Pentti Haanpään 'Jälkeenjääneet teokset III' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3823. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen, Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.




Pentti Haanpään

JÄLKEENJÄÄNEET TEOKSET III





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1956.






SISÄLLYS:

VÄÄPELI SADON TAPAUS

  Yöherätys
  Vääpelin rouva
  Alokas Simo Kärnä
  Rangaistusmarssi ja remmiapelli
  Punainen puu
  Asentoa
  Ivallisia unia ja sotilasjuna
  Ristikon takana
  Vierailu
  Eräs yöharjoitus
  Sairautta ja sanojen voimaa
  Ihmiskoira
  Pahoinpitelyt
  Kuolemantuomio
  Tapaaminen

RIKAS MIES

PUUT

  Keväällä
  Sodan siunaus
  Metsänantia
  Irlantilainen muhennos
  Ruoskan sivallus
  Metsää ja uskoa
  Putoainen
  Aatu Tervassavu pyyhkii syntejä
  Aatu Tervassavun taivallusta
  Hevonen
  Aatu Tervassavu ja sota
  Ukko Puu

KIERROS JA MUITA JUTTUJA

  Kiveä ja kukkia
  Kaiken vanhan kohtalo
  Veikkaaja
  Kaksitoista oikein
  Nuorimies perehtyy maanviljelykseen ja karjanhoitoon
  Aatu Haiton säätiö
  Rouva Aalholm sairastaa
  Hauta
  Maailman äänet tulivat Kivelän korpimökkiin
  Vaari muistelee
  Kauppaa
  Kassun kessukaupat
  Nuotta
  Maailmankatsomus
  Poika kivimiehen ja oppaan uralla
  Kierros
  Sokean talutus
  Onnenkauppias
  Satujen peikot
  Matti
  Vanha Eera
  Sakat
  Ensimmäinen kaivo
  Nätti-Jussi ja tohtorit
  Pullojänis
  Syöntiä ja muisteluita
  Miten se piki kiehuu?






VÄÄPELI SADON TAPAUS

Romaani




YÖHERÄTYS


Komppanian päivystäjä istui kirjoitusteltassa ja luki kynttilän valossa
romaania. Siinä kerrottiin vanhoista, sotaisista asioista. Päähenkilö
oli yksinkertainen, mutta isänmaallinen mies. Jos hän joutuikin
kärsimään vaivoja, niin niitä verhosi sankaruuden ja soturuuden
taruinen hämy, ja voit olla varma, että hänelle loppujen lopuksi kävi
hyvin. Hänen haavansa paransi joku ihana nainen ja hänelle lankesi
puuttumaton toimeentulo ja rauhallinen vanhuus.

Päivystävä sotamies ojensi selkäänsä ja kiskoi kypärinsä hihnoja.

»Voi, että ihmisellä on kevyt kesälakki», huokasi hän.

Hän silmäih jälleen tuota levällään olevaa kirjaa. Olikohan Rämän,
tuon salaviisaan, kielevän korpraalin puheissa perää? Hän oli illalla
ottanut selvää siitä mitä päivystäjä luki ja sitten hän oli laulahtanut:

»Ne ajat ovat menneet... Kun ihminen tuollaista lukee, niin hänen
täytyy joka hetki ymmärtää, että on puhe vanhoista asioista, niin
vanhoista, ettei niitä enää kukaan muista...»

Niin, ne urhot kumpujen yöstä, jotka hankuroivat noiden mustien
kirjaimien takana, eivät tuntuneet koskaan hihkaisseen sydämensä
pohjasta: vähän päiviä! Eikä vielä suurempi urho ollut sanonut
pontevalla äreydellä, että jos niitä on vähän, niin minä takaan, että
ne ovat hikisiä...

Eikö ollutkaan enää muulla väliä, kunhan vain hiki vieri ja kypäri
painoi sotamiehen päätä? Ennen niillä oli jokin Asia, ne tuntuivat
marssineen jotakin päämäärää kohti, joka kuitenkin oli usvan peitossa
ja pysyi tavallisen sotamiehen ymmärrykseltä kätkettynä. Sen sanottiin
olleen isänmaan ja kansakunnan ja oikean uskon asia. Niidenhän piti
olla vieläkin voimassa, mutta ne peittyivät sotamiehen silmältä
harjoitushien ja höykynköykyn taa, kypärin ja pakkauksen painon alle.
Sotamiehen sydämen läpi hiipi jo ajatus, että kylläpä on lapsellista,
vanhanaikaista hommaa...

Päivystäjä muisti taisteluharjoitukset muutamia päiviä sitten. Tykistö
ampui sulkutulta kovilla panoksilla, ja he, jalkaväki, etenivät sen
suojassa. Heidät vietiin niin lähelle ammusten räjähdyspaikkoja, että
kura ja kivensiruset pärisivät korvissa. He olivat korpraali Kärnän
kanssa kyyröttäneet samassa kuopassa, ja Kärnä oli puhunut hänen
korvaansa, sillä hänen tapanaan ei ole olla vaiti muuten kuin pakosta.

»Katso, katso! Kyllä on jo isäntäin hommaa, kyllä on jo kauhiat aseet.
Tämä nykyinen sota on tehdaslaitos kertakaikkiaan. Nämä koneet ne
vievät nykyisen sodan niin kauhiaksi, ettei se huvita ketään. Ennen
ne sotivat sillä urakalla — olen sen imenyt esiin sotahistorioista —
sotivat sillä urakalla, että kun kylään päästään, niin silloin juodaan
ja pelataan, seurustellaan naisten kanssa, tehdään mitä sattuu, eikä
jälkipuheita kuulu. No, tämä se antoi sodille viehätystä! Mutta nyt!
Jos valloitetaankin kylä, niin tuollaiset ylettömät pyssyt, kaasut ja
myrkyt ja muut sotakoneet ovat repineet sen niin remoreuhkaksi, ettei
siitä ole kenellekään mitään iloa. Maassa ei ole enää mitään lihavuutta
ja ydintä, josta nauttisit ja viettäisit voittojuhlaa, sitten uusiin
sankaruuksiin lähteäksesi. Ja tämä se viepi nykyisiltä sodilta maun,
vieläpä lopettaa ne kertakaikkiaan. Ei sitä tosisotaa enää tulekaan.
Sotaherrat ja suuret rahamiespiirit vain pitävät yllä sotalaitoksia,
koska se on heille mukava elinkeino ja vaivaton tulolähde. Mutta
käytännössä on sodat lopetettava, sillä ne ovat käyneet liian
epäterveellisiksi ja aivan ilottomiksi...» Niin oli sotakorpraali Kärnä
sopottanut hänen korvaansa tykkien jylistessä. Hän oli kiskaissut
kaasunaamarin puoliksi irti voidakseen vapaammin puhua. Se riippui nyt
sivulla. Hän oli kuten omituinen eläin, joka on saanut tuhoisan potkun
kärsäänsä.

Sitten hän oli vajonnut matematiikkaan. Kuinka monta markkaa
veronmaksajain rahaa vyöryi nyt heidän ylitseen tykinpanoksissa niin
peräti turhaan. Eli ei turhaankaan! Voivathan ne todistaa korpraali
Kärnälle ja muille, joiden aivoja kypäri ei ollut vielä painanut aivan
luttuun eikä herrojen elinkeinoviisaus peräti pimittänyt, että sota oli
menettänyt makunsa, että siitä oli tullut mahdottomuus. Eteen ei voinut
jäädä kylää, jossa nautittaisiin voitosta ja tehtäisiin mitä sattuu,
kuten tekivät urhoolliset esi-isät, joista herrat mielellään puhuivat,
vaikka salasivat sen seikan millä urakalla he olivat sotineet.

Mutta sotakorpraali Kärnä oli kuitenkin saanut sen salaisesti selville,
ynnä vielä muita asioita, joilla hän todisti vääjäämättömästi, että
esi-isäin ja sotain aika oli auttamattomasti ohi.

Sitten oli kuulunut komennus uuteen syöksyyn. Tykkituli oli vierinyt
heidän edellään. Tahdottiin näyttää jalkamiehille, että tykinkuula
putoaa siihen mihin se halutaan pudottaa.

Päivystäjä haukotteli, ojenteli ruumistaan, väsyneenä muistelevaan
aivotoimintaansa. Hänen vyötetyn vartalonsa ja teräskypärinsä varjo
lankesi teltan seinälle omituisena ja jättiläismäisenä. Varjo mikä
varjo. Esi-isän varjo oli myöskin langennut hakkapeliittain teltan
seinälle. Hän oli ehkä tuntenut olevansa asialla, ellei muulloin, niin
päästessään voitettuun kylään tekemään mitä sattuu. Mutta pojille
olivat nuo kylät vain haaveita. Et ollut mikään sankari, vaan herrojen
elinkeinon välikappale...

Päivystäjä painoi kypäripäänsä käsiensä varaan. Ympäröivä yö tuntui
sihisevän hänen korviinsa. Komppanian teltasta kuului nukkuvien miesten
kuorsauksia, käännähdyksiä ja äännähdyksiä. Joku kirosi unissaan ja
puheli pitkiä ja sekavia unissapuhujan puheita.

Päivystäjää torkutti. Onneksi sait pian mennä herättämään apulaisen,
joka valvoisi aamupuolen yötä.

Kenttäpuhelimen ilkeä kilinä säpsähdytti hänet pystyyn. Hän tarttui
torveen. Päivystävä upseeri:

»Herättäkää heti kaikki iltalomalla olleet miehet ja käskekää heidän
tulla esikuntaparakille! Ottakaa myöskin tarkka selvä siitä, onko
ketään tai onko ollut luvattomalla. Toimikaa nopeasti!»

Päivystäjä ojentautui vaistomaisesti asentoon ja karjaisi ohjesäännön
mukaisen vastauksen puhelimen torveen.

Sitten hän kokoili pöydältä lomaliput, meni miehistötelttaan ja
karjaisi:

»Lomalla olleet miehet ylös ja mars, mars esikuntaan!»

Tunsit rinnassasi omituista isännän iloa saadessasi karjua
yöhiljaisessa teltassa, jossa hajahti paksuna ja tunkkaisena öinen
kasarmihaju, jonka vaatekattoon hiljainen sade lankesi sipisten.

Unisia päitä kurkisteli vuoteilta. He tiedustelivat kiroillen mistä
oli kysymys ja painoivat päänsä pehkuun sadatellen sitä, että kaikki
herätettiin turhanpäiten. Sillä uni on sotamiehen parhaita nautintoja.

Päivystäjä kulki pitkin ralleja ja nyki ylös kaikki iltalomalla olleet
ja tarkasteli, ettei vain valeukkoja ollut vuoteissa.

»Mitä kotkotusta tämä on?» kysyi korpraali Kärnä, joka myöskin oli
lomalaisten joukossa.

»Mitä lienette kotkottaneet siellä yöjuoksussa tahi sitten herrat
kiekaisivat vain puoliyön kiekauksen...»

»Joo, joo, joo», nyökytteli korpraali Kärnä ja veti housuja jalkaansa.
»Sotilashuumori! Oletko sinä huomannut mitä se on? Se on sitä mitä
herrat laskettelevat sotamiesrahvaan kustannuksella. Mutta jos kärki
käännetään upseereita ja sotalaitosta vastaan, niin herrojen leikintaju
loppuu lyhyeen...»

Siten nuo kymmenkunta lomalaista pukeutuivat, joku äänekkäästi
puhellen, joku jahkaillen mistä voisi olla kysymys, joku äänettömänä ja
äreänä kuten piikkiharjainen ahven. Sitten he astuivat ulos pimeyteen
hiekan naristessa heidän anturainsa alla.

Läpi lauhan syyskesän yön, läpi leppoisan sateen, ohi valkoisina
häämöittävien telttojen he astelivat kohti esikuntaparakkia. Sinne
saavuttuaan he huomasivat, että paikalle oli tullut ja tuli miehiä
kaikista komppanioista, kaikista pataljoonista, koko rykmentin
iltalomalla olleet miehet. Kuiskailtiin hurjia huhuja. Oli tapahtunut
tappo, mitä kaikkea lienee tapahtunutkaan.

Mutta tiheimmässä sotamiesrykelmässä korpraali Kärnä jahkaili:

»No, jopa sitten asiasta tekivät niin suuren numeron, että herättivät
koko rykmentin, koko nukkuvan leirin. Sitähän täällä ollaan
opettelemassa. Ei ihmettelemistä jos jotakin himoitti päästä tuuman
perille asti...»

Sitten hän jutteli kuinka jalo ja urhoollinen sotilas kirgiisi oli:
kun vihollinen kaatui, niin hän tempasi puukon tupestaan ja sivalsi
henkitoreissaan olevan kurkun auki ja kumartui ryystämään esiin
suihkuavaa verta. Hänessä oli oikeaa verenhimoa, ja täten hän myöskin
tuli sotaretkellä toimeen vähin eväin, eikä ilman tätä taistelun
tuimuudessa nautittua ateriaa pysynyt kauan terveenäkään.

»Mutta nykyajan tehokkaat tuliaseet ja sotakoneet vaikuttavat
nähtävästi sen, että veri valuu usein hukkaan», lisäsi korpraali Kärnä
alakuloisesti.

Parakin ovesta ilmestyi päivystävä vääpeli ja vaati hiljaisuutta
ja jonoon järjestäytymistä komppanioittain. Otettiin tuo joka
tilaisuudessa välttämätön luku, ja sitten komennettiin kaikki
marssimaan viiden askeleen välimatkoilla ja hitaassa tahdissa parakin
lävitse toisesta ovesta sisään ja toisesta ulos. Sen jälkeen saisi
kukin mennä komppaniaansa.

Omituinen ja hiljainen öinen näytelmä. Tuo pitkä sotamiesjono marssi
läpi parakin, johon oli hankittu sellainen valojen kirkkaus, mikä
suinkin oli saatavissa, jossa pöydän ääressä istui päivystävä upseeri
ja seisoi äreänä, julmakulmaisena, kissankuonoviiksiään liikutellen
vääpeli Sato. Mutta hänen takanaan piileili kuten ujostellen hänen
nuori, kaunis rouvansa, jonka muhkeaan vartaloon ohitse kulkevat
sotamiehet heittivät himoitsevia katseita. Vääpeli ja päivystävä
upseeri kiinnittivät jokaisen sotamiehen kasvoille tutkivan ja vaanivan
silmäyksen. Useamman kuin yhden kerran vääpeli Sato nyhjäisi myöskin
rouvaansa ja mumisi hammastensa lomitse äkäisen kehoituksen:

»Katso tarkasti! Ehkä muistuu mieleesi... Tuo mieshän vilkuili kuten
pahantekijä...»

Mutta rouva pudisti kiivaasti päätään.

»Ei, ei tuo. Se oli musta ja pitkä...»

»Kaikki ovat pimeässä mustia ja yhdennäköisiä», sanoi vääpeli Sato ja
heitti tuimia katseita jokaiseen ohimarssivaan, katseita, joiden olisi
luullut näkevän läpi lihan kuten akkunalasista.

Niin jatkui tuo omituinen, äänetön hanhenmarssi läpi parakin.
Päivystävästä upseerista se alkoi jo tuntua yksitoikkoiselta, samalla
kertaa naurettavalta ja jotenkin aavemaisuuteen vivahtavalta. Oli
saatava pientä vaihtelua.

»Seis!» sanoi hän. »Siinä olisi nyt pitkä ja musta mies.» Hän kääntyi
puolittain vääpelin ja rouvan puoleen.

»Musta minä kyllä olen», sanoi pysäytetty tumma ja romuluinen sotamies
jymeällä bassollaan. »Mistä on kysymys?»

»Ette täällä te kysele», tuimistui upseeri. »Missä olitte iltalomalla?»

Sotamies selitteli hätäilemättä ja päivystävä vääpeli oven luona
salasi kädellään hymynsä, sillä hän tunsi miehen ja tiesi tämän ylen
vakaiseksi ja totiseksi olennoksi, siivoksi ja siveäksi.

Rouva Sato pudisti kiivaasti päätään ja sanoi usean kerran:

»Ei, ei tämä...»

Mutta vääpeli Sato ei katsonut enää kuulusteltavaan, vaan tämän olan
ylitse seuraavaa miestä, joka oli pysähtynyt komennonmukaisen viiden
askeleen päähän.

Siinä seisoi korpraali Kärnä, ilmaisten asennollaan asianmukaista
kunnioitusta ja pörhistelevää uteliaisuutta. Mutta sisällään hän tunsi
jotakin kuumaa, levotonta. Hän ajatteli, että olipas vääpelin poskeen
tullut naarmu ja vasen olkain on toisesta päästään revennyt irti.
Sitten tuli hänen mieleensä pehmoisempaa: »Rouva raukka, naisparka!
Mihin näytöksiin tuo tuhma ukko sinut ajoikaan! Mutta etpä uskalla
vilkaistakaan tänne käsin...»

Hän tunsi vääpelin itsepintaisen katseen kasvoillaan läpitunkevana
kuten näverin.

»Niin, niin! Kyllä me tunnemme toisemme, herra vääpeli! Miksi sinun
pitikään vihasi kiivaudessa käydä kaikin tavoin erään alokas Kärnän
kimppuun, vääntää häntä nenästä. Etkö aavistanut, että hän pitää
ruumiillista ja henkistä vapauttaan kalliina, etkö aavistanut, että
nousee korpraali Kärnä, joka koiduttaa sinulle ikäänkuin sielullisia
nenäpiuveja... Niin, niin, hiki sinulla on nyt otsassa ja suoni paksuna
kuin kiväärin rassi, mutta monesti on eräs sotamies Kärnäkin hikoillut
voimatonta kiukkua...»

»Ja voitte tämän todistaa?» sanoi upseeri tummalle sotamiehelle.
»Niinkö! Saatte mennä!»

»Ja missä Kärnä on lurjustellut iltalomansa ajan?» kysyi vääpeli ja
hänen harjasviiksensä värisivät kärsimättömästi.

»Erään tytön luona, jos sen välttämättömästi haluatte kuulla, herra
vääpeli.»

»Kenen?»

»Sitä minä en sano!»

Vääpelin kasvot punastuivat ja pullistuivat. Hän etsi sanoja. Mutta
rouva vilkaisi korpraali Kärnään, hänen suupielissään kävi pienen hymyn
varjo ja hän sanoi tavanmukaisen:

»Ei, ei tämä!»

»Jatkakaa!» sanoi upseeri väsyneesti ja päättäväisesti. Hän pelkäsi,
että vääpeli voisi kiihtyä liikaa, saada kohtauksen.

Korpraali Kärnä astui eteenpäin. Hän huokasi ulos päästyään ja vastasi
hajamielisenä toveriensa ihmettelyyn, että mitähän tämä kaikki merkitsi:

»Se oli vain harjoitusta sotaa varten...»

Kun jonon viimeinen sotamies oli astunut ulos parakin ovesta, niin
päivystävä upseeri kääntyi avuttomalla eleellä vääpelin ja rouvan
puoleen.

»Kuten näitte: asia ei paljon valennut! Tuntomerkithän olivat niin
epämääräiset: pitkä, musta mies, torvenkuva olkapäällä...»

Vääpeli pureskeli viiksiään synkeänä ja äänettömänä.

»Kiukuttaa», sanoi rouva äkkiä. »Kiukuttaa, kiukuttaa! Sellaista
julkeutta! Ettekö saa noihin roikaleihin mitään kuria? Mutta kun kerran
mitään ei tapahtunut, niin olisi ollut parasta toimia hiljaisemmin...»

»No, no!» sanoi nuori, itsetietoisen näköinen upseeri. »Tämä ei nyt
vielä ollut torilla soittamista ja sehän oli vääpelin tahto. Mutta asia
selvenee kyllä toisia teitä, toivottavasti. Eihän tuollainen nyt käy
mitenkään laatuun...»

Vääpeli Sato myrähti jotakin epäselvää, tervehti ja lähti. Upseeri
seurasi katseellaan rouvan muhkeaa vartaloa, jonka viehättäviä viivoja
sadeviittakaan ei peittänyt peräti. Ovella hän tarrautui miehensä
käsipuoleen, kuten tekee nainen, joka etsii turvaa.

Upseeri kääntyi päivystävään vääpeliin, hymähti, kohautti olkapäitään
ja sanoi alentuvan tuttavallisesti:

»Sato parka! Näin kerran pääkaupungissa näytelmän, jossa sanottiin,
että onko venetsiattarelle koskaan tarvinnut tehdä väkivaltaa...»

Vääpeli nauroi kunnioittavasti.

»Hyvä aliupseeri, hyvä sotilas», jatkoi upseeri ja valmistautui
nauttimaan savukkeestaan. »Mutta se soturuus ei estänyt ihmistä
ajamasta itseään ja päälle päätteeksi rouvaansa tuollaisen naurettavan
öisen paraatin tarkastajaksi.»

»Minä aioin ehdottaa terveystarkastusta. Enemmän se olisi antanut
vihjeitä», sanoi päivystävä vääpeli nauraa hohottaen ja lähti
vartiontarkastuskierrokselle.




VÄÄPELIN ROUVA


Mikä tietää, ehkäpä tämä rykmentin öinen hälytys, omituinen paraati
esikuntaparakin lävitse, johtui siitä, että vääpeli Sadon rouva
oli sattunut seisomaan erään omenapuun alla, asumuksensa portilla
iltahämärissä.

Eräät aliupseerien rouvat olivat kutsuneet häntä kahviseuraan,
mutta hän oli kieltäytynyt. Hänen miehensä oli jo aamulla mennyt
kaupunkiin ja voi palata milloin hyvänsä, ja hän tahtoi olla
miestään vastaanottamassa kuten kunnon aviovaimon tulee. Niinkö oli
tosiaankin asianlaita? Todennäköisesti ei hänen miehensä palaisi
ennenkuin aamuyöstä ja tavallisesti huvitusta halaavainen rouva kammoi
yksinäisyyttä. Mutta eikö tällaisella, tummalla, lauhkealla loppukesän
illalla ollut tarjottavana muuta kuin nuo iänikuiset ystävättäret?

Elämä on hyvä. Se tarjoaisi hänelle kyllä tänäkin iltana jotakin uutta
ja mielenkiintoista. Siksi hän seisoi ysin omenapuun alla.

Ryhmä iltalomalla olevia sotamiehiä kulki ohi. He näkivät naisenpään
pensasaidan takaa ja rohkein heistä äänsi. »Pulu, pulu!» Mutta vääpelin
rouva oli syventynyt johonkin tarkastelevaan puutarha-aherteluun.

Mutta sitten hän näki aidan aukosta jo matkan päähän erään yksinäisen
sotilaan ja hänen sydämensä sykähti nopeasti ja hänen rinnastaan
kohosi pieni huokaus. Hän tunsi tuon ryhdin ja astunnan. Poika,
jonka hänen miehensä oli jonkin kerran tuonut heidän asumukseensa
kasarmikaupungissa pilkkomaan puita ja leikkaamaan tukkaansa, melkein
olematonta tukkaansa. Epäilemättä hänellä oli jotakin poikaa vastaan,
epäilemättä hän tahtoi nöyryyttää häntä, riistää hänen vapaa-aikojaan
iltaisin. Tyhmä Severi, joka ei aavistanut mitä voisi sattua, joka
kyllä useinkin epäili, että jotakin oli joskus sattunut, teki hetkeksi
myrkyksi elämän, mutta tuli pian kiltiksi ja tyhmäksi jälleen...

Mutta maantietä lähestyi korpraali Kärnä, itsekseen, hyräillen,
peukalot vyön alle pistettyinä, luoden tienvarren huviloihin ja
asumuksiin, puutarhoihin, vakoilevia katseita. Ehkäpä hänkin odotti ja
aavisteli, että tämä hämärtyvä ilta, tämä tie kesäisen maan povella
antaisi hänelle jotakin.

Nyt hän oli kohdalla, nyt hän näki naisen pään pensasaidan
ylitse. Mutta vääpelin rouva oli jälleen syventynyt johonkin
puutarhanhoidolliseen kysymykseen. Hän katsoi kuitenkin salaa
tielle ja näki korpraalin pysähtyvän äkkiä ja ilostuvan, hämillisen
tervehdysilmeen leviävän hänen kasvoilleen. Hän näytti komealta! Miksei
armahtaa tuota poikaa, suoda hänelle hiukkasen iloa kasarmielämään,
joka näytti kolkolta ja surulliselta? Oli surullisen nautinnollista
ajatella, että tuokin poika menisi täältä pian, eikä koskaan palaisi,
mutta jossakin kaukana, vuosien kuluttua, hän muistaisi vielä erään
naisen, joka kesäillan hämärtyessä seisoi omenapuun alla, ja silloin
hän huokaisten ajattelisi hetkiä, jotka ovat menneet, joita ei enää
ole... Oli omituinen nautinto ajatella, että tuollaisia muistolle
huokaavia poikia, miehiä olisi ja olikin monta...

Mutta korpraali Kärnä seisoi tiellä peukalot vyöhihnan alle pistettyinä
ja hyväili silmillään naisen vartaloa. Hän oli onnellinen ja samalla
hän oli omituisesti hämillään. Rakkausko? Hän oli kuullut jo
alokasaikoinaan huihkeita, että vääpeli Sadolla oli kaunis rouva,
huvitusta halaavainen, että monella pojalla monesta ikäluokasta oli
hänestä muistoja. Hänelle oli sitten langennut myöskin tuo arpa.
Vääpeli oli itse sen vetänyt tahtoessaan liiaksi nöyryyttää häntä,
tehdä myrkyksi hänen elämänsä. Tosin se oli ollut vain vähäistä.
Hänellä oli muisto jostakin kiireellisestä tapauksesta, siloisista
alusvaatteista, rikkonaisesta sukkanauhasta. Mutta kaiken teki ylen
suloiseksi se seikka, että siihen samalla sisältyi eräänlainen kosto
vääpelille, hänen vihamiehelleen. Miten hän raivoaisikaan, aivan
tukehtuisi, jos... Ettei vain hänen hirmuisuutensa ole jossakin
lähistöllä...

Viimeinkin kohotti rouva Sato kasvonsa ja oli kovin hämmästyvinään
nähdessään sotamiehen maantiellä pensasaidan takana.

Korpraali Kärnä tervehti kohteliaasti, hieman epätietoisena siitä, että
haluttiinko häntä tuntea. Naisethan ovat kuuluja oikullisuudestaan.

»Kas, korpraali... Tyttöjäkö etsimässä?»

»Näyttävät olevan aitojen takana.»

»Ja aidat ovat korkeita, yksinpä aitomuksillekin...»

Ja rouva Sato hymyili ärsyttävästi.

Korpraali silmäsi kummallekin kupeelleen, otti jonkun juoksuaskeleen
ja syöksyi korkealta maantiepenkereeltä pensasaidan ylitse. Latvukset
kahahtivat, anturat jysähtivät raskaasti maahan ja hän seisoi
onnellisesti naisen vieressä.

»Höh!» huudahti tämä todella säikähtyneenä. »Jos olisitte loukannut
itsenne... Tahi jos joku näki tuon... Tänne meidät ainakin nähdään ja
ajatellaan mitä hyvänsä...»

»Voimme lymytä puiden sekaan.»

»Kovin paratiisimaista! Mutta voimme mennä sisään. Saatte ainakin
teetä. Olen yksin...»

Korpraali Kärnä tunsi sydämensä vavahtavan onnesta, ylpeydestä ja
hellyydestä. Hänelle, halvalle sotamiehelle järjestyi tuollaista.
Tuollainen verraton nainen! Rakkauttako? Se oli versonut omituiselta
pohjalta, kostontuumista ja tunteista, joita hän tunsi tämän naisen
miestä kohtaan. Samalla hän tunsi sydämessään mustasukkaisuuden kivun,
sillä viisikin miestä on hänellä ollut, eikä hänkään, eräs pieni
korpraali, liene viimeinen... Ainoastaanko kostoa tässä muodossa
eräälle miehelle, koko sotahullujen aliupseerien säädylle? Niin, niin,
mutta monesti vielä ajattelet kaivaten tätä naista...

He seisoivat vaieten ja katsoivat, että näkyisikö ketään lähistöllä.
Sitten he hiipivät sisään.

Ulkona levisi yli maitten ja kylien tuo loppukesän öitten
omituinen, pehmoinen pimeä, joka kypsyttää raakilot, joka viepi
mielen runolliseksi, haikean onnelliseksi. Mutta sisällä oli nyt
sytytetty keltainen lamppu. Vääpelin rouva hääri hellan ääressä
teenkeittopuuhissa. Hän silmäili salavihkaa korpraalia, joka istui
korituolissa. Rakas poika! Hän oli sen näköinen kuin juuri marssilta
tullut... Rakas poika, ensi kesänä ei häntä enää ole... Niin on hyvä:
asia ei käy ikäväksi...

Korpraali Kärnä istui vastoin tapojaan vaiti. Tällaiset kokemukset
olivat hänelle verrattain uusia. Siepata tuollainen rouva noin vain
suoralta kädeltä, heti kun maailman silmä vältti... oli se sentään
toista kuin vääpeli Sadon kaljun pään keritseminen, joka hänen oli
täytynyt kasarmikaupungissa suorittaa joka lauantai. Huolellisesti oli
hänen täytynyt kuljettaa konetta yli laajan kiiltävän kaljun, jossa
ei ollut ainoatakaan hiusta, jossa näkyi vain jokin sininen, ilkeästi
kiemurteleva suoni. Kuinka se oli etonutkaan hänen sydäntään. Hän oli
ajatellut, että mikä ilo jos voisi upottaa pitkän rautanaulan tuohon
laajaan päälakeen... Niin, herra vääpeli tiesi kuinka ihmistä on
kiusattava! Melkein huomaamattaan hän äänsi vääpelin ääntä matkien:

»Leikatkaa vain huolellisesti, jos siellä sattuisi olemaan joku
haiven...»

Rouva Sato katsoi häneen ja pudisti paheksuen päätään.

»Hyi, hyi! Onko hän sitten kasarmilla niin hirmuinen?»

»Kunpa hän olisi edes johdonmukaisesti hirmuinen. Mutta hän on kuten
luonnonilmiö: ensin lempeää aurinkoa ja sitten sataa ja tuulee
ilman määrää. Hän näyttää nauttivan siitä, että saa käskeä, että
määräysvallan alainen hikoilee turhaa ja järjetöntä hikeä...»

»Etteköhän tekin, mokomakin korpraali, ole niitä, jotka pitävät koko
palveluksensa turhana ja järjettömänä...»

»Vaikkapa niinkin, mutta järjettömyydessäkin pitäisi olla joku
järjestys. Piru tutkikoon mitä tuollaiset herra vääpelit kylvävät
ihmiseen...»

»Niin, ehkäpä kasarmi ja sotilaselämä on sellaista, että se viepi
ihmisen hermot piloille ennen pitkää. Siellä on kaikenlaisia sällejä ja
jätkiä, joista ei saa ihmistä, eikä sotilasta tekemälläkään...»

»Herra vääpelillä on ainakin nykyään erinomaiset ominaisuudet saada
koko ympäristönsä piruttumaan...»

»Hyi, hyi! Mutta kyllä hän tosiaankin on joskus kotonakin hirmuisen
oikullinen. Mikään ei ole hänen mieleensä, vaikka minä olen koettanut
häneen vaikuttaa. Tahtoisin nähkääs, että kaikki olisivat iloisia, että
koko seurakunnan olisi hyvä olla...»

»Miksi te hänet otitte?»

»Otin kun sain! Komea poika hän olikin ja on vieläkin täydessä
asussaan. Mies siellä kasarmilla, niinhän te tunnustatte, mutta
kotivelvollisuutensa hän hoitaa huonosti...»

Ja rouva naurahti iloisesti ja kevytmielisesti.

»Sitten olen kuullut», sanoi korpraali Kärnä, »että hän olisi varakas
eli ainakin perinnön toiveissa».

»Niinkin, niinkin! Olisi ihanaa olla rikas.»

Korpraali Kärnä muisti mitä vääpeli Sato oli kerran sanonut, ollessaan
leikillisellä tuulella.

»Se tuo asetakki vetää naisia puoleensa», matki hän.

»Ei tuokaan ole kaunista», sanoi rouva. »Heretkää jo! Mitä minun herra
mieheni onkaan teille tehnyt persoonallisesti?»

»Ei mitään niin erikoista. Teettänyt vain muutamia palveluohjelman
kannalta tarpeettomia, järjettömiä temppuja, kitkenyt kurittomuutta,
näyttänyt koirille, kuten hän sanoo. Mutta siinä onkin jo tarpeeksi.
Voi, se puree kuin myrkky sydäntä! Ihminen tuntee olevansa temppuja
tekevän eläimen tasolle alennettu...»

Korpraali tuijotti eteensä synkeänä, mutta rouva nauroi iloisesti.

»Ja leikkauttanut teillä kaljua päätään niin huolellisesti,
huolellisesti! Mutta tulittehan tuota tietä tuttavakseni...»

»Ihmeelliset ovat herran tiet. Se on kyllä korvannut kaiken», sanoi
korpraali Kärnä yhtymättä rouvan iloon. »Mutta kaikki vääpelin
viitoittamat tiet eivät tarjoa lohdutuslähteitä. Olen nähnyt...»

»Mutta heitetään jo tuollainen», sanoi rouva ja istahti hänen
viereensä. »Käykää kimppuun! Ei, ei minun, vaan voileipäin...»

Rouva oli sillä välin kattanut pöydän. Voileivät olivat valmiina,
herkulliset voileivät sotamiehen suulle ja tee höyrysi. He söivät ja
joivat ja pitivät yllä kuhertelevaa keskustelua. Sitten he siistivät
pöydän ja sammuttivat tuon himmennetyn keltaisen lampun. Loppukesän
yönä pehmoinen pimeys tulvahti ahnaana huoneeseen, josta kuului
kuiskailua, kuului korpraali Kärnän matalanpehmeä ääni:

»Kuinka sanoikaan viisas Salomoni? Miten suloinen onkaan armaani,
hekumassa...»

Mutta kaiken aikaa huomasi hän itsessään ajatuksen, että tämän
rakkauden teki yhä suloisemmaksi se seikka, että siihen sisältyi
ikäänkuin läimäys vasten erään herra vääpelin turpeita kasvoja, isku
hänen vihamiehelleen, monen nöyryytetyn ja maassa ryömitetyn sotamiehen
vihamiehelle.

Akkunan takana oli yö ja hiljaisuus. Joku kypsynyt omena putosi
ruohikkoon.

Mutta äkkiä rouva Sato kirkaisi ja kuiskasi pelosta läähättävällä
äänellä:

»Etkö kuullut? Se on Severi! Hänellä on oma avain... En luullut, että
hän jo tulisi. Pakene akkunan kautta, nopeasti...»

Ja hän alkoi kirkua täyttäpäätä.

»Apua, apua!»

Korpraali Kärnä oli enemmän pelästynyt tuosta huudosta kuin mistään
muusta. Hullu! Hänhän herättää kaikki... Aikooko hän uhrata minut...
Vaivoin hän sai saappaat jalkaansa.

Sitten hän astui raollaan olevan akkunan luo. Hänen jalkansa oli jo
akkunalaudalla, kun hän muisti, että hänen vyönsä ja lakkinsa olivat
eteisessä. Mikä tyhmyys! Mutta ne oli otettava sieltä kävi miten kävi.

Hän kääntyi ja syöksyi ovelle, joka samaan aikaan aukeni. Vahva
miehenhahmo hapuili toisella kädellään valokosketinta ja piti toisessa
jotakin kiiltävää. Mutta korpraali heittäytyi ripeästi hänen kimppuunsa
ja heitti hänet olkapäistä lattialle pitkälleen. Kuului rysäys, pitkin
lattiaa vierivän taskuaseen kolinaa, rouvan lakkaamaton kirkuminen.
Korpraali Kärnä hamuili eteisessä lakkinsa ja vyönsä, syöksyi ulos,
läimäytti oven kiinni ja painui pimeyteen.

Taivas oli täysipilvessä, pisarteli vettä. Hän harhaili hetken
pelloilla ja metsikössä, tapasi tien ja korjaili asuaan. Sitten hän
yhdytti ryhmän lomalta palaavia sotamiehiä ja he marssivat pitkin
yöhiljaista tietä leirille, jutellen seikkailuistaan. Mutta he kaikki
valehtelivat. Toisille ei ollut tapahtunut mitään merkillistä ja
korpraali Kärnä puolestaan ei kertonut totuuksia.

       *       *       *       *       *

Vääpeli Sato komuroi vielä lattialla etsien asettaan, kun rouva sytytti
valot.

»Rakas», sanoi hän. »Tulitpa oikeaan aikaan! Kävikö sinun miten?»

Vääpeli Sato löysi aseensa ja jäi istumaan lattialle hypistellen sitä,
revennyt olkain repottaen kuten läähättävän koiran kieli. Hänellä oli
tuollaisia jäisen tyyneyden puuskia, joita rouva pelkäsi enemmän kuin
raivokohtauksia. Hänen kankeat viiksensä riippuivat yli suun.

»Vai tulin paraaseen kahuun», sanoi hän äreästi. »Ja onpa sinulla
merkillisen kiirelähtöisiä vieraita. Ja mitä sinä kiruit?»

»Näithän sen! Joku mies tunkeutui sisään akkunasta, hamuili jotakin
pöydän luona, mutta huomasi minut ja aikoi käydä kimppuuni... Mitä
olisikaan tapahtunut, ellet tullut kotiin kuten lähetettynä...»

Vääpeli nousi seisomaan ja tarkasteli avonaista akkunaa, jonka
valkoisella laudalla oli joku tumma täplä. Hän vilkaisi ulos pimeyteen.
Mutta jos olisi ollut valoisaakin, niin akkunan alla tuskin olisi
näkynyt mitään merkkejä. Siellä oli vain kapea kukkaistutus ja kova
hiekkakäytävä.

»Kyllä siitä sisälle pääsi, varsinkin jos se oli noin levällään.
Minkälainen mies se oli?»

»En tuntenut! Olihan pimeä. Sotilas kai se oli. Pitkä, musta,
olkapäällä kuvio, kai torvenkuva...»

»Vai niin!» karjaisi vääpeli, joka rouvan helpotukseksi alkoi kiihtyä.
»Vai käyvät ne sonnit niin älhyiksi, että vaikka seinän läpi... Kyllä
ne osaavat naisen luo, varsinkin jos niille silmää iskee», lisäsi hän
käyden jälleen tyyneksi ja silmäillen rouvaansa ilkeän tutkivasti.

Rouva turvautui kyyneliin.

»Aina sinä sellaista...»

»Mutta kyllä minä ne opetan», tuimistui vääpeli. »Se roikale kaivetaan
esiin vaikka kiven kolosta...»

Hän pisti aseen taskuunsa ja tuijotti eteensä.

»Kaikki rykmentistä lomalla tai luvattomasti liikkeellä olleet miehet
riviin ja sinä lähdet tuntemaan.»

»Ei, ei sitä», hätäytyi rouva. »En tuntisi miestä! Enkä kestäisi
muutenkaan. Ties mitä ajattelevat kaikki...»

»Kyllä muistuu mieleesi», sanoi vääpeli. »Ja minä luen kasvoista
syyllisen. Kuten lasista näen minä vilpistelevän ihmisen läpi...»

»Se tuntuu niin ilkeältä... Ehkä asia selviää muuten...»

»Se selviää siten», sanoi vääpeli. »Ja sen on selvittävä äkkiä tai...»

Hän seisoi odottaen.

»Lähdemme heti!» karjaisi hän sitten ja hänen kankeat viiksensä
värähtelivät.

Rouva näki parhaaksi alistua. Hän puri kiukuissaan hammasta ja
pukeutui. Sellainen häpeä! Kaikki ajattelevat ja puhuvat sitten jos
jotakin. Mutta ellet taivu niin ties mitä johtuu hänen mieleensä.

Hetken kuluttua he olivat päivystävän upseerin puheilla. Äreänä
ja varmana asian yksinkertaisuudesta vääpeli esitti tapauksen ja
sen vaatimat toimenpiteet. Nuori upseeri, täynnä omia kätkettyjä
epäilyksiään, silmäsi salaa kaunista rouvaa, jonka kasvoilla oli asiaan
kuuluva ilme: kiukunpunaa, harmistumista, hämiä. Eikä hän nähnyt muuta
keinoa kuin toimia vääpelin vaatimuksen mukaan. Olihan tapahtunut aivan
ennenkuulumaton törkeys.

Niin tapahtui rykmentin öinen hälytys.




ALOKAS SIMO KÄRNÄ


Kun korpraali Kärnä oli päässyt uudelleen vuoteelleen, niin hän huomasi
illan ja yön tapausten vaikuttaneen sen, että uni ei tullut. Hän kaivoi
patjapussin alta savukkeen ja tulta, tupakoitsi, nojasi kyynärpäähänsä
ja mietiskeli.

»Mitenkähän tämä kaikki päättyy?»

Turha kysymys. Et tiennyt. Oli kuin virta veisi venhettä pimeällä
joella. Tahi kuten aseen liipasinta olisi painettu jo kauan sitten ja
luoti yhä viuhuisi ilmassa, varmana siitä, että se kerran aiheuttaa
paljon vahinkoa ja onnettomuutta.

»Miten tämä kaikki oli alkanut?»

Hänen mielessään oli vielä kirkas muisto siitä harmaasta,
lumisohjuisesta talvipäivästä, jolloin hän astui kasarmiin sadan
muun nuorukaisen kanssa. Kasarmi sijaitsi pienellä mäellä kaupungin
laidassa. Portilla seisoi vahti kivääreineen ja katseli heidän
ohimenoaan hymyillen kuten mies, joka tietää salattuja asioita, joka on
viitanväliä pitemmällä. Tallilla päin lenteli musta varisparvi, näky,
joka toi hänen mieleensä ajatuksen, että nekin elivät sotapalveluksen
laajan siiven alla. Kasarmin talli ja sikala antoi noille
mustaviittaisille leipäneroille tilaisuuden talvehtia tässä lumisessa
maassa tuollaisin joukoin.

Hän, Simo Jussinpoika Kärnä, oli syntyisin sisämaan metsäpitäjistä.
Köyhästä kodista hänen oli pitänyt lähteä jo sangen varhain leipää
etsimään, ensin kotikylään ja sitten yhä kauemmas. Parissakymmenissä
hän pystyi omasta kokemuksestaan kertoilemaan monesta työpaikasta
ja monesta seudusta. Sitten hänen olkapäähänsä oli tarttunut
esivallan koura. Kutsunta, asevelvollisuus. Oli heitettävä työpaikka,
iltahuvitukset, muutamia tovereita, joku tyttö. Mutta Simo Kärnä oli
aina rakastanut lähtöä, muutosta, seikkailua. Hän ei ollut koskaan
pelännyt tulevaista vihaa.

Niinpä Simo Kärnä astui sotapalvelukseen, kasarmiin. Jo silloin
hänellä oli tästä uudesta ympäristöstä eräitä karkeasti hahmoteltuja
mielipiteitä. Hänen järkensä sanoi, että sotalaitokset olivat
iänikuista ja suurta hulluutta, jolla ihmiskunta kuritti itseään. Mutta
entäpä sitten? Koko elämä voi olla hullunkurinen, mutta silti hupainen,
ihana. Ehkäpä täällä aukenisi hänen todellinen elämänsä, ura, jota
tallustella. Hän katseli ympärilleen täynnä mielenkiintoa, odotusta.
Ole aina varuillasi, ihminen: ehkäpä juuri nyt tapahtuu jotakin, joka
on sinulle äärettömän kallisarvoista.

Siinä sieluntilassa Simo Kärnä astui kasarmin tummalle ja
tervaiselle lattialle, tuohon elämään, johon kuului alituisia
järjestäytymishuutoja, ojennuksia, kivääritemppuja, marssia ja
maastoharjoituksia.

Kävi ilmi, että siihen sisältyi myöskin paljon muuta, outoja ja
omituisia asioita. Siihen sisältyi esimerkiksi kuuluisa kusiherätys,
sekä hiiren etsintä tallin soimen alta, nopea konttailu, hiirenvikinää
matkien, ja mitä nuo kaikki temput lienevätkään, joilla niin sanotut
vanhat miehet kuljettavat alokkaita sotilasikeen alitse.

Mistä se johtui? Nöyryytettyjen ja katkerien mielien halusta osoittaa
herruuttaan heikoille, halusta panna vahinko kiertämään, siitä
salamyhkäisestä nautinnosta, jota monet ihmiset tuntevat tuottaessaan
kärsimyksiä.

Tapahtui niin, että ensimmäistä yötään kasarmilla viettävien
alokkaitten kämppään syöksyi yösydännä hoilaava ja kiroileva joukko
vanhoja miehiä.

»Kusiherätys! Veripäät! Monnit! Kusiherätys!

Se merkitsi sitä, että kunkin alokkaan oli otettava vanha mies
selkäänsä ja juoksutettava hänet käymälään ja sieltä takaisin.

Valot oli sytytetty. Ällistyneitä ja pelokkaita alokkaita kiskottiin
alas vuoteiltaan. Jo ravasi ensimmäinen ratsupari ovesta ulos, kun eräs
isokokoinen alokas ryhtyi karkeasti kiroillen vastarintaan. Hän tietää
kyllä milloin hän käypi tarpeellaan. Herrat vanhat miehet pitäkööt vain
huolta itsestään.

Samalla hetkellä koroitti Simo Kärnäkin äänensä. Sillä tämä öinen
ratsastusnäytelmä etoi hänen sydäntään. Se toi hänen mieleensä
sirkuksen, jossa hän oli kerran katsellut opetettuja eläimiä, tuntien
vihaa ja täyttyen kapinahengellä niiden puolesta. Leikkiäkö? Outoa,
mautonta leikkiä.

»Veljet!» huusi Simo Kärnä raikuvalla äänellä. »Lapsellista,
lapsellista! Kaikki me olemme sotamiehiä, saman kohtalon alaisia.
Jokainen on alokas aikanaan ja vanha mies aikanaan. Kaikki käymme samaa
tietä...»

»Katsokaa pappia! — Turpa kerälle! — Parempiko on itkeä ja lähteä! —
Tarvitaanko sotilaallista kuria! — Tunnetteko sotalakia!»

Kokonainen sekasortoinen huutokuoro. Mutta kusiratsastus ei päässyt
käyntiin.

»Niin on tehty meille ja niin tehdään teille...»

»On täällä käynyt parempiakin miehiä ja talon tavat eivät ole
muuttuneet.»

»Nyt muuttuvat!» huusi alokas Kärnä vastaan. »Ei mikään ole ikuisesti
muuttumatonta...»

»Annetaanko monnien soittaa suutaan? Toimeen vain!»

Eräät hyppivät lähimpien vuoteista nousseiden alokkaiden selkään. Muuan
pieni sotamies löi näppiä vastarinnan aloittaneen ison alokkaan edessä
ja huusi pitkään, ivallisesti, kissan naukumista matkien:

»Mooonni!»

Potku oli vastauksena ja samassa joukko vanhoja miehiä kävi tämän
voimiinsa luottavan ison alokkaan kimppuun. Käsirysy oli käynnissä.

»Hei, alokkaat!» kiljaisi Kärnä. »Kaikki kuten yksi mies! Orjuus pois
taikka menköön henki...»

Ja arimmatkin alokkaat käsittivät vaistomaisesti ja nopeasti, että
oli kysymys kaikkien heidän tulevaisuudestaan. He kävivät taisteluun.
Kaatuvia sänkyjä ja kaappeja, särkyviä jakkaroita, repeileviä
vaatekappaleita, iskujen läiskettä, huutoja, kirouksia, ähellystä.

Alokkaat taistelivat sellaisella raivolla, että vanhat miehet,
joista suurin osa epäili asiansa oikeutta, lyötiin muutamassa
silmänräpäyksessä ovelle kuten hyökyaallon ajamina.

Riemuitsevia huutoja:

»Lisää saippuaa isäntäin silmille! — Herätittepä ampiaispesän!»

Vanhat miehet pakenivat jo käytävällä. Muutamia vertatippuvia päitä,
muutamia niukahtaneita niveleltä.

»Huomio!»

Tuima huuto, joka kuului kuten raskas kanuunan paukaus yli kaiken
melun. Tuli hiljaisuus. Kaikki seisoivat jäykkinä paikoillaan.

Näyttämölle ja alokas Kärnän elämään oli astunut vääpeli Sato.

Vääpeli Sato oli keskikokoinen ja jo vanhahtava mies. Kasvot olivat
laihahkot, mutta niillä asui silti omituinen turpeus. Hänen katseensa
näytti tunkevan läpi ytimien, mutta hänen silmänsä toivat samalla
mieleen suoveden, jonka väri muuttuu jos koskee siihen kepillä. Hänen
harvat, kankeat partakarvansa riippuivat ilmehikkäästi yli suun ja
alokas Kärnä ajatteli, että ne eivät ole kasvaneet kuten tavalliselle
ihmiselle: tuo parta on pistetty huuleen jälkeenpäin kuten puuhevosen
häntä tai jouhet harjaan.

Vääpeli Sato seisoi kauan vaiti, toinen käsi tikarin kahvalla.

»Mitä tämä merkitsee?» äsähti hän sitten ja kääntyi erityisesti
alokkaisiin. »Ensimmäistä yötä täällä ja heti tuollainen meno. Linnaa,
sanon minä, linnaa joka sorkalle. Ovat jälleen koonneet maan pahimmat
hulikaanit ja lähettäneet ne meille...»

Kaikki seisoivat vaiti, mutta alokas Kärnä puhui:

»Emme alistuneet siihen mitä täällä mainittiin kusiherätyksen
nimellä...»

»Suu kiinni!» karjaisi vääpeli. »Ei kysytty mitään! Ette alistuneet!
Teidät kyllä pannaan alistumaan. Pieni isällinen ohjaus, pieni kotikuri
kuuluu asiaan vanhempain miesten puolelta. Niskuruus ja sivilihenki
pois heti alussa...»

Vääpeli Sato astui aivan alokas Kärnän eteen ja karjaisi kurkuntäydeltä:

»Onko selvä?»

Alokas Kärnä oli kavahtaa taaksepäin, mutta seisoi kuitenkin
paikoillaan, muistettuaan vanhan sanan, että ääni ei pelota, seisoi,
vaikka hieman naurettavan näköisenä, alushousut alas valahtamaisillaan.

»Selvältä tuntuu, herra vääpeli», sai hän sanoiksi. »Vaikka olenkin
lukenut että ihmisarvoa alentavat temput on armeijassa lopetettu...»

»Oppikaa kertakaikkiaan», ärjyi vääpeli, »että teidän ei tarvitse
sanoa muuta kuin kyllä. Kyllä: se riittää! Ja pankaa mieleenne,
että vastustus täällä nujerretaan. Nujerretaan! Jos olette nähnyt
sorsanpojalta taitettavan niskat, niin ymmärrätte...»

Sitten hän katseli jälleen ympärilleen, vaiti, viikset harjoina
harottaen.

»Kuka sen aloitti?» kysyi hän.

»Herra vääpeli!» Tuo pienikokoinen sotamies viittasi isoon alokkaaseen.
»Tuo mies potkaisi minua.»

»Vai niin», sanoi vääpeli nyt tyynemmin. »Mikä nimi? Tirri? Teidän
jalkanne saavat kyllä muuta tekemistä ja silloin teistä voi tulla
kiltti kuin mirristä...»

Sitten hän kääntyi vanhoihin miehiin.

»Ja teillä ei ollut mitään tekemistä yöllä tuossa tuvassa. Tuvat ja
turvat kuntoon ja nukkumaan. Huomenna kuulette lisää...»

Niin tapahtui. Hetken kuluttua oltiin taasen vuoteilla. Mutta usea
alokkaista ei nukkunut. Joku lausui ääneensä ajatelman, että vuosi on
ympyrän muotoinen.




RANGAISTUSMARSSI JA REMMIAPELLI


Korpraali Kärnän savuke oli palanut loppuun. Hän sytytti uuden. Sen pää
hehkui teltassa, jonne näytti jo tunkeutuvan vaikenevan päivän kajoa.

Niin, jo tuossa ensimmäisessä kohtauksessa hänessä oli herännyt syvä
vastenmielisyys, viha vääpeli Satoa kohtaan ja hänen kauttaan koko
aliupseerikuntaan, koko sotalaitokseen. Melkein heti hän huomasi, että
niin oli yleensäkin asianlaita. Vääpeli Satoa mainittiin sotamiesten
keskuudessa kasarmikielen halveksivimmilla laatusanoilla.

Vääpeli Sadossa oli ilmeisesti herännyt samankaltainen tunne alokas
Kärnää kohtaan. Mielensä silmillä hän nähtävästi näki tämän olentona,
joka näkyi rivistä. Ja sellainen epäjärjestys herätti hänessä
voittamatonta inhoa.

Seuraavana päivänä, varusteitten jaon aikana, vääpeli esiintyi
rehevänä ja leikillisenä, sutkauttelevana. Iltapäivällä hän ilmoitti,
että komppania saisi ensituimaan rangaistusmarssin yöllisestä
mellastuksesta. Hän oli epäilemättä neuvotellut komppanian päällikön
kanssa asiasta. Kärnä ajatteli, että tämä toimessaan vaitelias, nyrpeän
näköinen mies, oli suhtautunut asiaan salaisesti myhäillen. Hyvää
sotilasainesta, epäilemättä, on hän sanonut itsekseen. Asiaa ei ole
otettava perin vakavasti. Mutta jonkinlainen rangaistus ja ojentavat
puheet ovat tietysti paikalleen. Sitten hän oli heittänyt asian
vääpelin toimeksi ja lähtenyt upseerikasinolle.

Kärnällä oli yhä ikäänkuin ympäri ruumista tuntuva selvä muisto tuosta
rangaistusmarssista, joka oli miltei heidän ensimmäinen harjoituksensa.
Pyryinen päivä ja töhmeröinen tie, alokkaiden tottumattomat, sohlaavat
askeleet, alituinen juoksunhölkkä komppanian hännillä, tornisterin
hihnat tuntuivat liian lyhyiltä. Kylä tien vierellä näytti kuten
kaukaiseen, outoon muukalaismaahan kuuluvalta. Aliupseerit ärjyivät
joka hetki: välimatkat, välimatkat! Alokkaat väsyivät ja kävivät
ärtyisiksi ja kirosivat saappaitaan vetävää etumiestä, hänen pitkiä
kantapäitään.

Vääpeli Sato käveli vaitonaisena, synkkänä. Ehkä häntäkin kiusasi
eräänlainen väsymys, ikävät ajatukset. Ainako tällaista? Ainako uusi
vuosisato miehiä, yhä huonommilta näyttäviä, ulkonaisesti ja sisäisesti
pahatekoisia? Ja hänen oli esiinnyttävä eräänlaisena riihimiehenä:
puitava tuosta törystä jotakin maanpuolustuslaareihin. Ja itse hän oli
ollut jo vuosikausia uransa huipulla. Ei koskaan hän pääsisi tähtiin
asti... Aina vain: herra vääpeli! Kaikki poikalopit, paljasnaamaiset,
muka sivistystä saaneet, astuivat tuossa tuokiossa hänen ohitseen.
Katsoessaan tuota sekasortoista, sohlaavaa alokaslaumaa hän tunsi
kateutta, ajatellessaan, että heillä oli edessään edistys, vuosia,
jotka olivat häneltä iäksi menneet. Äkkiä hän tunsi kuinka kauheata on
olla kiivenneenä huipulle: hän oli tuomittu ikuiseen vääpeliyteen...

Vihdoin iltahämärissä saavuttiin komppanian eteen, väsyneinä, eräät
uupuneina ja jääneinä. Vääpeli Sato puhui, tällä kertaa matalalla,
ikäänkuin väsyneellä ja välinpitämättömällä äänellä. Hän sanoi, että
he olivat nyt laitoksessa, jossa vallitsi kuri, jossa se pantaisiin
vallitsemaan. Heidän oli parasta ryhtyä itsekin sitä ylläpitämään,
muuten he saavat alituisesti kärsiä joukkona, syyttömät syyllisten
kanssa. Pankoot he voimaan kotikurin, toverikurin. Silloin ei
päällystön tarvitse tarttua alituisesti asiaan. Esimerkiksi tässä
tapauksessa olivat he nyt kärsineet kaikki, ehkä joku syytönkin seassa.
Mutta oli vielä muutamia miehiä, puhuttiin esimerkiksi jostakin
alkupotkun antaneesta, jotka ansaitsevat erityisen rangaistuksen: laki
ei tunne leikkiä. Mutta jos komppania käyttää vanhaa, hyvää kotikuria
keskuudessaan jo tässäkin tapauksessa, niin asia loppuu siihen
päällystönkin taholta. Sotamies ei saa olla liian arka nahastaan...

Vääpeli vaikeni ja tutkiskeli alokkaiden rivejä. Hänen katseensa viipyi
merkityksellisen kauan eräässä isokokoisessa alokkaassa, viipyi alokas
Kärnän kasvoilla.

»Kavalaa, matalaa yllytystä», ajatteli alokas Kärnä huolestuneena.
»Tahdot, että repisimme toistemme nahkaa kuten pedot...»

Vääpeli komensi poistumaan ja hälisten ja meluten hyökkäsi komppania
portaitten täydeltä kasarmiin.

Muutamien minuuttien kuluttua alokas Kärnä näki sen näytelmän, jonka
nimi sotilaskielellä on remmiapelli. Hän oli järjestellyt varusteitaan
kaappiin ja kuuli samassa käytävältä melua ja omituisia läiskähteleviä
ääniä.

Hän astui ovelle ja huomasi, että käytävän lattialla oli omituinen
mytty, jota peitti vuodeviltti, jonka joka kulmalla seisoi mies,
noita vanhoja miehiä, jotka öisessä kahakassa olivat saaneet päänsä
kääreeseen tai säärensä ontuviksi. Sivuitse kulki sotilaita, jotka
hutkivat myttyä vyöremmeillään. Soljet helähtelivät kerran, pari, kolme
ja mytty vastasi ontolla mysähdyksellä. Kärnä tiesi heti, että mytyn
sisällä oli tuo isokokoinen alokas.

Omituinen näytelmä, joka iäksi piirtyi hänen mieleensä, kuohuttavana
ja inhoittavana. Miten voi ihminen lyödä sellaista, joka on
liikkumaton, puolustautumaton, avuton möhkäle? Miten voitiin jakaa
noin summamutikassa oikeutta? Hän näki, että alokkaitakin oli lyöjien
joukossa. Heidän vyöremminsä vongahtelivat. Nytkö he jo lyövät sitä,
joka yöllä löi heidän puolestaan? Oliko heidän mielensä tosiaankin niin
pimeä, omituisesti toimiva, että he uskoivat rangaistusmarssin tulleen
heidän osakseen tuon miehen takia. Oliko vääpelin tarkoituksellinen
puhe kotikurista mennyt heihin täydestä ja he luulivat nyt tuossa
osoittavansa sotilaallista kuntoa? Olivatko he vain kepeää roskaa, joka
yhtyy tilapäiseen virtaan? Eivätkö he nähneet taustaa, järjestelmää?
Mutta niitä kohti oli vaikea viuhauttaa remmiä ja he olivat epäilemättä
sen helpoituksen tarpeessa, jonka iskut antavat..

Vastenmielinen, puistattava näky.

»Joka mies lyömään!» huudettiin »se joka ei lyö, joutuu itse viltin
alle...»

»Ei käy laatuun!» karjaisi alokas Kärnä. »Syytöntä en lyö...»

»Siinä se onkin se yöllinen pappi, puhuja! Se järjesti huudoillaan koko
saunan. Heti viltin alle!»

Alokas Kärnä vavahti raivosta. Joutua lyödyksi noin... Ennemmin vaikka
kuolema. Kun vapauden puolesta taistellaan, on elämä panoksena. Hän
etsi jo katseillaam asetta.

»Kiellettyä hommaa tuo», kuuli hän oman äänensä. »Tulee tappelu!»

»Viltin alle!»

Öisessä tappelussa vammoja saaneita vanhoja miehiä oli jo hänen
ympärillään, kuitenkaan vielä käymättä kimppuun. Kärnä huomasi
helpotuksesta hengähtäen, että hänelläkin oli jo liittolaisia,
alokkaita, jotka eivät olleet yhtyneet remmiapellin antoon.
Kiihottuneita kasvoja ja kirouksia.

»Mekin annamme kotikuria ja annamme sitä ilman peitteitä!»

Uhkaajat peräytyivät kiroillen ja muristen. He käänsivät jälleen
huomionsa keskeytyneeseen rangaistukseen.

Kukaan ei enää pidellyt vilttiä, mutta kuitenkin mytty lepäsi lattialla
liikahtamatta kuten teurastettu eläin.

Peite tempaistiin pois.

»Nouse!»

Remmiapellin saanut nousi teennäisen ripeästi. Hän ei ollut koko aikana
äännähtänytkään. Hänen toinen poskensa oli paisunut soljen osumasta.
Hän silmäili raivoisan pilkallisesti ympärilleen, saaden monet lyöjät
salaisesti värähtämään. He tunsivat harmia ja pelkoa nähdessään, että
hän oli kestänyt käsittelyn tuolla tavalla.

»Aiotko tuntea sivilissä?» kysyi joku röyhkeydellä, joka ei ollut
rohkeutta.

»Tunnen kyllä!»

»Se sai vähän! Ranan alle ja käymälän pesuun...»

»Ei mihinkään», sanoi alokas Kärnä. »Kotikuri on loppunut!»

»Antaa heidän päästä tuumansa perille», ratkaisi remmiapellin saanut
asian. Hän käveli vapaaehtoisesti pesuhuoneeseen, hyppäsi altaaseen,
aukoi itse hanoja ja kastuttuaan perinpohjin otti ohjeen mukaan
pesuvälineet ja astui kylmään, pyryiseen iltaan puhdistaakseen käymälää.

Oliko hän yhtäkkiä saanut himon olla uhri, himon golgatan tielle,
omituisen halun jostain syystä kärsiä? Omituinen tyyppi uhrikaritsaksi.
Hänen muuttuneessa hahmossaan voi lukea vihaa, ivaa ja halveksimista.
Mutta tällä esiintymisellään hän riisti lyöjiltään rankaisemisen,
pahoinpitelyn ja pakotuksen salaisen nautinnon. Alokas Kärnä huomasi,
että he kävivät äänettömiksi, häpeileviksi, toisten katseita
välttäviksi ja siirtyivät sitten teennäisen äänekkäänä muihin asioihin.

Myöhemmin tuo isokokoinen alokas toimitteli sotilaalliset
velvollisuutensa äänettömänä ja synkeänä. Hän ei puhutellut
ketään, ei lähestynyt ketään. Hän sivuutti tovereitaan sillä
välinpitämättömyydellä millä sivuutetaan puita ja puhelinpylväitä.
Myöhemmin esiintyi usea hänen lyöjistään poski turvoksissa. Tiedettiin,
että tuon äänettömän alokkaan nyrkki oli sen aiheuttanut sopivassa
tilaisuudessa. Mutta näistä asioista ei puhuttu paljon, eivätkä ne
aiheuttaneet vastatoimenpiteitä. Oli ikäänkuin helpotus tietää, että
jotakin eli, liikkui tuon umpikuoren alla.

Vanhojen miesten tyrannius oli myöskin kertakaikkiaan lopussa siitä
komppaniasta.

Mutta tuon näytelmän lähestyessä loppuaan oli alokas Kärnä nähnyt
käytävän päässä vääpeli Sadon ja lukenut hänen kasvoistaan, hänen
parrastaan, joka juuriharjamaisuudessaankin oli niin ilmehikäs,
tyytymättömyyttä ja pettymystä.

Sillä hetkellä alokas Kärnä tiesi, että he välttämättömästi olivat
toistensa vihamiehiä. Aina, aina iskisi herra vääpelin esimieskatse
häneen ja näkisi, että seisoipa hän miten tahansa, niin riviin hän ei
sopinut.

Niin alkoivat alokasviikot vieriä. Asentoja, käännöksiä oikeaan ja
vasempaan, rivejä, jonoja, tarkastuksia. Koko tuo koneisto jauhoi,
tuo koneisto, joka tekee laumasta järjestyneen joukon, joka kaikesta
huolimatta monesti sai alokas Kärnän ihaillen vavahtamaan järjestelmän
ja järjestyksen valtavan näyn edessä.

Tuo koneisto loi myöskin toveruuden, salaisen, näkymättömän,
mutta silti mahtavan yhteisrintaman aliupseereita, käskijöitä,
palkkasotureita vastaan. Sillä harva heistä rakasti sotilas- ja
kasarmielämää. Oliko se siksi, että he eivät nähneet asiaa? Isänmaa
ja puolustustahto olivat vain sanoja, sanoja, kuten liukkaasti luettu
isämeitä. Kaiken tämän valtavan muokkauksen, suuren järjestelmän, joka
tahtoi valaa yksilöt yhteen muottiin, joka teki armeijan, kaiken tämän
he aavistivat ja tunsivat palvelevan vain tuhon asiaa, järjettömyyttä,
sotaa, kuolemaa ja hävitystä.

Vääpeli Sato näytti tekevän kaikkensa saadakseen myrkyksi alokas Kärnän
elämän. Oikullisia määräyksiä, tarpeetonta hikeä, hänen varusteensa
eivät olleet koskaan kunnossa tarkastuksissa... Tusinan kertaa saattoi
hän saada komennon: ratavartijan tuvan ympäri ja sieltä takaisin, mars,
mars! Ja syynä oli ollut paljon useammin se asennon virheellisyys minkä
vääpeli Sato näki sisäisellä silmällään kuin todellisen sotilaallisen
kyvyn puute. Lisäksi hän näytti pitävän huolta siitä, että alokas
Kärnällä ei olisi liioin vapaa-aikoja. Siinä tarkoituksessa vääpeli
vei hänet iltaisin pilkkomaan puita ja toimittamaan kaljun päänsä
parturoimista. Sillä alokas Kärnä osasi paljon pieniä hyödyllisiä
asioita.

Varsinkin tällä toimenpiteellä hän lisäsi mitan kukkuraksi. Sillä
alokas Kärnä rakasti yli kaiken vapaa-aikoja, noita hetkiä, jolloin
voit höllentää sotilaallista ryhtiäsi. Sisäisesti hän vavahteli
vihasta, mutta hän hillitsi itsensä. Sillä hän tiesi, että vääpeli
Sadon salainen tuuma oli saada hänet koviin rangaistuksiin, vankilaan.
Siihen ei tarvittaisi paljon. Oli tunnettu asia, että vääpeli Sato
oli polttanut poikia enemmän kuin kukaan muu koko rykmentissä, että
sellainen oli hänen ilojaan. Oli tunnettu asia, että hänellä täytyi
aina olla erityisen vastenmielisyyden, vihan ja vainon kohteita.

Mutta alokas Kärnä ei anna hänelle sitä iloa, että esimerkiksi
lankeaisi tottelemattomuuteen. Hän tietää, että siitä on selvät ja
sujumattomat pykälät laissa. Hän tietää kuinka on oltava ja hän
osaa ikäänkuin vaistomaisesti ärsyttää ilmeellään, silmämunasen
liikkeellä. Hän tietää, että ihminen voi pelkällä olemassa olollaan
muodostua toiselle sietämättömäksi vaivaksi. Samalla hän hautoi
hurjia ja mielikuvituksellisia kostotuumia. Hän, pieni sotamies,
iskee siten ja siten itsensä ja niiden monien tovereitten puolesta,
jotka hänen hirmuisuutensa on ajanut onnettomuuteen, jotka hän ajaisi
tulevaisuudessakin, ellei... Näistä kostohaaveista kohosi myöskin
rakasteleminen, rakkaus vääpelin kauniiseen rouvaan.

Alokasajan päätyttyä hänet oli määrätty korpraalikursseille. Sieltä
palattuaan hän oli tuntenut omituisia, sekoitettuja vihan ja ilon
tunteita tavatessaan jälleen vääpeli Sadon.

Hänellä oli kuten varma aavistus, että heidän keskensä täytyi vielä
tapahtua jotakin. Oli ikäänkuin onni, että heitä ei oltu erotettu, että
vääpeli eli, eikä päässyt pakoon, jotakin, joka oli tuleva.

Korpraali Kärnän toinen savuke oli palanut loppuun. Hän huokasi ja
ojentautui vuoteelle yrittääkseen saada silmäntäyden unta ennen
päivystäjän herätyshuutoa.




PUNAINEN PUU


Komppania seisoi telttansa edustalla aamupäiväharjoituksiin
valmistautuneena. Tavanmukainen aamuinen odotustunnelma, kiväärit
jalalla, puoliääneen keskustellen. »Hohoi», huokasi joku. »Se on pian
taasen viikko mennyt: perjantain perästä on lauantai...» Hiljaista
hilpeyttä. Taivas oli kirkastunut ja sateen huuhtomaa kesäilmaa oli
helppo hengitellä.

Vääpeli Sato saapui. Kuten vietereillä varustettuina liikahtelivat
hänen saappaansa. Hän ei ollut saanut unta ollenkaan. Yön tapaukset,
tuo iltalomalaisten omituinen katselmus, sen jälkeen yhä mielipiteitten
vaihtoa vaimon kanssa ja lopuksi äreä sovinto. Mutta hirmuinen epäluulo
oli herännyt hänessä. Korpraali Kärnä! Oliko hän rohjennut tehdä
tuollaista? Joku ääni kuiskasi hänessä, että tuo mies rohkenee mitä
hyvänsä. Ja entäpä jos kaikki päälle päätteeksi olikin tapahtunut
yhteistoiminnassa. Nainen on tunnetusti kavala olento. Hänen mieleensä
nousi unohdettuja ilmeitä, heidän molempain kasvoilla, salaisia
katseita, joita hän ei ollut aikanaan älynnyt miksikään. Miksi hän ei
ollut tyytynyt muihin epäsotilaallisuuksien kitkemistapoihin, vaan
oli tuonut ketun omaan kotiluolaansa... Vääpeli oli kuullut vaimonsa
tasaisen hengityksen, mutta hän ei ollut saanut unta. Hän oli noussut
ja tutkistellut huonetta: olisiko mitään merkkejä. Hän kuvitteli
näkevänsä sotilaan nastoitettujen saappaitten jälkiä kaikkialla ja
päätti mielessään tutkia nastojen aseman korpraali Kärnän kengissä.

Hän kuvitteli mielessään, että tämän jälkeen kaikki katsovat häntä
pitkään, tutkien, salaisesti hymyillen. Aliupseerikasinolla hän
saa kestää tungettelevia kysymyksiä, teennäistä osanottoa, ja
kersantti Puksu, tuo pukkimainen vanhapoika, pyyhkii kasvojaan ja
alkaa kertoa hävyttömiä, tarkoittelevia juttujaan naisista ja heidän
ominaisuuksistaan.

Vääpeli saapui komppanian eteen ja vastustamattomasti hänen silmänsä
etsivät erästä miestä rivissä. Kaksi katsetta kohtasi toisensa, kaksi
synkeätä, suipistuvaa katsetta. Vääpelin mieleen tuli kiukkuinen
ajatus, että miksei sotamiehen päästä voi ottaa lakkia kuten
kenttäpakista kantta ja tutkia sen sisältöä, sen puhtautta...

Päivystäjä teki tavanmukaisen ilmoituksensa ja lisäsi sitten,
että komppanian päällikkö oli soittanut, että hän ei voi tulla.
Herra vääpeli saisi ottaa komppanian ja suorittaa ohjelmanmukaiset
harjoitukset. Kyllä ymmärretään, herra kapteeni, ajatteli vääpeli,
kyllä ymmärretään! Nämä maanantaiaamut... Te voitte ottaa pitemmänkin
ryypyn kun tiedätte, että teillä on aliupseereita, jotka pystyvät
juoneen...

Tuikeana hän suoritti hitaan tarkastuskävelyn rivistön edessä ja
komensi komppanian liikkeelle.

Parin tunnin kuluttua he seisoivat metsänreunassa, väsyneinä marssista,
ketjumuodostuksista, syöksyistä ja ryöminnästä. Vääpeli Sato piti
esitelmää maaston käytöstä.

Heidän edessään oli kylä, laaksossaan, vihreänä ja loivasti
kumpuilevana. Kolme niittokonetta lauloi siellä ja sieraimiin lensi
kuivuvan heinän haju, kirpeänä ja rohtomaisena. Siellä ei ajateltu
maaston hyväksi käyttöä, ryömintää kuolleissa kulmissa. Maa on siellä
maata, joka antaa sadon, eloa. Miltä tuntunee niittomiehen korvaan
konekiväärin itsepintainen ääni ampumaradalla, niittotulen ääni.
Herättikö se hänen mielessään turvallisuuden tunteen vai kiusallisen
ajatuksen aina jäytävistä tuholaisista?

Leivonen kimposi nurmikosta ja kohosi liverrellen ilmaan, kesätaivaan
ihanaan siniväriin.

Jostakin syystä korpraali Kärnän mieleen muistui eräs toinen kylä,
jossa hän oli asunut hetken vuosia sitten. Oli kevät, pitkäksi venynyt
kevät, räntää, kojoa. Isäntämies rapisteli sanomalehteä pirttinsä
pöydän ääressä ja puheli sitten: »Nuokin sotilasmenot: kohottavat
ja kohottavat, kaatavat kansan varoja syvyyteen. Kuka tänne tulee?
Ei kukaan! Jos tulisivat, eikä tällainen sää antaisi niille lähtöä,
niin ainakin sitten lähtisivät kun saisivat kouraansa paperit, talon
velkakirjat ja veroliput. Ei parempaa kaasua tarvittaisi...»

Tuo kiukkuisen leikillinen, sanomalehteä rapisteleva isäntä oli
piirtynyt Kärnän, reissumiehen, mieleen ja jäänyt sinne. Tuo
kesäinen maisema, jossa niittokoneet lauloivat, teki koko komppanian
hajamieliseksi, sai sen liikahtelemaan lepoasennossaan.

Vääpeli Sato, joka oli innostunut puheeseensa, ikäänkuin etsinyt siitä
lievitystä kiusaaville ajatuksilleen, huomasi sen ja sai syyn mennä
mieliaiheeseensa, esimieskäsitteeseen. Hän tuohtui. Eivätkö he osanneet
edes seisoa hiljaa esimiehen puhuessa? Kun he muistuttivat ulkonäöltään
jonkin verran ihmistä, niin voi toisinaan joutua sellaiseen
harhaan, että luuli heille voitavan jotakin opettaa sanoillakin,
kuten ihmisille. Pitikö heihin ajaa kaikki kuten elukoihin ruumiin
liikkeillä, loppumattomilla toistamisilla?

Vääpeli Sato osasi haukkumisen taidon. Hän oli siitä kuulu. Jo
yksinomaan sen vuoksi sai hän sotamiehiltä kasarmikielen halveksivimmat
laatusanat.

Eivätkö he tunnustaneet kristinoppia ja heille olisi siis pitänyt
olla selvillä käsite: Jumala. Sana Esimies sotaväessä oli sukua tälle
käsitteelle. Esimies ei ollut mikään ihminen, ei mikään yksilö. Esimies
ei voinut erehtyä, Esimies oli sotamiehen yläpuolella kuten taivas maan
yllä.

Vääpeli Sadon harvat, kankeat partakarvat riippuivat ilmeikkäästi yli
suun, ja korpraali Kärnä muisti kerran keksineensä, että ne eivät
ole kasvaneet kuten tavalliselle ihmiselle. Ne on pistetty huuleen
jälkeenpäin kuten puuhevosen häntä.

»Jos minä sanon», jatkoi vääpeli, ollen lennokkuutensa huipuissa, »että
tuo koivu on punainen väriltään ja joku teistä väittää vastaan, niin se
on esimiehen vastustamista, josta laki määrää ankaran rangaistuksen...»

Nyt oli asia niin, ettei korpraali Kärnä ollut koskaan oppinut
nauramaan hiljaa mahassaan. Nauru tuli hänen huulilleen, suu vääntyi
vastustamattomasti visaan. Eikä siinä kyllin: lisäksi hän ikäänkuin
iski silmää: niin, niin, kyllä ymmärretään...

Vääpeli Sato, joka oli hetkeksi unohtanut kaiken sen kipeän, joka
oli hänen sisällään, tunsi nyt itsessään kuten vihlaisun. Mitä tuo
virnistys merkitsi? Tahtoiko hän sanoa, että niin, niin: mutta
kuitenkin olen ryöminyt esimiehen aviovuoteeseen, herra vääpeli...
Mikä julkeus! Tuo virne, tuo silmänisku pisti vääpelin sisulle niin
jumalattomasti, oli pistäuyt jo tuhat kertaa ennen. Mikä tuo mies
luuli olevansa? Luuliko hän, että herra vääpeli ja koko armeija oli
leikkiä, hänen huvikseen järjestettyä? Mutta niskavoimat pois pojalta
kertakaikkiaan! Ei käynyt laatuun, että sotamies sai mulautella
ja vilautella silmäänsä mielensä mukaan. Sillä sellaiseen pieneen
eleeseen saattoi sisältyä mitä hyvänsä: epäsotilaallisuutta, esimiehen
vastustamista, maanpetosta...

»Onko korpraali Kärnä ymmärtänyt?» äsähti vääpeli. »Minkä väriseltä tuo
koivupuu teistä näyttää?»

Korpraali Kärnä käsitti, että tästä pääsisi nyt siisteimmin lävitse,
kun olisi nöyrä ja notkea ja sanoisi näkevänsä puun herra vääpelin
silmillä, punaisena, nihki punaisena. Mutta hänessä heräsi kapinahenki.
Perhana, aiottiinko hänet saada pakolla lapsellisuuksiin?

»Puu ei ole punainen, herra vääpeli!»

»Aiotteko vastustaa esimiestä?»

»Ei tämä ole vastustamista, herra vääpeli, vaan tosiasian toteamista.
Puu ei tottele komentajan ääntä, mutta ihminen ymmärtää leikkiä...»

»Vai leikkiä tämä olisi», tuimistui vääpeli. »Kyllä minä opetan teidät
näkemään maailman minkävärisenä hyvänsä. Korpraali Kärnä! Juoksuun,
mars, mars! Pitkin viemäriä. Maahan!»

Korpraali Kärnä epäröi hetken. Viemärin pohja oli savinen ja märkä ja
niljakas. Siinä ryöttyi pahanpäiväisesti. Mutta parempi oli totella.
Kieltäytyminen voi merkitä kuukausia Ilmajokea. Hän oli nähnyt, että
sitä annettiin kolme kuukautta siitäkin syystä, että mies juoksi
veltosti ja vastasi kehoitukseen, että pikajuoksija hän ei ole. Ei,
sitä iloa ei herra vääpeli saa. Korpraali Kärnä meni maahan ja nousi
jälleen juoksuun. Hän juosta vohlusi livettävässä savessa läähättäen
ja hikoillen, pitkin ojaa, kahakäteen. Komentajan ääni lennätti hänet
välistä maahan ja kimmotti taasen pystyyn. Vääpeli Sato saapasteli ojan
reunalla elävän ja lentoon lehahtavan näköisenä ikäänkuin omituinen
lintu ja karjui komentosanoja ja yllytti nopeaan toimintaan.

Komppania seisoi ja katseli tätä omituista leikkiä. Tuollaiset
kohtaukset, järjettömät hevosenleikit, kuuluivat silloin tällöin
ohjelmaan kertakaikkiaan. Vääpeli Sato oli niiden järjestämisessä
mestari. Kiittäköön onneaan se, joka ei joutunut toimivaksi henkilöksi
tuollaisiin näytelmiin.

Koivu seisoi myös ojan reunalla ikäänkuin hämmästyneen näköisenä. Se
ojenteli oksiaan, joissa lehdet kahahtelivat, kimaltelivat. Ehkä ne
punersivat hieman päivänpaisteessa.

»Seis!» komensi vääpeli. »Joko puu näyttää punaiselta? Katsokaa
tarkasti!»

Korpraali Kärnä seisoi asennossa. Hän hengitti raskaasti ja ajatteli,
että uhoon tässä taasen yhdyttiin.

»Ei näytä, herra vääpeli!»

»Miltä se näyttää?»

»Puu kun puu: runko on valkoinen ja oksat kantavat vihreitä lehtiä,
mutta talven tullen ne ovat mustia karahkoita...»

»Kun minä sanon, että se on punainen, niin se on punainen! Te näette
sen vielä punaisena. Uskokaa pois! Juoksuun, mars, mars! Maahan! Ylös,
mars, mars!»

Korpraali Kärnä juosta vohlusi. Hikeä ja hengästymistä ja saven ilkeää
lipsahtelua ja litkahtelua saappaitten alla. Tahrautuuko jotakin
myöskin ihmisen sisällä? kysyi hän itseltään heittäytyessään maahan ja
koettaessaan varjella vaatteitaan ja kivääriään mahdollisuuden mukaan.
Sitten hänen sisässään kiehahti suuri ja kuuma kiukku, joka sai silmät
hämärtämään. Tämä on isänmaan varjelemista, puolustustahtoa, oi Kärnän
poika, ajatteli hän. Se lankeaa osallesi tässä muodossa... Eli oliko
asia niin, että tämä saveen langetus johtui syntiin lankeamisesta erään
vaimon kanssa, herra vääpeli? Miltä tuntuu, herra vääpeli? Näyttääkö
aviosänkysi punaiselta?

Vääpeli Sadon sisuksia kaiveli myöskin kiukku kylmänä ja kuumana. Eikö
sinulta saa niskavoimia, päänahkaa, silmänvilkuttaja? Harjoitusta,
harjoitusta vain! Kurin puutteellisuuteen on syynä vain harjoituksen
vähyys. Leikitäänpä nyt vähän kun sinä kerran niin leikillinen olet.
Kaikista upseereista tuo torvelo kuului kertovan hävyttömiä juttuja.
Esimerkiksi kun hän eräänä iltana näki komppanian päällikön naisen
seurassa, niin hän luuli tämän sanovan naiselle: lemmitään nopeasti!
vieläpä matkien kapteenin jymeän venytettyä komentoääntä kentällä,
hänen mielikomentoaan: liikkukaa nopeasti! Sellaisen hävyttömyyden oli
vääpeli Sato sattumalta kuullut omin korvin.

Voi, ettei sotamiestä voi avata kuten säilykepurkkia ja nähdä totuutta.
Tuppeen hän nylkisi silloin tuon miehen, jos asiassa olisi aavistuksen
verran perää... Eli ei, parempi on, ettei ihminen pääse varmuuteen
eräissä asioissa...

»Seis! Katsokaa puuta!»

»Ei minun silmäni vieläkään valehtele, herra vääpeli!»

He tuijottivat toisiinsa. Nyt ei korpraali Kärnän silmissä näkynyt
mitään leikillistä liikahtelua. Ne olivat kaksi synkeän mustaa
silmänreikää, jotka toivat mieleen pyssyjen tuimat, suipistuvat suut.
Mutta vääpeli Sato ei pitänyt niistä nyt enempää kuin nauravinakaan.
Vaikka hän oli tottunut kaikenlaisiin katseisiin: avutonta raivoa,
kiukkua, salattua tai avointa uhkaa leimuaviin, pilkkaaviin katseisiin,
niin hän sittenkin vavahti. Oliko häneen suunnattu jo liian paljon
tuollaisia katseita? Ehkä ne jäivät painamaan hänen vartaloaan,
raskaina, epämiellyttävinä, ahdistavina...

»Jatketaanpa sitten harjoitusta! Juoksuun, mars, mars!»

Mutta tarkka korva olisi erottanut, ettei herra vääpelin äänessä ollut
entistä piiskansiimasoinnahdusta.

Niin jatkuivat nuo juoksuaskeleet, ryömintä savessa, jonka
tarkoituksena oli saada koivupuu luonnottoman väriseksi, esimiehen
jumalallinen arvostelematon mielipide todistetuksi. Se oli juoksua
kahakäteen savisessa, kosteassa ojassa. Matka ei näyttänyt edistyvän.
Mutta silti korpraali Kärnä ajatteli, että hän oli kulkenut pitkän
matkan. Hänellä oli malttia ajatella, että tämä oli kasvatusjuoksua.
Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä! Kun sitten katsot taaksesi, eteesi,
niin näet, että maisema on sittenkin muuttunut. Herra vääpeli on
oikeassa. Voit juosta paikallasi ja saada silti uusia näköaloja...

Komppania seisoi vaiti, hievahtamatta. Se tunsi olonsa epämukavaksi,
tukalaksi, kuten ukonilman uhatessa.

»Seis! Katsokaa puuta!»

»En ole vieläkään värisokea, herra vääpeli!»

»En kysynyt mitään! Juoksuun, mars, mars!»

Harjoitus jatkui. Mutta vääpeli Sato tekeytyi nyt hajamielisen
näköiseksi. Hän vilkaisi kelloonsa.

»Seis!» Vääpeli seisoi selin ja viittasi kädellään. »Korpraali Kärnä,
paikoillenne! Komppania, asento!»

Usea pani merkille, että hän oli unohtanut tarkastaa puvun ja kiväärin.
Se kuului tavallisesti ohjelmaan tällaisten harjoitusten jälkeen, jossa
ne olivat erityisessä vaarassa likautua.

Kohta marssittiin kohti kasarmia. Vääpeli komensi laulamaan, eikä
kiinnittänyt huomiota siihen, että se kävi kuten keuhkotautisilta, niin
perin laimeasti, katkeilevasti, että se oli suorastaan marssilaulun
irvikuva. Ehkä hän ajatteli niitä tuhatta katsetta, jotka vuosien
kuluessa oli suunnattu häneen, tuhatta tuimistuvaa ja suipistavaa
katsetta, antia lupaavaa, pyssynsuunkaltaista.

Korpraali Kärnä vilkaisi vielä salavihkaa olkansa yli. Hän katsoi
koivupuuta, joka seisoi siellä kuten hämmästyneen näköisenä. Se
ojenteli oksiaan, joissa lehdet kimaltelivat auringossa kuten tina.
Ehkä ne punersivat hieman.

Sitten hän silmäsi pukuaan. Kun ihminen langetetaan likaan, niin onko
vesi ja saippua kylliksi? ihmetteli hän.




ASENTOA


Korpraali Kärnä seisoi asennossa silmiensä edessä muutaman jalan päässä
varastohuoneen seinä. Siihen paistoi iltapäivän aurinko ja kentältä
kantautui korvaan torvimusiikki. Sillä leirille annettiin iltahuvitusta.

Mutta korpraali Kärnä seisoi asennossa vasten varastohuoneen seinää,
kaikki sotilaallinen lasti yllään. Se oli rangaistus. Kaksi tuntia
tuota jäyhää ja jäykkää, hievahtamatonta sotilaallisuutta vastasi
vuorokauden kovennettua arestia.

Se oli luettu julki eilisiltaisella päiväkäskyllä. Komppanian päällikkö
rankaisi häntä kolmen vuorokauden kovennetulla arestilla sopimattomasta
ja epäsotilaallisesta käyttäytymisestä rivissä.

Palattuaan harjoituksesta, jossa sattui tuo erimielisyys koivupuun
väristä, oli vääpeli Sato tavannut kirjoitusteltassa komppanian
päällikön.

»Kuinka meni, vääpeli?»

»Kuten tavallisesti, kuten tavallisesti», sanoi vääpeli ja hänen
ilmeikkäät viiksensä laskeutuivat yli suun. »Korpraali Kärnän kanssa
meillä vain oli pieni selkkaus. Se mies on röyhkeä, siistillä tavalla
röyhkeä ja epäsotilaallinen, nenäkäs...»

Vääpeli Sato selosti seikkailun punaisen koivupuun juurella. Mutta
tästä puusta hän ei maininnut mitään. Hän kuvasi korpraali Kärnän
virneen ja ilmeen esimiehen pitäessä esitelmää maaston käytöstä. Sitten
hän oli antanut ylimielisiä vastauksia kysymyksiin ja huomautuksiin.

Kapteeni koputteli kynänpäätä pöytään, kohmeloisena, tylsänä. Hän tunsi
kyllä nuo kasvojen ilmeet, silmänvilkutukset, jotka voivat raivostuttaa
esimiestä ja opettajaa äärimmäisyyteen.

»Sitäpaitsi hän levittää miehistön keskuuteen epäkunnioitusta
päällystöä kohtaan», jatkoi vääpeli. »Kuulin tässä eräänä iltana mitä
hän sanoi herra kapteenista...» Vääpeli esitti tuon jutun, jossa herra
kapteenin harjoituskenttätyyli siirrettiin naisseuraan.

Kapteenin katse tuimeni. Hän rykäisi.

»Tämä ei kuulu asiaan, vääpeli! Se on kai leikinlaskuyritys, jonka
kimppuun emme käy. Mutta tuo tämänpäiväinen esiintyminen... Hän luulee
kai, ettei häneen päästä käsiksi... Kolme vuorokautta kovennettua
arestia...»

Mutta sydämessään kapteeni tunsi kyllä muistavansa sen, mitä eräs
sotamies oli julennut kertoa hänestä. Hän muistaisi sen kyllä. Ehkä oli
kyseenalaista olisiko hän ilman tuota vääpelin esittämää lisäpiirrettä
määrännyt rangaistusta. Sillä hän tiesi hyvin, että vääpeli,
oivallinen harjoitusaliupseeri, osasi kyllä omin neuvoinkin käsitellä
silmänvilkuttajia. Kertoapa sitten tuo kapteenilleen vasten silmiä!
Hävytöntä!

»Mitä minä kuulin? Vääpelin kotona kävi yöllä outo vieras. Eikö ole
saatu vielä mitään selvyyttä asiaan?»

»Ei», sanoi vääpeli lyhyesti ja synkästi ja lähti toimiinsa.

Tästä kohtauksesta johtui, että korpraali Kärnä seisoi nyt asennossa
varastohuoneen räystään alla. Arestirangaistus oli kuitattava
seisomalla asennossa täysissä varustuksissa, sillä leirillä ei ollut
arestikoppeja.

Korpraali Kärnä seisoi hievahtamatta ja tuijotti seinään. Hän oli
kiukkuinen kuten ampiainen. Piru vieköön, oliko sotamies esine,
kappale, jolla ei saanut olla yksilöllisiä kasvonpiirteitä? Hän tunsi
kärsivänsä rangaistusta syistä, joita ei oltu tuotu esiin, hän tunsi
kärsivänsä vääryyttä ja kuvitteli olevansa ampiainen. Mutta höristä hän
ei saanut. Sillä kersantti Manni seisoskeli ja käveleskeli lähistöllä,
käänteli romaanin lehtiä, mutta huomasi silti rangaistuksenalaisten
pienimmätkin lihasten löysäys- ja lepoyritykset.

Sillä heitä seisoi puolitusinainen rivi kasvot jalanmitan päässä
punamultaisesta seinästä. He muodostivat omituisen näyn ilta-auringon
paisteessa. Pakkaukset kohosivat vuorena, kypärien virtaviivat
kimmeltelivät. Hievahtamattomassa juhlallisuudessaan tuo näky toi
mieleen jonkun uskonnollisen toimituksen.

Korpraali Kärnän vieressä seisoi sotamies Tirri. Hän oli eräänä aamuna
ottanut kiväärin asemasta käteensä kirjan ja sanonut ryhmänjohtajalle:
»Jos joku minua kysyy, niin sano, että ei hän ole kuollut, vaan hän
makaa...» Sitten hän oli painunut metsään ja heittäytynyt pitkälleen
erään nurmettuneen hiekkakuopan rinteelle. Siinä hän loikoili koko
päivän, lukien tai tuijotellen kesäiselle taivaalle, missä valkoiset
poutapilvet kulkivat kuten valtavat pumpulimöhkäleet.

