Pentti Haanpään 'Jälkeenjääneet teokset II' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3822. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen, Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.




Pentti Haanpään

JÄLKEENJÄÄNEET TEOKSET II





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1956.






SISÄLLYS:

Noitaympyrä
Kivet
Pojan paluu
Akkuna ja maantie ja muita juttuja 1940-luvulta
  Lähtö maailmalle
  Ruijaan
  Akkuna ja maantie
  Sallimuksen sormi
  Joulu Jukolassa
  Aapeli Metsän sotaa
  Lapukkalaiset
  Komentajan sotataito
  Omalla haudallaan






NOITAYMPYRÄ

Romaani pohjoisesta




ASETUSSANAT


Tapasin kaupungin kadulla entisen ystäväni sekatyömies N:n. Menimme
ravintolaan ja minä kustansin päivällisen ja ryypyt. Huomasin heti,
että sekatyömies N. oli nykyään aivan köyhä, missä ei kylläkään ollut
mitään outoa, koska hän oli ollut kaupungissa jo monta päivää. Mutta
se mikä oli epätavallista, oli hänen vaiteliaisuutensa. Lopulta
hän kuitenkin tiedusteli, että miten minua oli rasittanut tämä
yleismaailmallinen talouspula.

— Pula on hyvin suhteellinen juttu, sanoin. — Mutta rupeamaa en ole
vielä jatkanut. Onko pula ennen sitä todellista, sitä en tiedä...

— Kyllä sen pulan ennen sitä kärsii, mutta sitten tahtoo loppua jo
kärsimättömyyskin. Minä, kuten tiedät, olen mies, joka on joutunut
elämään aivan vanhan raamatun sanojen jälkeen: syömään leipänsä otsansa
hiessä eli olemaan syömättä. Mutta nykyään ovat asiat jo sillä värillä,
ettei työkään tuo leipää. Olin viimeksi metsähallituksen työmaalla
tekemässä niin sanottua pientä puutavaraa. Ja taksat oli osattu
justeerata niin, ettei siinä saanut kunnollisesti suurusta eikä suolaa
yksi mies. Se mies joka työtä teki! Ja oikein tekijämies sillä alalla!
Siitä sen kuulet! Ei rasvasta eikä uusista kinttaista puhettakaan.
Luulen, että siinä perheelliset miehet miettivät, että miksei tässä
maassa ole säädetty avioliitto- eikä lapsikieltolakia. Sillä avioliitot
ja lapset ovat nykyään yhteiskunnalle paljon turmiollisempia kuin
alkoholi, joka on kuitenkin nostettu apteekin hyllylle...

— So, so! sanoin. — Tuo on kiihottuneen puhetta ja kiihottavaa
puhetta...

— Onko? Saattaapa se siltä kuulostaa semmoisesta, joka ei ole rupeamaa
jatkanut. Sinä, olet nykyään jo ikäänkuin barrikadin takana. Sen
muodostavat haarukat ja hammasharjat, yöpaidat ja toilettipaperit ja
piru ties mikä. Sinä et osaa enää tuntea etkä ajatella meikäläisittäin.
Oletko kuullut miten on käynyt entiselle ystävällesi Pate Teikalle?

— En. Annapa kuulua!

Sekatyömies antoi kuulua ja lopetti:

— Kirjoita sinä nyt kirja tästä Pate Teikan jutusta ja kirjoita se
siinä hengessä missä minä olen sen tässä kertonut.

— Oho! Mutta en tiedä pystynkö antamaan kuiville sanoille ja mustille
kirjaimille sinun henkeäsi ja olisiko oikein tehdäkään niin. Se
herättäisi pahennusta. Sillä korkealla käyvät nykyään intohimojen
tyrskyt. Sitäpaitsi vain täysivatsaiset voivat lukea ja sinun henkesi
häiritsisi ruuansulatusta. Ei käy, ei käy!

— Mutta olenhan joskus lukenut, että kirjallisuus on ajan peili. Nyt
te kynämiehet kirjoittelette iloisia eli mitään sanomattomia juttuja,
käsittelette vanhoja ja olleita asioita. Mitä me teemme sellaisella
peilillä, josta ei näe naamaansa? Nurkkaan koko roska!

— No, jos kynämies kiilloittaa peilin pinnan sinun hengelläsi, niin
hän saa pian itse käydä tyhjin vatsoin. Käypi niin, ettei hän saa
sitä peiliään pistetyksi edes kansakunnan nokan eteen. Sen peilin
pitäisi olla hyvin, hyvin kiero. Jos minulla olisi entisten suurten
kynämiesten kyky ja henki, niin kirjoittaisin juttuja taivaanlinnuista
ja maaneläimistä, siten, että ne alkaisivat näyttäytyä ja käyttäytyä
kommunistittain, lapualaisittain ja pappismiehittäin...

— Mutta herrat ovat viisaita. He huomaisivat, että lampaannahkan
suojasta välähtelevät suden hampaat ja hurskaan määynnän seasta he
erottaisivat ulvonnan. Kirjoita sinä vain suorimittain, niin sinulle
tapahtui laupeus. Kyllä he silloin ymmärtävät, ettet sinä sano sitä
ja sitä vaan kirjanhenkilö, joka voi olla pahankiskoinen, oppimaton
ja tyhmä, kaikin tavoin rajoitettu. Täytyyhän heidän käsittää, että
jos joku uskoo sosialismiin, kommunismiin eli remonttiliikkeeseen,
mihin hyvänsä, niin sinä et suinkaan ole se mies. Sinähän et usko
mihinkään. Sinä näytät vain peilin, näytät kaikupohjan, joka jollakin
aatteella on, maaperän, josta se versoo. Sinä näytät sairauden,
joka kylläkin paisuu paisumistaan kuten Rytkösen tauti, niin ettei
minkään valtakunnan lääkkeet auta. Mutta siltipä sinä et pyrikään
puoskaroimaan. Sinä heität sen Herralle ja herroille. Ihmiset, jotka
ovat sivistyneitä, eivät voi asiaa muuten käsittääkään. Eivät he sinua
näe. Elä pelkää...

Sekatyömies N. puhui ja puhui. Hän puhui minut ylitse Lupasin
kirjoittaa kirjaan Pate Teikan tarinan siinä hengessä, jossa hän oli
sen minulle puhunut.

Lähdimme ravintolasta. Koska astiat edessämme olivat olleet jo kauan
aikaa tyhjinä, meni sekatyömies N., tämän historian todellinen isä,
etsimään kunnallista sopanjakelupaikkaa. Mutta minä, hänen kuuliainen
kirjurinsa, teroitin lyijykynäni pöytäni ääressä.

Joulukuulla 1931.

_Kirjoittaja_.




KÄMPPÄ


Mampseli-Aalto laski kädestään elokuvalehden. Se oli vanha, likaantunut
ja repaleinen, ja sen joutuminen kämppään oli salamyhkäinen ja
kaikille tuntematon asia. Pastori (jätkä Pohjolassa saa usein
nimensä ulkonäkönsä ja ominaisuuksiensa mukaan) oli tuominnut sen
jo tuhottavaksi, koska sen verhottomat tissi-ihmisten kuvat olivat
vain ilman aikojaan ärsyttämässä. Tuomiota ei kuitenkaan kukaan
pannut käytäntöön. Lehti sai rappeutua ja kuolla luonnolliseen
vanhuudenheikkouteen likaisten sormien lehteilemänä, ja kylvää ne
tunteet ja ajatukset, mitkä siinä mahdollisesti piilivät ja mitkä kukin
kykeni siitä irroittamaan.

Nyt se putosi Mampseli-Aallon käsistä ritsin pohjalle ja hän huomautti:

— Täältä sen filmin saisi...

Tosiaankin! Kunpa kämpän nurkasta olisi kurkistanut valokuvauskoneen
ahnas linssisilmä... Minkä näyttämön se olisikaan siinä ikuistanut!

Piisiin pistettiin lisää puuta, sillä alaritsin miehiä ahdisti vilu
samaan aikaan kuin yläritsin miehille katon rajassa lämpö kävi jo
rasitukseksi. He esiintyivät vähin verhoin, aivan alastikin. Sieltä,
loikoilevien, puhelevien hahmojen seasta olisi voinut erottaa jonkun
tärkeässä sahanteroitustyössä. Silmät tuijottivat ja viila äänteli
ikäänkuin ivallisesti. Toinen iski varsipuuta kirveeseen. Mutta
kolmas vainosi heikompiaan: tuijun valossa alaston mies käänteli
vaatekappaleitaan.

— Elä kätkeydy poimuun! Sankarikuoleman saat!

Tuolla lyötiin korttia. Likaiset lehdet sujahtelivat kourissa.

— Lähdetkö peliin? Lähteäppä! Hertta valttia ja vain yksi pieni. Osto
ei pelasta pietistä... Palorahoja, palorahoja...

Täällä oli shakkilauta ja sen ruuduilla nappulat kävivät kamppailuaan.
Pelaajien aivot yrittivät saada juonta, aatetta nappuloitten
mutkikkaaseen kulkuun. Joku kurkisteli heidän olkansa ylitse
päästäkseen osalliseksi pelin iloon ja antaakseen ohjeitaan:

— Loikkauta vain konia! Tartu pikkuruunan niskaan, isäntä rakas! Antaa
syödä! Pian on kuningas silloin nuusniekassa...

Mutta tuolla makasi mahallaan Lukuhullu-Täky, umpikuurona kaikelle
ympäröivälle, ja tutki utopioitaan. Hänen henkensä eli uudessa
maailmassa, missä työpäivä on lyhempi, herruus ja kurjuus kadonneet.
Sotaa ja meteliä ei enää tule. On vain suuri ihmisyys. Ei pientä minää,
vaan yksi suuri, jakamaton, moniyhteinen ME...

Ja kaikkein hämärimmässä nurkassa työskentelivät soittajan sormet
mandoliinin kielillä. Vapaan Venäjän kauniit soinnut kuuluivat silloin
tällöin kaiken yli kuten kaukaa, kuten seinän takaa pakkasäkeästä
erämaasta.

Niitä sen valokuvauskoneen ilmeetön silmä ei olisi ainakaan voinut
merkitä muistiin. Olisiko siitä lopultakaan ollut mihinkään? Sillä
mihin olisivat jo jääneet Lukuhullu-Täkyn utopiat? Mihin nautinto,
jonka shakkinappuloitten kulku antoi aivoille? Olisiko se saanut edes
selvästi esiin, että täin loppu paidan poimussa oli sankarikuolema? Jos
se olisikin vanginnut kosteitten ja kuivavien verhojen kuvat piisin
yllä, niin olisiko kuvasta tuoksahtanut nenään tuo märän vaatteen ja
nahkan lemu? Olisiko katsoja saanut jonkin aavistuksen kuukauden, monta
kuukautta yllä olleesta paidasta, jota ei ole koskaan kastellut kirkas
vesi vaan karvas hiki?

Olisiko kuva esittänyt niitä sataatuhatta, kahtasataatuhatta ludetta,
jotka myöskin asuivat kämpässä? Tuota litteää, leveähartiaista,
itsepintaista, punanahkaista armeijaa, joka marssii esiin nihkeän
puun raoista ja sammalista... Epäiltävää on olisiko käynyt ilmi mikä
vaikutus noilla luontokappaleilla oli näiden miesten öiseen oloon ja
lepoon, heidän kohtaloonsa ja ikuiseen autuuteensa. Ne valvottivat
väsynyttä puunkaatajaa yön ja toisenkin. Ja kun lopen uupunut mies
viimein nukkui, niin silloinkin hän unissaan kiroili ja raapi ihonsa
verille. Kirottu olkoon tuo verenhimoinen, lukemattoman taaja armeija,
joka ei piittaa paloöljyn eikä tärpätin katkusta, ei myrkystä, jota
on ruiskutettu niiden lymypaikkoihin! Pieni, nahkanlaiha, haiseva
otus... Sen hajun synnyn ja alkuperän kertoo Pastori noin kuusi kertaa
kuukaudessa. Mutta hänen mahtavilla esityslahjoillaan kerrottuna
kuulisi vielä useamminkin, kuinka kirppu, täi ja lude ovat olleet
hupiretkellä ja tulleet pahan kurun partaalle. Kirppu on hypännyt ja
täi on kiertänyt, mutta kömpelö lude on sortunut kuruun ja saanut
sieltä hajun, joka ei ikinä erkane.

Niin, valokuvauskone ei ollut vielä täydellinen esine. Sillä
siltä olisi jäänyt huomaamatta ja esittämättä ne satatuhatta,
kaksisataatuhatta ludetta, niiden leuat ja tuoksu.

       *       *       *       *       *

Kaikki tämä ehti vilahtaa Mampseli-Aallon vieressä lojuvan miehen, Pate
Teikan, tajun läpi, silloin kun sanat »Täältä sen filmin saisi» olivat
juuri herenneet kuulumasta, kun elokuvalehti vielä kahahteli ritsin
reunalla.

Ja sitten seurasi sarja muita kuvia pysyväisistä ihmisasunnoista.

Köyhä torppa, missä huoneen tilavuus ei enää ollut niin monipuolisesti,
niin tarkoin täytetty. Sänky, pöytä, istuinvälineitä, vaateryysyjä,
lapsia... Koko tunnelmassa kuin varman tuhon uhkaa. Vain perin laimeata
toivoa: kunhan viipyy...

Sitten maalaistalo. Enemmän tilaa, enemmän puhtautta. Esineet
vähälukuiset ja värittömät. Mutta pysyväisyyden, erään laatuisen
varmuuden tunnelma.

Vilahti kuva jostakin paremmin palkatun ammattityöläisen kodista.
Paremmat huonekalut, paremmat puvut. Ehkä esineitä, joita ei voitu
syödä eikä käyttää verhoina, ei minään käytännöllisinä välikappaleina:
gramofooni, kirjoja.

Ja sitten tulivat ne asunnot, joita Pate Teikka nimitti
herrasasunnoiksi, hieman epämääräisempinä, kuvamaisempina. Tilavampaa,
esineet monilukuiset, ja niissä on tavoiteltu muotoja, värejä, ajettu
takaa jotakin, jota nimitetään sopusoinnuksi, kauniiksi. Pehmeitä
mattoja, pehmeitä istuimia, kukkia koreissa astioissa, tauluja,
kuvastimia. Yleensä eräänlainen mukavan oleilun tunnelma.

Vilahti muistikuva kerran nähdystä elokuvasta: ylelliset
illanistujaiset. Herroja, hullunkurisen epäkäytännöllisissä puvuissa,
naisia, aivan käytännöllisen vähissä verhoissa, herkullisen näköisinä.
Pöytiä, täynnä lajirikkaita ruokia, korkeita laseja, sisältäen kai
makeata, kallista viinaa. Kokonainen lauma soittajia.

Tämä kuva oli saanut Pate Teikan silloin vihaiseksi ja katkeraksi ja
kapinalliseksi. Hän oli miettinyt, että niin ja niin paljon olen minä
työtä tehnyt, enkä ole saanut maistaa, haistaakaan tuollaista. Noilla
tuolla ei näytä olevan muuta tekemistä kuin rasittaa itseään jonnin
joutavilla asioilla, suorittaa seremonia ja lörpötellä tyhmyyksiä
aamusta iltaan.

Vähältä piti, ettei Pate Teikka paiskannut puukkoaan kankaaseen ja
huutanut: — Seis, asukkaat! Minulla olisi teille jotakin sanottavaa!

Sillä hän oli hieman humalassa siinä tilaisuudessa.

Ollapa Pate Teikalla filmausvehkeet! Ollapa hänellä tilaisuus, rahaa!

Hän näki jo ensimmäisen elokuvansa esityksen. Avaran salin täynnä
kansaa, pimeydessä. Ja sitten valkean neliön ja nimen: »Asunnot».
Tuo kaikki kulkisi sitten sivuitse, kuvat, jotka hän olisi kiskonut
kätköistään, ihmisten asunnot ja elämä. Tähän kaikkeen yhtyisi
filosofiaa, johtopäätöksiä. Kaikkien pitäisi havaita mikä merkitys
ympäristöllä, asunnolla, oli ihmisen ruumiilliseen ja sielulliseen
laatuun.

       *       *       *       *       *

Tämä kulki Pate Teikan tajun läpi muutamissa tuokioissa, samaan
aikaan kun hän vielä luki kädessään olevasta sanomalehden kappaleesta
(joku rypistynyt käärepaperi) puolittain koneellisesti artikkelia
huliganismista. Se oli porvarillinen lehti. Kirjoittajassa papillista
kiivautta. Hän vaati ankaruutta, jotakin Mooseksen lakia: silmä
silmästä ja mitta mitasta.

Mutta kaiken aikaa, lause lauseelta Pate Teikka ajatteli:

»Sinä et tiedä, sinä et ymmärrä! Sinä, kirkonmies, olet irti
maallisista. Sinun ympäristösi, olosuhteesi ovat liian väljät. Liian
turvallisena istut leipäsi ääreen. Syötyäsi avaat suusi ja sanot,
opetat, haukut tyhmää, syntistä kansaa. Sinä tiedät, ettei julistamasi
Mooseksen usko tulisi koskemaan sinun lihaasi. Näyttää siltä, että
sinunkin tarvitsisi nähdä elokuva 'Asunnot' Tai ei. Se ei ehkä
vaikuttaisi sinuun. Kuvat, varjot. Ainakin ne unohtuisivat sinulta.
Sinun pitäisi päästä opintoretkelle tänne, mieltymään...»

Pate Teikka antoi lehdenpalasen pudota sormistaan, karisti irti
ranteeseensa imeytyneen luteen ja ojenteli sääriään. Kuva tuosta
opintoretkestä oli alkanut ehkä hänen mielessään ja hän naurahti.

Pastori, joka oli juuri esittämässä teoriaansa maailmansodan syistä,
sai tästä naurusta aivan aiheettomasti yllykettä, vettä aivoihinsa. Hän
ryhtyi koristelemaan ja lisäilemään juttuaan kaikin tavoin.

(Kuinka Saksan keisari on ollut Ryssän keisarin luona vierailemassa.
Ja Ryssän keisarilla on ollut hyvät vehkeet. Muun muassa hyyssi, jossa
on ollut automaattinen takapuolen pyyhkijä, pehmeä, valkoinen harja.
Kun on herennyt rytisemästä — hipsis vain! Tämä koje on ollut Saksan
keisarille outo ja hän kumartunut sitä tarkemmin tutkimaan. Mutta
silloin harja — kuten koneelliset esineet yleensä ovat taidottomia —
on pyyhkäissyt häntä myöskin vasten suuta. Siitä on keisari Wilhelmi
suuttunut peräti ja julistanut sodan...)

Tämä sai Pate Teikan hetkeksi ajattelemaan sattumaa, erehdystä ja sen
osaa elämässä. Hän oli naurahtanut omille kummilleen ja Pastori oli
käsittänyt sen itselleen imarteluksi, elähdytti mielikuvitustaan ja
jatkoi juttuaan monilla vapaamielisillä yksityiskohdilla. Tapaus oli
pieni. Mutta ehkä samanlaiset sattumat vaikuttivat myöskin suuriin
asioihin. Jos tuo Pastorin juttu olisi totta (ja voisihan se olla
puolittain totta), niin se olisi siitä seikasta mahtava esimerkki.

Lyhyeksi tuokioksi palautui hänen tajuunsa kerran lukemansa kirjan
sivuja, omituisen ohuet, ikäänkuin laihtuneet kirjaimet. Hän ei
nähnyt tarkkaa sanamuotoa, mutta ajatuksen. Vanhat valtiomiehet ja
diplomaatit ovat aina valmistelleet ja luoneet sotia, jatkaneet
niitä mahdollisimman kauan. Tämä johtuu siitä, että he sisimmässään
kadehtivat nuorison elämäniloja, ovat mustasukkaisia nuorista
naaraista. Nämä haudan partaalla olevat miehet nauttivat siitä, että
musta hauta on yhtä lähellä, lähempänäkin, voimakkaita nuorukaisia,
jotka rähmivät ampumakaivannoissa. Siksi eläköön sota! Siksi ovat
kaikki vanhat herrasmiehet sodan ystäviä...

Sitten marssivat Pate Teikan mielikuvitukseen hänen
opintoretkeläisensä. Kolmekymmentä pappia ja muuta herraa, valkoisine
paitoineen ja mustine liepeineen, metsässä, sateessa tai pakkasessa,
koko päivän. Ja sitten illalla kämppään. Siinä et paljon levittele
siipiäsi. Eikä ole puhettakaan pesusta, ei muutettavista vaatteista.
Puristele vain niistä enintä vettä ja koeta saada ne sellaiseen
paikkaan, etteivät aamulla olisi ihan märkinä. Sitten yö ja uni
ja kaksisataatuhatta ludetta... Ollapa että herrat ja opettajat
jatkoivat täten esimerkiksi kaksi viikkoa, niin heidän herruutensa ja
sivistyksensä olisi jo melkoisesti syventynyt. He voisivat tietää,
esimerkiksi, että kuka se huligaani on. Että jos se on se, joka täällä
asuu niin asia ei ole ainakaan autettavissa joillakin Mooseksen lakien
tunnelmaa lemahtavilla sanoilla ja kirjoituksilla...

Ollapa Pate Teikalla rahaa, tilaisuus! Hän vääntäisi kampia. Ihmiset
saisivat nähdä »Asunnot» — yhtenä köytenä, kämpästä palatsiin. He
saisivat nähdä myöskin »Opintoretken». Kolmekymmentä maallista ja
hengellistä herraa kämpässä ja sama määrä jätkiä herrojen paikoilla.
Kokemusta, kokemusta molemmille. Syvemmät kokemukset, sanoi jätkä kun
suohon vajosi...

Pate Teikan tajunnalle avautui laajoja, joskin ikäänkuin aamu-usvaisia
näköaloja. Hän oli varma siitä, että sellaiseen elokuvaan voisi
yhdistää huvin ja hyödyn. Miksi ei kukaan tehnyt niitä? Miksi
näytettiin jotakin hölynpölyä, josta ei saanut mitään käsitystä, josta
ei kukaan kostunut?

Vai liikkuiko nytkin jossakin valkoisessa neliössä sen suuntaisia kuvia
kuin hänen aivoissaan? Jos Pate Teikka ei ollut niitä nähnyt, niin se
johtui siitä, että hänen kokemuksensa siihenkin suuntaan olivat olojen
pakosta rajoitetut.

       *       *       *       *       *

Yö oli läsnä. Tuiju oli sammutettu, mutta piisissä hehkui hiillos.
Sahaviila ei enää ääntänyt, kirves oli varressa, kortit kätkössä,
shakkinappulat lepäsivät sekasortoisena roviona laatikossaan ja
Lukuhullu-Täky oli pistänyt kirjansa päänalusmyttynsä alle.

Kuului piehtaroimista, kynsimistä, hengitystä, huokauksia,
kaikenkaltaisia pihahduksia ja sihahduksia. (Pastorin selitys: köyhään
ihmiseen on riittänyt nahkaakin vähän: kun silmät painuvat kiinni,
täytyy jonkun muun aukon aueta.) Ilma oli sakeaa monista hengityksistä,
kuivuvien verhojen, hien ja lian hajusta.

Mutta Pate Teikan aivoissa kulkivat hänen elokuvansa, »Asuntonsa»
ja »Opintoretkensä», pitkänä, värikkäänä kulkueena. Sitten luteet
häiritsivät häntä ja muistuttivat samalla, että untakin olisi otettava
ennen aamua. Hän rakensi aivoihinsa mittausopillisia kuvioita, kuution,
pyramidin, ja tuijotti itsepintaisesti niiden särmiä ja kulmia. Täten
ikäänkuin luukut sulkeutuivat, lamput sammuivat. Elokuvat eivät
päässeet marssimaan piilostaan valaistulle pinnalle. Aivot väsyivät
kuvioitten yksitoikkoisuuteen ja taju sammui, uni tuli.

Ulkona välkkyivät tähdet avaruuden äärettömyyksissä. Korpi levisi
tummana, äkeänä, armottomana. Pakkanen risahteli, jysähteli
salamyhkäisenä.

Aurinko, kaiken elämän äiti, oli kaukana. Kaikki kasvit olivat
kuolleet, jähmettyneet. Vain liha eli, monimutkaisesti, monien
välikappaleitten kautta, yhä imien auringon loppumattomasta lähteestä
lämpöä.

Elämän mahtava vietti oli nostattanut pakkasäkeään korpeen tämänkin
tumman asunnon, tukkikämpän.

       *       *       *       *       *

Aamun tullen kämppä heräsi. Mahtava aurinko, kaukanakin ollen, jakoi
sille antimensa: mustaa kahvia, ruisleipää, voita, Wilsonin ruumista.
Ajomiehet huolehtivat juhdistaan. Matala ovi narahteli, höyrypilvet
muodostuivat ja hävisivät. Hakomajoissa, kämpän seinustoilla,
kolistelivat hevoset ja niiden hampaat alkoivat tahdikkaasti,
rouskavasti, purra apetta.

Niin oli läsnä päivä ja päivän työt.

Jos Pate Teikka olisi halunnut saada kuvaesityksen ei ainoastaan
asunnoista, mutta myöskin töistä, niin hänen olisi pitänyt pystyttää
koneensa erinomaiselle paikalle. Kaikki näkevän linssisilmän olisi
pitänyt avartua tavattomasti.

Sillä metsämaa oli laaja. Kämppiä oli monta, miehiä ja hevosia yhä
useampia ja puita yhäkin enemmän. Oli täysi syy epäillä, että kuten
tuo tunnoton linssisilmä ei olisi pystynyt huomioimaan pieniä asioita,
siten siltä olisi myös jäänyt esittämättä suurempi näyttämö, laaja,
leimahtava yleiskatsaus. Mutta se olisi voinut poimia kuvan sieltä,
toisen täältä.

Tuolla Mampseli-Aalto, hevosmies, valjasti juhtaansa. Laajoina pusseina
paistoivat hänen takamuksensa, sillä niihin oli ommeltu lammasnahka,
siinä tarkoituksessa, että turvallisuus olisi taattu jäisen puukuorman
päällä istuessa.

Tuolla hiihti metsään hänen kirvesmiehensä Simson, vanha, kahdeksatta
kymmentään käyvä jätkä. Se mies ei näytä hevillä muuttuvan poroksi,
kuten sanotaan vanhoille jätkille lopuksi tapahtuvan. Mutta onko
Simson lopultakaan vanha? Tosin hänen hampaansa ovat harvenneet ja
käyneet kuluneiksi ja hänen leukapartaansa on istunut ainainen,
sulamaton huurre. Mutta hän kaataa vielä puita saman määrän kuin
hulluin nuorimies, hän on aina liikkuva ja pirteä kuten pakkastiainen.
Puhe luistaa, korttilehti sopii kouraan, ryyppy suunsa nahalle ja hän
väittää lihansa nousevan joutuessaan naisten läheisyyteen.

Kauan hän on kuitenkin elänyt. Hän voisi laulaa, että kuinka monta
puuta olen kaatanutkaan? Kuinka monta pulloa olen tyhjentänytkään?
Kuinka monta maailman likkaa syleillytkään? Paljon, paljon mahtuu
sellaisia asioita Simsonin elämään...

Se on Simsonin elämä ja hän on siihen suurin piirtein tyytyväinen,
vaikka hän tietääkin, että on parempiosaisiakin, pehmeän leivän miehiä.

Jäinen havupuu on leipäpuuna myöskin Lukuhullu-Täkyllä. Kämppään ovat
jääneet hänen kirjansa. Saha sihisee, kirves heiluu. Kas, kuka uskoisi
että mies tutkii dokumentteja, taitaa paljon maailmanviisaita sanoja!
Hän heiluu ja hikoilee, hän tekee toisinaan työtä kuten puolihullu.
Hänen lakkinsa ja lyyssinsä jäävät kannon päähän ja hän esiintyy
paitahihasillaan kiljuvassa pakkasessa. Iltaisin hän saattaa saapua
kämpälle jäinen paita kalisten kuin rautapelti. Hän riisuu sen yltään,
syö ja kaivaa kirjansa esiin.

Mutta hänen sisässään, aivoissaan on tulivuori, joka lämmittää häntä
jäisen paidankin alla: uusi, parempi maailma, joka on syntyvä kerran,
työtä tekevien ja raskautettujen maailma. Se saapuu varmana, kuten
painolain vaikutuksesta. Se ehkä viipyy, mutta kerran kansa, kansat
yhtyvät, pienet minät kuolevat ja suuri me syntyy...

Hän puhuu yleensä vähän. Ja hänen puheestaan onkin tavallisen
puunkaatajan työlästä saada minkäänlaista käsitystä. Oppineita, outoja
sanoja pirahtelee ikäänkuin rautalangan kappaleita hänen kiireisessä
puheessaan: proletaari, individualismi, ideologi, traditsiooni,
lisäarvo... Ne putoavat varmoina. Välistä hän huomaa, että ne ovat
ikäänkuin kiviä toisten henkisiin hampaisiin, ja silloin hän sekaantuu:
» — — mitenkä minä sen sanoisin...» Eikä hän lopultakaan voi sanoa
mitään ilman oppineisuuksia, kirjasanoja, herraskieltä.

Hänestä ei ole julistajaksi, agitaattoriksi. Eikä hänen ole hyvä
sitä ollakaan. Muuten voisi tulla savotan muutto. Yhtiön herrat ovat
jo monta kertaa katsoneet häneen pitkään. Hän ei olekaan mikään
vakituinen puunkaataja, eikä lentojätkä. Hän on ennen työskennellyt
väestökeskuksissa, tehtaissa, puunjalostuslaitoksilla, mutta joutunut
sitten työttömäksi, ehkä juuri lukuhommiensa, mielipiteittensä tähden.
Niinpä hän on nyt kämpillä. Sillä elää täytyy, odottaa, toivoa. Uusi
päivä ei ehkä valkene hänen aikanaan. Mutta hyvä on, että sen koitto jo
hohtaa yksilöille, leviää heistä laumoihin, kaikkiin, kaikkiin...

Pate Teikka on joskus iltaisin keskustellut Lukuhullu-Täkyn kanssa.
Pate Teikkakin on lueskelulla, katselulla, arvelulla saanut tajunsa
piirin sen verran avartumaan, että hän jotenkuten voi sulattaa
toisen teoreettisen, käsitteellisen puheen. Heillä molemmilla on
yhteinen lähtökohta. Pate Teikkakin on jo varhain, osoittamattakin,
luullut havainneensa yhteiskunnan monet puutteet: epäjärjestyksen,
sekavuuden, epäoikeudenmukaisuuden. Yhtäällä köyhyyttä, kurjuutta,
enimmäkseen niillä, jotka myöskin tekivät työtä ja näkivät vaivaa.
Toisaalla hyvinvointia, mässäystä ja enimmäkseen niillä, jotka eivät
tienneet työstä eivätkä elämän huolista. Yhteiskunnassa ei voinut
havaita mitään yhtenäisyyttä, aatetta, mitään yhteiseksi hyväksi
työskentelevää järjestelmää. Kukin tuhersi, ahersi itsekseen, koetti
parantaa elinehtojaan, siepata leipäpalan vaikka toisen suusta, juonnon
suurelle käskylle kuuliaisina he siittivät jälkeläisiä, kasvattivat ne
miten voivat. Lisäsivät ja vahvistivat seurakuntaa. Ja tuloksena oli
aivan liikaa ihmisiä, työvoiman liikatuotanto, kuten Lukuhullu-Täky
sen sanoisi. Monelle oli maailma nyt, niin valmis, ettei hän tahtonut
löytää siinä mitään tekemistä, ei paikkaa mihin asettua. Taistelu,
sekavuus kävi yhä suuremmaksi. Maailma oli kuten mahdoton kasa ihmisiä,
taistelevia, tyrkkiviä, toisiaan polkevia. Onnettomia ne, jotka jäivät
alimmaisiksi, pohjalle: puserrus oli suuri, potkut epälukuiset...

Pate Teikka oli pohjalla. Hän tunsi monasti ikäänkuin läkähtyvänsä
ilman, näköalan puutteeseen. Elämä näytti liian sekavalta, liian
mutkikkaalta. Hänessä ei ollut Lukuhullu-Täkyn uskoa, innostusta.
Liian pitkäjäykkiseltä, hitaalta näytti hänestä se uuden yhteiskunnan
luominen. Kauan oli jo saarnailtu, agiteerattu. Yhtä ja toista
helpotusta oli saatu työtätekeville, köyhille, mutta kokonaisuudessaan
entinen sekavuus, järjettömyys jatkui. Saatiinko tuohon taistelevaan,
töytäilevään ihmispaljouteen koskaan järjestystä? Saatiinko aikaa
voittaenkaan kunkin yksilön pieni minä kuolemaan, saatiinko edes
enimpienkään yksilöitten? Ja suuri yhteinen minä tilalle. Hitaalta,
toivottomalta se näytti. Kuinka saataisiin kaikki vähätietoiset,
lyhytnäköiset niin pitkälle, kuinka kaikki viisaat, omaa etuaan
katsovat, jotka olivat maailman hyvyyksistä isommalla osalla ja
tahtoivat olla edelleenkin? Mikä istutti esimerkiksi kaikkiin näihin
puunkaatajiin sen sivistyksen, järjestyksen, velvollisuuden rakkauden,
jota uusi yhteiskunta vaati? Kuinka siihen suhtautuisi esimerkiksi
Pastori, joka pilkkaa kaikkea, joka ei suinkaan ota tätä maailmaa ja
elämää vakavalta kannalta? Pate Teikka luuli, ettei Pastori olisi tämän
uuden järjestyksen perillisiä, vaikka hän on työtätekevä, vaikka hän
puhuu kovia, pilkallisia sanoja rikkaista, pehmeän leivän miehistä.
Ja kuinka saataisiin uusi henki talonpoikain, maanviljelijöihin, maan
pääluokkaan, selkärankaan? Kovin kauan he ovat tottuneet näkemään
vahvat rajat maanpinnalla, kokoamaan kukin kasaansa, aittaansa.

Eikä Pate Teikka itsekään tuntenut oman minänsä kutistuvan, eikä
kuolevan. Se johtui siitä, että hän epäili. Hänen sielunsa kyllä
huusi: järjestystä, järjestystä, parannusta. Mutta sen tulo suurelle
yhteisölle näytti parhaimmillaankin perin etäiseltä. Ja pitikö tämän
yksilön, Pate Teikan, tyytyä sitä odottamaan, taistella sen puolesta,
olla pohjalla ja tulla potkituksi? Ja kuolla sitten tyytyväisenä
siihen, että on ollut suuren minän mies, että uusi, parempi maailma on
nyt lähempänä. Entäpä jos se olisi yhtä lähellä sittenkin vaikka Pate
Teikka olisi ajatellut vain pientä minäänsä, hankkinut sille etuja,
päässyt pohjimmaisesta kasasta hieman ylemmäs riipaisemaan keuhkoihinsa
raitista ilmaa? Sanoihan Lukuhullu-Täky, että uusi aika oli saapuva
yhtä varmasti kuin taivaankappaleet kiertävät rataansa...

No, tämähän vapautti Pate Teikan sudeksi susien joukkoon! Hän
halusi taistella itselleen aseman... Niin, kai se sanottaisiin, kun
puhuttaisiin oppineesti. Ei, ei mitään vyörymätöntä linnoitusta!
Riittäisi kun hänen paitansa tulisi joskus vedellä pestyksi, kun hän
saisi ojentaa väsyneet jäsenensä pehmeälle, puhtaalle vuoteelle, syödä
pöydän ääressä rauhallisesti, kun hän saisi kappaleita vapaata aikaa
harrastaakseen mielenkiintoisia asioita... Niin, elintason kohotus,
kuten Lukuhullu-Täky sanoisi. Pate Teikalla ei olisi mitään sitä
vastaan, että kaikkienkin elintaso kohoaisi. Mutta ennen kaikkea se oli
tärkeää juuri hänelle, Pate Teikalle.

Niin, tässä kai tuli näkyviin, ettei hän ollut mikään sosialisti, uuden
ajan mies. Minä — se oli hänessä perin kulumaton, lujilla juurilla...

Huomasiko Lukuhullu-Täky sen? Hän oli väännellyt kirjansa lehtiä ja
katsonut häneen syvillä, harmailla silmillään.

— Monella luokkatietoiseksikin tulleella proletaarilla on itse asiassa
perin porvarillinen sielu. Individualismi istuu heissä lujassa...

Pate Teikka ajatteli, ettei hän olisi kuitenkaan kuten eräs yhtiön
pomoista, Rantaräty. Muutama vuosi sitten tavallinen jätkä, kiroillen
takapuolelta herroja, mutta makeillen edestä. Ja nyt hän on pomo, ylen
kallis mies, turkkeineen, upseerikangaspukuineen, simsetteineen. Hän ei
tunne enää köyhiä, ei tajua jätkän tunteita. Kun hän seisoo rannalla ja
ärjäisee, on miesten hypättävä vaikka tulenpalavaan kuohuun...

Pate Teikka ei kuitenkaan puhunut Lukuhullu-Täkylle mitään näistä
mietteistään. Hän kuunteli, myönteli, huomautteli jotakin. Hän tunsi
ettei hänellä ole Lukuhullu-Täkyn henkeä ja uskoa. Työväenjärjestötkin
olivat hänelle outoja ja vieraita, kuten liikkuvalle metsätyöväelle
yleensä. Puutyöväenliiton punaisen jäsenkirjan oli hän kerran saanut
taskuunsa, mutta jäsenmaksut olivat viime aikoina jääneet suorittamatta.

Lukuhullu-Täkykään ei tuntunut uskovan nykyisistä työväenjärjestöistä
suuria. Niistä oli ehkä jotakin tilapäistä apua, ehkäpä ne
osaltaan olivat luomassa tulevaisuuden suurta minää. Mutta se oli
kuitenkin pientä, heikkoa. Ne voivat myöskin virkakoneistollaan
tuudittaa työläisiä nykyiseen olotilaan, suorastaan tukea nykyistä
talousjärjestelmää.

Mutta mitä sitten? Lukuhullu-Täky ei antanut tähän selkeätä vastausta
ja Pate Teikka ajatteli, ettei hän ollut asiasta selvillä. Hän
lienee lopultakin ollut epäkäytännöllinen haaveilija. Kuitenkin
hän oli työmaan ainoa henkilö, joka oli selvillä sosialistisista
opeista. Muissa luokkatietoisuus, aatteellisuus, oli alkuperäisten,
vaistomaisten tunteitten varassa. Se ilmeni puheissa katkeruutena
parempiosaisia kohtaan, (Pastori: —Kyllä siinä on kärsimistä
luonnostaan niin pahankuriselle kuin minä, nähdä ihmisen joutilaana
suurta mahaa kasvattavan...) suojeluskuntalaisten pilkkaamisena ja
punakapinan verisinä muisteluksina.

Pate Teikan mielestä heidän aatteellisuutensa oli perin pinnallista,
perin köyhää.

       *       *       *       *       *

Tämä kaikki olisi ollut salaista, pinnanalaista sille valokuvauskoneen
linssisilmälle. Mutta se olisi voinut nähdä ja näyttää kuinka puu
kaatui, kuinka kuorma koottiin, kuinka ne lipuivat pitkinä jonoina
teillä ja kasaantuivat valtaviksi kasoiksi jäätyneen jokiuoman
rannoille. Se olisi voinut esittää kappaleen talvista erämaata,
lumisten puitten koristeellisen rakenteen ja auringon lyhytaikaisen
punerruksen niiden latvoissa.

Pate Teikka oli yksi noista sadoista miehistä, jotka kumartuivat siellä
puitten juurille. Verhojensa, esiintymisensä, elintapojensa mukaan
määriteltynä ihmisten laajassa heimossa lajinimellä: puunkaataja,
jätkä. Hän oli eräs niistä, jonka olosuhteet olivat tehneet soveliaaksi
käsittelemään pohjolan kasvikunnan vakavinta tuotetta: havupuuta. Hän
oli vähäpätöinen nappula koneistossa. Jos hän katosi, oli tilalle
uusintapainos, jäljitelmä... Mutta niinhän on laita jokaisen yksilön.
Hän on kuten kupla heimon, lajin aina vyöryvässä virrassa. Kupla syntyy
ja katoaa ja mitään muutosta ei ole havaittavissa.

Ja kuitenkin oli jokainen noista puunkaatajistakin yksilö. Luut ja
lihakset olivat eri muotoa, kokoa. Heidän liikkeissään, puheissaan,
sylkäisyissään ilmeni pieniä eroavaisuuksia. Kullakin heistä oli oma
tajunsa. Kukin heistä oli maailman keskus, Minä.

Oliko ehkä joku minä heidän minäänsä laajempi? Oliko se jo
hiihtomiehellä, joka valvoi, etteivät he saaneet katkoa puita
taitamattomasti, joka teki merkit kaadettuihin runkoihin? Laajeniko
se yhä hakkuualueen pomolla, joka voi sanoa tuolle: mene, ja tälle:
tule, joka oli ollut neuvottelemassa yhtiön urakkataksoista? Ja
piiripäällikön tajuun täytyi mahtua jo useampia hakkuualueita.
Sitten oli jossakin yhtiön ylijohtaja, mies, joka tiesi, mies,
joka antoi määräykset. Niin ja niin monta standerttia sen ja sen
laatuista puutavaraa siihen ja siihen hetkeen mennessä valmiina
laivattavaksi. Ja mahdollisimman halvalla. (»Pienentäkää, pienentäkää
tuotantokustannuksia!») Muuten ei voida jakaa voitto-osinkoja
osakkeenomistajille.

Oliko tämä kaikki sittenkään niin sekavaa? Eikö tämä ollut suuri
järjestelmä, suuri kone, jonka hammastukset ja nivelet kävivät hyvin
yhteen? Jos jossakin natisi niin vasaroitiin, rasvattiin.

Niin.

— Kapitalistinen talousjärjestelmä, oli Lukuhullu-Täky sanonut. —
Yksilön voiton, hyödyn tavoittamiseen perustuva järjestelmä...

Osakkeenomistaja: henkilö, jolla ei itse asiassa ollut tämän
puuliikkeen kanssa mitään tekemistä, joka asui ehkä toisessa
maanosassa. Voitto-osinko: mukava asunto, ruokaa, huvituksia saavutettu
ilman vaivannäköä.

Pate Teikka näki tämän järjestelmän kuten valtavan hämähäkin verkon
ulottuvan tänne kauas erämaihin. Siellä tarvittiin puuta, siellä
ostettiin puuta. Täällä oli puuta, täällä oli ihmisiä, jotka möivät
lihastensa työn. Joku jonka käytettävissä oli salamyhkäinen olio —
pääoma, entisten ihmisten työ, kuollut työ, osti puun ja nykyisen
työn mahdollisimman halvalla ja möi sen mahdollisimman kalliilla.
Kauppoja... Näytti siltä, että kaupoilla oli liian suuri valta tässä
maailmassa. Sillä jos hyvin kävi, niin tämä välimies lisäsi pääomaansa,
voitti, toisin sanoen sai haltuunsa takuun omaan toimeentuloonsa, ja
vieläpä jälkeläistensäkin toimeentuloon. Omituista. Työllä sen sijaan
ei ollut mitään takeita edes huomisesta päivästä.

Mutta paitahihasillaan puun kimpussa heiluva Lukuhullu-Täky (hän on
hintelä mies ja hänen täytyy yrittää päästäkseen palkoille) näkee uuden
ajan. Välimies on kadonnut. Kukaan ei voita mitään puun kaadosta ja
kuljetuksesta. Entisen ja nykyisen, kuolleen ja elävän, työn käytöstä
määrää yhteiskunta, valtio. Silloin vain yksinkertaisesti tyydytetään
ihmiskunnan yhteinen välttämätön tarve.

Mutta hänenkin ruumiinsa oli yhä läsnä vanhassa ajassa. Satoja miehiä,
kymmeniä juhtia hengitti, huohotti, hikoili. Ilta tuli ja kaikki liha
kaipasi lepoa, hetkellistä kuolemaa. Kaukainen aurinko jakoi heille
antimensa kämppien ja hakomajojen, heinien ja kaurojen, leivän ja
rasvan muodossa.

Ylhäällä vilkkuivat jälleen tähdet, nuo liian kaukaiset auringot,
lukemattomana parvena ja alhaalla lumikiteitten vielä taajempi lauma.
Nuo molemmat, suunnattomat, välinpitämättömät kasvot. Niiden ilme ei
muutu elivätpä kasvit ja elävä liha mihin tyyliin tahansa.

       *       *       *       *       *

Niin meni päiviä. Talvi kallistui jo ikäänkuin suuri alamäki kevääseen.
Päivät pitenivät, lumi kävi yhä valkoisemmaksi, taivas avartui ja
sinertyi, ja aurinko viipyi siellä päivä päivältä yhä pitemmän tovin
säteilevänä ja levollisena.

Pate Teikan elämä jatkui kuten ennenkin. Muutosta ei näkynyt. Mutta
hän oli nuorimies. Hänessä eli vaistomainen usko, että tulevaisuudessa
oli paljon mielenkiintoista varattuna hänelle. Sillä välin voi kaataa
puita, käsitellä korttia ja siirrellä shakkinappuloita iltaisin. Vähin
hän kuitenkin käsitti, että tämä ajatus on monta miestä vanhettunut.
Tilaisuutta ei pitäisi odottaa. Se oli etsittävä, tehtävä tyhjästä.

Hän luki yhden Lukuhullu-Täkyn kirjoista, paksun kirjan, josta
hän ei paljoakaan käsittänyt. Sanoja, sanoja. Ikäänkuin ikänsä
huoneessa istuneen veretön kuivakiskoinen ajatus, ikäänkuin kankea
rautalankaverkko, joka ei pyydystä montakaan kalaa.

Kevättalven pitkinä sunnuntaipäivinä hän käveli levottomana ulkona
kuten moni muukin mies ja katseli kaukaisia vaaroja. Niiden takana oli
maailma. Monet puhuivat tärkeistä asioista, jotka muka pakottaisivat
jo lähtöön. Mutta arki tuli ja tärkeät asiat kävivät vähäpätöisiksi
työn, elinkeinon rinnalla. Joitakin hevosmiehiä ja puunkaatajia painui
kuitenkin silloin tällöin taipaleelle, sillä työt alkoivat jo supistua.

       *       *       *       *       *

Eräänä sunnuntaina saatiin kämpille väkijuomia. Uskalias kuljettaja oli
saapunut hevosella ajaen, joten ainetta riitti kaikille halukkaille.

Aineen kiertokulkua. Sillä ovela saksalainen oli senkin valmistanut
näitten miesten kaatamista puista. Sitten se oli keinunut merellä,
keikkunut peltisissä astioissaan autoissa tai kantajien hartioilla. Nyt
se upposi pieninä purosina täällä kaukana erämaassa metsätyöläisten
kurkkuihin. Havupuu, pohjolan kasvikunnan valtavin tuote, sinut
taivutetaan todellakin merkillisen mutkikkaaseen, luikertelevaan
kulkuun...

Päivä oli ihanteellisen kirkas. Lumi loisti, aurinko katsoi jo
melkoisen korkealta. Metsä oli puhdas. Tuoksahti ihmeellisesti pihkalta
ja keväältä. Armas, maaliskuinen päivä...

Puhuttiin, että herrojen kämpällä oli naisvieraita. Käveltiin
levottomina. Voisivathan hekin osoittaa vieraanvaraisuutta
olosuhteittensa, varojensa mukaan... Eräät saivat ihmeellisen
siistiytymispuuskan. Vettä tuhlattiin, ruokottomia parransänkiä
ajeltiin. Veitset näyttivät olevan perin kömpelösti kourissa, joita
jo alkoholin kiihottamat aivot ohjasivat. Mutta muut eivät saaneet
leukaansa haavaa paitsi Pastori.

— Mitään suuria uudistuksia ei saada aikaan ilman verenvuodatusta,
selitti hän.

Pate Teikka aavisti, että niiden pienien, katkeran makuisten purosien
vaikutus ilmenisi pian muutenkin, laajoissa, epävarmoissa liikkeissä,
tarpeettoman äänekkäässä puheessa ja naurussa, ylenpalttisessa
voimantunnossa, huvin halussa, joka tulisi esiin vanhojen
muistelemisena ja riidan rakenteluna. Silloin oli myöskin lähellä
tappelu, lyönnit ja puukon pistot.

Pate Teikka ei tuntenut nyt halua sellaiseen. Pitkä, litteä
kanisteri odotti kyllä hänen povellaan. Hän oli ostanut sen vanhasta
tottumuksesta. Mutta sitten hän ajatteli, ettei tästä kaikesta
siunaantuisi lopultakaan mitään uutta eikä hyvää. Hän otti suksensa ja
hiihti metsään.

Lumi loisti, varjot lankesivat, raikas tuuli puhalsi.

Pate Teikka kiipesi vaaran rinnettä ripein työnnöin. Selälle päästyään
hän pysähtyi. Siitä voi nähdä kappaleen hakkuualuetta. Voi erottaa
missä teräaseet olivat tehneet hävittävän jälkensä. Maan tummanvihreä
verho oli harvennut arveluttavasti. Siellä ja täällä ojentausivat
kapeat jängät valkoisina ja sileinä, kuten valtavat lakanat.
Jokiuomassa kohosivat puutavarakasat. Tuolla oli kämppä mistä hän oli
lähtenyt, Teerivaaran kakkonen. Mustina pisteinä näkyi miehiä sen
seutuvilla sekä pääkämpälle johtavalla tiellä. Mutta itse pääkämppä
piiloutui Taivalvaaran nenän taakse. Edessään, toisella puolen
Teerivaaraa, näki Pate Teikka toisen kämpän, Teerivaaran ykkösen. Se
oli nyt autio, sillä ympäristön palstat olivat jo hakatut ja vedetyt.
Eli ei, siellähän kulkivat yhä asumassa Stonki ja Sotasaalis-Äijä,
molemmat jo vanhoja miehiä, jotka eivät pitäneet yleisestä roihinasta.

Stonki oli vanhoja pohjolan jätkiä, aivan nauramaton mies, puheissaan
tappinen kuin pahin kuusenrunko. Sotasaalis-Äijä taasen oli
sotasaalista, karjalainen, polseviikia paossa. Ainakin niin uskottiin.
Hän oli mykkyyteen asti vaitelias. Hän istui kämpässä piippu hampaissa
ja näytti erinomaisen vaivaantuneelta toisten läheisyydestä. Jos joku
koskettikaan hänen makuupaikkaansa, ärähti hän kuten koira. Vain
Stonkin kanssa hän oli tullut jonkinlaiseen kaveruuteen. He molemmat
työskentelivät yhtiön päiväpalkkalaisina tietöissä. Kun nyt Teerivaaran
ykkönen oli jäänyt muilta autioksi töitten supistumisen vuoksi,
asuivat he yhä siellä, vaikka matka olikin pitkä, saadakseen nauttia
häiritsemättömyydestä.

Aluksi oli Sotasaalis-Äijää yritelty pilkkailla.

— Etpä totisesti äijä turhaan yrittänyt! Sillä pääsit kuin pääsitkin
oikein porvarilliseen mallivaltioon... Saattaa täällä silti
sankaruuskin joutua talvellakin kuokan varteen...

Mutta kaikki kilpistyi vanhan miehen täydelliseen vaiteliaisuuteen.
Sitäpaitsi äijä ja hänen olosuhteensa eivät todellakaan näyttäneet
iskun arvoisilta. Lukuhullu-Täkykin nosti päätään kirjastaan:

— Ei taida kannattaa. Yksinkertaisuuskin on tunnettava. Jos tässä
olisi kyseessä nuorempi mies, niin hän voisi täällä jotakin oppiakin,
kääntymykseen saakka. Sillä järjenlahjoiltaan heikkokin saa vähän
valistusta kokemuksista, ellei hän ole sitä lajia, joka ei uutta opi
eikä entistä unohda...

— Niin, sanoi Pastori, — mutta olisikohan tämä sankaruus voitolle
päästyään pystynyt osoittamaan pitkämielisyyttä? Uskovainen tämä
kyllä on, ryssän uskoinen, kuvain kumartaja... Katsokaahan, se pelkää
tulevansa saastutetuksi! No, on tällä oltava kun ei ole jumalaistakaan
nurkassa! Se pitäisi tehdä. Sillä kyllä minä tunnen teidät ja teidän
jumalaisenne...

Pastori on ollut sodan aikana Muurmannin ratatöissä. Olipa hän sitten
kerran hankkinut uuden paidan ja vanhalla verhonnut ylimielisyydessään
kylän laidassa olleen jumalankuvan. Siinä oli sitten jumalankuva
seisonut pakkasessa Pastorin repaleinen, likainen ja täinen paita yllä,
jauholaivan kuva helmassa. Mutta olipa sattunut olemaan läsnä joku
oikeauskoinen, joka vei tiedon häväistyksestä kylään. Silloin siihen
oli siennyt miehiä, oikein pyssyilläkin varustettuja, ja Pastorin oli
pitänyt panna hiat heilumaan kuten elävissä kuvissa ennenkuin heistä
eroon pääsi.

Niin hän itse selittää, mutta toiset tietävät, että hänen on silloin
pitänyt juosta ryssäin edellä ensimmäinen palkinto. On ollut suorastaan
pakko, ainakin on Pastoria ruvennut sellainen kunnianhimo vaivaamaan
siinä tilaisuudessa.

Mutta Sotasaalis-Äijä oli sitten saanut olla oloissaan.

       *       *       *       *       *

Taivas oli sininen ja maa valkea ja metsä tummanvihreä. Pate Teikka
seisoi suksillaan Teerivaaran selänteellä ja tähyili kaukaisuuksiin.
Sitten hänen silmänsä osui jälleen Teerivaaran ykköseen.

— Mitähän jos menisi sinne? Juottaisi äijät päihinsä!

Pate Teikka oli aina katsonut kunnioituksella ikää. Oli hyvä nähdä mitä
kohtalo oli tehnyt ihmiselle. Oliko se antanut hänelle tyydytystä ja
viileätä viisautta...

Niinpä hän lähti tervehtimään äijiä. Valittuaan avonaisimman ja
loivimman rinteen hän aloitti laskun. Keli oli hyvä ja vauhti huima.
Siinä oli yllin kyllin työtä silmille ja jäsenille. Oli väisteltävä
puita ja kaadettujen runkojen kantoja ja latvuksia. Lumi sihisi suksien
alla. Hän laski kyyristynein seljin ja tunsi vauhdin ja jäsentensä
hallitsemisen nautinnon. Viuh, vauh! Hyvin meni puunrunkojen kapeasta
portista. Oksa löi naamaan, kaarnaa pirahti tuuleen. Rinne oli pian
lopussa. Vielä viimeinen nikara. Viima oli lyönyt hänen silmänsä vesiin
ja hanki sädehti sokaisevasta. Hän laski päin latvusta ja löysi itsensä
lumesta. Kaade tapahtui kovalla voimalla ja kaikista mahdollisista
raoista tunkeutui lunta vaatteitten alle. Hänen ensimmäinen ajatuksensa
oli housujensa liitingissä oleva astia. Pian hän rauhoittui: korkki
oli kiinni. Hän puhdistautui lumesta ja kokoili hujan hajan olevat
hiihtoneuvonsa.

Saavuttuaan kämpälle ja avattuaan oven näki hän molemmat vanhat miehet
lojumassa tiloillaan. Sotasaalis-Äijä ei liikahtanutkaan, mutta Stonki
kohotti kysyvästi päätään.

— Lähdin vain hiihtelemään. Ovat saaneet viinaa ja näyttivät rupeavan
juhlimaan, niin lähdin pois jaloista.

— Milloin se Teikka on ruvennut tuntemaan itsensä ikäänkuin jaloissa
olevaksi ryyppyhommissa?

— Aina vähäsen ja nyt erityisesti. On minulla kuitenkin pieni jumpru.
Ajattelin, että ottaisin sen täällä vanhain miesten parissa kaikessa
hiljaisuudessa. Vai eikö passaa?

Stonki vääntäytyi istualleen, sylkäisi ja selvitti kurkkuaan.

— Miksei. Eihän se vanhankaan suu ole rajettunutta saapasvartta. Mutta
elä poika luule, että viina minua pahastikaan pöyhistää. Ajattelit kai,
että huvitanpa itseäni juottamalla ukon pelleksi...

— Ei ole semmoiset luulotkaan. Kyllä se pelleys on aina meitä poikasia
lähempänä.

Hän kaivoi astiansa esiin ja ukko etsi kahvikupin. Se oli musta ja
paatuneen näköinen. Sisustan tilavuuskin näytti supistuneen mitättömän
vähiin. He maistoivat. Ukko irvisteli, sylkäisi.

— Ne on nuo nykyajan aineet... Suunsa niillä korventaa. Kyllä tähän
täytyy saada jotakin laimennusta.

Hän lisäsi puita piisiin ja ryhtyi keittämään vettä. Hetken kuluttua
oli heillä sekoitus pirtusta, vedestä ja sokerin muruista. Se lämmitti
suonia. Se sai matalan, tuhruisen kämpän näyttämään Pate Teikan
silmissä pehmeäpiirteisemmältä, ikäänkuin epätodelliselta. Hiilloksen
vähäiset liekit hehkuivat kodikasta valoa. Sotasaalis-Äijä makasi,
huokaili ja käänsi kylkeä. Ryyppymiehet vertailivat edellisten
savottain taksoja ja hankkeita. Sitten seurasi pitkä hiljaisuus.

Pate Teikka ajatteli Sotasaalis-Äijää ja hänen kohtaloaan. Mistä
oloista hän oli lähtenyt? Joku pieni taloko siellä Karjalan vaaroilla,
peltotilkku, metsänriistaa, kalaa, sukulaisia ja kylänmiehiä? Ja sitten
tuli myrsky. Hän ei alistunut uuteen aikaan ja se pyyhkäisi hänet
tieltään kuten roskan, kulki kuten jyrä hänen ylitseen. Uusi istuttaja
oli heittänyt hänet kuten vahingollisen rikkaruohon juuriltaan. Tuossa
hän nyt oli lyötynä, puhumattomana, yksin. Kuten elävä ruumis. Tuskin
hänellä oli enää mitään toiveita eli tunteita...

— Eiköhän tuolle makaajalle maistuisi viina?

— En oikein usko, sanoi Stonki. — Hei, äijä! Otatko viinaa?

Hetken hiljaisuus.

— A, en välitä.

Ne olivat ensimmäiset sanat mitä Pate Teikka oli koskaan kuullut
Sotasaalis-Äijän puhuvan.

— Minä luulen, jatkoi Stonki, — ettei äijälle enää maailma maistu
medelle. Kuten se ei monasti maistu muillekaan meikäläisille. Ei riitä
meille hyviä ruokia, eikä komeita pukuja, eikä asuntoja. Ainoat ilot ja
nautinnot, jotka voi sivumennen siepata, ovat tämä viina ynnä huvittelu
naisten kanssa. Ja siinäkin on vaara tarjona. Voi tulla jälkeläinen,
joka saa kauan kärsiä meidän huvituksestamme...

Pate Teikka oli vaiti.

— Niin sen ainakin minä ajattelen. En ole koskaan voinut kuten uskonto
käskee rakastaa ja kunnioittaa vanhempiani. Piruako heidän tarvitsi
huvitella minun kustannuksellani! Sillä siitähän oli seurauksena minun
monikymmenvuotinen elämäni, joka ei ole mikään ilo.

Stonki ryyppäsi ja tupakoi tovin.

— Tekopaikkani on Helsinki. Isäni oli puutyöntekijä ja kortteerissamme
oli alituinen köyhyys, riitaa ja ryypiskelyä. Minkä minä äidistäni
muistan on se, että kun hän antoi minulle kristillistä kuria, niin
hän tarttui tukkaani ja jysäytteli päätäni seinään. Hän kuoli kun
olin vielä pieni. Enkä minä iso ollut isänikään kuollessa. Meitä jäi
neljä lasta, ja meille jäi perinnöksi rukiinen leivänkierukka ja
tuon kaltainen kasa nikkarin liimaa. Sellaiset varusteet saimme me
alaikäiset vanhemmiltamme, paitsi paljaita nyrkkejä, maailman kylmää
tuulta vastaan. Me pidimme neuvottelun, sukukokouksen saa sanoa, ja
päätimme ettemme koskaan hankkisi jälkeläisiä maailmaan, kun emme
kuitenkaan pystyisi pitämään niistä parempaa huolta kuin mitä meistä
oli pidetty.

Stonki maistoi jälleen.

— Ja sanamme olemme pitäneet. Veljeni on kuollut lapsettomana. Kaksi
sisartani elää ja on naimisissa. Olen käynyt heidän luonaan. Lapsia ei
ole. Niin pitkälle pääsee köyhäkin. Kaksikymmentä markkaa se maksoi
normaaliaikana. Ja sitten saat elää huoletta...

— Miten se tapahtuu?

— Se on lääketieteellinen juttu. Kaksikymppisestä sen suoritti
helsinkiläinen professori. Pieni juttu. Ja tiedät olevasi kuten
honkautunut puu...

— Ja tuoko se tieto teihin tyytyväisyyttä?

— Tuo tietysti — siinä suhteessa. Eihän ole huolta jälkeläisistä.
Eivätkä he voi koskaan lastata minua siitä, että olen pienessä huvin
halussani saattanut heidät vaivalloiseen elämään. Monet eivät ajattele,
mutta mielestäni köyhäkin saa olla sen verran järkevä...

Tämä puhe, vanhan Stonkin kärtyisä, oksaisen makuinen ääni, sai
Pate Teikan alakuloiseksi. Hänellä ei ollut koskaan ollut isoja ja
ihanteellisia luuloja maailmasta ja ihmisistä. Mutta tämä Stonkin
järjen vaatimus tuntui hänestä jo niin hienon järkevältä, ettei se
ollut enää ihan tervettä. Pitikö koko ihmiskunta herättää huomaamaan,
että verojen ja työn sijoittaminen uuden sukupolven kasvattamiseen
oli huonoimpia liikeyrityksiä? Siinähän sai perin epävarman koron
rahoilleen. Kuinka paljon huolta ja vaivaa katoaisi kuten vedellä
pesten, jos jokaisen ihmislapsen tilalle kasvatettaisiin porsas. Jos
kasvattajalta puuttuisi joskus ruoka, kelpaisi kasvatti ruuaksi. Mutta
käytäntöön sovitettuna tämä olisi ihmiskunnan loppu, täydellisesti
kielteinen maailmankatsomus, kuten Lukuhullu-Täky sen sanoisi. Tuntui
hyvältä, että oli vielä vaistojensa varassa eläviä, ajattelemattomia
ihmisiä. Liikemiesmäinen kuiva järki ei sekään totisesti tekisi
maailmaa iloiseksi...

Lieneekö sitäpaitsi tuo Stonkin lääketieteellinen juttu ollut
tosi. Ryhtyisivätkö lääkärit sellaisiin toimenpiteisiin pyynnöstä?
Pate Teikka oli syksyllä oleskellessaan kaupungissa lukenut
sanomalehdestä kirjoituksen hedelmättömäksi saattamiskysymyksestä.
Näkyi suunniteltavan lakia tylsämielisten ja aistiviallisten
tekemisestä kykenemättömiksi jatkamaan sukuaan. Maailman parantamista,
tarhuroimista...

— Hyvä juttu, oli Lukuhullu-Täky sanonut tästä asiasta. — Uuden ajan
oireita. Mutta vain pintaoperaatio. Sillä aistiviallisia ja hulluja
syntyy myöskin terveistä vanhemmista. Syy on yhteiskunnassa, joka
pitää kaikki ihmiset epävarmuuden tilassa, toisia ruumiillisessa
ja henkisessä köyhyydessä. Uusi valtio, uusi talousjärjestelmä,
turvallisuuden tunto, ja paljon sairasta ja pahaa on katoava.

Pate Teikka oli jo kauan istunut mietteisiinsä vajonneena, leuka käden
varassa ja tuijottanut sammuvaan hiillokseen. Kämppä oli melkein pimeä.
Vain sieltä ja täältä hehkui hiili harmaan porokuoren alta.

Turvallisuus jälkeläisille... Niin, silloin ei Stonkin sisaruksineen
olisi tarvinnut tehdä päätöstään, eikä kuivettua kuten honka jängän
reunaan...

— Hei, nytkö jo nukuttaa? Vieläkö siinä astiassa hilkkasee? Tämä
murheenmaakin ottaisi nyt naukun.

Stonki töni häntä kylkeen ja Pate Teikka havahtui todellisuuteen.
Murheenmaalla oli Stonki tarkoittanut Sotasaalis-Äijää, joka nyt oli
ilmaantunut piisin ääreen, parrakkailla kasvoillaan epämääräinen hymy.

— A, ajattelin, että se lämmittäisi...

Pirtua oli vielä jäljellä. Sekoitus tehtiin. Stonki viritteli puita
piisiin palamaan. Sotasaalis-Äijä otti ryyppyjä ja alkoi hetken
kuluttua puhuakin, arasti, epäröiden, tutkivasta vilkuillen Pate
Teikkaan, ikäänkuin ajattelisi:

— Suvaitsetko? Ethän suutu?

Niin, hän on Vienan karjalainen. Tsaarin aikana on ollut hyvä. Mitä?
Puutettakin oli, mutta rauhassa saatiin elää. Kukin sai pitää omansa.
Niin ei hän ole vielä perin vanhakaan mies, mutta kovat kokemukset...
Kahdeksan vuotta hän on ollut sotapalveluksessa. Sillä sota tuli...

Hän puhuu hiljaisella äänellä, karjalaista, seassa sanoja, joita Pate
Teikka ei ymmärrä. Muutenkin tuossa pehmeässä, ikäänkuin laulavassa
puhetavassa on hänestä jotakin vastenmielistä, ryssää, perivihollista...

— A, marssitaan, marssitaan! Vihollista ei näy! Marssitaan viikko,
marssitaan toinen viikko. Vihollista ei näy...

Pate Teikka näkee edessään tuon marssin, suuren tohinan ja touhun, joka
kauan aikaa näytti olevan niin turhaa: vihollista ei näkynyt.

Mutta viimein oli saatu tuntuma viholliseen jossakin vuorimaassa,
Karpaateilla. Sotaa oli kestänyt kauan. Paljon kovaa. Vilua ja nälkää.
Sitten oli tullut vallankumous, rauhakin. Eikä sittenkään rauhaa.
Hän oli yhä saanut jatkaa sotapalvelustaan. Oli joutunut yhtymään
Judenitsin joukkoihin, jotka kukistivat valtaan päässeitä polseviikeja.
Mutta polseviikit kukistivatkin heidät. Heidät voitettiin, hajotettiin.
Hän pääsi pakoon ja monien vaiheitten jälkeen kotikyläänsä. Ihmeesti
hän sai elää siellä rauhassa jonkun aikaa. Mutta sitten Karjala aikoi
vapautua polseviikeista Suomen avulla. Hän joutui mukaan. Sillä
polseviikeista hän ei pidä: he himoitsevat toisen omaa, tahtovat ettei
kukaan voisi sanoa mitään omakseen, ovat jumalattomia. Mutta nytkin
hävittiin surkean onnettomasti. Hänen täytyi tulla Suomeen. Ikävä on,
perin ikävä. Ihmiset vieraita, vihamielisiä, enimmäkseen. Kovaa, kovaa.
Karjalaan ei uskalla palata. Polseviikit kostavat. Veli on nyt isäntänä
hänen kotipaikallaan. On kirjoittanut hänelle kovan polseviikikirjeen:
sinä olet vastavallankumouksellinen, porvari... Tämä maailma on käynyt
ylen pahaksi, sekavaksi...

Alkoholi alkoi painostaa Pate Teikkaa. Hän kuunteli puolittain
välinpitämättömästi, unisesti mietiskellen.

Niin on elämä sinuakin riepottanut, äijä-paha. Se on tuonut sinut
tänne Teerivaaran kämpälle. Saat kiittää jumalaisiasi, että yhtiön
herroissa on isänmaallisuutta, heimoushenkeä, kommunistivihaa...
Niin, Lukuhullu-Täky sanoi, että puutavaramiehillämme oli erikoiset
intressit Karjalaan, sen metsiin. Siksi siellä tapahtui kansan nousu ja
esiintyivät Suomen vapaaehtoiset...

Pate Teikka vajosi jälleen ajatuksiinsa kuten upottaviin soihin. Hänen
silmänsä tuijottivat tuleen. Ympäristö unohtui kokonaan. Alkoholi
oli tehnyt hänen aivonsa kömpelöiksi, puiseviksi. Ajatus kulki kuten
kainalosauvoilla vaivalloisesti kahlaten.

    »Ilomielellä ryssän vierellä,
    tuon kaartinpa jääkärin vierellä...»

Hän kohotti päätään, älyämättä hetkiseen tilannetta. Stonki oli
laulanut. Ja nyt hän nauroi, nauroi totisesti! Piisin riutuvassa
valossa hänen naamastaan puunsi pahankurinen hyvätuuli.

— Ettet pystyisi sanomaan, että niin meni viina kuten lahoon kantoon!

Hän lauloi värssyn loppuun käheällä, oksaisen makuisella, vanhan miehen
äänellään. Sotasaalis-vanhus istui ritsin reunalla piippu hampaissaan
jälleen vaitonaisena, mykkänä.

— Ja nyt nukkumaan. Huomenna on työpäivä. Lienetkö sinä täällä yön, vai?

Pate Teikka raotti ovea. Niin, aika oli mennyt ihan livahtamalla.
Ilta oli tullut. Edessä näkyi taivasta vasten Teerivaara kuten musta,
suunnaton eläin. Sen yläpuolella riippui kuu suurena ja kalpeana.
Sinertävä maaliskuun ilta. Oli kuin olisi jossain kaukana soinut,
kutsunut. Pate Teikka tunsi yht'äkkiä kuinka yksinäistä, surullista,
köyhää täällä oli. Pois, liikkeelle! Tuolla vaaran takana oli ainakin
monta ihmistä, Pastori ja kymmenen juttua, mandoliini, shakkilaudan
ruudut...

Hetken kuluttua hänen suksensa sihisivät ja sauvansa narisivat. Selkä
kumartui ja ojentui. Hän seuraili tienpaikkaa, joka pahimman selänteen
kiertäen johti hänen asuntokämpälleen.




KEVÄT


Pate Teikka ja Lukuhullu-Täky istuivat korkealla tukkikasalla. Juuri
noussut aurinko paistoi heihin.

Kevät oli tullut. Yön ja äkeän kylmyyden valta jo hellitti. Hankia
olivat tuuli ja aurinko ja öiset pakkaset koristelleet kummallisilla
uurteilla ja kaiverruksilla. Lumien puhtauteen oli myös jostakin
langennut likaa: talven laajat, valkeat kasvot olivat ikäänkuin sairaat
ja riutuneet. Jää ja lumi peitti vielä jokiuomaa, mutta siinä huomasi
eräänlaatuisen levottomuuden vivahduksen.

Puut olivat jo kaadetut ja ajotyöt lopussa. Hevosmiehet olivat jo
menneet, samaten kuin suurin osa hakkuumiehiäkin, perheelliset
torppiinsa, omaistensa pariin ja yksinäiset, kuljeksivat jätkät
kirkonkyliin. Siellä he nyt viettivät luppoaikaa, söivät talven
töissä säästyneitä markkoja, sekä tuhlasivat niitä huvituksiinkin.
Istuivat sahtitorpassa partamiehen juomaa edessään ja yrittivät päästä
tekemisiin naisten kanssa.

