittenpä tuoksuen sälönä lähti kelon kyljestä, meni orsille,
otettiin, viritettiin, hohti, savusi ja syti. Taikoi työn touhuun,
uuvutti sammuessaan unen helmaan.

Herätti taas, hauskutti ihmisen odottamaan auringon sädettä, kun oli
tähtikruunusta sammunut tuike toisensa jälkeen.

Tuli suuri loistava päivä ja pimeää ei ollut, eikä pärettä.

Kunnes se taas tuli, illan ahdistus ehkä, yön ankeus, pimeä — kuinka
kohtasi oli — pirtissä, sydämessä.

Paloi päre taas, ihana, korventuoksuinen. Tuli korven rauha, nukuit
jumalan kukkaroon.

Tule, rauha, vieläkin! On valoa, ilman pärettä, mutta ei ole rauhaa.

Antakaa minulle päre palamaan!

Pieni taikaosa sitä satayhteistä, jota henkeni on, joksi ruumiini pian
tulee.




Tönö


Liekö vanhakin sana, en tiedä. Sanovat vain »tönöksi» nykyisin
sellaista asumusta, joka olisi tuska ja vaiva rusthollarin kannalta,
saatikka pankinjohtajan ja vuorineuvoksen, mutta täytyy käydä täydestä
toisille. Pysyyhän siinä juuri ja juuri koossa, ulottuu sylen verran
sinne tänne, niin että mahtuu Aleksi makaamaan, mutta ei enää oikein
Santeri, josta oli tullut joihinkin esipolviin niin pitkä. On niitä
sellaisia asuntoja meidän suloisessa Suomessamme vieläkin. Jos tässä
kirjassa olisi kuvia, näkisitte. Eipä silti: eletään niissäkin, ja
pulskia poikia ja punaposkisia tyttölapsia niissä saattaa kasvaa,
vastalauseeksi terveyshoitolautakunnille, niinkuin siinä Pajasaaren
Ellan historiassa jo sanottiin.

»Tönö!»: siis niinpaljonkuin: mökkirähjä.

Menee se vielä jos siinä ohella on elämä, määkii lammas vähäisessä
aitauksessa, ja mene tiedä ynisee lehmä einettä mätäskattoisessa omassa
navettatönössään. Jopa vielä jos, niinkuin joku aika sitten vielä
hyvinkin saattoi käydä, kaadetaan kahvikuppi höyryämään vieraalle, joka
toi kenkänsä paikattaviksi.

Ei hätää mitään, elämä kuin elämä ja ihminen kuin ihminen! Kun ei
himoitse aina kaikkein parasta — turmiokseen.

Mutta jos sattuu kohtaamaan sellaisen tönön, josta kaikki muut elon
merkit jo oli hävinneet paitsi mehiläinen surisi liipestikussa, ja
joshan pääskynen väipähti kuin muuna muukalaisena jostakin. Mutta
ihmiseloa ei. Ei ikkunaa, aukko vain, porras raksahtaa lahonneisuuttaan
poikki, jos yrität koettamaan onko se porstuan ovi kiinni vai auki, kun
siinä on linkku päällä kyllä, mutta määrlyssä vain tikku. Katsoit mistä
katsoit: autius, tyhjyys.

Siinäpä tönöjen tönö!

Niitäkin on.

Mitenkä lie nyt enää, mutta oli vielä joitakin kymmeniä vuosia sitten;
ehkä ovat jo lahonneet ja aivan kaatuneet, ellei ole tullut uusia.
Tuollapa kerran Värmlannin puolessa sellaista katselimme.

»Kuinka suurenmoista!»

Luonto nimittäin. Todella: aivan pateettisinta. Kuulaa tuo
sinivaarojen, loputtomien kuusikkojen ja välkkyvesien melodia. Kumpuaa,
keinuu, varjoa, kirkasta kiloa, savu sieltä, savu täältä, humu käy,
suuri korpi huokaa.

»Oh, kaunista!»

Eivät he ehkä huomaa kuinka tämä on soinnutettu. Siinä oli
surunsointujakin paljon, alakuloista, auhtoa, kun tarkemmin kuuli ja
jos ymmärsi.

Jo tämä mökki vain tässä: Katsopa alushirttä, kuinka on jo laholla
ontolla, katso kuinka ikkuna-aukko vääntynyt vinoon, lakeistorvi
kallellaan. On ollut navettapahainen, joka nyt on katotta; suppuun
pudonnut. Piharuoho pitkää, polutkin kasvaneet umpeen.

Ihailivat mitä ihailivat, minä ainakin olen surullinen. Onhan tämä
häviön ja kuoleman kuva. Poismennyttä tehostaa vielä tuo harava,
joka on unohtunut, taikkapa vain jätetty pystyyn tönön seinälle.
Piikit lahot, sammalta ottamassa varsi, kun koetat käteesi: Inkeri,
valkopaitainen, punahameinen Inkeri, missä olet, sinä, joka viimeksi
pidit tästä kiinni, mistä minä nyt?

Istumme tuolle valtavalle kivelle yhtä valtavan kuusen juurelle
eväinemme. Mateeriaa! Mutta onhan tässä henkeä silti. Tämä, luulen
vähän tuskaisen vaelluksen, Raamatun raadollisuuden laulu. Olisivat
voineet uhrata polttouhria, vuonan, jyväpivon pieneltä peltoaukealta
Ukolle tällä tasaisella paadella, että armahtaisi köyhää, joka oli
tänne ajettu. Tänne ylös, ratsupurilatien taa. Kellähän harvalla
olikaan ratsu; apostolin ratsut vain.

Paljon vaati Ukko ylijumala olemisen onnesta. Kaikki eivät jaksaneet.
Läksivät pois.

       *       *       *       *       *

Alhaalla laaksossa saimme kuulla, että niitä on kyllä yksiä ja toisia
sellaisia autiotönöjä muitakin. Ja juuri tätä kirjoittaessani näen
»Uuden Suomen» sunnuntailiitteestä kuvan, jossa on aivan autioita
_taloja_, juuripa Värmlannista, koska lienee otettu.

Raatoivat, satoja vuosia, yrittivät siellä täällä, tungettiin pois.
Menehtyivät monet niukkuuteen, harva asuuntui onnen suojatiksi.

Sitäpä tämäkin tönö tässä Lekvattnetin laajan selän tuossa päässä,
ylhäällä kovan korven yksinäisyydessä.

Kuka asui ajettu? Kuka kulkija koki, minne poloinen pakeni?

       *       *       *       *       *

Olipa kulunut joitakin vuosia siitä kun katselin kaukaa viheriästä
sinikorvesta Lekvattnetin kiloa, ajattelin uhripaaden tönöä, missä
tunnustelin liipestikun tuoksua ikkunan alla. Paljonkin oli ehkä
kulunut nuoren ihmisen mielestä, jolle jopa pari-, kolmekymmentä vuotta
merkitsee lukua. Niin minä näiden suomensuvun ikiäijien ja -ämmien
parista hengessä (suokaa anteeksi tuo nykyisessä käsityksessä huono
sana!) tulin nakatuksi melko loitolle ja perin toiseen.

       *       *       *       *       *

Hrrrrrr — —! Huiiiiii — —!

Niin sykkii elämä jollakin New-Yorkin miljoonastreetillä, kun
muurahaisia menee, kuhisee, silmälasista, gredliinipuseroista
neekerimississiä, koukkunokkajuutalaista silinterissä, muuta alempaa
kansaa, kaaroja tuonne tänne, hyristen, toitottaen. Pauhaa kuin
tuhannen, kymmenentuhatta kupariseppää kukin yhtaikaa rämistäisi
kattilaansa.

Niin siinä minäkin menin virran mukana kaaralla, vinhan virran, joka
kiitää pahankammoisin häränsilmin.

Mikä siinä edellä menee, päristen, toitottaen kuin kirurgiin
kuljetettaisiin telineiltä pudonnutta?

»Aja ohi, sekös tuota kuuntelee!»

»Ropponen, ajakaa ohi!»

»Ei, herrajumala, sehän on _pormestari_!»

Hän sanoi sen vähän merkitsevällä äänenpainolla.

»Kuka pormestari?»

»Nose La Guardia, pääponssari.» — Ropponen oli oppinut näin
supisuomalaisia karahteerausnimityksiä.

Pormestari ajoi aina vain samaa matkaa: ettei se pyri aivan samaan
paikkaan —?

Ja niin se olikin: maailmannäyttelyyn! Sinne, jonne minäkin, »Mutta aja
ohi, Ropponen aja ohi, hitto soikoon!»

Minunhan pitää aloittaa tasan 12 »Porilaisten marssilla» se Suomen
paviljongin avaus, ja kun ei siitä juhlatoimikunnan loistoautolla
hakemisesta odottamisen perästäkään tullut mitään, niin minun pitää
tällä Oskarin kaaralla rientää yksityisesti.

»Sukkelaan!» Muuten kaikki menee myttyyn.

Ja niin me laskimme sopivassa kohdassa että tukka tuuti, ohi kuulun
Guardian. Siinä jäivät poliisimoottorit, kun Ropponen painoi Chryslerin
lusikan pohjaan; tiesi ja taisi, kun itse oli ollut tekemässä, vaikka
nyt ei ollut työtä.

Pormestari minäkin olen, aivan ylipormestari tässä tapauksessa!

Ja minä aloin lyönnilleen, juhlatoimikunnan vavistessa, vaikka Guardiaa
ei ollutkaan. Kun on niin määrätty, niin... Tuli sitten »Terve Suomeni
maan» aikana ja pyyhki hikeä otsastaan.

Se oli poika, se Ropponen!

Kuka oli Ropponen?

Kuulkaa ja kummeksukaa, mutta asia on niin, ja maailma on pieni:
Ropponen, kirjoissa Pehr Anderson, kaverien kesken Pekka Ropponen, oli
juuri sen runotönön poika Liekaveden viheriältä sinivaaralta. Tuli
tiedoksi näin:

Sukulaiseni Oskari tuli autollaan Detroitista New-Yorkiin minua
tervehtimään, kun en jaksanut minä mennä sinne. Hänelläpä kuljettajana
siinä pian neljänkymmenen korvissa oleva jenkkimister, joka jutteli
suomea vapaasti.

»Herra Anderson on Savosta tahi jostakin Keski-Suomesta päin», minä,
kun lounastimme Oskarin ja hänen kanssaan hotellissamme.

Ei, hän on kyllä amerikkalainen, mutta Ruotsissa syntynyt. Muuttanut
pikkupoikana perheensä mukana Amerikkaan, ja joutunut, varsinkin
viime vuosina täällä Detroitissa suomalaisten joukkoon, ja ne puhuvat
mieluimmin suomea, jotkut, niinkuin tämä Oskarikin, vielä toisessa,
jopa kolmannessa polvessa.

»Mistäs kaukaa te Ruotsista?»

»Värmlannista.»

»Entä sieltä?»

Ja niin se selvisi.

»Minkälaiselta koti näytti!»

Hän oli ollut 10-vuotias, kun isä, äiti, hän ja vielä nuorempi Brita
lähtivät.

Isä oli arvellut ja arvellut, äiti pannut vastaan.

Tullaanhan tässä toimeen niinkuin toiset tällaiset.

Mutta isä oli sanonut: ei sitä tämän pidemmälle koskaan päästä,
ellei ole rahaa lunastaa maata. Mennään hetkeksi! Tulipa Toivaisen
Taavettikin, ja nyt on oma palsta, monta lehmää ja hevonen. Mitä meillä?

Tämän Anderson muisti, ja muisti kuinka kaikki mistä saattoi rahaa
saada, raahattiin laaksoon alhaalle, tuvan ovi pantiin ulkoa
tikkulinkkuun ja lähdettiin. Kylläpähän siinä pysyy, ei sitä kukaan
vie, hirsimaassa.

»Kaunis paikka se teidän, mikä se olikaan — Pekkola — niin, Pekkola:
vedet vilajaa, suuri salo soi, kauas näkee.»

»Niin, liekö ollut, meidän mielestä sieltä vain oli pitkä kaikkialle —
isoäiti vietiin puriloilla — —.»

»Jahah, sanotte myös puriloiksi!»

»Piti olla alhaalla paimenessa; kotona vain talvella, kun oli kylmä ja
kaikki ummessa.»

»Riittikö leipä?»

»Riitti minkä riitti, kun sai jauhoja alhaalta velaksi. Kerran minä
muistan petun, mutta isoäiti sanoi sitä olleen ennen usein.»

Niin, sitten olikin isä kuollut kaivosonnettomuudessa, äitivanha
elää vielä Detroitissa, vanhemmista sisaristani siellä, lienevätkö
enää Lekvattenissa, en ole aikoihin mitään kuullut, Brita tarjoilee
hotellissa kaksi päivää viikossa, kun enempää ei ole työtä, ja hän
ajelee nyt tilapäisesti tätä Oskaria, kunnes, tahi jos Chrysler ottaa
takaisin — Anderson jutteli.

Ajattelin sitten asiaa edelleen, kun nousin kamariini 21. kerroksessa.

Tähdellepantavaa: Ei ne ymmärrä luontoa. Minäkin tuolia Jämtlannissa
kerran sanoin isännälleni, kun seisoskelimme pikkutilan pihamaalla
ja Vallistan tunturin laelta hohti lumi, nousi jokin savu ja kaikki
oli niin suurta sinitaivasta vasten keltakukkaisen lähikunnaan takaa,
sanoin: »Kyllä teillä on kaunista, kun on nämä tunturit!»

Mutta hän vastasi: »Emme me pidä tuntureista, vaivaa niistä on vain,
kova ajo ja työ, ja mitä niistä sittenkään saa!»

Tulin toki jaloilleni: niinhän se on, ja itsekseni: hyvä tässä on
turistin katsella, lukea runoa kirjoistaan, kulkea ja kuvitella.

Mutta jos pantaisiin tähän korkeuteen, jossa ruista ei näe, ohrakin
valju ja kylmää yhtämittaa 40 astetta, mitäs sanoisit matkamies kun
Pekka, Brita, Maija ja Akseli sanoisivat: Leipää!

Niin se lie vähän ollut siellä tönötuvallakin, ja vielä enemmän, kun
ei ollut kämmenen leveyttä omaa multaa, varmaa yhteismaatakin vain
arkunmitta kirkkomaalla, kun oli ensin päästy puriloilla alas.

Jospa joskus ajatteli että: Amerikkaan! Oliko kumma? Ja että sitten ovi
pantiin ulkoa päin linkkutikkuun ja harava jäi seinälle.

       *       *       *       *       *

Ropponenpa saattelikin Oskarin kanssa kaaralla minua rantaan.

»No, jokos Ropponen pian lähti kotomökille? Eikö polta vähän isänmaa
mieltä?»