Tällä kaikella oli salainen tarkoitus. Tällä yksinkertaisella
tavalla sotamies Tirri aikoi ehkäistä ylenemisensä sotilasuralla,
aliupseerikoulutuksen. Hän oli muutamia päiviä sitten saanut kirjurilta
kuulla, että myöskin hänen nimensä oli aliupseeriksi koulutettavien
luettelossa. Mutta tämä merkitsi sotamies Tirrille kolmea kuukautta
lisää asennoita ja ojennuksia, komentoälähdyksiä, joita hän ei
rakastanut. Hän vyötti oitis kupeensa ja astui hänen hirmuisuutensa
vääpeli Sadon eteen. Mutta hän ei päässyt pitkälle selityksissään
ja valituksissaan. Vääpeli Sadon kuonokarvat alkoivat liikkua ja
hän ärjäisi, että kuka oli sanonut, että joka juokaleesta tehdään
aliupseeri. Lisäksi täällä ei kysytä mitä herra Tirri suvaitsee
ajatella. Käskyt tulevat paremmista suista, eikä Tirrin tarvitse muuta
kuin kuunnella ja kääntyillä.

Silloin sotamies Tirri päätti ottaa asiansa omiin käsiinsä. Hän vietti
tuon joutopäivän hiekkakuopan rinteellä ja kuuli illalla mestarillisen
haukkumatulvan, ja sai myöhemmin kahdeksan vuorokauden arestimääräyksen
palveluksen laiminlyömisestä.

Siinä he nyt seisoivat, hievahtamatta, juhlallisesti.

Kentältä kantautui torvimusiikin ääni. Vapaa-ajastaan nauttivat
sotamiehet olivat siellä iltahuvituksessa. Siellä oli myöskin
siviliväestöä, tyttöjä, naisia.

Mutta täällä takapihalla, kätkössä, suoritettiin samaan aikaan tätä
pahojen paraatia, johon sotamies Tirri oli joutunut osalliseksi
tahtoessaan välttää ylenemistä sotilasuralla ja korpraali Kärnä muista,
sekavammista ja monimutkaisemmista syistä.

He olivat jo huomanneet, että tämä kaksituntinen asento kaikessa
yksinkertaisuudessaan vaati miehuutta, sisua, perkeleesti sisua,
käärmekeiton syöneen sisua. Korpraali Kärnästä tuntui, että nuo
alokasajan monet höykynköykyt, tuo eilinen juoksu- ja maahanmenonäytös
erään koivupuun alla, monet rasitukset, joihin hän oli joutunut tai
antautunut sivilielämässä, että ne olivat vain lastenleikkiä tähän
verraten. Tahi niitä ei oikeastaan voinut verratakaan tähän. Kaikessa
siinä rasituksessa, vaivassa ja uupumuksessa, minkä hän oli ennen
kokenut, oli ollut jotakin luonnostaan lankeavaa. Sen sijaan tässä
liikkumattomuuden vaivassa ja rasituksessa oli jotakin pirullista,
kamalaa, luonnonvastaista. Tällainen kuri oli noussut joistakin
rankaisulla nautiskelijain pimeistä aivoista. Kunpa tässä olisi edes
kyseessä jonkinlainen Asia, mietiskeli hän. Tuo toveri vieressä voi
viettää sisässään juhlaa jos ymmärtää: alhainen sotamieskin voi
ajatella lillittää aivoillaan raskaan kypärin alla. Hän voi jossain
määrin määrätä kohtalostaan. Nyt ei sotamies Tirriä voida viedä
aliupseerikursseille. Kuusitoistatuntisella asennolla varastohuoneen
räystään alla hän kuittaa kokonaiset kolme kuukautta sotilaselämää,
jota hän ei rakasta. Mutta hän, korpraali Kärnä, on tähän vain joutunut
jollakin tavalla. Hän on tässä vain kypsyäkseen, kypsyäkseen...

Torvien soitto kajahteli heleänä iltataivaan alla. Korpraali Kärnä
kuvitteli olevansa siellä kentän reunassa, missä naiset kohosivat kuten
kukat hietaisesta maasta. Soittajat puhalsivat pullistuvin poskin:
poiat kansan urhokkaan... Mutta korpraali Kärnä oli kohdannut välkkävän
silmäparin naisten parvesta. Vääpeli Sadon rouva, sulavavartaloinen,
korkearintainen, huvitusta halaavainen. Heidän silmänsä kohtasivat
täynnä sanatonta ja salaista yhteisymmärrystä. Mikä ilo ja ylpeys ja
nautinto, että tiesi antaneensa kuten salaisen iskun tuolle vanhalle
hirmuisuudelle, vääpeli Sadolle... Mikä tuska, ettet voinut nyt astua
tuon kauniin rouvan luokse... Kuinka hänen silmänsä osasivatkaan
välkähtää, vartalo heilahtaa persottavasti... Ja soittajat puhalsivat
kaiken aikaa pöhöisin poskin: poiat kansan urhokkaan...

»Ryhtiä! Sotamiehen pitää olla kuin leijona...»

Se oli kersantti Mannin ääni. Hän oli kääntänyt romaanin lehteä ja
luonut tutkivan katseen rangaistujen riviin: oliko asento moitteeton
vai lingottivatko polvet? Hän ei antanut armoa.

Korpraali Kärnä vavahti todellisuuteen punamultaisen varastohuoneen
seinustalle. Hän tuijotti seinään. Muurahaisparka juoksenteli siinä
kuten hätäytyneenä. Vanhentunut maali ja kaarnansilpa muodostivat
kuvioita, joilla voi epäillä olevan jonkin salaisen merkityksen. Seinän
läheisyys väsytti, kivisti silmiä.

Äkkiä hänestä tuntui, että kaikki tämä oli tapahtunut jo kauan
sitten. Eikö hän juuri kulkenut tuon kaupungin katua, jossa hän
työskenteli nahkatehtaassa. Oli sunnuntai-ilta ja puistossa puhalsi
torvisoittokunta. Miksi torvien ääni vaikutti aina häneen täten? Hänen
oli tuokioksi pysähdyttävä ja tuijotettava eteensä. Hänen sisäinen
silmänsä näki erään lautaseinän, halkeamineen, kaarnansilpoineen,
ilmanvaikutuksien aikaansaamine kuvioineen punamultamaalissa. Tumma
muurahainen juoksenteli seinällä sinne ja tänne harhaillen. Se näytti
ylen tiukasti vyötetyltä. Takapuoli oli paisunut tavattomasti.

Koko hänen olentonsa valtasi silmänräpäykseksi nuo omituiset
lihasaistimukset, jotka kuuluvat käsitteeseen: asento. Hänen
vyötäisillään oli nahkavyö ja jaloissaan raskaat saappaat, olkapäillä
rensselin hihnain paino ja pää tuntui vajonneen syvälle teräskypäriin.
Peukaloon vastasi kiväärin hihna. Siinä oli soljen reikä juuri sillä
kohtaa, missä peukalo sitä kannatti ohjesäännön mukaisesti. Sitten hän
tunsi ylleen lankeavan arvostelevan katseen, kaikki näkevän kersantin
katseen. Oliko kivääriä kannattava käsivarsi luisunut suorasta
kulmasta? Missä viipyi ärähtävä muistutus?

Niin, muutamia muistoja, jotka liittyivät torvimusiikkiin. Voit
pudistaa hartioitasi, hymähtää ja jatkaa kulkuasi.

Mysähdys. Mies hänen vierestään oli kaatunut, sotamies Tirri, joka
kuvitteli välttävänsä kolme kuukautta kasarmielämää, oli vajonnut
laupiaaseen pimeyteen. Pyörtyminen. Vain miehet kestävät kaksituntisen
vilpittömän asennon. Kersantti Manni heitti kirjansa.

»Asennossa, te toiset!»

Tuijottakaa, tuijottakaa seinään vaikka maa repeäisi, hievahtamatta.
Omituinen rangaistus, omituinen näky: kuten joku juhlallinen
uskontoimitus.

Kersantti Manni kosketti jalallaan pyörtynyttä, tarttui häntä
hartioihin ja vetää kuotaisi hänet pensaan juurelle, katveeseen.
Maatkoon siellä kunnes selviää. Korpraali Kärnä muisti, että oikein
ankaraan järjestykseen kuului kuuluvan neulakoe: neulanpisto
kantapäähän, että päästäisiin selville siitä, ettei näytellä ja pyritä
vilpistelemällä välttämään rangaistusharjoituksen vaivoja.

Niin he seisoivat asennossa, hiljaa, tuijotellen seinään,
hievahtamatta. Se oli lautainen, punamullalla maalattu. Näky oli
perin tuttu. Kersantti Manni käveli kädet selän takana ja hyräili
jotakin, jotakin, joka tuntui ivalliselta. Torvet kentän reunassa
olivat jo vaienneet. Etelän taivaalta kuului ukkosen hyminää. Pilvi oli
nousemassa ja sitten rapisi tiheä sadekuuro varastohuoneen tervaiseen
kattoon. Pieninä purosina syöksyi vesi räystäitä alas, missä sotamiehet
seisoivat juuri vesitipun alla. Pisarat ja pienet puroset sattuivat
iloisesti soiden ja vasaroiden kypärien kupuun. Kersantti Manni oli
vetäytynyt aivan seinään kiinni saadakseen suojaa sateelta. Mutta
sotamiesrivi ei hievahtanut.

Sateen rummutus kypäriin tuntui korpraali Kärnästä ilkeältä ja
pilkalliselta. Päähine tuntui raskaalta. Sen keskiosa ikäänkuin
kaiversi pääkalloa ja pisarain ääni suurentui mahtavaksi jylinäksi.

»Miksi ihminen pitää yöastiaa päässään?» ajatteli hän tuskastuneena.

Sadekuuro meni ohitse. Ilta-aurinko paistoi jälleen. Vielä kaatui yksi
mies kuten nuijittu härkä, vaikka kukaan ei häneen koskenut.

Kaksi tuntia on pitkä aika yksitoikkoisissa olosuhteissa. Ja joka
ei tunne kaksituntista asentoa täydessä sota-asussa, se ei tunne
yksitoikkoisia olosuhteita, ajatteli korpraali Kärnä. Mutta viimein
kuului kersantin ääni:

»Notkutelkaa polvianne!»

Se merkitsi sitä, että viiden minuutin kuluttua saataisiin lähteä. Se
oli jonkinlainen armonosoitus. Sillä kokemus oli näyttänyt, että jos
kaksituntinen asento löysättiin yhtäkkiä, niin useampi mies lysähti
kasaan.

Mutta korpraali Kärnä ei totellut.

»Vielä tässä sinulle polvia notkuttelemaan», ajatteli hän kiukuissaan
ja seisoi ryhdikkäänä ja tuimana ikäänkuin tehdäkseen kersantille
kiusaa.

»Poistukaa!»

Korpraali Kärnä pyörähti ja hypähti tasakäpälässä. Pää tuntui
sekaiselta ja pakkauksen paino oli heittää hänet maahan. Viereisen
sotamiehen kypäri kuvasteli hänen silmissään laajana, kaljuna
pääkallona, jossa suonet kiemurtelivat sinisinä, ilkeinä. Hän
horjahteli, mutta kesti jaloillaan.

»Eläköön vesipää Manni!»

Huuto kajahti mäeltä. Siellä seisoi kokonainen parvi sotamiehiä,
monesta joukko-osastosta.

»Eläköön kusipää Manni!» huusivat ruotsalaisetkin omituisella,
laulahtavalla korostuksellaan.

Kersantti Manni oli raivoissaan. »Kuka huutaa?» kysyi hän tuimana.

Ei kukaan huutanut. Sillä kaikki huusivat. Heidän nimensä oli legio,
kymmenen, sata huutoa, joiden edessä kersantti Manni joutui avuttomaksi
ja hämilleen.

Korpraali Kärnä ja kaikki hänen osatoverinsa lähtivät astumaan kankein
ja puutunein jäsenin. Mutta he tunsivat sisässään vilpitöntä ja
lapsellista iloa. Sen aiheutti tuo loppukohtaus, nuo huudot mäeltä. Ne
valuivat kuten rohto heidän myrtyneisiin mieliinsä.

»Siinä tutustuttiin, pojat, yksitoikkoisiin olosuhteisiin», sanoi
korpraali Kärnä. Sitten hän ajatteli, että tuollaiset olosuhteet ovat
omiaan iskemään mieleen muutamia muistoja. Vielä vuosien kuluttua,
kun kaikki tämä on kaukana, kun hän esimerkiksi kulkee kesäilloin
puiston ohitse, jossa torvet törähtävät soimaan, on hänen tuokioksi
pysähdyttävä ja tuijotettava eteensä. Hän näkee mielensä silmällä erään
lautaseinän, jonka kaikki yksityiskohdat ovat hänelle tutut.




IVALLISIA UNIA JA SOTILASJUNA


Kuten joku hidas ja järkähtämätön vesitippu olivat nyt korpraali Kärnän
mielestä päivät leirillä. Ammuntaa ja taisteluharjoituksia, vanhojen
miesten herätyshuutoja ruokailujonoissa. Korpraali Kärnä esiintyi
yhä suulaana ja ehtymättömänä puheaiheissaan, mutta kaiken aikaa
hän tunsi jonkin epämieluisen odotuksen tunteen, joka oli sekoitus
mielenkarvautta, harmia, inhoa, halveksimista, vihaa. Hän tunsi koko
ruumiissaan omituisen, hermostuneen, pingoittuneen tunteen vääpeli
Sadon ilmestyessä näköpiiriin. Heidän silmänsä kohtasivat silloin
tällöin ja molempien katseessa välähti kuten leppymätön, kellertävä
liekki. He molemmat tunsivat vavahtaen, että heidän välillään oli
jotakin tapahtumatta.

Vaanivana, äreänä, pahantuulisena, tulvillaan omituista myrkyllistä
huumoria, toimitteli vääpeli Sato tehtäviään. Hän keksi oikullisia
ja loukkaavia harjoituksia, noita hevosenleikkejä, joilla hän oli
vanhoista ajoista höystänyt harjoitusohjelmaa. Mutta nyt korpraali
Kärnä aavisteli kaiken takaa vain vihan häneen, maltittoman odotuksen
saada hänet lankaan, rangaistuksiin, vankilaan. »Malttia, malttia»,
vasaroi hän silloin päässään yhtä ainoata ajatusta. »Elä anna hänen
hirmuisuudelleen tilaisuutta, vaan odota kärsivällisesti vuoroasi...»

Lisäksi häntä vaivasi polttava ikävä, himo vääpelin rouvaan, tuohon
ihanaan, hyvin hoidettuun ruumiiseen. Vääpeliä hän oli luullut
kiusanneensa, ja nyt hän huomasi huokaisten rääkkäävänsä myöskin
itseään. Hän huomasi usein aamuisin, nähdessään vääpelin saapuvan,
itsessään kiusallisen, tuskallisen, mustasukkaisen ajatuksen. Hän
on noussut tuon verrattoman rouvan vierestä, tuo karstapää...
Pahaenteinen, kamala loimu syttyi silloin hänen silmissään, Sillä hän,
pieni korpraali, ei ollut rouvaa nähnytkään tuon yön jälkeen.

Joskus hän ei saanut yöllä unta, kääntelehti, nousi, sytytti savukkeen
ja hiiviskeli teltan eteen. Siinä hän kyyrötteli alusvaatteissaan
lauhassa loppukesän yössä ja hänen savukkeensa pää hehkui pimeyteen.

»Olet kova tupakoimaan», sanoi päivystävä sotamies.

»Niin, ihminen voi nähdä milloin paperossi palaa ja voi ajatella, ettei
ole tarvittu muuta kuin tulitikun raapaisu», laverteli korpraali ja
tuijotti pimeyteen.

Tulivat sitten päivät, jolloin leirillä vallitsi kiusallinen ja
pitkäjäykkinen vatsatauti, jonka huhuttiin johtuvan juomavedestä.
Käymälät olivat yökausia miehitetyt ja sotamiehet juosta luuhkasivat
lakkaamatta yön hämäryydessä. Istuinreijistä riideltiin ja tapeltiin.
Jotkut olisivat kyköttäneet niissä yökaudet. Korpraali Kärnäkin rykötti
siellä kauan, kuollut natsa hampaissa ja kertoi noita hävyttömiä,
moneen kertaan toistettuja juttuja, joita kertoillaan kasarmeissa.
Mutta hän kertoi myöskin omaansa, koska hän vääpeli Sadon eräässä
tilaisuudessa antaman lausunnon mukaan, oli valehtelija ja valheen isä.

Hän jutteli nähneensä unta, että tämä mahatauti vei hänet kuolemaan
ja koska surma oli kohdannut häntä sotapalveluksessa, niin se
selitettiin sankarikuolemaksi ja siihen pohvaten hän pääsi
asianomaisessa järjestyksessä taivaaseen. Mutta siellä hän huomasi,
että tuo kiusallinen vaiva ei ollut vieläkään hellittänyt. Hämillään
ja hädissään hän töytäili sinne ja tänne kunnes kohtasi Pyhän
Pietarin, joka toimii taivaassa, kuten tunnettua, edeskävijänä ja
avainten haltijana. Pyhä Pietari lähti hyväntahtoisesti opastamaan
taivasalokasta. Tultiin paikkaan, jossa oli juuri tällainen pitkä
lavitsa, reikiä epälukuinen määrä ja niissä myöskin istujia. Mutta
taivasalokas sattui kurkistamaan reiästä alas ja äkkäsi, että siellä
syvyydessä, juuri lavitsan alla, hääri suuri ihmislauma. Hän kääntyi
hämillään Pyhän Pietarin puoleen, että kuinka se voi käydä päinsä.
Mutta Pyhä Pietari viittasi ylenkatseellisesti valtavalla kämmenellään
ja julisti:

»Anna vain rysähtää: ne ovat kaikki kapitulantteja!»

Jyrisevät naurut palkitsivat hartaan esityksen. Joku kysyi, että
näkyikö sieltä alhaalta vääpeli Sadon kalju ja lattialla istunto
vuoroaan odottavat sotamiehet iskivät housujaan pidellen jalkansa
ristiin ja vaativat entisiä istukkaita nousemaan.

Mutta korpraali Kärnän ei ollut hyvä olla. Tämän kertomuksen
kestäessäkin hänen mielessään kävi nopea ajatus, että hänellä oli
keskeneräinen asia erään vääpelin kanssa, hän muisti salaisesti
huokaisten, että läheisessä kylässä oli olemassa eräs verraton rouva.

Näinä öinä, jolloin vatsatauti raivosi leirillä, hänen levottomuutensa
kasvoi siinä määrässä, että hän ei voinut pysyä aloillaan. Hänen täytyi
nähdä vääpeli Sadon rouva, oma verraton rouvansa. Nyt öisen liikkeellä
olon vallitessa ei hänen poissaolonsa herättäisi huomiota.

Hän keksi, että tämä ajatus karkoitti hetimiten hänen oman tautinsa.
Hän hiiviskeli iltayöt maantiellä, vieläpä vääpelin asunnon
nurkkajuurissakin, uhmaten nyt kaikkia varovaisuuden vaatimuksia.
Hänen onnistui nähdä kaipuunsa esine vain hämäränä haamuna, läpi
pimeyden, kaukaa. Hän tuijotteli myöhäiseen yöhön valoja vääpelin
asunnon akkunoissa kunnes ne sammuivat, herättäen hänessä kiusallisia
ajatuksia, jäytäviä, unta karkottavia ajatuksia.

»Mitenkähän tämä kaikki päättyy?» kysyi hän useana aamuyönä itseltään
heittäytyessään vuoteelle.

Ilta illan jälkeen hän kierteli itsepintaisesti ulkona kulkien omia
salaisia teitään. Ja niin hän seisoi jälleen pensasaidan vieressä,
tuon omenapuun alla, jossa kerran oli viipynyt tuo verraton rouva
jotakin odotellen. Korpraali Kärnästä tuntui, että tuo ilta oli
niinkuin muinaismuisto. Vääpelin asunto oli pimeä. Mutta hän seisoi
itsepintaisesti paikoillaan poltellen savuketta kouransa sisällä.

Sitten kuuluivat maantieltä kepeät askeleet, pieni laulahdus ja portin
narahdus. Vihdoinkin, vihdoinkin, tykytti korpraali Kärnän sydän. Hän
oli portin pielessä ja laski kätensä upealle vyötärölle. Vääpeli Sadon
rouva kirkaisi, niin että Kärnäkin pelästyi.

»Sshh», sihahti hän. »Ei hätää...»

»Tekö korpraali? Kylläpä säikähdin! Mitä te täällä?» »Lieneehän meillä
vähän puheltavaa tuon yön jälkeen...»

»Se oli kauheata! Ja hän on ollut aivan kauhea siitäpitäen. Olen saanut
kärsiä...»

Hän kuuli sotamiehen kiihkeän hengityksen ja tunsi hänen kätensä
vaativana vyötäröllään, mutta hän pysyi jäykkänä. Tuo ei ollut enää
hänelle se rakas poika. Hän oli jotenkin syypää tuohon kauheaan yöhön,
ja moniin kiusallisuuksiin sen jälkeen. Hän ei halunnut enää olla
tekemisissä hänen kanssaan, ei nähdä häntä. Mikä onni, että maa on
avara ja sotamiehet lasketaan aina aikanaan maan avaruuteen... Hän ei
kuullut mitä korpraali kuiskaili, vaan riistäytyi irti.

»Tuo on nyt lopussa! Uskokaa pois!»

»Niin, aika halata ja aika lakata halaamasta, sanoo kirjakulta. Mutta
nyt olisi aika halata. Hänen hirmuisuutensa on päivystävänä vääpelinä
tänä yönä...»

Nainen vavahti vastenmielisyydestä. Ei, tuohon mieheen liittyi nyt
liian paljon tuskallisia muistoja. Miksi hän ei ymmärrä sitä ja mene?

»Vääpeli tulee tänne aivan pian. Hän on tullut sellaiseksi, ettei
hetkenkään rauhaa...»

»Rauhattomuus tekee hyvää tuolle vanhalle...»

»Suu kiinni! Menkää! Jos hän nyt tulee, niin ette pääsekään tällä
kertaa hänen kynsistään kuten koira veräjästä...»

»Kas, kas! Vääpeliys on tarttuvaa laatua, näen minä...» Korpraali
yritti siepata hänet syliinsä, mutta rouva vältti sen taitavasti.

»Minä huudan kohta ja sitten minä kyllä tunnenkin teidät...»

Korpraali Kärnä seisoi paikoillaan avuttomana, vavisten
kärsimättömyydestä. Oikkuja, oikkuja! Miten ylväs, kaunis rouva!

»En halua enää nähdä teitä. Hyvää yötä!»

Hieta narahteli, ovi kävi ja valo syttyi huoneessa, mutta korpraali
Kärnä seisoi yhä pensasaidan vieressä omenapuun alla. Ivallisesti
aloitettu rakkausseikkailu toi nyt hänelle tällaisen uuden elämyksen.
Hän oli aikonut aiheuttaa harmia ja rauhattomia öitä eräälle vääpelille
ja hän tunsi nyt itsekin tuskaa, hän harhaili ulkona unettomana
ja levottomana. Hän näki uutimilla tuon upean vartalon varjon ja
kuvitteli mielessään, että hän siellä sisällä tuntee nyt iloa siitä,
että on sysännyt jonkun ulkonaiseen pimeyteen, itkuun ja hammasten
kiristykseen. Mutta elköön luulko... Kuitenkin ajatus, että hän,
verraton rouva, oli luonut jo silmänsä johonkin toiseen, sai hänet
kiristämään hammasta.

Jalan ääni maantiellä ja portin narahdus. Vääpeli Sato kulki hänen
ohitseen parin askelen päästä. Hän, vanha karstapää, voi vapaasti astua
sisälle ja tehdä mitä hän haluaa. Hetkisen hän tunsi kiivasta halua
hyökätä vääpelin kimppuun, nujertaa hänet maahan ja iskeä iskemistään.
Hän puristi kätensä nyrkkiin, mutta pysyi kuitenkin paikoillaan.
Ei! Tuollainen kosto, tuollainen rangaistus oli jotakin liian
yksinkertaista ja raakaa. Se ei ollut tarpeeksi älykästä.

Hän huokaisi helpotuksesta vääpelin mentyä sisään, kääntyi, pujahti
tielle ja käveli kauas läpi kylän. Valot taloista sammuivat toinen
toisensa perästä. Jossakin haukkua luskutteli koira, harvaan ja
itsepintaisesti.

Yö oli jo puolessa kun korpraali Kärnä oli astumassa komppaniansa
telttaan. Silloin ilmestyi jostakin varjosta hänen eteensä vääpeli
Sato. Hän oli omituisen tyyni, melkein leppoisa, hymyilevä.

»Missä Kärnä on ollut?»

»Käymälässä.»

»Puettuna? Ja koko yönkö?»

»Yrittelin välillä takaisin, mutta oli aina palattava.»

»Vatsavaivat ovat monenlaisia. Mutta niiden varjolla ei kuljeskella
yökausia. Luulen että tämä tullaan käsittämään omavaltaiseksi
iltalomaksi, josta seuraa pieni rangaistus...»

Hän teki jonkin merkinnän savukelaatikkonsa pohjaan.

       *       *       *       *       *

Muutamien päivien kuluttua lähdettiin leiriltä kaupunkiin,
kotikasarmiin. Viimeisen kerran seisottiin järjestäytyneinä komppanian
teltan edessä, raskaat pakkaukset, koko talous selässä. Korpraali Kärnä
katsoi pitkään leirialuetta, hiekkaisia tantereita, ja tunsi itsessään
kaiken sen minkä ihmisessä herättää ero, joka käsitetään ainaiseksi.

»Täällä on tehty eräitä asennoita kuivumaan, pojat, näillä kentillä,
toistasataa, toistasataa vuotta asennotta...»

Huoaten kertasivat sotamiehet puoliääneen, kohautellen pakkauksiaan:
toistasataa vuotta asennotta... Mitä ne olivat saaneet aikaan? Kukaan
ei tiennyt. Asennot jatkuivat.

»Tämä on vanhaa touhua, pojat. Mutta jos tänne todellakin
polkaistaisiin esiin urho kumpujen yöstä, toistasadan vuoden takainen
piilukon ja pistimen mies, niin kyllä sen silmät olisivat kuten
suitsirenkaat. Kun se näkisi kuularuiskut ja kaasut ja kaikki vehkeet,
niin se sanoisi, että olettepa kehittäneet aatetta, pojat...»

Korpraali Kärnä vaikeni. Nämä teltat, nämä kentät jäisivät nyt häneltä
ainaiseksi, mutta eräät täällä sattuneet seikat seuraisivat häntä iäti.
Oli eräs punainen koivupuu, eräs punamultainen seinä, eräs laaja ja
kalju päälaki kuten kuutamo, eräs naisvartalo omenapuun alla... Ne
eivät olleet ainoastaan muistoja, ne olivat eräs voima hänessä, voima,
joka jauhoi ja muutti häntä...

Marssi. Hikeä ja maantien pölyä ja pakkauksen painoa. Asemalla,
lastauksen ja vaunuun menon ollessa parhaillaan käynnissä, kierteli
lentokone heidän yläpuolellaan. Suristen ja huristen se kierteli
kuten jättiläiskorento ja sotamiehet seurasivat sitä katseillaan päät
ällöllään.

»Sieltä näkyy Lystilän Jussin kasvot», sanoi eräs pieni sotamies saaden
yhden tylsänleikkaavia päähänpistojaan. »Aivan varmasti sieltä näkyy
Lystilän Jussin kasvot...»

Mutta tämä Lystilän Jussi oli komppanian entinen päällikkö, joka oli
ampunut itsensä. Tuo pieni sotamies oli palvellut jo hänen aikanaan ja
kaikki tunsivat kuulopuheista entisen päällikön korkonimen ja kohtalon.
Hän oli juonut hotellissa kaksi viikkoa ja vetänyt sitten taskustaan
lompakon, joka ilmeni tyhjäksi. Sitten hän veti toisesta taskusta
pistoolin ja se oli täysi...

»Vertauskuva, vertauskuva», oli korpraali Kärnä sanonut tästä asiasta
salaperäisesti. »Pienoiskuva, enne, erään maan, ehkä koko maailman,
tulevaisuudesta...»

Pienen, totisen, nauramattoman sotamiehen huomautus herätti suurta
hilpeyttä.

Hän ällisteli yhä taivaalle ja toisti lausettaan, kunnes aliupseerit
käskivät hänet vaikenemaan. Mutta tämä oli niitä pieniä kohtauksia,
jotka kaikessa vähäpätöisyydessään virkistävät väsyneen sotamiehen
sielua, tekevät hänet iloiseksi. Hilpein mielin he työntyivät
härkävaunuihin.

Sitten aloittivat pyörät jyskävän laulunsa ja juna kulki kuten valtava
mato halki maan. Sotamiehet tarkastelivat vaunujen ovilta maita ja
maisemia ja huusivat ja huiskuttivat ihmisten näköpiirissä, varsinkin
hame herätti heidät kuten jokin taistelulippu. Eräs heistä oli aivan
lapsellisen innostunut. Hän roikkui vaunun ovipuomin varassa ja osoitti
ihastustaan.

»Tissi-ihminen! Tissi-ihminen!»

Mutta pimeyden langetessa maille useimmat heittäytyivät pitkälleen
makuulavoille. Jostakin oli kuitenkin siepattu kynttilänpätkä, jonka
valossa eräs ryhmä harrasti korttipeliä.

Korpraali Kärnä selaili kortteja ja kuuli kiskojen ja pyörien laulun
ja tunsi ruumiissaan vauhdin tärinän. Äkkiä hänestä tuntui, että tämä
juna, joka kiisi halki pimeyden, ei vienyt heitä ainoastaan kaupunkiin
ja kasarmiin. Veturin uunissa paloi koivuinen halko, mutta punainen
koivupuu ja eräät muut asiat kesäleirillä, olivat myöskin voimanlähde.
Jokin kyti, jokin liikkui, jokin mahtava voima pimeydessä, joka vei
heitä mihin tahtoi, häntä, pientä korpraalia, vääpeli Satoa ja hänen
rouvaansa, tempasi mukaansa ketä sattui, vaikutti ja vaikutti yhä
uudelleen...

Kauhistuneena ja tajuamatta korttiensa maita ja silmälukua korpraali
Kärnä selaili niitä pitkän tuokion, kunnes joku pelitoveri huomautti
äreästi:

»Lyö eli hyppää itse!»

Sotilasjuna kiisi puhkuen ja heiluen yli pimeän maan.




RISTIKOITTEN TAKAA


Korpraali Kärnä makaili lattialla ja poltteli kouransa sisällä
savuketta. Se oli paidan alla olkapäällä salakuljetettu savuke, sillä
hän oli rykmentin putkassa. Tuo öinen tapaaminen leirillä, vääpeli
Sadon tapaaminen, oli aiheuttanut hänelle tämän uuden ja oudon
elämyksen.

Oli iltayö. Kuu paistoi ristikoitten lomitse ja heitti valokuvionsa
lattialle. Kuun naama oli järkähtämätön. Se katsoi kalterien lomitse ja
huvihuoneitten akkunalasien lävitse samalla haavaa, eikä hämmästynyt
mistään. Se oli nähnyt paljon asioita kiertäessään kauan tyhmää
maapalloa, se oli kyllästynyt ja hymyili tylsää hymyä.

Taivaankappaleen kasvot näyttivät perin oudoilta, kummitusmaisilta,
kun se kurkisti läpi kalterien. Se kiersi omaa ikuista vanginkehäänsä.
Kohta se valaisisi seinää, näyttäisi paikan, niissä törrötti musta
rautanaulan tynkä. Muutamia päiviä sitten oli siinä naulassa
riippunut sähköjohdon pätkä kaulassaan kersantti Kimpi kuudennesta
komppaniasta. Sitten kuu jättäisi tämän akkunan, tämän huoneen.
Ehkäpä tuon jättiläiskallon sisällä oli pisara aivoja, sielua.
Silloin se varmaankin huokaisi voimattomasta kateudesta: kuu ei voisi
koskaan ripustaa itseään sähköjohtoon, vaan saisi yhä ja yhä kiertää
vanginkehäänsä avaruudessa.

Nyt korpraali Kärnä ymmärsi ajatuksen, että ihmiskunta on poistanut
vain pienimmät kidutuksen muodot, peukaloruuvit ja piinapenkit.
Hirvein kidutusmuoto on jäljellä: vankeus! Niin ja niin monta vuotta
vankeutta merkitsi: niin ja niin monta vuotta herkeämätöntä kidutusta,
venytyspenkkiä. Sinua tarkastellaan, vaanitaan, sinun on noustava ja
käveltävä milloin käsketään, sinun on syötävä ja nukuttava silloin
kun suvaitaan. Et voi ottaa lakkiasi ja kävellä tähtitaivaan alle.
Oven lukko ja akkunan kalteri sulkevat sinut omien ajatustesi ikuiseen
kuritushuoneeseen. Vasta silloin, ihminen, ymmärrät kuinka rikas
on elämäsi ollut kaikessa köyhyydessään Silloin tykyttää sydämesi
herkeämättä: vapaus, vapaus, vapaus!

Kun näet ristikkoikkunan, on sinun syytä värähtää kuten näkisit
ristinpuun, jolle alaston ihminen on naulittu. Ja silloin ajattelet,
että ihmiskunta kompuroitsee vielä sokeudessa: ehkä se juuri
rangaistessaan aiheuta paljon pahaa ja vahingollista, siroittaa uusien
rikoksien ja pahuuden siemeniä..

Niin, niin, ehkä sotapalvelus on useimman ihmisen luonnolle silti
niin raskas, että kasarmi on läheistä sukua vankilalle, sotamies
kuritushuonevangille.

Korpraali Kärnä nousi ja alkoi kävellä edestakaisin, nurkasta nurkkaan.
Tämä oli aliupseerien putka, johon hänet oli pantu tilanpuutteen takia.
Sen lattia oli laajempi ja akkuna avarampi kuin muissa kopeissa. Oli
kai vedottu sananparteen, että herra on herra helvetissäkin. Mutta tämä
lattian leveys ja akkunan isous ei ollut antanut lohdutusta esimerkiksi
kersantti Kinnuselle.

Nyt sattui kuun valo aavemaisena ja vihertävänä tuohon mustaan
naulantynkään. Muutamia päiviä sitten oli kersantti Kimpi paennut tästä
huoneestata tuon naulantyngän ja sähköjohdonpätkan avulla. Hän oli
päässyt kauas, häntä ei voitaisi vangita uudelleen...

Hänet oli tuotu tähän huoneeseen siksi, että kuudennen komppanian
varus- ja asevarastoista oli kadonnut salamyhkäisellä tavalla tavaraa.

Hiljainen koputus, kuten linnunsiipien epävarma räpsähdys seinään.
Korpraali Kärnän askel pysähtyi ja hän tuijotti hetken naulantynkään
kuun valokuviossa ja äkkäsi mieleensä johtuvan sananparren: se on ruma,
että ruumiit luuraa.

Uusi koputus. Nyt voi huomata, että ääni tuli seinän takaa. Tämän
ja viereisen huoneen välillä oli joskus ollut ovi, joka oli nyt
laudoitettu umpeen. Mutta lattianrajassa oli laudoituksessa pieni rako.
Korpraali Kärnä heittäytyi pitkälleen.

»Kuka siellä on?» kysyi ääni seinän takaa.

»Pitäisipä se arvata ketä näissä huoneissa asuu», vastasi korpraali
Kärnä.

»Ettei se vain kersantti Kimpi ole?» jatkoi ääni uteluaan.

»Kersantti on paennut täältä erääseen maahan, johon on mennyt jo paljon
siirtolaisia, mutta josta kukaan ei ole vielä kirjoittanut hyvää eikä
pahaa...»

»Piru sen tietää jos joku palaisikin, joku, jolla on keskeneräisiä
asioita.»

»Liikennettä ei kuulu olevan niin päin, naapuri.»

»Näissä hiljaisissa huoneissa tulee mieleen sitä ja tätä. Näissä ei
ole hyvä olla, mutta sitä tietä minä en pakene mitä kersantti Kimpi
käytti», jatkoi ääni kuten jostakin raivostuneena. »Turhaan he sitä
odottavat...»

»Kutka?»

»Kutkako, kutkako?» vatkutti ääni käyden varovaiseksi. »Herrat ja
opettajat tahtoisivat saada minutkin mykäksi, niin heidän olisi
helpompi peittää omat rikoksensa...»

He jatkoivat puheinaan hiljaisissa kopeissa, jotka kuun väistyvä naama
heitti hiljalleen yhä pimeämmiksi. Tuo kapea rako laudoituksessa,
kuiskaava ääni, olivat kylliksi, jotta korpraali Kärnä saisi näköalan
erääseen ihmiskohtaloon. Kaikissa oloissa voi ihminen saada itsensä
ymmärretyksi. Korpraali Kärnä muisti istuneensa joskus teatterissa,
elokuvissa, mutta minkään näyttämön edessä hän ei ollut tuntenut
itseään niin hiljaisen hartaaksi kuin tämän halkeaman edessä
seinälaudoituksessa, maatessaan rähmällään arestikopin lattialla.
Kuinka paljon voi outo ihminen näyttää itseään tuollaisesta raosta,
minkä verran voi häntä onkia näkyviin? Olivatko vaikenemiset,
äänenpainot kuten valo, joka lankesi heijastimesta ja sanoi jotakin,
joka ei ollut tarkoitettu sanottavaksi?

Korpraali Kärnä makasi hiljaisena ja keskeytti äänen, joka seinän
takana sopotteli tarinaansa, vain silloin tällöin jollakin vaanivalla
kysymyksellä.

Seinän takaa tuleva kuiskaileva ja käheä ääni kuului sotamies Hyrylle.
Hän oli palvellut asevaraston hoitajana kuudennessa komppaniassa. Aina
rikkeimiä konekiväärejä, vanhoja resuja, puhdistamista, öljyämistä,
taasen puhdistamista, taasen öljyämistä, tarkastuksia, tarkastuksia.
Sitten heti leiriltä palattua oli käynyt ilmi, että varastosta oli
kadonnut tusinan verran pistooleja. Hän oli itse sen ensiksi huomannut:
jäljellä oli vain tyhjät nahkatupet. Hänet pidätettiin ja samalla
kertaa myöskin kersantti Kimpi. Myöskin varusvaraston puolelta oli
kadonnut tavaraa, vilttejä ja lakanoita. Hän kertoi kuinka etsivät
pahoinpitelivät häntä putkassa: pampulla paljaisiin jalkapohjiin, että
seikat muistuisivat syytetyn mieleen, tulisi tunnustus, eikä heillä
oksi asiasta enempää vaivaa.

»Ja sitten tuli murhayritys», sopotteli ääni. »Niin, niin, murhayritys
kertakaikkiaan. Minut vietiin täältä eräänä päivänä komppanian
toimistoon. Siellä olivat molemmat komppanian vääpelit ja myöskin
kersantti Kimpi, jonka tietojeni mukaan piti myöskin yhä olla
pidätettynä. He alkoivat heti soimata minua siitä, että minä en
tunnusta ja saatan siten heidätkin vaikeaan asemaan, epäilyksen alle.
Mutta kuinka minä tunnustaisin sellaista mitä ei ole tapahtunut,
sanoin. He, ja he olivat siinäkin tilaisuudessa jonkin verran
humalassa, sanoivat että minä olin syyllinen ja minusta tulee
syyllinen. Huutoa ja haukkumista, pilkkapuheita ja päätäni kohti
ojennettu pistoolin suu. Mutta ei ole helppoa tappaa ihmistä, se ei ole
helppoa kenellekään...»

Ääni vaikeni toviksi.

»He viivyttelivät ja viivyttelivät kunnes tapahtui niin, että
komppanian päällikkö astui huoneeseen. Hän oli jostakin syystä tuonut
komppanian kotiin ennen aikaansa. Nyt hän tiedusteli tuimana, että
miksi molemmat pidätetyt oli tuotu tänne. Vääpelit sanoivat, että he
olivat halunneet kuulustella meiltä eräitä seikkoja, jotta totuus
tulisi ilmi. Mutta heidän kavala tuumansa oli ollut tappaa minut ja
sanoa sitten, että olin hyökännyt petomaisesti esimiehen kimppuun, että
olin aikonut karata. Mutta sitten he jo luulivat voivansa taivuttaa
minut itsemurhaan ja puhuivat välillä kavalasti mikä on sotilaan
velvollisuus tämän tapaisissa tilanteissa. Sillä he pelkäsivät minun
tietävän jotakin ja puhuvan jotakin. Mutta minä en tiedä mitään
noista pistooleista, enkä vaatekappaleista. Jos kersantti Kimpi on
tuominnut itsensä syypääksi, niin aavistelen vain, että hänellä oli
rikostovereita, eräitä suurjuoppoja ja pelureita. Jos nämä vääpelit
eivät olisikaan olleet osallisia varkauksiin, niin ainakin heille oli
tärkeää löytää syyllinen. Ja minä, alhainen sotamies, näytin sopivalta
uhrilta...»

Hän vaikeni jälleen ja korpraali Kärnä mietiskeli, että kuinka paljon
hupsuutta, vainohulluutta, lukko ja ristikot olivat ympänneet tuon
seinäntakaisen naapurin mieleen.

»Komppanian päällikkö siis pelasti minut. Hän karjaisi vääpeleille,
ettei heillä ollut mitään oikeutta kuljetella pidätettyjä. Pääsin
takaisin putkaan ja aluksi olin kuten onnellinen, kuten se, joka pääsee
huoneeseen myrskystä. Mutta sitten minut valtasi kauhu. Minusta tuntui,
että minä tukehdun koppiini, että sinne lasketaan jotakin kaasua, joka
nitistää minut kuten lutikan. Eräänä yönä sain irrotetuksi naulan
koppini akkunaristikosta ja kiskotuksi tankoja, niin että hoikka mies
mahtui ryömimään niiden lomitse. Oli jo aamu, kun olin näin pitkällä.
Minulla oli kopissani mantteli ja villapaitani alla mukanani tuoma
lakki. Panin ne ylleni ja roikuin kohta pää edellä rautatankojen
puristamana. Akkunan alla käveli vahti kivääreineen. Mutta hän näytti
olevan syvissä mietteissä. Odotin kunnes hän kääntyi ja heittäydyin
sitten suinpäin alas kolmisen metrin korkeudelta kivitettyyn pihaan.
Ihmistä suosii joskus onni. Selvisin hypystäni vahingoittumattomana
ja nousin pystyyn. Vahti ei ollut kuullut rymäystä, eikä sitä
huomannut kukaan, vaikka viides komppania järjestyi juuri saijujonoon
ja luutnantti Olkkonen käveli kiireesti keittiötä kohti, ja vieläpä
aivan vastapäätä alakerroksessa asuva pataljoonan pappi oli jostakin
merkillisestä syystä noussut näin varhain ja ajeli partaansa akkunan
edessä. Kävelin kiireesti pois kasarmialueelta tavallisia salaisia
teitä. Varhaisen hetken ansiota oli kai, ettei upseereita tullut
kadulla vastaani, eikä ryhtynyt kyselemään höllämanttelistani, sillä
minulla ei ollut vyötä...»

Sotamies Hyryllä oli morsian kaupungissa, palvelustyttö. Tytön avulla
hän sai nopeasti sivilipalttoon, lakin ja jalkineet. Hän ehti poistua
talosta, kun pari sivilipukuista poliisia kyseli kadulla herra Ohmannin
asuntoa ja eräs nainen neuvoi neljännen kerroksen akkunasta, että
sinne meni ovi pihan perältä. Oli tiedetty paikka mihin sotamies Hyry
turvautuisi. Mutta pakolainen oli jo tiessään. Hän meni satamaan ja
erään laivan merimiehet veivät hänet salaa hytissään Helsinkiin. Mutta
siellä hän joutui heti kiinni. Hän oli avuton ja muutamia käytettyjä
vaatekappaleita sekalaistavarain kauppaan. Silloin hänet pidätettiin
varastetun tavaran kaupitsemisesta.

»Täällä olen taasen, täällä olen taasen», jupisi ääni seinän takana.

»Teit erehdyksen paetessasi ja vielä pahemman taipuessasi tuollaiseksi
kauppa-apulaiseksi», sanoi korpraali Kärnä.

»Niin, niin! Sitä ne nyt painostavat päälleni, tietysti. Ja jotkut
toivoisivat minut sille tielle mitä kersantti Kimpi raukka käytti,
etten voisi puhua sopimattomia oikeudessa. Mutta minä en pakene niin
kauas», jatkoi hän omituisella kuiskaavalla karjahduksella. »En, en!
Enkä tunnusta tapahtumatonta, tehkööt mitä tahansa...»

Mies vaikeni ja jatkoi sitten:

»Syyttömänä, syyttömänä olen saanut kestää vankeutta ja pilkkaa,
nyrkiniskuja ja nälkää. Minä olen vainottu, kovanonnen ja konnamaisten
ihmisten uhri. Kärsimys ja häpeä näyttävät olevan vasta alussa. Mutta
kaikki kestän kuten marttyyri, kuten marttyyri...»

Hän hoki viimeisiä sanoja useita kertoja ja hänen äänessään väreili
omituinen itsesääli ja äkillisesti herännyt itseihailu.

»Kaikille ei satu tällaista, tällaisia jännittäviä seikkailuja,
oikeita murhenäytelmiä. Minä olen Vainottu, sotamies numero
kahdeksankymmentäkuusi...»

»Minä voin sitten sanoa mitä ovat kahleet, raudat», jatkoi hän hetken
vaiti oltuaan.

»Minäkin voin sen kertoa», sanoi korpraali Kärnä. Hän oli omituisesti
ilostunut toisen kertomuksesta. Kaikki potkivat nuotassa, elävät,
seikkailevat, kärsivät. Ei löydy istuimia joutilaille katsojille.

»On tutustuttu niihinkin rautoihin, jalkarautoihin, joista kansa on
tehnyt haikeita lauluja. Ei ne niin kauheat ole. Ei nuo naisissa oloa
hidastaneet...»

Korpraali Kärnä jutteli kuinka hänet oli vangittu kuulustelua varten
maaseudulla. Hän istui vanginkuljettajan isossa pirtissä raudat
jaloissaan. Piikaihminen tuli jostakin iltakävelyltään ja sytytti
tulen lamppuun. Vanki alkoi puhella tytön kanssa ja heistä tuli äkkiä
niin hyvät tuttavat, että he asettuivat levolle samaan sänkyyn. Tyttö
neuvoi vain, että vangin tuli silloin tällöin romistella rantojaan,
että vanginkuljettaja, tuo kaistapäinen isäntä, joka nukkui emäntineen
kamarissa, kuulisi vieraan olevan tallella. Muuten hän voisi tulla
katsomaan. Niin, niin, raudat eivät naisissa oloa hidastaneet! Joka
neljännestunti kohotti hän vain sääriään ja romisutti ketjuja tummassa
öisessä pirtissä. Ja silloin hän ajatteli, että tässä olisi värssy
lisää ruununkihla- ja rautavankilauluun...

Niin kertoi korpraali Kärnä seikkailusta, jota, hänelle ei ollut
koskaan sattunut, mutta josta hän oli joskus kuullut eräältä toverilta.

»Asiat on käännettävä parhain päin, naapuri», neuvoi hän. »Niinhän
katkismus opettaa. Jos joudut totiseen vankeuteen, niin elä murehdi
mitään mielessäsi, vaan käännä vain mälliä poskessasi, peräsuolessa
salakuljetettua mälliä...»

Korpraali Kärnä oikaisi jäsenensä kovalle lattialle ja nukkui
hetimiten. Eikä hän kuullut kuinka naapuri seinän takana hoki vieläkin
itsekseen lausettaan, johon hän oli yhtäkkiä ihastunut.

»Kaikki kestin kuten marttyyri...»




VIERAILU


Korpraali Kärnän edessä oli jälleen vääpeli Sadon päälaki,
laajana ja kaljuna, ilkeästi kiemurtelevin suonin. Hän lipsutteli
tukanleikkauskonetta sen ylitse suurella huolellisuudella.

»Leikatkaa tarkoin», kuului vääpelin nariseva ääni, joka toi mieleen
tuulessa renkkasevan ruostesaranaisen oven. »Jos siellä sattuisi
olemaan joku haiven...»

Samalla hän vastapäätä olevasta peilistä vaani parturinsa kasvojen
ilmeitä ja loi myöskin nopeita luimistelevia syrjäkatseita rouvaansa,
joka oli syventynyt johonkin käsityöhön.

»Tutkii, vaanii», ajatteli korpraali Kärnä huolissaan. »Aina pitää olla
varuillaan, jännityksessä, kuten vakoilijan vihollismaassa...» Hän ei
uskaltanut vilkaistakaan rouvaan. Hän ajatteli ihmeissään kuinka pian
kaksi ihmistä voi tulla läheisiksi ja kuinka pian he ovat jälleen kuten
vieraita ja muukalaisia toisilleen. »Ettei hän vain jo anna minua ilmi,
tunne minua mieheksi, joka tahtoi hänelle pahaa», tuli hänen mieleensä
huolestunut ajatus, joka oli saada hänen kätensä vavahtelemaan.

Rouva käveli yli lattian toiseen huoneeseen, hyräillen jotakin
itsekseen.

»Tunnetteko hevosia, korpraali?» tiedusteli vääpeli ja hänen partansa
teki hyväntuulisia liikahduksia. Hän oli jostakin syystä tullut hyvälle
päälle, mutta jatkoi yhä vakoiluaan. »Eikös olleet askeleet kuten
everstin ratsulla?»

Korpraali Kärnä silmäili tuota kaljua päätä ja salasi vain vaivoin
vihan vavahduksen, ähkäyksen, joka pyrki kidutetun miehen sisältä.

»Rouvanneko? Verraton, verraton nainen», jupisi hän.

»Kunpa korpraali vain tietäisi hänen kaikki ominaisuutensa», sanoi
vääpeli, maiskutti huuliaan, sulki toisen silmänsä ja tuijotti toisella
peilin kautta parturinsa kasvoja.

»Uskon, uskon», hovelsi korpraali kiireesti. »Tietysti hänellä on
kaikki hyvät ominaisuudet...»

Työ oli tehty. Vääpeli antoi hänelle savukelaatikon ja kaksi
lomalippua, siksi illaksi, joka oli lauantai, ja myöskin huomiseksi.
Hän oli nyt väliaikaisena komppanian päällikkönä, kapteenin ollessa
lyhyellä lomalla.

»Oikeamielisyyttä minä aina noudatan», puheli vääpeli. »Te olette nyt
rangaistuksenne kärsinyt ja teitä on kohdeltava kuten muitakin. Vaikka
kyllähän voisi odottaa parempaakin korpraalimieheltä...»

»Ymmärrän, herra vääpeli», sanoi korpraali Kärnä ja ajatteli, että
herra vääpeliä ei kukaan ymmärrä: hän on yhdeksänä ja kymmenenä kuten
sanotaan syksyisistä öistä ja keväisistä päivistä. Hän seisoi yhä
neuvottomana paikoillaan. Hänestä tuntui ikäänkuin mahdottomalta lähteä
näin. Eikö ollut aina kuulunut asiaan joku salainen silmäys, hätäinen
hyväily, kiireinen kuiskaus: »ensi yönä, rakas...»

Hän viivytteli niin kauan, että vääpeli jo silmäsi häneen kummissaan.
Sitten hän tukahdutti huokauksen, teki tervehdysasennon ja mennä
kolisteli ulos.

»Ihmisrääkkäyksessä, kidutuksessa on herra vääpeli monipuolisempi kuin
luulin», mietiskeli korpraali Kärnä kävellessään kadulla synkeänä,
alaspainunein päin. Hän huokasi, sillä hän ajatteli erästä verratonta
rouvaa, joka häneltä oli riistetty. Hänen kurkkuaan kuivasi ja hän
pysähtyi puistikon kulmaukseen, kioskin luo juodakseen lasin mehua.
Hän maisteli sitä hiljoilleen ja katseli kuinka eräs kuudennen
komppanian sotamies, Sutkiksi mainittu, liehitteli kioskityttöä.
Hän heilutteli kädessään pientä keppiä ja tytön kääntyessä hetkeksi
selin, hän seivästi sillä tupakkalaatikon. Se meni vilauksessa hänen
selkänsä taakse ja oli samassa kädessä ja taskussa. Tuo viaton keppi,
jonka päässä oli pieni väkäpäinen neula, räpsähteli sitten uljaasti
saapasvarteen ja miehen kasvot kääntyivät huolettomina ja nauravina
tytön puoleen.

»Niin», ajatteli korpraali Kärnä, joka mielenkiinnolla tarkasteli tuota
näytelmää ja Sutkin näyttelijäkasvoja. »Tuollainen verraton pienoiskuva
maailmasta ja elämästä...» Hän tunsi tulevansa paremmalle tuulelle
kuten ainakin se, joka on nähnyt sukkelan tempun.

Hän lähti liikkeelle ja kuljeskeli tovin pääkatuja. Valoja,
kahviloita, kapakoita, kiirehtiviä ihmisiä, pari sotamiestä, jotka
elokuvateatterin edessä tutkivat vähäverhoisten naisten kuvia. He
olivat kai myöskin köyhyyden rasittamia kuten korpraali Kärnäkin. He
saivat vain päivärahansa, jolla sai henkisavut, kahvikupin, mutta
ei enempää. Heidän takanaan oli kivinen ja kolakka kasarmi, joka
tuoksahti lialta ja hieltä, jossa oli hämärää ja surullista. Heidän
talonpoikaissieluissaan juokalehti ajatus, että koko sotilaallinen
komeus oli sellaista höpsis- ja leikkishommaa, herrojen elinkeinokseen
ylläpitämää.

Jälleen pari sotamiestä, saman komppanian miehiä, poikia, joilla oli
rikkaat ja avokätiset isät. He liikkuivat viinanhöyryissä, kummallakin
tyttö kainalossaan. He vilkaisivat ohimennen korpraali Kärnään, heidän
silmäyksensä sanoi: näin me miehet... Ja korpraali Kärnä painui
jälleen surulliseksi ajatellessaan, että raha luopi rakkauden. Turhaan
kirjakulta sanoo, että rakkaus rahaan on kaiken pahan juuri, sillä
rakkaus ilman rahaa ei käy päinsä. Köyhän sotamiehen silmään sattuu
vain ärsyttäen elokuvateatterin mainoskuva, pieni sotamies tietää
karjaistessaan sotilasjunan akkunasta, että tissi-ihminen, että kaikki
on vain näkyleipää...

»Kas korpraali, ette edes tervehdi! Niin mietteissään... Kiittäkää
onneanne etten ole esimies...»

Korpraali Kärnä huomasi näyteakkunan edessä nuoren nauravan neidin,
joka silmäili häntä veikeästi. Tyttö oli tuttu. Hänen veljensä, sen
kaupungin poikia, oli palvellut alokasaikanaan samassa komppaniassa,
kunnes hänet oli komennettu reserviupseerikursseille. Sillä hän oli
käynyt kouluja ja oli muutenkin herraslähtöä. Nimikin oli ruotsalainen.
Alokasaikana oli heistä tullut tämän herraspojan kanssa jonkinlaiset
ystävykset. He olivat vapaa-aikoina paljon yksissä ja keskustelivat
monista asioista. Niin alokas Kärnä oli joutunut tutustumaan myöskin
hänen sisareensa, joka jonkin kerran oli käynyt kasarmissakin
tapaamassa veljeään. Tämä sisar oli oikea herrasneiti, hyvässä määrässä
posliinimainen.

Nyt tuo kerkeäkielinen neiti seisoi siinä ja katseli korpraalia,
johon siinä silmänräpäyksessä tuli eloa. Hän pyysi anteeksi, että
sotilaallinen kasvatus oli tehnyt hänet sellaiseksi, ettei hän tunne
ihmistä muuten kuin nauhoista ja napeista. Hän lausui ilmi ilonsa
siitä, että neiti oli hänet muistanut vielä.

Neiti kertoi jotakin veljestään, joka pian läpäisisi kurssinsa, ja
sanoi sitten, että eikö korpraalilla olisi aikaa kävellä hieman hänen
kanssaan.

Tämä oli tietysti suuri ilo ja onni korpraali Kärnälle. Niin hän
sanoi ja käveli tytön rinnalla raskaine, huolella rasvattuine
saappaineen. Hän tunsi tosiaankin, että hänellä oli rintaa, kun useita
sotamiehiä tuli vastaan ja hänellä, köyhällä korpraalilla, oli jotakin
näytettävää siinä tilaisuudessa. Tyttöjä lienee ollut yllinkyllin siinä
kaupungissa, mutta eipä tainnut, monikaan sotamies saada rinnalleen
tällaista, hyvässä määrässä posliinimaista.

Hänen oli hetkinen hyvä olla ja hänen onnistui huvittaa tyttöä
muutamilla jutuilla komppaniasta.

He lähestyivät tytön kotia ja hän pyysi korpraalia tekemään pienen
vierailun heille. Korpraali Kärnällä oli kyllä jo etukäteen epäilyksiä
tämän vierailun suhteen. Mutta hän oli jo ehtinyt mainita aikansa
runsaudesta. Niinpä hän ei voinut kieltäytyä. He menivät komeaan taloon.

Tytön koti osoittautui varakkaaksi. Huoneet olivat tilavat ja
huonekalut hienot. Korpraali Kärnästä näytti, että kaikki paikat
kiiltelivät, että kaikista pinnoista kuvastelivat hänen omat kasvonsa,
pitkinä, puolen vakomitan pituisina. Hän ei tuntenut oloaan mukavaksi
tässä ympäristössä ja hän huomasi ajattelevansa hieman hölmöjä
ajatuksia, että hän oli soturi, joka oli tottunut karkeaan elämään,
väljään taivaaseen ja sään tuimuuteen.

Kävi myöskin ilmi, että tytön vanhemmat olivat umpiruotsalaisia,
eivätkä osanneet suomen sanaa. Korpraali Kärnä ajatteli, että he
kaikessa mykässä kohteliaisuudessaan katsoivat häneen kuten omituiseen
eläimeen, jonka heidän tyttärensä oli löytänyt ulkoa. Heistä tuntui
uhovan hiljainen ihmettely, että moinen olento ikäänkuin suotta vaivaa
itseään kävelemällä kahdella jalalla. Korpraali Kärnä mykistyi hetkeksi
ja tunsi olevansa kuten vakoilija vieraassa maassa, joka tutkii mistä
maa olisi avoinna, kuten soturi, joka ryntää etuvarustuksille.

Mutta hänen nuori emäntänsä laverteli ihan riittämiin. Sitten hän
halusi myöskin soittaa pianoa. Korpraali Kärnä ei ymmärtänyt hänen
soitostaan hölynpölyä. Hänestä tuntui, että neiti ei ollut vielä
puustaimillakaan soittotaidossa. Sillä eri järjestyksessä ne äänet
tulivat kun esimerkiksi sotamies Puttonen tarttui hanuriin.

Mutta hän ei ajatellut näin ääneensä, vaan aivan toisin. Hän kehua
raastoi tytön soittoa enempi kuin kohtuullistakaan oli. Ja tyttö
mainitsi tuon tuostakin vieraskielisiä nimiä ja musiikkitermejä ja
kyseli, että mitä pidätte tästä.

Korpraali Kärnä tietenkin piti, varsinkin kun se soitettiin noin, kuten
hän soitti. Mutta hiljaisuudessa hän ajatteli, että hänen soittonsa oli
yhtä ja samaa kuivakiskoista pimputusta ja tiukutusta. Siinä ei ollut
yhtään hetkauksen paikkaa.

Neidin soittokappaleet jatkuivat yhä, ja ennen pitkää oli korpraali
Kärnällä hirvittävän ikävä. Hänen leukaluunsa aivan vapisivat
haukottelemisen halusta. Hän seurasi posliininvalkoisten sormien
liikkeitä koskettimella ja ajatteli yhtäkkiä melkein vihamielisenä,
että mitä tuo neiti minusta tahtoo... Luuleeko hän, että korpraali
Kärnä on hupsu, joka ei ymmärrä mikä on vain näkyleipää, joka ei erota
leivosta rehellisestä limpusta? Ei, täällä ei tarjottaisi mitään
ravintoa nälkäiselle sotamiehelle, vaan haluttiin vain ärsyttää häntä
muruilla. Huoaten hän muisti todellisen naisen, verrattoman rouvan,
jonka hän oli menettänyt...

Samalla hän hajamielisenä kehui kehumistaan, kai jo taitamattomastikin,
sillä tyttö silmäsi häntä pari kertaa ihmetellen.

Heillä oli ruoka-aika ja korpraali Kärnän oli myöskin syötävä. Ruokaa
oli monenkaltaista ja kaikenlaisia syöntivehkeitä, joiden käyttö
oli hänelle puolittain hämärä asia, vielä enemmän. Mutta hän söi ja
söi, söi mahdottomasti. Mitä te katsotte? ajatteli hän kiukuissaan.
Tällainen on kunnon sotamies: soppasattumia ja tyttöjä hän odottaa
isänmaalta...

Syötyä hän huomasi, että ruuat olivat osittain olleet sotamiehen
vatsalle sopimattomia. Ne saivat suoliston liikkeelle. Mutta hänen
oli istuttava vielä hetkinen ja hän ajatteli, että sen istunnon
hän muistaisi koko ikänsä. Hän ajatteli, että minuutit olivat nyt
yhtä ulottuvaisia kuin kerran erään varastohuoneen seinän vieressä.
Keskustelun aiheet hänen ja hänen emäntänsä välillä olivat ehtyneet.
Sitäpaitsi hänen vanhempansa istuivat nyt läsnä juhlallisina kuten
vanhat varikset. Eivätkä he ymmärtäneet suomen sanaa, tahi eivät olleet
ymmärtävinään. Keskenään he vaihtoivat jonkin lauseen, joka saattoi
merkitä mitä hyvänsä. Korpraali Kärnän vatsaa pakotti ja sieltä kuului
hiljainen murina ja möyryäminen. Hänen oli suoraan sanoen paha olla.

Hän huomasi ikäänkuin kauhistuen kuinka täydellisesti yksin hän oli
näiden ihmisten keskellä. Hän muisti sotamies Puttosen lauseen, että
herrat eivät saata tehdä mitään ihmisiksi. Jos he esimerkiksi odottavat
junaa, niin he asemasillalla toijailevat taidottomassa tilassa. Hän,
korpraali Kärnä, oli nyt käynyt tiedustelumatkalla ja tiesi siitä
seikasta enemmän ja voi piirtää skitsin tuntemattomasta maastosta.

Tyttö katsoi nyt hetken tulleen puhua jotakin vakavampaa. Hän mainitsi
sanan isänmaa.

Silloin korpraali Kärnä kohotti päätään ja hänen uinunut
puheliaisuutensa heräsi. Tuntui ikäänkuin vatsanvaivoja helpottavalta
saada sanoa jotakin loukkaavaa näille ihmisille, jotka katsoivat häneen
kuten omituiseen otukseen.

»Minun tulee puhua, eikä katsoa mieliä», pauhasi hän. »Mitä
isänmaallisuuteen ja isänmaallisiin tekoihin tulee, niin olen yhtä
utelias kuin ne viisaat miehet, jotka kyselevät, että kenelle niistä
on etua... On helppo sanoa isänmaa ja isänmaan asia, yhä helpompi jos
voipi laskeskella isänmaallisuutensa voittoprosenteissa...»

Hänen kaunopuheisuuden puuskansa oli lyhyt, mutta tehokas. Neiti
vaikeni tyystin ja hänen vanhempansa istuivat juhlallisina kuten
isot linnut. Korpraali Kärnästä tuntui, että heidän välillään oli
kuilu, kaivanto, ampumahauta. Tämä havainto sai hänet nousemaan
melkein hätiköiden. Hän sanoi muistavansa, että hänellä oli vielä
palvelusvelvollisuuksia sinä iltana.

Mutta hänestä tuntui, että nuo ihmiset katsoivat nyt häneen sillä
kunnioituksella millä silmäillään vaarallista petoa, jonka aikeet ovat
arvaamattomat, joka muristen pureskelee häkin ristikolta. Ei ollut enää
huomattavissa tuota halveksivaa hyväntahtoisuutta, jolla kohdellaan
kesytettyä eläintä, joka kiltisti kaikkien ihmeeksi antaa tassua.

Tyttö saattoi häntä ulko-ovelle, nyt merkillisen viileänä, etäisenä ja
vaiteliaana.

Mutta korpraali Kärnä ei ajatellut sitä paljoakaan. Sotamiehen vatsalle
sopimattomat ruuat pitivät ilvettään hänen sisuksissaan ja tekivät olon
ruumiillisesti tukalaksi, joten sielulliset vaivat unohtuivat.

Mikä ilo kun ovi vihdoinkin lupsahti kiinni ja hän oli yksin kadulla.
Korpraali Kärnä oli kuten piinasta päässyt ja päästeli raskaita
helpotuksen huokauksia. Hän sytytti savukkeen ja lähti ilostuneena
astumaan, ajatellen, että ikävin ja pitkäjäykkisin vierailu, minkä hän
oli tehnyt tahi tulisi tekemään, oli nyt ohitse.




ERÄS YÖHARJOITUS


Syksyn saapuessa, tuulten puuskuttaessa ja läähättäessä, sateen siipien
räpistellessä alituisesti kaljun maan kasvoja, asettui vääpeli Sadonkin
sieluntila luonnonilmiöiden mukaan. Lempeät päivänpaistepuuskat pilvien
rakosista katosivat. Satoi ja tuuli, satoi ja tuuli. Hänen ilmehikäs
huulitupsunsa liikahteli alituisena myrskynmerkkinä.

Synkeys, epäluulo ja ärtymys täytti hänen sielunsa, tarttui
upseeristoon, aliupseeristoon, kimposi takaisin miehistön riveistä
kuten kertautuva kaiku. Alituisesti harjoitusta, aina pakkaus
selässä, joka hetki kuului huuto: komppania järjestyy... Pakkauksen
tekoa ja pakkauksen purkua, marsseja ja tarkastuksia, yöhälytyksiä,
yöharjoituksia, hiipimistä tähdet kompasseina. Sotamiehet olivat
pahansisuisia ja pahankurisia. Joka järjestäytymisessä, jokaisen
poistumiskäskyn jälkeen he huutelivat herätyksiä: niin ja niin aamulla,
voi elinkautiset... Kanta-aliupseerit kiehuivat kiukusta ja uhkasivat:
harjoitusta, harjoitusta, vaikka yötä ja päivää, me kestämme kyllä,
meillä on vara vaihtaa miehiä...

Hänen hirmuisuutensa vääpeli Sato lyötti maahan ja ryömitti maassa
vähäisistä syistä ja ilman syytä. Hän komensi puuhun nuo apinasta
polveutuneet, hän komensi sotamiehen kiertämään juoksuaskelin
kaatunutta kiväärikuhilasta ja kiljumaan: minä pöllö kaasin kiväärit.
Hänen kasvonsa punoittivat ja paisuivat, hän haukkui ja karjui. Hänellä
oli peloittava ääni, joka toi korpraali Kärnän mieleen Jehovan äänen
vanhasta testamentista. Hätäytynyt sotamies voi ajatella hänen edessään
kuten Israelin lapset jylisevän Siinain luona: voi, ettei hän puhuisi
meille...

Kun vääpelin ja korpraali Kärnän katseet kohtasivat välähti
molempien silmissä kuten keltainen liekki, syvä, vaaniva, leppymätön
viha. Korpraali Kärnä mietiskeli miten arvaamattomalla tavalla
voivat armeijan kasvatusohjelmaan vaikuttaa sellaiset seikat kuin
opetusupseerin kevytmielinen vaimo, seikat aviovuoteessa, ryyppäyksen
jälkeinen kohmelo, korttipelissä hävinnyt kersantti Puksu, joka voi
purkaa pahantuulensa kertomalla tovereilleen juttuja garnisonin
aviovaimojen käytöksestä...

Senkaltaiset seikat vaikuttavat alituisesti armeijan henkeen, vaikka
sotatiede ei ota niitä huomioon.

       *       *       *       *       *

Öinen taistelu- ja ylimenoharjoitus. Paukkupatruunain räiskettä,
valomerkkejä, kirveiden kolketta jokirannalla, kiireisen veden
ääniä; solisten se virtasi joessa, sohisten se valui taivaalta.
Päällystön tarkoitus oli antaa käytännöllistä harjoitusta öisessä
vesistön ylityksessä juoksusiltojen ja tynnyrilauttojen avulla, mutta
sotamiesten salainen tuuma oli saada pudotetuksi jokeen niin monta
päämiestä kuin mahdollista. Siitä oli kuiskailtu pitkin rivejä: kovin
nyt käyvät herrat älhyiksi, kun ei yön eikä päivän rauhaa: kylmä kylpy
tekisi niille hyvää. Tämä tulevien tapaturmien suunnittelu teki heidät
virkeiksi ja monien vihaama yöharjoitus sai viehätystä ja mielenkiintoa.

Mutta aliupseerit olivat varuillaan. Vain yksi lautta särkyi ja hajosi
lähellä rantaa ja molemmat lautalla olleet aliupseerit, korpraali
Kärnä ja pari sotamiestä kastuivat yltäpäältä, toisten selvitessä
rannalle kutakuinkin kuivina. Aliupseerit morkkasivat sotamiehiä, jotka
heidän mielestään olivat aiheuttaneet haaksirikon lautan huonolla
valmistuksella ja järjettömällä ohjauksellaan ja käyttäytymisellään.
Paikalle juossut komppanian päällikkö antoi helvettejä aliupseereille:
katsokoot ettei tuollaista tapahdu. Jos jotakin olisi sattunut, niin se
tietäisi linnareissua hänelle. Lisäksi kuului pimeydestä vääpeli Sadon
käreä ääni:

»Siellä oli tietysti korpraali Kärnä! Missä hän on, siellä ei mikään
käy hyvin...»

»No, meni siinä hyvempää ja huonompaa kuten Pekmannin tulipalossa»,
uskalsi korpraali Kärnä hämmästellä, pudistellen itseään kuten uinut
koira.

Komppanian päällikkö lopetti sitten asian lyhyeen sanomalla, että
kastuneet miehet saavat poistua ja kuivata itseään miten voivat, sillä
harjoitus jatkuisi vielä.

Sillä omituisella ryhdillä, joka on läpikastuneille ihmisille
ominainen, ja ärtyisessä sovinnossa he lähtivät taivaltamaan
jokiahdetta. Pimeydestä kuului sotamiehen ääni, joka kyseli, että
onko taivaasta tuleva vesi pyhempää kuin joessa virtaava, mutta hänet
vaiennettiin heti. Kersantti Tili murahteli itsekseen, mutta kersantti
Limsiö, nuorehko ja hyvän miehen maineessa oleva, laski jo leikkiä,
kuinka tuntuu siltä, että pitäisi seisoa aivan keskellä vaatetustaan.

Metsäisellä rannalla oli vain mökkiasutusta. Pariin niistä he saivat
kolkutella turhaan ja kersantti Tili kiroili, että täällä ovat
kaikki punikeita, jotka toivovat, että maanpuolustaja jähmettyisi
suolapatsaaksi. Kolmanteen mökkiin he loppujen lopuksi pääsivät sisälle
ja saivat pirtin käytettäväkseen, tulen takkaan ja emännän keittämään
kahvia. Kersantti Limsiö lupasi kustantaa ne koko sakille.

»Tulisia hiiliä päänne päälle», sanoi hän. »Sillä on syytä
aavistella, että te toivoitte tätä haaksirikkoa, ainakin meille
ammattisotureille...»

Kersantti Limsiö oli usein naurahteleva mies, joka ei karjunut eikä
kiroillut, eikä nimitellyt ja oli sen vuoksi sotamiesten suuressa
suosiossa. Hän ei esiintynyt esimiesylhäisyydessä ja jutteli
tilaisuuden tullen sotamiehille kuten vertaisilleen. Hän sanoi, että
olkaa niinkuin eläimet jos mielenne tekee, ellei isompia herroja
ole näköpiirissä. Hän harrasti lueskelua ja shakkipeliä, henkisiä
nautinnoita. Hän oli aliupseeriksi ilmiö, jota korpraali Kärnä ei
käsittänyt. Hän yritti selittää asian niin, että Limsiö oli vielä
nuori ammatissaan ja sielultaan kumipallon kaltainen, joten sotalaitos
ei vielä ollut ehtinyt painaa häneen leimaansa. Korpraali Kärnä oli
kerran sanonut, että jos kaikki sodanpäämiehet olisivat kuten kersantti
Limsiö, niin se olisi suuri onnettomuus. He voisivat tehdä meistä
kaikista sotahulluja ja siis suunnattoman mielettömyyden kannattajia.

»Tuollainen rangaistus», sanoi korpraali Kärnä mietteissään, »voi
viedä ihmiseltä varmuuden. Onneksi täällä kuitenkin on yleensä
vallalla periaate, että varalta se vieras koiraa lyö. Täällä on
usein tullut mieleeni kertomus eräästä suutari-isästä, joka kertoi
pikku pojalleen, että kunhan tässä kyllin kenkiä tehdään ja heretään
köyhtymästä ja ruvetaan rikastumaan, niin mennään markkinoille ja
ostetaan tammahevonen ja teetetään sillä varsa. Pikku poikakin innostui
asiaan ja lällätti, että hän ajaa sitten varsalla selästä. Mutta
silloin isä suuttui ja kiltautui, tempasi polvihihnan ja pieksi pojan
pahanpäiväiseksi, karjuen, että vai sinä! varsan selänkö katkaiset!»

Sotamiehet väänsivät vettä vaatekappaleistaan ja nauraa hohottivat.
Kersantti Tili katsoi korpraaliin karsaasti ja aikoi sanoa jotakin,
mutta hänen virkaveljensä ehti ennemmin. Hän tekeytyi ankaraksi ja
jyräytti nyrkillään ontuvaan pöytään.

»Elä jyrsi meidän leipäämme, korpraali! Tuollakin jutullanne te
yrititte kalvaa taloamme ja sen tapoja...»

»Ohhoh!» pani Kärnä. »Ei minun hampaani pysty teidän leipäänne, mutta
sotalaitoksien pedonhampaat jyrsivät maita ja kalvavat kansoja...»

»Rauhanenkeli, rauhanenkeli», ähisi kankeakielinen kersantti Tili.

»Sota voi näyttää tuholta ja hävitykseltä», sanoi kersantti Limsiö
vakavissaan. »Se voi näyttää siltä sille, joka on lyhytnäköinen. Mutta
sota on samalla suuri uudistava voima, kuten uudisraivaaja, kuten
kyntäjä. Sota on luonut paljon uusia ja hyviä asioita. Sodalla saimme
vapauden, itsenäisyyden, sodalla saamme vielä joskus uudemman ja
suuremman isänmaan...»

»Tai isänmaan tuhon», sanoi korpraali Kärnä.

»Elkää jauhako turhaa», ärisi kersantti Tili. »Se on kiellettyä ja
sotilaalle sopimatonta.»

»Sota on ikuinen voima ihmiskunnan historiassa», jatkoi kersantti
Limsiö mietteissään. »Sota on hyvä asia, kuten kuolema on hyvä asia: se
antaa tilaisuuksia, leipää nuoremmille...»

»Lyijyä ja kaasukuolemia se antaa nuorille miehille», sanoi korpraali
Kärnä. »Vanhat valtiomiehet, joilla ei enää joustin jousta, lähettävät
kateuksissaan ja mustasukkaisuudessaan nuoret miehet naisten äärestä
sotakentille kuolemaan. Mutta kansa tietää jo, että se on ainoastaan
sotien teuras ja siksi se sanoo herroille, että elkää riidelkö meidän
tapettavaksemme...»

»Turpa kerälle, korpraali!» ärisi Tili.

»Eikö mitä!» nauroi kersantti Limsiö. »Heitetään nyt hetkeksi
sotilaallisuudet ja kuunnellaan saako tämä korpraalinnauhainen
rauhanenkeli ammattisoturin leivän takertelemaan kurkuissamme...»

»Ammattisoturille on turha puhua», rohkaistui korpraali Kärnä. »Sillä
heiltä puuttuu se ihmisjärjen osa, jota sanotaan ymmärrykseksi...»

Muut eivät uskaltaneet aluksi nauraa, mutta kersantti Limsiö hihitti
sydämellistä, melkein äänetöntä nauruaan.

»Annetaan nyt pojan puhua! Annetaan nyt hänelle kuten joskus jouluyön
juhlassa vapaus puhua pahaa herroista. Eihän tässä olla isoja kihoja,
varsinkin kun oleskelemme näin, melkein aatameina...»

»Vallanpitäjien pitäisi hetimiten saada tuo järjenosa itselleen»,
innostui korpraali Kärnä. »Muuten ihmiskunnan yllä ovat pian kaikki
ilmestyskirjan ratsastajat. Sillä jotkut toiset järjenosat ovat
kehittyneet suunnattomasti. Me urheat soturit, jalkaväki, armeijan
selkäranka, voimme jo todellisuudessa olla vain museotavaraa,
lentokoneet, tulipommit, kaasut ja taudinpasillit voivat tehdä meistä
lopun tulevassa sodassa kuten avuttomista torakoista. Koko kansa voi
kuolla kaasumyrkkyihin ja jos joitakin jää jäljelle, niin he tuskin
puhuvat edes kunniankentistä ja sankarikuolemista...»

»Tuo teknillisten keksintöjen liioittelu on puolustustahtoa jyrsivien
rauhanenkelien laulua. Saamme nähdä, että tulevassa sodassakin me
iänikuisen jalkaväen soturit ratkaisemme maailman kohtalot...»

»Niin, olisipa hyvä jos siihen pystyisimme», sanoi korpraali. »Ainakin
luulen, että kun meillä on täydet kiväärit käsissämme, niin meitä
yksinkertaisia sotamiehiä kohdellaan vähän kunnioittavammin.»

»Siinä voi olla perää», sanoi kersantti Limsiö. »Siinä voi olla
perää! Johtui tässä mieleeni oma asevelvollisuusaikani. Palvelin
rajavartiostossa kaukana pohjoisessa. Alokasaika oli kovaa, kuten
vapauden menetys on kovaa suomalaisen luonnolle. Elimme siinä
sieluntilassa kuten te nykyään. Kapteenimme oli karski poika. Luulen,
että täydeltä rintaa olisimme laulaneet, että murheella ei saa
muistoasi viettää, jos hänelle olisi sattunut sankarikuolema. Sitten
lähdimme parikuukautiselle hiihtoretkelle ja vartiopalvelukseen
erämaihin ja tuntureille, ja siellä tuli kapteenistamme kuten toinen
mies, uusi ihminen. Lepo, lepo, sanoi hän: ei mitään sotilaallisuuksia!
Hän puhutteli meitä kuten vertaisiaan, veljiä ja tovereita, noilla
pitkillä hiihtomarsseilla ja nokisilla nuotiotulilla erämaissa.
Hän kertoi juttuja ja lauloi, että maassa on taivaan saranat. Hän
oli paras ystävämme ja veljemme ja me olimme ylen ihastuneet hänen
kääntymykseensä. Tahi oli hänen entinen, lievemmin sanoen isällinen
ankaruutensa kuulunut vain alokkaille. Oli ilmeisesti niin, että
ihmisestä ei muuten saa kunnon sotilasta.

Mutta sitten palasimme jälleen kylään ja kasarmiin. Oli ilta ja sähköt
paloivat. Katselimme ihastunein silmin ihmisten asumaa kylää, keksimme
ohikulkevien naisten vartaloiden viehkeyden. Silloin kuulimme tiukan
ja tuiman äänen: Asento! Rivit suoriksi! Luuletteko olevanne savottaa
muuttavia jätkiä... Olimme ihmeissämme. Mutta emme päässeet asiasta
yli eikä ympäri. Siinä seisoi jälleen kapteenimme uutena ihmisenä, eli
entisenä ihmisenään. Ei jälkeäkään veljeydestä, toveruudesta, emme
enää koskaan kuulisi hänen huuliltaan, että maassa on taivaan saranat.
Hän oli jälleen kajahtanut korkealle yläpuolellemme. Hän oli jälleen
herra ja ylhäisyys, suuri sotaherra. Me olimme jälleen vain taidottomia
nappuloita. Mutta moni poika silloin puristi kätensä salaa nyrkkiin ja
sanoi, että perkele...

Siten vaikutti kapteeniimme erämaa ja tunturit ja siten vaikutti
häneen vahva ihmisten asuma kylä ja sähkölamppujen valo. Siitä pitäen
olen käsittänyt miten valtava ja äkillinen vaikutus ihmiseen on
olosuhteilla...»

Kersantti Limsiön kertomus sai sotamiehet hilpeiksi ja hyvälle
mielelle. Kersantti Tilikin hymähti, mutta tekeytyi samalla sen
näköiseksi kuin mies, joka on pessyt kätensä.

Sitten korpraali Kärnä jutteli seuraavaa:

»Kun olin korpraalikursseilla, niin tuli sinne suuri sotaherra
tarkastukselle. Oli jo etukäteen tiedossa, että hän esiintyy
esimerkiksi oppitunnilla, jossa selitettiin pikakiväärin rakennetta.
Herrat ja opettajat olivat hermostuneita. Olen monesti pannut merkille,
että he tarkastuksien edellä pelkäävät ja vapisevat ikäänkuin olisi
tulossa pistinhyökkäys. Mutta heillähän onkin kyseessä leipä, ura,
elämä. He siis väsäisivät meille, että meidän on joka tapauksessa
vastattava tiesimmepä asiaa eli ei. Tuppisuuna ei saa seisoa. Siinä
hädässään heiltä luiskahti tieto, että jos tuo suuri sotaherra on
joskus ollutkin perillä pikakiväärin rakenteesta, niin enää hän ei ole.
Ei kukaan ihminen voi pitää sitä vuosikausia mielessään.

Sitten suuri sotaherra tuli ja käski erään sotamiehen selittää
pikakiväärin rakenteen. Suuri jännitys valtasi meidätkin, sillä tämä
sotamies ei ollut koskaan ymmärtänyt sotakoneita. Mutta hän oli
kylmäverinen ja hätäilemätön. Hän muisti muutamia nimityksiä ja puhui
suuressa sekamelskassa uurnista, vaipoista ja iskunvaimentajista.
Hänen selityksessään ei ollut hölynpölyäkään järkeä eikä järjestystä.
Mutta suuri sotaherra seisoi järkähtämättä ja vakain naamoin ja sanoi
lopuksi, että hyvä on. Meidän oli vaikea pitää suutamme suorassa
nähdessämme nuo kaksi hölmöä suuressa juhlavuudessa vastakkain:
kumpikaan ei tiennyt eikä ymmärtänyt mitään, vaan oli vain tietävinään.
Herrat ja opettajat puivat meille salaisesti nyrkkiä meidän
vääntelehtiessämme pidätetystä naurusta. Me koimme silloin kaiken sen
tuskan ja hekuman, mikä sisältyy väkivalloin tukahdutettuun makeaan
nauruun.

Minun mielessäni tuo kohtaus laajeni koko sotalaitosta käsittäväksi
vertauskuvaksi. Kukaan ei todellisuudessa tiedä eikä ymmärrä mitään.
Ei kukaan tiedä mikä merkitys sodan syttyessä olisi tavallisella
jalkaväkiarmeijalla. Se voi olla vain parvi syöpäläisiä, jonka
kohtalona on kuolla myrkkyyn. Puhutaan vain suurella juhlavuudella
isänmaallisuudesta ja puolustustahdosta ja saadaan kansa
kärsivällisesti kantamaan puolustuskuormaansa, pudistamaan massistaan
yhä uusia markkasia. Ja minun mieleeni tulivat kansansadun ketut,
sudet ja karhut. Ketut loikoilevat katveessa ja tekevät linnunrajaa,
valvovat, ettei kulovalkea riehaannu. He pudottelevat puita
puimamiesten päähän ja puhuvat sitten raskaitten parsien pitelyn
tukaluudesta...»

»Kuitenkin sota on suuri liikkeelle paneva voima ihmiskunnan
historiassa. Heillä, jotka näkevät sen, on kirkas ajatus kuten
sähkölampun valo. Mutta niillä, jotka tahtovat poistaa sodat, on
sotkuinen lankakerä aivojen tilalla...»

Kersantti Limsiö hiveli pystyssä olevan kiväärin tukkia.

»Nämä he tahtovat poistaa, eivätkä he huomaa, että he silloin olisivat
poistaneet muutakin, särkeneet moottorin, tuhonneet liikevoiman.
Eivätkä he edes sittenkään olisi päässeet tuumansa perille — ihmisen
sisin luonto olisi yhä jäljellä. Rauhanajatus on heikon ja huonon
sotamiehen pahankurinen ajatus, hänen haaveensa lapsellisesta ajasta,
jolloin olisi vain kaksi kenraalia ja soturia: toinen kansanpuiston
eläintarhassa ja toinen museossa lasipallot päässä...»

»Se aika tulee vielä», pauhasi korpraali Kärnä. »Sodanaate on jo
kehitetty mielettömyyteen. Kansa viisastuu. Se kyllästyy hommaan, joka
tekee vain kuolleita, sokeita ja ontuvia, joita sitten sukupolvesta
sukupolveen ihaillaan ja ylistetään. Sanotaan, että sellaisen parkin
miehet kestivät, jotta saisitte rauhassa syödä leipäänne. Eikä sanota,
että maanhiljaiset, uuras ja kärsivällinen kansa, kustansi kuitenkin
nuo komeat ja surkeat kuolemat, kärsimykset ja haavat, ruudin ja
tulipalot, liput ja sotamarssit. Elleivät kansat hikoileisi ylenmäärin
työssä, niin eivät silloin sotaherrat kummia ryminöitä pitäisi.
Maanpuolustus, sota ja sankaruus saisi itse marttyyrin lopun...»

Kukaan ei enää kuunnellut hänen puhettaan. Oli jo väsytty
loppumattomiin sanoihin. Sitäpaitsi kahvi oli valmistunut. Ruskea neste
putosi kaarena kuppeihin. Sen tuoksu sekoittui puolikuivien vaatteiden
hajuun, joita kiskottiin jo ylle.

»Sitäpaitsi sotalaitos, armeija haiskahtaa kommunismilta», pauhasi
korpraali Kärnä edelleen. »Ne kasvattavat kansaa siihen hävittämällä
sotamiehistä tunteen, että he ovat yksilöllisiä ihmisiä, tekemällä
heistä olentoja riviin, taidottomia nappuloita. Koko tuo ajatus, että
yhteisymmärrys ja yhteistoiminta, kuri ja järjestys, kollektiivisuus
on tarpeen maanpuolustuksessa, että yksityinen yritteliäisyys on siinä
kelpaamaton, saa kansat pian hautomaan itsekseen, että tuo ajatus olisi
sovitettava muihin, rauhallisempiin asioihin...»

»Tukkikaa turpanne!» ärisi kersantti Tili.

»Koittakaa kaataa kahvia kitaanne», neuvoi kersantti Limsiö lempeästi.
»Jos se rauhoittaisi kieltänne. Tulkaamme jälleen kunnon sotamiehiksi,
joiden tärkein ajatus on mahantäyte ja lepo.»

Neljännestunnin kuluttua he yhtyivät komppaniaansa, joka harjoituksen
loputtua marssia sohlasi läpi pimeän yön kasarmia kohti.




SAIRAUTTA JA SANOJEN VOIMAA


Korpraali Kärnä sai nuhan ja pienen kuumeen vilustumisesta, joka
sattui öisessä ylimenoharjoituksessa. Siten hän joutui tutustumaan
tuohon maailmaan ja niihin ihmisiin, jotka rivimiesten keskuudessa
kasarmissa ovat onnellisten miesten maineessa — sairaisiin ja
komissionilaisiin. Hän silmäili ällistellen näkyä, joka kohtasi häntä
sairastuvan vastaanottopuolella. Puolitusinaa sotamiehiä makasi
mahallaan lattialla, housut nilkoissa ja heidän peräpuolissaan tökötti
kiiltelevänä puikkona kuumemittari. Sotilaallinen kuri tahtoi tällä
tavalla tehdä tyhjäksi ne ovelat temput, joilla armeijan sotamiehet
käsittelivät kuumemittaria päästäkseen sairauden onnelliseen nirvanaan.

Korpraali Kärnä ei ollut koskaan käsittänyt tuota pyrkimystä. Hänestä
joutilaisuus ja paikallaan olo oli kauhea vaiva ja rasitus. Hän ei
ollut koskaan ymmärtänyt oppia, jonka mukaan asiain on annettava
kehittyä omalla painollaan, eikä hyväksynyt ihmisiä, jotka haluavat
jostakin nurkasta katsastaa, kuulostaa mitä toisille tapahtuu.
Tuollainen oli samaa kuin tunnustaa itsensä niin tylsäksi, mitättömäksi
ja heikoksi, ettei voi tarttua asioita, härkää sarviin. Yksi todistus
sotalaitoksen elämänkielteisyydestä, sen myrkyllisestä vaikutuksesta,
oli korpraali Kärnän mielestä se, että miehet siedä niin suuressa
määrässä vajoavat siihen sieluntilaan, että uni, ylenmääräinen lepo,
sairaus, ovat onnea.

Hän astui valkokauhtanaisen Koopeeukon eteen, teki asennon ja ilmoitti
itsensä. Hänet määrättiin sairastuvalle, sillä kuume oli verrattain
korkealla.

Sairashuoneen omituinen haju, näivät naamat valkoisilla lakanoilla,
etoivat hänen sydäntään ja hän tunsi itsensä todella sairaaksi ja
valvoi kauan vuoteellaan. Turhaan hän koetti ilahduttaa itseään
ajatuksella, että hän on nyt onnellinen mies. Moni toveri kadehtii
häntä, kun heihin parasta-aikaa kasvatettiin sotilaallista henkeä
kiivailla liikkeillä ja jumalanilmalla. Hänet valtasi kuitenkin tunne,
että hänen täällä maatessaan ja haaskatessaan aikaansa, tapahtui paljon
mielenkiintoisia asioita. Yksinpä seikkailu punaisen puun juurellakin
oli onni, elämä ja tapahtuma tähän verraten. Hänet valtasi kauhea
epäluulo, että hänen hirmuisuutensa vääpeli Sato käyttää jotenkin
hänen sairauttaan hyväkseen. Kun korpraali Kärnä ei ole nyt pystyssä,
puolustusasennossa, ainaisessa kuten pistinhyökkäykseen käyvässä
sieluntilassaan, niin vääpeli saa tilaisuuden hautoa ja punoa valmiiksi
jonkin kavalan ilkeyden. Hän tunsi sairashuoneen kuvottavan tuoksun
tunkevan sisään sieraimistaan ja täyttävän pääkallon kuten onton
pallon lamaannuttavalla myrkkykaasullaan. Hänet valtasi hetkeksi hätä:
tämä on rangaistus, joka on annettu hänelle sen vuoksi, että hän oli
muitten mukana halunnut kurittaa kapitulantteja kylmällä kylvyllä.
Mikä lapsellinen aliupseeriaivojen tasalla oleva pyrkimys, joka voisi
johtaa hänen kuolemaansa... Kersantti Limsiö hymyilisi salaa nähdessään
hänen ruumisarkkunsa, surumusiikin soidessa vainajalle, joka on kuollut
velvollisuuttaan täyttäessään...