Luppoaika... Illat sinersivät. Jätkät parveilivat kirkonkylän
sulavalla, sontaisella tiellä. Nimismies silmäili heitä epäluuloisesti.
Joskus tuli rajavartioston patrulli kyselemään passia. No, enimmiltä
löytyi nuhraantunut paperi. Mutta saattoipa joku ojentaa kyselijälle
tupakkapaketin kääreen:

— Minä olen Väkevän Matin poika Helsingistä...

— Ahaa! No, lähdetäänpä isäpappaa katsomaan, että miten se siellä
voipi...

Pojan naama venähtää. Ehkäpä hänellä on selvittämättömiä asioita
esivallan kanssa.

Luppoaika! Sitä vastaan ei olisi mitään muistuttamista, ellei se
toisinaan venyisi liian pitkäksi. Jos vesien avautuminen viipyy ja
viipyy, niin monelle miehelle voi tulla rahan puute, köyhyys, joka ei
ole mikään naurettava asia.

Mutta muutamille miehille riitti vielä töitäkin tanssipaikoilla.
Mittaajille, leimanlyöjille, otvien tekijöille. Toiset ovat katsoneet,
että odotusaika voi olla niin lyhyt, ettei sitä varten kannata hiihtää
kyliin ja kahlata sitten keväthölseessä takaisin. Näihin kuuluu Pate
Teikkakin sekä Lukuhullu-Täky.

Lukuhullu-Täkyllä on lisäksi tiedossa uusi toimi. Hän pääsee
hevospaimeneksi. Yhtiöllä on ensi talvena savotta samoilla seuduin ja
se on päättänyt kokeeksi laiduntaa hevosensa täällä myymättä niitä
polkuhintaan kevätmarkkinoilla. Paimenia tarvitaan kaksi. Tarjokkaita
ei ole ollut monta. Sillä erämaa on suuri, painostava. Useimmat
pelkäävät viettää aikaansa sen keskellä yksin, kaksinkin. Mutta
Lukuhullu-Täky on tarjoutunut ja päässyt toiseksi paimeneksi. Palkka on
kohtuullinen ja työn ei pitäisi olla rasittavimpia.

Niinpä odottelee Lukuhullu-Täky täällä kevättä ja kesää ja opettelee
hevosen hoitoa. He istuvat Pate Teikan kanssa joka päivä korkeimmalla
tukkikasalla pitkän rupeaman kuten kaksi jättiläislintua. Puun
rungoista uhoo tuoksu. Vaarojen rinteillä huhuilevat teeret. Pate
Teikan suussa savuaa paperossi.

       *       *       *       *       *

— Kuinka sinä uuden ajan ja uuden yhteiskunnan mies jättäydyt tänne
korpeen, joka on perin vanhoilla pohjilla, vanhanaikuinen? Aiotko
suorittaa eräänlaatuisen paaston, jättäytyä alttiiksi korpiperkeleen
kiusauksille?

— Tavallaan niin. Yksinäisyydessä on hyvä lukea, tutkistella, miettiä.
Löytyy monta seikkaa, joista minun on päästävä selville.

Viimeisillä keleillä saapuvien veneitten ja uittotarpeitten mukana hän
onkin toimittanut tulemaan ison nipun kirjoja.

— Minä en vielä tiedä, jatkoi Lukuhullu-Täky, missä määrässä voi olla
hyödyksi aatteen levittämisessä ja edistämisessä. Joka tapauksessa kun
aika täyttyy, kun tunnen itseni kypsäksi, yritän. Sanotaanhan siinä
kirjassa, jolla on ollut niin suuri menestys ja levikki, että usko
ilman tekoja on kuollut...

Nyt Pate Teikka kertoi hänelle epäilyksensä uuden järjestelmän
rakentamisen hitaudesta, epävarmuudestakin. Paraimmassakin tapauksessa
sen hyväksi toimiminen muodostuu työksi jälkeläisien, uusien
sukupolvien hyväksi.

— Onko yksilön sitten elettävä etupäässä uutta sukupolvea varten? Eikö
meidän ole ennen muuta elettävä oma elämämme?

Pate Teikka makasi ryntäisillään suuren puun rosokaarnaisella tyvellä
ja imi nautinnolla savuja paperossistaan.

— Olen miettinyt tuota. Vakaumukseni on, että paitsi tätä pientä minää,
jonka elinaika on enintään kuusi-, seitsemänkymmentä vuotta, meissä on
toinen suurempi minä, lajin minä, suvun minä. (Ja tämähän on, sen kai
tiedät koko uuden ajan aatteen ydin.) Tämä minä on ollut aina olemassa.
Ihminen on aina luonnon pakosta tietämättään elänyt tälle minälle.
Tämä suuri minä on saatava tietoiseksi. Vasta sitten voi yksilön pieni
minäkin nähdä elämällään olevan jonkun tarkoituksen, toisin sanoen olla
onnellinen. Nykyajan ihmisten sisäinen tyhjyys johtuu siitä, että tuo
lajin minä heissä ei ole tullut vielä tietoiseksi, eikä taisteleminen
pienen katoavan minän puolesta anna heille tyydytystä...

— Niin, tuo on teoria. Mutta toistaiseksi yksilön minä on useimmiten
etualalla. Luonto opin voittaa.

— Myönnetään. Elämä on taistelua. Murrosajat, synnytysajat ovat
vaikeita. Ja tuskinpa olemme vielä synnytysajassakaan. Uusi maailma,
uusi järjestelmä on vielä kohdussaan. Tämähän se saa meidät näyttämään
ikäänkuin uskovaisten kategoriaan kuuluvilta: toisen, epämääräisen,
mutta paremman elämän odottajilta... Mutta me perustamme tuon
taivaanvaltakunnan jo maan päälle. Ja me emme odota sitä lahjana
Yli-isältä: me rakennamme sen itse, aivojemme ja kättemme töillä. Siinä
on ero.

— Ero on suuri. Mutta meitä on sittenkin paljon epäuskoisia,
maltittomia. Meille sanotaan: odottakaa, odottakaa. Luonnon kulku
vaatii aikansa. Tamma on varmasti tiine. Varsa syntyy aikanaan. Ei
mitään pihtisynnytystä: sikiö voi vahingoittua, heikko keskonen olla
seurauksena... He eivät ajattele, että meissä voi herätä epäilys, että
tamma onkin maho, että se ei koskaan synnytä mitään...

— Tuohon tekevät itsensä syypääksi etupäässä reformistit, meidän
demokraattimme. Se seikka, että kaikki vaatii aikansa, ei saa
tuudittaa meitä toimettomaan odotukseen. Demokraatit tyytyvät
kuitenkin pieneen näpertelyyn, tilannepolitiikkaan, opportunistien
polkuihin. He ovatkin jo luisumassa, tahi ovat jo luisuneetkin,
porvarillisiksi liberaaleiksi. Pieniä antimia, ikäänkuin armeliaisuutta
köyhille... Mutta itse pääpahaan: kapitalistiseen järjestelmään,
yksityisomistukseen, he eivät tahdo käydä käsiksi. He sanovat, ettei
aika ole vielä tullut. Tässä on paljon sitä, että demokraattiemme
johtajissa elää yksilön pieni minä. He ovat jo tässä yhteiskunnassa
päässeet siihen asemaan, että voivat odottaa, odottaa liian tyynesti.
Mutta kansan suuret pohjakerrokset eivät ole siinä asemassa, että
kärsivällinen odotus sopisi niille ainoaksi ihanteeksi. Ja pikku
parannukset voivat aiheuttaa sen, että itse suuri päämäärä unehtuu,
että varsa kuivettuu emäänsä. Reformistit sanovat, että Venäjällä
on tapahtunut väkivaltainen pihtisynnytys ja että tällainen lapsi
kuolee, että se eläessäänkään ei tule kehittymään terveesti.
Mutta tämä synnytysvertaus, jota olemme itsekin tässä käyttäneet
yhteiskunnallisista tapahtumuksista, asettaa asiat väärään valoon...

— En ole tarkoin selvillä sosialististen oppien lahkoista ja
haarautumista, mutta näyttää siltä niin kuin tahtoisit tunnustautua
venäläisen sosialismin, kommunismin kannattajaksi...

— Siihen suuntaan. Minunhan on kyllä tänne, kuten muidenkin, mahdoton
nähdä missä määrin Venäjällä pyritään ja onnistutaan toteuttamaan
todellista sosialismia. Mutta siihen olen tullut, että pieni hyvin
organisoitu järjestö vannoutuneita aatteen miehiä, vallankumous,
tämä ryhmä johdossa, rautainen kuri, diktatuuri, voi ehkä varmimmin
ja nopeimmin viedä sosialismiin, saada suuren minän laumoissa
tietoiseksi...

— Mutta etkö pelkää, että täten voi muodostua vain virkavalta, kuten
kerrotaan Venäjästä? Yksilöllä ei ole minkäänlaisia vapauksia. Kapula
suussa...

— Se vaara on kylläkin lähellä. Mutta mikään yhteiskunta ei tule
toimeen ilman virkakoneistoa. Ja sanoinhan _vannoutuneet_ aatteen
miehet... Alussa esiintyvä rautainen kuri olisi vain väliaikainen
olotila. Tämä väkivaltaisestikin tehty uudistustyö olisi verrattavissa
säälimättömään, mutta hyvää tarkoittavaan kirurgin ammattiin. En
ihannoi väkivaltaa, mutta monet pimeät ja pimitetyt yksilösielut
tehnevät sen välttämättömäksi. Muuten he voisivat liiaksi jarruttaa
uuden yhteiskunnan syntymistä. Reformistien sovitteluilla ja
kompromisseilla on sama vaikutus. Sen sijaan tämä, sanotaan nyt
kommunistinen, menettelytapa olisi sinunkin probleemasi selitys. Työ,
taistelu! Sinä kyllä tietäisit, että vanha järjestelmä ei kaadu yhtä
nopeasti kuin puu sahan hampaissa, mutta se joka tekee työtä varman
päämäärän hyväksi, ei koskaan tunne aikaansa pitkäksi...

Pate Teikka ei puhunut mitään. Etäisiltä propsipinoilta kantautui
leimakirveitten ääni.

— Sitäpaitsi ei kannata uskoa kuvauksia, jota vihamieliset kynämiehet
antavat Neuvostovenäjästä. Se on joka tapauksessa jo osoittanut
tavatonta elinvoimaa. Se on selviytynyt monista ulkoisista vihollisista
ja kukistanut monia tsaarin kenraalien kapinoita. Sillä ei ole vielä
ollut aikaakaan luoda mitään mallikelpoista...

— Mutta etkö luule, että väkivalta synnyttää toista väkivaltaa?
Oletetaan, että vastustuspuolue, pimeät yksilösielut, olisivat liian
monilukuiset. Maassa syntyisi silloin yhä suurempi sekasorto, hätä ja
kurjuus.

— Niin voi käydä. Mutta se olisi vain hetkellistä. Uskon
vuorenvarmasti, että uusi yhteiskunta, uusi suuri minä, kerran
on todellisuus. Sillä se elää jo ihmiskunnan alitajunnassa. Sitä
ei ole kuitenkaan odotettava kuten tammaa varsovaksi. Vertaus
on väärä. Uuden maailman luojat ovat paremminkin verrattavissa
maanraivaajiin, peltomiehiin, puutarhureihin. Metsä on hävitettävä,
poltettava ennenkuin voidaan ryhtyä viljelystöihin. Kapitalistisen
järjestyksen sekava, villi, itsepintainen pensaikko on raivattava
pois. Raivio voi näyttää hävityksen kauhistukselta. Mutta sitten alkaa
istutus, viljelys. Alussa voi sattua halloja, voi esiintyä vääriä
viljelystapoja. Mutta kerran nykyisen synkeän, villin korven tilalla
on oleva kukoistava, järjestetty puutarha, rikkaampi, lämpimämpi,
kulttuurillisempi elämä...

Oli hiljaista. Pate Teikka näki hengessään tuon toisen kuvaileman
suunnattoman työn. Viljelys! Niin tosiaankin: työtä, työtä,
hikeä, aikaa, kärsivällisyyttä. Ja maanviljelijällä oli kuitenkin
käsiteltävänään tajuton, taipuvainen kasvi. Mutta nyt tulisivat
kyseeseen itsepintaiset ihmiset, niin tai näin päin väärät, oksaiset,
kuivettuneet, kaikilla liikkumiskyky, kaikilla oma päänahtuurinsa...
Ei, ei puhettakaan, että kukaan järjestäisi, kesyttäisi heitä
puutarhaksi! Se voi tapahtua vasta heidän jälkeläisilleen, jotka oli
pantava jo nuorena kouluun, kasvatettava suuren minän hengessä... He
voivat kerran muodostaa koneiston, hyvin rasvatun ja yhteen purevan.
Eli he voivat seisoa kuten kasvit paikoillaan sateessa ja lämmössä...
Mutta oliko Lukuhullu-Täkyn tarkoituksena tehdä ihmisestä pieni kiltti,
tajuton kasvi? Ehkäpä hän silloin olisikin onnellinen...

— Mutta miten uskoisit elämän olevan sitten järjestetyn esimerkiksi
metsätyömiehille? Meitä on paljon ja hyvin eläviä herroja on vähän.
Mikähän olisi keskimääräinen elintaso, joka voitaisiin järjestää?

Lukuhullu-Täky katsahti puhetoveriinsa. Hänen kasvojensa väri muistutti
paleltunutta naurista. Hänen harmaat silmänsä loistivat.

— Sitä on tietenkin mahdoton yksityiskohtaisesti määritellä. Mutta et
kai ole siinä luulossa, että rikkaitten elintaso laskisi kuin romahtaen
ja nykyisten köyhien vain hiukan, hiukan nousisi? Kun nykyinen sekava
työ- ja tuotantotapa järjestettäisiin ja keskitettäisiin, niin
tuotannon tehokin kohoaisi suunnattomasti, jaosta puhumattakaan.
Kaikille voitaisiin järjestää ihmisarvoiset asunnot, puvut, ruoka.
Työpäivä lyhenisi, vapaata aikaa huvituksiin, yksityisharrastuksiin
riittäisi yhä enemmän...

— Hei, Täky, saatana! Alas orrelta!

Se oli Lukuhullu-Täkyn työtoverin ääni. Hän hyppäsikin heti alas
hirsikasalta ja alkoi vallan vikkelästi juosta ylös rinnettä. Nykyinen
yhteiskunta, nykyaika, vaatii vielä täydellisesti hänen ruumiinsa, osan
henkeäänkin. Tuskinpa ihminen voi koskaan täydellisesti pyhittäytyä
tulevaisuudelle.

Pate Teikka sytytti savukkeen ja tarkasteli allansa olevan tukin
kaarnakuvioita. Se puu oli kasvanut kolmesataa, ehkäpä puolituhatta
vuotta. Se oli suuren auringon lahja lapsilleen. Hän yritti tutkistella
kuinka monissa ja pienissä erissä tuo lahja jaettaisiin, mutta hän
sekaantui laskuissaan. Puunomistaja, yhtiön, osakkaat, kaataja, vetäjä,
uittajat, sahatyömiehet, lastaajat, lossaajat, laivanvarustajat,
kauppaajat, rakentajat... Ne kaikki ja ties mitkä kiskoivat osansa
tuosta auringon vuosisataisesta lahjasta. Voitaisiinko tuollainen kasvi
joskus tulevaisuudessa jakaa tasaisemmin, kuten taivaan tihkusade
vanhurskasten ja väärien ylle? Minkälaatuista olisi elämä, kun aurinko
jälleen olisi ehtinyt kasvattaa uuden saman kokoisen puun tämän
kaadetun tilalle...

       *       *       *       *       *

Kevät oli tullut. Taivaalla oli toisinaan harmaa, vetistelevä
huntu, tai oli se sininen ja selkeä, ja aurinko, mahtava, hohtava
kiekko, sinkoutui sen kupeilla yhä korkeammissa kaarissa. Ikuinen
paljous hupeni sohjuksi, vedeksi. Vanhaa ja totista maanpintaa tuli
päivä päivältä yhä enemmän esiin. Joen jäinen kuori särkyi, alkoi
liikahdella, musta vesi solisi, juoksi. Yhtiö auttoi kevään voimia.
Dynamiitti mursi jäätä ja jääpatoja hoputtaen niitä lähtöön. Sillä
vesi oli nyt väljimmillään ja kevätvedet olivat tämän joen latvoilla
kallisarvoiset. Työt oli saatava käyntiin. Jokainen pakkasyö, joka
alensi vedenpintaa muutamilla tuumilla, tiesi yhtiölle työn lisää,
uittokustannusten nousua.

Luppoaika oli lopussa. Miehet olivat jälleen saapuneet kylistä.
Hakarautoja naulailtiin kuusisiin varsiin ja puutavara alkoi
pitkäjäykkisen matkansa.

Pate Teikka oli nyt pikkuinen tukkipomo, pienin mahdollinen, kymppi.
Etu ei ollut iso rahallisesti, mutta hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi
astunut tikapuitten ensimmäiselle puolapuulle. Tällä ensimmäisellä
puolalla tulisi ehkä oltavaksi kauan ja kärsivällisesti ennenkuin
toinen korkeampi, kannattava orsi ilmautuisi. Ensimmäisen puolan hän
näki ruudukkaan shakkilaudan ja mustien ja valkoisten nappuloitten ja
laihan, terävänenäisen miehen, yhtiön kasöörin, hahmossa. He olivat
ottaneet pelin shakkia. Kasööri oli kai hyvinkin siinä luulossa,
että hän elää nappuloitten kanssa mihin tyyliin haluaa, mutta Pate
Teikka antoikin hänelle paljon aivovaivaa. Vieläpä hän oli kaikessa
hiljaisuudessa niin hyvissä tunteissa, että hän oikeastaan veti
vertoja kasöörille, vieläpä oli verrempikin. Sillä hän oli ehdoin
tahdoin ryhtynyt virittelemään hämäriä loukkuja, menettänyt toisen
viilettäjänsä, mutta antanut pelille paljon nautittavia käänteitä.
Lopulta kasööri tietenkin voitti loistavasti. Mutta tämä mutkikkaan
pelin perästä saavutettu voitto oli hänet myöskin, Pate Teikan
mielestä, tuonut siihen sieluntilaan, että hän sanoi:

— Teillä näyttää olevan järjestelykykyä pulmallisissa tilanteissa.
Oletteko ollut paljon uittomiehenä?

— Oja! Pienestä pahasta...

— Puhunpa Pasolle (uittopäällikkö) tästä asiasta. Ei kai teillä olisi
mitään kympin paikkaa vastaan?

Niinpä Pate Teikalla oli nyt taskussaan mustakantinen vihko ja siinä
miesten nimiä. Hän voi puhua sakistaan ja käskeä ja avata lompakkonsa
antaakseen työmiehelle rahaa.

Päiviä meni ja työ kävi. Puut kierivät jyristen, putosivat veteen,
kelluivat, soluivat alas virran vieminä. Nyt oli tuo lanssi, jota äsken
juhlalliset puukasat peittivät, autio ja tyhjä. Erämaata jäivät asumaan
vain yhtiön hevoset ja niiden paimenet, Lukuhullu-Täky ja Aaretin Simo.

Sinne he jäivät nuo kaksi miestä ja siellä heidän on viivyttävä kunnes
uusi lumi ja jää peittää seudun. Heidän ympärillään on rauha ja
hiljaisuus, taivas ja tuulet. Vain kämppä, hevoset, rehut, leipä, voi,
ryynit ja milkkipurkit todistavat heille, että maailma on kerran ollut
lavea, on ehkä vieläkin, voineepa joskus jälleen sulkea piiriinsä.
Kuinka epätodellisilta näyttänevätkään siellä Lukuhullu-Täkyn kirjat,
kun hän kesällä ainaisen auringon paistaessa, sääski- ja paarmalaumojen
parveillessa, tuijottelee niiden mustia rivejä? Miten hän saaneekaan
silloin käsityksen kapitalistisen yhteiskuntajärjestyksen vääryyksistä?
Eikö ainainen yksitoikkoisuus, rauha saane häntä ajattelemaan, että tuo
kaikki mutkikas ja pulmallinen on vain vanhaa satua...

       *       *       *       *       *

Joki oli pitkä ja sen yläjuoksu viivytteli kauan erämaassa. Ja puita
oli paljon. Sen vuoksi Pastorin mainitsema matka ihmisiin ja iloon
edistyi hitaasti. Kauan saatiin vielä viettää lyhkäisiä öitä vanhoissa,
ränsistyneissä kämpissä tahi rakotulilla paljaan taivaan alla. Monina
päivinä saatiin vielä istua ruualle kostealle mättäälle, avata
nahkalaukun kieli ja vetää puukko tupesta. Leipää ja rasvaa. Sitäpaitsi
kulki mukana naiskokkeja, joiden mustista pannuista saatiin mustaa
nestettä.

Mutta olipa mukana mieskokkikin, jota sanottiin Keittiömestariksi.
Keski-ikäinen, erinomaisen liukasliikkeinen mies, jonka laupiaan
ovelaa naamaa koristivat pystyt, vaaleat viikset. Kuten Saksan
keisarin kuvassa ne törröttivät soreasti. Mutta muu osa naamaa oli
paljas ja sileä. Hän käsittelikin partaveistä joka päivä, sillä ruuan
valmistajassa ei kuulunut saavan olla karvoja, joihin lika ja basillit
kerääntyivät. Viikset kuului kuitenkin pitävän olla varoitusmerkkinä,
etteivät luule häntä naiseksi ja pyri yöllä kimppuun.

Tämän Keittiömestarin suuressa veneessä kulki tavaton määrä tavaraa:
iso pata, sahtitynnyri, kaikenkaltaisia kippoja. Hän sai paljon
rahaa ja hyötyi. Vaikka hän selittikin uittopäällikölle puhuessaan
tuntipalkastaan, ettei hän ota tätä asiaa afäärin kannalta.

— Vaan ruokkiakseen kansaa korvessa...

Mutta hänen sahtinsa tynnyrissä kävi päivä päivältä yhä laimeammaksi.
Lieneekö hänellä lopulta ollut olemassakaan maltaita ja hiivaa. Kun hän
näki astiansa arveluttavasti vajentuvan, niin hän täytti sen vedellä.
Siten aine oheni ja oheni, eikä lopulta ollut juuri muuta kuin joen
pihkaista ja tummaa vettä. Mutta Keittiömestarin tynnyrin kautta
kulkeneena se teki kauppansa. Olkaa hyvä! Kaksi markkaa litra.

Hän oli nopsa mies. Saattoi sattua, että miesten saapuessa syömään ei
ollut keitosta tietoakaan. Mutta samassa hänellä oli padan alla mahtava
tuli. Oikealla kädellä hän hämmensi ryynejä kattilaan ja samassa jo
vasemmalla löi keittoa tarvitsevan kippoon.

— Sen pitää tuon sakin miehen, holotti hän. — Mitä vain kansa vaatii...

Äkkiä rakennettu tuli riemastui liiaksi, leimahti korkealle.
Keittiömestari hieman hätääntyi ja hätäpäissään laimensi tulen vauhtia
vedellä. Poro tuprahti ja sitä pölisi pataankin. Kokki hypähti
säikähtyneenä ja löi päänsä kämpän kattoon. (Sillä oli sateinen ilma
ja hän oli pystyttänyt tehtaansa vanhaan kämppään.) Laipio liikahti ja
nokinen hiekka juoksi norosena suoraan pataan. Mutta Keittiömestari
vain käytteli kauhaa.

— Perkele! Sen ei tuon savotan kokin sovi olla nolo...

Eivätkä ole vielä naiset tehneet sen ripeämpää miestä kuin oli
Keittiömestari. Tuossa tuokiossa pyöräytti hän esimerkiksi suunnattoman
määrän rasvaisia vehnälättyjä kahvin kanssa nautittaviksi. Hyvä
mies hän oli lopultakin korpikansalle, tuo laupiaan ovelanaamainen,
pystyviiksinen Keittiömestari.

Niin uittomiehet elivät ja tekivät työtään ja olivat iloisia ja
onnellisia, jos päivä paistoi ja oli kohtuullisen lämmin. Mutta
taivas voi synkistyä, voi sataa lunta ja kylmää räntää. Silloin
saattoivat tukkimiehetkin käydä synkkämielisiksi ja vähäpuheisiksi.
He jurottelivat sellaisessa säässä korpirannoilla ikäänkuin ahventen
näköisinä, evät pystyssä.

       *       *       *       *       *

Vanttauskoskessa oli paha ruuhka. Kaikista varokeinoista ja
vähälukuisten vartiomiesten ponnistuksista huolimatta olivat
tuhatmääräisinä alas vyöryvät tukit patoutuneet ja pato oli kasvanut
valtavaksi. Tuhannet tukit kaikissa mahdollisissa asennoissa,
kivien ja veden pusertamina muodostivat sillan, jonka purkamisessa
toistasataa miestä oli työskennellyt jo vuorokauden. Yksin tukein ja
pienin erin oli ruuhka pienentynyt jo paljon. Nyt oli juuri käsissä
pahin nikara. Koko jäljellä olevassa puukasassa oli ilmennyt jo
liikehtimistä. Oli odotettavissa laukeaminen. Enimmät miehet pakenivat
rannoille. Puolenkymmentä kokeneinta ja karaistuneinta tukkilaista
voi nyt suorittaa työn loppuun. Varmaa oli että kun loput tiukkaan
ahtaantuneista puista lähtisivät, lähtisivät ne aikomatta, eikä
suinkaan missään erinomaisessa järjestyksessä. Parempi oli silloin,
ettei ruuhkalla ollut monta miestä, eikä yhtään jäykkäjäsenistä,
tahkojalkaa.

Aurinko paistoi. Musta virta ja valkoiset kuohut kimmelsivät. Syltä
korkeana rintamana kohosi ruuhkan alareuna vedestä. Mutta ruuhkan
yläpuolella oli vesi metrimääriä korkeammalla. Rannalla paloi nuotio
ja kokkitytön mustavatsainen pannu kallistui ahkeraan täyttäen
kuppeja. Tupakat paloivat ja monet silmäparit tähystelivät työn
kulkua ruuhkalla. Uittopäällikkö Paso oli itse saapuvilla. Hän oli
suurikokoinen, painijan näköinen mies, joka puri ja poltti tupakkaa
lakkaamatta. Tuon tuostakin hän haukkasi korttelin pituisen pätkän
tupakkakäärystä, jota kantoi housuntaskussaan. Tupakkarulla ja kaksi
askia savukkeita sanottiin olevan hänen päivittäinen annoksensa. Hän
oli yleensä vaitelias mies, paitsi väkijuomien tahi vihan liikuttamana.
Kiivastuessaan hän kiroili niin joutuin, että sanat tuntuivat tulevan
nurinniskoin hänen suustaan ja niin kuivina, että pirskahtelivat
kappaleiksi. Hän istui nyt rannalla. Leuka liikkui ja toinen savuke
toisensa jälkeen raukeni tuhkaksi.

Ruuhkan alareunassa tekivät nuo viisi miestä työtä avopäin ja
paitahihasillaan. Valkoiset hakavarret välähtelivät, keksien piikit
iskivät puihin. Vetoa, työntöä, kieritystä, vääntöä. Se oli itse
asiassa uljaimpia näkyjä, rohkeimpia tekoja mitä tämän maan päällä
nähdään. Heidän tarkoituksensa oli saada koko tuo puumäärä patoutuneen
veden ajamana liikkeelle, ja selvitä sitten tuosta luonnon voimien
sekasortoisesta kaaoksesta maan tukevalle pinnalle. He olivat
tukkilaisten valioväkeä, tiukan paikan miehiä, urheilijoita. Jokainen
heistä pystyi niljakalla, pyörivällä tukilla seisten laskemaan alas
kiehuvasta koskesta. Huimin, hermoja vaativin urheilulaji mitä olla
saattanee. Näille miehille ei juuri maistunutkaan tavallinen, vaaraton
tukkien käsittely ja työ. Eikä heiltä uitossa sitä paljon vaadittukaan.
Nämä tällaiset tilaisuudet olivat heidän alaansa.

Yksi näistä miehistä oli tällä kertaa Pate Teikkakin. Nyt eivät
mitkään kaukaiset ajatukset ja aikeet eläneet hänen mielessään.
Hän eli nyt täydeltä rintaa nykyhetkessä. Hän oli vain työntekijä,
ruuhkanlaukaisija. Hänen otsatukkansa oli hien oikoma ja pusero
leuhahteli kaikista napeista vapaana. Karvainen rinta vilahteli. Hän
kakkasi puuta poikki. Se voi olla koko ruuhkan avaintukki. Kirves
välähteli, lastut singahtelivat virtaan.

Hieman syrjempänä irroittivat toiset neljä itsepintaista runkoa.

— Hoop-hei! Hoop-hei!

Sitten se tapahtui. Uittopäällikkö oli noussut seisomaan ja hänen
silmänsä huomasi ensimmäisenä tutun oireen: ruuhkan selänne antoi
perään, alentui, vajosi. Sylky roiskahti uittopäällikön suusta ja
sitten sieltä kimposi huuto, kuten ruoskan viuhahdus ylitse kosken
pauhinan.

Ensin nähtiin kirveen Pate Teikan kourassa lentävän korkeassa kaaressa
ilmaan. Sen tarkoitus oli tavoittaa ranta, mutta se putosikin veteen.
Terä välähti auringon säteissä. Nuo viisi miestä olivat pemahtaneet
juoksuun kohti rantaa.

Mutta puutkin olivat jo liikkeellä. Ja mikä liike, mikä kiire! Kauan
kahlehdittu pintavesi rynnisti ja tukit vyöryivat toistensa ylitse,
löivät valtavina vipuina, kohosivat pystyyn ja mäiskähtelivät jälleen
alas, kolisivat, jyrisivät, parahtelivat sanoin kuvaamattomassa
tungoksessa. Tällä näyttämöllä kamppailivat nuo viisi miestä. Se vaati
joka lihaksen, joka hermon. Jalkojen piti olla varmat kuten kissan
kynnet. Huomiokyvyn, aavistuksen, vaiston piti havaita suunnaton
määrä asioita: niljakkaita, järjettömästi liikkuvia puita, vyöryviä,
kohoavia, vajoavia, lyöviä, putoavia... Puulle, puulle, varmimmalle,
ylimmälle puulle oli pyrittävä! Pois laaksosta, rotkosta, jossa jalkasi
voivat seuraavassa sekunnissa musertua! Ja korkeimmalla oleva puu voi
tuossa tuokiossa olla alimmainen, vedessä kiviin iskevä. Vippa lyö!
Hypähdys! Ripeyttä, nokkeluutta, jota ei nähdä muualla. Onneton se,
joka hätääntyy, jonka lihakset eivät tottele. Muserrus, hukuttava vesi
ovat perin lähellä.

Näitä miehiä ei voinut joka hetki nähdä tuosta tukkien ja kiivaan veden
muodostamasta myllerryksestä. Mutta tuolla ja täällä heilahtelivat
hakavarret ilmassa, viisi valkoista vartta, merkkinä siitä, että miehet
olivat saavuttaneet tasapainonsa ensi myllerryksessä, että he vielä
pysyttelivät jaloillaan.

Sitten nähtiin Niemi-poika jo aivan lähellä rantaa, Niemi-poika,
joka keikaroi kellertävällä, kiharaisella otsatukallaan. Hoikka,
sirosäärinen mies, erinomainen suman juoksija, jonka väitettiin voivan
kävellä vetten päällä, kuten muinainen timperin poika. Mutta nyt ei
ollut kysymys silkan veden päällitse pääsemisestä. Tukkeja oli aivan
liian paljon ja siinä paikassa missä Niemi-poika osui yrittämään
maihin ne puskeutuessaan rantakalliota vastaan muodostivat oikean
tyrskyn. Siinä hänen jalkansa luiskahti. Silmänräpäyksen verran hän oli
kontallaan, rynnäten jälleen pystyyn kuten jousi. Mutta samassa suuri
tukki, toinen pää korkealla ilmassa, huitaisi vipuna. Niemi-poika ei
kerinnyt väistää sitä. Se iski hänet kumoon ja samassa pölkyt vyöryivat
jo hänen ylitseen. Kiharainen otsatukka vilahti ja hänen keksinsä varsi
räiskähti poikki. Niemi-poika oli mennyt.

Sata miestä oli rannalla, mutta apu ei ollut annettavissa.

Hetkistä myöhemmin pääsi Pate Teikka kaikella kunnialla rantaan.
Hän oli hikinen ja kasvojensa väriltä vähän erikoisempi ja näytti
hajamieliseltä. Hetken kuluttua hän kysyi, että miten oli toisten
käynyt...

Niin, Niemi-poika ei enää syö leipää, mutta miten lienee niiden kolmen
kanssa. Heidän keksiensä varret vilahtelivat keskeltä koskea. He eivät
näyttäneetkään pyrkivän rantaan. He hypähtelivät, polkivat, tanssivat.
Heidän tarkoituksensa oli antaa tuon puumyrskyn kulkea alitseen ja
viimeisillä, rauhallisemmilla, ehkä jo erillään kelluvilla tukeilla,
päästä maihin. Mutta kun pahin ruuhka oli ohitse, olivat he jo niin
väsyneitä, että halusivat vain jotakin tukevaa jalkojensa alle.
Ihmeteltävänä ripeydellä he kukin juuri oikeaan aikaan hyökkäsivät
laajalle kivelle keskellä koskea. He olivat nyt toistaiseksi turvassa.
He seisoivat siellä puuskuttaen nilkkoja myöten vedessä. Sillä vesi oli
korkealla, vyöryen kiven ylitse.

Kosken alaosasta kuului alas vyöryvän ruuhkan jyrinä, mutta yläosa oli
nyt puhdasta vettä ja kuohuja.

Mutta leikki ei ollut vielä lopussa. Nuo kolme miestä eivät suinkaan
voineet jäädä asumaan vesipääkivelle. Heidän noutamisensa sieltä
ei ollut kuitenkaan aivan yksinkertainen asia. Veden vauhti oli
sangen kova ja vaarallista oli laskea venettä liian likelle kiveä.
Yksisilmä-Kunelius, vanha koskimies, otti asiakseen yrittää. Mutta hän
ei ollut varma onnistumisestaan.

— Paraimmalle orrelle ne nyt jäivät. Olisivat yrittäneet laskea
viimeisinä tukeilla... Mutta eipä tainnut olla vaikkua kynnen alla
enää. Mutta kova on edessä nytkin: jos lasken niin kaukaa kun
laskettava olisi, niin hyppäävät koskeen, jos hyppäävät, jos liian
liki, niin ei sekään hyvää vaikuta...

Niin kävikin. Vene sujahti ohi tyhjin toimin. Nuo kolme miestä näkivät
yrityksenkin hyppäykseen turhaksi veden peittämältä kiveltä, jossa he
lisäksi olivat toistensa tiellä. Hyppäys kiinteään maaliinkin olisi
ollut taitotehtävä. Mitä sitten silmänräpäyksessä ohitse menevään
veneeseen.

Yhden miehistä nähtiin nyt riisuvan saappaansa ja heittävän ne toisten
haltuun. Hän oli Maisteri Pakkanen. Hän oli joskus ihmisten ilmoilla
asuessaan saavuttanut tämän arvonimen uinnilla ja muilla urheiluilla.
Nyt hän aikoi käyttää taitoaan tositarpeessa omaksi avukseen. Hän
heittäytyi veteen. Hänen ruskea naamansa paistoi kuohuista kuten
kaksikymmentuumaisen tukin pää. Hän uida hyömisti kuten joku vesieläin
ja näytti helposti saavuttavan rannan. Mutta sitten alkoikin virta
painaa häntä. Matka ei näyttänyt enää edistyvän ja hän kulkeutui
alemmas ja alemmas. Välistä hän näytti uppoavan kokonaan kuohuihin.
Kylmä vesi ja läpi kastuneet vaatteet luultavasti vaikuttivat.

Miehet juoksentelivat rannoille varoasentoihin ja Yksisilmä-Kunelius
ärjyi soutumiehilleen. Hänen veneensä saavuttikin uijan, kun tämä
oli jo muutaman kerran käynyt umpisukkelossa. Maisteri kiskottiin
takinkauluksesta veneeseen ja hetken kuluttua hän kävellä kaahaili
vettä tippuen kokin nuotiolle. Hän nikotteli ja syleksi. Joi sitten
kolme kuppia kahvia, riisuutui ja ryhtyi vääntämään vaatteitaan.

— Erittäin se on tuo vesivoima kun suurusmyllyt, tunnusti hän. — Ei
sinne uimataidottoman ole yrittämistäkään. Sillä siinä se olisi ollut
nokko minullekin olisinko uimatta ruohoa nähnyt.

Kivelle jääneet miehet nimiltään Varis ja Hauki, seisoivat, odottivat
ja tupakoivat.

— Mikäs se tehdään noille kavereille? ihmetteli pelastunut Pakkanen. —
Lintu ei kykene lentämään, eikä kala uimaan...

Uittopäällikkö Paso haukkasi korttelin mitan tupakkanauhaa.

— Toimittakaa vene kosken päälle ja siihen parikymmensylinen köysi ja
kirves.

Hän ei selittänyt tarkemmin aikeitaan, eikä ottanut soutumiehiä
veneeseen. Hän laski yksin perä edellä. Kömpelön karhun näköinen mies.
Mutta yläkerran kuumettua tiedettiin hänen monessa tilaisuudessa
osoittaneen ihmeteltävää ripeyttä ja voimaa. Kun hän oli kiven
kohdalla, niin hän hyppäsi seisomaan veneen kokkaan kirves kädessä
ja karjaisten. Kirves, johon köysi oli sidottu, lensi kohti kiveä ja
näytti sattuvan miehiä päähän. Mutta nämä kumartuivat. Kirves mulskahti
veteen ja miehet saivat kiinni köydestä. Paso oli tarttunut jälleen
melaan, ohjasi liki rantaa ja komealla hypyllä loikkasi korvakon
jäännöksille.

Loppu oli selvä. Kivellä seisojat hinasivat helposti köyden avulla
tyhjän veneen kiven alle kosteeseen ja laskivat sitten alas ja maihin.

— Kepelä ukko se on vielä tuo Paso, sanoivat he.

Niin oli Vanttauskosken ruuhka purettu. Mutta vuosikausia jälkeenpäin
voi jätkämiesten puheessa kuulla aikamääritelmän:

— Sinä kevännä kun Niemi-poika jäi sekaan Vanttauskoskella...

       *       *       *       *       *

Viikonpäivät oli Pate Teikka sakineen viettänyt tukkilaisen parasta
elämää. He vonkasivat Rannankylässä. Koski oli kunnossa, puut juoksivat
melkein keksiin tarttumatta ja tunnit saatiin laskea lähes ympäri
vuorokauden. Olisipa joku asiaa ja ammattia tuntematon voinut ajatella
koskelle tullessaan, että tämähän on aivan mahdotonta: maatenko nämä
miehet rahan saavat? Mutta itse asiassa voi näitä makaajia olla
vähänkin. Miesten vähyyskin voi tulla maksamaan. Se oli monesti nähty,
muun muassa Vanttauskoskella.

Pate Teikka makaili pitkät rupeamat rantatörmän nurmella, joka oli
lyhyttä ja vihreää, kuten suunnaton, ylellinen matto, makaili ja mietti.

Esimerkiksi se, että Niemi-pojan ruumis kuului nyt löytyneen joesta
runneltuna ja hapantuneena, antoi hänelle ajatuksen aihetta. Miksi piti
juuri Niemi-pojan sortua Vanttauskoskeen? Oliko hän kypsä kuolemaan,
olivatko hänen tekonsa jo tehdyt? Tuolla punakalla, komeatukkaisella
nuorella miehellä olisi luullut olevan vielä edessään vuosia, monen
puun kaataminen, monta juoksua niljakkailla hirsillä, tyttöjä, suvun
jatkaminen. Ja sitten hän meni äkisti kuin tina tuhkaan. Elämä oli
kummallinen, arveluttava asia. Vallitsiko siinä joku Kohtalo, Sallimus,
vaiko suuri Sattuma? Ehkäpä Niemi-pojalta puuttui tarvittava sisu,
raivo, elämänhalu.

Sillä Pate Teikka oli taipuvainen uskomaan, että elämä oli pohjaltaan
sokeaa raivoa. Kenessä tämä raivo, sisu pysyy elävänä hän ei lannistu,
eikä kuole. Oikein pahansisuinen, pirunnahkainen ihminen kuolee tuskin
palottelemallakaan. Tässä Rannankylässä oli siitä elävä esimerkki,
Turakka, kruununtorppari. Hän oli aina (seikan syytä ja alkuperää ei
nykyään enää tunnettu) ollut pahoissa väleissä jätkien, kulkevien
metsätyöläisten kanssa. Olivatpa nämä kerran pieksäneet Turakan niin
hyväksi, ettei hän koskaan sen perästä saanut sormiaan suoraksi.
Ne pysyivät koppurassa kuten linnun kynnet. Mutta sisu miehessä ei
kuivunut eikä käpristynyt. Sen oli Pate Teikka nähnyt viimeksi tänne
rantaan tullessaan. Hän oli yrittänyt kävellä Turakan pihamaan läpi.
Mutta tämä seisoi kartanollaan ja sanoi, ettei jätkien tie ole tästä.
Pate Teikka, kookas ja rintava mies, ei yrittänyt uskoa sitä. Mutta
silloin Turakka sieppasi viikatteen rappusista. Pate Teikka näki heti,
ettei tämä ollut mikään seremonia. Hän suoraan sanoen juoksi ja meni
rantaan toista tietä.

Eräänä talvena hän oli myöskin ollut pudottamassa öljytynnyriä
Turakan rahtikuormasta. Keli oli huono ja kuormaa liian paljon.
Suoraa eläinrääkkäystä. Lisäksi tässä oli kysymys Turakasta, jätkien
vihamiehestä. Heitä oli monta miestä, mutta Turakka törristi vastaan,
tarttuen ruoskaansa. Häntä piti lyödä ennenkuin tynnyri saatiin
pudotetuksi. Kerrottiin hänen kuitenkin palanneen ja ottaneen
tynnyrinsä samaan kuormaan.

Olipa sitten hänen navettansa kerran palanut. Se oli yltätulessa kun
Turakka tuli paikalle ja sanoi, että haen ainoan lehmäni... Ja haki,
mutta paloi ja paistui niin hyväksi, että paikalle kutsuttu lääkäri
sanoi, että et elä monta päivää. Mutta Turakka kirosi:

— Kaksikymmentä vuotta, vaikka ei olisi Jumalaakaan!

Ja henkiin tointui. Siinä miehessä oli elämänhalua, sokeaa raivoa.
Lieneekö väkivaltainenkin kuolema, kuten Niemi-pojan, sisäisen
heikkouden, luhistumisen aiheuttama...

       *       *       *       *       *

Pate Teikka laski tukilla koskea alas. Liikunnon, urheilun,
voimantunnon nautinto tulvahteli hänen suonissaan. Musta vesi ja
valkeat kuohut välkkyivät. Pölkky kiisi hyvää vauhtia korvakoiden
sivuitse. Rannoilla makaavat miehet kohottelivat päitään. Kylän
rantapelloilla pysäyttelivät äestäjät hevosiaan ja katsoivat. Kas,
jätkä laskee yhdellä puulla! Napittamatonta sinistä puseroa liehuttaa
tuuli, puukon helat kiiltelevät, hakavarren ohjausiskut synnyttävät
kimaltelevia pärskähdyksiä. Siinä on nyt mutka, kiviä, kova kuohu.
Kun se kasteleisi itsensä! Mutta ohi vilahti, pois näkyvistä. Hypähti
puulla kuten västäräkki pölkyn iskiessä kiveen. Mutta elä luule, että
tätä rengassilmin katsellaan! On näitä nähty!

Mutkan takaa ilmestyivät näkyviin pesuntekijät, vanhempi nainen
ja kaksi tyttöä. Muuripata höyrysi, korennot kolkkivat. Sitten he
huomasivat tukkimiehen ja unohtuivat katsomaan. Hyvä on, ettei tämäkään
urheilusuoritus jää ilman katsojakuntaa. Sillä ei Rannankoskea laske
tukilla joka mies, ei puoletkaan!

Pate Teikka ohjasi liki rantaa ja hypähti maihin. Tukki, taakastaan
vapautuneena, ponnahti pinnalle ja kellui alas. Sen kohtalona oli ollut
auttaa miestä esiintymään edukseen kuohujen seassa. Sillä rannalla oli
sievä tyttö, vilkas ja värikäs, kuten tunturipurojen tammakko.

— Piti näyttää tytöille urhoollisuuttaan, sanoi vanha nainen.

— Piti. Sitä on nuoren miehen esiinnyttävä aina vähän kuin
keskilattialla.

Hän sytytti paperossin, istahti huolettomasti ruohoon, puheli
lyhkäisiä, leikillisiä lauseita ja katseli tyttöjä. Oikeastaan
vain toista heistä. Toinen oli hänen mielestään liian paksu ja
liian punakka, liian terveen näköinen, liian isoääninen ja nauruun
pärskähtelevä. Hän olisi ollut Maisteri Pakkasen mieleinen. Sillä
hänhän kysäisi joka ainoa kerta kun kuuli jostakin naisesta
mainittavan, että oliko se lihava...

— Ei nainen saa olla mikään lankku! Petäjistä niitä sahataan...

Toinen oli pienempi, sievempi, kalpeampi, aivan toisella tapaa
elävältä, vilkkaalta vaikuttava. Hän oli ikäänkuin joku herrasnainen,
vaikka työ olikin tehnyt hänen kätensä punaisiksi ja karkeiksi.
Hänen silmänsä olivat tummat. Niissä oli kuten kosken vettä, kuten
auringon monivärisiä säteitä. Pate Teikasta tuntui, että niiden
katse teki jollain tavalla hyvää hänelle. Koko tyttö oli hänestä
parhaiten verrattavissa tunturipurossa uivaan tammakkoon, vilkkaaseen,
koreakupeiseen kalaan, joka karkaa piiloon, joka ottaa perhoon
äkisti... Aiheuttiko tuon tunteen tuo punatäplikäs läninki?

— Minulla oli kerran tuollainen kaunis, pilkukas paita, sanoi hän. —
Äiti antoi sen kun lähdin kotoa rahatöihin. Senkin olen menettänyt.

— Paidanko? Onko siitä kauan kun saitte sen?

— Seitsemän vuotta.

— Ihme! Eikö kaulustakaan ole enää jäljellä?

— Ei. Minä harrastan kaikenlaista ihmisyyttä. Annan tämän tästäkin
paitani, että joku muori viruttaisi sitä vedellä. Sellainen tulee
kalliiksi. Jos pilkut muutenkin himmenisivät niin pesussa yhä pahemmin.
Ne katoavat lopulta kokonaan, kuten katoaa kaikki kaunis...

Sen suuntaista alutonta ja loputonta keskustelua Pate Teikka piti yllä
pitkälti. Kun hän sitten lähti kävelemään pitkin rantaa, katsoivat
tytöt hänen peräänsä. Jätkä, kulkija, outo mies. Sellaisessa oli aina
jotakin mielenkiintoista, viehättävää. Ei koskaan voinut tietää hänen
asioitaan. He tulivat, menivät. Ei voinut olla varma siitä, että mikä
heitä kuljetti.

Mutta Pate Teikan päässä leveälierisen hatun siimeksessä oli
eräänlaatuinen iloinen levottomuus. Hän oli tuntevinaan niskassaan sen
katseen, joka oli kuten sekoitus kosken vettä ja auringon säteitä. Ja
hän raapaisi niskaansa. Tukka oli aivan epämieluisen pitkä, pörröinen
tuulenpesä. Täytyi etsiä parturia.

Tammakko! Oliko tässä lajiteltava perhoja, ryhdyttävä onkimieheksi,
urheilukalastajaksi...

       *       *       *       *       *

Niin, voihan ajatella hiljaisuudessa, että minä ryhdyn tähän tai
tuohon. Mutta voi olla niinkin, että Pate Teikka oli kuten vieterillä
käypä taidoton puu-ukko. Sillä hän tapasi nyt itsensä ajattelemassa
tammakkoaan aivan alituisesti. Hän löysi itsensä sen talon seutuvilta
silloinkin kun oli aikonut esiintyä muualla.

Hän edistyi tuttavuudessa tammakkonsa kanssa. He istuivat iltaisin
pihlajan alla. Koski kohisi. Joskus tähän aina soivaan säveleeseen
sekoittui hanurin ääntä. Sillä Kotilainen istui jossakin ahteella ja
soitti. Hän rääkkäsi hirmuisesti henkilaitaa soittokonettaan. Ennen
sen puuskutus ja epävarma lällätys oli suorastaan vihlonut Pate Teikan
korvia. Nyt se kuulosti melkein kauniilta, musiikilta, taiteelta.
Olivatkohan hanurin kielet saaneet uuden virityksen, olikohan soittaja
edistynyt?

Muutenkin Pate Teikka oli taipuvainen unohtamaan tämän maailman
monet epäjärjestykset. Hän istui ja puhui tytölle jonninjoutavia ja
mitättömiä asioita ja tunsi, että oli erinomaisen hyvä olla. Voiko olla
parempaa järjestystä? Tässä maailmassa oli olemassa vaalea ilta ja
suuri joki ja tämä tyttö, tammakko, ja hän itse, Pate Teikka. Tämä oli
erinomainen yhdistelmä!

Hänen korea kalansa ei suinkaan ollut kylmä ja liukas. Oli lopultakin
tyhmää verrata häntä kalaan. Hän oli lämmin, ihana olento. Hänen
huulensa olivat punaiset ja kätensä notkeat. Hänellä oli aitta ja
aitassa valkoinen vuode. Pate Teikka oli käynyt siellä monena yönä.
Sinne rynnisti monista raoista kesäyön ihmeellinen valo jaksamatta
kuitenkaan karkoittaa kaikkea pimeää. Se oli sopivasti, ikäänkuin
satuisesti hämärä. Siellä voi erottaa kaktuksia, noita totisia kukkia,
ruukuissaan ja kasan kirjoja. Ne kaikki olivat tyhmiä romaaneja. Sen
oli Pate Teikka ottanut selville niinä hetkinä kun hänen aivonsa
osasivat erittää jonkun ajatuksen.

Eivätkä ainoastaan nuo unhoitetut, hieman rääkkääntyneen näköiset,
kirjat olleet tyhmiä.

— Me olemme hyvin, hyvin tyhmiä, sanoi tyttö.

— Niinpä tietenkin! Ainoastaan tyhmät ja tietämättömät ovat onnellisia.

Menipä hän vielä pitemmällekin, luullen todellakin sillä hetkellä
puhuvansa totisen ja viisaan asian.

— Vain köyhät ovat onnellisia! Rikkaat miettivät omaisuuksiensa
tuottavinta sijoittelua, pelkäävät köyhtyvänsä. Ja niin elämä livahtaa
heiltä...

— Mutta kokemus näyttää, kokemus näyttää, että köyhän ja tyhmän on
lopultakin paha olla...

Mistä tämä kaunis tunturipuron tammakko sen tiesi?

Jonakin päivänä istuessaan rannalla Pate Teikka tunsi jälleen aivonsa
selviksi ja viileiksi. Hän oli todellakin käyttäytynyt kuten tietämätön
sammakonpoika vihreällä lehdellä, keväisin. Hän ei ollut ajatellut
yhtään pitemmälle. Miten hän aikoi menetellä tuon tytön kanssa?
Tyytyikö hän lopultakin noin pieneen, vaikka kauniiseenkin kalaan?
Hänen nälkänsä, elämän ja maailman nälkänsä, oli niin suuri, että tämä
olisi ollut vain naurettava suupala. Enemmän kaloja, suuria, monta
lajia! Mutta miksi hän sitten kulutti aikaansa tämän soman tammakon
kanssa? Hän tiesi, että tästä ei hänen nälkänsä pakenisi, eikähän
hänellä ollut varaa olla urheilukalastaja.

Sitäpaitsi tätä asiaa oli ajateltava vähän kalankin kannalta. Pitikö
kaunis kala kiskaista kuivalle häkeltymään, nääntymään, kun pyydystäjä
oli jo etukäteen selvillä, että saalista tuskin kannatti paistaa?

Yhteiskuntajärjestys oli sittenkin perin lähellä näissäkin asioissa,
jotka pitäisivät olla kullekin yksityisimpiä, läheisimpiä. Tyttö oli
köyhä ja hän oli köyhä. Yhdistettynä heidän köyhyytensä suurenisi,
kävisi vuosien kuluessa ehkä moninkertaiseksi! Pate Teikka tunsi,
ettei hän tunnustanut tulevaisuudekseen yhteistä köyhyyttä tämän tytön
kanssa. Jos hän tietäisi, ettei tämä soma tunturipuron kala kävisi
myöhemmin hänelle jarruksi hänen pyrkimyksessään parempaan elämään,
niin hän kai olisi löytänyt kohtalonsa. Mutta nyt tyttö ei voinut olla
hänelle hyvänä ja lepoa antavana hautana...

— Voitiin siis sanoa, ajatteli Pate Teikka, — että paha maailma erotti
heidät.

Hän mietti tämän rannalla. Mustana ja väkevänä hyömisti vesi alas.
Tukkien päät jymähtelivät korvakkoihin.

Erokin siitä kauniista pilkukkaasta tammakosta oli kiusallinen asia ja
tuotti paljon mielen levottomuutta, ajatuksia. Mutta muutamien päivien
kuluttua oli Pate Teikan lähdettävä. Uusia kyliä, uusia yösijoja, uusia
ihmisiä.

Mutta tyttö jäi. Hänen yösijansa, hänen kylänsä tulisi yhä olemaan
entinen. Kuka voi ymmärtää häntä? Hän oli odottanut jotakin ja jotakin
oli tullut, mutta meni jälleen. Hänen silmänsä, jotka olivat kuten
sekoitus tummaa vettä ja auringon säteitä, suurenivat. Niissä pisarteli
vettä, pieniä, kirkkaita pisaroita.

— Sadeko? sanoi Pate Teikka. — Niin, sadekin on hyvä! Maa kastuu, laiho
nousee. Mutta sitten pitää tulla jälleen kirkasta, auringonpaistetta...

— Sinun pitää kirjoittaa minulle...

Niin voihan ja osaahan Pate Teikka kyllä kirjoittaa, yhtiön kymppi,
toivorikas nuorimies. Mutta mitä se pyhittäisi? Hän lupasi kuitenkin.
Hänen oli jollain tavoin hyvä olla. Nuo kauniit silmät olivat kastuneet
hänen tähtensä. Hänen tähtensä? Niin, ainakin hän oli ollut siihen
asiaan myötävaikuttamassa. Tuntui hyvältä ajatella, että tämä tyttö
joskus muistaisi häntä. Oliko todella tapahtunut jonkinlainen sade,
joka sulatti routaa, teki hänet paremmaksi ja pehmeämmäksi?




PUUTAVARAKAUPUNKI


Pate Teikka ja uittopäällikkö Paso juopottelivat puutavarakaupungissa.
Eli oikeastaan kaupungin ympäristössä, mäntyisellä mäellä.

Oli syyskesän päivä. Aurinko paistoi hieman alakuloisesti.
Sahalaitoksilta kuului hiljaisenraskas humina. Pienen kaupungin
kaduilla kulkivat autot ja kohoilivat ikävän harmaat pölypilvet.
Jokiuoma näkyi mustansinisenä, mahtavan leveänä. Rautatiesilta piirtyi
komeana taivasta vasten. Raskaasti kuormattu juna kulki ähkyen ja
jyristen sen ylitse.

Uitto oli lopussa siltä kesältä. Jo pari vuorokautta olivat
uittopäällikkö Paso ja Pate Teikka juhlineet kaupunkiin tuloa. Jo
aamulla he olivat ruualla ja juomalla varustettuina kiivenneet sille
pienelle mäelle. Pasolla oli asunto, talo, kaupungissa mutta hän ei
viihtynyt siellä.

— Minä en pidä kaupungista, en ylipäänsä huoneista. Niissä ahdistaa
henkeä. Minä olen enimmän aikani oleskellut taivasalla. Minä en pidä
joutavista säännöistä, enkä monista kaavoista. Minä en esimerkiksi
suurin surmin pane kaulusta kaulaani. Miksi pitääkin ihmisen saada
panta kaulaansa kuten koiran...

Tämä puhe voi olla tarkoitettu Pate Teikallekin. Sillä hänellä oli uusi
rantuinen puku, kirjava kaulanauha, patiinit. Kun taasen Paso esiintyi
yhä kesäisessä uittoasussaan. Hän oli antanut partansa kasvaa vapaasti.
Tupakka paloi lakkaamatta ja poskessa kääntyili spriin liottama
tupakkarullan kappale kuten musta mato.

— Minä en pidä kaupungista. Kun olen siellä yön asunnossani, niin minä
saan aamulla halun pistäytyä ulos ovesta ja huutaa kurkun täydeltä.
Mutta teepäs se! Poliisi, laki ja asetukset. Minun ei ole lupa käyttää
omaa kurkkuani...

Hän veti sauhuja syvälle rintaansa.

— Jokohan minä kiljaisen?

— Miten harkitsette. Poliisi voi kuulla.

— Sepä se! Ihmisen ei ole lupa osoittaa iloaan, huutaa! Vaikka hän ei
tarkoittaisi mitään pahaa. Purkaahan taivaan lintukin tunteensa Luojan
antamilla äänillä, ja sitä ei silti viedä putkaan...

— Asetukset eivät ylety lintuihin. Niillä on siivet. Jos kaupunki
kerran tuo teihin huutohalut, niin miksi tulette sinne, miksi olette
ostanut talon täältä?

— Taloudellisten seikkojen vuoksi. Huomaa tämä: talo ja taloudellisuus
kuuluvat yhteen. Sain ostaa taloni halvalla. Siitä on hyvä määrä
vuokratuloja. Se on omaisuutta, varma kappale, esine. Se ei hevillä
katoa aivan tyhjään. Minä en luota enää papereihin enkä numeroihin.
Minut on kerran petetty niillä, pahan kerran. Niin, maailmansota vei
minutkin kerran kontalleen. Olin tehnyt työtä, säästänyt ja saanut
kokoon nätin summan. Se oli rahassa, talletuksissa. Mutta sitten
eräänä päivänä huomasin, että olinkin köyhä mies. Rahoillani, joilla
äskettäin olisi ostanut paljon, jotka antoivat ihmiselle turvallisuuden
tunteen, ei ollut enää mitään merkitystä. Voit uskoa, että se kaiveli
minua, huomatessani turhaan työskennelleeni, säästäneeni... Mutta minä
aloitin uudelleen. Purin hammasta, että niinkö minä olen tyhmä, että
minut aina petetään, puljutetaan tyhjiin. Tein kauppoja, keinottelin
elintarpeilla, voilla ja voitin. Pääsin jaloilleni jälleen. Enkä lankea
enää niin peräti. Minulla on talo kaupungissa, esine, kappale. Se ei
ole mikään numeropaperi, jonka merkitys muuttuisi yhtäkkiä...

Pate Teikka tiesi, että metsäpäällikkö Pasoa pidettiin varakkaana
miehenä. Ja niiden varojen alkuperästä puhuttiin monen kaltaisia.
Sanottiin rahan kelvanneen hänelle kaikella lailla. Puhuttiin, että
hän olisi puhdistanut jonkun ulkomaalaisen. Sanottiin, että hänellä
ennen oli ollut kymmenittäin puu-ukkoja työskentelemässä yhtiön tiliin.
Merkillisen säästämiskykyisenä miehenä häntä olikin pidettävä. Sillä
hänen palkkansa ei ollut kohtuuton. Hänen elintarvekeinottelunsa
olivat sittenkin supistuneet vähiin. Tosin hänen elintapansa olivat
yksinkertaiset, mutta tupakkaa ja viinaa hän kyllä kulutti enemmän
kuin kukaan toinen niillä leveysasteilla. Ja nyt talo kaupungissa,
metsäpalstoja...

Hän ei selittänyt pitemmälle omaisuusasioitaan, mutta alkoi nyt
harjoittaa ylimalkaista itsensä ja menestyksensä kehumista,
kerskumista, helppotajuisia mietelmiä.

— Niin, sitä saat hakea siltä pohjalta lähtenyttä ja sillekin asteelle
päässyttä miestä kuin minä olen. Nimittäin tyhjästä lähtenyttä,
aineellisessa suhteessa. Sillä penniäkään minulla ei ollut kun
kotimökiltä lähdin. Sen sijaan minä kunnioitan vanhempiani siitä, että
he köyhyydessään käyttivät minulla kansakoulun. Mitä siihen aikaan
eivät kaikki sen seudun rikkaatkaan, rusthollit, tehneet. Pitivät
sen turhuutena, komeutena. Mutta kansakoulua, sitä että pystyin
kynään, laskemaan, saan kiittää lopultakin siitä, että olen nyt tällä
asteella. Yritin minä alussa muillekin aloille, mutta vasta tällä
alalla olin kuin kala vedessä, menestyin aineellisesti, henkisesti,
ruumiillisesti... Ja vain mies itse, omat aivot ja omat nyrkit minua
auttoivat eteenpäin. Ei mikään sukulaisuus tai lankous...

Sitten Paso kertoo kuinka hän on päässyt yhtiön piiripäälliköksi. Sinä
kesänä on vettä ollut vähän ja uittotyöt ovat pahasti myöhästyneet.
On lopulta tullut kyse siitä, että yritetäänkö puita viedä ollenkaan
sinä kesänä perille vai nostetaanko ne välillä talveksi maihin. Yhtiön
pääjohtajakin on ollut paikalla ja kokousta on pidetty. Asia ei ole
ollut mikään mitätön. Puita on ollut paljon. Siinä on pyörähdellyt
arvaamaton määrä markkoja. Kaikki työnjohtajat ovat lausuneet
mielipiteensä ja ne ovat käyneet siihen suuntaan, että on parasta
ryhtyä nostamaan puutavaraa talveksi rannalle. Se maksaa. Mutta
uittokin vähällä vedellä maksaa ja sittenkin puut voivat lopulta jäätyä
kiinni. Paso on ollut hiljaa, lopulta on yhtiön johtaja kysynyt häneltä
niminiettuun, että mitäs te arvelette...

— Jos se olisi minun määrättävissäni, niin minä yrittäisin uittaa.
Syksyisin tulevat tavallisesti sateet...

Johtaja oli katsonut häntä tiukasti silmiin ja sanonut:

— No, Paso ottaa sitten ne puut ja tuopi ne perille. Näkemiin!

Hän oli ojentanut kätensä ja lähtenyt pitemmittä puheitta. Siten oli
Paso saanut koko uiton hoitaakseen. Ja häntä onnisti. Parin viikon
kuluttua alkoi sataa, vesi nousi nousemistaan ja puut huilasivat
perille arvaamattoman pian ja vähillä kustannuksilla. Sitten
puutavarakaupungissa oli Paso lähtenyt tapaamaan johtajaa. Eihän
hänellä koskaan ole ollut keikarimaisia harrastuksia. Mutta varsinkin
silloin oli hänen asunsa sällimäinen. Suuri sarkatakki, likainen,
savustunut, hattu kuvaamattoman rypistynyt, naama parroittunut,
ruumiissa liian valvomisen tuntu. Siten hän käveli puutavarakaupungin
katuja ja ravitsi kulkiessaan itseään metrinmittaisesta
makkarapötkystä, oli varhainen aamu. Johtaja oli vielä vuoteessa ja
piika keittiössä oli aivan epäluuloinen.

— Mitä teillä on asiaa?

— Johtajalle. Oikeaa asiaa. Voin odottaa.

Ja hän istui halkolaatikolle ja silmät painuivat umpeen väsymyksestä.
Sitten johtaja tuli ja kysyi tiukasti, että mitä asiaa teillä oli.

— Tulin vain sanomaan, että minä toin ne puut nyt perille viime yönä.

Johtaja tuijotteli, ällisteli. Sitten:

— Pasohan se on! En ollut tuntea...

Ääni muuttui, käsi ojennettiin, huonetta muutettiin, esille otettiin
sikaarit ja konjakkipullo. Se oli metsäpäällikkö Pason elämän suuria
hetkiä. Se ilmeni äänen sävystä, korostuksista, joilla hän siitä kertoi.

Hän haukkasi kappaleen tupakkarullaa ja tuijotti syvämietteisen
näköisenä toveriinsa.

— Kuule, ethän sinä vain sisuksissasi ole sosialisti, kommunisti?

— No, entäpä jos olisinkin?

— No, ei mitään! Saahan ihminen kaikessa hiljaisuudessa olla sitä tai
tätä. Ja vaikkapa nyt vähän ääneensäkin. Kyllä minä ymmärrän köyhääkin.
Kyllä minä tiedän, että pitää sen köyhän saada kirota lämpimikseen,
terveydekseen. Kunhan tyytyvät siihen, kunhan eivät yritä aatteitaan
käytäntöön. Sillä minä en suvaitse sosialismia. Sillä sosialismi
ei siedä, että ihminen menestyy. Sosialismi vaatii, että kaikkien
on pysyttävä samalla tasolla, laiskojen, taitamattomien, laumojen
tasolla...

— Niin, en tiedä. Ne ovat pitkiä ja leveitä asioita.

— Niin, en minäkään väitä olevani mikään kirjanoppinut. Sen vain
tajuan, että kyllä nykyisessäkin maailmassa ihminen, joka jotakin
tajuaa, yrittää, touhuaa, kyllä täälläkin menestyy, voi hyvin. Olen
ymmärtänyt sen pienestä pahasta, vaikka olenkin köyhästä mökistä
syntyisin. Mutta oli minulla (voinhan sen sinulle uskoa kaikessa
hiljaisuudessa) veli ja on vieläkin, joka oli ja lienee yhäkin,
punikki. Hän joutui kiinni silloin kapinan aikaan, pelastui kuolemasta,
mutta pitkät sillä oli istunnot tiedossa. Mutta minulla on myöskin
toinen veli etelässä, kauppias, myöskin menestynyt mies. Ja veri on
vettä sakeampi. Me annoimme rahan tehdä työtä. Punikkiveli pääsi
karkaamaan. Päätimme, että täällä pohjoisessa, erämaissa, hän voisi
elää rauhassa, huomaamatta. Hän olikin minun työmaallani, uitossa,
melkein koko kesän. Mutta on aina kateellisia, pahansuopia. Rantaräty,
tuo punapää, pantakaula, tunsi veljeni ja varmaankin vihjasi asiasta.
Veljeni piti lähteä pakosalle, mennä rajan yli, Karjalaan. On se sieltä
kirjoittanutkin ja toista se on tietävinään mitä sanomalehdet. Niinpä
hän lieneekin oikein pesunkestävä punikki...

Mutta Rantaräty sai sitä lyytä yhtiöltä pomon paikan. Aikomus lienee
ollut syödä minut toimestani pois. Onneksi minulla oli jo pitkä
palvelus, ansioita. Pari kertaa minä löin siitä asiasta Rantarätyä.
Enempää ei minunkaan sietänyt, vaikka veri kiehui...

Hän sytytti tupakan ja näytti mietiskelevän.

— Usko vanhaa työnjohtajaa: jos haluat olla yhtiön mies, näet
siinä tulevaisuutesi, niin pidä kaikki aatteellisuus mahassasi...
Tosimielessä otetuilla aatteilla, ihanteilla, teet vain suurta hallaa
itsellesi, etkä auta ketään. Vain tavara, omaisuus, on tärkeätä. Kun
saat sitä jonkun verran, niin kantapääsi tuntuvat leveiltä: sinä seisot
tukevasti. Jos aate auttaa sinua tähän, niin silloin se on hyvä. Ja
sitten voit harrastaa jotakin hauskempaa. Nyt, esimerkiksi, tuntuu
siltä, että meidän pitää saada morsiamia...

Pate Teikka muisti pienen tammakkonsa kaukana joen yläjuoksulla,
silmät, jotka olivat kuten tummaa vettä ja auringon säteitä.

— Miksei, myönsi hän laimeasti. — Menettelee...

— Niin, menettelee! Siinäkin on asia, jota ei ole otettava ylen
aatteellisesti, toden kannalta, kuten useimmat tekevät. Minä en
ainakaan uskalla ottaa. Pilaisin hyvän elämäni. Mutta näin sivumennen,
firaapelina...

Hän sanoi tietävänsä hyvän, sopivan, siistin paikan Kankaalla,
esikaupungissa. Se näkyi sinne mäntyiselle mäelle. Harmaita ja
värikkäitä mökkejä suuressa sekasorrossa, ahtaita solia. Seutu, jossa
jo päältäkäsinkin voi aavistaa piilevän paljon elämää, rumaa ja
kaunista.

He laskeutuivat alas mäkeä. Päästyään mäen juurelle pensaikkoon he
näkivät siellä omituisen seurueen, ryhmän miehiä ja yhden naisen.

— Kas, sanoi Paso, — siellähän on saha käynnissä! Mitäs me turhaan
lähdemme kauas kalaan...

Pate Teikkaa näky suorastaan tympäisi.

— Ei mennä sinne, sanoi hän.

Mutta Paso meni. Hän oli kovasti humalassa. Hän ei kursaillut.
Pate Teikka näki miesryhmän keskellä pihkaisten housuntakamusten
liikahtelevan. Sitten oli Paso paikalla suurena, raskasliikkeisenä
kuten härkä. Hän tarttui toisella kädellään miestä housuntakamukseen ja
toisella niskaan. Sitten mies lensi pari syltää ilmassa. Mutta samassa
saki oli tilanteen tasalla. Iskuja alkoi sataa tunkeilijan niskaan.
Paso pöyhistäytyi pystyyn ja iski vastaan.

— Kaveri! Tule iloon!

— En! karjui Pate Teikka paikaltaan. — En pane viitosiani siihen peliin!

Pason oli lähdettävä pakoon. Hän oli vanha, kuulu tappelija. Mutta
vastustajia oli liian monta. Lisäksi hänellä oli jo tarpeeksi
kokemusta. Sanottiin, että hänen on joskus ylivoiman edessä pitänyt
heittäytyä kuolleeksikin, kuten ovelan ketun. Mitään sellaista hän ei
enää halunnut. Hän näki siis parhaaksi paeta. He juoksivat kappaleen
kohti kaupunki. Takaa-ajo ei jatkunutkaan pitkälle.

Paso läähätti ja kiroili.

— Olisitpa tullut avuksi, niin herroiksi siellä olisi päästy. Löivät
kipeästi jonkun kerran. Tuntui, että selkäranka katkeaa. Pitkä-Nestori
siinä oli pääpukarina. Mutta kyllä se muistetaan...

Pate Teikan täytyi istua mättäälle nauramaan.

— Lähtö sieltä tuli uusille sulhasille...

Paso näytti vähän loukkaantuneelta.

— Niin naura sinä vanhempaa miestä! Kaikkeen sitä yhtyykin! Kaikkea se
piru teettää! Mutta morsiamen halut minulta lähti. Se siinä tapahtui!
Ja juontihalutkin. Jos tätä kovin kauan jatkaa, niin ei tiedä mitä
sattuu.

— Niin, voitaisiin joutua vielä poliisien kynkkään kadulla, levälleen,
riipuksiin, kuten vasikan nahka. Se vielä puuttuisi!

Niin he päättivät lopettaa. Paso lähti asuntoonsa, omaan taloonsa,
ja Pate Teikka esikaupungin sokkeloisiin soliin etsimään
kortteeripirttiään, markan vuodetta.