Ropponen hymähti vitsikkäästi: »Eipä tuota tiijä!»

Oskariin paremminkin näytti ottavan, vaikka Amerikassa syntynyt eikä
kotimaataan koskaan nähnyt. Mutta oli taas isältään, joka oli papin
poika, kuullut idyllisestä pappilasta, tuomikujanteesta rantaan,
hauenkoukuista ja lahnankudusta.

Kun ne välistä itkevät surullisesti amerikkalaiset ylioppilasneitoset
kolmannessakin polvessa, siellä syntyneet, kun toiset lähtevät Suomeen,
ja he jäävät..

Mutta Pehr Anderson: Kylmällä savupirtin lattialla, vaikka olikin
patjan tapainen, paimenessa paljain jaloin, sitten vartuttua ojalla,
ojalla ja taas ojalla, kunnes sinne ojan pohjaan ehkä kuuppasikin.
Täällä kaaralla, ei kärytuikulla, vaan nappiin painaen kuin aurinko
saunan ikkunasta, siellä kiivetä mäkeä, mäkeä, kaukaa, kaukaa, vaikka
vilajivatkin vedet, täällä hissipoika: tuontti onn! muutamassa
sekunnissa 21. kerrokseen. Siellä sitä hapanta kannikkaa, täällä selvä
nisu!

Niin, ja mikä tietää vaikka vielä Robsonina parlamenttiin, Hurjana
Rooseveltin oikeaksi kädeksi. Siellä runollisen hymyilevällä
Liekavedellä joskus vapaakyydin talonjussin kärrynlavalla seisten,
täällä Pullmannissa, neekeri takin nappiin, hansikkaat sormiin ja hatun
käteen; kapsäkki menee ajatuksena mihin vain.

Minä vain näitä mietiskelin »Queen Maryn» kannella lepotuolissa, kun
Ropponen ja Oskari olivat jo kuka tiesi missä asti Detroitiin päin,
ja minä isänmaahan. Kun näin misteriä frakissa, missiä, mistressiä
hienossa hepenessä, punaiset huulet, malvasiiriä.

Mitä himphamppaletta Ropponen Liekaveden tönölle! Laittakoot niin
että lehmä lypsää sielläkin koneeseen, joka sen tuokiossa voiksi —
että ylimalkaan _on_, saattaa olla lehmä, sille ruoho koneella, ja
että on ruohoa, että se seinälle jäänyt harava saa nauraa entistä
primitiivisyyttään, pudota kokoon sammallahona vanhan pettupolven
muistoa, sen laittakoot, ja ettei pariloilla, kun kirkolle pitää, kyllä
Ropponen tulee.

Minä ymmärsin hyvin sen pienesti pilkallisen: »Eipä tuota tiijä!»

Se kun on se kohtalo yhdelle sellainen, toiselle tällainen, vaikka
maisema hymyää kaikille samoin, siellä Liekaveden vaaroilla, ja taas
sinivirroilla, kohukoskilla, tuoksuvilla lakeuksilla täällä kotona.




Ehtoollinen


On ole nähnyt saraseenia, mutta voin tietenkin kuvitella sellaisen
kiipeevän yli laivanpartaan. Hän on hampaisiin saakka aseissa,
suussakin tikari, että koje olisi heti käsillä. Mutta pääasia on
hänen katseensa: villi, mustat pikisilmät, jotka kuin voisivat
pyöriä kuopissaan miten päin tahansa, kaikkialle pälyen: turvatonta
matkustajaa hyytävä näky. Aivan sama näky, kun lukkari Paltimo tuli
kyliltä kotiaan. Kuului ensin kolinaa ulkoportailta, epäsäännöllistä
saappaan poljentaa, niinkuin hoippuvalta sopi odottaa, sitten avaimen
hapuilua, kun oli syksy-yö ja se oli otettu suulta; seurasi raaka
kirous ja kirotessa jyskytys. Kun sitten nuori vaimo vapisten meni
avaamaan, kohtasivat häntä nuo saraseenin silmät. Simo Paltimo
käyttäytyi nyt niinkuin villi ainakin: »Minkätäh... häh! minkätähden
minä en pääse sisälle... om... omaan kotiini... tana!» Hän tavoitti
kiinni yöpukimissa olevaa vaimoaan, syntyi temmellys, jonka aikana
valjusti valaiseva kynttilä pudotettiin pöydän kulmalta. Pimeässä pääsi
vaimo irti ja pujahtamaan ovesta sekä edelleen makuuhuoneeseen, josta
sieppasi nukkuvan lapsen syliinsä ja pakeni sen kanssa naapuriin.
Kuinka monta kertaa tämä olikaan toistunut! Ja lukkari...! Miksei häntä
pantu viralta? Ei ollut aloitteen tekijää; itse tarjosivatkin, ja
selvällä hyvin laatuunkäyvä mies. Juovuksissa raivot ovat usein selvinä
rauhallisia, suorastaan hyvänluontoisia. Ja sitten oli Paltimolla
hyvä ääni. Kun hän kerran Mäkiselän huutokaupasta jotenkin taas sillä
kymmenellä palatessaan putosi virran sulaan ja sai keuhkokuumeen, piti
toimittaa väliaikainen, mutta eihän se ollut mikään Paltimon rinnalla
enempää kuin naapuriseurakunnan lukkari, joka joskus kävi vierailulla.
Kun Paltimo lauloi saaton edellä hautausvirttä, sitä kelpasi kuulla,
ja se meni oikein tuntoon. Kun joskus suvisena aikana arkipäivänäkin
haudattiin, heinämiehet ja leikkuuväki pysäyttivät työnsä: Paltimo
lauloi... Onkimieskin kaislikossa vaipui ajatuksiinsa. Ja niin veisaili
Paltimo vuodesta vuoteen, kävi kylillä, tarjottiin; joskus hän yritti
vastustellakin, mutta eihän se yksi ryyppy mitään tehnyt, ja siten
jatkui entinen elämä. Vain kerran hän sai virasta pidätyksen. Mutta se
oli eri asia, kun olivat menneet sakastin kellariin ja juoneet viiniä.
Siitä olisi tullut suurempikin juttu, mutta kaikkea ankaruutta käyttäen
olisi tullut huutava häpeä, sillä yhtiössä oli melkein koko kleerus,
kirkonisäntä, suntio, lukkari ja se rakennusmestari, joka oli ollut
kirkkoa korjauttamassa. Juotiin jonkinlaisia harjakaisia, niinkuin
isotkin herrat seurahuoneillaan. Tämä meni vain vähän liian pitkälle,
kun oli joukossa sellainenkin hurjapää kuin Paltimo, joka ei tiennyt
rajaansa kun alkuun pääsi.

Yksinkö tämä Paltimo oli tällainen? Näinköhän?

Sekin se Kaatisen Matti oli toinen. Mutta vähän toista lajia
kuin Paltimo. Musta pikisilmä hänkin, tavallisessa olossa aivan
tuimankatseinen, mutta ottaneena ja tuoksahtavana niihin silmiin tuli
kuin vaimentava harso, talma, joka varsinkin vaimoväen läsnäollessa
antoi katseelle erikoisen luonteen. Hän oli siinä tilassa aina perin
ystävällinen, piti lekkerinsä tappia yhtämittaa auki, ryyppäyttäen
pitkää penkillistä miehiä, kun oli kaupungista tullut. Hän oli
palstatilallinen ja postinkuljettaja, hevosella vielä vanhaan tapaan.
Oli se joskus itsekin postinkuljetusta. Ellei Kaatisessa olisi ollut
niin älykästä hevosta, kuinka olisi Amerikan rahojen käynyt. Ainakin
kaksi kertaa sattui että posti myöhästyi aivan tavattomasti. Kansa kävi
levottomaksi kansakoululla, jossa oli postitoimisto, yski, puhua mumisi
ja tömisteli koulun kylmässä eteisessä, yhtämittaa luukkuun kopistaen:
Eikö Kaatinen ole tullut? ajattelivat jos sisän kautta. Ei ollut. Sepä
merkillistä! Onkohan se ryöstetty? Ilta oli pimennyt täydeksi yöksi.
Ei, kyllä tässä nyt ei ole kaikki oikein. Kunnes joku tulee kolinalla:
Siellähän se Kaatisen hevonen on liiterin takana, ja seisonut siellä jo
kuulemma tunnin verran. Mutta itse Kaatista ei ollut. Asianlaita oli
niin että Kaatinen oli siinä tilassa ollen vierähtänyt reestään tuo
tuollakin pitäjän rajan paikkeilla, nukahtanut tienviereen niin että
ties kuinka olisi käynyt ilman hänen avaraa lammasnahkaturkkiaan, ja
hevonen, Kiikeri, toi postin kauniisti yksin kansakoululle. Mutta eihän
Kiikeri voinut laukkua sisään tuoda.

Tällainen ei tietysti olisi saattanut käydä päinsä jos postinhoitajana
olisi ollut ankarampi mies. Mutta nyt tämä opettaja itse oli vähän
sitonut käsiänsä, kun ei aina tullut torjuneeksi Kaatisen lekkeriä.
Ennen maailmassa opettajat eivät aina olleet raittiusmiehiä. Kävipä
vielä niin että juuri Kaatinen raitistui, mutta opettaja ei. Tämä
tapahtui täten:

Kun postinkuljettajan täytyy tehdä tehtävänsä, oli joulu, pääsiäinen
tahi pitkäperjantai, joutui Kaatinenkin, vaikka hänen vuoronsa oli vain
kerran viikossa, eräänä jouluaattona tuomaan postin. Sattui postipäivä
torstaiksi. Hänellä tietysti oli ainakin nyt kaupungista tuotettu täysi
lekkeri reessään.

Otettaisiko vähän lämmitystä, nämäkin taitaa olla nämä kansakoulun
huoneet vähän niinkuin harakanpesä.

He ottivatkin ja ilta alkoi kulua hupaisesti. Hetket kiitivät ja
vakava aika alkoi lähestyä, joulujuhla, jolloin kuuset sytytettiin
ja lasten silmät loistivat erityisen iloisesti. Kansakoululla ei
ollut lapsia, mutta kyllä muita ihmisiä, jotka odottivat yhtä
jännittyneesti juhlaa jaloa. Nyt varsinkin kun opettajan huoneesta
kuului yhä enenevää möyhinää, joka ei tuntunut oikein soveltuvan
tilaisuuteen. Vihdoin koulun naisväki sytytti kuusen ja he alkoivat
koulusalista nostetun harmoonin säestyksellä laulaa »Enkeli taivaan».
Silloin lakkasi sekava kohina opettajan huoneesta. Tämä oli liikaa
siinä mielentilassakin oleville. Kaatinen tuli vakavaksi ja alkoi
sammuvilla silmillä tuijottaa ikkunasta ulos pimeyteen, jossa
pyrynvitiä lenteli ruudulla. Jouluvirsi sentään! Ja hän rupesi, niin
vakavana kuin hieman jo horjahteleva taisi, kokoilemaan kamppeitaan
poislähteäkseen. Matkaturkit vaivalla ylle ja lekkeri kainaloon. Mutta
siitä lekkeristäpä koitui merkittävä muutos koko hänen elämässään.
Mitenkä olikaan, olisiko nyt mies ollut jo siksi pehmennyt että saattoi
keikahtaa vaikka sileällä tiellä, vai olivatko kansakoulun eteisen
portaat jäästä liukkaat, kävi niin että Kaatinen tuli lekkereineen
päistikkaa alas. Hyvä ettei menneet niskat nurin. Mutta tuli kumminkin
sellainen vahinko, että hän kolautti otsansa alaoven reunaan ja siksi
pahoin että sai ajaa kotiinsa ammottava, verta vuotava haava päässään,
niinkuin sitten kaikki näkivät hänen tupaan astuessaan.

Tämän jouluretken jälkeen Kaatinen kävi mietteliääksi ja hiljaiseksi.
Mitähän mietti ja kypsytteli, mutta nähtiin vain se kumma että kun
Mattilan Eenokki Tapania ajamassa ollessaan poikkesi Kaatiseen ja
kahvia juotaessa teki taskustaan plöröt, Kaatinen ei ottanutkaan. Noh!
Mitä maariastansa! Ei kelpaa? Mattila oli kummissaan. Mutta Kaatinen
ei vain ottanut, ei silloin eikä koskaan enää, vaikka eli vielä
kolmekymmentä vuotta. Kyllä ne ihmiset sitä ihmettelivät. Eikö ottanut
lujaan? suutari Perkiö, joka itse oli vähän yritellyt, kysyi. Mitäs
lujaan se ottaa kun mies päättää!

Niin Kaatinen. Mutta kyllähän Puukilakin päätteli. Puukila,
monivaiheinen mies. Ensin ylioppilas, sitten maisteri, luottamuskiivis
ja vihdoin yökerhon vaatteiden vartija. Yökerhon, naikkosten ja jos
jonkin kansan.

Soi puhelin: »Suo anteeksi tämä on Puukila. Kuule kun minun pitäisi
välttämättä saada uudet vaatteet, enhän minä voi ihmisten ilmoilla...»
Puhuteltu ei hennonut sanoa: koska sinä sitten ihmisten ilmoilla..!
Puukilan äänessä oli jotakin niin nöyrää. Hän vain kysyi: mistähän
summasta on kysymys? »Neljäsataa olisin tarvinnut. Kyllähän minä sitten
kun saan...» Saamisesta nyt vähän väliä, mutta se neljäsataa: ennen
oli tuhat neljäsataa. Mutta tottapa hän siellä tiskinsä takana tuli
sellaisellakin puvulla toimeen; ja kun ei enää iltamissa ja juhlissa
— —. Niin, iltamissa. Ne ne taisivat Puukilaa hiljalleen hivutellakin
pohjalle päin, ensin esiintymisiltamat jälki-istuntoineen, sitten
yksityiskutsut. Laulella kun piti kvartettia johtajille. Ne ne piruja,
niin, anteeksi, niin sanoi Puukila, ovat. Tarjoovat ja tarjoovat niin
että saavat toisen, tunteellisen miehen alkutuulelle. Itse sitten ovat
kivenkylmiä ja kovia, pysähtyvät toiseen konjakkilasiin.

Mutta Puukila ja muu sellainen taiteilijaluonne: sillä kolmannella
se vasta maailma aukesi, kieli kävi lennokkaasti, runoilija heräsi
kuin lehti virvestä, soi sävelet, tuoksut tuntui, silmät säihkyi
kaikenlaista hupaa, vähän edemmä, jo veitikkaa. Ja kun kylmä laskeva
johtaja meni illanvietosta virkistyneenä levolle, ajelehti Puukila kun
vesilastissa, oikeastaan konjakkilastissa oleva laiva riutoilla, ei
vielä juuri uponnut, mutta saattaisi revetä mihin kielekkeeseen tahansa.