Mutta korpraali Kärnä tointui kuitenkin muutamassa päivässä. Hänen
kuumeensa aleni ja hän varastautui vastoin määräyksiä vuoteestaan
tutustumaan outoihin ihmisiin, puhumaan ja kuuntelemaan, vetämään
salaiset henkisavut.

Oli iltapäivä. Hän istui erästä kolmannen komppanian romuluista
sotamiestä vastapäätä pienen pöydän ääressä. He olivat pelanneet pelin
shakkia. Nappulat olivat nyt heidän edessään sekasortoisena rykelmänä.
Sotamies oli lyönyt ne kiukuissaan kasaan huomatessaan kuninkaansa
joutuvan avuttomaan pihistykseen. Korpraali Kärnä tuijotti mietteissään
ulos akkunasta ja sotamies siveli säärtään. Hänen kantapäässään oli
itsepintainen kengänlyömä.

»Miksi tuo sinun jalkasi ei parane?» kysäisi korpraali.

Sotamies vilkaisi ympärilleen ja kuiskasi henkeä sisäänsä vetäen,
sellaisella ilmeellä kuten hän antaisi toiselle jonkin kallisarvoisen
ja hyödyllisen lahjan:

»Ei se tarvitse muuta kuin sitoo kuparilantin yöksi haavan päälle...»

Korpraali vihelsi ihmeissään.

»Mutta sehän on kerrassaan urheutta, kuolemanhalveksintaa...»

»Se ei mene umpeen, vaikka miten puoskaroivat», sanoi sotamies
ylpeydellä. »Komento ei kuulu», lisäsi hän hetken kuluttua sivellen
onnellisen näköisenä säärtään.

Korpraali Kärnä oli kyllä kuullut näistä nerokkaista sotilaista, jotka
manööverien ja suurten marssien edellä ja milloin heitä miellytti,
ottivat kohtalonsa omiin käsiinsä. He leikkasivat jalkoterästään
sopivalta paikalta pienen palan nahkaa ja saivat siten kunnollisen
kengänhiertymän, he kuuluivat sitovan jalkansa polvesta telttanarulla
ja lyödä pamauttavan sitten telttakepillä sääreensä, jolloin tuloksena
on ajettuma, niukahdus. Koopeeukko ei pääse sellaisesta yli eikä
ympäri: sairaslepoa on annettava, lisäksi hän oli nähnyt keittiömiehen,
joka persosissaan veti pannukakkua naamaansa ylenmäärin ja kannatti
sitten itsensä paareilla sairastuvalle. Mutta hän sai koopeetä ja
joutui sitten Jopin tavoin juttulähteeksi, koska kaventeli sotamiesten
leipää kuorien parhaita paloja, röyhteli yltäkylläisyydessä ja kasvatti
itselleen täysikuun kaltaista naamaa. Sitten hän oli nähnyt sotamiehiä,
joiden sanottiin teelehtiä polttamalla saavan aikaan rintatautinsa ja
palveluksesta vapautumisen. Hän oli kuullut kertomuksen miehestä, joka
tässä rykmentissä näytteli hupsua, itsepintaisesti, järkähtämättä ja
johdonmukaisesti viikosta viikkoon. Häntä tutkittiin ja rangaistiin.
Kerran putkassa ollessaan ja juuri syödessään puuroa, hän oli sitten
äkännyt tarkastavan upseerin tulevan. Silloin hän nilisti housunsa
alas, tyhjensi niihin puurolautasensa ja oli tarkastavan upseerin
tullessa popsimassa lusikalla housujensa sisällystä. Siitä tuli
loppuveto: upseeri kääntyi pois varmassa vakaumuksessa, että mies
oli hupsuudessaan niin pitkällä, että söi ulostustaan. Siten hän oli
päässyt tuumansa perille: vapauteen.

Korpraali Kärnä tuijotteli ulos akkunasta harmaaseen iltailmaan,
ensimmäiseen lumeen, joka peitti katot, joka riekalehti
maassa kuten risaiset jalkarätit. Ikävyys ja kyllästys täytti
hänen mielensä ajatellessaan nuoria miehiä, jotka haluavat
hulluntodistuksia, jotka haluavat syödä ja syödä pannukakkua
kunnes naama on kuten lihotussialla, jotka haluavat, että haava
heidän jalassaan ei ummistuisi. Tuollainen voi johtua vain vielä
suuremmasta mielettömyydestä. Sotalaitokset, sodat, kunniankenttien
sankariteurastukset olivat kuten suunnaton märkivä haava ihmiskunnan
ruumiissa, ja potilas oli saanut mieleensä, että sairaus oli hyvä asia,
kunnes mikään puolustustahto ja sankaruus- ja kunnialaastari ei ulotu
peittämään hänen lautuvaa haavaansa.

»Minun pitäisi saada vaatteeni», sanoi korpraali Kärnä
sairaanhoitajalle, tippatädille, joka tuli huoneeseen. »Olen terve.»

»Mutta eihän korpraalin vielä tarvitse lähteä. Kapteeni ei puhunut
mitään.»

»Olen terve!» äyhkäisi korpraali kuten hän olisi seisonut
harjoituskentältä. »Minusta ei täällä tehdä perinjuurin
sairasmielistä...»

»Omituinen otus sotamieheksi», hymyili neiti. »Eihän teissä vain ole
kuumetta?»

»Tämä on sotakorpraali», leukaili jalkavaivainen sotamies. »Ja niillä
on aina pää kuumana sotahulluudesta...»

Korpraali Kärnän oli alistuttava kuumemittaukseen, jonka tapahtuessa
hän jutteli kertomuksen ryhmänjohtajakorpraalista, joka tosiaankin
oli omituinen otus innostuksessaan ja hartaassa oppimishalussaan
sotatieteisiin. Kun hän taisteluharjoituksessa sai kaulaansa kiikarin,
niin hänen innollaan ja tärkeydentunnollaan ei ollut rajoja. Hän
ryömi ja konttasi vitikossa kiikareineen ja ryvetti onneton itsensä
ihmisulostukseen yltäpäätä. Sitten hän seisoi häväistynä kuvatuksena
kapteenin edessä ja änkytti: herra kapteeni, minä en hoksinut...
Kapteeni armahti häntä ja hymyili laupiaasti, mutta raakojen
sotamiesten sydän on kauhia: harras ja opinhaluinen sotakorpraali sai
kärsiä ja kuulla paljon koko palvelusaikansa.

»Minusta tämä ei ole mikään joutava juttu», lopetti korpraali Kärnä.
»Se on hyvin opettavainen ja vertauskuvallinen: sodanjumala polkee
lopulta hartaat palvelijansa inhoittavaan lokaan...»

Kävi ilmi, että hänessä ei ollut kuumetta. Mutta vain riitelemällä hän
sai luvan lähteä. Hänen terveeksi julistautumisensa herätti epäluuloja
enemmän kuin armeijan tekosairaat yhteensä.

Kepein askelin ja keveästi hengitellen hän marssi kohti komppaniaansa
iloiten mielessään siitä, että hän oli jossain määrin vapaa ihmiskunnan
suurista mielitaudeista.

Puuseppäverstaan luona hänen mukaansa yhtyi sotamies Paaso, mies,
jolla oli taito tehdä puusepän töitä, ja joka oli saanut jatkaa
ammattiaan myöskin sotalaitoksen palveluksessa. Korpraali Kärnä tunsi
tällaisia verstassotamiehiä kohtaan puolittaista kateutta. He saavat
käsitellä työkaluja ja tehdä hyödyllisiä kappaleita ja heidän sielunsa
pysyvät sen vuoksi lujina ja rauhallisina. Heidän mieltään ei kalva
rivisotamiehen ainainen epäilys, että haihtuvat riviojennukset,
järkkymättömät, mutta kuitenkin niin katoavaa laatua olevat asennot,
ovat lapsellisuuksiin mennyttä aikaa, sopimatonta leikittelyä raavaille
miehille.

Mutta nyt tämä sotamies-puuseppä oli sydämeltään myrtynyt. Hän kiroili
ja noitui ja valitti korpraalille asiaansa.

Hän oli tehnyt kuudennen komppanian vääpelille tuolin, tämän omaan
yksityiseen käyttöön. Vääpeli oli sanonut sanan puutyöntekijälle ja
tuoli oli tullut. Mutta hän oli luvannut maksaa sotamiehelle tuolin
teosta, eikä maksanutkaan.

Sotamies oli pahalla päällä. Sellaisen hienon tuolin hän teki sille
sotavääpelille, hän höyläsi ja hikoili ja haaveili henkisavuista ja
iltahuvituksista. Nyt vääpeli istuu sillä hienolla tuolilla levein
takapuolin, eikä ole maksusta millänsäkään. Mitä voi halpa sotamies
tehdä? Miten hän voisi taistella vääryyttä vastaan?

Korpraali Kärnä kuunteli ja oli heti täynnä elämää, aatteita, sanoja,
sanoja. Asiain ei saa milloinkaan antaa mennä menojaau. Aina on
tartuttava härkää sarviin.

He pohtivat kysymystä sanojen merkityksestä, voimasta. Vaikuttavatko
sanat sitä tai tätä ihmiselämään ja tosiasioihin? kysyi korpraali Kärnä
ja piti esitelmää tästä asiasta.

He kantoivat sotamiehen takkia ja tunsivat siis käskijän äänen. Vain
sana ja he makasivat mahallaan, ryömivät, tekivät mitä tahansa.
Komentosana määritteli perunain luvun lautasella. Komentosana tahtoi
säännöstellä heidän tietojensa ja ajatustensa laadun.

Mutta nämä ovat komentosanoja, virallisia sanoja, heidän sanojaan,
joilla on valta, voima ja kunnia. Kaikki tuntevat ja tunnustavat ne.

Mutta onko tavallisen alamaisen ihmisen sanoilla mitään merkitystä?
Voiko esimerkiksi maassa makaava sotamies käyttää kieltään pyrkien
varmaan päämäärään? Voiko hän yleensä puhua mitään? Jos oletamme,
että lokaan poljettu kansalainen puhuu, niin emmekö voi sanoa, että
kääntelehän vain kieltäsi: siinä ei ole luita...

Korpraali Kärnä hymyili.

»Ole huoletta, kaveri! Ennenkuin montakaan herätystä on kaikunut
sotavääpeli maksaa palkan työmiehelleen, vieläpä on iloinen, jos tuo
raha samalla pyyhkii unhoon hänen tuolinteettonsa...»

He saapuivat komppaniaan ja korpraali Kärnä puhui heti muutamia sanoja
sotamiehille, joiden pahantuulisille kasvoille ilmestyi silloin
viisauden hymy.

Komppania järjestyi ruokailemaan. Mutta ruokasalin portailla seisoi
päivystävänä upseerina kuudennen komppanian vääpeli, tuolin teettänyt
mies. Komppania odotti jonossa sisäänpääsyään. Mutta jonossa virisi
seuraava keskustelu:

»Kuka sen tuolin teetti ja jätti maksamatta?»

»No, naapurin Pekkapa tietenkin!»

Tämä keskustelu toistettiin monesti ja monista suista. Sillä portailla
päivystävän upseerin ominaisuudessa seisova mies oli ristimänimeltään
Pekka. Pienelläkin mielikuvituksella varustettu käsitti juuri hänet
kyseessä olevaksi naapurin Pekaksi.

Keskustelu jonossa kävi yhä yksitoikkoisemmaksi, äänekkäämmäksi,
naurahtelevammaksi. Vääpeli jo ryhdistäytyi: hiljaa rivissä! Mitä?
Tapahtuiko kaikki jo suljetussa järjestyksessä? Eivätkö sotamiehet saa
ruokailemaan mennessään virkistää itseään pienillä kanssapuheilla? Se
oli uutta.

»Palveluksessa ei saa puhua ja syöntikin on palvelusta.»

Se oli siitä poikki. Mutta kun komppania palasi ruokailemasta,
viritettiin tuo pieni vuoropuhelu jälleen, äänekkäänä ja
yksitoikkoisena.

Mutta sotamies-puuseppä oli toivoton. Tuonko he luulivat tepsivän
tuohon sydämeltään paatuneeseen sotavääpeliin? Puhukaa, puhukaa! Se on
yhtä kuin saarna sarvekkaalle sonnille.

Mutta korpraali Kärnä ja muut tunsivat asiansa. Korpraali sanoi, että
toistakaa, toistakaa, toistakaa! oli ainoa oikea ja ihmeitä tekevä
menettelytapa tämän laatuisissa asioissa.

Seuraavana päivänä kuului tuo lyhyt keskitetty vuoropuhelu lakkaamatta,
ruokailemaan mennessä ja sieltä palatessa, kaikilla väliajoilla kun
kaksi tai kolme kohtasi toisensa. Se kuultiin monissa eri vivahteissa,
monilla eri esitystavoilla, koristeellisilla ja vapaamielisillä
yksityiskohdilla lisättynä. Ensimmäinen mies oli kuullut huhuja
jostakin maksamattomasta tuolista ja toinen esiintyi henkilönä, joka
tiesi, tiesi, että kysymyksessä oleva tuoli kuului naapurin Pekalle,
ehdottomasti hänelle.

Tämä omituinen keskustelu levisi kuten kulovalkea koko rykmenttiin.
Kuudennen komppanian vääpeli kuuli useamman kuin yhden kerran utelevan
äänen: »Kuka se oli...», sekä syvän vakaumuksellisen: »No, naapurin
Pekka...»

Se oli todellista niittotulta.

Illalla tuli sotamies-puuseppä korpraali Kärnän luokse kasvot
kirkastuneina. Vääpeli oli maksanut tuolinsa. Lähettisotamies oli
tuonut rahat.

Korpraali Kärnä, aatteen keksijä, sai kutsun kahville sotilaskotiin. He
istuivat höyryävän kahvikupin ääressä juhlatunnelmissa.

»Pieni esimerkki sanan voimasta», sanoi korpraali Kärnä.

He rapistelivat nuhraantuneita sanomalehtiä, tuota lakkaamatonta
sanojen virtaa, jonka tarkoitus oli muodostella ihmisarvoja kuten savea.

Mutta lähempänä heitä oli sillä hetkellä tuo pieni vuoropuhelu, jolla
paatunut, kokenut ja harjaantunut sotavääpeli oli taivutettu erääseen
tekoon, jolla oli loihdittu höyryävät kahvikupit heidän eteensä.

Juhlatunnelma täytti heidät. He, halvat sotamiehet, olivat
menestyksellä koroittaneet äänensä vääryyttä vastaan.

Mutta ennenkuin he lähtivät, nykäisi korpraali Kärnä sotamies-puuseppää
hihasta.

»Sotamies voi taistella vääryyttä vastaan vain sillä uhalla, että on
valmis uhmaamaan enempiä ja isompia vääryyksiä. Sait sanan voimalla
rahat, mutta sait myöskin luultavasti aliupseerien säädyn vihat. Sinuun
he pyrkivät nyt käsiksi. Elä siis silmät auki, eläkä hämmästy jos
palveluksessasi sattuu pieniä järjestelyitä, jos tipahtaa rangaistus,
jonka oikea syy on syvemmällä...»

Sotamies Paaso koetti näyttää uljaalta ja huolettomalta, mutta
kuitenkin korpraali Kärnä huomasi hänen silmissään huolestumista,
säpsähdystä ja pelkoa. Hän tunsi sotapalveluksen, esimiesten
järjestelymahdollisuudet ja -kyvyt. Pieni katumuksen tunne nipisti
korpraali Kärnän rintaa: niiksi hän oli keksinyt tuon vuoropuhelun?
Miksi hänen piti sekaantua kaikkiin asioihin? Oliko mahdollista, että
tästä menestyksellisestä kokeesta sanojen voimasta sysäytyisi samalla
liikkeelle eräälle sotamiehelle kohtalokas ja arvaamaton tapahtumien
sarja?

Mutta hän karkoitti mielestään nuo ajatukset. Vain heikot ja
elinkelvottomat antavat asioitten kehittyä niihin puuttumatta.




IHMISKOIRA


Komppaniaan oli muutamia päiviä sitten tullut alokkaita.

»Uusi lähetys taikinaa sotalaitoksen leipomapöydälle», sanoi
korpraali Kärnä katsoessaan tuota kirjavaa joukkoa, joka jo asujensa
erikaltaisuudella pisti sotilaalliseen säännöllisyyteen tottuneeseen
silmään ikäänkuin edessä olisi ollut lauma rikollisuutta. Tuo näky toi
vanhojen miesten miehin ikäänkuin tuulahduksen kaukaisesta maasta ja
maailmasta ja teki heidän sydämensä melkein sairaiksi ikävästä.

Oli ilta, sunnuntai-ilta. Korpraali Kärnä heilui päivystäjänä. Hän iski
kuten haukka ruokailemasta tulevaan alokaslaumaan, joka kömpelönä ja
arastellen kantoi sotilastakkiaan.

»Perunankuorijoita!» huusi korpraali Kärnä. »Te ja te sieltä!»

Hän osoitteli ja nokki miehiä parvesta riviin. Hän huomasi vasta
silmätessään riviä, että miehet olivat sattuneet kuten itsestään
herraspoikia, koulunkäyneitä, ylioppilaita. Hänen nopea ja luimisteleva
katseensa oli tuntenut herraslähtöiset yhdenkaltaisiksi tekevän
alokasasunkin takaa. Siinä he nyt seisoivat happamin naamoin ja nyrpein
nenin. He näyttivät tykkäävän, että he kärsivät sortoa tullessa noin
yhteistuumin komennetuksi alentavaan työpalvelukseen. Mutta korpraali
Kärnä tunsi jonkinlaista tyydytystä ja iloa nähdessään heidän seisovan
kiltisti vaiti.

»Ja santsaus, miehen vaihto, ei tule kysymykseen», jyrisi hän. »Sota
on kärsittävä henkilökohtaisesti, sanoo laki. Vaikka täällä olisi
kuinka paljon monneja ja markanhanaajia, jotka istuvat perunasäkkien
ääressä nikkelistä vaikka puoliyöhön, niin rahalla ei tänä iltana asiaa
järjestetä...»

Sitten hän tunsi yhtäkkiä ikäänkuin koko ruumiillaan jonkun
henkilön läsnäolon. Vääpeli Sato seisoi käytävän päässä ja katseli
päivystäjän toimenpiteitä. Hän seisoi vaiti ja hänen viiksiensä kärjet
liikahtelivat enteilevästi. Vääpeli Sato taisteli itsensä kanssa. Tuo
korpraalin valinta näytti hänestä oikealta. Herraspojille on näytettävä
ennenkuin he ajavat ohitse, menevät muka hänenkin ohitseen, kajahtavat
tähtiin asti. Mutta korpraalille on myöskin näytettävä, tuolle oliolle,
joka etoi hänen sydäntään. Herra jumala, aika kuluu, livahtaa ja tuo
inhoittava nuorukainen näyttää myöskin livahtavan hänen käsistään kuten
hänet olisi saippuoitu!

Vääpeli Sato astui esiin.

»Korpraali Kärnä», sanoi hän sillä lempeällä äänellä, jota hän myöskin
viljeli siinaijyrinänsä ohella. »Antakaa näiden miesten poistua ja
valitkaa uudet. Minusta näyttää», lisäsi hän sitten myrkyllisesti,
»että jos kaikki kädet ovat tuollaisia, niin huomenna saa sairastupa
roskaa rikkeimistä etusormista...»

»Kyllä, herra vääpeli», sanoi korpraali Kärnä kiukusta ja
nöyryytyksestä kiehuen. »Kyllä, herra, kyllä, kyllä!» hoki hän
mielessään. »Miten kauan ihmisen on vastattava noin tulematta
hulluksi?» Hän tunsi jostakin syystä tämän käyvän enemmän älälle kuin
seikkailun punaisen puun juurella.

Mitä? Oliko hän jo herra vääpelin tasolla? mietiskeli hän sitten
ällistyneenä itsekseen. Hän käytti sotilaallista valtaansa purkaakseen
sukupolvien takaista talonpoikaista vastenmielisyyttään ja kaunaansa
herraslähtöisiä ja herraskasvoisia, puhdassormisia ihmisiä vastaan. Hän
tahtoi alentaa ja nöyryyttää heitä perunain kuorimisella, tahtoi nähdä
heidän happamet naamansa, kun heidän on toteltava halpaa sotamiestä
ja tartuttava hienoin sormin rapaiseen perunaan. Mutta entäpä sitten?
Se oli sittenkin tarpeellisinta ja arvokkainta työtä täällä. Se ei
ollut mikään järjetön juoksu punaisen koivupuun alla, vaan hyödyllinen
työ, jota nämä herrasnuorukaiset omituisen kasvatuksensa vuoksi
pitivät itselleen alentavana. Se oli heille kasvattavaa, jos nimittäin
ihmiseen, johon on pienestä pitäen pumputta sotahulluutta, joka
uskoo, että sotilassaappaan kuluttaja on tärkeämpi kuin suutari, joka
halveksii hyvää ojuria ja ihailee laiskan reserviupseerin päiviä, joka
on muka isänmaallisuudesta pullollaan, jos tällaiseen ihmiseen voidaan
enää istuttaa mitään mielenitua...

Ei, hän ei ollut kuten herra vääpeli, jonka täytyi nähdä tämän
toimenpiteen sotilaallinen ja kuria luova merkitys, mutta joka vain
yksityisiä vihanoikkujaan seuraten iski häneen kaikissa tilaisuuksissa.

Ja korpraali Kärnä käveli kiukuissaan pistin vyöllä ja ärisi
tupapalvelijoille melkein olemattomista epäjärjestyksistä.

Sitten hän huomasi sen ja hymyili itsekseen viisauden hymyä: niin
vaikuttaa ihmiseen sotalaitos ja valta-asema. Hän purkaa kaikki
mahankivistyksensä alaisiinsa ja edesauttaa sielunkipujen ikuista
kiertokulkua.

Sinä sunnuntai-iltana tapahtui myöskin, että sotamiespuuseppä Paaso
ilmestyi komppanian käytävälle päivystäjän pöydän ääreen. Hän oli
huomattavasti humalassa ja hän alkoi moittia korpraali Kärnää siitä,
että tämä oli laulanut hävyttömän laulun. Sillä mitä se auttaa
ihmistä, jos hän saa tuollaisia ulosottomiehiä avukseen? Nyt hän
oli jo joutunut selkkaukseen esimiesten kanssa. Hän oli saanut
arestirangaistuksen epäsotilaallisesta käyttäytymisestä, vaikka se
oli vääpelien sääty, joka oli esiintynyt miten sattuu. Sitten hän oli
joutunut ennenaikaisesti pois puuseppäverstaalta. Huomen aamulla hän
saisi marssia komppanian mukana harjoituksiin ja kaikki kapitulantit
ottaisivat hänet silmätikukseen. Siksi hän oli hommannut viinaa
murheeseensa ja tahtoi ilmoittaa korpraali Kärnälle, että tämä oli
laulanut hävyttömän laulun ja aiheuttanut hiljaiselle puusepälle paljon
onnettomuutta.

»Et ollut tarpeeksi hiljainen», sanoi korpraali Kärnä. »Jos haluaa
kerran taistella, niin on otettava huomioon, että taistelu on
ikuinen...»

»Sinullakin on jo kapitulantin yliluonnollisen hävytön luonto»,
riehaantui sotamies Paaso. »Sinäkin olet jo kuten ihmiskoira...»

»Ole vähemmällä! Muista, että parempi on silmäpuolena elämään sisälle
mennä kuin molemmin silmin ikuiseen kadotukseen...»

»Hävyttömän avun te keksitte, koiramaisen avun...»

»Elä välitä! Voit huomenna puhua komeita, että rahat on mennyt juodessa
ja terveys tapellessa...»

»Ihmiskoiria täällä kasvatetaan», riehui humalainen sotamies
äänekkäästi.

»Painu vuoteeseen», sanoi korpraali.

Mutta se oli myöhäistä. Käytävän päässä näkyivät vääpeli Sadon kasvot.
Kun sotamies Paaso huomasi hänet, niin hän karjaisi kuten sopivasta ja
otollisesta tapaamisesta ilostunut ihminen:

»Kaikki kapitulantit ovat ihmiskoiria!»

Vääpeli Sato oli avannut suunsa sanoakseen jotakin tilaisuuteen
sopivaa, mutta sotamies Paaso oli nopeampi. Jostakin merkillisestä
mielijohteesta hän otti lakin päästään ja alkoi usahdella ja haukkua
kuten koira vääpelin edessä.

Vääpelin kasvot olivat harmaankalpeat kiukusta, mutta hän ei sanonut
sanaakaan. Käytävälle oli kerääntynyt sotamiehiä ja kaikilla
tuvanovilla näkyi uteliaita kasvoja, joilla väreili salainen naurunhalu.

»Hau, vov!» pani humalainen sotamies. »Tämä sopii hyvin, sillä me
olemme koiria...»

Koko hänen ruumiinsa teki koiramaisia eleitä.

»Päivystäjä», sanoi vääpeli viimein. »Soittakaa heti päävartioon, että
hakevat humalaiset täältä.»

Hän pyörähti kannoillaan ja meni kansliaan.

Sotamies Paaso istahti jakkaralle ja nauraa hihitti hiljaa.

»Uskotteko, että vääpeli Sato ymmärsi?» kysyi hän.

»Teit ehkä itsestäsi ylipalvelijan, oikean kantajääkärin», sanoi
korpraali Kärnä ja tarttui puhelimeen. »Mutta ehkä tämä oli samalla
ristiäistilaisuus: uusi lempinimi vääpelille...»

Kaikkien ympärillä tungeskelevien sotamiesten ja alokkaiden kasvoilla
näkyi se eloisuus, minkä tapahtuma aiheuttaa ihmisessä.




PAHOINPITELYT


Kolea tuuli lensi yli routaisen maan ja tohisi synkästi metsiköissä.

Vanhat miehet olivat kentän toisessa laidassa
pistintaisteluharjoituksessa. Yksitoikkoisina kajahtelivat
komentosanat: pitkäpisto, lyhytpisto, lyönti, isku perällä,
yläväistö, alaväistö. Sitten he taistelivat telineessä roikkuvaa
säkkiukkoa vastaan. Sen tuli esittää vihamiestä, verta ja lihaa.
Pistimet suhahtelivat sen lävitse. Mutta kaikki tapahtui veltosti ja
innottomasti. Sillä tuo kärsineen ja avuttoman näköinen säkkiukko oli
kädetön ja taisteli vain loputtomalla kärsivällisyydellään.

Kapteeni seisoi telineen vieressä lerppahuulisena ja synkeänä, hautoen
joitakin kiusallisia asioita ja murahtaen silloin tällöin sättivän
sanan.

Kentän toisessa laidassa harjoittelivat alokkaat käännöstä oikeaan ja
käännöstä vasempaan. He värisivät koleassa tuulessa, joka tunkeutui
läpi pukimien.

Vääpeli Sato valvoi käännösharjoituksia. Hän käveli nopeana ja
susimaisena ryhmästä ryhmään, tiuskien ja ärähdellen. Ensin illalla
oli ollut tuo kohtaus juopuneen kanssa, häväistys alokkaiden edessä.
Kerrassaan tuppeen nyljettävä mies. Nyt hän voi vielä vuosien kuluttua
aavistaa rivissä kuiskauksen: ihmiskoira! Ja tuo korpraali Kärnä,
ihmiskoira, oli ollut läsnä, olipa kukaties salaisesti järjestänyt
kaiken... Sitten hänellä oli ollut kohtaus vaimonsa kanssa, tavattuaan
hänet ja nuoren luutnantti Granin veikistelevästä keskustelusta
kadulla. Sitten aliupseerikasinolla oli kersantti Puksu jälleen
kertonut uuden ja hävyttömän jutun, tarkoittelevan jutun eräästä
garnisonin naisesta, jota miehensä epäili uskottomuudesta ja matkalle
lähtiessään keksi kojeen, joka toisi totuuden ilmi. Piti purra
hammasta, jotta ei olisi avoimesti raivostunut tuon pukki Puksun
alituisista sikamaisuuksista.

Ja sitten harjoituskenttä ja alokkaat. Sekin etoi tänään yhä pahemmin
hänen sydäntään. Entistä huonompi lauma välinpitämättömiä, velttoja ja
tyhmiä poikasia, lumpputavaraa, joka kerta kerran perästä lähetettiin
hänen vaivoikseen. Ne eivät näytä kuulevan mitään, eivätkä tajuavan
mitään. Olisi kohtuullista päräyttää niitä korvalle joka komennussanan
päätteeksi.

Hän oli kerran maalaiskylän kujalla nähnyt piian kuljettavan pässiä.
Sitä vedettiin nuorasta kaikin voimin, sen haratessa vastaan kaikilla
neljällä jalallaan järkähtämättömänä ja itsepintaisena kuten risukarhi.
Oliko se vertauskuva harjoitusupseerin elämästä? Samaten piti heidänkin
vetää vastahakoisia pässejä, että heistä jotakin tulisi...

Vääpeli Sadon silmät sattuivat korpraali Kärnään, joka koneellisin
äänin karjui ryhmälleen käännöksiä. Vääpelin sydän vavahti tuskasta.
Saatananperkele! Hänestä tuntui yhtäkkiä, että hänen epäluulonsa olivat
todistettuja. Tuo hävytön roikale oli haukuttanut häntä ihmiskoiraksi,
tuo rosvo oli maannut hänen vaimonsa kanssa. Jos joku varastaa palan
leipää, niin hänet viedään vankilaan, mutta naistennäpistelijät
kävelevät vapaina ja ähittelevät häntä ilmeillään.

»Korpraali Kärnä! Ettekö tiedä mikä on vasen, mikä oikea, eli ettekö
osaa sitä opettaa toisille?»

Hän kääntyi erehdyksen tehneen alokkaan puoleen, kysyi nimeä, karjui
mahtavimmalla äänellään, sillä hän tiesi, että ääni tehoaa alokkaihin,
saa heidät pelokkaiksi ja kunnioittaviksi.

Sitten hän komensi vilusta värisevät alokkaat harvaan jonoon ja ryhtyi
lämmittämään heitä pukkihypyllä. Jonon viimeisen miehen alkaessa oli
kunkin juostava ja hypättävä, kämmenet hartioille asettaen, edellä
olevien miesten ylitse, jotka kyyröttivät kädet polvella pukkeina.

Sattui niin, että eräs alokas Keri ei osannut tätä hyppytemppua tehdä
tahi ei kylmän kangistamana sujunut sitä tekemään. Hän yritteli ja
yritteli ja takertui jo ensimmäiseen mieheen, joka sattui olemaan pitkä
roikale ja vielä tahallaan kohotti hartiansa korkealle. Koko leikki
meni sekaisin ja pysähtyi.

Vääpeli Sato, jonka oma leukakin väykähteli vilusta, tunsi sisulleen
pistävän aivan jumalattomasti. Eikö mies osaa edes tuon vertaa? Se ei
voi olla muuta kuin tahallatekoa. Mutta alokkaille on kertakaikkiaan
näytettävä mitä merkitsee sotilaallinen kuri: annettujen käskyjen
järkähtämätöntä täyttämistä.

Hän seisoi miehen vieressä ja huusi kaikella keuhkojensa voimalla:

»Yli! Muistutattehan sammakkoa, joten loikan takajaloilla ei pitäisi
olla teille outo...»

Alokkaan kömpelö ja pelonalainen ja tulokseton hyppy-yritys näytti
vääpelin silmissä tahalliselta huolettomuudelta, pilkanteolta
pukkihyppyä ja esimiehen komennusta kohtaan. Hän raivostui ja tarttui
miestä käsivarsiin ja hartioihin ja pudisteli häntä kuten märkää
kintasta. Hän kiroili ja pukitti miestä polvellaan takapuoleen.

»Ylös! Yli! Eikö löydy jänniä, raato?»

Vääpelin silmät kiiluivat kieroina ja villeinä ja hänen vääntyneistä
suupielistään pursui ohut vaahto. Parta pörhötti kuten harja, jolla
on juuri raskaasti pyyhkäisty pölyistä pintaa. Alokas parakoi hänen
käsissään kuten hädässä oleva metsänelävä ja tuo ääni sai vääpeli Sadon
jälleen järkiinsä.

Mitä hän oli tehnyt? Menettänyt malttinsa ja käynyt käsiksi alaiseensa.
Eikö korpraali Kärnän ja monen muun kasvot olleetkin kirkastuneet
pirullisesta ilosta: astuitpa yli, ihmiskoira... Kirottua...

Hän heitti miehen irti.

»Elä inise, hervoton etana, tapettu mato!»

Hän käski ryhmänjohtajien huutaa miehet kokoon ja jatkaa käännöksiä.
Jäljellä olevan harjoitusajan hän käveli vaiti ja synkin kasvoin,
viikset värähdellen. Silloin tällöin hän vilkaisi ryhmään, missä hänen
pelmuuttamansa alokas teki käännöksiä tollon näköisenä, kankeana
ja myöhästyneenä. Hän katsoi myöskin kentän toiseen laitaan, missä
vanhat miehet yhä pistelivät säkkiukkoa. Oliko kapteenikin huomannut
tapauksen? Mutta hänen täytyi ymmärtää, että se joka vuosikausia,
ikuisesti, kestää kiivastumatta näitä maankaatojätkiä ja siipisatoja,
se ei olisi heitä parempi...

Siitä ajatuksesta vääpeli Sato sai takaisin ryhtiään ja hänen
rintaäänensä kajahti komeana, kun hän harjoitusajan loputtua huusi
komppanian kokoon.

Heti kun he olivat päässeet kasarmiin, keräytyi kiihkeäkasvoisia,
innokkain ja kähein kuiskein puhuvia miehiä alokas Kerin ympärille. He
olivat niitä, joita rasitti jostakin kohtauksesta johtuva erityinen
vastenmielisyys ja viha vääpeli Satoa kohtaan, tavallisen yleisen
vihamielisyyden lisäksi.

»Nyt joutuin, mies, sairastuvalle Koopeeukon puheille!»

»Tästä ei silitetä vääpeknkään päätä!»

»Katsotaanpa mitä sinulla on näytettävää!»

Äänettömältä ja kuten halvauksen saaneelta alokkaalta silpaistiin
parissa silmänräpäyksessä yläruumis paljaaksi. Nopea, kiihkeä, utelias
tarkastus ja sitten pettymyksen huokauksia ja kirouksia. Alokkaan
virheettömässä ihossa ei näkynyt juuri mitään merkkejä. Olkavarsissa
oli pari punaista juomua.

Korpraali Kärnä oli kumartunut eteenpäin yhtä uteliaana kuin toisetkin.
Hän oli jännittynyt. Nyt, nyt on nyrkki puristettu iskuun vihamiestä
vastaan. Ja vihainen nyrkki näyttikin sitten heltiävän veltoksi ja
hervottomaksi kädeksi. Outo ja kauhea ajatus heräsi hänen aivoissaan.

»Lisää merkkejä», sanoi hän ja tarttui kuten puristimilla alokas Kerin
käsivarteen. Kaikki ymmärsivät asian samalla haavaa ja mustelmia ja
naarmuja oli silloin yllinkyllin alokkaan paljaassa ruumiissa. Hän
vääntelehti ja itki hiljaa heidän käsissään.

»Tuki turpasi!»

»Ei tämä ole tarkoitettu sinulle, vaan vääpelille!»

»Parempi on silmäpuolena elämään sisälle mennä...»

»Sehän potkikin tätä! Housut alemmas...»

»Ei näy mitään!»

»Näkyy!»

Raskas sotamiehen saapas potkaisi niin vahvasti, että alokas lensi
kontalleen surkeasti parahtaen. Hänen istumalihaksistaan tihkui veri.

»Nyt vaatteet ylle ja lääkärin luo!»

Nyyhkyttelevää, hammasta purevaa miestä puettiin jälleen.

»Ole mies», puhui korpraali Kärnä, joka tunsi piston sydämessään,
sillä hänen mieleensä oli lennähtänyt muisto kuinka hän tässä samassa
huoneessa oli taistellut ruumiillisia nöyryytyksiä ja remmiapelleita
vastaan. Kuinka hän nyt otti osaa tällaiseen inhoittavaan ilveilyyn,
vieläpä oli kaiken alkuunpanija? Sotalaitoksen vaikutustako? Mutta
tämä oli kuitenkin asiallinen teko, tämä oli tilaisuus, johon oli
tartuttava, ase, jonka kohtalo suopi harvoin halpain sotamiesten
käsiin. — »Ole mies», kertasi hän. »Sinä jouduit vain kuten
uhrikaritsaksi, kun pyyhitään pois syntiä ja pahuutta. Sillä vääpeli
Sato on ihmiskunnan vihollinen, ihmiskoira, kuten eilen kuultiin.
Jos asia menee nyt hyvin ja oikein, niin olemme saavuttaneet monelle
miehelle helpomman kohtalon, niillekin, jotka eivät ole vielä
syntyneet...»

Sotamiehet seisoivat vihamielisin ja hurmioitunein kasvoin, tuijotellen
murjottua miestä, jonka piti mustelmillaan ja haavoillaan lyödä
vääpeli Satoa, joka oli heidän uskonsa mukaan aiheuttanut heille ja
monelle ikäluokalle paljon tarpeetonta vaivaa ja pelkoa, turmiota ja
onnettomuutta.

»Eikä sanaakaan siitä, että haavojasi on täällä katsottu. Muista se!»

»Ei kukaan, joka on jotakin nähnyt, saa hisahtaakaan. Muuten hänestä
tulee onneton ja lyhytikäinen mies.»

»Me emme iskeneet ainoastaan itsemme, emmekä menneitten, mutta myöskin
tulevien puolesta», lopetti korpraali Kärnä.

Koko kohtaus oli kestänyt vain hetken. Siihen oli ottanut osaa
toimijana tai katselijana suljetussa tuvassa parikymmentä sotamiestä
ja eräs asevelvollinen alikersantti. Komppania järjestyi nyt hälisten
ruokailemaan ja alokas Keri ontui ja nilkutti sairastupaa kohti.

Vääpeli Sato katsoi hänen jälkeensä kirjoitustuvan akkunasta.

»Kylläpä se nyt vetää säärtään», ajatteli hän ääneensä. »Kelmit ovat
tietenkin neuvoneet. Mutta kummia siitä ei tullene. Parasta puhua siitä
itse ensitilassa kapteenille ja lääkärille...»




KUOLEMANTUOMIO


Asia kehittyi nopeasti. Kuulustelussa todistivat useat sotamiehet
ja aliupseerit yhtäpitävästi, että vääpeli Sato oli hyökännyt
harjoitustilaisuudessa alaisensa kimppuun ja pahoinpidellyt tätä.
Lääkärintodistus näytti, että pahoinpitely oli ollut suorastaan
petomainen: sinelmiä ja naarmuja ympäri ruumista, paha ruhjevamma
istumalihaksessa. Vääpeli Sato ei kieltänyt. Hän sanoi menettäneensä
malttinsa nähdessään, että haluttiin antaa esimerkki tahallisesta
kunnottomaksi heittäytymisestä.

Asia oli siksi pahaa laatua, että sotaoikeuden oli kokoonnuttava.
Myöskin korpraali Kärnän oli siellä esiinnyttävä, sillä hän oli
ollut todistamassa jo kuulustelutilaisuudessa. Asian käsittely oli
lyhyt ja mutkaton. Vääpeli Sadolle vaadittiin rangaistusta alaisensa
pahoinpitelystä palvelustilaisuudessa. Lisäksi kävi ilmi, että hänet
oli jo ennen tuomittu järjestysrangaistuksiin samantapaisista teoista.
Hän oli esimerkiksi joskus vuosia sitten yrittänyt väkipakolla
syöttää sotamiehelle, joka oli tullut ruokailemaan ilman lusikkaa,
lautasellisen puuroa. Muisto siitä eli vielä rykmentissä. Sillä
korpraali Kärnä oli usean kerran kuullut pahansisuisten vanhojen
miesten ärsyttävän päivystävän upseerin ominaisuudessa ruokailua
valvovaa vääpeli Satoa, huutelemalla: »Te syötte sen puuron!» Kun
hänen hirmuisuutensa kääntyi ottaakseen selvää kuka huusi, rääkäistiin
takapuolelta: »Ja ilman lusikkaa!»

Todistajat puhuivat samaa mitä olivat kertoneet kuulustelupöytäkirjaan.
Korpraali Kärnä antoi todistuksensa hitaasti ja hilpeällä äänellä. Hän
ajatteli punaista puuta ja hänen sisäisen silmänsä eteen ilmestyi eräs
maalattu lautaseinä. Hän ajatteli niitä menneitä poikia, jotka hänen
hirmuisuutensa oli ilomielin toimittanut ristikkojen taakse. Hän katsoi
vääpeli Satoon, jonka viikset nyt riippuivat tarmottomina yli suun.
Ensi kerran hän nyt epäili, että ehkä ne sittenkin ovat kasvaneet kuten
tavalliselle ihmiselle.

Vääpeli Sadolla ei ollut paljon sanottavaa. Hän toisti sen minkä oli
sanonut jo kuulustelutilaisuudessa. Kun lääkärin lausunto luettiin,
niin kuultiin hänen mutisevan partaansa, tuskastuneena:

»Eikö niiden ruumis siedä käsiä enempää kuin taikina...»

Korpraali Kärnän täytyi vilkaista alokas Keriin, joka seisoi
alakuloisena ja allapäin, hänen täytyi vilkaista toisiin todistajiin.
Jos vääpelin mieleen johtuisi vihjaista, että tuo todistus ei
voi koskea yksinomaan hänen jälkiään, niin noilta pelokkailta ja
hämmentyneiltä tovereilta tulisi ehkä heti tunnustus, joka muuttaisi
oikeudenkäynnin suureksi vääryydeksi. Sillä tämä oli sittenkin oikeutta
ja kohtuutta, vaikka se näennäisesti oli jotakin muutakin. Niin
mietiskeli korpraali Kärnä, rohkaistakseen vavahtavaa sydäntään.

Mutta vääpeli Sato ei sanonut mitään. Mistäpä hän tosiaankaan tiesi
mitä jälkiä oli jättänyt riehuessaan vihan vimmassa. Hän oli ollut
tovin tuolla tuulisella harjoituskentällä kuten muistinsa menettänyt,
tunnelissa kulkenut juopunut.

Tuomio luettiin: vankeutta ja virasta erotus.

Siinä seisoi nyt Sato, eikä hän ollut enää herra vääpeli, hänen
hirmuisuutensa. Hänellä ei ollut enää valtaa karjua ja ryömittää,
viritellä onnettomuuksia ja alentaa toisia ihmisiä. Hänet oli ikäänkuin
pois pyyhkäissyt; raskas kohtalon käsi.

Mutta korpraali Kärnä ei tuntenut itsessään mitään voiton riemua.
Turhaan hän yritti ajatella asioita, joita vääpeli Sato oli tehnyt ja
asioita, jotka häneltä nyt jäisivät tekemättä. Hänen mieleensä nousi
vain hätäinen ajatus: mitä tämä hyödyttää? Jos yksi Sato on poissa,
niin sotalaitoksen väkevä väkivallan maaperä kasvattaa pian sata muuta
samansuuntaista Satoa sijaan...

Viimeisen kerran näkisi hän nyt tuon vääpeli Sadon, vanhahtavan miehen,
joka seisoi hiljaisena ja turtana, ikäänkuin hän ei vielä käsittäisi
mitä hänelle oli tapahtunut. Korpraali Kärnä ajatteli, että tuo mies
saisi nyt karjaista kamalimman äänensä ja kukaan ei pelkäisi eikä
vavahtaisi. Outo ja omituinen säälintunne täytti korpraalin sydämen.
Eikö vääpeli Satokin ollut vain sotalaitoksen uhri, teuras, joka
seisoi avuttomana suurien voimien edessä? Hän oli kansan mies, hänen
oli täytynyt aina nähdä herrojen ajavan ohitseen, tähtiin saakka.
Hänen kohtalonsa oli lopultakin kova rahvaan miehen kohtalo. Hänet
viskattiin nyt tienoheen kuten loppuunkäytetty kapine. Hän, hermoiltaan
loppuunkulutettu mies, ei ollut enää mikään...

Korpraali Kärnä huomasi nyt äkkiä vieressään kalpeat ja rasittuneet,
mutta niin tutut naiskasvot ja hän vavahti rakkaudesta ja himosta.
Naisparka, ajatteli hän. Vääpeli Sadon rouva kumartui salavihkaa ja
kuiskasi vihastunein ja huolestunein kasvoin:

»Peto! Elukka! Tässä on teidänkin sormenne pelissä, tunnen sen...»

Korpraali huomasi hiljaisesti ihmetellen kuinka pistävä hänen katseensa
oli ja mietiskeli niiksi rakkaasta naisesta voi tulla niin äkkiä paha,
ruma vieras täti.

»Elkää olko niin voitonriemuinen! Minä voin nyt tuntea teidät», sähähti
naisen ääni.

Sitten hän siirtyi pois, varoen ettei tämä hiljainen seurustelu
herättäisi huomiota. Tämä ikäänkuin taittoi kärjen hänen uhkailuiltaan,
eikä korpraali tuntenut pelkoa.

Hänen silmänsä hyväilivät kaivaten upeata lonkkaa, jonka hän näki ehkä
viimeisen kerran.

He, todistajat, sotamiehet, jotka olivat kantaneet kostavaa kalpaa,
poistuivat oikeuspaikalta hiljaisina, mietteissään. Rapakot litisivät
heidän saapastensa alla. Routa oli sulanut, tummat pilvet peittivät
taivaan, satoi ja tuuli.

Oliko tämä oikeutta vai vääryyttä? kyseli korpraali Kärnä itseltään,
mutta vastausta ei kuulunut. Hän ei tuntenut katumusta, mutta
hiljaista, epämääräistä tuskaa. Näin oli tapahtunut, näin oli täytynyt
tapahtua, mutta tämä ei ollut vielä lopullinen pää, joka tulee
vetävälle. Hän ajatteli, että tilasto voi näyttää sodassa kuolleet ja
haavoittuneet, mutta se ei mainitse mitään haavoista ja kuolemista,
kivuista ja vammoista, jotka sotaan valmistautuminen aiheuttaa rauhan
aikana. Voit ehkä sanoa rahassa puolustusmenojen määrän, mutta elä
pysähdy siihen. Nuo rahat aiheuttavat jo sinä päivänä turmiota ja
onnettomuutta, enemmän, paljon enemmän kuin mitä niillä on tehty miehiä
ja miehen ryhtiä... Eli oliko se ehkä sittenkin valistusmääräraha?
Eikö heille tarjottu täällä ahkeraa ja lakkaamatonta valistusta,
hyväätekevää valistusta sotalaitoksien mielettömyydestä?

Hänen omakohtainen seikkailunsa erään vääpeli Sadon kanssa oli ehkä
saanut loppunsa. Vastustaja ja vihamies oli poistettu näyttämöltä.
Mutta korpraali Kärnä ajatteli vain erään lukemansa viisaan kirjan
sanoja: joka päivä kaatuu miehiä elämäntaistelussa...

Urheilukentän reunassa junttasi joukko sotamiehiä kovetusaineita
lietteiseen maahan. Junttalaulu kajahti tahdikkaana:

    »Eikä tätä laulua laulaa saa,
    sillä tästä sakotetaan,
    vaan täytyy sen kiilan kiveen mennä,
    kun paljalla pakotetaan...»

Korpraali Kärnä tunsi, että hänen mieleensä tulvahti tästä laulusta
lohdutusta ja iloa. Työ on valtava voima: liede tehdään lujaksi ja
kolia siliäksi. Lakkaamattomat, hellittämättömät juntaniskut voivat
iskeä paalut myöskin väkivaltajärjestöjen ikuisiin ja pohjattomiin
soihin, kiilan sodanjumalien kallioisiin päihin. »Täytyy sen kiilan
kiveen mennä, kun paljalla pakotetaan», humisi ja kumisi laulu hänen
päänsä onteloissa.

He tulivat komppaniaan ja harjoituksista palaavat toverit kyselivät
kiinnostuneina uutisia oikeudenistunnosta.

»Kuolemantuomio», sanoi korpraali Kärnä. »Vääpeli Satoa ei enää ole...»

»Erotettuko? Eläköön! Hei, hei, hei!»

»Hei, vääpeli Sato ei siis enempää seiso tuon kentän reunassa, eikä
hänen äänensä jyrise, että ryömikää...»

»Ja minä kun luulin, että vääpeli eläisi ikuisesti, että hän ei kuolisi
koskaan...»

»Ehkä vääpeli Sato vielä nousee ylös. Tuo maa, tuo kenttä, tuo
hedelmätön vainio on sitä laatua, että sen reunaan täytyy putkahtaa
tuollaisia maantuotteita, siitä nousee sellaisia satoja, vääpeli
satoja. On ruotaistu maasta kasvi, joka oli piikikäs ja vahingollinen,
mutta täytyisi käydä käsiksi itse maaperään. Niin tapahtuukin huomenna.
Kun sotalaitokset kuolevat, niin vasta silloin voidaan sanoa vääpeli
Sadoistakin, etteivät he elä ikuisesti...»

Ja korpraali Kärnä innostui jälleen selittämään mieliaatettaan ja
haavettaan: sotalaitokset ovat nykyään jo paisuneet liian lihaviksi,
omaan mahdottomuuteensa pakahtuviksi hirviöiksi. Ne pullistuvat ja
pullistuvat kuten sadun sammakko, mutta kansojen laaja nahkakaan
ei veny ikuisesti. Tekniikka tekee sodat ja sotalaitokset lopulta
mahdottomiksi, muuttaa soturit museokapineiksi. Ihmiskunnan on luonnon
pakosta karistettava hartioiltaan taakka, jota se ei jaksa kantaa.
Tulevaisuuden ihminen katselee ihmetellen joitakin ruostuneita
sotakoneita, muistoja raakalaisuuden ajoilta.

Tuli ilta ja iltahartaus. Virrenvärssy: »Käy nyrkit taskussa
solttu...»Rukous: »Lähetä meille tänä yönä kaksitoista laupeuden
sisarta...» Tai ehkä se oli: »Herrat vahtaavat meitä ja herrat
vaivaavat meitä...»

Tuo pakollinen hurskasteleminen, joka, jos päivystävä upseeri ei ollut
läsnä, muutettiin tämän kaltaisiin, sydämen kyllyydestä puhuviin
kaavoihin, ei nyt viehättänyt korpraali Kärnää ajatusretkille.

Mutta sinä iltana tuli kolmostupaan väkijuomilla itseään ilostaneita
miehiä, jotka ryhtyivät kiusaamaan laiskaa sotamies Puttosta hanurin
soittoon. Oli muka juhlailta. Vääpeli Sato ei ollut mikään vähäpätöinen
henkilö. Hän ansaitsi hautajaiset, oikean sielumessun.

Ja hanurin soittoa odottaessaan pari poikaa alkoi laulaa lällättää ja
tanssia ympäri tupaa. Heidän tanssinsa oli oikea tanssin pilkka.

    »Vääpeli Sato ja Lärvän täti
    ne kasarmin solassa kärvän kävi,
    innon voimalla kärvän kävi,
    hökitystä, hökitystä,
    kärvän kävi...»

Kokonainen kuoro ääniä yhtyi ponnella sian röhkimistä muistuttavaan
kertoon: »hökitystä, hökitystä, höh, höh...»

Korpraali Kärnä, joka tavallisesti oli ensimmäisiä siellä missä oli
ääntä ja iloa, pysyi nyt hiljaisena ja eristäytyneenä. Tuohan oli
kuten petojen tanssia kuopan reunalla, johon toinen peto oli pudonnut.
Siinä oli jotakin raakaa ja epätaiteellista. Johtuiko se siitä, että
he kaikki olivat levottomia, että he tuoda meluisalla ilolla tahtoivat
tukahduttaa jotkin hiljaiset kuiskaukset sisässään? Ravistelivatko
he perintätapojen kahleita? Vääpeli Sadon kohtalo muistutti heidän
mieliinsä sellaisia sanoja kuin oikeus, valhe ja väärävala...

Tuo laulu kiusasi häntä. Siihen aikaan kun hän kuvitteli kostavansa
vääpeli Sadolle armastelemalla hänen rouvaansa, oli siitä tullut
jotakin vihiä myöskin tovereitten korviin. Tuota laulua oli laulettu
silloinkin. Vääpeli Sadon nimen tilalla mainittiin korpraali Kärnä ja
»Lärvän tädin» piti tarkoittaa erästä upeata rouvaa.

Nyt hän tiesi, että muistot tuosta naisesta, esimerkiksi erään
omenapuun alla loppukesän yössä, vielä vuosien kuluttuakin
herättäisivät hänen sielussaan kipua ja kaipausta. Leikki ei ollutkaan
niin perin leikillistä. Hän muistaisi myöskin erään miehen viikset,
jotka olivat kuten harja, mutta ehkä sittenkin olivat kasvaneet
kuten ihmiselle. Ellei ulkonainen rangaistus häntä tapaisikaan, niin
hän itse rankaisisi itseään ajatellessaan hiljaisina hetkinä kuinka
naurettavasti ja narrimaisesti hän oli esiintynyt kostotuumissaan,
kuinka hänet oli voitu lyhyessä ajassa ahdistaa väkivaltatason
sieluntilaan...

Korpraali Kärnä oli hiipinyt tuvan perälle akkunan luo ja avannut sen.
Hän tuijotteli pimeyteen ja hengitteli raikasta ilmaa. Hänen takanaan
virisi jälleen tuo kauhea tanssilaulu. Mutta korpraali Kärnän mieli oli
täynnä omituista tuskaa ja hämmästystä. Jossakin pimeydessä ulvoi koira
ja hänestä tuntui, että hänen oma äänensä oli siirtynyt sen kurkkuun,
ulvoen taivaalle hätänsä ja tuskansa.

Miksi elämä ja maailma on tällainen? ajatteli hän huolestuneena. Miksi
joidenkin ihmisten on ajateltava miten heille elämässä käypi?

Mutta sehän oli sotalaitoksen suunnaton jyrä, joka oli kulkenut
vääpeli Sadon ylitse keskellä rauhan aikaa. Se oli kulkenut myöskin
hänen ylitseen, muuttanut ja muodostanut häntä. He, pienet sotamiehet,
etsivät vain vaistomaisesti syvänteitä ja suojapaikkoja tuon
mielettömän jyrän alla, joka lahmasi maata.

Mutta mielettömin ja kelvottomin on ihminen, joka unohtuu hautomaan
menneitä ja tulevia asioita. Ihmisen on elettävä hetkessä,
nykyhetkessä. Nuo mielettömiltä vaikuttavat toverit olivat sittenkin
viisaita. He eivät voineet tehdä paremmin kauhean sotajuntan alla.

Ja korpraali Kärnä kääntyi ja yhtyi kauhean tanssilaulun loppukertoon,
joka jäljitteli sian röhkimistä.




TAPAAMINEN


Oli kulunut vuosia siitä kun korpraali Kärnä oli kokenut vapautuvan
sotamiehen ilon: ei mitään rensselin painoa olkapäillä, eikä vyön
puristusta suolilla. Voit kääntää päätäsi mielesi mukaan ja hengitellä
miten halusit. Et ollut enää korpraali Kärnä, vaan Simo Kärnä, vapaa
mies.

Vapaako? Elämällä on aina varalta siteitä, nuoria, hihnoja ja remmejä.
Jos niitä ei aina kiedotakaan ihmisruumiin ympärille, niin ne ovat
silti yhtä todellisia, yhtä tuskallisia. Oli välistä kysymyksenalaista,
mitä ihminen tekisi suurella vapaudellaan.

Niinä aikoina, jolloin suuri talouspula vyöryi maapallon ylitse ja
ympäritse, tuo käsittämätön ja hirmuinen jyrä, joka aiheutti yhtä
paljon vahinkoa ja onnettomuutta, kuin muinaiset katovuodet, sodat
ja rutot, niinä aikoina Simo Kärnä huomasi katsovansa marssivaan
sotamiesosastoon kadehtien ja ihaillen: siinä oli miehiä, joiden
vatsa oli täynnä, joilla oli yllään lämmittävät puvut, joiden mieltä
ei jäytänyt turha ja tuskallinen pulma, että mitä tehdä ja minne
mennä. Mitäpä siitä jos ihmiselle sanottiinkin: astu, pane jalkasi
yhteen, niistä nokkasi, ulosta — kun sait syödä, kun sait suojaa sään
tuimuudelta. Se oli järjestystä. Mutta miksi ette laajentaneet tuota
järjestystä ohi sotalaitosten, koko maahan, koko maailmaan? Miksi
heititte hetken kuluttua nuokin miehet järjestyksen turvallisen lipun
alta tämän epäjärjestyksen tuhottaviksi ja runneltaviksi? Täällä heistä
tulisi pian ruununraakkeja.

Niin ajatteli työtön Simo Kärnä katkerana kadun kulmassa.

Oli paljon hetkellisiä huolia, jotka estivät häntä kääntymästä ja
katsomasta taakseen, menneisyyteensä. Hän ei muistellut usein seikkoja,
jotka olivat sattuneet hänelle ja hänen hirmuisuudelleen vääpeli
Sadolle ja eräille muille. Ne alkoivat jo olla hänen mielessään
epävarmoina kuten sellaisen tien maisemat, jota pitkin ihminen on
kulkenut vain kerran ja kauan sitten.

Mutta eräänä päivänä tapahtui omituinen kohtaus.

Simo Kärnä oli siihen aikaan tavannut jonkinlaisen suojaavan syvänteen
jyrän alla: työpaikan. Hän oli sinne menossa. Hän seisahtui satamatorin
kulmassa ja sytytti savukkeen.

Silloin hän näki erään vanhan sällin, joka käveli katukäytävää
edestakaisin sylkeä töpehtien ja itsekseen tupisten. Hänellä oli
jaloissaan patiiniresut, joiden anturain alle sylttyhousujen lahkeet
alinomaan pyrkivät, ja hänen napittamaton ja napiton, tahrainen
palttoonsa reuhotti auki. Hän näytti rauniolta, myrskyjen ja
jumalanilmojen repimältä. Hänen naamansa oli takkuisen parran peitossa.
Mutta hänen viiksiensä rautalangan kaltaiset päät alkoivat näyttää
merkillisen tutuilta.

»Olen nähnyt hänet ennen», ajatteli Simo Kärnä. »Toisessa maisemassakin
hän on seisonut...»

Mutta oliko se mahdollista? Voiko tuon ruokottoman ja likaisen sällin
takaa kurkistaa aina siistiasuinen ja ryhdikäs vääpeli Sato?

»Onko jotakin hullusti, kaveri?»

Mies pysähtyi ja heitti tupisemisensa ja töpehtimisensä. Ne olivatkin
olleet kuivia sylkyjä: pisaraakaan ei pirahtanut.

»Tutaksesiko katsot?»

»Ajattelin, että kerran noilla olkapäillä oli leveät ja keltaiset
nauhat...»

Ja samalla Simo Kärnään tulvahti syvä säälintunne: tuo mies
oli heitetty sotalaitoksen kovalta ja järjestetyltä maantieltä
siviilielämän pensaikkoon ja sotkuisille poluille, joilla hänen täytyi
välttämättömästi eksyä ja menehtyä.

Hän seisoi siinä hievahtamattomana ja kuten harmistuneena siitä, että
hänen aikaansa haaskattiin. Hänen parrakkaat kasvonsa eivät ilmaisseet
tunsiko hän puhuttelijaansa vai ei.

»Niillä olkapäillä on ollut paljonkin. Eikä tässä vieläkään olla miltä
näytetään, muun kuin tapauksen tähden. Leipurinliikekin oli, mutta tuli
sen viinanroskan kanssa...»

»Ihmisleipuri olit kyllä huono...»

»Meinaatko sinä? Mutta turha minun kanssani on!

Olitko komennuksessani? Se oli sitä aikaa...»

»No, ehkäpä Sadon koulussa oppi yhtä ja toista.»

»Turha minun kanssani on! Olen palttounut maailmaa vastaan. Jos tuttu
mies olet, niin anna kymppi, että saan aamuryypyt ja pääsen tuuriini ja
päiväjärjestykseen.»

Simo Kärnä kaivoi liivintaskuaan.

»Sitten niille kehtaa paremmin sanoa oikeat sanat...»

»Kenelle?»

»Entisille sukulaisille ja tuttaville, jotka muka kynsin hampain ovat
asemissaan ja joille meikäläinen on vaarallinen...»

»Kerran sinä olit vaarallinen meikäläisille, silloin kun sinun
hallussasi oli pari tuumaa sitä, jonka nimi on valta...»

»Turha minun kanssani on... Ne entiset ystävätkin hautovat minun
varalleni jotakin jutkua, laitoksia, hullujenhuoneita...»

Hän pudotti saamansa kolikot palttoonsa taskuun.

»Minä maksan. Minulla on vielä pelko, että kuolen rikkaana...»

Sen kummempia hyvästejä heittämättä hän kääntyi ja alkoi kävellä.
Simo Kärnä näki kuinka hänen askelensa tihenivät ja ryhtinsä parani
viinakaupan maalattujen akkunain alkaessa näkyä.

Simo Kärnä heitti savukkeen pätkän kadulle ja mietiskeli, että tämä
vielä puuttui, tämä kohtaus. Eikö tuo parrakas, kurja sälli ollut
riistänyt häneltä erästä sankarikuvitelmaa suuresta kamppailusta
erään peloittavan vääpeli Sadon kanssa? Mutta Sato, vääpeli Sato oli
sittenkin ollut hirmuisuus ja peto, silloin kun hänellä oli tuota
himoittua, päihdyttävää valtaa. Nyt hän oli vain raunio, kummitus.
Hän oli kuollut jo silloin kun hänet kiskaistiin irti sotalaitoksen
väkivallan ja järjestyksen maaperästä.

Pitikö entisen korpraalin tuntea katumusta muistaessaan eräitä seikkoja
ja nähdessään tuon kummitusolennon nuhraisen ja napittoman palttoon
hulmahtelevan raittiissa ja raa'assa aamutuulessa, joka puhalsi mereltä
käsin?

Hän ei tuntenut mitään. Tuo korpraali oli ollut joku toinen olento kuin
Simo Kärnä, työmies, jolla oli nyt kiire paikoilleen. Korkeintaan kävi
hänen mielessään nopea ajatus, joka päivä on kaatunut ja kaatuu miehiä
elämän taistelussa.






RIKAS MIES

eli näytelmällisiä kohtauksia muutaman miehen elämästä



HENKILÖT

  MAHALAN ISO eli oikealta nimeltään Matti Aaretinpoika Taikinamaa,
     Ison Mahalan ja monien muiden maiden omistaja, äveriäs mies.
  ANNA, hänen vaimonsa.
  PIIKA, palvelija Isossa Mahalassa; myöhemmin Mahalan Ison akka,
     vaikkakin vihkimättä.
  LAKI-MATTI, jonkinlainen asioitsija.
  TEPPO, suutari.
  HURRA, suutarin akka.
  KAUKOKORPI, maanviljelijä jostakin etempää.


I NÄYTÖS

eli miten ennen on eletty ja mitä nyt tapahtuu.

(Ison Mahalan laaja, matala pirttihuone mustin seinin ja laipioin,
lahoavin, letisevin lattiapalkein. Akkunat pienet ja liki lattiaa,
uuni iso, rokeloinen ja törkytekoinen. Ovi ulos ja johonkin toiseen
huoneeseen. Penkit ympäri seiniä, iso pöytä ja lavitsa sen edessä sekä
joku jakkara. Seinällä tokuttelee kello miehenmittaisessa kaapissa.
Kaikki vanhaa, rapistuvaa, lahoavaa, nurkissa tomua ja lukinverkkoja.
Onpa kuin leijuisi ilmassa outoa surunvoittoisuutta, synkeyttä.)

(Huhtikuinen päivä. Uunissa leiskuu tuli.)

MAHALAN ISO (pienikokoinen, iällinen äijänkääkkänä. Kasvot harmahtavat,
otsa laaja ja kuhmuinen, kulmat painuneet julmaan poimuun, joten
silmänluontiin tulee jotakin haukkamaista. Nenä paksu, leuassa joitakin
harmaita parranhaivenia, suupielissä hymynväre. Pukuna päällyksettömät,
rajettuneet turkkivaatteet ja päässä lammasnahkareuhka, joka kuitenkin
tällä kertaa on kädessä. Hän istuu yksin pöytänsä ääressä lenoen
setelitukkoa ja työnnellen niitä jostakin repaleisesta saumasta
lakkinsa kätköön. Ääntelee harvakseen.): Sata... sata... sata...

PIIKA (pyöreä, lihava tyttöihminen tulee ulkoa): Aha, isäntämies —
isäntämies räknäilee rahoja!

MAHAHAN ISO (on pistänyt lakin päähänsä ja vetäissyt taskustaan massin,
johon alkaa huolellisesti sijoitella jäljelle jääneitä seteleitä): Joo,
tässä vähän laskeskelin, että riittävätkö... Veroja on maksettava:
kunnalle, valtiolle ja sielunpaimenen pussi on myös auki nielläksensä
maallisia tavaroita.

PIIKA: No, jos nielaiseekin, niin onpa Isossa Mahalassa nielaistakin:
maita puolet pientä maaherran lääniä ja rahaa kuin muuta paperia...

MAHALAN ISO: Äläst! Uskotko sinäkin, että minä muka olen rikas, äveriäs
mies, porho kerrassaan? Sinisen köyhä mies olen kohta! Mitä minulla
muuta on kuin likaiset silmät ja räkäiset nyrkit!

PIIKA (nauraen): Ohoh! Onpa ulkokultaisuutta ihmisessä! Tuota nyt
ei usko heinänsyöpäkään! Sitä te aina huutelette, että olette muka
kerjuulle sortumassa, ikäänkuin ei muilla ihmisillä olisi silmiä
päässä, eikä älyä ollenkaan pääkopassa.

MAHALAN ISO: No, sehän on aina ollut ihmiseläjien tapa, että
mitä kerran on päästy isoksi uskomaan, se kohotetaan puheissa
pilvenpatsaisiin, ja mikä pieneksi ja mitättömäksi, se luhistetaan
maatakin matalammaksi...

PIIKA: Mahalan Isosta uskotaan ainakin isoja.

MAHALAN ISO: Hyvä, hyvä! Luja usko on aina hyvä ihmiselle. Mutta
näinkö minä eläisin jos olisin äveriäs mies: tämmöiset resut yllä
kuin variksen pelätillä ja tämmöinen maja kuin huuhkajaisella metsän
korvessa... Ties milloin hirsi niskaan putoaa!

PIIKA: Entäs esimerkiksi ne laajat maat ja manttaalit?

MAHALAN ISO: Tämä iso maanroniko! Rimpiä, nevoja ja pensittyneitä
peltoja; kaikki rempallaan. Tuottaako tämä pennin hyrrää!

PIIKA: Niin sen outo luulisi?

MAHALAN ISO: Jos ei kylällä kuulisi! Ihmisethän ovat aina huihkineet,
että tuossa rikas mies... Sille saa panna veroja, sille joutaa
tapahtumaan vahinkoja...

PIIKA: No, joutaapa nytkin pieni tapahtua! Kun teillä kerran näkyi
rahaa olevan, niin meinasinpa pyytää palkkaani. Aina sanotte, että ei
ole rahaa...

MAHALAN ISO: Ei käy antaminen. Johan sanoin, että kaikki nämä vievät
esivalta ja hengen herrat.

PIIKA: Niinkö teille on se penni rakas ja kallis, ettette raski siitä
luopua ennenkuin viime tingassa! Maksettavahan se kerran kuitenkin on.

MAHAHAN ISO: Kun ei ole rahaa, niin ei ole rahaa! Mitä sillä rahalla
juuri nyt teet! Ajallaan tulet saamaan kynsiisi joka lantin. Ja mitä
siinä seisot ja tollotat! Mene töihisi!

PIIKA: Sitä vartenhan tulin, että kysymään siivotaanko täällä ja
laitetaan paikkoja oorninkiin, kun sanoitte jonkun vieraan tulevan.

MAHALAN ISO: Milloin täällä ennen on siivottu ja putsattu! Vaikka olisi
kuinka iso herra, niin tottahan tuo hetken pärjää siinä missä Mahalan
Ison tulee ikänsä pärjätä... Hä, hä — kyllä kai sen vieraskin näkee,
että mahtimiehen tykönä tässä nyt ollaan...

PIIKA: Iso ylpeyshän se istuu teissäkin, vaikka jotkut sanovat
nöyrämielisyydeksi. Kuinka tässä nyt mies pitää tämmöisen asun ja
asunnon, vaikka olisi varaa herrastellakin...

MAHALAN ISO: Suu poikki! Oletko sinä käynyt papinkoulun, että vielä
saarnaamaan rupeat. Juokse sanomassa Laki-Matille, että tulee tänne ja
pian — pian sinä ja pian Laki-Matti.

PIIKA (mennessään): Kunhan eivät nyt vieraat saisi pökkelöä niskaansa
tai lattiassa koipeaan taittaisi...

MAHALAN ISO (yksin; ottaa lakin päästään, tarkastelee ja hypistelee
sitä).

TEPPO (vanhahko, vähäisen näköinen mies kuluneissa työtamineissa on
tullut hiljaa sisälle ja seisahtunut ovensuuhun ).

MAHALAN ISO (huomaten ja hätkähtäen): Mitä sinä, Teppo, sillä lailla
äänenpuhumata hiivit ihmisten huoneisiin?

TEPPO: No, en kai minä nyt metakkaakaan nostamaan.

MAHALAN ISO: Sitä on tapana sanoa päivää, eli jotakin siihen viisiin.

TEPPO: Sanoo joka sanoo, vain joka ei, se ei.

MAHALAN ISO: Huono tapa semmoinen. Varkaan lailla liikkumista. Se
taitaa olla Tepolla verissä.

TEPPO: Miten niin?

MAHALAN ISO: Vai muistatko sinä miten kirkonmies rippikoulussaan opetti
sitä raamatun paikkaa, jonka nimi on seitsemäs käsky, että: pidä erossa
muiden omaisuus omastasi.

TEPPO: Jo nuo minunlainen omansa muistaa; ei niitä niin hupsusti ole:
naskali ja polvihihna.

MAHALAN ISO: Luulisi muistavan. (Tiukemmin.) Mutta miksi kuljit viime
talvena vohkimassa kuivetuisia Palokaarolta, otit Savusuon ladoista
heiniä ja polttelit tammipakkasilla siitä aitaakin?

TEPPO (yritellen pöyhistellä vastaaniskevän näköiseksi): Te, te
taidatte syytellä minua ihan vasten silmiä varkaaksi!

MAHALAN ISO: Syytän, kun on syytä syyttää!

TEPPO: No, antakaa tämminki, viekää oikeuteen, laki se on köyhälläkin!

MAHALAN ISO (suostutellen): Laki sanoo sanansa sitten, jos me, naapurin
miehet, ei nyt muuten tätä asiaa sovittaisi. Ai, ai, Teppo, tämä on
sinulle paha asia, jos se pääsee oikeuden eteen. Siitä ei sinun päätäsi
silitetä. Minulla on todistajat. Parasta, että rupeaisit sovinnossa
korvaamaan.

TEPPO: No, enkö ole korvannutkin! Tehnyt saappaita ja niitellyt
hein'aikana. Onpa se sitkeää korvausta!

MAHAHAN ISO: Itse sen sitkeäksi teet. Joka vuosi otat mökkiisi puun ja
osan heiniäkin.

TEPPO: Kyllä ne on tainnut tulla korvatuksi rosentin kanssa.

MAHALAN ISO: Vai rosentin! Ei lähellekään! Kun ottaisit vähempi, kun
ottaisit välillä muiltakin, niin mitä minä sitten.

TEPPO: Otan minä muiltakin. Eikä nuo ole räknäilleet eikä rähjänneet,
vaikka lienevät selvillekin saaneet.

MAHALAN ISO (naurahtaa): Hä, hä, avomielinen mies olet sinä, Teppo!
Tehkööt muut kuten tahtovat, mutta minulle sinä, nakertaja, teet siksi
sievän vahingon, ettei heppasen talon miehen mitenkään passaa sikseen
jättää. Viikon kun pistät kenkiä niin sillä hyvä.

TEPPO: Oho, vai viikon! Miten joukko sen ajan elää, kun minä palkatonta
työtä teen?

MAHALAN ISO: Onhan ennenkin pärjännyt.

TEPPO: Ahtaalle on ottanut ennenkin ja nyt yhä ahtaammalle. Lapsilauma
isonee ja suuruksen tarve enenee.

MAHALAN ISO: No, ei passaa minunkaan vahingokseni ottaa.

TEPPO (rohkeammin): Viekää sitten lain eteen. Minkä minulle voitte,
tyhjälle miehelle!

MAHAHAN ISO: Nähdäänpäs! Mökistäsi häädyt maantien kululle. Onko
sinulla kirjoja tai kontrahteja? Ja miksi minä suojeleisin hiirenpesää
vainioni laidassa...

TEPPO (vaisusti): Pitänee sitten kokea tehdä, kun niin tunnoton
olette...

MAHALAN ISO: Tunnoton! Eri peli tässä nähtäisiin, jos tunnoton olisin.
Mutta mitä minä vanhalle, isojoukkoiselle miehelle — muuta kun että
oikeus ja kohtuus...

KAUKOKORPI (tulee; keski-ikäinen, tavallinen, tanakan ja tyynen
näköinen isäntämies, pieksut jalassa ja paltto auki): Päivää! Jaha,
siinähän isäntä... Terve. (Kättelee.)

MAHALAN ISO: Terve! Painukaahan istumaan sinne peremmälle. (Isäntä
kompastuu lattian rakoon.) Ohoh, elkäähän jalkaanne taittako! Eläkää
varovasti, varovasti... ovat vähän uuruokossa tämän talon paikat. Ei
ole varaa parantaa ja pianhan minusta aika jättää... Kyllä näissä
kelpaa kuolemaa odotella... (Tepolle.) Se on sitten meidän asia
lukossa, niin että hyvästi vain.

TEPPO: Niinpä lienee. Hyvästi. (Menee.)

MAHALAN ISO (tuleskelee likelle Kaukokorpea ja istahtaa): Eipä taida
sinne Kaukokorpeenkaan kummempia kuulua?

KAUKOKORPI (vääntelee tupakkarullaa ja pistää suuhunsa palasen): Eipä
joutavia. (Tarjoaa Mahalan Isolle.)

MAHAHAN ISO: Kiitoksia vain. Minä kun en pidä syömäsuutani
hiilikorsuna...

KAUKOKORPI: Jaha... Niin, asiain takiahan se tuli tänne lähtö. Kun
kirjoittelitte, että olisi lyötävä lantit pöytään siitä velasta...

MAHALAN ISO: Joo, sille mutkallehan ne menivät asiat. Tuli tarpeita.
Tässä on kaikki rempallaan, kuten sen näkee. Korjattavaakin olisi ja
onhan rahalla reikiä...

KAUKOKORPI: On, on. Varsinkin tässä ammahti minulle sellainen
aukko, että millä sen täyttänee. Satatuhatta — sitä ei haravoi joka
kivenkolosta.

MAHALAN ISO: Rahaahan se on jo, monta lanttia. Kyllä sen kokoomisessa
isäukko saikin hikoilla puolenvuosisataa, tehdä työtä, rasittaa
ruumistaan... Ja ukkovaarihan se jo oikeastaan taisi taimelle panna...

KAUKOKORPI: No, eihän se liene kuitenkaan ainoa summa Ison Mahalan
isännällä. Sanotaanhan, että sillä on maita ja maanpäällistä ja ruunun
mynttiä ettei määrää mitään.

MAHALAN ISO: Tyhjää hölyä! Onko tämä äveriään miehen elantoa? Uskokoot
ihmiset mitä hyvänsä, ja hyvä on, että uskovat, sillä pirunkaulalla
ovat asiani — teille saatan sen uskoa salaisena sanana...

KAUKOKORPI: Hm, liekköhän niin. Paljon omituisia kerrotaan...

MAHALAN ISO: Joo, onhan ihmisillä satuja ja juttuja! Mutta enpä
totisesti ottaisikaan isäukkojen vaivalla kokoomia pennosia
hajoittaakseni maailman tuuliin, ellei olisi pakko.

KAUKOKORPI: Olkoonpa nyt se miten vain. Maksettavahan velka on. Mutta
en nyt mitenkään voi itseäni rahaksi myntätä. Eikö voitaisi mitenkään
tätä asiaa järjestellä: odottaa hiukan, maksaa vähitellen... Olenhan
aina korot suorittanut säännöllisesti...

MAHALAN ISO: Ei kävele, ei kävele! Kyllä minun nyt pitää saada ne
penningit kouraani ja nopsasti pitääkin.

KAUKOKORPI: Mistä teille nyt niin äkillinen ja vääjäämätön rahan tarve
tuli?

MAHALAN ISO: Johan tässä oli puhetta, että pitäisi kohentaa tätä
isänperintöä. Tämä rapistuu, metättyy, muuttuu kuten rohveetoissa
sanotaan, metsänpedoille asuinsijoiksi ja laumoille laitumeksi...

KAUKOKORPI: Ei kaikki yhtäälle... Te hoitelemaan isänperintöä, — minun
lienee siitä syystä heitettävä omani kokonaan. Täytyy lyödä rahaksi
talo ja tavarat...

MAHALAN ISO (kuin hätääntyneenä): Tottahan talo sen vastannee! Siihen
velkaan kun ei tullut muita takeita eikä tukipuita...

KAUKOKORPI: Pitäisi vastata — ja tottahan itse arvostelitte, kun olitte
talvella kulkenut...

MAHALAN ISO (ällistellen): Kulkenut?

KAUKOKORPI: En sattunut kotiin, mutta sen selvän sain, että te olitte
ollut. Olittehan ollut talossa yötäkin.

MAHALAN ISO: Taisihan se matkoilla soveltua. Ja kohdeltiin minua
vähän kuin yliolkaisesti siihen nähden, että olin talosta saaliissa
kutakuinkin sen hinnan...

KAUKOKORPI: Kukas teidät siellä tunsi, olletikin kun olitte asultanne
ja esiintymiseltänne kuin joku kulku-ukko, pennitön, kerjäläinen.

MAHALAN ISO: Se sillään. Luulette siis, että talostanne olisi sen
sadantuhannen tarjooja?

KAUKOKORPI (alakuloisesti): Luulisi tuosta ne rahat lähtevän. Helpolla
menee silloinkin, peräti pilkkahintaan; mutta nykyaikana...

MAHALAN ISO: Niinpä niin. Mitä arvelisitte, jos minä rupeaisin
ostajaksi?

KAUKOKORPI (hämmästyen): Te! Äskenhän selititte, että maita teillä on
tarpeeksi, muttei rahaa sitä kunnostaaksenne.

MAHALAN ISO: No, onhan talo rahanalaista tavaraa. Kun teidänkin
kuitenkin pitäisi se rahaksi muuttaa, niin eikö ole sama, jos sen teen
minäkin.

KAUKOKORPI: Saattaa olla niin. Kuittautuisihan tuossa se velka
mukavimmin ja mutkattomimmin.

MAHALAN ISO: Selvät pasmat!

KAUKOKORPI: Mutta maanpäällinen ei tule siihen kauppaan, ainoastaan
paljas maa.

MAHALAN ISO: Paljas maa — hitossa! Täytyy minun toki saada rakennukset
ja kaikki mitä maa kasvaa, metsät ja muut.

KAUKOKORPI: Mutta ettekö, kun asia ei tunnu siksikään teitä puristavan,
antaisi hiukan armonaikaa, että saisin jäädä talooni, päästä elämisen
alkuun.

MAHALAN ISO: Ei suinkaan! Ettekö usko: huonoksi pyrkivät asiani,
vaikka — rikkaaksi rahapösöksi mainittava mies — saankin tilaisuuden
hengitellä, järjestellä asioitani.

KAUKOKORPI (hiukan kiihtyen): Niin minulle sanottiin, että olitte
tunnoton mies, saituri, kinnari, koronkiskuri, kuin kokkohaukka...
Totta näkyy olevan!

MAHALAN ISO: Hm... Miksi sitten minulta velkaa kärtitte?

KAUKOKORPI: Pakosta! Odottamattomat asiain keikaukset tekivät minulle
vahinkoja. Niin häädyin ottamaan velkaa ja otin teiltä, ylen rikkaalta
mieheltä, kun uskoin, että ette heti huomenna pois vaadi.

MAHALAN ISO: No, niin. Rehellinen...

KAUKOKORPI (kiihtyen): Rehellinen! Kyllä se rehellisyys jo silloin
nähtiin! Mitä mustilaisen rahaa otitte jo velkaa antaessanne!
Velkakirja kirjoitettiin sadalletuhannelle — rahaa annettiin
yhdeksänkymmentäviisi ja korko korkeinta määrää...

MAHALAN ISO (tavallisella levollisuudellaan): No, niin — olenhan
yhdessä ja toisessa laatuiseni mies, kuten lienette kuullut
mainittavan. Satatuhatta olin saanut isäukolta perintöä, viisituhatta
olin niistä jo hurvitellut; silloin oli sopiva tilaisuus täyttää
vajaus... Sitäpaitsi: eivätkö ehtoni olleet jo etukäteen
kuultavissanne? Miksi otitte rahan?

KAUKOKORPI: Juuri sellainen näytte olevan kuin ihmiset puhuvat.

MAHALAN ISO: Ihmiset! Eläs kelpokaluja! Minä olen jo tähän elettyyn
ikään ehtinyt siksi palttoutua maailmaa vastaan, etten paljon välitä...
Mitä minä ihmisistä! Jokaisella heistä on oma mittapuikkonsa, jolla
tarkastelevat ympäristöään. Kuka on toista hintinkään mittavampi, sen
näyttää aikanaan luullakseni vissimpi kyynärpuu kuin sinun tai minun...

KAUKOKORPI (tyyntyen): Niinpä näyttäköön. Ja onhan tässä asiassa valta,
voima ja oikeuden vahva varjo teidän puolellanne. Ei ole minulla
aikomusta koukkuilla, eikä hyppiä mutkia... Tuossa käsi! Tapahtukoon
kauppa, selvitköön tämä asia ja tulkoon minusta taloton ja varaton
mies...

MAHALAN ISO (kättelee): Sovittu! Siis vain kirja ja puumerkit.

KAUKOKORPI: Raskas on piirtää se koukero, jolla luovun isieni maasta ja
joudun tielle kuin kerjäläinen...

MAHALAN ISO (lohduttelun alta kuultaa hänen oma ilonsa): Ei kannata
surkeilla. Rankempia niitä on maailmassa. Onhan siellä lauma nautoja,
hevosia ja tavaraa kuin markkinassa...

Rikas mies 133

KAUKOKORPI: On, mutta mihinkä heidät nyt sijoitan?

MAHALAN ISO: On ontta ilman alla! Ja saattehan nytkin asua talossa
(etsii sanaa) — yhä edespäin...

LAKI-MATTI (tulee. Pitkänhuiskea, laiha, iälle ehtinyt mies. Olennossa
vakavuutta, arvokkaisuutta, juhlallisuutta — muistuttaen jotenkin
suolla kahlailevaa kurkea varhaisena kesäaamuna. Kasvot kalvakat,
pitkät. Ei naura ollenkaan. Joskus häivähtää kasvoilla hymy kuin
auringonvalo, silmä tuikahtaa, mutta huulilla ei huomaa naurun
värettäkään. Puhuu hitaasti, kuivakiskoisesti, katkonaisesti, kuin
etsien tarkasti täsmällistä sanaa.): Päivää.

MAHALAN ISO: Päivää! Ja sanonpa kuin Egyptin vaari ennen Israelin
lapsille, että rupea töihisi! Tässä tehtiin kauppoja. Tämä Jallu
Kaukokorpi myy minulle talonsa välillämme sovitusta hinnasta...
Sinähän, ihmisten ja jumalien lait tunteva mies, osaat kirjoittaa siitä
kirjan, joka ei takerru esivallan ja oikeuden mutkiin ja koukkuihin...

LAKI-MATTI: Joo, lienenpä niitäkin jonkun määrän kriipustellut.
(Istahtaa pöydän taakse ja ottaa taskustaan mustetölkin ja leveän
kirjan, jossa on kynä ja paperiarkkeja.) Siis: mitkä ovat kaupan
perusjuonteet?

MAHALAN ISO: Että minä ostan Kaukokorvelta Kaukokorven tilan kaikkine
etuineen ja rasituksineen ilman irtaimistoa, ja että kauppasumma,
satatuhatta, heti kuitataan maksetuksi. (Kaukokorvelle.) Eikö niin?

KAUKOKORPI: Aivan. Olisiko myös mainittava siitä, että saan talossa
asua jonkun aikaa...

MAHALAN ISO: Taitaa olla turhaa, vieläpä vahingollista. On vain siellä
sotkuna ja sorkkana, jonka mutkaiseksi mainittu esivalta voi vetää ja
venytellä ties miksi! Onhan vanha sana, että sanasta miestä, sarvesta
härkää.

KAUKOKORPI: Ja lisäksi yhtä vanha hokema: Miten vain, ettei riitaa tule.

LAKI-MATTI (jo kirjoittaen): Ei siis mitään muita ehtoja tai...

MAHALAN ISO: Ei mitään — kunhan kauppa tulee selitetyksi vain sääntöjen
ja pykälien mukaan, ettei siihen nurku pysty...

HURRA (tulee syöksähtäen, mieli kiivaana, kädet nyrkissä, päällyshameet
kuotaistuina lanteille, iso, varjostava huivi suuressa solmussa
leuan alla, luiseva, kipsakka eukko. Naama kellertävä, uurteinen ja
juovainen, koukkuleuka, katse pistävä kuin puukonkärki. Puhe juoksee
yhtenä virtana, hurisee kuin rukki, sohisee kuin sahti tynnyristä,
mutta on siinä silti ivallisia korostuksia, pausseja. Tällä kertaa
eukko puhisee, leiskahtelee ja kimmahtelee vihan voimasta.): Ööh,
senkin kääpänaama, saituri, rahakukeli — taasen siinä kirjoitetaan
velkakirjaa, jolla pääsee nylkemään ihmisiä, senkin kinnari... Että
sinä kehtasitkin taasen Teppoa syyttää varkaudesta, hyppiä vasten
silmiä, mokomakin lain patsas — suuri voro... Etkö itsellesi luule
lakipykälää löytyvänkään; ainako vain pientä rosvoa piiskataan ja isot
katsovat päältä...

MAHALAN ISO (koettelee korottaa ääntään ja sanoa väliin): Akka, akka,
sen vietävä...

HURRA (yhä kimmastuen, nyrkit pystyssä): Meinaatko inistä, senkin
konttipää! Kuulet kerrankin! Ainako sinua pitäisi palvella,
kunnioittaa, raharuhtinasta, aivan kuin olisit joku taivaan oven
vartija... Vaikka ajaisit mökistä pois, vaikka saisin loppuikäni
nälviä rämeellä kanervan juuria, niin sanon, että isompi voro olet
kuin kukaan muu. Tulen korvennettava, aina sinä olet meitä syönyt ja
kalvanut, imenyt hien ja veren, teettänyt ilman työtä! Koko maakunnan
olet ahdistanut valuttamaan rahaa pusseihisi, ettei hengen rauhaa...
(Kaukokorvelle.) Elä sinä, mies, rupea tämän kelmin kanssa mihinkään
asioihin. Kun pirulle annat pikkulillin, kohta on koko käpälä!
Talostasi häviät, omaisuudestasi; ei mene monta vuotta kun se on
keplotellut ne haltuunsa...

MAHALAN ISO (esiintyy taasen järkkymättömällä tyyneydellä): Kuule,
akka: mene tiehesi, ennenkuin minun tarvitsee ruveta käyttämään vanhoja
puheenparsia ja näyttää mistä on viisi hirttä poikki!

HURRA: Käskemättä olen tullut ja käskemättä menen pois, kunhan olen
sanani sanonut. Vaikka lienet kuinkakin mahtimies, kuinkakin Mahalan
Iso, et silti ole mikään jumala, et niinkään jumala kuin penni on
jumala sinulle... Hi, hi, hi — siinä on miehellä jumala: homeisia
lantteja, keltaisia, koinsyömiä velkakirjoja! Niitä kumartaa! Hyi, hi,
hi, hi...

MAHALAN ISO (huutelee väliin): Suu kerälle, akka!

HURRA: Ja mihin niitä rahoja keräät! Niin kuolet kuin koira ja menet
helvettiin ja piru kääntää sinua haarulla hiilistössä niin monasti kuin
olet toisen vaivannäköä imenyt — hi, hi... Ja tavarat ovat toisten
takana, jaetaan vielä vaivaisille, köyhille... Hi, hi, mies kokoo
tavaraa eikä ole jälkeentulevaisia, kakaroita, jotka perisivät...

MAHALAN ISO (on katsellut kirjoittamista kuin kokonaan siihen
kiintyneenä, karjaisee): Mene tiehesi, tuhannen Hurra!

HURRA (yhä kiihtyen): Ja kuka naisenpuoli sinusta huolisi,
raiskaeläimestä, vaikka olisitte kahden maailmassa ja samassa kirnussa
istuisitte... Hi, hi, — ei näe mies ruumiinsa hedelmää muualla kuin
hyyssin alla.

MAHALAN ISO (kimmastuneena hyppää ylös, potkaisee oven auki, tempaisee
jakkaran ja jyräyttää lattiaan): Näät, akka, mistä on nikkari reiän
tehnyt!

HURRA (mennessään): Elä luule — ei pistä Teppo sinulle enää ilman
neulettakaan, vaikka pää pölkylle! (Oven raosta.) Ja vielä se löytyy
lakipykälä sinullekin, jos ei ennen niin helvetissä — oota, raato,
oota... (Menee.)

MAHALAN ISO (tulee taasen tyyntyneenä pöydän ääreen): Pahasisuinen
akka tuo, semmoinen huurupää, että se ei juuri tokene mitään... Jaaha,
minunhan pitää se velkapaperi... (Menee perähuoneeseen.)

KAUKOKORPI: Mitä laatua mies se tuo isäntä oikein on? Siihen viisiinkö
kuin tuo akka selvitti?

LAKI-MATTI (on koko kohtauksen ajan kirjoitellut vain tyynesti, nostaen
toisinaan miettiväisenä päätään): Niin laatua! Mitä laatua... En
minä olekaan nähnyt ihmiseläjiä muuta kuin yhtä laatua: että itsensä
parempana toista pitää...

KAUKOKORPI: Kyllä kumminkin näyttää, että tämä mies on ikäänkuin eri
sorttia, luonnoltaankin muista erotettu...

LAKI-MATTI: Mistäpä sen eri luonnon otti! Samasta pölkystä ovat ihmiset
veistetyt, samaa ainesta... No, niin, rakenne, ainejärjestys voi kyllä
saada aikaan jonkinlaisia näennäisiä laadun muutoksia...

MAHALAN ISO (tulee): Ahaa, kirja on valmis, ettei muuta kuin variksen
varpaat...