Ilta olikin jo läsnä.

       *       *       *       *       *

Pate Teikka nousi sangen varhain. Hän laskeutui pyyheliina kainalossa
rantaan. Hän pyllisteli rantakivellä ja peseytyi. Raikas vesi, raikas
aamuilma tuntui tekevän hyvää iholle, verille, jossa alkoholin
lamauttava, myrkyttävä jälkivaikutus kierteli.

Kun hän palasi asuntopirttiinsä, oli sinne ehtinyt häly: kaupungissa
on tulipalo. Asukkeihin oli tullut eloa. Laiskimmatkin kimpoilivat
pystyyn, verhoja vedeltiin ylle. Oli tiedossa ilmainen näytäntö.

Pate Teikka oli pian kaupungilla. Siellä hän huomasi yllätyksekseen,
että kyseessä oli metsäpäällikkö Pason talo. Yläkerroksesta näkyi
tulta, savua, alakerroksesta raahattiin ulos huonekaluja. Palokunta
oli juuri ehtinyt paikalle ja valmistautui töihin. Parvi katsojia oli
jo kokoontunut etemmäksi seisoskelemaan, töllistelemään, lausumaan
huomioitaan. Mutta silmiinpistävintä paikalla oli metsäpäällikkö
Paso. Hän esiintyi paitahihasillaan, avojaloin, vain housut jalassa,
juoksennellen ja kiroillen. Hänen vuoteesta nousunsa oli ilmeisesti
ollut kiireellinen, sillä lakana oli takertunut hänen housujensa
ja selkäpuolensa väliin ja laahautui nyt hänen perässään pitkänä,
valkoisena pyrstönä. Hänen ulkonäkönsä oli sellainen, että sille olisi
saanut yllinkyllin nauraa.

— Rahani, paperini jäivät! kuului sitten yhtäkkiä hänen kirouksiensa
puuska.

Hän ryntäsi tikapuille, jotka olivat pystyssä akkunan alla, josta hän
oli äskettäin tullut ulos. Palokunnan miehet yrittivät estää häntä
sanoin, toiminkin. Mutta he eivät ehtineet. Joku kerkesi vain astua
hänen tilapäisen pyrstönsä päälle, niin että se irtaantui. Hän ryntäsi
akkunasta sisään vasten läkähdyttävää kuumuutta, savua. Tulenkielet
näyttivät ilostuneina taipuvan hyväilemään, nuoleskelemaan häntä.

Katsojissa kohosi jännitys korkealle. Tässähän tapahtui erikoinen
kohtaus. Paistoiko metsäpäällikkö Paso itsensä?

Ei. Muutamien sekuntien kuluttua hän oli rynnännyt takaisin läpi
tulen ja ramusi alas tikapuita. Hänen vaatteissaan oli tulta, reikiä,
ja hänen leukansa ja naamansa oli hämmästyttävän puhdas. Ruokoton
parransänki oli palanut. Hän sai vesikuuron ylleen ja pian kävi ilmi,
ettei hän ollut mitenkään vahingoittunut. Vain joitakin palorakkuloita.
Hän oli päässyt aikeensa perille. Pieni, rautapeltinen laatikko näkyi
hänen kainalossaan.

Koko talon yläkerroksessa oli tuli päässyt nyt vauhtiin. Ruiskujen
letkut ojentausivat kuten valtavien eläimien kärsät ja suihkuttivat
vettä. Mutta se ei enää tehonnut. Talo paloi. Ilmeisesti saavat
paikkakunnan lehdet huomenna kirjoittaa, että palokunnan ponnistukset
rajoitettiin ympäristön talojen varjelemiseen. Siinä olikin nokko.

Metsäpäällikkö Paso oli nyt rauhoittunut. Hän oli saanut jostakin
ylleen vanhan sadetakin ja jalkoihinsa kalossit. Hän näytti vahan
rauhallisesti katselevan omaisuutensa muuttumista poroksi ja tuhkaksi.
Pate Teikka puhutteli häntä.

— No, esine, kappale ei näytä olevan sen lujempi kuin setelitkään
Jumalan kovuuden edessä...

— Eipä kyllä! Mutta tässä tapauksessa numerot, paperit tekevät
tulen työn minun suhteeni melkein mitättömäksi. Talo oli tietenkin
vakuutettu...

— Ja partakin tuli siinä samalla ajelluksi.

— Niin, siinä piti minun hypätä. Vähällä se ihmiseltä tuo mieli
lakitaan...

Joku kyseli häneltä tulen irtipääsyn syitä.

— Se on minulle hämärä asia. Tulisijoista luultavasti.

— Kunhan et vain päissäsi tuhrannut tupakan ja tulen kanssa, ajatteli
Pate Teikka itsekseen.

— Vakuutettu, vakuutettupa tietenkin, kuului Paso selittävän
kyselijälleen. — Mutta eiväthän ne tahdo tulla täydestä arvostaan.
Nätti vahinko joka tapauksessa. Mutta ihminenhän ei niitä vältä.

Pate Teikka katseli monimuotoisia liekkejä, kuunteli tulen huminaa ja
mietiskeli.

— Kommunismia, sitä vaarallista kommunismia on hiipinyt yhteiskuntaan
kaikenlaisten vakuutuksien valekauhtanoissa. Kun vahingot jo tasataan,
niin mikä takaa, ettei pian tulojakin ja onnenpotkauksia...

       *       *       *       *       *

Pate Teikka oleskeli viikkokausia puutavarakaupungissa. Hän ei ollut
työssä, mutta kuitenkin hänen päivänsä olivat täynnä elämää. Kaikki
herätti hänen mielenkiintoaan. Hänen mielentilansa oli erinomaisen
virkeä, utelias. Hänen silmänsä, aivonsa elivät. Pienimpienkin
seikkojen takana hän näki lymyssä monenkaltaisia asioita.

Ensimmäisenä hän kohosi aamuisin ylös vuoteelta, leveältä
veljesvuoteelta, missä heitä makasi kymmenen, kaksikinkymmentä miestä,
aina vaihtuvia, liikkuvia, tulevia ja meneviä miehiä. Hän pukeutui ja
istui pitkän pöydän ääreen ja aina hymyilevä matami kaatoi hänelle
kahvia. Pate Teikka ei ollut koskaan nähnyt tuon vanhan naisen pahaa
tuulta, ei käytöksessä, ei sanoissa, eikä ilmeissä. Hänen kasvonsa
olivat aina tyynet, lempeät, rauhalliset. Kaikki paha puhe näytti
menevän hänen ohitseen. Hän oli kuten lihaksi tullut, kivettynyt
lausuma, jonka Pate Teikka oli nähnyt jossakin painotuotteessa: »elä
hymyillen elämäsi». Mitä olikaan elämä hänelle tehnyt, että hän oli
saavuttanut tuon kirkkauden?

Pate Teikka kuunteli nouseskelevien miesten puheita savotoista,
työpaikoista, iltahuvituksista. Siellä ja siellä oli hankkinut
hyvin, kun taasen siellä ei ollut päässyt palkoille jalokaan mies.
Hän kuuli suunnitelmia, tietoja, etsimisaikeita, päätöksiä. Työ,
ansio, toimeentulo! Kauan ei murjujen, savottain mies voinut viipyä
puutavarakaupungissa. Piankin hänen täytyi lähteä sieltä syntisenä,
köyhänä ja nöyränä. Mutta niin kauan kuin markkoja riitti järjestelivät
useimmat huvitusta, viinatouhua.

Pate Teikka pysyi niistä nyt erillään. Hän oli tullut merkillisen
järkeväksi. Hän tiesi, että huvi loppuu lyhyeen. Tulee köyhyys ja
kiire, niin kiire, ettei tiedä mihin ehtii, mihin töytää. Hän antoi
naapurien ymmärtää, että syynä oli rahavarojen puute.

— Lääkäri on kieltänyt sen minulta. Lääkäri kielsi minulta kellonkin
pidon: se rasittaa sydäntä tikityksellään...

Joku vanha toveri voi ilmaista tyytymättömyytensä:

— Kyllä sinulla rahoja on, mutta mikä kitupiikki sinusta lienee tullut.
Sinä olit kesän yhtiön kymppinä. Se sen vaikuttaa! Ei sovi tuntea enää
köyhiä! Luuletko jo kannattavan kerätä kapitaalia? Luuletko paisuvasi
porvariksi?

— Olithan illalla työväentalolla? Kuulithan puheen? Porvaristo pyrkii
myrkyttämään työväen hengenvoimat, sielut väkijuomilla. Siksi meidän
pitää olla raittiita. Tehdä kiusaa porvarille.

— Omaa itseäsi siinä kiusaat. Sitäpaitsi se oli puhetta se. Puhuja
itsekin ottaa ryypyn seinien suojassa...

Mutta Pate Teikka ei antanut nyt järkyttää itseään. Elämä tuntui
nyt hänestä tarpeeksi mielenkiintoiselta ilman väkijuomiakin. Aika
kulki nopein siivin kuten lintu. Ei tarvittu mitään sumua, hämärää,
tainnuttavaa.

Hän istui tuntikausia kahviloissa ja luki sanomalehtiä. Hän kahlaili
lävitse erämaan laajuisten sivujen. Nuo rapisevat, tervalle tuoksuvat
paperit olivat hänestä kuten rannaton, humiseva, eksyttävä metsä.

Joku vanha työläinen voi laskettuaan lehden kädestään ryypätä kahviaan
ja ryhtyä puheisiin. Hän on lukenut aseistuksen vähentämisestä,
kongresseista.

— Näyttää siltä, että maailman herratkin jo käsittävät, ettei sodista
mitään hyvää lähde...

— Mikä hänet tietää, sanoi Pate Teikka. — Kunhan touhuavat,
puhuvat, istuvat, nostavat palkkansa, pimittävät kansaa. Jos ne
kerran pääsevät sopimuksiin, käytännössä pitäviin sopimuksiin,
aseistuksen vähentämisestä, niin silloin ne pääsisivät sopimukseen
myöskin täydellisestä aseistariisumisesta. Aseistuksen supistus!
Sehän merkitsee: ei tehdä enää isoja sotia, täysillä voimilla, vaan
ainoastaan pienempiä, kuten leikkispäältä...

— Mutta hyvä merkki on, että sellaistakin touhua on jo olemassa. Jos ne
saavat vähänkään supistetuksi tuottamattomien, vahingollisten armeijain
ylläpitoa, niin ne varat joutavat muualle, kohottavat ehkä hiukan
köyhäin elintasoa.

Vanha mies nousi ja lähti. Hänen oli mentävä töihin. Joku
sisätyöläinen. Elämä oli kuluttanut hänestä särmiä, masentanut
kiivautta. Hän oli jo tietoinen ja tyytyi siihen, että hänen silmänsä
eivät näkisi mitään isoja muutoksia maailman menossa.

Mutta Pate Teikka voi rapistella kauan sanomalehtiään. Niissä
kuvastui elämä, sen sekava kaiku: Kokouksia, eduskunnan päätöksiä,
murhia, tappeluita, riitoja, spriijuttuja, kavalluksia, kihlauksia ja
kuolinilmoituksia...

Iltaisin hän voi mennä työväentalolle kuuntelemaan puhujaa. Talo oli
kommunistisen seuran hallussa. Puutavarakaupungissa lieneekin ollut
pääasiassa vain tämän sosialistisen suunnan kannattajia. Niin, suunnat,
suunnat, uskonlahkot. Työväestön valtavat joukot näyttivät olevan ylen
hajallaan, lohkeilevan, murenevan. He riitelivät, haukkuivat toisiaan.
Täällä Pate Teikka kuuli kuinka sosialidemokraatti on pahempi porvaria,
työväen periaatteitten pettäjä. Sen johtajat veljeilivät porvarin
kanssa, tyytyivät kompromisseihin, pimittivät äänestäjään, suurta,
heräämätöntä, penseätä, välinpitämätöntä karjaa...

Pate Teikasta tässä kaikessa oli sangen vähän rakentavaa. Mutta tämän
suuntaista kuullessaan moni köyhä, puutteenalainen tunsi varmaankin
sydämensä sykkivän: niin, niin. Muistipa Pate Teikka vielä hyvin
»Pohjan Voiman» pääkirjoituksen keväällä, Mannerheimin tulemisen
muistopäivänä.

»Vihkiminen! Sosialidemokratian salavuoteus on päättynyt. Tänä Suomen
köyhälistön suurena nöyryytyksen päivänä Suomen sosialidemokraattisen
hallituksen päämies silkin ja kullan kirjavoinaan ylimystön keskellä
Nikolainkirkon rappusilla — — —»

Tässä kaikessa oli jotakin, joka painui kuin vesi kuivaan sieneen.

Mutta hän oli lukenut myöskin toisen suunnan lehdistä ruplilla
ostetuista aatteenmiehistä tahi vähä-älyisistä maailmanvallankumouksen
odottajista, häristä, huitojista: kuinka he ovat hajoittaneet työväen
voimat tässä maassa. Ilman heitä oltaisiin jos jossakin. Tähän
taisteluun työväen sieluista, äänistä, näytti kaikki kuivuvan. Olivatko
takana vain asemat, pomonpaikat, valta, voima ja kunnia? Kun oli saatu
äänestäjä piirtämään viiva, pudottamaan lippu laatikkoon, niin siinäkö
kaikki? Näytti siltä, että työväkeä vielä hallitaan hajoittamalla
vuosisatoja, iankaikkisesti. Ihminen on laumaolento. Mutta yksin
on hän, Pate Teikka, tänne syntynyt, yksin hän on kokenut, kokee,
valtavimmat elämyksensä. Jos hänen hammastaan särkee, ei kukaan toinen
siitä kärsi. Hyvä on! Käykööt laumat laitumella, erotkoot, hajotkoot
kuunnellen erimielisten, riitelevien paimentensa ääntä. Pate Teikka
on nuori härkä, joka käypi kuten haluaa, kuuntelee kaikkia, eikä usko
ketään. Kavala paimen ei saa hänen vuotaansa.

Hän oli läsnä painikilpailuissa. Paljon huohottavaa, voimantuntoista,
taitavaa lihaa. Kartiomaisia ruumiita, valtavin niskoin ja hartioin.
Hien haju, taistelun jännitys. Pate Teikka innostui asiaan. Hän
ilmoittautui jäseneksi painiseuraan ja oli sitten monena iltana
matolla. Hän oppi tuntemaan treenatun, järkiperäisesti työskentelevän
voiman tehon. Pieni mies, jonka paino, lihasvoima, oli paljon alempana
hänen omaansa, heitti hänet mattoon kuten elottoman esineen, säkin.
Mutta hän oppi sen estämään, ottamaan otteita, heittämään vuorostaan.
Hän väänteli, hikoili, sai suihkun, pukeutui ja käveli kadulle lihakset
kipeytyneinä, mutta koko olennossaan mieluinen, hieman raukeaniloinen
tuntu. Ihmisen tyydyttämiseksi tarvitaan toisinaan niin vallan vähän:
leipä, terveys, vapaaehtoisia ruumiinliikkeitä.

Hän puhutteli palvelustyttöjä suuren joen rannalla, puistossa, missä he
kävelivät pienissä ryhmissä iltaisessa vapaudessaan. Heidän silmänsä
elivät. He vastasivat kerkeästi puhutteluun. He näyttivät odottavan
elämältä jotakin, elämältä, joka antoi paljon työpäiviä, mutta jolla
oli myöskin kesäisiä iltoja, miehiä. Pate Teikka vei jonkun heistä
elokuviin, vaalean, paljon lavertelevan, nauravan tytön. Hän ei
kiinnittänyt huomiotaan kuvien sisältöön, toimintaan. Se oli aina
hänestä tylsää ja tyhmää, ennakolta arvattavaa. Monet luonnottomat
kasvojen liikkeet ärsyttivät häntä, sankarittaren yletön poven aaltoilu
näytti naurettavalta. Painotuote, lukumies olisi kai määritellyt kuvien
sisälläpidon sanoilla: voimaa ja erotiikkaa. Mutta hän tarkasteli
mielenkiinnolla kuvien paikallisuutta, maisemia, tyyntä tahi kuohuvaa
merta, hiekkaerämaita, keitaita, suuria kaupunkeja. Hänessä voi syntyä
äkkiä polttava ikävä sinne jonnekin, kaukaisuuksiin, outoihin maihin,
matkoille, seikkailuihin. Näytti summattomalta tyhmyydeltä kuluttaa
elämäänsä näissä köyhissä metsissä, pienessä puutavarakaupungissa.
Mutta kun väliajalla lamput syttyivät, hän unohtui tarkastelemaan
katsojia, nuoria, rakastelevia pareja, sekä vanhempia, virallisen
näköisiä, poikasia, yksinäistä, keppiinsä nojaavaa herraa. Hän
arvioitsi mielessään kuinka paljon nuo kuvat voivat tyydyttää heidän
mielensä, sielunsa nälkää.

Hän saattoi kävellä ulkona myöhäiseen yöhön. Hän kohtasi yleisiä
naisia ja mietiskeli heidän kohtaloaan, syitä, jotka olivat ajaneet
heidät tuohon omituiseen ammattiin. Kuinka paljon siihen lienevät
vaikuttaneet olosuhteet, nälkä, avuttomuus kaiken sekavuuden keskellä,
yhteiskuntajärjestys, jossa kaikki eivät voineet tahi uskaltaneet
tahi halunneet antautua jatkuviin, kohtalokkaisiin, sukupuolisiin
liittoihin? Kuinka paljon kunkin synnynnäinen yksilöllinen laatu?
Miksikä ei ansaita leipäänsä, ylellisyyttäkin, huvittelemalla? Mutta
käypi ilmi, että leivän ansaitseminen on lopultakin työ, rasitus.
Näiden ammatti-ihmisten kohtalo oli useimmiten kurja. He olivat ehkä
alussa tarjonneet iloja ja suloja herrasmiehille hyvästä hinnasta,
mutta sitten kuluneet, sairastuneet. He saivat nyt kundeikseen jätkiä,
puutavarakaupungissa. Laatu huononi, hinta halpeni. Pian oli heissä
kaikki kurjuuden leimat. Heitä ei tuntenut ihmisiksi juuri muusta kuin
jäljistä. He eivät kelvanneet kenellekään. He olivat kuten käveleviä
raunioita.

Joinakin päivinä Pate Teikka kuljeskeli saha-alueella. Mutta työ
siellä, liikkuvat pyörät, melu, touhu, sai hänet levottomaksi. Siellä
sai sen tunnelman, että aikaa oli ylen niukalti. Mutta hän ei koskaan
tuntenut halua kiinnittäytyä näihin tehdasmaisiin töihin. Täällä piti
kuunnella pillin ääntä. Täällä tehtiin ihmisestä muuli, joka odotti
vain ruoka-aikaa, iltaa, tilipäivää, joka ei koskaan tuntenut mitään
työniloa. Tehdastyöläisen elämä oli kuten taidottoman kellon elämää. Se
tikutti aikansa: tiktak! Sitten se kului pilalle ja korvattiin uudella.
Tämän näkeminen sai hänet levottomaksi ja pelokkaaksi. Tekevät pian
hänestä hammasrattaan. Pitäisi lähteä liikkeelle, mennä jos johonkin.

Kuljeksiva metsätyöläinen, jätkä, voitiin ehkä verrata myöskin muuliin.
Mutta hän oli juhta, joka kuljeskeli irrallaan, suunnitteli, seikkaili,
eli.

Hän tapasi täältä erään entisen toverinsa kämpiltä. Hän oli nyt
vakituinen sahatyömies, naimisissakin. Hän kutsui Pate Teikan
asuntoonsa. Hänessä ilmeni jonkinlaista vaatimatonta ylpeyttä: näin
pitkälle sitä on jo ehditty! On saatu asunto, huonekaluja, gramofooni,
vaimo, kaksi verevää, nauravaa ja itkevää lasta. Hän näytti erinomaisen
tyytyväiseltä.

— Näin minä nyt elän, enkä kadu. Kun ihmisellä on perhe, on hän kuin
johonkin kiinnitetty ja tietää minkävuoksi elää...

— Kiinnitetty, ajatteli Pate Teikka. — Niinpä niin: ankkuroitu! Mutta
hän ei halunnut sitä. Ainakaan vielä. Siinä sitten istuisit, etkä muuta
voisi. Tuskin siinä pääsisit uskoon, että tämä juuri on se oikea elämä.
Ehkä kituisit ainaisessa luulottelussa, että elämä on jossakin muualla.

Jonkun ajan kuluttua Pate Teikka lähti metsäpäällikkö Pason kanssa
metsänleimaustöihin.




PIENI POMOMIES


Oli talvi-ilta, pakkanen. Ylhäällä välkkyi tähtien parvi ja pohjoisella
taivaalla paloivat revontulet, kuten valtava, vihertävä esirippu,
liikahdellen, säteillen.

Pate Teikka ohjasi yhtiön herraa kamariinsa.

Hän oli siis edistynyt. Hänellä oli kamari, vuokrahuone, ja työt
Kairankylän savotalla kävivät hänen johdollaan.

Aamupäivästä hän oli saanut kutsun osuuskauppaan, puhelimeen.
Piiripäällikkö Pason käreä ääni oli kuulunut kuin syvästä kellarista:

— Sinne tulee herra... Mikä sen nimi nyt oli? Ollapa mikä olla! Koeta
siihen suhtautua... Ei se paljon ymmärrä, ei sen käynnillä ole mitään
merkitystä. Lieneepä hyvinkin selvillä meri- ja satama-asioista,
lieneepä eteväkin mies siellä lastauspuolella... Mutta täälläpäin sen
toimituksia ei tarvitse kuunnella. Onpahan vain lähtenyt talvella
joutessaan ajelemaan...

Nyt tämä herra kuoriutui esiin valtavasta susiturkistaan. Lihava,
punakka, hyväntahtoisen näköinen mies. Hän näytti keikaroivan
poronkoipikengillään ja kauniilla säpikkäillään. Hän hieroi käsiään
ja sanoi hevoskyydin tuntuvan vaivalloiselta ja vanhanaikaiselta.
Kyytimies raahasi sisään hänen suuren kapsäkkinsä ja meni sitten pirtin
puolelle.

Kamari oli lämmin. Kakluunissa oli poltettu tavaton määrä honkia.
Hiillos hehkui. Öljylamppu paloi. Sänky odotti pehmeänä ja valkoisena.
Se oli tällä kertaa vierasta varten. Pate Teikalle oli rakennettu
tilapäinen vuode sängynkannelle. Seinät olivat aikoinaan paperoidut
sanomalehdillä. Ne riippuivat nyt kellastuneina, repaleisina. Niistä
voi lukea maailmansodan aikaisia uutisia. Keisarin esikunta ilmoitti:

»Vihollinen heitettiin takaisin...»

Mitä tämä heittäminen oli pyhittänyt? Keisari ja keisarius olivat
nyt kuten menneentalviset lumet. Mutta vielä sen kerran olivat hänen
soturinsa torjuneet vihollisen urheasti ja verisesti...

Pöydällä oli kirjoja ja sanomalehtiä.

— Te lueskelette, sanoi susiturkin mies.

Hän nosteli kirjoja.

— Yhteiskunnallista, sosialismia...

Hän silmäsi Pate Teikkaan nopeasti ja tutkivasti.

— Oletteko sosialisti? Minun mielestäni sen opin luojat ovat omituisia
herroja, kamarioppineita, jotka eivät ymmärrä mitään elävästä
elämästä...

Pate Teikka näytti vähän vaivaantuneelta. Olikohan sillä, että eräs
susiturkin mies näki eräitä kirjoja pöydällä, vaikutusta hänen
elämäänsä? Hän sanoi, ettei hän ole mikään sosialistikaan. On vain
iltaisin halunnut ottaa jotakin selkoa siitäkin touhusta.

— Eipä silti, sanoi yhtiön herra nopeasti. — Kyllähän maailmaan oppia
mahtuu. Olen kuullut muutamankin tämän kansan sananlaskuista, että on
ontta ilman alla. Ei yhtiö halua sekaantua kenenkään yksityisasioihin,
niin kauan kuin ne eivät sitä haittaa. Pääasia on, että työ käypi.
Minun mielipiteeni on vain, että maailma kulkee kulkuaan kaikista
opeista huolimatta... Kuinka muuten työt edistyvät?

Pate Teikka selitteli missä määrässä työt olivat. Sitten he söivät
iltasen, poronpaistia, vanhoilta kellastuneilta lautasilta. Vieras
jutteli, kyseli, puhui porolla-ajoelämyksistään. Niin tuli aika ruveta
levolle. Yhtiön herra äsitteli huoneen kuumuutta ja aukoi kakluunin
pellit. Hän pukeutui oikeaan yöpukuun, koreaan, punarantuiseen. Pate
Teikka löysäsi vain saappaat jaloistaan ja takin yltään.

Aamupuoleen hän kuuli yhtiön herran ähkävän valveilla.

— Miksi täällä on näin kylmä? kyseli hän.

— En tiedä. Ehkä se siksikin on, että illalla auottiin ne pellit. Tämä
on hatara huone ja siellä on pakkanen.

Herra nousi ylös, sulki pellit, lisäsi vaatetta, ähki tyytymättömänä ja
ryömi uudelleen vuoteeseen.

Aamulla he nousivat sangen varhain. Valkoinen huuru höyrähteli
hengitellessä ja yksinkertainen ikkuna oli umpijäässä. Herra tuijotti
siihen.

— Tuollainen ikkuna! Miksi siinä ei ole kaksinkertaista lasia?

— Eipä sitä näy talokaan laittavan ja yhtiön varojakin on määrä
säästellä. Minä taasen olen siksi heikkopalkkainen mies, että ruumis
saa luvan kestää nämä tällaiset.

— Mokoma asunto! Minussa on jo nyt sellainen nuha, että se on
vallan mahdotonta. En ole koskaan ollut tällaisessa yöpaikassa,
enkä ole toista kertaa. Ettekä saa tekään olla. Te menetätte täällä
terveytenne...

— En tiedä. Tämä on kyllä paraita asuntoja mitä minulla on koskaan
ollut. Esimerkiksi Runkausjoen kämpällä jäätyi tukka ja puseronselkä
joka yö lattiaan. Siinä oli temppuja ja tempomisia ylösnoustessa.
Puseron selät repeilivät. Niihin sai ommella joka yö paikan.

Herra naurahti.

— Kai vähän liioittelua. Tietysti, tietysti! Tottumushan vaikuttaa
paljon. Mutta kyllä täällä monessa seikassa on, kuinka sanoisin,
saamattomuutta, välinpitämättömyyttä. Esimerkiksi tässä! Muutamien
kymppien kuluilla estettäisiin ehkä terveyden menetys. Te laitatte
yhtiön puolesta tuohon akkunaan toiset ruudut.

He saivat tulen kakluuniin, kahvia, eineen. Päivän valjetessa he
lähtivät tarkastuskierrokselle. He tulivat ensin tanssipaikalle.
Susiturkin mies katseli propsipinoa. Hän silitteli nahkasormikkaillaan
propsin pintaa. Hän riisui käsineen pois ja koetteli jäistä puuta
paljailla sormillaankin.

— Eikö noita puita voisi tehdä paremmin?

— Tietysti, herra johtaja! Ne voitaisiin parkata paljonkin paremmin.
Mutta se maksaisi. Ja periaatteenahan on, että kaikki mahdollisimman
halvalla.

— Siis niitä ei voida tehdä paremmin samoilla kustannuksilla?

— Käsittääkseni ei. Työntekijähän silloin tietysti joutuisi
käsittelemään niitä kauemmin. Ja aikahan on rahaa ja raha leipää.

Yhtiön herra ei kysellyt enempää. He kävelivät äänettöminä metsää kohti
pitkin päätietä, traktoritietä. Yhtiö kokeili traktoreita tukkien
vetäjinä. Tuollainen juhta tuli heitä vastaan. Sen nivelet ratisivat ja
moottori surisi raskaasti. Se hinasi perässään kolmeatoista kookasta
takkikuormaa.

He seisoivat tien vieressä. Yhtiön herraan näytti tämä näky tuovan
jonkinlaista innostusta.

— Siinä on kuorma, siinä on kuutioita! Se on eri kone kuin kaurakone,
hevonen!

— On. Toisenmoinen on kuorma. Mutta toisenmoinen on juhdan hintakin ja
eri laatuiset se vaatii ruuat ja tietkin. Se ei kahlaile umpea...

— Niin, tämähän on kokeilua. Hankkeen kannattavaisuus saadaan selville
tietenkin vasta tileistä. Eikä lopullisesti yhden kokeilukauden
tileistäkään. Mutta te näytätte epäilevän tätä uutuutta. Onko
käsityksenne se, että traktorit ovat tässä työssä kannattamattomia?

— Kuten herra johtaja sanoi: numerothan lopulta toden puhuvat. Mutta
luulen, ettei niillä ainakaan paljon voiteta. Tie, kuten näette, vaatii
suuremmat kustannukset ja tukit on kuitenkin vedettävä hevosilla tien
varteen. Sitäpaitsi tahtovat koneet lakkoilla kovilla pakkasilla.

Yhtiön herra tarjosi savukkeen ja he jatkoivat kävelyään. Pate Teikka
sai äkillisen halun näyttää tälle susiturkin miehelle, että hänellä oli
ajatuksia, käsityksiä.

— Tämä on kai jonkinlainen koneprobleemi. Tätä asiaa voidaan
katsoa monelta kannalta. Ensiksi — sanonpa että eläinhumaaniselta
kannalta. Tukkien rahtaus muodostuu useimmiten käytännössä suoraksi
eläinrääkkäykseksi. Kuormituksessa ja ajon nopeudessa kilpaillaan. Jos
nyt traktorit syrjäyttäisivät hevoset, niin ne samalla poistaisivat,
vähentäisivät tätä joutavaa seikkaa, luontokappale, elävä liha
vapautuisi orjuudesta. Ruoska ei enempää heiluisi...

Yhtiön herra kuunteli huvitettuna. Hänestä tämä yleismaailmallisia
sanoja käyttelevä työnjohtaja, metsässä, pakkasessa, oli omituinen
ilmiö.

— Sitten tätä asiaa voidaan katsoa — sanonpa ihmishumaaniselta
kannalta. Sillä niihin joutuisivat ne sadat ja tuhannet miehet ja
heidän perheensä, jotka elävät puutavaran rahtauksella? Millä he
silloin eläisivät? Siis luontokappaleen vapautus tietäisi eräille
ihmisille kurjuutta, ainakin suurta pulmaa. Nämä traktorithan tekee
ulkolainen työmies, ne vaativat ulkolaista polttoainetta...

— Lopulta, sanoi yhtiön herra, — eli oikeastaan ensiksi, meidän on
katsottava tätä asiaa yhtiön kannalta. Siis: traktoritko vai hevoset
tulevat kullakin hetkellä taloudellisesti edullisemmiksi. Me emme saa
lähteä etsimään muita katsantokantoja tai meidän käy huonosti. Kun
kukin yksilö, yhteisö, yhteiskunta katsoo mikä on taloudellisesti
edullisinta, niin kaikki lopultakin järjestyy hyvin.

— Niin mutta katsotaanko sitä! Tämä maahan pystyy tuottamaan yli
omista tarpeistaan vain tätä puutavaraa ja voita. Mutta mitä kaikkea
sen täytyykään saada rajojen takaa? Mies nousee aamulla ylös ja juopi
juoman, joka on valmistettu valtameren takaa tuoduista aineista.
Hän pukeutuu pukuun, joka on kudottu Englannissa. Sytyttää tupakan.
Ulkolaista savua. Hän ottaa ryypyn virolaista tahi saksalaista spriitä
ja sitten hän nousee amerikkalaiseen autoon tai traktoriin. Suomalaista
ei ole juuri muu kuin liha. Sillä moititaanhan, että sielukin sen
sisässä pyrkii olemaan mikä mitenkin muukalainen...

Susiturkin miestä tämä esitelmä pakkasessa, tukkitiellä, alkoi
tympäistä.

— Tuttuja, tuttuja asioita! Mutta moitteet eivät koske meihin. Me
olemme sen teollisuuden palveluksessa, joka antaa tälle maalle työtä,
toimeentulon. Meidän on vain tehtävä hyvin tehtävämme. Miten muuten
toimii tukinkaatokone, joka on lähetetty teillekin?

— Toimii, toimiihan se! Mutta yksi tottunut puunkaataja tekee enemmän
kuin kone ja sen kaksi hoitajaa. Sen koneen voi ainakin tuomita
kannattamattomaksi jo suoralta kädeltä. Puun kaatoon tarvitaan
kätevämpi ja liikkuvampi vehe.

Ja jälleen hän sai vastustamattoman halun puhua jotakin perin
tietäväistä, toista ärsyttävää.

— Ettekö tekin muuten ajattele, että nämä kaikille aloille tunkeutuvat
koneet, kaikki jyskävät tehtaat, laulavat vallankumouslaulua? Kaikki
tehdään koneilla, vipua liikauttamalla. Ainoastaan ruoka hienonnetaan
vanhalla leukapelillä, vain ruuansulatuksessa ja lapsensynnytyksessä
ovat vehkeet vielä vanhanaikaiset. Mutta samalla monen monet sulattajat
ja synnyttäjät ovat käyneet tarpeettomiksi. Työttömyys! Sen ovat
luoneet insinöörit ja koneet. Kone työskentelee ja moni ihminen on
joutunut syrjään. Mutta kuka kuluttaa lopulta tuon massatuotannon?
Ei nykyisen talousjärjestelmän aikana pystytä näitä tuotteita
jakamaan. Siten nuo koneet, moottorien jyske, ne syövät maan nykyisen
talousjärjestelmän alta...

— Me täällä napapiirin sisällä, tukkitiellä, sanoi susiturkin mies
ivallisesti, — pääsemme tuskin selville niistä asioista... Pakkanen
kylmentää aivomme ennen kuin olemme tarpeeksi pitkällä.

Hän sanoi olevan kiireen paluumatkalle. He tekivät käännöksen ja
kävelivät takaisin. Sitten susiturkin mies nousi rekeensä ja kuski
maiskautti hevosen juoksuun.

Mutta Pate Teikka ei tiennyt mitä hänen käyntinsä tällä työmaalla
oli merkinnyt. Oliko susiturkin mies vain huvimatkailija pohjolan
talviteillä? Eli oliko hän todellakin herra ja johtaja? Toimivatko
hänen aivonsa? Vaikuttaisiko hänen aivotoimintansa aikanaan tämän
työalan, sen työntekijäin, hänenkin, elämään?

       *       *       *       *       *

Pate Teikka eli sinä talvena ikäänkuin kahta elämää. Kun hän avasi
kylmän kamarinsa oven ja astui ulos, oli hän yhtiön työnjohtaja.
Hänen asiansa oli katsoa, että suuri määrä pohjolan kasvikunnan
tuotteita siirtyi uittoväylän varteen mahdollisimman pian, vähimmillä
kustannuksilla. Tähän sisältyi moninaisia asioita, hiihtelyä,
silmäilyä, sanoja, käskyjä, keltainen kynä, mustakantinen muistikirja.
Mutta kamarissaan, oman ovensa takana, öljylampun kellertävän valon
piirissä, oli hän ikäänkuin toinen henkilö. Talvinen sää, jäiset puut,
mitat, taksat olivat ylen kaukaisia asioita. Hän oli nyt opiskelija,
lukumies. Kirjan lehdet kääntyivät. Mustat kirjaimet valaisivat hänelle
mittasuhteiltaan suuria, käsinkoskettelemattomia asioita. Valtio,
yhteiskunta, tuotanto, jako. Tilaston kuivien numeroitten takana
häämöitti elämä, kärsimykset, ilot, pelot, toiveet.

Sanomalehtien sivuilta heijastui tänne korpikylän kamariin kaukaisen
elämän sekava kaiku. Osa siitä oli kaukaista, heikkoa, osa taasen
kuului kuten ylen läheltä, herätti mielteitä. Kerran syksyllä sattui
hänen silmäänsä viiden sentin mittainen uutinen yhtiön hevospaimenista,
kahdesta miehestä. Toinen heistä ei ollut kauankaan sietänyt erämaan,
hiljaisuutta. Hän lähti ihmisten ilmoille. Mutta yksin tointaan
hoitamaan jäänyt mieskin tavattiin sitten järkähtäneessä mielentilassa.
Hän piti äänekkäitä yksinpuheita ja oli rakennellut palikoista
pyramideja, vannehtinut kantoja. Hänet oli täytynyt kuljettaa
mielitautisairaalaan.

Sekö oli Lukuhullu-Täkyn kohtalo? Oliko hänen uusi maailmansa
ja järjestyksensä hulluinhuone? Hänen uudesta yhteiskunnasta,
muurahaismaisesti yhteenpurevasta ja hyörivästä maailmasta uneksivat
aivonsa eivät olleetkaan kestäneet yksinäisyyttä ja erämaata.
Hiljaisuus, tapahtumien puute, oli kai alkanut näyttää suunnattomiin
venyvältä, ikuiselta. Aurinko kai näytti viipyvän liian kauan
taivaalla. Hänen täytyi vannehtia kannot, etteivät ne pärskähtele halki
kuivuudesta... Niin hän eli kokonaan uudessa maailmassa...

Pate Teikka oli laskenut lehden pöydälle. Nuo muutamat rivit olivat
hänelle kipeästi koskevaa elämää. Hän näki itsensä ja Lukuhullu-Täkyn
hirsiläjällä keväisessä säässä. Noiden harmaitten silmien takana oli
näyttänyt olevan niin paljon asioita. Oliko siellä silloin jo ituna
ajatus, että kannot ovat tiukan vanteen tarpeessa?

Sitten seinällä riippuvat kellastuneet paperit muistuttivat
hänelle ajan vaikutuksesta. Mutta olisikohan tämä uutinen hänelle
aina läheisempi kuin seinällä olevat kellastuneet rivit Saksan
keisarillisten sotilaitten jostakin öisestä, epäonnistuneesta
rynnäköstä Venäjän keisarin etummaisiin juoksuhautoihin?




KEKSINTÖ


Pate Teikka hallitsi jälleen Rannankoskea työnjohtajana. Uittopäällikön
moottoripyörä oli juuri pysähtynyt sillankorvaan. Tämä uittopäällikkö
oli hänelle melkein tuntematon mies (Paso oli jollakin toisella
reitillä), pitkä herra, pitkin herraskasvoin. Hänessä oli jotakin
muukalaista, engelsmannia.

Hän sytytti pitkän piippunsa ja tupakan tuoksuva savu alkoi pölähdellä
kesäiseen ilmaan. Korkealta maantiesillalta sopi luoda silmäys
koskelle, ylös ja alas, ahtaisiin väyliin, joissa puut kulkivat
kolisten, ja uittomiehiin, jotka sillalle ilmestyneen keltaisen
sadetakin hälyttäminä nojailivat kekseihinsä hyvinkin tärkeän näköisinä.

— Se on tämäkin koski maksanut yhtiölle eräitä markkoja ja maksaa
yhäkin, sanoi uittopäällikkö.

Tämä lause lausuttiin vain siksi, että äänettömyys tuntui liian
pitkältä.

— Paha koski, myönsi työnjohtaja lyhyesti.

— Lyhyt koski, mutta vaatii kolmekymmentä miestä ja välistä näköjään
noin joutilastakin...

— Niinhän se näyttäisi asiaa tuntemattomasta, näyttäisi asiattomalta.
Mutta mitenkä kävi Kuneliukselle, kun se yritti tulla toimeen vähillä
miehillä...

— Hullustihan Kuneliukselle kävi. Syntyi se kuuluisa Kuneliuksen
ruuhka...

Uittopäällikkö kopisteli piippunsa, istui moottoripyöränsä satulaan ja
ajaa huristi tiehensä.

Pate Teikka jäi seisomaan sillalle. Tämä lyhyt yhtäkaikkinen keskustelu
oli saanut hänen mielikuvituksensa liikkeelle. Eikö voisi tehdä kuten
Kunelius, säästää miehiä ja markkoja? Mutta asiallisilla perusteilla,
uusilla perusteilla. Ei onneen ja sattumaan luottaen, mutta
järkevään järjestelmään. Ehkäpä lopputulos olisi silloin toinen kuin
Kuneliuksella...

Siitä lähtien ei Pate Teikan ajatuksissa ollut tyhjiä tiloja. Hänen
aivoissaan tapahtui kuten käyminen, joka antoi ajalle ikäänkuin
nopeamman, onnellisemman kulun, teki miehen ulkonaisestikin hieman
omituisen ja hajamielisen näköiseksi. Hän tarkasteli koskea ja virran
käänteitä ja muisteli tuntemiaan uittolaitteita. Lopulta hän rakennutti
hylkylaudoista omia laitteitaan ja kokeili niitä kosken yläosassa.

Ja miehet nurisivat, koska tämä työ tehtiin väliajoilla, jolloin olisi
muutoin saatu olla joutilaina.

Uittokausi kului loppuun. Talvi tuli ja meni kämpillä, metsänkaadossa,
ja uusi uitto oli jälleen odotettavissa. Nyt Pate Teikka ehdotti
uittopäällikölle, että eikö tuossa pahassa koskessa yritettäisi
Kuneliuksen temppua. Vähennettäisiin miehiä ja uittokustannuksia. Mutta
tällä kertaa järjestelmän, eikä minkään isopäisen onneensa turvaamisen
avulla.

Uittopäällikkö kuunteli kärsivällisesti työnjohtajan pitkiä selityksiä.

— Voipi olla, voipi olla, myönteli hän. — Mutta teidän laitteennehan
ovat aivan kokeilemattomat...

— Kerran ne on kuitenkin kokeiltava.

— Mutta se kokeilu voi tulla kalliiksi, ellei se onnistu.

— Se onnistuu!

— En minä kuitenkaan uskalla ottaa asiaa riskilleni. Mutta voinhan
puhua yhtiön johdolle.

— Mutta puoltakaa asiaa!

— Jo silläkin otan kaikki vastuulleni... Te luotatte siis
rakennelmiinne?

— Lujasti!

Asia järjestyi siten, että Pate Teikka sai rakentaa laitteensa ja
sovittaa ne paikoilleen. Ja katso ne olivat sangen hyvät. Rannankosken
itsepäiset vedet pakotettiin juoksemaan säädyllisesti ja järkevästi.
Puut valuivat alas kuten siima. Mitään sekasortoa ei syntynyt. Koskella
ei nyt tarvittu kolmeakymmentä miestä, vaan tultiin toimeen viidellä
tai kuudella.

Se oli jo huomattava työkustannusten lasku. Jopa itse yhtiön pääherrat
kävivät paikalla ja keskustelivat innokkaasti uuden järjestelmän
sopivaisuudesta moniin muihinkin pahoihin koskiin. Pate Teikka
sai konjakkiryypyn ja sikaarin, sekä hieman epäselvän lupauksen
tulevaisuudesta. Hän oli iloinen ja toivorikas.

Ennen kaikkea hän iloitsi työstään, koko kosken muuttuneesta kuvasta,
puiden ajatuksen kaltaisesta kulusta. Ja juuri hän oli saanut nuo
pahankiskoiset vedet kesyiksi ja kasvatetuiksi...

Mutta kaikki tunteet ja kokemukset, joita uudet uittolaitteet hänelle
aiheuttivat, eivät suinkaan olleet iloisia ja onnellistuttavia. Hänen
työsakkiinsa oli ennen kuulunut kolmisenkymmentä miestä. Ja nyt kuten
sanottu, koskella tarvittiin vain puolenkymmentä keksimiestä. Monelle
tutulle, hyvälle miehelle oli siis sanottava tämän tiedustellessa töitä:

— En voi ottaa, en mitenkään...

Ja tämä oli aikaa, jolloin niin sanotun yleismaailmallisen talouspulan
vaikutukset olivat alkaneet tuntua ja tuntuivat kaukana pohjoisessa.
Kaadettavat puumäärät olivat supistuneet, palkat pienenneet. Monta
työmiestä käveli maantiellä ihastuttavan joutilaana, mutta synkein
mielin siitä syystä, että vatsa oli hoikka.

Ja nyt hänen keksintönsä lisäsi näitä harhailevia marssijoita ainakin
kahdellakymmenellä viidellä miehellä. Jo nyt! Tulevaisuudesta
puhumattakaan! Eräistä laitteista Rannankoskella johtui, että monella
Pate Teikan tuntemalla miehellä oli nyt edessään se ilmiö, jonka nimi
on työttömyys kaikkine kummittelevine saattolaisineen, epämääräisine
kävelyretkineen, puutteineen, nälkineenkin. Miehet tuntuivat tietävän
sen myöskin, sillä joku heistä moitti häntä ankarasti.

— Piru kai sinut sai nuo laitteet keksimään...

— En tiedä. Mutta onhan sanottu, että ei työ mitään herkkua ole. Ja
tämä keksintöni on vapauttanut siitä monta miestä...

— Niin, ja nykäissyt leivän heidän suustaan! Luulen, että ne leipärahat
eivät nyt joudu mihinkään muualle kuin herrain ryyppyrahoiksi...

— Ehkäpä. Mutta ihmisluontoon kuuluu keksiä apuneuvoja ja parannuksia
työlaitteisiinsa. Muut asiat ovat sitten asioita erikseen. Ne vaativat
jälleen omat laitteensa ja järjestyksensä...

— No, tunnottomat tukkipuut näyttävät saavan nykyään paremman kohtelun
kuin työmiehet. Me saamme kolahdella ja takertua kaikkiin kiviin. Meitä
varten ei ole mitään laitteita, eikä järjestelmää. Parempi olisi ollut,
ettei sinunkaan mieleesi olisi juolahtanut ryhtyä uittolaitteiden
parantajaksi. Leivän se minulta vei.

Niin, kaikki näiden uittolaitteiden aiheuttamat ajatukset ja tunteet
eivät suinkaan olleet iloisia ja onnellistuttavia. Mutta Pate Teikka
harkitsi, että oli turhaa pitää murhetta asioista, joita ei kuitenkaan
voinut auttaa. Itse kunkin kohdaltaan oli täällä yritettävä. Nämä
laitteet olivat hyvät laitteet. Ja yhtiön pääherrat olivat sanoneet,
että perästä kuuluu...

Ei kuitenkaan kuulunut. Hän tiedusteli asiaa jo uittopäälliköltä.
Olihan hänen keksintönsä aiheuttanut huomattavan työkustannusten
laskun. Ei olisi väärin jos hänkin saisi siitä summasta rahtusen.
Olivathan yhtiön herrat jo viittailleetkin siihen suuntaan.

— En tiedä, sanoi uittopäällikkö. — Voinhan minäkin asiasta muistuttaa
sopivassa tilaisuudessa. Odottakaa!

Pate Teikka odotti. Mutta kun yhtiön pääherrojen auto sattui sitten
pysähtymään kosken lähettyville, ei hän malttanut mieltään, vaan meni
itse muistuttamaan olemassa olostaan.

— Niin, järjestelyt tuolla koskella... Tehän olitte niihin tavallaan
osallinen. Ei mitään mullistavaa uutta. Mutta uusi muoto kossia, uusi
tapa niitä järjestellä... Tietysti, tietysti! Jo ensi tilistä tulette
huomaamaan, että emme unohda asioita. Pidämme teidät mielessä. Jos
esimerkiksi tulee tilaisuuksia laajempaan työnjohtoon, niin...

Paljon vilkasta, kohteliasta puhetta. Mutta Pate Teikka ei suinkaan
ollut tyytyväinen palatessaan paikalta. Hänelle oli oikeastaan annettu
vain lupa odottaa ja toivoa. Yhtiö, sen johto, uittopäällikkökin,
ottivat kai hänen saaliinsa, saaliin, jonka hän oli ryöstänyt. Keneltä?
Työmiehiltäkö sittenkin? Hän saisi vain jonkun vaivaisen satasen,
jonkun murusen herrojen pöydältä.

Pate Teikka tunsi itsensä peräti alakuloiseksi, kiusaantuneeksi,
jollain tavoin hämmästyneeksi. Hän näki uittolaitteensa
jättiläismäisenä, kohtalokkaana voimana. Ne olivat syntyneet hänen
aivoissaan, jossain pimeissä, mustissa kuiluissa. Ja nyt ne kuljettivat
puita pahankiskoisessa koskessa. Mutta ne vaikuttivat myöskin paljon
muuta. Ne vyöryivät esiin suunnattomina ja niitä ei voinut enää hallita
hän eikä kukaan muukaan. Jos niitä ei olisi ollut, niin ehkä ei erästä
työmiestä olisi löydetty eräänä aamuna orteen ripustautuneena ja ehkä
ei eräs toinen olisi lähtenyt harhailemaan rajankin ylitse, Venäjän
maalle. Ehkä he olisivat silloin saaneet kouraansa hakavarren, pitäneet
kiinni siitä ja koko entisestä elämästään...

Siinä tuli jälleen mies, jonka takana työnjohtaja epäili häämöittävän
uittolaitteittensa suunnattoman varjon. Tämän miehen sanottiin nyt
yrittelevän trokariksi. Hänellä oli ehkä siihen luontaisia taipumuksia,
entistä oppiakin. Mutta hän oli kuitenkin työmiehiä, jolta ehkä juuri
uudet uittolaitteet ottivat keksin kourasta...

— Auta nyt entistä kaveriasi, sanoi tämä mies. — Auta ostamalla viinaa.
Sinullahan on rahaa. Sanovat sinun saaneen suuria summia yhtiöltä...

Pate Teikka tunsi äkkiä kiihkeätä mieltymystä viinaan, jonka
tuttavuutta hän ei ollut vuosiin asialle asti harrastanut. Hän osti
viinaa ja nautti sitä äkkiä enempi kuin kohtuullista oli. Sillä hän
tahtoi viinalla karkoittaa kaikki kiusalliset ajatukset, kaikki
ajatukset kerta kaikkiaan. Eipä hän loppujen lopuksi voinut enää
hallita ruumiinsa liikkeitä, vaan kompuroi kosken rannalle ja putosi
veteen. Hänet ongittiin sieltä kuivalle hengissä, mutta tiedottomana,
liikkumattomana ja surkeana möhkäleenä.

Nyt sattui paikalle Pastori, hänkin tällä kertaa työttömänä
uittomiehenä. Pastori järjesti työnjohtajan kortteeriinsa kuljetuksen
siten, että tämä asetettiin vettä tippuvana pitkälleen äkkipikaa
kyhätyille paareille. Sitäpaitsi kannettiin paarien molemmin puolin
kuusen näreitä ja Pastori vetäisi komeasti virttä:

    »Ei nuoruuteen voi turvata...»

Sattui niin, että uittopäällikkö tuli tätä saattuetta vastaan sillalla.
Kun hän pääsi asian perille, ei hän voinut muuta kuin nauraa.

»Nyt on jo paarein päällä», jatkui virsi. Sitten veisaaja kyseli,
että kuka maksaa hänen palkkansa, perillisetkö vai yhtiö. Lopuksi
uittopäällikkö luovutti hänelle viitosen ottaen huomioon sen, että oli
älytty valita tilaisuuteen sopiva virsi.

Kun Pate Teikka heräsi paariunestaan, niin hän häpesi kovasti,
jopa niin, että oitis pyysi uittopäälliköltä siirtämistä johonkin
toiseen paikkaan, etäälle tältä koskelta. Eikä hän maininnut mitään
keksinnöstään, eikä eduista, joita sen piti hänelle tuoda. Hän
oli jollakin tavalla lamassa, hyvin väsynyt. Olihan hän teoriassa
ollut olevinaan selvillä siitä mikä on koneitten ja keksintöjen
vaikutus tämän talousjärjestelmän puitteissa. Olihan hän pitänyt
siitä esitelmänkin susiturkin miehelle talvisella tukkitiellä. Mutta
käytäntö, läheinen henkilökohtainen kokemus, oli kuitenkin jotakin
toista, kipeää ja kiusallista.

Hän sai siirtyä toiselle työmaalle ja samalla ylempään
palkkausluokkaan. Yhtiön johto ei suinkaan halunnut unhoittaa hyviä
miehiä ja heidän kykyjään.

Mutta Pate Teikka ei ollut iloinen mies lähtiessään Rannankoskelta.
Sillä hän näki takanaan omissa aivoissaan syntyneitten uittolaitteiden
suunnattoman ja jättiläismäisen varjon.

       *       *       *       *       *

Toinen talvi, toiset lumet, toisia puita. Paljon entistä, vähän uutta.
Ikäänkuin oppikirjan toistuva painos. Talven suurelle valkoiselle
lehdelle ilmestyivät täällä erämaassa samat tummat kirjaimet. Mutta oli
ikäänkuin kirjasimet olisivat jo pahasti kuluneet, kirjan henki käynyt
vanhanaikaiseksi.

Sillä maailman taloudellinen elämä oli saanut taudinkohtauksen.
Koko koneisto ikäänkuin natisi, seisahteli, pyöri tyhjään. Ja tänne
kaukaiseen, valkoiseen erämaahankin ulottui tämä suuri sairaus. Tässä
maailmassa ei asuta yksin.

Mikä oli tämä sairaus? Mikä oli parannusmenetelmä? Viisaat eivät
näyttäneet pääsevän siitä yhteisymmärrykseen. Tässä maailmassahan on
paljon parantajia, puoskareita. Ovatko he kaikki taitamattomia? Tai
eikö heitä päästetä sairasvuoteen ääreen?

Sillä täällä kaukaisessa erämaassakin lemahti ikäänkuin sairasvuoteen
painostava haju. Palkat pienenivät, ruoka niukkeni, työ kävi entistä
raskaammaksi niille, jotka pääsivät työn ääreen. Sillä kaikki eivät
suinkaan päässeet. Ja heille näytti asia vieläkin pahemmalta. Lääkäri
eteni, voiteet vähenivät ja sairas kävi yhä kiukkuisemmaksi.

Maassa oli tapahtunut paljon asioita. Ihmiset ikäänkuin sairauden
kiukussa olivat touhunneet sitä ja tätä. Pahanolon tunne, levottomuus,
saattoi heidät töytäilemään ilman päämäärää, käymään lähimmäistensä
kimppuun. Työväestöä oli pieksetty ja tapettu, kansalaisia oli
istutettu autoihin ja ajeltu ympäri maata. Kuumettako? Hourettako?
Mitä hyvää siunaantui pyssyistä ja pampuista, amerikkalaisilla
autoilla ajosta, isänmaa-huudoista ja avopäin lauletuista lauluista?
Mutta olihan kommunistisen aatteen miehet saatu hiljaisiksi, heidän
sanomalehtensä estetty ilmestymästä. Ne eivät voineet nyt julistaa,
että katsokaa: nykyinen talous- ja yhteiskuntajärjestys on aikansa
elänyt, laho, sairas. Se kiemurtelee, ähkyy nyt kuolinvuoteellaan...
Viimeinen voitelu! Sahatkaa lautoja, takokaa nauloja ruumisarkkuun!

Mutta porvarillinen sanomalehdistö selittää, että nykyinen paha
johtui sosialismista ja polsevismista. Sosialismi oli jo kaikkialla
myrkyttänyt kapitalistisen elimistön, aiheuttanut siinä tulehduksen
ja Neuvostoliitto möi kaikkea tavaraa polkuhintoihin, alle
tuotantokustannustensa, tehdäkseen kiusaa porvarilliselle maailmalle,
kaivaakseen kuopan, haudan sen alle. Sinäkin tukkityöläinen talvisessa
metsässä: Neuvostoliiton kommunistinen hallitus tahtoo tappaa sinut
nälkään! Se myy suunnattomasti suunnattoman halpaa puutavaraa siinä
tarkoituksessa. Se polkee alas puutavaran hinnan. Palkkoja on
pienennettävä, sahoja seisotettava.

Eikä lukijan auta ihmetellä itsekseen, että nytkö tämä Neuvostoliitto
on jo niin mahtava? Toistakymmentä vuotta on sen sanottu olevan
luhistumisen partaalla joka hetki. Nytkö se tuotantonsa teholla
vapisuttaa koko vanhaa maailmaa?

Lukijan ei auta ajatella näin. Sillä ajatus voi tulla ilmi. Ja silloin
voidaan päätäsi viilentää auton vauhdilla ja pampun iskuilla.

Pate Teikalle oli tämä talvi vaikea. Hän tunsi olevansa kuten
puserrettava, rasittuva hammasratas koneistossa. Hän tunsi selvemmin
kuin koskaan ennen kahden voiman, pääoman ja työn hankauksen. Kuinka
voisikaan olla molemmille mielinouteeksi?

Oli nähtävä miehet työssä nälkätaksoilla, kuultava kiroukset ja
kirottava itse. Jotkut voivat yrittää palkan parannusta vilpistelemällä
työssä, suorittamalla esimerkiksi kuorimistyön kelvottomasti.
Ei auttanut muu kuin määrätä työ uudelleen tehtäväksi. Se oli
yhtä katkeraa hänelle kuin työn tekijällekin. Mutta surulliselta
tuntui, ettei monen katse nähnyt pitemmälle kuin häneen, savotan
työnjohtajaan... He näkivät syyllisen hänessä, lievittivät mieltään
kiroilemalla seläntakana, edessäkin, häntä, herrojen koiraa.

Pate Teikalle sattui kohtaus Pastorinkin kanssa, joka oli hänen
työmaallaan.

— Sinä olet kuorinut ennenkin puita, Pastori. Sinä tiedät, ettei tuo
kelpaa. Uusi nylkeminen!

— Perhanan perhana vieköön! Onko mielesi hyvä, kun olet päässyt
pusertamaan työläisen laihdutusruuvia? Kun taksat ovat nuukat, täytyy
työnkin tietysti olla entistä nuukempaa. Se passaa niin hyvästi!
Asiasta ei saa tulla muotopuolta... Ehkäpä haluat lastata juuri minua
erityisesti sen vuoksi, että olen kerran jo järjestänyt sinulle
kunniallisen hautaussaaton...

— Sinä olet järkimies, Pastori. Sinä tiedät, ettei asia riipu minusta.
Tämä järjestys tulee jostain ylempää. Minun on vain tehtävä työni kuten
sinunkin.

— Mutta sinä alennut kuitenkin olemaan herrojen koirana. Olet sittenkin
kiristämässä ruuvia...

— Kuten sinäkin! Meillä on molemmilla yksi joka käskee. On toteltava
eli sitten ylennettävä itsensä. Ylennettävä itsensä tuppivyöllä hongan
oksaan! Niin paljon meillä on valinnan varaa!

Pastori lauhtui. Pate Teikka tarjosi hänelle tupakan ja he istuivat
hetkisen puitten päällä, joita Pastorin piti ryhtyä käsittelemään
kolorautoineen uudemman kerran.

— Ja sitten ne kirjoittelevat Neuvostovenäjän pakkotyöstä... Meillä
on ainakin vapaus, vapaus hirttää itsensä! Minä olen tässä paiskellut
töitä kuten isät ennen. Ja leipä lähtee! Ei käy kieltäminen. Suuruksen
maku pysyy yhdessä suussa yhden miehen työllä. Mutta kun työ loppuu,
kun tulee luppoaika, niin piru tiesi jääkö nettoa sen vertaa, että
saisi kallistaa sahtilitran naamaansa... Siinä on kärsimistä niin
pahankuriselle kuin minulle, varsinkin kun epäilee, että herrat
kaikesta huolimatta eivät tiedä ajan ahtaudesta. Kun tietäisi,
että ne eivät juo samppanjaa, eivätkä huvittele naisten kanssa
vieterisohvalla... Luuletko sinä, ettei tämä meidän työnantaja käytä
hyväkseen tilaisuutta?

— Mikäpä sen tarkoin tiesi. Tämä meidän yhtiömme, maamme
puutavarayhtiöt, eivät tietenkään ole syypäät kaikkeen tähän ahtauteen.
Kauempaa se tulee, korkeammalta, syvemmältä. Mutta tietysti ne
koettavat siirtää mahdollisimman paljon kipua työmiehen nahkaan.
Ne tietävät, että on paljon joutilaita miehiä. Ja nälkä hakkauttaa
tikanpojalla puuta, vaikka jokaisen kaarnan alla ei olisikaan toukkaa...

— Niin, jätkän nousu on suuri. On totisesti jätkän poikaa! Näkee,
että tässä maassa on maata pantu, mutta ei aina nukuttu. Sitten ei
muu teollisuus, tuotanto, olekaan kasvanut yhtärintaa ihmistuotannon
kanssa...

Tosi olikin, että jätkiä näytti olevan suunnattomiin, loputtomiin.
Niitä saapui savottaan joka päivä, monet hiihtäen pitkiä taipaleita
rahattomina, paastoten. Heitä täytyi ottaa töihin, vaikka entisiäkin
miehiä oli tarpeeksi. Kämppiin tuli raskas yliasutus, mutta miehet
aikoivat puhua itse tarkastajalle. Olipa kuitenkin joukossa veikkoja,
jotka saatuaan muutamia kymppejä etuantia, eivät koskeneetkaan puuhun,
vaan hiihtivät hiljaa tiehensä. Työnjohtajan oli kärsittävä tällaiset
vahingot kukkarossaan.

— Minä kuulin, jatkoi Pastori, — kun te tässä muuanna iltana puhuitte
kasöörin kanssa kehityksestä. Minä jo silloin ajattelin, että kehitys
on ihmisen kohdalla mennyt vikaan. Kun ihminenkin munisi munia kuten
lintu, niin se olisi suuri vapahdus. Sellaisia sieviä, elottomia,
kalkkikuorisia koteloita voisi vapaasti käsitellä, voisi vapaasti
harkita montako niistä on tarpeellista hautoa henkiin. Tällaisina
aikoina voisi tehdä aivan topin. Sillä sen tietää, että kaikki lisä on
liikaa. Mutta nyt ollaan imettäväisiä. Pentu syntyy elävänä. Siinä ei
ole harkinnan varaa: juota vain henkiin, vaikka entisiäkin asukkaita on
maan vaivaksi asti. Kehitys ei ole meitä kehittänyt parhaalla tavalla...

— Eipä kai. Mutta eipä sinun ihanteellasi linnullakaan ole asiat
paremmin. Se hautoo vaan kaikki munansa henkiin pitämättä ollenkaan
lukua riittääkö niille ruokaa eli ei.

— Ei tässä sitten taida auttaa muu kuin apuharvennus — sota. Minä en
ole mikään sankaruus. Minä pelkään saada kuulaa, pistintä, suoliini.
Mutta kun ihmiset vähenisivät, paikat särkyisivät, maanviljelys
rappeutuisi, niin silloin olisi jälleen työmiehille työtä ja työstä
palkkaa.

— Eihän siitä ole kauan, kun se hevoskuuri on käyty lävitse. Pitkällekö
se auttoi?

Pate Teikka lähti hiihtämään ja Pastori jäi kolorautoineen kuorimaan
puita ja kehittelemään maailmanviisaita ajatuksiaan.

       *       *       *       *       *

Mutta Pastorin suhteen eivät asiat olleet pahimpia. Hän oli yksinäinen
mies. Hänen oli huolehdittava vain itsestään. Hänen puheissaan pysyi
yhä lannistumaton, kiukkuinen huumori. Mutta miten kävi perheellisten
miesten maailmankatsomuksen? Nokko, että he elivät itse työpaikallaan.
Mitään ei riittänyt peninkulmien taakse odottamaan jääneelle perheelle.

Pate Teikka oli nähnyt sanomalehdissä julistettavan, että kommunismi
ja sosialismi hävitetään tästä maasta viimeistä piirtoa myöten. Mutta
rikkaruohot ovat vaikeat hävittää tällaisesta otollisesta, lihavasta
maaperästä. Eli saadaanko nämä miehet uskomaan, että nykyinen
talousjärjestelmä antaa ja pystyy antamaan teille näin paljon, mutta
kommunismi ottaisi senkin teiltä pois? Saataisiinko heidät kokoon
iltaisin laulamaan innonvoimalla, avopäin, isänmaallinen laulu? Eikö
muisto turhaan elämisen apua odottavasta perheestä häiritsisi heidän
ylentyneitä mieliään?

Ei näyttäne elämä ihanalta hevosmiehille, sillä taksat ovat niin
alhaiset, että tasajakoa hevosen ja miehen syömisiin on työläs tehdä.
Juhta ja sen ajaja voivat katsoa toisiaan silmiin iltaisin.

— Niin, niin, kaveri! Hikeen ja väsymykseen saakka olemme työtä
tehneet: kumpi meistä nyt saaliin syö?

Hevosten asiat eivät olleet hyvästi. Ne eivät ole olleet hyvästi
koskaan, varsinkaan tukinvetopaikoilla. Aina äärimmäinen kuormitus,
ruoskaa. Mutta myöskin tavallisesti ruokaa. Silloin on kaikki ollut
hyvin. Hevonen on erinomainen työläinen, oikein esikuva. Se on
tavattoman vaitelias, kärsivällinen. Jos sillä on joku mielipide
olosuhteistaan, min se on aina pitänyt sen omina tietoinaan. Se ei ole
koskaan nurissut, lakkoillut. Jos se ei jaksa, niin se kaatuu. Orjan
orja!

Mutta nyt ne olivat kuten myllynkivien välissä. Taksojen pienuus yhytti
kuormittamaan, ajamaan entistä enemmän. Taksojen pienuus vaikutti, että
ne saivat vain niukan ruuan. Sillä ajomiesten täytyi syödä itsekin.
Varsinkin pitempien taipaleitten ajoa oli Pate Teikan mielestä kurja
katsoakin. Päivän kuormamäärä kohotettiin äärimmilleen, juhdista
puristettiin viimeinenkin voiman pisara. Tyhjiltään juoksua, kuorman
kanssa vetoa, vetoa. Ärtyneet ajajat kiroilivat ja löivät.

Pate Teikka katsoi tätä viikon ja toisen. Hän yritti katsoa sitä yhtiön
miehenä: halvat työkustannukset. Ja hyvähän tämä oli asianomaisillekin
paremman puutteessa. Jos ei olisi tätäkään, niin he joutuisivat kai
elämään pelkällä raittiilla ilmalla. Hän tarttui kuitenkin pääkämpän
konttorissa puhelimen kampiin ja soitti asiasta yhtiön konttoriin.
Hänen mielestään näyttävät taksat varsinkin pitempien matkojen
ajomiehille olevan mahdottomia. Rääkkäävät hevosensa kuoliaaksi. Jos
pieni taksojen parannus olisi mahdollinen, niin se kaunistaisi paljon
elämää täällä.

— Ei, kuului kohtelias ääni. — Meidän ei mitenkään sovi korottaa
ajokustannuksia. Yhtiömme työskentely näyttää jo nyt tuottavan
tappiota. Jos ajo ei käy niillä taksoilla, niin meidän täytyy heittää
puut metsään. Te näytätte huolehtivan hevosista liikaa. Sehän on asia,
joka ei kuulu meille. Hevoset ovat ajomiesten, eikä meidän.

— Niinpä niin, ajatteli Pate Teikka. — Tietysti teilläkin on seinä
selkänne takana. Mutta te istutte siellä huoneissanne. Te näette vain
kirjat, kuivat numerot, ettekä elämää niiden takaa. Minun on taasen
nähtävä elämä. Numerotkin voinevat muodostaa synkeän näyn, mutta elävä
liha vielä synkeämmän...

Hän katsoi jälleen elävää lihaa erämaassa. Hikeä, hengityshöyryä,
kirouksia ja ruoskan viuhahtavia ääniä. Tässä kaikessa oli joskus ollut
jotakin mahtavaa, kohottavaa, rauhoittavaa. Ihmistyö oli ollut kuten
valtava laulu talvisessa erämaassa. Mutta nyt oli toista. Nälkäpalkat!
Pimeys oli peittänyt maan ja synkeys kansan.

Sitten kaatui eräs hevonen, sai verensyöksyn, kuoli. Pate Teikka
katseli veriläiskää lumella ja hänen mieleensä muistui kapinatalvena,
poikasena, kuulemansa hautauspuhe: sankarin veri pohjolan hangella...
Mutta minkä puolesta tämä veri oli vuotanut? Ei suinkaan vapauden?
Elämänkö? Sankaruus päättyy kuolemaan. Siinä tämä juhta nyt makasi
laihana, takkuisena, huolettomana. Kipeinkään isku ei saisi sitä
jaloilleen. Ajaja kiroili lohduttomana. Tämä tiesi hänelle suurta
vahinkoa, elinehtojen kovempaa kiristymistä. Tämä kaatuminen, tämä veri
pohjolan hangella, ei näyttänyt pyhittävän mitään.

Silloin kypsyi Pate Teikan päässä päätös. Hän hiihti pääkämpälle ja
soitti nimismiehelle. Hän sanoi olevansa siinä käsityksessä, että
virkakunta voi jotenkin sekaantua eläintenkin elämään. Nimismiehen
olisi syytä käydä savotalla. Täällä alkoi elämä muistuttaa
taistelutannerta: juhdat kaatuilivat.

Hän tiesi, ettei hän näin puhuessaan ollut mikään yhtiön mies, että
nämä lauseet puhelimen mustaan torveen voivat aiheuttaa läheisessä
tulevaisuudessa hänelle itselleenkin elämyksiä, tapauksia.

Nimismies sanoi ensitilassa käyvänsä savotalla. Muutaman päivän
kuluttua hän tulikin. Nuori, puhelias mies, joka halusi vaikuttaa
leikilliseltä.

— Niin, kolme reissua tuolta lähes peninkulmaiselta matkalta? Se on
selvästi yli tohtorin määrästä.

Hän antoi määräyksen, että tällä taipaleella oli tehtävä vain kaksi
matkaa tahi sitten lopetettava ajo. Lisäksi hän olisi ammuttanut kaksi
kurjimmassa kunnossa olevaa hevosta, mutta ajomiehet lupasivat lopettaa
ajon ja mennä kotiinsa. He sanoivat, että hevoset kyllä saisivat
näkönsä jälleen, kun niillä vain olisi riittävä ravinto ja kohtuullinen
työ. Silloin nimismies antoi sen asian jäädä.

Nimismiehen määräys tiesi ajon lopettamista pitkältä taipaleelta. Kaksi
reissua: se merkitsi sitä, että jommankumman, ajomiehen tai ajokkaan,
oli opeteltava olemaan syömättä. Eräs miehistä kysyi, että eikö
nimismies kruunun puolesta hoksaisi jotakin siihen seikkaan.

— En. Minä en ole se mies! Minun velvollisuuksiini tässä asiassa kuuluu
vain valvoa, ettei hevosia rasiteta ylenmäärin. Senkin minä teen
huokauksella enkä ilolla.

— Surulla meidänkin on ilmoitettava, että meillä on täällä kahta
herkkua: nälkää ja työtä. Ja meillä on sitä kotonammekin. Ainakin nälän
me tavoitamme kotoammekin.

Pate Teikka tarttui puhelimeen ja ilmoitti yhtiön konttoriin, että
nimismies oli rajoittanut ajoa pitkällä taipaleella ja että ajomiehet
olivat nyt aikeissa lähteä tiehensä. Annettaisiinko heidän mennä?

Keskustelu oli pitkä, lopputulokseksi jäi, että Pate Teikka kehoitti
miehiä viipymään vielä joitakin päiviä. Yhtiön pääkonttorista tulisi
heti mies tutustumaan tilanteeseen.