Kuuleppa, hän sanoo kerran vakavammalle entiselle toverilleen: nyt se
sitten jäi! Ei märkääkään enää, kuukauden jo olen ollut. Ja tuntuu niin
hyvältä ja terveelliseltä. Joo, se alkaa nyt toinen elämä! Hänellä oli
uudet vaatteetkin, silloin ei hän nimittäin ollut vielä yökerhossa, ja
hän näytti kaikin puolin siistiltä, komea mieskin kun oli. »Ottiko se
lujaan?» olisi suutari Perkiö voinut Puukilaltakin kysyä. »Ei yhtään»,
olisi hän kai vastannut, »päätin kun päätin». Mutta Puukila ei ollut
Kaatinen. Kaatinen kesti kuolemaansa saakka, kolmekymmentä vuotta,
Puukila miltei juuri kolmekymmentä päivää, sillä siitä ilosta että
oli päässyt taas ihmiseksi, hän itseään koetellakseen otti vain yhden
kolpakon. Ja nyt hän toimi yökerhossa. Pantiin sieltäkin pois, koska
naikkonenkin tahtoo oman hattunsa ja keikari silinterinsä.

Ne kuolevat, viinamiehet, enimmäkseen vallan mutkitta. Tähdenlentoja,
suokaa taas anteeksi... voiko sitä verrata tähteen, joka tulee
pääedellä portaita alas ja kuolee ambulanssivaunuun? Aina
joku ajattelee niinkin, luojan kiitos. Kaatinen kaatui nuoren
tuomari-ystävänsä eteiseen. Oli tullut tervehtimään taas, vaikka tämä
aina, tukka öljyttynä ja sikaari suitsuten kiusasi: no, Kaatinen,
kaadetaankos...? Mutta Kaatinen vastasi: »Älä poika puhu pehmoisia,
luuletko itseksesi?» Mutta hän kaatui sen takia mitä oli tapahtunut jo
ennen sitä jouluaattoa. Ja ikämieskin oli; täytyyhän sitä.

Puukila? »Vainaja oli arvatenkin huonon katuvalaistuksen takia
horjahtanut korkealta rinteeltä alas kiviröykkiöön, josta louhittiin
sepeliä.» Niin luettiin lehdestä. Eikä sitten Puukilasta kuulunut juuri
mitään muutamaan vuoteen ja sitten ei sitäkään. Joskus vain kun vanhoja
muistettiin ja oli jo tultu puheliaiksi, joku kertoi että ovathan ne
laulavinaan nytkin, mutta olisitte kuulleet kun Puukila laski sen
»Ljufva flicka, tag vår hyllning!»

       *       *       *       *       *

Se Paltimo, lukkari Simo Paltimo tulee uudestaan esille, niinkuin
Kaatinenkin käväisi. Hän oli eläissään kuuluisa, tosin etupäässä
ryyppäämisestään, mutta jäi kuoltuaan vielä kuuluisammaksi, toisin kuin
Puukila. Tuli sairaus, vanhat synnit kai, kärsimys jokatapauksessa.
Ja tuska. Hengen hätäkin yksinäisen yön pimeydessä kun lääkäri oli
varovaisesti ilmoittanut että voisihan sinne Helsinkiin koettaa, mutta
ei hän takaa.

Jos hän saisi puhutella rovastia. Emme koskaan tiedä mitä niiden
seinien sisällä tapahtuu, mutta tällä kertaa rovasti teki poikkeuksen.
Hän julisti itse kirkossa, jossa Paltimo asemansa mukaisesti
mullattiin, poismenneen muiston.

»Tulvivin kyynelin, murtuneena, katuvana hän lankesi hengessä ristin
juureen», rovasti saarnasi. Rovasti kertoi edelleen kansalle, joka
hiiskahtamatta kuunteli kummia: Paltimo oli pyytänyt ehtoollista,
vaikka hän ei ollut ties koska Herran pöydässä käynyt. Rovastilla oli
tavalliset tarpeet mukanaan. Kun kanttori oli nauttinut ruumiin, hän
poislähtevän äänellä kysyi kävisikö päinsä että hän saisi nauttia
ehtoollisen ilman viiniä. Hän ei tahtoisi − — — Rovasti joutui
odottamattoman sattuman eteen. Mutta kun hän muisti villin menon,
sadatukset, kolkutukset ja paot yön selkään, jotka hän kaikki tiesi, ja
näki nyt tuon hurjan miehen rauenneena ruumiillisesti, mutta hengessä
korkeammalla kuin koskaan ennen, hänen huulensa olivat vavahtaneet,
sanoivat silloin jo läsnäolleet, ja hän julisti: rauha, sinun syntisi
ovat sinulle anteeksi annetut! Niin minä sanoin, rovasti kirkossa
ilmoitti, ja omalaatuinen mies kun oli, lisäsi: »Ja minä pysyn
puheessani, amen!»

Siitä sitten puhuttiin pitäjällä paljon. Kauppias Vilanterikin
seppä Moision kanssa puotikamarissaan. Vilanteri, joka tapasi vähän
merkittävämmälle asiakkaalle tarjota kaupanpäällisryypyn, parikin.
Paltimokin oli siellä usein istunut, vaikka ei kauppaa tehnytkään.

»Kävihän se somasti sen Paltimon kuulemma, minä en ollut kirkossa,
mutta kuuluu se rovasti siellä sellaisia jutelleen.»

»Niinhän ne sanovat, en minäkään ollut.»

»Aika aikaa kutakin: olihan sillä kanttori-raiskalla pahojakin
aikoja, kylläpähän se tiettään. Mutta tarvitsiko sitä sentään niin
raittiiksi...?

»Ja miksi ne muutamat ovat niin pahoja sen karvaan perään? Olisivat
niinkuin sinä ja minä. Pärjättyhän tässä aina on, ja pärjätään.»

Moisio ei vastannut mitään, sillä hänellä oli vähän omallakin
tunnollaan. Oli ollut vähän alakuloinen niinä päivinä Paltimon kohdasta
kuultuaan.

Mutta kun Vilanteri sanoi: No piiskaryyppy vielä, sinähän viet rautaa
niin että mäki helisee! Ja kun hän oli sen kaatanut ja Moisio nakannut
suuhunsa, kohosi sepän mieli taas. Teräksen ja rautaputkien helistessä
kärryillä hän sai lennon ja innon. Oli jo syksypuoli ja hän muisti
kipunain suitsunnan kuusikkoon ja alasimen helinän kun Janne-poika
takoi. Se oli kaunista, niinkuin tähtiä sataisi! Ja hän tuli niin
täyteen sisäistä paloa että hän käväisi ohimennessään pikipäinsä
Hilapielen Vapun mökillä.

Kun sitten Vaaramäen isäntä seuraavana päivänä tuli leikkuukonettansa
hakemaan, ei se ollut valmis, eikä seppäkään kotona. Oli eilisellä
kauppamatkallaan.

Senkin vietävä, ratti! Minun kaurani karisee ja tuo pakana kulkee kyliä
keskellä kirkasta päivää.

Vaaramäki valjasti hevosensa rauskan koneen eteen ja ajeli pois. Kangas
helisi nytkin kun isäntä oriineen katosi Sillanmutkan taa.




Elämänlanka


Elämänlanka! Mitäpä enää siitä tiesitte, se aika kun kiitää niin vinhaa
menoa ja kaikki muuttuu? Ollutta ja mennyttä. Joku vanha harmaahapsi,
jolle kaikki langat on jo kuoleman kuteita, saattoi muistaa. Mutta se
oli kyllä soma laite sekin, onpa saanut runossakin sijansa. Tosin vain
kansanrunossa, niinkuin elämänlanka itse oli vain rahvasta varten,
mutta vaikkapa niin, se sanoo elämänlangasta kauniissa yhteydessä sen
minkä sanoo: »Silmät kuin taivaan tähdet ja varsi kuin elämänlanka!»
Liekö elämänlanka koskaan herrainpuolella käynytkään, se on tainnut
renkituvassa syntyä ja kasvaa. Tuohinen on sen koti, ja siitä se lähtee
nousemaan hamppurihmaa myöten korkeutta kohti pitkin ikkunapieltä.
Toisella puolen ikkunaa oli toinen elämänlanka toisessa tuohisessa,
ja se nousi myös, ja sitten ne yhtyivät siellä ikkunan päällä,
pienen ikkunan, mutta yhtymäkohta oli silti olevinaan korkealla, kun
mataluudessa asuttiin. Ja sitten se oli olevinaan vähän kuin runoa,
siinä runossakin kun ne kaksi puuta kasvoivat yhteen yli puron: Elinan
ja Uolevin raita.

Se elämänlanka, joka minun mieleeni tuli, oli tosin samanlainen, mutta
ei sitä voitu sanoa minkään Uolevin ja Elinan yhteiseksi, vaikka se
oikeastaan oli Karrin Santerin, renki-Santerin ja Sanna-Kaisan, piian.
Sillä lailla näet että Sanna-Kaisa sitä kasvatti Santerin ikkunalla.
Mutta rakkaudesta ja sen runosta ei voinut olla puhetta, kun ei kukaan
tiennyt sellaista olevankaan, ei edes Sanna-Kaisa ja vielä vähemmän
Santeri. Eikä voitu puhua Santerin ikkunastakaan, sillä renkihän
Karrin Santeri vain oli ja ikkuna oli talon. Mutta kun hän siinä
ikkunalaudalla tavallisesti puukollaan pienisti nuuskaa pienemmäksi ja
neuloskeli karvakenkiään sen edessä penkillä, milloin ei takkavalkeaa
ollut, niin sopihan sitä tosin sanoa Santerin ikkunaksi. Kaikessa
tapauksessa Sanna-Kaisa sen kahden puolen kasvavia elämänlankoja
kasteli ja vaali, ja kauniita kukkia ne kasvoivatkin, toinen valkoisia
ja toinen punaisia.

Se Sanna-Kaisa: Lettipää, kahden palmikon kantaja, hymyilevä olento,
nenä hauskasti kippurassa. Silmissä kuin ruiskukan syvä sini ja
joskus ihmeellinen tähden hohde, tähden todella, niinkuin tuossa
kansanlaulussa. Hän voi katsoa niin ystävällisesti kuin vain äiti
lapseensa, eikä kuin tyttö mieheen. Jälkimmäinen on aina vähän
häkeltyvä ja keimaileva, edellinen harras kuin polemonium yksinäisellä
haudalla. Hän oli jollakin tavalla kuin madonna, vaikka olikin
kippuranenä ja kaksilettinen. Ja kumminkin — — —

Ja se Santeri oli vähän puiseva, juro järiläs, kuin tupakkihuhmari,
jota hän kyllä paljon käsittelikin iltaisin, niin että koko ennen
vanhaan savun nokeama renkitupa jyskyi. Marssi kello neljä aamulla
kasteen liukastuttamaa ojanpyörtänötä heinäniitylle ja lauleli
silloista muotilaulua: »Sanna-Kaisa se sanoi jotta jätä edes
henki»... Mitä varten juuri Sanna-Kaisasta, ajatteliko hän sittenkin
kaksilettistä saman tuvan Sanna-Kaisaa; vaikka Sanna-Kaisa katseli niin
iloisesti ja tämä laulu oli niin surullinen.

Jos taas Sanna-Kaisa sillä silmällä katseli tuota kalseaa, lievästi
rokonarpista miestä, jonka alahuuli aina pullotti nuuskasta ja joka
sylkeä tirskautteli joka paikkaan, mistähän se oikein johtui? Ei niitä
tuntoja kukaan tiedä. Ehkä kun Santeri joskus kimmastui ja niitti muun
väen pitkän matkan päähän, leveästi ja komeasti lyöden; sitäkö katseli
taempaa tähdensilmillään ja kasteli niissä mietteissä elämänlankaansa.

Niinpä sitten kävi: Antoivat sitä uutta nimismiestä Kankaanpään
mäellä selkään, se kun sotkeutui siihenkin, että nuoriväki tanssi
Koskisillalla iltaisin työstä päästyä; ja kyllä sunnuntaisinkin,
joka kuulemma oli asetuksissa kielletty. Mutta ei vanha nimismies,
kansanmies, ollut siitä välittänyt. Ja jos oli omalla rahalla
ostettu pontikkapullo taskussa ja siitä vähän maistoi, mitä nykyisen
nimismiehen siihenkään tuli? Niin että he päättivät sopivana hetkenä
antaa hänelle kansan muistutuksen, ja antoivatkin, mutta Karrin
Santerin kanki otti vähän liian kovaa, niin että nimismiehen oli käydä
huonosti ja Santeri joutui istumaan. Raudat jalkaan ja kuusi kuukautta,
muut pääsivät vesikopilla.

Elämänlanka kukki kuin ennenkin vihannoiden tuohisessaan. Siinä
Santerin ikkunalla oli väliaikaisesti toinen mies, mutta ei elämänlanka
hänelle kukkinut varmaankaan, sillä Sanna-Kaisan heleä katse oli käynyt
tummemmaksi, eikä hän hymyillyt enää yhtä helposti.

Kun Santeri tuli linnasta, rupesi hän luulemaan, että ihmiset
katselivat pitkään häneen. Tietysti: kalterimies, linna kuin linna!
Vaikka hän oli oikean asian puolesta iskenyt. Ja hän, muutenkin vähän
luulevainen mies, otti sen niin pahakseen, että rupesi ajattelemaan
Amerikkaan menoa. Sinne kyllä meni muitakin, se oli uusi asia
silloin, siellä tuli hyvin toimeen ja rahaa sai kasaan. Miksi kasaan?
Santerillakin taisi olla omat ajatuksensa.

Mutta kellekään hän ei mitään puhunut, ei Sanna-Kaisallekaan, vaikka
hän ehkä aavisti, mitä se elämänlanka siinä ikkunalla tiesi. Ei muuta
kuin sen: »No, hyvästi nyt!»

       *       *       *       *       *

Niille teilleen meni. Niille teille myös jäi. Ja se kävi vähän
surullisesti, niinkuin hän olisi sitä kaavaillut sillä surullisella
laululla toisesta Sanna-Kaisasta.

Tämä saman tuvan Sanna-Kaisa jäi kuin lintuparista se, johon luoti
sattui, kun toinen lähti lentämään. Miksikä jäi niin? Miten jäikään
yksinäiseksi kuin se toinen alli aalloille. Vielä yksinäisemmältä
tuntui sen jälkeen, kun oli saanut terveisiä Santerilta. Monen ajan
kuluttua; terveisiä vain, Santeri kun ei tainnut kirjoittaakaan.
Mutta sitten ei tullut enää mitään. Sanna-Kaisa istutti verenpisaran
itselleen sen elämänlangan kumppaniksi, joka vielä kiersi Santerin
ikkunaa. Ei siinä ollut mitään tarkoitusta, hän muuten vain niin tuli
ajatelleeksi, sekin kun oli kaunis kukka.