LAKI-MATTI (työntää kirjan hänen katseltavakseen): Sitä vaille.

MAHALAN ISO (tarkastelee äänettömyyden vallitessa paperia ja piirtää
sitten kömpelöin liikkein nimikoukeronsa): Kyllä näkyy ja täydestä
käypi, vaikkapa ei olisikaan niin mallikelpoista ja siivon näköistä. Ja
tässä tämä. (Ojentaa taskustaan paperin Kaukokorvelle.)

KAUKOKORPI (silmäilee paperia ja työntää rusauttaa palttonsa taskuun):
Tuommoisen lapun takia häviää mieheltä elo ja eläminen.

MAHALAN ISO: No, no, päinvastoin — sehän oli aikansa pönkkäpuuna! Eikö
elämisenne ilman sitä jo silloin olisi huvennut...

KAUKOKORPI (silmäillessään nopeasti läpi kauppakirjaa ja nimeään
merkitessään): Oli niitä silloin teitä vielä muitakin. Eikä olisi
kaatunut näin perin pohjin, eikä tällä muotoa.

LAKI-MATTI: Minä pistän sitten todistajan paikalle nimeni ja ehkä tähän
sattuisi tulemaan joku toiseksi.

KAUKOKORPI: Se on sitten minun puoleltani valmista. Hyvästi vain
(hetken empiminen) ja kiitoksia. (Menee.)

MAHALAN ISO: Mikäs kiire? No, hyvästi, hyvästi!

LAKI-MATTI (tarkasteltuaan hetken äänetönnä Mahalan Isoa): Taisit
taasen tehdä jutkauttaa etukaupan! Eikös Kaukokorven mailla ole jylkkiä
metsiä ja puulla on iso arvo tulevina aikoina.

MAHALAN ISO (ikäänkuin ei kuulisikaan toisen puhetta naputtelee
sormenpäillään pöytään ja on pitkän tovin vaiti): Sinä kuulit mitä tämä
vaimoihminen sanoi?

LAKI-MATTI: Niin, niin tämä suutarin akka — puolihullu eläjä...

MAHALAN ISO: Mutta ylen viisaat puheet tällä kertaa, järkikotkan
selkeys!

LAKI-MATTI (hymy häivähtää): Ettäkö sinulle sen valossa tuntuisi
kirkastuvan oma elämäkertasi?

MAHALAN ISO (kiihtyen): Niin tuo akkako minulla tiennäyttäjänä! Elä
veikkonen! Se ainoastaan lyödä räpsi vähän sananvitsalla, ikäänkuin
suolanrae pyssystä peräpuoliin... Aikoja sitten olen minä ymmärtänyt
asioita paljon ja paremmin kuin joku muu...

LAKI-MATTI: No, kukapa sinua tyhmäksi on uskonutkaan. Kaikkihan
tietävät, ettei ole sinulle vertaa haalimaan tavaraa ja olemaan
näköjään köyhä...

MAHALAN ISO: Näinkö vähän sinä olet päässyt selville siitä mitä
sisälläni liikkuu; vaikka sinun pitäisi tuntea minut paremmin kuin
kukaan muu! Niinkö luulit, että minä koko elämäni ajan kokoan tavaraa
kuin kusiainen roskaläjää ja sitten kuolla köykähdän homeinen lantti
hyppysten välissä!

LAKI-MATTI: On se siltä vähän näyttänyt.

MAHALAN ISO (nousee kiihtyneenä kävelemään): Äh, kuinka ajuni onkaan
takonut ja miettinyt tuolla kallon ontelossa. (Napauttaa ohimoaan.)
Mutta olenko kovinkaan syvälle päässyt, kun on tullut vastaan sumu
ja huuru, jota ei mikään lävistä. Ja sillä välin olen minä koonnut
tavaraa, koska se on raskas vasara, voimallinen vipu, jolla saa aikaan
paljon. Niin olen elänyt ja miettinyt ja antanut rahan kassottua sitä
aikanani käyttääkseni...

LAKI-MATTI (hieman ivallisesti): Antanut kassottua! Etköhän ole ollut
itse kasaan kantamassa ja mitä suinkin olet saanut irti nyhdetyksi,
tunnottomastikin...

MAHALAN ISO: Tunnottomasti! Aina on niillä, joita sanotaan ihmisiksi,
minulle annettuna se tunnottomuuden tuomio. Ikäänkuin ei itsellään
olisi sama tunto tai tunnonpuute. Eivät vain pääse samaan mittakaavaan,
kun ei ole kykyä, eikä väkevyyttä. Eikö ole niin?

LAKI-MATTI: Saattaa olla — noin laajoin hahmoin...

MAHALAN ISO (yhä enemmän innostuen): Etkö ole havainnut koko luonnosta,
kuinka kaikki menee kamppaukseen, käypi sota toista elävää kohtaan.
Kaikki kokevat kuolettaa ja imeä elonmehun toisesta itse elääkseen ja
paisuakseen.

LAKI-MATTI: Sekö sittenkin on mielestäsi elämäsi tarkoitus, että yhä ja
yhä paisuttaa rikkautta.

MAHALAN ISO: Johan sanoin, että se on ainoastaan keino — elääkseni
lopulta sitä voimallisemmin. Sillä nyt — huomaapas se tarkoin — juuri
näinä hetkinä aion tehdä kirkkaan käänteen, vinkkelimutkan elämäni
taipaleella.

LAKI-MATTI: No, annapa kuulua.

MAHALAN ISO: No, enhän tietenkään ole päässyt sen kummempiin kuin, että
lakkaan kokoon haalimasta ja annan päinvastoin huveta. Rakennutan talon
kuin linnan, käyn kalliissa asussa, otan akan, montakin akkaa, huoria —
elän joka päivä ilossa herkullisesti...

LAKI-MATTI: Liekköhän sekään viisaan miehen meininkiä. Eikö olisi
parempi käyttää rahoja jotenkin yleishyödyllisesti. Ja muutenkin
sellainen elämä olisi uskonnollisesti ottaen pahennus, sielunpäälle
käypää hommaa...

MAHALAN ISO: Uskonto! Joo, kyllä minä olen selvillä siitäkin paremmin
kuin outo luulee. Tuolla nurkkahyllyllä on maailmanaikuinen raamattu,
ukkovaarin ostama — (miehen perusluonto puuskahtaa esiin, mutta hän
huomaa sen äkkiä) mokomaan länttäsi semmoisen läjän rahaa... No,
niin, sen kirjoituksia olen minä lukenut ja tutkinut ja selvitellyt
monia asioita. Siellä kerrotaan rikkaasta miehestä, joka eli joka
päivä ilossa herkullisesti, ja toisesta, joka aina lykkäsi elämisen
huomiseen, kunnes hänelle sanottiin: sinä tyhmä, huomenna sinun sielus
otetaan sinulta pois... Mutta niin ei päästä sanomaan Ison Mahalan
isännälle!

LAKI-MATTI: Luuletko niin?

MAHAHAN ISO: Ainakin, aloitan! Puolivuosisataa olen minä elänyt
näin: kerännyt tavaraa, elänyt kuin kerjäläinen, en edes aina syödä
hennonut... Mutta loput elämääni on oleva eri rillitystä... (Äkkiä.)
Kuinka on: luuletko, sinähän tunnet varani yhtä tarkoin kuin minäkin,
luuletko niiden kauankin riittävän?

LAKI-MATTI: Ahaa, joko epäilyttää! Tietenkin riippuu kulutuksen
nopeudesta. Suureksihan se nousee omaisuutesi summa: maita, seteleitä
ja olletikin velkakirjoja, ylen edullisia kuten tuo äskeinenkin...
Kyllä niistä nousee rahan roskaa.

MAHALAN ISO: Sitähän minäkin! Pitäisi sitä olla jo minun tarpeeni.

LAKI-MATTI: Mutta otapa huomioon, että kymmenen vuoden kuluttua
tavallisia keinojasi käyttäen on omaisuutesi kaksinkertainen.

MAHALAN ISO (epäilyksen häivää aluksi huomattavissa): Elä, elä yritä
kiusausta! Ei vetäise! Raha on roskaa jumalan viljan rinnalla! Ja sinä
tyhmä, huomenna sielus otetaan sinulta pois! Ei ole aikaa: tahdon elää!

LAKI-MATTI: No, elä sitten ihmisiksi! Siten kuten maailman ajan
ovat rikkaat talot eläneet. Ota akka, rakenna talo, availe viljelys
semmoinen, ettei muualla missään. Siitä on hyötyä kaikille,
aikalaisille ja olletikin jälkeentulevaisille...

MAHALAN ISO: Minä himpun jälkeentulevaisista! Eikö ole kylliksi
niitä, jotka kaavakkeiden mukaan elävät. Minä haluan muuta, jotakin
mainittavaa, eriskummallista... Talon minä rakennan pyöreän ja korkean
kuin västingin torni, että ihmisiltä nähdään, että sanotaan, tuon teki
se, ja sitten kun sitäkään ei enää nähdä, vanhat ukot raasunpaisteella
kertovat tarinoita minusta, miehestä, joka ennen eli...

LAKI-MATTI (katselee toista kuin kummastellen): Merkillistä: ihmisiä
sinä vihaat ja halveksit ja kuitenkin heidän ihmettelyään ja ihailuaan
himoitset...

MAHALAN ISO: Kaikki on merkillistä maailmassa.

LAKI-MATTI: Mutta kaikkien merkillisintä olisi kuitenkin se sinun
elämänmuutoksesi.

MAHALAN ISO: Päinvastoin. Se on luontoonpystyvä asia. Sille on
peruskivet minun luonnerakennuksessani. Sillä olenko minä tähän asti
pitänyt ihmisten sääntöjä ojennusnuoranani...

LAKI-MATTI: Tosiaankin: pois laidalta tahdot sinä vyöryä, teitpä mitä
teit. Mutta entä jos rillutellessasi tuleekin lopulta tie eteen ja
keppi käteen...

MAHALAN ISO: Kun tuli, niin tuli! Enkö näytä nytkin kulku-ukolta — ei
ole siis outoa.

LAKI-MATTI: Ero siinä on kuitenkin tahallisen ja pakon välillä.

MAHALAN ISO: Joka elää, se näkee! (Äkkiä huomaten.) Mutta kun minä
tässä pian pukeudun rikkaan miehen purppuraan, silkkirimsuliiveihin
ja appelsiinikenkiin, niin sinä ottanet säilyttääksesi tämän nykyisen
pukuni kengistä lakkiin asti (kopauttaa siihen merkitsevästi), että
saan sen ylleni sitten, kun muu omaisuuteni on huilannut ja joudun
kulukkeelle.

LAKI-MATTI: Olisiko tuosta tuloja?

MAHALAN ISO: Jaa, aivan oikein! Sinähän olet aina ollut minulle isona
apuna ja tullenet olemaan edelleenkin. Ja sinun koko omaisuutesi on
melkeinkin minulla kirjan päällä. Kirjoita siis kirja, että velat ovat
kuitatut ja minä vahvistan sen nimelläni ja lunastan sillä tämän puvun,
jos sitä tulen tarvitsemaan, tai löytyy se minun jälkeenjäämisistäni,
jos kuolen. Kelpaako?

LAKI-MATTI: Sangen hyvin, jos ne toimesi nyt käyvät toteen eikä luonto
jälkiviisautta voita.

MAHALAN ISO (kimmastuen ): Ettäkö epäilet! (Nykäisee penkin alta palkin
syrjään ja nostaa sieltä peltilaatikon.) Siinä on selvä raha ja muut
arvokkaat paperit — ja mitä minä teen muulla, minä joka pykään tornin
senkaltaisen putkulan ja elän herroiksi... Mahalan Iso on iso! Hohoo,
nielköön tämän pesän tuli, sillä kaikki entinen on mennyt, ja, katso,
uudeksi minä teen kaikki! (Tempaisee uunista palavan kekäleen ja
heittää sen lattialle.) Huraa!

LAKI-MATTI (kokoilee hätääntyneenä ja kalpeana kirjoitusneuvojaan):
Mi-mitä sinä nyt?

PIIKA (avaa oven ja säikähtyneenä hypähtää takaisin) : Herra Jumala —
tuli on irti!

MAHALAN ISO (huutaa): Kaikki entinen on mennyt ja uudesta teen minä
kaikki! (Tuli roihahtaa liekkiin, henkilöt kiirehtivät pois.)

_Verho._


II NÄYTÖS

eli draama elää kesäisenä iltana.

(Mahalan Ison huone uudessa talossaan »Tornissa». Huone on puolipyöreä,
perällä korea ruutuinen uuni. Seinäpaperit koristelut räikeänvärisillä
kukilla ja hedelmillä. Ovi ulos ja keittiöön ja sisähuoneisiin.
Akkunoita, pyöreä pöytä ja istuimia. Kaikki jo haalistunutta
alkuperäisestä uutuudestaan.)

(Tyyni, kesäinen ilta.)

MAHALAN ISO (soutelee hiljoilleen poikittain tulisijan eteen asetetussa
mukavassa kiikkutuolissa. Asu hänellä on ylen omituinen: matalat
kengät, tulipunaisin, perhosina tenhottavin nauhoin, silkkisukat,
lyhyet housunlahkeet prässättyinä partaveitsen terälle, valkoinen
liivi, keltaiset, paksut kellonvitjat ja laaja sininen kauhtana, johon
on vielä maalailtu päivänkakkaroita. Miehessä itsessään ei huomaa
muuta muutosta kuin, että kasvoille on langennut leppeyttä, lauhkaa
rauhallisuutta.)

LAKI-MATTI (istuu tuolilla pöydän luona näöltään yhtäläisenä kuin
ennenkin.)

LAKI-MATTI: Sanon siis sinulle, että et ole enää rikas mies. Ei sinulla
ole maita, ei arvopapereita liiemmälti. Nyt sinulta todellakin kaikki
entinen on mennyt! Hyvin nokko, ettet joudu kunnan elätiksi.

MAHALAN ISO (rauhallisesti, melkeinpä välinpitämättömästi): Joo,
niinhän se saattaa pyörä kiepahtaa. Tikka on kirjava, vaan ihmisen
elämä kirjavampi.

LAKI-MATTI: No niin. Ja kun et ole enää rikas, ei sinun ole elettävä
enää rikkaan miehen elämääkään kalliissa asussa ja iloissa... Elämä on
järjestettävä varojen mukaan.

MAHALAN ISO: Sanotaan sanassa, että kullakin päivällä on surunsa.
Antaapa siis ajan kulua. Kyllä mies aina pärjää.

LAKI-MATTI: Ota huomioon, että et ole enää yksin. Sinulla on vaimo —
no niin, yksi virallinen ja lie epävirallisia lisäksi... Ja tuolla
piikapalvelijallasihan on poikakin, hänen tulevaisuuttaankin sinun
olisi katsottava.

MAHALAN ISO: Itsensä sitä itsekunkin on eteensä katsottava — niin on
säännöt tässä maailmassa. Ja onhan heillä yhtä isot silmät päässä kuin
minullakin...

LAKI-MATTI (hieman kiivaammin): Niin olet laiska ja tyhjän
välinpitämätön, että etkö liene päästäsi vialla! Pitäisihän sinun
ymmärtää olevasi puilla paljailla: sinulla on velkaa niin paljon, että
niippis naappis saatko maksetuksi jäljellä olevalla maapalallasi.
Saamisia ei muilta kuin minulta ja senkin silloin kuittasit, vaikka et
antanut paperia haltuuni. Ei siis muuta kuin tämä tornin komu ja mitä
tämä sisällään pitää.

MAHALAN ISO (viittaa kattoon): Yksi on ylhäällä: hän pitää huolta
niistä, jotka on kerran maailmaan lähettänyt... Miksi siis pullistella
ja huolehtia — kaikki sattuu kuitenkin niinkuin sattuu.

LAKI-MATTI: Sattuu semmoiselle kuin miksi sinä olet heittäytynyt...
Viisaalle sattuu niinkuin hän tahtoo! (Hiljemmin.) Mutta ehkä sinäkin
olet kätkenyt jonkun summan, etkä pannut kaikkia varojasi tähän elämän
hullutukseen...

MAHALAN ISO: Etkö ole lukenut sanasta, mitä siellä sanotaan maahan
kätketyistä leivisköistä. Mitäs rahoista olisikaan, ellei niiden osaisi
antaa huilata...

LAKI-MATTI: Niin, sehän olisi oikein, jos kauttakulku olisi hyvää,
mutta siitä lähtien kuin rikkaasti rupesit elämään, on sulta vain
mennyt, eikä tullut juuri mitään.

MAHALAN ISO: Minkäs sille mahtaa!

LAKI-MATTI (suutahtaneen näköisenä): Äh, kuinka sinä olet rauhallinen,
että ihan harmittaa! (Hiljemmin.) Sanon sinulle vanhana lapsuuden
tuttuna: sinua uhkaa suuri vaara...

MAHALAN ISO: Mikä minua voisi uhata, joka peloittaisi?

LAKI-MATTI: Saat nähdä. Minä selitän sinulle seikkoja ja kirkastan
asioita, jotka ovat tärkeitä, — kun vain annat minulle niistä veloista
sen kuitin, joka on jo kirjoitettuna.

MAHALAN ISO (ivallisesti): Joo, palkka, palkka! Tuosta tunnen
ihmiseläjät! Sinun, jonka pitäisi olla minun henkiystäväni...

LAKI-MATTI: No, kun se kuitti kerran on kirjoitettuna, niin yhtä
hyvinhän voisit sen antaa minulle.

MAHALAN ISO: Se annetaan, kuten puhe oli, sitten kun kuolen tai kun
tulen vaatimaan sinulta sitä kuulua pukuani, yhtä kuulua kuin tämäkin.

LAKI-MATTI: Et sinä tokene mistään. Olkoon sitten asiat pimeinä.

MAHALAN ISO: Ohoh! Luuletko, että minulta on äly mennyt, kun olen
heittänyt rehkimisen pois... Ei likikään! Mihin sinä voisit minulle
valoa näyttää... Eikö liene tämäkin asia näin. (Alkaa soutaa
liehkasta.) Kun minä aloin elää kuten rikas mies, oli minun otettava
akka. Ja sainkin nuoren, vetreän, minä, äveriäs kitupiikki, iällinen
ukko, jonka saattoi toivoa piankin kuolevan, että sitten pääsisi
rahojen kanssa nauttimaan elämästään... Mutta minäkö kuolemaan:
silloinhan minä vasta elämän aloinkin. Se oli aika läikönen akalle:
pettymys! Mutta se mietti uuden keinon: keplotteli ja pimitti monin
keinoin minun omaisuuteni — ja pelkäsinpä, että sinäkin, vanha
henkiystäväni, saatoit olla siinä jotenkin avullinen. Mutta nyt varani
näyttävät olevan lopussa, akka ei ole saanut vielä kyllältä, luulee
minulla vielä olevan salattuja rahoja, joita himoitsee. Saattaapa
miettiä keinoja saattaakseen minut hengiltä ja sitä tietä päästäkseen
ehkä selville viimeisistä varoistani ja niiden omistajaksi...

LAKI-MATTI (hieman ällistellen): Jos kerran tuommoista luulet talossasi
tapahtuvan, niin mikset ole estänyt?

MAHALAN ISO: Mitä minä hiippailemaan ja ohjailemaan, kun kerran
ylhäällä on parempi perämies... Ja mikäs rikas eläjä minä sitten
olisin, jos rupeaisin huolehtimaan ja kamppailemaan maailman ja
ihmisten kanssa...

LAKI-MATTI: No, kohta saat seisoakin aivan nauramattomalla suulla
maailmaa vastaan, sen takaan.

MAHALAN ISO: Mahdollisesti, mutta älkäämme murehtiko huomista päivää.

PIIKA (keittiön ovelta): Olisi täällä kahviakin.

MAHALAN ISO (nousten): Sinähän sitä, Matti, et kahvia juokaan. Istu
siis täällä, kun käyn ryyppäämässä. (Menee keittiöön.)

ANNA (tulee sisältä. Kookkaanlainen, nuorehko, kaunismuotoinen nainen,
koreilevassa puvussa. Ulkonäkö, käytös ja ääni, kaikki kylmää, kirkasta
ja kuulakkaa): Jaa, se kinnari meni kahvinjuontiin yhden akkansa tykö.
Miten tympeä mies: ei hänellä muka ole salaisia varoja, ei huolehdi
huomisesta... En usko!

LAKI-MATTI: Te kuulitte siis puhelumme.

ANNA: Tietenkin kuulin.

LAKI-MATTI: Se on vielä perin viisas ja kavala mies, vaikka sillä joku
mutteri liekin liestynyt...

ANNA: Kavaluus kavaluutta vastaan. Kyllä niiden rahojen täytyy löytyä
vaikka sinisen kiven sisästä.

LAKI-MATTI: Vain entäpä, jos niitä ei olekaan.

ANNA: Olla täytyy: ei se vanha saituri muuten niin huoletonna elelisi.

LAKI-MATTI: Minun uskoni on, ettei sillä ainakaan kovin tavatonta
summaa ole. Siksi tarkoin olin selvillä sen omaisuuksista.

ANNA: Olipa nyt suuri tai pieni, niin kyllä sen täytyy tulla käsiini
keinolla millä hyvänsä.

LAKI-MATTI (ryästelee neuvottomana): Toivon, ettei kuitenkaan
käytetä mitään äkkipikaisia keinoja ja ettei miestä ryöstetä aivan
putipuhtaaksi. En ilkiä nähdä sitä tienkululla...

ANNA: Ahaa! Teitä arastuttaa. Elkäähän turhia: saattehan tekin osanne
ja jätetään ukolle sen verran ruokarahaa, ettei anella tarvitse...
(Äkkiä.) Herääpä mielessäni muuan tuuma! Mihin ukko olisikaan voinut
kätkön tehdä: hän ei ole liikkunut täältä tornistaan mihinkään, vai...

LAKI-MATTI: Te kai sen paraiten tiedätte.

ANNA: Lieneekö myöskään ketään tuttavia, jotka olisivat semmoisen asian
toimittaneet?

LAKI-MATTI: Ketäpä sillä lienee. Kenet se nyt rahapinkalleen uskoisi.

ANNA: Näyttääpä siis varmalta, että se on kätkenyt rahansa tähän
kuuluun tapuliinsa.

LAKI-MATTI: Voi olla niin, yhtä, hyvin kuin toisinkin.

ANNA: Niin, herääpä mielessäni oiva tuuma. Ukko voi pian tulla, menen
ulos. (Menee.)

LAKI-MATTI: Hm. (Ryästelee, rumputtelee pöytään.)

TEPPO (tulee ulkoa): Iltaa.

LAKI-MATTI: Iltaa, iltaa.

TEPPO: Eipä täällä näykään isäntämiestä.

LAKI-MATTI: Ei ole hankanakaan. Istu ja odottele. Sitä tarkenee näin
kesänilmoilla...

TEPPO (istuen): Turkittahan siellä tarkenee.

LAKI-MATTI: Erittäinhän se on kesä kuin talvi. Silloinhan sen Teponkin
piti turvautua villaisiin, kun ei siinä mökissä ollut paljon sitä puun
puolta. Saithan multakin ne turkkikasukat lakkia myöten.

TEPPO (vilkaisten toista pitkään): Joo, antoihan se isäntä ja
tarpeeseenhan ne olivat. (Rennosti.) Vaan tästäpuolin en taida muiden
turkkia kärtellä: satuin saamaan vähän perintöä...

LAKI-MATTI: Periä? Ja mistä?

TEPPO: Velimies siellä Amerikan puolessa oli kuollut kaivantoon kiven
alle, ja sieltähän ne lähettivät useamman markan.

LAKI-MATTI: Vai niin. Kuolemalla se nyt Teppoa lykästi... Onhan se
sananlaskukin, että toisen kuolo, toisen leipä.

TEPPO: Niinhän se on. Minä olenkin nyt oikeastaan maanostelijana.
Ajattelin, että jos se isäntä möisi viimeisenkin teikaleen tätä Mahalan
maata ja mitä tuosta vanhasta kartanosta tulelta säästyi. Saattaisihan
se olla ja elää tässä aina mainittavassa tapulissaankin.

LAKI-MATTI: Miksei se voi myydäkin, kun hinnalla sovitte. Myynythän se
on muutkin maat.

MAHALAN ISO (tulee): Jaa, täällähän on pitkästä kotvasta Teppokin. Mitä
nyt asioidaan?

TEPPO: Eipä kummia. Meinasin vain kysäistä, etteikö isäntä myö tuota
viimeistä maakappalettaan?

MAHALAN ISO (ivallisesti): Kyllä kai. Sitä on Tepolle kertynyt arkun
pohjalle sen verran, että maihin pystyy...

TEPPO: Lienee tuota sen verran, että pystyy tämmöisistä pesistä lyömään
tinat pöytään.

LAKI-MATTI: Kuuluu saaneen periä.

MAHALAN ISO: Katos pakanaa. Rikastui. Mutta ei tästä maasta tarvitse
räknätä minun kämmenelleni pennin hyrrää. On kertynyt velkaa tuonne
Kauppajehulle. Sen kun maksat, niin pidä maa, kunhan vain tämän taloni
ympärille heität jonkun metrin tontiksi.

TEPPO: Paljonko sitä velkaa on?

MAHALAN ISO: En tiedä niin tarkalleen, mutta vallan kohtuullinen hinta
se tälle maalle on.

TEPPO: En tiedä nyt lyödä kauppaa lukkoon, niin uusummassa, mutta jos
velka ei mene murtomiin, niin pyöräytetään kauppakirja ja maksetaan.
Käynkin siellä Kauppajehulla siekailematta. Hyvästi. (Menee.)

MAHALAN ISO: Hyvästi. (Istahtaa soututuoliinsa.) Katoppa Teppoa!
Mistähän tuolle se perintö nakattiin! Nyt se sieltä hiirenpesästään
pellon reunasta nousee availemaan Ison Mahalan viljelyksiä — minun ja
sukuni rakennelmia... Se viheliäinen suutari Teppo — oudosti saattaa
sattua maailmassa...

(Näyttämön yläpuolelta alkaa kuulua melua ja kohua ja kirkas kirkaisu:
»Tulipalo! Tuli on irti!» Laki-Matti hypähtää ylös, Mahalan Iso
seisauttaa tuolin keikunnan ja kuuntelee.)

LAKI-MATTI (hätäilevänä ja säikähtyneenä): Tuli irti yläkerrassa...

MAHALAN ISO (rauhallisesti): On olemassa siitäkin sananlasku, että tuli
on hyvä renki, vaan huono isäntä...

LAKI-MATTI: Hoi, mies, elä järkeile! Sammuttamaan! (Yrittää liikkeelle.)

MAHALAN ISO (viittaa käskevästi, jolloin toinen seisahtuu): Elä
hätäile! Enhän minäkään hätäile, vaikka on oma tönö tulessa. Minulla on
sellainen tapa, että kun palaa, niin minä annan palaa! Hä, hä, hä...
Sinä näit kuinka paloi se vanha Iso Mahala... Merkillistä kuinka kaikki
käänteet elämäni radalla tapahtuvat tulipalon yhteydessä...

LAKI-MATTI: Sinähän olet pähkähullu! Tointa nyt tarvitaan! (Syöksähtää
ovelle.)

ANNA (tulee kiireesti ulkoa): Myöhäistä! Katto ja koko yläkerta
on tulessa! Ukko, onko sinulla mitään arvopapereita tai muuta
rahanalaista, että keritään pelastaa...

MAHALAN ISO (yhä rauhallisesti keinuen): Mistäpä niitä nyt enää
olisi ja vähät välitänkin noista maallisista asioista... (Äkkiä
hätääntyneenä.) Entä piika ja poika — missä ne?

ANNA (äkäisesti): Siinä on miehellä aarteita! Tallessa ovat! Tuolla
raahasi ulos rojua pikku portaita.

LAKI-MATTI (ravistaa Mahalan Isoa olkapäästä): Hoi, hyvä mies! Nouse
jo toki ylös. Eikö sinulla sittenkään ole kätkössä mitään arvokasta?
Ainakin se minun kuittini?

MAHALAN ISO (hätäilemättä): Omastaan kukin huolehtii! Tallessa on
paperi. On kai sinullakin ne minun vaatteeni. Kun tuli syö linnan, niin
lie nitistettävä hepeneet yltä pois ja pukeuduttava kulku-ukon asuun...

LAKI-MATTI: Ne rajettuneet turkit ja lakitko! Annoin ne talvella
suutari Tepolle.

MAHALAN ISO (tuijottaa toiseen tyhmistyneenä, silmät suurina ja
säikähtyneinä): Annoit Tepolle! (Hypähtää ylös.) Annoit Tepolle minun
vaatteeni! Herra Jumala! Siinä se oli Tepon Amerikan perintö! Niissä
vaatteissa oli rahakätkö, minun hätävarani, vanhanpäivän turva... Ja
nyt se on mennyt! Sinä teit minusta kerjäläisen...

LAKI-MATTI (hätäisenä): Mistäs minä sen tiesin.

ANNA (ivallisen vihaisesti): Siinä on miehellä pankkilaitos! Rahat
siltä menee ja talot palaa, eikä muuta kun tollottaa...

MAHALAN ISO (kimmastuen): Palaahan ne kun poltetaan! Akka saatana, sinä
olet varastanut minun omaisuuteni ja sytyttänyt taloni! Sinä joudut
vielä kiipeliin...

ANNA: Millä sinä sen toteen näytät! Hyi tuommoinen mies! Hyvästi ja
iäksi! Tämän näköistä ei näy näillä mailla. (Menee.)

LAKI-MATTI (masentuneena): Mikäs nyt neuvoksi?

MAHALAN ISO (tapaillen entistä tyyneyttään ja rauhallisuuttaan ):
Neuvoksiko? Neuvot ovat monet! Aika aikaa kutakin, sanoi pässi, kun
päätä leikattiin! Ja maailmassahan tässä vielä ollaan! Sinäkin Matti
jos lienetkin näinä viime aikoina puliveivannut omaisuudestani jonkun
markan, niin olitpa edes menneinä aikoina hyvällä nurkalla sitä
omaisuutta rakentamassa. Tässä on siis vielä kuitti niistä vanhoista
veloista. (Ojentaa paperin.) Mitäpä näistä maallisista asioista.
(Huoneeseen tulvahtelee savua ja katonrajassa näkyy tulikieleke.) Yksi
on ylhäällä, jonka hyppysissä ovat nyörit! Tulehan hitossa pois, ettei
jäädä loukkuun. (Menevät.)

_Verho._


III NÄYTÖS

eli loppukuvaelma.

(Entinen suutari Tepon mökki, jossa asuu nyt Mahalan Iso, viime aikoina
Mahalan Rajaksikin mainittava. — Pieni, likainen ja nokinen huone. Ovi
ulos ja kamaripuurukkaan, uuni ja hella, pöytä ja lavitsa, leipävarras
ja muuta tarpeellista. Akkuna, jonka ääressä on suutarinvehkeitä.)

MAHALAN ISO paidanhiat käärittyinä, nahkainen esiliina yllä, pyöreät
lasit nenällä, takoa naputtelee nauloja kengänpohjaan. Piika, Mahalan
Ison akka keittelee kahvia ja Laki-Matti istuu katsastellen toisten
työtä.

LAKI-MATTI: Joo, oudosti saattavat asiat punoutua tässä maailmassa!
Siinä nyt entinen rikas, Mahalan Iso, lyöpi nauloja navettapiikojen
sontakenkiin...

MAHALAN ISO: Mitäs tuosta! Moni lyöpi nauloja niihin syntymästä hautaan
saakka, eikä ole milloinkaan saanut olla Mahalan Iso, ei elää ilossa ja
herkullisuudessa... Se on paljon yksitoikkoisempaa!

LAKI-MATTI: Saat kai niillä mietteillä hyvittää mieltäsi. Mutta
totta on sinun kohdallasi se sana, että tyhmän pään takia saa ruumis
kärsiä... Sillä aivan tyhmysissäsi ja hullusissasi sinä haalasit itsesi
tuolle jäljelle vanhaksi päiväksi.

MAHALAN ISO: Mitä parempi minun olisi sitten elää sillä entisellä
jäljelläni, homeisena, lantteja laskien, huolehtien, ettei vain
omaisuus vähenisi, hupenisi... Ja kuolema tulisi kumminkin.

LAKI-MATTI: Toista se olisi kuitenkin hautaa odotella, kun olisi
leipää ja leivän särvintä. Tekisi mitä tahtoisi ja söisi mitä lystäisi
— monien maiden isäntänä ja ihmisiltä pelättynä ja kunnioitettuna.
Kun sen sijaan nyt vahingoniloisena virnistelevät ja puhuvat
pilkkapuheita...

MAHALAN ISO (lyödä napsauttaen äkäisesti naulaa): Minä ihmiseläjistä
tuhannen viis! Minkäs nauru mahtaa eli tylsä puhe... Johonkuhun toiseen
saattaisi pystyä, kun se on siltä kohtaa pehmeä, minusta kilpistyy pois
kuin kirves kivestä...

PIIKA (hääräten omissa puuhissaan): Saahan sitä sitten viisastella ja
intoa kiskoa, kun hupsutteli ja haaskasi ja antoi sen muutaman lutkan
varastaa omaisuutensa... Viisas olisi pitänyt edes sen varan, että
olisi itselle jäänyt talontapaista, edes pientäkään.

MAHALAN ISO (nyrpeänä): Tämä Mattihan siinä tekoset teki. Kyllä minun
älynuorani hurisi...

LAKI-MATTI: Huonosti hurisi! Kukas sen rajettuneen nahkalakin arvasi
miksikään pankkiholviksi...

MAHALAN ISO: Ja Teppo sitten sai minulta haltuunsa talon omilla
rahoillani. Sapernakkeli! Tuntuu toisinaan kismittävän vanhaa aatamia!
Teppo asuu nyt Isossa Mahalassa, niin kuin minä ennen ja otti minut
tähän entiseen pesäänsä kuin armosta ahertamaan entiselle työalalleen.
Ikäänkuin olisi asia vaihdettu! Niin se saattaa piru sotkea selvät
älynjenkut! Tätä nyt luulisi jonkun loukossa kyhnöttävän ruotiukon
joutojutuksi, taruksi...

LAKI-MATTI: Kyllä sinä oletkin luonnoltasi niitä taruneläjiä. Ihme,
että nyt jo tyydyt elämään jotenkin muiden tapaan.

MAHALAN ISO: Mihinkäs pemistelemällä pääset taivaan alla... Maailmassa
pysyt ja jonkun ajan perästä kuolet. Mitä siis niin lyhykäisestä ajasta
— eli miten eli...

PIIKA: On se rikkaalla olo leudompaa...

MAHALAN ISO: On nuo ne leudot olot nähty! On saanut ruumis hyvää, jos
nyt on joku huonompikin päivä. Kaikki pitää ihmisen kokea!

LAKI-MATTI: Hyvähän se on, että ihminen kokee olla tyytyväinen.

MAHALAN ISO: Ja minkäs katumalla mahtaa! Tapahtunutta ei tee toiseksi
Jumalakaan. Ja tuolla on nurkkahyllyllä kirja — ukkovaari siihen
länttäsi sen mokoman rahaa — ja siinä sanotaan, että rikas kuolee kuten
köyhäkin: mitä hyvää on hänelle ollut, että on tuuleen työtä tehnyt...

TEPPO (tulee. Uudessa sarkapuvun hölttänässä, kädet pistettyinä takin
rintamustaskuun, koko olennoltaan muistuttaen pakkasessa pöyhistelevää
tiaista): Päivää!

MAHALAN ISO: Päivää! Mitä sille kuuluu?

TEPPO: Ei erikoista. Poikkesin vain kysäsemään, että mikä sitä
harventaa tuota raja-aitaa, kun siitä ei ole enää kuin haamu
jäljellä...?

MAHALAN ISO (hetken naputeltuaan): Eikö tuota samat syyt harventane
kuin tässä edesmenneinä aikoinakin: kun torpalla ei ole metsää, eikä
varaa ostaa, niin täytyy ottaa sitä mikä käteen käypi.

TEPPO (jyrkästi); En minä kärsi semmoista nakertelua! Jos se jatkuu,
niin saatte lähteä lipettiin tästä tönöstä.

MAHALAN ISO: Samalla lailla sinä nakersit itsekin, kun tässä asuit.

TEPPO: Ja samalla lailla tekin patistelitte ja ahdistelitte.

MAHALAN ISO: Mutta enpä ajanut mökistä pois kuitenkaan.

LAKI-MATTI: Ja onneksihan se oli sinulle, Teppo, että oli vähän puuta
ja tuli kylmä... Sitä lyytä sitten sait ne rikkauden turkit ja lakit...

MAHALAN ISO: Joo, Teppo, minultahan sinä sait sen Amerikan perinnön!
Eläkä yhtään opettele ylvästelemään: ei tiedä vielä miten käypi...

TEPPO: Ei käy ainakaan niinkuin sinulle! Minä en rakenna tornia!

MAHALAN ISO (tulistuen): Elä, elä rentoile minun rahoillani...

TEPPO: Sinun — kansalta nyletyillä varoillasi! Joudat nyt nähdä! Toisen
omaa imitte kuin iilimato rikkaana ja samaa teette vielä köyhänäkin.

MAHALAN ISO: Voi, veikkonen, luuletko itse häävimpi olevasi! Yhtäluuta
se on ihmisluonto! Kyllä mekin saataisiin pistää peukaloa! Jos minä
olin isorosvo ensin ja pieni perästäpäin, niin sinä olet sitä vain eri
järjestyksessä.

TEPPO: Sen sitä saa niittää, minkä on kylvänytkin! Et siitä ihan
iltiksesi pääse, kuten en päässyt minäkään. Saat lyödä puolipohjia
kenkiini!

MAHALAN ISO: No, pitänee tottua, että oikeus täyttyisi.

TEPPO: Ja varo, ettet polttele aitoja enää. Siitä et sitten pääsekään
yhtä huokialla. (Menee.)

LAKI-MATTI (äänettömyyden jälkeen): Näyttää todellakin osat vaihtuneen,
kuten itse sanoit. Tuolla lailla sitä sinäkin Teppoa pidit jöötisi
alla! Eikö jo ala tuntua siltä, että elämässä on paras pysyä pinnalla
ja käskijänä, eikä ehdoin tahdoin painua viheliäisten sekaan.

PIIKA (asetellen kahvivehkeitä pöydälle): Erittäin se olisi minullakin
olo emäntänä Mahalassa.

MAHALAN ISO (heittäen työn ja kääntyen kahvipöytään päin saarnailevasti
käsillään elehtien): Ei minusta. Olen minä ollut rikkaanakin. Kyllä
minä tiedän. Rikasta ahdistaa ainainen huoli, ettei yön ei päivän
rauhaa: että noita pennejä kassottuisi. Köyhä ei huolehdi, köyhä ei
kaadu korkealta! Olkoon rikas se, jota se huvittaa! Heittäytyköön
rikkaaksi — minä yllytän! Olen itsekin ollut rikkaana. Minä tiedän...
Kuule sinä, akka, ja Laki-Matti: viisas on se, joka ei huolehdi,
ei rasita itseään, vaan elelee kuten kedon kukka tai taivaan lintu
auringon alla.

_Verho._






PUUT

Lukuja keskenjääneestä romaanista




KEVÄÄLLÄ


Kevät oli pitkällä. Maa alkoi karvoittua, vihertää. Varpupuut tunkivat
verestä, tahmeaa lehteä ilmaan, joka oli täynnä lintujen monenmuotoista
iloisentuntuista ääntelyä ja verratonta hajua. Kevät, hyvin tuttu ja
tunnettu asia, vanhan kertausta, toistelua, rytmi, tahti ajan virrassa.
Mutta eipäs vain koskaan menettänyt makuaan! Uudelta se aina tuntui.
Niin vähään tyytyy tarkasteluun taipuvainen ihmissielukin.

Artturi Paksupohjan mieleen juolahti, että hän oli jo tullut nähneeksi
kevään ällistyttävän monta, nelisenkymmentä kertaa. Ja vielähän
noita tuntui saattavan katsella, haistaa, maistaa, jotenkuten imeä
itseensä koko olemuksellaan. Neljäkymmentä kevättä on nähtävästi vähän
ihmiselle...

Artturi Paksupohja oli talokas, maanviljelijä, joka vakaalla
omistusoikeudella hallitsi muutamia kappaleita Suomenmaasta ja
niiden mukana kaiketi melkoisen kaistaleen suomalaista kevättäkin.
Pitäisi keksiä keino millä muotoa sitä voisi myödä keväästä köyhille
kyynärittäin tai kapoittain. Kevät on väleen vanhenevaa tavaraa ja se
on saatava ajoissa käsistään...

Artturi Paksupohjan elämäniloisesti pullottaviin silmiin ilmestyi
merkillinen välke, kun hän tällaisia ajatteli.

Sillä maanviljelys on hituraista hommaa. Ei siinä juuri tuosta taahan
päästä neljässäkymmenessäkään keväässä. Keväät vain lupailevat. Ja
miksei: jyvät kahisevat, maito suhahtaa kiuluun, puita kaadetaan,
mutta sukupolvia siihen tarvitaan jos mieli olla koossa sitä, jota
varallisuudeksi sanotaan. Ja aina ovat vaarat vaanimassa: kadot, koit
ja ruoste...

Nyt oli jälleen kevät, lupaileva, hyvältä tuntuva. Siementä oli
siroteltu multiin ja elämän jatkumisen ihme oli parasta-aikaa
tapahtumassa. Kuivat, kahisevat jyvät ojentautuivat tulevaisuuteen.
Ukkovaarin ja vielä kaukaisempien esi-isien koura oli tunnustellut tuon
samaisen viljan esipolvien pintaa ja painavuutta. Jyvä putosi, kuoli ja
jatkoi elämää...

Paksupohjan nykyinen Artturi ei paljoakaan kosketellut jyviä käsillään.
Hän kylvi koneella kuten kyntikin ja turvautui yleensä kaikissa
asioissa missä se oli mahdollista nykyajan voimiin, koneisiin. Öljy ja
sähkö sai Paksupohjassa näyttää kykynsä, öljy, tuo notkea polttoaine,
jota äitimaa tiukkui ytimistään jossakin kaukana, ja matkaa oli siihen
koskeenkin, jonka vedet olivat kauan saaneet olla joutilaina, mutta
jonka kohina muuttui nyt vaikka valoksi Artturi Paksupohjalle...

Pari hevosta, isäin voima ja vauhti, seisoi vielä tallissa kuin
muistoina menneiltä ajoilta. Lieneekö noita enää mihinkään
tarvittukaan. Toivathan vain joskus isännän mieleen ajatuksen, että
kalliiksi nuokin tulevat. Siinä ne kuitenkin olivat, jätteenä rivistä,
jonka Artturi muisti seisoneen pilttuissaan. Iltapäivän olentoja,
Artturi ajatteli, vaareja...

Hän istui istuimella koko pitkän päivän, mainion kevätpäivän ja monta
siemenjyvää tuli mullatuksi maahan, joka tähän aikaan oli levotonta,
kasvoi jotakin, vaikka hidasta se oli. Saattoi olla, että ihmisjärki
lyhyen ajan kuluttua saa vauhtia tähänkin ja kasvaminen ja kypsyminen
tapahtuu rutosti, siunaamahetkessä. On opittava vain suuri tulkoon
sana, jota luoja ennen käytteli. Ihmisestä saattaa olla sukeutumassa
jonkinlainen henkimaailman olento, hyvin väsymätönkin...

Sillä tämä istualtaankin kylväminen väsytti päivän päälle, tuntui hyvin
pitkäjäykkiseltä. Oli aivan ajateltava, että tässä kätketään jotakin
tulevain kylmien ja pahojen päivien varalta...

Monta jyvää tuli kätketyksi ja sauna maistui mainiolta iltamyöhällä.
Artturi Paksupohja otti mielinmäärin kuumuutta ja hutki ihoaan
koivunlehdillä ja mietiskeli, että oli sentään vanha mieskin keksinyt
jotakin, joka ei ollut menettänyt makuaan. Kyllä lauteilla vain istui
nykyajankin asukas, vauhtia kokenut, nappulaa vääntänyt, niinkuin se
hautaan vaipunut, savulle haissut hangen hiihtäjä.

Sitten Artturi Paksupohja istui saunakahvilla avarassa ja korkeassa
pirtissä vaimonsa kanssa kahden. Lapset olivat jo nukkumassa ja pari
nuorta palvelusihmistä lauantai-illan teillään. Yhä, kuten koko
keväisen päivän, viipyi tuollainen onnellinen tunne, että Artturi
eli nyt elämäänsä, että se oli juuri käsissä, sillä hetkellä, eikä
lymynnyt jossakin menneisyyden muistoissa tahi tulevaisuuden hämärissä
suunnitelmissa. Elämä oli uusi ja ikituore, nuori.

Vaimokin näytti aivan nuorelta, tuollaisena juuri saunasta tulleena. Jo
vuosia sitten oli Artturi ollut huomaavinaan hänen kasvoillaan ilkeitä
viiruja, elämän kyntämien vakojen varjoja. Nyt niitä ei ollut. Oli
hymyä ja hyvää oloa. Artturi Paksupohjasta tuntui, että hetki oli hyvin
täyteläinen, ainokainen, pyhä nykyhetki...

Mutta myöskin menneet hetket olivat yhä olemassa, väijyivät Paksupohjan
vahvan oven takana. Kuului koputuksen tapainen, kuin linnunsiiven
raapaisu ja tämä ovi aukeni. Paksupohjan ovensuusta oli matkaa
peräpöydän ääreen, mutta kuitenkin oli selvästi nähtävissä, että nainen
siellä seisoi, outo, vieras, varmaankin ilta-autossa, »myöhäisessä»,
paikkakunnalle saapunut. Vieras ja kuitenkin Artturi oli hetimiten
selvillä, että tuttukin se saattoi olla. Mutta onhan ihminen aina
tuttu, samoista kaavoista...

— Onhan siinä penkkiä, isäntä virkahti ja siinä vieras nyt istua
näpötti, hieman neuvottoman näköisenä. Artturi ehti panna merkille,
että myöskin hänen oma emäntänsä oli ikäänkuin ymmällä, eikä enää ihka
nuorikaan. Viiruja, varjoja, kalseutta, ilkeyttä ja ikää oli hänen
kasvoillaan, kun hän tuijotti tulleeseen.

Sitten nykyhetkeä ei enää ollut Artturi Paksupohjalla. Tuokion hän eli
menneessä, muisteli.

Oli syksy ja värikästä lehteä jos lintuakin oli liikkeellä ja myöskin
paljon ihmisiä ikäänkuin tuulen viemänä vaeltamassa, muuttotouhuissa,
sillä se oli sotasyksy ja sodan lopettamissyksy. Artturi Paksupohjalla
oli yllään sotamiehen pusero ja hän istui armeijan kuorma-autorämän
ratissa kaukana pohjoisessa ja kuljetti tavaraa ja ihmisiä, jotka
eivät enää voineet olla siinä missä olivat olleet. Kerran ja lieneepä
ollut useastikin, hänen autonsa oli ahtaen täynnä naisia ja lapsia,
joita siinä karussa maassa sikisi ja kasvoi yllinkyllin. Artturi
Paksupohja tuli iskeneeksi silmänsä erääseen nuoreen naiseen, oikeaan
erämaitten kasvattiin. Ei hän yleensä voinut olla iskemättä. Luonto
veti väkevästi. Siellä kaukana pohjoisessa oli kasvanut naistakin, eikä
vain petäjää, joiden kuve paistoi syksynpunalle. Mutta tämän naisen
silmissä välkkyi keväinen sini. Silmistä se sellainen alkaa ja aika oli
sellainen, että kaikki kehittyi ja kypsyi nopeasti. Sodan, hädän ja
häikän aikana naisetkin ovat sillä päällä, että siementä on saatava.
Eihän elämä muuten jatku. Eikä se tuntunut edes synniltäkään, sillä
tulevaisuus oli pimeyden peitossa ja sodan rome punasi taivasta. Näiden
ihmisten pesät raukenivat tuhaksi...

Onnenhetki keskellä synkeää elonvaellusta, kun karavaani pysähtyi
ja Artturi Paksupohjan autoon vielä ilmestyi pieni vika. Syksyinen,
pimeä, pehmoinen ilta, pehmeää sammalta, mäki ja mäntyjä, jotka
jatkoivat ikihuminaansa. Joskus, keskellä töitään ja touhujaan, oli
Artturi muistanut tuon illan elämänsä niin sanottuina onnenhetkinä,
joiden vuoksi oli kannattanut tehdä tämä salamyhkäinen matka
maapallonpinnalle. Tuo hänen lyhytaikainen toverinsa, jonka nimeäkään
hän tuskin tiesi, oli kadonnut kuin virran viemänä sodan saattueeseen...

Mutta tuossa hän nyt epäilemättä istui tuo synkeän syksyn sinisilmä.
Naiset saavat kaikki selville, ohi vaeltaneen ihmisen nimenkin ja
asunnon. Silmissä oli entistä välkettä ja kasvoilla salamyhkäistä
hymyä, vaikka olikin nähtävissä, että hänkin oli elänyt lisää tätä
maailmaa...

Minkä ihmeen ja syyn tuomana hän nyt istuneekin Paksupohjan pirtin
vahvalla ja leveällä penkillä?

— Olisi vähän asiaa isännälle, vieras viimein virkahti.

— Oikeinko kahdenkeskistä? kysyi Artturi Paksupohjan vakituinen emäntä
näpäkästi, hyvä emäntä, mutta väsyyhän hyvyyteenkin. Sitäpaisti hänen
kasvonsa eivät nyt olleet kauneimmillaan. Vieras hymyili yhäti omaa
hymyään.

— Mieluummin! Jonkinlaisia terveisiä sota-ajan kaverilta...

— Kiitoksia jo etukäteen, sanoi Artturi Paksupohja. Hän antoi
silmäyksen emännälleen, tuollaisen isännän silmäyksen, joita hänellä
oli varastossa, oikean paksupohjaisen silmänluonnin, joka tuokiossa sai
selville kuka kukin on, lajitteli ihmiset ja asiat kunkin erikseen ja
omalle paikalleen...

— Kiirekin olisi, vieras ilmoitti. — On kyytiä tiedossa...

— Minä siis saattelen, sanoi Artturi Paksupohja. — Siinäpä ne kuulee
terveisetkin...

Emäntä jäi omiin mietteisiinsä tuvan avaruuteen ja tuo toinen, jonka
taustalla tuntui yhä viipyvän sodan savuja, kysäisi jo pihalla
matalasti:

— Muistanetko?

— Alkaa siltä tuntua, myönsi Artturi Paksupohja.

Kauas hän ei saattanut vierastaan. He seisoivat tiellä ympärillään
kevätmustia peltoja, joiden mullan kätkössä äsken kylvetyt kuivan ja
kuolleen näköiset jyvät lienevät juuri kokeneet lisääntymisen ja elämän
jatkumisen onnen.

Yhä säilyttäen tyynen ja salamyhkäisen hymynsä ja silmiensä välkkeen
nainen kertoili, että heidän yhteinen hetkensä ei ollut noin vain
jälkeä jättämättä painunut ajanvirtaau. Siellä kaukana pohjoisessa
uudella asutustilalla juoksenteli nyt poikalapsi. Sillä vakituisen
miehenkin hän oli saanut ja mies oli saanut asutustilan, soturi,
vaivainsa palkaksi. Kyllä he toimeen tulivat, raivauspalkkioilla,
metsänpitelyllä, eikä mies edes muistellut, ainakaan useasti, että
tuo poika oli ollut jo alettaessa, oli toista lähtöä. Mutta kun hän,
emäntä, oli sattunut saamaan tietoonsa, olipa totta puhuen hiljoilleen
tiedustellutkin, mikä ja missä pojan isä oli, niin olipa tuntunut
siltä, että miehen on tiedettävä isyydestään...

Artturi Paksupohja oli vaiti, ällistynyt. Tuo kaukaisella asutustilalla
juoksenteleva poikanen, puolikymmenvuotias, tuntui hänestä
luonnonihmeeltä...

Nainen tarkasteli häntä ja hänen näytti olevan hyvä olla.

— Tämä saattaa tuntua sinusta ilkeydeltä, vaikka miltä kohtalon
iskulta. Mutta ymmärräthän itsekin, että poika tarvitsee ruista,
kuluttaa housuja...

— On se vähän outoa saada niin iso poika, jaloin juokseva, mutisi
Artturi Paksupohja.

— Oma syysi. Artturi sinä kyllä olit, mutta jatkoksi mainitsit jotain
muuta kuin pohjanpaksuutta ja olitpa olevinasi kotoisinkin aivan
toisesta maaherranläänistä...

— No, se oli sitä aikaa, sodan pimeyttä, ja onhan minun kuitenkin
nähtävä, että poika todella on ja että sen todella tulee saada rukiita
Paksupohjasta...

— Sen kun käyt näkemässä!

— Käyn, heti ensitilassa.

— Oikeastaan minun olisi saatava heti sen verran, että selviän kotiin...

Artturi Paksupohja otti esiin muutamia seteleitä ja ojensi ne naiselle.
Sitten he seisoivat tovin hiljaisina ja tunsivat olonsa epämukavaksi ja
kömpelöksi keskellä keväisiä vainioita.

— Niin, kyytini odottaa. Älä unohda jatkoa...

— En. Saattaisin pitemmällekin, mutta...

— Mutta! Nainen nauroi iloisesti. — Puhumatta parempi! Pääsenhän minä.
Pai, pai!

Hän kääntyi ja meni. Artturi Paksupohja seisoi suu raollaan ja
katseli hänen notkeaa käyntiään. Hänen kultahampaansa loisti ja
ulkonevat pässinsilmänsä hohtivat hyvin elinvoimaisina. Oli omituista
ajatella, että myöskin jossakin kaukaisella, tuntemattomalla kankaalla
juoksenteli Paksupohjan sukua. Ehkä se oli hyväkin. Niin oli kuitenkin
sallittu. Mutta se tiesi menoja ja hänellä oli sitänykyä käteistä
vallan vähän. Hän oli hankkinut koneita ja rakennuttanut. Siinä
hohteli uutta seinää kevätyössä. Se kaikki oli niellyt metsärahat ja
metsään ei juuri ollut hetimiten menemistä. Nyt sitten oli löydettävä
ruokkorahoja...

Artturi Paksupohja palaili hiljoilleen taloonsa ja hänen mielessään
kyti.

Ruokkorahat — niistä muovautui se salainen ponnin, joka nosti Artturi
Paksupohjan ahtaasta talonpoikaisuudesta liikemieselämän väljyyteen ja
vauhtiin.




SODAN SIUNAUS


Humisi siellä nytkin ja huojahteli tien molemmin puolin, mustassa
pimeydessä, öisen tuulen kourissa, metsä, puut. Ei lopu metsänhyminä
Suomenmaasta, vaikka Artturi Paksupohja oli kuullut sellaistakin
saarnailtavan hamasta lapsuudestaan. Tuollaiset eivät tule nähneeksi,
että metsä kasvaa. Kasvu on huomattava voima maanpinnalla ja ilman
sitä olisivat yhtiöt jo saaneet tehdä lopputilinsä ja jätkät pitemmän
luppoajan. Mutta kun metsä kasvaa, niin kirveen on kalskattava, ettei
korpeen eksytä...

Kasvaa ja humisee tien molemmin puolin. Metsänäänet eivät kyllä
kuuluneet Artturi Paksupohjan tiiviiseen autoon. Keksinnöt muuttavat
ihmiselämää. Hänen elinaikanaan oli sekin seikka tullut mahdolliseksi,
että ihminen nousi vaunuunsa ja oli kuin omassa mökissään, jonne
maailman pauhu ei kuulunut, ja samalla siirtyi aivan toiselle
paikkakunnalle, vaikka toiseen maaherranlääniin ja vaikkapa hyrisytti
ympäri koko palloa. Ja jos Artturi Paksupohja haluaisi, niin hän voisi
vääntää nappulaa ja kuunnella, maailman ääniäkin: soittokoneita ja
ikäviä, sekavia ja levottomia puheita.

Mutta hän kun ei halua. Pauhatkoon maailma kuten metsäkin. Musiikki
vihloi hänen korviaan kuten koiralla, ja uutiset olivat enimmäkseen
siitä johtuvia, että ihmisiä istui sillä töin että heidän oli jotakin
mainittava, vaikka ei olisi mitään sanomistakaan.

Mutta pois se Artturi Paksupohjasta, että hän olisi halveksinut
maailmaa. Siinähän hän eli. Se oli hänelle ainoa maailma. Maailma oli
tärkeämpi kuin tuo mökin ukko, jonka akkunassa auton valo välähti
aavemaisesti, oikein arvasikaan, tuollainen mökkiläisyyteensä
käpertynyt ukko, joka nytkin epäilemättä nukkui ohi onnensa ja näki
vain pöljiä unia...

Kaukaisen, mahtavan maailman meno se oli antanut Artturi Paksupohjalle
tilaisuuden ponnistautua johonkin uuteen elämässään, sanottaisiinkohan
että ylöspäin, mutta ainakin laajemmalle. Ihminen oli sellainen
luonnoltaan, että hän tappeli ja soti hyvin halukkaasti ja käytti
siihen varansa ja voimansa niin tarkoin, ettei muuhun mihinkään. Vaikka
ei se niin hääviä hommaa ollut ainakaan itse tekomiehille, sen Artturi
Paksupohja tiesi nelisen vuotta rintamalla olleena. Mutta lienee syytä
— vapauden puolesta. Artturi Paksupohja tunnusti mielessään, että tämä
viimeinen sota, jota käytiin kaukana maailman äärissä, missä lienee
Koreassa, oli häntä ikäänkuin vapauttanut.

Näin se oli käynyt.

Koreassa siis sodittiin ja maailma sai sen mielen, että kohta sitä
oikeinkin soditaan ja alkoi takoa aseita entisten lisäksi ja varastoida
kuten myyrä pahan päivän varaksi. Silloinpa myöskin Suomen salomailla
alkoi metsä hymistä eri äänellä. Puun hinta oli noussut, kajahtanut.
Artturi Paksupohjan luona alkoi vierailla metsänostajia, puhetaitoisia
miehiä, sillä hänellä oli melkoisesti metsää, isäin säästäen pitämää.
Melkoisesti, sellaiseen verraten, jolla sitä ei ole ollenkaan tahi vain
jonninjoutava tilkkunen.

Mutta miten lienee Artturi Paksupohjan päässä välähtänyt ajatus, kun
niitä puunostelijoita kävi yhä uudempia ja uudempia, että miksi hänellä
ei liene metsää vieläkin enempää, mistä ihmeen syystä? Miksei metsä
humise hänelle oikein laajoilla alueilla? Tahi humiseehan se kaikkien
kuulevain korviin, vaikka ei kaikille kuutioi...

Artturi ajatteli edelleen, että maata ja metsää ostetaan, silloin kun
sitä ei ole lohjennut tarpeeksi isänperintönä. Hänkin voi ostaa sitä
kyllikseen ja sitten myödä puita näille halukkaille ostajille, jos
tulisi puutetta käteisestä.

Hommamiehet, joita Artturi Paksupohja epäilemättä oli, toimivat. Hän
alkoi kuulostella ja kuljeskella pitkin pitäjiä, käydä ympäri, kuten
ilkeämielinen voisi sanoa kirjan sanoilla, etsien kenen nielisi. Ja
löytyihän aina ukkosia, jotka olivat työlästyneet talonpitoonsa,
eivätkä olleet selvillä siitä, että Koreassa jo sodittiin, eivät oikein
olleet kärryillä nykyajassa. Löytyi riitaisia perikuntia, joiden
oli saatava tuossa tuokiossa kouraansa osansa ja arpansa. Artturi
puolestaan oli aivan hyvin selvillä siitä, milloin hän seisoi metsässä,
milloin taasen niin sanotulla joutomaalla. Sitäpaitsi hän oli tunnettu
ja arvossapidetty isäntämies, kuten isätkin jo olivat olleet monessa
polvessa, niin kristityitäkin, ettei enemmästä väliä. Oli ilmeistä,
ettei hän ollut mikään huijari, tuollainen, joka on niin perso rahalle,
että napitkin repisi. Vaikka kansa kyllä on kertonut ja tulee kertomaan
sellaistakin. Sitähän varten heillä sitä suuta on...

Artturi Paksupohja osti siis palstoja ja kokonaisia taloja sieltä ja
täältä, monesta pitäjästä. Sitten hän teki metsän kauppoja yhtiöitten
kanssa, teki toisinaan jo etukäteenkin, vaikka ei vielä myytävää metsää
omistanutkaan, vaan osti sen vasta yhtiön käsirahoilla. Sellaista
oli liiketoiminta, välistä kuin kuplaa, mielikuvitusta vanhalle
kyntömiehelle. Mutta Artturi Paksupohja perehtyi siihen pian ja oli
yhtä kotonaan kuin kyntövaolla kaupan ja merenkulun aloilla. Nykyään
hänelle siis metsä humisi ja kuutioi — missä sattui, eikä ainoastaan
isiltä perityllä kontupahasella. Ja ellei kaikin paikoin kummaa
pohinaa pitänyt kovassakaan tuulessa, niin linnunistuin kuitenkin oli.
Turha oli puhua, ettei lintu saisi levähtää. Ja jos ei saanut, niin
siemennettiin, kuten laki määrää.

Artturi Paksupohjan elämä ja maailma oli täten ällistyttävästi
laajentunut lyhyessä ajassa. Sotimisen siunaus jostakin maapallon
toiselta kupeelta, Koreasta, oli ojentanut hänelle anteliaan käden,
niin että Artturi melkein ymmärsi erästä toista miestä, joka maallisen
menestyksen aallonharjalla rukoili: Herra, älä niin paljon anna...
Mutta ei sotakaan siunaa kaikille, laiskoille. Oli siinä tarvittu sitä
yrittäjänhenkeä, ymmärrystä tajuta, että nyt on aika, ripeyttä hypätä
kärryille. Välistä Artturi Paksupohja ajatteli aivan kauhistuen, kuinka
huokeasti olisi sittenkin voinut sattua, että hän olisi ikuisiksi
ajoiksi jäänyt vanhaan, mitättömään talonpoikaisuuteensa, tarkastellut
huolestuneena peltotilkkustensa kasvua, kuunnellut vähälukuisten
kotikuusten kuiskeita...

Sellaiseksi hänen elämänsä oli valmiiksi viitoitettu, mutta hän
ponnistautui sieltä ylös kuin suosta. Hän oli nykyään melkein
alituisesti liikkeellä. Hänen kiiltäväkupeinen autonsa vilisti
vilkkaana koppakuoriaisena ristiin rastiin maakunnan teillä. Eikä
tämä ollut mitään turhaa liikuskelua, jota elämässä paljon nähdään.
Neuvotteluja, kauppoja, ja monella suunnalla oli noita metsämantuja
saatava sellaiseen kuntoon, että kestäisivät arvostelun. Eksyttävässä
Helsingin kaupungissakin Artturi Paksupohja kuljeskeli yhtä varmasti
kuin metsässäkin, kuin tutulla alueella. Hän tapaili monia ihmisiä,
joukossa mielenkiintoisia ja hyödyllisiä, naisiakin. Sillä sellaistakin
hän oli alkanut harrastaa hiljoilleen vanhentuessaan, pään alkaessa
kaljuuntua. Hyviä juomiakin oli maailmassa olemassa, siitäkin hän oli
päässyt selville uudessa elämässään. Mutta tuo oli sellaista, joka
tapahtui siinä sivussa, joka on vain kuin mauste keitossa...

Eikä hän suinkaan ollut hylännyt isäinsä kontua, päinvastoin. Siellä
oli rakenneltu ja paranneltu, siellä oli niin upeata, ettei tämä kansa
ollut ennen nähnyt, siellä voitiin panna hyrisemään kaikki nykyajan
koneet ja kojeet. Ja perillistensä suhteen Artturi Paksupohjalla
oli suuria suunnitelmia. Hän eli kunnianhimoisten kantaisäunelmien
vallassa. Hän oli se ukko, joka oli nostanut paksupohjat niin
sanotuista syvistä riveistä.

Heh, tämä vauhtikin oli alentunut muistellessa ja mietiskellessä
aivanpa letuutukseksi, kuin entisajan kärrytyöksi. Myöhästyyhän tässä.
Tämä oli vauhdin vuosisata...

Ja Artturi Paksupohja antoi koneen kiertää syksyisellä, öisellä,
autiolla maantiellä. Hei, tämä oli eri aikaa kuin poikasena
rahtikuorman jäljessä, luontokappaleen junnatessa ja huoatessa...

Satelikin siellä, tihmoi. Tuulilasi pyrki pysymään sumuisena...

Mitä tuo oh? Juna, jumalauta! Eihän sellaista pitänyt olla liikkeellä
tähän aikaan... Varmaankin vekslaileva tavarajuna, asema on lähellä...
Nyt eivät jarrut enää ehdi tehota. Kärsä siinä litistyy, kaikki on
menevä litteäksi...

Artturi Paksupohjan päässä risteili ajatuksia, nopeita kuin palavan
katajapensaan rätinä. Hän käänsi ohjauspyörää, hän käänsi kaikin voimin
ohjauspyörää. Pois tieltä, käydä miten käydä. Junan rinnalle, mukaan,
menosuuntaan...!

Tämä oli vauhdin vuosisata. Se oli vain muutaman sekunnin asia. Artturi
Paksupohjan vaunu kääntyi tosiaankin tieltä, paukahti junan kylkeen
ja sinkoutui alas radan viereen. Siellä se lepäsi kuin kuollut eläin,
kummallisena, elottomana rautamyttynä.

Juna pysähtyi ja junamiesten myrskylyhty heilahteli, kun he
laskeutuivat tutkimaan tapausta. Käheä ääni lausui:

— Selvää taisi tulla...

Mutta silloin tuossa vääntyneen raudan ja peltien romukasassa alkoi
jotakin liikahdella. Artturi Paksupohja nousi autostaan pitkään
pituuteensa yhtä hienosti kuin joskus ennenkin, pysäytettyään sen. Hän
kumarteli junamiehille myrskylyhdyn valossa.

— Anteeksi, jos teille on tullut jotakin vahinkoa, niin minä maksan...

Ei, junalle ei ollut tullut mitään vahinkoa. Mutta näytti siltä, että
autolle...

— Se on pieni juttu, sanoi Artturi Paksupohja. — On vain ilkeätä,
että joutuu häiritsemään kulkijoita. Junankin he olivat tulleet
pysäyttäneeksi...

Hän pyysi nöyrästi, ettei häiriöntekoja jatkettaisi, esimerkiksi
herättelemällä poliiseja yöunestaan.

Niitä tässä vielä! ajatteli Artturi Paksupohja. Kyselemään ja
hengenhajuakin nuuskimaan...

Junamiehet lupasivat olla puhumatta poliisille, ehkä siksi, että heidän
oma kulkunsakin olisi joutunut arvostelun alaiseksi. He nousivat junaan
ja Artturi Paksupohja jatkoi matkaansa jalan.

Se maistui hyvältä joskus, mietiskeli hän, jaloittelu. Vasta nyt
pälkähti hänen päähänsä kauhisteleva ajatus, että se oli ollut kovin
lähellä, karvan varassa, se, joka joskus on tuleva.

Joillekin muille olisivat Artturi Paksupohjan metsät silloin humisseet
ja kuutioineet.

Hän aivan seisahtui, hiki otsalla, aprikoimaan sitä seikkaa, että
noinkohan ihmiselämä oli heikoissa kantimissa. Oli pitänyt kuitenkin
täten pysähtyä, vaikka oli kiire ja tärkeä asia. Mutta lopulta hän
keksi, että höpsis! Minkä ihmeen karvan varassa hänen elämänsä oli
ollut! Hän oli vain hetkisen ajatellut kuten tyhmä veikkaaja tahi
arvanostaja, että nyt se taasen oli lähellä, huulella... Kohti sen on
satuttava!

Artturi Paksupohja tunsi taasen turvallisesti päänsä päällä kaukaisen
sodan siunaavan käden. Ne ihmisetkin, jotka siellä tappoivat ja tulivat
tapetuiksi, olivat niin kaukaisia, ettei heitä oikein osannut ihmisiksi
ajatella. He olisivat mahtaneet noitua, jos olisivat tienneet, että
heidän taistelunsa takia, josta heillä oli aivan muita ajatuksia,
muutamalle Artturi Paksupohjallekin humisi ja kuutioi...

Hän möi seuraavana päivänä entisen autonsa, sen romukasan vääntynyttä
rautaa ja peltiä rautatien varressa, osti uuden, entistä ehomman ja
antoi siimun kiertää.




METSÄNANTIA


Artturi Paksupohja hiihti. Mikään urheilija hän ei ollut, eikä ollut
koskaan ollutkaan, paitsi poikasena, keskenkasvuisena, jolle sellainen
sopii. Sukset olivat vieläkin kulkuneuvo, välistä, näillä maisemilla,
kuten ne olivat olleet esi-isille, joille oli tullut ilta. He olivat
tehneet tavattomat määrät suksityötäkin, mutta ladut ovat haihtuvaa
laatua... Nykyään sukset olivat etupäässä huomattava urheiluväline,
jolla kansa ja kansat saivat makua elämäänsä. Jotkut hiihtivät ja
hankasivat minkä ennättivät ja toiset katsoivat päältä.

Artturi Paksupohjan hiihtoa ei luultavasti ollut kukaan näkemässä,
mikä oli hyvä asia. Heti ne olisivat alkaneet ällistellä, että
mitähän sillä nyt on mielessä, mitähän tuo vaanii? Artturi ei
hiihdä harjoitellakseen... Ihmiset kun ovat sellaisia, että niiden
pitäisi saada kaikki tietää. Kysyvätkin ensitöikseen, että mitä
kuuluu? Perkelettäkö se heihin kuuluu, mitä kuuluu! Jonninjoutavaa
uteliaisuutta...

Artturi Paksupohja oli heittänyt oikean, nykyaikaisen kulkuneuvonsa,
auton, joka vilkkaana koppakuoriaisena oli vilistänyt ristiinrastiin
kaikki maakunnan tiet, sopivaan paikkaan maantienposkeen, irroittanut
vaunun katolta sukset ja alkanut hiihtää. Kamuroimistahan se oli,
mutta kävi kuitenkin jotenkuten vanhalta muistilta, kävi vähitellen
mitä melkoisesti. Siinä hiihtäessäänkin Artturi Paksupohja muistutti
jollakin tavalla jäärää, jotakin itsepintaista ja hyvin määrätietoista.
Hänen ulkonevat, pullistuneet silmänsä unohtuivat välistä katsomaan
jotakin kaukaista, näkymätöntä...

OH kevät. Hanget olivat jo valtavasti alentuneet, humahtaneet, ja näin
aamutuimaan pinnaltaan karskahtelevia ja karkeita. Hyvä niillä oli
sauvoa. Ei upottanut, eikä jäänyt jälkeä. Sekin oli hyvä asia. Latuakin
ne tuijottavat, että kuka hiihti ja miksi hiihti? Ja oli aina kaikin
tavoin parempi, että ihmisen tie olisi niinkuin ne käärmeen jäljet
kalliolla tai pojan polku piian tykö...

Huomasi, että koivu oli jo ikäänkuin tihentynyt, varpu paisunut ja
petäjän kuve paistoi punalle ihmeellisesti auringon säteitten siihen
sattuessa. Metsä, se oli ollut ja oli suomalaiselle elämänlähde.
Sieltä hän ensialuksi hiihti ja vaani riistansa, saakin, ja poltetun
metsän poro antoi väen, lannan, hänen ensimmäisiin viljelyksiinsä.
Olipa esi-isä hädän tullen keksinyt, että petäjän kuoresta voi
nylkäistä leipääkin, mahan täytettä. Artturi Paksupohja oli itsekin
poikasena vuonna kahdeksantoista nähnyt kuivamaan ripustettuja
petäjänkuorilevyjä. Häikäisevää valkeutta niissä oli ollut sisäpinnalla
ja pois raaputetun kaarnan puolella ujoa vihreyttä. Olipa hän
maistanutkin kuulua petäjäistä, ruskeaa, ärhäkästi pihkalle tulevaa.
Maistanut vain. Ei hänen toki ollut tarvinnut sitä syömällä syödä.
Sellaista lähtöä hän kuitenkin oli, oikeaa talollissäätyä, vanhaa ja
vankkaa...

Niin, ukkovaari ja vielä vähin isäkin otti petäjästä elinkeinoa ja
tuloa polttamalla siitä tervaa. Haudat kytivät ja tervatynnyreitä
raahattiin merenrannikolle. Lujassa siinä lienee ollut rahaksi
sanottava. Omakseen sen on tiennyt. Sillä vieläkin elää sananparsi:
velassa kuin tervanvetäjä... Senaikuisiin puisiin purjelaivoihin
tarvittiin tervaa. Laivanmastonkin vaari voi sinne vedättää, monin
hevosin, kymmenen penikuorman päähän, jos vielä löysi metsästään oikein
mahdottoman puun, kauan kasvaneen. Siellä se sitten huojahteli maailman
merillä, tuo Paksupohjassa kasvanut...

Ja valkoinen koivu antoi hiiltä, kun ukko istui tärkeänä ja tarkkana
miilulla ja punoskeli koivunkuoresta jalkineet, virsut, tahi ainakin
kontin. Sen Artturi Paksupohjankin hartiat vielä tunsivat. Ja lehti
antoi lampaan rehua ja antoi vastan saunaan, haudoilla ja miiluilla
nokeutuneelle. Hyvältä se tuntuu vieläkin, rauduksinen ja repsakka,
syntisen lihan pinnassa...

Sitten tulivat puulaakit, yhtiöt, ja moni ukko luopui metsistään
vähillä penneillä, vieläpä ällistellen maailman hölmöyttä, kun se
antoi jotakin, kallista rahaa, noin vain työttä ja vaivatta... Se aika
oikeastaan jatkui yhäti. Yhtiöt toimivat ja puusta tehtiin, mitä lienee
tehtykään, eikä vain tervaa ja tärpättiä. Ei kolissut enää petäjäleivän
kappale tuohikontin pohjalla hiihtomiehellä...

Silti Artturi Paksupohja sauvoskeli kevättalven armailla hangilla
muinaiseen eränkävijään, saaliin vaaniskelijaan verrattavana. Hänen oli
päästävä osille metsänannista...

Siinä se nyt epäilemättä oli, se mitä hän etsikin: Laitilan männikkö.
Ei siitä voinut erehtyä. Siksi tarkoin Artturi Paksupohja oli asian
kysellyt mieheltä, joka tiesi. Metsäähän siinä oli, näiksi nykyajan
metsiksi. Miten lienee noinkin säästynyt? Ei ollut isännällä
kovaa puutetta tahi ei tullut toimeen tartutuksi. Ja hyvä olikin.
Pilkkahinnoista olisivat menneet kauniit puunatut ja kuluneet
pyhäruokiin. Nyt niillä voisi vähän saadakin, nyt juuri, kun ajan aalto
oli sellainen.

Artturi Paksupohja hiihteli metsikön ympäri ja silmäili sitä tarkasti,
ovelasti viistoon kääntyvillä pässinsilmillään. Pinoahan siihen nousee,
kun jätkä sahaa, liikuttelee lihaksiaan. Kangastakin riittää ja entistä
tienpaikkaa maantielle asti, joten tavara voidaan nostaa melkein
suoraa päätä vaunuun. Laajemmasti tätä olisi vain saanut olla. Tuo suo
änkäytyi liian lähelle. Niin se tahtoo aina tehdä näillä mailla...

Tiainen rimpuili oksikossa hyvin keveänä ja iloisena ja ääntelevänä,
pieni, höyhenten peittämä elämänkipinä. Se aanaili, että kesä tulee,
ajat paranevat, sukua jatketaan. Se riittää sille, ja jätkälle riittää
puu ja terävä saha. Mutta Artturi Paksupohjan pitäisi saada kohmaista
kerralla vähän enemmän kuin mitä sahanhampaalla kerkiää...

Oli hän jo saanutkin, oli kohmaissut. Ei tämä ollut mitään turhaa
kuvittelua. Lisää vain mieli teki...

Ruumiskin tuntui siinä suksien päällä ihan keveältä, keväiseltä
niinkuin tuolla tiaisella. Sitä ei tiedä vaikka hän hiihtäisi tässä
pienen ennätyshiihdon, voittaisi palkinnon...

Tuolla oli sitten itse Laitilan talo ja oli juuri sellainen kuin sen
olla pitikin. Harmautta, kallistumista, katottomuutta, iän sammalta
ja painoa. Tuollainen kartano sopi oivallisesti Artturi Paksupohjan
tarkoituksiin. Hän alkoi hiihdellä kohti taloa, melkoisen ripeästi,
omiin saalistustuumiinsa vajonneena. Lumi säkenöi auringon paistaessa
silmiin ottavasti.

Perillä, pienessä, puolilahossa, puhtaassa pirttisessä oli kotona
vain emäntä, aika veitikkamaisen näköinen sinisilmä. Hänen paras
kukoistuksensa oli jo melkoisesti kuihtunut ja Artturi Paksupohja oli
jo ensisilmäyksellä näkevinään emännän elävän siinä sieluntilassa, että
elämä livahtaa kynsistä liian vähällä, elämättä...

Artturi Paksupohja oli jo vuosikausia ollut hyvin innostunut naisiin.
Hän näki näissä aina kahdelle jalalle nousseen luonnonihmeen. Kuin
pieni pystyyn noussut kyntövako, mutta leikkiä ei siedä. Pian juoksee
tantereella ties minkälaista pirpanaa ja elämä on jatkuva, jotenkuten
ja johonkin...

Artturi Paksupohjalla oli kokemuksia. Hän tiesi. Oikeastaan naiset, se
seikka, että hän joutui maksamaan ruokkorahoja, oli alkusyynä siihen,
että hän ponnistautui mitättömästä talonpoikaisuudestaan johonkin
muuhun, uudempaan ja suurempaan. Tuloja oli saatava ja tuloja tuli...

Artturi Paksupohja oli jo tehnyt hyvänpäivän ja selittänyt hiihtäneensä
aamukylmäsen aikana sydänmaasta, sieltä ja sieltä jossa hänellä oli
vähän asioita, puuhommia. Nyt hän tiedusteli mihin töihin isäntä oli
lähtenyt.

— Vai töihin! hymähti emäntä. — Kylälle tuo lähti, kauppoihin,
asioille...

Kävi ilmi, että emäntä oli hyvin puhelias ja avomielinen ihminen ja
Artturi Paksupohjalla puolestaan oli erityiset luojanlahjat naisten
puhutteluun. Emäntä selitti, ettei isäntä juuri töitä tehnyt. Kylkeen
sillä rupesi pistämään, jos töistä mainitsi. Uskovainenkin se oli...

— Sehän on hyvä, sanoi Artturi Paksupohja.

— Voimia se ainakin antaa, siihen, uskoon, emäntä sanoi. — Kun
saarnamiehet ja seurat ovat seudulla, niin ei niin paksuja kinoksia,
ettei se porhaltaisi läpi kuin hirvi...

Selvisi, että pariskunta oli lapseton.

— Ja hyvä olikin, pakisi emäntä, — kun isäntä oli sellainen, kitui. Ja
miten lapset täältä koulunkin kävisivät, maailman laidoilta...

Peltotilkut kasvoivat jyvänkahuja ja pönkitetystä navettaluolasta
herahti lehmänannetta ja lihankipenettä. Niin elettiin.

Kauheaa elämää, ajatteli Artturi Paksupohja, vankeuteen verrattavaa.
Hän itse kun oli jo tottunut katselemaan vilkkaan autokoppakuoriaisensa
tuulilasin takaa, näkemään monia kyliä ja ihmisiä. Mutta, hän
toisekseen viisasteli, _sisässäänhän_ ihminen enimmän elää... Hänestä
alkoi jo tuntua varmalta, että tämä oli niitä taloja, joita hän
etsi. Emäntäkin, vaikka jo vähän kuihtunut, oli ilmeinen luonnon- ja
luojanihme...

Kahvi oli jo pöydässä. Artturi Paksupohja oli pyytänyt sitä heti
tultuaan, sanoen hiihdon ottaneen äkikseltä jäseniin. Nyt hän kaivoi
kuvettaan ja ilmoitti aikovansa ottaa pienet ryypyt hiihdon ja hien
päälle. Ehkä se sopi emännällekin.

— Otetaan vain, hymyili emäntä. — Otetaan pienet...

Artturi Paksupohjan sopi siinä kuppien ääressä oivallisesti aloittaa
asiansa. Mitä emäntä, vielä nuori näyttävä ihminen, lymyili täällä
vesakoissa ja nevanlaiteilla, kun isäntäkin poti ja sairasteli.
Kirkonkylässä olisi hänelläkin lääkemiehet, saarnat ja seurat nenän
edessä. Ei tarvitsisi lumessa urria... Ja hän, Artturi Paksupohja,
voisi pelastaa heidät täältä ennenkuin loukkuun joutuvat. Ei tänne
laidoille tahdo olla enää tulijoita, mutta hän lähettäisi poikansa.
Nuorten on saatava yrittää...

Niin hän suunnitteli puheitaan, suussaan kahvin ja viinan maku,
emännän sinisten silmien myhäillessä merkillisesti. Artturi Paksupohja
päätteli, että ehkä hänelle on väläytettävä kaupungin peilisaleja,
valon loistetta, huoneeseen pulpahtelevaa vettä, vaivatonta lämpöä.
Toisinaan on sopivaa vähän valehdella. Eihän hänellä mitään sellaista
poikaakaan ollut, jolle talon ostaisi, ei ainakaan tällaista...

Toisinaan kummallisesti hävettikin sisimmän itsensä edessä, vaikka
hänen asiansa olivat täysin luvallisia ja laillisia: kauppoja,
kaupantekoja...

Onnessahan tämä kaikki oli niinkuin muinaisella eränkävijällä.
Hiihdeltävä oli Artturi Paksupohjankin saadakseen osasensa
metsänannista...




IRLANTILAINEN MUHENNOS


He istuivat kahdenkesken pirtinpöydän ääressä, oikean pitkän
vanhankansan pirtinpöydän, jonka laudat leveydellään ja paksuudellaan
todistivat, että honkia oli humissut. Aution tuntuiseksi se pöytä
jäi heiltä kahdelta, Artturi Paksupohjalta ja itse isäntä Lekuselta.
Kokonainen pitoväki sen ääreen olisi mahtunut istumaan, ja oli kaiketi
monesti istunutkin, hautajaisia jos häitäkin. On se silti ennen muinoin
mahtanut saada täytensä tavallisesta arkiväestäkin. Tuon punahongan
päältä on kadonnut ikuiseen pimeyteen tavattomat määrät kuivaa leipää
ja suolakalaa, ohrapuuroa ja lihavelliä. Sen äärestä on lähdetty
röyhtäisten ahertamaan uutta leipää ja kalaa. Niin on jatkettu aikansa
ja samalla on Suomenmaa tullut rakennetuksi sellaiseksi kuin se nyt on:
aikalailla pellon vihreyttä metsien vihreydessä...

Nyt heidän edessään oli vain teevettä.

— Väriä sitä on siinäkin, sanoi isäntä. — Olen siihen totutellut, kun
se on nätimpää kiehauttaa ja tulee halvemmaksi...

Artturi Paksupohja tiedusteli, että eikö siihen saisi panna jotakin
väkevämpää sekaan.

— Mikäpä tuossa, isäntä sanoi. — Kun meitä on vain kaksi siivoa miestä.
Ei tällä pöydällä ole kyllä liiemmälti viinoja viljelty. Leipä on aina
ollut pääasia tässä talossa. Vielä tässä viinat, hyvä kun on leipää
saanut...

Isäntä oli pieni ja laiha mies, sukkela kuin kärppä, vanhapoika.
Ei siinä viina vaikuttaisi isoja asioita. Voisipa kieli tulla
kerkeämmäksi...

Hän maistoi kupistaan ja vetäisi isolla, työnkovettamalla kouralla
naamaansa, johon elämä ja aika oli piirrellyt viivansa.

— Niin, työlästä se on talonpito, kun ei ole leiväntekijää. Ei se
kannata. Kunnon piikaa ja emännöitsijää ei saa millään. Jonkun
tytönrepaleen...

Hän iski silmää ja hiljensi ääntään.

— Ei täällä pitäisi olla ketään kuulemassa, mutta varmuus on parasta...
Niin, tytönrepaleen, joka ei mitään tiedä eikä mitään osaa tahi jonkun
jotenkin vajaan, jonka kanssa on samanlaista. Ja niillekin pitäisi olla
sitä palkkaa, ettei mitään tolkkua, eivätkä ne pysy sittenkään. Talon
emännyys on raskasta ja pitkä on päiväkin. Siihen pitää olla naiselle
sitä yhtä lisäksi. Ei ne muuten viihdy...

— Luulisihan tuota taloiseen taloon olevan emännäksi tulijoita, arveli
Artturi Paksupohja.

— No, jos totuus sanotaan, niin olisihan niitä, kun ei olisi ranttu.
Mutta oikeaa ihmistä ei ole ja jos otat mitä sattuu, niin siinä
vasta uhoon yhdyt. Sitä et sitten tilitäkään talosta niinkuin
piianrepaletta...

Artturi Paksupohja vaikeni. Hänen suunnitelmiinsa sopi hyvin, että
talonpidossa, maanviljelyksessä ja karjanhoidossa oli hankaluuksia. He
maistoivat kupeistaan.

— Saranaan sitä on joutunut, jatkoi isäntä. — Taloa on asua
retostettava ja revettävä isännäksi ja emännäksi ja piiaksi ja
rengiksi. Luiden siinä on luistettava, mutta eipä tuo liha paina,
niinkuin vieras näkee...

— Miksi te yksinäinen mies rupeatte sellaisen huolen ja vaivan alle?

— Mihin siitä pääsee! Ikeensä on kannettava. Ja mikäpä tässä kun
yhdyttäisi kunnollisen emännöitsijän. Minä jo tässä heti sodan jälkeen
turvauduin sanomalehtiinkin, ilmoitukseen. Kuulutin emännöitsijää
ja sanamuoto oli sellainen, että ymmärtävälle piti kuultaa, että
kunnon ihmisellä voi samalla olla toiveita elämän muutoksesta, että
emännöitsijästä saattaisi sukeutua niin sanottu emäntä...

— Tärppäsikö?

— Hyvinkin, kaksikymmentä vastausta sain. Niitä minä sitten selailin
ja hikoilin kerran vaihteeksi paperiasioissakin monet iltapuhteet.
Saattoi olla, että valitsin aivan päinmäntyä. Siinä olisi pitänyt olla
kirjanoppinut ja fariseus. Minun oli tehtävä kuin veikkaajan ristini
jollekin kohtaa...

Hän maistoi kupistaan ja upotti hetkeksi ajan leikkaaman naamansa
kumman suureen kouraansa.

— Tulihan sieltä ihminen, ajoneuvot kuljettivat, niistä kaukaa
lienevät. Ei se ollut juuri niinkään näköinen. Se nyt oli nähtävissä,
ettei elämä ole sitä mitenkään hellävaroin pidellyt. Selänkin oli
painanut köykkyyn. Mutta tämähän oli pintaa. Emännöitsijässä ovat
tärkeintä ominaisuudet. Ne alkoivat ilmetä. Kun tämä tulokas keitti
ensimmäisen keittonsa, niin se oli vähän oudon näköistä ja makuistakin.
Söin, maistelin ja kysäisin, että minkä nimistä ruokaa tämä on.
Emännöitsijä vastasi ja sanoi, että se oli irlantilaista muhennosta.
Minä ihmettelemään, että miten sinne Irlantiin on saatu yhteydet kun
laivatkaan eivät kulje. Se oli sitä aikaa, lieneekö sotakaan ollut
kunnollisesti lopussa. Selvisihän se, että keitolla oli jostain
hämärästä syystä sellainen nimi. Talon tuotetta siinä vain oli: lihaa,
kalaa, perunaa, juurikasta, jauhoja, leipää, maitoa, piimää ja mitä
lienee, kaikkea mitä oli kouriin kopeutunut...

Isäntä Lekunen maistoi ja makusteli ja huokaili.

— Keitto se oli, muhennos, irlantilainen... Sanoin, että keittää vasta
jotakin yksinkertaisempaa, talonpoikaisempaa. Mutta eivät ne tahtoneet
ne keitot sattua minun makuuni, enempää kuin muukaan emännöiminen. Ei
se ollut oppinut sellaiseen, eikä tulisi oppimaankaan ja turhaa se nyt
oikeastaan oli oppiakaan sen ikäisen. Kamarit meillä oli vierekkäin ja
joinakin iltoina tuo ihminen käveleskeli ja huokaili ja ehdotteli, että
nyt olisi sopivaa aikaa puhella, keskustella ja seurustella. Mutta minä
vedin vain peittoa korviin ja murahtelin, ettei nyt tunnu olevan sanaa
suuhun tulevaa. Raskaissa maatöissä väsyy... Pois minä sen tilitin
kuukauden päästä. Ehdottelin eräälle toiselle vanhallepojalle, mutta ei
tämäkään sitä hyväksynyt, sen köykyn selän takia. Vaikka vähät selästä,
mutta se muhennos, irlantilainen! Sinne lienee ihminen palannut omaan
maahansa, jäljilleen...

Kertomus näytti olevan lopussa.

— Myykää! sanoi Artturi Paksupohja. — Myykää koko talo, mokoma vastus...

— Ja haaskatkaa! yhtyi Lekunen. — Se se kumma on, että näistä vielä
rahaakin annetaan...

Artturi Paksupohja selitti, että hänellä on nuorta väkeä. Niille hän
varaisi peherryspaikkaa...

Oli ilmeistä, että isäntä Lekunen ajatteli omia ajatuksiaan. Näytti
melkein siltä, että hän iski silmää: puhuhan vain, huijari, kyllä sinut
tunnetaan...

— Myynti kaiketi se parasta olisi, hän myönteli. — Kun osaisi. Jos
metsäsaran heittäisi itselle...

Tämä on kärryillä, ajatteli Paksupohja. Ei se myö, ei osaa. Se on
kahdesti elänyt rahanarvon romahduksen. Se ei usko numeroihin...

— Mitä tällä talolla sitten tekisi? kysäisi hän kuitenkin.

— No, lehmänanti, vilja, peruna: mahanhan niillä täyttää. Mutta mitä
tuo merkinnee nykyaikana...

He puhuivat vielä paljonkin, mutta Artturi Paksupohjan oli ajateltava,
ettei humise tämän miehen metsä hänelle, jos ei liioin tälle miehelle
itselleenkään. Tuo isäntä, vanhapoika, oli kuivetuiseen verrattava
ihminen. Ei se enää koskaan kanna hedelmää. Nuotioineeko, lämmitelleekö
joku, sitten kun se kaatuu...

Puita, puita olisi, mutta eivät ne nyt humise eivätkä kuutioi.




RUOSKAN SIVALLUS


Artturi Paksupohjan auto pyyhkäisi Kurkisuota. Siinä sitä oli ojelmusta
enempi kuin silmänkanto. Johonkin taivaanrantaan näytti ruununsarka
johtavan ja häipyvän. Olipahan vain vanhamieskin osannut taakoittaa
ja tehdä suoran tien, kun eivät kangasnyppylät ja karjanpolut olleet
mieltä kiehtomassa...