       *       *       *       *       *

Metsäpäällikkö Berg istui pääkämpän pienessä konttorihuoneessa Pate
Teikkaa vastapäätä. Hän oli yli keski-ikänsä elänyt mies. Tukka oli
ohentunut ja ajautunut otsalta ja ohimoilta taaksepäin. Pate Teikassa
syntyi tunnelma, että tässä miehessä oli jäätä, ikäänkuin sydäntalven
pohjatonta routaa, johon nuotiotuli ja teräskanki pystyvät nävertämään
vain naurettavan loven.

— Te siis itse vihjasitte nimismiehelle, että yhtiönne hakkuupaikoilla
olisi virkavallalla jotakin sanottavaa? Joka tapauksessa tämä on
yhtiötä kohtaan omituista, epälojaalista...

Pate Teikka tunsi itsensä tämän miehen edessä avuttomaksi. Hän oli
aikonut sanoa hänelle eräitä totuuksia, miettinyt sanat jo ennakolta.
Mutta nyt ne sanat tuntuivat tässä tilaisuudessa naurettavilta
lausuttaviksi. Hiljaisuus oli pitkä. Öljylamppu paloi valaisten karkean
pöydän pintaa, papereita, puhelimen. Pate Teikka ajatteli sivumennen,
että tämä puhelin oli kuten hermo puutavarayhtiön jättiläisruumiissa.
Se oli välittänyt viestin ja tuossa oli nyt tuo vaalea, tyyni mies,
kuten kimppu valkoisia verisoluja, työntämässä pois häntä, haitallista,
turmeltunutta solua, yhtiön ruumiista.

Seinän takana, miesten kämpässä, soitettiin henkilaitaisella hanurilla
»Asfalttikukkaa». Viimein kuuli Pate Teikka oman äänensä.

— Menettelyni näyttänee omituiselta. Mutta tottahan on, että
virkavallalla olikin täällä jotakin sanottavaa. Ja eihän kai ole
tarkoitus, että yhtiön toiminnassa olisi jotakin salattavaa, metsän
peitossa pidettävää.

— Ei. Mutta tällaiset asiat ovat hyvin suhteellisia. Esimerkiksi
eläinrääkkäystä ei voida osoittaa millään numeroilla, mitoilla. Sen
määrittely riippuu tunteista. Tässä maailmassahan on paljon aatteita.
Minä olen kuullut niistä jos jonkinlaisista. Minä en ryhdy niistä
väittelemään. Aatteet ovat hyviä aatteina. Mutta niiden käytäntöön
sovitteleminen onkin ongelma...

— Jos herra metsäpäällikkö seuraisi täällä ajotyötä jonkun viikon, niin
te ehkä myöntäisitte ilman mittaa ja vaakaa, että sitä ei ole mikään
ilo katsoa.

— En väitäkään sitä. Helppoa ei ole kellään. Mutta minkä minä sille
voin? Minkä te voitte? Te tarkoititte kai jotakin parannusta? Mitä
saavutitte? Miettikää. Auttoiko työn loppuminen noita hevosia,
työmiehiä, yhtiötä? Työmme eivät ole mitään kultakaivoksia, mutta se ei
ole meidän syymme. Tosiasiana pysyy, että me nytkin annamme tuhansille
työn ja leivän. Missä nämä työläiset muuten olisivat? Työttöminä,
vaivaishoidossa...

— Totta. Mutta ymmärtänette, että asemani on vaikea. Siinä tulee
näkemään asiat liian monelta puolelta.

— Niin, te näette asiat liian monelta puolelta! Te olette kai väärällä
uralla. Te myönnätte itse asemanne vaikeaksi. Me emme tahdo pitää
teitä vaikeuksissa. Olen ajatellut, että vapauttaisimme teidät
palveluksestamme toistaiseksi. Ei ainoastaan tämän asian vuoksi.
Työt täällä näyttävät yleensäkin tulevan kalliimmaksi kuin muualla,
esimerkiksi Mustavaaran savotalla.

— Mahdollisesti. Mutta en ole liikkunut taksoissa sen enempi kuin
työnjohtajillanne on oikeus liikkua syksyllisen sopimuksen mukaan.

— Ette! Ette näytä liikkuneen ollenkaan! Olette aina maksanut sen
korkeimman määrän mihin teillä oli lupa taksa korottaa erityisten
vaikeuksien vuoksi. Onkohan tällä työmaalla aina esillä joku vaikeus,
joka muualla voidaan kiertää?

— En tiedä kuinka hyviä kiertäjiä ja kieräilijöitä muut työnjohtajat
ovat. Päävaikeutena työntekijälle on täällä ollut taksan alhaisuus.
Olen pitänyt sen siis niin korkeana kuin se minusta on riippunut. Jos
yhtiö on minun kauttani menettänyt muutamia ropoja, niin se on minun
kauttani saanut voittoakin markkoihin asti... Laitteet Rannankoskella...

— Elkäämme sekoittako asioita! Annamme jäädä tämän taksa-asiankin,
sillä puutavara oli, mikäli ehdin nähdä, hyvin tehtyä. Olemme nyt
lopputilissä.

Metsäpäällikkö Berg istui kynä kädessään. Nyt hän muistutti Pate
Teikan mielestä numeroa, hyvämuotoista, lujaa, kahdeksaista. Lamppu
valaisi hänen lihavia käsiään papereitten päällä. Puhelimen musta pinta
kiilteli. Seinän takana oli hanuri vaiennut. Siellä nukuttiin. Mutta
metsäpäällikkö Berg ja työnjohtaja Teikka olivat lopputilissä pienessä
metsäkonttorissa. Tupakan savu leijaili katossa. Metsäpäällikön kynä
rasahteli. Joskus vaihdettiin pieni lause.

— Olette ollut aulis antamaan ennakkomaksuja. Teille tulee nyt vahinkoa.

Kävi ilmi, että Pate Teikan nostamatta oleva palkka meni jokseenkin
suunnilleen näihin korvaamatta jääneihin maksuihin.

Yö oli jo pitkällä, kun Pate Teikka piirsi viimeiset kerrat nimensä
yhtiön papereihin.

— Huomenaamusta olette sitten vapaa yhtiön palveluksesta. Olette nuori
mies. Kerran huomaatte, että tämä maailma on otettava tällaisenaan.
Ehkä sitten sovimme työskentelemään yhdessä. Ja jos olitte jotenkin
osallinen uusiin uittolaitteisiin Rannankoskella, niin hoitakaa
oikeuksianne. Minä en tiedä niistä asioista mitään.

— Ei ole muuta oikeutta kuin voiman oikeus. Ja yhtiö on tässäkin
asiassa voiman oikealla puolella.

He valmistautuivat levolle. Pate Teikka ojensi jäsenensä viimeistä
kertaa savotan työnjohtajan vuoteelle.

Aamulla hän kävi miesten kämpässä sanomassa hyvästi.

— No, hei, Pastori, nyt minulle tuli lähtö! Saat nähdä pitävätkö muut
ruuvia löyhemmällä...

— Siltä tuntuu! Metsäpäällikkö kuuluu nihauttavan taksoja ylöspäin
pitkän taipaleen ajosta.

— Hyvä! Olen sitä mieltä, että kiittäkööt siitä minua, pois lähtevää
roikaletta.

Hän nosti repun selkäänsä ja alkoi hiihtää kohti lähintä kirkonkylää.




NOITAYMPYRÄ


Pate Teikka hiihti metsän reunustamaa tietä huurteisena pakkaspäivänä.
Hänellä oli nälkä. Hän ei ollut saanut ruokaa vuorokauteen. Hän ei
olisi mielellään tunnustanut sitä itselleenkään. Tässä oli hänen
mielestään jotakin häpeällistä, naurettavaa. Raavas mies hiihtää
nälissään, mies, joka olisi valmis kovaankin työhön, ainoastaan
saadakseen ruokaa, tehdäkseen työtä seuraavanakin päivänä. Oliko
tällainen vaatimus yletön?

Niin, näytti tosiaankin, että työ ja ruoka olivat nykyään ylellisyyttä,
jota ei ylety kaikille.

Pate Teikka oli ollut sen tietävinään ennenkin, varsinkin tänä talvena.
Olihan hän nähnyt sen. Jätkän nousu oli ollut suuri. Mutta se tieto
oli sittenkin ollut kaukaista. Hänellä oli työ, palkkaa, hän oli
turvallisesti istunut ruuan ääreen. Saatuaan eron yhtiön palveluksesta
ei hänellä ollut taskussaan montakaan markkaa. Hänen palkkansa oli
kyllä ollut parempi kuin tavallisen puunkaatajan, mutta hän ei ollut
koskaan harrastanut erikoista säästäväisyyttä. Sitäpaitsi hän oli
lähettänyt kaikki liikenevät rahansa äidilleen kaukaiseen kylään. Hän
muisti usein äitiään, joka oli maalaispiika. Tämä nainen oli koko
elämänsä ajan tehnyt kovasti työtä. Sitten kolmenkymmenen korvissa oli
hän saanut pojan, tehnyt huorin kuten sanotaan.

— Niin, ajatteli Pate Teikka, — siinä ei ole korkean kirkon
myötävaikutusta, että mies hiihtelee nälissään napapiirin sisällä.

Oikeastaan hän ei ajatellut äitiään millään rakkaudella, kaipauksella.
Hänen muistiinsa oli jäänyt luiseva, ennen aikaansa vanhentunut
nainen, joka lankeamisensa jälkeen, Pate Teikan elämän ajan, oli
saanut huvituksensa virsikirjasta ja postillasta ja lähimmäistensä
arvostelusta. Sellainen kuva oli Pate Teikalla äidistään. Kuitenkin
hän oli lähettänyt tälle rahaa. Lieneekö se ollut siksi, että hän
tahtoi osoittaa, että nuoruuden synnin voi joskus aikain takaa nähdä
kahisevien seteleittenkin muodossa? Eli oliko lopultakin hyvä tietää,
että joku vanha nainen muistaisi häntä kutoessaan harmaata sukkaa
iltaisin?

Pate Teikka joutui siis jättämään pomon virkansa yhtä köyhänä kuin oli
sen alkanutkin. Mutta hän ei ollut silloin alakuloinen. Oikeastaan
iloinenkin: vapaus, uusia yösijoja, ihmisiä, tapauksia. Hän oli
takavuosina useinkin joutunut kuleksimaan vähin varoin. Hänessä eli
reipas usko, etteivät asiat koskaan mene sivuitse leivästä.

Saavuttuaan erämaan kirkonkylään olivat hänen rahansa jo lopussa.
Mutta hänellä oli hyvä kello ja muutamia muitakin ylellisyysesineitä.
Hänen onnistui muuttaa ne rahaksi, vaikka ne menivätkin hävittömän
halvasta, kuten ainakin hätäytyneen tavarat. Mutta hyvä niinkin. Pate
Teikka näki siinäkin kylässä monta miestä, joilla ei ollut muuta kuin
henki ja nyrkit Jumalan kovaa ilmaa vastaan. Ja niihin nyrkkeihin ei
ollut hevillä löydettävissä mitään kovaa työkalua, mitään pehmeää
suuhun pistettäväksi. Niitä joutilaita käsiä voi korkeintaan puristella
nyrkkiin ja heristellä voimattomina, vihan osoituksina näkymättömille.

Pate Teikka ei uskonut asemaansa pahimmaksi. Muutamia peninkulmia
etelään käsin oli savotta, jolla majaili piiripäällikkö Paso. Siellä
varmaankin järjestyisi hänelle työtä ja leipää joksikin aikaa.
Tuttavuudet ja sukulaisuudethan petaavat isoja ja pieniä asioita tässä
maailmassa. Palaaminen päällysmiehen paikalta takaisin puunjyrsintään
oli kyllä taka-askel. Mutta askeleet on otettava siihen suuntaan missä
on jalansijaa.

Niinpä Pate Teikka tapasi itsensä muutaman päivän kuluttua istumasta
kasvoista kasvoihin piiripäällikkö Pason kanssa. Tämä pureskeli
mäillään, murahteli.

— Siinä sinä nyt olet! Täytyypä sanoa, että susi perhana tuli
pojastani! Sillä minähän olin ikäänkuin nostamassa sinua takamuksista
oksalle istumaan. Mutta eipä sinussa ollut miestä siinä pysymään...

— Laho oksa! Ja olla miten olla. Se asia on nyt ohitse. Ei kai sinun
savottasi ole niin täysi, ettei enää miestä mahtuisi?

— Piruuttasi kai sinä töitä kyselet. Kun kerran hankit itsesi pois
paikastasi, niin tottahan olit katsonut sen verran eteesi, ettei
muutaman päivän, ei muutaman vuodenkaan luppoaika kiusaa tee.

— Enkä ole katsonut! Minun ja nälän välissä ei ole montakaan päivää.

— En minä voi järjestää sinulle töitä. Ettet turhaa kyselisi, niin
ilmoitan, että on annettu sellainen määräys, ettei sinua saisi
näkyäkään yhtiömme työpaikoilla. Sinun jälkesi haisevat. Selitähän mitä
siellä savotallasi oikeastaan sattui.

Pate Teikka selitti asian muutamalla lauseella.

— Hulluutta, sanoi Paso. — Mies ei ajattele nenäänsä pitemmälle.
Ei tämä maailma ole vaiennut paremmillakaan puuhilla. Sait vain
hiihtohalut ja pitkän tuppivyön...

Niin, Pate Teikka uskoi nyt, että mies voi joutua hiihtämään paastoten
ja ilman varmaa päämäärää.

Ensin hän oli aikonut kulkea alamaihin, puutavarakaupunkiin,
ihmisten ilmoille. Siellä voisi ottaa esille yhtiön kanssa senkin
osuuskysymyksen Rannankosken uittolaitteisiin. Mutta turha vaiva. Millä
hän todistaisi oikeutensa? Eihän hänelle oltu mitään luvattukaan. Sen
asian järjestäminen vaati varoja ja voimia, joita hänellä ei ollut.
Sitäpaitsi muistokin keksinnöstään tympäisi häntä perin juurin. Hän ei
konttaa eikä kerjää yhtiön edessä...

Hän hylkäsi siis sen suunnitelman. Siellä suurissa kylissä ei olisi
hänelle mitään rakoa. Jos siellä on töitä, on niissä jo miehet. On
lisäksi satoja joutilaita, nälkäisiä miehiä. Hän joutuisi heidän
seuraansa. Tuntisi olevansa perin taidoton maleksiessaan nälkäisenä
paikoissa, joissa tietäisi olevan varastoituna paljonkin ruokatavaraa.
Kauppojen lasi-ikkunoista ilkkuisivat silmään lihavat limput ja
punaiset juustopallot. Vähin verhoin ja nälissään olisi nähtävä niitä
nykyajan mukavuuksia, ajoneuvoja, tiedonantovälineitä, ajantapputapoja.
Tulisi mieleen liian pirullisia ajatuksia. Tuon kaiken on ihminen
saavuttanut, mutta silti ei kyetä valmistamaan kaikille ruokaa. EH
kyetään valmistamaan, mutta ei pystytä ohjaamaan sitä kaikkiin suihin.
Tuhannet suut himoitsevat, sadoissa suolissa käy tyytymätön murina.
Ja lasien takana odottelevat ruokakasat syöjiään, ostajiaan. Siellä
tuntisi olevansa kuten noidutussa maailmassa: nälkäinen ja ruoka ovat
molemmat näkyvissä, mutta eivät voi lähestyä toisiaan.

Tuntui paremmalta, luonnollisemmalta olla nälissään ja viluissaan
täällä erämaassa. Voi ajatella, että söisikihän sitä, mutta eipä täällä
näy suuhun sujuvaa. Humiset metsät, aavikot avautuvat ympärilläsi.
Mutta aivot olivat sittenkin kiusalliset tässäkin ympäristössä. Niihin
voi hiipiä myöskin ajatus, että samaan aikaan kun joku korpitorppari
täällä nakerteli ja sulatteli perheineen pihkaista petäjänkuorta,
jossakin toisessa maassa sytytettiin viljakasoja palamaan, siinä
tarkoituksessa, että hinnat nousisivat. Sotkua, epäjärjestystä, liian
rikasvivahteista elämää! Jopa puhelinlankainkin humina maantien
varsilla ärsytti häntä. Hän hiihteli syrjäteitä, pitkiä asumattomia
taipaleita, pienien kylien ja yksinäisten talojen ja torppien kautta.
Hänen mielessään oli toive saada jossakin sellaisessa talossa
työpaikka. Mutta se toive oli naurettavan heikko. Kussakin talossa
oli työmiehensä, pienessäkin kylässä oli työttömänsä, toivottomat
odottajansa. Maailma oli tullut niin valmiiksi täälläkin erämaassa,
että oli perin vähän mitään tehtävää.

Tuli päivä jolloin hän kulutti viimeiset markkansa. Sitten hän vaihtoi
ruokaan likaisen alusvaatekerran, reppunsa. Nämä toimenpiteet tuntuivat
hänestä perin vaikeilta. Esineet voitiin vaihtaa rypistyneeseen
paperin palaseen, seteliin, ja tämä sitten ruokaan. Mutta ruokaveron
suorittaminen hikisellä paidalla tuntui hänestä vihoviimeisen
köyhäntodistuksen antamiselta itsestään. Kuitenkaan se ei ollut
viimeinen todistus. Sillä nyt hänellä ei ollut kuin vaatteet yllä ja
vajaa laatikko tupakkaa. Eikä hän ollut syönyt mitään sinä päivänä.
Yhä hän hiihti, sauvoi eteenpäin ilman päämäärää. Vaarat ojentelivat
kupeitaan valkoisina, mittaamattomina. Autius, tyhjyys. Vain
yksinäisen, nälkäisen miehen suksien ja sauvojen sihinä. Ketunjäljet
johtivat pitkänä pisterivinä umpeen tuiskunneen ladun ylitse.

— Kunpa voisi muuttaa muotonsa, ajatteli Pate Teikka. — Saisi tuuhean
karvan, keveät käpälät, hampaat, tarkan vainun. Sillä ketuilla
on luolansa, sanoo kirjakulta... Eikä mitään työttömyyttä. Hänen
kuolemansa ei olisi silloin mikään naurettava nälkäkuolema. Myrkkyä,
rautoja, luoteja, siihen tarvittaisiin. Eikä siinä nuikahtaisi
mikään arvoton olento! Sillä hänen nahkansa lämmittäisi, koristaisi
herrasnaisen valkoista kaulaa. Mutta tällaisen kaksijalkaisen, elävän
eli kuolleen, nahka on aivan arvoton.

       *       *       *       *       *

Pate Teikkaa vastaan tuli matkue. Loppumattomalta näyttävä jonorivistö
miehiä. Kantamukset heilahtelivat hiihdon tahdissa, pyssyjen mustat
suut uhkailivat taivasta. Sotilaita, rajavartiostoa, manööveriretkellä.

Pate Teikka hiihti syrjään, istahti suksiensa päälle ja sytytti
tupakan. Harmaa savu rauhoitti hermoja, toi jotakin lievitystä nälän
ja väsymyksen tunteeseen. Sotilasjono lipui ohitse. He silmäilivät
ihmetellen miestä, joka istui lumessa äänettömänä, savuke hampaissa.
Joku aliupseeri hiihti hänen luokseen ja kyseli papereita. Pate
Teikka ojensi hänelle henkilötodistuksensa. Se oli kunnossa. Sitten
hän ajatteli, että ehkä olisi ollut parempi jos hän olisi kätkenyt
paperinsa. Hän olisi herättänyt epäluuloja, ehkä pidätetty kuulusteluja
varten. Joku ateria valtion puolesta, lämpöä...

— Hyväkö? sanoi hän. — Kunpa meillä olisi muukin siinä kunnossa missä
paperit...

Mutta sotilas ei halunnut keskustella. Hän oli täyttänyt
velvollisuutensa. Hän hiihti tiehensä. Pate Teikka jäi istumaan,
seuraamaan sotilasjonon kulkua.

Sata, kaksi-, kolmesataa miestä, syöneitä, hyvin verhottuja. Heidän
ei suinkaan tarvitse miettiä, että kuhun hiihtää, mistä työtä, mistä
ruokaa... Pate Teikka muisti kuinka Lukuhullu-Täky oli ihaillut
sotalaitosta, sen kuria, järjestystä. Hän oli nähnyt siinä kommunismia
käytännössä. Upseeri, kasvattaja, otti käsitelläkseen monenkaltaiset
yksilöt, opetti, kuritti, valoi heidät muottiin, pyrki hävittämään
mahdollisimman tarkoin yksilölliset ominaisuudet tehdäkseen laumasta
joukon, tuhat samankaltaista miestä, sotilaita. Tai ei mitään miehiä,
vaan miesvoimaa. Ei mitään sattumaa, ei mitään epäjärjestystä.
Kaikkien yllä rautainen kuri, kaikkien yksilölliset mielinouteet
tukahdettuina suuren yhteisön hyväksi. Tässä asiassa oli porvarillinen
maailmankatsomus jo ammoin tunnustanut kommunismin ja sovittanut sen
käytäntöön ihailtavalla tavalla. Tässä yksityinen yritteliäisyys
oli vetääntynyt sivuun. Lienevätkö voittoprosentit näyttäneet perin
epävarmoilta? Isänmaan puolustus on ylen tärkeä asia. Kaikki, kaikki
mukaan, kaikki yhteisesti! Mutta ei sinun sovi ajatella, että koko
elämä olisi syytä elää täten, kaikki yhdessä, saman rautaisen kurin
alla. Ei, muualla ahertakoon, tuhertakoon kukin mitä tahtoo, mitä
voipi, saakoon jotakin saaliikseen tahi olkoon saamatta.

Lukuhullu-Täky oli nähnyt kaikkialle, koko ihmiskunnan
tuotantotoimintaan siirrettynä armeijan valtavan, ihailtavan
järjestyksen. Jos kommunismi soveltui kerran erinomaisesti sotaan,
tappotaitoon, tuotannon hävittämiseen, niin silloin se soveltuisi
tuotantoonkin, luomistoimintaan. Olihan nykyisessä yhteiskunnassa
jo näkyvissä pieniä pilkkeitä siitä. Tiet, kaupunkien liikenne,
valaistus, vesijohdot, koululaitos... Voi, kuinka laaja olikaan työmaa
niillä, jotka olivat ottaneet elämänurakakseen hävittää maasta kaikki
sosialistiset piirteet! Pitikö heidän kääriä tiet kasaan? Eivätkö he
ajatelleet, että maantie, jota pitkin he kyyditsivät kommunistista
miestä, että tämän maantien sora haiskahti myöskin kommunistiselta?
Eivätkö he ajatelleet, että isänmaan puolustajat, armeija, julisti koko
komeudessaan, järjestyksessään sosialistista oppia?

Sotilasjono oli nyt lipunut sivuitse ja Pate Teikan savuke oli palanut
loppuun. Hän ajatteli, että hänelle tuo armeijan osasto oli julistanut,
että maan hallitusmiehet huolehtivat enempi siitä mitenkä tappaa
venäläisiä, kuin siitä mitenkä pitää hengissä suomalaisia.

       *       *       *       *       *

Oli ilta. Salotalon toisesta päädystä näkyi himmeä valo. Pate Teikka
nojasi sauvoihinsa ja katsoi siihen kauan. Kuu paistoi, liikkumattoman
miehen varjo lankesi hangelle, tavattoman pitkänä, kummitusmaisena.

Yksinäinen mies mietiskeli. Siinä oli talo, lämpöä, luultavasti
jonkunlainen varasto ruokaakin. Mutta se kuului toisille. Jos hän
onnistuisi saamaan siitä osasen, tulisi se almuna. Hänellä ei ollut
rahaa, paperia, joka osoittaisi, että hänellä on oikeus saada osansa
lämpöä ja ravintoa. Hänellä ei ollut muuta kuin ruumiinsa, sen työkyky.
Mutta sitä ei luultavasti tarvittaisi täällä enempää kuin muuallakaan.
Raskaalta, perin raskaalta tuntui meno siihen taloon. Mutta nälkä,
kylmyys ovat valtavia, liikkeelle saattavia vipuja.

Lamppu paloi himmeänä. Isäntä nojaili uunin sivuun, lapset katsoivat
aukisuin. Iltanen oli juuri syöty. Tavattoman vanha mies, luultavasti
talon entinen isäntä, oli vielä syöntitouhussa pöydänkulmalla. Hänen
jäsenensä värisivät ja terävän nokan päästä tippui vesi lakkaamatta.
Velli läikähteli hänen lusikastaan. Aina saatuaan jotakin suuhunsa hän
jupisi Kristuksen nimen. Tämä mies ei ollut enää mikään ihminen. Hän
oli ruumis. Hän herätti kammoa. Pate Teikka huomasi mieleensä hiipivän
ajatuksen, että ihminen ei saisi elää noin vanhaksi. Eikö hän olisi jo
parempi ja hyödyllisempi mies syömään tuota ravitsevaa lientä?

Emäntä puhdisti pöytää. Hänen vartalostaan voi havaita, että hän
odotteli jälleen lasta. Pate Teikka huomasi hätkähtäen mielessään
ajatuksen, että tuo oli rikollista... Uusi ihminen, vaikka entisiäkin
oli aivan liikaa. Ei mitään järjestelmää! Tuotantoa, vaikka ei ole
mitään kysyntää... Hän kirosi itselleen. Mikä hän oli arvostelemaan
yksilöitten elinoikeuksia?

— Talossa ei taida olla vieraalle työtä?

— Ei! Sivusta saisi saada työtä itsekin, mutta mistäpä otit.

Kaikesta huomasi, ettei tämä suinkaan ollut ensimmäinen työn ja
ruuanhaluinen kyselijä hänen pirttinsä penkillä sinä talvena.

— Nyt tulisi kysymykseen niinkin lyhyt työurakka, että palkaksi sopisi
ruoka-ateria ja yösija.

Tämä oli tosiaankin pienin työurakka mitä hän oli koskaan tarjoutunut
tekemään. Sellainen urakka tuntui hänestä häpeällisen pieneltä
puhuttavaksikin.

— Ei ole lyhyttä eikä pitkää työtä! Ja kuten vieras näkee, tässä on
paljon suita. Siinä on kilinneuvot saada ne kaikki syömäkunnossa kesään.

— No, niin, sitä asiaa ei voi siis auttaa. Mutta siunataan syömisen
sijasta. Ehkä kuitenkin saisin olla pitkänäni penkillä. Siellä on
talvinen sää ja olen hiihtänyt päivän.

Isäntä ei löytänyt heti sanoja. Askareissaan pyörähtelevä emäntä ehti
ennen.

— Sitä ei tahdo tietää mitä varten se mikin hiihtää. Liian komea mies
tuota sinäkin näytät olevan työtä tekemään. Ettet vain ammattinasi
hiihtele emäntiä myöten...

Pate Teikka ajatteli, että tässä puuskahti naaras esiin, pentujensa
puolesta ärhentelevä, epäluuloinen naaras. Jos tämä tunkeilija jäisi
yöksi, niin hän ehkä sittenkin saisi ruokaa, veisi suupalan hänen
omiltaan. Ehkä oma sydän heltyisi, ehkä vieras varastaisi, tekisi
yöunenkin rauhattomaksi. Sopiko näihin ihmisiin sana tunteettomuus?
Mikäpä ne tosiaankin kaikki kulkijat tiesi, osasi arvostella oliko
heidän ruokkimisensa oikein vai väärin. Eikä talon toimeentulo
näyttänyt loistavalta. Köyhyys ei voinut olla kaukana. Sitäpaitsi
rahattomia ja nälkäisiä kulkijoita voi pistääntyä taloon useinkin.
Taivashan kaikki kastelee! Sitten Pate Teikan ajatus takertui sanoihin
»liian komea mies». Hän muisti kuinka Hono-Hiltunen, rokonarpinen,
suunnattoman ruma mies, selitti saaneensa ainoan kerran elämässään
nimityksen »komea mies» pyytäessään ilmaiseksi ruokaa. Oliko emäntä
tarkoittanut hänen vaatteitaan? Ne olivat tosiaankin eheät, siistit.
Mutta hän tunsi nyt niin raskaan masennuksen aallon yllään, ettei
kyennyt kysymään, että voisiko hän sitten talossa syödä vaatteensa
huonommiksi, asemaansa soveltuvammiksi. Hän kuuli isännän äänen kuten
aikain, välimatkain takaa.

— Ikävähän se iltasettakin. On tässä koetettu antaakin, mutta ei tahdo
olla enää niistä antaa. Mutta ei tästä ole enää kuin pari neljännestä
etelään käsin Korpelaan, suureen taloon, rikkaaseen taloon. Jos sieltä
ei saa ruokaa työtä vastaan, niin sitten on maailma tuletonna...

Pate Teikan harhailevat silmät osuivat nurkkalaudalla olevaan
raamattuun. Sitten hän kuuli oman, merkillisen rauhallisen äänensä:

— Tuo kirjakulta puhuu kyllä jotakin kodittoman ja nälkäisen
hoivaamisesta. Oliko se ainoan paidankin jakamisesta tarvitsevan
kanssa... Mutta ne taitavat lopultakin olla epäkäytännöllisiä puheita...

Opetustako? Oliko tämä sopivaa puhetta almunanojan suuhun? Isännän
äänessä oli närkästyksen värinää:

— Koska te olette noin mahtavaluontoinen ihminen, niin ei puhettakaan
ruuasta eikä yösijasta! Lisä hiihto ja vyön kiristys voi opettaa teille
jotakin...

— Mahdollisesti. Sanotaanhan ettei lisä pahaa tee...

Hän lähti ulos talviseen yöhön, jossa kuu paistoi ja vihertävät
revontulet hohtelivat.

       *       *       *       *       *

Niin, tätä yksinäisen, nälkäisen miehen öistä hiihtoretkeä valaisi
mahtava ilotulitus. Revontulet leimahtelivat, rävähtelivät tummalla
taivaalla. Erämaa levisi mittaamattoman laajana, kylmänä. Mutta Pate
Teikka ei tuntenut kylmyyttä. Hänen jäseniinsä, päähänsä oli kohonnut
sairas kuume. Maailmalla ei ollut enää entisiä mittasuhteitaan.

Kuu ei ollut kylmä taivaankappale. Se oli välinpitämättömän, ivallisen
jumalan naama. Hän oli pistänyt päänsä taivaan luukusta ja katseli muun
muassa yksinäisen miehen öistä hiihtoa napapiirin seuduilla.

— Pätki, pätki vain menemään mies! Lyhyeen se loppuu!

Tämä maailma oli tarujen maa. Tämä elämä oli satujen noitaympyrä.
Oli olemassa niin paljon ruokaa, että suunniteltiin sen valmistuksen
vähentämistä, tuhottiin, poltettiin elintarpeita. Ja kuitenkin
lukemattomat eivät saaneet syödä. Oli paljon avojalkaisia, verhottomia,
ja vielä enemmän joutilaita, tyhjiä vaatekappaleita ja jalkineita.
Oli tyhjiä huoneita ja kuitenkin joutui ihmisiä värjöttelemään öisen
taivaan alle. Ja jos ei näin olisikaan, niin on raaka-aineita, on
joutilaita käsiä valmistamaan kaikkea. Mutta työttömät kädet eivät
tapaa raaka-aineita...

Miksei siis jumala kurkistaisi taivaan luukusta kylmäkiskoisesti
ihmetellen?

Ankara luonnon lakiko? Parannetaanko, jalostetaanko rotua? Heikot ja
tyhmät sortuvat. Viisaat ja voimalliset elävät. Kuitenkin nuo heikot ja
vähätaitoisetkin elivät. Elivät minkä elivät, siittivät jälkeläisiä.
Heidän sortumisellaan ja katoamisellaan ei ollut mitään loppua. Miksei
lääkäri puutu asiaan? Tämä tarpeeton osa ihmiskuntaa pitäisi tehdä
hedelmättömäksi. Silloin olisi parempiosaistenkin vapaampi hengittää.
Sillä ne joiden sortumisesta ei näytä tulevan loppua, häiritsevät
heitäkin. He kohottavat sellaisen huudon Yli-isälle, että se uikutus
on... Sillä elävät ne ovat, jotka valittavat; kuolleet eivät ollenkaan.

Kuolema! Se oli kaiken loppu. Siinä ei ollut mitään pahaa. Ainoastaan
siinä missä olosuhteissa, millä tavalla kuolema tuli, oli puhumista.
Jos löydettäisiin hänen ruumiinsa ja epäiltäisiin, että kuolema on
johtunut ravinnon puutteesta, niin siinä olisi jotakin häpeällistä.
Sanovat, että nälkään kuolleen ruumiskin on ruma: peräsuoli kääntyy
nurin. Kuolla nälkään, vaikka maailmassa on ruokaa enempi kuin
kohtuullistakaan on... Sellaista saamattomuutta ei antaisi anteeksi
taivaan jumalakaan.

Kuitenkin sellainen kohtalo näytti nyt olevan hänen edessään. Tämän
maailman noitaympyröitä ei saanut, ei voinut rikkoa. Mutta eikö
tämä suuri hiihtoretki taivaan ilotulituksien alla ollut hänen omaa
syytään? Hänhän oli tiennyt puhuessaan eräänä päivänä puhelimen mustaan
torveen, että ne sanat voivat merkitä hänelle suurta tapausta. Mutta
heitähän oli paljon, miljoonia. Nälkä ei tunkeillut ainoastaan hänen
tuttavuuteensa. Hän ei ollut ainoa olento öisen taivaan alla, joka
ei voinut ryömiä lämmittävään luolaan. Oli miljoonia, joiden kädet
eivät voineet tarttua työhön, joiden aivot voivat korkeintaan ajatella
hedelmättömiä ajatuksia noitaympyröistä, joilta toivo oli kutistunut
olemattoman pieneksi. Tuo tunne, jonka joku viisas mies on sanonut
olevan miellyttävän toverin aina kuolemaan asti. Oliko heissä kaikissa
piillyt oman kohtalonsa siemen, joku heikkous, pahuus, taitamattomuus?

Hän tunsi eräänlaatuista mielihyvää siitä, että hän ei ollut yksin.
Heitä oli monta, ympäri koko tämän taivaankappaleen, eri laatuisissa
maaperissä, ilmanaloissa. Heidän nimensä oli legio. Heitä yhdisti se,
että koko elämänjärjestys oli sysännyt heidät luotaan. Mutta kuitenkin
he viipyivät vielä elävien rasituksena... Eikä hänen kohtalonsa ollut
pahimpia. Sillä hänellä ei ollut jälkeläisiä. Hänen aivoissaan ei
voinut kummitella heidän tulevaisuutensa. Heidän horoskooppinsa olisi
helposti laadittavissa: sortuminen, jolla ei ole loppua.

Pate Teikka oli äkkiä varma, että tästä loputtomasta, päättömästä
sortumisesta oli vain yksi pelastus. Ihmiskunnan kohtalo täytyi jamoa
lujemmin yhteen. Siitä täytyi tulla yksi suuri perhe. Miten? Uuden
sukupolven yhteistuotanto! Kun kerran valtio pitää tärkeänä, että sillä
on paljon hyviä kansalaisia, niin elköön se heittäkö niiden luomista
yksityisen yritteliäisyyden varaan. Taitamattomien, yrittäjän voitosta
välinpitämättömien suuret perheet kasvoivat sitten kurjuudessa ja
tulivat sieluiltaan synkeiksi. He olivat kuten varjo, ainainen uhka,
onnellisempien ihmisten yllä. Oltiinhan jo päästy niin pitkälle, että
ihmisten lapsille pyrittiin antamaan osittain yhteinen kasvatus.
Koulupakko. Jos kerran voitiin yhteistuumin ravita henki, niin kuinka
paljon ennemmin liha. Ei mitään rikkaitten lapsia, eikä köyhäin
kakaroita. Jos köyhdyttiin, olisi köyhyys yhteinen. Jos joku laihtui,
ei toisen tarvitsisi nauttia ylensyömisen vuoksi laihdutuspillereitä.
Jos joku oli alaston, ei toinen kävelisi samaan aikaan elävänä
vaateripustimena.

Oliko tämä suuri ajatus, eli oliko se vain houre, joka nälkäisen miehen
aivoissa näytti oikealta ja kauniilta? Kaikessa tapauksessa se oli
vain ajatus. Se lepatti eräissä aivoissa suuressa erämaassa ja pysyi
siellä. Se ei voinut kohota taivaalle johtotähdeksi, ei leimuta siellä
revontulien lailla.

Tämä mies tunsi olevansa yhtä miljoonien kanssa. Kuitenkin hän oli
yksin. Kuten nälkäinen peto hän kulki öisessä erämaassa. Hänellä oli
vain yksi toive: suuri talo muutamien kilometrien päässä.

— Jos siellä ei ole työtä ja ruokaa, niin maailma on tuletonna...

Mutta se talo ei olisi pelastus miljoonille. Ainoastaan hetkeksi
hänelle tahi jollekin harvalle.

Mutta jos Pate Teikka olisi sillä hetkellä saanut haltuunsa revontulien
salaisen koneiston, niin taivaalla olisi nähty kirjoitus:

Uuden sukupolven yhteistuotanto!




ERÄMAAN TALO


Pate Teikka makasi lavitsalla. Oli kevät ja pyhäpäivä. Ulkona oli
runsaasti kirkasta ilmaa, hankien kimaltelua, viileätä kevättuulta.

Pate Teikan savuke hehkui. Hän oli juuri syönyt vatsansa täyteen.
Hänellä ei ollut edessään mitään päämäärätöntä vaellusta. Hän totesi
ihmetellen, että ajatukselta uuden sukupolven yhteistuotannosta puuttui
nyt kiivaus ja voima. Ja aivan äskettäin, revontulien valaisemassa
yössä, se oli kuitenkin ollut hänelle kuten mahtava näky, ilmestys.
Maha täyteen leipää, työtä joutilaille käsille ja aivoille... Niin
yksinkertaista! Jos te saatte sen aikaan, oi, kansanjohtajat, niin
paljon pahoja, kalvavia aatteita katoaa! Sosialismin pelättävä
lohikäärmekin kutistuu vaivaiseksi, kiemurtelevaksi madoksi...

Pate Teikka tuijotti vinoneliöihin, jotka aurinko heitti akkunalaseista
leveille lattiapalkeille. Kaikki tässä talossa oli leveää, tukevaa,
harmaata. Suunnattomia olivat seinähirret ja orret, leveitä lavitsat,
kolmensylen pituinen oli pöytä ja kivinen uuni mökin kokoinen. Tukevana
seisoi itse talo korkean vaaran laella. Sieltä näki pitkälle kaikkiin
ilmansuuntiin, paljon taivaan ja kaukaisten, metsäisten vaarojen sineä.
Mutta keväinen kaipuu, jonka tämä näköala voi herättää, oli Pate
Teikassa viileätä, heikkoa. Hänen muistissaan oli vielä liian tuoreena
suuri hiihtoretki, jonka hän oli suorittanut tuossa laajassa sinessä
ja valkeudessa. Mielikuvitus ei sijoittanut sinisten vaarojen taakse
mitään kauniita ja pysyväisiä kaupunkeja.

Pysyväisempi oli tällä kertaa tämä talo, sen mustat, kiviset pellot
valkean lumen alla. Halla ei kuulunut koskaan niille kiivenneen. Vaaran
juurella levisi suoviljelys. Se tiesi niittokoneen laulavaa ääntä,
maitonesteen solinaa. Sitten oli tuhat hehtaaria metsämaata, joka
lopultakin oli tämän talon tukevuuden ja leveyden lähde. Ne tuhannet
puut, jotka olivat jo huminansa humisseet ja kuolleet, ja ne, joissa
kevättuuli nytkin viritteli virtensä.

Sellainen oli Korpelan talo, jonka lavitsalla Pate Teikka makasi
keväisenä pyhäpäivänä. Hänen saapuessaan taloon ylen väsyneenä,
nälissään, oli isäntä pitänyt hänelle pitkät puheet, kuulustelut, joita
syönyt ja levännyt mies ei olisi sietänyt.

— Ethän vain ole niitä maailmanparantajia, kommunisteja. Niitä minä en
ruoki!

— Minä uskon paraiten tällä kertaa kalaan ja leipään.

Parasta olikin, ettei hän ryhtynyt esittämään öistä aatettaan uuden
sukupolven yhteistuotannosta. Se olisi merkinnyt hiihtoretken välitöntä
jatkumista, ehkä viimeistä leppymätöntä loppukiriä.

Pate Teikka oli sittemmin tullut tietämään, että tämä vanha isäntämies
ymmärsi sanoilla kommunisti ja sosialisti melkein samaa kuin varas,
murhamies, kirkkojen polttaja, pappien hirttäjä. Hän oli siinä
vakaumuksessa, että vain pelko nykyäänkin esti heidät sellaisesta
toiminnasta. Hänen poikansa oli kaatunut kapinan aikana. Hän sanoi,
että sosialismin vuoksi sekin mies oli nyt vainaja.

— En sano, että minä olisin erikoisesti jumalalle mieluinen mies. Mutta
sen sanon, ettei jumala ole ollut ranttu ruokamiehilleen. Kyllä työväki
on ollut paisuksissa. Ei ne tässä takavuosina tahtoneet taipua talojen
töihin. Palkka suureni, työ heikkeni. Piti minunkin pitää talossani jo
muuatta julki sosialistia. Ruuastakin se kronisi, selvästä leivästä,
laittoi piian tiineeksi, lauloi, että työmies se kurjuutta kärsiä saa
ja meni tiehensä...

Pate Teikan mielestä tämä isäntä oli kuten luontokappale, härkä,
yksiviivaisten ajatusten lihaksi tulemus. Hän oli hämmästyttävän
kokonainen ihminen, möhkäle. Hän ei tuntenut mitään ristiriitoja,
epäilyksiä. Hän näki asiat perin kirkkaasti. Hänen mieleensä ei
koskaan juolahtaisi, että voitaisiin kiertää jonkun esineen toiselle
puolelle ja katsoa sitä sieltä. Mutta hänellä oli kuitenkin ollut
työtä ja leipää silloin kun sitä ei ollut missään muualla. Pate Teikka
oli nähnyt hänen mittaavan jauhoja korpimökkiläiselle. Tarvitsevaa
on autettava. Niin sanottiin kirjassa. Mutta pysyköön köyhä nöyränä,
elköönkä haaveilko jostakin suunnattomasta hokkuspokkus tempusta,
joka heidät kaikki rikastuttaisi... Niin, tämä Korpelan isäntä oli
kuten juhmukulmainen, nupo sonni. Hänellä oli yhtä muuttumattomat
mielipiteet. Sonni navetassa raivostuisi punaisesta rievusta ja tämä
isäntä saisi varmasti kohtauksen, jos puhuisi hänelle uuden sukupolven
yhteistuotannosta. Jumala ja sielu olivat hänen ainoat nenärenkaansa
ja kiinnitysvitjansa. Sielu... Pate Teikka muisti kertomuksen tämän
talon entisestä isännästä, nykyisen isästä, ja hänen sielustaan. Talon
elinkautinen renki oli kertonut sen hänelle.

Siihen aikaan oli talonpojissa vielä jotakin alkuaikaista kommunistista
henkeä siinä suhteessa, etteivät he täysin käsittäneet metsien,
kasvavien puitten, yksityisomistusta. Tuojan puun kaataminen mistä
hyvänsä ei tuntunut heistä rikokselta. Korpelan silloinen isäntä ryhtyi
rakentamaan nykyistä asuinrakennusta ja otti puut valtion metsästä,
vaikka olisi ollut omaakin niin paljon, että päälle kaatumassa. Hän
joutui asiasta lakitupaan. Mutta ei ollut täysiä todistuksia. Isäntä
sai vannoa puhdistusvalan ja hän vannoi sen. Kun hän sittemmin piti
riitapuheita emäntänsä kanssa, saattoi tämä sanoa:

— Hiljaa! Katso seinille! Siellä sinun sielusikin on...

— Olla mitä olla! Kiitä onneasi, että sait niin laajasieluisen miehen...

Kuolleen miehen avara sielu lämmitti vieläkin hänen jälkeläisiään.
Talon tyttären kepeät jalat koskettivat nytkin kuolleen miehen sieluun,
kun hän käveli poikki lattian, yli auringon luomien vinoneliöitten.
Komea, heiluvalanteinen nainen. Pate Teikka heitti hänelle sanan.
Vastauksena oli vain ylimielinen hymähdys. Ei sopinut liioin puhua
kulkusällille, jonka talon leipä oli nykäissyt nälkäkuoleman partaalta.
Mutta Pate Teikka näki, että kevättuuli, kaukaisten vaarojen
sini, oli saattanut tytön levottomaksi. Hän ei ollut tyytyväinen
tässä yksinäisessä talossa. Hänessä eli kaipuu johonkin muualle,
kouluihinkin. Mutta kovalle oli ottanut jo pääsy yhdeksi talveksi
kansanopistoon. Hänen isänsä oli sitä mieltä, että vaimoihminen
joutuu lopultakin tekemään lapsia. Ja aikoihin on silloin eletty,
jos siihenkin tarvitaan kouluja, oppirahoja. Navettalapion ja lehmän
nännien käsittely ja savikupin puhdistus ovat hyödyllisempää ja
parempaa elämää kuin joutilas maailman viisaus.

Talossa on myöskin poika. Hänkin muistuttaa Pate Teikan mielestä
juhmukulmaista härkää, hänkin on totinen kuten epäjumalan kantapää.
Hänessä elää himo isännyyteen, valtaan. Häneltä pääsee usein ilmi, että
vanha isäntä saisi jo väistyä, kadota, ryhtyä syömään eläkeleipää.
Hänellä on aie mennä naimisiin, mutta ei mene kuitenkaan. Sillä ensin
hänen pitäisi saada talo, tämä tai joku muu. Mutta vanha isäntä on sitä
mieltä, että Korpelassa on yllin kyllin lattiaa miniänkin kävellä.
Hän on isäntä niin kauan kuin peukalo liikkuu. Hänen omaisuuttaan
ei murennella hänen eläessään. Mutta hautaan hän ei sitä vyörää.
Odottakoot! Eläkööt sitten mihin tyyliin haluavat.

Poika on ehdotellut muun muassa, että tämä korpitalo myötäisiin ja
ostettaisiin toinen ihmisten ilmoilta. Mutta taivas kuuluu olevan
täällä yhtä korkealla kuin muuallakin. Jos poika luulee jossakin olevan
väljempää niin kävelköön sinne. Lupa on hyvä.

Onpa poika yrittänytkin. Hän on ollut kesän rikkurina satamalakossa.
Hän puhuu siitä joskus kuten jostakin urotyöstä: hän on ollut mukana
pelastamassa puunvientiä, jonka satamatyöläinen aikoi ryssän käskystä
tukahuttaa. Tällä retkellään hän oppi lisäksi maistelemaan pirtua
ja sai jotakin elämän, liikkumisen henkeä. Elämä yksitoikkoisessa
korpitalossa ilman isannuutta ei hänelle enää maistunut. Paljoilla
puheilla hän sai isältään matkarahat Kanadaan. Mutta silläkin matkalla
hän viipyi ainoastaan vuoden. Jos korpitalon yksitoikkoisuus ja isän
äreät kasvot olivat jääneet, niin jääneet olivat myöskin tutut työt ja
selvät määräykset ja valmis ruokapöytä. Hän ei osannut ryhtyä juuri
mihinkään. Hän joutui jo nälissään seisoskelemaan valtion soppajonossa.
Oppiko hän ymmärtämään työväen kohtaloa? Mutta onko härkä koskaan
kehittynyt? Lisäksi oli hänen ja työväen välillä juopa: lakonmurtaminen
ja Korpelan talo, jossa oli tuhat hehtaaria metsämaata. Se kaukainen
talo korkealla vaaralla oli kuitenkin hänen pelastuksensa. Isä lähetti
hänelle matkarahat ja hän näki jälleen kotitalonsa ja isänsä kasvot.
Eikä hänen nyt auta paljon puhua toiveistaan. Sillä vanha isäntä
lopettaa sellaisen lyhyeen:

— Kaanaanmaassa sinä olet jo ollut! Parinkymmenen tuhannen
markkinamatka...

Mutta pojassa elävät voimallisina isannuuden halut. Sisimmässään hän
lienee päässyt vakaumukseen, että ainoastaan Korpelan talon kanssa
hän merkitsee jotakin. Kanadan matkansa epäonnistumisen hän kuitenkin
selittää kommunismin syyksi. Suomalaisten punikkien annetaan siellä
pöyhistellä ja estää oikeampien ihmisten hankkeet.

Pate Teikka oli elänyt Korpelan talossa monta viikkoa. Hän ajoi hevosta
ja käytteli kirvestä ja lapiota. Se seikka ansaitsiko hän työllään
muuta kuin ruuan, lämmön ja öiden unen, oli yhä myöhemmän harkinnan
varassa.

Oli kesä. Tuon korkean vaaran nurmet ja laihot olivat kuten suunnaton
vihreä matto, jonka harmaat kiviaidat jakoivat kuvioihin. Nuo kiviaidat
voi kuvitella muistomerkeiksi, muinaisten miesten työn ja hien
sankaripatsaiksi.

Pate Teikka ja talon tytär istuivat nurmella pihlajan alla. Heidän
keskustelunsa oli tarkoituksetonta lavertelua. Talon tyttären ylpeys
ei ollut mitään terästä. Mitään kuumuutta, ahjoa, ei oltu tarvittu
sen pehmittämiseen. Hänen kielensä taipui jo nyt puheisiin. Vaikka
tästä talosta oli avara näköala metsiin, taivaan sineen, oli siellä
toisekseen kuten syvässä ahtaassa kirnussa. Siellä täytyi väkisinkin
tulla tutuksi. Ollapa, että Pate Teikka oli saapunut taloon kuten
nälkäinen koira, oli hän kuitenkin tulija, outo mies, josta voi
kuvitella mitä hyvänsä. Muutakaan, niinkään mielenkiintoista, ei ollut
olemassa.

Taivaan kaari oli juhlallisen sininen ja korkea, niin kuin vain
ihanteellisimpana kesäisenä sunnuntaina. Läntisen tuulen kosketus
oli pehmeä. Tytön värikäs puku, hänen läheisyytensä, tuntuivat
myöskin ilahduttavilta asianhaaroilta. Kaikki seikat kuten salaisessa
yhteisymmärryksessä synnyttivät sellaisen tunnelman, että tämä maailma
oli kaunis, että siinä oli hyvä elää. Elääkö? Oliko tämä elämä? Pate
Teikka ajatteli, että tämä ei ollut ainakaan hänen elämäänsä. Elämä
kohosi kuten virta jossain kaukana. Mutta hän oli ryöminyt pois
kuohusta, pieneen suojapaikkaan, rantaan. Siellä hän nyt kyyristeli
kuten arka eläin.

Eli olisiko talonpojan elämä sittenkin oikea elämä? Työtä, raitista
ilmaa, syvää unta, yksivakaisuutta, rauhaa. Maaelämän sulot: sata,
tuhat tällaista sunnuntaita. Talonpoika on lopultakin herra. Hän ei
kysele töitä, ei kumarra ketään. Jos häntä joskus rasittaa köyhyys,
kuivuus ja halla, ei hänen koskaan tarvitse kuunnella käskijän ääntä.
Hän elää oman ymmärryksensä jälkeen. Hän ei ole koskaan aivan avuton
talousjärjestelmän noitaympyrässä.

Niinkö? Tämä oli asiantila joskus ollut. Mutta nythän, tänäkin
kauniina päivänä, satojen, tuhansien, sadankin tuhannen maatilan
nurkkakivet liikahtelivat. Tuhannet talonpojat tunsivat isannuutensa
ja herruutensa perustukset heikoiksi ja huolet häiritsivät heidän
untaan. Pankkien konttorit olivat tulleet heidän kirkoikseen. He
esiintyivät niissä hartaina, rukousmielellä, kuten esivanhempansa
ennen toisissa herran huoneissa. Olihan tapahtunut joskus ennenkin,
että joku talonpoika, juoppo, laiska, köyhtyi ja hävisi maaltaan.
Mutta nyt oli ilmiö yleinen. Maa kasvoi, vihersi kuten ennenkin,
mutta joku salainen tauti, rutto hengähteli ilmassa. Satatuhatta
talonpoikaa tähysteli taivaanrantoja: nouseeko myrsky, joka kaataa
kaiken ylösalaisin, murskaa, hävittää. Mutta myrskyn jälkeen olisi
ilma puhdas... Eli ei mitään myrskyä. Annettakoon heille heidän
velkansa anteeksi, elköönkä veronkantaja rasittako heitä. Silloin he
kyllä tyytyvät, ahertavat, tuhertavat, kasvattavat poikia ja tyttäriä
enemmän kuin kohtuullistakaan on. Eivät he ole mitään kapinallisia,
yhteiskunnan vihollisia. He eivät suunnittele mitään. He vain odottavat
jotakin luonnonilmiötä, ihmettä. Muutoksen täytyy tulla. Muuten he
tukehtuisivat.

Olipa kuitenkin vielä taloja joiden nurkkakivet tuntuivat varmoilta.
Järkähtämättömänä kuten ikuinen aika seisoi tämäkin talo vaaran laella.
Se oli peritty velattomana isältä, siinä oli tuhat hehtaaria kasvavaa
metsämaata. Maa antoi leivän ja lehmät lypsivät särpimen. Eikä täällä
ole koskaan pyritty enempään. Täällä oli aina käsitetty mitä köyhä
isänmaan pinta kannatti.

Mutta vaikka Pate Teikka olikin tullut tähän taloon melkein tyhjänä,
niin eipä sentään aivan alasti. Ja se oli ehto. Aivan alastomana ja
pienenä sellaisiin turvallisiin paikkoihin on saavuttava. Muuten ne
ovat vaivan takana. Ne voi myöhemmin saavuttaa vain joku onnellinen ja
viisas. Olipa sentään eräitä esimerkkejä siitä. Olipa eräs jätkämies
jossakin näillä seuduin päässyt ison talon isännäksi ja kimmonnut
sitten hyvinkin korkealle, suureen elämään...

Hän havahtui heleään nauruun. Tyttö oli kai useammankin kerran sanonut
jotakin; eikä Pate Teikka ollut kuullut eikä vastannut. Nyt hänen
kuuroudelleen sopi nauraa.

Niin, tuollainen olento oli ollut tikapuuna, ponnahduslankkuna,
sillä miehellä. Hän oli kulkeutunut tänne etelästä päin tavallisena
puunkaatajana, jätkänä. Mutta mikään etunokan mies hän ei säädyssään
ollut, ei ainakaan ammattikunnan ajanvietteissä, juopottelussa,
tappelussa, kortinlyönnissä. Häneltä puuttui tosijätkän hurskas
kevytmielisyys, suruttomuus tämän maailman turhuuksista. Hänessä oli jo
silloin jotakin ajatusperäistä, uskonnollista, hienoa. Hänen kielensä
oli lipevä ja hän käytti sitä mielellään, varsinkin huvittaakseen
tyttöihmisiä. Niinpä hän pääsi sitten melkein kuin väkisin vävyksi
metsärikkaaseen taloon. Sillä talonpoika ei mielihalullaan antaisi
tyttäriään köyhille puunkaatajille, maankulkijoille. Mutta kun nuoret
olivat vihkiintyneet kaikessa hiljaisuudessa, niin papinkin oli
lopulta annettava lukea noitalukunsa. Eikä vävy sitten vienytkään
vanhan talonpojan hiuksia murheella hautaan. Se seikka, että hän pääsi
turvattomasta kulkijasta varmoille pohjille teki hänet kiitolliseksi
Yli-isälle. Hän tuli uskonnolliseksi, laestadiolaiseksi ja koska
hänellä oli elävät aivot ja lipevä kieli, kulki hän puhuvaisena miehenä
kyliä ja tuli tunnetuksi laajalla alueella. Täten esiintyessään
hän kiipesi kuten tikapuita pohjolan maata asuvan vakaisen väestön
suosioon. Mutta hän osoittautui mieheksi myöskin maallisissa,
käytännöllisissä asioissa. Uskonnollisiin tunteisiin yhtyi hänessä
maahenkinen hartaus. Kaksi kortta oli saatava kasvamaan siihen missä
oli ennen ollut vain yksi. Talon metsärahat käytettiin suoviljelykseen.

Vanhan talonpojan oli ihmetellen myönnettävä kulkevaisissakin olevan
oikeita ihmisiä. Hänen vävynsä totesi taasen itsekseen, että kappale
isänmaan pintaa, metsämaata, oli ihmeellinen asia. Se antoi miehelle
ryhtiä, hyveitä, älyä kansan silmissä. Sillä köyhän hyvät ominaisuudet
jäävät aina kuten karkean kaarnan alle. Aineellinen köyhäntodistus
on samalla henkinenkin. Peräti köyhä ei voi olla tosi uskovainen, ei
todellisesti viisas, eikä todellisesti hyvä.

Esittipä hän jotakin tämän suuntaista välistä saarnoissaankin ja
kiipesi jälleen kuten tikapuita köyhemmän kansan suosioon.

Nämä tikapuut johtivat hänet sitten eduskuntaan. Eikä entinen jätkä
sielläkään ollut mikään ilmanaikuinen istukas. Hänen aivonsa elivät ja
hänen kielensä oli lipevä ja hän tunsi nautintoa sen liikuttelusta.
Sitäpaitsi hänessä oli uskoa, uskoa Yli-isään, maahan, maan kasvuihin
ja kaikkiin hyviin asioihin. Hänellä oli aina ikäänkuin ponnahduslankku
kantapäittensä alla. Hän oli valtiopäivämiehenä ensimmäisen, toisen ja
kolmannen kerran.

Sitten hänestä tuli ministerikin. Hän kantoi silkkistormia päässään ja
hänen pyrstötakkinsa liepeet heilahtelivat maan korkeimmissa majoissa.
Hänen kulkiessaan avautuivat ovet kuten kädettömälle, kuten koiralle ja
kissalle hänen korpikodissaan. Ja kerran tämä sama mies oli kumartunut
jäisen tukkipuun juurelle ja ojentanut jäsenensä lepoon nokisessa
metsämurjussa. Sieltä on pitkä matka ministerin korkeaan tuoliin. Mutta
tämä mies oli sen matkan kulkenut, käymättä kouluja, lukematta asialle
asti kirjoja, oppimatta vieraita kieliä.

Pate Teikka näki hengessä kohtauksen, josta hän oli kuullut.
Ministeriön virkamies esitteli vieraskielistä asiakirjaa, suupielissään
salainen hymy.

— Katsos, herra ministeri, ja näe kuinka oudosti kirjaimet voidaan
järjestää! Mitenkäs nyt suu pannaan, herra ministeri?

Oppinut virkamies oli täynnä vahingoniloista odotusta.

— Kääntäkää! sanoi uusi ministeri silmättyään asiakirjoihin.
Lieneeköhän siinä sanassa ollut väriä, vivahduksia, määrän päähän
päässeen miehen ilmettä...

Jälleen heleä nauru palautti Pate Teikan korkealle vaaralle, nurmelle,
läntisen tuulen pehmeään kosketukseen. Hän hymyili, puhui jotakin,
mutta hänen ajatuksensa kyntelivät piilossaan.

Oliko tämän miehen historia esimerkki? Voisihan hänkin tehdä jotakin
samansuuntaista. Tuossa olisi ensimmäinen porras, alin astinlauta...
Voisi yrittää pääsisikö hän sille, kannattaisiko se miestä...

Mutta hän tiesi sisimmässään, että tuon miehen viitoittama tie ei
ollut hänen tiensä. Hänellä ei yksinkertaisesti ollut uskoa. Elämä
näytti hänestä arveluttavalta asialta. Avioliittoko? Lapsiako? Mutta
ihmisiähän oli jo liikaa. Hän itsekin oli turha, ylimääräinen ihminen.
Hän oli tullut tietämään sen äskettäin hiihtäessään erämaassa.
Eikö jokainen uuden ihmisen eloon saattaminen nykyään näyttänyt
rangaistavalta rikokselta? Entäpä sitten vaikka hän voisikin kiivetä
vaikkapa ministerin tuolille? Elämän pulma hänen omalta kohdaltaan
olisi ehkä silloin ratkaistu. Olisiko? Voisiko hän istua mukavasti,
syödä hyvin ja nauttia turvatusta tulevaisuudestaan, tietäen, että
sinne alhaalle on jäänyt niin monta, joiden elämä on yhä entisellään?
Voisiko hän heittäytyä tietämättömäksi monista ihmisistä, jotka elävät
anteeksiantamattoman ylellisesti siittämällä lapsia, vaikka oman
henkensä säilyttämisessäkin olisi nokko? Vanha pulma: minäkö, vaiko
myöskin muut?

Nyt hän ei havahtunut nauruun vaan askelten narinaan. Talon tytär
käveli tiehensä. Jalan nousu, ruumiin ryhti, hameen heilahdus
ilmoittivat:

— Nuokupa sitten siinä, sinä, joka näet hyväksi torkkua ja sulkea
suusi, kun Korpelan tyttö istuu vieressäsi...

Niin, jos se ministerin tuolille kiivennyt mies viitoitti tien vain
itselleen, niin osoittiko se, että kunkin on etsittävä polkunsa? Eikö
ollutkaan olemassa laveaa tietä, valtatietä, jota tuhannet voivat käydä
rinnan uuteen elämään?

Läntinen tuuli lensi erämaan ylitse. Sen leveät siivet kuljettivat
taivaan sinessä muutamia valkoisia pilviä.

       *       *       *       *       *

Korpelan talo vaarallaan oli kuten pieni maapallo, erikoinen
kääpiömäinen maailma. Maanteitten ruskeat suonet ja elävät,
kulkukelpoiset vesireitit jäivät siitä syrjään. Se mitä oli jossakin
metsien, soiden takana voi toisinaan tuntua perin epätodelliselta,
kaukaiselta, toiselle taivaankappaleelle kuuluvalta.

Pate Teikka kuvitteli kesän pitkäsivuisina päivinä, että taivas oli
kutistunut pieneksi lasikuvuksi heidän ylleen. Kukaan ei voinut tulla
eikä mennä. Mitään ei voinut tapahtua.

Mutta kuitenkin tapahtui jotakin. Ihminen, mies, tuli Korpelan taloon.
Hän riiputti olkapäällään pyssyä ja selässään reppua. Hänen pukunsa
oli siisti ja sileä, mutta parransänki hänen kasvoissaan oli ikäänkuin
tomuinen harja. Mikä hän oli ja miksi hän kulki, sitä ei ollut helppo
päätellä. Tietenkin häneltä tiedusteltiin näitä seikkoja.

— Maata kulkemassa, maata kulkemassa! Ja kuulun ihmisten lajirikkaaseen
heimoon, vaikka kuten näette, olen alkanut kasvaa karvaa...

Hän lepäsi ja kyseli polkuja ja niiden pituutta, maisemien laatua,
kalavesiä. Sitten hän söi, osti reppuunsa ruokaa ja lähti. Isäntä
katsoi akkunasta hänen jälkeensä.

— Mikähän jumalan mieliharmi tuokin lienee? Mutta rahaa sillä oli...
No, nyt se lankesi, kamura!

Reppuselkäinen mies oli astuessaan kiviaidan ylitse luiskahtanut ja
kaatunut. Eikä hän näyttänyt enää pääsevän pystyyn. Seikasta lähdettiin
ottamaan selvää.

— Luulen, että nilkkaluuni on nuljahtanut sijoiltaan, sanoi kulkija. —
Etteköhän koettaisi kiskaista sitä paikoilleen, naapurit...

Hänen saappaansa riisuttiin. Isäntä ja Pate Teikka ryhtyivät vetämään
jäsentä sijoilleen. Mies neuvoi, yllytti, ähki, kirosi. Nilkka
rusahteli, naksahti.

— Hyvä, sanoi reppumies. — Kiittää täytyy kipeästäkin avusta. Mutta
jalkaan ei nyt sovi panna saapasta, eikä sillä kykene astumaan ainakaan
muutamaan päivään. Minun täytyy siis pyytää, rakas isäntä, että
luovuttaisitte jonkun nurkan lasareetikseni. Kirotut kivet! Kuinka
kauan kyntäjä on niitä kiertänyt, kironnut ja kantanut kasaan! Luulin
niiden jo olevan kesyjä, sivistyneitä ja olin huoleton...

Siten joutui tämä reppumies makaamaan Korpelan laajan pirtin nurkassa
ja hautomaan nilkkaansa vesikääreillä. Vyörähtävä mukulakivi ja
varomaton ruumiinliike aiheuttivat sen, että hän tuli merkitsemään
jotakin Pate Teikan elämässä. Sattuma... Vai onko aina olemassa määräys
toimistosta? Vaunu koplataan kiinni, käännetään uudelle vaihteelle,
liitetään saattueeseen viemään kuormaansa määränpäähän. Lasti ja
pääteasema eivät ole vaunun harkittavia asioita.

       *       *       *       *       *

Oli yö, pohjolan kesäyö. Hillittyä valoa, hiljaisuutta, rastaan
kaukaista visertelyä. Tuon yön omituinen rauhallisuus voi toisinaan
viedä väsyneestäkin ruumiista imen halut.

Pate Teikka makasi lavitsalla tupakoiden ja jalkavaivainen reppumies
istui sängyssään. He keskustelivat. Reppumies oli juuri selittänyt
kuivakiskoisen leikillisellä puhetavallaan, että hän oli väsynyt
kaiken maailman touhuun, nykyajan mukavuuksiin, sivistykseen, että hän
oli etsimässä täältä jotakin uutta, alkuperäistä elämää, rauhaa. Hän
oli siis ikäänkuin myöhästynyt keskiajan maailmasta luopuja, erakko,
pyhimys. Ehkäpä joskus luostari kohoaa hänen luittensa päälle. Aika
on sellainen, että pyhimyksiä, luostareita kaivataan. Murrosaika,
syntinen, rikkinäinen, hermostuttava...

Hänen äänessään oli omituista kahinaa, kuten linnun, kuten ivan siipien
suhinaa.

— Niin, aika on sellainen, maailma on sellainen, sanoi Pate Teikka.
— Mutta minä luulen, että levottomuutta on yhtä paljon kuin ilmaakin
tämän taivaankappaleen ympärillä. Tämä pohjolakin on hermostuttavaa
seutua, ainakin köyhälle. Minä olen ollut täällä linjoilla
lämpömittarin ollessa sangen alhaalla turkitta ja tyhjin kukkaroin.
Nykyajan mukavuuksia ja sekavaa touhua ei näkynyt, mutta mieleeni ei
hiipinyt mitään rauhaa. Minä luulen, että yksistään talven sää on
täällä sellainen, että se hermostuttaa tottumattoman. Olin täällä
ensimmäistä talvea tukkikämpällä ja astuin ulos ottaakseni honkapuuta
piisiin. Suuni oli varomattomasti auki ja ilma salpasi hengitykseni
kuten pikkulapselta. Minun täytyi vetäistä ovi kiinni, ottaa henkeni
takaisin ja yrittää sitten uudelleen suu supussa, lämpömittari jäätyi
pankkoon ja amerikkalaiset kellot seisoivat herrain kämpän seinällä.
Kolmen turkin sisässä täytyi aika hakea kylältä. Puhuivat, että sanat
jäätyivät ilmaan ja olivat näkyvissä seuraavana päivänä. Se oli tyyni
ilma, tyyni ilma...

— Minä luulen, että tuo luonnon tylyys ei pure nahkaani yhtä kipeästi
kuin joku sisäinen, luonnoton pakkanen sivistyneessä maailmassa puree
sieluani...

Reppumiehen puheessa ei ollut nyt entistä ivallista, leikillistä sävyä.
Hänen katseensa oli väsynyt, raskas, surullinen.

— Luulette siis, että tuo mainitsemanne sielun puristus täällä metsien
väljyydessä lakkaa? Voi olla niin. Onhan täällä näköalaa, hiljaisuutta
yllin kyllin. Jos se teille on jonkinlainen kylpy, niin silloin tuskin
löydätte parempaa paikkaa, kuin on tämä Korpelan talo.

— Ei, täällä en aio olla! Täällä tuoksahtaa satavuotinen hiki, liian
monien ihmisten askeleet. Tämä kuuluu verkkoon. Täällä tuntuvat
värähdykset. Sanon kuten satujen lohikäärme: uhuu, täällä tulee
kristityn lihalle... Ei mitään kesäistä lomaviikkoa maatalossa, vaan
suuri hevoskuuri, ehkä koko elämäni ottava. Aion etsiä seudun missä
ihmisjälkiä ei näy ja elää siellä, kalastaa, metsästää.

— Tuo kuulostaa viehättävältä, ainakin ajatuksena, yrityksenä.
Tuollainen elämä voisi lopultakin maistua elämältä. Mutta minulle
se on vain haave. Minä olen ainakin tällä erää kiinni täällä verkon
laitasilmissä. Ja lanka, joka minua pitelee, on rutiköyhyys...

Reppumies oli vaiti.

— Mutta tuollaiseen elämään, jatkoi Pate Teikka, eivät nämä seudut ole
vielä sopivia. Ihmisten jäljet, haju tuoksahtavat vielä joka suunnalta.
Elämän suuri verkko on liian lähellä ja sen silmät kasvavat joka hetki.
On mentävä pohjoiseen, yhä kauemmas pohjoiseen.

Reppumies oli yhä vaiti. Hänen partaiset kasvonsa näyttivät Pate
Teikasta pensaalta, jossa on lymyssä jotakin.

— Lähtisittekö mukaan? sanoi hän lopulta. — Jos teitä ei pidätä
muu kuin mainitsemanne seikka, niin minä voin auttaa sen siteen
irroittamisessa.

— Aioin ehdottaa sitä. Mutta luulin, että se ei miellyttäisi teitä.

— Se johtui mieleeni tässä puhellessamme. Ajattelin, että voisitte
olla minulle alkujärjestelyissä hyödyksi. Tunnutte tuntevan seutuja ja
seikkoja, jotka ovat minulle outoja.

— Luulen, että sovimme hyvin, ja jos ei, niin silloinhan voimme erota.

— Niin, erotahan voi, vaikka sekin on välistä vaikeaa. Asia on siis
päätetty, lähdemme kun jalkani on terve. Nimeni on Raunio, kävelevä
raunio. Opiskellut järkiviisautta yliopistossa. Elänyt tähän asti
nykyajassa, keinotekoista, luonnotonta elämää. Ja aikoo nyt elää vielä
keinotekoisempaa palaamalla ajassa takaperin, kauas isiensä luo.

— Minua sanotaan Pate Teikaksi. Elänyt enimmäkseen tikan tavoin
nakuttelemalla pohjolan kasvikuntaa. Niin sanottu pohjolan jätkä.

— Minulla oli heistä joku erilainen käsitys. Mutta ehkä ette ole
mallikappale.

Hiljaisuus. Kello tokutti. Tupakan sininen savu leijui ilmassa.
Sitten Pate Teikka kuuli jälleen sängyssä istuvan miehen äänen. Hän
puhui kuten yksin. Oli kuten äkillinen tuuli kahahteleisi hänen
partapensaikossaan.