Meni vuosia, eikä Santerista kuulunut mitään. Ei tienneet muutkaan
paikkakuntalaiset, missä Santeri meni. Olikohan enää. Mutta elämänlanka
Sanna-Kaisalla vieläkin piti olla. Oli siihen tottunut; istutti vain
uudet, jotka kukkivat heleämmin, niinkuin nuoret ainakin.

Ja mitä sitten tapahtui, sitä ei kukaan olisi uskonut Sanna-Kaisasta,
tuosta hyväntahtoisesta viattomasta lettitytöstä, joka hymyili niin
luottavasti ja turvautuvasti.

Sanna-Kaisa! kuinkahan se sen teki? Ei olisi luullut. Muutamat
arvelivat, vanhan isänsä takia, joka oli uskovainen mies. Häpeän takia,
epätoivossa. Ei olisi todella luullut. Ei, kyllä se ei ollut täydellä
järjellä. Se oli kai käynyt niin, että hän odotti ja odotti eikö
Santerista mitään kuuluisi. Vaikka mitäpä se hänelle kuului. Mutta jos
sittenkin. Mutta kun ei kuulunut, niin hän kuunteli talon pojan puhetta
piikatytölle, hulttioimen, jonka puhe ei totta tarkoittanutkaan. Mutta
sitä ei kukaan tietänyt, että Santeri oli kirjoituttanut Sanna-Kaisalle
kirjeen, jossa hän sanoi taas terveisiä ja saaneensa niin paljon
kasaan, että hän aikoi tulla kotiin. Ei muuta. Mutta miksi hän
Sanna-Kaisalle kirjoitti? Sittenkinkö — —?

       *       *       *       *       *

Ja niin se kävi niinkuin kävi.

»Sanna-Kaisa hyvä, ole tässä minun lähelläni, olisi helpompi olla.»

»Onko rouvan paha olla? — Ei rouva huoli murehtia!»

»No en minä taas tiedä, rupeaa vain taas tulemaan hämärä, ettei oikein
näe kehrätäkään.»

Hän oli mielistynyt ja kuin turvautui Sanna-Kaisaan, tuo leikkotukka
herrasrouva, jonka harmaankalpeista kasvoista mustat silmät välistä
niin oudosti liekehtivät, että Sanna-Kaisaa vähän pelotti. Heistä
oli kumminkin tullut kuin ystävät, niin hyvät ystävät kuin täällä
yhteisessä työhuoneessa voi tulia. He tiesivät toistensa kohtalon tähän
asti.

»Voi sinä Sanna-Kaisa kulta, sinä pääset jo pian pois, mutta minun
täytyy aina...»

»En minä pääse, mutta rouva pääsee, näin unen, että täältä kannettiin
arkkua, jonka kannella oli elämänlanka; se oli kuin olisi kiertänyt
arkkua. Minä se olin varmaan. Rouva saa nähdä.»

Se rouvaksi sanottu vanki pysäytti rukkinsa ja jäi katsomaan
ristikkoikkunaa, josta näkyi iltaruskon hohde.

»Et sinä kuole, Sanna-Kaisa. Santeri sinut vielä ottaa, kyllä ne
tietävät, että sinä olet hyvä ihminen.»

»Ei Santeri tule!»

Miksi ei ne sytytä lamppuja? Onhan nyt jo melkein pimeä.

Hetken kuluttua, kun työhuone taas kirkkaasti loisti ja tuli
paloi takassa, surisivat rukit reippaasti, Sanna-Kaisa hymyili
rouva-ystävällensä, eikä tämäkään voinut olla naurahtamatta vastaan
ystävälliselle kumppanillensa.

Ei kukaan muu kuin tämä mustasilmäinen rouva tiennyt, mitä Sanna-Kaisa
oli ennustanut. Ihmeellistä, kuinka ne unet joskus käyvät toteen.

Ei kulunut montakaan kuukautta, niin Sanna-Kaisaa ei enää ollut. Hän
oli ruvennut riutumaan ja siirrettiin vihdoin sairaalan puolelle, jonne
hän jäi.

Kävipä vielä niin, että hänen arkullansa oli elämänlankakin. Muut eivät
sitä olisi ymmärtäneet tehdä, mutta tämä herrasvanki puhui hoitajille,
ja niin sai Sanna-Kaisan oma elämänlanka seurata häntä yksinäiseen
ympäristöön, vieraan maakunnan multaan.

Laitoksen puolesta kasvoi vain jollakin ikkunalla pelargunia, mutta
Sanna-Kaisa oli saanut hoitajattaren hankkiman elämänlangan taimen
yhdelle ikkunalle, ja sen hän nyt sai.

Eihän Sanna-Kaisa ollut kuin piikatyttö ja hänen kukkansa vain pirtin
elämänlanka, mutta tuo parketin lapsi ja palmun entinen valtijatar,
jonka kohtalo myös oli saatellut harmaaksi vangiksi niinkuin sadat
muut, muisti Sanna-Kaisaa niin että kuihtui ikäänsä, vanhemmaksi ja
painui kokoon. Hänet oli sellaiseksi kutistanut yön yksinäisyys kopissa.

Koko maailma sulkeutui hänen ympärilleen: ei koskaan! Eikä ollut enää
Sanna-Kaisaa, jonka iloiset siniset silmät tervehtivät aina aamuisin
kuin jonkinlaisena auringon, ainakin sen päivän elonsäteenä.

Sanna-Kaisan uni kävi siinäkin suhteessa toteen, että tämä herrasrouva
vihdoin vapautettiin, vaikka hän oli valmistunut muurien ahdistuksen
loputtomuuteen. Se tuntui niin mahdottomalta, että kun hän nyytteineen
asteli lehtokujaa paikalle, jossa vanhan kotitalon, herraskartanon
hevonen odotti, hän ei saanut iloituksi, itki vain.

Mutta sitten kävi niin, että elämänlanka ylennettiin, ainakin yhdessä
kodissa. Siinä vanhan kartanon kamarissa, joka tuli vapautuneen
asunnoksi. Hänellä ei ollut lasta ollutkaan; mies... juuri siksi hän
oli monta monta vuotta vankilan pihalla harmaassa jonossa kiertänyt,
ja se toinen, jonka tähden se tapahtui: tuulentupa kaiken maailman
teillä. Nyt hän oli aivan yksin, loitonnut ja vieraantunut. Ei muuta
sydämellistä kuin Sanna-Kaisan, vähäpätöisen maalaistytön muisto.

Mutta se olikin hänen uuden elämänsä kuin siunaus. Siksi hän sen tunsi,
vaikkakin Sanna-Kaisa oli tehnyt sen minkä teki. Kun vanhentunut
vankirouva kasteli punaista elämänlankaa toisella puolen ikkunaa,
ja taas valkoista sen toisella puolen, niin monesti tuntui kuin
Sanna-Kaisan ystävälliset ja luottavaiset silmät olisivat sieltä
kukkien takaa hymyilleet. Niinkuin ennen vankilan työhuoneessa, kun
hän oli tullut Sanna-Kaisalle sanoneeksi: Ole Sanna-Kaisa hyvä tässä
lähelläni, on helpompi olla! Ja se helpotti vieläkin.




Pyhimys


Eihän vain juuri tämä Teppo Häkkinen, vanha kvartettilaulaja,
vaikkamikä, josta tässä nyt aion jonkin sanan sanella. Vaikka et sitä
tiedä, useinhan ne oikein paremmin pyhimyksinä pidetyt, näköhartaat
ja huulihurskaat, ovat yhtä hyvin, ellei pahemmin pahimuksia kuin
nämä itse sen nimiset. Mutta onko nyt sitten kvartettilaulaja yleensä
pahimus, niinkuin tästä vihjauksesta saattaisi päättää? No, tosin.
Onhan sitä monen miehen luvut sen laulun takia löysääntyneet ja
elämisen suuntaus tahtonut muistuttaa vähän kolmentienhaaraa, mutta
varsinaisesti »pohjalle», onko niitä montakaan vajonnut? Eenokki
Mattila ja Mikko Gripenfelt, siinä ne taisivat minun muistooni ollakin.
Jos joku sattumoisin käväisi Antipoffin pihalla issikan umpiroskassa
yönsä nukahtamassa, kylläpähän tuli pois, pesi elämänsilmänsä ja
selviytyi siitä taas kutakuinkin säädyllisin, jopa joskus aivan
kiitettävin ilmein pinnalle. Ja jos laulaja vähän menikin deekikselle,
hän oli siinä asemassakin paremmin gentlemanni, jollakin tavoin
jalosukuisempi kuin sille asteelle vaipunut muu mies. Parta, ajoipa
sen missä lovessa hyvänsä, siivollisempi kuin tuon laulamattoman,
jonka koko muukin olemus oli samassa suhteessa pörröisempi ja
nukkavieruisempi. »Laulusta me» näet »voiman saamme», joka voima
näköjään ei koskaan tyystin väljähdy.

Mutta eihän Teppo Häkkisestä oikeastansa missään pohjamielessä voinut
puhuakaan, vaikka hänestä ei titteliherraa tullut, eikä saanut leluja
kaulaansa. Kuka hänelle merkkileluja, pienen kenkäputkan hoitajalle,
joka ei edes ollut suutari, joka voi päästä teollisuusneuvokseksi
ja melkein miksikä vain, kunhan on levitteleidäkseen. Tepolla oli
vain se vika, että hän ei oikein tahtonut voida määrätä uraansa,
niinkuin se vika on monella muulla sellaisella, joilla on eloisa
suhde ympäristöönsä, toisin sanoen silmät auki maailmalle, niinkuin
ne oli Teppo Häkkisellä. Häkkinen oli avosilmäinen sanan täydessä ja
kuvaannollisessa merkityksessä, avo- ja sellaisena vielä ilosilmäinen,
ystävällisen katseinen, joustava, norja, sulava, etten sanoisi
siro. Sen verran, en sano naisellista, mutta naiseleganttista hänen
lyhyessä, hännystakkisessa olemuksessaan oli. Tukkakin vaaleaa,
hienokarvaista puolipellavaa, kuiviltaan somasti aaltoileva, kuin
jonkin Gisela Frisensteinin marmoripöytäisessä budoaarissaan. Pienissä
viiksissä niinikään jotakin ainakin paljon kultivoidumpaa kuin jonkin
tavallisen muun talonpoikaisylioppilaan harjaksissa. Teppo Häkkinenkin
oli näet, ja se se juuri kumma onkin, talonpoikaisylioppilas, vielä
enemmän, torppariylioppilas, sillä torpan poika vain hän oli Mäkiperän
aitosavolaisesta pitäjästä, sieltä Kukkovesien, Kokkelvirtain vieriltä,
jossa Mansikkamäki kasvoi kauniita sinikelloja. Sieltä hän oli, ja sepä
taisi olla hänen kaikinpuolisen sujuvuutensa selitys. Muistan: Kun
odoteltiin jännityksissään Vanhan Ylioppilastalon toisessa kerroksessa
oven avautumista YL:n pääsykoetta varten, sinne painautui monennäköistä
miestä, tuossa jurrikka, näköjään hämäläinen, kankea kuin hakotukki,
toinen ei paljon parempi, samaa maata, ehkä vähän kevyempi, mutta
kuin tupakkihuhmari hänkin, ilmeisesti ja varmastikin pohjalainen.
Nyt huudetaan Teppo Häkkistä. Hymyhuulisena, vaaleansiniset silmät
säteillen hän joustavasti kuin vietereillä käy ovea kohden, ja pian
sieltä alkaa kuulua korkea tenori, yhä ylemmä ja ylemmä, vaikka kuinka
kimeäksi. Tietysti Teppo pääsi ja sillä tenorinsa korkeudella, oikean
rintaäänen metallilla, hän monta hauskaa hetkeä Ylioppilastalon
pianohuoneessa henkevöi ja teki sillä erinomaisia palveluksia iltamissa
ja konserteissa, pikkukvarteteissa ja suuressa rintamassa.

Mutta minä menen vielä tuohon savolaisuuteen. Mikä kumma siinä pitää
olla! Kun on sitä keveimmästi nokkelinta kervistyyppiä, jonkinlaista
kauppatiskin takaista paganusta, niin siinä on sitten ainakin
pohjalaiselle ylitsekäymätön ilmestys. Siinä kun Teppo Häkkinen tahi
joku muu savolainen sirosti raapaisee raitahousuista jalkaa, vaikka
onkin torpan poika, visertää kieltä — kumma mistä — ruotsiakin, kuin
pääskynen, meikäläinen Kyrön mies tahi Härmänkin poika miltei kuin
rohkaisee vain. Sano niitä luonnejuonteita, niin ne vain olivat Teppo
Häkkiselläkin!

Kuten sanottu, Häkkinen oli vilkkaana monelle suuntautuva. Sen jo
huomasi hänen kielestäänkin, joka ei ollut enää sitä juurileivän
levveetä savoa, vaan siitä sipsahteli tuon tuostakin jotakin keveämpää
viipurilaista miunsiun, ehkä kun hän paljon sai kunnian alunperin
seurustella viipurilaisissa ylimyspiireissä, joiden salonkeja siihen
aikaan oli Helsingissä parhaimmillaan. Oliko Teppo pintapuolinen?
Oli ja ei, muutamat asiat hän pyyhkäisi yli hyvin kepeällä siivellä,
hän sanoi kyllä suurella paatoksella sympatiansa ja indignatsionsa
kaikista kulttuurin kuvauksista, niinkuin siihen aikaan hyvin helposti
vieraskielisiä oppineita mainesanoja käytettiin. Näytti monesti siltä,
kuin Teppo Häkkinen olisi aivan sydänjuuriaan myöten pahennut jostakin
asiasta, taikka hihkaisi sitten aivan ilotulitusrakettimaisesta
mielihyvästä, mutta seuraavassa tuokiossa se meni jo ohi, ei hän sitä
enää murjottanut, niinkuin olisi lännenpuolen mies tehnyt. Hän meni
hipsautti toiseen asiaan ja se juuri taisi olla hänen onnensa. Hän
siten pääsi monen elämänkurimuksen yli helpommin kuin toinen poika,
niitä kun aina tahtoo sattua semmoistenkin norjasti soutuvain kaleskain
eteen kuin Teppo Häkkinen. Taikka en sano sittenkään lopullisesti,
siellä kepeyden alla taisi olla pohjavesiä sielläkin, mustempia, minä
niin luulen, kun minä muistan kaiken.