Tässä se on ennen vanhamies saanut letuuttaa ikäviin asti, silloin kun
ei ollut muuta hevosvoimaa kuin mitä juhta junnasi. Se oli sen ajan
kärrytyötä...

Ei sen puolesta: hevonen on hevonen! Mies se oli, joka sai kärryt tai
reen kitisemään itsensä ja maan välille. Artturi Paksupohjallakin,
vaikka hän autolla ajaakin, ihan sydän hypähtää, kun hän näkee oikean
hevosen, tuollaisen kauniin luojanluoman kuin parhaan naisen...

Se mahtoi olla sukuvikaa. Jo isoisänisä, kantavaari, oikea Artturi
Paksupohja, rikas ja kuulu, aivan tarujen hohteeseen noussut, oli
ollut hevoshenkinen mies. Sillä piti olla sellaiset menijät, ettei
kellonkuuluvissa vertaa. Itse ajopelit ja valjaat saivat olla jo
mitä sattui. Kuului asiaankin, että niissä kitisi vitsaraksia ja
roikkui solmeiltua hamppuköyden pätkää. Sellainen teki vaikutuksen,
teki säväyksen! Ei ukko itsekään asullaan komeillut ja siinä saattoi
monesti oudon silmä olla suitsirenkaana, että miten sai noin köyhä
ukko tuollaisen hevosen, kuin linnun! Valkenihan se tietysti aikanaan
niinkuin päivä valkenee, että se on Paksupohja, itse Artturi...

Tällä samalla Kurkisuon suoralla tuolle kantavaarille sattui pienoinen
tapaus, seikkailu. Sattuuhan niitä, jolle sattuu, kun ihminen on sen
luontoinen... Heh, mitähän tuo entinen Artturi sanoisi, jos pääsisi
kurkistamaanhan haudastaan ja näkisi kuinka pieni asia jälkeläiselle on
Kurkisuon suuri ojelmus? Mitäpä tuossa mahtaisi olla sanomista! Kukin
on aikansa vanki...

Istui siis tuo aikanaan melkoinen Artturi ajopeleissään Kurkisuolla.
Repaletta roikkui, vitsaa kitisi, mutta edessä oli sellainen hevonen,
että sen askelta kelpasi katsella. Mahtoi ollakin itse kuulu Musta,
silkkimusta, kiiltävä kuin sontiainen. Reimasti siinä taival taittui.
Ei tullut ikävä, kun ei paremmasta tiedetty. Tulevaisuuden pimeydessä,
ihmisaivojen tutkimattomuudessa, syntymättöminä, olivat vielä nämä
tällaiset mustat, kiiltävät sittisontiaiset...

Musta astui ja ravasi ja Kurkisuon suorassa oli pituutta. Siinä kerkesi
jo kotvan aikaa näkemään, että edelläkin on kulkija, jalankävijä,
sälli, jätkä, mikä lienee. Musta tietenkin tavoitti ja lähempää voi jo
hyvin nähdä, että tuollaisen menijän tavoittaminen ei ollut konsti eikä
mikään. Hyvin laiskasti ja veltosti se lötkytteli, niinkuin maailmassa
olisi aikaa yltäkyllin...

Rattailla istuva Artturi Paksupohja oli iso isäntä, rikas ja kuulu.
Se oli sitä aikaa, jolloin hevosella pääsi ja rahalla sai, ja saahan
tuolla jotakin vieläkin. Se oli sitä aikaa, jolloin muisteltiin,
että niin ja niin monta on kytkyessä, niin ja niin paljon laareissa.
Manttaalimiehet olivat melkoisia työnantajia, eikä niitä muita
ollutkaan maillahalmeilla. Sitäpaitsi tämä Artturi oli rahanlainaaja,
aikamoinen pankkiiri. Kovan se koron otti ja kun tukalat ajat tulivat,
niin hän omisti mahdottomasti maita, puheitten mukaan puolet Savoakin.
Mutta eipä ymmärtänyt sitten hänkään jatkaa ja varsinkaan perikunta.
Rahaan, ottivat turvansa ja tulivat sodat ja mullistukset ja kävi ilmi,
että raha on katoavaista...

Vanha Artturi Paksupohja oli ylpeä hevosistaan ja rikkauksistaan,
maistaan ja rahoistaan, hyvin isäntähenkinen mies. Hän sekautui
mielellään kaikkiin asioihin, sellaisiinkin, joissa hänellä ei pitänyt
olla mitään tekemistä. Hän näki mielellään kuinka köyhä ja hätäytynyt
oli nöyrä sellaisen edessä, jolla oli ja joka tiesi. Luontokappaleelle
hän antoi ruoskaa ja huonommille ihmisille vaikka minkälaista kuria,
pieksi ryyppykaverinsa ja oli samalla hyvin jumalinenkin ja veisata
mönkyili oikein miehen äänellä. Kukaan ei kyllä liene itkenyt vanhan
Artturi Paksupohjan kuolemaa...

Mutta silloin Kurkisuolla silkkimustineen hän oli vielä hyvin elävä,
voimansa tunnossa. Hän katsoi korkealta jalankulkijaan ja samalla oli
salaisesti pelkomielelläkin. Sillä tuollaisista talottoman taipaleen
kulkijoista ei tiedä mitä ne ovat. Vaikkapa olisi rosvo ja ryöväri!
Sellaisia vaikutti siihen aikaan, tuollaisia, jotka aikovat tulla
toimeen ja rikastua perin yksinkertaisella tavalla, ottamalla sieltä,
missä on, noin vain, ilman syitä. Eihän sellainen menesty pitkälti...

Samalla Artturi Paksupohjaa kiukuttikin, pisteli vihaksi, että ihminen
käveli juuri noin, niin laiskasti, ettei sanomalla uskonut. Niin
hän lähestyi lähestymistään tuota hituraista jalkamiestä, nykäisi
Mustan ravaamaan ja siinä ohikäydessääu roitaisi kävelijää ruoskalla,
öyhkäisten:

— Kävele sinäkin, sälli, virkummasti!

Sellaista saattoi siihen aikaan tehdä oikein isäntähenkinen mies, joka
tahtoi tarttua asioihin, muovailla maailmaa...

Sillä ruoskaniskulla oli vaikutuksensa. Tuosta laiskannäköisestä
maantienkulkijasta, lötkästelijästä, sukeutui tuossa tuokiossa ripeä
mies. Ällistyttävällä nopeudella hän tarrautui Artturi Paksupohjan
kärrynperälautaan, eikä hellittänyt, vaikka Artturi yllytti Mustansa
huimimpaan laukkaan, vaan pysyi perässä mahtavin jättiläisen harpoin.
Oli siinä sällissä sisua ja sitkeyttä. Silkkimustan mies yritti vielä
terennellä ruoskineen kumpaankin suuntaan, mutta ei siitä ollut mitään
apua. Jossakin lomassa, vauhdin vaimetessa, maantienmies ponnahdutti
itsensä ylös kärryille ja silloin hänellä ei ollut hätäpäivää.

— Mikä mies sinä olet, joka matkamiehen kärryille änkäyt?

Artturi Paksupohjan täytyi turvautua sanaan. Sillä vaikka hän oli
väkevä mies, oli hän viisaskin. Aivan ihmeitä tuon ruumiissa näytti
tehneen muuan ruoskansivallus. Tappelukaverit on valikoitava...

— Minä tässä olen vastauksen velkoja, sanoi sälli. — Mikä ruoskamies
sinä olet?

Paksupohja ei sitä sanonut ja tuntui mies sen tietävänkin. Sillä hetken
henkiteltyään hän mainitsi:

— Otetaan nyt ensin Mustan kyytiä ja ollaan sitten _tilissä_...

— Mitä väliä meillä on? säikähti Paksupohja.

— Heh, sattui nyt kertymään Paksupohjan isännälle pikku kairauksesta...

Vähitellen kävi ilmi, että Artturi Paksupohjalla oli maksettavaa
paljon, kymmeniä markkoja, rengin vuosipalkan verran. Äläs kelpo
asiasta, ruoskan huitaisusta! Eihän Artturi ottanut sitä uskoakseen ja
hän oli kaupantekijä, neuvottelija, tinkaaja. Hän yritti lyödä asian
leikiksi. Eiköhän sovittaisi, että kun vieras on jo saanut vähän kyytiä
ja saa vielä lisääkin ja sellaista kyytiä, että sitä annetaan vain
valituille, niin ollaan kuitit...

Mutta mies, jonka Paksupohja oli ärsyttänyt maantieltä vaivoikseen, oli
aivan järkähtämätön.

— Kyyti on kaupanpäälle, hän sanoi. — Jos minä istun rattailla kovin
kauan, niin väli voi _kasvaakin_. Puhuteltaneeko ruununmiehiä?

Mitäpä tuossa. Parempihan Paksupohjan, kuulun isännän, olisi niitä
puhutella kuin jonkun joutavan kulkijan, sällin. Mutta ruununmiehet
ovat viimeisen vierimmäisiä puhuteltavia. Sälliltä ne saavat vain
selkänahan, mutta Artturi Paksupohjalta rahaa. Eikä ruununmiehiä
lantilla liikutella...

Sitkeään otti, mutta lopulta Artturi Paksupohjan oli avattava
kukkaronsa ja maksettava miehelle, mitä tämä pyysi. Sen arvaa, että se
harmitti, karvasteli, sillä raha oli rakas ja kallis asia Artturille.
Ja oli se sen ajan raha vaikka kenelle, kovaa hopeaa, helisevää...

Sinne kilahtivat ne hopeat ruoskansiiman sivallukseen. Pois ne olivat
perikunnalta...

— Johonkin sitä yhtyy! jahkaili ukko Paksupohja monesti jälestäpäin.
Se häntä kuitenkin sukaisi miellyttävästi, että tuo aivan outo mies
oli heti tuntenut, ettei tämä ole kukaan muu kuin Paksupohja, niitä
isäntämiehiä... Ja eipähän ollut tullut ikävä Kurkisuon suurella
ojelmuksella. Suora taival oli ikäänkuin lyhentynyt tuosta pienestä
muutteesta, vaihtelusta tai tapauksesta.




METSÄÄ JA USKOA


Saha puri puuta, puri, vaikka monesti vastahakoisesti ja työläästi,
ikävästi ja pahantuulisesti kirskahdellen. Oli kaiketi siinä hammas
hampaan vieressä, mutta piru sen oikein tiesi miten se olisi pitänyt
renkata ja harittaa, jakaa, ja miten viilalla sipaista, peikkoja
kuitenkin tuli tulemistaan, välistä vähän vinoonkin.

— Saha puoltaa, sanoi työnjohtaja, pysähdyttyään katsomaan, ikuista
paperossiaan imien.

Aatu murnisteli, virnisti ja virkkoi:

— Hyvähän tuo on, että minuakin joku puoltaa...

Sahan laulussa oli samansuuntaista nuottia kuin hänen nuoressa
elämässään. Se lauloi metsässä, jonka Aatun esi-isät olivat omistaneet
ties kuinka monessa polvessa, aina aikojen hämäristä, metsässä, jonka
vielä Aatun isä oli omistanut. Aatukin muisti vallan hyvin isänsä
isannuuden, oli noiden aikojen loppuessa jo melkoinen pojantorvelo,
miehen kokoinen.

Tuhantisen hehtaaria oli Tervassavussa metsää, ainakin maata, joka sai
sitä kasvaa jos jaksoi. Ja kasvoihan maa, paitsi ylen vedenvaivaama,
suoksi sanottava. Oli siinä niittyjäkin, ojanvarsia, joissa kesäisin
senkin seitsemän miestä huiskutti viikaterautaa. Kolmekymmentä lehmää
lypsi parhaana aikana Tervassavun Topin nimiin. Peltojakin oli ja
kolme aittaa seisoi mahavana rivissä. Aatu oli poikasena monta kertaa
työntänyt kätensä olkapäätä myöten kahahtaviin ja sihahtaviin jyviin,
eikä laarin pohja ollut vielä lähelläkään. Se oli tuntunut hyvältä,
tuo, että pieniä jyviä oli niin monta, että niistä oli karttunut kasa...

Tervassavun maan laajuuteen mahtui vielä kuusi kokonaista torppaakin,
joista tehtiin veropäiviä taloon, parhaista viisinkuusin viikoin.

Nyt Tervassavun metsään mahtui laulamaan monta sahaa ja siellä lauloi
ja soitteli tällä hetkellä. Rysähteli ja räsähteli, kun petäjä kaatui,
ja ajajat hihkuivat ja kiroilivat. Metsän turkki harveni, niin että
oikein rumalta näytti. Jäljelle jäävät puut seisoivat ikäänkuin
orpoina ja viluisina. Mutta se on hetkellistä. Metsä kasvaa, seisoo
totisena, humisee ja hymisee, natisee ja panee vaikka millä äänellä
tuulen kourissa... Mutta ei se koskaan hymise Aatulle kotoisesti, tuloa
tuottavasti, niinkuin hymisi isille, isännille. Välistä, useinkin,
Aatun mieleen muistui, että tämä metsä voisi oikeastaan olla hänen. Hän
oli sellaista lähtöä, oikeaa talonpoikaissäätyä, ettei hänen luonnon
tavallisen kulun mukaan olisi tarvinnut kumartua puun juurelle, jollei
tahtonut, ei olisi tarvinnut pokkuroida puulaakia ja puuherroja kuin
sen verran, että olisi kirjoittanut nimensä kauppakirjoihin lämpimässä
kamarissa...

Tämä metsä voisi ja oikeastaan pitäisi olla Aatu Tervassavun, mutta
toisin on kuitenkin kirjoitettu nykyisiin maarekistereihin. Metsänanti
kahahtelee ja kilahtelee aivan toisille ihmisille, vieraille,
tulokkaille. Talon oikean pojan ja perillisen, siinä kasvaneen, on
kumarruttava puun juurelle ja kitkautettava sahaa toisenkin kerran
ja oltava vielä päälle päätteeksi kiitollinen, että on hanketta,
tienestiä, että hienoinen hopealanka juoksee. Puu on kovaa ja se on
kovasti jäässä ja saha pihistää ja puoltaa, tekee mielellään vinopäitä,
niinkuin tietäisi, että vinoon on mennyt tämän sahan pitelijän elämä...

Topi Tervassavu oli tullut kaukaa viime vuosisadalta, raasun
paisteelta, päreen äärestä. Hänen viistoon katsovat tihrusilmänsä
olivat nähneet ensimmäisen öljytuijun syttymisen ihmeen Kairanmaassa,
tuollaisen uuden, epäilyttävän valon, jossa aivan hyvin saattoi piillä
syntiä... Ja Topi Tervassavu karttoi syntiä kaikin voimin. Hän oli
hyvin uskonnollinen ihminen ja oli aina ollut, hamasta nuoruudestaan.
Hämärä taru tosin kertoi, että hän olisi joskus, ajan alussa,
paiskannut korttipakan pappien ja saarnamiesten eteen ja sanonut,
että tutkikaapa tätäkin kirjakultaa. Mutta sitten raamattu oli hänen
turvansa. Hän osasi sen ulkoa, hyvämuistinen mies, osasi mainita luvun
ja värssyn ja tiesi selittää mitä sanojen takana lymysi. Yksi vähäinen
synti oli yhtä painava kuin yhdeksänkymmentäyhdeksän törkeää, eikä
ihmisellä ollut omin avuin muuta edessä kuin helvetin korventava tuli,
ikuisesti kestävä, joka oli seitsemän kertaa ärhäkämpää maallista
tulta. Pelastus oli katumuksessa ja parannuksessa ja kääntymyksessä ja
keräyksessä, jolloin Vapahtaja sekautui asiaan ja pyyhki pois ihmisen
ja maailman synnit, pyyhkäisi niitä saman tien vaikka kuinka paljon.
Aatu Tervassavu, joka sahasi kovia puita menetetyllä maallaan ja jonka
sydän oli täynnä kaikkea uskontoa ja jumalallisia johdatuksia vastaan,
ja jolla oli jonkinlainen käsitys maapallon koosta ja sen synneistäkin,
ajatteli, että häätyi siinä olla luutu, ja se lienee nävös tuon
pyyhkäisyn jäljiltä, kertakaikkiaan tunkiolle heitettävä...

Topi Tervassavu tahtoi kiertää helvetintulen ja päästä siihen toiseen
paikkaan, paratiisiin, autuuteen, missä sielun olisi hyvä olla.
Hänellä riitti väsymätöntä harrastusta viittoilla vielä muillekin
koirannahkakintaallaan ainoata oikeata tietä, vanhaa, taattua suuntaa.
Hänen maalliset huvinsa, kaikki tuollainen pieni, josta ihminen saa
sisällyksen elämäänsä, supistui Tervassavun suvun jatkamiseen ja
laajentamiseen ja tupakkapuruun. Vanhalla puolella ikäänsä, hampaiden
lahoessa, mustan ruskeat juonteet hänen molemmissa suupielissään
todistivat tästä lakkaamatta. Lisäksi hän teki kellokauppoja, vaihteli
mielellään hopeakuorisia syntistenkin ukkojen kanssa. Jos veli tällöin
useimmiten sai kellon, jonka rattaat nilkuttivat, joka jakoi maailman
aikaa miten sattui, niin se ei ollenkaan huolettanut tervassavulaisen
omaatuntoa. Raamatussa ei löytynyt lukua ja värssyä, joka olisi
soveltunut näihin asioihin. Sitäpaitsi, pitihän ihmisen jossakin
lomassa saada todistus oveluudestaan ja ylemmyydestään, viisaudestaan,
tuo suuri, välistä salainen, tyydytys, että pystyi pettämään ja
kynimään...

Mutta usko, hyvien olojen varmistaminen tulevaisessa, oli hänen
elämänsä pääsisällys. Paljon hän oli istuskellut kuumissa pirteissä ja
kuunnellut sanaa ja sananselitystä, huokaillut ja itkeskellytkin. Hänen
silmistään valuivat kyyneleet yhtä vilpittöminä kuin mällinestekin
suupielistä. Hänen uskonsa paisui paisumistaan ja hän alkoi itsekin
saarnailla. Niin täysi oli hänen sydämensä. Tervassavun suuri
pirtti oli tuontuostakin ahtaen täynnä seuraväkeä. Siellä majaili
saarnamiehiä ja uskonveljiä ja sisaria. Ihminen ei täyty yksinomaan
hartaudesta ja uskosta, ja niinpä leväytettiin pötyä pöytään. Olihan
Tervassavussa syötävää. Ja pannu, suuri kuin Jordani, oli aina lämminnä
jättiläismäisen uunin vahvalla, vyörymättömän näköisellä pankolla...

Topi Tervassavu ei tyytynyt uskomaan ja saarnailemaan vain omassa
pirtissään vaan kierteli pitkin pitäjiä, yli laajan Kairanmaan. Ehkäpä
hänen mahassaan hautui haave, että juuri hän se on oleva, tuo suuri
saarnamies, jonka kielessä piilee kipinä, joka on sytyttävä palon,
oikean kulovalkean, syntisryteikköön... Uskosta paisui hänelle ainoa
vaivan arvoinen asia ja Tervassavun talon asuminen oli vain jotakin
sivuhommaa, hyvin väliaikaista...

Maailma soti siihen aikaan ja syvälle suomalaisten metsien kaihoisaan
huminaankin oli leviämässä tunne, että ihmiselämä oli suuresti
mulkkautumassa, että jotakin uutta ja tuntematonta oli tulossa
rientoaskelin. Puhuttiin vapaudesta ja itsenäisyydestä, ennustettiin
torppareillekin sellaista. Eivät ne tule tekemään päivätöitä isännille
ja miten silloin Tervassavussakin asutaan? Työmiesten palkat ovat
tyyriitä maksaa. Topi Tervassavu alkoi ajatella, että hän aivan turhan
takia piti niin laajaa maata ja oli raskaiden maailmallisten huolten
alla. Uskon, oikean elämän tiellä, esteenä oli koko Tervassavu.
Aikuiseksi saavissa jälkeläisissäkään ei ilmennyt mitään talonasumisen
henkeä. Töhkeitä ne olivat työhön, eivätkä edes taipuneet uskontielle,
eivät peljänneet helvetintulta. Nuori ihminen on sellainen: tyhmä ja
ylpeä. Topi Tervassavu alkoi ajatella, että maailma, niin sanottu
maailmanranta voisi olla niille sopiva koulu. Siellä on pehmennyt
paljon kankeita selkäruotoja ja uskokin alkanut maistua...

Maanostajia ja ostelijoita kulki ja he vilauttelivat sellaisia
summia, ettei oikein sanomalla uskonut, ennenkuulumattomia. Hupsuja
nuo lienevät olleet, rahanpaljoutensa sokaisemia. Topi Tervassavu
teki päätöksen ja möi talonsa, jota hän oli asunut montamonituista
vuosikymmentä, jossa jo hänen isänsä ja ukkovaarinsa ja vielä vanhemmat
esiukot olivat pitäneet tulia, viritelleet vaivansavuja. Hän osti
sitten paljon pienemmän talon ja pisti liiat rahat korkoa kasvamaan
ja olemaan valmiina palvelukseen. Niin hänen maailmalliset huolensa
vähenivät ja usko eneni, seurat sakenivat, saarnat pitenivät...

Mutta pian kävi ilmi, että maailma pyöri, että rahaa ei voinut pistää
suolaan. Se ei säilynyt, se hupeni kouriin kuin multa ketunkynsiin...
Päästäkseen rahoihin jälleen käsiksi Topi Tervassavu pienensi uudelleen
maataan, pienensi useita kertoja, niin että loppujen lopuksi asui
pahaisessa torpassa, josta piti tehdä veropäiviä taloon. Aatu-pojan,
joka mieheksi kurkottelevana, yhä vyöryi isänsä mukana, olisi pitänyt
lähteä niitä tekemään.

— Menkää itse! sanoi hän. — Tehän niitä olette joskus saaneetkin,
teettäneet muilla ihmisillä...

— Huuti! äsähti Topi Tervassavu. Huuti!

Hän sanoi vielä paljon muutakin ja Aatu teki päivätyöt ja ukko uskoi
ja saarnaili ja vaihteli hopeakuorisia ja mällimehua riitti leualla.
Hänen jälkeläisensä kansoittivat Amerikkaa ja Suomen kaupunkeja. Vain
nuorin poika eleli yhä Kairanmaassa, omistamatta siitä ristisyltääkään.
Hänen kädessään oli saha ja edessään jäinen puu, isänmaassa kasvanut.
Kaiken aikaa oli maailma intoillut jumalattomuutta ja juoppoutta ja
huonoa elämää vastaan ja siinä sivussa, kenenkään huomaamatta, oli Topi
Tervassavu uskonut ja saarnaillut ison talon, Kairanmaan suurimpia.
Autuudessa tuo nyt istunee ukkopaha, mutta hänen poikansa Aatu ei
koskaan voi ajatella oikein hyvällä sydämellä uskoa ja jumalisuutta ja
jumalaa. Kalliiksi, kalliiksi oli tullut Topi Tervassavun ikuinen ilo...

Aatu oli niihin aikoihin köyhimmillään. Hän oli syksyllä palannut
sotapalveluksesta oppimasta isänmaan puolustusta, isänmaan, jota
hänellä ei enää ollut ristisyltääkään, jonka isä oli saarnaillut
toisiin käsiin. Ruununtakin riisuttuaan hänellä oli vetää ylleen vain
keveitä, kepulimaisia vaatekappaleita, jäännöksiä. Melkein joka ainoa
ilta sait kaivaa äimän ja pikilangan pätkän karvareuhkan kätköstä ja
kuroa kiinni repeämiä ja ratkeamia, paikata tököstää. Alusvaatteitakin
oli vain yhdet, joita piti pitää pesemättä koko pitkä talvi, vaikka
ne olivat liasta ja hiestä niin kankeat, että rautapelti muistui
mieleen. Aatu Tervassavulla ei ollut myöskään minkäänlaista asuntoa,
kotia, tutussa ja laajassa Kairanmaassa, vaikka ketuillakin on siellä
luolansa. Ei ollut keinoja hankkia edes suksia, joilla olisi taittanut
taivalta. Jalan oli tallusteltava, urrittavakin, olipa lunta miten
paksusti tahansa. Hyvä kun sai kirveskalson kouraan ja sahan kainaloon.
Hyvä, että Tervassavun metsää, jonka isä oli saarnaillut, oltiin
kaatamassa ja työtä saatavissa. Hämärsi, pakkanen tuntui kiihtyvän ja
tähdet syttyivät hyvin terävinä ja ilkeinä taivaanvahvuuteen. Aatun oli
aika lähteä, sillä majapaikkaan oli matkaa, nelisen kilometriä metsää
ja sitten aava järvenselkä, parivirstainen. Oli siinä tallustelemista,
vaikkapa polku olisikin ollut auki. Sitäpaitsi vilukin alkoi ahdistaa,
päivän työn ja sulaneen lumen kastelemien ohkaisten pukimien läpi.
Ikävästi äänteli pakkasenpurema lumi jäätyneitten jalkineitten alla.

Metsän peitossa, tuon Kairanmaan jo kuluneen turkin helmustoissa,
oli aina suojaisampaa, mutta järven aavalla tuuli aina, aina siellä
oli palkeet paikattuina. Kun ei vesi läikkynyt, niin lumi lainehti
ja liikahteli, kevyet kiteet kulkivat sihisten. Tuuli oli näin
talvisin tosiraikasta, ytimiin tunkevaa. Kyllä Aatu sillä aavalla
vilunvirren veisasi ja paleltuminen lienee monesti ollut ihan huulella.
Kyyryssä hän kulki ja koki pitää selkää tuulta vasten ja kädet olivat
tungettuina syvälle housunkaulukseen. Hän kadehti niitä, joilla oli
asettaa paljon enemmän maailmaa vastaan: sarkaa, lampaalta nylkäistyä
turkkia, sammallettua hirsiseinää ja lämmitetyn uunin hohdetta.
Autuutta tuo tuollainen lienee, autuutta sellaista, ettei entisellä
ja viimeisellä oikealla tervassavulaisella, saarnailleella isäukolla,
liene verrempää! Vaikka toisekseen: Aatu Tervassavu oli aina epäillyt
koko iäistä iloa, lieneekö sellainen mahdollista: aina jatkuva,
liikahtamaton hyväolo?

Sillä puolensa oli elävän, kovaosaisen ilollakin. Järvenselkä, leveä
jos leveäkin, tuli aina ylitetyksi. Yhä lähempää, läpi pimeyden
pilkoittivat Tervassavun tulet. Tuulensuoja, lämpö lähestyi, eikä
tällaiselle järvenselän ylittäneelle entiselle tervassavulaiselle
voinut hevillä keksiä mitään hekumallisempaa kuin että tunsi
ihanasti sulavansa, lämpenevänsä. Mitään parempaa ei liene tarjolla
taivaassakaan...

Lempeinä pilkoittivat Tervassavun maalliset tulet ja terävinä ja
ilkeinä iskivät tähdet silmää taivaanvahvuudesta. Siinä oli jo ranta,
Tervassavun ranta. Juuri siinä oli Aatu ensikerran perusteellisesti
tutustunut järvenselän tuulen raikkauteen ja Kairanmaan talven
äkeyteen. Hänen oli pitänyt purkaa siinä aitaa, lahoa ja harmaata,
aikansa elänyttä, eikä poikaselle liene liiennyt kovin hääviä kamppeita
Tervassavun talossa. Paleli, paleli armottomasti, hirmuisena avartui
ympärillä talvinen autius ja niin Aatu poloinen turvautui lopulta
itkuun.

— Iso mies itkee! sanoi Topi Tervassavu.

— Itkettehän tekin kuumassa pirtissä, keksi Aatu poika.

— Se on toinen asia, aivan toinen asia...

Toinen asia se oli, kokemattoman Aatun mielestä hölmö ja hupsu asia
itkeskellä pirtin turvallisessa lämpimässä, jossa ei ollut mitään
hätää. Mutta isä Topin tupakkamällijuonteet pitkällä leualla olivat
pakkashuurteen hopeoinut ja näyttivät oudoilta puustaimilta, näyttivät
todistavan ja merkitsevän jotakin perin salamyhkäistä ja vaikeasti
tajuttavaa...

Nyt ei Aatulla ollut asiaa Tervassavun pirttiin, mutta riiheen oli,
päältä harmaaseen ja sisältä mustaan. Siellä majaili savottaväkeä.
Sielläkin oli lämpöä ja laajaa lattiaa ja kuitenkin aikamoista
ahtautta, sillä asukkaita oli paljon. Sen vahvan asumisen, vyöryvän
nykyhetken alle peittyi Aatulta tavallisesti paikan tuttuus, tuollainen
syvä tuttuus, joka syntyy vain lapsuudessa ja nuoruudessa, lukemattoman
monina syksyinä olivat tervassavulaiset puineet tässä huoneessa
tahi heille oli puitu. Piian ja rengin vartanjyske oli kaikunut
aamuöitten sakeassa pimeydessä ja siinä samassa oli heille huokeasti
saattanut tapahtua sellaista, joka tiesi seurakunnan lisääntymistä
ja vahvistumista, uuden mökin nousemista Kairanmaahan. Aatukin oli
täällä opetellut heiluttamaan varttaa, työn tahtia, vieläpä nuoren
piianrepaleen kanssa, eläväisen, jolla oli piru ihon alla, riihen
pölyn ja noen ärsyttämän nahkan. Hiiliin hän oli täällä tuijottanut
tummina iltoina käydessään kohentamassa pesää, täältä olivat peräisin
uutisrieskojen maut, vuodentuloksien eri vivahteet, jotka hän oli
vieläkin tuntevinaan suussaan. Nyt ei Aatu Tervassavu koskaan pääsisi
käsiksi uutiseen, vaikka vuosi olisi kuinka pitkä...

Mutta talvet, keväät ja kesät oli riihi seisonut autiona, ja tyhjänä ja
unohdettuna. Vain Aatu, poikanen, oli sinne joskus eksynyt retkillään
ja imenyt tajuunsa jotakin peloittavaa yksinäisyyden tunnetta. Riihestä
oli peräisin elo, mutta sinne vietiin myöskin ruumiit...

Nykyhetkellä Tervassavun mustassa riihessä oli aivan toisenlaista.
Se oli täynnä ihmiselämää, asumista, kämpän omalaatuista henkeä. Oli
niin ahdasta, että tuskin löysi jalansijaa, elävät hieroivat toisiaan
melkein kuin jyvät muinoin rusassa. Kuivuvat verhot höyrysivät,
ryittiin ja kirottiin karkeasti, sanasia sinkoili...

Mutta eipä tuullut, eipä kylmä nainut! Aatu Tervassavu tunsi suloisesti
sulavansa, sai pitkävartisen läskipannunsa tirisemään kiukaan
hiillokseen, sai kupposen kuumaa kahvia, järsi leipää ja voiteli
ruokatorveaan sillä rasvalla, jonka sika kaikessa viattomuudessaan
oli jalostanut kaikista solkuista. Mistäpä se olisi voinut aavistaa
ihmiskavaluuden, jonka suuruudella ei liene äärtä eikä päätä...

Sitten Aatu harsi housunlahkeestaan repeimen kiinni Povessa tuntui
kutinaa, sillä täitkin tulivat virkeiksi lämpimässä. Riihiasukkaat,
ainakin Aatu, elättivät niitä mahdottoman määrän. Jos joskus
polttelitkin paitasi saunan löylyssä, niin uutta täinsukua vain
siunautui. Ne söivät, eikä elävän nahka ottanut parkkiutuakseen
tunnottomaksi...

Aatu Tervassavu raapi itseään. Härnäiltiin täällä ihmistä, povea
poltteli pinnalta jos pinnan altakin. Yhtä kiusausta oli elämä... Hän
koetti olla katsomatta riihet peränurkkaan, jossa narusta roikkuvan
savuisen öljylyhdyn alla tapahtui jotakin salamyhkäistä. Tiheä, monin
kertainen ympyrä nuorukaisia ja miehiä istui ja kyyrötteli ja oli
vajonnut kuin suohon jonkun peräti mielenkiintoisen ja tähdellisen
seuraamiseen. Aatu tiesi hyvinkin mitä tuon ihmisympyrän sisällä
oli. Pulja, pirra, arpanappula, kahdeksankulmainen hyrrä, joka pyöri
Tervassavun riihen leveällä lattiapalkilla, johon vartat olivat niin
monesti iskeneet, monen syksyn oljet kahisseet ja jyvät pirahdelleet,
pyöri, kunnes vauhti lakkasi ja se kallistui kupeelleen. Ja sen joka
kantilla oli numeroita, paitsi yhdelle oli leikattu risti, henkselit.
Numerot ja risti merkitsivät jotakin, merkitsivät ainakin Aatu
Tervassavulle. Tuolla kahdeksakulmaisella puljalla oli hyvä osansa
siihen seikkaan, että hän oli niin syvässä köyhyydenkuopassa, että
ei ollut varaa paitaa vaihtaa, että täitä oli niin tuhottomasti,
että päällysvaatteet rönsyilivät ja kylmä piti häntä morsiamenaan.
Hän oli tarttunut hyppysineen liiemmän kerran tuon puljan napaan ja
pyöräyttänyt ja nähnyt sen kallistavan ristikupeensa, henkselit,
näkyviin. Kolikot olivat siirtyneet toiseen taskuun. Kesti se sitten
sahailla ja nytkytellä kovaa puuta...

Aatu jo mielessään vihasi tuota kahdeksakanttista. Puuta sekin oli,
Tervassavun tervaspuusta terävällä puukolla ja taitavin sormin
vuolaistu. Samalla hänen kyntensä syhyivät tarttua siihen uudemman
kerran. Osanneehan tuo kallistua toisellekin kantille, näyttää
kahtakymmentäyhtä, niin että Aatu saisi pyyhkäistä lattialta kaikki
nikkelikolikot ja setelinresut, kaikki, kerta toisensa perästä, saisi
omansa takaisin ja korot, saisi saaliin, voiton sellaisen, ettei tämä
kansa olisi ennen nähnyt...

Eihän tuolla sieväpyllyisellä puljalla riittäne iänkaiken koko talvea,
ristejä, henkseleitä! Vaikka muuan vanha mies oli sanonutkin, että sata
vuotta se kyntää sama onni, köyhällä...

— Eikö Aatu pyöräytäkään tänä iltana? huomasi joku jo kysäistä. Aatu
ei vaivautunut vastaamaan. Kyhnäyttelihän vain itseään ja tarkasteli
olisiko hänen ulkokuoressaan äimälle työtä. Eikä vastaus ollut
tarpeellinenkaan. Kysyjän äänensävy tuntui selvästi julistavan, että
kyllähän Aatu pyöräyttäisi jos varat vankkaisivat. Kotamikolla ei ole
asiaa tarttua puljan napaan...

Tällainen ajatus ei ollut kaukana oikeasta. Aatu oli monesti ajatellut
hyljätä koko puljan, kahdeksakanttisen kauhistuksen. Se lypsää häneltä
joka pennin ja päälle päätteeksi varastaa levon ja unenajat, työvoiman.
Mokoma epäjumala, taitavasti puusta vuolaistu! Mutta sen julmempaa
riistäjää ei voinut kuvitella...

Mutta kun vain oli rahankolikoita, niin oli kuin piru olisi nykkinyt
Aatun puljanurkkaan. Ehkäpä nyt herahtaisi vähän takaisin! Sinne oli
jo mennyt niin monta markkaa, että luulisi jo toisin käyvän. Yhä
uudelleen kävi kuitenkin ilmi, että pulja kallisteli kupeitaan siihen
tapaan, että Aatun markkoja vietiin. Hän työntyi aamupakkaseen vähän
levänneenä, köyhänä ja kiivaana, ärtyisenä, vakain tuumin: sahan oli
pystyttävä...

Ehkäpä köyhyys olisi sinä iltana pelastanut Aatun unenhelmoihin, mutta
ovi avautui ja huurupilven sisästä työntyi riihen ihmiskuohuntaan
työnjohtaja. Kulunut nahkatakki tehosti hänen naamansa iloista ja
rauhallista punaverisyyttä. Aatussa syttyi ajatus ja hän pujahti ulos
kuin sukkula työnjohtajan seläntaitse samasta ovenavauksesta. Hän
odotti hyvin tietäen, ettei kymmenmies koskaan viivy kauan riihessä,
joka on kuin väellä ahdettu. Hän sanoo asiansa ja lähtee tiehensä.
Odottaa sitä kuitenkin sai, kärvistelyyn asti. Pakkanen rasahteli,
järven jää halkesi julmasti paukahtaen ja ulvahtaen. Tervassavun talo
jymötti vankkana illan äkeydessä. Aatun mieleen nousi muistikuvia
paljosta sananselityksestä ja veisuusta. Jumalaa oli pidetty hyvin
höystöntuntevana ja sitä toista puolta, pirua, oli haukuskeltu yhtä
ujostelemattomasti, vasten naamaa...

Siinä työnjohtaja nyt oli. Aatua ujostutti, mutta sanottava se oli:

— Suontahan minä...

— Taasko? mutisi työnjohtaja. — Onko niitä puitakaan? Noille vain
riihitontuille, ettei vaatekappaletta päälleen! Niin on mies kohta
rönsyinen kuin kukka. Ja tammikuussa!

Hän naurahti leveästi, veti laajalla liikkeellä lomsan esiin ja ojensi
kaksikymppisen.

Niin Aatu pääsi jälleen puljan, puisen, pienen, tunnottoman epäjumalan
ääreen. Vähitellen hän sitä lähestyi, ujostellen, ajatellen kuinka
kaikki arvaavat, että kyllä se nyt taasen, kun työnjohtaja kävi, kun
on rahaa... Lopulta puljan monien sormien silittämä napa oli hänen
hyppysissään. Antakoon, antakoon nyt takaisinkin nielemiään! Aatu
pyöräytteli hyvin varovaisesti, markkaa ja kahta. Pitkä tovi vierähteli
ja sitten Aatu huomasi kauhistuen, että vienyt se taasen oli, niellyt
pohjattomaan kitaansa tuo sievä pieni nappula. Vain muutama markka
oli enää hänen kourassaan. Tuskan palava kihosi hänen naamaansa ja
hän tarttui vapisevin sormin puljaan, joka pyörähteli ikäänkuin
pilkallisesti horjahdellen, pyörähteli ja kallistui. Aatun silmät
seisoivat tappeina. Ristipä tietenkin, henkselit!

Hän raivostui ja kiroili. Synkeä viha syttyi syvällä hänen
sisuksissaan. Viimeisen kerran nyt veit, sievä epäjumala, minulta
tai muilta! Puinen kappale ei ole ikuinen! Palaahan se tai lahoo...
Nyt se oli viimeisen kerran hänen kourassaan. Ovi aukeni ja pulja
singahti kauas talven öiseen äkeyteen, vajosi syvälle johonkin lumien
pehmeyteen. Siellä se on pysyvä, eikä niele enää markkoja...

Mutta pelitoverit sydämistyivät peräti Aatulle ja uhkailivat puistella
häntä, antaa sellaisen selkäsaunan, että hän aina muistaisi käyneensä
tuon siivon ja hyvän puljan kimppuun. Rähinä oli sellainen, että
nukkuvatkin heräsivät ja joku ikämies sanoi, että oli tapahtunut oikea
asia. Puijaa ei tarvittu tässä huoneessa. Sen pyörittäjät häiritsivät
yörauhaa ja heitä oli jo kylliksi kärsitty. Poika oli sahannut paljon
puita ja pulja oli tullut hänelle kalliiksi...

Tämän kaltaiset äänet pelastivat Aatun ruumiilliselta pahoinpitelyltä.
Olihan hänellä muutenkin kylliksi kuritusta: työtä, säätä, puljaa,
viekkaita veljiä, lyhyen elämänsä muistoja. Hän pelastui pitkälleen
riihen lattialle hornamaiseen pimeyteen, joka oli täynnä hengitystä,
kuorsausta, ääntelyjä, tuhahduksia, liian lähellä olevia vieraita
ihmisjäseniä. Tuntui siltä, että hän oli tehnyt itsensä mahdottomaksi
jatkamaan tätä riihielämää. Hän saisi kuulla liian usein tästä illasta.
Pulja, puinen, punaverinen, pieni epäjumala makasi nyt jossakin
hankihaudassa. Aatu oli ollut voittavinaan tuon pienen, mutta miten
lienee. Hänetkin oli voitettu, ei voinut olla edessä muuta kuin pako,
marssi johonkin tuntemattomaan.

Niin kävi. Huomispäivänä Aatu oli tilissä ja kolme nikkelimarkkaa
ja saman verran hilkunrahoja kertyi ja jäi hänen taskunsa pohjalle.
Repussa oli palanen leipää, kirves, sahanpuut ja kehälle kietaistu
sahanterä. Vähäpuheisena ja hieman kankein niskoin hän lähti. Mieleen
ei tuntunut tällä väljällä työmaalla ja ahtaassa asunnossa kertyneen
mitään mieluista muisteltavaa, kaipuun arvoista. Näinä monina pitkinä
viikkoina Aatu ei ollut vielä kertaakaan käynyt itse talossa. Jokin
esti häntä siitä, muisto, että hän oli ollut näillä mailla asukas ja
olokas, perillinen, eikä ollut enää. Vain vanhurskaat perivät maan...
Mutta nyt hän työntyi Tervassavun avaraan pirttiin. Ei ollut kiirettä
mihinkään ja olihan sopivaa nähdä jäähyväisiksi miltä siellä nykyään
näytti.

Oli jo iltapimeä. Lamppu paloi katossa, pari renkiä veisteli
reenjalaksia ovenpielessä ja itse isäntä istuskeli peremmällä
soututuolissa. Hän ei vastannut Aatun tervehdykseen tavuakaan,
lueskelihan sanomalehteä. Aatu tunnusti, ettei hän ulkonäöltään ollut
mikään mielivieras. Asukin oli sellainen, ettei sanomalla uskonut
ja täikin hänestä voi tipahtaa. Hyvä kun sai istahtaa penkille ja
ottaa ilmaista lämpöä. Olisi tuo kuitenkin saanut päivään vastata.
Entuudestaankin tiedettiin toisistaan ja sitten oli oltu yhtäaikaa
sotapalveluksessa, vieläpä samassa ryhmässä, eikä siitä ollut monta
kuukauttakaan aikaa. Mutta ei tuo perkele sen vertaa, että kääntäisi
kasvojaan lehdestä! Siinä on jotakin perin tärkeää maailman menosta...

Lattia oli laaja ja lankut leveitä ja luultavasti paksujakin. Se oli
kulunut, niin että oksat mulkoilivat siitä kuin ulkonevat silmät.
Oikein tutakseen ne näyttivät katsovan Aatua, oikeaa tervassavulaista.
Maalin nämä tulokkaat olivat vain lattiaan pyyhkäisseet ikäänkuin
oksasilmiä sokaistaakseen. Lastut lentelivät, renkien kirveet
kolkkivat. Ei talosta puututtu savottatöihin. Tämä uusi isäntä oli vain
myynyt metsää. Vieraalta näytti, lattialankun oksien silmänmuljauksista
huolimatta. Ei ollut pannua pankolla, suurta kuin Jordani, kuten
silloin kun talossa uskottiin ja höysteltiin jumalaa...

Viimein nuori isäntä pani sanomalehden pöydälle, vilkaisi Aatuun ja
virkahti:

— Sitähän taidettiin olla yhtäaikaa siellä väessä?

— Niinpä taidettiin...

Kotvan kuluttua isäntä sanoi:

— Muistelen, että pitelivät sinuakin niinkuin heikompisaattoista...

Aatu puolestaan muisti sangen hyvin, että tätä isäntää ei oltu
suinkaan pidelty kuin heikompisaattoista. Oli jäänyt mieleen eräskin
tapaus. He seisoivat rivissä paskantärkeinä, kuten sotaväen tyyliin
kuuluu. Oli pakkitarkastus ja tämän isännän pakki oli sellaisessa
kunnossa, ettei hän ollut uskaltanut tuoda sitä paikanpäällekään,
vaan näytti salavihkaa omanaan Aatun pakkia. Ja sitten kävi niin,
että vääpeli avasi suunsa ja lausui: — Alokas Pätsin — se oli
nykyisen tervassavulaisen nimi — pakki kiiltää kuin koiranmunat
kuutamossa, mutta muille kaikille kymmenen kilometrin santsimarssi.
Niin Aatukin oli kävellä kölkytellyt penikuorman iltapimeässä pahoilla
saapaskamuroilla, vaikka hänen hoidossaan ollut astia oli kelvannut
kyllä herralle, aivan kiiltänyt, Pätsin näyttämänä...

Siinä oli ajattelemista siitä huolimatta, että ongelma oli hyvin
yksinkertainen. Pätsi oli jo silloin Tervassavun isäntä ja oli ottanut
rahaa evääksi ruununleipiin lähtiessään. Hän juotti juoppoa vääpeliä,
eikä hänellä ollut hätäpäivää, ei hän voinut ollakaan huonosaattoinen.
Aatu tiesi, että hän harrasti siviilissäkin sotaisia asioita, oli
isänmaallinen ihminen, joka tuon tuostakin kiskoi ylleen suojeluskunnan
sarkavaatteet ja käveli kiväärintorrakko olalla jonakin toukokuun
päivänä, jolloin oli tapahtunut suuria asioita...

No, hänen hallussaan oli Aatun isien maa, hän sai myydä metsää. Kaikki
oli hyvin ymmärrettävää, mutta olisi hän saanut jutella ystävällisemmin
pelastuttuaan pitkältä marssilta Aatun pesemän pakin avulla.
Keskustelusta ei kuitenkaan tuntunut tulevan mitään tolkkua ja Aatu
lähti talosta vähin äänin, jotenkuten häipymällä.

Hän käveli, mihin lienee kävellyt. Hotua oli auki joka puolella,
olletikin ylöspäin. Viti narskui askelten alla. Selässä oli likainen
reppu ja siinä pari työvälinettä ja palanen leipää, taskussa voi
kilauttaa kolmea nikkelimarkkaa ja hilkkuja.

Revontulet pitivät ilvettään jollakin avaruuden kulmalla. Siinä oli
senkin seitsemän näköistä väriä ja rantua. Aatun mieleen jylkähti,
että joku isompi naiseläjä, piru nahan alla, liehautteli ja kouhotteli
juhlahameitaan taivaanvahvuudessa...

Mutta jäähän karahtaneen kiveränokkaisen saappaan alla natisi viti
kuivasti.




PUTOAMINEN


Aatu Tervassavu ei päässyt koskaan eroon Kairanmaan puista, jotka
kasvoivat kuin kasvoivatkin joka vuosi kankailla ja rämeilläkin,
työnsivät kerkkää ja lustoa. Niitä hän käsitteli, kaatoi, katkoi,
parkkaili, pinosi, purki, uitti ja kiskoi kuivalle.

Kairanmaan puut tulivat vaikuttaneeksi Aatu Tervassavun kohtaloon
aina ja alituisesti. Ne olivat hyvin liukkaita kuorittuina ja vedessä
uineina ja jospa lienee Aatukin ollut niin sanottu tahkojalka. Niin
kuitenkin kävi, että lakki vain jäi reiälle ja Aatu Tervassavulla oli
hetken aikaa vesi vetelä varana. Porikoituaan hän kyllä selviytyi,
osittain muiden avustamana, eläväksi onnekseen rannalle, jossa väänteli
ja kuivaili ketineitään auringon paisteessa ja nuotion loisteessa.
Kukkarokin oli kastunut likomäräksi. Nahka ja nikkeli kestävät kyllä
kosteutta, mutta pahemmin oli käynyt sotilaspassin, joka on paperia. Se
oli surkean näköinen ja tuotti Aatulle paljon huolta, kun hän käänteli
sitä hellävaroen tulenhohteessa...

Aatu Tervassavu ja hänen asunsa ja paperiset passinsa kuivuivat
hitaasti mutta varmasti ja hänen putoamisensa vaipui menneisyyteen ja
unohdettiin.

Mutta asia oli helposti mieleen palautettavissa muutaman vuoden
kuluttua, kun isänmaa ja Kairanmaa piti suurta sotilaspassien
tarkastusta. Silloin upseerien kirkkaat kasvot synkistyivät Aatu
Tervassavun seisoessa heidän edessään ja he aprikoivat syvästi
mielessään mitä heidän pitäisi tehdä miehelle, joka ojensi
sotilaspassina moista lumppukasaa. Eihän käynyt laatuun pudota
mäsähdellä puroihin mukana tuollainen tärkeä paperi, jossa seisoi,
paitsi sukua ja säätyä ja eräitä päivämääriä, myöskin: leuka
tavallinen, nenä tavallinen, otsa tavallinen, eikä käytä partaa...

Valtiolla on laitoksia, joissa se myypi oikeutta sitä tarvitseville ja
välistä niillekin, jotka eivät siitä välittäisikään ja joilla ei ole
rahaa siitä maksaa. Aatu Tervassavun asia joutui kihlakunnanoikeuden
käsiteltäväksi ja lautakunta istui, että penkki sujui ja tuomari
tuomitsi Aatun sotilaspassin turmelemisesta viidenkymmenen markan
sakkoon tahi maksuvarojen puutteessa syömään viisi päivää vettä ja
leipää.

Kun sitten veteenputoamisen seuraukset vihdoinkin olivat
väistämättöminä Aatu Tervassavun edessä, oli myöskin niin sanottu
yleismaailmallinen talouspula parhaassa kukoistuksessaan, eikä Aatulla
ollut viittäkymppiä, eikä sitä tainnut olla monella muullakaan
Kairanmaan metsissä. Jätkiä käveleskeli pitkin teitä, mutta mikään tie
ei johtanut työn ääreen. Maailma ei nyt tarvinnut Kairanmaan humisevia
puita...

Aatu Tervassavulla ei siis ollut viittäkymppiä, mutta hänen ikivanhalla
äitimuorillaan, suunnattoman säästäväisellä ihmisellä, oli. Hän murehti
kovin ainoan lähimaisemissa liikkuvan lapsensa linnaan joutumisesta,
huokaili raskaasti, kaiveli nyyttiään ja ojensi pojalleen viisikymppiä,
jottei tämän tarvitsisi lähteä linnaan ja menettää mainettaan ihmisten
ja jumalan silmissä...

Aatu Tervassavulla oli nyt viisikymmentä markkaa hallussaan ja hän
ihmetteli mitä mahtava valtio mahtaisi tehdä sillä. Olikohan syytä
antaa sitä valtiolle? Ehkä olisi somempi käydä linnassa, aikaa kun
oli yllinkyllin ja hommia ei. Työn ja leivän ääreen ei siihen aikaan
juuri muuten päässytkään kuin vankilassa. Siltä se näytti, kun Aatu
Tervassavu katseli pienillä silmillään yli maanpiirin. Pulma oli
niin suuri, että Aatu osti apteekista hyväätekeviä tippoja ja nautti
niitä. Tuollaisen pullosen lainavalossa oli mukavampi katsella tätä
merkillistä maailmaa, jossa ruoka ja työ ja raha ja rauha eivät
kohdanneet toisiaan...

Niin se äitimuorin viisikymppinen kului tippoihin ja muutamaan
pullolliseen kaljaa ja Aatu Tervassavun oli lähdettävä linnaan.

Hänen ensitutustumisensa vankilamaailmaan tapahtui siinä muodossa,
että vartija, heti Aatun astuttua portista sisään, ajoi aivan
tahallaan polkupyörällä hänen päälleen, kaatoi ja nujersi Aatun
hiekkakentän tomuun, nauroi pahasti ja värnisteli, että näin täällä käy
isolle rosvolle. Jotakin tuttua tuoksahti Aatu Tervassavua vastaan,
vuosien takaista, kasarmielämän aikaista. Se tuoksahti ihmisistä,
rakennuksista, hiekkakentän pölystä. Valtio oli jälleen tositeolla
ottanut ihmisen pidelläkseen...

Niin Aatu Tervassavu sitten hömäili rantuisessa puvussa ja
pahatekoisissa kengänkolsuissa ja vartija ärjyi, että reippaammin
te kävelitte kun varastamaan lähditte. Hän iski kiviä rikki ja söi
vesileipäänsä, ehti jo muistaa Kairanmaan kitsasten mäntyjen huminaa
ja oli viiden vuorokauden kuluttua siitä elämänmuodosta kuin kyllänsä
saanut...

Komeaa ruununkyytiä kotipuoleen ei Aatu Tervassavun kaltaisille
pahantekijöille tietenkään kustannettu. Hän sai tallustella jalkaisin.
Muutamat markkaset tarvittiin leipään ja aikahan oli sellainen, että se
ei ollut hukkaan käytetty kävellessäkään. Mutta matkaa oli toistasataa
kilometriä ja Aatulla oli huononlaiset jalat ja hoikanpuoleinen
maha. Hän väsyi. Lisäksi oli alkanut sataa ja syvä syksyinen pimeys
peitti maantien ja maiseman. Ohiajava linjavaunu pysähtyi jostakin
syystä juuri kohdalle ja Aatu Tervassavun valtasi heikkous, kun hän
näki tuulen- ja sateensuojaa, näki valon loistavan ja kaksi suurta
kiiltäväkarvaista koiraakin istumassa ylväinä auton peräkopissa.
Kaiketi kaupunkilaisia jahtimiehiä matkalla maaseudulle, jossa jänikset
asuivat.

Aatu Tervassavu avasi suunsa ja tiedusteli kuskilta, että saisiko hän
vähäisen luottoa. Hänellä ei ollut käteisiä markkoja aivan kyytimaksuun
riittävää määrää. Mutta ääni lausui, että nykyään ovat luotot lopussa
ja ovi lupsahti äkäisesti kiinni ja vaunu hyrähti liikkeelle ja
vilkutteli Aatulle ivallisesti punaista takasilmäänsä. Komeat ja
kiiltävät koiratkin ajoivat siinä kyydillä ylen ylväinä...

Mutta kummallista kyllä: pimeässä ja sateessa talsiva Aatu
Tervassavu sai siitä seikasta ikäänkuin lohdutusta. Elätetään suuria
jahtikoiriakin! Kuinka sitten ihmisen toisin kävisi? Onhan ihminen aina
pitänyt itseään koiraa parempana, voi kuinka paljon parempana!

Aatu Tervassavu uskoi jo varmasti, että kerran on hänkin oleva yhtä
syötetyn näköinen, kiiltävä ja komea kuin kaupunkilaisten jahtikoirat.
Hän marssi vapauteensa someroista tietä ja oli varma, että kerran
hänenkin käpälänsä irroittuvat maankamarasta ja vaunun mahanaluksen
pitää silloin olla rattaita täynnä...

Pimeys oli suuri, mutta toivontuijun lepatus halkaisi siihen raon, niin
että jaksoi elää.




AATU TERVASSAVU PYYHKII SYNTEJÄ


Aatu Tervassavu ei päässyt koskaan eroon Kairanmaan puista. Niitä hän
nakerteli ja niistä eli, vaikkakaan ei koskaan tullut saavuttaneeksi
jahtikoirien komeutta ja kiiltoa, kuten kerran oli kuvitellut. Hän
jopa unohti senkin, että oli saanut kyllikseen viisipäiväisestä
vankeudestaan ja alkoi muistella, että linnassa oli ollut hyvin
turvallista: leipää oli annettu ja yösija oli ollut aina tiedossa.
Ja mitä ihminen teki vapaudellaan? Mihinkään ei ollut menemistä!
Kairanmaa vain avautui ympärillä hyvin litteänä ja suonikkaana ja
soiden reunoilla eli monia Aatu Tervassavun veljiä ja tuttavia, oikein
tosijätkiä ja yksityisyrittäjiä, eli Aatun mielestä elinkautista
kuritushuonerangaistusta kärsien, pienien pirttiensä ja suurien
perheittensä vankeina. Avaria soita ja laajoja metsiä kaikkialla, mutta
miten ahdas oli heidän maailmansa! Alituista huolta toimeentulosta,
säistä, työpaikoista. Kinttupolkuja ja raskaita taakkoja ja kouluun
penikuorma matkaa. Työvoimateollisuudelle ei tosiaan katsottu paikkaa.
Sillä näistä metsämökeistä siunautui puulaakien metsänkaatajat, ikävän
ja yksitoikkoisen tehtaan työläiset, toimeentulon etsijät vieraisiin
maihin ja merille. Siinä oli mukana, kun Aatu Tervassavu katseli, aimo
annos ilkeyttä. Entäpä tuollaisen työvoimaa tuottavan talon emännäisen
elämä? Ilmeinen ihme, että nauru voi vain helähtää! No, työtä riitti ja
oritta ja se lienee sitä, jota elämäksi sanotaan...

Näihin mietteisiin Aatu Tervassavu ajautui tavattuaan isävainajansa
saarnaillen menettäneen Tervassavun talon nykyisen isännän, tuon
sotaväkituttunsa, jonka kourissa Aatun ruokapakki oli näyttänyt
kirkkaalta. Hän oli nyt hööli ja puhelias, sillä hänellä oli asiaa,
kokonainen näköalan- ja elämänmuutos tarjottavana. Hän ei esittänyt
sen enempää eikä vähempää kuin että Aatu Tervassavu lähtisi hänen
puolestaan ja sijastaan vankilaan kärsimään kuuden kuukauden tuomiota,
jonka nykyinen tervassavulainen oli saanut, kun oli ylpeäkin mies ja
kärsimätön ja kärtyisä, viranomaisten väkivaltaisesta vastustamisesta.
Isäntä oli hyvin puuhakas mies ja hänen kallis aikansa kuluisi
vankilassa aivan turhanpäiten, kun taasen Aatu Tervassavu oli
yksinäinen ihminen, jota kukaan ei kaivannut ja jolla näytti olevan
runsaasti maailmanaikaa. Tietysti Aatu saisi palveluksestaan korkean
palkan.

Aluksi Aatu Tervassavu melkein suuttui. Istukoon isäntä, tuo hänen
isäinsä maalla asuja, itse rikoksistaan, istukoon niin kauan, että
kääpä otsaan kasvaa! Mutta hänellä riitti malttia tuumitella ja
ajatella. Palkka oli tosiaankin hämmästyttävän korkea. Ne rahat eivät
mitenkään muuten tulisi siinä ajassa Aatu Tervassavun kouraan. Siinä
voisi olla alku vaikka johonkin uuteen, kauppoihin... Sitäpaitsi
Kairanmaa maiskahti hänestä sitänykyä vankilalta ja linna voisi merkitä
vain väljempää näköalaa, muutosta...

Niin tapahtui, että Aatu Tervassavu otti käsirahat ja Tervassavun talon
isännän Matti Korpelaisen henkilöllisyyspaperit ja pyrki ja pääsi
vankilaan suorittamaan erästä rangaistusta. Kaikki kävi hyvin. Eihän
voitu hevillä epäillä, että kukaan, kuin mikäkin vapahtaja, vaikka
maksuakin vastaan, pyrkisi pyyhkimään kenenkään syntejä. Tervassavun
isäntä myös matkusti kotoaan talveksi, tietymättömiin hevosineen,
ehkäpä tukinajoon ylös pohjoiseen. Täten hän voisi kertoa olleensa
vaikka siellä, johon ei päivä paista eikä kuu kumota...

Aatu Tervassavulle tuo puolisen vuotta, sijaiskärsimyksen aika,
muodostui aina muistettavaksi ikävyytensä ja pitkäveteisyytensä takia.
Elämä oli hyvin säännöllistä: työntapainen, syöminen ja sontiminen,
ja vartijat valvoivat ja olivat totisenilkeitä ja ilkeäntotisia.
Aurinkokin tuntui paistavan väärältä sijalta ja kello ja kalenteri
eivät kelvanneet mitoiksi. Aatu kärsi tosissaan ja katui katkerasti
kevytmielisiä kauppojaan. Mutta menepäs sanomaan, että olet aivan
väärä ihminen! Siitä se vasta tuomio mahtaisi tulla! Aatu Tervassavu
ei ollut aikanaan tullut ajatelleeksi, että hän suostuessaan lähtemään
palkkalaisena linnaan, samalla tuli tehneeksi salamyhkäisen, kauhean
rikoksen, jolla tuskin oli nimeäkään...

Pahinta oli alusta alkaen juuri se, ettei asiasta voinut puhua
kenellekään ja sama seikka vaivasi vielä sittenkin kun kaikki oli
jo vuosikymmenien takaisessa hämyssä ja hiljaisuudessa. Ei kärsinyt
hisahtaakaan, ei ristinsielulle, ei purkaa sydäntään. Syntiähän
sellainen tunnustamaton on, vaivaa, rasitusta, taakankantoa. Kyllä ne
linnarahat, muka suurenkin palkan, omikseen tiesi...

Ja kenen omia ne rahat sitten ovat!

Oli kevät, melkein kesä, kun Aatu Tervassavu vapautui vankilasta ja
vaelsi Kairanmaahan perimään palkkaansa. Isäntä Matti Korpelainen
tervehti häntä ilolla ja hyvällä sydämellä ja samalla hieman
huolissaan: olihan tässä tullut ikäänkuin lasketuksi leikkiä, petetyksi
esivaltaa, joka ei leikkiä tunne... Hän sai haltuunsa paperit, joissa
todistettiin Matti Korpelaisen virkakunnan vastustamisen synti
kärsityksi ja kuitatuksi, vei ne vallesmannille ja palasi keventyneellä
mielellä. Aurinko vain paistoi, niin vanhurskaille kuin väärillekin.
Silti hän oli hieman happamien näköinen lukiessaan seteleitä talon
perikammarissa Aatu Tervassavun kouraan. Niinpä pääsi Aatukin vielä
vilkaisemaan huoneita, joissa hänen esi-isänsä ja -äitinsä olivat
lämmitelleet ja huolehtineet sielujensa pelastuksesta, mutta tehneet
siinä sivussa kuitenkin sellaisen synnin, että Aatukin oli tullut
siitetyksi ja jätetyksi perinnöttömänä Kairanmaan vitsaukseksi...

Nyt katseli kamarin seinältä kuin todistajana Mannerheimin kuva
kirkkain kasvoin ja parta hyvin ajeltuna. Aatu Tervassavulla oli hämärä
ja epämääräinen aavistus, että hänellä on joitakin ilkeitä aikeita.
Mutta Aatu ei tiennyt silloin, että tuo mies ei ole koskaan pannut
miekkaa tuppeen ja että hän on vielä johdattava Aatu Tervassavunkin
pitkille, vaikeille, vaarallisille, tappaville retkille Karjalan
korpiin, joiden rinnalla muutamat kuukaudet linnaa isäntäin puolesta
ovat vain lasten leikkiä...

— Kallis mies sitä sinäkin olet, sanoi nykyinen tervassavulainen.

— Mutta kyllä siinä oli kärsimistä! En lähtisi toista kertaa, en
millään...

— Itsehän minä olisin siellä käynytkin, jos olisin vähääkään
luulotellut, että siellä on hyvä olla. Ja muista: ei sananpuolikasta!
Siitä ei silloin sinunkaan päätäsi silitellä...

— Sehän siinä raskainta onkin, kun ei sanasellakaan saa muistella. Ei
uskoisi miten raskasta...

Tottapa Aatu Tervassavu näytti todella surkealta ja vaivanalaiselta,
sillä isäntä sanoi:

— Käy minulle puhumassa kun oikein kovalle ottaa ja onhan sitä — hetken
empiminen — aina pötyäkin pöytään talonväeksi...

— Oikeastaan saisit pitää vielä talven uunilla kaupan päälle. Oli se
sellaista...

— Heh, katsotaan!

Itse asiassa Aatu Tervassavusta ei tämä maailma ollut koskaan
maistunut sellaiselta kuin silloin. Oli kannattanut kärsiä, että voi
tuntea tällaisen elämisenonnen. Nyt Aatu tiesi, että kärsimys kuuluu
olennaisena osana niin sanottuun onneen, on sen edelläkävijä. Tämä
maailma ja Kairanmaa näytti nyt aivan mainiolta. Vihreys pilkisti esiin
sieltä ja täältä, eteläinen puhalteli leutona ja linnut lauloivat
täydeltä rintaa. Poikasena hänet oli pakotettu lukemaan raamattua,
jossa puhuttiin toukomettisen äänestä. Se kuului nyt Kairanmaassa,
kuului vankeudesta palanneelle Aatu Tervassavulle...

Ja povessa oli rahaa, valttia, sellainen summa, ettei ikipäivänä
ennen. Kelpasi kävellä pystynä ja hengitellä. Niin Aatu Tervassavu
kuljeskeli ja mietiskeli, miten hän ryhtyisi asioimaan rahoillaan,
kunnes hän kohtasi veikkoja, jotka pelasivat korttia kuivalla kankaalla
kodikkaasti humisevien mäntyjen alla. Aatu Tervassavu istui alas ja sai
kortit kouraansa. Asioimista se oli tämäkin, hyvin pientä. Nyt sopi
katsoa oliko perää sanasessa, että raha tulee rahan luo...

Ei näyttänyt olevan. Aatu Tervassavu istui istumistaan ja hävisi
häviämistään. Aluksi hän ei ollut millänsäkään. Tämä oli verrattavissa
neulasten varisemiseen puusta. Sitten hän jo huolestui. Rahat
hupenivat. Mutta hän istui. Tottakai tuuri kääntyykin! Kääntyyhän
kuukin...

Lopulta tuli hetki, jolloin hän kaasi viimeiset rahat kuin jyvät
myllynrattiin, pelasipa päällepäätteeksi muutamia vaatekappaleitakin.
Mennyttä olivat nekin, lopullisesti mennyttä. Puolipökerönä pitkästä
istumisesta ja valvomisesta Aatu Tervassavu nousi seisomaan ja repäisi
julmistuneena kahtia viimeiset, huonoiksi osoittautuneet kortit
kourassaan. Sitten hän lähti kävelemään.

Tällaista ei tapahtunut ensimmäistä eikä viimeistä kertaa Aatu
Tervassavulle. Viimeisimpinä ja uudempina aikoina, kun hän oli tehnyt
parannuksen, eikä enää ottanut korttia käsiinsä, hän pelasi veikkausta
ja myötävaikutti suuresti siihen seikkaan, että Kairanmaan nuoriso
pääsi juoksemaan ja leikkimään kauniilla ja sileällä hiilimurskalla.
Hänen onnensa ei koskaan kääntynyt niin kuin kuu kääntyy...

Mutta kuitenkin se oli hänen elämänsä mieleenpainuvimpia hetkiä.
Ei koskaan ollut Kairanmaa muuttunut hänen silmissään niin äkkiä
ja perusteellisesti. Se oli menettänyt näkönsä ja makunsa ja oli
vain murheenlaakso. Ei kuulunut toukomettisen ääntä, mikä se sitten
lieneekin, ja lintujen monimutkainen viserrys kuulosti hänen korvissaan
ilkeältä ja pilkalliselta. Aatu ajatteli kiukuissaan, että kyllä sinä
siinä nyt kujerrat, mutta muutamien viikkojen päästä saat raataa
raatamistasi. Pesässä on seitsemän suuta aina selällään ja kärpäsiä on
vähän. Sellaista on elämä. Tyhjän takia siinä mennään kuritushuoneeseen
toisen puolesta...

Lisäkiusana olivat autot, linjavaunut ja muut, jotka jo siihen aikaan
vaelsivat Kairanmaan teillä. Aatu Tervassavu oli niin häpeissään
äkillisestä elämänmuutoksesta, pelaamisestaan, köyhyydestään,
kävelemisestään ja puolialastomuudestaan, että hän aina moottorin äänen
kuullessaan pujahti tieltä metsään puun tai pensaan taakse, jossa
kyyhötti, kunnes vaunuista katsovat vieraat, tutkivat ja kaikkinäkevät
silmät olivat ohitse käyneet. Sitten hän jatkoi vaellustaan. Mihin?

Tuli mieleen, että Tervassavun talossa oli ollut puhetta
uuninpäällyksestä jos pöydästäkin. Ja olihan Aatu loppujen lopuksi
jäänyt aivan osattomaksi kaikesta vankilavaivastaan...

Hävetti, mutta Tervassavuun hän sittenkin käveli ja istui kuin istuikin
jälleen isännän kanssa talon perikamarissa, jossa kaiketi hänen
vanhempansa uskovaisuudestaan huolimatta olivat tehneet sellaisen
synnin, että siittivät Aatu Tervassavun Kairanmaahan. Siinä hän nyt
istui rahattomana ja takittomanakin, vaikka tuulenhenki ei enää
ollutkaan leppoista. Ja Mannerheimin kirkkailla kasvoilla kamarin
seinällä piili salattua hymyä, ikäänkuin hän olisi jo silloin hyvin
tietänyt, mihin moiset miehet ovat omiaan: patsaitten alle...

— Ei niillä rahoilla ollut siunausta, tunnusti Aatu Tervassavu.

Isäntä oli sekä huvittunut että harmissaan.

— Ei rahoissa mitään vikaa ollut, mutta sinussa ei ole siunausta, ei
mitään ihmisyyttä...

Hän sanoi, ettei Aatu Tervassavun pitänyt kuvitellakaan, että hän
voisi jatkuvasti olla hänen vaivanaan. Hän oli maksanut täyden mitan,
likistetyn ja sullotun, niinkuin raamattu sanoo. Yksistään jo siitäkin,
että Aatu oleskelisi Tervassavussa, voisi nousta epäluuloja...

Aatu Tervassavulla oli maha tyhjänä, eikä hänellä ollut takkia ja
maailma näytti mustalta.

— Saattanee tuota lähteä uudestaankin linnaan, hän virkahti.

Isäntä Matti Korpelainen lienee kuullut tuossa lauseessa jotakin
uhkauksen tapaista, sillä hän sanoi, että turha häntä oli pelotella.
Linna ei ole ainoa lähtöpaikka. Kuollaankin sitä. Kairassa on hyviä
hautapaikkoja, missä sattuu...

Aatu Tervassavun elämä näytti sillä hetkellä niin kerrassaan synkältä,
ettei häntä paljon pelottanutkaan, vaan hän töräköityi vastaamaan:

— Tapa! Uusia aina tulee... Tapa, älä rääkkää!

— En minä tapa jos ei aihetta ilmaannu, sanoi isäntä Matti Korpelainen.
Sitten hän ojensi Aatulle muutamia kymppejä rahaa ja tämän oli
alennuttava ottamaan ne vastaan, sellaisessa köyhyydenpohjassa hän oli.
Mutta hänen mielensä pohjalla oli vihaa ja mustuutta, yhtä synkeää kuin
savusaunan karstainen seinä...

Niin hän jälleen tointui jatkamaan vaellustaan Kairanmaan teillä ja
metsissä. Hänen selässään oli kookas reppu ja siinä kirvestä, sahaa,
viilaa, ruokamyttyä, välistä viinapullokin ja vielä harvemmin kirja.
Hän ihmetteli joitakin veljiään ja tuttaviaan, jotka jaksoivat aivan
asumalla asua Kairanmaata, mökkirähjässä aina seitsemän suuta avoinna
kuin linnunpesässä. Ja leipä oli sahanterässä, kirvesvarressa,
lapionpistoissa. Se oli aina kerättävänä kuten linnulla kärpäset...

Niin se oli Aatu Tervassavullakin, mutta hänellä oli vain yksi suu,
eikä ollut pesääkään, ei avonaisia kitoja odottamassa. Hänen jälkeensä
ja jäljiltään on oleva hyvin synnitöntä ja siistiä Kairanmaassa.




AATU TERVASSAVUN TAIVALLUSTA


Aatu Tervassavu jätti paljon jälkiä Kairanmaahan, mutta mitäpä tuosta:
tuiskut peittelivät ne näkymättömiin. Jotkut joskus soimasivat häntä
pöjöydestäkin, laiskuudesta, sillä hän piti mielellään rokulipäivän
ja niitähän tuli ajansaatossa luonnostaankin. Silti jäi jälkiä
yllinkyllin. Monta, monenmonta puuta hän oli kaatanut ja kaatoi yhäti.
Mutta Kairanmaa, vaikka karu ja kitsaskin, kasvoi aina uusia, työnsi
kerkkää joka kevät, vuosikasvun.

Lähdettyään menetetyltä isäinsä maalta vain tie turvanaan talven
äkeyteen, Aatu Tervassavu pelastautui ja pelastettiin jo muutaman
päivän kuluttua erääseen toiseen metsään, toisten puitten juurelle.
Tie ojentautuu kahtaalle, ainakin kahtaalle, ja ihminen voi siis
helposti valita väärän suunnan, mutta ehkäpä Aatu narisutti vitiä juuri
sinne mihin pitikin. Hän oli jo jyrsinyt leivänkannikkansa ja ostanut
jotakin sisäänsä joka ainoalla nikkelillään, kun ikäpuoli mies hiihteli
vastaan, pysähtyi ja kysäisi:

— Onko nuorukaisella työnhaluja?

— Onhan niitä, myönteli Aatu. — On tätänykyä sillä lailla, että niitä
on oltava...

— No, jos niin on, niin minulla on työtä, puulaakilla. Tuolla heitti
muuan mies palstan kesken. Moitti metsää ja taksaa. No, saahan ihminen
etsiä... Siinä saisit yrittää jatkaa...

— Minähän yritän, mutta on sillä värillä, että olisi jo etukäteen
saatava jotakin suolenmutkaan...

— Onko niin? Eikö jäänyt tähteitä? Käykö sinulta työ ollenkaan vai
miten sinä tuolla jälellä?

— Saisihan se työkin käydä paremmin ja oli siinä se puljakin.

— Pulja? Peli! Mitä opimme tästä...

Miehen parransänki, jossa jo oli seassa iänhopeaa, törrötti
ystävällisesti ja hän myhäili.

— Miten tuo nyt olisi! Kovin olet juokaleen näköinen, niin että kukapa
sinut ottaa katonkaan alle, kortteeria. Jos en minä ota! Mitä akka
sanonee. Lähde mukaan, niin nähdään...

Nähtiin että Aatu Tervassavu sai kuin saikin kortteerin, sitten kun
hän oli kestänyt jo hieman elämään kyllästyneen näköisten naissilmien
katseen. Hän sai avustusta vaateriepujensa pesussa ja korjauksessa
ja itse työnjohtaja Huttuinen ohjasi häntä sahanteroitusasioissa ja
lauleli iltaisin: — Tervetuloa joukkohomme kyntömiehet, kuokkijat...

Hänen laulunsa olivat pitkiä ja hän oli salavihkaa kova sosialisti.
Myöskin hän oli menettänyt isäinsä maan, kuten Aatu Tervassavukin.
Sitä ei oltu saarnailtu. Se oli ollut torppa ja isäntä oli sen vienyt.
Lieneekö sitä siis oikeastaan ollut olemassakaan, omistusmielessä,
mutta Huttuinen ei asiaa koskaan unohtanut. Hän lauleli kapinallisia
lauluja itsekseen, mutta noitui silti kovasti puulaakin puolesta
päivänvalossa, päästeli karkeita perkeleitä. Hän tyytyi julkisesti
siihen viisauteen, että ihmisellä on isäntä: se on siellä, niistä leipä
tulee...

Mutta iltasilla hän lauleli ja melkein joka yö Aatu Tervassavu, jonka
yösija oli lattialla uuninkupeella, tuli kuulleeksi aviosängystä
suvunjatkamisen kohun. Se oli turhaa touhua. Huttuisen suku oli tämän
miehen puolesta jo jatkunut sen minkä oli. Mutta se oli omiaan tuomaan
Aatun mieleen levottomuutta. Tuokin oli ihmisevästä matkanvarrelle,
eikä sitäkään ollut hänen pussissaan...

Mutta miksi sitten kutsua viattomia, aivan tuntemattomia, tähän
elämään, joka on hankalan makuista, tuskaa, vaivaa äkeää?

Iästään huolimatta Hattuisella tuntui olevan halua ja harrastusta ottaa
elämästään irti mitä siitä oli saatavissa. Hän alkoi ehdotella Aatu
Tervassavulle, että tämä ryhtyisi keittämään viinaa. Yhtiön palkka
juoksisi ja sakotkin maksettaisiin jos onnettomuus kohtaisi. Aatu ei
sanonut osaavansa, mutta Huttuinen itse olisi opettanut hänelle tuon
salaperäisen taidon. Aatu ei kuitenkaan osannut eikä uskaltanut taipua
tuumaan. Ehkä hän valitsi väärin. Myöhemmin hän aprikoi, että tuolla
tiellä olisi voinut tapahtua mitä tahansa. Saattaisipa olla, että hän
olisi vain joutunut linnaan istumaan, mutta voisi olla niinkin, että
hän olisi nyt valtuustonjäsen tahi vaikkapa vuorineuvos. Viinasta, kun
ei itse juo, siunautuu rahaa ja rahasta mitä tahansa...

Työssä saattoi piillä oma siunauksensa, siinä mahtoi olla kaiken
olemisen pohja, mutta palkkaa siitä maksettiin vallan vähän. Suorasta
työstä ei koskaan kerennyt kertyä rikkautta eikä muuta menestystä. Hyvä
kun leipää sai.

Oikeastaan Aatu Tervassavu tiesi tämän seikan jo silloin,
nuoruudessaan, mutta siitä huolimatta viinankeitto tuntui jotenkuten
soveltumattomalta. Hän sanoi Huttuiselle tulleensa kerran tutustuneeksi
rankin hajuun, joka oli ollut kaiken kauheaa, aivan hirveätä.
Takamuksilleen oli Aatu Tervassavu lepsahtanut rankkitynnyrin runtin
avattuaan...

Hänestä alkoi tuntua, että Huttuinen katsoi häntä pitkään, väheksyen
ja paheksuen, toiveissaan pettyneenä, ja niin hän lähti kävelemään,
nyt aivan ehyissä housuissa. Huttuinen, pieni pelastaja, painui kuin
iankaikkisuuteen. Lymyilihän aikansa utukuvana Aatu Tervassavun
aivokomeroissa tämän astellessa Kairanmaan teillä. Hän käveli paljon
huonukaisilla jaloillaan, mutta kauas hän ei juuri kulkeutunut. Vain
kerran hän näki pohjoisten tuntureitten pohottavan sinisinä ja komeina
ilmanäärillä.

Siellä Aatu Tervassavulle tarjottiin jälleen elämänmuutosta, toista
tietä. Hän palveli renkinä, pihamiehenä, talonmiehenä, minä lienee,
eräällä kauppiaalla. Komea oli talo ja komeaa elämä, autollakin ajaa
löyhötettiin. Komea oli itse isäntäkin, sen näköinen, että heti
älysi hänet kauppiaitten säätyyn kuuluvaksi. Ja tunturit pohottivat
pohotustaan taivaanreunalla...

Isäntä ällistytti Aatu Tervassavun peräti kerran, kun he olivat
kahdenkesken.

— Ruvetaan varastamaan! kauppias tokaisi aivan äkkiarvaamatta.

Aatu katseli avosuin, viistoon, ajatellen, että miten isäntä nyt häntä
rosvoksi epäilee...

— Totta minä tarkoitan, sanoi kauppias. — Tämä elämä näyttänee sinusta
hyvältä ja mitäpä tässä, kun se voisi jatkua. Mutta tosiasiassa minulla
ei ole omaisuutta enempää kuin sinullakaan, eikä senkään vertaa. Minä
elän aivan tyhjän päällä. Kuplaa tämä kaikki on. Ruvetaan varastamaan!
Minä tiedän hyviä paikkoja, joissa on ottamista...

— En minä ole tottunut suoraan varastukseen, sanoi Aatu Tervassavu. —
Sehän on kielletty jo kymmenissä käskyissäkin ja laissa.

— Paljon on kiellettyä, hyvä on yleensä kiellettyä! huudahteli
kauppias. — Mutta sitten vasta ihmisen on hyvä olla, kun hän
esimerkiksi saa oikein varastaa, mielinmäärin. Ja minä tiedän hyviä
paikkoja...

Hän puhui pitkälti hyvistä näköaloista, joita rosvous avaisi, mutta
Aatu Tervassavu kuunteli aivan penseänä. Varastaminen tuntui liian
yksinkertaiselta. Sitäpaitsi hän aavisteli, että kauppias ovelana
miehenä oli jo harkinnut mielessään sopivan osajaon: hän itse saisi
varkauksien edut ja Aatu Tervassavu, tulokas ja menokas, kulkevainen,
saisi loppujen lopuksi olla syntipukkina, joka unohdettaisiin linnaan
istumaan...

Hirvitti ja komea kauppias tuntui silmäilevän ylenkatseella, ja niin
Aatu Tervassavu pudisti sen seudun tomut jaloistaan ja jätti siniset
tunturit pohottamaan ilmanäärille.

Rosvouden ja rikkaudet hän kiersi, mutta linna, vankeus, ei
loppujenlopuksi ollut mitenkään vältettävissä...

Mutta sillä välin hänelle kertyi kaikenlaisia muistikuvia Kairanmaan
teillä, kylissä ja metsissä.

Joskus hän istui illan seuroissakin Kairanmaan syystalven mustuudessa
ja tuli havainneeksi, että kaikki eivät sentään uskoneet ja saarnanneet
sillä tavoin, että maat ja mannut ja metsät menivät. Ukkopaha väänsi
itkua pöydän takana ja kertoi kuinka Kaisa oli lähtiessä sanonut,
että eihän sinulla ole rahaakaan... Rahatonna sinä menet ja rahatonna
tulet. Tämä jumalanvaltakunnan työkään: ei se tahdo käydä rahattomalta.
Hän jutteli sänkyasioistakin, joihin jumalanlapsikin on kernas ja
taipuvainen ja akat huusivat, että hih! ja todistivat: niin se on!
Ja virsi veisattiin ja kolehti kannettiin ja Aatu Tervassavu jatkoi
taivallustaan sen vertaista viisaampana.




HEVONEN


Eräässä talossa Aatu Tervassavu näki sadanviiden vuoden ikäisen
vanhanisännän, joka oli ja tutisi omassa varjomaailmassaan. Velliä hän
vielä söi ja läiskytteli ja höpisi lakkaamatta Jeesuksen Kristuksen
nimeä. Aatu Tervassavun mielestä hän oli pelottava ja kauhistuttava
kuva ihmisen osasta. Tuollaista jälkeä tekee elämä, aina leikkaava
aika. On hyvä, että ihminen haihtuu, kätketään ja unohdetaan... Tämän
elämään unohtuneen haamumaailman ihmisen poika, nykyinen isäntä, oli
hänkin jo seitsemissäkymmenissä, täydellä taidollaan, tavaran arvon
ymmärtävänä. Emäntäkin hänellä oli uusi, yhdeksäntoistavuotias. Talo
oli vanha ja vankka ja varakas, mutta silti Aatu Tervassavu oli
haistavinaan, että nuorenemännän elämä ja toimeentulo ei ollut aivan
puuttumatonta...

Hän katseli Aatua uteliaasti ja ystävällisesti ja kuului huomauttavan
piialle:

— Tuostakin tulisi komea mies, kun sen pukisi!

Sillä Aatu Tervassavun asu ei silläkään kertaa ollut kehuttava enempää
kuin muukaan varallisuus. Hän oli istunut kortilla hiekkaisella
kankaalla Kairanmaan mäntyjen juurella ja hävinnyt kaikki rahansa,
työllä tienatut.

— Ja mitäpä puvustakaan, emäntä huokasi. Ehkäpä ikä oli näyttänyt
hänestä pukevalta, ja Aatu Tervassavua ei siihen aikaan oltu iällä
pilattu. Ehkäpä nuorella emännällä ei olisi ollut mitään pientä
seikkailua vastaan, mutta Aatu Tervassavu ei ymmärtänyt silloin. Joku
elämänsä yksitoikkoisuuteen kyllästynyt piika joutui joskus hänen
käsiinsä tanssipaikasta, joku, joka kuvitteli saavansa pisaran iloa ja
makua elämäänsä ohikulkevalta, haihtuvalta Aatu Tervassavulta...

Sitten tuli hetki, jolloin Aatu yritti aivan toden teolla ponnistautua
jalkamiehisyydestään ja jätkyydestään johonkin uuteen, menestykseen
oikein hevosvoimalla.

Aatteen alkuunpanijana oli nainen, Aatu Tervassavun oma äiti, joka nyt
eleli mökkipahasessa, tilkkasella, jonka hän olisi hameellaan peittänyt
ja joka sekin oli ties kenen maata, rekistereistä unohtunutta. Lieneekö
hän koskaan muistanut menneitä, oloaan manttaali-ihmisenä Kairanmaan
isoimpina talonemäntinä, Tervassavun emäntänä? No, hänellä oli uskonsa.
Ihmeellinen ja ällistyttävä toivo olojen huomattavasta paranemisesta
tuonen tuolla puolen. Aatu Tervassavu taasen ajatteli, että tämäkin
maailma vältti hänelle, kun vain terveyttä ja leipää riitti.

Äitimuorikin oli luontevasti sitä mieltä, että tämäkin maailma oli
elettävä taivaan eteinen, ja niin hän marmatteli, että poika kulutti
parhaan aikansa aivan turhaan pääsemättä tuosta taahan. Hommaisi edes
hevosen. Sillä vois! hankkia enemmän jotakin alkua...

Sitä paitsi tuo entinen isoemäntä, suunnattoman säästäväinen ihminen,
voi avustaa asiaa muutamalla setelillä, ja Aatunkin poveen oli sattunut
kertymään joitakin ja hänen liivintaskuaan pullisti kaunis kello.

Niin tapahtui, että Aatun äitimuorin mökin pihamaalla seisoi eräänä
päivänä hevonen, aivan oma ja omituinen. Hevonen! Vauhtia ja voimaa
edustava luontokappale, jonka aika ei silloin suinkaan ollut ohi...

Tämä hevonen ei kyllä hääviltä näyttänyt, se täytyi Aatunkin tunnustaa,
kun hän sitä tarkoin katseli. Niin laihakin se oli, että lieneekö
ollut lihaa kielessäkään, ja muutenkin surkean ja synkkämielisen
näköinen. Mutta se oli nuori, kuten hampaista näki, ja terveolennoinen.
Niin oli myyjä sanonut. Taivahinen, kun se syöpi itsensä pyöreäksi
kesälaitumella, niin se on tukki, minkä se vetää, se on raha, mikä
siitä maksetaan. Sillä enempi kuin vaivalloisia metsärahdinajoja Aatu
Tervassavu ajatteli kauppoja. Hän jo mietiskeli olevansa kapitalisti,
tuollainen, joka nykäisee osasensa itsekultakin, ostaa ja myy ja
vaihtaa ja hyötyy, paisuu paisumistaan...

Ja tämä hevonen oli halpa. Aatu Tervassavun rahat olivat riittäneet,
kun hän pani kauniin kellonsa jatkoksi. Tässä oli ilmeinen elämän
tilaisuus, alku, pää, johon oli tartuttava. Nuoresta on aina toivoa,
miltä se näyttäneekin. Vanha se on, joka vaipuu. Kuka tahansa ostaisi
noin halvan hevosen...

Siinä se nyt seisoi. Mitähän sanonevat ihmiset? Eivätköhän arvele, että
on se se Aatu Tervassavun!

Mutta pian kävi ilmi, että hevonen ei syönyt, ei juuri nimeksikään.
Panipa eteen mitä tahansa, niin pää riipuksissa se vain seisoi
ikäänkuin syviin ajatuksiin jysähtäneenä, niin syviin, että Aatu
Tervassavukin alkoi mietiskellä. Mikähän hevosta vaivasi? Olikohan se
tervekään? Ja miten lienee sen nuoruuden laita?

Jos moista jatkuu, niin miten käy sen kostumisen, lihomisen, vetämisen,
kauppojen, kauppiaselämän? Myyjä, hevosmies oli sanonut, että tämä
on ollut köyhässä paikassa, kovassa työssä ja nälässä. Ehkäpä
viepi aikansa, ennenkuin se tointuu edes syömään. Uutta ruohoa oli
nousemassa. Tuulisi sen maistuvan luontokappaleelle...

Mutta ei, ei se syönyt. Hyvin vihreänä, hyvin ylös pyrkivän näköisenä
rehotti ruoho nurmitilkulla, ja hevonen seisoi sen keskellä
liekanuoraan sidottuna, seisoi pitkiin mietteisiinsä vajonneena eikä
näyttänyt huomaavan uuden kesän koreutta.

Aatu Tervassavu näki sen kuitenkin mielensä silmällä pyöreäkupeisena
ja kiiltäväkarvaisena, virkkuna, pysäytettävänä. Sellaiseksi sen
täytyi tulla! Johan nyt on, ettei luontokappaleelle maistu ruoka,
vaikka syönti on tavallisesti sen mielityötä, niinkuin muuten viisaan
ihmisenkin... Mitähän tuohon pitäisi lisätä? Ehkäpä jauhoja, valkeutta
vihreyteen?

Aatu Tervassavu näki jälleen mielensä silmäin edessä tuon surkean
näköisen hevosensa sellaisena miksi pitäisi tulla syönnin voimalla:
komeana, elävänä, vaivoin hallittavana... Eikä hän kauan siekaillut,
vaan haki pussin ja alkoi kylvää kyyhötellä jauhoja ruohon vihreyteen
hevosen ympärille. Maa oli pian valkoisena, niinkuin lunta olisi
satanut, takatalvena, vaikka tuuli lietsoi lämpimänä. Jauhoja oli
paikoin aivan nilkkoihin asti. Osuikin olemaan mökissä varallisuutta,
viljaa...

Äitimuori, entinen Tervassavun emäntä, seisoi portailla ja siunaili
ja päivitteli, että pitikin olla poikana moinen kouho, joka osti
ketunsyötin hevosena ja kylvi jumalanviljaa taivaan tuuliin ja maahan,
josta se on tullutkin. Kieltä sitä on sellaisellakin, jonka olot
paranevat kuolemassa...

Mutta Aatu-poika ei ollut kuulevinaankaan. Äänenpito: se kuuluu
äitiväelle... Kuitenkin hän ajatteli, että tuokin täti-ihminen on
voimainsa päivinä nainut vielä kouhompia, joiden käsissä eivät ole
pysyneet valmiit hevosetkaan. Mielenkarvaudella hän muisti, kuinka
Tervassavun tallissa oli seisonut pitkä rivi hevosia, muisti niiden
hampaiden terveen ja terhakan rouskeen appeen ääressä...

Tätä muistojen taustaa vasten tämä nykyinen hevonen
liikahtamattomuudessaan alkoi näyttää yhä enemmän kuvalta ja
kuvatukselta. Se seisoi ja mietiskeli eikä ollenkaan huomannut sitä
harvinaista, koristeellista koreutta, joka sitä ympäröi. Se ei syönyt,
vaikka Aatu miten suksutteli ja maanitteli. Sitten se näytti sen verran
elonmerkkiä, että irvisteli, niille lienee kesän ruohoille, jauhoille,
Aatulle, koko maailmalle...

Silloin Aatu Tervassavu kuuli vielä kerran mielensä korvalla entisten
hevosten, olleitten ja menneitten, hammasten rouskeen. Hän suuttui ja
häpesi, hänen sisulleen pisti niin jumalattomasti hevosen syömättömyys,
irvistys, suurten toiveitten luhistuminen, äitimuorin itsepintainen
räähkälinnun ääni. Hän säntäsi huoneeseen ja tuli samassa takaisin
remmi kourassa ja alkoi sillä hutkia hevostaan.