— Kuinka minä olenkaan väsynyt tämän maailman järjettömiin sysimisiin!
Tämä on narrien maailma, tyhmien tapojen, pelkurimaisuuden, ahneuden
ja alhaisuuden maailma! Minä olen kyllästynyt sen pitämyksiin ja
lakeihin, aina muuttuviin asetuksiin, lainlaatijoihin, jotka ajavat
takaa varjoja. Minä en kärsi kuulla isänmaasta ja isänmaattomuudesta,
paraateista ja työttömyydestä, juhlista ja kurjuudesta,
maailmanrauhasta ja myrkkykaasuista, yrittäjän voitosta ja varkaudesta,
uusista muodeista ja repaleista, laihdutuspillereistä ja kunnallisista
soppa-annoksista. Minä, en siedä onttoa uskontoa ja kirkkoja ja
tapuleita ja pappeja ja opettajia ja kirjoja ja sanomalehtiä ja
teattereja ja urheiluja ja kaikkia asioita, joita nimitetään
huvituksiksi. Minä väsyn niitä kärsiessäni kuten entinen Israelin
jumala. Minä kysyn, että montako tuumaa on ihmiskunnan onnea levennetty
autojen vauhdilla? Olemmeko ylen onnellisia siitä, että lentokone
voi kohota ilmaan ja pudottaa tulisen pommin niskaamme? Ja puhetta,
puhetta, politiikkaa, pystöilevää isänmaanystävyyttä ja vihankiihkoista
kommunismia! Minun on päästävä erilleen kaikesta tuosta sekavuudesta.
Minä sanon siitä itseni irti. Tahtoisin saada suuntäyden ilmaa, jota
tämä kaikki ei olisi koskettanut...

Sitten hän näytti ikäänkuin havahtuvan. Hänen ilmeensä oli vähän
hämmentynyt, hämillinen ja hän sanoi muuttuneella äänellä:

— Ettekö noutaisi tuohon vatiin raikkaampaa vettä?




TUNTURIT


Virta vei venettä, Perälapin virta, kesyttämätön ja kiireinen. Vesi
hohteli ällistyttävän kirkkaana, vihertävänä, sinertävänä. Sen lävitse
näki pohjaan kuten ohuesta lasista. Se oli neitseellistä vettä,
vapaata, villiä. Se ei ollut koskaan tehnyt työtä, pyörittänyt ratasta,
kuljettanut tukkeja. Tämä vene, jota se nyt kantoi hartioillaan, ei
ollut ehkä aivan ensimmäinen, mutta se ei ollut siitä kaukanakaan.
Joku lappalainen lienee joskus siitä kalastanut, joku helmenpyydystäjä
tähystellyt sen vesien lävitse. Tunturien ja vaarojen lomitse se juoksi
kohti itää, kohti itää. Eikä yhtään ihmisasuntoa kohonnut sen kupeilla,
ei näkynyt pysyväistä savua, eikä kuulunut itsepintaista kirveen ääntä.
Se vyörytteli satuisen kirkkaita vesiään kohti itää, harhaili poikki
jäisen Kuolan niemimaan ja keinui sitten Jäämeren raskaissa, tummissa
jättiläisaalloissa.

Auto oli tuonut heitä kohti pohjoista pitkin suurta valtatietä ja
Raunio oli vavahtanut ihastuksesta tien kiivetessä alastoman, kolean
juhlallisen tunturimaan ylitse.

— Tätä, tämän suuntaista, paljon, pitkälle...

Mutta sitten oli tullut suuri lapinkylä. Lapinkyläkö? Nykyaikaa
pakeneva Raunio oli katsonut ympärilleen epäillen. Hänen suupielensä
painuivat alas.

— Näinkö pitkällä jo? Pitääkö meidän ostaa piletti Frans Joosefin
maahan?

Siinä oli kauppakartanoita, virkamiesten asuntoja, postitalo, sairaala,
apteekki, putka, monikerroksinen hotelli. Maalia, maalia! Puhelin
ja sähkölennätin ja pitkin lankaa kulkisi myös valo talven pimeyden
saavuttua. Punaiset bensiiniasemat seisoivat kuten jumalankuvat.
Autoja, autoja ja niiden vähämielisiä kiljahduksia ja kukkopöksyisiä
turisteja.

Mutta etempänä sinersivät tunturit, kohottelivat ruskeita, kaljuja
päitään, joita siellä ja täällä koristelivat lumipilkat. Aurinko ja
pilvet yhteisymmärryksessä heittelivät näihin tuntureihin häilyviä
varjoja. Se oli Rauniosta kuten neitseen kutsuva, lupaava hymy. Odota,
toivo! Tuo kaikki minkä näet on vielä kaitaista, kymmentä metriä
leveää. Tuo tie, joka on vedetty ylitseni Jäämeren vesien ääreen, on
kyllä kuten sivistyksen osoitteleva sormi, suunnaton etusormi. Mutta se
ei ole ehtinyt vielä paljonkaan liikahdella. Löytyy vielä maata, vesiä,
joihin ei ole koskettu, jotka ovat siltä jäleltä kuin Suuri Rakentaja
heitti ne hyppysistään.

He olivat teettäneet veneen siinä kylässä ja ostaneet ruokatarpeita,
leipää, jauhoja, suolaa, sokeria ja teetä. Mutta luvatun maan
piti etupäässä ruokkia miehensä antimillaan: kalalla, lihalla.
Siirtyminen, oksastus, vaatii kuitenkin aikansa. Pate Teikka ajatteli,
ettei tuo siirtyminen koskaan tapahtuisikaan. Liian monet suonet
yhdistivät yksilön ihmiselämän mahtavaan rakennelmaan, jota sanotaan
sivistykseksi, yhteiskunnaksi, valtioksi. Tämä Raunio, omituinen
mies, kammoksui tuota rakennelmaa, josta hän kuitenkin imi voiman
tähänkin yritykseensä hypätä siitä irti erämaitten tyhjyyteen. Hänen
pankkikirjansa oli se imusuoni, joka antoi heille veneen, varusteet,
eväät. Sen voimalla voivat he kuljettaa ne kauas tiestä erämaan joen
latvoille.

Ja tämä joki kuljetti nyt heidän venettään. Suonet näyttivät nyt
todellakin olevan poikki. He olivat yksin. Raunion punakantinen
pankkikirja oli täällä kirkkaiden vesien, tummien tunturien seassa vain
hyödytön esine. Suuren valtatien varressa sillä oli ollut ihmeellinen
voima, mutta täällä esiintyvissä pulmissa se ei auttaisi heitä
vähääkään.

       *       *       *       *       *

Maisteri Raunio kyyrötti haaleassa kylvyssä.

Amme oli aivan erikoinen: kiveä, kalliota, luojan työtä. Koski
kohisi vieressä. Vesi lensi nurinniskoin, raivostui, kuohui valkeana
kuten maito. Keväisin kun jäät lähtivät, syltäinen lumi metsissä,
tuntureilla suli, tuhannet purot juoksivat, silloin tämä koski oli
vielä valtavampi. Silloin vesi pyyhki laulaen väkevää lauluaan nyt
kuivana olevan rantakallionkin ylitse. Tälle kalliolle, pieneen koloon,
oli joskus tarttunut tulvaveden kuljettama kivi. Tuo kivi alkoi veden
painostaessa pyöriä kolossaan ja kuluttaa sitä tilavammaksi. Se
jauhoi, jauhoi, jauhoi, vuorokausittain, lakkaamatta. Kun sitten vesi
laskeutui jäi tuo kivi kalliolle koloonsa. Ja uusi tulva tuli ja kivi
pyöri, pyöri kolossaan, kulutti, jauhoi olosijaansa. Siten tuli ja meni
kymmenen, viisikymmentä, sata kevättä, ehkä enemmän. Siten tuo kolo
kalliossa oli avartunut ja avartunut, syventynyt, kunnes se oli kuten
pieni amme.

Raunio oli kantanut sen täyteen vettä. Vesi oli lämmennyt auringon
paisteessa. Nyt hän istui kylvyssä. Hänen partainen naamansa näkyi
jyhkeästä ammeesta kuten hylkeen pää.

Hänen oli erinomaisen hyvä olla. Haalea vesi hyväili hänen ihoaan.
Kosken henki oli kostea ja sopivasti viileä. Se karkoitti sääsket.
Hän tarkasteli kuohuja, vesisumuja, joihin auringon paiste heitti
sateenkaarimaisia vivahduksia.

— Hevosvoimaa, hevosvoimaa, ajatteli hän. — Onneksi sitä ei ole
mitattu, punnittu, eikä asetettu ikeeseen. On hyvä tietää, että se on
kesyttämätöntä, villiä vettä...

Se oli ollut vähällä pidellä pahoin heidän venettään, kun he
kuljettivat sen alas köyden turvin.

Rannalla seisoivat heidän valkoiset rankisensa. Harmaa savu kohosi.
Hänen toverinsa keitteli siellä taimenta, kiehutteli teevettä
kattilassa. Raunio huiskautti kättään.

— Hei! huusi hän. — Keskellä Lappia, erämaata ammeet, kuumat kylvyt! Me
elämme ylellisesti, turkkilaisittain...

Hänen äänensä ei tietysti kuulunut mihinkään kosken kohinassa, mutta
Pate Teikka viittasi vastaan. Hänen naamansa loisti hyvää tuulta,
naurua. Hän ymmärsi, ettei ollut kysymys mistään asiallisesta asiasta,
vaan elämänilon ilmauksesta, runosta, johon hänenkin oli lyötävä oma
tahtinsa.

Siinä kallion kolossa, auringon lämmittämässä vedessä, tunsi maisteri
Raunio, että hän eli ja oli onnellinen. Tämä oli hänen elämänsä, hänen
maailmansa, jota hänen sielunsa oli aina himoinnut. Oli erinomainen
seikka herättyään nähdä kesyttömän veden juoksevan ja kaukaisten
tunturien sinertävän. Toiset taasen olivat onnellisia nähdessään
aamuisin tiilikiviä ja muurilaastia, kuullessaan ajoneuvojen melua.
Täällä he kuivettuisivat, kuolisivat kuten puu paljakalla. Täällä
vaadittiin toinen ruumis ja toinen sielu, jotka osaavat elää kuten
eläin osaa elää. Ihmiset olivat nykyään kadottaneet elämisen taidon. He
elivät aivoelämää, eikä heidän ollut hyvä olla.

Maisteri Raunion isä oli ollut virkamies ja järkimies. Tasainen,
tasainen elämä. Ei aaltoilua, ei hyppäyksiä. Ei suurta onnea, mutta
ei myöskään onnettomuuksia. Hänellä oli vain yksi lapsi. Sillä isä
Raunio osasi ajatella. Määränsä, osansa kutakin, olosuhteitten, varojen
mukaan. Sitäpaitsi hän kuvitteli voivansa viitoittaa lapsensa elämän,
yhden lapsen elämän. Siihen hänen olosuhteensa, varansa riittäisivät.
Mutta siinä hän pettyi. Hän unhoitti, että aivojen ohella oli myöskin
olemassa jotakin muuta. Tätä jotakin, kaukaista, muinaisaikaista, oli
isä Raunion poika perinyt äidiltään. Äiti oli kyllä kuollut pojan
ollessa vielä lapsi. Mutta hän muisti äitinsä sangen elävästi, muisti
hänet kuten linnun, häkkiin suljetun surullisen linnun.

Jo koulussa osoitti isä Raunion poika levottomuutta, tyytymättömyyttä.
Tämä laitos oli hänen luulonsa mukaan pieni, umpinainen, keinotekoinen
maailma, kuten munankuori, johon liikkuva ihmisenalku oli pistetty
haudottavaksi. Hän epäili, että tässä kaikessa oli paljon turhaa,
hyödytöntä. Kaavoja, vuosilukuja, suunnaton määrä tomua, joka
laskettiin aivokomeroihin. Ja tämä kuolleen tiedon tomu oli
hänestä vastenmielistä. Vaadittiin aikaa, tuulta, sadetta sen pois
pyyhkimiseen. Jo sangen varhain isä Raunion poika käsitti mikä
suunnaton mahti maailmassa oli _tapa_. Vainajat, mennyt elämä, olivat
kuten vankilan muuri, jonka synkeässä varjossa nykyaika eli ja liikkui.
Jos tämä muuri hitaasti mureni, oli toinen tapojen ja pitämysten muuri
jo kohonnut sen paikalle. Jos ilta tuli ja aurinko painui, lankesivat
varjot suunnattomina ja pimentävinä tulevaisuuteen.

Mutta isä Raunion poika ei miettinyt paljon. Hän janosi elämää ja elämä
oli hänen mielestään liikettä. Tässä koulun keinotekoisessa maailmassa
löytyi vain yksi laatu elämää: urheilu. Hän saavuttikin tällä alalla
loistavia tuloksia. Mutta kilpailuista hän ei pitänyt. Hänen mielestään
ei ollut mitään suurta eikä sankarillista juosta itseään läkähdyksiin
antaakseen katsojalaumoille jännityksen iloa.

Sitten hänestä tuli ylioppilas ja niihin aikoihin aukeni hänelle
myöskin elämä. Maassa oli kapina, sota. Miksi? Mistä syistä? Isä
Raunion poika ei ymmärtänyt näistä asioista paljon. Hän oli ollut
koulun pienessä, keinotekoisessa maailmassa. Heihin oli ruiskutettu
jotakin ohutta isänmaan rakkautta: kuinka tämä kansa on nähnyt nälkää
näillä kankailla ja tapellut vainolaista vastaan. Sen se on tekevä
tänään ja huomennakin. Nyt oli jälleen vainolainen tullut ja osa kansaa
oli asettunut sen puolelle. Isä Raunion pojalle sota merkitsi elämää,
tapausta. Vihdoinkin jotakin! Hän ei ajatellut oliko hän kukistamassa
vai lujittamassa tavan synkeätä muuria. Kuolleitten miesten, menneen
elämän varjot, määräsivät hänen toimintansa.

Sodan loputtua tuntui hänestä työläältä palata opiskelemaan, istuvaan
elämään, kirjojen ääreen. Hän oli siinä mielentilassa, joka kuuluu
seikkailijalle, ammattisoturille, hetkessä eläjälle. Mutta sitten
alkoikin sota Virossa ja isä Raunion suureksi pettymykseksi hänen
poikansa meni mukaan. Heimousaate voi olla korkea ja kaunis asia, mutta
vaatikoon se joitakin muita eikä hänen ainoata poikaansa kiväärien
luotien ulottuville. Mutta isä Raunion poika ei välittänyt kovinkaan
paljon heimousaatteesta. Hän halusi elämää, taistelua, tapauksia,
liikettä, vaaraa ja täpärää pelastumista. Hän oli soturina Virossa, hän
oli soturina Aunuksessa.

Mutta sitten sodat loppuivat. Tuli hiljaista, kuollutta. Isä Raunio
vihjaisi pojalleen, että tämän olisi aika yrittää jotakin, saavuttaa
jotakin, jota sanottiin asemaksi: tuloja, rahaa, ihmisten arvonantoa.
Isä Raunion pojan oli tämän kaiken jälkeen ryhdyttävä opiskelemaan.
Mutta mitä? Virkamieheksikö luukun taakse? Oliko tämä elämää:
virastohuone, kaavakkeita, kynän rapinaa, kärpäsen surinaa, sellainen
ja sellainen kuukausitili? Tahiko papiksi? Puhumaan pyhäisin pöntöstä
melkein tyhjille temppelin seinille asioista, joista on saarnailtu
kaksituhatta vuotta, ja syömään maaseudun pappilassa sianlihaa ja
lihomaan? Mutta pitikö hänen tätä varten opiskella hebreaa ja jos
jotakin vuosikausia? Eikö mies muuten pysty kastelemaan vedellä lasten
päitä, heittämään multaa vainajien ylle ja lukemaan noitalukuja
avioliittoon aikoville? Suurta tuhlausta, että tällaisiin töihin
pyritään saamaan opin tomulla kyllästetty mies.

Hän ei ymmärtänyt mikä olisi hänen päämääränsä. Sitten otti filosofia
hänet valtoihinsa. Hän lueskeli jonkun aikaa innokkaasti, suorittipa
maisterin tutkinnonkin. Sitten hän jälleen oli sitä mieltä, että
ihmisen pitää katsastaa. Hän urheili ja yritteli jonkun aikaa elää
iloisesti, ryypiskellä. Mutta hän kyllästyi pian siihenkin. Sait
tyhjentää lasin lasin perästä, eikä siitä sittenkään tullut tuon
kummempaa. Hän haaveili pitkän aikaa kirjailijan urasta, tuosta
omituisesta ammatista, joka pyrkii kuvaamaan elämää loppumattomilla
sanoilla. Hän kirjoitteli, julkaisikin jo jotakin. Mutta sitten
hän pelästyi painotuotteitten paljoutta. Mikä mahdoton pinta-ala
ohutta tomua! Hän ei tahtonut olla sitä sirottelemassa. Kirjojen
kirjoittaminen, varjoelämän luominen, kuului ihmisille, jotka olivat
jollain tavoin sairaita, epämuodostuneita, eivätkä voineet ja
uskaltaneet elää todellista elämää.

Niin häneltä meni vuosia pääkaupungissa ilman päämäärää, ilman
päätöksiä. Hänessä tapahtui kyllä eräänlaatuinen sisäinen käyminen.
Mutta se näytti hänelle elämän entistä sekavampana, kaaosmaisempana.
Hän ei nähnyt siinä sijaa niihin asettua, elää ja tyytyä. Ei edes sota
merkitsisi hänelle enää elämää. Kerskailua sivistyksellä, opilla,
suurilla keksinnöillä. Tapulit kohoavat, rukoukset nousevat, ja
kuitenkin kansat rasittivat itseään armeijoilla, panssarilaivoilla,
pommeilla. Leipää kavennettiin, jotta saataisiin paljon ruutia. Kerran
taasen miljoonat miehet kyyristelisivät maakuopissa ja odottelisivat
milloin pommi murskaa heidän luunsa, milloin myrkyllinen kaasu
tukehduttaa heidät. Minkä vuoksi? Kukaan ei tiedä. Aikanaan tehdään
rauha, synnytetään lapsia, järjestetään ne armeijoiksi, keksitään uusia
tappokoneita ja tappotapoja. Tämä on maailman historiaa.

Mitä sitten? Maisteri Raunio ei tiennyt. On helppo moittia, tuomita.
Mutta menneitten vuosisatojen varjo lepää ihmiskunnan yllä niin
synkeänä, että siinä pimeydessä voi vain hapuilla.

Niin häneltä meni vuosia. Hän oli hyvätuloisen virkamiehen ainoa
poika. Hän voi elää pääkaupungissa, hengitellä, olla tyytymätön ja
ivallinen, olla ryhtymättä todenteolla mihinkään. Hänen isänsä suri
sitä, että pojalla ei ollut mitään pyrkimystä eteenpäin, asemaan, että
hänestä näytti tulleen tyhjäntoimittaja. Vanha virkamies oli nyt ylen
yksinäinen, kävi alakuloiseksi, ukkomaiseksi, sairastui ja kuoli.

Näihin aikoihin oli maisteri Rauniolla vakavampi naissuhde. Hän
toivoi siitä koituvan muutoksen suhteessaan elämäänkin. Mutta virran
viemä ei voi arvostella rantaoksien lujuutta. Suhde särkyi. »Niin
sanottu pettymys», mietti Raunio entistä epäilevämpänä, katkerampana.
Sitten tuli isän kuolema. Hän sai haltuunsa pienen omaisuuden ja teki
äkillisen, omituisen päätöksen. Hän oli tullut siihen vakaumukseen,
ettei hänen sielunsa voi enempää sietää viljeltyä maaperää, liian
monien vuosien kärsimyksen, vaivan varjoja, ettei hän voi siellä
hengittää.

Ja siinä hän nyt oli kiven kolossa, kylvyssä, tuijotellen tunturien
sineen ja sivellen sormillaan lämmintä kallion pintaa. Ja hänen oli
erinomaisen hyvä olla.

       *       *       *       *       *

— Hei! Nyt me, pojat, syömme taimenta, että leuka on rasvassa...

Raunio ei kuullut ääntä kosken kohinalta, mutta hän näki Pate Teikan
seisovan ohuen savupatsaan vieressä kattila kädessään. Hän loikkasi
ylös ammeestaan, että vesi roiskahti, sieppasi pyyheliinan, kuivasi
itsensä ja veteli vaatekappaleita ylleen.

He söivät. Pieni määrä leipää, mutta huikeat määrät vaaleanpunaista
kalaa. Ruotoläjät kohosivat korkeiksi. Lopuksi suuret mukilliset
kellertävää teetä. Sitten Pate Teikka sytytti savukkeen. (Raunio oli
luopunut tästäkin, maailman, sivistyksen myrkkykasvista.)

— Tiedätkö mitä ajattelin tässä kokin askareissani?

— Elä ajattele, sanoi Raunio hupaisella kauhistuksella. — Ei meidän
sovi ajatella, varsinkaan mitään epäkäytännöllisiä! Meidän pitää elää!
Maha täyteen, lepoa ja liikuntoa ja meidän on hyvä olla!

— Meidän on hyvä olla... Sitä juuri ajattelin. Tämä paikka on ihana.
Tuollainen koski! Tällainen rinnemaa! Ajattelin, että rakennamme tähän
majan, hirsimajan. Tuohon voisi raivata perunamaan, kasvattaa sipulia
kalan mausteeksi...

— Ja viljaa ja lehmiä ja uskolliset aviovaimot ja lauma lapsia! Me
olisimme saarijärven paavoja sankarillisesti kamppaillen soita vastaan,
uudisasukkaita, uranaukaisijoita, sivistyksen etuvartijoita... Korkeat,
korkeat olivat ajatuksesi, mies, tunturin korkuiset! Mutta kuoleta nuo
maailmalliset kuiskaukset tai meistä tulee vihamiehet keskenään...

— Mutta kerran nuo saarijärven paavot kuitenkin tulevat ja heidän
jälkeensä tiet ja vauhti. Tuo kuiva ruskea virta on oleva elävämpi
kuin tämä kirkas, kuohuva. Nuo tunturit näyttävät salamyhkäisiltä,
tiineiltä. Kerran täällä musta savu kohoilee, pyörät kitisevät,
ihmismyyrät kaivautuvat syvälle maahan...

— Mahdollisesti. Mutta onneksi siihen on aikaa, onneksi minä olen
silloin jo tomua ja tuhkaa. Me olemme onnen poikia! Me herkuttelemme!
Meidän elämämme on ihana sampanja, heidän elämänsä on kuten musta,
raskas olut...

— Makuasia.

— Mutta minusta maistuu tämä. Minun on hyvä olla näiden kirkkaitten,
helmeilevien lasien ääressä. Elä sinä mainitse mitään perunamaasta...

Hiljaista. Kosken kohina, harhailevan, surullisen sääsken ininä. Pate
Teikasta tuntui äkkiä, että jos tuota kaikkea, minkä hän oli joskus
nähnyt, teitä, pyöriä, vauhtia, oli vielä olemassa, niin se oli
avaruuden takana, toisella taivaankappaleella. Eikä avaruuden halki ole
mitään tietä. Tuo tunne oli omituinen sekoitus kaipausta ja mielihyvää,
alakuloista onnea.

— Minä ajattelin paremman ajatuksen, sanoi Raunio. — Me menemme
käymään tunturilla. Tämä maa tekee minut uskonnolliseksi. Voisin
tunturin huipulla pitää polvirukoukset kiven möhkäleen edessä, uhrata
punalihaisen taimenen. Lappalaisten entiset seidat eivät ole hullumpia
jumalia. Niillä on kaikille jumalille yhteinen, ylhäinen käytös. Jos ne
kuulevat, ovat ne kuitenkin vaiti.

       *       *       *       *       *

He olivat kulkeneet tuntikausia, ylittäneet vaaroja, sivuuttaneet
pieniä järviä, kahlanneet jänkiä ja keinotelleet purojen ylitse. Sitten
he olivat kiipeilleet ylös tunturin kupeita. Reput ja pyssyt painoivat
heidän olkapäitään. Hiki kihosi ihosta suolaisena ja karvastelevana,
sillä aurinko paistoi lakkaamatta, vaikka puoliyön hetkien piti olla
käsissä. Tuuli kohahteli mäntypuissa, villeissä puissa. Ne kasvoivat
miten tahtoivat. Ne eivät olleet koskaan nähneet kirvestä. Luonnollinen
vanhuus, myrskyt, olivat kaataneet nykyisen sukupolven esi-isät. Ne
makasivat maassa honkautuneina, monen kaltaisilla lahomisen asteilla,
kuten suunnaton joukko suunnattomien eläimien vaalenneita luita.

Pate Teikka havaitsi, että jotakin siitä maailmasta, minkä he olivat
jättäneet, oli sittenkin tullut hänen mukanaan. Sillä hänen aivoissaan
esiintyi ajatus: »Tuhlausta, epäjärjestystä...»

Sääsket liehuivat heidän ympärillään kuten harmaa huntu, laahautuivat
perässä kuten suruharso. Mutta pistävä pikiöljyn haju ihossa esti
enimmät pistot. Kuinka paljon olikaan noita harmaita, itsepintaisia
yksilöitä metsissä, jängillä! Kuinka köyhä olikaan niiden elämä!
Useimmille vain haave saavuttamattomasta veripisarasta. Mitä onnen
poikia olivatkaan ne, jotka osuivat näiden kahden harhailevan
ihmisen seutuville! Ja sittenkin ne saivat imuputkiinsa myrkyllistä
öljyä. Mutta kaikesta huolimatta ne touhusivat, rynnistivät, elivät
kukistumattomalla rohkeudella lyhyen aikansa.

— Esimerkki ihmisille, jotka ovat kadottaneet elämisen taidon, sanoi
Raunio ja murskasi niitä monta tusinaa niskastaan yhdellä kouraisulla.

Kerran he näkivät pienen porolauman tunturin rinteellä. Nuo sirot
eläimet pakenivat kiireesti. Sorkat napsoivat, sarvien kruunaamat päät
kannettiin ylpeästi koholla. Mutta niillä oli orjan merkit korvissa ja
ne olivatkin orjia. Sivistyksen merkki, kuten tuulahdus maailmasta,
jonka he olivat jättäneet. Se tuntui Pate Teikasta melkein hyvältä,
vapauttavalta. Tie takaisin oli ehkä sittenkin löydettävissä...

Valkoisena, koristeellisena levisi jäkäläkasvullisuus, porojen
suunnaton ruokapöytä. Metsä harveni, pieneni, kävi kitukasvuiseksi ja
kummalliseksi. Tuuli puhalsi ja itsepintaiset, inisevät sääskiharsot
hajosivat. Haukkapari kiljui heidän päittensä päällä. Niillä oli pesä
jossakin jyrkänteen reunalla ja ne olivat levottomia kotirauhastaan.

Viimein he seisoivat kaljulla tunturin laella. Näköala aukeni joka
suunnalle. Vaaroja, vaaroja, tunturien metsäisiä rinteitä ja ruskean
kaljuja paljakoita. Jossakin lumipilkka kuten kuivumaan levitetty
valkoinen vaippa. Lähempänä voi huomata pieniä järviä, jänkiä, sekä
kappaleen heidän jokensa itää kohti kiemurtelevaa uomaa. Mutta
sitten sinersi tunturien ja vaarojen jähmeä aallokko ylen avarana
ja mittaamattomana. Ei savua, ei mitään merkkiä elämästä. Suuri
hiljaisuus, kuollut hiljaisuus. Ei mitään odotusta, ei kuolevien ja
heräävien äänien kuiskauksia. Tuuli puhalsi kolakkana. Se oli eloton,
välinpitämätön tuuli, joka ei tuntunut koskaan koskettaneen mitään
inhimillistä. Tunturin pohjoisella kupeella aukeni jyrkkäreunainen,
musta kuru. Sieltä nousi sumua, joka punersi alimmillaan olevan
auringon säteistä.

Tämä maisema keskiyön auringon omituisessa valossa teki molemmat miehet
äänettömiksi, mykisti heidät. Se täytti heidät pyhällä, salaperäisellä,
vavahduttavalla tunteella, jonka he olivat ennen kokeneet joskus
lapsuudessaan kirkon korkean kuvun alla. Se toi heihin hämäriä,
selittämättömiä muistoja jostakin toisesta maailmasta, toisesta
elämästä. Kaikki kadotti hetkeksi mittasuhteensa. Tämä oli tarujen maa.
Mutta sekään mistä he olivat tänne tulleet, ei ollut mikään todellinen
maailma. Maailmanpula ja kommunismi, diktatuuri ja kansanvalta, ne
olivat ylen kaukaisia, unissa nähtyjä, epätodellisia asioita.

Kuitenkin tuo tunturien mittaamaton, jähmeä aallokko vaikutti Pate
Teikkaan masentavasti, painostavasti. Ei mitään tietä, ei ulospääsyä.
Hän saisi harhailla siellä iankaikkisesti. Kaikki sadut vuoren
ihmisistä olivat mahdollisia. Tuntui hyvältä ajatella, että elävä kala
ui tuon järven sinisessä vedessä. Se oli kylmä ja liukas, mutta se oli
kuitenkin elävä. Oli lohdutus, että jossakin kurussa asui pörröinen
karhu, jossakin tuolla itäisessä sinessä kuljeskeli ehkä villi peura,
viimeisiä lajiaan.

Tuuli, kosketellessaan heidän hikisiä selkiään, värisytti heitä. He
laskeutuivat tunturin tuulensuojaiselle rinteelle ohi pienen lammin,
jonka vihertävä vesi kimalteli. Pieni puro syöksyi siitä alas loristen,
liristen. Kummallinen sointu yleisessä, jähmeässä hiljaisuudessa.
He keräilivät pieniä kuivia, omituisesti kiertyneitä männyn risuja.
He olivat kerran taistelleet raskaan elämisen taistelun uskaliaina
etuvartioina lumessa, tuulessa, paljailla kallioilla. Ne olivat jääneet
kummallisiksi kääpiöiksi, kuivettuneet ja kuolleet. Nyt ne paloivat
tuhkaksi heidän nuotiossaan, ehkä ensimmäisessä tulessa mitä sen
tunturin selälle oli koskaan viritetty.

— Tämä on temppeli! sanoi Raunio. — Tämä on vuorisaarna! En kehu
jumalisuudellani, mutta tämä tunturijumala on voimallinen jumala. Se
sanoo vahan tehokkaasti, että ylentäkää mielenne! Luulisin sen sopivan
monille siellä alhaalla. Jos tämä tunturi olisi suuren kaupungin
laidassa niin se vaikuttaisi enemmän kuin kymmenen tuomiokirkkoa ja
piispaa yhteensä. Eli voisivathan he tehdä tänne pyhiinvaellusmatkoja...

— Eikö tuo ole käynnissä? Näithän ne kukkopöksyiset turistit?

— Niinpä todellakin! Hyvä, etteivät ne osaa tänne...

Sen sanottuaan Raunio kallistui selälleen ja nukkui. Mutta Pate Teikka
valvoi kauan poltellen savukettaan. Hän tarkasteli köyhää maata,
sammalta, kanervia. Kas, tuolla on pieniä, sinisiä ja punaisia kukkia!
Ne kohosivat maasta kuten kirkas nauru. Ja todellakin! Kimalainen
tarkasteli niitä, lenteli suristen. Mikä sen oli tuonut tänne? Ei ole
mitään autiutta. Kaikki paikat ovat kansoitetut. Siinä oli itikka,
pieni kuoriainen. Se ryömi ylös ruohonkortta ja avasi peitinsiipensä
saadakseen tuulta ja päästäkseen lentoon. Se putosi kuitenkin alas,
sillä tuuli oli heikko. Mutta se rynnisti ylös uudelleen ja silloin
sitä jo onnisti. Ohuet siipikalvot värisivät, ilma kantoi sitä ja
se katosi. Sekin oli joku asukas, minä, maailman keskipiste. Se
työskenteli, aikoi jotakin. Se oli ehkä tyytymätön tähän tunturiin. Se
halusi lentää.

Kuinka tukevalta, iäkkäältä tuntuikaan maa Pate Teikan jäsenien alla!
Kuinka paljon siinä olikaan elämää! Ja hänkin oli yksi sen lapsia,
ryömijä, minä. Hän putosi joskus ja sai joskus ilmaa siipiinsä ja
katosi johonkin. Maa oli suuri ja siinä oli paljon kuoppia. Monta
elävää mahtui siihen, mutta paljon enemmän kuolleita.

       *       *       *       *       *

Se kesä oli kuten unennäkö. Tuuli ja pilvet, auringon paiste ja sade
työskentelivät täälläkin. Mutta nämäkin luonnonilmiöt olivat ikäänkuin
epätodellisia. Tunturien maailma oli ympäröinyt, lumonnut heidät.

He pystyttelivät rankisiaan ja virittelivät tuliaan. He laskivat
verkkonsa, heittelivät uistinta ja saivat kirkaskupeisia kaloja. He
tuijottelivat hiljaa lipuvasta veneestään joen pohjaan, nostivat sieltä
pihdeillä simpukoita ja availivat niitä. Heillä oli pullossa öljyn
seassa pieniä helmiä, tummia, ruskeita ja kirkkaita. He eivät tienneet
mikä heidän saaliinsa arvo oli, eikä se ollutkaan heille, ainakaan
Rauniolle, merkityksellinen asia. Mutta omituista oli ajatella,
että joku noista pienistä esineistä välkkyisi kerran rikkaan naisen
puuteripölyisellä kaulalla.

Sitten alkoi aurinko jo laskeutua lymyyn tunturien taakse. Heidän
nuotionsa räiskähteli, hohteli iloisesti pimeydessä. He tekivät nyt
paluumatkaa soutaen vastavirtaan. He poikkesivat pienelle sivujoelle ja
täyttivät siellä vadin soralla. Huuhtominen antoi tulokseksi muutamia
kellanruskeita kullanhitusia, kuten kuolleita luteita.

— Tässä me olemme talven, sanoi Raunio. — Me kaivamme kultaa!

— Mutta mitä me teemme kullalla? Sehän on kaiken pahuuden alku...

— Jotakin tehdäksemme. Arvattavasti me emme sitä pahuuteen asti saa.
Ja jos saamme ja pelkäämme syntiä, niin voimmehan kylvää sen takaisin
tunturiin...

Syksy oli jo pitkällä. Pimeyttä ja kylmyyttä oli paljon ja leipä ja tee
alkoivat loppua. Mutta he tarttuivat vielä kirveisiinsä ja rakensivat
hirsimajan. Sitten he sousivat kiireesti kesällisiä teitään ylös joen
latvoille, vetivät veneensä maihin ja kävelivät suureen Lapin kylään.

Se kaikki oli vielä olemassa: maalit ja valot, tuulessa humisevat
sanansaattajalangat, sanomalehtipainokset, suuret mustat kirjaimet ja
auto routaisella tiellä. Pate Teikka huomasi katsovansa himoiten tuolle
ruskealle tielle. Eivätkö nämä Mooseksen lain puhdistuskuukaudet jo
riittäneet? Mutta tuon tien varrella ei ehkä olisi hänelle leipäpalaa
eikä yösijaa. Värikäs maailma, johon tuo tie veisi, oli pahempi kuin
eteläiset hiekkaerämaat, pohjolan autiot kiveliöt. Kaikki sen kauneus
ja runsaus oli vain kangastusta, johon ei saanut kajota.

Ensimmäisien lumien sadettua he vedättivät ruokatavaransa, varusteensa
ja itsensä poroilla hirsimajalleen.

       *       *       *       *       *

Talvi tunturin keskellä oli pakkasäkeä, hirmuinen, liikkumaton.
Se toi Pate Teikan mieleen tyhjän iankaikkisuuden. Pimeyttä. Joku
tunti harmaata päivänkajoa, kuten aavistus, kuten hämärä muisto
menneisyydestä, jolloin ajalla oli vielä vaiheensa. Tuulikin oli
kuollut, väsynyt johonkin tunturien juurelle. Lumihiutaleet olivat
ainoa merkki liikunnosta, elämästä. Ne laskeutuivat mykässä tanssissa
jostakin ylhäältä, putosivat, lepäsivät kuolleina, liikkumattomina. Yhä
paksumpina, upottavampina levisivät valkoiset lumikerrokset. Sitten
voi olla selkeätä. Tähdet välkkyivät, kuu näytti kylmät kasvonsa,
revontulet sädehtivät. Pakkanen napsoi oksissa ja hirsimajan nurkissa.

Sisällä kämpässä oli lämpöä, rautaisen kamiinin hehkua, rasvaisen
kattilan tuoksua ja suunnattomasti unta huopien kätkössä.

Pate Teikalla oli muutamia kirjoja. Hän oli lukenut ja tutkinut ne
moneen kertaan. Hän aikoi hiihtää silloin tällöin kylälle, tuoda sieltä
sanomalehtiä, uutisia. Mutta Raunio ei hyväksynyt sitä.

— Mitä? Onko sinun välttämättä tiedettävä missä on tehty murha ja missä
joku on hirttänyt itsensä ja miten pitkästi eduskunnalla on riittänyt
puhetta jonninjoutavista asioista? Tahdotko pöläyttää silmiimme kaiken
tuon tunkkaisen elämän pölyn, rasittaa korviamme sen kaiulla? Ei käy
laatuun! Meillä on täällä sivistystä yllin kyllin: lämpöä, valoa,
rasvaa, suurusta. Ketun jäljet lumella riittävät uutisiksi...

Siispä Pate Teikan ei kannattanut mainitakaan radiolaitteista.

Ajan kuluessa hän tarkasteli toveriaan uteliaana. Olihan tämä tullut
kaupungista, elänyt siellä. Olihan hän mies, joka ei hyväksynyt
liikkumattomuutta, kaavoja, varjoja. Tämä tunturien talvi oli kuitenkin
iäkkäin, muuttumattomin, hirmuisin kaavakuva mitä kuvitella saattaa.
Pate Teikka odotti siis toverissaan väsymyksen, kyllästymisen tahi
tylsistymisen oireita. Niitä ei näkynyt. Hän söi paljon ja nukkui
raskaasti, puheli, nauroi. Hänen näytti olevan erinomaisen hyvä olla.
Hän oli kuten kotonaan, kuten kala vedessä, kuten lintu lennossa.

Mutta Pate Teikka tunsi yksinäisyyden ja yksitoikkoisuuden painon
ikäänkuin vesien puristuksen syvyyksissä. Hän oli elänyt enimmäkseen
korvessa, kämpissä. Mutta siellä oli ollut paljon tovereita, lauma.
Hän kaipasi laumaan, joukkoon. Tämä ei ollut mikään elämä. Mutta
elämää ei ollut muuallakaan, hänelle ja monille muille. Miljoona,
monta miljoonaa, yksilöä oli heitetty elämän ulkopuolelle. He olivat
kuolleita, he olivat käveleviä vainajia. Heistä uhoi tuhon lemu.

Joskus iltaisin seisoessaan kämpän nurkkajuuressa revontulien alla
hän oli tuntevinaan nenässään noiden elävien vainajien hajun. Silloin
tuntui hyvältä, että hän oli täällä kaukana, tunturien keskellä,
syvässä lumessa, taivaan valojen ja suunnattoman, kuolleen hiljaisuuden
alla.

Onneksi heillä oli työtä. He ahertelivat joka vuorokausi tuntikausia
hämärässä. He olivat ovelasti, käyttäen hyväkseen veden itsepintaista
jäätymisen halua, kasaantuneet joen pohjaan. He olivat tehneet monta
laajaa avantoa jättäen aina ohuen jääkalvon vedenpintaan. Jää vahveni
jälleen altakäsin ja raaputettiin taasen ohueksi. Täten meneteltiin
vuorokausi vuorokaudelta ja mentiin aina alaskäsin kohti joen pohjaa.
Lopulta heillä oli monta jääseinäistä laaria, joiden pohjana oli joen
kylmä kostea pohjasora, jossa oli kultaa, kellertäviä tummia murusia.

Sitä kultaa ei ollut paljon. Heidän keskimääräinen päiväansionsa riitti
kuitenkin suunnilleen korvaamaan kulutkin. Sitäpaitsi tässä työssä
oli jännityksen hehkua. Siinä oli pelin luonne. Ei mitään taksaa, ei
tuntipalkkaa. Voi olla, että lapiossasi oli vain köyhää soraa. Mutta
voit myöskin kuvitella, että tuo jäädytys puskeentuu suoraan pesälle,
aarteeseen, joka on ollut lymyssä kauan juoksevan veden vartioimana.
Kultakuume! Pate Teikka tunsi toisinaan sen hehkun mielessään ja
ruumiissaan työskennellessään jäällä. Kaukainen maailma ja läheinen
talvinen erämaa unohtuivat. Oli olemassa vain työ, nykyhetki,
lihaksien koneellisen taitavat liikkeet. Iltaisin hän voi tuijottaa
pieneen kultahiekkapulloon kauan ja liikkumattomana. Enemmän tuota
tummankellertävää ainetta. Se olisi kuten ankkuri, pelastusköysi, vahva
turva myrskyssä! Maailma, elämä ei sysäisi häntä enää luotaan. Hänen
ei tarvitsisi kaupitella sille lihastensa voimaa eikä aivojensa kykyä.
Sillä sellaista tavaraa siellä oli ennestäänkin liian runsaasti, maan
vaivaksi asti. Mutta tuollaiset pienet muruset he ottaisivat ilolla
vastaan. Eikä antaja suinkaan joutuisi kiertämään mitään noitaympyrää.
Hän voisi olla varma ravinnostaan, verhoistaan, yösijastaan. Hän olisi
ehkä edelleenkin hyödytön, tarpeeton ihminen, kävelevä vainaja. Mutta
hän ei haisisi. Keltainen metalli olisi palsamoinut hänet.

Mutta Rauniossa ei näyttänyt ilmenevän mitään kultakuumeen oireita. Hän
teki työtään kiihkottomasti kuten päiväpalkkalainen, joka ansaitsee
leipäänsä. Hän sanoi, että rehellisen päivätyön tehneelle miehelle
maistuu ruoka, hänellä on hyvä omatunto ja syvä uni. Pate Teikka
ihmetteli, että miten tämä mies menettelisi, jos hän löytäisi oikean
kultasuonen. Mitä tapahtuisi? Puskeutuisivatko ratakiskot sittenkin yli
tunturin ja porat iskisivät kallioon? Pölyä, savua, kitinää, jyrinää!
Koko tuo elämä, jota Raunio piti harhaan menneenä ja epäterveenä, jota
hän oli paennut, levenisi tännekin. Ja maisteri Rauniossa olisi syy
siihen. Mikä kohtaus!

Ne kohtaukset olivat kuitenkin kaukana eli ehkä jäisivät tulemattakin.
Mutta iankaikkisen pitkinä hetkinä kämpässä, punertavien honkien
palaessa kamiinissa, sai Raunio lyhyitä, omituisia puhe- ja
saarnaintokohtauksia, jollaiseen Pate Teikka oli jo nähnyt hänen
lankeavan Korpelan pirtissä kesäisenä yönä. Hän saattoi äkkiä
kavahtaa makuusijaltaan, kävellä jonkun askeleen edestakaisin, parran
törröttäessä kuten pensas, jossa on lymyssä jotakin.

— Ne siellä alhaalla (tämä oli Raunion vakiintunut sanontatapa
yhteiskunnasta ja ihmisistä) ovat totisesti rappeutuva eläinlaji!
Heissä on rinnakkain mitä törkein ja järjettömin raakuus ja mitä
naurettavin, epätarkoituksenmukaisin säälintunne. Vähän väliä he
johtavat parhaimmat, voimakkaimmat, elämänkelpoisimmat yksilönsä
tappamaan, silpomaan, tekemään raajarikoiksi toisiaan. Näitä
raajarikkoja, kaasujen kärventämiä onnettomia he sitten parantelevat
niin paljon kuin mahdollista on, huoltavat vuosikymmeniä lasareteissa,
maksavat eläkkeitä. Samoin he huoltavat hulluja, tylsämielisiä,
kaatumatautisia, sokeita, kuuroja, mykkiä, kaiken kaltaisia
ruumiillisesti tahi sielullisesti parantumattomia sairaita. He auttavat
heitä elämään mahdollisimman kauan, antavat heille tilaisuuden jatkaa
sukuaan, siittää kaltaisiaan. Ja tämä tapahtuu parempien, työ- ja
elämänkelpoisten ainesten kustannuksella. Elämä on heille paljon
raskaampi, vaikeampi kuin noille toisille, joista ei oikeastaan olisi
ollenkaan elämään, jotka äiti luonto, jos se olisi saanut määrätä,
olisi jo kauan sitten heittänyt kelvottomina lapsina rinnoiltaan. Mutta
se eläinlaji, jota sanotaan ihmiseksi, ylpeilee luonnon herruudellaan
ja se on tosiaankin voinut kääntää nurin luonnon järjestyksen. Sairaat,
kelvottomat, kykenemättömät saatetaan keinotekoisesti kauan eläviksi!
Yhä useampia sairaaloita, vankiloita, huoltolaitoksia pystytetään.
Sairaus levenee, kelvottomien prosentti käy yhä suuremmaksi ja
elämänkelpoisina, voimakkaina pysyneitten elinehdot yhä kiristyvät.
Tämä on tämän omituisen järjestelmän seuraus. Se nähdään jo nyt ja
jonkun ajan kuluttua vielä paremmin...

Hän tyyntyi, vaikeni, kaatoi kattilasta lasin teetä.

— Miksi et ole sanonut tuota heille siellä alhaalla? kysyi Pate Teikka.

— Sanonut! Luuletko ettei sitä ole heille sanottu monesti ja monella
muotoa? Mutta mitä se pyhittää! Elämä kulkee uraansa. Yksilöt ja lajit
syntyvät ja kukoistavat, rappeutuvat ja kuolevat. Sinä et voi tarttua
elämää sarviin. Sillä ei ole mitään sarvia. Sitäpaitsi he voisivat
ottaa minut kiinni sellaisen saarnan jälkeen, kytkeä, pistää vankilaan
eli hullujen huoneeseen. Heidän käsitteensä ovat niin sekaisin, että he
kauhistuvat, raivostuvat järjen äänestä...

— Niin tähän elämään sisältyy enemmän muita aineksia kuin järkeä.
Järjen kannalta ei elämä olisi sen vaivan arvoinen mitä eläminen
vaatii...

— Terve elämä ei ole mikään vaiva. On vain tyydyttävä siihen mihin
eläin tyytyy: olemassaoloon.

Raunio oli jälleen päässyt puuskansa sivuitse. Hän maisteli
teetään tyynin mielin. Mutta Pate Teikka jäi odottelemaan hänen
seuraavaa kohtaustaan. Ne toivat ikäänkuin elävän tuulahduksen tähän
kuolleeseen hiljaisuuteen. Niissä oli kipua ja nautintoa, väriä ja
mielenliikutusta. Nämä lyhyet, kiihkeät, näköjään ristiriitaiset
luennot antoivat hänen aivoilleen askartelua. Ne olivat ikäänkuin
vaellus tunturin rinteellä. Näköalat muuttelehtivat, avartuivat,
supistuivat. Ne herättivät mielessä kaipauksen tunturien taa, johonkin
jossa elämä sijaitsi.





VAUNUT JA TIE


Aurinko ei ollut kuollut. Eräänä päivänä sen hohtavan kiekon reuna
pilkisti tunturin takaa ja painui pois. Mutta seuraavana päivänä se
katsoi jo koko silmällään jokilaaksoon. Pimeyteen alkoi repeillä rako
valkeutta, aste asteelta roimasti jatkuen.

Niin kului aika. He ahertelivat jäädytyksiensä pohjalla. Kultakuume
hehkutti Pate Teikan mieltä ulkona ja kaipaus elämään, laumaan, sisällä
hirsimajassa. Kevät lähestyi. Hanget hohtelivat kovina, kirkkaina.
Aurinko hautoi jäädytykset puhki ja täytti ne vedellä. Ruokavarat
loppuivat. He hiihtivät suureen Lapin kylään, aikeenaan palata
tunturien keskelle veneellä heti kun joen jääpeite olisi murtunut.

Luppoaika. Monta muistoa tulvahti Pate Teikan mieleen talven vahvan
valkean, keisarillisen loistavan rintaman horjuessa ja kukistuessa.
Lumien korkeus luhistui jalanmitan päivässä, illat olivat sinertävät,
kellertävät, kalpeat ja viileät. Puhelinlangat soivat tuulessa. Oli
hyvä istua majatalossa korean liinan kattaman pöydän ääressä ja
silmäillä sanomalehtien korkeita otsikkokirjaimia. Ja tarjoilijatyttö
käveli silkkisukissa ja kiiltävissä kengissä. Pate Teikka oli melkein
unohtanut, että tuollaisiakin olentoja oli olemassa. Pyöreyttä,
pehmeyttä, keveyttä...

Mutta maisteri Raunio oli huomannut sen ennen. Hän oli päässyt jo
pitkälle. Hänellä oli varmasti joitakin yhteisiä kokemuksia tuon tytön
kanssa iltojen sinen jatkuessa loputtomiin. Hänen koko olemuksensa
uhoi voimaa ja hyvää tuulta. Hänen partansa oli siistitty ja suittu.
Se harotti kiiltävänä ja pöyhkeänä kuten metson pyrstö keväisillä
soidinkentillä.

Ruskeita pälviä ilmestyi maantiehen. Se tie alkoi vetää, houkutella
Pate Teikkaa. Sen mutkat näyttivät viehättäviltä. Se oli kuten
suunnaton, muurahaisvartaloinen tarjoilijatyttö. Eikä voinut tietää
mitä se kantaisi tarjottimellaan. Ehkä sen antimet hänelle olisivat
vain vaivaa, nälkää ja väsymystä... Mutta Pate Teikka tiesi nyt, ettei
hän voisi enää palata kaukaisten tunturien luo. Ne olivat kyllä hieman
tiineen näköisiä kuin ne piankin synnyttäisivät. Ne herättivät kyllä
epämääräisiä toiveita, kullasta, rikkauksista. Siellä olisi ruokaa ja
työtä ja hiljaisuutta. Mutta siellä ei olisi rauhaa. Tuo ruskea tie oli
jälleen voimakkaampi. Tuo kaitainen tie näytti jälleen elämän tieltä.

Hän tunnusti nämä seikat toverilleen majatalon portailla auringon
painuessa tunturien taa, läntisten pilvien punoittaessa kuten
ärsyttävät kapinaliput.

— Arvasin sen, sanoi Raunio. — Olet näyttänyt levottomalta. On kuulunut
ikäänkuin käymisen pihinä. Mitäpä siinä! Kun täytyy, niin täytyy! Sinä
palaat kuten tuhlaajapoika isäisi luo...

— Mutta kun sinä jatkat harjoituksia tuntureissa, niin tämä tuntuu kuin
petokselta. Tuletko siellä toimeen yksin.

— Elä välitä minusta! Yksin on minun niinkuin sinunkin oltava
nahkoissamme. Olen ajatellut, että vien nyt naisen mukanani.
Paratiisissa täytyy olla eeva.

— Varo vain, ettei eeva jälleen aiheuta eedenistä karkoitusta.

— Ja jos sinulle ei teurasteta mitään vasikkaa, etkä pääse osalliseksi
soittoon ja hyppyyn, niin tule takaisin tänne. Luonnonhelmaan,
isä-Aaprahamin helmaan...

— Tuo on hyvä tietää. Sotataitoonhan kuuluu kai peräytymistien
varmistus.

He vaikenivat ja tuijottivat viileään, kalpeaan iltaan.

Seuraavana päivänä Raunio sanoi, että hänenkin on lähdettävä käymään
etelämpänä, järjestelemässä eräitä asioita.

Auto lähti samana päivänä, ensimmäinen auto pitkän, taipaleita
jatkavan, vangitsevan talven perästä, pyrkimään tunturien ylitse
etelään. Se oli kylän kauppiaan kuormavaunu. Ajaja ja itse kauppias
istuivat kuljettajan kopissa. Raunio, Pate Teikka ja joku toinen laiha,
kärsineen näköinen jätkämies saivat paikat kuormakorista.

Kone alkoi käydä, pyörät pyöriä. Pate Teikka näki Raunion parran
hulmahtavan tuulessa. Kuinka kauan hän olikaan tuntenut tuon miehen?
Vainko vajaan vuoden? Mutta aika on suhteellista. Et ole mitään
sanonut ajatellessasi, että vuoden olin tuon partamiehen toverina
tunturimaassa. Kuinka monta mietittävää sanaa hän olikaan kuullut
tuosta parrasta? Tuo mies oli ollut ikäänkuin vahva runko, jonka
köynnöksenä, loisena hän oli ollut pitkän aikaa... Nyt tulisi ero.
Alakuloinen tunnelma. Jotakin lempeätä lapsellista, mutta samalla
epämieluista: tuo oli päässyt antamaan sinulle jotakin ilman
kontrahtia...

Vaunu heilui, hytkähteli. Kuormapeitteen päällä istuvat miehet
hojeltuivat toisiaan vasten. Tuo laiha, kuluneen näköinen jätkä oli
virkistänyt itseään sahtitorpassa. Hänen ryhtinsä ei ollut uljaimpia.
Hän puhui lakkaamatta, kaipaamatta vastausta. Pate Teikka kuuli hänen
puheestaan vain katkelmia.

— Nykyään on kiritty ruuvit tiukalle... Kovaa tämä elämä on aina ollut
meikäläiselle, mutta nyt tämä maailma alkaa olla jo tulen alla...

Hän oli yrittänyt Jäämerelle, rajan taakse, Ruijaan. Mutta hän ei ollut
viihtynyt siellä.

— Kolkkoa oli se Jäämeren touhu! Ja kapulakieltä! Ruijalaiset ovat
ylpeitä, vaikka ovat itsekin saatanan köyhiä. Turvemajat! Luulevat
olevansa parempia. Mutta se on heidän utopiaansa! Suomen rotuhan se
on, joka on kaikki kestänyt, kaikki kärsinyt, asuttanut nämä maailman
ääret, Suomen työmies... Mutta sen uskon sain, että on parasta
pysytellä rajan tällä puolen. Tämä ei ole loistavaa. Mutta täällä on
kuitenkin yhteinen kieli, yhteiset tavat, yhteinen viina, yhteinen
puute ja yhteinen nälkä... Esi-isät olivat tyhmiä: ne tulivat tänne
köyhille kankaille idän lihavilta mailta. Olisivat silloin olleet
isänmaallisia ja sanoneet, että parempi kuolla ase kädessä kuin
lähteä Suomeen pettua syömään. Nyt ne vasta innottelevat aseittensa
kanssa, kun ovat saaneet maan, jolla ei kukaan tee mitään... Tämä
on muka vapaa ja itsenäinen, mutta ulkomaitten rahamiehet imevät
täältä velkakirjoilla kaiken laihankin mehun... Puhuvathan ne siitä
Venäjästä molempaa... Mutta minä olen jo iällä, heikko mies. Ei mitään
vastustusvoimaa. Ei minusta ole enää yrittäjäksi...

Pate Teikka havahtui. Hänhän oli ollut kauan erämaassa. Vasta eilisinä
päivinä hän oli huomannut lehdistä, että oli käynnissä jonkinlainen
muuttoliike Venäjälle, kohti itää, josta tämä kansa oli kerran tullut.
Tuon omituisen, ulkopuolelle salamyhkäisen maan ja järjestelmän
osakkeet olivat siis nousseet. Ellei muille niin sellaisille, jotka
olivat hänen asemassaan... Tosiaankin: ainoa johtolippu, ainoa tie
hänellekin... Uusi maailma, uusi elämä! Ellei muuta niin työtä ja
ruokaa... Ellei muuta niin toivo, suurikin toivo: uusi järjestelmä...

Kuten unen läpi hän kuuli kuinka Jäämeren mies tiedusteli maisterilta
mitä naapurit olivat touhunneet.

— Yrittelimme tuolla tunturissa vuolla puuveitsellä kultaa.

— Niin, niin! Eikä erin onnistanut? Arvaan! Puusta ja tuohestahan ne
tahtovat olla tässä maassa vehkeet. Olen sitä minäkin täällä touhunnut
kolmekymmentä vuotta...

Vaunu heilui. Puhe katkesi.

— Kolmekymmentä vuotta napapiirin sisällä. En ole sitten käynyt
etelässä. Niin sen kävi! Tänne sitä jäi, unohtui...

Vaunu alkoi kiivetä puuttomalle tunturille. Tiellä oli paikoin vettä,
lumisohjoa ja lunta. Kulku kävi vaivalloisesti. Tienvieressä näkyi
harmaita luhistuvia hirsi- ja turvemajoja, tämän tien luojain asuntoja.

— Olin minä tekemässä tätäkin tietä, tälläkin tunturilla, kuului aina
puhuvan miehen ääni. — Tuossa kämpässä minä löin lujia pojille... Mutta
Hummeri-Heimo teki saman kämpän nurkassa kolmenkymmenen tuhannen edestä
tietä yhtenä yönä. Silloin näki edes rahaa ja olletikin jälkeenpäin,
Villinä Talvena... Putosipa samaiselta Hummerilta piikki kämpän
lattialle. Sytytti kaksikymppisen tuleen ja etsiskeli sitä. Liikanaista
leikillisyyttä...

Välistä vaunu pysähtyi kokonaan kinoksien jätteisiin. Oli tartuttava
lapioihin, työnnettävä. Mutta ura, tie aukesi. Tämä oli vaunu, joka
ensimmäisenä sinä keväänä kulki tunturin ylitse. Jonkinlainen kunnia,
juhlasaatto.

He pääsivät korkeimman selänteen ylitse. Vedenjakaja. Juokseva vesi
ei pyrkinyt enää Jäämeren väljyyteen. Tuli valtion majatalo. Yksin
se seisoi vaivaiskoivikossa punaisin seinin ja valkoisin akkunoin.
Koko majatalon väki oli kerääntynyt pihalle hymyilevin suin. Tämä
oli kesän ensimmäinen vaunu. Tien ruskea suoni alkaisi jälleen elää
talven horroksen jälkeen. Monta vaunua, monta ihmistä kulkisi sivuitse,
edestakaisin. Joukossa näkyi lappalainenkin koreassa, päärmätyssä
sarkakauhtanassaan, huulillaan lauhka, arka, ongelmallinen hymynsä.
Hän oli komsion ja poron ja ahkion ja koskiveneen lapsia. Tuo tie,
nuo vaunut olivat hänelle kuten ylpeästi viittaava käsi. Uusi aika,
ahdistus, tuho.

Kahvia ja ruskeata vehnäleipää majatalon leveän pöydän ääressä.
Sitten matka jatkui. Metsä kävi kasvultaan voimakkaammaksi. Jossakin
näkyi valkohirsinen tupanen, uudisasukas. Pieni tilkku perunamaata
kiveliössä. Sitten tultiin jälleen kahviasemalle. Isäntä itse seisoi
pihamaallaan, reima äijä, harmaat hiukset liehahdellen.

Pate Teikka tunsi hyvin äijän ja hänen torppansa. Hän oli sattunut
olemaan paikalla kerran kesällä monta vuotta sitten, kun korkeita
herroja, ministereitä, oli matkalla pohjoisessa. He pysähtyivät tälle
kahviasemalle. Jos Pate Teikka olisi ollut ministeri, niin hän olisi
antanut juhlakkaan esiintymistavan vuoksi isännän rintaan nauhat ja
ritarinristit.

— Tervetuloa, korkeat vieraat, matalaan majaani, osasi hän sanoa
jymeällä äänellään. Hän esitteli perheensä, vävynsä:

— Tämä on vävyni, suuri sotasankari, etelästä, Iistä, helvetistäkin...

Sellainen oli hänellä vävymies. Mutta talven tullen hän oli jo toisissa
ajatuksissa ja karkoitti vävynsä.

— Sinä saat mennä, tuhannen vietävä jätkä! Sinun sankaruutesi on tälle
maalle, minulle, liian kallis asia!

Tämän kahviaseman isäntä muistetaan aina ilolla eikä huokauksella.
Hänellä saa ihminen huvittaa itseään. Sai nytkin. Paljon sanoja mustan
kahvin höysteeksi.

Matka jatkui. Lumien jäännökset vähenivät, tie parani ja vaunun vauhti
kiihtyi. Puhelias jätkämies oli nyt urvahtanut. Hän nyykähteli,
nuokahteli aivan holtittomana. Vilkaistessaan yli olkansa Pate Teikka
näki, että edessä olevan metsikön takaa pilkoitti jo kirkon risti.
Oikealla oli leveä joki, suvanto. Ilta-aurinko painui juuri vaaran
taakse ja heitti veteen kuten veripunaisen tien, patsaan korkeuksiin,
kaivon syvyyksiin.

Pate Teikka katsoi tuota ilmiötä ja hänen aivoissaan kehittyi ajatus:

— Harhaa! Silmät luulevat tuossa olevan jotakin todellista, värikästä.
Eikä siinä ole muuta kuin tummaa, kylmää vettä... Ehkä se oli kaavakuva
hänen tiestään uuteen maailmaan...

Silloin tapahtui jotakin. Rysäys. Vaunu ei kulkenut enää
harmaanruskeata tietä. Sen pyörät pyörivät jossakin tyhjän päällä. Pate
Teikka ei istunut enää kuormapeitteellä. Hän oli sinkoutunut siitä
irti. Aivoissa ei ollut yhtään ajatusta. Viimeinen kuva, joka painui
hänen tajuunsa, oli hänen matkakumppaniensa kasvot, toiset parrakkaat,
toiset laihat, uniset, häiriytyneet, jotakin kysyvät kasvot. Sitten
seurasi pimeys, musta tajuttomuus.

Mutta taju palasi. Korva erotti moottorin surinan. Tahi oliko se
elokuvakoneen surinaa? Sillä hänen aivoissaan esiintyi ikäänkuin
filminauha, sarja sekasortoisia kuvia, muistojen katkelmia.

Pieni poika, joka juoksi punainen mekko yllään keltaisten kukkien
reunustamaa polkua. Se oli Kustaavan Pate ... Sahan sirinä
puussa, huohottava hengitys, kylmä tuuli puhaltaen ihoon paidan
rintarakosesta... Tulen ja lämmön hehkua, naurua. On sanottu jotakin
hauskaa... Joki kimallellen auringossa... Parit tytön kasvot, ele,
ilme. Talvinen yö, revontulien vihreät säteet, suksien sihinä, sauvojen
narina, uupumus, nälkä. Suuri noitaympyrä... Parta, hehkuvat silmät ja
ääni, kuten tuulen suhina pensaikossa...

Sitten hänen korvansa erotti todellisen äänen:

— Ei tällä miehelle ole mitään hätää! Mutta toiset...

Hän huomasi istuvansa ojan reunalla. Silmäripsissä oli joitakin
punaisia pisaroita, verta. Hän pyyhki ne pois. Hän huomasi maisteri
Rauniota kannettavan. Monien outojen mieshahmojen välistä hän näki,
että Raunion toinen jalka oli kummallisesti venähtänyt, ikäänkuin
saapas olisi liian suuri ja soluisi jalasta pois. Jossakin takana
surisi automoottori heikosti. Mutta edessä tiellä oli toinen auto.
Sen pinta kiilteli tummana. Rauniota tungettiin juuri sisään ahtaasta
ovesta. Hän kuuli ähkäisyn, voihkaisun, kirouksen.

Äkillisenä välähdyksenä Pate Teikka tajusi kaiken: auto-onnettomuus.
Hän nousi koneellisesti, käveli hieman puumaisin jäsenin auton luo ja
istui ohjaajan viereen.

Ojan reunalla makasi joku tumma, kuormapeitteellä verhottu hahmo.
Se oli ehkä Jäämeren mies, jolla ei ollut enää erikoista kiirettä
mihinkään.

       *       *       *       *       *

Kävi ilmi, ettei Pate Teikka ollut saanut mitään pahempaa vammaa. Pieni
laastarilappu otsaan ja hän oli valmis omille teilleen, väljälle. Mutta
toisin olivat Raunion asiat. Hänen jalkansa oli murtunut.

Pate Teikka seisoi nyt hänen vuoteensa vieressä. Ympäristön haju,
vuoderivit, joissa niin moni oli kärsinyt ja kuollut tahi parantunut,
toivat hänen mieleensä vuosientakaisia muistoja.

Kerran ennen hän oli ollut tällaisessa talossa. Hänen toverinsa oli
ollut muuan lannistumattoman iloinen merimies. Hän muisti kuinka tämä
oli aina öisin soitellut kelloa saadakseen nähdä heidän hoitajattarensa
kaljun pään. Hän oli vanha, kärtyinen neiti. Päivällä hänellä oli
kauniit kiharat, mutta öisin ne katosivat kokonaan. Ja merimies huvitti
itseään sairaudessaan tällä muodon muutoksella. Pate Teikassa oli ollut
silloin pieni kipeä vamma. Mutta sen parantuminen oli varma. Joku
viikko ja elämä olisi ikäänkuin uudempi, parempi asia...

Sitten hän kuuli miehen, lääkärin, matalan äänen:

— Kyllä hän sen voittaa! Luja ruumiinrakenne. Mutta en tiedä onko se
mikään ilo. Jalka on joka tapauksessa mennyt. Miehestä tulee vain
raunio...

— Vahinko! Nuori elämä...

Tämä oli nuoren naisen ääni.

Epämääräinen hymähdys. Kahdet poistuvat askeleet. Raskaammat:
valkokauhtanaisen lääkärin. Kevyet: sirovartaloisen, valkorusettisen
sairaanhoitajattaren. Pate Teikka oli yksin vuoteen ääressä. Vasten
valkoisia lakanoita erottautui musta parta. Se oli liikkumaton kuten
pensas talvisena pakkaspäivänä. Silmät eivät loistaneet, luomet olivat
kiinni. Mutta Pate Teikka oli kuitenkin kuulevinaan ivallisen äänen: —
Sairaat, kelvottomat, kykenemättömät saatetaan keinotekoisesti kauan
eläviksi...

Mitä sanoisi nyt tämä mies, kun hän huomaisi, että hänen olemuksessaan,
ruumiissaan oli tapahtunut kummallinen muutos, että hänen toisen
alaraajansa tilalla oli tyhjyys... Tosiaankin! Mikä muutos: osa
hänestä, joka oli häntä kauan kannattanut, oli kadonnut, kuollut,
haudattu. Ja kun osa ruumiista olisi mennyt, ei henkikään olisi
enää kokonainen, entinen. Mikä olisi se mies, joka kyyristeleisi,
kuukkaileisi puujalan, sauvan varassa? Joku vieras, muukalainen, jonka
aikeita ja ajatuksia ei voisi aavistaa eikä arvata. Ei koskaan enää hän
voisi samoilla tuntureilla, ei paeta epäjärjestyksellistä maailmaa...
Hän eläisi kykenevien, elämänkelpoisten kustannuksella. Niinhän hän
oli sanonut. Mutta tulisiko hän soveltamaan suuren, säälimättömän
kirurgiansa itseensä? Vai olisiko ruumiin rakenteen mukana muuttunut
myös henkinen laatu, niin että tuo partamies voisi suvaita itseään,
väärän säälin yllä pitämää, kelvotonta hylkyä...

Pate Teikka poistui pää painuksissa. Miksikä oli järjestäytynyt juuri
niin, että Raunio heistä kahdesta sinkoutui vaununpyörien alle?
Hänellähän oli edessään viitoitettu tie, elämä, josta hän nautti, elämä
erämaissa ja tuntureilla. Mutta häneltä sen sijaan olivat ummessa
kaikki tiet. Ei mitään tehtävää terveelle, voimakkaalle miehelle.
Eipä edes ruokaa. Se näytti menevän hänessä hukkaan. Se sai ennemmin
pilaantua kasoihin. Kaiken järjen nimessä hän olisi ollut kypsempi
mies vaunun pyörien alle... Ja kuitenkin on ihmisiä, jotka uskovat
kohtaloon. Mikä hulluus!

Seuraavana päivänä Pate Teikka näki jälleen sairaalan valkoiset
vuoderivit, nimilaput sänkyjen päissä. Se ja se, sitä ja sitä
kelvotonta! Tämä oli kuten rannikko, johon elämä heitti haaksihylkynsä.

Valkorusettinen sairaanhoitajatar seisoi hänen edessään.

— Raunio! Niin, kaikki olisi ollut hyvin hänen suhteensa, jos hän olisi
itse halunnut. Mutta tuo tapaus oli kai pannut hänen päänsä sekaisin.
Mielenhäiriö! Niin. Joku kova onni oli saattanut hänen ulottuvilleen
aseen...

Kävi ilmi, että partamies oli leikannut kurkkunsa auki.

— Johdonmukaisuutta, sanoi Pate Teikka. — Hän sovitti teoriansa
käytäntöön, jopa itseensä nähden...

Sairaanhoitajatar pudisti siroa päätään katsoessaan poistuvaa miestä.

       *       *       *       *       *

— Löytyy kaksi tietä, sanoi Pate Teikka. — Paon tai taistelun tie. Pako
on helppo. Mutta vain heikot pakenevat, miehet, jotka ovat raajoja
vailla...

Mutta taistelun ja toivon teitä oli hänelle enää vain yksi: meno rajan
ylitse. Sekin oli ehkä kuten hyppäys tyhjyyteen. Siellä olivat ehkä
odottamassa uudet kurjuudet ja uudet kärsimykset. Mutta ne olivat
ainakin uusia, outoja ja tuntemattomia. Ja se teki ne monin verroin
paremmiksi täällä piirittäviä tuttuja ja tunnettuja vaivoja ja tuhoa.
Joku joka on vielä turvallisesti syönyt leipäänsä, voi puhua isänmaasta
ja myöskin, jos hänen aivokopassaan kasvoi menneitten vuosisatojen
sammal, heittäytymisestä perivihollisen syliin. He eivät kuitenkaan
voine osoittaa pulmassa oleville mitään tietä. Työvälineet ruostukoot
ja vahvat kädet olkoon joutilaina, kauppias seisokoon synkkämielisenä
pilaantuvan tavarakasan takana ja nälkäisen suolet huriskoon, koska
hänellä ei ole paperirahaa. Kallistakoon hän päänsä ja antakoon
henkensä maammelaulun hymistys huulillaan...

Se on sankarin polku. Korkeintaan voidaan toivoa, että Yli-isä kaataa
joskus vettä ojaan, että mylly rupeaa pyörimään.

Mutta myllyn seisoessa kävele nälkäinen etsimään uusia myllyjä. Niin
on tapahtunut aina. Ei kukaan ole kiroillut, jos ahtaasti asutussa
kämpässä joku on raottanut ovea ja pujahtanut ulos.

Pate Teikka oli nyt tällä tiellä. Hän käveli reppu selässä rajaa kohti
ja oli astuva rajan ylitsekin. Hän tiesi, että se oli tärkeä askel. Hän
tiesi, että raja oli vielä ja oli ehkä kauankin jotakin muutakin kuin
koukeroinen viiva paperilla.

Vaikka hän saisi siellä puuttumattoman leivän ja päivänsä olisivat
täynnä mielenkiintoista aherrusta, niin hän voisi kuitenkin herätä
yöllä ja muistaa seudut, joissa hän oli juossut poikasena, nähdä
kaukaisten tunturien siinnon ja kuulla suurten jokien vesien solinan...
Ja se ei olisi ehkä mikään mieluinen kokemus. Sen nimi olisi ehkä
synnyinmaan kaipuu. Sen rometta ei ehkä sammuttaisi muisto siitä, että
ne seudut olivat olleet jäisiä seutuja kerta kaikkiaan, etteivät ne
lopulta voineet tarjota muuta kuin harhailevan tien ja vitkallisen
kuoleman.

On ehkä vaikeaa elää uutta elämää, kun entisen elämän ja menneen
maailman muistot kulkevat öisinä kummituksina mielessä.

Mutta Pate Teikka oli tiellä. Eikä toista tietä ollut olemassakaan.