Häkkinen näytti olevan opinnoissaankin erittäin perusteellinen. Nenä
kannossa, mättäässä, taidanpa saada sanoa tunkiossa, kaiket paisteiset
päivät, kun elukkaa, kirriäistä, karriaista, köntiäistä oli liikkeellä
taikka kun kukat avasivat itsensä päivänsäteelle. Teppo näet tutki
luontoa ja tutki sitä uutterasti. Kesäisillä laulumatkoillakin hän
kassa-arkkuineen, jota hän rahastonhoitajana ei koskaan jättänyt
käsistään, juoksenteli asemien ympärillä ja kaikkialla eri puolilla
maata, missä vain pysäyspaikkaa oli. Aina hän löysi jotakin, jota
hän sitten lapsellisella ilolla, huulet tuossa teppomaisessa onnen
hymyssä, tirkisteli, ja tottapa hän tiesi tutkimuksiensa tuloksista
ja kirjoistaan ja kartoistaan myös jotakin, koska hänestä tuli paljon
käytetty preparaattoritenttejä varten, jolla hän yhteen aikaan miltei
elikin. Mutta itse hän ei koskaan tullut tutkintoa suorittaneeksi. Hän
oli yrittänyt, mutta tentaattori teki hänelle hänen itse mielestään
joitakin sellaiseen tietämättömyyteen perustuvia huomautuksia, että
Teppo pikaistui, suuttua tuiskahti, vaikka olikin savolainen, poistui
koko tutkinnosta eikä silleen enää mennyt. Minä en sellaiselle
professorille — —! ja sen hän piti ja niin hän jäi akateemista
arvoastetta vaille.

Mitäs sitten? Mitäpä sitä muuta kuin yritti yhtä, yritti toista. Sitä
yhtä hän yritti jonakin ammatillisena sihteerinä, niin että siitä
juuri ja juuri eleli, mutta kun hän itsenäisten ja omalaatuisten
mietteittensä takia tahtoi joutua kolhiinnuksiin päällysmiestensä
kanssa, hänen vihdoin oli pakko yrittää sitä toista. Säästörahoillaan
hän hankki pienen kenkäkaupan, hoiteli sitä mainiona Kervisenä,
kauppa-Paganuksena, ja siellä, ellei nyt juuri tiskinsä takana, niin
kumminkin siinä hommassa täysin kiinni hän kuoli. Siihen tulemme heti.

Mutta meidän on muistettava Teppo Häkkisen laulumaailmaa vielä
vähän lähemmin. Se oli loistava, siitäkin sen tiesi, kun minä
näin kerran Tepon hänen juhlaunivormussaan, laulajan vormussa
näet. Mikähän oli jokin YL:n, Suomen Laulun tahi MM:n merkkipäivä,
Teppo oli velvollisuudentuntoisesti silloin pukenut ylleen kaikki
laulajakunniamerkkinsä, jossa asussa hän silmiinpistävästi muistutti
erinäisiä joulukuusidiplomaatteja presidentin kutsuissa. »Kahos, enhän
mie itsein tähen!» Mutta hän tahtoi osoittaa kunnioitustaan yhdistystä
ja sen toimintahistoriaa kohtaan. Ja vielä, sen hän sanoi miltei kuin
tuima ilme vaaleilla sinisilmäisillä kasvoillaan: »Siun tähtesi»
No, no, Teppo! Mutta kyllä hän totisesti uskollinen oli ollutkin.
Sanovat lännemmät osakuntalaiset savolaisten olevan juonikkaita, mutta
sitä Teppo ei ollut. Ei yhtään, ei vähintäkään, kaikki ajatuksensa
hän sanoi lapsellisella suoruudella, niinkuin taivasta varten. Ja
velvollisuudentuntoinen? Tietysti minä johtajana olin ensimmäisenä
Ylioppilastalon pianohuoneessa, kun pikkukuoroista oli kysymys, mutta
kuka toisena? Ellei se ollut Teppo, niin sitten ainakin oli Arttu,
karjalainen taas, mutta velvollisena Tepon kanssa samaa maata. Tepon
hymyilevät kasvot ilmestyivät ovelle ja se elähytti heti johtajaakin.
»On voima, mi mielet nuorentaa!» Tämä voima on johtaja-alalla
velvollisuudentunto, tarkkuus, väsymätön täsmällisyys, niin kauan kuin
toimessa ollaan. Se keventää, eikä tunne niin ohdakkeitakaan polulla.
Ainoan kerran Teppo todella kimmastui ja sanoi konsertin väliajalla
johtajalle kovin tuimasti: »Mintähen sie miulle kieles näytit!» En
minä vain sinulle, Teppo, teille kaikille minä näytin. Tenorissa oli
tapahtunut joku lapsus, johonka minä reagoin Tepon mainitsemalla
tavalla. Mutta jos minä olin erityisesti sattunut Teppoon katsahtamaan,
niin se johtui siitä, että sinä_kin_n! Että siis Teppokaan ei ollut
pystynyt hallitsemaan pillastunutta ääntä. Teppo leppyi siinä paikassa,
eikä meillä koskaan kaunaa ollut. Niinä monina vuosina, jotka hän
todellisen laulajaveteraanin tunnollisuudella kaikkia tilaisuuksia
myöten eli.

Mutta »pohjalle»! Ei pohjalle, mutta pinnalle syrjemmälle. Miksi?
Ryyppäsikö hän? Ei suinkaan kukaan ollut nähnyt Teppoa liikutettuna.
Nimittäin karvaanpuolen liikuttamana. Joku saattoi hymähtää: mitäpä
Teppo liikutusnestettä tarvitsi, hän oli liikutettu aina. Hienossa
hönössä syntymästään. So, so! Iso lapsihan Teppo oli kyllä, sitähän
ei voinut kieltää, mutta sellaisia ilmiöitä on kumminkin hauska
katsella, ne kun näkyvät niin hyvin läpi ilman suurennuslasia,
Tepon omaa tutkimusmaailmaa tässä muistaen. Ja vilpittömyys on aina
virkistävä seuralainen, usein ylin tässä pahimuksien pimennossa. Tuntuu
rattoisammalta, kun joku tulee tuikun kanssa.

Teppo Häkkinen oli varsinkin omien puheidensa mukaan myös naismaailmaan
perehtynyt. Ja se todettiinkin, että hän hienona miehenä, oikeinpa
keikarinakin, ohjaili franseesissa varsin hienoa naisväkeä, kiitos
olkoon noiden edellämainittujen tuttavuuksiensa. Mutta vanhaksipojaksi
Teppo vain jäi. Eihän niitä syitä niin toinen tiedä, ehkä hän ei
tahtonut, milläpäkään hän oikein, taikka jospa hän taas kuiskutti
hempukkansa korvaan vähän liiankin lepertelevää linnunkieltä ja
tämä taas ei tahtonut. Kaikissa tapauksissa hän jäi milteipä jo
ikämies-vanhaksipojaksi. Mutta kerranpa sattui kumminkin näin:

Tarvitsin taas parin kenkiä ja kun me vanhat toverit katsoimme
velvollisuudeksemme kannattaa Tepon kauppaliikettä, menin minä tietysti
hänen putkaansa nytkin. Aitona kauppamiehenä Teppo kiipeää kuin orava
tikapuillensa: Täältä minä tuon siulle priimaparin, erinomaisen
parin. Ja ne sinä saat, veli hyvä, aivan huokealla, kahellasaalla
markalla, kahos, onhan se minulle suuri kunnia, että siunarvoisesi
mies täällä lafkassa käy. Siinä on priima tavaraa ja, tuota niin,
minä voin panna sen vielä saallakaheksallakymmenelläviiellä, eihän
se... Silloin ilmestyy verhon takaa nainen, tummahko, pyylevä, mutta
muuten miellyttävä. Saanko esittää vaimoni? jaaha, no sepä hauskaa,
toivotan onnea! Minä ymmärsin heti, minkätakia rouva oli verhon takaa
ilmestynyt, hän halusi nähdä, minkälaista paria hänen Tepponsa nyt
kauppaa ja kannattiko sitä niin alentaa, mutta nähtyään kenkäparin hän
rauhoittui heti. Teppo ei ollut hypännyt kervis-valjaistaan.

Kahos, Teppo virkkoi, kun hänen naisensa oli taas poistunut,
kuiskaamalla, mutta tosin niin, että tämä kuuli joka sanan, kahos, hän
oli ammatti-ihminen, aivan verraton, taitava, huolellinen, hän oli
tässä liikkeessäni aikaisemmin apulaisena ja tulin hänet perinpohjin
tuntemaan, parempaa et saisi, ja kerrassaan hyvä ihminen.

Onneksi olkoon!

Pariskuntaa siunattiin myös perillisillä, tuli Teppo ja tuli Maija, ja
liike kävi hyvin. Onnettareen näytti tarttuneen Tepon oma myönteinen
hymy. Hänkin hymyili suosiollisesti Teppo Häkkisen ja hänen taitavan
vaimonsa puoleen.

Optimismia! Todella. Kyllähän oli tunnettua jo vanhoilta ajoilta,
että Teppo Häkkinen ei ollut surun poikia, mutta että hän saattaisi
noin säteilevästi hymyillä siiloinkin, kun hän taas, kerran vähän
pidemmän ajan kuluttua hänen puodissaan käydessäni, ulkomailtakin kun
oli tullut kenkiä ostettua, kertoi onnellisen avioelämänsä surullisen
lopputarinan: Hänellä ei ollut enää rakasta Hilmaansa, tämä oli
kuollut. Niin, hyvä veli, niinhän se kävi. Hymyssä suin hän senkin
sanoi, vähäinen häivä vain väipähti kasvoilla, mutta silmänräpäyksen
vain.

Erinomainen mies tuo Teppo, sillä kyllä hänen täytyi tuntea, mihinkä
tilaan hän jäi yksin noiden pienten lasten kanssa. Mutta senpä
hän ottikin kuin lohdutuksekseen ja miltei hilpeydeltä näyttävän
hillintänsä perusteeksi: »Kahos, jos sinä näkisit, kuinka suloisia
ne ovat, sinun täytyy tulla katsomaan. Teppo tulee Yyellään, Maija
Suomen Lauluun. Minä luulen, että niistä tulee musikaalisia, äitikin
lauloi. Tulehan, hyvä veli, katsomaan.» »No, kiitos vain, mielihyvin,
mielihyvin, kunhan tässä soveltuu. Tervepä taas!» Minä poistun uusine
kenkineni ja Teppo pyörähtää joustavasti, miltei juoksujalkaa tiskinsä
takaa henkilökohtaisesti avaamaan minulle oven. »Terve, hyvä veli,
terve!»

       *       *       *       *       *

Mikä on optimismin, hyväntoivoisuuden ja valoisan maailmannäkemyksen
äärimmäinen raja? En luule, että se pidemmällekään voi mennä, kuin
mitä Teppo Häkkinen näytti tullessaan kadulla vastaani sen järkyttävän
tapauksen jälkeen, josta kaikki sanomalehdet jo suurin otsakkein ja
kuvin olivat kertoneet: Tepon molemmat lapset olivat _palaneet_!
Hoitaja, jonka hän vaimonsa kuoltua oli ottanut ja joka oli ollut
sangen luotettava, sattui sillä kertaa poistumaan kotoa, viivähti vähän
pidemmältä, ja silläaikaa oli tuho tullut. Lapsukaiset olivat saaneet
palavasta liedestä tulen vaatteisiinsa ja huoneeseen.

Me emme siis tästä asiasta muuta puhuneet, muuta kuin että minä sanoin:
»Otan syvästi osaa, veli Teppo!»

Teppo oli nyt vakava, mutta ei murtunut. Hän kertoi melkein ylevällä
tavalla tapahtuneesta, ja kun hän pääsi kuvaamaan, kuinka herttaisia
ne olivat, taas sädehti huulilta tuo entinen tuttu hymy ja silmäkin
kimmelsi, niinkuin se tapasi, kun Teppo oli iloinen, se vilkutti kuin
jokin pieni tähti taivaalta, kun satuit sen havaitsemaan lukemattomien
muiden joukosta. Erotessamme lausuin jotakin toivotusta Tepolle, että
hän pysyisi lujana vain. »Me tuemme sinua myötätunnolla.» Silloin,
mutta vain silloinkin joksikin silmänräpäykseksi Teppo näytti murtuvan.
»Kuulehan, hyvä veli», ja hänellä oli taas tuo sama tuikea katse
kuin silloinkin, kun hän sanoi kunniamerkeissään »siun tähtes»;
»Kaikkivaltias antaa minulle voimaa!» Sen hän sanoi, ja silloin hän
tyrskähti ja kyynel näkyi vierähtävän silmästä. Mutta heti seuraavassa
tuokiossa optimismi taas voitti, hän tyyntyi, päivä paistoi hänen
kasvoiltaan. »No niin, hyvästi nyt, hyvä veli, tällaistahan tämä
maailma on», hän sanoi äänellä, johonka olisi voinut lisätä vielä
hienoisen: he-he-he! Ja minä näin Tepon astelevan poispäin reippaasti,
joustavin askelein silinteri päässään ja tuo tuttu hopeanuppinen keppi
heiluen.

Ihme mies! Mikä minusta olisi tuon taakan alla tullut, sinustakin ehkä
ja meistä monesta. Mutta kuinka ne luonnotkin ovat, Teppo taisi ottaa
vähän kevyesti koko tämän maailman, onnihan se oli. Mutta ei se aivan
niin sittenkään ollut. Väärin olivat tehneet ne, jotka olivat antaneet
sellaisen ajatuksen häivähtääkään mieleensä.

Teppo Häkkistä en enää sen kohtauksen jälkeen tavannut, sillä ei kovin
kauan sen jälkeen näin sanomalehdistä kuolinilmoituksen. Teppo Häkkinen
oli äkisti poistunut joukostamme. Itsemurha? Ei millään muotoa,
luonnollisen kuoleman hän oli kuollut ja se oli tapahtunut näin:

Keskellä liikeaikaa hän oli apulaiselleen ilmoittanut olevansa hieman
vain huononvointinen, hänen täytyy käydä kotona levähtämässä, mutta
tulee takaisin aivan pian. Ja niin oli Teppo lähtenyt, hän oli tullut
kotiinsa, vähän laidemmalla kaupunkia olevaan taajaväkiseen taloon,
jonka yhteisissä keittiö- ja asuntoporraskäytävissä pikkueläjiä aina
vilkkaasti liikehti. Kun Teppo oli päässyt kolmannessa kerroksessa
olevan asuntonsa oven eteen, oli hän vaipunut siihen. Ihmisiä kokoontui
heti hänen ympärilleen, noita laitakaupungin mainittuja eläjiä,
naisväkeä enimmäkseen, miehet olivat töissä. He ymmärsivät, että
jotakin vakavaa oli tapahtunut, ja ryhtyivät auttamaan Teppoa hänen
asuntoonsa. Mutta Teppo Häkkinen oli vain sanonut: »Antakaa minun olla,
minun on tässä niin hyvä olla», pannut kädet ristiin rinnallensa ja
nukahtanut siihen hymysuin.