— Saateri, tunnetko edes tämän makua! Mokoma kohuin! Värähtääkö karva,
liikahtaako lihas! Ei tarvitsisi muuta kuin syödä, mutta ei sitäkään...

Ainoan, ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässään, Aatu Tervassavu löi
ja pieksi hevosta, luontokappaletta.

Mutta enempää ei tarvittukaan.

Kun Aatu meni illalla äitinsä jäljessä mieltään rauhoittaakseen
hartaustilaisuuteen, jota eräs kulkevainen puhuja, Saarna-Paavali,
piti, niin eiköhän vain tämä muistellut, kuinka vanhurskas armahtaa
juhtaansa, mutta jumalattoman sydän on kauhia. Hän puhui Bileamin
aasistakin, josta raamatussa on myös kirjoitettu, ja sanoi, että
hevosrukalla olisi puhuva kieli tarpeellinen meidän aikoinammekin.
Tämänkin kylän huokaava juhta sen tarvitsisi. Hän oli sen omin silmin
nähnyt kylään tullessaan...

Ja samaa koko pitkän illan. Välistä Paavali pisti kompiaisen poskeensa
ja aloitti alusta. Oli sitä Aatun kuunneltava.

Sydän täynnä hän palaili seuratilaisuudesta. Lihavaa hevosta ja hyviä
kauppoja hän oli toivonut ja jumalattoman julmurin nimeä hän sai nyt
kantaa...

Hänen hevosensa oli sillä välin löytänyt levon ja jättänyt tämän
maailman. Ruoskaa se oli saanut maistaa, kun ei muu kelvannut,
lähtiäisikseen, mutta sillä ei ihmisten uskon mukaan ollut sielua,
joten se oli nyt kerta kaikkiaan vapaa ja irti...

Huomenna Aatu Tervassavu nosti vainajan kamppeet, sillä jonkinlaiset
valjaatkin olivat kaupassa seuranneet, kainaloonsa ja alkoi etsiä
niille ostajaa. Niillä kaupoilla ei kuitenkaan ollut sellaista
siunausta, että Aatu olisi päässyt eroon Kairanmaan puista, jotka
kasvoivat kuin kasvoivatkin joka vuosi kankailla ja rämeilläkin,
työnsivät kerkkää ja lustoa. Niitä hän käsitteli, kaatoi, katkoi,
parkkaili, pinosi, purki, uitti ja kiskoi kuivalle.




AATU TERVASSAVU JA SOTA


Aatu Tervassavu oli jo ikämies kun valtio tarttui hänen niskaansa ja
kuljetti häntä parillakin sotaretkellä. Joissakin luetteloissa oli
tietenkin merkittynä, että myöskin Aatu Tervassavua oli aikoinaan
harjoitettu sitä aikaa varten, jolloin ihmiskunta ryhtyisi suureen
lahtiin. Mikään häävi sotamies hän ei koskaan ollut, sillä hän tykkäsi,
ettei hänellä ollut isänmaatakaan, jota sanaa moisina häikän aikoina
hoetaan kuin loitsua. Hänen isänsä oli jo sen menettänyt uskoen ja
saarnaillen...

Hän ei päässyt siitä mielikuvasta, että häntä jotenkuten petetään,
kuten koko kansaa ja kaikkia kansoja. Hän oli Kairan kylillä tullut
tuntemaan miehen, jolla oli erikoisen ällistyttävä taito saada
sellaiset ihmiset, joihin hän oli pahoittanut mielensä ja se hänelle
tapahtui usein, tappelemaan keskenään, repimään toisiaan aivan
puukkojen kanssa. Siten hänen vihamiehensä saivat kuritusta ja linnaa
ja lasarettia ja itse asian itu, tappeluttaja, sai katsella mielikseen
syrjästä. Tässä suuressa sodassa Aatu Tervassavu aavisteli tapahtuvan
jotakin samantapaista. Hän olisi mielellään nähnyt eräitä tuntemiaan
Kairanmaan pomomiehiä taistelemassa venäläisiä vastaan Uhtuan korvessa,
mutta heitä ei näkynyt...

Aatu Tervassavun sydämessä kyti se vahva vakaumus, että noilla sodilla
oli vain mielenosoituksen luonne. Niitä ei voitu voittaa.

Sitäpaitsi sota oli hänestä hyvin älytöntä, elukkamaista ja tyyriiksi
tulevaa. Siihen on kaadettava toinenkin Kairan puu ennenkuin mies on
kaadettu isänmaan puolesta ja makaa patsaan alla. On vain uskoteltu
ihmisille, että sota on hyvin tarpeellista, tähdellistä, tärkeää,
maineikasta ja suurta, että sillä on voitettu ja voitetaan sitä ja
tätä, esimerkiksi vapaus ja itsenäisyys. Aatu Tervassavu ei tiennyt, ja
hän epäili, etteivät muutkaan tiedä, mitä nuo sanat oikein merkitsevät..

Ainakin hänen vapauttaan ja itsenäisyyttään, ja näköjään monen muun,
sota vain rajoitti. Sankaripatsaan alle joutumisen Aatu Tervassavu
vältti ja katsoi sen voitokseen ja palasi Kairanmaan metsiin ja ryhtyi
jälleen kaatamaan puita ihmisten sijasta, puita tarvittiinkin, sillä
miilutkin kytivät ja savusivat. Sysi kuljetti autorämien jäännöksiä
kuluneilla teillä.

Moni puu vain suhahti ja humahti viimeisen kerran Aatu Tervassavunkin
edessä, vaikka hän ei koskaan saavuttanut häävin miehen mainetta,
ja aika riensi rientoaan. Niihin aikoihin, jolloin kaukana Koreassa
sodittiin ja Kairanmaan puut kohosivat arvoon arvaamattomaan, Aatu
Tervassavu vaikutti jälleen aivan niillä mailla, jossa hänen isänsä
olivat vaikuttaneet vielä enemmän. Itsensä Tervassavun mailla, jossa
hän oli aivan poikasena kaatanut ensimmäisen puunsa ja jossa hän
oli sitten likipitäen kolme vuosikymmentä takaperin opetellut niitä
kaatamaan tositeolla elääkseen.

Eletty oli ja edistyttykin. Yhä oli ainakin ehjät vaatekappaleet, niin
ettei mitään kätkettävää vilahdellut. Eikä paljoakaan enää pelaaja
pettänyt, eikä korttien silmät. Veikkaus tosin vei mitä oli vietävää,
sillä jokin toivo ihmisellä on oltava. Mutta muuta merkkiä paremmasta
hänelle ei oltu näytetty kuin muutama kauniilta kuvastava hiilimurska
Kairanmaan tummuudessa...

Aatu Tervassavu istui kannonpäässä ja muisteli kauheaa talvea, kolmisen
kymmentä vuotta takaperin, joloin hän oli opetellut elämään. Nyt täällä
oli jälleen kaatamista ja paljon lienee kaadeltu välilläkin. Jälleen
juokalehti päässä mielen karvaaksi tekevä ajatus: nämä metsät olisivat
voineet humista hänelle aivan eri tyyliin, ellei isä olisi innostunut
saarnailemaan. Yksinpä talon entisille torppareillekin ne humisivat. He
möivät puita ja olivat pikkurikkaita ja ajattelivat hyvää itsestään...

Aatu Tervassavu, vaikka oli jopa sotinutkin isänmaan puolesta, oli sen
sijaan menettänyt perintäoikeutensa ja hänen osansa oli sahalla ja
kirveellä, kynnen karuudella, saatua.

Eivät humisseet näiden kankaiden männyt enää Matti Korpelaisellekaan,
tuolle miehelle, jolle Aatu oli apuna aina, kun tämä joutui
tekemisiin valtion kanssa: ruokapakin kirkkaudella ja kärsimällä
vankeusrangaistuksia. Hän oli myynyt talonsa liikemies Artturi
Paksupohjalle, halvalla, kuten kansa kertoi. Ei ollut ymmärtänyt, että
Korean sodan siunaus oli levittäytynyt rikkautta loitsivana ihmeenä
karuun Kairanmaahan. Hänen puhuttiin pelastautuneen etelän lihaville
maille, joilla kuitenkin on myös lihava perkele, jos Aatu Tervassavun
isän saarnoihin oli uskomista. Ja Aatu halusi uskoa; mies oli saanut
maat ja mannut, kärsinyt synneistään ja päälle päätteeksi uhkaillut
viedä ainoankin, henkirähjän. Sellainen mies oli omiaan olemaan
tekemisissä virkeän ja etevän perkeleen kanssa...

Vanhan Tervassavun mailla humisi nyt Artturi Paksupohjalle, ties mistä
syrjästä pistäytyneelle, humisi joka havuneulasella. Se oli jotakin
toista kuin sahalla ja kirveellä saatu miehenosa. Vain kauppoja,
nimikirjoituksia ja siunaantui miljoonia. Ehkäpä siinä piili se vapaus
ja itsenäisyys, jonka puolesta oli kannattanut taistella, valittujen
lasten vapaus...

Siellä Tervassavun pihamaalla kiilteli parasta aikaa Artturi
Paksupohjan auto, komeana sontiaisena, ja se näkyi hyvin Aatu
Tervassavun levähdyskannon päähän, pellonaidan taakse. Nykynäköalat
olivat sellaiset, että olisi ollut parempi esi-isäin jättää nuo pellot
penkomatta: petäjä kantoi runsaamman sadon. Mutta ehkäpä peltokin oli
aikanaan antanut, jotta puun myyjä jos kaatajakin voisivat tulla ja
ilmestyä aikanaan...

Tällaisia ja muita Aatu Tervassavun mielessä talsiskeli, kun hakattavaa
metsää katselleen ja tarkastelleen Artturi Paksupohjan paluutie
osui Aatun levähdyskannolle. Paksupohja teki hyvänpäivän, vilkaisi
kelloaan, kultakuorista ja istahti mukavalle mättäälle tupakoimaan.
Aatu Tervassavu, jolla puhe tavallisesti ei ollut tappien takana, alkoi
kerroskella, että hän tässä oikeastaan ahersi isäinsä konnulla. Uskolla
ja saarnoilla oli tässä tapauksessa ollut vievä vaikutus. Hän kertoi
muitakin muistojaan, joissa oli aina käynyt huononlaisesti, koirinut.

Artturi Paksupohja tupsutteli sauhuja ja kuunteli huvittuneen
näköisenä, sen näköisenä kuin olisi ajatellut: niin se käy,
huonosaattoiselle...

Ääneensä hän sanoi:

— Niin, elämä vaatii onnea, kuten pelikin...

Syksyinen taivas kaartui heidän yllään kuulakkaana ja tuuli kuljetti
kuivia varisseita lehtiä, kuin rahasia, Tervassavun metsässä, joka oli
antanut heille kumpaisellekin jotakin, osansa.

Ja kävi niin, että myöskin kolmas mies ilmestyi heidän seuraansa,
tervehti ja valitsi huolellisesti istuinpaikkansa, sillä hän oli
herrasmiehen vaatteissa, seurakunnan lukkari. Kävikin ilmi, että
hänellä oli asiaakin, paperi. Hän keräsi rahaa sotamarsalkka
Mannerheimin ratsastajapatsaaseen.

— Minä olen jo merkinnyt siellä kotipuolessa, sanoi Artturi Paksupohja.

— Ja minä en merkitse! kuulutti Aatu Tervassavu.

— Ette? ällisteli lukkari. — Miksi?

— Mannerheim oli omassa maailmassaan oikeastaan minuun verrattava
huonosaattoinen mies, jota koiri aina, maaton ja juureton. Hän palveli
isäntäänsä Venäjän keisaria, kunnes tämä hävisi talostaan ja sattui
sitten kulkeutumaan meille kotivävyksi...

— Tämä on ensimmäinen kerta, että joku kieltäytyy! hämmästeli lukkari.
— Summa ei merkitse mitään. Pääasia on että nimiä tulee, että nähdään
kansan olevan liikkeellä...

— Minua ei nähdä liikkeellä. Mannerheim oli ennen kuulumattoman huono
sotamies. Kun hän oli Venäjän puolella, niin Venäjä hävisi kaikki
sotansa, ja kun hän tuli meille, niin me ruvettiin häviämään...

Lukkarin silmät olivat suitsirenkaina.

— Mutta hänen johdollaanhan vuonna kahdeksantoista voitettiin
itsenäisyys!

— Kyllä minäkin tiedän mitä minun aikanani on tapahtunut. Saksalainen
se sen sodan voitti!

Lukkari siunaili ja alkoi kertoa kuinka jalo ja hyvä ja ystävällinen
mies Mannerheim oli ollut. Lukkari tunsi hänet henkilökohtaisesti. Oli
palvellut sotamarsalkan kartanossa.

— Mutta miekkaa hän ei aikonut panna tuppeen ennenkuin sitä ja tätä on
vapautettu, sanoi Aatu Tervassavu. — Muistan aina hänen päiväkäskynsä:
Paljon teitä on mennyt ja menköön lisää. Verta pakkiin.

— Tuohan on rienausta, äänsi lukkari.

— Hänen johdollaanhan me kuitenkin, pieni kansa, pidimme puolemme,
niin että saimme jatkaa omaa elämäämme, yhtyi Artturi Paksupohja
keskusteluun.

— Sodat hävittiin, minä olin sen näkemässä. Niillä ei voitettu mitään,
ja siksi minusta onkin kumma, että tällainen aina hävinnyt sotamies
pitäisi saada hevosenselkään, vieläpä sellaisen elukan, ettei tämä
kansa ole nähnyt. Ei kuulema tahdo löytyä sellaista jalan nousua...

Siinä kylmän kannon nenässä Aatu Tervassavu saarnaili kuin isänsä
ennen kuumissa lähteissä, niin että maat ja mannut menivät. Hän
sanoi, etteivät nuo taida välittää koko Mannerheimistä, joka ei
menestynyt ollenkaan ammatissaan, sotimisessa, mutta sodan ja sotien
maine on säilytettävä kaikella muotoa kansan silmissä. Pidetään
huolta siitä, että myöskin nouseva kansa olisi ajan tullen valmis
ja otollisessa mielentilassa käymään lahtipenkkiin niinkuin elukka,
jota teuraaksi viedään, eikä suutansa avaa... Siksi Mannerheim on
saatava oriin selkään vielä kuoltuaankin, että pojanpoikakin näkisi:
tuo ei pannut koskaan miekkaa tuppeen ja kuljetti ukkovaaria Karjalan
korpiin kuolemaan. Mutta Aatu Tervassavu ei ole mukana tällaisessa
väkikivennostossa...

— Eikä taida olla väliäkään, sanoi lukkari, joka oli todenteolla
hämmästynyt ja loukkaantunut ja aivan valmistautumaton kuuntelijan
osaan. — Mannerheim nousee kyllä hevosen selkään ilman Aatu
Tervassavujen apua...

— Niinhän tuo noussee, mutta viisaampaa hänen olisi pysyä siellä, missä
ovat muutkin menneet miehet...

Lukkari oli jo menossa ja Artturi Paksupohja, joka oli kuunnellut
huvittunut välke elämäniloisissa pässinsilmissään, vilkaisi
kultakuoristaan ja lähti hänen jälkeensä.

— On vielä pimeyttä Suomen metsissä! päivitteli lukkari isolla äänellä.

— No, kunhan puun kaatavat, supatteli Artturi Paksupohja hänen
vieressään kuin suurta salaisuutta, — kunhan puu kaatuu ja oksitaan...

Aatu Tervassavu heilui jo sillä hetkellä kirves kädessä ja tosiaankin
olisi, sivalteli aseellaan aivan nuhteettoman reippaasti. Hän oli
kuullut lukkarin päivittelyn ja sanoi ääneensä, sillä hän ei aina
kaivannut kuulijakuntaakaan:

— Vai pimeys! Kunhan ei olisi valon välkettä...




UKKO PUU


Kuten muinainen esi-isäkin, niin risteili Artturi Paksupohja
Kairanmaassa. Vanha mies oli kävellyt ja hiihtää hangannut lihapalan ja
rahakukkaron perässä. Artturi pyyhkäisi ja löyhötteli autollaan, ajeli
ja keplotteli sellaisetkin maisemat, että niitä ei juuri muut kulkeneet
kuin hän, sekä kuret ja pirut. Vain aivan laiteilla, aivan tiettömillä
paikoilla hän mittaili maita omilla harpeillaan, nousipa suksillekin
tahi astahti veneeseen. Mutta saalis oli vain aina mielessä: joku häntä
itseään tyhmempi, jonka maa kasvoi mäntypuita.

Nyt hän oli heittänyt vaununsa rannalle ja astunut veneeseen ja souteli
yksikseen järven selillä, melkoisella mustansinisellä vesiläiköllä
keskellä Kairanmaan metsiä, noita metsiä, jotka läheltä katsoen hyvin
suuressa määrässä osoittautuivat aikamoisiksi valheiksi: eivät ne
olleetkaan metsiä, vaan mitähän olivat närettä ja varjoa ja surkeata
suota.

Aalto ropisi veneen kokkaan kodikkaasti, musiikin kaltaisena ja
Artturi Paksupohja souteli ja hänen silmänsä elivät ja keksivät
pieniä asumuspälviä karuilla rannoilla. Maasta ja vedestä täällä oli
yritetty ja yritetty elää ja yritettiin yhäti, mutta näkyi hylättyjäkin
asuinpaikkoja, nurmitilkkua, harmaata, lahoa kallistunutta kömmänää,
kerrallisen kotilieden luhistunutta rauniota. Sisu oli loppunut ja oli
ollut uskottava, että täällä tulee nälkä...

Lokki, merilintu harvinainen ilmestys Kairanmaassa, purjehti ja liiteli
laajoilla valkoisilla siivillään Artturi Paksupohjan ylitse ja päästi
kurkustaan pari kummallista, käheää kirkaisua.

- Nälkäkö on? kysäisi Artturi siltä, leikitteli keskellä selkää, jossa
he olivat taivaanlinnun kanssa kahdenkesken. — Niin on minullakin!
Johonkin tässä pitäisi saada iskeä nokkansa...

Artturi Paksupohja kadehti tuota louhottajaa, jolla oli niin hyvä
näköala alaspäin. Mutta eipä se toisekseen ymmärtänyt muuta kuin kalan
päälle. Artturin sen sijaan piti yhdellä kertaa nähdä maa ja puut ja
omistajat ja heidän sieluntilansa ja vieläpä maailmanmarkkinoidenkin
näköalat ja päällepäätteeksi hänen tuli osata soutaa kiskoa venettä
Kairanmaan isoimmalla järvellä. Soutamista, soutamista on elämä! Sadat
airot poikki ja sadat saappaat puhki kuin mikäkin Lemminkäinen, eikä
koskaan ole varmuutta saaliista...

Artturi Paksupohja saapui rantaan, veti veneen maihin, käveli
kotvasen ja katsoi kohta ensi kerran kasvoista kasvoihin itseään ukko
Puuta, josta oli kuullut paljon puhuttavan. Ukon naama juovineen,
ryppyineen, viivoineen ja viiruineen toi Artturi Paksupohjan mieleen
maan, tuollaisen hyvän kankaan, joka kasvaa aina jotakin. Kulmakarvat
varjostivat uhkeina kulotupsuina syviä silmäkuoppia, joissa hehkui
katse kuin hiilloksena, nuotionjätteinä. Mies oli matalakasvuinen
ja tukeva kuin muinainen tukkipuun kanto. Asukin, hyvin likaiset ja
resuiset vaaterepaleet, toi mieleen tuollaisen lahoavaan kantoon
sopivan verkon: sammalta, jäkälää, lepattelevaa naavaa...

Rannassa oli peltotilkkuja, jotka Artturi Paksupohjan asiantuntevan
silmän arvion mukaan kasvoivat hyvin sekä perunaa että ohraa ja heinää.
Pienet harmaat rakennukset sopivat hyvin vihreyteen ja näyttivät
uhmaavan aikaa kivenjärkäleitten kaltaisina.

Mutta mökin takana oli kivistä, hiekkaista ja kanervaista kangasmaata,
kapea suikale soiden keskellä kuin mikäkin pienois-Punkaharju. Komeita
kasvoi petäjiä, sellaisia, että niitä hyvin harvakseltaan nähtiin
Kairanmaassa, komeita pilareita, pitkiä lakkapäitä, niin että lakki
oli lentää Artturi Paksupohjan päästä, kun hän ällistyneenä kurkisteli
ylös korkeuteen. Ja ukko Puu levitteli innostuneena laajan syltäänsä ja
sanaa tuli kuin parhaalta papilta:

— Minä en ole koskaan käsittänyt ja kannattanut käsillä tehtyjä
temppeleitä, mutta tämä käy kirkosta meikäläiselle. Katsohan miten
pilareissa on monenlaisia kaiverruksia ja miten ne paistavat punalle ja
vaikka mille ja miten katosta kuuluu kuin vanhurskasten hyminä!

Tuuli siellä tosiaankin suhahteli ylhäällä ja oksissa, monilukuisissa
havuneulasissa soi ja suhisi.

— No ei teitä ainakaan köyhyys näytä ahdistelleen, kun tällainen on
säilynyt, sanoi Artturi Paksupohja.

— Heh, minuahan se aivan nakkelee laukasta laukkaan, mutta ei siinä
olisi silti köyhyydestä pesäeroa saanut, jos olisi myönytkin nämä puut.
Ei tätä niin laajasti ole ja puulaaki on taitava ostamaan. Ja enhän
minä nyt kirkkoani!

Artturi Paksupohja katsoi Puu-ukkoa pitkään ja ajatteli, että
hullu mikä hullu: ei ymmärrä mikä on tavaraa, rahaa, suorastaan
kultakolikolta säämiskäpussissa...

Siinä se yhä levitteli syltäänsä ja kehui metsäkirkkonsa ylevyyttä.
Hän innostui näyttämään kuinka puu surkastui kuivalla paikalla,
suolla, veden vaivaamana, niinkuin Artturi Paksupohja ei olisi sitä
tiennyt entuudestaan. Tuollainen mitätön näre, jossa naava liehahti
suruhuntuna, oli vanhus, hänen kirkkopaitaansa iäkkäämpi. Hän näytti
millainen kuhmuinen ja kummallinen, vääntyillyt, oksaa tunkeva kääpiö
petäjästä oli tullut järven rannalla, tuulien tuivertamia. Humisi se
vain siinäkin elinvoiman ja hengissä pysymisen ihmeenä...

— Kuten joku metsäihminenkin kaukana kasvanut, osoitteli Artturi
Paksupohja.

Puu-ukon kulmatupsut heilahtelivat ja silmät hehkuivat, kun hän
näytti ja selitti kuinka tuossa muutamien metrien päässä, paremmissa
olosuhteissa, tuon puunkuvatuksen veli oli noussut suorana ja soreana
ylös ilmoihin. Hän näytti kuinka hän itse oli kaivanut surkealle suolle
muutamia viemäreitä, jättääkseen hyväätekevän jäljen tähän maailmaan.
Hän ei ollut, eikä halunnutkaan olla ihminen, jonka tarvitsi vain
ojentaa kätensä...

— Kyllä minä ojennan! nauraa hohotti Artturi Paksupohja. — Ojennan
aina, kun jotakin on saatavissa. Minä ottaisin nuo puutkin tuolta
kankaalta, jopa antaisinkin niistä jotakin...

— Humiskoothan vielä huminaansa...

Myöskin ukko Puu nauroi. — Kyllähän minä sinut tunnen! NEtä raamatun
vanhurskaita ja kovia miehiä, joka leikkaat sieltä, mihin et ole
kylvänyt...

— Mutta minä en teitä tunne, myhäili Artturi. — Ei Kairanmaassa
tuollaisia ukkoja kasva...

— Etelän variksia minä olenkin.

He istuivat kiviaidalle ja ukko Puu kertoi, että hän oli tukut tänne
kaupungin liepeiltä heti kahdeksantoista jälkeen, jolloin hän oli
hävinnyt sodassa, jonka voitettuaan he olivat aikoneet pystyttää hyvän,
rehellisen ja oikeudenmukaisen hallituksen maahan. Mutta hävitty oli
ja linnaa oli tuomittu kärsittäväksi. Hyvä että henkiriepu säilyi.
Moni, moni menetti tuon ainoansa, muun muassa hänen vaimonsa, jolta se
vietiin yhdellä äänellä, kolmella kahta vastaan.

Niin ohuen langan varassa voi olla ihmiselämä. Ehkäpä joku noista
tuomareiksi istuneista oli syönyt sopimatonta tahi juonut ja
oli pahalla tuulella, ehkä tuomittavaksi tuotu oli hänestä vain
epämiellyttävä nähdä, ja niinhän täytyi ollakin. Tottelevat sormet
painoivat liipasimia ja maa pääsi yhdestä pahastahengestään. Puu itse
sai vain elinkautisen kuritushuoneen, vaikka hänetkin todistettiin
seutunsa pahaksihengeksi, joka ei saisi enempi herran päivää nähdä,
vaikka hänetkin huomattiin epämiellyttävän näköiseksi henkilöksi,
joka ei nähtävästi puhu kaikkea mitä tietää, vaikka sanatulva on
suunnaton. Mutta mukaan oli samalla luiskahtanut todistus, että hän
on kova työmies ja herroilla tuomareillakin leikkasi sen verran,
ettei sellaisia ihmisiä sovi tappaa, ei ainakaan yhdettömiin. Puu
siis säästettiin ja kärsi elinkautisensa, joka muovautui lyhyemmäksi
kuin alunperin oli aiottu. Vapaaksi päästyään hän kulki pohjoiseen
ja pesiytyi kauas Kairanmaahan. Hänellä oli halu heittää mennyt
taakseen ja ikäänkuin koteloitua kuten eräät matoset. Hän jopa omistaa
kappaleen maata, pienen palasen maapalloa, joka viuhtoo rataansa
iankaikkisuudessa...

Ukko Puu innostui ja levitteli jälleen syltäänsä. — On siinäkin ajatus!
Mutta niin on vain kirjoitettu leimoilla varustettuihin papereihin,
että Kustaa Aleksanteri Puu omistaa osasen erästä taivaankappaletta...
Eikö se ole suurta? Ja myöskin se köyhä nainen, jonka niin hyvin tunsin
ja joka sai muutamia luoteja lävitseen kolmella äänellä ja hyvitystä
muiden punakaartilaisten mukana. On sanottu suurilla suilla, että
hän sulkeutui kuoppaansa vakaumuksensa vetämänä. Mitä tuo mahtanee
merkitä, mutta epäilemättä hyvin paljon ja hyvää... Mutta ei minua
petetä! Ihmiset ovat entisellään ja jos näköalat jotenkuten muuttuvat,
niin he tulevat sanomaan niinkuin ennenkin, ettei sen ja sen, ilkeän
näköisenkin, pitäisi koskaan herran päivää nähdä...

Hän puhui samaa pitkästi. Sanatulva oli yhäti suuri. Vilahteli
hajanaisia muistikuvia mahtavasta punaisesta kaartista, joka oli
huvennut näkymättömiin kilpaa kevään lumien kanssa. Paljon oli
lähetetty alas hautoihinsa ja Kustaa Aleksanteri Puu oli kulkeutunut
pakolaisena Kairanmaahan ja oli nyt mahtava porvari, joka omisti
teikaleen taivaankappaleen kylkeä...






KIERROS

ja muita juttuja 1940- ja 1950-luvuilta




KIVEÄ JA KUKKIA


Kiveä ja kukkia. Ja upea, hoidetun näköinen nainen ja vähäinen hento
poikanen.

— Sotaorpo, sanoi penkillä istuva herra toiselle. Hyvin puhelias mies.
Alinomaa hän näki sellaista, joka sai hänet valitsemaan kertojan ja
selostajan osan. — Puhu, puhu punakieli, ajatteli toinen ja kuunteli
toisella korvallaan. — Kohta et liikukaan...

— Isä kaatunut. Hänen nimensä on kivessä, vaikka hän ei lepääkään kiven
alla: hauta rajan takana. Poissaolevana siunattu. Nuorempana minä en
ymmärtänyt sitäkään seikkaa, että ihminen haluaa tulla haudatuksi
synnyinmaansa multaan. Mutta siinä voi olla meininkiä. Maasta sinä olet
tullut ja maaksi olet tuleva. Niinhän tunnustamme. Maa, vahva kappale,
voi kasvaa kaikenlaista, tuollaistakin, joka kävelee ja katselee ja
raukenee jälleen alkutekijöihinsä. Ja jos sitten esimerkiksi Suomenmaa
ei saakaan kaikkea takaisin, niin ehkä järjestystä on häiritty... No,
tämän äiti meni sitten pommituksessa. Täysi orpo. Mutta ehkäpä sota
ei tälle pojalle tehnyt mitään pahaa. Ihmistaimi tuli siirretyksi
ikäänkuin vahvemmille mullille, kuten näet naisestakin...

— Sitä sinä et voi tietää. Mutta puhuahan sinä osaat ja tehdä
sodastakin ihmiskunnan siunauksen...

— Siunaus tai kirous, se kuuluu ihmisluontoon. Verissä se on. Mitä on
historia muuta kuin sotaa sotien jälkeen. Hävitin, tuhosin, poroksi
poltin...

— Oli välillä rakennettavakin...

— Tiedän. Ja muistomerkki pystytettävä. Mutta meidän esi-isämme oli
kaikesta päättäen hirmulisko...

— Siitäpä näemme, että kaikki sittenkin on muuttuvaista. Suunnaton
taival on kuljettu...

— Kehitys tapahtuu vain visseissä rajoissa. Elämä syö elämää. Tuo
etäinen ukkovaarimme mahtoi olla aika ahnas ja söi mitä sai. Mutta
ajattelepa miten tämä nykymaailma kerskuu atomi- ja vetypommeillaan ja
myrkyllisillä pilvillään, joilla kuvittelee hävittävänsä kaiken elämän,
jopa koko maapallon...

— Niin, siitäpä näemme että sotien aika on ohi. Kovin vanhanaikaisia
ovat jo sotamiesrivistöt ja rytmikkäät tappajan laulut...

— Ei niistä päästä. Ne ovat verissä. Ja niin pitkälle on ainakin
päästy, ettei ihmistä tarvitse edes taluttaa tappotantereelle,
kunniankentälle. Se on kaikkialla...

— Siispä sota sotaa vastaan. Sotauskovaisten käsistä on väännettävä
pommit ja pilvet. Hullulta tulukset pois, ettei polta karjanlaidunta,
sanoo sananlasku...

— Hm, onkohan kouravoimia? Vielä se on tuleva. En minä muuta usko...

Ilta hämärsi varhain. Raskaat syksyiset pilvet laahautuivat taivaalla.
Nainen ja lapsi olivat kadonneet kiven ja kukkien luota.




KAIKEN VANHAN KOHTALO


Hän oli komea vanhus, kookas ja pysty ja pitkäpartainen. Ensi
silmäyksellä voi tulla ajatelleeksi, että mies oli pelkkää partaa, niin
uhkeana se valui hänen rinnoilleen. Saattoi kuvitella, että se joskus
viuhahtelee kuin hevosen häntä, kärpäsiä karkoittaen...

Hänen tutkivassa katseessaan oli lempeätä ankaruutta. Ääni oli oikea
miellyttävä miehen ääni, tuollainen, jossa on metsän huminaa ja kirveen
iskua hirteen...

— Minkälainen se on sieluntila, nuorukainen?

Antti Maa ei vastannut sanaakaan, vaan katseli häpeissään alaspäin. Hän
oli varma siitä, että tuo tutkiva silmä oli nähnyt hänen lävitseen kuin
lasista, nähnyt, että hänen sieluntilansa ei ollut häävi. Sillä Antti
Maan nuorukaisensilmät olivat juuri niihin aikoihin äkänneet, etteivät
maailma ja ihmiset suinkaan olleet kauniit. Elämä oli arveluttava
asia...

— Sinun on tutustuttava Jeesukseen, poika, Jumalan karitsaan, joka
pyyhki pois maailman synnit...

Maan Antti ei voinut mitään sille seikalle, että hänen
mielikuvituksensa näki näyn suunnattomasta luutusta ja
luutuamisliikkeestä, joka puhdisti tuossa tuokiossa tämän
maapalleroisen, joka kiisi rataansa avaruudessa...

Tuollainen mielikuva oli ehkä pahasta, ja ehkä partavanhus näki senkin,
koska nyökäytteli päätään surkutellen. Hätäkös hänellä! Tuollainen
parta, joka viuhahti hevosen häntänä ja karkoitti pahat ajatukset
kuin kärpäset... Suuri saarnamies, melkoisen kuuluisakin, joka
hamasta nuoruudestaan, kymmeniä vuosia, ehkä jo puoli vuosisataa, oli
kierrellyt kautta pohjolan, kylästä kylään, sanaa selittäen. Hän oli
saanut saaliikseen ihmisiä, katuvia, kääntyneitä, parannuksen tehneitä.
Hän uskoi Jeesukseen kuin johonkin henkilökohtaiseen tuttavaansa...

— Hänen verellään me olemme pestyt, nuorukainen...

Sitten hän kääntyi ja meni, yhä komea ja pysty mies. Monen moni nainen
on kilmuillut hänen kaulassaan, tiesi paha maailma. Aina hän humusi
maailmalla, mustalaisluontoinen mies, ja vaimo oli saanut hoitaa talon
ja tenavat...

Mutta hän oli suositellut Jeesusta oikealla hetkellä Maan Antille, joka
oli pelästynyt maailman pahuutta ja rumuutta. Oli tosiaankin vaivan
arvoista yrittää tutustua Jeesukseen, joka oli elänyt niin monta vuotta
sitten, mutta jonka askelten jäljet yhä näkyivät. Ehkä Jeesus voisi
todellakin kaunistaa tämän maailman näköaloja...

Jeesus oli kyllä ennestään tuttu Maan Antille. Jo sangen varhain
hän oli tullut poikasta vastaan äidin ja muiden isojen ihmisten
puheissa, katkismuksen ja raamatunhistorian sivuilla, rippikoulussa,
ehtoollisen taiassa, jonka piti tehdä hänet aikuiseksi. Mutta Antti
Maa ei ollut koskaan ennen pysähtynyt ajattelemaan Jeesusta enempää
kuin uskontoakaan. Uskonto oli ollut hänelle kuin kaikki muukin isiltä
peritty tavara, pelto ja karja, ja mitähän nurkkiin sattui jäämään, kun
kuolleet haudattiin. Sinä se vain oli, perintö, eikä siinä ollut sen
enempää ihmettelemistä...

Nyt Antti Maa ensi kertaa paneutui ajattelemaan Jumalan olemassaoloa.
Hän makasi pitkällään maan pinnalla, ja ilmassa oli kesän mainioita
hajuja ja taivaan sini näytti uljaalta. Kaiken tämän tekijä ei
suinkaan ollut mikään sorrettava käsityöläinen. Ja kuitenkin hänen
kohtalonsa ihmissilmällä nähden oli mitä kaamein ja surkuteltavin.
Iät ja ajat hänen ympärillään surisi ihmisolentojen rukousten hyminä,
hätääntyneiden huokaukset, anoen sitä ja tätä, onnea ja autuutta. Samaa
iankaikkisesti, aina uusi sukupolvi mankumassa hyvyyttä. Eikä edes
toivoa, että kuolema joskus vapahtaisi. Ei ihmettelemistä, että hänen
mieleensä joskus on juolahtanut omituinen ajatus: elää tuokio ihmisenä
ihmisten keskuudessa. Niin hän työskenteli kirvesmiehenä Galileassa,
ja ryhtyi saarnaajaksi ja ihmeparantajaksi ja koki henkilökohtaisesti
minkälaisen kohtelun hänen luotunsa antavat maajalassa kulkevalle
Jumalalle...

Maan Antti syventyi lukemaan kirjoituksia Jeesuksen maallisesta
vaelluksesta, Matteusta, Markusta, Luukasta ja Johannesta. Mutta hänen
sisässään oli jo valmiina epäilyksen mato. Hän oli siitä omituinen,
että kuljetti talonpoikaisen järkensä jopa kirkkoonkin, jossa esi-isät
eivät olleet ajatelleet mitään, vaan ottaneet vain lakin päästään...

Heti alussa pisti hänen silmäänsä kuinka turhaan Matteus luettelee
Jeesuksen sukupuun Aaprahamista asti. Sitten kuitenkin kävi ilmi,
ettei Jeesus ollut sukua ei syntyä tälle suvulle. Marian sukupuun
selvittelyssä olisi ollut enemmän meininkiä, mutta se heitettiin
silleen. Epäilemättä turhamielisen kirjoittajan asiaankuulumaton
opinnäyte...

Jeesuksen olo tavallisena ihmisenä, käsityöläisenä, sivuutettiin
myöskin pelkällä maininnalla kaikissa kirjoituksissa. Ja kuitenkin
tässä ajassa, joka epäilemättä oli huomattavasti pitempikin kuin hänen
saarnamieskautensa, olisi ollut paljon mielenkiintoista. Miten hän tuli
toimeen työnantajainsa kanssa? Minkälainen hän oli ammattitaidoltaan?
Pystyikö hän hyvin nurkalle ja teki tiiviit saumat? Lieneeköhän
katolisella kirkolla, joka kuulema harrastelee ristinpuun palasia
ja sen sellaista, mitään jäljellä tältä Jeesuksen kirvesmiesajalta?
Jeesuksen salvama talo tahi hänen nikkaroimansa sänky tai kehto olisi
melkoinen nähtävyys...

Mutta työtätekevästä ihmisestä lienee vaikea kertoa. Kirveenisku ja
höylän sihahdus ovat aina samankaltaisia...

Jeesuksen saarnamiesajoista kerrottiin sen sijaan melkoisen laveasti ja
selostettiin hänen puheitaan, joissa yhä oli vaikuttavaa voimaa. Mutta
Maan Antin mieleen pakkautui ajatus, että niinköhän tämä kristillinen
kirkko lienee Jeesuksen totisia seuraajia. Jeesus ei missään nimessä
mainitse, että sellainen mahtava järjestö olisi luotava ja koreanimiset
kirkkoherrat ja arkkipiispat päästettävä valtaan. He tuskin
olisivat sen yksinkertaisen ihmisen ystäviä, joka aikoinaan kävellä
läpsytteli Palestiinan pölyisillä teillä ja puhutteli kalastajia ja
maanviljelijöitä. Saarnastuoleista ja pappiloista hän ei koskaan
puhunut sanaakaan...

Evankeliumien Jeesus vaikutti yleensä miellyttävältä ja sävyisältä
ihmiseltä. Vain parisen kertaa hän Maan Antin mielestä tyylistään
poikkeavasti lämpeni oikeaksi raikulipojaksi. Kerran hän punoi köysistä
ruoskan ja pani tuulemaan, ja puhdisti kirkon rahanahnehtijoista ja
-pyydystäjistä. Toisella kerralla hän ajoi riivaajat, jollaiset henget
näyttivät siihen aikaan olleen maanvaivana vielä enemmän kuin nykyään,
ja joiden käsittelemisessä Jeesus oli mestari, sikalaumaan, sillä
seurauksella, että siat, ei enempää eikä vähempää kuin parisen tuhatta
kappaletta, syöksyivät mereen ja hukkuivat. Ei kerrottu mitään siitä,
miten sikain omistaja tähän tapaukseen suhtautui, mutta nykymaailmassa
sellaisesta pyhää omistusoikeutta loukkaavasta teosta joutuisi
epäilemättä ruoattoman pöydän ääreen...

Jeesuksen vaellus, jos hän samaan tapaan vaeltaisi, päättyisi
nykymaailmassakin, jollei ristille, niin ristikoitten taakse...

Jeesuksen elämä loppui kärsimysnäytelmään, josta kuitenkin piti koitua
ihmiskunnalle siunaus, pelastus synneistä. Mutta Antti Maalle tämä
kristinopin ydin pysyi kätkettynä. Ihmiskunnan raadollisuus, mennyt ja
nykyinen, oli suunnaton. Jokunen litra viatonta verta ei vaikuttane
niin suuria asioita. Sitä paitsi synti toisen vastuulla vivahti
huijaukselta...

Nämä mietteensä ja muita samansuuntaisia Antti Maa kertoi vanhalle
saarnamiehelle, joka ei koskaan laiminlyönyt sieluntilakysymystään,
ja joka oli aina ymmärtänyt sen asian kalleuden, että nuori ihminen
tuli pelastetuksi uskovaisuuden helmaan. Hän kuunteli kärsivällisesti
mahtavaa partaansa haroen, mutta ilmeisesti surkutellen pimeyden
vallassa vaeltavaa ja silmät kauhusta pyöreinä.

— Sinussa on riivaaja! huudahti hän hartaasti, kun nuori mies oli
lopettanut hieman sekavan sanatulvansa.

Oli kuin partamies olisi nähnyt sen varmasti ja Maan Antti alkoi siitä
hetkestä itsekin epäillä, että niin oli laita. Mutta samalla hetkellä
se kiukutti häntä.

— Niin, hän sanoi — eikä ole ketään, joka ne ajaisi ulos. Mutta se
on ehkä onneksi. Nehän voisivat mennä sikoihin ja vahinko tulisi
suureksi...

Vanhan saarnamiehen silmät saivat ankarimman ilmeensä.

— Poika, älä vaivu pilkkaan! Pilkkaajien osa on tulinen järvi.
Ihmisjärjellä ei ole koskaan pitkälle potkittu ja sinä menet sillä
mittailemaan raamatuita. Järki on peto, järki on peto!

— Se on kuitenkin ainoa valo, joka meille on annettu, sanoi Antti Maa
hiljaa.

— Pieni tuiju se on maahisen, jokapäiväisen elämän askareita varten,
että ymmärtäisimme kiertää vettä ja valkeaa... Mutta älä anna järkesi
kasvaa pedoksi, joka syöpi kuolemattoman sielusi...

— Missä valo sitten on? kysyi Maan Antti.

— Pyhässä Sanassa se on ja uskossa, uskossa!

— Raamattukin on ihmisten tekemä, sanoi Maan Antti. — Ihmisten
ihmisjärjellä. Olen lukenut, että kirkolliskokoukset neuvottelivat ja
riitelivät kauan aikaa siitä, mikä lopultakin on raamattua...

Mutta vanhaa saarnamiestä eivät tällaiset asiat kiinnostaneet
vähääkään. Vaikutti siltä, että hänellä on henkilökohtainen kosketus
henkimaailmaan ja jumalolentoihin, ja että hän ennemmin epäilee jotakin
kouraantuntuvaa kuin näkymättömiä. Hän silmäili Maan Anttia surkutellen
kuin sokeaa, joka ei näe...

Hän haroi partaansa ja viittasi toisella pehmoisen näköisellä kädellään
ensin ylös ja sitten alaspäin.

— Kenen käsialaa nämä ovat, taivas ja maa? Ei suinkaan ihmisjärjen?

— En tiedä, mutta eivät ne mitään todista Jehovan ja kristinuskon
puolesta. Ja samaa käsialaa on ihmisjärkikin. Kaiketi sitä on
käytettävä...

Vanha saarnamies pudisteli päätään.

— Että vältämme vettä ja valkeaa, siinä on järjelle töitä tarpeeksi.
Järki on peto, järki on peto. Ei sitä ole ruokittava...

Hän lähetti lyhyen, kuuluvan rukouksen taivasta kohti, että Jumala
ottaisi tämän pimeyden vallassa vaeltavan nuoren miehen järjen
vangiksi. Siitä seuraisi iloinen Jumalan rauha...

Miten lienee, ajatteli Maan Antti. Millainen olisi sekin rauha?
Ehkäpä tuon vanhan saarnamiehen olotila oli joltakin kannalta
kadehdittava. Hän näytti elävän siinä varmassa vakaumuksessa, että
maailmankaikkeudessa elää Isä, jonka tahdotta häneltä ei hiuskaan
päästä putoa, puhumattakaan partajouhista. Olisi lohdullista tietää,
että on tuollainen mahtava olento, jolta aina riittää silmäys
puoleemme. Mutta Maan Antille oli vain autiota avaruutta, jossa
taivaankappaleet kiersivät kehäänsä. Ei kukaan raottanut silmäänsä jos
ihmiselle tahi koko ihmiskunnalle kävi niin tahi näin...

Sillä paitsi kertomuksiin Jeesuksesta Kristuksesta Antti Maa oli
myöskin tutustunut tähtitieteellisiin ja geologisiin kirjoituksiin,
ja oli taipuvainen uskomaan, että ihmisen esi-isä oli kerran
teutaroinut hirmuliskona liejussa, kuljettanut elämän kipinää halki
vuosimiljoonien, muuttuen, muuttuen vaivalloisella matkallaan,
keksien kerran hämärissä pyrkimyksissään raamatut ja kristinuskotkin.
Tämä mahtavan pitkä näköala tuntui Maan Antista jollakin tavoin
lohdulliselta. Sen valossa tuntui ymmärrettävältä, että ihmiskunta
oli sellainen kuin oli. Ja syntyi myöskin toivo, että sellainen se ei
ole aina oleva. Pitkä on taival siitä päivästä, jolloin esi-isä ryömi
liejussa. Kristinuskokaan ei ole mitään pysyväistä, johon ihminen
takertuisi ikuisiksi ajoiksi. Kristityn kasvoilla oli jo liian iän
leima. Ja jokainen tietää miten vanhalle käypi, sanottiin jossakin
kohdassa raamatuita.

Eikä Maan Antti puolestaan voinut muuta kuin ällistellä ihmistä,
jolla näytti olevan niin järkähtämätön luottamus kristinopin
totuuksiin kuin tällä vanhalla saarnamiehellä. Etteivät vaan tee sitä
ajattelemattomuudessaan? Miksi saarnamiehen mielessä järki kuvasteli
pedon kaltaisena?

Niin he elivät edelleen vakaumuksineen. Mutta saarnamies oli paljon
vanhempi, ja vaikka hän kauan elikin, niin hänkin joutui lopulta
todistamaan kuinka kaikki liha on kuin ruoho. Hänen oli jo vuosia
sitten pitänyt heittää saarnamatkansa ja tyytyä elämään omaistensa
parissa. Antti Maa meni häntä kerran katsomaan. Olivathan he aina
olleet jonkinlaiset ystävykset.

Hän näki järkyttävän vanhuuden kuvan. Suuresta saarnamiehestä oli
jäljellä vain ryppyinen haamu. Partakin oli pelehtynyt joutavaksi
karvatukoksi ja elottomassa katseessa ei ollut järjen pilkahdusta. Hän
repi lammasnahkaista peitettään, työnsi palaset suuhunsa ja söi ne.
Peitteestä oli vain riekaleita jäljellä.

— Eihän sitä siltä mikä varjele, sanoivat omaiset puolustellen.

Antti Maalla ei ollut mitään sanomista. Mutta hän ajatteli kuinka tuo
mies oli yli puoli vuosisataa saarnannut, jakuttanut ja vakuuttanut:
järki on peto, järki on peto... Ehkäpä hänen rukouksensa oli kuultu.
Itse hän ainakin näytti päässeen järjeltä jokseenkin rauhaan...

Mutta Jeesuksen nimen hän vieläkin mainitsi. Ja jäytäessään
hampaattomin ikenin sitkeätä, villaista lammasnahkaa vanhus johonkin
lomaan mumisi, Maan Antin järkytykseksi:

— Järki on peto...

Ja Antti Maa ajatteli, että hänen ikuinen Isänsä oli heittänyt
palvelijansa liian kauaksi aikaa maan päälle.




VEIKKAAJA


Ville Veneheitto lopetti niukan ja kuivan ateriansa. Voitakaan hän ei
liioin käyttänyt, sillä hän eli hyvin niukasti ja säästäväisesti. Sitä
oli kyllä nokare hänen edessään, mutta eipä hän siihen juuri veistään
pistänyt, sen oli kaveri pannut merkille.

Ville Veneheiton oli säästettävä syömisissäänkon, jotta rahaa
kasottuisi, veikkausrahaa. Ei hän sitä koskaan ollut sanonut ja
tunnustanut, mutta kaveri, tuollainen jo elähtänyt mies, ja salaisesti,
joskus julkisestikin, viisas, tiesi sen muutenkin. Parempi on näkemä
kuin suunsana...

Näki ja kuuli sen nytkin, kun Ville syötyään sai kääräistyä
tupakanrouheita sanomalehtipaperiin ja sätkän huulille käryämään.
Tupakkaa hän vielä poltti, vaikka vähäisen, siitä itseään vieroitellen,
antoi halpojen piipputupakkain kyteä sanomalehden mutkassa. Aivotyö
vaati tuollaista ärsytystä, tuo alinomainen veikkausasioiden
viessominen. Ja mahtoipa mies olla muutenkin niin tupakanorja, ettei
edes veikkauskaan niitä kahleita kirvoittanut...

Mutta näin Ville Veneheitto lausui, kun syönninpäällyssätkä kyti ja
paloi, taitavasti alahuuleen liimautuneena:

— Yhdeksän oikein! Voi jumalauta! Olisivatpa vielä lisäksi nuo ykkönen
ja kakkonen olleet toisinpäin...

Kaveri ei virkkanut mitään. Silmäsipähän vain Ville Veneheittoa
omituisella syrjävilkaisulla, samalla kertaa kyllästyneellä ja
salaisesti huvittelevalla. Kun Ville ei juuri muusta puhunut
kuin veikkauksesta, niin sitä ehti monesti tulla kyylytykseen ja
maksankaiveluun asti, juuri tuollaisia jahkailuja ja päivittelyjä,
ettei ykkönen ollut kakkonen tai risti tai jokin muu käsittämätön
pedonmerkki... Mutta toisekseen oli mukava seurata, tuntijana
ja tutkijana, miten piru nykii ihmistä, riepottaa kuin muinoin
kerjäläistä...

Ville Veneheitto eli, kaverin mielestä, paremminkin Veikkaaja, oli jo
ottanut ennustuspaperinsa esiin, muinaiset ja nykyiset. Hän käveli
lompakko ja povi aina pullollaan mokomia arvopapereita...

— Vähällä se valskasi, hän sanoi. — Mitenhän minä sen noin piirsin!
Mutta piruko sen arvaa miten Hamshiiri pelaa! Ne ostavat siellä miehiä,
niin ettei siinä pysy juonessa...

Hän lenoi papereitaan ja tutki miten ennen oli tapahtunut.

— Voi, tulenpalava! sydämistyi hän yhtäkkiä. — Jos minä tuota riviä
kuljetin vielä seitsemän viikkoa, niin jopa olisi räiskähtänyt!

Hän silmäsi kaveria ja näytti odottavan, että hänen sanansa jollakin
tavoin pantaisiin merkille. Mutta kaveri poltteli piippuaan
järkähtämättömänä ja synkeänä.

— Ja minä kun kuljetin sitä puolisen vuotta, jatkoi Ville Veneheitto. —
Mutta pitipäs siinäkin sokaista, että heitin pois. Ei pitäisi koskaan
hellittää...

— Ei! virkistyi nyt kaverikin puhumaan piippuaan kopistellessaan. — Ei,
käydä miten käydä! Ei ainakaan seitsemässä viikossa. Seitsemän vuotta
se oikea riijari...

Viimeisen lauseen hän lauloi korkealla äänellä ja Ville Veneheitto
mulkoili närkästyneenä: kouho, mikähän lienee, tuskin puhetta
käsittänee...

Ja hän syventyi äänettömänä papereihinsa, vanhoihin ja uudempiin
veikkaustuloksiin, ja vertaili ja laski, tuumitteli ja päätteli. Hän
teki sitä kauan, koko pitkän puhteen, öljylampun palaessa ja kamiinan
hohtaessa kodikasta lämpöä. Kaveri oli ollut jo tovin pitkällään
ja unten maillakin, kun Ville Veneheitto viimeinkin alkoi koota
papereitaan ja sulloa niitä lompakkoonsa.

— Osaa, osaa se kiertää, huokasi hän itsekseen. Ja lisäsi sitten
äänekkäästi ja reippaasti: — Vain eiköhän tuo lopulta kyprähdä...

Siihen sanaan kaverikin heräsi, käänsi kylkeä ja virkahti:

— Niinkuin, niinkuin ahven koukkuun.

Hän ajatteli unimieliinsä, että ainakin Ville Veneheitto oli koukussa,
veikkauksen, pelin uhreja. Teki työtä korvessa, antoi armotta kaikki
tienestinsä Moolokille ja uneksi suuresta voitosta. Mitähän tuo tuolla
mahtaisi tehdä? Ajaa löyhöttelisikö autolla maanteillä? Tai veikkaisiko
vain vahvemmasti? Tuollainen ei ymmärrä ajatella valmista ja kuulua
ajatusta, että mitä se sitten auttaa ihmistä...

Kaveri nukkui ja Ville Veneheittokin valmistautui levolle. Mutta
myöhään yöllä kaveri heräsi ja näki lampun palavan ja huonetoverinsa
istuvan pöydän ääressä veikkauspaperit edessään ja kynä kädessään.
Välistä hän ähki ja raapi päätään.

Pimeää oli pitkälti ja kaveri oli jo saanut kyllikseen unta, joten
asia häntä pikemminkin huvitti kuin harmitti. Hän peukaloi tupakkaa
piippuunsa ja kysäisi:

— Eikö nukuttanut? Montako sinulla olikaan oikein?

— Yhdeksän! Osaa se kiertää pahimmoilleen...

— Paljonkohan nuo antaisivat, jos saisi kolmetoista oikein?

Ville Veneheitto oli jo perillä siitä, ettei tämän kaverin kanssa
kannattanut keskustella veikkauksesta. Ei se ollut selvillä mistään.
Vaikka saattoi se, heittiö, kysellä viisauksissaankin, pilkatakseen
muka...

Siksipä Ville ei katsonut asiakseen vastata. Itsekseen hän vain ähki,
sydäntään purkaakseen. Ja rivit täyttyivät, voiton ja onnen odottajan
rivit, öisen lampun palaessa hiljaisessa huoneessa.




KAKSITOISTA OIKEIN


Antti Mäki oli tuollainen hyvin tavallinen nuorenlainen mies, joka ei
herättänyt mitään huomiota enempää hyveillään kuin paheillaankaan, vaan
upposi täydellisesti kyläkuvaan kuin sotamies riviin.

Mutta tuli sitten päivä, jolloin hän huomasi kohonneensa etualalle,
pimennosta valopiiriin. Hänellä oli kaksitoista oikein...

On huomattava, että pelikiihko, veikkaus, oli silloin vallannut laajat
piirit kylässä. Monenmonet odottivat, että taivaasta tipahtava rikkaus
laskisi juuri heidän päälleen siunauksensa...

Ja nyt se oli tapahtunut Antti Mäelle. Hän oli juuri tuo tarunomainen
henkilö, jota monikaan ei ole nähnyt, kaikki vain kuulleet tahi
lukeneet sanomalehdistä: hänellä oli kaksitoista oikein! Tietysti hän
ei voinut yksinään ja hiljaisuudessa sietää moista kohtaloa. Tietysti
hänelläkin oli muutama tuttava ja ystävä, joista hän jonkun valitsi
uskotukseen, kutsui erilleen, varoitteli olemaan ääneti kuin hauki,
kertoi suuren uutisensa ja näytti vielä vakuudeksi veikkauspaperinsakin.

Tietysti ystävä ei ollut sen vahvempi mies kuin Antti Mäkikään, itse
asianosainen. Tämä voi sen aavistaa kävellessään sunnuntaina kylän
kujaa ja huomatessaan jo kylpevänsä rikkauden siunaavassa hohteessa.
Kaikki katseet kääntyivät hänen puoleensa ja monet tervehtivät häntä,
sellaiset, joiden päähän olisi ennen voinut yhtä hyvin pälkähtää
nostaa hattuaan virstanpylväälle. Monet pysähtyivät puhuttelemaankin
ja kutsuivat ystävällisesti käymään kylässä, kahvilla, taisipa joku
mainita, että voi siellä olla pullokin kaapissa...

Mutta osasi Antti Mäkikin näyttää näille ennen ynseille ihmisille
kuinka on oltava. Hän kiitteli ja syytteli kiireitään.

Antti Mäen rikkauden hohdetta kesti koko sunnuntain ja vielä
maanantaipäivänkin, vaikka häntä ei silloin nähtykään kylän kujalla.
Sillä hän oli lopultakin varovainen mies, joka vieläkin meni
vaatimattomiin askareihinsa niinkuin mitään ei olisi tapahtunut,
ajatellen, että kohtalo voisi sanoa: leikkiähän tämä oli...

Sitä se melkein olikin. Sillä kun tiistai valkeni, niin monikaan
ihminen ei enää tervehtinyt Antti Mäkeä, vaan käänsi katseensa toiseen
suuntaan. Kukaan ei pysähtynyt puhuttelemaan häntä ja kutsumaan
kahville ja kestiin.

Kaikkien tiedossa oli jo, että kaksitoista oikein ei sillä kertaa ole
suinkaan paljon. Seitsemisen suomalaista tonnia ei ole mikään rikkaus...

Mutta olipahan vain rikkaus valaissut ja lämmittänyt siunaaman hetken
Antti Mäenkin vaatimatonta elämää.




NUORIMIES PEREHTYY MAANVILJELYKSEEN JA KARJANHOITOON


Suuren velhon ja tietäjän talossa nuorimies ensikerran tutustui
karjanhoitoon ja maanviljelykseen. Hän oli tullut kaukaa etsimään
parannusta itsepintaiseen ihotautiin, jonka parantaminen täälläkin
vaati aikansa. Eräänä päivänä kutsui tietäjä hänet kamariinsa, jossa
hän istui soututuolissaan kookkaana ja lihavana ja sokeana ja tupakoi
innokkaasti, niin että huone oli sinisenä savusta. Hän alkoi jutella,
että oli hänellä tässä apulainenkin, mutta hän pani sen pois, kun siitä
ei oikein ollut, ja kun hän sitäpaitsi tiesi, että uusi apulainen on
tulossa...

— Mistä? kysäisi nuorimies jotakin sanoakseen.

— Siinä se istuu! sanoi tietäjä.

— Minäkö? ällistyi nuorimies. — Eihän minusta ole! En minä mitään
osaa...

— Opit! sanoi isäntä. — Sitä varten on nuori ihminen...

Nuorimies hikoili. Talo oli hänestä kovin kummallinen ja tympeä,
likainenkin, että sydäntä etoi. Mutta toisekseen: hänen parantumisensa
oli vasta alussa ja hän oli köyhä nuorukainen. Ja nyt hän saisi olla
samalla kertaa sekä potilas, siukka, että työmies, joka tietenkin saa
palkkaa. Sitäpaitsi tietäjän apulaiseksi pääseminen, ehkäpä hyvinkin
merkillisiin ja salattuihin asioihin tutustuminen, kiehtoi mieltä.

Niin hän lopulta lupaili yrittää.

Heti alkuun olikin suuret puuhat. Oli kevät ja karja oli laskettava
laitumelle. Se ei suinkaan ollut mitään yksinkertaista puuhaa,
eikä siinä riittänyt pelkästään nautain päästäminen kytkyestään,
koko pitkän talven kestäneestä vankeudestaan navetan tunkkaisessa
pimeydessä. Viikatteitakin siinä tarvittiin kolme kappaletta. Niillä,
ne kourassa, kierrettiin kukin elukka kolmeen kertaan, kahdesti
myötäpäivään ja kerran vastapäivään, ja sen jälkeen viikatteet
haudattiin navetan kynnyksen alle. Isäntä itse, tietäjä, antoi
kullekin elukalle palasen omasta kädestään ja sen jälkeen oli karja
valmista väljälle laskettavaksi. Mutta nuorenmiehen, apulaisen, oli
seurattava lehmiä laitumelle ja jokaisessa polunristeyksessä oli
muistettava tehdä ristinmerkki vasemman jalan kantapäällä ja taakseen
ei saanut katsoa. Lopulta oli karja kierrettävä, niin että joka sorkka
jäi siihen ympyrään. Sitten paluumatkalla oli tehtävä samat temput
polkujenristeyksissä ja taloon takaisin tultua vietävä kaiken aikaa
kädessä kannettu syömispala kellolehmän parteen.

Kun lehmät poikivat, niin silloinkin oli suoritettava omat
taikamenonsa. Silloin oli otettava kourallinen suoloja ja jauhoja
ja pujoteltava ne puuämpärinkorvan läpi kolme kertaa ja pudotettava
aineet lopulta ämpäriin, johon laitettiin juoma. Sitten pistettiin tuli
päreisiin, lämmitettiin sillä lehmän utareita ja kierrettiin lehmä
samalla tulella kolme kertaa, samoin kuin äskeinen ämpäri, jälleen
tärkeästi kaksi kertaa myötäpäivään ja kerran vastapäivään. Lopulta sai
lehmä juoda juomansa ja oli turvattu kaikelta pahalta.

Mutta silti eläimiä kuoli useitakin kevään kuluessa, epäilemättä hoidon
puutteeseen ja ehkäpä suorastaan nälkään. Sillä talossa ei ollut oikeaa
emäntää ja rehuja ja ruokia oli vallan vähän, kun kevätkylmiäkin,
kojoja, oli riittänyt pitkään. Laihaa, kurjaa karjaa laskettiin
laitumelle tietäjän talossa. Nuorimies mietiskeli, että kevään
vihertävä ruoho lienee niille parasta taikuutta...

Mutta muutamia kuoli ja nämä kaikki vainajat haudattiin nahkoineen.
Pää leikattiin irti ruumiista, suuhun pistettiin tervaslastu ja pää
upotettiin erikseen erääseen lähteeseen silmät pohjoista kohti. Ja
jälleen ristinmerkit vasemmalla kantapäällä ja taakseen katsomisen
kiellot...

Karjanhoito tietäjän talossa näytti hyvin monimutkaiselta asialta, eikä
kaukaa tullut nuorimies voinut olla ihmettelemättä itsekseen. Isäntä,
no, tietäjä hän olikin, näytti arvaavan hänen ajatuksensa, sillä kerran
hän sanoi:

— Ihminen tarvitsee taikuutta. Ei hän voi muuten elää. Kirkot ja ja
kellojen soitot ja mullan ripsaukset arkulle ja loitsuluvut haudalla:
taikuutta, taikuutta...

Myöskin maanviljelys näytti olevan taikuutta tulvillaan. Kevät kului ja
maanmuokkaustyöt olivat käynnissä ja eräänä päivänä isäntä sanoi, että
pellot ovat siementä vailla.

— Kukahan kylvää? kysäisi nuorimies.

— Vielä kyselet! sanoi tietäjä. — Tietysti poika, joka tuli talooni,
talon poika, oma poika...

Ei auttanut osaamattomuus. Isäntä haetti pussin jyviä kamariinsa ja
näytti miten oli astuttava ja miten jyviä viskattava. Ja sillä opilla
nuorimies kylvi ja kyyhätteli.

Mutta ennen kun näin pitkälle päästiin piti pellon laitaan haudata ja
kätkeä kananmuna ja kolme hevosen kaviosta vuoltua lastua ja sama määrä
kengityksessä katkaistuja naulankärkiä. Sitten ei kadehenki pystyisi.
Juuri kylvämään ruvetessa piti pyörähtää ympäri vasemmalla kantapäällä
ja heittää ensimmäinen kourallinen jyviä mihin sattui ja lausua, että
siinä on taivaan lintusten osa...

Itsetietoisesta nuorukaisesta kaikki nämä menot tuntuivat oudoilta
ja jollain tavoin ujostuttavilta, eikä hän voinut olla vilkuilematta
ympärilleen, että näkiköhän kukaan...

Mutta hän parani kuin paranikin itsepintaisesta ihotaudistaan kuulun
velhon kuulussa talossa ja perehtyi siellä, monien muiden asiain
ohella, myöskin maanviljelykseen ja karjanhoitoon.

Voidaan ajatella, että tämä tapahtui ammoin menneinä aikoina. Tavallaan
niinkin. Silloin leikattiin vuosilukua yhdeksäntoistasataakaksitoista.

Tietäjän maanviljelyksessä ja karjanhoidossa oli ehkä aivan
omalaatuisia ja yksilöllisiä piirteitä, mutta kun niikseen tuli, niin
hän oli hyvin suuripiirteinen ja vapaamielinen mies.

Uusi aitausasetus tuli juuri tähän aikaan niillä seuduilla
ajankohtaiseksi. Ja sama, maanviljelykseen ja karjanhoitoon jo
perehtynyt nuorimies, oli sokean tietäjän edustajana aitauskokouksessa.
Hänellä oli valtakirja, jossa luettiin näin:

— Elukkain pitää antaa kulkea vapaasti missä haluavat. Perkelettäkö
niistä vangitsee...




AATU HAITON SÄÄTIÖ


Emma piteli käsissään luista lihamöykkyä, piteli ja järsi ja toi
mieleen jonkin muinaisaikaisen sukupuuttoon kuolleen otuksen, joka
raateli kalliisti voitettua saalistaan. Pieneksi se oli jo sen repinyt.
Ei enää saanut selvää minkä eläimen se oli onnistunut saamaan kynsiinsä.

Vaikka kyllähän Aatu Haitto sen tiesi. Oma sonnimullikka se oli,
ruskea, viattomilla raavaan silmillään lyhyen aikansa maailmaa
katsellut. Yhdessä he olivat sitä kasvatelleet ja nyt Emma veti sitä
naamaansa. Elääkseen se sitä teki. Tahi mitenhän lienee: on se niinkin,
että kuollakseen ihminen syö. Joka aterian jälkeen on kuolema lähempänä.

Emmalle se ainakin läheni lähenemistään. Aatu oli siitä lopullisesti
selvillä sillä hetkellä, jolloin hän älysi, että Emma piteli kynsissään
liha- ja luumöykkyä kuten hyvin kallisarvoista saalista, ahnaana,
ilkeänä. Noin se mielensä piiloissa jo piteli saaliinaan tätä taloa
ja melkoisen laveaa ja olletikin paksua maakappaletta, ja häntä,
Aatua, isäntäänsä. Niin se kuvitteli, että pyydyksessä Aatu parka
nyt oli, niissä vanhoissa... Ja koko kylä, joka on ostanut hänen
työvoimaansa halvalla, suutarintyötä, saisi nyt lisäksi hänet jutun-
ja naurunlähteekseen. Voi sitä räähkää naurunrähäkkää, kun olisi
aivan ilmeistä, että Aatu Haitto on pitänyt lihanyhteyttä piikansa
kanssa, ylen yksinkertaisen ihmisen, hounan! Ei sitä voisi kieltää,
kun se olisi lihaksi tullutta niinkuin raamatussa jossakin ja jostakin
sanotaan. Ja Aatu Haitto on kuitenkin parempia ihmisiä, kunnianarvoisa
henkilö kylässä ja pitäjässä, huomattava voima, paitsi taitava suutari
myös talon, maata ja karjaa omistava, valtuuston jäsen ynnä muuta, ja
lippuakin hän oli kantanut suojeluskunnan paraatissa. Mettähän se olisi
akkain ja ihmisten suuhun jos nyt tapahtuisi siten kuten uhkailee,
hunajaa ja mettä.

— Onko luussa ydintä? kysäisi Aatu ystävällisesti Emmalta, joka ensin
säpsähti ja pelästyi, mutta hymyili sitten leveästi ja typerästi,
sen näköisenä kuin olisi voiton voittanut, ja jatkoi yhä kutistuvan
saaliinsa imeskelemistä.

He istuivat ilta-aterialla. Öljylamppu paloi ja ulkona mustan
akkunalasin takana oli kyllin yllin syksyistä pimeyttä, sateen lotinaa
ja tuulen tohinaa. Välistä kuuletti aivan rietautuvan ja loukutti,
loukutti jotakin irtautunutta laudanpätkää.

Aatu Haitto ajatteli, että toistakymmentä vuotta hän oli jo istunut
tuon ihmisen kanssa iltaselle, elänyt ja viertänyt. Jos sitä nyt
ihmiseksi kannatti sanoa... Vaikka sitä lajiahan se oli ja laisekseen
hänellä oli paremmatkin puolensa. Oli oppinut tekemään hyvin talon työt
ja oli kohtalaisen siistikin. Ja puheena ollut palkkakin taisi olla
melkein maksamatta, kun tämä ei tarvinnut mitään kemputtimia, karvoja
ja höyheniä, kun se ei missään käynyt eikä missään ollut. Ja hyvä
olikin. Kaikki tiedot ja vähän enemmänkin siltä lypsettäisiin, jos se
kylillä kulkisi. Vaikka kyllä hän oli sen hyväksi vannottanut... Sillä
melkein heti heille oli tapahtunut niinkuin miehen ja naisenpuolelle
mahtanee useimmiten tapahtua, kun he joutuvat kahden kesken saman katon
alle asumaan. Sitä ei voine välttää enempää kuin tulevaista vihaa.
Madekin, vähänäköinen mulkosilmä, pohjassa luikerteleva, alkaa liikkua
sen voiman ajamana talvisydännä, kylmässä vedessä, jäänalaisessa
pimeydessä...

Vältti se elämä niinkin ja olisi välttänyt vastakin ellei tämä
Emma, ties mistä, olisi saanut päähänsä mahtavia ja kunnianhimoisia
emäntähaaveita, tuumia sellaisia, että hänen pitäisi päästä osalliseksi
talosta ja tavarasta. Ehkäpä kaukana elävät sukulaisensa, joita se oli
saanut tavata kerran pari, olivat idun kylväneet. Ei se siitä niinkään
paljon kahdenkesken, mutta otti tavakseen ihmisten aikana äkäillä ja
tiuskia niinkuin emäntä ja akka, pelkillä äänenpainoilla vihjaillen
tahi paremminkin julistaen, ettei hän tässä talossa niin pelkkä piika
ole, eikä aivan piikainenkaan.

Kengänteettäjäin kuullen moisia, vähäisiä, mutta merkitseviä
kohtauksia! Se osasi sukaista suutaria. Aivan niinkuin talossa olisi
ollut naisväkeä, vaikka sitä ei ollutkaan... Eikä Emmalle ollut siinä
asiassa mistään apua. Mahtavat emännyyshaaveet näyttivät vain paisuvan
hänessä taikinan tavoin. Ja silloin myöskin hiljaisessa Aatu Haitossa
alkoi elää yhä laajenevia tunteita ja ajatuksia...

Mutta mitäpä miehen tuumista! Vain nainen voi olla kuin limpputaikina
ja uhata muuttaa kaiken. Emma oli äskettäin ilmoittanut olevansa
raskaana, isomahaisena, ja ollut sen näköinen niinkuin hän olisi
jo voiton voittatanut. Se oli sentään liian paksua. Aatu Haitosta
tuntui, että hänen elämäänsä oli tullut myrkyn maku. Oliko tämä nyt
laitaa, että hänen täytyisi vanhoilla päivillään olla pitäjäläisten,
jotka olivat saaneet halvalla hänen työvoimaansa, aivan ilmaisena
juttulähteenä, Jobin tavoin. Hänhän oli aina ollut, suutariudestaan
huolimatta, parempia ihmisiä, valtuuston jäsenkin ja oli kantanut
lippua. Ja minkä laatuinen olisi se elämä, jonka tuollainen Emma ja
tällainen Aatu olisivat herättäneet olemattomuudesta ja antaneet
lahjaksi maalle ja tuleville polville? Häävi se ei voisi olla.
Epäilemättä jotakin rumaa, tyhmää ja ilkeää, kuvatusmaista. Eihän
kaikenlaisilla saisi olla lupakaan jatkaa sukuaan. Sellainen oli
tieteen ja yhteiskunnankin pyrkimys. Tuollaiset Emmat eivät kyllä osaa
ajatella miten paljon kauniimpi maailma olisi ilman heitä, mutta Aatu
Haiton oli osattava. Hän oli jo kauan elänyt siinä vakaumuksessa, että
hänen jälkeensä tulee rauha. Hän oli saanut tyydytyksen siitä seikasta,
että hänen jälkeensä on oleva puhdasta ja siistiä ja sileää...

Ja nytkö kaikki olisi aivan toisin? Miten raskasta oli ihmisen elää!
Miten vihattavat voivat olla toisen ihmisen kasvot, tuollaisen, joka
piteli syötäväänsä kuin saalista!

Ateria oli lopetettu. Aatu Haitto viritteli piippunsa palamaan ja
puhalteli synkeitä savuja. Lamppu paloi sihisten ja vanha seinäkello
jakoi aikaa, nilkkuna, vähän vääntynein naamoin. Emma hääräili
siivouspuuhissa, huokaillen ja röyhtäillen ja tietenkin kuvitellen
mahtavia emännyydestään. Ulkona satoi ja tuuli.

Ihmisen oli osattava tappaa, mietiskeli Aatu Haitto. Mitäpä elämä
muuta oli kuin yhtä tappamisen rutuutusta. Ihmisethän välistä yltyivät
tappamaan toisiaan kuin mielipuolet, hyvin tökerösti ja rumasti. Ja he
osasivat puhua näistä puuhistaan kaikenlaisia kauniita asioita. Aatu
oli omin silmin ollut sellaista näkemässä ja kokemassa. Röykkiöittäin
ruumiita hän oli nähnyt ja pappien puheista oli vain kuulostanut, että
se oli Herralle hyvin otollista...

Taitaapa ollakin. On ehkä hyvä tietää, että vaikka ihminen tohkaisee
tohkaisemistaan sitä ja tätä, niin hän lopulta makaa laudalla kylmänä
ja hievahtamattomana ja pitääpä turpansakin kiinni, tuon julman aukon,
johon on niellyt suunnattomasti luontokappaleita, ja jolla on soitellut
jos jonkinlaista joutavaa...

Miten pikku juttu oli jonkun piikalumpun kuolema kaiken tappamisen
laidattomassa meressä! Paljon parempia ja uljaampia ihmisiä oli kuollut
kuolemalla, painunut huomaamattomina hiekkajyväsinä olemattomuuteen.

Ajatellessaan näitä ajatuksiaan Aatu Haitto näytti erinomaisen
hyväntuuliselta. Hänen kasvojaan kirkasti harvinainen hymy, hän
rassaili piippuaan ja virkahteli Emmalle joitakin hajamielisiä,
omituisen tuntuisia lauseita. Tämä, lyhyenä, harmaakasvoisena,
tihrusilmäisenä, vaatteet roikkuen yllä kuin linnunpelättimellä,
silmäsi isäntäänsä jonkun kerran ihmeissään. Mutta epäilemättä tämä oli
hyvällä päällä, kun kerran puhui. Tavallisesti se saattoi olla synkästi
vaiti päivän ja useampiakin, ellei vierasta tullut, kengänteettäjää,
jolloin sen kieli kyllä alkoi laulaa.

Aatu Haiton mielentila oli sukua sille keventymisen tunteelle, joka
valtaa isännän kun kauan viipynyt, ikävystyttävä, väsyttävä, tyhmiä ja
joutavia jaaritellut vieras on vihdoinkin lähtöaikeissa. Hän pistäytyi
ulos, jossa oli hyväätekevän pimeää, sopivan sateista ja myrskyilevää.

Sada Jumala ja tuule Jumala, hän ajatteli. Hän kuuli lehmien
liikahtelevan navetassa ja hänen mieleensä juolahti, että ne tulevat
jäämään ikäänkuin orvoiksi. Piiat ovat nykyään harvinaisia lintuja,
tuollaiset navettaan astuvat, ja niidenkin kanssa näytti tulevan
mahdottomuus eteen... Lehmiä ei ole kuitenkaan koskaan tarvinnut viedä
orpokotiin. Hän pystyy kyllä itsekin niitä hoitamaan jos niikseen
tulee. Sitäpaitsi hän voisi heilauttaa kirvestä. Liha ja kuolleen nahka
on aina käypää tavaraa.

Harvasta paikasta pilkoitti enää valoja. Vain Aatu Haiton taloudessa
tässä kylässä valvottiin aina myöhään. Hän oli mieltynyt pitkiin
puhteisiin ja neuloskeluun lampun valossa. Nuku kyläkunta, hän
ajatteli. Minua et saa hampaisiisi, vaikka poljetkin kuraa tekemilläni
saappailla.

Hän kolusi pitkän tovin vanhan ja harmaan aitan pimeydessä ja palasi
sitten pirttiin.

Emma oli jo puhdistanut pöydän ja pessyt astiat ja lakaisi nyt lattiaa,
samalla kertaa velton ja ahkeran näköisenä, tavallisessa olomuodossaan.
Aatu oli yhä hyväntuulinen ja puhelias, kuten joskus vieraille
suutarinrummultaan, viillellessään osaavasti nahkaa veitsellään.
Hän tiedusteli lehmien maitomäärää ja suunnitteli vasikan eloon
juottamista. Sitten hän kertoi, että aitassa oli, orrella ja arkussa,
hänen äitivainajansa peruja, vaatekappaleita. Ovat vain siellä ajan
leikattavana. Aatu oli nyt ajatellut antaa ne Emmalle. Niissä voisi
olla hyvinkin soveliasta.

Oli omituista nähdä kuinka Emma ilostui. Hänen kasvoillaan oli häivä
jotakin kaunista, mutta samalla sitä voiton voittaneen, saaliin saaneen
ilmettä, jota Aatu Haitto melkein pelkäsi. Hänen suunsa loksahti auki
hämmästyksestä.

— Ihanko? Minulleko?

— Kenellepä muullekaan! Sytytähän lyhty. Lähdemme katsomaan.

Mutta Emma näytti jo käyneen epäluuloiseksi ja penseäksi.

— Nyt yölläkö? Tällä ilmallako?

Ja hän lakaisi levein pyyhkäisyin luudallaan, jonka oli hetkeksi
pysähdyttänyt. Aatu katsoi häntä uteliaana, jännittyneenä.

— Onpa tuossa matka! Mutta kyllä kaiketi ne siellä pysyvät kuten
tähänkin asti. Olkoon!

Hän haukotteli, ojenteli käsivarsiaan ja näytti ryhtyvän riisumaan
kenkiään. Silloin Emma, joka oli saanut lakaisutyönsä päätökseen,
muutti mieltään. Sillä ei tätä Aatua tiennyt. Ehkä se ei vasta olekaan
tuolla päällä. Ei se ollut hetaa antamaan...

— Annahan kenkäin olla hoivissasi. Mennään. Missä lyhty on?

— Se taisikin jäädä minulta aittaan. Siellä se tulikin mieleeni...

He lähtivät. Porstuan ovi rämähteli ja tuulenpuuska oli temmata sen
Aatu Haiton käsistä. Hän käveli edellä läpi pimeyden ja Emma lyhyine
jalkoineen juppasi hänen perässään jokin takinkauhtana pään ja korvien
yli vedettynä. Jostakin pilkoitti vielä valoa.

Polta vain lamppuasi, naapuri, ajatteli Aatu Haitto. Et kuitenkaan
näe kuinka pitäjän suutari kävelee pihansa poikki poistaakseen pahan
elämästään, järjestääkseen sen. Nauraakin tälle saisi, sillä niinhän
tämä on kuin minkä teuraan, uhrin talutusta. Tyttöpaha on tallustellut
tämän pihan yli monesti ristiin rastiin, toistakymmentä vuotta. Ja
saisi tallustella vieläkin, ellei olisi niinkuin on. Mutta nyt ei
ole muuta tietä. Aatu Haitto tietää aivan varmasti, että sitä ei
ole. Tuo kaveri on niin itsepintainen ja tyhmä kuin vanha pässi. Se
on niin täynnä lapsentekoa ja emännyyden voittamista ja kaikenlaista
maailmallista pahuutta ja ilkeyttä, että tämä on ainoa polku, se kaita.
Mitenhän tyttö käyttäytyisi, jos se tietäisi? Mutta kukaan ihminen ei
tiedä eikä hänelle ole hyväksi ajatella, että on vain määrätty luku
askeleita, kullakin mittansa.

He tulivat aitan portaille ja suuri avain rasahteli lukossa, entisajan
seppien taidokkaassa lukossa. Aatu Haiton pienessä paikassa oli
mahtava, vanhanaikainen aitta, sillä tässä oli ennen ollut iso talo.
Sellaista suurta sukua Aatu oli, vaikka hän itse olikin myynyt
työvoimaansa kenkien teon muodossa pitkin pitäjää, aivan isäntien
sukua. Tyhmiä ukkoja, joiden kahmiman ja kokoaman koi oli syönyt ja
ruoste raiskannut, niin että vain tämä aitta oli siitä muistomerkkinä,
ja joiden manttaali oli silputtu palasiksi niinkuin suutarinveitsi
tekee sonninvuodalle. Kiivas Jumala oli etsiskellyt heidän pahoja
töitään kolmannen ja neljännen polven tilkku-Aatulta. Hänen täytyi yhä
pitää yllä heidän mennyttä kunniaansa, näyttää, etteivät he köyhänäkään
ole hulttioita...

Ovi aukeni ja vedettiin kiinni ja Aatu Haitto kopeloi lyhdyn käsiinsä
ja sytytti sen. Valo häämötti heikkona savuisen lasin läpi ja
sieraimiin uhoi vanhan aitan haju: kaukaisten viljasatojen, muinaisten
raavaitten, joiden lihat olivat riippuneet palvattuina orsilla,
vaatteiden, joita menneet ihmiset olivat vetäneet ylleen. Aatu Haitto
kohotti lyhtyä ja alkoi kiivetä jykeviä portaita aitan ylälattialle.
Siellä hän kääntyi ja näytti valoa Emmalle, joka viipyi epäröiden
portaitten alimmilla askelmilla, takinkauhtana yhä huivina pään
ympärillä.

— Täällähän näitä on. Nousehan! Ja ota se takinresu päästäsi, että näet
jotakin...

Näin sanoessaan Aatu Haitto ajatteli, että paljon ei enää ole näkemistä
tyttöpahalla, joka oli tullut aarretta katsomaan, Aatun esiäitien
vaateaarretta. Siinä se viimeinkin nousi ja antoi ruman vaatekappaleen
valua alas päänsä päältä. Mutta samalla hetkellä kun se tapahtui, Aatu
Haitto heitti nopeasti ja taitavasti köysisilmukan hänen kaulaansa.
Jokin epäselvä äännähdys, joitakin haparoivia yrityksiä tarttua
johonkin käsillä ja etsiä tukea jaloille. Mutta mies veti orren yli
juoksevasta köydestä armottomasti ja päättäväisesti. Kaikki oli
asetettu paikoilleen etukäteen niinkuin pyydys viritetään.

Sinua riiputetaan kaulastasi kunnes kuolet. Se mahtoi olla
englantilainen, joka tähän tapaan luki lakia niille, joihin tympeytyi.
Mikä muukalaiselle on luvallista, sitä voi tehdä suomalainenkin. Näin
mietiskellen Aatu Haitto piteli köyttä kauan aikaa kunnes oli varma
siitä, että sen toisessa päässä oli hisahtamattoman hiljaista. Sitten
hän antoi köyden laskeutua ja taakan painua porrasaukkoon. Se jäi
siihen sopivasti. Kaikki oli laskettu tarkasti etukäteen.

Hän kohotti lyhtyä ja tarkasteli työtään, joka oli käynyt suunnitelmien
mukaisesti. Siellä se nyt oli, toisella puolella, missä lienee, tuolla
kovin lähellä, johon mennään joka sorkka. Emma ei ollut enää Emma,
vaan ruumis. Se pyörähteli julmassa kantimessaan ikäänkuin vielä
kerran näyttääkseen itseään joka puolelta. Kuollut ei ole kenellekään
haitallinen ja siksi sitä tavallisesti ruvetaan muistelemaan hyvällä.
Aatu Haiton mieleen nousi kovin monia muistikuvia niiden toistakymmenen
vuoden ajalta, jolloin tyttö oli ollut hänen toverinsa päivällä ja
yöllä. Paljon tuo poloinen oli tehnyt työtäkin ja olisi oikeastaan
suonut sille mukavamman kuolinsijan, mutta toisekseen hän oli käynyt
mahdottomaksi. Ei hänen kanssaan voinut enää elää. Itse hän änkäytyi
silmukkaan...

Aatu Haitto väänsi lyhdyn sydämen alemmaksi ja laski sen lattialle,
kehittämään heikkoa valoaan tuolle, joka ei sitä enää tarvinnut. Sitten
hän pujottautui heilahtelevan ruumiin, kahahtelevien hameitten vieritse
alalattialle, meni ulos ja sulki oven, mutta jätti sen lukitsematta
ja avaimen paikoilleen. Satoi ja tuuli kuten ennenkin, ehkä vähän
vaimeammin, eikä mistään näkynyt valon välähdystä. Viimeisetkin tulet
kylässä olivat sammuneet, paitsi Aatu Haiton asunnossa.

Sielläkin vallitsi pian pimeys. Isäntä tupakoitsi piipullisen ja ryömi
sitten peitteen alle kamarissaan. Mutta uni ei tullut pitkään aikaan.
Hän haparoitsi tupakkavehkeet käsiinsä, poltti vielä piipullisen ja
mietiskeli, että tällaiset pienet, siistit, suunnitelmanmukaiset
hävitystyöt tuntuivat vähän ilkeiltä. Kun olisi niitä suuria pommeja,
joilla nykyaikana kehutaan, ja ruhtoisi ja ruhjoisi sillä umpimähkään
miten sattuu ja ketä sattuu, valmistaisi aikamoisen helvetin, niin,
se ei tuntuisi miltään. Tahi se mahtaisi tuntua vain uljaalta ja
mahtavalta...

Hänen aivoissaan kuohui ajatuksia kuin tulvavettä, mutta joskus
aamupuoleen hän vihdoin nukahti raskaaseen mustaan uneen. Päivä oli jo
valkenemassa, kun hän heräsi johonkin kolinaan ja painavien askelten
ääniin.

Miten minä näin myöhään? ajatteli Aatu Haitto unenpöpperöisenä. Mitähän
se Emma siellä niin raskaasti astelee?

Sitten hän muisti kaiken ja säikähti. Jokohan ovat jäljillä? Se vielä
puuttuisi, että moisesta asiasta, tuollaisen mitättömän ihmisen tähden
joutuisi kahleita kantamaan...

Ovea raotettiin ja vieras ääni lausui:

— Myöhäänpä täällä nukutaan.

— Tuli illalla neuloskeltua, sanoi Aatu ja nousi istualleen sängyssä.

— Saappaathan ne minunkin pitäisi saada.

Se oli joku puolituttu syrjäkylän mies. Aatu Haitto oli jälleen
kylmäverinen ja hätäilemätön ja alkoi kiirettä pitämättä pukeutua,
välillä vetäisten savutkin ja jutellen vieraan kanssa. Jossain lomassa
hän kysäisi:

— Ei siellä sitä Emmaa näkynyt?

Ei, vieras ei ollut nähnyt Emmaa. Mutta tottapa tämä jo ulkohommissa
oli, kun ovet olivat auki, lukitsematta.

Kun Aatu oli pukeutunut, he siirtyivät pirtin puolelle ja tutkivat
vieraan saapasnahkat. Suutari kuunteli vieraan toivomukset tulevien
saappaitten suhteen ja esitti laajasti omia mielipiteitään kenkien
olemuksesta ja niiden parhaasta tekotavasta. Sitten hän koetteli
kahvipannun kuvetta liedellä.

— Kylmä on! Tuotapa se ei ole ennen tehnyt, että lähtee pannua
lämmäyttämättä.

Vieras teki lähtöä ja Aatu kuljeskeli hänen mukanaan ulos, jutteli yhä
niitä näitä, ja siten viivytti lähtijää, kurkisti navetan ovesta sisään
ja ällisteli:

— Ei näy Emmaa täälläkään.

Hän seisoi tovin neuvottomana ja päivitteli:

— Jopa nyt jotakin!

— Mutta aitan ovella on avain! oli hän sitten hoksaavinaan, käveli
aitan portaille ja aukaisi oven. Sitten hänen äänessään oli sopiva sävy:

— Kaikki se pitää nähdä! Orressa se riippuu!

Säikähtänyt vieras totesi pikaisesti, että niin oli tosiaan asian
laita. Kolkko näky se oli, ja takinkauhtana vielä luuhottamassa jalkain
juuressa kuin joku jättiläismäinen ruma lintu. Melkoinen tapaus
myöhemmin muisteltavaksi yksitoikkoisessa maaelämässä. Isäntä pyysi
häntä kylälle mentyään kutsumaan paikalle poliisin. Hänen itsensä olisi
nyt ryhdyttävä hoitamaan lehmiä, luontokappaleita, joilla on tarkempi
elämänjärjestys kuin ihmisillä.

Niissä puuhissa hän oli, lypsämässä, kun poliisi saapui punakkana
ja tärkeänä. Kynä ja paperiakin tarvittiin, kokonainen pöytäkirja
tehtiin ja allekirjoitettiin. Aatu Haitto ei tiennyt paljoakaan asiaa
valaisevaa. Vainaja oli ollut heikko ihminen, ehkä laisensakin, kuten
sanotaan. Miten hän oli joutunut siihen sieluntilaan, ettei nähnyt
edessään muuta tietä kuin kulkemansa, sitä ei voinut ymmärtää. Luulisi
että kukin jaksaa katsoa lyhyen aikansa, mutta toisen ihmisen olemushan
on kätketty.

Samantapaista hän puhui pitkälti ja näytti jonkun verran
järkyttyneeltäkin. Eikä kummakaan: toistakymmentä vuotta oli vainaja
ollut hänen palveluksessaan, eivätkä tällaiset tapaukset talossa
milloinkaan ole miellyttäviä. Sitten Emman ruumis kuljetettiin
leikkaushuoneeseen ja avattiin, ja haudattiin hautausmaan syrjäpuolelle
pienin menoin.

Aatu Haitto sai kaikessa rauhassa aloittaa uuden elämän, jonka hän
oli ottanut käsiinsä ja järjestänyt, kun se oli näyttänyt olevan
suistumaisillaan tolaltaan. Mutta kävikin niin, että hänen uusi ja
veres elämänsä menetti makunsa heti alunalkaen. Hän oli saanut tietää,
ettei vainajan ruumiinavauspöytäkirjassa mainittu mitään siitä, että
hän olisi ollut raskaana. Siis pelkkää mielikuvitusta ja petosta!
Ja hänet, joka kuitenkin oli laajaa sukua ja itsekin kunnioitettava
henkilö, parempia ihmisiä, oli kyennyt pettämään moinen yksinkertainen,
vähä-älyinen tytönlumppu. Oli kuin olikin narrannut hänet aivan
umpikenkään, niin että hän, Aatu Haitto, ryhtyi suuriin puuhiin, jotka
lopultakin olivat raskaita ja vaikeita suorittaa ja muistella. Se
suututti ja sukaisi aivan määrättömästi.

Kaikki oli ollut aivan turhaa. Pilannut hän vain oli elämänsä. Se oli
ollut kohtalaisen hyvällä leikolia, tuollaista uomaansa rauhoittunutta
menoa, silloin vainajan aikana. Nyt kävi ensiksikin ilmi, että
piikaihmisiä ei ollut mailla eikä halmeilla. Eivät ne ainakaan
olleet taipuvaisia tulemaan taloon, jossa entiset palvelijat olivat
turvautuneet köyteen. Joku vanha vaimoihminen, akanlaho, oli talossa
jonkin aikaa, kallispalkkainen, niin perso rahalle, että hyvä kun ei
nappeja repinyt. Sekin oli alinomaa pois lähtemässä ja peloissaan. Mitä
lienee pelännyt, piruja ja kummituksia, ja urkkinut ja onkinut silmät
ovelina. Se sai lähteä ja Aatu Haitto lopetti karjanhoitonsa.