KIVET

Kertomus




Maaliskuiset päivät olivat kirkkaita, kauniita ja armaita. Lumi loisti,
havupuut näyttivät kylvystä päässeen puhtailta ja koivunvarvut olivat
paisuneita ja ikäänkuin ujosti punastelevia. Taivaan uljaasta sinestä
paistaa pohotti aurinko.

Nuori mies hiihti, ja oli hiihtänyt jo monta päivää kevättalven taivaan
alla. Hänellä ei ollut mitään erikoista päämäärää. Eräs vaikuttava
voimakaan, köyhyys, joka käskee ihmistä tekemään sitä tai tätä, ei
ollut sillä hetkellä aivan kintuilla. Jos hän joskus pysähtyi ja kyseli
ihmisiltä työmaita, niin hän teki sen kuin piruuttaan. Ehei, nyt ei
runko notkistu puun juurelle, ei ainakaan vielä! Hän nautti vapaasta
kuljeskelustaan. Hän eli ikäänkuin hupaisessa humalassa, joi auringon
ja lumen loistetta, ahavatuulta ja kaukaisten vaarojen siintoa. Tuntui
siltä, että jossakin on jotakin odottamassa juuri häntä, jotakin
mielenkiintoista ja onnelliseksi tekevää, kukaties minkä metsäisen
vaaran takana, minkä ladun mutkassa...

Hän hiihti notkeasti ja näköjään velton huolettomasti, mutta kuitenkin
taivalta taittavasti. Hän erkani valtatieltä, jossa jo lumi suli
sohjuksi, jossa tuoksahteli enteilevästi. Hän hiihteli umpimähkään
kantavia hankia, poikki metsien ja nevojen, ja hänessä enteili
keväinen, väkevä odotuksen tunne.

Sitten hän näki metsän keskellä matalahkolla mäellä matalan talon.
Niin, talon kaikki rakennukset olivat mataloita ja puolittain
lumeen vajonneita, mutta hyvin tilaaottavia ja jykevän näköisiä ja
kunnianarvoisan harmaita. Seinissä ja rappeutuneelta näyttävissä
katoissa erotti harmaan rinnalla vihreää, ja pienissä ikivanhoissa
akkunaruuduissa vilahteli ikäänkuin muisto menneen ja muinaisen ajan
auringosta.

Nuori mies nojasi sauvoihinsa ja katsoi. Hänestä tuo vanha ja harmaa
ja rappeutunutkin talo oli hyvin kaunis. Hän ajatteli, että siinä on
eletty ja eletty vuosisatoja... Se ei ole mikään metsäkämppä, jossa
asutaan kuukausi tai vähän enemmän, ja joka sitten jää ja unohtuu.
Tuntui siltä, että tuon talon sivuitse ei mitenkään voi hiihtää
näkemättä miten siellä nyt eletään. Jostakin salamyhkäisestä syystä
tuntui siltä, että siellä pitäisi saada viivähtää, asua. Nuori
mies huomasi ihmeekseen, että hiihtohalut, himo nähdä maisemien
vaihtuvan, oli kadonnut. Tätäkö hän oli sitten odottanut, tätä etsinyt
harhailevalla hiihtomatkallaan maaliskuisen, armaan taivaan alla, tätä
vierasta, vanhaa ja harmaata taloa...

Sukset suhahtivat pihamaalle seinien ahtaasta solasesta ja nuori mies
irroitti saappaansa mäystimistä ja käveli porstuaan. Siellä hän pudotti
laihan reppunsa lattialle ja tarttui tuvan oven jykevään kädensijaan.
Valtavat rautanaulojen kannat ovessa tuijottelivat tuimasti tai iskivät
iloisesti silmää.

Ovi aukeni heikosti narahtaen ja mies astui sisään, ja teki
hyvänpäivän. Se kuului ensi sijassa tuvalle, sillä sen avaruus ja
jyhkeä rauha vavahdutti häntä. Mutta laipio, laveat lattialankut,
kaukaisen ajan jättiläispuista veistetyt penkit kiersivät seiniä,
pitkä pöytä, valtava uuni, mahtava kivinen linnoitus maailman
kylmyyttä vastaan. Siitä uhoi nytkin suloinen lämpö. Lattiasta
kattoon ulottuvan kaappikellon heiluri lerkkui verkalleen ikäänkuin
lakkaamatta todistaen, että aikaa on: sitä on vuosisata takana ja
sata vuotta edessäkin päin... Avarat talonpojan tuvat vaikuttivat
aina häneen, kulkevaiseen ihmiseen, valtavalla voimalla. Elämä oli
varmaa ja se jatkui jatkumistaan, eikä mitenkään voinut horjahtaa
radaltaan. Lisäksi näissä vanhankansan avarissa pirteissä oli hänen
mielestään samansuuntainen uho kuin kirkoissa, herran huoneissa. Mutta
kirkko seisoi tien vieressä kylmänä ja lukittuna ja viittasi ylväällä
huipullaan kohti korkeutta. Talonpojan talo pureutui maahan, ja sen
oven voi avata ja astua sisään, ja siellä oli lämmintä ja kotoista.

Ensin oli siis huone ja vasta sitten ihmiset. Niitä oli sillä
hetkellä tuvassa vain kaksi. Itse isäntä — oli heti nähtävissä, että
tässä oli isäntämies — istui keinutuolissa, savuava pitkä piippu
leuoillaan, ja massi tuolin käsipuussa heiluen. Hän oli lihavahko
vanha mies, kasvoilla lempeyttä ja uneliaan valpasta rauhaa. Hän
vastasi kohtuullisen ajan kuluttua hyvänpäivän toivotukseen ja kehoitti
vierasta istumaan. Lieden luona hääräili nuori nainen tahi paremminkin
tyttö, talon-tytär, sekin oli heti jollakin tavoin nähtävissä,
yksinpä jo siitä silmäyksestä, jonka hän loi tulijaan. Siinä vilahti
myötätuntoinen mielenkiinto: vieras nuori mies, kaukaa tullut... Mutta
samassa hän jo käänsi päänsä pois ja syventyi askareihinsa ja hänen
siron niskansa tuskin huomattava liikahdus näytti sanovan: mikä lienee
kulkija, on noita nähty...

Mutta penkille istahtava ja mukavasti säärensä oikaiseva nuori mies
näytti nyt kohdistavan mielenkiintonsa soututuolimieheen, isäntään.
Hänen avoimet kasvonsa näyttivät sanovan, että siinäpä on ihminen,
joka on osannut järjestää: noin se iällinen paluumatkan mies vain
keinahtelee kiikkutuolissaan leveillä lattiapalkeilla, ja tupsuttelee
savuja, isännöi, pitelee ja vetelee, kuten sanotaan. Mahdoton on
mökkiläiseksi!

Tätä ukkoa, joka näytti niin oivallisesti osanneen järjestää
paluutiensä, tuota tyttöä, joka niin sievästi, pienoiskoossa, osasi
nakata niskojaan lieden luona, koko tätä harmaata taloa, jossa tuntui
olevan hyvä elää, olisi kaikin mokomin nähtävä enemmänkin.

Mutta alku oli hankalaa.

— Siellä on kaunis sää, sanoi vieras.

Soututuolimies puhalsi savut ja hänen lauhkeilla kasvoillaan asusti
yrmeys.

— Kiitos, vaikka asia on jo tullut nähdyksi talonkin puolesta.

Kulkija vähän nolostui. Tämä taitaa olla taidolla hoidettava ukko. Mitä
sille sanoisi? Mutta itse isäntä ehti ennemmin.

— Mitä vieras kulkee?

— Työvoimaani kauppailen.

— Ja myyttekinkö sitä?

— Aina palasen silloin kun on ostajaa.

Hetken hiljaisuus. Sitten vieras jatkoi:

— Eikö isäntä sattuisi tarvitsemaan sellaista tavaraa?

— Ainahan sitä talossa tarvitaan, mutta meillä kun ei ole ollut tapana
suosia kulkureita.

— Vai ei! sanoi nuori mies hätäilemättä ja pannen merkille, että tyttö
lieden luona oli kiinnostunut keskustelusta, vaikka ei halunnut sitä
näyttää. — Vai ette ymmärrä laulua: voi, kuinka pieninä palasina on
leipäni maailmalla.

— Ei! sanoi isäntä jyrkästi ja näytti murnistelevan nuoren miehen
leikillisyydelle. — Olen huomannut, että siinä on aina jotakin takana,
kun köyhä kuljeskelee...

— Mutta minä huomaan, että isäntäkin on kuljeskellut tai ollut
tekemisissä kuljeskelijain kanssa...

Keinutuoli herkesi heilumasta ja isännän kasvoilla kuvastui sievoinen
ällistys. Sitten hän äkkäsi, että vieraan katse oli suuntautunut hänen
mahaviin liiveihinsä, pieniin, omituisen muotoisiin kellonperiin,
amerikkalaisiin. Yrmeys isännän kasvoilta katosi jostakin syystä kuin
siivellä pyyhkäisten. Hän pehmeni ja nauroi omituista hyrisevää naurua,
joka kuulosti kodikkaalta niinkuin mummon kehruun ääni.

— No, silmää sinulla on, nuori mies! Näitpäs! Onhan tosiaankin tullut
reissu tehdyksi ennen muinoin, uutena. Mutta palattu on joutavan
jäljiltä...

— Oli siis teilläkin jotakin takana. Ehkäpä tämä talo...

Isäntä ei nyt näyttänyt pahastuvan vieraan julkeudesta. Tuokion hänen
kasvoillaan viipyi kauas katsova, muisteleva ilme.

— Tämä talokin oli, isiltä peritty, oli takana ja oli edessä. Niin,
tunnutaan siis olevan sen verran yhtä sukua, että molemmat olemme
kaupanneet työvoimaamme vieraissa paikoissa. Jos siis yritettäisiin
tuonkin vertaisen sukulaisuuden vuoksi. Oletko tottunut maamiehen
töihin?

— Kutakuinkin.

— Palkka on sama mitä paikkakunnalla käytetään, vaikka sitä voidaan
vähän liikutellakin miestä myöten.

— Se sopii.

— No, laitapa sitten haukattavaa pöytään, sanoi isäntä tytölle. — Tämä
vieras rupeaa taloksi.

Ensi kerran tyttö katsahti nuoreen mieheen suoraan ja avoimesti,
kirkkain ja sinisin silmin, soikulaisin kasvoin, siroissa suupielissä
salamyhkäistä hymyä. Silloin nuori mies ajatteli, että ehkäpä se olikin
tämä talo ja tyttö, jota hän oli tuntenut odottavansa hiihdellessään
ilman tiettyä päämäärää keväthangilla. Hänen vaellushalunsa olivat nyt
tyystin haihtuneet. Hän tunsi vain iloista levottomuutta, eikä voinut
istua hiljaa penkillä, vaan nousi ja meni ulos, mainiten asettavansa
suksensa säilyyn. Tyttö puuhaili äänettömänä ruokaa pöydälle ja isäntä
keinahteli ja puheli enemmän itsekseen kuin tytölle.

— Miten lienee tullut taivutuksi tuon tuumiin? Mikä ne tietää oudot
kulkijat? Työmies on taloon tulevinaan, mutta samalla voi tulla
mitä tahansa, rauhattomuutta... Mutta nuori mies seisoi pihamaalla
ja katseli ympärilleen ja kevätahava liehutteli hänen tukkaansa.
Talo seisoi yksin matalahkolla mäellään, metsän piirittämänä. Soman
harmaat ja vihertävät seinät kohosivat valkeasta ja säkenöivästä tahi
ihmisasumisen likaamasta lumesta. — Täällä lienee hyvä elää, tuumi
kulkija ja kääntyi ja palasi tupaan.

— Siihen saisi istua syömään.

Tulija kuuli ensi kertaa tytön äänen ja se soi hänen mielestään kuin
reiman hevosen kulkuset metsätiellä. Hän istui ruoalle ja sai tietää,
että talon ja isäntäväenkin nimi oli Pilto. Oman nimensä hän sanoi
olevan Väri, Lauri Väri.

Seurasi kaikenlaista pientä tutustelevaa keskustelua, etupäässä tytön
kanssa, sillä isäntä oli jälleen vähäpuheinen ja nyreä ja näytti
tuumivan, että häntä on petetty, vedetty huulesta. Ja tuossa se pettäjä
istui ja liikutteli leukojaan sekä purrakseen että puhuakseen ja
epäilemättä iloitsi, että ottipas Pilton isäntä kulkurin tupaansa ja
töihinsä...

Sitten sisään tuiskahti kuin huhtikuun pyrynä pari palvelustyttöä,
jotka supattelivat ja tirskahtelivat iloisesti, tähystellen outoa
syömämiestä, joka oli ilmestynyt talon pöydän ääreen heidän poissa
ollessaan. Avaran tuvan hiljainen rauha rikkoutui, ja sisäovesta
lyllersi sisään tavaton olento, pikemmin lihavuori kuin ihminen.
Ilmeisesti talon emäntä. Ja tuon solakan tytön äitikö? Sekin oli
ilmeistä. Jotakin samansuuntaista oli noissa mahtavissa muodoissa, kun
hän liikuskeli lattialla, että lankut sujuivat. Hän näytti nyökäyttävän
kysyvästi päätään pöytään päin: uusi ihminenkö taloon? Mutta syömämies
tunsi omituista hämmästystä ja harmia, kun hän näki tuon emäntien
emännän, kuin manttaalintalon, seitsemänleivän uunin, ihmisvuoren. Tuon
tytön äitikö? Oliko tuossa nähtävissä tulevaisuuden kuva?

Mutta mitä ihmettä se häneen kuului? Ja Pilton talon vasta pestautunut
palkkalainen alkoi liikutella nopeasti leukojaan.

       *       *       *       *       *

Kevät teki tuloaan. Lumi suli hiljaa sihisten, pälvet pelloilla
levisivät, leivonen liversi taivaan uhkeassa sinessä ja pihakuuset
hikoilivat tahmeita elinmehujaan.

Mutta Pilton avarassa tuvassa oli entinen rauha, oma ja omituinen
keskipäivän hiljaiselon tunnelma. Seinäkello tokutti ja heiluri
lerkahteli, keinutuoli keikahteli ja isännän piipusta tupsahteli haiku
kuin salamyhkäinen savu-uhri mukavalle elämälle, ihmisen tasaiselle
ja turvalliselle paluutielle. On kuin mitään myrskyä, mullistusta ja
muutosta ei olisi koskaan ollut, eikä tulisikaan.

Sitten narahti sisäovi ja talon emäntä, tuo valtaisa lihavuori,
taapersi tupaan ja lähestyi kiusaantuneesti ähkien keinutuolia,
joka yhä keinahteli vanhassa rauhassaan. Mutta lihavuoressa oli
tällä hetkellä jotakin tulivuorimaista. Syvällä, syvällä oli väkevää
liikutusta, joka pyrki ilmoille vaivalloisena ja kiusaantuneena
puhkuiluna. Emäntä taapersi, taapersi, pääsi keinutuolin ääreen ja
silmäili hyvin halveksivasti isäntää, joka ei vieläkään huomannut tahi
ei ollut huomaavinaan kenenkään läsnäoloa.

— Siinä on isäntä! pääsi emännältä. — Kunhan vain savu tupsaa piipusta
kuin pätsin savu, niin kaikki on hyvin. Se ei huomaa vaikka mitä
talossa tapahtuisi...

Pilton isäntä havahtui ja näytti työlästyvän tästä kohtauksesta,
häiriöstä.

— Mitä ihmettä sitten tapahtuisi! Ole huoletta: herra varjelee meitä
tapauksilta...

— Herra ei ole luvannut varjella sellaisia, jotka eivät huomaa vaikka
huone purettaisiin pään päältä.

— Sinun pitäisi syödä marjaruokia! Olkoon vain, että maa pyörii,
niinkuin viisaat väittävät, mutta Pilton talo pysyy mäellään meidän
aikamme ja pentujenkin ajan, ja sivu siitäkin...

— Saattaa olla, että talo pysyy, mutta pysymmekö me ja meidän pentumme
talossa...

Isäntä näytti alistuvan ja alkoi täyttää piippuaan.

— No? Mistä tuo tuulenpuuska tulisi, joka kiviä liikuttelee?

— Sinä vain istut ja istut, ja olet savun sisässä, etkä näe vaikka
talossa olisi mitä tekeillä...

— Istun kun olen Pilton isäntä! Hupsuhan olisin, jos pörräisin kuin
päätön kana...

— Istut ja minä saan juosta ja laahkaista huonolla terveydelläni ja
katsoa mitä on tekeillä. Onneksi minä sentään vielä näen!

— Jotakinko jota et ole ennen nähnyt?

— En ainakaan tämän talon tyttöä, sinun tyttöäsi, ole ennen nähnyt
siinä reslassa...

Tämä näytti vihdoinkin, emännän salaiseksi iloksi, vaikuttavan
vavahduttavasti, vaikka isäntä koettikin kätkeä mielenliikutuksensa
kankeuteen ja kylmäkiskoisuuteen.

— Missä reslassa?

— No, rengin reslassa! Ainakin siihen menossa, ja pahan kerran, on
Anna-Liisa...

Itkukaan ei näyttänyt olevan kaukana. Isäntä sytytti kylmäverisesti
piippuaan ja siitä emäntä vallan vimmastui.

— Omin silmin olen sen nähnyt! Niin se on! Ja sinä itse otit maantieltä
taloon tuon kulkurin kutaleen kuin vasiten ainoaa lastasi pilaamaan...

Nyt oli jo itkua seassa.

— Ei kaikki ole sitä miltä se näyttää. Nuoret ihmisethän ovat kuin
vasikat, keveitä höyväkkeitä. Silmäthän niillä pyörii ja suu nauraa. Ei
siinä silti tarvitse joutua mihinkään reslaan...

— Kyllä sen sinäkin hyvin tiedät mihin sellaisesta joutuu. Nuoret
ihmisethän ovat yhtenä tappina onnettomuuttaan kohti menossa...

— Soso, marjaruokia sinun pitäisi syödä, sen olen ennenkin sanonut.

— Kyllä siinä vielä marjat näet! riehaantui emäntä. — Mokoma istukas,
kanto, joka ei hievahdakaan, vaikka ainoa lapsi on kyseessä...

— Ei tässä kannata vielä pomppoilla markkinain vekkuliukkona. Jos
jotakin pelehtimistä on ollut, etkä sinä sitä osaa ehkäistä, niin kyllä
minä tytön kylmäsen...

Silloin ovi lennähti auki ja talon tyttö, Anna-Liisa, livahti tupaan
elävänä kuin tulen kipinä, hoihkaisten jotakin olkansa yli ja nauraen
iloisesti.

Molemmat vanhemmat katsoivat häneen ja emäntä vihjaili merkitsevästi
miehelleen puoliääneen: — Näetkö, näetkö! Sitten hän tuhahti
halveksivasti tyttärelleen: — On siinä nyt tuli hännän alla...

— Niin sen ollakin pitää, ja niin pitäisi olla teilläkin, äiti. Huhuu!
On kevät!

Tytär tarttui äitiinsä ja yritteli pyöräytellä tätä tanssiaskelin.
Mutta äiti oli loukkautunut ja vihainen.

— Koettelepa nyt kylmäsyitäsi! sanoi hän isännälle ja taapersi sitten
tiehensä mahdollisimman arvokkaasti.

— Kuulepas, Anna-Liisa! aloitti isäntä leppoisan tiukasti. — Mitä se
tuo äiti sanoi, että sinä olisit liian ystävällinen tuolle uudelle
työmiehelle, mikä Väri se nyt on...

— Surun väri kai teille! Tyttö näytti yhä iloiselta, mutta siinä ei
ollut enää äskeistä pikkulintumaista vivahdusta. — Eikö ihmisille saisi
sitten olla ystävällinen?

— Minä sanoin _liian_! Ja nuorena ajatellaan, että ihminen kuin
ihminen. Mutta siinä ei ole perää. Tämäkin nuori mies on kyllä
näyttävä, mutta olen kuullut varmalta taholta, että se on jo teettänyt
perillisiä jossakin, ja että sitä etsiskellään työlaitokseen
pantavaksi. Toinen vahvistamaton tieto kertoo, että se on haastettu
tappelusta oikeuteen, hyväkäs, ja mitä kaikkea lieneekään takanaan,
pahuksella...

— Kylläpä on sitten isäkin työmiehen valinnut. Mutta mitäpä rengistä,
kunhan työtä tekee. Ihanko te äidin kanssa tosissanne, että minä olisin
tosissani! Hui, hai! Vai renkiä!

Tyttö nauraa helisytti ja tuiskahti ulos. Isä ja isäntä katsoi hänen
jälkeensä ja nauroi myöskin hupaista, hyrisevää nauruaan. Emäntä
kurkisti sisäovesta.

— Ooh, tolvana, kunpa siitä tuolla naurulla selviäisit! Mutta pelkään,
että kaikki kansa saa vielä nauraa meillä. Nyt jo ihmiset puhuvat, että
Pilton tyttö...

— Pian se kuiva rikka hännästä karisee. Tyttö ei ole tyhmä. Luulen,
että sananen vaikutti. Taisi tulla valettakin, mutta sehän ei loukkaa
ketään, kun se pysyy pienessä piirissä.

— Luuletko sen käyneen niin helposti? Se poika on tietysti heti
ajettava talosta.

— Eikä ole! Olkoon niin kauan kuin työnsä tekee ja nähköön, että jos on
tullut jotain kuvitelluksi, niin haaveet haihtuvat kuin kaste maasta...

— Sinä olet tyhmä. Tytöllä on piru nahkassa ja siltä saattaa odottaa
mitä tahansa, kun se saa olla noin valloillaan...

— Mutta kun se ei saa! Jos talossa alkaa esimerkiksi käydä nuoria
miehiä, sellaisia, joilla on muutakin kuin huulet ja halut, niin pian
se selviää kuka kukin on...

Pilton isännän oli kuitenkin vallannut pieni levottomuus, mikä ilmeni
siten, että hän nousi kuin nousikin keinutuolistaan, käveleskeli
akkunasta akkunaan, katseli ulos, heilutteli piipunvartta ja hymähteli
itsekseen.

Emäntä, mahtava ihmisvuori, näki tämän ja sanoi itsekseen: — Sainpas
siihen kuitenkin vähän vauhtia, istukkaaseen...

       *       *       *       *       *

Kun Pilton tyttö, Anna-Liisa, tuli ulos tuvasta, niin Lauri Väri
veisteli jotakin liiterin edessä. Hänen kirveensä pysähtyi ja
hän katsoi ohikulkevaa tyttöä ja hänen kasvonsa loistivat kilpaa
huhtikuisen auringon kanssa. Koko harmaa kartano näytti hymyilevän.
Mutta tyttö kulki hänen ohitseen sillä tavoin kuin ylen elävä Lauri
Väri olisi vain puupylväs tahi pelkkää ilmaa. Mikä nyt? Mitä muutoksia!
Miestä tyrmistytti ja suututti, eikä hän malttanut olla ääneti, vaan
huudahti:

— Mistä nyt tuulee, talon tyttö?

— Idästä! vastasi Anna-Liisa vakavasti ja kulki päätään kääntämättä
aittaa kohti.

Mutta aitassa hän polkaisi jalkaa kiukuissaan ja melkein itki. — Miten
tylsää ja tukalaa! Tuokin luulee minusta mitä tahansa...

Lauri Väri katsoi kunnes musta aitan ovi oli niellyt tytön kuin jonkin
pedon ammottava kita, ja iski sitten vihapäissään kirveensä syvälle
veistopölkkyyn.

— On ne otuksia!

       *       *       *       *       *

Hevonen, syöttiläs, tulla porhalsi Pilton pihaan. Kepeät ajoneuvot
keikahtelivat epälukuisten huoneitten muodostamissa ahtaissa solissa
ja rattaat pärisyttivät rapaa kuraiselta raitilta. Talon työmiehet,
jotka liiterin edessä hakkasivat haloiksi viimeisiä rankapuita ja
teroittelivat seipäitä, saivat nopeasti ja nöyrästi väistyä syrjään
välttyäkseen sotkeutumasta jalkoihin tahi ryvettymästä yltäpäältä.

— Pois alta köyhät ja rumannäköiset! irvisteli harmissaan ja
lohdutuksekseen renki Lötjönen.

Miehet seisoivat ja katsoivat kuinka huimasti juossut hevonen pysähtyi
tallin seinää vasten ja kookas nahkatakkinen nuori mies hypähti
alas rattailta ja kiinnitti ajokkaansa renkaaseen. Myöskin piiat
kurkistelivat navetan ovelta ja itse isäntäkin ilmestyi portaille
mahavana ja hyväntuulisen näköisenä.

— Se on näemmä, Murasen nuori isäntä, selitti renki Lötjönen. — Jaha,
kun ihan itsekin on noussut kiikkutuolistaan! Siitä sen tiedät!
Mielivieras tuli. Miten sitten talon tyttäreen vaikuttanee. Sillä
sulhasena se kulkee. Niin minulle sanoo valittuin lasten henki...

Renki Lötjönen katsoi Lauri Väriin pitkään jos pitkäänkin, ja
naureskeli kiusallisesti.

— Se ei rikkaalta tuo rakkauskaan käy kählälle...

Mutta Lauri Väri kykeni näyttämään tyynen ja tyytyväisen naaman, mitä
sitten lienee sisällä kytenytkin.

— Niin luulisi, kun se senkin saattaa ihan hevosvoimalla aloittaa...

— Niin, puhua jutosti Lötjönen edelleen, — ei siinä tavallisella
työihmisellä ole muuta neuvoa kuin pökäistä vain nurkan taakse, ettei
säkeydy jalkoihin...

— Rutosti se käypi rikkaalta riijauskin, myönteli Lauri Väri.

— Katso, katso! jatkoi Lötjönen väsymättä rienaustaan, — miten
rakkaasti se itse kättelee tuota Murasen poikaa...

Sen nyt vielä jaksoi kärsiä. Mutta sitten siihen lennähti talon
tytärkin, Anna-Liisa, vilkkaana ja elävänä kuin lintunen. Hän
tervehti vierasta huomaavaisesti, ja sitten hänen piti saada ihailla
hevosta, kun se kuopaisi maata ja hirnahti, kun sen karva välkkyi
silkinkiiltävänä.

— Siinä on eläin! ihasteli tyttö, läpsähytti kätösiään yhteen ja
huudahteli.

Silloin Lauri Väri vaipui vängälläkin vähäpuheisuuteen, syventyi työhön
ja liikutteli kirvestään kiivaalla kädellä. Mutta Lötjönen vilkuili
häneen ja vilkuili pihamaalle, jossa nyt hankkiuduttiin lähtemään
sisälle, soitteli suutaan ja näytti hyvin ilkeältä.

       *       *       *       *       *

Pilton yksinkertaisessa kamarihuoneessa oli kodikasta ja leppoisaa ja
samalla hieman hämärää ja surullista Murasen mielestä. Isännän taitava
tuumailu tuntui hänestä pitkäjäykkiseltä ja ikävältä. Mutta sitten tuli
huoneeseen Anna-Liisa, hommaillen kahvia pöytään nauravan näköisenä ja
ripeänä. Ja oitis koko huone näytti tulevan tulvilleen iloa ja valoa
ikäänkuin nuo iänikuiset pienet akkunat olisivat äkkiä ammahtaneet
valtavan suuriksi.

Muranen, suuren manttaalin ja hyvien tukkimetsien perijä, ryhdistäytyi
ja alkoi puhua. Nyt hän tunsi jo paremmin sietävänsä tuotakin
vastapäätä istuvaa ikävän taitavaa ukkoa, joka oli hänestä vähän
vastenmielinen siitäkin syystä, että se kaikessa oveluudessaan antoi
liian selvästi huomata, että Muranen sopisi hyvin hänen vävykseen.
Se kyllä uskotaan! Pilto on kyllä Pilto, mutta kaikesta huolimatta
melkein kuin metsämökkiläinen Murasen öhytalon rinnalla tuolla
kyläisessä kylässä. Eikä ukon tarvitsisi luulla, ettei siinä ole
muuta kuin ojentaa kätensä... Ellei sillä olisi tuo tyttö tuollainen
otus, oikea eläväinen, niin Murasessa olisi miestä antamaan piupaut
koko Pilton ukolle, vain nähdäkseen, että mitä tämä meinaisi suurien
tuumiensa luhistumisesta. Mutta tyttö on tuossa ja tekee pelkällä
olemassaolollaan kaiken muun mitättömäksi. Tosin Muraselle on
vihjaistu, että tyttö on laatuisensa, kulkumiehiinkin taipuvainen.
Mutta vähänkös ihmiset puhuvat ihmisistä...

Ja Murasen nuori isäntä rykäisi ja ryhdistäytyi, ja puhui hänkin.

— Olen minä ajatellut sitäkin, että jos möisi metsät, ettei jäisi
linnunistuinta, ja möisi sitten koko Murasenkin pohjineen ja
roskilleen, ja ostaisi talon kaupungista. Siellä sitä sitten kelpaisi
köllistellä huoletonna talonomistajana...

Hän ei puhunut tätä erin tosissaan, vaan paremminkin kokeita
tehdäkseen, eräänlaiseksi johdatukseksi asialleen. Siinä saa nyt
tyttökin kuulla, että vaikka Muranen onkin Muranen, niin hän ei
suinkaan ole Murasen talon orja, vaan saattaa olla mitä tahansa. Hänen
rinnallaan voisi vaivattomasti päästä vaikka kaupunkien huolettomaan
loistoon...

Ja eikös tyttö katsahtanutkin häneen mielenkiinnolla ja hyväksyvästi?
Lienee nähnyt jo mielensä silmällä kaupungin valot ja tornit. Sinnehän
ne mielet palavat...

— Noin se puhuu, joka ymmärtää!

Se oli emännän ääni, emännän, joka oli lyllertänyt huoneeseen
valtavana ja höölinä möhkäleenä. Mutta hänkään ei oikein onnistunut
miellyttämään Murasen itsetietoista isäntää. Hän epäili, että tuo
emännäinen, joka oli niin lihava, ettei enää näyttänyt ihmiseltäkään,
vaan jonkinlaiselta lystikkäältä läjältä, että Pilton emäntäkin
katsoi häneen kuin jo saatuun saaliiseen, omaan vävyseensä. Se ei
miellyttänyt. Mutta tuo tyttö totisesti miellytti, ja miksei tämä
talokin tahi paremminkin sen maat ja metsät ja rahaset pankissa.

— Olen sanonut ukolle, kuului yhä emännän ääni, — että myö pois tämä
talo. Mikä niiden talorähjäin kanssa retostaa ja vaivaa näkee. Mutta
mitäs tämä! Äysköttää vain soututuolissaan ja senkin seitsemät huolet
sillä on...

Mutta Pilton isäntä näytti olevan hämmentynyt ja huolissaan ja
harmissaan.

— Älä läpätä! tiuskaisi hän emännälleen melkein vihaisesti. — Äläkä
sinäkään Muranen tosissasi haudo sellaisia. Vaikka kuinka sanottaisiin,
että maalla on ikävää ja pimeää, että jalat ryöttyvät muraan, ja
että kaupungissa on valoa ja sileitä kävelypaikkoja ja vesi tulee
hanasta, niin älä myö maatasi! Mikä niitä kaupunkiin vetänee? Minusta
kaupunkilaiset kivillään ovat kuin täit ruvessa. Ja loisia ne ovatkin.
Maa on vakaisin, usko minua, vaikka välillä näyttäisikin toiselta.
Minä olen nähnyt aikoja, jolloin tiedettiin, että missä isännät ovat
ja missä maa, joka kaikki elättää. Ja minä näen vieläkin sellaisen
ajan jahka sodat ja vaivat ja nälkä tulee. Silloin ne palaavat sieltä
kaupungistaan ja seisovat tyhjä pussi kourassa maalaisen edessä. Mutta
silloin sopiikin olla vähän mahavana, että jos onkin muraa peherretty
ja vedetty honoon sonnan hajua, niin onpa saatu irti leipämurukin...

— Liiaksi sitä on irtautunut, jurahti Muranen. — Maanvaivaksi asti.
Kuuluvat polttavan viljaa lihavissa maissa...

— Vaan vielä ne jyrsäsevät puun kuorta kuin talvinen jänis, usko
minua, ja silloin maamiehen rinta nousee. Sillä kun ne ylpeyksissään
asuvat kaupunkeja, ajaa vouhottavat autoilla ja lentää louhottavat
lentokoneilla ja kääntelevät nappuloita kuullakseen vuoronpäältä
hanuripeliä ja saarnoja, niin herramme on vääntävä heidän aivonsa
solmuun, niin etteivät he lopulta ymmärrä muuta kuin sotia...

— Eläpä profetoi isä niin kauheita, varoitti Anna-Liisa iloisesti. —
Kahvi on pöydässä.

He joivat kahvia, ja Pilton isäntä julisti yhä, että se on hullu,
joka myöpi maansa. Sillä on tuleva aika jolloin ainoastaan sen, joka
itse kasvattaa maasta viljaa, joka omin korvin kuulee lehmän ammuvan
ja sian röhkivän, jolloin vain maataomistavan on hyvä elää. Sanalla
sanoen oikea isäntien aika, kaiken maailman höpsötyksen ja hössötyksen
jälkeen. Emäntä aikoi sanoa jotakin, mutta sekautui, tuijotteli
Muraseen ja tyttäreensä, huokaili, ähki ja syventyi kahvikuppiinsa.
Anna-Liisa liikahteli levottomasti, hymyili ja vilkutti salavihkaa
silmää vieraalle, joka istui vakavana ja voitonvarmana, vanhojen
peltojen ja sankan metsän mies, jota kuitenkin kiusasi se seikka,
että hän epäili muittenkin olevan liian varmoja asiasta, tuon ikävän
taitavan ukon, lihavuorimuorin, ja nyt jo itse tytönkin. Ei sitä
sentään pitäisi luulla, että siinä ei ole muuta kuin ojentaa kätensä ja
siinä on jo Muranen, kosijana, vävysenä...

Nyt ukko nousi ja nyhjäisi muorinkin mukaansa, ja muori meni loistaen
kuin valtavaksi paisunut kuu joskus alhaalla taivaanrannalla. Murasta
ärsytti tuo pois vetäytyminen, melkein hiipimällä häipyminen. Siihen
heidät nyt heitettiin, että siitäpähän alun ottakoon...

Mutta tuvassa Pilton emäntä ja isäntä katsoivat toisiinsa merkitsevästi
ja salamyhkäisesti ilmehtien. Emäntä jo avasi suunsa jotakin
sanoakseen, mutta silloin isäntä heristi varoittavasti nyrkkiään ja
emäntä sulki suunsa ja viittasi halveksivasti kämmenellään: mene
tiehesi! Isäntä katsoi ikävöivästi kiikkutuoliinsa, mutta näytti sitten
muistavan jotakin ja tallusteli ulos piipunkoppa koukistetun kätensä
kouransilmässä ja massi kalvosessa roikkuen. Portailla hän hihkaisi: —
Hohoi, Lauri, mikä väri se nyt oli! Annapa vieraan hevoselle kauroja ja
vähän vettäkin.

Hän viipyi pihamaalla, taivastellen avopäin ja katsellen vieraan
hevosta ja omaa työmiestään. Hänessä oli nyt jotakin kissamaista,
välinpitämättömän julmaa kissaa, joka pitää pehmeää ja piikikästä
tassuaan vikisevän hiiren niskalla: kas niin, nuori mies, mitä nyt
tykkäät tämän talon taloudesta...

Mutta tuo poika osasi olla. Sen kasvot eivät ilmaisseet mitään.

— Vieras sattuu välistä viipymäänkin, virkahti isäntä.

— Mikäpä viipyissä kun on tuollainen eläin, jolla sitten kerkiää jos
kiirekin tavoittaa, sanoi Lauri Väri.

Pilton isännän täytyi melkein pitää tuosta miehestä. — Loppujen
lopuksi, mutisi hän itsekseen, tallustellessaan tiehensä, — tuossa
pojassa tuskin lienee muuta vikaa kuin köyhyys. Mutta se se onkin paha
vika, ja melkein parantumaton...

Lauri Väri taputti hevosta, joka rouskutti kauroja ja sanoi hiljaa: —
Näytään uskovan, että näköala on paljon muuttunut, kun sinä ilmestyit
tähän maisemaan...

— On niitä maailmassa oriita! huusi renki Lötjönen liiterin edestä. —
Mutta kaikki eivät pääse kärryille...

       *       *       *       *       *

— Panitteko merkille, Muranen? kysäisi Pilton talon tyttö, Anna-Liisa,
kun ovi sulkeutui ja he jäivät Murasen kanssa kahden kesken. —
Aavistatteko mitä he luulevat tässä olevan tekeillä?

Murasen mielestä tuossa nuoressa olennossa oli häkellyttävää julkeutta,
jopa tippanen rivoutta. Mutta samalla hän ihastui ikihyväksi: juuri
tuollainen piti tuon tytön ollakin, juuri tuollainen...

— En kuolemaksenikaan! ällisteli hän.

— Valehtelette, valehtelette! Eikö teitäkin hävetä, että he niin
selvään näyttävät, että tuossa on tyttö, iso Muranen: ota siitä!

Tällainen keskustelutapa oli Murasesta outoa ja hän oli melkein
hämillään.

— Kunpa asia niin olisikin, keksi hän lopulta sanoa.

— Kunpa tyttö olisikin noin vain otettavissa.

Pilton Anna-Liisa katsoi nyt Muraseen vakavan ja haaveilevan näköisenä.

— Murasen emäntä! Se olisi kyllä jotakin se, ehkäpä kaikkein parasta ja
komeinta...

Hän oli hetkisen vaiti ja siristeli silmiään.

— Mutta ison talon emännän on noustava aikaisin, auringon mukana, ja
katsottava, ettei vain missään suinkaan ole mitään epävakavaa...

Muranen aikoi sanoa jotakin, mutta tyttö ehkäisi hänen aikeensa
kiivaalla käden liikkeellä.

— Seis, älkää sanoko mitään, että Murasen emäntä saa olla niin tai
näin! Ei se niin ole, jos sen mieli olla oikein. Talon tyttöhän minäkin
olen ja tiedän, ettei talossa ole muuta kuin työn ryskettä, että luut
rutisevat...

Muranen jo nauroi.

— Heh, onhan siinä totta toinen puoli...

Mutta tyttö oli miettiväisen näköinen.

— Ei kyllä tuo oma suunnitelmanne on parempi: kaikki on myötävä ja
muutettava kaupunkiin. Silloinhan minä nousisin milloin miellyttäisi ja
kaikki saisi olla niin epävakavaa kuin suinkin. Minä olisin rouva, ja
me oltaisiin olevinaan, ja oltaisiinkin hyvin, hyvin rikkaita...

Muranen ei näyttänyt oikein tietävän kuinka olisi ja mitä sanoisi.

— Sekin on mahdollista, sai hän lopulta äännetyksi.

— Ei ainoastaan mahdollista, mutta varmaa! Tulevaisuuden kuva, eikö
niin? Luvatkaa se minulle!

Muranen tunsi itsensä tyhmäksi ja melkein kiemurteli istuimellaan.
Leikkinä tämä nyt menisi. Mutta oliko tyttö tosissaan?

— No! kovisti tyttö. — Miehen pitää olla hyvin päättäväinen!

Muranen onnistui käsittämään, että tilanteessa oli jotakin hupaista ja
nauroi.

— Tietysti, tietysti! Mitä nainen, sitä jumalakin...

Mutta tyttö oli vakava ja nyreä.

— Te vain nauratte, sanoi hän moittivasti.

Kamarin oven takana oli Pilton lihava emäntä jo kotvan aikaa ollut
epämukavasti kumarruksissa, korva avaimen reiässä, yritellen urkkia
mitä huoneesta kuului, mitä siellä tapahtui. Hän näytti huolestuneelta
ja levottomalta ja viittoi kiivaasti luokseen isännän, ja sitten
käytiin kiihkeää ja kuiskaavaa keskustelua. Tahi oikeastaan emäntä
yksin puhui, vihaisesti sohisten ja suhisten vastahakoisen ja
haluttoman näköiselle miehelleen.

— Mene nyt heti sinne, kuuletko! Minä tiedän, että tytöllä on piru
nahkassa, ja se vielä sotkee ja pilaa kaiken. Mene!

Hän tyrkkäsi oven auki, ja isännän oli astuttava kamariin, emännän
hoihkaistessa hänen olkansa yli: — Anna-Liisa, Anna-Liisa!

Tyttö hypähti ylös ja meni tiehensä, katsahtamattakaan Muraseen, joka
ei ollut ehtinyt päästä selvyyteen siitä, että miten hänen pitäisi
keskustelua jatkaa. Pitäisikö hänen kertakaikkiaan ja suoraapäätä kosia?

Huone oli tosiaankin jälleen hämärä ja synkeä tytön poistuttua, ja
Muranen itsekin oli myrtynyt ja epätietoinen, ja katseli ynseästi talon
isäntää, joka pitkää piippuaan peukaloiden varustautui aloittamaan
taitavaa keskustelua. Muranen kysyi mielessään, että piruko sen tuon
ukon tuohon lennätti... Sitten hän ajatteli vahingoniloisena, ettet
sinä ainakaan tuohon änkäytymällä edistänyt suuria vävytuumiasi...

Hän katsoi ikävöiden oveen, josta tyttö oli livahtanut tiehensä kuin
lintu häkistä. Oliko ehkä parasta, että outo ja arvaamaton lintunen
saisi olla hänen puolestaan väljällä? Mutta tuntui siltä, ettei ole
hyvä olla, ellei pyydystä tuota elävää, ellei se ole näkyvissä, ellei
joskus tuntisi sen liikahtelua kädessään. Oliko tässä nyt tehtävä
raskas päätös?

Muranen, vaikka olikin vahva isäntä, ei mielellään tehnyt päätöksiä.

       *       *       *       *       *

Mutta nyt hänestä tuntui siltä, että päätä juttu vaatisi. Hän jäi
taloon aterialle ja puheli ikäviin asti isäntäväen kanssa. Mutta
tyttöä hän ei enää saanut käsiinsä, ei ainakaan kahtakynteen. Pilton
Anna-Liisa näytti nyt karttelevan vierasta, luovailevan ja pakenevan.
Muranen yltyi aikeissaan, eikä enää voinut istua paikoillaan, vaan
kuljeskeli levottomana huoneesta huoneeseen ja pitkin pihamaatakin,
jossa huhtikuinen ilta jo sinersi ja hänen hevosensa, levottomana
niinkuin isäntänsäkin, tempoili marhamintaansa, jysähdytti maata
kavioillaan ja hirnahteli.

Mutta sitten häntä jo onnisti. Hän oli palaamassa takaisin huoneelle,
kun tyttö tulla tupsahti vastaan portailla. Mies tarttui häneen kiinni.

— No, joko lähdetään?

— Mihin?

— Sinne kaupunkiin, rouvuutta kohti...

— Älkäähän nyt! Kaupunki on kaukana...

— Vilaus vain, kun Musta sinne juoksee!

— Minä ajattelin kuitenkin, että se on sitten joskus, kun sattuu, kun
olen sillä päällä...

— Mitä! Pilkkaako sinä teet minusta?

— En, herra hallitkoon! Nyt tuntuu taasen siltä, että sen kyydin saisi
saadakin: vilaus vain ja siinä on kaupunki ja rouvuus. Päästäkäähän!

Tuvan ovi oli narahtanut, ja Lauri Väri astui aivan heidän ohitseen
ulos pihalle, jossa ilta hämärsi salamyhkäisenä. Kaikki vilkaisivat
toisiinsa tarkkaavaisina, vaikka näköjään välinpitämättömästi. Sitten
Muranen, joka oli hetkeksi hellittänyt otteensa, tarttui jälleen
tyttöön kuin haukka saaliiseensa.

— Rattaille siis!

— Se kyyti on kylmä, sanoi tyttö valittavasti. — Päästäkäähän! Haen
jotakin lämmintä ylleni...

Muranen kumartui ja yritti suudella tyttöä, mutta silloin tämä sai
kätensä irti, läiskähytti miestä naamaan ja livahti tiehensä, huutaen:
— Lauri!

Ja Lauri Väri pysähtyi ja kääntyi, ja sitten he katosivat tytön kanssa
pihanperän hämärään, näköjään hyvänsopuisesti supatellen.

Muranen seisoi hetkisen portailla ja puri harmissaan hammasta, niin
että poskilihakset longahtelivat. — Sinne meni ja sinne painukoon!
Pilkkaa se on ja mitä lienee. Mutta Muranen ei kauan vehtaa lapsen,
pahaisen sikiön kanssa...

Hän meni sisään ja ilmoitti lyhyesti, että hevonen on käynyt
levottomaksi, ja hänen on lähdettävä. Hän ei ottanut kuuleviin
korviinsa isäntäväen puheita, vaan hyvästeli kuivasti, meni pihalle,
näytti vähän kuulostavan ja epäröivän, irroitti hevosensa, joka
heti puhaltautui täyteen juoksuun, niin että iltakylmässä hieman
jähmettyneen kuran roiskeet näkyivät mustina Pilton talon harmaissa
seinissä.

Emäntä, joka oli katsonut akkunasta, jysähti nyt raskaasti istumaan ja
huokasi surkeana: — Se on siitä poikki! Kyllä sen näki...

       *       *       *       *       *

Kun Pilton Anna-Liisa ehti Lauri Värin luo, niin hän tarttui tätä
käsivarteen ja äänsi toisen kerran pehmeästi: — Lauri!

Mutta sitten hän sanoi jotakin aivan muuta kuin mitä aluksi näytti
aikoneen. Hänen äänensäkin oli tuollainen hyvin arkipäiväinen, jolla
isäntäväki sivumennen antaa käskyn palvelijalleen.

— Tule kumppaliksi. Minun on otettava aitasta vaatetta. Pääsen tuon
Murasen kärryille...

Lauri Väri astui vastahakoisesti hänen rinnallaan.

— Vai pääset! Ja mitä minulla siellä aitassa tehdään?

— Mitäkö! äänsi tyttö kärsimättömästi. — No, kannat niitä painavia
vaatteita. Ja pimeääkin siellä on ja hirveätä. Siellä asuu se
kummituskin...

He tulivat aitan portaille, aukaisivat oven ja menivät sisään. Raskas
ovi sulkeutui omalla painollaan, ja sysipimeässä tuoksahti vanhan aitan
omituinen haju, ja orsilla riippuvat vaatekappaleet tavoittelivat
heidän päitään kuin veltot kädet.

— Hui! huudahti Anna-Liisa. — Raapaise heti tuli. Täällä on lyhty
jossakin...

Tulitikkulaatikko rapisi, valo tuikahti ja kynttilä alkoi palaa
leppoisasti tomuisen lyhdyn sisässä valaisten vaatepaljoutta, joka
riippui aitan orsilla, ja kangaspuita, arkkuja ja kaikenkaltaista
kamaa, jota lattia oli ahdettu täyteen.

— Se kummitus, sanoi Lauri Väri. — Miksi se täällä asuu?

— Oli ennen muinoin tuotu tähän taloon emäntä, joka sillä keinoin
halusi rikastua, meni hyviin naimisiin, kuten sanotaan. Siitä seurasi
kaikenlaista levottomuutta, joka ei ole muka vieläkään lakannut...

Lauri Väri katsoi tyttöä pitkään.

— Ja onko aikomuksesi kulkea tuon naisen jälkiä?

— Kullakin on oma tiensä. Mutta enpä oikein tiedä mitä nyt täältä
ottaisin...

Tyttö istahti ja osoitti sormellaan erästä arkkua, vahvasti
raudoitettua amerikkalaismallista matka-arkkua.

— Tuo ei näytä tänne oikein sopivan. Se on muisto niiltä ajoilta,
jolloin isä on kulkenut siellä lännellä...

Hän hypähti ylös ja alkoi raplailla arkkua auki.

— Iso Muranen viepi minut kaupunkiin ja me elämme kuin hyvin, hyvin
rikkaat, sanoi hän, kimmahduttaen arkun kannen auki, ja istahtaen arkun
laidalle alkoi nostella sieltä näkyviin erilaisia esineitä.

— Mutta vieköön hiisi koko ison Murasen! puheli hän.

— Se luulee minusta mitä tahansa ja sillä on syylä poskessa...

Lauri Väri vaikeni huokaisten, nojasi seinään ja katseli tytön kasvoja.
Kynttilän heikossa ja häilyvässä valossa tuntui kaikki tarumaiselta ja
epätodelliselta. Sitten kuului rattaitten ääni ja hevosen kavioitten
jyminä. He kuuntelivat molemmat. Lauri Väri hymyili.

— Iso Muranen lähti, sanoi hän.

— Muranen jätti, toisti tyttö. — Hyvästi rikkaus ja rouvuus ja
kaupungin valot!

— Eikö tuon enempi sureta? hymyili poika.

— Sinäkin luulet minusta mitä tahansa! sanoi tyttö ankarasti. — Sinä
luulet, että minusta tehdään mökin akka...

— En toki! Minä tiedän, että talo on parempi, minä, jolla ei ole ollut
mökkiäkään...

— Ehkä niin onkin parempi. Ei vähäistäkään majaa. Me oltaisiin
olevinaan hyvin, hyvin köyhiä, ja oltaisiinkin...

— Mekö!

— Mutta ehkä sinäkin karkaat! Pannaanpa painoa, niin et juokse
mihinkään...

Ja tyttö tunki kivet, jotka hän oli ottanut arkusta, pojan molempiin
taskuihin. Poika yritti tarttua tyttöön kiinni, mutta tyttö vältti sen
notkeasti.

— Mies ei saa olla mikään keveä höyväke!

Lauri Väri tyytyi hiukan neuvottomana hypistelemään pullottavia
taskujaan.

— Mitkä ihmeen kivet sinä minulle annoit?

— Mitä lienevät lännen kiviä. Ne ovat täällä aitassa vain sitä varten,
että ne koliseisivat ja hiiret pelkäisivät...

Sillä hetkellä aukeni ovi hiljaa ja kynttilän valopiiriin ilmestyivät
Pilton isännän rauhalliset, mutta tällä hetkellä kuitenkin salaisesti
närkästyneet ja ivalliset kasvot.

— Vai niin! Lauri, joku väri, tulepas tupaan. Ollaan tilissä. Eikö se
kulkijalle tule jo aika pitkäksi yhdessä paikassa. Ja sinä, tyttö,
lukitse aitat ja joudu sisään...

Lauri Väri näytti vastahakoiselta ja jäykältä, iskun saaneelta. Oliko
nyt jätettävä tämä harmaa talo, jätettävä kaikki, tietämättä mitä
tästä olisi kehittynyt? Mutta siinä seisoi Pilton isäntä ja odotti,
ja tyttö oli kääntynyt selin ja puuhaili jotakin orsilla riippuvien
vaatekappaleitten seassa, puuhaili ja hyräili puoliääneen.

— Hyvästi sitten, Anna-Liisa! sanoi Lauri Väri.

— Hyvästi, hyvästi!

Tyttö ei edes kääntynyt, ja se närkästytti Lauri Väriä, niin että
häneen tuli eloa, eikä hän malttanut olla sanomatta:

— Vai lähdetkö kulkurin mukaan?

— Eipä tässä ole vielä kelvanneet paremmatkaan kyydit, vastasi
Anna-Liisa selkäänsä kääntämättä.

Pilton isäntä virnisti mielissään, ja Lauri Väri kääntyi mennäkseen,
ja silloin tyttö katsoi häneen olkansa yli, pitkän, kirkkaan, sinisen
katseen, joka sai Lauri Värin vielä kerran ihmettelemään, että oliko
hänen niin vain ja nyt juuri jätettävä tämä harmaa talo, jossa oli hyvä
elää...

Mutta siltä se näytti. Isäntä vei hänet suoraa päätä kamariin, aukaisi
kaapin lahvun ja luki päiväläiselleen rahoja kouraan.

— Onko näin?

— Niin on. Mutta onko tarkoitus, että minun on lähdettävä heti, yön
selkään?

— Niin se on. Sitä mielellään nukkuu yönsä rauhassa. Ei ole muutakaan
iloa vanhalla...

Lauri Väri siis hyvästeli isännän ja hyvästeli emännänkin, joka oli
myöskin läsnä siinä tilaisuudessa, vaikkakin hyvin vähäpuheisena. Hän
vain tuhkaisi sieraimiinsa ja näytti olevan ylen täynnä, kun Lauri Väri
lupasi käydä talossa vastakin, jos niille maille sattuu.

— Pieni rauhattomuus joskus piristää talon elämää, sanoi hän.

Tuvan puolella hän hyvästeli palvelustoverinsa. Renki Lötjönen
viisasteli keväisistä kävelyhaluista, piippu veltosti ikenissä, ja
talon palvelijattaret näyttivät hilpeiltä ja ilkeiltä. Mikä tämä
lienee luullut olevansa? Se näytti olevan talon työssä muuten vain,
odotellessaan jotakin merkillistä tilaisuutta. Tietäähän sen mitä!
Mutta eivät ne talon tytöt ole niin kaikkien mieluiltavia. Nyt on
lähdettävä lipettiin kuin jänis haavalta...

Ulkona Lauri Väri pysähtyi neuvottomana niinkuin olisi jotakin
unohtanut, jotakin odottanut. Sitten rämähti akkuna auki ja kirkas ääni
lausui:

— Käy vastakin talossa!

— Käydä käsketyn pitää! vastasi Lauri Väri iloisesti. Ja sitten hän
katosi huhtikuiseen sinertävään iltaan.

Mutta talon haltijaväkeen tuo akkunan rämähdys ja iloiset huudot
näyttivät vaikuttavan kuin myrkky. Isännän katse sattui sillä hetkellä
kissaan, joka naukaisi ja hyppäsi sängyn peitteelle.

— Ennen sitä elättäisi ja sietäisi sata kissaa kuin tuon yhden tytön,
sanoi hän.

       *       *       *       *       *

Lauri Väri käveli maantietä pitkin melkein koko huhtikuisen yön,
aluksi hitaasti ja mietteissään, alakuloisena. Sitten hän ehkä pääsi
johonkin päätökseen, alistui kohtaloonsa, ja tunnusti mielessään,
että hänen oli jätettävä nämä seudut, siksi kunnes toisin määrättiin.
Maantien ruskea nauha alkoi häntä vetää ja viehättää. Askel reipastui
ja somero narskahteli anturan alla. Tien vieren kuusikoista kuului
yörastaan riemukas laulu. Kulkija viheltää tohautti, kaivoi takkinsa
taskusta kivet, jotka tuntuivat siellä kelkkerehtävän epämukavasti,
ja tarkasteli niitä. Ne eivät olleetkaan mukulakiviä, vaan jostakin
isommasta järkäleestä lohkaistuja, kuin sepelinkappaleita. Tummaa,
raskaantuntuista kiveä, paikoitellen teräväsärmäistä. Hän oli jo
heittämäisillään kivenkappaleet huolettomasti maantienojaan, kun
hänen mieleensä muistui, että hän oli ne saanut Pilton Anna-Liisalta.
Tyttö oli omin käsin pannut ne hänen taskuunsa, painoksi, ettei poika
juoksisi matkoihinsa, kuten hän sanoi. Ja tässä hän nyt kuitenkin
oli menossa, ties minne... Mutta mitä tehdä? Järki seisoi. Oli vain
luotettava siihen, että huomispäivät tuovat neuvoja, tilaisuuksia,
keinoja.

Lauri Väri tuli kuitenkin niin hentomieliseksi, että tunki nuo
epämukavat kivet takaisin taskuihinsa, niin tylsältä kuin se tuntuikin.

Aamuyöstä hän tuli järven rantaan, ja joutui ällistelemään, että
kevät oli jo niin pitkällä. Järvi läikkyi vapaana, sulana, sinisenä.
Rannassa oli laituri, ja pieni laiva höyrysi laiturin ääressä, näyttäen
olevan lähtöhankkeissa. Lauri Väri nousi laivaan, joka lähti heti
liikkeelle, niinkuin se olisi odotellut juuri häntä. Monituntisen
kävelyn raukaisemana nuori mies heittäytyi pitkälleen penkille, mutta
kavahti kohta kärsimättömänä istualleen. Pilton Anna-Liisalta saatu
kummallinen lahja oli muistuttanut olemassaolostaan, takin taskussa
oleva kivenmohkura oli painanut ilkeästi hänen kuvettaan. Hän tempoi
kivet taskuistaan, ja oli paiskaamaisillaan ne olkansa yli järveen,
kun hän jälleen muisti, että ne olivat lahja tytöltä, Anna-Liisalta.
Hän laski kivet viereensä penkille, ja katsoi samassa ympärilleen,
että oliko kukaan huomannut hänen touhuaan, nähnyt, että eräs nuori
mies kantoi taskussaan painavia kivenmuhkuroita... Siltä näytti. Monta
uneliasta silmäparia oli leimahtanut virkeäksi, eräitä ikävystyneitä
kasvoja kaunisti nyt hymy ja odotus. Varsinkin muuan penkin ohi
asteleva pitkä herra näytti aivan hävittömän uteliaalta. Mutta Lauri
Väri ryhdistäytyi kylmäksi ja välinpitämättömäksi. Hän ojensi kätensä
ja otti päänalaiseksi asettamansa repun, pistääkseen nuo nolonnäköiset
nökäleet sinne kuin hyvätkin aarteet. — Katsokaa vain päältä, ajatteli
hän tuimasti, — kuinka kalliit kivet kätketään ja talletetaan...

Mutta hänen tuumansa ei ollutkaan niin nopeasti toimeenpantavissa.
Lauri Värin mieliharmiksi tuo pitkä herra oli istahtanut penkille, ja
vaikka hän kaiken aikaa katsoi kiviä silmälasiensa läpi pitkään jos
pitkäänkin, niin hän vielä virkahti:

— Anteeksi, saako näitä katsoa?

— Jos se teitä miellyttää, vastasi Lauri Väri, joka oli päättänyt
peittää nolostumisensa uneliaisuuden, ikävystymisen ja yrmeyden
viittaan.

Herrasmies tarttui kiviin hapeneesti, oikeinpa ahneen näköisenä
niinkuin nälkäinen himoruokaan. Hän tarkasteli niitä välkkyvien
silmälasiensa läpi läheltä ja kaukaa, ja punnitsi niitä käsissään,
ilmeisesti aprikoiden niiden painoa ja sisäistä olemusta. Sitten hän
luimautti vierustoveriinsa tutkivan ja uteliaan katseen.

— Anteeksi, mistä te olette nämä saanut?

— Sitä minä en sano.

— Ammattisalaisuus, hymähti vieras herra. — Niinpä tietenkin. Anteeksi
vain, mutta kivet herättävät mielenkiintoani. Joka härillä kyntää, se
häristä haastaa. Olen geologi.

— Se on herraskieltä, sanoi Lauri Väri helpotuksesta huokaisten, sillä
hän oli lyhyen, kauhean hetken ennättänyt ajatella jos jotakin, että
häntä epäillään varkaaksi, että nuo tuossa ovat ties mitkä kuuluisat
kalliit kivet, ja tuo äijä salapoliisi. — Aavistelen kuitenkin, että
geologi on jonkinlainen kivi-ihminen...

— Kivi-ihminen, niin! hymähti pitkä herra. — Ja tekin taidatte olla
sitä samaa sukua. Nimeni on Kihnu, geologi, kuten jo sanoin.

— Minä olen Lauri Väri, tavallinen sekatyömies.

— Ja kuitenkin harrastatte kiviasioita. Oletteko jo kauankin etsinyt
malmeja?

Uneliaisuuden ja ikävystymisen vaippa valahti maahan Lauri Värin
hartioilta. Missä tässä nyt ollaan? Hän leimahti virkeäksi ja hänen
mielikuvituksensa lensi, lensi. Sitä ei tiedä mitä tästä kehittyy...
Ollaanpa vain malminetsijä! Hänen tietonsa tuosta ammatista olivat
hyvin niukat, mutta hänen mielessään kyti hämärä aavistus, että
siinä touhussa tulevat kysymykseen löytöpaikat ja emäkalliot. Ja ne
ovat tietenkin tuolla takana päin, missä on Pilton talokin sinisillä
saloilla. Sitä ei vielä tiedä missä ominaisuudessa Lauri Väri on sinne
palaava...

— Onhan niitä tullut aina salakättä katsastelluksi...

— Kuinka niin salakättä? Luvallista hommaahan se on...

— Ihmisten tähden, selitti Lauri Väri hiljaa, kumartuen geologin
puoleen. — Jos ne saavat vihiä siitä, että joku puuhailee kivien
kanssa, eikä kysymyksessä ole porakivi nurkan alle tahi tulenkestävä
kivi kiukaaseen, vaan kukaties mikä metalli, niinkuin jossakin kaukana
rikkaissa maissa, niin silloin olet mennyttä miestä, auttamatta
hullunkirjoissa. Sitä vaille, etteivät pistä köysiin ja lähetä
laitokseen...

Herra Kihnu naurahti.

— Tosiaankin ne siellä korpikylissä näkevät asiat omalta kannaltaan,
näkevät hupsuutta ja humpuukia...

— Suuressa viisaudessakin, auttoi Lauri Väri sopivan sanan
löytämisessä. — Niin, vilkaiskaapa vain kuinka kansa nytkin katsoo,
että mitähän ne nuo heput noista kiveroisista: siinä ei mahda olla
vähää pää väärässä... Pistetäänpä ne kivet piiloon.

Herra Kihnu tarkasteli vieläkin kiviä ja luovutti ne käsistään melkein
vastahakoisesti.

Teillä on ollut onnea. Sanoisin, että noissa kivissä on tosiaankin
aivan kouriintuntuvasti jotakin...

— Sitähän minäkin, etteivät ne ole köyhästä paikasta...

Lauri Väri oli pistänyt kivet reppuun ja sulki nyt repun suun.

— Kas niin, siellä ne eivät loukkaa ketään...

— Teidän aikomuksenne on tietenkin tutkituttaa nuo kivet?

— Tietenkin, sanoi Lauri Väri ja näytti hyvin varovaiselta. — Tutkimus,
syyni, oikea tohtorin syyni... Ei kai ole muuta neuvoa...

— Luultavasti se on ainoa tie teille. Ajattelen, että minä voisin
olla teille avuksi, ainakin vähän jouduttaa asiaa. Olen menossa
pääkaupunkiin ja voisin ottaa kivet mukaani.

Lauri Väri vaikeni, sulkeutui tuimana kuoreensa. — Aiottiinko häneltä
viedä kalliit kivet, Pilton Anna-Liisan antamat? Oliko hän äkkipoika,
joka heti oli saanut viisaan veijarin niskaansa?

— Mutta ehkä ette halua luopua kivistänne, sanoi herra Kihnu, joka
haistoi toisen epäluuloisuuden ja hieman loukkautui, mutta kätki tämän
tunteen kohteliaan ja hupaisen hymyn suojaan. — Ehkä ette luota minuun.
Tietenkin teette niinkuin haluatte...

Ja pitkä herra näytti nyt vuorostaan sulkeutuvan kuoreensa, kajahtavan
taipaleitten taakse, vaikka hän yhä istuikin samalla penkillä. Silloin
Lauri Värille tuli melkein hätä, kiire ojentaa kätensä kohtalolleen,
ehkä onnettarelle... Mitä hän teki repussaan noilla rumannäköisillä
kivillä, jotka hän monta kertaa oli ollut jo viskaamaisillaan
menemään. Hänen hallussaan ne olisivat hyödytöntä painoa, mutta tuon
tuntemattoman hoteissa niistä voisi muodostua, ties miten, mahtava,
liikuttava voima...

— Ei suinkaan! sanoi Lauri Väri. — Päinvastoin, olen kiitollinen
tarjouksestanne. Ehkä otatte kivet heti haltuunne?

— Käy laatuun, sanoi herra Kihnu. — Minä olen tosiaankin utelias
tietämään mitä noissa kivissä on...

Ja muutamat uteliaat silmäparit laivan kannella näkivät repun
avautuvan, ja noiden salamyhkäisten kivenmuhkuroitten tulevan jälleen
esiin, viipyvän tuokion käsissä ja katoavan sitten pitkän herran
nahkasalkkuun ja puhistavan sen kupeita.

Jälleen Lauri Väriä vaivasi epäluulo, että hän liian kevytmielisesti
luovutti kukaties kuinka kalliit kivet tuntemattomalle miehelle, ehkä
veijarille. Olisiko Pilton ukko pitänyt jonninjoutavia kiviä vahvasti
raudoitetussa arkussa? Pilton tyttö oli kyllä ne tunkenut kulkijan
taskuun, mutta hän oli toista laatua, ja hänelle ei ollut mikään
mahdotonta...

— Ne eivät ole häävin näköisiä, sanoi Lauri Väri, viitaten pullistumaan
salkun kupeissa. — Mutta ne voisivat olla arvokkaitakin, eikö niin?

— Se nähdään, sanoi herra Kihnu. — Niissä voisi tosiaankin olla jotakin
sinapinsiemenen kaltaista, niinkuin raamatussa sanotaan...

Hän sieppasi esiin muistikirjan ja kynän.

— Mutta tosiaankin! Mikä olikaan nimenne?

— Väri, Lauri Väri.

— Ja osoite?

Lauri Väri silmäsi ympärilleen.

— Se on jo pahempi kysymys. Minä olen siellä missä olen. Yleensä — hän
nosti lakkiaan — tämän aha...

Herra Kihnu nauraa kihautti.

— Niinkö! Se on joltakin kantilta kadehdittava olotila...

Hän lenoi kiireesti kirjaansa, ja lopulta he sopivat tapaamisesta
kaupungin asemalla kahden viikon kuluttua, kun herra Kihnu olisi
palaamassa pääkaupunkimatkaltaan.

Laiva jyskytti eteenpäin, ja vesi läikkyi auringon paisteessa sekä
synkeänsinisenä että myöskin kirkkaana kuin elohopea. Rannalla näkyi
koivikkometsien uutta, ujoa vihreyttä.

— Tämän kesän pitäisi kasvaa myöskin minulle, ajatteli Lauri Väri. —
Jotakin on itämässä. Noista kivistä, sanotaan raamatussa...

Hän nojautui mukavasti penkin selustaan ja aloitti odotuksen.

       *       *       *       *       *

Kahden viikon kuluttua Lauri Väri käveli kaupungin asemalaiturilla,
silmäillen kärsimättömästi kelloa. Hän odotti junaa, jossa kivi-ihmisen
pitäisi tulla ja tuoda hänelle uutisia. Mitä kivissä piili? Riittäisi
hyvin, jos niissä olisi sen verran maallista ja taivaallista voimaa,
että eräs harmaa talo tulisi näkyviin, ja eräs ihminen jälleen
läheiseksi... Loppu oli kohtalon kädessä, kohtalon, joka oli antanut
hänelle nuo kivet, antanut rakkaalla kädellä...

Mutta ehkä hän itse oli sitten luovuttanut nuo kohtalon kivet aivan
vääriin käsiin, veijarille? Entäpä jos junassa ei tuota kivi-ihmistä
olisikaan? Lauri Väri silmäili vielä kerran asemakellon verkkaisia
viisareita ja tylsännäköistä taulua.

Vihdoinkin kuului vihellys, lopultakin veturi puuskutti ohi
asemalaiturin kiskoen perässään pitkää, jyskyttävää vaunuriviä. Sitten
juna pysähtyi ja matkustajat tulvahtivat laiturille. Toivoton tungos
ja sekamelska. Mitään kivi-ihmistä ei näkynyt, ja Lauri Väristä tuntui
äkkiä siltä, ettei voi näkyäkään. Kivet olivat vain jotakin köyhää
kiveä, eikä mitään kohtalon kiveä, jossa piiksi vaikuttava voima...

Hän pisti harmissaan kädet taskuihinsa, seisoi joutilaan näköisenä ja
sanoi hammastensa lomitse: — Ei enempää kuin hiiri kivestä...

Sillä hän tunsi itsensä mitättömäksi nakertajaksi tämän ihmistulvan
keskellä. Ei ollut näille monille, eikä hänellekään, muita kiviä kuin
katukivet, ja jossakin huimasti pyörivä myllynkivi, joka pölähdytti
vähän jauhoja heidän suuhunsa...

Mutta siinä oli välkkävät lasit kyömyn nenän päällä. Siinä oli pitkä
herra ja musta salkku. Siinä oli kivi-ihminen, joka ei ollut halunnut
sekautua kaiken kansan tungokseen, vaan tuli vasta viimeisenä, tuli ja
tiiristeli ja tunsi odottajansa.

— Kas, siinähän te olette! Tulkaahan mukaan.

Lauri Väri ei kyennyt päättelemään mitään kiviherran pitkästä
olemuksesta, ja hänen mieleensä tuli äkkiä masentava muistikuva
suomalaisten kivien tavattomasta paljoudesta. Mahdotonta, että noissa
kahdessa nyrkin kokoisessa nokareessa olisi piillyt mitään vaikuttavaa
voimaa...

He työntyivät asemaravintolan ahdinkoon, löysivät tyhjän pöydän ja
istahtivat toisiaan vastapäätä.

— No, niin, aloitti geologi. — Suoraan asiaan. Kivissä on jotakin,
nimittäin kuparikiisua ja nikkelimalmia emäksisessä magmakivessä...

— Sehän kuulostaa hienolta...

— Se on hienoa! Se on löytö, sanalla sanoen!

Herra Kihnun innostuksessa oli jokin syrjävivahdus, jonka laadusta
Lauri Väri ei päässyt selville.

— Milloin te sen löydön teitte ja missä?

— Kyllähän ne kivet ovat olleet ikäänkuin kassakivinä jo kappaleen
aikaa. Paikkakaan ei ole mahdottomien matkojen takana.

— Se on hyvä se, sanoi herra Kihnu kiireesti. — Se on hyvä. Meidän
olisi nyt mentävä sinne paikan päälle ja voin jo etukäteen ilmoittaa,
että jos kaikki menee hyvin, niin teillä on tiedossa pieni palkkio
onnistuneesta asianharrastuksesta. Sillä välin kun paikalle matkustamme
ja asiaa tutkimme, te olisitte minun palveluksessani eli geologisen
toimikunnan palveluksessa kohtuullisella palkalla...

Lauri Väri tunsi ruumiinsa miellyttävän lämpimäksi. Harmaat ja
vihertävät seinät siellä jossakin hymyilivät, muinainen akkunaruutu
iski iloisesti silmää, ja eräs pehmoinen, sulava olento liikkui kaiken
keskellä, aarre, jota hän oli menossa etsimään ja tutkimaan, aivanpa
valtion vauhdilla. Rivissä oli ollut voimaa... Odota vain Pilton ukko!
Täältä taasen tullaan ja tullaan oikein geologina, kivi-ihmisenä,
kruununkyydillä ja suuren rikkauden toivossa... Mitä sitten perillä
sattunee ja tapahtuneekin, niin kullakin päivällä on murheensa,
sanotaan raamatuissa...

Mutta hän ei halunnut näyttää hyvää mieltään, vaan koki olla
mahdollisimman vastahakoinen, epäileväinen.

— Niinköhän ne vain on ilman muuta talutettava vieraat löytöjensä
ääreen? jahkaili hän.

Herra Kihnu nauraa kihnutti. Hän näytti olevan hyvin huvitettu ja
täynnä miellyttävää odotuksenhenkeä. Mutta lisäksi hänestä uhoi
salainen vaivautuminen.