Teppo sortui sittenkin.

Siinä hymysuin kädet rinnalla ristissä leväten hän teki ympärillä
olevaan katselijakuntaan syvän vaikutuksen. Joku siinä sanoi
toiselleen: »Hän on kuin pyhimys.»

       *       *       *       *       *

Tietysti me vanhat laulajatoverit saattelimme Tepon laululla hänen
viime matkalleen. Ei meitä ensivuotten aikaisia enää monta saatu
kokoon, mutta niin paljon, että soiva kvartetti kumminkin syntyi.
Olimme Harjun ruumishuoneella odottelemassa, univormupukuiset kantajat
tuovat valkoista arkkua teräksenkylmin ilmein, mistäpä heissä kaikille
sääliä. Me pysäytämme kulkueen, tähän on jäätävä nyt.

»Tuuti lasta tuonelahan», se sopikin niin hyvin Tepolle.

Kun sitten Malmille lähdön aika tuli, täytyi monen ruveta katsomaan
kelloansa. Päätä pudistellaan. Virasto! Mutta pari meitä lähti
kumminkin vielä sinnekin asti. Minä soitin urkuja ja se toinen toveri
lauloi virren, »Mä matkamies olen vaivainen, täynn' ompi vaaroja
retken.» Ja sitten Teppo peitettiin alle kukkaisen kuunahan.

Kun me ajoimme Malmilta pois, oli puhjennut lievä tihkusade, lempeä ja
lämmin, toukokuun päivänä. Kaikki oli pilvessä, mutta ilmassa tuntui
olevan ihmeellinen valovoima, sellainen kumma taika, jonka aivan
tunsi, kuinka se teki lehteä silmusta, nosti maasta vuokkoa ja kultasi
taraxacumin. Tämäkin tuntui sopivan nyt juuri multiin peitetyn Teppo
Häkkisen muistolle. Hänen optimisminsa oli samaa myönteistä voimaa,
niin että tunsimme kuin virkistyneemme matkan päätyttyä, kun meidänkin
oli katsahdettava kelloomme tämän maailmanmenon takia.




Että kirkko näkyy


Ne ovat aina rakentaneet kirkon sellaiselle paikalle, korkealle mäelle,
taikka järven niemelle, että se hyvin näkyy, vesille ja vesien taa.
Ennen muinen vielä kullattiin kukko ja kukkoristin pallot, että ne
komeasti välkähtelisivät aamuauringossa ja ilahuttaisivat mieltä.
Olav Tryggvasonkin, kun tuli purjehtien kotimaahansa ja näki kullatut
torninhuiput kaukaa meren viheriästä nousevan, riemastui niin että
vielä meidän sydämemme, sitä laulavan runoniekan kera, sykähtää.

Olisiko ollut että kun kirkko näkyi vain tavallisen talonjussin
ikkunasta, se ikäänkuin varjeli, oli turvaavinaan täällä maailman
melskeissä. Ja mukavaahan oli muutenkin pihapihlajan alla loikoen
katsella kun ilta-aurinko kimalsi kirkon ikkunoissa; muuten vain.
Jokaisella oli sitä paitsi joku siellä kirkon lähellä, ja kun aurinko
alkoi palaa ruudussa, niin oli kuin olisi se sieltä kirkon juurelta
sanonut jotakin. Muka —, saattaahan sitä niinkin kuvitella.

Luhtalainen ainakin hakkautti Korpelaisella Kariniemen kirkon
lähistöltä kokonaisen nummimännikön, että kirkko näkyisi heille järven
taa. Korpelainen kun oli semmoinen kunnan hakamies että teki mitä vain.
Kun Korpelainen oli hakannut, niin opettaja, joka ymmärsi, sanoi:
»Ettäs hakkasit, kuinka Korpelainen meni rumentamaan maiseman sillä
lailla!» Mutta Korpelainen sanoi: »Joutaa se näkyä kirkko Luhtalaankin,
— Luhtalainen käy sitäpaitsi kirkossa useammin kuin sinä, opettaja,
vaikka asut aivan kirkon vieressä.»

Entä Teikarin Jussi: »Jos vain viette ne pellot siitä kirkon alta, niin
hän näyttää!» »Hän kasvattaa sellaisen metsän siihen kirkon viereen,
omalle maalleen, sille joka ei ole seurakunnan, että yhdenkään silmän
ei pidä läntispuolella Herran temppeliä näkemän!»

Olivat aikoneet ottaa muutaman vanhan pellon siitä kirkon alta,
kansakoululle muka, vaikka ne olivat Teikarin muinaista nautintoa
niiltä ajoin kun Teikarin esi-isät olivat olleet lukkarina.

Teikarin Jussin uhkaus vaikutti sen, että peltosarkoja ei otettukaan
kansakoululle. Kuokittiin ennen puhtaaseen nummen hietaan.

Mutta niitä oli toisia, jotka tahtoivat kirkon näkymään oikein
rehellisin elikkä epäitsekkäin keinoin. He hakkasivat itse oman
metsänsä pois, niin että kirkko näkyi heille ja he kirkolle.

Mutta he tekivät sen niin että kuokkivat, ojivat ja aurasivat metsän
pohjan pelloksi, niin että tähkä heiluu ja ruiskukka nauraa valjusta
laihosta: ensin; mutta kyllä se siitä varttuu, ja tulee vielä vankka
vainio ja peltoketo. Ja sitten on mukava pyhäiltapäivinä istua ja
piiputella, kun kirkko näkyy heillekin. Ja kun joskus tulee kirkossa
käydyksi ja sieltä ajetaan peräkanaa sen kuin maantietä pääsee, niin on
hupaisa katsella kun heidänkin kartanonsa on jo tullut metsästä esille
— heidän asumuksensa ja samalla koko tuo toisten talojen aukea, niin
että perällä metsä sinittää. Heidän vanha tervasmetsänsä oli ollut
tiellä, mutta nyt tupa näkyy. Sannaliisakin, keinuvan turkulaisen
toinen kulkija, näki.

Kaikkien kartanoille kirkko ei voinut näkyä. Olivat liian etäällä.
Mutta jotakin piti niillekin näkyä. Tämän ympäristön piti levetä
suunnalle ja toiselle. Mitä varten? Tietysti ainakin että peltoa
tulisi enemmän ja eloa enemmän ja rahaa pankkiin enemmän. Sillä olihan
heillä kyllä itse elääkseen; sen kun vain hoiti, niin elämään tuli.
Mutta nuo Mattilan Matit, Kankaiset ja Pihlajamäet tahtoivat muutenkin
leveämmälle. Se oli kuin veren ääni että metsän piti paeta. Mikä isäntä
sinä olet, joka et saa sitä sen vertaa kaikkoamaan kuin isä-Matti,
tahi vanha Pihlajainen, jos olit vävyksi tullut! Et mikään, vätys.
Ettei vielä sinunkin vellikellosi pane: »Tämä on velakana, tämä on
velakana!», niinkuin Vitikan kello. Se talo olikin velkana ja meni
velasta ulkokirkkoiselle, niinkuin oli ulkokirkkoinen muualta tullut
isäntä velkaannuttanutkin. Mutta oman paikan mies, eikä pysty lakeutta
levittämään!

Sitä se ajatteli usein Etelämäen Jussikin, kun kulki sunnuntai-iltaisin
kydöllään. On sitä tässä jonkinverran: Pajalainen on tuossa avannut
ojaa neljäsataa syltä tänä kesänä, hän itse kaksisataa; ei jaksa enää.
Mutta pitäisi saada sulaksi tuonne Valkaman purolle asti, niin näkyisi
iso maantie. Isolle maantielle senkin kautta! Ei sitä osattu ajatella
silloin, kun tämä rähjä ostettiin: hallanpesä ja pari tynnörinalaa
laihaa peltoa. Lukkari-eno takaamassa, mutta muuten tyhjin käsin,
hän ja Miina! Rengistä rupesi talonjussiksi. Mutta nyt! On tässä
ainakin vähän korpi kaikonnut. Sininen on metsä jo meidänkin vainion
takana Korkeamäen rinnassa. Kuka tämän teki? Hän, Etelämäen Jussi sen
teki, vaikka ma itse sanon. 8 lehmää viime kesänä, nyt 10. Nyt on jo
osuus jyskyssäkin. Oli se somaa kun riihittiin vielä pudistamalla ja
viskaamalla. Mato ja nilviäinen könti, kahisi ja sihisi lämpimän riihen
vähän kuin aaveellisessa hiljaisuudessa. Naskahteli parsilla, hän vähän
sävähti: ei sitä tiedä, riihessähän pidetään ruumiita. Sekin Etelämäen
isäntä-vainaa, joka sitten hänelle tämän talopahaisen hävisi, oli tässä
riihessä ollut laudalla. Hänen sukuaan vielä ei ketään. Kuka ensiksi?
Hänpä tietenkin, oli ruvennut niin ottamaan rintoihin. Otteleepa nytkin
vähinsä. Miina oli varoitellut: älä sinä niin reuhdo, eletään tässä
vähemmälläkin, ja johan nuo pojat tuossa nekin johonkin kelpaavat.

Jussi oli mennyt naimisiin melko vanhana talonpoikaiseksi mieheksi,
ei ollut ennen kannattanut, ja siksi pojatkin olivat niin nuoriksi
jääneet, vaikka hänellä jo oli ikää. Mutta ei sitä tiedä tuleekohan
niistä mitään, ei ne näytä oikein halukkailta.

Etelämäen Jussi istui mättäälle. Siitä ohi solisi somasti nimetön oja
Valkaman luomaan.

Valkaman luomaan!

Sinnepä tosiaan pitäisi vielä saada korpi sulaksi —.

Ja hän sen saakin.

Tänä kesänä ei, mutta ensi suvena. Syksyllä he sen Pajalaisen kanssa
ojivat, talvella kaadetaan ja seuraavana syksynä kylvetään. Olisipa
ollut hauskaa jos lukkari-eno olisi nähnyt tämänkin. Mutta se kuoli jo
aikaa. Kumminkin hän näyttää että Valkaman purolle asti tulee meidän
talossa lakeaa. Se ajatus kuin helpotti hänen hengitystäänkin, ja Jussi
nousi mättäältään kuin nuori mies ja asteli itse raivaamaansa kytötietä
kotikartanolle.

Ohraa näkyy tulevan hyvin ja kaura on korkeaa.

Hepä ajoivatkin korven Valkaman puron taa, hän, Etelämäen Jussi ja
Pajalainen. Pojat ja koko väki kaatoivat kuusta niin että rotisi,
ryskyi ja luminen mäki mäiskähteli. Ja keväällä alotettiin, vaikka
vielä routa ponnisti vastaan. Juhannukseksi ollaan valkaman purolla!
Sitten ei jouda, tulee heinänteko.

Jussi kulki mielellään siellä Valkaman kydönraiviolla illoinkin vielä,
kun oli puuro syöty ja pojat menneet kylille. Hän meni tänne. Koivikko
punersi kauniisti puron takana Hatunluhdan rinteellä, tästä voi sitä
nyt vapaasti katsella, ja rentukoita oli puronvarsi aivan keltaisena.
Siinä oli kivi Ja sen juurella vinosti puroon maailman alkuaikoina
kaatunut jättiläiskuusi. Sen yli kevättulvainen puro kohisi kuin koski.
Siihenpä istahtaen Jussi pisti nuuskan huuleensa, kun oli lääkärin
määräyksestä pitänyt heittää polttaminen pois, syljeskeli nopeasti
kiitävään virtaan eikä ajatellut juuri mitään. Sen verran vain että
kun ilta jo alkoi painaa silmiä, niin tunsi jotakin mukavaa, niinkuin
keinuisi kaikki, punainen koivikko, rentukat ja keltainen veha, aivan
kuin aisakiikussa ennen, pappilan aisakiikussa rippikoulussa, jossa
Miinakin silloin oli. Siitä on nyt pitkä aika, ja näin on menty.

Tuopa Valkaman puro kohisee hupaisesti. Kun vielä usva alkaa nousta ja
vähän hämärtää illan ruskotessa.

Kotimatkalla Jussi oli suunnitellut että hänpä pitää pienen
juhlan kohta kun tämä Valkaman kytö on lakeana. Tehdään koivumaja
juhannukseksi, ne on silloin parhaimmillaan, ja kun on Jussin päivä,
niin käsketään naapureita ja sukulaisia, lukkari-enon leskikin ja sen
kouluakäyvät lapset. Sen hän tekee.

Miina arveli vähän vastaan: outoahan tuo oli, vähän kuin herraista,
eihän talonpoikaiset ihmiset lehtimajaa tee. Mutta Jussi tahtoi ja niin
päätettiin asia.

Kuokittiin taas kovalla voimalla, kuokat välkähtelivät ja mätäs lensi,
kantoläjät kohosivat ja rahka-aava alkoi jo lähetä Valkaman-puroa.

Jussi kulki vieläkin mielellään iltaisin raiviollaan. Siellä tuoksui
niin hyvältä ja kukkia alkoi levitä puronvarteen yhä enemmän. Kaikki
näytti valmistuvan määrälleen.

Eräänä iltana aivan lähellä jussinpäivää hän viipyi niin myöhälle että
pojat olivat jo ehtineet mennä maata, Miina vain valvoi ja odotti.
Mutta kun ei ruvennut kuulumaan odottamallakaan, hän lähti Valkaman
purolle katsomaan; ettei sille vain ole mitään tapahtunut —.

       *       *       *       *       *

Ja niin se oli: Miina tapasi Jussin sieltä kaatuneen kuusen viereltä
isolta kiveltä, jolla hän oli usein istunut. Sille oli valahtanut.

Sitä hän oli sanonut: ei olisi pitänyt vaivata itseänsä niin,
elinaikansa liiaksi riehunut.

Mutta sillä oli sellainen työnteon henki.

Siltä Valkaman purosta se aina puhui ja sinne se myös pääsi.

       *       *       *       *       *

Ja niin muuttui koko Jussinpäivän juhla toisenlaiseksi.

Vieraita tuli ja lehtimaja oli laitettu niinkuin Jussi oli
suunnitellut. Mutta siellä ei ollut sitä Jussin ajattelemaa pöytää,
kahvipannuineen ja sokeriastioineen naisväkeä varten, ja taas
viinakarafiinia isäntämiehille, siellä oli vain Etelämäen Jussi,
entinen renki, kyntäjä, kuokkija ja korvenraivaaja itse. Ja kun
ihmiset häntä siinä, paikkakunnan maalaiseen tapaan avoimessa arkussa
katselivat ennenkuin kansi kiinni veisattiin, mikä huivinsa kulmalla
silmiään pyhkäisten, mikä lakkiaan suunsa edessä pidellen, vaikka ei
vielä veisattukaan, niin joku sanoi hiljaa toiselleen: »Ka kun sen suu
on niinkuin naurussa.»