Suutarinammattiaan hän jatkoi, mutta sitäkin jotenkuten
huonosaattoisesti, niin että työ väheni vähenemistään. Tahi mistä
sekin seikka lienee johtunut. Sanoohan Salomoni, että kaikki on ajassa
ja onnessa. Hän istui rumputuolissaan yksinäisenä ja vaiteliaana.
Oli ilmeistä, että hänellä oli mietittävänsä ja muisteltavansa.
Ehkä hän tunnusti mielessään, että rauha, jota hän oli etsinyt, oli
kuolemanrauhaa.

Hän vanheni ja rappeutui nopeasti, samoin kuin asunto hänen
ympärillään, jossa roskat ja pöly laskeutuivat kaikkialle tuumaa
paksuina kerroksina. Niin hän elää retosti vuosikausia.

Kuolinvuoteellaan, käydessään hyvin heikoksi, hän rupesi pelkäämään
helvettiä ja tulevaista vihaa ja tunnusti papille kaiken minkä tiesi
tahi mitä siinä sieluntilassa sattui muistamaan. Oli ehkä papin
vaikutusta, että Aatu Haitto testamenttasi jäämistönsä aviottomille
lapsille. Se kävi ilmi hänen kuolemansa jälkeen. Asiasta puhuttiin
paljon pitäjällä ja Aatu Haiton nimi jäi elämään tulevillekin polville.




ROUVA AALHOLM SAIRASTAA


Rouva Aalholm, kauppiaan leski ja kauppias, rikas toimen mumma,
makasi vuoteellaan pienenä ja käpertyneenä. Vanhuus oli tullut
auttamattomasti, vanhuus ja pieni sairauskin. Oli täytynyt paneutua
vuoteeseen, jota hän ei ollut koskaan rakastanut. Mutta ei hän uskonut
vielä viimeisellä vuoteella venyvänsä, ei millään kuolinvuoteella.
Ehei, vielä hän tästä nousee ja tarttuu asioihin, katsastaa, että
puotineitsyet kaupassa ovat niinkuin on oltava! Eihän sitä nyt voi
kuolla kesken kaiken ja jättää asioita niinkuin ne sattuvat olemaan...

Vanhan rouvan pienissä, pyöreissä hiirensilmissä välähti pirteys.
Niissä piili ehkä salattua ivaakin, kun hän katsoi vierastaan, pappia,
joka oli tullut häntä lohduttamaan tässä niin sanotussa sairaudessa.
Mutta millaista se lohdutus oli? Se antoi ymmärtää, että kuolema
tulee, että se on jo ovella. Niinhän tuo tullenee, mutta se tulee
sitten joskus, ajallaan, sitten kun Lotta-rouva on tehnyt kauppoja
kyllikseen, elänyt ja järjestänyt... Ovella se ei suinkaan ole!
Tuo hengenmies, jonka pulleat ja punertavat kasvot toivat mieleen
porsaan, antoi ymmärtää, että oli ajateltava ties mitä, koska oli
vanha... Hänkö, Totta Aalholm, vanha? Vuosilukua voi kyllä olla runsas
kahdeksankymmentä, mutta mitä se oli sellaiselle, jolle se ei ole
mitään, joka ei vielä vanhuutta tuntenut...

Ja kaiken aikaa hengenmies vuovasi asiaa eteenpäin. Osaahan pappi,
lainaili raamatunlauseita talonsa toimittamisesta ja toimellisesti
vaeltaneiden saavuttamasta levosta. Niinkuin lepo nyt olisi suurikin
houkutus Lotta Aalholmille! Ikävä rasitus se hänelle oli. Levottomuus,
liike, kaupankäynti, ne olivat hänelle jonkin arvoisia. Mutta
porsaanpintakasvoinen ei ensinkään ymmärtänyt Lotta Aalholmia. Se etsi
omaansa, ja ilmaisi lopulta suoraan mitä tuo »toimita talosi» oikein
merkitsisi tässä tapauksessa. Koska Lotta-rouva oli lapseton ja hänelle
oli siunattu ajallista omaisuutta, niin hän tekisi nyt otollisen
työn testamenttaamalla omaisuutensa kotikaupunkinsa seurakunnalle.
Lotta-rouvahan tiesi sangen hyvin kuinka vanha ja rappeutunut hänen
kaupunkinsa kirkko oli. Ja jumalakin sen tiesi, ja ilmeisesti sitä
seikkaa silmällä pitäen oli antanut siunauksen seurata Lotta Aalholmin
maallisia puuhia. Uusi kirkko on kohoava korkealle taivasta kohti ja
sen malmiset kellot julistaisivat ajasta aikaan, paitsi nyt Herran
kunniaa, myöskin tämän kaupungin autuaasti nukkuneen tyttären Lotta
Aalholmin kunniaa ja muistoa...

Sillä hetkellä hengenmies olikin jo melkein päässyt tuumansa perille.
Vanha kauppiasrouva ei enää jaksanut ajatella, että tuon lohduttajan
kasvot muistuttivat pientä, iloista porsasta, että hän etsi omaansa.
Lotta Aalholmin kasvot valkoisella pieluksella näyttivät entistä
kurttuisemmilta ja kutistuneemmilta. Hänen hiirensilmiensä pirteys
sammui. Hän tunsi tuskastumista ja väsymystä ja kuiskasi ohuella,
melkein vikisevällä äänellä:

— Tuumitaan... tuumitaan...

Kadulta kuului kulkusten heleä ääni. Hevonen ravasi komeasti ohi.
Ja hän, Lotta Aalholm, venyi vain vuoteellaan... Ehkä ensi kerran
elämässään hän tunsi kipeästi pudonneensa kärryiltä, jääneensä
tienoheen. Hänhän oli aina rakastanut hevosia, hyviä hevosia, ollut
hevosluontoinen ihminen. Vielä äskettäin, vaikka olikin vanha mummo,
hän oli tuiskahtanut puotinsa portaille nähdessään komean oriin
kulkevan ohi, pysähdyttänyt ajomiehen ja katsellut ja ihaillut
kyllikseen kaunista eläintä. Ja nyt hän vain makasi, vaikka hevosen
kaviot jymisivät uljaasti katuun ja kulkunen helisi ihanasti. Oliko
tosiaankin niin, että hänen oli mentävä kaiken lihan tietä, ja juuri
nyt, lähitulevaisuudessa, eikä joskus kaukaisena, tuntemattomana
päivänä? Se ajatus tuskastutti kovin.

Ei enää mitään kauppoja, raha ja tavara jäisivät auttamattomasti.
Kenen hyviksi? Siitähän se huolehti tämä kirkkoherrakin, katoavasta
tavarasta, joka kuitenkin on hyvin sopivaa niin ihmiselle kuin
kirkollekin... Eikä Lotta Aalholm tuntenut olevansa syypää sellaiseen,
että hän olisi kiinnittänyt sydämensä katoavaan tavaraan. Kaupat,
liike, touhu, ne ne olivat hänelle jotakin merkinneet, olleet elämää,
josta hän oli nauttinut. Omaisuus oli tullut siinä sivussa, melkein
huomaamatta, siunautumalla niinkuin vanhan testamentin vanhurskaille.
Oli tosiaankin kovaa, että hänellä ei ollut perillisiä. Silloinhan
kaikki olisi järjestynyt ikäänkuin luonnostaan.

Hänen pieni Edvartinsa oli annettu ja otettu häneltä jo ammoin, niin
kaukaisina aikoina, että ne tuntuivat epätodellisilta. Samoihin
aikoihin oli Lotta Aalholmilta otettu myöskin suuri Edvarti, mies.
Se oli kaiketi silloin tuntunut kipeältä, niinkuin elämä toisinaan
tuntuu. Mutta sen jälkeen hän oli ollut monta kymmentä vuotta leski
kauppias, rouva Aalholm, itse. Kauppoja, kauppoja ... Eikä suinkaan
ainoastaan omassa puodissa, missä puotineitsyet hääräilivät ja välistä
tuskastuivat rouvansa alinomaiseen läsnäoloon ja vahtimiseen. Silloin
joku veitikka neideistä huusi: — Hiiri, hiiri! Tuolla se vilistää...
Jolloin Lotta Aalholm lyllersi kiireesti tiehensä, lyllersi, vaikka
ehkä tiesikin, ettei mitään hiirtä ole... Sillä hiiri, kauhea, oli
ainoa, jota hän pelkäsi.

Niin, hän ei ollut tehnyt kauppoja ainoastaan tässä pikkukaupungissa,
vaan myöskin satojen virstojen päässä sisämaassa, toisien kaupunkien
markkinoilla. Hän oli ajellut pitkät talviset taipaleet kukkuraisten
kuormien päällä ja ollut joskus niin kylmän kontettama, että hänet oli
ollut kannettava sisälle sulamaan. Mutta siitä selvittyään oli hän heti
entisensä, itse rouva Aalholm, toimen muori. Kauppoja, kauppoja...
Hän myi vaikka leningin päältään, kuten kerran vieraassa kaupungissa
markkinatanssiaisissa. Hänellä oli ollut yllään silkkileninki,
välkehtivä ja läikkyvä. — Mistä tuollaisia saa? — Vaikka tästä!
Ostatteko? sanoi Lotta Aalholm. Ja hän lähti niiltä markkinoilta ilman
silkkileninkiään pitkille paluutaipaleille, joilla hän oppi rakastamaan
hyviä hevosia. Kauppoja, kauppoja! Se oli elämää. Omaisuus tuli siinä
sivussa luonnostaan, niinkuin kesä kasvattaa viljaa maamiehelle...

Vanha kauppiasrouva oli vajonnut mietteisiinsä ja muistoihinsa,
eikä enää kuullut hengenmiehen puhetta, tyyntä ja tasaista niinkuin
hiljainen sade.

       *       *       *       *       *

Niin, Lotta Aalholm ei luullut kiinnittäneensä sydäntänsä katoavaan
tavaraan, vaikka hän myöskään ei tosiaankaan ollut tullut rukoilleeksi,
että Herra, älä niin paljon anna... Hän uskoi vasta ensikertaa
kärsivänsä rikkauden kiusoja, nyt, kun tuo hengenmies oli tullut häntä
lohduttamaan ja julistamaan, että kuolema on lähellä, ja kirkko,
seurakunta, olisi sovelias perimään jälkeen jäävän tämän maailman
hyvyyden...

Olikohan tuo niin? Rouva Aalholm tunsi saaneensa ratkaistavakseen
kauhean pulman, ihan kipeää ja kipeäksi tekevän. Hän ajatteli, että
olisi paljon helpompi, ellei nyt elää, niin ainakin kuolla, jonakin
jonninjoutavana köyhänä muorina, jolta ei jäisi mitään mainittavaa
jälkeentulevaisille. Hänestä tuntui, että sellainen ihminen lähtee
täältä rauhallisena ja onnellisena. Mutta rouva Aalholmille annetaan
lähtiessä ikäänkuin liian suuri kauppa päätettäväksi...

Oliko hänen vaihdettava kaikki kirkkoon? Sen risti kohoaisi komeasti
taivasta kohti ja näkyisi kaikkialle kaupunkiin ja kauas maantiellekin
matkamiehen silmiin, ja kellot julistaisivat ostajansa muistoa ja
kunniaa, niinkuin kirkonmies oli sanonut. Niinköhän nuo omissa
touhuissaan tohkaisevat ihmiset vain muistaisivat mennyttä Aalholmin
muoria? Mutta olihan ajateltavissa tuollaisen teon, että Lotta Aalholm
tulisi lähtiessään nostaneeksi maasta komean temppelin, myöskin olevan
otollista autuuden asiassa...

Rikas kauppiaanrouva makasi vuoteellaan entistä pienempänä,
kutistuneempana ja kurtistuneempana, heikkona, hämmentyneenä ja
hätäytyneenä. Mitä pitäisi ihmisen tehdä, kun hän ei voi enää tehdä
kauppoja? Mitä oli kirkko hänelle tehnyt?

Lotta Aalholm oli kyllä astunut kirkkoon melkein joka sunnuntai,
silkissä kahisten, ollakseen niinkuin tulee. Mutta kirkko, uskonto,
ajatus tulevaisesta, ei ollut koskaan ollut hänelle läheinen ja
lämmin asia, kuten kaupat, komeat hevoset, liike, koko tämä maailma.
Kauhukseen hän huomasi, että tämä tuuma kirkolle, seurakunnalle
lahjoittamisesta oli kovin vieras, melkein synniksi luettava hänelle.
Ikäänkuin hän omaisuudellaan pyrkisi ostamaan piletin tulevaiseen
autuuteen. Ja kirkonkellojen komea kumina, se lämmitti ehkä vain
harvoja niistä ihmisistä, joiden kanssa hän oli tehnyt kauppoja, joiden
kukkaroista rouva Aalholmin omaisuus oli valunut pieninä, pieninä
purosina. Sitäkö varten, että nyt kohoaisi kirkontorni, joka ulottuisi
taivaaseen ja Aalholmin muori voisi astua ylös autuuteen oman kirkkonsa
rappusia...

Vanha rouva tunsi tavatonta väsymystä. Hän erotti vielä hengenmiehen
pyöreät ja punertavat kasvot, jotka niin lystikkäästi toivat mieleen
pienen, viheltävän porsaan. Hän yritti sopertaa jotakin ja vaipui
vastustamattomaan uneen.

Kun hän heräsi, niin hän huomasi miehenhahmon yhäti vuoteensa vieressä.
Mutta tarkemmin katsoen se ei ollut enää tuo ihminen, joka oli tullut
tuomaan hänelle hengellistä lohdutusta. Tämä oli komerssi, kaupungin
porvareita, ammattiveli. Hän oli tullut tervehtimään sairasta, ja
ennenpitkää kävi ilmi, että hänelläkin oli hyviä neuvoja rouva
Aalholmin omaisuuden suhteen, jota hän ei vyöräisi mukanaan lähtiessään
täältä, sitten joskus.

— Vuosisadan päästä, sanoi komerssi kohteliaasti.

Ja rouva Aalholm ajatteli, että tämä oli sentään miellyttävämpi mies
kuin edellinen, joka törkeästi julisti kuoleman jo kolkuttavan oven
takana.

Komerssi puhui meluisasti ja iloisesti, että tämä kaupunki, jossa
Lotta Aalholm oli syntynyt ja vaikuttanut, oli tietenkin häntä
lähinnä. Sen elämää ja edistymistä oli ajateltava. Nyt oli ilmeistä,
että sen elinehtoihin kuului pääsy rautatieverkoston yhteyteen. Se
oli tähän asti ollut vain kaunis toive, mutta Lotta Aalholm voisi
loihtia kotikaupungilleen rautatien ja sen mukana suuren tulevaisuuden
muutamalla kynänvedolla. Samalla hän pystyttäisi oman muistomerkkinsä,
eikä mitään kuollutta, hyödyttömänä jyköttävää kiveä tahi patsasta,
vaan elävän ja liikkuvan, aina vaikuttavan muistomerkin...

Rouva Aalholm oli jälleen virkeä. Hänen hiirensilmänsä katsoivat
pirteinä ja hieman ivallisina.

— Vai rautatie! puheli hän vikisevin äänin. — En ymmärrä mihin
nykyajan ihmisillä on niin hoppu, etteivät he ennätä hevosella, jolla
ei tähänkään asti ole mistään myöhästytty, vaan ajaa löyhöttävät
kaikenlaisilla antikristuksen vaunuilla...

— No, no! pani komerssi. — Mehän tiedämme, me juuri, että maailma
on otettava sellaisenaan, kaikkine kiireineen. Ilman rautatietä
kaupunkimme jää muinaiseksi kyläksi ja sen kauppiaat nappikauppiaiksi...

Sillä hetkellä Lotta Aalholm itse sai kiireellisyyden puuskan. Mitä
hän tässä makasi? Sillä välin puotineitsyetkin puodissa elävät miten
sattuu... Hän tunsi itsensä terveeksi ja kärsimättömäksi. Hän kimmahti
istualleen vuoteelle.

— Kyllä tässä on minulle kaupunkia ja kauppoja kylliksi! Aivanhan
tässä kyllästyy! Siinä istuu miestä, että penkki sujuu, pappia jos
pippiäkin, muka surunvalittajaa, kuolevaksi katsojaa, ja hokee, että
pane omaisuutesi siihen ja siihen, pystytä kirkko, rakenna rautatie.
Mutta minä sanon, että tarvitsen omani itse! Henki minussa kulkee...

Komerssi nousi, pyysi anteeksi, hymyili ja kumarteli.

— Minä huomaan sen. Ja kauan kulkekoonkin. Mutta toivottavasti rouva
tyynnyttyään huomaa, että esittämäni asia on oikea ja selvä.

       *       *       *       *       *

Niin päättyi Lotta Aalholmin ensimmäinen sairaus. Hän nousi jalkeille,
seisoskeli puodissa myyjättäriensä kiusaksi, ja lyllersi tiehensä
kuullessaan neitiveitikan kirkaisevan: »Voi, hiiri, hiiri!» Hän ehti
portaillekin nähdessään komealla oriilla ajettavan ohi, pysäytti
ajomiehen ja ihaili kyllikseen uljasta eläintä. Hän kävi kauppaa ja eli.

Lopulta hänen aikansa tietenkin tuli, sitten kun hän oli jo yli
yhdeksänkymmenen. Siihen aikaan oli pienen kaupungin elämässä
jännitystä, makua. Mihin joutuisi Lotta Aalholmin rikkaus? Ehkä
saataisiin vielä nähdä, miten tavarasta riidellään...

Mistään sellaisesta ei saatu nauttia. Löytyi selkeä testamentti, jolla
Lotta Aalholm jätti kaiken omaisuutensa rautatien rakentamiseksi
kotikaupunkiinsa.

Kansa kertoi kuinka vanhus oli selittänyt toimenpiteensä papille
kuolinvuoteellaan:

— Ennemmin se elävä kuulee pyörien jyrinää kuin kirkonkellojen
helinää...

Lotta Aalholm, toimen muori, makasi maan mullassa, mutta juna,
tulevaisuus, tuli jyristen pieneen kaupunkiin.




HAUTA


Kirkonkello kumahteli kolein äänin pakkasilmaan. Hautasaatto pysähtyi
korkeitten puiden alle, joiden latvahuippuihin paistoi päivä, talven
laimea, mailleen painuva aurinko. Mutta alhaalla puiden juurilla oli jo
sinertävä hämärä. Paksu lumi peitti maan, hautaristit ja kivipaadet.

Taulu kajahti, ikäänkuin höyrähteli näkyvässä muodossa
hengityshuuruissa. Se vaikutti avuttomalta ja mitättömältä äkeän
pakkastaivaan alla.

Nuorehko pappi puhui. Se oli vähän arkaluontoinen tehtävä, sillä
vainajan vanhemmat olivat varakasta ja arvossapidettyä väkeä. Mutta
heidän poikansa, tuo, joka nyt lepäsi vainajana arkussaan, oli
lyhyenä elinaikanaan jo tullut tunnetuksi maailmallisen viisauden
harrastajana. Olipa papilla luotettava tieto siitäkin, että hän
oikeastaan oli sydämessään ja sielussaan jo luopunut isiensä uskosta.
Vain jonkinlainen kunnioitus vanhempiensa tunteita kohtaan oli estänyt
häntä tekemästä sitä julkisesti.

Nuorehko pappi sanoi, että ihmiselämä voi inhimillisesti katsoen
näyttää loistavalta ja ihanalta ja kuitenkin siitä voi yhdellä iskulla
tulla murhenäytelmä. Se on Jumala, joka näyttää meille voimansa.
Kuolema on synninpalkka, se on lyönti, jonka säästettyjen oikealla ja
vasemmalla pitäisi ottaa opetuksena ja varoituksena. Onko huomenna
sinun vuorosi? Mikä on silloin oleva osasi tulevaisessa elämässä? Mikä
on tämän kuolleen nuoren miehen kohtalo rajan takana? Aihe näytti
vaikeahkolta, mutta pappi vain innostui vaikeuksista ja kahlasi
arastelematta eteenpäin, sillä totuuden on tultava ilmi...

Äiti puhkesi itkuun, vaikka hän oli jo luullut itkeneensä yllinkyllin
ja saavuttaneensa laimean rauhan. Nyyhkytykset tarttuivat myöskin
muutamiin toisiin naisten joukossa.

Pappi vaikeni hetkiseksi ikäänkuin hän olisi halunnut nauttien
kuunnella tuollaisia ääniä, ikäänkuin hän olisi katsonut päässeensä jo
osittain tuumansa perille.

Saattojoukossa näkyi kuten pieni humahdus, epämääräistä liikahtelua,
jalan siirtoja, ehkä pieni kosketus puunrunkoon, jonka alla nuori
pappi seisoi. Oksa heilahti, karisti lumitaakkansa ja pudotti pienen
pyrähdyksen lunta suoraan papin paljaalle päälaelle.

Pappi seisoi liikahtamattomana, mutta hänen harmaissa silmissään
leimahti ja säkenöi. Hän näytti uskovan, että kaikella oli salainen
tarkoitus. Hänen harmaankalpeat kasvonsa alkoivat punoittaa. Hän
jatkoi puhettaan ja hengitys höyrähteli hänen suustaan ja pakkashuurre
iskeytyi hänen poskilleen ja ohimoilleen.

Jäiseen maahan avatusta mustasta haudasta hän halusi nostaa muutamia
opettavia mietelmiä nuorisolle. Se ammotti siinä mustin kidoin ja
nuoret ovat niin taipuvaisia ryntäämään tämän maailman laveaa tietä,
unhoittaen tämän päämääränsä ikäänkuin he pääsisivät sitä pakoon,
ottamaan turvansa maailmalliseen viisauteen, josta seuraa pahennus.
Hän ei malttanut olla käyttämättä tilaisuutta, vaan vihjaili huhuihin,
joita oli liikkeellä niistä olosuhteista, joissa tämä vainaja oli
kuollut. Hän sovitti puheeseensa sanat: hiljainen hautaus.

Kun hän oli päässyt näin pitkälle, näytti hän äkkiä huomaavan, että
aurinko oli laskenut ja pakkanen kiihtynyt. Hän oli ainoa, jolla oli
ollut jonkinmoinen tilaisuus lämmittää itseään. Ihmiset seisoivat
viluisina kärvistellen, kärsimättöminä, tuskin kuullen tai kuunnellen.
Joukossa oli myöskin lapsia, jotka itkivät sinertävin poskin,
paleltumaisillaan.

Pappi lopetti puheensa kuten kesken katkaisten, ikäänkuin hän olisi
tehnyt äkillisen, epätoivoisen hyppäyksen kohti kaukaista maalia. Vielä
muutamia varoituksen sanoja uutta vastaan, kehoitus luottamaan siihen
mihin isätkin olivat luottaneet pahana päivänä, ja sitten pitkä puhe
päättyi ja menot olivat ohi.

Saattoväki poistui kirkkomaalta. Ilta tummeni, tähdet syttyivät
ylhäällä ja lumi naukui ikävästi askelten alla.

Yksi vainaja lisää. Eläviä oli paljon, mutta vielä enemmän oli
kuolleita. Esi-isät olivat ehkä oikealla jäljellä palvoessaan ja
pelätessään vainajia. Heidän suunnaton lukumääränsä voi herättää kauhua
ajattelevassa mielessä. He olivat näköjään voimattomia ja hiljaisia,
mutta kuitenkin heidän valtansa oli suunnaton. Heidän ajatuksensa ja
tekonsa elävät jälkeen jääneissä. He ovat sulkeneet elävät tekemiensä
yhteiskuntien, laitoksien ja jumalien vankilaan. Ihmiset, jotka ovat
jo ammoin kuolleet, ovat määränneet tällä hetkellä syntyvän lapsen
kohtalosta, viitoittaneet hänen elämänsä.

Kuten synkeä muuri kohoaa tapa ja pitämys ja ihmiset vaeltavat sen
ainaisessa varjossa.




MAAILMAN ÄÄNET TULIVAT KIVELÄN KORPIMÖKKIIN


Se oli suuri hetki Kivelän mökissä, ehkäpä jollain tavoin suurin koko
sen historiassa. Oli juhlava olo niinkuin vain harvoin, esimerkiksi
silloin kun tämä Kivelän torppa syntyi kylmään metsään peninkuorman
päähän muista ihmisistä, syntyi Kusti ja Liisa Kivelän käsillä, ja
ensimmäinen savunhaiku nousi sen tulisijasta. Se oli teko, joka
toisissa oloissa eläneen silmissä näytti melkein käsittämättömältä,
ylimieliseltä. Sellaiselle uudisraivaajan tielle ryhtyi ja pystyi vain
korvessa syntynyt ja korvessa kasvanut. Myöskin ne hetket, jolloin
ensimmäinen vasikka ynisi navettapöksässä, ensimmäinen lapsi syntyi,
ensimmäinen puuro keitettiin omassa pellossa kasvaneesta ohrasta,
ja ensimmäiset uutisperunat höyrysivät pöydässä, ne olivat olleet
suuria, juhlavuuteen pyrkiviä hetkiä, ikäänkuin olisi sanottu suuri
tulkoon-sana...

Kovin runsaiksi ja laajoiksi Kivelän sadot ja pellot eivät olleet
koskaan siunautuneet. Hallakin oli aina vaanimassa... Parhaiten oli
menestynyt pirttiviljelys. Toistakymmentä ihmistä oli Kivelän torpasta
ilmestynyt. Useat olivat jo lähteneet kuin linnunpojat pesästään ja
useat olivat yhä kasvamassa...

Mutta nyt yksi lähteneistä, Neeri, alle parinkymmenen oleva
nuorukainen, oli palannut maailmalta jouluksi kotiin. Hän oli ollut
poissa, teillä tietämättömillä, kolmisen vuotta, lähdettyään Kivelän
mökistä, isänsä huoneesta, vähän työlästyneenä, oikeastaan sillä
mielellä, ettei hän palaa...

Tuossa hän nyt kuitenkin oli. Itsenään jouluaattona oli hän hiihtää
suhauttanut Kivelän pihaan kuuraisena ja höyryävänä.

Mutta mikään tuhlaajapojan paluu tämä ei suinkaan ollut. Neerin
valtavassa repussa oli paitsi yhtä ja toista suuhun sopivaa, myöskin
radio, hieno mööpeli.

— Eiköhän siinä livetä russakan jalka! sanoi pikku Iisakki.

Mutta äiti Liisa, joka ei ollut Kivelästä montakaan kertaa poistunut,
sitten kun hän sinne tuli punaposkisena tyttärenä, silloin kun koko
Kivelääkään ei ollut muualla kuin kahden ihmisen haaveissa, hän
tunsi radion vain kuulopuheista, ja piti sitä melkoisena valheena ja
humpuukina. Hän kysyi heti, että paljonko poika oli eto laatikosta
maksanut, ja päivitteli:

— Tuosta ränttäsit sellaiset rahat! Miljuneeriko sinä olet! Sillähän
olisi jo saanut monta pitkää pussia jauhoja...

Jauhot, ne olivat kaiken mitta Kivelässä. Liisa emäntä mainitsi vielä
toisenkin kerran, että sillä summalla olisi niitä saanut niin monta
kahmaloa, että olisi tiennyt olevansa...

Mutta hän oli kuitenkin nyt siksi mielissään poikansa paluusta, jota ei
ollenkaan ollut osannut odottaa, joka olisi aivan hyvin voinut jäädä
näkemättä näillä silmillä, ettei hän kovin kauan jatkanut sellaisia
puheita. Kasvanut oli poika ja miehistynyt. Ja hyvin sille oli käynyt
kun tuollaisiakin osti. Missähän lienee miilustanut nämä vuodet, eikä
sanaa edes laittanut...

— Missäpä sitä muualla on kuin kotonaan! tuumi poika mahtavasti,
tulokahvia hörppien.

Se meinasi sillä, että hän oli elellyt enimmäkseen erämaassa, metsissä,
suurissa savotoissa.

— Hyvin teit, kun meitäkin lopulta muistit, huokasi äiti Liisa.

Neeri ei ryhtynyt muistelemaan, eikä selittelemään. Oikeastaan se
oli vähän lapsellista. Mutta jo pitemmän aikaa oli Kivelän mökki ja
korpimaa alkanut kuvastella hänen mielessään. Oli heräillyt halu
näyttää pientä menestymistään ihmisille, jotka tunsivat hänet jo
vanhoilta ajoilta, ennestään. Oli tullut haikea halu nähdä omiaan,
kokea tunteva hymy...

Ja nyt hän tunsi tehneensä hyvin, niinkuin äiti Liisa sanoi. Mökki
oli pieni ja paljosta asumisesta mustunut, pienet veljet ja sisaret
olivat kasvaneet, näköala ympärillä oli tuttu ja rakas: metsää, metsää
ja lunta, rämettä, vaarojen kyömyileviä selänteitä taivaan rannalla.
Niissä silmä tuntui saavan levon...

Sitten Neeri kiipeili mökin katolla ja pihapuissa, ja asetteli radion
lankoja paikoilleen, iltahämärään.

— No, jo minun kummani on! pajatteli äiti Liisa saunalle kahlatessaan.
Ansoja siinä poika virittelee taivaan tuulille, äänille...

Ja sitten tuli yksi suurimpia hetkiä Kivelän korpimökissä. Radio oli
paikoillaan seinähyllyllä, liiankin silmään pistävänä, hienona, ruskean
kiiltävänä, mööpelimäisenä. Keskellä oli viisari ja lasin alla outoja
taikamerkkejä.

Emäntä Liisa odotti kädet rinnalla ristissä, isäntä Kusti syljeskeli
ja sulloi tupakkaa piippuun, pienet veljet ja sisaret parveilivat, ja
kaukaa tullut Neeri väänteli nappuloita.

Suhinaa, kurahduksia, vingahduksia, ja sitten selviä sanoja, niinkuin
ihminen juttelisi, vieras, ja soittoa, selviä pelin tahteja, niinkuin
pelimanni istuisi Kivelän nurkassa... Voi taivahinen! Äiti Liisaa
aivan kammotti. Siinä oli taikuutta, velhoutta! Maailma oli tullut
kummallisen lähelle, ikäänkuin tuota monipeninkuormaista kinttupolkua
kylälle, maantien päähän ei olisikaan. Nyt kuului selvä kirkonmeininki,
nyt hanuripeli, ja mitä lienee, kun poika käänteli viisaria...

Mutta isä Kusti syljeskeli mahdikkaasti ja katsoi kohtuulliseksi tehdä
muutamia huomautuksia, joista selveni, että hän tunsi radiot tarkoin
jo niiltä vuosilta, jolloin niitä alkoi ilmestyä. Mielissään hän oli:
nyt se oli tuossa hänen Kivelänsä seinällä! Sai sitä vieraskin tulla
katsomaan...

Ehkäpä Kivelän pienimmätkin tajusivat hetken suuruuden. He tulisivat
muistamaan aina kuinka joulu tuli ja Neeri tuli jouluksi kotiin ja toi
repussaan kaiken maailman äänet kauaksi Kivelän korpimökkiin.




VAARI MUISTELEE


— Älkääpä, älkääpä nyt kellätkö nykyaikaa! Aivan mainiota aikaa tämä on
esimerkiksi siihen aikaan verraten, joka vallitsi alun toistakymmentä
vuotta takaperin...

— Vaari meinaa niin sanottua yleismaailmallista talouspulaa...

— Sen sorttisia nimityksiä mahdettiin siihen aikaan lukea
sanomalehdistä. Mutta sellaiset sanaset eivät vielä ilmaise ajan
laatua...

— No, minkälaista aikaa se oli vaarille?

— Kauheaa, hirveän kauheaa aikaa, ettei sanomalla usko! Kahdeksan
markkaa sain silloin kaivospuukuutiosta hankintana. Kaiketi te
ymmärrätte: minulla piti olla puut metsässä kasvamassa ja minun piti
tehdä ne propsiksi ja ajaa vielä väylän varteen vaikka kuinka monen
kilometrin takaa. Se tienautti silloin vero- ja korkomarkka...

— Niitä markkoja ei silloin ollut liikkeellä kovin monta kappaletta
koko Suomessa...

— Ei mahtanut olla, ei niitä ainakaan meikäläinen mitenkään kiinni
saanut. Se oli kuin noiduttua aikaa: maa sai kasvaa ja lehmä lypsää,
mutta talonpojille siitä oli vain vaivaista vahinkoa. Tavallinen
maatiaisvoi ei kelvannut saippuaksikaan, ja kun minä annoin
kaupunkilaisille juurikasveja aivan ilmaiseksi, niin linnaan olisivat
vieneet, jos olisivat kiinni saaneet...

— Eiköhän tuossa ole jo terettä?

— Ei vähääkään! Silloin leikattiin vuosiluku yhdeksäntoista sataa
kolmekymmentä kaksi. Kun puuhommista herui niin niukasti ja maalaisen
voipyttyä pysähtyi katsomaan vain joku rahaton roikale ja lahdiksi
kelpaava eläin piti olla nuori ja virheetön ja peruna oli hylkytavaraa,
niin pidin suurena onnena kun sain tietää, että meidän kaupungissamme
oli joku saanut rahaa juurikasveilla ravintoloista. Lastasin siis
oitis rattaille hevoskuorman punajuuria ja porkkanoita ja ajelin
kaupunkiin. Mutta epäilemättä minä en ollut ainoa, joka oli kuullut
juurikasviasiasta. Kävi ilmi, että mikään ravintola ei enää tarvinnut
juurikasveja, ei mitenkään alhaisesta hinnasta, ei edes ilmaiseksikaan,
vaikka minä pariin viimeiseen paikkaan, kaiken toivon menettäneenä,
ehdottelin niitä silläkin kaupalla...

— Ei kelvannut köyhän anti?

— Ei. Heillä oli muka kaikkea tavaraa, niin että alimmaiset mätänivät.
He katsoivat ruokatavarakaupitsijaan kuin johonkin maanvaivaan...

— Entä sitten?

— Minä tuumin mielessäni, että takaisin kotia en suinkaan rupea
kuormaani raahaamaan. Sielläkin oli sitä laatua tavaraa melkein yhtä
yllinkyllin kuin täällä kaupungissakin. Päätin purkaa kuormani kaikessa
hiljaisuudessa eräälle pihalle. Olinkin saada tehdä temppuseni eläväksi
onnekseni, kun siihen pahannenällä tuli joku mies, talonmies, mikä
lienee ollut, ja alkoi kysellä, että mitä säkkejä minä siihen pihalle
heitän. Valehtelin, että minun oli ne käsketty jättää siihen. Joku
tulee ja korjaa ne...

— Uskoiko?

— Eikö mitä! Näkihän se, että minä valehtelin, ja alkoi kysellä, että
kenelle ne säkit ovat meneviä ja epäillä, etteivät ne vain jää hänen
vaivoikseen ja vastuksikseen. Mutta säkit olivat jo maassa ja minä
nousin rattaille ja aloin ajaa tieheni. Mies ei suinkaan hellittänyt,
vaan lähti jälkeen ja alkoi huutaa poliisia...

— Kiinnikö jouduitte?

— Ei sentään. Oli minulla siksi hyvä hevonen, että karkuun minä pääsin,
enkä sen enempää niitä juurikasveja nähnyt...

— Oli sentään onnea!

— Oli sen verran. Siksipä minä meinailenkin, että puolensa se on tällä
ajallakin, jolloin sentään maankasvuista pääsee eroon kohtuudella...

— Ja vieläpä rahaakin antavat...

— Niin rahallakin muistavat, nyt kun ovat niitä tulleet tehneeksi
useampia kappaleita...

— No, kyllä sen käsittää, että sellaisten karkumatkojen jälkeen se aika
on jäänyt kauheana mieleenne...

— Se oli kauheaa, kun maailma oli niin valmis, ettei työ eikä tavara
kelvannut. Enkä minä käsitä kuinka siitä pulasta ja pulmasta oikein
selviydyttiin. Nykymaailman vaikeudet ovat paljon yksinkertaisempia.
Työtä saa tehdä huoletta ja maa saa tiukkua lihavuudesta ja ytimestä
sen kuin kerkiää, eikä ketään kotvaan huoleta, että mihin sen kanssa
joudutaan...

Hän sai kessut kopassa syttymään ja päästi loppulauseen:

— Aina minä vain muistan, miten heitin kaupunkilaisille kuorman
syötävää tavaraa aivan ilmaiseksi, varkain, ja päästelin karkuun minkä
kerkesin ja takana kiljuttiin poliisia kuin syötävä...




KAUPPAA


Vaunu pysähtyi, vaunu, jonka perässä kyyhötti mustana peikkona
rautainen uuni. Puun ja tulen voimalla vaelsi nykyään viisas ihminen
halki lumisen maan.

Oltiin autoasemalla, jossa parveili kansaa kaikenlaista, joista
melkoinen määrä oli verhottu harmaaseen sotamiessarkaan.

Kustaa Teeriaho maksoi kyytinsä. Kas, vielähän tämä paperi, jota köyhä
kansa nimitti rahaksi, vielä se kävi täydestä siellä ja täällä niin
kuin ennen muinoin!

Sitten hän nosti reppunsa hartioilleen vähän huolissaan. Sillä
puhuttiin paljon, että ne nuuskivat ja tarkastavat... Aika oli
sellainen, että kukaan ei ollut isäntä omalleenkaan. Saattaa sattua,
että käsi laskeutuupi olkapäälle ja ääni kysyy, että mitä sinulla on,
mies, pussissa! Ja silloin olisi parempi ihmiselle, että hänen pussinsa
repsottaisi tyhjänä...

Siinä olikin muutamia epäilyttävän näköisiä mieshenkilöitä, joissa
autosta astujat ja heidän kantamuksensa näyttivät herättävän
erinomaista mielenkiintoa. Kustaa Teeriaho asteli kylmäverisesti
sivuitse, vaikka hänen mieleensä pakkautui sellainen järjetön ajatus,
että sen näkee selvästi kuin lasin lävitse, että siinä sitä nyt on
aika möykky, sitä nykyajan kultaa, keltaista voita! Siinä Teeriahon
mökkitalollisen hartioilla...

Ja eikös muuan mies kävellytkin hänen jälkeensä, kookas mies,
roimasaappainen. Kustaa Teeriahoa jo hirvitti. Voi saatana sentään!

Nyt se jäljestä tulija puhutteli häntä.

— Eikö isännällä ole nahkoja, lintuja?

Kustaa Teeriaho karkaisi luontonsa ja tarkasteli vuorostaan kyselijää
ikäänkuin aikoisi nähdä hänen lävitseen. Vieraan miehen silmät
räpyttelivät lakkaamatta ja hänen suuret, pitkävartiset lapikkaansa,
joitten varret oli käännetty kaksin kerroin, liikahtelivat levottomasti
lumessa. Olikohan tämä virkakuntaa? Tahi ehkä tämä olikin kauppiaitten
säätyä, mustan pörssin, josta lehdessä luettiin, edustaja... Voisi olla
hyvinkin tarkoituksiin sopivaa, että sellainen henkilö kääntyi hänen
puoleensa...

Ei, Kustaa Teeriaholla ei ollut koskaan ollut metsänriistaa eikä
nahkoja.

— Mitä hänellä sitten on?

Kustaa Teeriaho ajatteli, että voilla voinee nykyään voittaa kovan
onnenkin. Hän näki, että he olivat tämän vieraan miehen kanssa kahden
suurella torilla. Niin, ehkäpä hänellä oli voita muutamanlainen
kappale...

Nyt se oli sanottu. Vieraan miehen silmät räpyttelivät entistä
vikkelämmin.

— No, hän kai myy tahi vaihtaa?

Niin, ehkäpä Kustaa Teeriaho vaihtoi. Olisiko saatavissa esimerkiksi
vaatetavaraa?

Oli, oli vaatetavaraakin ja voitiin järjestää esimerkiksi pohjanahkaa
ja hevosvaljaita, tupakkaa ja kahvia, paloöljyä, saippuaa ja mitäpä nyt
isäntä sattuisi taloudessaan tarvitsemaan...

Epäilemättä tämä oli se mies, jota Kustaa Teeriaho halusi tavata,
mikäpä sen sitten lienee reuhauttanutkin kussa vaunu pysähtyi suuren
torin reunaan...

He menivät torikahvilaan, joka tuntui olevan tämän liikemiehen
tähystys- ja tapaamis- ja neuvottelupaikka.

Kustaa Teeriaho oli yhä arka ja epäileväinen, sillä maailmassa tuntui
olevan paljon huijareita ja talonpojan petkuttajia. He löysivät
sopivan nurkkapöydän ja ryypiskelivät korviketta, liikemiehen
tarjotessa reilusti sokerirasiastaan. Ja sitten hän nykäisi ikäänkuin
silmänkaantäjä näytetilkkunsa esiin mahtavista saapasvarsistaan. Se ja
se mitta tätä ja tätä kangasta voikiloa vastaan.

Vähitellen kaupat alkoivat hahmottua. Leninkikangas eukolle, vähän
verkaa lapsillekin. Se kuulosti aivan viattomalta, mutta kuitenkin
Kustaa Teeriaholla oli vähän levoton ja paha olo. Kaikki oli ylen
salamyhkäistä ja vaikutti syntiseltä, rikolliselta. Voita nälkäiselle,
äveriäälle, verhoja alastomalle: se ei ollut luvallista! Sellaiseksi
oli maailma mulkkautunut...

Kustaa Teeriaho kysyi, että mitä kankaat maksaisivat rahassa, mutta
silmiään räpyttelevä liikemies sanoi, ettei hän ollut halukas
rahakauppoihin.

Sellaiseksi oli maailma mennyt. Rahakin, jota aina oli himoittu ja
ahnehdittu, oli menettänyt makunsa. Nyt ymmärrettiin antaa arvo sille,
mikä syötäväksi kelpaa. Kustaa Teeriaho ajatteli kuinka hän oli
mielessään verrannut voimyttyään kultaan. Sillä näytti saavan mitä
tahansa...

Ja kymmenkunta vuotta sitten, pula-aikana, hän oli saanut lähteä tästä
samasta kaupungista voimyttyineen tyhjin toimin, lyötynä, nolona.
Maalaisvoi ei kelvannut kellekään, joku nuuski ja raapi sitä kynsineen
niinkuin olisi epäillyt sen olevan mitä tahansa. Sellainen oli maailma
silloin. Kustaa Teeriaho muisteli silloista nöyryytystään ja ajatteli
vähän vahingoniloisena, että kyllä ne nyt nämä kaupungin ihmisetkin
oppivat ymmärtämään, mikä syötäväksi kelpaa. Mutta silloin niillä
olikin kauppojen lasien takana vaikka minkälaista särvintä. Nyt siellä
oli jokunen lasi- ja savikuppi...

Mutta siihen, että maailma oppi antamaan arvon Teeriahon eukon
kirnuamalle voille, siihen oli tarvittu paljon asioita, vuosikausia
sotaa, ja esimerkiksi Kustaa Teeriahon aikamiespojan kuolema,
kaatuminen, kaukana Itä-Karjalassa...

Sellaista se oli. Kustaa Teeriaho huokasi.

Lopulta kaupat olivat onnellisesti tehdyt. Tavarat tutkittiin,
mitattiin ja punnittiin jonkin pienen liikkeen takahuoneessa. Tuo
mustan pörssin liikemies sanoi, että hänen luokseen saa neuvoa
luotettavia henkilöitä, joilla on voita ja lihaa. Hän puolestaan
järjestää vaatetavaraa ja esimerkiksi kenkiä ihmisille ja hevosille.
Hänet tapaa joka aamu kello kahdeksan Torikahvilasta. Kyllä hänet
tuntee: tällainen keski-ikäinen mies, pitkät, alaskäännetyt
saapasvarret, räpyttelevät silmät...

Kustaa Teeriaho lupasi tehdä hiljaista mainostyötä.

Mutta kun hän sitten käveli katukäytävällä vaatemytty repussaan, niin
hän tunsi yhäti pientä levottomuutta, pientä pelkoa. Vieläkin voisi
vieras käsi laskeutua olkapäälle ja ääni kysyä, että mitäs sinulla on
repussa, mies! Ja silloin olisi parempi ihmiselle, että hänen reppunsa
repsottaisi tyhjänä...

Hyvä ja turvallinen olo oli vasta kotona, Teeriahossa. Ja tuskinpa
sielläkään. Sillä kun hänen lapsensa sitten liikuskelivat uusissa
vaatteissaan, niin se on ikäänkuin ilmianto, että eipä se Kustaa
Teeriahokaan näy olevan mikään päälle luotettava kansalainen...

Siinä sitten olisi kuin sadun paljastettu susiparka voirasva
suupielissä. Ja ihmiskunta kun tarvitsisi ylen tärkeästi kaiken
voirasvan käydäkseen sotaa mahdollisimman kauan. Vaikeata oli
yksinäisen ihmisen vaellus oikealla tiellä tässä maailmassa.




KASSUN KESSUKAUPAT


Kassun kessu kitui ja vikuroi, sillä kesä oli kylmänlainen.

— Kärrykeli tulikin, eikä kesää! sanoi Kassu karkeasti.

Mutta oli lopulta lämmintäkin ja tupakanlehdet paisuivat aika
mahtaviksi. Ne loiskottivat leveinä kuin mitkäkin jättiläisen kämmenet,
kuin vihreät, valtavat setelit, joita ojennettiin auliisti. Ja rahaa
Kassu oli aikonut tienatakin. Sotainen aika oli tehnyt kessustakin
kaupaksi käypää tavaraa. Niinpä Kassu oli istutellut tupakantaimia
palstalleen monta sataa kappaletta.

Hänellä oli paljon työtä ja vaivaa tupakkamaastaan, varsinkin
loppukesällä, jolloin ilmat jälleen jäähtyivät ja halla alkoi uhkailla.
Sillä Suomenmaan kesästä ei kylmyys ole koskaan kaukana. Routa ei
kerenne tyystin sulaa kaikkina kesinä, pahimmista ryteiköistä tuskin
koskaan.

Kassu siis kuuhki sangen myöhään valveilla joka ainoa ilta, haisteli
ja ällisteli taivaan merkkejä ja valmisti puusäleistä ja paperista
eräänlaiset suojukset tupakkamaalleen. Mutta hänen kylvönsä oli
siksi laaja, etteivät aineet eikä aika riittäneet koko tupakkamaan
suojaamiseen. Kun ensimmäinen hallayö sitten todenteolla tuli, niin
varhain noussut Kassu näki rehevien tupakanlehtiensä kahottavan jäisinä
ja jäykkinä, kuurakiteitten koristelemina.

Suojuksien alla olivat kasvit sen sijaan säilyneet kutakuinkin hyvin.
Siitäkin sopi olla kiitollinen. Olihan edes omaan piippuun täytettä.

Auringon yletessä jäätyneet tupakat sitten sulivat ja repsahtelivat
raukeina kasaan kuin ajokoiran korvat. Äsken niin leveät lehdet, jotka
olivat tuoneet Kassun mieleen ojennetut setelit, olivat nyt mustia ja
käpristyneitä. Tupakkamaa oli aivan surkea nähdä. Yksi yö oli jälleen
vienyt viljan ja kukistanut toiveet, niinkuin on kovin usein käynyt
tässä maassa.

Kassu kaataa ropsi heti nämä hallan panemat tupakanrungot ja ripusti ne
roikkumaan. Eihän niillä tainnut olla mitään virkaa, mutta olihan seutu
edes alastomuudessaan kauniimpi nähdä.

Loput tupakoistaan Kassu sai kutakuinkin suojelluksi jatkuvien
hallaöiden sivuitse. Sen jälkeen oli vielä lämpimiäkin säitä, joten
kessut vielä kasvoivat ja valmistuivat, ja viljelijä sai edes pienen
sadon.

Kassu kuivaili sitten kokeeksi jonkin rungon hallanpanemista
tupakoistaankin ja yritti niitä nauttia, mutta ne maistuivat ylen
pahalta. Niin, olihan se tiedossa, että halla on sellainen vieras,
ettei se jätä mitään jälkeensä...

Mutta olihan hänellä parempiakin tupakoita, peittokonsteilla pakkasen
kourista pelastettuja.

Osuipa sitten Eetu, kauppahenkinen ihminen, näkemään ne liiterin
orsilla roikkuvat pakkasenpanemat tupakat ja ihmetteli, että siinähän
on lujasti kessun viljaa...

— Sano että meinasi olla! sanoi Kassu synkästi. — Sontaa se nyt on,
pakkasen tekemää...

— Ota viisikymppiä kilosta, tarjosi Eetu reimasti.

— Kyllä kaiketi ne saat, sanoi Kassu.

Mutta hän oli peräti rehellinen mies ja katsoi vieläkin asiakseen
vakuuttaa, että niillä tupakoilla ei kertakaikkiaan tee mitään. Ei
niitä polta pirukaan...

— Ei piru, sanoi Eetu. — Mutta mies, jota tupakkapiru nykii...

Hän pysyi tarjouksessaan ja kaupat syntyivät. Kassu oli tyytyväinen.
Saihan hän nyt sentään muutamia seteleitä kaikesta vaivastaan, mikä
hänellä oli ollut tupakkamaastaan, sai itse asiassa jonninjoutavasta
roskasta. Olihan hän nähnyt kuinka nuo tupakanlehdet repsottivat
hallan jäljiltä velttoina ja rumina kuin ajokoiran korvat, mustina ja
käpristyneinä. Oikeastaan hänen kävi Eetu vähän sääliksi. Mitä se nyt
niillä tekee? Mutta kauppahenkinen ihminen tekee kaupan, vaikka se
olisi ilmeisesti mieletön... Ihmisestä tulee kaupankäynninkin orja...

Epäilemättä tällaisia kaupankäynnin orjia oli maassa useampia
kappaleita, epäilemättä he harrastivat asiaansa ahkerasti ja
lopulta kevättalvella he olivat ostaneet taakseen kaiken liikenevän
kessutupakan. Hinnat nousivat huimasti. Neljästä viidestä sadasta ne
kihahtivat tuhanteen ja alkoivat kohota kohti kahtatuhatta. Eikä näin
hintaviakaan kessuja saanut oikein mielinmäärin.

Silloin oli tullut Eetun hetki, ehkä sittenkin liian aikaisin, niinkuin
hän myöhemmin katui. Mutta hän tuli maininneeksi kylän kauppiaalle,
että hänellä niitä olisi vielä kessuja muutamia kymmeniä kiloja. Ja
hyviä kessuja, oikein voimallisen mustaksi hiostettuja. Hinta tuhat
markkaa kilo.

Kaupat syntyivät. Kauppias kyllä arveli, että kyllä hän melkein
näitten tupakoitten hiostajan tietää, mutta näistä sentään näkee, että
kysymyksessä on tosiaankin tupakkakasvi, eikä mikä hyvänsä heinä tai
laho puunkanto, niinkuin joistakin valmiiksi hakatuista laaduista voisi
epäillä...

Kylän kauppias hakkautti hienoksi nämä Kassun kasvattamat ja pakkasen
hiostamat kessut ja alkoi niitä myydä. Mutta hinta oli siihen aikaan jo
tuhat kahdeksan sataa ja viisikymmentä markkaa kilolta.

Se oli kevätkorvassa. Siihen aikaan olivat myöskin Kassulta omat
kasvattamansa pakkasen kynsistä pelastetut tupakat lopussa. Talvi on
ylen pitkä ja kovin usein lienee tullut piippukin ladatuksi. Sitäpaitsi
hän hyväntahtoisena miehenä oli kaiken aikaa tullut antaneeksi
satagrammasia ja neljänneskilojakin tupakantuskaisille. Nyt puute oli
hänet itsensä yhdyttänyt, ja kessu näytti käyneen ylen harvinaiseksi
tavaraksi.

Muutaman päivän paaston jälkeen tuntui suurelta onnelta, että kylän
kauppiaalla oli sentään tupakan nimellistä. Hinta tosin hirvitti, mutta
oli ajateltava, että tämä on sitä aikaa, jotta numerot ovat muuttuneet.
Kassu osti pussukan ja peukaloi piippunsa täyteen. Ei se hääviltä
maistunut. Perin oli katkeraa. Mutta savut sentään pölähtelivät...

Siinä seisoi se Eetukin, se kauppahenkinen mies, suu merkillisessä
hymyn mareessa.

— Tuntuuko se tutulta maiskahtavan? kysäisi hän.

Eetua oli kaivellut, että kauppias oli päässyt nyhtäisemään melkein
saman verran kuin hänkin. Nyt häntä tuntui lohduttavan, että näki
tuossa Kassun ostavan syksyllä hylkäämiään kasvuja...

Mutta Kassu aivan säpsähti. Eihän vain nämä liene _niitä_, pälkähti
hänen päähänsä. Ovatpa tietenkin! On se sellainen tuo Eetun naama...

Entistä katkerammalta maistui Kassun suussa kopassa kähisevä yrtti. Hän
kopisti piippunsa tyhjäksi.

Tuntui siltä, että maailma oli päässyt jälleen puijaamaan, maailman
koijarit. Liiaksi, liiaksi ne olivat verottaneet noitten pakkasen
jäljeltä niin surkeina lepsottaneitten kessujen säilyttämisestä talven
yli ja hienoksi hakkaamisesta...

Mutta niittenkin tupakoitten täytyi vain maistua. Savu niistä nousi.




NUOTTA


Voi herra, että osasi nukuttaa! Ei kaiketi ole mitään poikasten hommaa
valvoa yötä yön jälkeen koko kesäkauden. Ja vilukin oli usein, että
väristä sai. Kesäisetkin yöt ovat kylmiä Suomenmaassa, enimmäkseen.
Kesän kauneuskin jäi kaukaiseksi asiaksi keskenkasvuiselle, jota
nukutti ja joka sai soutaa kiskoa venettä minkä selkä kesti. Kuin
unikuvina painuivat mielenpohjalle suuren karurantaisen järven kesäöinä
monivärisenä välkehtivä vesi tahi sen vaahtoava valkeus tuulen
tullessa. Mieleen painui talteen kuin äänilevyyn kuikan ruma huuto tahi
valkoisen, mahtavin kaarisiivin lentävän lokin julma kiljaisu.

Kun se kierteli veneen yläpuolella ja puhui omaa kieltään, niin
vanhempi veli, väsymätön vekkuli, jolla aina riitti luontoa, saattoi
rääkäistä vastaan, ällistellen ylös taivaalle:

— Nälkäkö on?

Ja tovin kuluttua, lohduttaakseen taivaan lintua:

— Niin on meilläkin! Ei mekään saatu kalaa.

Saattoi siinä olla perääkin, että vilun ja nukuttamisen lisäksi oli
välistä nälkäkin, niinkuin taivaan linnullakin, jota taivaallinen
isä ruokkii, mutta jonka leipä näyttää olevan perin pieninä palasina
maailmalla, kuten lauletaan... Kalaa saatiin vallan vähän, joskus vain
pelkkiä vesiperiä. Silloin se vasta osasikin nukuttaa ja tympäistä...

Mutta ukko itse sulloi vain tupakkaa piippuunsa, tuhraili tulta ja
tuumaili:

— Yritämme uudestaan...

Tahi:

— Soudamme tuonne toiselle rannalle...

Se mies ei väsynyt eikä tympeytynyt. Nuotta vain veteen, tulla mitä
tulla tahi vaikka ei tulisi mitään! Kauhea ukko, itsepintainen kuin
pahahenki. Lujasta hän otti kalansa jos leipänsäkin. Vähän siinä
leipää lainehti, kun tuuli heilutteli hänen karinsekaisessa hiekassa
kasvanutta viljaansa ja lisäksi vähänväliä kuuluisa halla oli hänen
kimpussaan kuin minkäkin Saarijärven Paavon. Kaikesta huolimatta hän
repi kuokallaan yhä laajempaa aukkoa syntisen karuun maahansa, niinkuin
hänet olisi jossakin tuomittu moiseen elinkaudekseen...

Mutta pirtissä riitti pellavapäitä ja räkäneniä, kasvoi kansaa
Suomenmaahan, miten ja millä lienee kasvanutkin, se oli maanpiirin
suurimpia ihmeitä.

Sitten nukutti jälleen, mutta saikin nukuttaa, sillä nyt vain
valvominen ja soutaminen, järven melkoinen ulappa, tyyni tahi tuulinen.

Kerrankin nostetussa nuotassa siristeli vain yksi hullu muikku, jonka
vanhempi veli koiruuksissaan sinkasi takaisin järveen. Mutta piippuaan
sytyttelevä ukko huomasi sen tahi oikeassaan vain lopun, tuloksen, ja
luuli muikun pistelevän.

— Antoi merkkiä! Heitetäänpä vielä...

Sai kai sinne heittää ja kiskoa raskasta nuottaa! Iisakki sähisi
unisena ja vihaisena velimiehelleen:

— Hullu! Olisit malttanut olla. Ehkä se olisi jo lähtenyt...

Mutta oli se sellainen ukko, ettei se hevillä lähtenyt työn äärestä,
körmy, kauhea. No, pirtissä odotti suita kuin linnunpesässä. Ja turhaan
raamattu kehaisi linnun elämää: raatamaan se oli tuomittu...

Kun iäisyyden pituisen yön jälkeen tultiin lopulta rantaan, niin sitten
oli vielä levitettävä nuotta kuivamaan, satjus ja vatjus, kauhistus,
laho ja repeilevä. Aurinko oli jo korkealla ja uni painoi kuin lyijy.
Vasta Anna-Marin kalakeiton ääressä virkistyi ja tunsi elävänsä. Ne
olivat keittoja ne Anna-Marin kalakeitot! Sellaisia ei olekaan keitetty
sen maailmanajan jälkeen. Niitä lusikoi mielellään...

Nuoren, keskenkasvuisen Iisakin mieleen jäi etupäässä odottavat
tallinylisen hyvälle haisevat heinät ja musta, maistuva uni. Sitä ei
vain kesänaikaan saanut koskaan kyllikseen. Aina se tuntui loppuvan
kesken. Jo varhain iltapäivällä ukko, körmy, kauhea, oli nykimässä
jalasta äännellen:

— Hoi, nousehan! Muikku siellä pistelee...

Mikä siellä pisteli! Vihaksi se vain pisteli...

Niin Iisakki jo keskenkasvuisena oppi vihaamaan laajaa, tavallaan
kaunistakin järveä ja sen karuja rantoja. Vettä siellä vain
oli viljavasti, eikä Iisakki halunnut tulla tuomituksi sinne
elinkaudekseen, vaan lähti sieltä jo sangen varhain maailmalle, kuten
sanotaan.

Siellä sitten raha ja köyhänlapsi tapasivat toisensa ja saivat aikaan
sitä ja tätä. Tuntui välistä siltä, että jopa kestävämpääkin kuin
veneen jälki laajalla lapsuuden järvellä...




MAAILMANKATSOMUS


Verkot olivat vedessä.

— Silloin on sydän lämmin, sanoi Verkkoukko.

Mutta Nuorimies nykäisi veneen kokassa olevan kapsäkin kaltaisen
kapineen nurkasta pienen varpumaisen piiskan sojottamaan.

— Säätila tänään, kuului ääni järven vahvuuden yläpuolella.

— Huuti! äsähti ukko. — Pilaa ja likaa koko illan, koko järvimaiseman...

Savu tupsahteli hänen piipustaan.

— Uutiset muka! Ikäänkuin maailmassa jokapäivä tapahtuisi asioita
tuollaisen pätkän verran... Niitä sitten kuunnella torsotetaan totisina
niinkuin sika rukiissa ja luullaan jotakin tietävänsä...

Järvi kimalteli metallimaisena, kalat pistelivät ja kaukainen ääni
puhui kaukaisista asioista.

— Mutta ihminen on kalan kaltainen, saarnasi Verkkoukko sekaan,
syönnökseltä ja kudulta hänet käsitetään...

Kuunteli hän kuitenkin tovisen halveksimansa uutisihmisen ääntä. Mutta
kun radio vaikeni, niin silloin se alkoi, sekä airojen kitinä että ukon
viisauden mahtava, välkkävä virran juoksu...

— Neuvostoliitto: siinä se on pelätti ja pelastaja samassa hahmossa!
Sen turvin se nyt maailman kapitalisti huopailee ja ryhjää eteenpäin...

— Miten niin?

— Onhan tämä selvää näkevälle! Ilman Neuvostoliittoa, jota pelätään
ja jolla peloitellaan kuin kummituksella, eivät maailman kansat
rupeaisi kantamaan suunnatonta sotavarustelujen taakkaa. Ja niillä
sotavarusteluilla kapitalisti taasen lyhyen ymmärryksensä mukaan
parantaa sitä seikkaa, että se nykyaikaisilla koneillaan ja kojeillaan
tehdä rysähdyttää tavaranromua kaikki paikat täyteen, niin että
työttömyys ja nälkä olisi pian kuin koira kintuissa... Heh, mutta on
tämä maailman kapitalisti pitkämielinenkin! Jo kolmekymmentä vuotta
sitten se perusti Neuvostoliiton, kun tiesi sitä tarvitsevansa. Ilman
sitä se ei olisi pystynyt pitämään järjestystä ja kuria...

Miten tämä on käsitettävä? Eivätkö kapitalismi ja kommunismi ole kuin
tuli ja vesi?

— Siinä se onkin, pojat, näytelmä! Olethan sinä niitä nähnyt:
ollaan olevinaan, kuvatellaan... Mutta esiripun taakse et pääse
kurkistelemaan... Siinä sitä on näkemystä! Viime sodassakin sekä
Hitleri että Stalin ja Rooseveltti saivat määräyksensä yhdestä ja
samasta maailman sotakonttorista...

— Mistä te tuon tiedätte?

— Arvaan, mielensilmällä näen...

Erämaan järvi välkkyi, kaukaiset vaarat pohottivat kauniina. Mutta
vielä mahtavampi oli näköala, joka aukeni resuisen Verkkoukon aivoissa.
Sitä ei suinkaan ollut kaikille annettu...

— Hitlerikin, ukko jatkoi. — Suuren tuhoajan ja tappajan mainetta se
nyt kantaa, mutta oli se samalla leivänisäkin, mahdoton hyväntekijä.
Heh, tulipa työtä tekeville! Hänen ansiostaan näilläkin maisemilla
asutaan uusissa ja lämpimissä huoneissa. Muuten moni värjöttelisi
kylmässä, päälle luhistuvassa pirttilahossa. Ei sellaisiin
rakennustöihin olisi mitenkään muuten riittänyt varoja ja voimia, sillä
kaikessa viisaudessaan ihminen on kalan kaltainen: ahmii suuhunsa ja
kutee...

Vene karahti rantaan ja nuotio viriteltiin palamaan. Aurinko möllötti
taivaanrannalla punaisena ja säteettömänä, oudon ja murheellisen
näköisenä. Sääsket inisivät ilkeinä, verenjanoisina...

Verkkoukko kellotteli kupeellaan kanervikossa resuisena ja
savunhajuisena ja tuijotteli nuotion tulenkieliä.

— Sinä olet nuori mies, hän sanoi. — Saattaapa olla, että näet ajan,
jolloin on yksi lauma ja yksi paimen...




POIKA KIVIMIEHEN JA OPPAAN URALLA


Poika oli vielä niin nuori, että työvelvollisuuslaki ei häntä
koskenut, ja siksipä hän oli töissä milloin oli ja väliin taasen
väljällä, vapaana miehenä. Lapiotyö tuntui yksitoikkoiselta hänen
nuoresta mielestään ja raskaalta hänen tottumattomista käsistään
ja vartalostaan. Hän oli vähän laiskansitkakin, mikäli oli kysymys
tällaisesta suorasta työstä, ja omia jumaliaan rakastava. Hän
mieluummin kalasteli tahi talvenaikaan pyyteli riekkoja erään vanhan
ukon kanssa, joka oli perillä näistä asioista. Hän kuljeskeli itsekseen
tuntureilla pitkiä matkoja, puhutteli lappalaisia ja koki saada
näköalaa heidän outoon paimentolaiselämäänsä. Mutta jo väleen varojen
puuttuminen, uhkaileva nälkä, ajoi hänet jälleen mestarin puheille ja
sai hänet huokaisten tarttumaan lapionvarteen.

Sinne kelpasi kyllä aina, sillä sota-aikana oli työvoimasta puutetta
ja tietyömaalla oli, tahi oli olevinaan kiirekin. Sillä sotatie
tämä erämaantie oli, eikähän ihmisellä koskaan ole kiireempi kuin
sotiessaan...

Mestari katseli kyllä jo vähän karsaasti ja murahtelikin jotakin, että
mitä se vaikuttaa! Mutta ei hän tosissaan suuttunutkaan. Nuori poikahan
tuo vielä oli, hurvaton...

Poika oli taasen erään kerran palailemassa omatekoiselta lomaltaan,
maistuvasta erämaaelämästään työn karvaaseen orjuuteen, kun hän kohtasi
muutaman vanhanpuoleisen kivityömiehen. Tämä oli juuri ottanut pienen
sillan rakennusurakan, sen kivityöt, mutta hänellä ei tahtonut olla
kumppanista haaraa.

— Rupea sinä, poika, kaveriksi, hän nyt sanoi. — Minä teen sinusta
kivimiehen. Niitäkin maailmassa tarvitaan, vahvan työn tekijöitä...

Poikaa tuuma alkoi oitis viehättää. Olipahan ainakin jotakin muutosta
elämään. Ei tarvitsisikaan tarttua ylen tuttuun ja tympeältä tuntuvaan
lapion varteen. Sitäpaitsi hän oli kuullut huhuja, että kivityömiesten
tilit urakkatöissä olivat ruhtinaallisia...

Niinpä poika seuraavana päivänä aloitti kivimiesuransa. Aamu oli
kaunis. Harmaat rakennuskivet kölsköttivät solisevan ja vilisevän puron
partaalla ja aivan vieressä pystöili tunturinrinne, pohotti komeana
auringon paisteessa. Maailma näytti mainiolta nuorelle silmälle. Siinä
olisi hyvä elää kivimiehenä...

Vanhempi kivimies piteli jo meisseliä ja poika heilautti seitsemän
kilon paljua ja iski ensimmäisen iskunsa suoraan kivimiehen polveen.
Samalla hetkellä tapahtui paljon asioita. Kivimies kimposi pystyyn
ja tanssi kauhean tanssin kivien keskellä, pyöri kuin hyrrä, karjui
ja noitui ja rallatti joka äänellä, surisi kuin ampiainen. Poika
pudotti paljunsa ja säntäsi ylös tunturinkuvetta, peloissaan ja
säikähdyksissään yhä korkeammalle ja korkeammalle. Kun hän lopulta
kääntyi katsomaan taakseen, niin kaukana ja matalalla oli äsken
aloitettu kivimieselämä. Alas jäänyt toveri oli jo lopettanut villin
pyörähtelynsä ja tarkasteli ja kopeloi nyt polveaan. Välistä hän
vilkaisi ylös tunturinrinteelle, jossa poika seisoi tuijotellen
tyhmistyneenä toveria ja työmaata. Kauan oli äänetöntä.

— Uskaltaako sinne tulla? hoihkaisi poika viimein.

— Tule! kuului kivimiehen ääni. — En minä sinulle, syötävälle, mitään...

Poika laskeutui rinteeltä vitkalleen ja arkaillen.

— Kyllä oli aloitus! manaili kivimies. — Mutta et kaiketi sinä sitä
tahallaan tehnyt...

— Enhän... Ei vain tullut mitatuksi, arssinoiduksi, sitä välimatkaa...

Kivimiehen polvi oli paisunut paksuksi kuin pölkky. Siihen laitettiin
jonkinlainen side.

— Lääkäriin te varmaan menette, sanoi poika.

— Enkä! äsähti kivimies. — Sinne en hevillä mene. Sairastaminen on
viimeisen vierimmäisiä hommia. Sillat eivät silloin valmistu ja tulon
hopealanka ohenee...

Hän tupakoi ja ähkyi ja tuijotteli.

— Jos sitten taasen yritettäisiin, hän sanoi. — Ei sinusta kivimiestä
tule, mutta mitä se siitä paranee, jos minä sieltä haen jonkun toisen
poropeukalon. Sinä jo olet vähän puustaimella, ainakin sinun pitäisi
olla, kun niin hyvin aloitit...

Ja sillan he tekivät, nyhersivät. Suuret harmaat kivet lohkeilivat,
muovautuivat, suoristuivat, liikahtelivat konsteilla ja kojeilla ja
rakentuivat jyhkeän näköisiksi arkuiksi, joita ajanhammas saisi tovin
nakertaa.

Poika tiesi, että ne jäisivät hänen kivimiesuransa ainoaksi
muistomerkiksi. Hän tunnusti jo itsekin, ettei hänestä kivityömiestä
tule, olipa siihen seikkaan tyytyväinenkin. Sen verran hän oli saanut
näköalaa siihen ammattiin. Lujassa on leipä kivessä, sanoi vanha sana...

Mutta kun hän pääsi niistä vaikeasti liikuteltavista ja kovakupeisista
kivenjärkäleistä eroon ja rahaa oli pussissa, niin silloin se vasta
näytti valkenevan. Siellä oli muuan Juhan-Kalle, joka oli, paitsi
kauppias ja tietyömaan huoltaja, myöskin matkatoimiston pitäjä ja mitä
tahansa. Tämä iloinen, vohlakka mies tervehti nyt poikaa näin sanoen:

— Oletko sinä käynyt Haltiolla?

Olihan poika, ja Juhan-Kalle julisti, että nyt sinulle on tarjolla
loistokomennus. Lähdet vain helsinkiläisen häämatkaparin oppaaksi.
Siellähän sinä tuntureilla muutenkin miilustat...

Todellakin, mikään ei näyttänyt sopivammalta! Tunturit, joita hän
rakasti, vapaa muona ja palkkaa! Ihmisenpoika voisi vaikka laulahtaa,
että kaikkivoipa Juhan-Kalle...

Häämatkalaiset olivat nuoria ihmisiä, pojan näkökulmasta kylläkin
melkoisen iäkkäitä, suurta herrasväkeä, epäilemättä varakkaita. Heidän
puheistaan poika pääsi myöhemmin selville, että mies palveli jossakin
ministeriössä, oli oleskellut paljon ulkomaillakin ja oli kaiketi
niinsanottuja diplomaatteja. He olivat vuokranneet kaikkivoivalta
Juhan-Kallelta vanhan hevosen, jonka kantosatulaan sälytettiin teltat
ja muonat ja muut matkavehkeet. Niin alkoi retki kohti Haltion huippua.

Sangen pian oli poika selvillä siitä, että kulku ei ollut eikä tulisi
olemaan mitään rientomarssia. Sillä heti kun nämä häämatkalaiset
näkivät jonkun pensaspuskan, he juoksivat sen taakse ja viipyivät
siellä pitkät tovit. Mikä heitä siellä lienee viehättänyt? Oikeastaan
se ei ollut mikään salaisuus, sillä tunturien varpupuut eivät kasvaneet
kovinkaan sakeassa...

Poika ei yksin voinut jatkaa matkaa näkymättömiin, sillä
tunturikasvullisuutta rakastavat matkalaiset alkoivat silloin
huudella hädissään ja varsinkin rouva marisi, että pojan tarkoitus
oli eksyttää heidät ja jättää erämaahan nääntymään. Hän oli melkoisen
ylväs rouva, joka tavallisesti käyttäytyi siten niinkuin pojasta ei
tarvitsisi välittää enempää kuin henkimaailman olennosta, niinkuin hän
olisi aivan, aivan toista laatua, eikä vähääkään sellainen kuin he,
häämatkalaiset... Niin pojan oli tupakoida tuhrailtava, vaikka hän ei
oikeastaan ollut siihen perehtynyt, mutta olipahan talon tupakat, tahi
korjailtava kuormaa, vaikka siinä ei ollut mitään korjaamista.

Kun viimeinkin kuonnuttiin jatkamaan matkaa, niin kovin pitkälle ei
päästy, kun jo taasen äkättiin pensas tahi kallionjärkäle, jonka
sivuitse ei mitenkään sopinut noin vain mennä. Päivämatkat jäivät siten
hyvin lyhyiksi.

Ja kun leiriydyttiin, niin silloinkaan ei ollut sen rauhallisempaa.
Leiriaskareista selviydyttyä — niihin matkalaiset olivat kovin
kömpelöitä, yritellessään joskus auttaa tällaisissa asioissa kätevää
poikaa — kun oli syöty ja juotu ja vanha, sopuisa ja viisas hevonen
etsiskeli lähistöllä niukkaa ravintoaan, niin poika ei pienessä
teltassaan päässyt niin äkkiä uneen, ettei hänen olisi ollut
kuunneltava kuinka naapuriteltta kymmenen, parinkymmenen metrin päässä
kahahteli ja heilui kuin myrskyn kourissa, vaikka tuntureilla ei aina
tuullutkaan...

Pojasta matka oli ikävä ja iäisyyden pituinen, mutta lopulta kuitenkin
seisottiin Haltion huipulla ja tuijoteltiin sinertäviin etäisyyksiin.
Autiutta ja tyhjyyttä. Tuntui tarulta, että ihmiset tällä samalla
maapallolla parasta-aikaa sotivat suurella melskeellä ja tulivat
tapetuiksi. Niin poika tuli ajatelleeksi ja ensikerran hän vähän
ymmärsi näitä häämatkalaisia, jotka olivat paenneet pahaa maailmaa ja
lähteneet omalle pyhiinvaellusmatkalleen korkeaan paikkaan...

Paluumatka oli samantapainen ja yhtä pitkäjäykkinen. Poika oli iloinen,
kun hän vihdoinkin kahden viikon kuluttua näki Juhan-Kallen kasvoista
kasvoihin. Hieman nolona hän sitten seisoi viisisatanen kourassaan.
Sen häämatkanmies oli hänelle tuivannut, kun poika oli heittänyt
oppaanpalkkion suuruuden miehen määrättäväksi, ajatellen, että tämä
ehkä antaa enemmän kuin arvaa odottaa. Paljon paremmin hän olisi
tienannut lapionvarressa...

Poika ajatteli, että hänen oppaan uransa oli yhtä lyhyt kuin
kivimiehenkin. Sillä ensimmäisen ja viimeisen kerran hän esiintyisi
tunturioppaana, ainakin häämatkalaisille...

— Minkälaista herrasväkeä se hääpari oli? kysyi Juhan-Kalle.

— Ihoihmisiä, poika vastasi ja sanoi ja lähti omille retkilleen
tuntureille ja vesille, omille jumaloilleen.




KIERROS


Hyvin vanhan ihmisen kasvot voivat olla jollakin tavalla
kauhistuttavat, omituisen ilmeettömät ja liikkumattomat, harmaat,
mullanväriset, täynnä juovia ja halkeamia. Iän paahde on tehnyt
kasvoille saman minkä pitkät poudat kostealle maankamaralle...

Mutta vielä vain tupsahteli savu piipusta, vielä liikahteli kieli
suuaukon pimeydessä ja sanat syntyivät todistaen, että älynkipinä yhä
kyti korkean iän kaamean naamion takana...

— Hoitoko? Kohteluko? hän inahteli ja äänessä maiskahti hiven, kuin
suolanrae, pahankurisuutta ja paljon tietävän ihmisen salaista ivaa. —
Talon hoito se on. Ei tuota osaa sanoa... Se on parempi, että itsekukin
kokeilee...

— Sittenhän sen tietää!

— Sitten sen tietää. Minun ei tarvitse kysellä. Kunnanelättinä minä
aloitinkin. Huoripoika — mitenkäpä se muutenkaan... Piian palkalla ei
lasta elätellä. Pitkät hallavuodetkin kuuluvat olleen niihin aikoihin.
Kolmannella ikävuodellani minä jouduin hoitoon, ruotilaisuudeksi
sitä silloin sanottiin, tätä... Heh, nythän nuo on, lakanoiksiko
niitä sanotaan, jotka koipiin säkertyvät... Silloin oli vuoteenani
lastukasa uuninloukossa ja herätys oli sellainen, että isäntä roiteli
päreliistakolla tahi hevosenlängillä, mitähän käteen sattui, aamulla
talliin lähtiessään. On vieläkin kolo ronkassani, paksun päreliistakon
tekemä ja märkinyt, niin ettei ne unta ole nekään ylösnousut.
Pukunani oli hurstipussi, jossa oli reiät päätä ja käsivarsia varten.
Kyllä siinä sai vilunvirren veisata, kun aamuisin virittelin tulta
karjakeittiössä ja pakkanen oli, niin ettei kaiketi niitä sellaisia
pakkasia ole sen koommin ollutkaan...

Ukko tuohoi tulta piippuunsa, mutta muisteli sitten edelleen:

— Nythän tuo on ruokakin oikein pöydässä. Palasta sitä silloinkin sai
kouraansa, eihän sitä muuten tässä oltaisi, ja särvintäkin samasta
kiulusta mistä vasikat juotettiin. Sellainen oli isännän tahto. Isännät
olivat silloin sellaisia, että niitä saattoi sanoa isänniksi. Ne
tiesivät miten oli oltava. Kunnanmiehiksi katsottiin julminta miestä
seurakunnassa, etteivät vaivaismenot kovin paisuisi.

— Sellainen talo se oli Selkälä minulle, mikä tuo nyt olisi, kauhujen
talo. Vaikka eivät siellä kaikki ihmiset olleet isännänlaisia.
Emäntäkin, parempaakin palasta se tuivasi kouraan, isännältä salaa. Ja
naapurissa, ka kun on nimi mielestä haihtunut, oli oikein ystävällinen
ukko, jolla oli elättikarhukin, mistä lienee tuotu pentuna pohjoisesta.
Se karhu asui oikein omassa kamarissaan ja oli tavallisesti
hyväluontoinen, mutta kun miehet joskus antoivat sille ilkeyksissään
viinaa, niin jopa paiskeli kamppeita ja karjui. Ja karjui se joskus
se karhun isäntäkin, vaikka olikin niin hyvä ukko, että ei luulisi
sellaista äijää olevankaan. Tietääpä tämän, joka karhullekin antoi
leipää...

Ukon haaleat silmät painuivat kiinni, hän näytti torkahtavan ja piippu
putosi ikenistä. Siihen kolahdukseen hän havahtui ja muisteli entisiä:

— Lieneehän tuo kauankin kytenyt mielessä, mutta kymmenennellä jo
olin, kun lopulta päätin, että lähden karkuun. Sellainen selkäsauna
oli uhkaamassa, ettei olisi vähän ollut. Kuuli emäntäkin aikeeni,
mutta meinaili vain, että mene sinä, joka pääset, lähtisin minäkin
jos pääsisin. Ommella kuraisi vielä pussinkin minulle ja pisti siihen
leipää ja lihamurikan. Ja antoi siihen pussiin naapurin äijäkin,
se sama, jolla oli karhu kamarissa. Niin minä lähdin ensimmäiselle
matkalleni, maailmanrannalle. Sillä reissulla olen vieläkin. Ainakaan
en ole Selkälään palannut...

Ukko unohtui äänettömäksi. Sitten:

— Mitä? Hä? Mitenkö toimeen tulin? Mikä oli tullessa, kun minulla
oli se pussi, eväspussi. Oikeastaan minä en ole koskaan ollut niin
varakkaan tuntuinen kuin silloin. Lieneehän noita ollut ihmisiä
vankemminkin varustein liikkeellä, mutta tuskin ovat osanneet pitää
pussejaan niin kalliina kuin minä sitä omaani, jossa oli leipää ja
lihanokare. Säästäin minä sitä pidin. No, suoraan sanoen sitten
kerjäsin, sillä eihän ennen saadulla kauan eletä, kerjäsin monta
vuotta, paitsi mitä sekaan olin paimenena ja sokeain taluttajana.
Laajalti kuljin ja vilua ja nälkää oli riittämiin, sillä ei ole
tätiä tiellä. Mutta monin verroin parempaa se oli kuin Selkälässä,
ruotitalossa, joka häämöitti helvettinä takanani...

Ukko tuhraili kömpelöin sormin piippunsa kanssa ja katseli kaiketi
mielensä silmällä lapsuutensa maanteitä, melkein vuosisadan takaisia,
mutta hänelle läheisempiä kuin eilinen päivä.

— Kerran jo lähettivät minut sinne oikein hevoskyydillä. Kerjuu oli
silloinkin kielletty ja niin minä köröttelin ruununkyydillä, tahi
mikä lienee ollut kunnan taikka köyhäinkyyti, kotipuolta kohti. Ja se
kotipuoli oli Selkälä, ruotipaikka. Ei niin uskovaista liene, että
helvetti enempi peloittaisi... Karkasin minä siitä kyydistä pimeänä
syysyönä, niin pimeänä, ettei nähnyt otsaansa iskevää. Kiinni ei
saatu. Pieni poikanen, niinhän se haihtuu kuin kaste maasta, kerjää ja
kulkee...

Oli jälleen äänetöntä. Aurinko paistoi ja tuuli puhalteli kuten joskus
ammoin erään poikasen kulkiessa umpimähkään Suomenmaan teitä.

— Selkälää, koko Selkälän talon kylää, minä en enää nähnyt, enkä
koskaan ole halunnutkaan. Sellainen maku siitä jäi mieleeni... Mitä?
Hä? Lavia käännetään ihmiselämässä. Kerjuun jälkeen tuli eteen se
työ. Voi veikkonen, minä olen tehnyt paljon työtä, niin paljon, ettei
sanomalla usko. Veriin se jo meni. Kysy vaikka tutuilta. Mutta ei noita
enää taida olla, tuttuja. Maan alla ne jo makaavat, suu multaa täynnä...

Ukon kasvot ovat tyvenet ja liikkumattomat kuin kuivuuden näännyttämä
maa tahi kaarna vahvan petäjän pinnassa.

— Sitä mahtuu työtä seitsemään, kahdeksaankymmeneen vuoteen. Ensin
muille tehtyä ja sitten sitä omaksi sanottavaa. Kyllä niitä on voimia,
kun ajattelee, että tässä hanataan, kasataan, kootaan, piru noita
antanee... Minä olin yhteen aikaan jo rikas mies: maita ja mantuja,
karjaa ja palvelijoita. Isäntä minä jo olin, vaikka totta puhuen
naimisen kautta minä niin pitkälle pääsin, en ainoastaan sillä työn
ryskeellä. Mutta toistakymmentä lypsävää vain oli tämän ukkopahan
nimissä ja ori hönkyi tallissa...

Hän oli ääneti ja näytti mielensä silmällä yhä näkevän karjalaumansa,
ehkä istuen keinuvissa kärryissä oriin ravatessa. Hän väsyi ja torkahti
todenteolla. Mutta herkästi hän havahtui.

— Mitä? Mikä nuori mies sitä sinä olitkaan? Mihinkö ne rikkaudet ovat
joutuneet? Mitenkö sellainen omaisuus voi kadota kuin tina tuhkaan?
Kaikki sinun pitäisi saada tietää... No, sanassa se jo sanotaan: koi
syöpi ja ruoste raiskaa ja varkaat kaivavat ja varastavat... Et taida
uskoa, kun olet kovin nuori mies. Minä sen tiedän, joka olen jälleen
ruotia syömässä...

Vielä oli ukossa vetoa: savu tupsahteli.

— Taikka vaivaistalojahan ne ovat nykymaailmassa tai lienevätkö
kunnalliskoteja, eihän ne sanatkaan pidä enää kutiaan. Niin, ko-dis-sa
minä olen... Mutta oli se sentään kierros, yhdeksänkymmentä vuotta...
Sen kun teet, niin sitten sen tiedät...

Piippu sammui ja ukko nukahti penkilleen, kasvot maan ja kaarnan
kaltaisina, liikkumattomina, ilmeettöminä, kauhistuttavan vanhoina.




SOKEAN TALUTUS


Poika, vaikka onkin nähnyt laajasti Suomenmaata kuljeskellessaan ja
kerjäillessään, ja kehittynyt tässä touhussa melkoiseksi maailman ja
ihmisten tuntijaksi, ei suinkaan voinut aavistaa, että portailla istuva
ukko olisi itse isäntä, tämän ilmeisesti isonlaisen talon. Mutta samoin
olisi epäilemättä käynyt kenelle tahansa oudolle.

Ukon jaloissa oli vanhat saappaanterät, päällä epämääräinen laaja
kauhtana nahkaremmillä vyötettynä ja päässä myssy, jossa lika ja
punaväri taistelivat. Hän nojaili keppiin ja hänen kasvonsa olivat
heikonkasvuisen parran ja sekä tyhmän että viisaan virnistyksen
vallassa. Silmien tilalla oli vain reiät, raot, punertavat ja ilkeän
näköiset.

Epäilemättä sokea raukka, ruotiukko, jota kerjäläispoikakin voi
lähestyä kuin vertaistaan, pelkäämättä. Jotenkin hän näytti vaistoavan
tulijan, vaikka pojan paljaitten jalkojen astunta pihapolulla oli
melkein äänetöntä.

— Kuka? hän kysäisi.

— Onpahan kulkija.

Poika ei luullut tätä avuttoman näköistä vanhusta hänelle mitenkään
tarpeelliseksi ihmiseksi ja siksi hän vastasi niinkuin vastasi. Mutta
ukko näytti olevan vain mielissään siitä, että joku tuli, että jotakin
tapahtui autiolla pihamaalla, jota hallitsi loppukesän helle.

— Kerjäläispoikako?

— Ni-in, venytteli poika vastausta, — ja teen minä työtäkin.

— Jos johonkin kykenet, niin, inahteli ukko, — karkasit ruotipaikastasi?

Poika sävähti. Tuo sokea ukko näytti näkevän paremmin kuin ne, joilla
silmät loistivat.

— Niin kun pieksivät!

Ties mistä syystä hän tuli näin vastata pökäisseeksi, vaikka olisi
yhtähyvin voinut tehdä tyhjäksi kaikenlaiset karkaukset. Nuo lähes
kahden vuoden takaiset asiat olivatkin jo niin unennäköä.

— Miten niin pieksivät?

— Löivät! jäsähdytti poika.

Ukkoa näytti asia huvittavan. Hänen viheliäisen parran huonosti
peittämä naamansa oli tulvillaan riemukasta virnistystä.

— Heh, tuleehan sitä lyödyksi, kun ei muuta hoksaa. Miten sinulla on
ikää?

— Vai kahdennellatoista. Entä kokoa? Tulehan niin tunnen...

Mutta pojasta oli vastenmielistä antautua sokean haparoivien käsien
kopeloitavaksi. Sellaiseen ei näyttänyt olevan mitään syytäkään.

— Mitä hän sillä tiedolla tekee?

Pojan kysymyksen tarkoituksena oli palauttaa ukon mieleen, että hän
kuuluu sokeain ja ontuvain säätyyn, jolla ei toivoa ole.

— Asiaa, asiaa tämä on! hoki ukko. — Oletko sinä milloinkaan talutellut
sokeaa? Sokeain taluttaja! Heh, sehän kuulostaa joltakin. Nyt pääsisit
sellaiseksi, jos vain olet sovelias.

— Mihin minä hänet taluttaisin?

— Mihin vain.

Ukko olisi ehkä puhunut pitemmästikin, mutta poika ehti ennemmin.

— Ja luuleeko hän leivän olevan hyvinkin löyhässä sellaiselle
pariskunnalle?

Nyt ukko nauroi todenteolla, niin että sai yskänpuuskan, josta vain
vaivoin selvisi.

— Heh, oletpahan huomannut, että leipä se on pääasia! Kuule, leivän me
saisimme tästä talosta. Vinola elättää vaikka kaksi laiskaa...

Silmänräpäyksen verran poika katseli vanhusta vielä epäillen, mutta
sitten hän oli selvillä siitä, että tuo hullunkurisen ja surkeankin
näköinen olento, sokea, oli todellakin isäntämiehiä, vieläpä kaikesta
päättäen isoja isäntiä, niitä ihmisiä, joita oli kunnioitettava
ikäänkuin leivän isänä. Pojan sävy muuttui. Hän vastaili nöyrästi ja
notkeasti ukon moniin kysymyksiin kuten kerjäläiselle kuuluu isännän
edessä. Niin hänestä tuli kuin tulikin sokean taluttaja, koska entinen
oli tyhmyydessään tympeytynyt ja käynyt liian iäkkääksikin moiseen
helppoon ja siistiin hommaan, kuten ukko selitti.

Myöhemmin miehuutensa voimavuosina, poika muisteli mielellään
näitä aikoja. Hänen elämänsä pölvästinkoulu oli muka silloin ollut
parhaimmillaan. Eikä elämä Vinolaisen yliopistossa ollut tullut
tyyriiksi...

Heti ensimmäinen päivä jäi pojan mieleen merkillisenä. Isäntä oli nyt
tavallisessa, vieläpä siistinpuoleisessa ihmisen ja isännän asussa.
Toisella olkapäällä roikkui kuitenkin joku riihisäkki, nokinen ja
ruumeninen.

— Nyt lähdetään, hän sanoi. — Käymme kylän laidassa asti...

Niin he kävelivät käsikädessä. Poika ummisteli ja lumisteli silmiään
vähäväliä saadakseen vihjettä siitä, miltä maailma tuntui ukon
ilkeännäköisillä, mitään näkemättömillä reikäsilmillä.

— Kovako sinä olet varastamaan? kysäisi ukko. Sitä samaa hän oli
udellut jo illallakin.

— En minä osaa varastaa, vakuutti poika.

— Älä opettelekaan. Vinolaiselta ei ainakaan parane yrittääkään... Jos
ihminen tulee vastaan, niin sano.

Pitkään aikaan ei tullut ketään vastaan. Someroinen maantie oli
helteinen ja autio. Ihmiset köykkivät sirppeineen kypsyvillä
vainioilla. Lopulta tallusteli vastaan vaimoihminen, mikä lienee ollut
mökin akka.

— Päivää, päivää, vastasi Vinolainen akan tervehdykseen. Hän pysähtyi
ja jatkoi: — Syle minua silmille, niin pyyhin kasvoni tähän pyyhkeeseen.

Ukko piti nokista ja ruumenista säkkihän valmiina.

— Hyvä isä! pääsi akalta. — En kaiketi minä Vinolan isäntää silmille
syle!

— Yritys-Vappu sylki, selitti sokea. — Lähdin liikkeelle aivan sitä
vasten, että kaikki saisivat halunsa tyydyttää...

Vaimoinen päivitteli kaikenlaisten vappujen julkeutta. Hän ainakaan ei
olisi sellainen, sylkeväinen, johan nyt. Siihen jäi akka ihmettelemään,
kun sokea ja taluttaja jo tallustelivat edelleen. Poika silmäili ukkoa
suurin silmin. Tämäpä isäntä oli! Oliko tämä niitä, joita nöyriksi
sanottiin? Tahi mikä lienee vanhurskas...Vai oliko se ilkeyttä?
Sellainen sillä oli naama... Mutta on se ollut railakas akka, joka on
sitä silmille sylkenyt! Taikka lieneekö sylkenytkään? oli se senkin
näköinen, että saattoi se valehdellakin... Paljon myöhemmin poika näki
tässä Vinolaisen omituisessa ja ällistyttävässä käyttäytymisessä,
ja monissa muissa hullutuksissa, ennen kaikkea miehen sitkeän ja
urhoollisen taistelun sokeuden synkeyttä vastaan. Ainaiseen pimeyteen
vajonnut maailma ei saanut häntä masentaa.

Niin he tallustelivat ja joka ainoan nähdyn ihmisen kanssa Vinolaisella
oli samantapainen ja samaan tulokseen päättyvä keskustelu. Syljet eivät
ruvenneet lentämään, ja ukko näytti lopulta väsyvän. Pojan ohjaamana
hän istahti ravin reunalle.