— Hi suinkaan! Mistäpä se pakko tulisi! Mutta ajatelkaa nyt vähän:
jos on löydetty merkki malmista, niin silloin ei ole vielä suinkaan
päästy minkään kultakasan ääreen, josta voisi paljain kourin
ammentaa tai veitsellä vuolaista. Luulen että teille kävisi omin
neuvoin ylivoimaiseksi saada edes selkoa siitä, että mitä olette
löytänyt, mistä paikasta ja missä määrässä. Löydön hyväksikäytöstä,
kaivostoiminnasta, nyt puhumattakaan...

Lauri Väri jymötti ajatuksissaan. Mutta hän ei ilmaissut ajatustaan,
joka kuului, että ole huoletta, äijäpaha: minä tiedän kyllä mitä olen
löytänyt ja osaan kaivaa kanssa omin neuvoin... Lopulta hän sanoi:

— Tuo on järkipuhetta. Luulenpa tosiaankin, että kannattaa nähdä mitä
olemme löytäneet ja mistä, ja mitä tulemme kaivamaan...

— Kas, että sen nyt huomasitte!

— Onhan se uskottava, kun selitetään. Mutta kyllä minä vieläkin
epäilen, että noissa kivissä oli kätkettynä jotakin, josta ei
saada selkoa edes valtion mahdillakaan... Minä olen siis tavallani
geologi, kivi-ihminen, minäkin, ja kruunun palveluksessa. Mikä oli
suunnitelmanne. Lähdemmekö heti löytöpaikalle? Laiva lähtee tunnin
päästä.

— Se sopii.

Lauri Väri nousi, napitti takkinsa ja röyhisti rintaansa.

— Onpa tosiaankin mukava nähdä, että mitä tässä oikein on löytynyt.

       *       *       *       *       *

Oli suomalainen kevätkesän päivä. Oraat tikottivat väkevän vihreinä
Pilton harmaan talon ympärillä, ja pääskyset suhahtelivat ilmassa
iloisina sukkulaisina.

Sellaisena päivänä Pilton isäntä lähti mielellään liikkeelle
soututuolistaan, ja käveleskeli avopäin pitkin pientareita. Maan
kasvuvoima, viheriä oras, oli hänelle joka kevät uusi ja ällistyttävä
ihme, väsymätön todistus armon runsaudesta. Vähempikin olisi riittänyt
pahankiskoiselle ihmiselle...

Mutta tällä kertaa Pilton ukon nautiskelevaa, melkein hurskasta kävelyä
kasvuvoimaisten peltojensa pientareilla häirittiin ikävällä tavalla.
Alkoi kuulua hurinaa ja hörinää, ja Pilton pitkälle ja kuoppaiselle
kujalle ilmestyi auto, joka tien huonouden vuoksi ei kuitenkaan voinut
pyyhkiä kuin peto kovaa vauhtia, vaan heilui ja huojahteli, jyrräsi ja
välkytteli kupeitaan auringon paisteessa kuin tavaton sittisontiainen.
Se oli ehkä ensimmäinen auto mitä vielä koskaan oli nähty Pilton
vanhan ja harmaan talon näköpiirissä. Sillä Pilto oli yksin aukeallaan
metsän keskellä, huonon tien takana, kaukana maailman pauhusta.
Sitäpaitsi autot olivat asioita, joita Pilton isäntä vihasi. Miksi
piti ihmisen pöristä kiivaana kuin ampiainen, vaikka häntä ei suinkaan
ole sellaiseksi luotu... Siitä hänen mielensä oli kuitenkin hyvä, että
tuo vaunu ei pystynyt kulkemaan hänen kujaansa kaikessa vauhdissaan
ja hörhöläisyydessään. Olipa sen lopulta pysähdyttävä siihen kujalle,
pääsemättä talon kartanoon, kun se ei sujunutkaan pujottelemaan monien
rakennusten ahtaista ja mutkaisista solista.

Pilton ukko taivasteli ohrapellon pientareella, eikä ollut
näkevinäänkään tuota vihattavaa vaunua, vaikka häntä vaivasi tavaton
uteliaisuus ja levottomuuskin: kuka ja minkä tähden lähestyi nyt tuolla
kyydillä tätä taloa...

Mutta mikä olikaan tuo hahmo, joka sukeltautui näkyviin auton kiiltävän
kuoren alta? Oliko se mahdollista? Pilton ukko pyyhki vetistäviä
silmiään. Mutta asia ei muuksi muuttunut. Se oli se samainen kulkija,
jätkä, josta hän oli luullut jo iäksi päässeensä! Mutta tuohon se oli
nyt pohkaissut, aivanpa kuin tulisilla vaunuilla. Mitä se nyt oli
vailla? Mitä nyt tapahtuisi? Pilton ukko ei enää ollut vallan varma
siitä, että herra varjelisi häntä tapauksilta. Tyttö, Anna-Liisa, on jo
olevinaan aikuinen ihminen, joka itse ajatella lillittää ja aikoo pitää
oman päänahtuurinsa. Siitä pitäen kun tuo kulkija, jätkä, lähti, tyttö
ei ole näyttänyt olevan entisensä, eikä sen ole ollut hyvä olla. Pilton
isäntä voi kyllä sanoa, että ei niin kauan kuin peukalo liikkuu, mutta
tapausta, onnettomuutta, ei sillä suinkaan estetä...

No, nyt se jo heilutti lakkiaan, hyväkäs, ja huusi: — Päivää, isäntä!
Tässä sitä taasen ollaan...

— Niin näkyy, vastasi Pilton ukko kuivasti. Ihmeekseen hän huomasi
mielensä pohjalla, harmin ja hämmennyksen alla, jotakin myötätunnon
tapaista tuota nuorta miestä kohtaan, äkkäsi itsessään leppoista
uteliaisuutta: mitä nyt tuumit ja touhuat, poika, kun pohkaisit tänne
takaisin noilla nykyajan tulisilla vaunuilla...

Mutta nyt astui esiin pitkä, silmälasipäinen herra, tehden heti
selkeäksi sen seikan, että tässä se vasta on se, joka tulee,
retkikunnan päämies, itse. Ja Pilton isännän hämmentyneelle mielelle
sekin seikka kävi lohdutuksesta: tuo toinen, jätkä, ei sentään
ollutkaan tämän tulemisen päähenkilö, vaan mikä lienee ollut
mukanakulkija, hanttimies. Hän painui nyt ikäänkuin taka-alalle, eikä
hänen asiansa vaatinut mitään kiireellistä ratkaisua.

— Kylläpä teillä, isäntä, puhui silmälasipäinen, — on tänne sellaiset
tiet, että niitä ei kulje muut kuin kuret ja pirut, niinkuin olen
kuullut kylillä hupaisen sananparren...

— Vieras vaunuineen taitaa sitten olla sitä sukua, kun on kerran
kulkenut.

— Taitaapa, mutta me emme nyt mielellämme lähtisikään talosta kuin
hakomajasta, vaan jäisimme taloon asumaan, ruokamiehiksi, ainakin
muutamiksi päiviksi, miten sattuu. Meillä on nimittäin pieniä
tutkimustöitä näillä main. Nimeni on Kihnu...

— Akkaväki saa päättää siitä asiasta, sanoi Pilton isäntä.

— Ja emäntäväen tapaa kai talosta...

Herra Kihnu alkoi harppoa poikki pihamaan eteistä kohti. Pilton ukkoa
harmitti. Miksei hän heti sanonut, että se ei käy laatuun! Akkaväkeä on
vähän ilmastaankin. Ne eivät jouda maailmankulkijoita hyysäämään... Nyt
muori tolvana tietenkin lupaa, varsinkin kun se ei tiedä, että muuan
toinenkin on tullut yhtä hilaa. Siinä sitä ollaan. Herra ei varjele
tapauksilta...

Pilton ukko katsoi karsaasti kuinka autonkuljettaja keinotteli vaunuaan
kääntymään kapealla kujalla. Hän katsoi karsaasti Lauri Väriä, joka nyt
heilutti lakkiaan ja hoihkaisi tervehdyksen talon palvelusväelle, joka
etempänä oli taikkoineen tunkion kimpussa.

Siellä renki Lötjönen nosti päätään ja sanoi palvelijattarille: — Siinä
se on, se poisjuossut Väri! Enkö minä sanonut, että juoni siinä on...
Se heitettiin nyt takaisin taloon oikein tulisilla vaunuilla...

Mutta nyt näkyi pihamaalla Pilton Anna-Liisa. Ja silloin Lauri Väri
heilautti vielä kerran lakkiaan.

— Päivää, Anna-Liisa!

Tyttö pysähtyi kuin naulittuna, jähmettyi tuokioksi pieneksi
suolapatsaaksi. Sitten hän näytti saavan väriä, eloa ja keveyttä,
näytti ihastuvan, niin että häpesi.

— Päivää, Lauri...

Hänen aikomuksensa oli jatkaa kylmästi kulkuaan, mutta siitä ei
kuitenkaan tullut mitään. Hän pysähtyi ja kääntyi ja astui askeleen
poikaa kohti. He kättelivät.

— Miten sinä siinä olet?

— Se johtuu niistä kivistä, jotka sinä minulle annoit...

Nuoret ihmiset puhelivat kevyesti leikkien, aivan kuin jotakin muuta
ajatellen, eivätkä he näyttäneet vähääkään välittävän ankarasta isästä,
joka juuri kulki heidän ohitseen tupaa kohti, kulmat rypyssä, rykien ja
röhisten, puhallettuaan suustaan sellaisen savupilven kuin itse synkeys.

Herra Kihnu ilmestyi eteisen portaille ja huusi:

— Me jäämme taloon. Missä se teidän löytöpaikkanne nyt on?

— Ei se ole enää kaukana, vastasi Lauri Väri.

Herra Kihnun hampaat ja silmälasit välkkyivät.

— Jaha, teillä taisi olla täällä joku muukin löytö, eikä vain karkeita
kiviä! Ei mitään hätää. Levähdämme vähän matkan jälkeen.

Hän lähti kujalle puhuttelemaan odottavaa automiestä.

Lauri Väri näytti hieman tylsältä ja nololta. Mitä ihmettä kivistä
oikein kehittyisi? Tyttö katsoi häntä moittivasti.

— Ethän sinä vain ole puhunut _niistä_ kivistä tuolle? Mitä kummaa te
oikein kuljette?

Hän lyödä hotaisi poikaa kevyesti ja juoksi tiehensä.

Lauri Väri istui raskaasti pihakivelle ja haroi tukkaansa kaksin
kourin. — Täällä ollaan! Vaan nyt tuntuu siltä, että olisi parempi,
jos ei oltaisikaan. Mitähän tästä seuraa? Olenpa tainnut pistää pääni
pussiin...

Mutta myöskin Pilton tuvassa oli istuttu raskaasti.

Kun isäntä astui tupaan, niin emäntä, joka oli seisonut valtavana
pihanpuoleisen akkunan luona, lysähti äkkiä istumaan, että penkki
sujui. Hän haukkoi henkeä ja takoi nyrkillä mahtavaa rintaansa.

— Henkeä ahdistaa... Voi sydäntäni! Minä katson ja katson, enkä usko
silmiäni. Mutta mikään näky se ei ollut. Tuoko se oli, tuoko, sen
herran kumppani? Puhu, ukko! Jo nyt on piru irti... Ja minä kun lupasin
ne tänne asumaan! Mene, ukko, heti ja sano sille herralle että siitä ei
tule mitään. Menköön mihin tahansa. Minä olen sairas. Minä en jaksa...

Pilton isäntä ei paljoakaan perustanut emäntänsä kohtauksesta ja
surkeilemisesta. Hän astahteli lattialla piippuineen, hymähteli ja
virkahti: — Kun häntä viitsii!

— Kun sinä et viitsikään mitään!

— Kun lupasit niin lupasit. Kun ne kerran aikovat viipyä näillä mailla,
niin sillä ei mitään voita, jos ajaa ne muualle. Jos kerran soidin on
käynnissä, niin olkoon soidinkenttäkin aivan lähellä, että mekin sen
pelin näemme.

— Voi, voi, huokaili emäntä.

Sitten tuli tupaan talon tytär, tuli liukkaana kuin lintunen.

— Missä ne herrat nyt rupeavat asumaan, etukamarissako?

Pilton emäntä katsoi tuiman surullisena tyttäreensä.

— Sinäkin siinä! Mitkä herrat?

— Kaksi niitä ainakin on. Toinen äidillekin kai tuttu entuudestaan...

— Vielä sinä! Milloin ne maankiertäjät ja rengit ovat herroiksi tulleet?

— Sitten kun ovat löytäneet kalliita kiviä!

Tyttö livahti ulos. Mutta hänen viimeinen lauseensa teki silminnähtävän
vaikutuksen emäntään.

— Mitä on löytänyt? Mistä kivistä se puhui? Puhu, ukko!

— Ääs, mistä minä tiedän!

— Kun se lasikkokin, se silmälasipäinen herra, puhui jotakin kivistä
ja tutkimisesta, sanoi emäntä aivan valittavalla äänellä. — Etkö sinä
saata ottaa mistään selvää, ukko! Minunko tästä on lähdettävä huonolla
terveydelläni...

Emäntä vääntäytyi vaivalloisesti istumaan ja tosiaankin taaperteli
tiehensä.

Uutinen oli vaikuttanut myöskin Pilton isäntään. Sillä yksin jäätyään
hän virkahti mietteissään: — Vai tutkivat miehet kiviä...

       *       *       *       *       *

Herra Kihnu ja Lauri Väri näyttivät valmistautuvan lähtöön Pilton
pihamaalla. Ruohikossa kellotti pari pullottavan täyttä reppua, ja
herra Kihnu tutkiskeli parhaillaan kivivasaraa, ja oli innostunut ja
puhelias. Mutta Lauri Väri oli vähäpuheinen. Häntä näytti vaivaavan
jokin selvittämätön pulma. Hän kynsäisi korvallistaan ja vilkuili
ympärilleen.

Pilton isäntä tallusteli paikalle, piippu vakiintuneen tavan mukaan
koukistetun käden kouransilmässä ja massi kalvosessa roikkuen.

— Niin, mitä ne vieraat aikovat tutkia tai etsiä?

— No, tämä naapuri oli löytänyt täältä muutamanlaisia kiviä, selitti
herra Kihnu. — Ja nyt meidän pitäisi saada selville, että onko sitä
lajia oikein olemalla täällä... Olen geologi ammatiltani.

— Vai looki. Ja nekö ovat oikein kalliita kiviä?

— Ainakin sellaisia, että jos käypi selville, että niitä makaa
esimerkiksi isännän maan povessa, niin maisema muuttuu. Koko elämä
muuttuu. Voisi käydä niinkin, että isäntä huomaa tulleensa korvesta
kaupunkiin, vaikka ei ole matkustanut mihinkään...

Herra Kihnun kasvot loistivat. Mutta Pilton ukko aivan synkistyi.

— Vai niin, vai niin, hoki hän. — Vai on teillä sellaiset tuumat, vai
meinaatte muuttaa ja mullistaa...

— Eikö isäntä siitä pitäisikään! ihmetteli herra Kihnu.

— Mutta sehän toisi tänne varallisuutta ja mukavampaa elämää. Ajatelkaa
nyt: kaupungin valot maan pimeyteen...

— Ja minä kun en näkisi niitä suurin surmin! Rauhaa minä rakastan...

— Mutta tuollainen malmilöytöhän olisi suuri onni köyhälle maallemme.
Ajatelkaahan nyt, kaivostoiminta...

— Onko herra nähnyt kaivosta?

— Enpä tosiaankaan.

— Mutta minä olen! Minä olen ollut siellä ja tehnyt työtä...

— Sehän on mielenkiintoista!

— Onko! Ja sanoitteko, että se on suuri onni tuollainen kaivos? Minä
sanon, että se on suuri onnettomuus, ainakin niille ihmisille, jotka
sinne joutuvat. Menkääpä katsomaan kun työmiehet tulevat kaivoksesta
suu auki ja kieli ulkona suusta kuin läähättävällä koiralla...

Herra Kihnu näytti ottavan tämän kuvauksen hupaiselta kannalta. Hän
nauroi.

— Se on vauhti päällä sillä alalla jo heti alusta pitäen! Niin sitä
juoksemme mekin malminetsijät pitkin maita kieli ulkona. Maailma huutaa
malmeja, metalleja, kovia aineita, eikä auta vastaan raappia...

— Mutta minun maaltani ei kuitenkaan mitään etsitä, eikä kaiveta!

Pilton isäntä näytti jäykältä kuin rautanaula.

— Ikävä kyllä lait ja asetukset ovat siinä asiassa toista mieltä. Ne
sallivat sekä etsiä että kaivaa, olipa maa kenen tahansa. Te saatte
vain tulla mukaan rikastumaan, jos haluatte...

Herra Kihnu oli huvitettu. Sillä Pilton isäntä näytti olevan tosissaan
ikäänkuin synkeää kaivoskuilua olisi jo ryhdytty avaamaan hänen
mailleen, keskelle vihreää orasta. Hän vaikeni myrtyneenä ja herra
Kihnu jatkoi:

— Ikävää, että me satuimme olemaan isännän kanssa erimieltä näissä
asioissa. Minä kyllä näkisin maallani ennemmin vuorityön kukoistavan
kuin maanviljelyksen kituvan ajasta aikaan...

Mutta nyt nauroi Pilton ukko, nauroi makeasti hyrisevää, nopeaa naurua,
joka toi mieleen mummon rukin äänen lämpöisessä tuvan loukossa. Hän
oli katsonut ympärilleen, katsonut rauhallista, metsäistä, suomalaista
maisemaa, ja katsoi vieläkin, kehoittaen toisiakin katsomaan piippua
pitelevän kätensä laajalla liikkeellä.

— Kun häntä vouhottaa! Pitäähän sitä jotakin tehdä, ettei näyttäisi
kovin joutilaalta. Mutta pitäisihän tämä myöskin nähdä jo yhdellä
silmäyksellä, ettei täällä ole muuta kuin tavallista köyhää,
suomalaista kiveä. Täällä ei ikäpäivänä tulla kaivamaan maata muuten
kuin siinä mielessä, että se kasvaisi vähän viljaa. Ja siitä minun
mieleni on hyvä...

Pilton ukko kääntyi ja alkoi tassutella tupaa kohti. Hänen pitkä
puheenvuoronsa näytti käyvän herra Kihnulle vaivaksi.

— Omituinen ukko, sanoi hän Lauri Värille. — Korpi kasvattaa
kummallisia ihmisiä. Meitä saisi nyt onnistaa, Väri, että voisimme
näyttää tuolle ukolle, että tämä metsäisäntä saisi vielä kaivossavua
sieraimensa täyteen...

Mutta Lauri Värin sieluntila ei sillä hetkellä ollut häävi. Vaikka
hänellä tänne tullessaan ei ollutkaan mitään varmaa ja selvää
suunnitelmaa, niin hän oli kuitenkin kuvitellut tekevänsä suurenmoisen
vaikutuksen malminlöytäjänä. Hän oli kuvitellut, että ihmiset,
Piltonkin ihmiset, katsovat pian häneen kuin varakkaaseen mieheen,
tulevaisuuden öhyeläjään, toivossa rikkaaseen nuorukaiseen... Ja nyt!
Oli käynyt selville, että hän oli aivan väärällä tiellä, että hän nyt,
ainakin itsensä Pilton ukon silmissä, oli entistä vastenmielisempi
henkilö. Tämä kun rakasti vanhaa rauhaa, ajan jutamista entisellään...

Mutta Lauri Väri ei masentunut. Uusi ajatus kyti jo hänen mielessään.

— Aivan minun säälikseni käypi ukkopaha, sanoi hän herra Kihnulle. —
Puhunpa sille sanasen lohdutukseksi...

Hän riensi Pilton ukon jälkeen ja tavoitti hänet portailla.

— Kuulkaahan, isäntä, sanoi hän hiljaa. — Jos ne ovat teistä
vastenmielisiä nuo malmi- ja kaivostouhut, niin ne voidaan lopettaa
lyhyeen. Löydön laadusta olen vain minä täysin selvillä, ja jos sanotte
sanankaan...

Pilton ukko katsoi pitkään ja epäilevästi nuorta miestä. Hän ei
enää ollut tuolla ylimielisyyden porraspuulla, jolle hän äsken oli
hetkiseksi ponnistautunut. Hän ei enää nähnyt ympäristön maisemasta,
että se on vain vanhaa, köyhää, suomalaista erämaata, on ja pysyy,
eikä siellä tulla koskaan kaivamaan kalliita kiviä... Hän oli taasen
säikähtynyt ukko, joka kauhulla näki tapausten ja mullistusten uhkaavan
elintilaansa.

— Ettäkö sellaista arvokiveä todella on löytynyt täältä?

— On kuin onkin! Siinä ei ole epäilemistäkään. Herrat ovat jo tutkineet
kiveä ja nähneet sen hyväksi, ja nimittelevät sitä hienosti, vaikka
minä olen nimet unohtanut...

— Ja sinäkö olet nuo kivet löytänyt?

— Vain minä olen selvillä sen löydön laadusta, ja jos sanankaan
sanotte, niin tämä touhu ei kauan kestä...

— No, minähän sanon sen sanan! Usko minua, kaivoksista ei ole mitään
hyvää. Pistäisivät pian sinne sinutkin, ja silloin näkisit, että
ihminen tulee kaivoskuilusta suu auki ja kieli ulkona suusta.

— No, olisi siinä sitten onnea köyhälle maalle ja köyhille ihmisille!

— Sellainen se onni olisi! Lähetä veikkonen, kun siihen kykenet, tuo
kiviherra täältä muille markkinoille niine hyvineen, että silmälasit
välkkää...

— Olkaa huoletta. Kyllä minä luulen sen lähtevän.

Lauri Väri meni, ja heti sen jälkeen oli Pilton isännän kimpussa
portailla hänen oma emäntänsä, oli valtavana, sohisevana ja
salamyhkäisenä.

— Mitä se sanoi! Mitä te puhuitte? Enkö minä ole jo sanonut sinulle,
ukko, että elä sinä sorra nuorta miestä Se on yrittävä ihminen. Sitä
ei tiedä. Sanassakin sanotaan, että kivet voivat tulla leiviksi... Ja
vaikka ihminen olisikin köyhä, niin hänellä on aina pelko ja toivo,
että hän kuolee rikkaana...

— Vai jo kangastelee muorinkin silmissä rikkaus, kultakaivokset...

Pilton ukko oli ivallinen ja kärsimätön ja keinotteli emäntänsä ohitse
ovelle ja meni tupaan.

Mutta tuvassakin puhuttiin rikkaudesta. Renki Lötjönen istui laiskana
kyynärpäät polvilla, aterian rankaisemana, piippu veltosti ikenissä ja
silmät uneliaasti ummessa. Mutta puhua piti.

— Kultaa, kultaa se kuuluu löytäneen tämä meidän Väri, kultaa...

— Kullan tuo lienee löytänyt! pisti toinen palvelijattarista.

— Kullankin ja kultaa...

Piippu kolahti lattialle ja renki Lötjönen painui entistä lysympään,
mutta jatkoi vielä unisena puhetta:

— Vaan mitäpä siitä. Kuluu, kuluu, kulta kuluu ja kultakin vanhenee...

       *       *       *       *       *

Kun Lauri Väri palasi talon isännän luota, niin hänen päämiehensä herra
Kihnu oli jo nostanut repun selkäänsä ja vasaran olalleen, ja odotteli
kärsimättömänä.

— No, siellähän tuli niitä lohdutussanoja pitkälti kuin parhaalta
papilta. Mutta virttä emme nyt jouda veisaamaan. Töihin! Mihin päin
mennään? Nyt pääsette johtoon, Väri...

— Lähdetään, lähdetään!

Lauri Väri nosti myöskin repun selkäänsä ja tarttui vasaraan, ja
hymyili ongelmallista hymyä. Hän silmäili ympärilleen kuten ainakin
lähtöä tekevä ihminen, joka varmistautuu siitä, että kaikki on
kunnossa. Hän huomasi portailla talon tytön, Anna-Liisan.

— Hohoi, Anna-Liisa!

Herra Kihnu murahti.

— Yhäkö lohdutuksia!

— Etkö tulisi ja toisi tullessasi sitä vaateaitan avainta, jatkoi Lauri
Väri, päämiehestään välittämättä. — Ole niin ystävällinen!

He seisoivat ja odottivat, reput selässä ja vasarat olalla.

— Tämä kuuluu asiaan, sanoi Lauri Väri geologille, joka katseli
oudoksuen ja kysyvästi.

Anna-Liisa tuli, riiputtaen valtavaa, vanhankansan aitan avainta.
Hänkin näytti kysyvältä ja kummastelevalta.

— Tulkaahan nyt, sanoi Lauri Väri, ja he kulkivat kolmisin aitan
portaille. Lauri Väri väänteli oven auki Anna-Liisan ohjeitten mukaan.
He astuivat sisään.

— No avaapas sitten tuo arkku, Anna-Liisa.

Tyttö totteli, hieno, odottava hymy huulillaan. Vahvasti raudoitetun
arkun kansi kimmahti auki. Kolme ihmistä seisoi avonaisen matka-arkun
ääressä äänettömänä pitkän tovin.

— Siinä se on, sanoi Lauri Väri lopulta. — Ei siinä juuri vasaroita
tarvittu...

— Mikä on?

Herra Kihnu näytti jo aavistavan ja epäilevän jotakin epämieluista.

— Se mitä ollaan etsimässä. Kivien löytöpaikka. Sieltähän sinä ne
nostit, Anna-Liisa...

Herra Kihnu sai kohtauksen. Hän räsähteli kuin kuiva kataja tulessa.
Kivivasaransa hän iski kiivastuksissaan lattiaan, että jymähti. Hän oli
ikäänkuin rämäpäinen Mooses nähtyään kultaisen vasikan.

— Turkosen turkosen turkonen! Pilkkanako te olette minua pitänyt ja
pidätte?

Lauri Väri tekeytyi tyhmäksi ja tyyneksi.

— Ei ensinkään! Mistä minä tiedän. Minä olen äkkinäinen näissä
asioissa. Tehän niitä kiviä vain niin persoilitte, ja minä olen
tosiaankin saanut ne tuosta arkusta...

— Mutta miksi te ette sitä ennen sanonut! Tulimmainen, johan ne sitä
epäilivät, ja jo epäilin minäkin, kun ne olivat niin homeessakin, että
mitä lienevät viisasten kiviä. Mutta kun mies on toimessaan ja totinen
kuin kala, niin mistä minä tiesin...

— En minäkään tiennyt, että siinä on joku taika. Etteivät kivet saisi
olla arkussa olleita...

— Älkää viisastelko! Ette te niin tyhmä ole. Mitä te tällä kaikella
ajoitte takaa? Meinasitteko saada vain geologin paikkakunnalle? Mutta
eihän se ukonhupsu tuntunut suosivan touhua ollenkaan...

Sillä hetkellä Pilton isännän rauhalliset ja uteliaat kasvot
ilmestyivät ovelle, ja etäällä pihamaalla näkyi emännän valtava hahmo
lyllertämässä aittaa kohti jalat hajallaan, epätoivoisella, mutta
epäonnistuneella kiireellä.

— Anteeksi, sanoi herra Kihnu nopeasti ja vaistomaisesti, tajuttuaan
isännän seisovan takanaan. Hän oli nyt vähän häpeilevä ja nolo,
kiivastumistaan katuva. Samassa hän sai uuden ajatuksen, toivon
pilkkeenkin.

— Mutta mistä ne kivet tähän arkkuun olivat tulleet?

— Maasta, maasta ne ovat, sanoi Pilton ukko. Hän oli jälleen vahvasti
jaloillaan seisova isäntä, ihminen, joka hallitsi tilanteen, ja joka
voi hymyillä heikoille eläjille. Kammottava kaivoskuilu ei ollut, enää
uhkaamassa. — Vaikka on siinä vähän vettäkin välillä. Tahi pitäisi
kaivaa kovin syvälle, kun viisaat sanovat, että maa on pallo. Eikä
siihen aarteeseen taitaisi enää ehtiä mitenkään osalliseksi. Se on
ollut jo siksi kauan tiedossa ja siksi ahneesti ne sitä jyrsivät. On
tainnut jo loppua se kivi, vaikka monta kertaa siinä on ihmisraukka
saanut nousta maan pinnalle suu auki ja kieli ulkona suusta...

Niin kävi ilmi, että kivet olivat aikoinaan kulkeutuneet Pilton isännän
matka-arkussa Amerikasta asti.

— Muistoksi ne on kai muka otettu. Vaikka muistaahan tuon muutenkin,
eto elämän...

— Piste! sanoi herra Kihnu. Hän tekeytyi tyyneksi, puhdisteli
silmälasejaan ja vihelteli hiljaa. — Kaikkeen sitä yhtyy... Hän
kumartui ottamaan vasaransa ja ja meni ulos. Mutta siellä hänen sisunsa
nousi uudemman kerran.

— Turkostako te, nuori mies, tällä oikein tarkoititte ja takaa-ajoitte?

Hän iski kiukuissaan vasarallaan kiveä, joka kyhjötti aitan nurkalla.
Sitten hän äkkiä kumartui ja alkoi tarkastella iskun jälkeä. Hän näytti
kiihtyvän toisella tavalla ja toisista syistä, näytti unhoittavan
kaiken muun, nilisti repun selästään, ja syventyi kokonaan kiveen,
alkaen iskeä siitä siruja irti.

Pilton Anna-Liisa ja Lauri Väri olivat läpsäyttäneet Amerikan
arkun kiinni, ja istahtaneet sen kuperalle kannelle. Tyttö nauroi
nauramistaan. — Ne kivet, kivet! Olit sinä koko kivitasku... Mutta
sitten hän kävi vakavaksi. — Mukavampi olisi kuitenkin ollut, että
sinä olisit tosissasi löytänyt jotakin, etkä olisi ollut vain
talosmalminetsijä...

Talon emäntä oli lopultakin ehtinyt aitan eteen hengästyneenä ja
hädissään. Hän katsoi sinne ja tänne, pyörähteli neuvottomana, ja kesti
kotvan ennenkuin hän sai selviä sanoja suustaan.

— Mitä täällä on tekeillä? Täälläkö niitä kiviä on? Missä ne ovat?
Puhu, ukko!

— Ei niitä kiviä ole olemassakaan, muori, sanoi Pilton isäntä. — Ne
olivat ilmanaikuisia. Rikkauden haaveet ovat haihtuneet kuin kaste
maasta...

— Eikö olekaan, masentui emäntä. — Johan minä sanoin sinulle, ukko,
että älä usko niitä! Mitä sitä tyhjää! Kivethän ovat kiviä! Se jätkä,
jonninjoutava roska koko mies...

Sillä hetkellä hänen katseensa sattui aitan oveen, sattui niihin
kahteen olentoon, jotka istuivat korkean arkun kannella iloisina ja
huolettomina. Mikä julkeus! Varsinkin sen jälkeen kun epämääräiset,
mutta sitä summattomammat ja kauniimmat kivihaaveet olivat luhistuneet
kasaan. Pilton emäntä joutui niin tolaltaan, että hän menetti
puhekykynsä, ja alkoi haukkoa henkeä ja kouristella rintaansa.

Mutta Pilton ukko myhäili, hieman karvaasti ja pirullisesti.

— Siinä se on se nuori mies, jota ei saanut sortaa. Sen kivilöytö oli
laisensa, mutta kyllä se silti saattaa saada varallisuutta, olletikin
kun siitä tulee Pilton vävy... Niin, niin! Älä mulistele, muori!

Pilton ukko pisti päänsä sisään aitan ovesta.

— Hoi, mies, joku Värihän sinä olit, ja vävyksihän tuota näytät
mieluilevan. Ja tule, jos tyttö taipuu! Sillä eihän sinusta muuten
pääse eroon kuitenkaan...

Arkun kannella istujat vaikenivat noloina. Mutta sitten he katsahtivat
toisiinsa ja nauroivat.

— Kiitoksia, isä!

— Kiitoksia vain, isäntä!

Pilton emäntä voivotteli, näki ihmisavun turhaksi, huokasi, kääntyi ja
aikoi taaperrella tiehensä. Mutta silloin hän oli kompastumaisillaan
yhä maassa kyyröttävään ja kiveä kalkuttelevaan ja tutkivaan geologiin.
Tämä kohtaus antoi emännälle puhelahjan takaisin.

— Mikä se tuossakin kyykkii kuin sammakko? rähähti hän. — Ei siitä
siitäkään ole, että kaikki hullut kokoutuvat yhteen taloon...

Herra Kihnu oli noussut pystyyn.

— Anteeksi, emäntä! Ja kuulkaahan isäntä: ette suinkaan te tätäkin
kiveä ole vyörännyt sieltä meren takaa?

— Kyllä kai se lienee kotikasvukiviä...

— Hyvä! Minä kun luulen, että malmilöytö on sittenkin tehty. Tämä kivi
on vahvasti epäilyksen alainen...

— Voi, valitti Pilton ukko. — Minä kun jo elin siinä sieluntilassa,
että kaikki kaivoshaaveet ovat lopussa, ja nyt kaikki on entisellään ja
lisäksi köyhä vävy tulossa. Aivan mieltä kourii...

— Jaha! sanoi herra Kihnu, kääntyen nuorenparin puoleen, kasvot
hyvästätuulesta loistavina. — Sitäkö se olikin! Jo minä nyt, jo minä
nyt! Täällä oli vävytarjokkaalle vähän niinkuin kynnys korkeana, ja
te, Väri, tartuitte kaljupäistäkin tilaisuutta tukkaan päästäksenne
hollille, käytitte oikein kruununvoimia hyväksenne naimatouhussanne. Ja
uhkapelinne onnistui. Onnittelen!

Pilton Anna-Liisa ja Lauri Väri kiittivät, nauravina ja onnellisen
näköisinä.

— Vaikka en minä sittenkään käsitä, tuohtui herra Kihnu, — miksi te
niitä kiviä kuljettelitte, tuhannen kivitasku! Ollapa nyt miten olla,
mutta jos tässä sittenkin päästään juonen päähän, niin te Värihän
siihen olette syynä, ja te tulette vielä saamaan malminlöytäjän
palkkion ja kunnian...

— Se olisi jo kuin pilkantekoa, sanoi Lauri Väri.

— Se on paikalleen, nokko, kuten ylhäällä pohjoisessa sanotaan...

— Tässä näyttää käyvän pahoin vain meille vanhoille, sanoi Pilton ukko,
eikä voinut tietää, että puhuiko hän leikkiä, vai oliko tosissaan. —
Herra ei ole luvannut varjella tapauksilta...

— Älkäähän nyt, lohdutti herra Kihnu. — Ei teidän nyt vielä tarvitse
pelätä, että kaivoskuilu aukeaa aivan teidän talonne nurkalle, ja että
te lennätte sinne nurinniskoin. Minä sanoin jos! Jos tämä kivi on sitä
mitä etsitään, mitä maailma kaipaa. Sitäpaitsi tämä on niinsanottu
siirtolohkare. Pesäpaikka, emäkallio, voi olla peninkulmien päässä...

— Maamiehen pitäisi kuitenkin olla varovainen ja haudata kaikki kivet
pelloillaan ja nurkkajuurissa, sanoi Pilton ukko.

— Ja varsinkaan arkuissa ei saisi kivensiruja säilyttää, kiusaili herra
Kihnu. — Ne itävät. Niistä syntyy tapauksia, vävyjä, kaivostoimintaa,
mitä sattuu...

       *       *       *       *       *

Saman päivän iltana herra Kihnu lähti kivensiruilla evästettynä Pilton
talosta. Mutta hän lupasi palata, vaikka ainakaan Pilton vanha isäntä
ei hänen paluutaan kaivannut.

Muutamia viikkoja myöhemmin vihittiin avioliittoon talon tytär
Anna-Liisa Pilto ja työmies Lauri Väri. Itse Pilton valtava emäntäkin
alistui tähän kohtaloon, havaittuaan ihmisavun turhaksi. Viulut
viritettiin ja pidot pidettiin, ja kaikki näyttivät onnellisilta.

— Kivet jauhavat! huokasi Pilton ukko istuessaan soututuolissaan
piipunkoppa koukistuneen käden kouransilmässä ja massi kalvosessa
riippuen.




EPILOGI


Geologi Kihnu palasi kuin palasikin Pilton talon saloille. Kivi, jota
hän oli vasaroinut talon aitan seinän vieressä, oli ollut oikeata
laatua, sitä, jota maailma kaipasi. Ollen omalaatuisensa mies ja
halukas omituiseen leikinlaskuun, hän hommasi Lauri Värille häälahjaksi
pienen palkinnon malmilöydöstä. Niin Pilton talon kotivävy, nuori
isäntä, kohosi äkkiarvaamatta onnistuneen malminetsijän maineeseen.

Geologi Kihnu etsi ja tutkisteli ja vainusi Pilton aitan seinän
vieressä olleen lohkareen kotipaikkaa, emäkalliota, etsi niin kauan,
kokonaista kaksi vuotta, että hän ehti paikkakunnalla hätäisen kansan
silmissä saada jonninjoutavan joutilaan vöyhäkkeen, ikuisen etsijän
maineen. Mitä malmeja, rikkautta täällä olisi? Ei mitään muuta kuin
tavallista suomalaista, köyhää kiveä, jota tavoittaa etsimättä ja
tutkimatta, kun tarvitsee esimerkiksi kiuaskiviä.

Mutta herra Kihnu ei hellittänyt, vaan uskoi asiaansa ja pääsi lopulta
tuumansa perille. Syväkairat saivat suorittaa loppuetsinnän satoja
metrejä syvällä maan uumenissa. Tämä lopullinen löytöpaikka oli parin
peninkulman päässä Pilton talosta, kylliksi kaukana, niin että Pilton
vanha isäntä soututuolissaan voi huoata helpotuksesta ja puhallella
rauhan savuja.

Sitten tuli päivä, jolloin tiedettiin, että kaivostoiminta oli alkanut.
Tietä tehtiin erämaahan ja rakennukset kohosivat maasta, melkein
yhdessä yössä niinkuin vanhan kansan saduissa.

Sanomalehdet kirjoittivat Pilton malmilöytöjen suuresta taloudellisesta
merkityksestä. Suorastaan uusi aikakausi maan historiassa oli alkanut.
Maa ei ollut enää köyhä. Ei tyydytty enää isänmaan pintaan, vaan
pyrittiin syvälle sen uumeniin. Maa oli laajentunut, rajat olivat
siirtyneet.

Innostus nousi. Kuvanveistäjät veistivät uljaan muistomerkin
malminlöytäjille. Se pystytettiin kaivosalueelle, ja siinä ikuistettiin
Lauri Värin nimi tuleville sukupolville sinä henkilönä, joka
ensimmäisenä oli kiinnittänyt huomionsa seudun rikkauksiin, jotka
uinuivat syvällä maassa. Hän oli suuri etsijä, alkuun paneva voima,
joka sai lumivyöryn liikkeelle.

Eräänä syysiltana Lauri Väri ehdotti vaimolleen Anna-Liisalle, että he
lähtisivät katsomiaan kaivosta ja kaupunkia, joka oli kohonnut korpeen,
ja malminetsijäin ja löytäjäin suurta muistomerkkiä.

— Sitä ei joka poika näe patsastaan, ei ainakaan elävin silmin, kehaisi
hän. — Tavallinen ihminen saa sen vasta haudalleen, jos saa, ikäänkuin
painoksi, ettet sieltä suinkaan enää nousisi ja tulisi takaisin...

Hämärtyvässä illassa he sitten seisoivat pienellä kummulla muistomerkin
juurella. Lauri Väri sanoi:

— Me tiedämme, että minä en ole mitään malmia etsinyt, ja vielä
vähemmän löytänyt, joten tuohon on ystävämme Kihnun ansiosta hakattu
oikein kiveen melkoinen valhe. Mutta asia on niin vain päällisin puolin
katsoen. Kun ajattelee, niin huomaa, että minä olin tosiaankin tärkeä
rengas siinä ketjussa, joka johti tälle rikkauden lähteelle. Yhtä
tärkeä henkilö olit myöskin sinä, joka ne kivet minulle annoit, ja
isäsi, joka toi ne meren takaa, ennen kuin meitä olikaan, nuo kivet,
joiden voimasta me saimme toisemme, tuo kaupunki rakennettiin ja tämä
patsaskin pystytettiin...

— Kiveen ei siis hakattukaan valhetta...

— Eipä niinkään. Siitä puuttuu vain sinun ja isäsi, suuren kaivosten
vihollisen, osuus. Mutta te olette kuitenkin siellä jossakin takana,
kätkettyinä...

He kääntyivät ja katsoivat alas laaksoon, jossa kaupungin valot juuri
syttyivät, uuden kaivoskaupungin, joka oli kohonnut korpeen niin
äkkiä, melkein yhdessä yössä, niinkuin vanhoissa saduissa, kohonnut
nykyaikaisen taikuuden mahdilla.

— Näiltä main minä hiihdin kerran, sanoi Lauri Väri. — Silloin kun
tulin sitä harmaata taloa ja sinua kohti, kohtaloani kohti. Täällä
hankien alla ujui myöskin kaikki tämä. Ei näkynyt muuta kuin korpi, ei
ollut muuta uutista kuin lumen pintaan jäätyneet jäniksen jäljet...

Talot ja kadut, valot ja kiivaasti liikkuvat ajoneuvot kävivät vielä
ällistyttävästä ihmeestä täällä, jossa jokainen muisti aivan äskettäin
olleen vain korpea, autiota ja kylmää. Edempää, kaupungin takaa, kuului
kaivoksen alituinen hiljainen jyminä, jättiläisen levoton hengityksen
huounta.

Nuori pari seisoi hiljaa malminetsijäin suuren muistomerkin juurella.

— Ajatella, sanoi Lauri Väri, — että sinä kerran tungit taskuihini
kaiken tämän siemenen homeisina ja pölyisinä kivensiruina, ja
minä kävelin maantietä pitkin surkeana, taskut pullottaen täynnä
tulevaisuutta, jonka olin kuitenkin jo heittämäisilläni maantien
ojaan...

— Ja sen sinä olisit tehnytkin, sanoi Pilton Anna-Liisa, — ellei noita
kivisiä siemeniä olisi sinulle annettu näillä käsillä.






POJAN PALUU

4-näytöksinen näytelmä



HENKILÖT

  KANKAAN EMÄNTÄ, Iita
  KANKAAN ISÄNTÄ, Pekka
  KANKAAN TYTTÖ, Laura, edellisten tytär
  KANKAAN POIKA, Lauri, edellisten poika
  OSSI
  ROJO, talokas
  MÄKIMÖKIN AKKA, Tiina
  MÄKIMÖKIN TYTTÖ, Siiri, edellisen tytär
  TÄTI, Emma, Kankaan emännän sisar
  KOSKI, Ossin entinen toveri
  NIMISMIES
  KYLÄFILOSOFI, suutari
  KAUPPIAS
  I KYLÄLÄINEN
  II KYLÄLÄINEN



I NÄYTÖS


(Kamarihuone Kankaan talossa. Tilava, mutta akkunoitten pienuuden ja
niille sijoitettujen erilaatuisissa törpöissä olevien kukkien paljouden
takia hämärä huone. Vanhat, suurin kukka- ja omenakuvioin koristetut
seinäpaperit. Kookas kaakeliuuni. Korkea kaappi vedettävin laatikoin.
Seinäkello ja pieni peili. Sänky, jota peittää väreiltään hillitty
silmikko. Leveä keinutuoli. Akkunoitten alla pienehkö pöytä, jolla on
muutamia tummakantisia kirjoja.)

(Oikealla ovi tupaan, vasemmalla eteiseen.)

(Sunnuntai ja iltapäivä.)

KANKAAN EMÄNTÄ (Iita. Viisissäkymmenissä, lihavahko, kasvot
ystävällisen näköiset, rauhalliset. Alituisesti kuultaa hänen
olemuksestaan joku tavaton kaikista järkisyistä piittaamaton
itsepintaisuus. Kädet aina hermostuneesti liikkeessä. — Istuu pöydän
ääressä ja on yritellyt lukea uskonnollista kirjaa, mutta ilmeisellä
hajamielisyydellä.): Tämäköstä on sinun pelkos, sinun uskallukses,
sinun toivos ja sinun vakuutes... (Tyttärelleen.) Tänään on Ossi
kahdenkymmenen viiden vuoden vanha, ja tänään on siitä kuusi vuotta,
kun hän lähti sotaan, Aunukseen.

KANKAAN TYTTÖ (Laura, parissakymmenissä, hento ja väritön. —
Keinutuolissa, kädessään lehti, jota ei kuitenkaan lue.): Olette
sanonut sen jo ennenkin tänä päivänä. Parempi olisi unhoittaa. Parempi
ainakin sanoa, että Ossi _olisi_, eikä on.

KANKAAN EMÄNTÄ: Ei ole Ossin kuolemaa vielä kirkossa kuulutettu. Tänään
hän on kahdenkymmenen viiden vuoden vanha.

KANKAAN TYTTÖ: Olisi paljon helpompi itsellennekin, jos alkaisitte
totuttautua ajatukseen, että Ossi on kerta kaikkiaan kuollut.

KANKAAN EMÄNTÄ (kiivaasti): Kuollut! En ymmärrä miksi te kaikki
toivotte häntä niin kovin kuolleeksi? Se on kuten veljesvihaa, kuten
pelkoa perintöosuuden pienenemisestä.

KANKAAN TYTTÖ (nousten): Voi, äiti, kuinka te olette hermostunut!
Toivommeko mitään, jos otamme tosiasiat huomioon.

KANKAAN EMÄNTÄ: Ei tässä ole muita tosiasioita kuin se, että Ossi on
mennyt sotaan ja joutunut vangiksi. Ja vangit voivat palata. Ovat
monesti palanneet harmaapäisinäkin Venäjänmaalta.

KANKAAN TYTTÖ: Ei ole sanottu, että hän on joutunut vangiksi. Onhan
teillä päällystön kirjallinen tiedonanto, että »kadonnut taistelussa»,
onhan meillä mukana olleiden kuvauksia, jotka viittaavat siihen, että
hän on kaatunut.

KANKAAN EMÄNTÄ: Kuinka kylmästi sinäkin puhut asiasta! Ikäänkuin hän ei
olisi koskaan ollutkaan elävä henkilö ja oma veljesi.

KANKAAN TYTTÖ (menee äitinsä luokse ja laskee kätensä hänen
olkapäälleen): Elä nyt, äiti! Tietysti tuollainen kuolema vieraalla
maalla on teidän vaikea kestää. Mutta miksi haudotte asiaa alituisesti?
Olettehan menettänyt muitakin lapsianne.

KANKAAN EMÄNTÄ: Olen. Mutta heidät on otettu pois minun silmieni
edessä. Itse olen heidän silmänsä sulkenut. Mutta Ossi ei ole kuollut.
Tunnen sen sydämessäni. Hän palaa vielä. Tunnen sen sydämessäni.

KANKAAN TYTTÖ: Te tunnette sen. Jumala siis suokoon, että hän palaisi.
(Äänettömyys.) Enhän minä sitä pahalla, mutta minusta tuntuu...

KANKAAN EMÄNTÄ: Kun sinäkin olet elänyt, kun sinulla on ollut
lapsia, niin ehkä ymmärrät minut paremmin. Ossi — hän oli aina niin
erikoinen... Ehkä kohtelin häntä monesti ymmärtämättömästi. Sitten hän
liittyi sotaretkikuntaan, eivätkä välimme silloinkaan olleet hyvät.
Sitten tuli kannettavakseni tuo kauhea epätietoisuus, että kuollutko
vai elävä... En tiedä miten kestin ensi ajat.

KANKAAN TYTTÖ: Mutta olettehan ollut sitten vuosikausia aivan
levollinen.

KANKAAN EMÄNTÄ: Levollinen, tyyni! Siltä on voinut näyttää. Mutta jos
ei asia ole ollut alituisesti huulillani, niin kyllä sydämessäni. Joka
päivä, joka lepohetki, yöllä herätessäni olen muistanut Ossia, unessa
olen hänet usein nähnyt.

KANKAAN TYTTÖ: Mutta onko oikein elää noin kuolleille, hautoa asiaa,
joka ei muuksi muutu?

KANKAAN EMÄNTÄ: Ossi ei ole kuollut. Hän tulee vielä kotiin. Joskus
yöllä olen ollut kuulevinani hänen koputuksensa ja mennyt avaamaan ovea.

KANKAAN TYTTÖ: Olette hermostunut, äiti!

KANKAAN EMÄNTÄ (kiivaasti): Ja jos minä odotankin kadonneita ja
kuolleita, niin enkö ole silti ollut äiti elävillekin ja talolle
kunnollinen emäntä?

KANKAAN TYTTÖ: Olette, olette! Näyttää vain siltä, että vaivaatte
itseänne asioilla, joita ei voi auttaa. (Äänettömyys.) Pistäydyn vähän
naapurissa. (Menee oikealle.)

KANKAAN EMÄNTÄ (lehteilee kirjaa, huokaa, hyräilee puoliääneen).

KANKAAN ISÄNTÄ (Pekka, tukeva, lyhyt, uskonnollinen, hieman
humoristinen, kaikin tavoin pyöreähkö mies. Kasvot punakat, ilmaisten
jatkuvaa ryyppäyksen harrastusta. — Tulee vasemmalta.): Ka, sinä vain
lueskelet!

KANKAAN EMÄNTÄ: Eipä tässä juuri lukuakaan tule. Tämä on Ossin
kahdeskymmenesviides syntymäpäivä. Kuusi vuotta on kulunut siitä kun
hän lähti kotoa.

KANKAAN ISÄNTÄ: Niin on, niin on! Olet maininnut sen monesti. Olisi
parempi, ettet miettisi surullisia asioita.

KANKAAN EMÄNTÄ (kiivaasti): Sinä et sure, sinä! Kävit kai kaapillasi
vahvistamassa suruttomuuttasi.

KANKAAN ISÄNTÄ: Ka, ka, kiivautta! Olemmehan olleet jo niin kauan
yhdessä, että tietänet, etten minä suruttomuudessani laseja särje, jos
olen niitä pikkuhiljaa tyhjennellyt. Paremmassa sieluntilassa vain
pysyn ja kohtuullisessa synnintunnossa.

KANKAAN EMÄNTÄ: No, kun sinä maistelet, niin minullakin pitäisi olla
oikeus muistella poissa olevaa poikaani.

KANKAAN ISÄNTÄ: Onpa tietenkin, on. Eikähän asia ole niin
surullinenkaan, ei peräti surullinenkaan, kun katsotaan. Ovathan
meitä viisaammat selittäneet, että ei ollut kuollut poika turhilla
juoksuilla. Isänmaan, heimokansojen asioilla oli. Sankarina lepää poika
rajan takana.

KANKAAN EMÄNTÄ: Miksi sinäkin hänestä väenvängällä kuolleen tekisit?

KANKAAN ISÄNTÄ: En suinkaan, en! Eikähän kuolema tässä niin paha juttu
ole. Parempiko olisi, että hän vielä kituisi vankiluolissa tahi että
olisivat tehneet hänestä kommunistin, kirkonvihollisen, omaisuuksien
isojakajan?

KANKAAN EMÄNTÄ: Mutta entäpä jos hän kuitenkin on vanki? Ja me täällä
elämme huoletonna, emmekä ole ryhtyneet edes mihinkään tiedusteluihin.

KANKAAN ISÄNTÄ: Liian isoja asioita meille! Kun sanot Venäjällä, olet
sanonut melkein, että turpeen alla.

KANKAAN EMÄNTÄ: Se on ainakin helpointa. On helppo elää kun sanoo:
kuollut on! Ja kuollut ei kakkua tarvitse. Mutta entä jos hän sittenkin
palaisi?

KANKAAN ISÄNTÄ: Ihmettelisin! Koettaisin kädelläni ja ellei se olisi
haamu, sanoisin: terve poikani...

ROJO (tulokas, Kankaan Ossin sotatoveri. — Tulee vasemmalta.): Iltaa!
Täällä vain talonhaltijat sanan ääressä... (Kättelevät.)

KANKAAN EMÄNTÄ: Sinä kai muistat, Rojo, tämän päivän? Sinä olit
poikamme sotatoveri.

ROJO: Kyllähän ne käyvät mielessä nekin ajat. Niin, taitaakin olla
lähtövuosipäivä nyt, vaikka en ole sitä muistanut.

KANKAAN EMÄNTÄ: Minun mielessäni käypi aina, kun sinut näen, ajatus:
hän palasi, minun poikani ei ole vielä palannut.

ROJO: Niinhän täällä käypi: toinen otetaan, toinen jätetään.

KANKAAN ISÄNTÄ: Se on tämä meidän äiti hermostunut siinä asiassa.
Se yhäkin uskottelee, että Ossi elää. — Sinähän olit mukana. On kai
siitä ollut ennenkin puhetta, mutta sano vieläkin vakaumuksesi Ossin
kohtalosta.

ROJO: Turha on Ossista enää murhetta pitää. Hän kaatui
peräytymisretkellä Kiimasjärven jäälle.

KANKAAN EMÄNTÄ: Niin sanot, mutta ei ole sanasi vakuuttava. Sillä
mielessäsi väikkyy, että voi olla niin ja voi olla toisinkin. (Menee
oikealle.)

KANKAAN ISÄNTÄ: Äiti on aivan hermostunut tuossa asiassa. Mikä sen
mieleen jylkyttäneekin sitä, että poikansa yhä elää?

ROJO: Naisväen mielipiteet muodostuvat monesti ilman todistuksia ja
vastoin todistuksia. Vainaja mikä vainaja. Olinhan omin silmin asiat
näkemässä.

KANKAAN ISÄNTÄ: Ja Ossi kaatui Kiimasjärven jäälle?

ROJO: No, kaatuminen ei liene aivan täsmällinen sanonta. Näin menivät
asiat. Tuli totinen hyppyynlähtö ja Kiimasjärven jäällä sai Ossi kuulan
kupeeseensa. Ei hänestä aivan henki mennyt, mutta ei paljon muutenkaan.
Hätä oli päälle painamassa, kuulia tuli kuten ampiaisia avoimelle
järven selälle. Apu ei ollut annettavissa. Siihen täytyi poika heittää
ja siihen hänen täytyi kuollakin.

KANKAAN ISÄNTÄ: Mutta entäpä jos haava ei ollutkaan niin paha kuin
siinä hötäkässä näytti?

ROJO: Siinä uskossa olen, että oli. Ja se oli sitä aikaa, että silloin
ei miestä paljon hoivattu haavoistaan.

KANKAAN ISÄNTÄ: No, ehkäpä nuo emännän haaveet ovat tarttuvaa laatua.
Mutta on sillä vaimoväellä, olen joskus tullut huomaamaan, omat
lennättimensä.

ROJO: Lieneepä. Mutta ylösnousemukseksi sanoisin sen, jos Ossi nyt
palaisi näin monien vuosien kuluttua.

KANKAAN ISÄNTÄ: Kuollut kai hän on. Kunhan ei ennen sitä joutunut
kovin pitkiin kärsimyksiin. Se vain. (Äänettömyys.) Mutta nämä eivät
ole mitään vieraspuheita. Mennään tuonne minun huoneeseeni. Minulla on
siellä kaapissa (pieni silmänisku) vähän murheeseen.

ROJO: En minä jouda nyt pitkään istumaankaan. Pistäysin vain ohimennen.
(Menevät vasemmalle.)

KANKAAN EMÄNTÄ (kurkistaa oikealta): Menneethän ne miehet ovat...
(Tulee sisään.) Tule tänne, Tiina! Täällä voit rauhassa puhua asiastasi.

MÄKIMÖKIN AKKA (Tiina, puhelias ja utelias, iäkäs naisihminen. — Tulee
oikealta.): Teillä on täällä tilavaa. (Istuvat.) Ei tämä oikeastaan
minun asiani ole, vaan Kankaan talon asia.

KANKAAN EMÄNTÄ (hieman kärsimättömästi): Miten niin?

MÄKIMÖKIN AKKA: Hieman omituinen asia... (Eteenpäin kumartuneena
tarkastelee puhetoveriaan.)

KANKAAN EMÄNTÄ (kiusaantuneena): Puhukaa pois!

MÄKIMÖKIN AKKA: Ajattelin, että on parasta puhua näin kahdenkesken. Ja
parasta on, että kerron asiat niinkuin ne tapahtuivat, siten pääseikka
tulee helpoimmin esille.

KANKAAN EMÄNTÄ (kärsimättömästi): No?

MÄKIMÖKIN AKKA: Kuten emäntä tietää ei meillä ole miesväkeä, sitten kun
ukko kuoli.

KANKAAN EMÄNTÄ: Tiedän, tiedän!

MÄKIMÖKIN AKKA: Ja se paikka kun on yksinäinen ja maantien varrella,
niin siihen pistäytyy vaikka minkälaista saapastelijaa, että välistä
aivan peloittaa.

KANKAAN EMÄNTÄ: Sen ymmärtää.

MÄKIMÖKIN AKKA: Eilenkin siihen tuli muuan kulkija. Hieman omituiselta
mieheltä se näytti ja sitten kävikin ilmi, että päärustingin yläosa on
nähdäkin outo.

KANKAAN EMÄNTÄ (mielenkiinto huomattavasti heränneenä, mutta yhä
kylmällä äänellä): Miten outo?

MÄKIMÖKIN AKKA (vilkkaammin): Vähän kuten sokeritoppi, sellainen
liian korkea. Me tytön kanssa katseltiin sitä kylmästi ja yleensä
esiinnyttiin kuten vierasta ei olisikaan ollut. Mutta mies alkoi
puhella, ja puhella se osasi, uskonasioistakin kuten suurin saarnamies.
Eilen oli lauantai ja miten He tullut mainituksi, että saunan kiuas on
rikki. Vieras tarjoutui korjaamaan sen ja eihän sitä järkisyillä voinut
kieltääkään, kun talossa ei ole miesväkeä. Varsinkin kun tuli mieleen
että tiellä kulkijakin voi olla ihminen. Vai miten, emäntä?

KANKAAN EMÄNTÄ: Ihminen, ihminenpä tietenkin! Mutta ihmisiäkin on niin
monta laatua.

MÄKIMÖKIN AKKA: Mies korjasi sen kiukaan, hyvinpä korjasikin, ja sitä
lyytä se sai olla mökissä yötä, sai ateriat ja kahvit kuten muutkin.
Ja myötäänsä se puheli ja kyseli. Mutta ette arvaa mitä se kysyi tänä
aamuna.

KANKAAN EMÄNTÄ (huomattavasti rauhattomana, mutta tyynellä äänellä):
Mistäpä minä!

MÄKIMÖKIN AKKA: Kysyi, että eikö Kankaan sotaretkelle lähtenyttä poikaa
ollut kuulunut kotia.

KANKAAN EMÄNTÄ (katsomatta puhetoveriinsa): Ja entä te?

MÄKIMÖKIN AKKA: Tietysti, että ei. Silloin mies ikäänkuin itsekseen
ja syvissä mietteissä virkahti, että: (hiljennetyllä äänellä,
salamyhkäisesti) eipä kai! Minähän olen Kankaan Ossi... (Jää
tähystelemään puhetoveriinsa.)

KANKAAN EMÄNTÄ (levottomasti liikahdellen, väkinäisellä äänellä):
Näyttikö se sitten niin (hetken empiminen) mahdottomalta?

MÄKIMÖKIN AKKA: Näytti, siitähän se oloksikin näytti alussa! Menin
miestä aivan lähelle ja katselin ja katselin ja sanoin, että eihän
vieras vain laske leikkiä. Nuorempi mieskin sen pitäisi olla ja on tuo
vieraan pääkin oudompi kuin muilla. (Vaikenee jälleen.)

KANKAAN EMÄNTÄ (katsahtaa puhetoveriinsa melkein vihaisesti): Mikä
siitä sitten tuli vihdoin viimein?

MÄKIMÖKIN AKKA (vilkkaasti): No, silloin huomasin, että mies oli
perin liikutettu, että aivan kyynelet poskilla. Minun oli aivan
paha olla. Mutta se alkoi puhua ja se oli aivan sydämeen käypää
puhetta, uskontoakin seassa. Sanoi, ettei ihmistä vanhenna ainoastaan
aika. Puhui mitä hän on saanut kestää, sotaa, vankeutta, sairautta,
nälkää ja kaikkinaista vaivaa. Päänsä muotokin johtui omituisesta ja
eriskummallisesta kuumetaudista, joka kumikääreistä huolimatta pullisti
kallon ikäänkuin kaksivuovinkiseksi. Eikä sillä hyvä, että mies oli
muuttunut ulkonaisesti. Muistikin oli mennyt hataraksi, järkensäkin
puolesta oli pelännyt. Minun oli aivan paha olla, että jos hyvinkin
asia on siten ja minä nyt sen mielen noin pahoitin. En saanut sanaa
suustani.

KANKAAN EMÄNTÄ (rauhattomana, melkein tuimasti): Entä sitten?

MÄKIMÖKIN AKKA: Sitten vieras sanoi, että on niin omituinen ja
katkera tällainen kohtalo. Tuskin uskaltaa Kankaaseen mennä. Tuskin
vanhemmatkaan tuntevat, tuskin enää muistavatkaan. Ehkä vielä
pilkaten pois ajavat. Ajattelevat, että rumahan se on, että kuolleet
kurkistelevat... Ihan se itki noroisiinsa, vöyräs mies.

KANKAAN EMÄNTÄ (melkein liikutettuna, pehmeällä äänellä): Niinkö, ja
niinkö sanoi?

MÄKIMÖKIN AKKA: Silloin jo sydämessäni jylkähti, että milloin on vale
ollut tuon näköinen. Sanoin, että täytyyhän sinun poika parka, kotiisi
mennä. Kyllä äiti omansa tuntee. Heränneitä, uskovaisia ihmisiä ovat
Kankaassa, ja sitä maallista tavaraa kun on, niin että sitä riittää
kaikillekin lapsille.

KANKAAN EMÄNTÄ (nousten): Missä hän nyt sitten on?

MÄKIMÖKIN AKKA (jälleen hidastellen, ikäänkuin pitelisi kallisarvoista
tavaraa): Me tytön kanssa sille puhelimme ja puhelimme ja me aivan
tunsimme elävämme. Sillä tämähän oli tapaus, melkein kuin ylösnousemus.
Sillä kuolleenahan miestä oli pidetty.

KANKAAN EMÄNTÄ (kärsimättömänä): Tuleeko hän sitten tänne?

MÄKIMÖKIN AKKA: Minun kanssani lähti. Piti lähteä ikäänkuin saatoksi,
se kun yhä arkaili, oli hermostunut. Tullessamme hän yhä selitteli,
että vähän hän muistaa entisiä aikoja. Mutta tuolla ja tuolla hän sen
ja sen kanssa pelehti poikasena, juoksi paljain jaloin...

KANKAAN EMÄNTÄ: Niin, niin! Mutta mihin hän jäi?

MÄKIMÖKIN AKKA (vähän loukkaantuneena): Suutarin mökkiin. Rupesi kun
Kangas oli näkyvissä entistä enemmän arkailemaan. Sanoi, että hänen
olisi vaikea kestää, jos hänet nyt pois ajettaisiin. Pyysi minua
selittämään, ikäänkuin valmistamaan tietä, kysymään, että vieläkö
muistetaan, saako poika yrittääkään kotiinsa.

KANKAAN EMÄNTÄ (liikutettuna): Ettäkö arkailee tulla kotiinsa, epäilee,
että ei muistetakaan. (Ponnistautuu tyyneksi.) Jos hän nyt oikea on.

MÄKIMÖKIN AKKA: Siitä en tiedä sanoa muuta kuin että kovin tosissaan,
tosissaan oli mies.

KANKAAN EMÄNTÄ (liikahdellen sinne tänne): Minä heti paikalla...
(Empien.) Mutta ei sentään! Kotonani minä tahdon hänet kohdata. Olisi
joku talonväestä hänet noutamaan... Mihin se Pekkakin...

MÄKIMÖKIN AKKA: No, ehkäpä se sieltä tulee hakemattakin. Ken kerran on
vaalissa Kankaan pojaksi, sille ei maantie niin vain maistu. (Katsahtaa
akkunaan.) Kukas siinä ajaa?

KANKAAN EMÄNTÄ (yhä levottomasti liikehtien): Se on vain Rojo. Kiirepä
sillä nyt olikin.

MÄKIMÖKIN AKKA: Mutta siellähän on toisetkin keisit, tulevat...

KANKAAN EMÄNTÄ: Meidän Musta! Lassi on ollut asemalla käymässä.

MÄKIMÖKIN AKKA: Siinä istui kaksi miestä ja minun silmiini kun vilahti,
että se oli se mies... Jokohan pääsi veljensä rinnalle?

KANKAAN EMÄNTÄ (istahtaa hervottomasti): Olen odottanut ja odottanut ja
tämmöistä se on nyt lopulta.

MÄKIMÖKIN AKKA; No, pian tulee ratkaisu.

KANKAAN EMÄNTÄ: Ratkaisu! Voi hyvä Jumala miten minä kestäisin sen
kaikkien näiden vuosien jälkeen, jos en voisikaan tuntea häntä
omakseni, pojakseni.

MÄKIMÖKIN AKKA (nousee, vilkastuu): Siinä kohtaamisessa ei tarvitse
todistajia. Minä heti paikalla menen ja sanon sille, että tulee tänne.
Äiti se on, joka tuntee, jos tuntee... Tuostahan pääsee eteiseen...
(Menee vasemmalle ja oven avattuaan törmää talon isäntään, joka on
tulossa sisään.) Isäntäkö se on? Anteeksi, anteeksi! (Menee.)

KANKAAN ISÄNTÄ (vaikuttaa tuskin huomattavasti väkijuomia nauttineelta,
sulkee oven): Täällähän lennellään kuin kanat, päättömät kanat! Mitä
nyt? Miksi kyyhötät kuin laakin saanut?

KANKAAN EMÄNTÄ: Nyt tapahtuu jotakin! Ossi on tullut.

KANKAAN ISÄNTÄ: Pötyä! En uskonut, että menisit noin pitkälle.

KANKAAN EMÄNTÄ: Minä en ole mennyt mihinkään. Se on hän, joka on
kulkenut pitkälti. Aivan sydämeni läpättää.

KANKAAN ISÄNTÄ: Sydän läpättää aina. Olen kuullut viisaitten sanovan,
että se käypi lakkaamatta pumpun tavoin. Ja _mistä_ pitkälle kulkijasta
on kysymys?

OSSI (Aunuksesta sotaretkeltä palaava Kankaan poika. Keskikokoinen,
hoikanlainen, aikamiehen iässä, minkä tarkempi määritteleminen
kuitenkin näyttää työläältä. Kasvot kalpeahkot, pitkät. Kallo, jonka
hän mielellään aina peittäisi lakilla, omituisen korkea, välillä
hoikentuva, ikäänkuin kaksikerroksinen. Silmissä omituinen ilme.
Puhetapa vilkasta, lauhkean makuista. Huulilla ystävällinen, pyhä
hymy. — Tulee vasemmalta, seisahtuu ovensuuhun hieman avuttomana ja
hämmentyneen näköisenä. Katse harhailee ympäri ja puhe vaikuttaa
katkonaiselta.): Tulin talon mustan rattailla. Tuntui kuten olisin
ajanut niissä ennenkin... Se on: en oikein tiennyt oliko kyseessä
upouusi vai joku anivanha elämys. Komea hevonen ja keisit ovat aina
näyttäneet minusta isäntäin tunnusmerkiltä. Se näyttää komealta,
vanhanaikaiselta...

KANKAAN ISÄNTÄ (on seisonut hajasäärin, kädet selän takana ja
tarkastellut tulijaa): Mitä tuo nyt merkitsee?

OSSI (ikäänkuin ei kuulisi isännän kysymystä ja kuten nyt vasta
huomaisi tuolillaan liikkumattomana tuijottavan emännän, pudottaa
lakkinsa tuolille ja ryhdistäytyy ensin juhlalliseen asentoon, mutta
kävelee sitten aran ja allapäisen näköisenä emännän luo. Ääni on
hiljainen.): Sehän on äiti. En tiedä vieläkö minua muistetaan tässä
talossa, varsinkin kun palaan tällaisena.

KANKAAN EMÄNTÄ (nousee): Ossihan sinä olet... (Syleilee.) Tiesin, että
palaat, vaikka kukaan muu ei ole sitä uskonut. Onhan sinun täytynyt
muuttua kaikessa siinä mitä olet saanut kestää.

KANKAAN ISÄNTÄ (katselee ällistyneenä ja epätietoisen näköisenä,
puoliääneen): No, jo on kohtaus!

OSSI (kääntyy): Siinä siis on isä... (Vaikenee hetkisen kuten sanoja
etsien.) Olen siis kuten se raamatullinen poika, joka oli kadonnut,
mutta löytyi. Ja tällaiseksi on mies muuttunut. Sanotaan ajan
leikkaavan, mutta vielä enemmän ajan vaiheet. Saa sanoa, että ylitseni
ovat kulkeneet kaikki ilmestyskirjan ratsastajat: sota, rutto ja
nälänhätä.

KANKAAN ISÄNTÄ (ojentaa epäröiden kätensä): Olisiko se nyt tosiaan Ossi?

OSSI (puristaen isännän kättä, hiljaisella äänellä): On! Ossihan minä
olen, vaikka se minustakin joskus kaiken kokemani jälkeen tuntuu
epätietoiselta.

KANKAAN ISÄNTÄ (hämmentyneenä ja epätietoisena): Kovin olisi muuttunut.
Mutta mikäpä tietää... Nämä ovat vaikeita asioita. Joka tapauksessa
emäntä on elänyt siinä sieluntilassa, että Ossi elää ja tulee vielä
näkösällekin, ja näyttää nyt tuntevan sinut.

KANKAAN TYTTÖ ja POIKA (Kankaan nuorempi poika, Lauri, kypsymätön,
mutta itsetietoisen näköinen nuorukainen. — Ovat ilmestyneet eteisen
ovelle vasemmalle, jossa pitävät yllä kuiskaavaa keskustelua, josta
erottaa kummastelevan: »tuoko?» Heidän takanaan näkyy uteliaasti
kurkisteleva Mäkimökin akka.)

OSSI (kääntyy heidän puoleensa ja puhelee vuolaasti): Sisko ja veli!
Jumala suokoon, ettei osaksenne tulisi murto-osaakaan sitä mitä kova
kohtalo on antanut veljellenne... (Kättelee.) Laura, sinä olet nyt
tuollainen neiti ja silloin oikutteleva rippikoulutyttö. (Kättelee.)
Sinä, Lassi, olit kai silloin melkein puuhevosissa käsinä ja nyt
ohjailet rajua mustaa... Mitä ajattelit, kun istuin rinnallasi
rattailla?

KANKAAN POIKA (hämillään, mutta samalla röyhkeän taisteluvalmiina):
Mitä? Kävi mielessäni, että mikähän asukas lienee, eikä se ole aivan
tervehermoinen...

OSSI (kuin voitonriemuisena): Niin, niin! Mutta joku ounastus oli!
Sillä et sinä olisi ottanut ketä hyvänsä kulkijaa rattaillesi.

KANKAAN POIKA: Sanoit jalkojasi väsyttävän, olevasi lähes nääntynyt.

MÄKIMÖKIN AKKA (ovelta): Sanoinhan minä, että kyllä Kankaassa
muistetaan! Ja kaikki tuntee tulijakin, kaikki!