Taisipa ollakin niin että Jussin oli ollut hyvä olla siinä illan
leudossa hämyssä kun se Valkaman pikku koski kohisi, hiirenkorvasta
päässyt koivikko oli hereimmillään ja hän ajatteli Jussinpäivän juhlaa
ja lehtimajaa. Eikä muistanut että kotiinkin olisi ollut lähdettävä.




Syytingillä


Mitä lienee tuo »syytinki»? Kun talon isäntä, jätettyään isännyyden ja
emäntä emännyyden, rupesivat eläkkeelle, siirtyen asumaan joko heitä
varten rakennettuun erityiseen rakennukseen, »syytinkitupaan», tahi
päätalon erstupaan, joissakin tapauksissa vain peräkamariin, mutta
jokatapauksessa omaan eri hoitoonsa elääkseen vapaudessa niinkuin
tahtoivat. Se vain yhteyttä enää asumaansa taloon, että nostivat ne
tynnörinsä ja muut sovitut tarpeensa.

Niin olipa sana mitä tahansa, eihän tämä ole kielihistoriaa. Mutta
vähän muuta, ja mukavaakin historiaa kyllä.

Siellä oli usein varsin somaa, noiden vanhojen luona heidän
eristyneisyydessään. Oli siistiä, kun oli aikaa siistiä, palsami ja
minttu ikkunalla, viilikulho ja hopealusikka pöydälle, kahvimylly pian
narisemaan. Ja vanhukset ystävällisiä. Laulelivat Siionin virsiä,
Halullisten sielujen hengellisiä lauluja, joitakin maallisiakin, kun
kävit nuottivihkoinesi laulattamassa. Minkä muisti Kaappoo, minkä
Sanna-Kaisa, entisiltä ajoilta, kun seuroja pidettiin.

Se oli aluksi perin outoa tuo uusi itsenäisyys. Mitä sitä oikein
tekisi? Ei huolta ei komentoa, ei kukon laulun kuulemista, ei iäistä
kiirettä, lapsia, tukistelua, olla vain. Ennen tuskin yösydämen rauhaa,
nyt nukkua selvään päivään, ja sitten vasta kahvipannua Kaappoja
varten takalle hommaamaan. Siinäpä sitten juodessa ja tarinoidessa
aikaiset aamut, illat pitkät ja iltapäivätkin, vanhukset kuin uudesta,
ehkä aivan uudestakin, löysivät toisensa. Muisteltiin menneitä ja
tuli lystiäkin mieleen. Kaappoo sieltä sormiensa päistä alusvadilta
ryypätessään vähän naurusilmällä vilkaisi Sanna-Kaisaan, kun tuli
puheeksi kuinka pitkä siitä nyt olikaan, kun hän ensikerran kopahutti
Viitalan lutin ovelle. Sanna-Kaisaakin vahan nauratti. Siitähän se
alkoi tämä yhteinen vaellus, joka nyt on tällaista. Onhan se siinä
mennyt. Tyttäret miniöinä mikä missäkin, Jussilla lohkotila ja Erkki,
vanhin, tässä päätalossa.

Mutta mitä sitä oikein otti eteensä nyt, kun toiset määräsivät, ei
ollut asiaa aittaan, ei talliin, navettaan, siellä ne kilistelivät
ja mylvivät kuin kaivatakseen, niin että piti toki joskus käydä edes
taputtamassa.

Oli niitä joitakin harvoja, jotka eivät tehneet juuri mitään,
oleilivat, makailivat ja haukottelivat, ajattelivat: on sitä tässä
tehtykin. Mutta toiset takoivat, paukuttelivat, puunuijaa tolpalle,
heleämpää vasaraa alaisimelle, mitähän ennen uneksimaansa mieliammattia
kukin, vanhat emännät nelivartista, parkkumia ja muita konstikankaita,
ja niin täyttyivät myöhäisemmän ajan museot näiden vaarittuvien ja
mummottuvien Kaappojen, Sanna-Kaisojen joutilaisuussepitteistä, sillä
eihän se työtä ollut kun teki askin, korusarjaisen tuolin, taikkapa
koruliinan, täkänän, muuta vain oli näpertelyä. Niitä sitten herrat
ostelivat, mihinkä olivat kalutkin kulkeutuneet.

»Käy taitavasti kristitt' ja tutki sun ties», oli kerääjälle laulanut
tämäkin Kaappoo, morsiustuolia kenellekähän Suskalle, Sanna-Liisalle
nikkaroidessaan. Voikohan sitä sen taitavammin? Kun minä nyt tässä
perästäpäin muistan itsestä Kaapoosta.

Ei ollut tapellut, ei pirjastanut, oli sitä lajia. Oli karvaan puolta
takana, mutta ottaneena ei kukaan ollut nähnyt. Itse otti yhden ryypyn,
ja kun oli arvokas vieras, kaatoi tälle toisen, joka sen juuri ja
juuri otti, koskaan ei yritettykään kolmatta. Kirkkoon oli tuolloin
tällöin astellut, mutta ei joka pyhä. Niissä jokapyhäisissä istujissa
olikin sekalaisempaa, ei ne kaikki haljenneet niin selvään ja suoraan
kuin tämä Kaappoo, joka, kun sanoi, se seisoi, joka määräsi kyytistä
kaksi markkaa silloin, kun lehteriveisaaja Teppolan Tuomas kaksi ja
viisikymmentä. Oli tasainen, vakainen mies. Tasaisesti oli talokin
laajennut, joka syksy juurakkoon sellainen ja sellainen palsta, niin
lakeaa oli auennut aikalailla sille kunnaan vietolle tällä, jopa
toisella puolen lammin. Sitäpä oli mukava kessupiippuaan poltellen
katsella, kun kevätoras aaltoili. »Tulipahan tehdyksi, jatkakoot sitten
toiset!» Hartiat olivat vähän painuneet kumaraan, mutta senhän se
tahtoo tehdä, kun puu kaatuu ja kanto nousee.

Nytkin piti vielä luonnon vedosta käydä muhomailla aina silloin
tällöin. Ja kun ei ollut omaa, kävi poikain pelloilla, luhdilla.
Vuoroin Jussin, vuoroin Erkin, että olisi tasapuolinen. Silloin oli
höylä hiljaa.

Niin menivät vuodet kuin mustikan marjat, samanlaiset. Niin olivat
menneet isä-Kaapoon ja tämän isän, ja paljon edemmä ei tiedettykään.

Se oli se tähänastinen ollut jonkinlaista laari-elämää: jyviä aittaan,
maata sulille, ja se nyt vihannoi ja tuoksui kauniiksi muistoksi kyllä.
Nyt oli uusi vaihe: tämä itsellisenä olo, vähän kuin mökkiläisen,
entisen keisi-Kaapoon ja silkkisaali-Sanna-Kaisan, melkein kuin
menneitten isoisten. Komentivat kymmeniä, nyt ei kuin kissaa, mutta
sitä kyllä vain silittämällä. No, olihan se tämä vuoleskeleminen, ja
taas Sanna-Kaisan pirran pauke, mutta liian paljon yhtä ja samaa, vain
samojen, yksien seinien sisällä. Sitä enemmänpä lähenivät toisiaan,
niinkuin sanoin, tulivat ei vain yhdeksi lihaksi, niinkuin pappi oli
sanonut, vaan myös yhdeksi hengeksi: minkä Sanna-Kaisa sanoi, sen
Kaappoo mukasi, eikä pannut Sanna-Kaisakaan vastaan, kun Kaappoo
jotakin tuotti.

Se sopi niin hyvin tuo iltatuikku, valju öljylampputuikku paistamaan
heidän huoneestaan, kun ei sähköä vielä ollut: yksi molempain ja
molemmat toisensa puolesta, niinkuin velkakirjassa ennen sanottiin.
Humisipa syksy, tahi paistoiko kuu, ja pakkashuurua alhaalla: sieltä
ratoksi Kaappoolaisten tuikku, se kuin lämmitti sydäntä, kun sitä
joskus pyrki jäätämään, mikähän milloinkin. Ainahan tuikku piti olla,
kun pimeä oli tullut. Mutta eritoten se oli tunnelmallinen kun muut
valot jo olivat sammuneet, se yksi vain paistoi. Mitähän he tekivät
niin usein myöhemmin kuin toiset? Mikäpä heidät niin tiesi? Olisiko
Kaappoo niin ahkerasti nikkaroinut; mutta ei ainakaan Sanna-Kaisa
kutonut, ei nähnyt.

Saisinko luulla että sen vaikka valjun tuikun valossa katseltiin sanaa,
kun oltiin sillä ikää, ja virstanvälit menivät nopeasti. Sanna-Kaisa,
joka oli ollut rippikoulussa hyvä lukemaan, luki hiljaa ja Kaappoo
kuunteli. Sitä oli kuin mukavampi ottaa vastaan pimennyttä yötä sillä
lailla, tuntui turvallisemmalta paneutua maata.

Niin istuskeltiin rauhassa ja rakkaudessa päivän ja elämän iltaa.

Rakkaudessa! Tuli niin sanotuksi, tavalliseen tapaan. Mutta mikä se
oli? Olen kansan keskuudessa syntynyt ja kasvanut, kuullut kaikkea
mahdollista sananvivahdetta, mutta sitä sanaa en ole koskaan kuullut
muuta kuin laulussa: »— — — se rakkauden kipinä, joka syttyi rintahan.»
Meidän puolessa sitä ei käytetä, se salataan, jos se ehkä tunnetaankin.
Kuka sitä sellaista julki! Mutta oliko se? En tiedä, mutta näin kerran
erään nuoren miehen hymystä, että se oli. Hän tuli pappilan matkallaan
lukkarin kautta ja kertoi jo siellä asiansa: Kaksi viikkoa olivat
ehtineet elää yhdessä, niin piti pois — — —. Siinä »kaksi viikkoa» jo
hän hymyili niin sanomattoman suloisesti, vähän vain, niin paljon kuin
aurinkokin näkyy juuri noustessaan tahi mailleen mennessään, hämärästä
ja hämärään. Siitä minä näin että rakkaus oli. Ja kun minä muistan tätä
Kaappejakin ja Sanna-Kaisaa: Taisi siinä jotakin sellaista olla, vaikka
eivät he puhuneet. Näki aina toisensa, mitäpä sitä! Mutta kun _eivät_
enää nähneet.

Sekin sattui. Minä rupesin näkemään sen Kaapoon tuikun Rinta-Kivistön
syytinkikamarista hyvin myöhäiseen, aivan yöllä, kun satuin ulos,
ja ainahan kirjaihminen valvoo kauemmin kuin syytinkimies. Se
oli Sanna-Kaisa, joka sairasti, hän joka ei ollut koskaan ennen
sairastanut. Jaa, kuinkahan käy, ikäihminen, eikä koskaan sairastanut?

Minun täytyi lähteä Helsinkiin, kun syksy oli tullut. Minä vain ennätin
saada kuulla että Sanna-Kaisa oli kuollut.

Tuikku kyllä näkyi vielä syytinkikamarista, sillä elihän Kaappoo.

Kaappoo parka! minä ajattelin. Ymmärsin tietysti yleisesti että se
mahtoi tuntua ikävältä kuin toverin noin piti pois, ja jäi yksin.
Vaikka he olivat olleet paljon, paljon kauemmin yhdessä kuin se nuori
mies, joka vain kaksi viikkoa.

Mutta kun minä kesällä taas tulin, tulin vielä lähemmin ymmärtämään
Kaapoon kohdan. Tiesinkö minä mitä hän ajatteli kun Sanna-Kaisan
tila oli tyhjä. Kun toisen tassutusta ei enää kuulunut, eikä kukaan
kalistellut liedellä, ja kun sitten yksinäisyys kuin sihisi, kun hiljaa
kuunteli, tuikun sammuttua. Vieraan ääni, oman pojankin; loitonneet
olivat. Kuka hänelle, kuka hänestä; eivät tienneet, eivät tunteneet.

Sen vain että tuossa kivessä luin: »Talon vanha emäntä Sanna-Kaisa
Rinta-Kivistö», ja alla: »Vanha isäntä Kaappoo Rinta-Kivistö.» Eikä
väliä ollut kuin kaksi viikkoa. Niin paljon erossa kuin nuo nuoret
yhdessä.

Kaappoo ei jaksanut, sydän lakkasi. Tottapa siinä sittenkin oli
jotakin, niinkuin sen nuoren miehen hymyssä, joka tuli lukkariin.
Vaikka ei puhuttu.

Ei sieltä sitten enää näkynyt mitään tuikkua illoin.




Länteen


Ajattelin kirjoittaa vähän hautausmaasta.

»Älä nyt siitä — — —»

»Ei, minä vain vanhasta hautausmaasta, siitähän tulisi pian aikaa
kaunista, onhan se niin tunnelmallinen ympäristö, vanhoja lahonneita
ristejä, kuoppia — — —»

»Kirjoita jotakin muuta!»

»Ei, kyllä minä nyt kirjoitan, ala naputella vain, kuulethan sitten.»

Se on nimittäin tuollainen vanha hautausmaa todella tunnelmallinen
paikka. Noita kuoppia siellä on, saatat joskus odottamatta suorastaan
pudota sellaiseen, ympärillä kasvaa pitkää lauhaheinää, sinikelloja ja
tervakukkia, niin että et huomaakaan vaanivaa koloa ja astut sinne.
Mutta sehän oli sinulle hyvä muistutus. Sinne sinun on kumminkin
mentävä. Totu pois siihen vain!

Ja nuo hautapaalut, ränstyneet, joukossa joku kaatunutkin, — eihän
niitä tule niin säännöllisesti korjatuksi pois. Toiset ovat olleet
kauniisti maalattuja aikoinaan, niitä on ollut monen kirjavia,
jopa aivan punaisia, vihreitä oli, sinisiä, puhumatta sitten
valkoisista mustine risteineen ja monenlaisine muine kiemuraisine
maalauskoristeineen. Nyt ne ovat vanhoja, värit pehmenneet,
kuluneet, ja kaikille on kasvanut sammalläikkiä, jotka puhuisivat
katoavaisuudesta, niinkuin tosin puhuvatkin, mutta niissä on
niin viehkeän hersyvästi myös heräävän elämän ilme. Täytyyhän
sammaljäkälänkin elää, kun se on elämään luotu, vaikkakin sen
olinpaikaksi on sattunut vanha lahoova hautapaalu. Mutta varsinkin
nuo maalaamattomat tavalliset hautaristit ovat siinä suhteessa
draamallisia. Aivan laho, ikäänkuin märjän laho, ja siinä tikittää
kauttaaltaan virkeä sammalpeite, joka sateella miltei ikään kukoistaa.
Ja niinkuin tässä kaikessa muussa ympäristössä, lahoavasta nousee
kukoistava elämä. Juuri nämä kellotkin, päät nuokkuvat, on toisia kuin
rotukelloja suuremmin päin ja tummemman sinipunervia, on taas pieniä
lyyrillisempiä, aivan mataloita, hyvin vaaleansinisin päin, siinä ne
mietteissään hiljaa aamuvirissä heilahtelevat niinkuin kellot ainakin,
nuo oikeat kellot tuolla keltaisessa tapulissa, kun Etelämäet nousevat
sinne sanomaa kaiuttamaan jonkin uuden tulokkaan saapumisesta. Tuonne
tosin, tuonne kiiltävään kivihautuumaahan, uudelle puolen, tänne ei
enää kukaan tule, eikä täällä juuri kukaan olekaan muuta kuin minä
joskus.