— Ei se enää vaikuta, hän sanoi. — Eivät syle, vaikka mielikin
tekisi... Missä paikassa olemme?

Poika mainitsi kohdalla olevan talon nimen.

— Heh, tekijä olet poikaseksi, jos eilen vasta kylään tulit. Kunhan et
vain valehdellut... Joko sinä tyttöjä haristelet?

Ukon sokeannaamassa oli jotakin vastenmielistä virnottavaa. Poika oli
hämillään ja äänsi jotakin kieltävää.

— Vai et. No, lähellä se aika kuitenkin on. Halut ja himot eivät ne ole
mitään halveksittavia. Niiden voimasta me täällä olemme. Sanovat, että
maailma pyörii. Mikä pyörittää? Himo...

Oli lämmintä, helteistä. Tuulenhengessä oli sammuvan kesän hajua.

— Varhain minä aloitin, jatkoi ukko. — Ei ole katumista... Näkyyhän
pappila tähän?

— Tuoko valkoinen, kaksikerroksinen?

— Mikäpä muukaan. Näkyykö yläkerran päätyakkuna?

— Näkyy.

— Heh, siitä reiästä on tämä poika karsaissut pappilaan useammin kuin
ovesta. Sillä papintyttäristä minä aloitin, ainakin yhdestä. Vähempi ei
välttänyt, sellainen poika olin. Perehdytin hänet itseeni, heh, silmät
olivat silloin päässäni, ei reiät, mutta kun asia huomattiin, niin
siitä se juttu syntyi. Tyttö istui pappilan vinttikamarissa kuin vanki
tornissa surren ja samalla punoen lakanoistaan köyden, jota myöten
tämä poika yön hämyssä karsaisi yläilmoihin kuin orava, sinne, missä
pulleaposkinen papintytär odotti.

Ukko tollotti punertavin silmäkoloin ja näytti kuuntelevan menneitä.

— Kysyitkö jotakin? sanoi hän sitten. — Tietysti siitäkin tuli loppu
aikanaan. Pappi muutti perheineen maan toiseen laitaan. Niin minä
liikuttelin pappissukuja...

Ukko penkoi auringon lämmittämää multaa ojanpientareesta, pudisteli
sitä kourassaan, haistelikin.

— Lämpö tekee ihmiselle hyvää, sanoi hän mietteissään. — Ja tykkää
siitä maakin. Maasta sinä olet tullut. Kuule, poika, tämä on hyvä
muistaa aina. Jos ihminen sinua joskus tympäisee, niin ajattele, että
mies siinä otti hetkeksi tuon muodon, liikkui, teki sitä ja tätä, mutta
se on pian ohimenevää. Lähdemme!

He palasivat käsikädessä, ruma, sokea hupsunsekainen ukko ja
pienikasvuinen kerjäläispoikanen, jonka ensimmäinen sokeantalutus
täten oli Hiljoilleen päättymässä. Somero lämmitti hänen paljaita
jalkapohjiaan, helteinen taivas kaartui mahtavana ja vainiolla oli
kumartuneita selkiä ja haukkaavia, välkkyviä sirppejä.




ONNENKAUPPIAS


Nuori mies, roimasaappaineen ja sadetakkeineen, istui puiston penkillä
vieraassa kaupungissa. Vieritse juoksivat virrat sadesään synkeiksi
tekemiin järvenlahtiin. Jokien yli johti harmaita siltoja ja autorivin
vihreät panssarit torilla hohtelivat märkyydestä.

Yksinäinen nuori mies sai seuraa. Mustalaisakka, vanha ja rypistynyt,
likaisenvalkoiset hampunkaltaiset suortuvat pursuillen näkyviin
punaisen villahuivin alta, pysähtyi penkin luokse.

— Povataan, nuori herra!

Hän istui valkoiselle penkille nuoren miehen viereen. Tuuli pudisteli
pisaroita heidän päälleen tuuheista ja vihreistä puista. Eukon huivin
poimuista vilahti esiin korttipakka, uusi ja sileä, selät tummien
kuvioitten kirjavoimina. Katsojan silmä oli niistä eroittamaisillaan
salamyhkäisen onnen ja kohtalon kirjaimen, kun kortit lipsuivat
povaajan käsissä.

— Nostappa nyt!

Eukon silmät vilkkuivat virkeinä ja tutkivina, samalla kun
varovaisenviisaat oraakkelilauseet alkoivat tulvia hänen huuliltaan.

— Oh, poikani, rahanpennin sinä käsität paremmin kuin joku toinen.
Mutta mitäpä rahoista, kun onni puuttuu! Kun ihmisellä ei ole onnea...
Sukulaisistasi sinulla ei ole apua ollut ja oikeaa tointasi ei ole
sinulle annettu. Suuri menestys sinua odottaa, mutta sinulle ei sitä
suotaisi. Monet suuret sitä vastustavat. Enemmän on ollut sinulla
vastoinkäymistä kuin myötäkäymistä. Toisten rahaa sinä et harrasta,
mutta muut harrastavat omiasi. Rahasi ovat menneet kuin veteen ja
mielesi ailahtelee kuin vesi tuolla altaassa...

— Nostappa. Ah, vastoinkäymistä sinulla on! Mutta iloisella
luonnollasi, pitkämielisyydellä ja kärsivällisyydellä sinä ne voitat.
Poikani, pidä tiedot, jotka saat, omina hyvinäsi, älä aina niitä
haastele muille... Kuudennen käskyn rikkomistakin näkyy... Niin,
niin, jatkoi hän nuoren miehen epäillen hymähtäessä, — olkoon vaikka
kuinkakin läheinen...

— Valitse yksi.

Tuuli ja satoi ja vettä pisarteli puista ja paksu herrasmies kulki
ohitse sateenvarjoineen. Povaaja peitti siksi aikaa, varovaisen ja
viisaan näköisenä, huivillaan kolmen kortin seljän, tumman, sileän,
yhtäläisen.

— Aha, herttakuutonen! Sinä aiot matkaan, mutta se ei ole vielä
varmaa... Viime kesä oli sinulle hyvin surullinen. Eikö niin? Valitse!
Surua, surua sinulla on. Ystäväsi on vaaleaverinen ja ruskeatukkainen
ja viiden lapsen isäksi sinä tulet... Niin, onnea sinulle kyllä
näytettäisiin, kun sinä keinot käsittäisit. Kyllä minä sinulle
kertoisin, kun malttaisit olla hiiskumatta. Millähän tuosta vanhan
vaimon mieltä hyvittäisit? Tavaraonneako tahtonet vai mitä, se tapahtuu
kuin sinaatin päätös...

Hänen silmänsä vilkkuivat viisaina ja tutkivina kasvojen kynnöksestä.
Nuori mies kyseli ja kävi ilmi, että tämä povaajatar ei ollutkaan
mikään mitätön henkilö. Jos hän ryhtyi puuhaan, niin hän voi hankkia
kenelle tahansa rikkautta ja muuta mahtavuutta, lempeä ja järkeä ja
mitä vain mieluilit.

Mutta roimasaappaitten ja sadetakin sisässä oli nuorukaisen röyhkeyttä.

— Miksette sitten ole hankkinut tuota kaikkea suoraan itsellenne? Miksi
yhä pyydystelette muutamia markkasia?

Ja heti levisi ikäänkuin kaihi mustalaismummon viisaisiin ja tutkiviin
silmiin.

— Nuori mies, liika viisas sinä olet, liika viisas. Väärin käsitit vai
lieneekö tullut liikaa sanotuksi. Ei kaikilla ole onnea. Kova onni
ihmisen tyhmistää... Äläkä luule kaikkea tietäväsi. Kyllä maailma
hioo...

Hän sai pienen setelinsä, huokasi ja lähti, hieman liikkaisten puiston
hiekkaisella käytävällä, hampunkaltaisten suortuvain pursutessa esiin
punaisen huivin alta.

— Kauppias hänkin, ajatteli viisas ja itsekylläinen nuorukainen
valkoisella penkillä. — Eipä tärpännyt...

Ja vesi tipahteli puiston puista ja autorivin vihreät panssarit torilla
hohtelivat märkyydestä.




SATUJEN PEIKOT


Kirkot kohoavat taivasta kohti uljaina ja komeina, aina niin uljaina
ja komeina kuin varat suinkin myöten antavat. Kellot soivat, urut
humisevat ja ihmisäänet veisaavat:

— Maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto...

Valot palavat pimeydessä ja ollaan kovasti ylpeitä kristinuskosta,
isiltä peritystä.

Lepopäivinä lapset lukevat, paitsi Betlehemin piltistä, myöskin muita
satuja. Esimerkiksi vuorenpeikoista, jotka istuvat onkaloissaan
ja hautovat suunnitelmia ja noituuksia ihmiskunnan turmioksi.
Ymmärrettävästi vain siksi, että saisivat näyttää voimansa...

Nykyaikana nämä peikkosadut alkavat kuvastella silmissämme hyvin
tutuilta ja läheisiltä, paljon läheisemmiltä kuin kertomukset parisen
tuhatta vuotta sitten maajalassa vaeltaneesta Jumalan pojasta, joka
työskenteli kirvesmiehenä Galileassa ja teilattiin kansanvillitsijänä,
jonka rakkaudenoppi lienee hyvin kaukainen nykyiselle kristikunnalle...

Näissä tyhmäntuntuisissa peikkosaduissa onkin piillyt ennustavaa
viisautta. Sillä nykyaikana elämme näiden satujen tarunomaisen,
kammottavan maailman keskellä. Ihmiskunnan omasta kupeesta on
putkahtanut peikkojen rotu, joka istuu jossakin maanonkaloissa ja
hautoo, keksii ja suunnittelee keinoja, joilla se voisi tuhota
ihmiskunnan, korventaa autioksi koko maapallon, ehkäpä suistaa sen
pirstaleina radaltaan...

Sellaista todistavat sanomalehdet, nuo paperit, joiden mielestä aina
jotakin tapahtuu, tapahtuu välttämättömästi joka päivä. Niistä luemme
kuinka joissakin maanalaisissa luolissa, kokonaisissa kaupungeissa,
kätketyissä, korkeiden aitojen ja vartijoiden suojaamissa, viisaat
keksijät työskentelevät ja ponnistelevat ja tekevät atomipommia yhä
tehokkaammaksi, sata, tuhannen ja kymmenentuhatta kertaa entistä
voimakkaammaksi. Hehtaariluku, jolta se kerta pamauksella hävittää
elämän paisuu paisumistaan. Vuosimäärät, jolloin valtavaa pommikuoppaa
yhä on vaarallinen lähestyä, lisääntyvät lisääntymistään. Siinä sivussa
nämä nykyajan peikot keksivät jotakin muutakin, esimerkiksi myrkyllisen
pilven, joka myöskin on vaarallinen kaikelle elämälle suuressa
mittakaavassa...

Ja tavallinen ihmiskunta, nuo, jotka ahertavat, rakentavat ja
viljelevät, lukevat tästä kaikesta levätessään ja haukottelevat.
Tahi ehkäpä he vielä ihastelevat peikkojen viisautta, että siellä
ne sentään ovat nallintekijät! Ehkäpä he ajattelevat tavallisella
hyväuskoisuudellaan, että se pommi ei tule putoamaan kohdalle,
vaan naapurin puolelle, rajan taakse... Tahi he luulevat lukevansa
sanomalehdestään muunnelmaa lapsuutensa peikkosadusta...

Jos he pitäisivät sen totena, niin voisihan ajatella heidän ainakin
nostavan pahan parun, että tehän taidatte tuhota koko isiltä perityn
maapallon!

Uhotelkoot peikot mitä tahansa, niin he, tavalliset ihmiset, vain
veisaavat: — Maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto...

Kuitenkin, kirjoitusten mukaan, elämme tarumaisessa, noitamaisessa,
kammottavassa peikkosatujen maailmassa.

Jossakin onkaloissaan ahertavat viisaat, mielipuoliset peikot
kuumeisella kiireellä synnyttääkseen oikean pommien pommin,
puhaltaakseen oikean myrkkykehän maapallon ympärille. Heissä tuntuu
istuvan sammumaton viha ihmiskuntaa ja koko vanhaa maapalloa kohtaan.
Miksi? Kuka tietää. Ehkäpä he vain haluavat näyttää noituutensa ja
voimansa kuten muinaiset satujen peikot...

Vanhassa sadussa heille ei kuitenkaan loppujen lopuksi käynyt häävisti.
Ja tuskinpa tässä uudessakaan.




MATTI


Poika kävellä pollotteli nukke kainalossa, rievuista rakennettu, uusi
luomus. Hän puheli ja lauleli itsekseen, mitä lienee, kuuntelijain
mielestä järjetöntä lorua. Matkaa oli pitkälti lähimpään paikkaan,
missä, ymmärrettiin nukkeasioita, talvista, totista taivalta. Siellä
oli tyttöjä, samanikäisiä. Kotona pyrkivät pilkkailemaan hänen
nukenhoitoaan, ison miehen. Veli Veikollakin, vuosia nuoremmalla ne
näyttivät ihan sydäntä etovan. Hänellä oli hevosta ja varsaa...

Siinä oli jo Kivelä. Ennen sisään menoaan Matti kätki nukkensa suuren
aikamiestakkinsa helmojen alle, sillä hän oli oppinut karttamaan tädin
pilkallista silmäystä ja jäähdyttelevää sanaa. Mutta silmäsi ja sanoi
se sittenkin. Arvasi, suuressa viisaudessaan...

Matti ei ollut moinaankaan. Hymyilihän vain, tyhmäksi ja laupiaaksi
tekeytyen, ja otti esiin nukkensa, joka monipäisessä tyttölaumassa
herätti ihastusta ja iloa ja hoitelun ja hyssytyksen halua. Jotakin
uutta oli tullut maailmaan, ja paljon ei tarvitakaan.

Matille itselleen nuket olivat nyt kuitenkin toisarvoisia asioita.
Hänen sisässään oli syntynyt suuria suunnitelmia ja haluja. Hänen
pitäisi saada kerjätä... Hän oli aivan äskettäin nähnyt kerjäläisen,
vanhan miehen pusseineen, sadunomaisen sedän, jonka hahmo oli
alkanut kuvastella hänen mielessään erittäin kunnianarvoisena ja
toimi tuottavana... Hän ei ollut vielä maininnut uudesta aatteestaan
kenellekään, eikä hiiskuisi siitä täälläkään. Mutta hänen sisällään
kypsyi päätös. Hän heitti uuden nukkensa tyttöjen huomaan ja lähti.
Mutta sensijaan, että olisi palannut kotiinsa, hän jatkoi matkaa,
talvista tylyä tietä, suureen säkkimäiseen takkiinsa kääriytyneenä,
itsekseen puhuen ja laulahdellen. Hän tiesi, että jossakin edessäpäin
oli suuri kylä...

Se olikin siellä, vaikka kovin kaukana, kaiketi jo aivan laidalla.
Oli jo iltahämärä ja akkunoista alkoivat tulet tuikahdella, kun Matti
väsyneenä saapui kylään. Hän työntyi ensimmäiseen taloon ja hänellä oli
onnea siinä suhteessa, että ystävällinen emäntä huomasi hänet ja jouti
puhuttelemaan.

— Kenen lapsia sinä olet?

Osasihan Matti mainita ja lisätä:

— Olen kerjäläinen!

Hän sanoi sen ylpeästi, kuvitellen kaiketi sen korkeaksi arvonimeksi.
Ja se vaikutti. Emäntä ohjasi hänet pöydän ääreen ja antoi lusikan
käteen. Siinä oli haaleata keitontähdettä, maitoa, leipää ja muru
voitakin. Matti aterioi onnellisena, ja kun hän oli lopettanut, oli
emäntäkin taasen paikalla ja tutkisteli.

— Tarvitseeko sinun kerjätä?

— Tarvitsee! julisti Matti. Hän ei yleensä ujostellut ja hän oli
melkoinen kertoja ikäisekseen, kun niikseen tuli. Niinpä hän selosti
nopeasti, omin sanoin, kuinka mökkiin oli tullut talon rouva, uusi
ihminen siellä, ja sanonut, että teidän pitää rukoilla Jumalaa, kun
teillä ei ole jauhoja. Äiti siihen: — En tiedä, Jumalaako tuota
rukoilisi vaiko taivaallista isää... Rouva: — Mutta eivätkö ne ole yksi
ja sama? Äiti: — En tiedä, en ole käynyt kummankaan kortteerissa...
Mutta rouva oli maininnut naapurissa, että tuo Pikkulan emäntä on niin
synkkä ihminen...

Emäntä kuunteli poikasta sekä myhäillen että totisena.

— Taidatpa osata liikaakin ikäiseksesi, hän epäili ja ryhtyi
askareisiinsa.

Talossa oli myöskin lapsia, jotka olivat suurin silmin seuranneet Matin
syöntiä ja muuta esiintymistä. Nyt hän hiljoilleen tutustui heihin ja
leikki heidän kanssaan ja iltapuhde kului oivallisesti. Emännän täytyi
aivan komennella lapsukaisiaan nukkumaan ja silloin hän sanoi:

— Ja sinäkin, kerjäläinen! Ei se tuolla tavalla etu etene ... No, on
siinä penkkiä maata sinullekin. Huomenna jatkat...

Ja niin Matti nukkui ensimmäisen yönsä vieraalla penkillä ja aloitti
aamulla varhain suuren kerjuun, joka sujui hyvin talon lasten
avustamana. Kylä oli tosiaankin suuri ja melkein joka talosta heltisi
jotakin, leipää, luuta ja lihaa tahi kalanen. Lasten oli pian
luovutettava huononlainen kelkkansa Matille kuljetusneuvoksi. Silloin
siihen rymäytettiin pussi perunoita ja Matti katsoi, että hänellä oli
kuormaa kylliksi ja lähti paluumatkalle. Lapsia, Matin uusia ystäviä
ja saattoväkeä, oli jo kertynyt kokonainen lauma ja he katsoivat
haikeasti tämän kerjäläisen katoamista kylästä. Hidasta se oli, sillä
kelkassa oli totisesti vetämistä kun kelikään ei ollut kehuttava.
Miten olisi mahtanut käydäkään, ellei myllyltä palaava Perukan isäntä
olisi yhdyttänyt häntä ja ottanut rekeensä. Kelkka sidottiin perään ja
niin Matti palasi mahtavassa mielentilassa, kuten voittaja ainakin,
ensimmäiseltä kerjuumatkaltaan.

Mutta kotimökillä hänen mielentilansa muuttui. Siellä tuli tulvimalla
tiukkoja kysymyksiä ja lopulta armoton selkäsauna, kun hänen
kelkkakuormansa nähtiin. Kerjäämään ei saanut opetella: se menisi
veriin. Ja sitten kuitenkin pisteltiin makeisiin suihin Matin retken
antimia, sillä mökissä ei tosiaankaan ollut liikoja syömisiä...

Matti myrtyi ja synkistyi. Kirveli pinnassa jos pinnan allakin.
Kerjäläisen polkukin näytti olevan vaikea vaeltaa...

Ei liene mitään perin merkillistä siinä, että poikanen pettymyksessään
turvautui jumalisuuteen ja hurskauteen. Olihan perukalla muun muassa
uskovaisuudestaan kuulu Aliina, jonka Matti oli kuullut huokaavan, että
lapsen on hyvä kuolla: taivaaseen se pääsee...

Matti, joka seisoskeli mökin akkunanpielessä synkeydessään ja
tuijotteli hämärtyvää maisemaa ja haaleata talvitaivasta, josta kuu
kumotteli ja tähdetkin alkoivat pilkistellä, Matti mietiskeli, että
siellä se oli, taivas. Siellä lienee hyvät oltavat. Sieltä olisi mukava
kurkistaa kuinka ne täällä olisivat viisauksineen ja vitsoineen... Ja
sinne pääsisi kuolemalla, joka ei liene mikään ihmetemppu. Kuollut: se
vain makaa, liikahtamattomana ja totisena...

Ja niin tapahtui, että Matti, aikansa kuuta ja tähtiä ja taivasta
katseltuaan, rojahti pitkäkseen mökin lattialle ja lepäsi
liikahtamattomana.

— Herra isä!

Äiti, joka hääri leipomispuuhissa, hätääntyi ja kumartui koettelemaan
oliko pojan povi lämmin. Lämmin oli ja äiti lämpesi itsekin:

— Lempoako kuvattelet, kuvatus!

Ja piakka paukahti pojan takamuksiin. Heräsi siinä silloin vainaja ja
taivaan tavoittelija, heräsi ja puhaltautui parkuen ulos, jossa juosta
taaperteli yhtäkyytiä naapurimökille asti.

Mielessä syntyi ensikerran vakaumus, siinä talvisten tähtien alla,
ettei taivaaseen niin vain päästä. Elämä oli ottanut kouriinsa, eikä
niistä pääse muuten kuin elämällä...




VANHA EERA


Oli soma istahtaa ruohikkoon saunan taakse ja antaa ihon kuivua. Vaikka
Antti oli nuori mies, niin hän osasi antaa arvon kesäiselle, leudolle
lauantai-illalle. Parempaa ei tule Suomenmaassa...

Mutta nyt ei näyttänyt olevan tilaisuutta oikein olla ja makustella,
sillä kujaa pitkin lähestyi Vanha Eera. Sen jalka torkahteli ja se
laulaa loilautti värssysen. Komea sillä ääni oli, syvältä kumpuileva
kuin oriilla...

Antti, kaukaa tullut, oli aluksi ihmetellyt kuullessaan häntä
nimitettävän Vanhaksi Eeraksi. Nuori mieshän tämä vielä oli. Sitten
hänelle oli selvinnyt, että ihmiset tällä nimityksellä tahtoivat
verrata häntä siihen toiseen Vanhaan Eeraan, siihen, joka oli ollut
jo vanha silloin, kun kaikkein vanhimmatkin miehet ovat olleet
poikasia... Tämä nuorempi Vanha Eera oli saanut nimensä rökälehtiessään
päissään kylillä, enimmäkseen ilettävänä kuin koiran oksennus, repien
suutaan, haukkuen kaikkia, hakien riitaa, tapellen, pieksäen ja tullen
pieksetyksi. Arpia se oli niin täynnä, että tuskin uusia enää mahtui
muuten kuin entisten päälle. Työmies hän oli kova, sillä päällä ja
rahatonna ollessaan, aivan armoton ja sitkeä, vaikka oli kuiva ja
laiha kuin haavankelo. Hän meni siinäkin mahdottomiin, riehui kuin
vihapäissään, niin ettei hänestä ollut kenenkään kaveriksi...

Saavuttuaan saunan kohdalle Vanha Eera huomasi Antin ja pysähtyi. He
olivat ehtineet tulla jonkinlaisiksi tuttaviksi.

— Hei! hän hihkaisi, ilmeettömin, milloinkaan hymyilemättömin
kalannaamoin. — Pane, poika, paita päällesi! Nyt lähdetään
ryyppäämään...

— En ole vielä tottunut, sanoi Antti arasti.

Hän pelkäsi Vanhaa Eeraa. Eihän koskaan tiennyt kenen hän ottaisi
tehdäkseen... Mutta toisekseen hän tunsi Vanhaa Eeraa kohtaan
merkillistä uteliaisuutta, vetoa. Miten lienee ihminen tullut
tuollaiseksi? Miksi hänen aina piti saada tapella, raivota koko
maailmaa vastaan, vaikka varmaankin tiesi joutuvansa itse enimmän
kärsimään? Oliko hän joutunut sieluntilassaan sellaiseen outoon
kierteeseen, että hänen piti pitää yllä mainettaan, näyttää, että sisua
riittää vielä hevoskuorma hautaankin...

— Ei tässä tottumista tarvita. Näin...

Vanha Eera kulautti litteästä läkkipeltiastiasta, väänsi suutaan,
pärskäytti ja irvisteli. Aine oli epäilemättä sekoittamatonta pirtua.
Elettiin sitä aikaa, joka tunnetaan kieltolain nimellä.

— He!

Hän ojensi lekkua.

— Hä? hän karjaisi, kun Antti epäröi.

Antti näki parhaaksi maistaa, vähän ja varovaisesti.

— Tultapa on, hän sanoi.

— Mitä tulta se märkyys on...

Vanha Eera tuijotti tikan silmillään, kätki lekun poveensa ja hoputti:

— Alahan joutua!

Antti näki parhaaksi totella. Mikä sen kouhon tietää... Ja sittenpähän
näkee mitä se taasen tekee, mistä se alun ottaa. Sillä sen tietää,
että jotakin tapahtuu, kun se on liikkeellä tuolla päällä, voiteita
astiassa. Kylä puhuu jälleen huomenna Vanhasta Eerasta...

Antti alkoi vetää nöyrästi paitaa päälleen, vaikka iho ei ollut vielä
kunnolla kuivunut. Mutta hän ei lopultakaan tullut nähneeksi Vanhan
Eeran tekoja, eipä edes alkuakaan. Kävi niin, että he liikkeelle
lähdettyään tapasivat hetimiten erään Huttusen, joka oli Vanhan Eeran
vanhoja tuttuja, ikäänkuin vertainen. Silloin Antti jäi sivuun ja
taustalle. Lekku kyllä ojennettiin vuorollaan hänellekin, mutta hänestä
ei sen enempää välitetty. Antti sai ryypätä tai olla ryyppäämättä,
mikä olikin hänelle mieleen, ja kuunnella valmista. Vanhalla Eeralla
ja Huttusella kuuletti olevan paljon yhteisiä muistoja, etupäässä
ryyppäämisistä ja tappeluista. Välistä vaikutti siltä, että heidän
paras nuoruudenaikansa oli ollut tulvillaan viinaa ja verta...

He istuivat ojan reunalla. Lekku pulisi ja kaverukset puhelivat. Tuntui
jo siltä, että ennen muinoin oli tapahtunut sellaistakin, josta oli
jäänyt muistelemista myöskin heidän välilleen, jotakin hampaankoloon,
kaivelevaa ja karvastelevaa. Mutta ainahan Vanhan Eeran piti päästä
tappelemaan...

Anttia jo peloitti. Se heidän todistajakseen ja kukaties
asianosalliseksi... Hänessä välähti ajatus, että hän näki jo Vanhan
Eeran lävitse. Myöskin Vanha Eera pelkäsi, pelkäsi pelkäävänsä. Hän ei
koskaan ollut sisimmässään oikein varma siitä asiasta ja siksi hänen
oli pantava itsensä koetukselle aina uudelleen ja uudelleen, haettava
tappelua, vaaran paikkaa...

Ja tappelu siitä nytkin tulisi. Tuo ainekin oli sitä lietsomassa. Se
jos loppuisi, niin ehkä pääsisivät järkiinsä...

Uusi ajatus jylkähti Antin päässä. Vieressä oli kivi ja sen ja maan
välissä syvä rako. Hän tarttui hölskävään lekkuun ja solahdutti sen
halkeaman syvyyteen. Sitten hän nousi ja käveli hiljoilleen tiehensä.
Kaverukset eivät edes huomanneet Antin poistumista. He olivat
syventyneet äänekkääseen neuvotteluun. Vanha Eera tuntui syyttelevän
Huttusta siitä, että oli saanut selkäänsä sen takia, kun tämä ei ollut
tullut puolesta. Huttunen vakuutti, ettei hän koskaan tappele poliisia
vastaan. Siinä häviää lopulta aina...

Hölmöt, pilaavat kesäisen lauantai-illan, joita on vähän,
jonninjoutavalla törinällään. Olipa tosi sana: parempi maassa kuin
jumalattoman suussa... Nyt oli Antti muistanut tämän viisauden ja
tehnyt hyväntyön...

Niin hän mietiskeli ja käveli myhäillen olopaikkaansa kohti. Vähä viina
ei ollut häneen itseensä paljonkaan vaikuttanut. Kesäinen lauantai-ilta
näytti vain ehkä entistäkin pehmoisemmalta ja kauniimmalta...

Mutta heti huomenna joutui kaukaa kulkeutunut nuori Antti
mietiskelemään, oliko sananlaskun ja hänen viisautensa ollut kovinkaan
pätevää, olikohan ainakaan eilisiltana ollut soveliasta siihen
turvautua. Hän jysähti näihin ajatuksiin mustien ukkospilvien alla ja
taivaan tulta iskiessä. Näissäkin luonnonilmiöissä hänen arka mielensä
oli näkevinään merkin...

Hän oli kuullut kerrottavan, että Vanha Eera ja Huttunen olivat
lopullisesti päässeet tappelemisen alkuun juuri tuosta kätketystä
ja kadonneesta viina-astiasta. He olivat syytelleet toisiaan sen
piilottelemisesta juopuneen itsepintaisuudella ja riippuneet toistensa
rintamuksissa. Onneksi he eivät olleet ollenkaan muistaneet, että oli
ollut eräs Anttikin... Mutta sitten Huttunen oli paennut ja mennyt
Talolle, jossa oli tanssit käynnissä. Vanha Eera meni tietenkin
jäljessä, kiinnitti ensitöikseen huomionsa punkkaan, joka oli täynnä
astioita, tarttui siihen ja räväytti sen lattialle, särki kuin mikäkin
Gideoni sata posliinikuppia, hyppäsi tasakäpälää ja julisti: — Susi
ja savolainen eivät kesyty toisiinsa! Huttunen oli nimittäin jostakin
Savon puolesta, mutta aivan leikitön mies kun niikseen tuli. Hän sai
jostakin kirveen käteensä ja huitaisi Vanhaan Eeraan kuusi haavaa.
Mikään niistä ei kuitenkaan osunut hengenpaikalle, eiköhän Vanha Eera
kuolekaan koskaan. Tohtoriin hänet vain oli vietävä, haavat karaistiin
kiinni ja Vanha Eera kuljetettiin kortteeritalonsa saunaan, jossa hän
kuului nyt makaavan hengenheikkona..

Mutta nuorelle Antille tuli paha ja levoton olo. Miksi hänen oli
pitänyt sekautua asioihin ja kätkeä ihmisten astioita? Ehkä hän oli
syyllinen ja vikapää kaikkeen...

Hänen omatuntonsa tuli yhä rauhattomammaksi, kun päiviä kului ja Vanha
Eera yhä makasi haavoissaan naapurin saunassa saamatta hoitoa tahi edes
ruokaakaan. Hänellä ei ollut ystäviä. Kukaan ei hänestä välittänyt sen
vertaa, että olisi toimittanut hänet sairaalaan. Ehkäpä olisi maksettu
pienet, kynsirahat, jos Vanhasta Eerasta olisi päästy...

Mutta kaukaa tullut nuori Antti tuli nyt siihen sieluntilaan, että
hänen oli esiinnyttävä laupiaana samarialaisena. Hän osti talosta
leipää, kalaa ja piimää. Ne saivat välttää sellaiselle sairaalle kuin
Vanha Eera, ja sitä paitsi Antti oli nuuka ja säästäväinen...

Myöhään illalla hän meni antimineen naapurin saunaan, pelkomielellä,
arkana ja samalla sankarina. Sillä ei an voinut koskaan tietää
minkälaisen vastaanoton Vanha Eeralta saisi... Mutta mentävä oli,
kun oli kerran ottanut mennäkseen. Hän tapasi Vanhan Eeran lojumassa
leveällä ja noen mustaamalla saunanpenkillä, samoissa kirveen resuiksi
viiltelemissä ja veren yltäpäälta tahraamissa vaatteissaan. Hänen
kasvonsa näyttivät entistä kalvakammilta ja hänen silmänsä välähtivät
kuin jonkun petoeläimen silmät...

— Sinäkö? Mitä nyt? hän kysäisi käheästi kuin kissa.

— Tässä olisi vähän purtavaa, sai Antti sanotuksi.

Hetkisen näytti siltä, että Vanha Eera aikoo sanoa pahasti. Henkinen
taistelu jotenkin kuvasteli hänen ilmeettömillä kalankasvoillaan. Mutta
ehkä hänellä lopultakaan ei ollut varaa katkaista sitä ainoata ohutta
yhteyttä, joka hänellä sillä hetkellä oli muuhun ihmiskuntaan. Hän
nousi vaivalloisesti, pari kertaa ähkäisten..

— Saatu kai sitä taasen on, hän sanoi, — kuppakirvestä...

Sitten hän tarttui leipään ja kalaan ja söi ahneesti. Kuin murhamies,
ajatteli Antti, vanhan sanan mukaan. Syötyään hän kankeasti ja
arastellen yritti kopeloida taskujaan.

— Ei sinulla ole tupakkaa? kysyi hän.

— Ei ole, kun en polta.

— Kopeloipa tuota taskua. Lieneekö sinne jäänyt mitään? Maksattivat,
pirut, lääkärille ja kuppirämistään...

Taskusta löytyi muutamia kolikoita.

— Tuo niillä tupakkaa, määräsi hän.

Sitten hän tuijotteli lattiaan synkeänä.

— Kyllä tämä muistetaan! hän vannoskeli.

Eikä Antti päässyt selville tarkoittiko hän leiväntuojaa vaiko Huttusta
ja maailmaa, joka oli kohdellut häntä kirveellä...

Vanha Eera sairasti saunassa haavojaan viikkokausia. Talonväki
kylpi naapurissa. Antti kantoi hänelle yksinkertaisia eväitään kuin
pikkulintu käenpojalle. Mutta eräänä yönä Vanha Eera oli kadonnut.
Oli kaiketi jo tuntenut itsensä niin terveeksi, että pystyy johonkin
ja mennyt toiseen kylään tahi toiseen pitäjäänkin, sillä hän eli ja
vaikutti aika laajalla alueella...

— Paranipas! sanoi Antti itsekseen ja huokasi helpotuksesta. — Pian
paranikin, niin runnelluksi mieheksi..

Mutta Vanha Eera vaikutti vieläkin nuoren Antin elämään. Iltamapaikassa
hän kohtasi hieman humalaisen Huttusen, joka töytäsi häntä olkapäähän
ja sanoi:

— Sinäkö sille Vanhalle Eeralle, pirulle, leipää kannoit? Olisit
antanut kirvestä! Sietäisit...

Antti pelästyi niin, ettei hän moneen kuukauteen uskaltanut käydä
Talolla, eikä paljon muutenkaan liikuskella kylällä. Tuskallista sekin
oli. Viimein hän rohkaisi luontonsa. Minkä arestituomion hän oli
saanut? Käyköön miten käypi... Syyspimeällä hän meni jälleen Talolle ja
kohtasi Huttusen, joka nyt sanoi:

— Älä säiky! Kulje vain vapaasti. Tulin vain sanoneeksi... Leipäähän se
tarvitsee Vanha Eerakin...

Nuori Antti hengitteli jälleen. Vanha Eera oli nyt jäänyt selän taakse
hänen elämässään.




SAKAT


Raikkaan aamuilman, jossa oli hiirenkorvakoivujen ja mitä lienee ollut
keväisiä mainioita hajuja, juuri nousseen auringon riemukkaan naurun
ja nopean kävelyn jälkeen, ahtaan tuvan pirtti-ilma tuntui erityisen
selvästi sieraimissa. Nenäkin sen tuntee, ajatteli Santeri, köyhyyden.
On sillä oma hajunsa...

Lattialla nukkui lapsia kaikenkaltaisten ryysyjen seassa,
huonemiespariskunnan kaikkein pienimmän kanssa majaillessa tuvan
ainoassa sängyssä. Penkinpätkä oli vapaana, Santerin tavallinen yöpuu.
Mutta usein hän oli siitä poissa. Nytkin hän oli istunut korttisakissa
koko yön, vaikka... No, köyhänhajua ei tarvinnut kaukaa hakea...

Hän haukotteli. Luomia painoi. Tuvassa oli lämmintä, uneen
houkuttelevaa. Mutta entäpä jos hän nukkuisi liikaa, sivu kahdeksan?
Silloin pitäisi olla valveilla, välttämättä...

Huonemies oli herännyt ovenkäyntiin ja nosti nyt päätään sängystä.

— Ajattelin urvahtaa, sanoi Santeri hänelle. — Herättäkää ennen
kahdeksaa...

Mies murahti jotakin ja Santeri paneutui pitkäkseen. Helvetti, kun
menin vetämään sen seitsikon! kulki hänen aivoissaan kiusautunut
ajatus. Rumpalina ei ole hyvä olla, eikä se akkakaan saa juuri
järjestymään sitä rahanpuolta...

Uni tuli armeliaana ja mustana. Kukaan ei häntä herättänyt, mutta
kuitenkin oli ikäänkuin joku olisi töykännyt häntä kylkeen: nouse!
Hän hyppäsi penkiltä kuin kirppu ja töytäsi samaa kyytiä ulos, niin
äksysti, että hänen kengänpohjansa luiskahtelivat ja hän oli luhistaa
alleen lattialla leikkivät lapsukaiset. Hänen aivoissaan oli vain yksi
ainoa ajatus: oliko hän nukkunut liikaa, näkyikö merkkiä?

Hän tähysteli kylän laitaan, metsänreunaan, punaista taloa kohti,
unenpöpperöisin silmin, varjostava käsi otsalla. Havujen ja puhkeavan
lehden erivivahteista vihreyttä, rakennusten punaa ja taivaan sineä.
Mutta mitä liehui pyykkinuoralla? Ei tahtonut erottaa. Vähitellen hän
pääsi selville, että juuri sitä mitä pitikin. Kylällä se oli, tie oli
vapaa...

Santeri lähti liikkeelle kiireesti ja käveli jo hyvän matkaa jalat
suutavana ja käsivarret heiluen, kun hän muisti, että hänellä ei ollut
lakkia. Se oli jäänyt nukkumapenkille. Helvetti, mitä viivytyksiä! Ei
koskaan tiennyt minkä verran sitä otollista aikaa oli. Mutta ei voinut
vihtoa avopäisenäkään. Palattava oli.

Huonemiehen vaimo silmäili häntä ivallisesti, taisipa visahtaakin
jotakin. Se oli siitä tulevaa, että Santeri oli ollut lähtökiireessään
loukata lapsia. Vaikka ei niille lopultakaan mitään ollut tapahtunut,
eikä sekään akka pääse pitkälle. Ei sillä ole puolta...

Santeri sieppasi hattunsa ja kohta hän kävellä viuhtoi jo kaukana
vainiolla. Pitikin olla moinen aavikko tässä välillä! Hänellä oli
epämieluinen tunne siitä, että monta silmäparia seurasi nytkin hänen
menoaan akkunoista tahi ulkokausteelta. Varsinkin vaimonpuolista oli
tärkeätä nähdä että siellä se taasen meni, että laku oli nostettu...
Sillä siitäkin ne kuulettivat päässeen selville, heidän merkistään.
Uutta olisi keksittävä... No, katsokoot mielikseen, että oikeinkin
maksaa kaivelisi! Hankala niiden on sitä sulattaa, että Santeri on
saanut sellaiset oikeudet, että hän jo parisen vuotta oli vain olla
pollotellut, eikä häntä ole juuri töissä nähty...

Ja hänen tuli oikein mukava olla, astua viuhtoessaan poikki laajan
vainion ja syventyessään hyvään asemaansa. No, rikkaampia oli, mutta ei
kenenkään ollut niin hyvä olla... Töihin hän ei joutanutkaan, kun oli
aina tähystettävä sitä merkkiä. Mikä mitään Joonas-profeetan merkkiä!
Heh, no, elämää se oli tämäkin...

       *       *       *       *       *

Se oli alkanut jo kauan sitten, milloin lienee, kun hän oli
heinäkasakkana tuossa punaisessa talossa kylän laidassa. Siinä isännöi
lapseton pariskunta, juuri Amerikasta koteutunut, rikas. Talo oli ja
tavarat ja rahaa pankissa. Hyvän ne pitivät nenänalustankin ja antoivat
työmiehelleenkin. Ja emäntä oli komea ja lihava, kookas ja punakka.
Ei olisi luullut mitään puuttuvan heidän elämästään ja onnestaan.
Mutta puuttuipas, ainakin emännältä! Melkoisen selvästi se vihjaili ja
viskutteli mitä puuttui. Ja eihän siinä nuori mies voinut muuta kuin
käydä juoneen. Nopeasti olikin toimittava, että aina työn lomassa ja
isännän silmän välttäessä päästiin tuuman perille...

Niin se alkoi ja paisui vähitellen ikäänkuin pääasiaksi. Ei voinut enää
lähteä työhönkään, kun oli aina tähystettävä milloin maa olisi avoinna.
Sillä vain päivällä sopi tavallisesti toimia. Isäntä oli herkkäuninen
ja heräsi heti, jos hänen aitoissaan vähänkin liikahdeltiin. Sen
verran ihmisilkeyttä siinä oli, ettei se sitä suvainnut. Ei antanut
emäntänsä rahojakaan hallita. Mutta ruokaa oli runsaasti ja toivoa.
Santeri saattoi vielä oleilla isäntänä ja availla pankkikirjoja.
Sillä sairaalloinen se oli. Ei se lasipuuroja tarvinnut. Sellaistakin
kuolettaa tapahtuneen maailmassa...

Ja Santeri tunsi jo olevansa täynnä isäntämäistä henkeä ja liikkui
nopeasti ja notkeasti. Siinä se talo oli ja komea se olikin, puskien
ja kukkien keskellä. Komea oli emäntäkin seisoessaan solalla koreassa
ja kukikkaassa läningissään. Siellä se antoi joitakin salavihkaisia
merkkejä Santerille, jonka tulon hän oli jo huomannut. Sillä
tarvittiinpa talossa vain Santeriakin, että elämä olisi ollut oikein
mallillaan...

Ihan lämmitti mieltä kun ajatteli tarpeellisuuttaan, kun näki sen
kukikkaan läningin liehahtavan naisen reimasti käännähtäessä...

       *       *       *       *       *

Ei siinä silläkään kertaa ollut rääpyä aikailla. Santerin tulo oli
myöhästynyt ja isäntä ei tosiaankaan viipynyt kauan kauppa-asioillaan.
Kovin ärtyinen se kuului nykyään olevan ja pahantuulinen. Sitä vaille,
ettei yllättänyt. Piiloon Santeri kuitenkin kerkesi.

Hän palaili nyt kiertotietä, muutaman kivenkolon kautta, johon emäntä
oli järjestänyt tavanmukaisen muona-annoksen. Rahaakin Santeri oli
siltä saanut muutaman kympin.

Nyt hän kulki kuin salavihkaa pensittyneen ojan vartta, kantaen
nyyttiä ja maitohinkkiä. Heh! hän mietiskeli — niin oli oltava kuin
pahantekijä. Näkösuoja, sellaisen sanan hän oli kuullut väessä.
Huoleton isäntä, joka antaa ojan pensoittua, voi olla hyödyksi
kyläkunnassa...

Kun pensaat loppuivat, niin hän istahti ojanreunalle. Yhtä oli
aterioida tässäkin ja jatkaa keskeytynyttä lepoaan ruohossa, joka
nousi maasta ylen vihreänä. Hän levitteli runsaasti voita leivälle,
leikkasi lihaa ja ryypiskeli maitoa hinkistä. Lopetellessaan syöntiään
hän päätti juoda maidon aivan kaikki, ettei se jäisi happanemaan. Niin
hän tekikin. Maito oli jo melkein lopussa, kun Santerin suu loksahti
auki ällistyksestä ja hänen silmänsä pullistuivat epäuskosta. Mutta ei
se siitä somentunut: ilkeän näköinen ruskea kierukka kellahteli astian
pohjalla maidon tähteissä...

Hänelle oli heti selvillä miten tässä oli käynyt. Isäntä oli löytänyt
kätköpaikan ja järjestänyt moiset sakat astian pohjalle. Katsohan
hylkyä! Saipa tehdä keponkepposet...

Santeri tollotti tovin tyhmistyneenä. Sitten hän kävi kumaraan ja antoi
ylön, rajusti ja vauhdikkaasti. Ja kesken kaiken hän ajatteli haikeana,
että eipä ollut hänelläkään niin hyvää sydäntä, että se kaiken
kestäisi, eipä ollut, eipä ollut...




ENSIMMÄINEN KAIVO


— Hallinpullo, puhua vatusti ja lässytti ukko, — hallinpullo siellä on
rahaa. Ja tosirahoja: kultaa ja hopeaa, rosvo Perttusen kätköjä. Niin
sanoi tietäjä...

— Mistä se sen tiesi?

— Heh, mistä ja miten se muuta tiesi! Tiesi se mitä sattui...

He makasivat aitan ylilattialla lammasnahkasten alla, ukko, talon
työmies, ja talon poika, viisissätoista oleva Akseli. Laskeva aurinko
värjäsi uuden katon eräät läpikuultavat päreet verenpunaisiksi.

— No, miksikä se ei itse hakenut niitä rahoja?

— Oli sillä muutenkin sitä ololta, eikä se sitä niin ahnehtinut... Tuli
vain neuvoneeksi köyhälle...

— Ettepä mitään löytänyt...

— Ei löydetty, ei! huokasi ukko. — Ei se ollut meitä varten.

— Jos kaivoitte väärästä paikasta?

— Eipä sitä osannut muualtakaan kaivaa kuin siitä, mistä tietäjä
neuvoi...

— Ja paikan löysitte?

— Niin oli kuin nakutettu, niinkuin olisi sormella osoittanut
toistakymmenen peninkuorman päähän. Talo, kiviaita, koivu, kivi: kaikki
oli paikoillaan...

— Jos kaivoitte liian vähän?

— Saattoipa olla, mutta ei tuohon osannut kaivoakaan ruveta tekemään...
Muu siinä oli. Ei tietäjä neuvonut miten sellaisia on kaivettava. Oli
se senverran koirakin...

Ukko kääntyi seinään päin ja vaikeni. Hiljaa oli Akselikin, mutta
kertomus kätketystä aarteesta eli hänen aivoissaan. Hänen mielessään
kyti ja punaisena hohteli paikkapaikoin pärekatto pään päällä.

Hänen mielessään kyti yhä aamullakin, herätessään jo varhain harakan
varpaitten ropinaan katolla, sen käheän kurkun naurahdukseen. Hän
ajatteli, että hän voisi hyvinkin olla se mies, joka sekä kaivaa että
löytää. Pullo: siellä se potkottaa maan uumenissa ja ikäänkuin odottaa.
Tuo ukko: hutilus se on tietysti ollut ajan alusta...

Hän hautoi asiaa päiväkausia ja uteli ukolta kavalana yhä uudelleen
aarreasiasta, taipaleista ja paikan tuntomerkeistä. Ja ukko kertoi. Oli
mielissään saadessaan istua työmaalla ja tupsutella nysäänsä. Päätös
vahvistui pojan päässä. Ihmiset matkustavat pitemmästikin, tyhjänkin
tähden. Tämä ei olisi ainakaan sen hullumpaa... Ihmisten ei kuitenkaan
tarvitsisi tietää. Nauraisivat, räähkät... Pahinta oli, että tuo
ukko arvaisi asian, jos hän lähtisi. Nauraisi sekin, kihnuttaisi, ja
kertoisi kaikille...

Akseli aivan suuttui ja pahastui ukon moisesta käytöksestä. Mutta
nähdäänpäs! Hän alkoi vihjailla vanhemmilleen, että kaikkea sitä
talossa pidetään, kun tuota ukkoakin. Kunhan istuskelee ja larisee ja
savu nousee kuin pätsin savu...

Hän kertoi tällaisia useamman kuin yhden kerran, kunnes isäukko jurahti:

— Onpa tainnut taloutua ja eihän tässä ole kummia hommiakaan. Olkoon
välillä muuallakin...

Akseli sai nähdä ukon lähtevän laukkuineen ja rauhoitteli vähän
levotonta omaatuntoaan lupauksella, että ukolta ei pidä tupakan
puuttuman, sitten kun... Hän alkoi puhua, kuinka hän mielellään kävisi
kylässä, sukulaisissa, toisessa pitäjässä. Hän saikin oitis luvan
lähtöön. Olihan sopivaa aikaakin, heinäntekoa odotellessa. Vähän
kummeksuen vain silmäilivät, että mikä kyläyty sillä nyt oli, kun ei
tavallisesti...

Hän järjesti lähtönsä yönajaksi siitä syystä, että oli helteistä aikaa.
Yöllä oli viileämpi ajaa ja pyörät pyörivät kuin ajatus. Todellinen syy
oli kuitenkin se, ettei hän halunnut kenenkään näkevän, kuinka hänen
polkupyöränsä takana sojotti lapio, niin että hän oli kuin mikäkin
sudenkorento. Hänellä oli pyhävaatteet yllään, mutta reppuun hän oli
varannut arkisempaa ja kahmaissut aitasta evästäkin. Vihaisesti hän
polki kotikylän kujan ja ajeli sitten hiljoilleen oudommilla teillä ohi
nukkuvien kylien, niitä samoja teitä, joita ukko oli muinoin kulkenut
lapio olalla, pojantolvanana ja aarteenkaivajana. Se oli sitä aikaa,
että vasenta vain oikean eteen ellei ollut luontokappaletta. Mutta nyt
ihminen oli irti maasta...

Niin hän ajeli rämisevällä pyörällään koko yön ja kun aurinko nousi ja
alkoi lämmittää, hän söi eväitään tiepuolessa ja ojentautui nukkumaan
mäen rinteeseen. Iltapäivällä hän jatkoi matkaansa, mutta nyt hänellä
oli vastuksia. Kumit puhkeilivat ja muutenkin pyörä rikkoutui.
Korjaukset veivät aikaa, joten alkoi olla aamu käsissä ennenkuin hän
oli määränpäässä. Epäilemättä siinä oli juuri sama talo, jota ukko
oli kuvaillut. Siinä oli kiviaita ja koivu yhä paikallaan, koivu,
jonka varjon puolipäivän hetkellä piti osoittaa muinaisen rosvon
aarteenpaikka...

Mutta asuinrakennus oli kovin lähellä. Menepäs sinne kaivelemaan
valoisana yönä tahi pimeänäkään! Talossa näkyi olevan koira, joka
nytkin pusahteli vihaisesti vitjoissaan nähdessään pojan pysähtyvän
kohdalle, raikkaana ja kauniina kesäaamuna. Maailmassa ei tosiaankaan
näyttänyt olevan mitään vikaa, mutta kaukaa tulleen Akselin sisäinen
näköala synkistyi. Ensikertoja hän koki, että ei, eipä täällä niin
vain tutkita ja kaiveta. Hetkisen hän tunsi sellaista avuttomuutta
ja tyhmistymistä, että hän oli jo kääntymäisillään takaisin, tyhjin
toimin. Sitten hän kuitenkin päätti malttaa mielensä ja ajoi eteenpäin
päästäkseen rauhaan epäluuloiselta koiralta. Sitten hän istui
tiepuoleen lepäämään ja syömään ja aprikoimaan. Sillä eikö ollut
kirjoitettu vaikeuksien voittajista...

Hetken kuluttua, kun ihmiset olivat jo heränneet ja nousseet
askareisiinsa, Akseli talutti rämisevää pyöräänsä, jonka perässä yhä
sojotti lapio kuin sudenkorennon häntä, äskeisen talon pihaan. Koira
äsähteli vihaisesti, mutta Akseli työntyi ujostelematta tupaan. Siellä
askaroi yksinään emännän näköinen, ystävällinen ihminen, joka tietenkin
tiedusteli mistä tämä nuorimies oli ja mitä kulki.

Ja nyt kaukaa tullut Akseli puhui kummallisia asioita. Hän sanoi
olevansa kaivonkatsoja ja kaivontekijäkin. Emäntä hymyili ja
naurahtelikin.

— Miten sinusta on tullut sellainen mestari noin nuorella iällä?

Akseli selitti, että hänen isänsä oli ollut kaivomestari, hyväpä olikin
ollut, vaikka muuten ilkeä mies. Ja oli se vieläkin, kovasti olikin.
Hän, poika, oli vain nyt ukosta eronnut omille teilleen...

— Ja kaivonko meinaat tehdä ominnokkisi?

— Olen minä toki jo tehnytkin, muutaman...

Ja poika mainitsi kaukaisen kylän ja kaiketi olemattoman talonnimen.
Sitten hän jatkoi:

— Sain minä sen verran ukolta oppia, varastamalla. Oli se sellainen
isä, ettei se mitään neuvonut. Sanoi vain, että kyllä se nälkä
opettaa...

— Isä, isäpä on ollut! hymyili emäntä.

Sitten hän sanoi, että kyllä tässäkin talossa kaivo tarvittaisiin.
Vedestä on ollut iänikuinen risti. Kaivoja on kaivettu montakin, kaksi
hänenkin aikanaan, mutta kuoppia niistä vain on tullut...

— Mahtaisikohan tuo nuorimies sitten olla Mooseksen sukua, hän epäili.

— Katsotaan! riemastui Akseli. Kaikki näytti järjestyvän mainiosti.
Hän kehaisi tekevänsä kaivon takuulla. Ellei vettä tule, ei tarvitse
maksaakaan. Omin ruokinsakin hän sen tekisi.

— No, no, ruoan, ruoan se työmies tarvitsee! Siinähän sitä onkin
pöydässä. Haukkailehan...

Akseli söi ja aikaili ja kallisteli, vilkuili aurinkoon ja seinäkelloon
ja lähti lopulta etsimään sopivaa puunoksaa. Pajunhaara käsissään
hän sitten kierteli mäkeä talon ympärillä totisin ja taitavin
taikurin askelin. Hänen kotitalossaan, siellä kaukana, oli äskettäin
kaivettu kaivo ja hän oli ollut kaiken aikaa mukana näkevine ja
nuorine silmineen. Hän tiesi tosiaankin jotakin kaivonkatsomisesta
ja kaivamisesta. Niine tietoineen hän käveli, vilkaisi aurinkoonkin,
kulkeutui suuren koivun varjoon, pysähtyi, piirsi varvun tyvellä ruohoa
ja pudotti sen maahan väsyneellä liikkeellä.

— Siinä sitä pitäisi olla, sanoi hän emännälle, joka oli katsellut
portailta.

— Eikö ole lähempänä navettaa ja taloa?

— Ei merkkiäkään...

— No, hyvä kun tuossakin olisi...

Ja he tekivät kaivonrakentamisurakan, kaukaa tullut Akseli ja emäntä,
leski. Isäntää ei talossa ollutkaan, renki vain, joka sai nyt ryhtyä
salvamaan kaivonpuitteita, kaivomestarin itsensä tarttuessa lapioon.

Emäntä seurasi hänen työskentelyään askareittensa lomassa tuvan
akkunasta tahi portailta. Kovin kähläiseltä se näytti. Tulleneekohan
tuosta mitään? Pieniä olivat lapionpistot ja harvakseltaan niitä
tapahtui. Poika pyörähteli levottomana sinne tänne, kumartuikin, näytti
nuuskivan kuin koira. Ei taida oikein jaksaakaan, raiska...

Ruokatauollakin tuo äsken niin reipas poika oli nolonnäköinen ja
vähäpuheinen. Emännän teki mieli lohduttaa häntä. Hän ei tiennyt, että
kaivomestari mietiskeli, että ehkä ei mitään pulloa ole ollutkaan, eikä
rosvoakaan, ainakaan rikasta rosvoa. Tahi ehkei paikka sattunut se,
joka piti? Ja mitä nyt pyhitti jatkaa! Kuka sen pullon pistäisi syltää
syvälle?

Mutta urakka oli tehty, joten oli jatkettava. Emännästä näytti, että
vauhti nyt parani. Pian kaivomestari oli kadonnut kokonaan näkyvistä.
Multaa ja kiviä sieltä syvyydestä vain tupsahteli äkäisinä annoksina.

Työ oli raskasta, mutta ajatukset eivät olleet sen keveämpiä, illan
ja levon tullen. Sillä nyt ei epäilemättä ollut toivon paikkaa. Oliko
tunnustettava, ettei hän mikään kaivonkatsoja ole, vaan mikä lienee
koijari? Tahi oliko karattava yön hiljaisuudessa? Se oli selvintä. Sen
hän tekisi, otettuaan vähän unta työn ja mielenrasituksen jälkeen...

Aarteenetsijä heräsi kuitenkin vasta sitten, kun emäntä puisteli häntä
olkapäästä.

— Hoi, tointuuko se mestari katsomaan joko märkyyttä näkyy!

Siinä sitä oltiin! Akseli rakensi rengin avustuksella välilavan ja
jatkoi kaivamista, vähäpuheisena ja myrtyneenä, mietiskellen lieneekö
kukaan ennen joutunut kaivamaan mokomaa turhuuden kuoppaa. Jokohan
olisi aika tunnustaa, ettei hän kaivoa ollut aikonutkaan kaivaa, vaan
aarretta, luultavasti olematonta...

Sitä hetkeä ei koskaan tullut, sillä yhtä'äkkiä kaivomestarin lapion
jäljestä pulpahti kirkasta vettä. Sitä tuli aivan tulemalla, niin
että Akselin lapioineen oli kiivettävä kiireesti välilavalle ja ylös
maanpinnalle. Siellä hän seisoi ällistyneen näköisenä, kurkistellen
kiireesti jätettyä, liikutetusta maasta ruskistuneen veden peittämään
työpaikkaansa.

— Hoi! kuului emännän ääni. — Mitä nyt?

— Vettä! vastasi kaivomestari. — Ei siellä voi olla...

Kohta oli emäntäkin kaivonpartaalla ja läpsähytti kämmeniä yhteen ja
ihmetteli ja ihasteli, että olipahan sitä vettä tälläkin kankaalla.
Tuli renkikin paikalle ja kylänväkeäkin ja kaukaa tullut Akseli kuuli
monta korvaa sivelevää lausetta:

— Onhan sitä vettä, kuu suonen tietää...

— Ja tietää sen nuorikin mies...

— Mitäpä se parran pituus!

Poika huomasi yhtäkkiä olevansa mies ja mitä melkoinen. Kuten Mooses
hän oli lyönyt vettä kalliosta... Mitä ne rahankolikot olisivat olleet
tämän rinnalla! Eivät ne syötäväksi kelpaa, sanoi jo Antti Puuhaara. Ne
rosvotut rahat oksivat voineet johdattaa vaikka linnaan...

Mutta vesi, kirkkaana ja runsaana, antoi elämää. Ja hän oli sitä itse
loitsinut maan uumenista! Hän oli kaivonkatsoja kertakaikkiaan...

Hänen katkeruutensa ja noloutensa haihtui taivaan tuuliin ja maailma
näytti kauniilta vihreydessään ja sinisyydessään ja kaikissa
väreissään. Se lupaili ja lupaili ja siinä tuntui olevan hyvä elää...




NÄTTI-JUSSI JA TOHTORIT


Nätti-Jussi istui puiston penkillä Niemen kaupungissa. Niin, kaupunki
se oli korvesta tulleelle, ja tietäähän tämän entuudestaan miten
metsäihmiselle käypi kaupungissa. Kohta istut syntisenä, köyhänä ja
nöyränä...

Tällä kertaa hän vasta oikeinkin oli kipeä ja köyhä. Koirinut oli
kaikin tavoin ja ylen synkältä näytti. Alvanpa tuntui siltä, että jo
tämän maailman uskoo, perkeleen... Sopi vain katsella sopivaa oksaa.
Niitä nyt lienee vielä, Lienee aivan lähelläkin, edessä, puiston
puussa...

Ja Nätti-Jussi katsoi sitä puuta aivan tosissaan, katsoi sen jykeviä
oksia ja haarautumia, mutta samalla hänen katseensa tunkeutui
edemmäskin syksyisten, paljaitten, karahkamaisten oksien lomitse.
Siellä oli komea talon seinä, leveinä kimmeltävin akkunoin. Ja
Nätti-Jussin päässä välähti, että siellä on ihmisiä, joiden on hyvä
olla, jotka eivät katsele oksaa. Heillä on vallitus, pesä maailmaa
vastaan. Miten lienevät saaneet sellaisen oikeuden? Kun sen sijaan
Nätti-Jussi: paljaat, likaiset nyrkit Jumalan kovassa ilmassa... Mutta
Nätti-Jussin ajatus ei pysähtynyt tähän, kovan kohtalonsa, napansa
tuijotukseen. Hän jatkoi ajatustaan, hänestä tuikahti itu...

Ja hän oli itse asiassa toiminnan ihminen, eikä mikään joutava
haaveilija. Niinpä hän nytkin nousi siekailematta ja alkoi omituisen
reippain askelin edetä taloa kohti. Omituiset olivat jäljetkin,
jotka jäivät ohueen lumipeitteeseen. Ei oikeastaan voinut sanoa
mihin suuntaan siinä mies oli kulkenut: joka toinen askelkuvio oli
toisinpäin. Siten olivat Nätti-Jussin jalkaterätkin, toinen suoraan
taaksepäin...

Hän ehti talon luo ja astui oitis porttikäytävään. Hienoa väkeä,
titteli-ihmisiä, hän näki taulusta. Lääkärikin näkyi olevan heti ensi
kerroksessa. Nätti-Jussi työntyi odotushuoneeseen, jonka ovi oli
ilman muuta avattavissa. Osui niin, että viimeinen potilas oli juuri
lähtemässä, joten Nätti-Jussi joutui heti valkotakkisen miehen eteen.

— Mikä teitä vaivaa?

— Minun pitäisi saada puku ja rahaa, sanoi Nätti-Jussi.

Tohtori ällistyi.

— Mutta etteköhän te ole nyt tullut väärään paikkaan, kääntynyt väärän
henkilön puoleen?

— En ollenkaan! sanoi Nätti. — Tohtori: maailman parannukseksi ja
kaunistukseksi niitä kasvatetaan. Kirjakultakin sanoo, että anna toinen
ihokkaasi sille, jolla ei ole...

— Sen kirjan ohjeita ei kukaan ole tainnut koskaan seurata, tohtori
sanoi.

— Jos nyt kokeeksi seurattaisiin, jatkoi Nätti-Jussi itsepintaisena. —
Enkä minä tahdo edes puoltakaan siitä mitä tohtorilla on...

— Vaatimattomuus on kaunista! ivasi tohtori. Hän näytti jo
kyllästyneeltä.

— Asiat ovat sillä värillä, Nätti sanoi, tullen lopultakin puiston
penkillä päähänsä välähtäneeseen aatteeseen, — että ellei tohtori
suostu, niin näköalanne rumentuu. Ellen saa pukua ja rahaa, niin minä
ensi yönä hirtän itseni tuohon puuhun akkunanne alle...

Mitä lienee tapahtunut tohtorin valkoisen takin alla ja välkähtelevien
lasien takana. Ehkä hän ajatteli, että mies ei tosiaankaan ole vailla
puoltakaan ja rampakin on, raukka. Ehkä hän uskoi omituisen vieraan
uhkauksia ja ajatteli tosissaan kuinka epämiellyttävää olisi nousta
vuoteeltaan ja nähdä jotakin mustaa ja kaameata roikkuvan akkunansa
alla lehdettömänäkin kauniissa puiston puussa. Eilinen siinä väkisinkin
mieleen muistuisi...

— Älkää nyt helvetissä! hän sanoi. — Rumaahan se olisi, pahennus koko
kylälle. Katsotaanhan...

Ja niin tapahtui, että Nätti-Jussi astui ulos tohtorin talosta
kiireestä kantapäähän herrasmiehen asussa, hattu kallellaan ja rahaa
povessa, kokonainen tasavallan suurin seteli. Hän asteli reippaasti,
omalla, omituisen tyylikkäällä tavallaan. Hän asteli suoraapäätä ulos
koko syntisestä kylästä, johon hän oli tympeytynyt. Hän kulki suuren
virran vartta, joka mustana vyörytteli vesiään lumisen valkeuden
keskellä. Maailma näytti jälleen asuttavalta paikalta. Nätti-Jussin
mieleen ei tullut nyt mikään jykevä oksanhaarukka. Hän ajatteli
lämpimin mielin tohtoria, joka oli osoittanut ymmärtäväisyyttään
myöskin siten, ettei ollut kysellyt menneitä eikä antanut ohjeitaan
tulevan suhteen... No, näkihän hän, että kyllä Nätti osaa! Varsinkin
nyt hän osaisi, kun oli keksinyt uuden ajatuksen. Jos joskus ottaisi
ahtaalle, niin hänellä olisi keinonsa...

Ja se otti ahtaalle muutamien viikkojen kuluttua Järven kaupungissa.
No, kaupunki se oli korvesta tulleelle, joka ei ymmärtänyt siellä
oikein elää. Eräänä aamuna Nätti-Jussi heräsi siellä köyhänä ja
kipeänäkin, mutta ei suinkaan nöyränä. Hänen uusi ajatuksensa ja
keksintönsä kitki sellaiset tunteet heti alkuunsa. Hän nousi ja kävellä
linkutti suoraa päätä tohtorin talolle ja esitti oitis asiansa. Ellei
hän saisi pukua ja rahaa, niin hän seuraavana yönä hirttäisi itsensä
kuuseen, joka kasvoi tohtorin pihamaalla.

Mutta täällä oli toinen tohtori.

— Hirtä! hän karjaisi ja antoi vielä ärrän päristä.

Hän pyöri kuin hyrrä ja tuppelehti joka loukon huoneessa kunnes löysi
nuoran kouraansa. Sitä hän heilutteli ja huuteli:

— Minä annan nuoran! Minulla onkin ollut puutetta ruumiista, jota saisi
leikellä. Moiset aivot näkisi mielellään... Hä? Pitääkö rasvata?

— Taitaa olla parempi niin, myönsi Nätti-Jussi alakuloisesti.

Ja niin tapahtui, että Nätti astui ulos tohtorin talosta repaleen
lyödessä riekaletta, rasvattu nuora kainalossa. Ainako on uusi keino
keksittävä? kyseli hän itseltään synkeänä.

Mutta oksien tukevuutta hän ei suinkaan ryhtynyt tutkimaan, ei ainakaan
sen julman tohtorin pihakuusesta. Hän istui kohta kuppilassa ja
kauppaili hyvää ja hyvin rasvattua nuoraa.




PULLOJÄNIS


Tikka oli miehen nimi, jonkinlainen puoliherra, jänisten jäljissä
juoksija, mainio metsämies, varsinkin kun hän nousi itse todistamaan.

Ja hän nousi! Suuta ja sanoja oli herra lainannut. Mahdottomia marsseja
läpi sydänmaiden, mestarilaukauksia ja suunnattomia saaliitakin.
Välistä hän kehui ja kekäsi, niin että naapureita aivan harmitti.
Kateuttako lienee ollut vai mitä. Eihän sitä kärsi, että yhdellä on
niin summattomasti suuta jos saalistakin...

Syksyisenä sunnuntaiaamuna Tikka jälleen kahden kaverin kanssa
hankkiutui jänisjahtiin. Aamu oli sumuinen ja synkeäkin ja silti omalla
tavallaan kaunis raikkaudessaan, kosteuden pisarrellessa varpujen ja
neulasten nenässä...

Mutta mitäpä taustasta ja kehyksistä... Nyt oltiin jahdissa! Koirat
päästettiin heti irti ja metsänreunassa pidettiin pieni neuvottelu.
Kävelköön Tikka itse kangaspolkua, kaverit kaarruttavat kahden puolen.
Tässä voitiin helposti yllättää jänis makauksestaan, ruoasta rauennut,
yöllä mahan täydeltä laihoa ahminut...

Niin he erosivat. Tikka astuskeli matalaa kangasmaata ja viheltää
tohkaisi kulkiessaan. Vain metsässä hänen oli hyvä ja onnellinen olla.
Verissä se lienee ollut tuo tunne, perisuomalaisissa...

Mutta mitä ruskeata tuolla edessä pilkoitti? Tottatotisesti jänis!
Kahdella jalalla, keskellä polkua... Tuleepas nyt kuin lautaselle
itsensä jahtimiehen eteen!

Tikka ojensi kaksipiippuisensa ja jymeä laukaus, surmanääni, kuului
aamuraikkaassa metsässä. Kumoon keikahti jänis ja heti perään kajahti
myöskin Tikan ääni, kimeä ja kuuluva, kuten hänen kaimansakin, tuon
vahvanokkaisen puutyöläisen:

— Lekoo!

Kaverit eivät olleet ehtineet kauaksi ja he kävellä kaahailivat
paikalle.

— Nytkö jo! Sinulla se on oma onnesi...

Tikka oijoskeli pitkiä reisivarsiaan.

— Oli se onnenlaukaus! Vaikka mitäpä onnea siinä tarvittiin, kun minä
osoitin... Makauksesta lähti ja se oli lähtö kertakaikkiaan! Mahanalus
jalkoja täynnä! Mutta ylöspäin siinä käpälät keikahtivat ja hetken
tärisivät kuin kanteleen soittajalla... Siinä nyt lepää...

— Siinä lepää! todistivat kaverit.

Tikka tarttui jänisvainajaan ja tunki sen reppuunsa.

— Pian se kylmenee, puheli hän. — Sellaista on elävä, ettei se paljon
lyijyä siedä...

— Olisihan ne saatava kaatoryypytkin...

Mutta kukaan ei tuntunut varanneen. Kaverit olivat viisaan ja
vilkkusilmän näköisiä. Toinen arveli:

— Lienee tuota jonkun repun poimussa, mutta se ei hellitä näin
aamupäivällä...

Sitten jahti jatkui, mutta huonolla onnella. Ehkä metsässä ei ollut
jäniksiäkään monta kappaletta, joten metsän jumalalla ei ollut liioin
antamistakaan. Lopulta koirat löysivät jäljet ja ajo alkoi ja päättyi
toisen kaverin onnistuneeseen laukaukseen.

Päivä oli jo silloin puolessa ja sumu oli kokonaan haihtunut. Aurinko
paistoi lempeästi siniseltä taivaalta läpi lasisenkirkkaan syksyisen
ilman ja harventuneet, värikkäät lehdet lepattelivat puissa.

He olivat istahtaneet puron varteen, jossa oli lähdekin, ehtymättä
pulppuillen kirkasta, kylmää vettä. Siinä sopi levähtää ja haukata
eväspalanen. Koiratkin olivat ilmestyneet paikalle, läähättäen, kieli
riipuksissa. Kaveri viilsi veitsellään kaatamansa jäniksen mahan auki
ja heitti sisälmykset koirille.

— On niin kesäistä, puheli hän — Havu on parempi kuolleen jäniksen
sisässä kuin suolet...

Tikka avasi reppunsa.

— Taidanpa tehdä saman tempun...

Jostakin syystä kaverit katselivat hänen puuhiaan hyvin kiinnostuneina.

— Mitä perr-! päsähti Tikka.

Hänen julmansuuren puukkonsa terä oli karahtanut johonkin ja jäniksen
avautuneesta vatsasta, ruskeankirjavien karvojen reasta, kimalteli
jotakin kirkasta, pullonkylki ja kierrekorkki, jossa luki selvin
kirjaimin: Alko.

Mikähän lienee alkanut? On se outo otus...

— Mistä lienee tuon pullon saanut?

— Ja miten niellyt?

Kavereilla oli hupaista, mutta Tikkaa ei naurattanut. Hän noitui.

— Tämä on teidän viisauttanne! ärjyi hän.

Mutta kaverit vannoivat olevansa viattomia tämän vanhurskaan vereen.
Itsehän Tikka oli tuon jäniksen ampunut...

— Ja kumman virkeä elukka olikin, vaikka oli pullo mahassa! he
ihmettelivät. — Niin pinkaisi menemään, kuten kerroit, että henkiin
olisi jäänyt kähläisemmältä pyssymieheltä...

Tikka tarkasteli puukkonsa ratkomia ompeleen jälkiä jäniksen
mahanahassa ja sai pienoisen raivokohtauksen, niin että kaverit
hädintuskin ehtivät pelastaa pullon hänen käsistään, täysinäisen
viinapullon.

— Oli se viisas jänis, he jatkoivat. — Tuumi, että tappavat ne
kuitenkin ja hankki peijaisviinat, että saisi kunniallisen lopun!

He maistoivat pullosta, mutta Tikka heittäytyi aivan raittiiksi, eikä
ottanut ryyppyäkään. Hän oli hyvin vähäpuheinen ja myrtyneellä päällä
koko metsästysretken loppuajan, ja vielä viikkokausia jälkeenkin
päin. Hän ei näyttänyt voivan unhoittaa, että ihmisellä oli sellaisia
kavereita, kieroja, jonninjoutavia, toverinsa väärään valoon
saattavia...

Niin, oikeastaan tästä tapauksesta riitti harmia ainiaaksi, koko
ihmisiäksi. Milloin vain Tikka sai hengen päälleen, täyden vauhdin, ja
oikein intoutui kertomaan metsästysmuistelmiaan, niin silloin saattoi
kuulua tylsä huomautus:

— Entäpä se sinun pullojäniksesi! Siinä se otus oli! Tuskin on toista
saatu, ainakaan Suomessa...




SYÖNTIÄ JA MUISTELUITA


Iltasen syönti oli käynnissä Jussi Pihkan talossa. Paitsi itseään
isäntää ja muuta perheen väkeä, oli mukana myöskin piikaa ja
renkipoikaa ja päiväläistä. Mutta isännän henki hallitsi mahtavasti ja
yksinvaltiaasti koko isoa pöytäkuntaa ja laajaa pirttiä. Kaikki hänessä
oli luonnollista, remseätä, teeskentelyistä ja tapojen kaavoista
vapaata. Ujostelematta hän rääpäisi voita lautaselta leipäpalasellaan
ja jyrsiskeltyään lihavellikupista nostamaansa luuta, hän sinkosi sen
ylenkatseellisesti uunin eteen, ellei se sattunut heiton voimasta
seinään paukahtamaan.

Hän söi ja puhui. Hän osasi mainiosti tehdä molempia yhtäaikaa. Piika,
onneton, jonka istumapaikka osui olemaan isäntää vastapäätä, oli
kaiken aikaa kalttona kuin mikäkin raajarikko, välttääkseen pahimpia
syljenpärskeitä. Tietäähän tuon: nuori ja siisti ihminen, nykyaikaista
kouluviisaattakin saanut...

Mutta Jussi Pihka puhui. Sen hän osasi, jos kohta myöskin paljon muita
asioita. Tällä kertaa hän muisteli erään Aatami Puun hajamielisyyttä,
jonka kuulutti paisuvan yli tavallisten mittasuhteitten. Ja niin paisui
paisumistaan Jussi Pihkan puhekin. Oli vettä älynmyllyssä, samalla kun
hampaat jauhoivat ruokaa melkeinpä petomaisin, raivokkain ottein.

Oli tuo Puu-Aatami, esimerkiksi, ollut käymässä kirkolla hevospelillä
ja tavannut siellä toisen saman perän isännän, joka oli sanonut, että
nouse rekeen, niin saat kyydin kotiisi. No, Aatami nousi ja vasta
kotonaan hän muisti, että olisihan hänellä ollut kyyti itselläänkin.
Siellä se hänen oma hevosensa nyt seisoi kirkolla osuuskaupan puomiin
sidottuna...

— Heh! päsähteli Jussi Pihka ja lusikoi lihavelliä ajatuksen
nopeudella, — heh! Miehen pääkammioiden ovella lienee salvat, jotka
eivät itsestään aukeile...

Ja entäpä sitten kun samainen Aatami oli tukinuitossa kevätkorvan.
Ei sillä ollut työasettakaan, keksiä, muuta kuin ensipäivänä. Oli
unohtanut sen jonnekin ja sieppasi sitten kouraansa, milloin työhön
yllätteli, kenen haan sattui, kunnes omistaja väänsi sen häneltä pois.
Ja syönnöksensä ja juonnoksensa se tietenkin unohti maksamatta pitkin
jokivartta. No, tämä saattoi olla edullista, taloudellista, jos vain
eivät ehtineet jälkeen huutelemaan. Mutta unohti se toisinkinpäin:
hukkasi kamppeitaan, niin että lopulta huiteli paitahihasillaan
ja avopäin, ja koppasi puukengissä, kun omat nahkasaappaat olivat
jotenkuten haihtuneet...

Niin jatkui iltasen syönti Pihkan talon tuvassa-kodikkaana ja
rattoisana. Öljylamppu paloi ja ammottivat akkunalasit, sillä niiden
takana oli syysillan synkkä pimeys. Kuuma keitto höyrysi, lusikat
kilahtelivat ja suut maiskahtelivat. Vain isännän suusta tuli muutakin
kuin syömisen synnyttämiä ääniä. Hän puhui ja piika-poloinen vastapäätä
istui kierona kuin raajarikko, välttääkseen pahimmat pärskeet. Aina
riitti muisteluksia ja esimerkkejä Aatami Puun huonomuistisuuden ja
hajamielisyyden ihmeistä...

Kaiken huippu oli kuitenkin Jussi Pihkan mielestä se, kun Aatami Puu
oli lyöttäytynyt jonkun jalan kulkevan mökkimiehen matkaan. Tarttui
suustaan kiinni, kun on muun hyvän lisäksi suulaskin, kun niikseen
sattuu. Suu veti revon ritahan... No, kulkea kutvotteli sen mökinmiehen
rinnalla, kunnes tämän oli aika poiketa omalle kotikujalleen. Siinäpä,
keskellä tietä, Aatami Puu pani nyt toimeen kumman näytöksen. Haparoi
käsillään niinkuin tarttuisi pyörän ohjaustankoon ja oli hyppäävinään
satulaan, niin että oudosti siinä jalka topsahti tiehen... Heh,
oli kaiken aikaa kuvitellut, että hän taluttaa polkupyöräänsä sen
jalankulkijan rinnalla.. Mutta pyörä oli monen kilometrin päässä
kahvilan seinustalla...

Jussi Pihka oli nyt syönnissään ja muussa esityksessään parhaalleen
pääsemässä, täynnä vauhtinsa hurmaa. Muulla väellä ei ollut muuta
vaivaa kuin kuunnella valmista, kuin parasta papin saarnaa...

Mutta keskenkasvuisella renkipojalla, joka oli aika vekkuli, oli tällä
kertaa omat aivoituksensa. Hän oli ennen syöntiä korjaillut kenkiään
ja näiltä jäliltä oli pilalle kulunut kuminen kantalappu unohtunut
pöydän kulmalle. Renkipoika istui isännän vieressä ja odotti aikaansa,
kavalana kuin soidinmies, hetkeä, jolloin Jussi Pihka oikeinkin olisi
siinä tilassa kuin laulava metso. Nyt, hän päätteli, nyt, kun näki
isännän leipäpalan kuluneen loppuun, ja siirsi hiljaa kumikorkoa
lähemmäksi. Jussi Pihka hapuili sen käsiinsä, täynnä puheen ja syömisen
vauhtia, ja haukkasi hanakasti. Mutta kuminen korkolappu kesti
hänenkin pedonhampaittensa puraisun. Isäntä ei ollut ensimmäisestä
epäonnistumisesta millänsäkään, vaan yritti vielä pari kolme kertaa,
renkipojan suureksi ja salaiseksi riemuksi, yritti kertakerralta
hanakammin, vihaisemmin, raivokkaammin puraisuin. Kumi kesti.

Vasta silloin Jussi Pihka vilkaisi luultua leipäpalastaan ja hän
ikäänkuin nolostui. Sitten hän ripeällä liikkeellä singautti
kengänkannan kädestään ja äsähti matalalla äänellä:

— Akat, pirut, pitävät leivät ja kenkärajat yhdessä kasassa!

Kumikoron kopsahdus seinään oli ikäänkuin piste. Jussi Pihka kävi
nyreän näköiseksi ja vähäpuheiseksi, eikä jatkanut muisteluksiaan
Aatami Puusta, eikä muistakaan asioista. Hän lusikoi innokkaasti
lihavelliä ja haukkasi onnistuneesti oikeata leipää.

Ateria lopetettiin hiljaisuuden vallitessa. Kukaan ei nauranut, tuskin
myhäilikään, mutta kaiken alla kyti hiljainen hilpeys ja ilo. Pihkan
talon avara pirtti oli sitä täynnä...

Ihmisenhän on opittava sieppaamaan ilonsa pienistä ja turhista, jotta
hänen elämällään olisi makua.




MITEN SE PIKI KIEHUU?


Timo Vätys oli alkuaan köyhä ihminen, joka oli jotenkuten joutunut
pirtutrokareitten rengiksi, jossa hommassa hän sai kyllikseen juoda
ja välistä syödäkin, niin että voi jatkaa juomistaan. Hän oli
ulkoasultaankin vastenmielisen näköinen ja täit söivät häntä ja hän
puhui rumia ja tyhmiä, niin ettei kukaan häntä sietänyt seurassaan.
Mutta sitten hän tuli damaskokseensa löytäessään isäntiensä pirtukätkön
ja ilmestyksen tapaisessa välähdyksessä nähdessään olevansa turmion
tiellä. Tämäkin onnenpotku: mitä se häntä auttaisi! Ehkäpä siitä olisi
jonkinlaista huvia, löysästi saatua, ja siis sitä turmiollisempaa...

Mutta kuten sanottu, hän oli tullut damaskokseensa. Timo Vätyksessä
oli miestä varastamaan ne pirtut ja myymään omaan laskuunsa. Niin hän
pääsi alkuun ja rikastui viinankaupalla ja myöhemmin myöskin muilla
liiketoimilla. Välistä hän nytkin joi itsensä humalaan ja puhui tyhmiä
ja rumia, ei ollenkaan häävimpiä kuin muinoin. Mutta nyt hän oli
kumminkin eri Vätys, rahakas, puettu, kivitalonkin omistava, puisista
puhumattakaan. Häntä ei karkoitettu mistään ja häntä kuunneltiin
arvonannolla, vieläpä ajatusta pinnistäen ja yrittäen löytää hänen
sanoistaan salattua viisautta. Ja Vätys, muistaen menneitä, haukkui
kaikki ihmiset, tuntien oikeinkin olevansa tuo menestynyt mies, josta
viikkolehdissä kirjoitetaan ja jota elokuvissakin näytetään...

Vapauduttuaan jatkuvasta surkuteltavasta juoppoudestaan ja
alennustilastaan hän oli täynnä tarmoa ja levottomuutta. Hän matkusteli
mielellään tutkimassa missä maa olisi avoinna ja hänen kaupoissaan oli
yhäkin kernaasti jotakin salamyhkäistä.

Kuultuaan kaukana pohjoisessa aloitetusta kaivostoiminnasta hän
matkusti oitis paikan päälle nähdäkseen mitä olisi tehtävissä. Tietysti
hän pääsi sielläkin tulon hopealankoihin käsiksi, paitsi muuten,
myöskin järjestämällä seudulle salaisen viinavirran, kun yhteiskunnan
kätketty viisaus ei suvainnut julkista. Ajat olivat muuttuneet ja se
oli tällä kertaa valtion viinaa, valtion, joka kuitenkin jätti asiat
puolitiehen ja jätti kansalaisillekin tilaisuuksia... Timo Vätyksen
entisen ihmisen kaltaiset olennot, juopot ja laiskat, saivat hoitaa sen
toiminnan. Hän katseli heitä ylimielisestä korkeudestaan ja ajatteli,
että sellaisia he ovat ja siellä pysyvät. He eivät koskaan tule
damaskokseen. He eivät koskaan saa tilaisuutta oikein hyvästi varastaa
ja jos saavatkin, niin pakosta he eivät ymmärrä sitä tehdä. Sellaista
tapahtuu vain valituille vätyksille...

Monista hankkeistaan huolimatta Timo Vätykselle jäi vielä käyttämätöntä
aikaa. Hän kuljeskeli laajasti ympäristössä ja osui eräänä päivänä
luostariin, jollainen seudulla myöskin oli kuin muistona menneiltä
ajoilta. Paitsi muutamia munkinkaavuissaan tonttuilevia vanhuksia
siellä majaili nykyään muitakin ihmisiä. Timo Vätyksen huomio kiintyi
pariin naiseen, joista hän toisen kuuli olevan arkkitehdin, Suomen
rikkainta sukua. Toinen oli vähäpätöisempi henkilö, opettajatar,
herraslähtöinen kaiketi kuitenkin, koska oli päässyt ystävystymään tuon
hienon arkkitehdin kanssa. Ja Timo Vätyksen päässä välähti, että nythän
hänellä oli aikaa ja tilaisuus tunkeutua ja tutustua oikein hienoon
seuraan. Sillä ihmisen on aina jotakin vuovattava...

Mutta naisia oli kaksi ja Vätyksen mielestä oli itsestään selvää, että
niin oli oltava miehiäkin. Etsiessään itselleen sopivaa kumppania
kaivosalueelta hän äkkäsi vanhan tuttavansa Piki-Mikon, ainakin siellä
hänet tunnettiin vain sillä nimellä. Hän kääntelehti patansa ääressä
yltäpäätä piessä, repaleen lyödessä riekaletta, ja nautiskeli, jos
varallisuus salli, niistä salaisista purosista, joiden juoksemista
Timo Vätyskin oli ollut järjestämässä. Hän oli kerta kaikkiaan sen
näköinen, että kenenkään toisen päähän ei olisi pälkähtänyt pyytää
häntä seuralaisekseen, varsinkin kun oli kysvmys vierailusta naisten
luona. Mutta Timo Vätys, jonka tien varrella oli ollut damaskosta
jos muutakin, meni suoraa päätä Piki-Mikon luokse ja pyysi häntä
valmistamaan itsensä vierailulle, hienoon seuraan. Piki-Mikko mulisteli
vihaisesti ja päästi tuollaisen halveksivan äänen, jonka jo osa
eläinkuntaakin tuntee ja käyttää.

— Valmista mielesi, minä tarkoitin, sanoi Vätys. — Mielesi ja
sydämesi...

Päivä oli lauantai ja illalla Piki-Mikko sai sellaisen saunan, että
milloin lienee saanutkaan. Hänet pestiin ja hangattiin perusteellisesti
piestä puhtaaksi ja puettiin ihosta alkaen uuteen asuun. Vätys antoi
hänelle omia pukimiaan, mikäli ne sopivat, ja osti surkeilematta uusia.
Ja mikä muutos! Ei se ollut mikään Piki-Mikko, vaan mikä lienee ollut
matalakasvuinen, vaalea herrasmies, joka asteli Timo Vätyksen rinnalla
ja nousi autoon, joka pyyhkäisi kuin henkiolento Jäämerentietä.
Komean kaaren tehden auto, Timo Vätyksen oma ja ohjaama, pysähtyi
luostarin pihamaalle. Herrat laskeutuivat ajopeleistä ja koputtivat
ujostelematta arkkitehdin ja opettajattaren asunnon ovelle. Vätys
vastasi kysyvään ja ihmettelevään silmäykseen esittelemällä itsensä
insinööri Vätykseksi ja toverinsa rakennusmestari Lehtiseksi, eikä
Piki-Mikko edes luonta liikauttanut, vaikka hän ensi kerran kuuli
rakennusmestaruudestaan, samoin kuin vanhan kaverin insinööriydestä.
Hän vain kuunteli mukanaolevan näköisenä kuinka vastaleivottu insinööri
pyyteli tuhannesti anteeksi. Mutta kauan erämaassa ollut unhoittaa
tavat ja tekee mitä päähän pälkähtää ja menee puhuttelemaan ihmisiä
ajattomalla ajalla. He nimittäin olivat rangaistukseksi synneistään
joutuneet rakentamaan kaivosta ja kylää tänne Jumalan selän taakse,
näihin karkeisiin paikkoihin, johon riivatut raamatussa karkotettiin...

Vätys oli niitä miehiä, joka osasi, jos tahtoi, pitää yllä aivan
suunnatonta sanatulvaa. Ehkäpä sanoissa oli tehoakin. Alussa oli
sana, tietää kirjakulta... Sisälle heidät kuitenkin loppujen lopuksi
pyydettiin ja istumaan. Kahviakin he saivat ja viiniä oli pitkissä
pikareissa ja heillä oli hauskaa. Ehkäpä naisetkin olivat mielensä
kätköissä kaipailleet seuraa, odottaneet, että jotakin tapahtuisi...
Kun vierailu oli päättymässä, niin heitä pyydettiin käymään vastakin.

Rattoisaako oli ollut? Kuulosti siltä, että Piki-Mikolla ei ollut
ollut. Sillä paluumatkalla hän valitteli, että minkä takia hänet oli
talutettu vahtimaan tissi-ihmisiä kuppien ja limonaadilasien taakse!
Se oli tylsääkin tylsempää... Hän jatkoi samalla nuotilla niin kauan,
että Timo Vätys lopulta työnsi viinapullon hänen kouraansa ja sanoi,
että vedä naamaasi ja keitä pikeä! Hän sanoi, että oli aikonut nostaa
toisen, ties mihin, mutta huomasi, ettei koiraa voinut vetää avannosta.
Keittäkööt Piki-Mikot pikeä ja muistelkoot sitä, mikä meni eikä palaa...

Mutta kun seuraava lauantai tuli, niin Piki-Mikko jälleen haettiin
patansa äärestä ja pestiin ja puetettiin. Sillä ennen saamansa vaatteet
hän oli ehtinyt juoda.

— Lähdemme vierailulle, selitti liikemies Vätys. — Olekin ihmisiksi...

Heidän toinen vierailunsa oli hyvinkin samantapainen kuin ensimmäinen.
Se mitä siihen lisättiin oli pieni huviajelu insinöörin autossa
Jäämeren rannikolla. Mutta Vätys näytti tyytyväiseltä. Ties mitä
kunnianhimoisia unelmia hän lienee hautonut sisässään. Auliisti hän
antoi Piki-Mikolle pullosen, jolla tämä sai lohduttaa itseään vierailun
vaivojen jälkeen. Mutta herrasmiehenasun hän riisutti tällä kertaa
omaan talteensa.

— Sinä olet kalliiksi käyvä kaveri, hän sanoi.

Olisi ollut melkein samantekevää, vaikka hän olisi heittänyt sen
Piki-Mikon haltuun. Sillä tämä tarvitsi vierailuasuaan sillä erää vain
kerran.

Kaverukset menivät nimittäin luostariin seuraavanakin lauantaina.
Timo Vätys oli jo alusta alkaen huomaavinaan naisten silmäyksissä ja
ilmeissä jotakin vierasta ja outoa, liikaa. Teetä vain oli juomanakin,
sekin laihukaista.

Sen teen ääressä se sitten tapahtui. Arkkitehti, kieltämättä hieno
herrasnainen, joka tiesi miten oli oltava, kumartui viehkeästi
Piki-Mikon puoleen ja kysäisi:

— No, rakennusmestari, miten se piki kiehuu?

Mikä kysymys! Yksinkertainen kysymys, mutta kun Timo Vätys sen kuuli,
niin hän ajatteli kylmenevin sydämin, että kertomus oli lopussa kerta
kaikkiaan. Kuin unen läpi hän kuuli Piki-Mikon, joka tietenkin,
tylsimys, säilytti malttinsa kylmänä kuin kala, vastaavan:

— Kiitos kysymästä! Tuli kiehuttaa kaikkea...

Timo Vätys ajatteli mikä tavaton pöllö hän oli ollut heittäytyessään
insinööriksi. Insinöörejä on joka oksalla, mutta vätyksiä, damaskoksen
kokeneita ja rikastuneita, on vain yksi, ainoa laatuaan. Mutta ehkä hän
oli tiennyt, että ilman insinööriyttä ei olisi alkuakaan...

Loppu oli näinkin tullut. Timo Vätys tiesi sen siinä samassa, kun tuo
kysymys soinnahti naisen suussa: — Miten se piki kiehuu?

— Enempää sinun ei tarvitsekaan puhua, ajatteli Timo Vätys.