Mikähän tänne vetää. Täällä on niin monenlaista tuoksua, täällä on
monentuoksuista sinisyreeniä, on se tavallinen suloinen, on taas
vähän kitkerämpi valkoinen niinkuin elämä on toiselle hymyävämpi kuin
toiselle, täällä on pihlajia paljon, ja tuomikin pukeutuu huntuunsa
muutamaksi päiväksi. Ja sitten täällä on kaikenlaisia vanhanaikaisia
kukkia, joita ei missään puutarhassa eikä muualla enää näekään.
Noita tummansinisiä, vähän kuin synkkämielisiä ritarinkannuksia,
ja näitä pystyjä, toisia sinerviä, toisia valkoisia, joilla on
kuin pihlajan lehdet, jotka kasvavat parvissa, olisivatko olleet
polemoniumeita. Sieltä niiden pensaasta pitäisi näkymän lapsen pää ja
hänen hoitajansa, jossakin museopukeessa, kun ne aikaisin suviaamuna
vaeltelivat neliökuvioisessa puutarhassa juuri näitä pihlajanlehtisiä
kukkia katsellen ja taitellen. Ehkäpä he juuri ovatkin tuolla tuon
kukkapensaan alla, niinkuin näiden pihlajain, sireenien ja tuomien alla
aina lepää joku ammoin mennyt, näiden ja noiden suurten kuusten alla.

Tuopa tuossa, makuullaan silopintaiseksi hakattu kivi, mitä siinä
seisoo? Sammalta taas, raavin sitä vähän paljaammaksi. Karl Benedikt
Can... sitten en saa selvää, olisiko se Candelin, Candolin tahi jotakin
sellaista. Mutta se se varmaan onkin juuri, jokin Candolin, josta
kansantaru kertoo, nuori ylioppilas, oli matkustanut pitkän matkan
kaukaa Etelä-Suomesta tänne Pohjolaan sen ajan kyytikärryillä, joissa
ei ollut jousia. Hän oli tullut kesäksi tervehtimään pappilan Marttaa,
nuorta morsiantaan. Mutta yht'äkkiä hän sairastui ankarasti. Oli kuuma
kesäpäivä ja sairaan oli vaikea olla helteessä, hänet kannettiin
varjoiseen lutinkamariin ja siellä hän kahden päivän kuluttua kuoli.
Poika parka ja Martta parka. Suuressa 12-hankaisessa kirkkoveneessä
hänet tuotiin tänne rantaan ja kaikki itkivät, niin se oli liikuttavaa
tuo Martan kohtalo. Siinä hän nyt makaa, hän se varmaan on, tuossa
kahden suuren pihlajan alla, jotka ovat kasvaneet kuin kansanrunossa
hyväilläkseen toisiaan sammaltuneen kiven yli.

Tuon pikkupihlajan alla on hyvin säilynyt hautapaalu. Valkoista
väriä ei siinä kyllä enää näy, sen pinta on harmaa, mutta siinä on
vielä koholla kauniit Sutimannin kirjaimet, katoskulman alla kaunis
korupyörylä, niinkuin vain Sutimanni taisi tehdä. Alla on elämänpuun ja
elämänmeren jäännöspiirteitä. Siinä voi vielä selvästi lukea: Eenokki
Hynninen. Jaa, hänkö se oli, niitä vasulaisten johtomiehiä, hurskas
mies, kansa kertoo, mutta joka hänkin hairahti... Näyttää niinkuin
tämä pihlaja ei kasvaisikaan sen suuremmaksi, se on Hynnisen Eenokin
suojapihlaja ja siinä alla on tämäkin patsas niin hyvin säilynyt. Hänen
hyvien tekojensa muistoksi, hän niin paljon hyvää teki köyhille.

Mutta nyt siihen tapuliin todella tuntuu kiipeävän, kolisevan joku.
Järvelle antavat luukut narahtavat selälleen. Etelämäki ensin läppää,
yhdeksän kertaa, se on kolme kertaa kolme, nimeen Isän ja Pojan ja
Pyhän Hengen, mutta se vielä kolme kertaa vanhan Kalevalan muistoa.
Niin oli isiltä peritty tapa. Näin likeltä kuultuna tuo kellojen soitto
miltei paremmin häiritsee. Koko tapulikin vähän huojuu, kitisee, ja
kellon huminalaulu kuuluu liian selvästi, kuin vihaisesti, armottomasti
se ulvoo siinä kielenpaukauksien välillä. Ei, se on parempi kuulla
kaukaa, niinkuin tuolla Yliselän rannassa Uupelin Erkki onkiveneessään
kaislikossa, siellä hiljaisuudessa, jossa vain vesisääsket survovat.
Sinne se kuuluu niin ihanalta, vaikkakin siinä on aina vähän
surumielinen muisto. Mutta se oli ainakin kaunista, kun Etelämäki oli
vähitellen taltuttanut kellonsa, kun sen kieli oli viimeisen kerran
laitaan lyönyt ja sitten humina kuoli pois. Se ei ennättänyt oikein
vielä kuollakaan, ennenkuin soittaja paukautti luukun lujasti kiinni.
Se oli niinkuin multaa kirstullesi.

Etelämäet menivät ja taas tuli hiljaisuus. Tuulikin oli tyyntynyt,
niin että kaikkien lentelevien pikkueläjien hyrinät, siritykset
ja viserrykset kuuluivat. Surisee mehiläinen yksitoikkoisesti
taraxacumilta taraxacumille, pääskynen väipähtää salamannopeasti kuin
metiäistä kiinni ottaakseen, mutta kohoaa taas mataluudesta nuolena
korkeuteensa, istahtaa tapulin keskiosasten viirille ja visertää
pitkän, hauskan siritteen suvilaulunsa säveltä.

Kaunis tämä rauhanpaikkanne, te menneet. Ikivanhan kiviaidan
piirittämä, jonka yli näkyy vanhan viljelyksen jäljet. Keltaista
peltoa, punaiset talot järven rannoilla, ylenevää vaaran tapaista
sineten etäisyyteen. Kaikkialta koivujen ja haapojen välistä vilajaa
vesi.

Ja täällä sisällä: Kuinka paljon täällä onkaan historiaa. Niistä
kaikista puhumatta, jotka lepäävät muinaisuuden tuntemattomuudessa,
kerroksittain vain maana, joksika he ovat satojen vuosien kuluessa
tulleet; mutta nämä muutkin, jotka vielä muistetaan. Kenpä tiesi,
eivätkö olleet vielä samalla leposaralla nuokin Vilpolan isännät, se
vanhempi, lautamies, joka kerran täällä hautuumaalla toimi jotakin
erikoista. Oli tuossa vähän matkan päässä vanha kirkko, josta nyt ei
ole kiveäkään kiven päällä, vain jokin kuin kiveksi kovettunut vanha
kattotervan läikkä. Siinä kirkon portailla hän eräänä varhaisena
aamuhetkenä venettä järven takaa odotellessaan sohi kissanreiästä
seipäällä ovenpönkän pois, pääsi sisälle ja mursi kirkon rahakirstun
auki. Lautamies! Arvoisa isäntä! Hän vannoi itsensä vapaaksi ja pääsi.

Ja taas toinen Vilpolan isäntä; hän ryöstää Autiomäen kirkon 200 vuotta
myöhemmin, saa neljäkymmentä selkäänsä ja tuomitaan elinaikaiseksi.
Pitikö hänen sitä ryöstää? Ei, mutta seikkailu ja syysillan
romantiikka. Tämä Vilpolan Matti oli vielä suuri soittoniekka.
12 vuotta nuhteettomasti palveltuaan hän sai armon ja eli sitten
kunnianmiehenä, niinkuin elävät hänen soittokappaleensa tänä päivänä
virkistäen ja viihdyttäen.

On niin hiljaa, niin hiljaa. Tuskinpa todella haavan lehti heilahtaa.
Ja aurinko paistaa suloisesti. Kuka siinä? Juha Juhanpoika Pokela,
mustaksi maalatut kirjaimet ovat lahoavassa paalussa säilyneet kuin
korkokirjainleikkauksena. »Tuppee» siis. Minäkin vielä muistan. »Häjy»,
joka sammutti tulet häätuvassa, hyppäsi tasajalkaa ja tyhjensi talon.
Monta kertaa linnassa, kunnes vihdoin vaelluksensa päättyi Mattilan
pihalla pimeänä syksy-yönä. Nurmelan Köpi hänet lävisti henkensä
pelastukseksi Jussin kiroten päälle käydessä.

Siinä vain sinikelloja nuokkuu hänenkin paalullaan.

Muistan tuonkin Annalan Liisan, »Lissulaisen». Hän on siinä jo niin
kauan levännyt, että paalu on ennättänyt valkoisen maalinsa karistaa.
Lissulainen, kankuri, istui aamusta iltaan kangaspuiden ääressä, oli
ahkera jos kukaan, mutta siitä sai niihin aikoihin mitättömän vähän,
ei kovinkaan monta penniä päivässä. Paljon enemmän sai, jos välitti
isäntämiehille vähän pontikkaa takalistoilta. Pullosta sai monen päivän
palkan. Se nyt ei ollut oikein kristillistä, mutta lauloipa hän sen
sijaan kauniita lauluja, joita nyt papit ja hurskaat ja koko kansa
hartaudella veisailevat tietämättä vaatimattoman hautapaalun alla
lepäävästä Lissulaisesta mitään eikä pontikkapullosta hänen hameensa
lakkarissa silloin.

Tämä on vaatimaton kappelihautausmaa, siltä ajalta, jolloin
seurakunnassa ei ollut vielä kirkkoherraa, kappalaisia vain. Ja niin
tällä vanhalla hautausmaalla kivimerkkejäkään ei ole paljon, on tuossa
yksi kumminkin vielä, pieni ja vähän vinoksi vajonnut. Se oli sen
pappilan Minnan, joka jäi aidalle seisomaan ja huiviaan huiskuttamaan,
kun toiset lapset lähtivät tomuavaa tietä ajamaan koulukaupunkiin. Hän,
raajarikko, ei päässyt sillä kertaa mukaan eikä sitten myöhemminkään,
vaikka täti oli aina sanonut, että sitten, kun Minna kasvaa suureksi.

Olin kerran kantamassa Kivilahden tätiä. Minut oli pantu toiseksi
etumaisista, vahvemmat miehet olivat takaosassa, pään puolessa. Kun
tultiin haudan ääreen, juuri tälle vanhalle hautausmaalle vielä, koska
hän oli pitäjän arvokkaimpia sukuja, aioin minä pysähtyä etumaisena,
mutta Mäkelän Isäntä kuului takaani sanovan: Maisteri ei pysähtyisi
vielä, käännetään. Miksi meidän piti kääntää arkku? Koska, jos minun
aikomustani olisi seurattu, jalat olisivat tulleet länteen, joka olisi
ollut väärin, pään puoli piti olla lännessä, niinkuin hauta aina oli
kaivettava idästä länteen; etelästä pohjoiseen taikka johonkin muuhun
suuntaan oli mahdottomuus. Niin oli ikivanha kansan tapa. Miten niin?
No, se taisi olla että kun niiden päät ovat lännessä, niin ne näkevät
Herran kirkkauden viimeisenä päivänä, sillä tietysti se kirkkaus
tulee myöskin idästä, niinkuin tavallisen maallisen koin kajastus.
Sen syttyminen, sen kuvaamaton loisto ja ylevyys heidän täytyi saada
nähdä voidakseen heti olla valmiina valkoisissa vaatteissa, kun niiden
suurten vetten pauhu alkaisi, ja se pasuunan ääni, jota Raamattu vain
näillä sanoilla kuvaa. Virsikirja myös sanoo, että näiden kumpujen ja
kuoppiensa alla nukkujain silmät »eivät sitä valoa kestä».

Mikä se valo on, joka sieltä idästä koittaa, kun punainen kirkko
ja keltainen tapuli ovat luhistuneet, niinkuin palavuudesta sulaen
ja näköala on avoin? Sitäpä ei ihmisaju arvannut, kaikki kuvitteet
ovat inhimillisiä ja inhimillinen aju ei keksi muuta kuin sen valon,
minkä se on nähnyt. Eikä se keksi myöskään muuta ääntä ja säveltä,
kuin minkä on kuullut. Mutta minäpä tiedän. Kuulin kerran unessa
iäisyysääniä, kuulin säveleitä soivan, joita en ollut koskaan kuullut
enkä kuvitellut, ne olivat vähän kuin naisääniä, ja niiden sointi
yliluonnollinen, se oli sata kertaa kauniimpaa kuin kaikki kaunein,
mitä olin kuullut, mutta minkälaista, sen muisto sammui muutaman
silmänräpäyksen kuluessa herättyäni.

Sekin valo siis, jonka nuo Vilpolaiset, Lissulaiset näkivät, kun pää
oli länteen ja kasvot itään, mistäpä tiesit eikö se ollut samanlainen?

Ja eivätkö he siis tahtoisi levätä niin että he saattoivat sen nähdä,
kun se suuri hetki oli tullut. Se hetki, joka herätti hyvän ja huonon
sopusointuun heidän raadollisuutensa odotuksesta.

Mihinkä herätti? Ainakaan itkua ja valitushuutoa ei pidä enää
silleen oleman, sanoo Sana tuosta sinisestä tapulin otsikosta, koska
»praecedentia abierunt», kaikki entinen oli häipynyt pois.

Nurmelan Köpi ja Tuppee-vainaa — ehkäpä teidän puukkonne jäi ruostumaan
ja hiukeemaan tänne maan multiin kuin paha muisto vain, jota ei enää
silleen ollut.

Se kirkkaus valaisi näet teidän veriruskeutenne lumivalkoiseksi, sanoi
taas se Sana.

Ihmeellisiä asioita, eikä niitä niin tule mieleenkään helposti, mutta
täällä kuoppaisella hautuumaalla, jossa sammal vihannoi lahoavassa
laudassa, niitä ajatteli.

Ajattelin myös vähän, että jospahan panisitte minunkin pääni länteen.