KANKAAN EMÄNTÄ: Miksi ei tuntisi? Täytyyhän mieleen jäädä joku muisto
kodista ja omaisista, vaikka ihminen kulkisi helvetin lävitse. (Sanoo
jotakin Mäkimökin akalle ja sulkee oven, joten tämä jää ulkopuolelle.)

OSSI (hajamielisen näköisenä kuin itsekseen): Helvetin, helvetin
esikartanoissa olen elänyt, ja sitten olen kulkenut kauan etsien
kotiani ja pelännyt, ettei minua siellä tunnettaisi, kun olen nyt
tällainen.

KANKAAN EMÄNTÄ (ystävällisesti): Käy istumaan, Ossi, käy istumaan!

OSSI (istuu pöydän ääreen, ottaa käteensä kirjan, jota sormeilee
hermostuneena ja hajamielisen näköisenä. Toiset katselevat häntä.
Kiusallinen äänettömyys. Ossi kohottaa päätään.): Niin kävelin ja etsin
kotiani ja epäilin, että ehkä eivät siellä kaipaisi, vaikka kaikkia
näitä muutoksia ei olisi sattunutkaan. Ajattelevat, että rumahan se
on, että kuolleet kurkistelevat. Ja vielä nytkin tuntuu niin oudolta.
Lieneekö niin, etten koskaan löydä entistä kotiani... (Vaikenee
avuttomana.)

KANKAAN EMÄNTÄ: Löydät, olet jo löytänyt, poikani! (Jälleen jännittynyt
äänettömyys.)

KANKAAN POIKA (tuijottaa Ossin päätä ja tekee osoittavan eleen
sisarelleen, puoliääneen): Näetkö? Mikähän kuvatus lienee?

KANKAAN TYTTÖ (samoin puoliääneen): Ole vaiti! Onhan äiti hänet
tuntenut.

OSSI (kohottaa päätään, nyt elpyneenä ja puhevalmiina): Päänikö?
Heti, heti paikalla selitän! Vankeudessani sain jonkun ankaran ja
eriskummallisen taudin ja kuumeen, joka alkoi pullistaa pääkalloani.
Sitoivat sen kumisiteillä ja niiden jälki siinä nyt on. Paranin, mutta
en entiselleni, en entiselleni! Sieluntilaanikin tuli muutoksia,
muistini kävi hataraksi, koko entinen elämäni tuntui kuten unennäöltä.
Sehän tässä onkin surkeata, että olen nyt ikäänkuin toinen ihminen,
ulkonaisesti ja sisällisesti. Ikäänkuin olisin täysikasvuisena tullut
outoon maailmaan. (Vaikenee liikutettuna.)

KANKAAN POIKA (äänekkäästi): Kaikenlaista tautia sitä on!

KANKAAN EMÄNTÄ (katsahtaa ankarasti poikaansa, istuu Ossin lähelle,
hermostuneen vilkkaasti): Kyllähän se ymmärretään, ettet sinä voi olla
aivan sama kuin lähtiessäsi kaiken kokemasi jälkeen. Mutta suupielesi
poimu on aivan sama kuin ennenkin nyt hymyillessäsi. Muistan sen.

KANKAAN ISÄNTÄ: No, mitä kaikkia vaiheita on sattunut näissä kuudessa
vuodessa?

OSSI (nyt aivan iloisen näköisenä, vilkkaana): Selitän, selitän, kaikki
selitän! Muutamilla sanoilla sanoen: sotaa, vankeutta, sairautta,
nälänhätää, pako, kävelyä kotia kohti, rajan ylitys ja yhä kävelyä
kotia kohti. (Jälleen äkkiä masentuen.) Mutta kaikkea ei voi selittää,
ei voi! Monet tapaukset ovat mielessäni kuin pahat, sekavat unet.

KANKAAN EMÄNTÄ (moittivasti): Mitä te nyt kyselette! Hänhän on väsynyt.
On jo iltakin. Sinun täytyy saada levätä. (Tyttärelleen.) Laura, mene
ja tee vuode Ossille kartanokamariin!

KANKAAN TYTTÖ (katsahtaa Ossiin pitkään): Heti paikalla, äiti! (Menee
vasemmalle.)

OSSI (kuin syvissä ajatuksissa): Muistan kun Kiimasjärven jäällä.

KANKAAN EMÄNTÄ (keskeyttää): Elä nyt rasita itseäsi! Toiste kerrot,
aikaa myöten kerrot kaikki.

OSSI: Tosiaankin! Minä olen hermostunut, väsynyt. Sillä Herra
viisaudessaan on tahtonut johdattaa minua omituisia, ylen ankaroita
teitä. Mutta lopulta hän johdatti minut kotiini, mustan rattailla,
silkkimustan rattailla oman veljen vieressä...

KANKAAN EMÄNTÄ: Olen aina tietänyt, että vielä palaat. Näytänpä...
(Liikkuu ketterästi ja avaa kaapin erään lahvun ja ottaa sieltä
värikkään vihkosen, pankkikirjan.)

KANKAAN ISÄNTÄ: Se on tuo äiti asioissaan välistä niin hätäinen.

KANKAAN EMÄNTÄ (ojentaa avattua pankkikirjaa Ossille): Näet, että Ossia
on muistettu! Sama kuin muillekin. Kyllä sinut tunnetaan.

OSSI (ottamatta kirjaa käteensä, melkein välinpitämättömästi): Näen,
näen, äiti!

KANKAAN EMÄNTÄ: Kyllä sinut tunnetaan, kyllä ymmärretään kaikki. (Panee
pankkikirjan jälleen laatikkoon ja laatikon lukkoon.) Sinun on nyt
levättävä. Tule!

OSSI (nousee): Ehkä olen kummallinen arvoitus teille, kotiväki, vielä
tänä iltana. Mutta ehkäpä kaikki vielä muuttuu. Hyvää yötä! (Menee
emännän jäljessä vasemmalle.)

KANKAAN POIKA (äänettömyyden jälkeen): Kyllä minä Ossia muistan, ja
minusta tuntuu, ettei tuo äijän kuvatus mitenkään ole meidän väkeä. Vai
miten, isä?

KANKAAN ISÄNTÄ (moittivasti): Ole hiljaa! Äiti on hänet tuntenut
pojakseen kuten sinutkin. Siihen tyytykäämme. Sitäpaitsi yön ja unen
jälkeen asia voi näyttää toisenmoiselta. (Muuttaa sävyä.) Muista katsoa
tallihommia! (Menee vasemmalle.)

KANKAAN TYTTÖ (tulee samasta oven avauksesta, katsoo pitkään
veljeensä): No?

KANKAAN POIKA: Sinä valmistit sille vuoteen?

KANKAAN TYTTÖ: Tietenkin, kartanokamariin kuten äiti määräsi.

KANKAAN POIKA (tuhahtaa): Siellä se maantiensetä nyt loikoo puhtailla
lakanoilla ja nauraa, että hulluja ei kynnetä eikä kylvetä!
Tuhlaajapoika on muka palannut ja vasikka, soitto ja hyppy valmistetaan.

KANKAAN TYTTÖ: Elä nyt noin! Äitihän on tuntenut hänet.

KANKAAN POIKA: Mutta minä en! Minä en nuku ensi yönä. Sillä minusta
tuntuu, että rosvo ja ryöväri on hiipinyt kotiimme. Äiti näytti sille
pankkikirjatkin.

KANKAAN TYTTÖ: Elä puhu noin! Mutta minustakin tuntuu, että niitähän
tästä kehittyy. Mitä ihmiset sanovat Kankaan pojan paluusta?

_Verho_.



II NÄYTÖS


_Sama kamarihuone Kankaassa parin viikon kuluttua. Talossa on
hartausseurat. Ilta._

KANKAAN TYTTÖ (tulee vasemmalta iloisen näköisenä) : Äiti, uusi veli on
mainio!

KANKAAN EMÄNTÄ (tullen juuri oikealta, nuhtelevasti): Uusi veli...

KANKAAN TYTTÖ: Miten se lipsahtanee kieleltäni aina uutena veljenä...
Kuuntelin kun Ossi selitteli saarnamiehille erään matemaatikon
laskutapaa, jota kukaan ei ole vielä vääräksi väittänyt: joka on
vähimmän antanut, se on antanut enimmän.

KANKAAN EMÄNTÄ; Köyhän lesken ropo uhriarkkuunko?

KANKAAN TYTTÖ: Juuri niin, äiti!

KANKAAN EMÄNTÄ: Olen iloinen, että olet alkanut pitää Ossista.

KANKAAN TYTTÖ (miettiväsi!): Ehkä pidän. Vaikka välistä hän tuntuu niin
kummalliselta. Mutta enhän entistä Ossia paljon muistakaan, ja itsehän
hän sanoi olevansa kuten uusi ihminen oudossa maailmassa.

KANKAAN EMÄNTÄ: Hän on tosiaankin paljon muuttunut, tullut omituiseksi
ja eteväksi. Meillähän on seurat tänä iltana kuten kiitosjuhlana
siitä, että olemme saaneet takaisin kadonneen poikamme. Ajattelin
myöskin, että ehkä hän niissä esittää laajemminkin kykyään, esittää
uskonnollisia kysymyksiä uudessa ja mielenkiintoisessa valossa. Myöskin
hän täällä helpommin uudelleen tutustuu sukulaisiinsa.

KANKAAN TYTTÖ: Niin, ajattele, äiti! Hän ei tuntenut Harjun tyttöjä,
serkkujaan, eikä muistanut heidän nimiään.

KANKAAN EMÄNTÄ: Minusta olisi ollut omituisempaa, jos hän nyt olisi
heidät täsmällisesti tuntenut, kun hän nyt ei kerran palannut (hetken
empiminen) tavallisena arki-ihmisenä.

KANKAAN TYTTÖ (katsoen ulos): Mutta sieltä tulee nyt Harjun täti!
Mennään pihalle.

KANKAAN EMÄNTÄ: Mene sinä ja ohjaa hänet sitten tänne. Arvaan, että
Emmalla on muistuttamista, ja hän sanoo mitä hyvänsä kenen kuulten
tahansa.

KANKAAN TYTTÖ: Menen, äiti! (Menee vasemmalle.)

KANKAAN POIKA (tulee oikealta kiihtyneenä): Minä en jaksa tätä kärsiä,
äiti! Koko pitäjä nauraa, kun meillä tuota huijaria elätetään.

KANKAAN EMÄNTÄ: Huijaria! Kuinka sinä voit niin sanoa omasta
veljestäsi? Ja milloin on Kankaassa välitetty pitäjästä ja pitäjistä?
Heidän hymynsä hyytyy kyllä. Kangas on sellainen talo, että se tuntee
kaikki lapsensa.

KANKAAN POIKA: Näyttää tuntevan! Tämäkin tuli täysikasvuisena, eikä
kahdessa viikossa ole vielä ehtinyt kättään työhön laskea.

KANKAAN EMÄNTÄ: Teki Ossi ennen työtäkin ja tekee vieläkin. Mutta
täytyyhän sinun ymmärtää, että hän on vielä levoton, hermostunut,
sairas. Sellaiset kokemukset eivät mene jälkeä jättämättä. Täytyy
levätä ennen kuin voi tottua tavalliseen, arkiseen elämän juoksuun.

KANKAAN POIKA: Niin, juhlapojan olette saaneet! Hyvän miehen
pitopöytiin ja hartausseuroihin. On vallannut mustankin ikäänkuin
itselleen. Ajelee sillä päivät pitkin teitä, asemalle ja Mäkimökkiin,
jonka tyttöä kuuluu riijaavan.

KANKAAN EMÄNTÄ: Kylän puheita! Täytyyhän hänen tuntea ystävyyttä
ihmisiä kohtaan, jotka hänet ensiksi tunsivat.

KANKAAN POIKA: Niin tunsivat! Ja Tiina oli sitten puhemiehenä, kun
häntä toimitettiin teille pojaksi. Ja menestyi! Ihmiset nauravat suunsa
ristiin, kun Kankaassa on sellainen poika, jolla on kallokin niin outo,
ettei muilla kenelläkään, ei pakanamaan asukkaillakaan.

KANKAAN EMÄNTÄ: Pahajuonisten ihmisten vihapuheitten sinä sitten annat
kiihoittaa itseäsi veljeäsi vastaan! Häliskööt! On ontta ilman alla.

KANKAAN POIKA: On sitä! Minusta rupeaa tuntumaan, että toinen tai
toinen Kankaan pojista joutuu jälleen maankiertäjäksi. (Menee oikealle
ja paiskaa oven kiinni.)

KANKAAN EMÄNTÄ (puhuu kuin joku olisi vielä kuuntelemassa):
Omituisia ihmisiä! Kiihoittavat tuota poikaa, kuin se olisi heidän
onnettomuutensa, että minä olen saanut jälleen poikani ja Ossi kodin.

TÄTI (Kankaan emännän sisar, Emma. Pitkä, laiha, käytännöllinen,
ivallinen, uskonnollinen. — Tulee vasemmalta.): Iltaa, Iita! Kuulettaa
kuin puhuisit täällä yksinäsi...

KANKAAN EMÄNTÄ: Tervetuloa! (Kättelevät.)

TÄTI: Tännehän kummia kuuluu! Olet muka saanut poikasi tuonelta
takaisin, mutta ihmiset puhuvat, että joku maantien kulkija on otettu
Kankaaseen.

KANKAAN EMÄNTÄ (ylpeästi): En minä ole ketään pyytänyt todistajaksi
lapsieni laillisuuteen!

TÄTI: Mutta sanovat, että nykyinen poikasi ei ole vähääkään entisen
näköinen.

KANKAAN EMÄNTÄ: Ihminen on muuttuvainen. Hän on minun poikani, Kankaan
poika, eikä kyläläisten lapsi.

TÄTI (kuiva hymähdys): On hyvä ottaa lukuun ihmistenkin mielipiteet.
(Istuvat, pieni äänettömyys.) Minä sisarena saatan puhua suoria
sanoja. Sinä olet siinä elämänvaiheessa, jolloin monet naiset saavat
kummallisia rakkauspuuskia ja sen sellaista, havittelevat uusista
miehistä. Mutta sinä kuolleista nousseista pojista.

KANKAAN EMÄNTÄ: Pyydän ettet puhuisi hankaloita, koska talossa tänään
julistetaan evankeliumia. On vain omituista, että minun pitäisi sanoa
jokaiselle tapaamalleni, että tunnustele onko tämä poikani vai eikö.

TÄTI (kuin itsekseen): lääketieteellinen juttu, lääketieteellinen
juttu...

OSSI (tulee vasemmalta): Iltaa, täti!

TÄTI: Iltaa, iltaa! (Puhuen puolittain kummallekin.) Kuka tämä
nuorimies on? Enhän ole häntä koskaan nähnyt.

KANKAAN EMÄNTÄ: Satoja kertoja olet hänet nähnyt.

OSSI: Ei, äiti, ei hän ole minua nähnyt! Sillä minulle on tapahtunut
melkein täydellisessä ruumiillisessakin muodossa se, mistä raamattu
puhuu uudestisyntymisen nimellä.

TÄTI (tuijottaen Ossiin kiinteästi): Kas, mitä hän visertää!

OSSI (istuu huokaisten ja painaa kasvonsa käsiin kyynärpäät polvilla):
Lieneekö kenellekään ihmiselle ennen tällaista sattunut? Tämä on niin
omituinen, raskas kohtalo! Kaikkien kärsimyksieni, sodan, vankeuden ja
sairauksien jälkeen olisi kuolema ollut kohtuullisin loppupiste.

TÄTI: Hm, hm... (Yrittää sanoa jotakin, mutta vaikenee.)

OSSI: Mutta osakseni annettiinkin melkein kuin uusi maallinen elämä.
Osakseni tulivat tavattomat ruumiilliset ja henkiset muutokset. Vain
hämärä, sekava muisto kuin unen maailmoista jäi entisestä elämästäni.
Sen johdolla kuljin kuitenkin vielä kerran entisen elämäni piiriin.
Mutta näyttää siltä, että tein sen omaksi onnettomuudekseni.

TÄTI: Hm, ei hullumpaa! Mutta kuitenkin liian vaikeatajuista meille
vanhoille maalaisille.

OSSI: Äitini tunsi minut, minulla on jo puolittain maallinen koti, minä
alan eläytyä kaikkeen menneeseen. Tässä esimerkiksi: tunsin heti, että
tuo nainen on ennen kantanut minua sylissään, hän on tätini. Kuitenkin
sain heti muistutuksen vieraudestani ja muukalaisuudestani. Olen
tuonut tullessani levottomuuden ja taistelun. Tämä on niin raskasta,
raskasta... (Nostaa kasvonsa, joita suuret kyynelet juomuttavat.)

TÄTI (pehmeämmällä äänensävyllä): Omituinen otus! Aioin sanoa hänelle
suomen sanoja. Mutta hänhän viepi aseet käsistä naisten keinoilla. No,
olettakaamme toistaiseksi, että olet Aunuksesta palannut Kankaan Ossi.
Pöyhistäydy mieheksi ja kerro vapaasti mitä sinulle on sattunut.

OSSI (äkkiä kirkastuen): Kerron, kerron...

KANKAAN EMÄNTÄ (touhuten): Toiste, Ossi! Elä rasita nyt itseäsi.
Sinunhan on aivan pian esiinnyttävä tuvassa, pidettävä pieni puhe
sukulaisille ja kylänmiehille, kuten olet aikonut. Luulen, että Malka
on jo lopettanut. (Raottaa ovea oikealla, jolloin kuuluu veisuun
hyrinää.)

OSSI (mietteissään): Mutta ei voi moittia tätiä eikä muita. Ehkä
he ovat oikeassa. Kenties se Ossi, joka kerran lähti, makaakin
Kiimasjärven rannoilla tai on nääntynyt vankikoppiin, ja minä olen vain
joku äidinrakkauden esiin loihtima olento.

KANKAAN EMÄNTÄ: Tule, Ossi! Tulkaa molemmat! Esiintymisaikasi on tullut.

TÄTI (nousten): Puhu sitten tuvassa. Enkä epäile, ettet saisi naisia
vetistelemään. Mutta elä, veikkonen, itse itke.

OSSI (nousten): Niin, minulla on ehkä jotakin sanottavaa. Sillä tieni
eivät ole olleet aivan tavallisia teitä. (Menevät oikealle.)

KANKAAN ISÄNTÄ (hetkisen kuluttua kurkistaa vasemmalta): Tyhjä on,
ihmeeksi! Nuo sukulaisnaiset tahtovat täyttää kaikki suojat. Tule
sisään! (Tulee Rojon kanssa.) Se oli onni, että lähdettiin. Sillä
siellä on menossa niin pitkä virsi, että sillä ei tehdä ainoatakaan
autuaaksi.

ROJO: Mutta eikö meidän olisi parempi olla tuvan puolella. Sanottiin
palanneen Ossinkin puhuvan. Olisin mielihalulla kuunnellut.

KANKAAN ISÄNTÄ: Kyllä sinä sitä kerkiät kuulla. Hän kun on talon miehiä
ja talon poikiakin. (Avaa kaapin laatikon.) Pieni hyvä ei tee pahaa.

ROJO: No, kaikessa hiljaisuudessa. (Maistaa.) Mitäs pidätte uudesta
pojastanne?

KANKAAN ISÄNTÄ (maistelee): Menettelee! Sanotaankin, että maailmalla
mieltymässä, ja aivot sillä on paisuneet. Aivan sen jo päältäkin näkee.

ROJO: Ja puhelias mies!

KANKAAN ISÄNTÄ: Puhuvainen mies, tietäväinen mies, paljon kokenut mies.
Kyllä se poikana menee.

ROJO; Mutta kylillä hölytään, olette kai kuulleetkin, ettei hän olisi
teille sukua eikä syntyä, vaan suuri huijari ja humpuuki.

KANKAAN ISÄNTÄ (kaataen uusia ryyppyjä): Ainahan kylä hölyää sitä ja
tätä, jos vähän oudompaa tapahtuu. (Hiljentäen ääntään.) Ja niin se
vastasi aluksi minunkin luontoani, ettei tullut ainakaan se poika, joka
lähti. Mutta kun emäntä oli sitä mieltä, että Ossi on nyt palannut,
niin miksikä rakentaa riitaa. Ihmisyys on parempi kuin uhri.

ROJO: Leväperäinen kanta! Sillä tästä petoksesta voi kehittyä
omaisuudellenne ja omaisillenne tuhoisa juttu. Sillä minä olen sitä
mieltä, että petos on kysymyksessä. Ihminen ei voi muuttua siinä
määrässä.

KANKAAN ISÄNTÄ: Oletko sitten jo puhutellut nykyistä poikaani?

ROJO: En. Olen nähnyt hänet vain etempää. (Tärkeällä sävyllä.) Mutta
olen varma, että tämä mies kuuli vasta kolmatta viikkoa sitten Kankaan
isosta talosta, sen Aunuksen retkelle kadonneesta pojasta ja talon
emännän elämisestä siinä uskossa, että poika vielä palaa... Hän kuuli
siitä juuri minulta!

KANKAAN ISÄNTÄ: Miten?

ROJO: Asemalla kahvilassa ryypiskelimme Höröläisen kanssa kaljaa ja
siinä seassa vähän muutakin. Siihen tuli muuan asukas, joka ryysti
kahvikuppiaan kauan ja luimisteli sanomalehden takana. Mutta unohdimme
hänet, ja siinä tulin puhelleeksi jossakin välissä Ossin kohtalosta.
Sitten mies lähti ja lähtiessään kysyi Kankaan taloa, kiitti ja nosti
lakkiaan, jolloin huomasimme, että miehen pääkallo oli omituinen, vähän
kuin sokeritoppi.

KANKAAN ISÄNTÄ (maistaen): Mielenkiintoista, mielenkiintoista...

ROJO (maistaen): Sitten Erolan isäntä naapurikylästä kertoi, että
eräitä vuosia sitten heille tuli muuan insinööri tai metsäherra,
joka sanoi työnään olevan koesarkojen perustamisen metsiin,
metsätieteelliset tutkimukset. Mutta oli niin ikävästi, ettei hän ollut
saanut aikanaan rahalähetystään, joten ei voinut aloittaa työtään, eipä
edes maksaa ruokaansa ja asuntoaan.

KANKAAN ISÄNTÄ: Köyhyyden merkki, köyhyyden merkki...

ROJO: Mutta ainahan metsäherralla sen verran luottoa on, että pääsee
talon peräkamariin syömään parasta mitä talossa on. Niin meni parisen
viikkoa metsänhoitajan tuon tuostakin tiedustellessa rahalähetystään.
Sitten isäntä kävi kirkolla ja sai siellä syviä epäluuloja vieraansa
rahalähetyksen ja metsäherruuden suhteen.

KANKAAN ISÄNTÄ: Herroja on epäiltävä aina, metsäherroja yli kaiken.

ROJO: Kun Erolainen tuli sitten kotiinsa, käveleskeli hän lattialla
raskaanlaisesti ja sanoi lopuksi emännälleen, että haepas se kuiva
sonninsuoro: keitetään insinöörille keitto.

KANKAAN ISÄNTÄ (saa naurunpuuskan, johon Rojo yhtyy. Koettavat
kuitenkin, kuten muulloinkin, varoa isoa ääntä, joka herättäisi
huomiota.): Olipa vähän omituinen, ikäänkuin mielenosoitusateria
insinöörille.

ROJO: Insinööri pelastui siltä, sillä hän kuuli isännän määräyksen,
pistäytyi pihalle ja jätti jalalla talonväen, sillä hänellä oli
juoksuun hyvät lahjat. Siihen asia jäikin. Erolaiset ovat ylpeää väkeä,
eivätkä suurin surmin olisi julkisesti tunnustaneet olleensa jonkun
maankulkijan narrattavina.

KANKAAN ISÄNTÄ (pannen pikareita kaappiin ja kaappia lukkoon.) Kyllähän
Erolaiset tunnetaan, kyllä tunnetaan...

ROJO: Mutta kun Erolainen oli nyt nähnyt tämän teidän uuden poikanne,
niin hän kertoi minulle juttunsa ja sanoi, että metsäherra oli juuri
sama mies. Ei muusta niinkään tuntisi, mutta pääkallosta. Mihinpä mies
pistäisi aivan omituisessa vormussa valetun kallonsa?

KANKAAN ISÄNTÄ (katsoo puhetoveriinsa pitkään): Niinkö, niinkö? On se
poika minuakin välistä epäilyttänyt, ikääkuin peloittanutkin. Sillä
piru tiesi mikä kuvatus se oikein on. (Melkein tuimasti.) Ja lähdön se
vielä saapi, äkkilähdön tästä talosta.

ROJO: Oikein! Eihän sovi seinillekään, että kunniallisten ihmisten
keskuudessa näytellään tuollaista.

KANKAAN ISÄNTÄ (palaten entiseen pehmeyteensä): Toisekseen taasen
tuntuu, että poikani se on kuin onkin, ja aivan erikoinen poika,
tinkapaikat kestänyt, paljon kärsinyt. Ja meidän äiti... Ihmisyys on
parempi kuin uhri...

TÄTI, KANKAAN EMÄNTÄ ja OSSI (tulevat oikealta, jolloin oven avautuessa
tulvahtaa kuuluviin veisuun ääni).

KANKAAN EMÄNTÄ (iloisena): Ossi puhui hyvin, mutta aivan liian lyhyeen.

TÄTI: Lyhyenä virsi kaunis! Hyvä puhe tavallaan, uskonnollinenkin.
Mutta ei meidän saarnakaavoihin sopiva, joten saat olla varma, että
monet meikäläiset eivät siitä pitäneet.

OSSI (istahtaa veltosti tuolille): Minä aivan väsyin. Nuo monet
silmäparit toivat kuten raivoisa tulva mieleeni muistoja ja tunnelmia.

TÄTI (ivallisesti): Väsyit! Jokunen minuutti kielenpieksäntää väsyttää
miestä, sodasta tullutta sankaruutta.

ROJO (astuen ryhdikkäänä Ossin eteen): Sinäkö aiot käydä Ossista?
Tunnetko? Yhdessä sotaan mentiin.

OSSI (nousten hitaasti): Kyllä minä, kyllä minä...

ROJO (päättäväisesti): Mutta minä en sinua! Mikä lienet miehen roikale!
Ossi kuoli Kiimasjärven jäälle.

OSSI (tulistuen): Minä en kuollut Kiimasjärven jäälle, vaikka te
heititte minut sinne avuttomaksi! Se kai sinuakin kaivelee, että minä
kuitenkin palasin.

ROJO (jää hämmästyneenä toviksi äänettömäksi ja vihastuu sitten
ällistymisestään): Huijari sinä olet! Se olit juuri sinä,
sokeritoppipää, joka asemalla kahvilassa kuulit keskustelustamme, että
täältä on poika poissa. Hoksasitpa! Kävelit tänne ja elätytät itseäsi.
Hulluja kun ei kynnetä eikä kylvetä: pientareet niitä kasvaa. (Kääntyy
ja menee vihaisena vasemmalle.)

KANKAAN ISÄNTÄ (seuraten häntä suostuttelevasti): No, Rojo! Mihin
hoppu? Rauhaa, rauhaa! (Menevät vasemmalle.)

OSSI (ivallisesti): Mikä mainio todistus ja syy onkaan se, että olen
kuullut kahvilassa jonkun keskustelun.

TÄTI (samoin ivallisesti): Elä nyt yritä olla ivallinen! Ehkä saitkin
siitä kuulemastasi sysäyksen sydämeesi, muistit, että äiti odottaa,
hyvä koti odottaa, musta odottaa keisiensä edessä.

OSSI (mietteissään): Niin, ehkä olikin niin! Olinhan hermostunut, ja
olen yhäkin, elin elämääni kuin unta. (Istahtaa kuin hervottomana.)
Mikä hirveä asia onkaan irtaantua elämästään, kodistaan. Et voi palata.
(Pieni äänettömyys.) Kuusi vuotta kuten helvetin esikartanoissa! Ja
minun olisi kuitenkin pitänyt palata pilkulleen samana poikana, ehkäpä
samat paikatkin paikoillaan housun takamuksissa, tarttua äänenpuhumatta
aurankurkeen ja kyntää.

TÄTI: Hm, raskailla työpäivillä vainiolla saisit todellakin paljon
anteeksi.

KANKAAN EMÄNTÄ (touhuten): Elä nyt, Emma! Mennään nyt saliin. Sinne
kokoontuvat kaikki. Tulethan sinäkin, Ossi?

OSSI (yhä istuen): En, en minä nyt jaksa!

KANKAAN EMÄNTÄ: Elä välitä, Ossi! Pahanilkisten ihmisten puheita ei
tule ottaa niin raskaalta kannalta. He eivät ymmärrä. (Kiivastuu.)
Kyselevät, kyselevät ja tuijottavat, tuijottavat kuten ihmettä! Ei
terveinkään sitä kestäisi.

TÄTI: Kankaan pojan paluu on toki uutisarvoinen asia.

KANKAAN EMÄNTÄ: No, jää sitten tänne, Ossi, ja koeta rauhoittua.
Tiedät, että minä en sinua hylkää. Mennään nyt sinne toisten luo.
(Menevät vasemmalle.)

OSSI (yksin): Vai raskaita työpäiviä vainiolla. En ymmärrä miksi
Kankaan pojan olisi pitänyt kokea kaikki tuo saadakseen sitten vain
tavalliset ruumiilliset työpäivät.

KOSKI (Ossin entinen toveri. Liukkaan näköinen. Epämääräiset
kasvonpiirteet. — Raottaa ovea vasemmalla, kurkistaa sisään, katsoo
taakseen, tulee sisään ja sulkee oven huolellisesti.): Iltaa,
kaveri! (Kun Ossi vastaa vain ilmeettömällä katseella, ja heikolla
päännyökkäyksellä, menee ja tutkii ovea oikealla, ottaa tuolin ja istuu
Ossin viereen.) Terve!

OSSI (äänettömyyden jälkeen): Kuka te olette ja mitä tahdotte?

KOSKI (ivallisesti): Rikkaan Kankaan poika ei tunne tietenkään köyhiä,
ei!

OSSI: En muista teitä nähneeni.

KOSKI (kärsimättömästi): Elä nyt viitsi teeskennellä! Ei meitä kukaan
kuule. Ne kaikki uskovaiset ovat nyt salin puolella syöntitouhussa, ja
silloin ne ovat kuten soivat metsot. Sianläski täällä on lopultakin
mielenkiintoisempi kuin armopöydät jossakin tulevaisuudessa. (Odottaa,
mutta kun Ossi ei puhu mitään, jatkaa.) Esiinnyit muuten eduksesi
tuvassa. Puhuit niin, että minäkin olin joutua näköhäiriöihin. Mutta
vielä paremman saarnan pidit kerran sen rikkaan leskiemännän luona
aiheesta: kun puro kuivui, meni hän Sarpatiin, jossa Jumala käski erään
lesken häntä ruokkia. (Nauraa.)

OSSI: Sinä olet kiusaaja!

KOSKI: Elä nyt viitsi näytellä minulle! Minähän esiinnyn aivan
varovaisesti, hienotunteisesti. Pelkäsin jo, että sinua ei saisi
helposti käsiinsä kahdenkesken.

OSSI: Vieras tuntuu tekeytyvän tutuksi, mutta minä en muista. Tosin en
voikaan kerskua muistini vahvuudella.

KOSKI (tuimasti): Kuule, tämä menee jo liian pitkälle! (Pudistaa Ossia
olkapäästä ) Koski minä olen! Paljon on yhdessä reissattu.

OSSI (äänettömyyden jälkeen, kuin mietteissään): Sinä olet siis
kotoisin noista pahoista unista, joita joskus muistan. Luulin, että ne
elävät heikkoa ja katoavaa elämää vain omissa aivoissani. Mutta joku
noista unen henkilöistä voi siis kävellä, aukoa ovia, puhua...

KOSKI: Tuo on heprean kieltä. Puhutaan kuten ihmiset, sillä jokuhan
voi tulla tänne milloin hyvänsä. (Äänettömyys. Ossi tuijottaa vain
lattiaan.) Sinähän olet nyt hyvässä asemassa. Ajattelin, että olet
toverimies ja muistat ja autatkin sitä, jota ei nykyään ole onnistanut.

OSSI (torjuen): Tahdot vetää minut jälleen noihin entisiin pahoihin
uniin, kodittomuuteen ja harhailuihin.

KOSKI: Itse sinä olet vetämässä ja pää siitä tulee, vaikka lanka
olisi pitkäkin. Et sinä voi kaikkia pettää, niin viisas kuin oletkin.
Etkä kai itsekään tyydy olemaan iankaikkisesti Kankaan poikana. Liian
yksitoikkoista.

OSSI: En ole myöskään löytänyt kotiani palatakseni hetimiten maantielle.

KOSKI: Ennen pitkää tulee oikea karvasi ilmi. On siis parempi, että
tästä Kankaan poikana olosta jäisi jotakin perintöäkin. Anna aivosi
toimia. Minä olen osallinen työssä. Mutta tietenkin tahdon myös murusen
saaliista.

OSSI (ylväästi): Tahdotte siis ehdottaa Kankaan pojalle, että hän
ryhtyisi rosvoksi ja ryöväriksi kotonaan. En ole mikään alhainen mies.
Jos on perää siinä, että olemme yhdessä harhailleet joskus, niin
alhaiseen en ole silloinkaan tehnyt itseäni syypääksi.

KOSKI: Miten lienee. Totta on vain, että kerran pilasit ja teit
turhaksi minulta hyvän tilaisuuden ja saaliin. Sanoit, että sellainen
kaappaus ei ollut älykäs, että se olisi raaka, eikä tarjonnut mitään
nautintoa. Se karvastelee minua vieläkin, kuin suuri kala olisi
ongestani pudonnut.

OSSI: Jos haluaisin ainoastaan rahaa, niin minun tarvitsisi vain
ojentaa käteni. Tuossa kaapissa on pankkikirjoja. On eräs omalle
nimellenikin.

KOSKI (silmäillen kaappia): Elä! Mutta asiahan olisi silloin perin
helppo saada päätökseen, vaikka hetipaikalla.

OSSI: Ei! En ole mikään rosvo ja alhainen mies!

KOSKI: Puhu hiljemmin! Muista oma asemasikin. Järkeähän minä tässä
puhun. Parempi kuin joku viikko Kankaan poikana on pulska perintöosuus.

OSSI (laulahtaa): Mik' on riista, tavara...

KOSKI: No, kun et itse siitä välitä, niin velvollisuutesi vanhan
veljeyden vuoksi olisi toimittaa sitä sille, joka sitä haluaa. Minä en
ole onnellinen ilman rahaa. Toimi siis niin, että saan sitä.

OSSI: Elä yritäkään houkutella minua alhaisiin juoniin!

KOSKI (vihaisesti): En ole siis mielivieras! Et halua osakasta
saaliinjaolle. Mutta silloin et myöskään kauan ole Kankaan poikana. Et
peri muuta kuin linnan...

OSSI: Elä, elä! Ei ole olemassa ikävämpää asiaa kuin vankeus. Kitua
kolossaan kuten sairas rotta.

KOSKI: No, niin! Toimita siis minulle aluksi pienoinen summa.

OSSI: Mahdotonta! Kuinka minä esittäisin sellaisen asian vanhemmilleni?

KOSKI (naurahtaa): Vai vanhemmillesi! Esität miten esität. Kyllä sinä
osaat.

OSSI (alakuloisesti): Vihollisia, vihollisia kaikkialla. Entisen
elämäni, harharetkieni haamuhenkilöt hiipivät esiin, eivätkä anna minun
löytää kotiani, rauhaa.

KOSKI: Elä nyt kuitenkaan minulle saarnaa! Olen esittänyt asiani. Anna
vastaus.

OSSI: Anna minun harkita asiaa. Anna minulle aikaa,

KOSKI: Olkoon menneeksi. Pari viikkoa saat. Mutta silloin et tyydytä
minua muilla kuin suhisevilla seteleillä. Ellei niitä ole, niin silloin
et ole Kankaan poika.

OSSI: Mutta linna on sinua yhtä lähellä kuin minuakin, lähempänäkin.

KOSKI: Olla miten olla! Ellet taivu tuumaan, kukistan sinut kaiken
uhalla.

OSSI: Onneksi sinä et ole Kankaan isäntä etkä emäntä. (Nauraa, nousee
ja kävelee.) Kuinka hullunkurista! Täällä juhlitaan pojan paluuta,
Kankaan vaarallisilta seikkailuilta pelastuneen pojan paluuta. Tämä
poika on nyt tässä ja muistaa monia asioita, seikkoja, jotka tekevät
tuon paluuretken yhä omituisemmaksi, jotka saattavat itsenikin
epäilemään olenko koskaan ollut Pekka ja Iita Kankaan lihallinen poika.
(Heittäytyy sänkyä vasten ja nauraa kauan koko ruumis hytkyen.)

KOSKI (katsoen häneen): Hupsu! (Katselee ympärilleen, menee kaapin
luo ja koettelee jo nykäistä laatikoita, mutta vetäytyy takaisin.)
Parasta, että tuo toimii. (Katsoo Ossiin, joka yhä nauraa soperrellen
jotakin.) Muista mitä sovittiin! (Säpsähtää jotakin ja menee kiireesti
vasemmalle.)

MÄKIMÖKIN TYTTÖ (nuori, melkein lapselliselta vaikuttava. — Tulee
arastellen vasemmalta, katsoo hämmästyneenä ja kauhistuneena Ossia,
joka yhä nauraa, menee luo.): Mikä sinua vaivaa, Ossi?

OSSI (käännähtää nopeasti ja tuijottaa tyttöön häpeissään ja
vihaisena): Sinä täällä, Siiri!

MÄKIMÖKIN TYTTÖ: Niin, olimme tuvassa ja sitten emäntä kutsui meidät
saliin muiden vieraitten joukkoon. En nähnyt sinua ja niin...

OSSI (nousten vielä vihaisena): Lähdit luurailemaan!

MÄKIMÖKIN TYTTÖ: Lienenkö haitaksi. Näin täältä tulevan jonkun oudon
miehen. Kuka hän oli?

OSSI: Muuan hupainen mies, hupaisten juttujen kertoja. Nauroin aivan
kuollakseni.

MÄKIMÖKIN TYTTÖ: Minua aivan peloitti!

OSSI (katselee hetken ääneti tyttöä): Ajattelehan, hän kertomuksillaan
ikäänkuin loitsi ilmieläväksi erään olennon, joka kuten Jumala oli
yksi ja kuitenkin moneksi jakaantunut. Alitajuntansa haudoissa oli
esimerkiksi insinöörejä, metsä- ja muita herroja, monta kaukaisilta
teiltä palannutta poikaa, eräitä äkkiä kotia tulleita miehiä
ikävöiville Amerikan leskille.

MÄKIMÖKIN TYTTÖ: Ja tuollaiset puheet saivat sinut niin suunniltasi?

OSSI: Niin, sillä kaiken huippu oli se, että hän sai minut melkein
uskomaan, että juuri minä, Kankaan Ossi, olin sangen läheinen tuolle
tai noille kaikille henkilöille.

MÄKIMÖKIN TYTTÖ (tuijottaa Ossiin peloissaan): Vai sellaista. Ihmiset
puhuvat sinusta niin paljon pahaa. Nyt on kiertämässä sellainen
huhu, että sinä olisit kerran ollut Erolan talossa valemetsäherrana,
huijarina.

OSSI (vihastuen): Olen kuullut! Omituista väkeä! Eivät ensin
vuosikausiin mainitse mitään siitä, että ovat olleet narreina. Mutta
nyt he tahtoisivat tehdä Kankaan Ossista metsäherransa. (Vaikenee,
hymyilee äkkiä, naurahtaa.)

MÄKIMÖKIN TYTTÖ: Mikä sinua nyt huvittaa?

OSSI: Mielikuvitukseni lienee liian elävä. Nyt juuri tuntui, että tuo
kaikki on hyvinkin mahdollista. Ikäänkuin muistin istuskeluni talon
peräkamarissa, metsäherruuteni loppumisen tuimaan, lakittomin päin
tapahtuvaan juoksuun pelastuakseni eräältä omituiselta aterialta.
(Nauraa.)

MÄKIMÖKIN TYTTÖ (tarttuu levottomana Ossin käsiin): Kuule, sano minulle
oletko sinä todella Kankaan Ossi?

OSSI (vakavana pienen äänettömyyden jälkeen): Se on kai niitä asioita,
jotka on parempi heittää perinjuurin tutkimatta.

MÄKIMÖKIN TYTTÖ (heittää Ossin kädet, huokaisten): Voi, voi, etkö voisi
puhua selvää kieltä: on, on ja ei, ei...

OSSI (mietteissään): Väliin minulla on hämäriä muistoja monista
maailmoista, oudoista tapauksista ja henkilöistä. Nuo henkilöt, jotka
ovat ikäänkuin entisten olemusteni haamuja, nousevat esiin, pyörivät
vihamielisinä ympärilläni ja kuiskaavat, että Kankaan Ossikin on
lyhytikäinen. Pian hän on oleva heidän seurassaan, hämäränä alitajunnan
asukkaana.

MÄKIMÖKIN TYTTÖ (tuijottaa Ossiin kauhuissaan) : Niin, sinä olet
välistä niin omituinen.

OSSI: Löytyy hämäriä muistoja siitäkin, että pääni on kauankin ollut
tällainen. Ei mitään merkillistä tautia! Jo pienenä poikana olen siitä
kuullut pilkkapuheita ikäisiltäni ja vanhemmiltakin. Saanut jo silloin
sieluuni tunteen, että olen eri laatua kuin muut, että vielä näytän
heille.

MÄKIMÖKIN TYTTÖ (hellästi): Ossi parka!

OSSI: Ja silloin kun oudot muistot ja henkilöt elävät mielessäni,
voi nykyinen asemani ja ympäristöni tuntua minusta äärettömän
naurettavalta. Minun on mentävä johonkin yksinäisyyteen ja naurettava,
naurettava kauan, kuten äsken näit.

MÄKIMÖKIN TYTTÖ (hädissään): Voi, miten sinun käypi? Ja miten minun?

OSSI (nousten): Mitenkö? Kaikesta huolimatta minä olen vielä Kankaan
Ossi! Useimmiten olen sitä. Muistan vain hänen elämänsä ja uskon
lujasti olevani Pekka ja Iita Kankaan lihallinen poika.

MÄKIMÖKIN TYTTÖ: Mutta ihmiset eivät soisi sitä.

OSSI: Eivät. Mutta minä tahdon taistella Kankaan Ossina. En halua enää
harhailemaan sekaville teille. Nuo oman mielikuvitukseni satuhaamut
eivät saa Kankaan Ossia seuraansa.

MÄKIMÖKIN TYTTÖ (ilostuen): Niin, aja ne tiehensä! Eläkä puhuttele
tuollaisia outoja miehiä.

OSSI: Pois hullutukset! Minun on puuhailtava jotakin käytännöllistä
pitääkseni omituiset kuvitelmat loitolla. Olen jo puhunutkin
vanhemmilleni valokuvauskoneesta.

MÄKIMÖKIN TYTTÖ (pettyneenä): Eikö muusta?

OSSI (tarttuen tytön käteen): Ja meidän asiamme ajan kanssa päätökseen!
Olet saava aivan pian kihlat, komeat jos komeatkin, kuten rikkaan talon
pojan antamiksi sopiikin.

MÄKIMÖKIN TYTTÖ (ujostellen): Milloin?

OSSI: Aivan pian! Jäämme tänne ja annamme aikeemme tulla ilmi. Tahdon
taistella Kankaan Ossina kaikkia ulkonaisia ja sisäisiä vihollisia
vastaan. Jo tänä iltana tahdon hyökätä tuodakseni Kankaaseen miniän.

MÄKIMÖKIN TYTTÖ: Kynnys olisi minulle liian korkea, ellet juuri sinä
olisi sulhaseni.

OSSI: Kuitenkin itse äsken epäilit minua.

MÄKIMÖKIN TYTTÖ: Itse herätit epäilykset omituisilla puheillasi. Muuten
ne eivät olisi tulleet mieleenikään.

OSSI: Mutta nyt ne ovat siellä ja kiusaavat sinua aina.

MÄKIMÖKIN TYTTÖ: En tiedä! Ehkä olisi ollut parempi, jos et olisi
niistä mitään kertonut. Ei! Olen ylpeä, että luotit minuun niin.

OSSI: Rakastamalleen tahtoo kertoa kaikki. Nyt olet rinnallani siinä
taistelussa, joka taistellaan palanneen Kankaan Ossin kohtalosta.

_Verho._



III NÄYTÖS


(Kauppapuodin edusta ja portaat. Oven päällä pieni katos ja molemmin
puolin ovea akkunat. Raikas ja aurinkoinen syysaamu. Kyläfilosofi ja
kaksi muuta kylän miestä istuskelee tupakoiden portailla odotellen oven
avaamista.)

I KYLÄLÄINEN (katsoen oikealle): Kukas tuo on?

II KYLÄLÄINEN: Rojon laukkihan tuo on.

I KYLÄLÄINEN: Se käänsikin näimmä puomiin.

II KYLÄLÄINEN: Komea hevonen! Mutta onpa isäntäkin oikea hevoshupsu.

I KYLÄLÄINEN: Kuulin kun Rojo verukehti, että ei ole tuolle laakille
vertaa ainakaan tässä pitäjässä. Kankaan mustakin jääpi jälkeen.

KYLÄFILOSOFI (suutari, keski-iän miehiä. Puhuu hitaasti ja harkitusti,
koettaen samalla aikaa vaikuttaa perin yksinkertaiselta ja sangen
viisaalta.): Vanhanaikuista komeutta! Niin sanoakseni surkastuneita
jätteitä. Hevosten ja keisien komeus ovat katoavaa kuten keisarillinen
loistokin. Vauhti ja voimavaunut tulevat painamaan leimansa tulevaan
aikakauteen.

I KYLÄLÄINEN: Niinpä niin! Kuten ryssän keisaria saamme muistella
aikaa, jolloin ensiluokan isännän tunnusmerkkeihin kuului syöttiläs
tallissa ja apuvaimo kylällä.

ROJO (tulee oikealta): Huomenta miehet! Eikö kauppa ole vielä auki?

II KYLÄLÄINEN: Ei! Eikö kuulu kummempia?

ROJO: Mitäpä sinne meidän perälle! Täältä päinhän sitä kuuluu, jos
kuuluu. Se Kankaan ottopoikahan kuuluu nyt menneen kihloihin.

I KYLÄLÄINEN: Toissa iltana oli kihlajaiset. Komeat oli kihlat. Kyllä
Mäkimökin Tiina näyttikin olevan kuin kolmannessa taivaassa.

II KYLÄLÄINEN: Ja sulhanen oli ylen tyytyväinen ja voitonvarma ja puhui
jumalisia. Kaikenlaisia räähkiä niitä on.

ROJO: Ei tuo enää nauratakaan. Vihaksi pistää, että väärennys ja
humpuuki voi ajaa noin pitkälle.

KYLÄFILOSOFI: Minustakin tuo kihlaus on ikäänkuin todistus nykyistä
Kankaan Ossia vastaan. Sillä oikea Kankaan poika ei ikinä saisi ottaa
mökin tyttöä. Mutta voi olla, että ne tuhlaajapojan paluut vaikuttavat
niin suuria asioita.

ROJO: Mihin lienee nytkin se kuvatus ajanut aivan aamutuimaan. Mustalla
ajoi. Mutta nuorempi veli oli ruunalla kyntämässä. En malttanut.
Pysäytin ja puhuin, että noinko poika vain sallii, että maailman
huijari tulee hänen kanssaperillisekseen.

II KYLÄLÄINEN: Kun se siihen asettuisi! Mutta siinä voi mennä koko
Kangas nurkkakiviä myöten.

ROJO: Mutta se velho lienee jo lumonnut sen alaikäisen pojankin.
Sillä se sanoi komeasti, että kiitos neuvosta: kankaalaiset ovat aina
hoitaneet omat asiansa.

I KYLÄLÄINEN: Ei sitä uskoisi missä muodossa ne eläkemiehet voivat
nykyään taloon tulla.

II KYLÄLÄINEN: On se toisekseen kuten parahiksi kankaalaisille! Ovat
niin ylpeää väkeä.

ROJO: Minä olen sitä mieltä, että jos ne vapautuvatkin tuon
silmänkääntäjän valheverkosta, niin ne eivät milloinkaan tunnusta
olleensa erehdyksessä, kun asia on kerran päässyt noin pitkälle.

I KYLÄLÄINEN: Joo, kyllä sillä on nyt lujat liittolaiset. He
taistelevat vastoin uskoaankin maailmallisen kunnian vuoksi.

II KYLÄLÄINEN: Mutta sitä minä yhäkin ihmettelen, että miten tuo mies
pääsi alkuun. Olisi vain vilkaissut miehen päärustinkia, niin olisi
luullut huomaavan, että sopimaton tämä on Ossiksi.

ROJO: Kankaan emäntä oli siinä sieluntilassa, että vaikka vaivaistukkia
hän olisi tervehtinyt poikanaan. Ja tämä mies on silmänkääntäjä,
lumooja ja suuri valehtelija. Sanoi minullekin silmää räpäyttämättä,
että heititte hänet avuttomaksi vihollisen valtaan. Niin voimakkaasti
valehteli, että ihan jo tahtoi sotkea minunkin muistini.

KYLÄFILOSOFI: Minun mielestäni tämäkin Kankaan poika käypi täydestä.
Mies kuin mies, Kankaan poika kuin Kankaan poika.

ROJO: Mutta Kankaan haltiat eivät ole tätä miestä siittäneet eivätkä
synnyttäneet.

KYLÄFILOSOFI: Siitä pidetään yleensä liian suurta lukua. Mitä sillä
on merkitystä kenen lihallinen lapsi kukin on? Se määrää perintöasiat
ja luopi luokat. Mutta onhan soma nähdä joskus tuollaista täydellistä
säätykiertoakin.

II KYLÄLÄINEN: Huijausta ja rosvousta se on! Eihän tuolle jaksa
nauraakaan, että ventovieras maankiertäjä pääsee pitäjän rikkaimman
talon omaisuudella jylläämään.

KYLÄFILOSOFI: On joskus sattunut, että emäntä on kuten sanotaan
väärentänyt kirkonkirjat. Lapset ovat perineet maan ja kummempia
mullistuksia ei ole tullut. Ja nyt kansa aivan kiihtyy, kun Kankaaseen
saadaan täysi-ikäinen poika, jossa ei ole mitään kasvatuskustannuksia.

I KYLÄLÄINEN: Voi siitä olla kustannuksiakin, kunhan se aikansa
mustalla ajelee.

ROJO: Eikä tuota oikein jaksa sulattaa, että mies julkisesti ja
selvällä päivällä anastaa toisen omaa.

KYLÄFILOSOFI: Mitä rikollista tässä on? Kankaan emäntä on saanut
poikansa takaisin ja on onnellinen, eräs kulkija on saanut rikkaan
kodin ja on tyytyväinen, Mäkimökin tyttö on saanut rikkaan miehen, eikä
hänen tarvitse surra, että köyhyys kuolettaa rakkauden, ja kylä ja koko
pitäjä on saanut pohtimista ja puheenaihetta tyhjän ajan täytteeksi.
Kenenkään osaksi ei ole langennut pahaa.

ROJO: Ei vielä. Mutta jos asiat saavat jatkua, niin vielä näemme itkua
ja hammasten kiristystäkin.

KYLÄFILOSOFI: No, sitten varsinkin jos asioihin sekaudutaan
väkivalloin, jos ratkotaan siteitä, joita on syntynyt. Odotetaan,
odotetaan, niin nähdään mitä tapahtuu.

ROJO: Sitä on kansassa vielä sen verran oikeudentuntoa, ettei se
rauhallisesti katsele kavalluksien ja petoksien tekoa.

KYLÄFILOSOFI: Minusta tuntuu, että tämä herkkä oikeudentunto ja
siveellinen suuttumus on vain hienompi nimi tavalliselle kateudelle. Ei
kärsitä, että jotakin ihmistä onnistaa.

ROJO: Sen verran kateutta on ollut aina, ettei ole kärsitty, jos joku
saa hyvästi varastaa.

KYLÄFILOSOFI: No, jos tätä miestä rangaistaan siitä, että kankaalaiset
tunsivat hänet pojakseen, niin eikö kankaalaisiakin, koska tekivät
sellaista ilman varmoja todisteita?

II KYLÄLÄINEN: Tuntuu kuin suutarikin olisi ollut Mäkimökissä silloin
kun siellä juonia punottiin. Sanovat, että mäkimökkiläiset tietävät
kyllä kuka tämä Kankaan Ossi oikein on.

ROJO: En usko! Tuo huijari osaa kyllä pettää Mäkimökin tyhmät naiset
siinä missä kankaalaisetkin.

KYLÄFILOSOFI (nauraa): Ehei! Minulla ei ole tässä mitään omaa lehmää
ojassa. Minä katson asioita vähän kuin linnunsilmällä, korkeuksista.

ROJO: Pysyhän vain lestisi ääressä. Jos sinäkin olisit läheltä
näkemässä kuinka tuo mies näyttelee ja näyttelee, niin loppua toivoisit
sille pelille.

KYLÄFILOSOFI: Minä olen kerran käynyt kaupungin teatterissa ja se touhu
miellytti minua. Teatterimiehiä kehutaan ja lahjotaan. Jos nyt nykyinen
Kankaan poika on suuri näyttelijä, joka on tuonut taiteensa elävään
elämään, niin eikö häntä voitaisi kehua ja ylistää kuten muitakin
taiteilijoita.

II KYLÄLÄINEN: Sinun kanssasi ei kannata puhua, sillä sinä olet aina
pyörittänyt puurot ja vellit sekaisin.

KYLÄFILOSOFI: Niin asia on. Mies on suuri näyttelijä. Mutta hän ei
tyydy näytöslavoihin, joiden touhun, niin todelta kuin se näyttäneekin,
jokainen kuitenkin tietää valheeksi ja tekopeliksi. Hän haluaa esiintyä
kaikkien meidän seassamme, tekeytyä siksi tai täksi, uskotella sitä
ja sitä. Kas, silloin vasta tulevat koetelluksi mielien lahjat,
taiteilijan nautinto voi kohota huippuunsa ja väljällä olevat palkat ja
saaliit kohota suuriksikin.

ROJO: Ka, että meillä on viisas suutari!

I KYLÄLÄINEN: Nämä saisivat pistää peukaloa sen Kankaan ottopojan
kanssa! Kyllä nämä toisensa ymmärtävät.

KAUPPIAS (Puseropukuinen, nuorehko, reipas mies. — Aukaisee oven.)
Huomenta! Kankaan pojasta tietenkin puhutaan. Eihän täällä moneen
viikkoon ole juuri osattu suuta avata häntä mainitsematta.

KYLÄFILOSOFI: Ensiluokan tapaus! Nythän on aivan mielenkiintoista elää.
Mielet kuohuvat, aivot toimivat, kielet käyvät.

KAUPPIAS (sytyttää tupakan): Mutta minua tämä asia alkaa jo
kyllästyttää. Sillä minä olen jo parisen viikkoa saanut aamuherätyksen
tämän asian merkeissä. Puhelin pärisee joka aamu sangen varhain, ja
kun nousen vastaamaan, niin kysytään, että vieläkö se suuri roisto on
Kankaassa.

II KYLÄLÄINEN: No, silloin sanotaan totinen asia. Sillä roisto mikä
roisto.

KAUPPIAS: Miten lienee. Mutta enempää ei sanotakaan vastasipa miten
tahansa. Soitot tulevat jostakin pitäjän ulkopuolelta.

ROJO: Siellä voidaan tuntea tarkoinkin tämä Aunuksen mies ja on
ryhdytty asiaan hänen karkoittamisekseen Kankaasta.

KAUPPIAS: Olla miten olla! Mutta syytön minä olen saamaan tuollaisia
aamuherätyksiä. Jos jossakin on suuri roisto, niin ryhtykööt muihin
toimenpiteisiin, elköötkä kyselkö hänen olemistaan minulta joka ainoa
aamu.

I KYLÄLÄINEN: Niin luulisi. Mutta mikä tässä asiassa on kuten
tavallisesti.

KAUPPIAS: Tänä aamuna minä jo kyllästyin ja soitin asiasta
nimismiehelle. Ottakoon virkakunta selon siitä mistä nämä soitot
tulevat, ja mitä siellä tiedetään Kankaan Ossi-nimisen Aunuksen
sotaretkeltä palanneen pojan suuresta roistoudesta.

ROJO: Ja nimismies lupasi ryhtyä asiaan?

KAUPPIAS: Tietenkin! Täytyyhän minunkin saada vetäistä aamu-uneni
rauhassa.

ROJO: No, jokohan siltä ihmemieheltä loko-olot hetkeksi loppuu, kun sen
sukujuurista selvä otetaan.

II KYLÄLÄINEN: Pää sen täytyy vetävälle tulla.

KYLÄFILOSOFI: On myöskin olemassa niinsanottuja vetohihnoja, päättömiä.

ROJO: Minua se huijari niin kyllästyttää, että ellei muu auta, niin
korpilaki käytäntöön. Pois se on saatava kylästä eli muuten olemme pian
kaikki sen sukulaisia. Sanovat hänen olevan niin naisten mieluisen
miehen, oikean ihostelijan.

KYLÄFILOSOFI: Minä tässä ajattelin, että kyllä se raamatuntutkijain
saarnaama kuolleitten ylösnousemus olisi lopultakin epäkäytännöllinen
juttu. Siinä menisi kauppa ja meriliike aivan sekaisin.

KAUPPIAS: Tosiaankin! Kun jo tämä yksi ylösnousemus saa kauppiaan
seisomaan liikkeensä edessä kuten suolapatsaan. (Avaa oven.) Sisään,
miehet! Mitä saisi olla? (Menee sisään.)

I KYLÄLÄINEN: Liian paljon kohisee pitäjä tästä asiasta. Liian paljon
meidän mieltämme sillä aherrutetaan ja kieltämme vaivataan.

ROJO: Loppu siitä joutaisi tulla. (Kaikki menevät kauppapuotiin.)

_Verho._



IV NÄYTÖS


(Entinen kamarihuone Kankaassa muutamien päivien kuluttua.)

KANKAAN ISÄNTÄ (keinahdellen kiikkutuolissa): Tämä vanhimman poikamme
paluu ei ollut yksinomaan iloinen tapahtuma.

KANKAAN EMÄNTÄ (ollen näköjään yhtäkaikkisissa järjestelypuuhissa,
siirrellen esineitä paikasta toiseen): Iloa, iloa sitä sinulle pitäisi
vain vuotaa.

KANKAAN ISÄNTÄ (ottamatta varteen emännän huomautusta): Tämä poikamme
on ikäänkuin liian irti maallisista. Ei yhtään niin sanoakseni
hyödyllistä askelta näiden parin kuukauden aikana. Musta vain
valjaissa, suinpäin tapahtuva kihlaus ja nyt leveä raha taskussa
monipäiväisellä reissulla, valokuvauskoneen ostossa.

KANKAAN EMÄNTÄ: Sinä olisit kai iloinen, jos hän sille tielle jäisikin.

KANKAAN ISÄNTÄ: En tiedä. Hevonen ja rahat ja kihlakalut ovat asiaa.
Mutta ehkä se sittenkin olisi halvinta.

KANKAAN EMÄNTÄ: Ihmisessä sinä et näe mitään arvoa.

KANKAAN ISÄNTÄ: Miksei jos tässä nyt esimerkiksi voitaisiin vähentää
renki, kun kerran täysirahkeinen poika on tullut lisää. Mutta pitäjällä
kuuluvat odottavan, että tämä, pojan paluu viepi vielä Kankaasta
nurkkakivetkin.

KANKAAN EMÄNTÄ: Luulen, että pitäjäläisillä on yllinkyllin päänvoidetta
omissakin asioissaan.

KANKAAN ISÄNTÄ: Onpa hyvinkin! Mutta meidänkin päiviimme on langennut
luja jännitys. Odotamme ratkaisua, pääsyä lopulliseen vakaumukseen.

KANKAAN EMÄNTÄ (ivallisesti): Ei kai paljon puutu, ettet mene
virkakunnan tahi papin puheille ja pyydä heitä ratkaisemaan mikä on
lapsesi mikä ei.

NIMISMIES (nuori, tärkeän näköinen, silmälasipäinen. — Tulee vasemmalta
koputuksen jälkeen.): Hyvää päivää! (Tervehtivät, emäntä kiirehtii
oikealle, isäntä ja nimismies istuvat.)

KANKAAN ISÄNTÄ (ottaen erityisen, haetun puhetyylin, jota käyttää koko
keskustelun ajan): Lainpalvelijat liikekannalla! Ei suinkaan tässä
talossa ole sattunut ylitsekäymisiä?

NIMISMIES: No, miten sen ottaa. Käydäänpä suoraan asioihin. Teidän
kauan kadoksissa ollut poikannehan palasi äskettäin, ja nyt pitäjällä
kiertelee kaikenlaisia huhuja, eräitä kansalaisia on häiritty
jatkuvilla nimettömillä puhelinsoitoilla ja lopuksi on tapahtunut
suoranainen ilmianto.

KANKAAN ISÄNTÄ: Meitä koskeva?

NIMISMIES: Ei, mutta teidän palannutta poikaanne, jonka väitetään
olevan aivan muualla syntynyt ja kasvanut henkilö.

KANKAAN ISÄNTÄ: Sillä lailla! Siihen siis sisältyy epäluottamuslause
meitä kohtaan. Meidän arvostelukykymme pannaan siinä määrin kysymyksen
alaiseksi, että me emme muka tunne omia jälkeläisiämme.

NIMISMIES: Jos tähän vierailuuni sisältyy jotakin teitä loukkaavaa,
niin olen siihen pakotettu virkamiehen ominaisuudessa. Kuten sanottu:
ilmianto on tehty. Minun on kuulusteltava palannutta poikaanne.

KANKAAN ISÄNTÄ: Ellei ole muusta kysymys kuin vanhimman poikamme
sukujuurista, niin ei tapahtune suurtakaan rikettä, jos sen seikan
selvittäminen jäisi meidän omaksi asiaksemme.

NIMISMIES: Toistaiseksi ei ole muusta kysymys. Mutta jos siinä seikassa
on jotakin vinossa, niin alla voi piheillä muutakin. Joka tapauksessa
ilmianto on tehty ja minun on toimitettava tehtäväni.

KANKAAN ISÄNTÄ: No, kysymyksessä oleva poikamme ei ole kotosalla. Hän
on ollut ajelulla jo monta päivää. Ostoksilla kauppalassa.

NIMISMIES: Ahaa! Kuulin jo siitä huhuja. Siis mukana hevonen ja
rahaakin. Ehkäpä mies haistoi vaaran taampaa... (Tuijottaa isäntään
kuin nähdäkseen mitä tämä epäilys vaikuttaisi.) Siinäkin on jo kyllin
perintöä huonojakin päiviä nähneelle lapselle.

KANKAAN ISÄNTÄ: Voipi olla, ettei hän palaa. Mutta syyt siihen
voitaisiin nähdä siinäkin, että hän on kovia kärsinyt mies,
hermostunut, muistiltaan erinomaisen hatara.

NIMISMIES: Olen kuullut, että teilläkin joskus olisi ollut epäilyksiä
hänen suhteensa. Miten asia on? En kysy tätä virkamiehenä.

KANKAAN ISÄNTÄ (hetken miettimisen jälkeen): Tietenkin niin suuresti
muuttuneesta ihmisestä voi välistä ajatella sitä ja tätä. Mutta äiti on
hänet tuntenut. Ja joka tapauksessa: ihminen kuin ihminen.

NIMISMIES: Voi olla! Onhan tieteellisesti todettu, että aivovammoja tai
muutoksia, joista tässä epäilemättä olisi kysymys, seuraa sellaiset
luonne- ja muut muutokset, että henkilöä ei voi enää tuntea samaksi.

KANKAAN EMÄNTÄ (tulee oikealta kiihtyneenä, mutta rauhalliseksi ja
ivalliseksi tekeytyvänä): Aioin tässä kahvitouhuihin, mutta siellä
tuvassa olikin nimismiehen liittolainen, joka kertoi millä asioilla
olette liikkumassa. Herra nimismies aikoo viedä poikani. Näyttää olevan
kaikille mieluinen mies, koska ihmiset eivät häntä minulle soisi.

KANKAAN ISÄNTÄ: Ole nyt vaiti, Iita!

NIMISMIES: Emäntä ei nyt hermostu! (Nousee.) Tarkoitukseni oli
tosiaan puhutella poikaanne, mutta hänhän ei kuulu olevan kotona,
joten asiakseni jääpi vain tiedustella kaikkien teitten varsilta
sellaista ja sellaista silkkimustalla liikkuvaa miestä, ehkä hyvääkin
hevoskauppiasta.

KANKAAN EMÄNTÄ (on katsahtanut akkunaan): Herra nimismiehen ei tarvitse
vaivata itseään! Musta tuli siinä ja Ossi oli rattailla. Hänen ei
tarvitse pakoilla virkakuntaa enempää kuin muidenkaan kankaalaisten.
Herra nimismies tekee hyvin ja istuu! (Istuvat.)

NIMISMIES (äänettömyyden jälkeen): Emännän ei tarvitse loukkaantua!
Olen juuri kertonut isännälle, että ilmianto pakottaa minut pieneen
kuulusteluun. Olisin iloinen, ellei tarvitsisi mennä sen pitemmälle.

KANKAAN EMÄNTÄ: No, Ossi on pian täällä. Silloin on nimismiehellä
tilaisuus tuntea ja todistaa hänet jonkun muun pojaksi.

KANKAAN ISÄNTÄ (leikkiä tavoitellen): Ehkä tässä on lopulta tarpeen
jonkinlainen Salomonin tuomio.

OSSI (tulee vasemmalta paketti kädessään ja hätkähtää hieman nähdessään
nimismiehen, mutta ryhdistäytyy heti): Terveisiä kauppalasta! (Laskee
paketin tuolille.) Kuulin, että täällä on viritetty verkkoja minua
käsittämään.

NIMISMIES (nousten): Tekö olette henkilö, jota sanotaan Kankaan
Ossi-nimiseksi pojaksi?

OSSI: Se olen!

NIMISMIES: Mutta löytyy henkilöitä, jotka tuntevat teidät jollakin
muulla nimellä, ovat tavanneet teidät muissa sukulaisuussuhteissa.

OSSI: Saattaapa löytyä! Nimismies on epäilemättä kuullut minun
kohtalostani. Muistissani on suuria aukkoja. En tiedä mitä sellaisina
aikoina on tapahtunut, miksi minua on nimitetty tai kenen sukulaisena
pidetty.

NIMISMIES: Siinä on jo yllinkyllin sekavuutta. Epäilemättä tekin olette
iloinen, jos noihin mustiin kohtiin saataisiin jotakin valoa.

OSSI: Ehkäpä. Mutta miksi tämä penkominen ilman mitään pakottavia
syitä. Jos aiotte tehdä jutusta julkisen, niin loukkaatte syyttä suotta
piirinne vanhinta ja arvossapidetyintä talonpoikaissukua.

KOSKI (tulee vasemmalta, astuu epäröimättä Ossin luo ja ojentaa
kätensä): Päivää, Torniainen! Minä olen Koski! Tunnetko vielä?

OSSI (katsoo häneen ällistyneenä): En! Enkä ymmärrä miksi nimitätte
minua tuolla nimellä?

KOSKI: Sinulla on tainnut olla niitä nimiä niin paljon, että olet
itsekin sekaisin. Mutta kyllä sinun on Torniaisen nimeä kuultava, jos
tosi tulee.

KANKAAN EMÄNTÄ (nousten): En ymmärrä miksi nimismies on kuljettanut
tänne tuon miehenroikaleen. Jos aiotte viedä hänet, niin teidän olisi
pitänyt tuoda muassanne nainen, joka olisi sanonut, että tämä on minun
poikani.

OSSI: Niin, äiti! Rakas poikani, johon olen mielistynyt. (Kävelee sinne
tänne vasemmalla olevan oven edustalla, joka on auennut. Ovella näkyy
Kankaan tyttö ja poika sekä Mäkimökin akka, jotka katselevat uteliaina
ja äänettöminä.) Omituista, omituista...

KOSKI (nimismiehelle, peräytyen ovenpielen luo): Tiedän, että tämä mies
on tarpeen tullen kuin kärppä ja kala.

NIMISMIES: Niin, yksi todistaja tässä jo esiintyi. On kaikin puolin
parempi, mies, että tuomarit ottavat selon siitä oletteko oikeutettu
esiintymään Kankaan poikana. (Astuu Ossin luo, joka äänettömänä ja
alistuvana ojentaa kätensä, jolloin käsiraudat napsahtavat paikoilleen.)

KANKAAN EMÄNTÄ (istahtaa hervottomana tuolille, kuin ihmetellen): Ossi
raudoissa, Ossi raudoissa!

KANKAAN ISÄNTÄ (yhä istuen keinutuolissa, sipaisten otsaansa): Oli tämä
nyt tälli Kankaan talolle! Ei tiedä mihin silmänsä panisi. (Kankaan
tyttö ja poika katoavat ovelta äänettöminä.)

OSSI (kuin itsekseen): Niin raudoissa, käsiraudat ranteissa oman kotini
kamarissa! Vain siitä syystä, että olen sinne vielä kerran rohjennut
tulla. Miten omituinen, raskas kohtalo. Se vielä puuttui, että minut
kotonani vangitaan huijarina.

KOSKI: Se lankesi luonnostaan.

OSSI (kääntyen Koskeen): Kyllä minä sinut nyt muistan, Sinä olet se
mies, joka eräänä iltana kävit tässä samassa huoneessa tekemässä
minulle häpeällisiä ehdotuksia. Tahdoit kiristää minua, tehdä minusta
mitättömän varkaan, koska muka vallassasi oli minun pysymiseni Kankaan
poikana.

KOSKI: Valehtelee! Sillä hän on valehtelija ja valheen isä.

OSSI: En ole niin alhainen mies, kuin sinä. Elämä ei minulle ole vain
eräitä killinkejä, rahapapereita, ei mitätöntä kateutta. Mutta sinä
liityt lakiin ja virkakuntaan peittääksesi omia rikoksiasi.

KOSKI (halveksivasti): Torniaisen mielikuvitus toimii erinomaisesti,
herra nimismies! Onneksi minä olen hyvämaineinen mies.

OSSI: Sinun tarkoituksesi oli varastuttaa minulla itsellesi ja heittää
minut sitten hulluna ansaan. Kun et päässyt tuumaasi perille, kun
kartoin sinua, niin turvauduit tarkoituksettomaan kostoon. Ehkä
menestytkin, koska herrojen paperit meistä ihmisistä voivat olla
epäselvät ja sekaisin.

KOSKI: Paperit eivät todellakaan ole voineet seurata sinun elämäsi
mutkia!

OSSI (raivostuu): Ei sinunkaan! Siinä seisot kunniallisena ihmisenä ja
oikeuden auttajana. Ilkut kun minä olen kytkettynä, eikä löydy mitään
pettämätöntä kojetta, kuten lämpömittaria, joka osoittaisi kumpi meistä
pyrkii pahaan. Herra Jumala! Täytyyhän raudankin ratketa! (Ravistelee
käsirautoja.)

NIMISMIES (äänekkäästi): Hiljaa, mies! Tuolla et pitkälle pääse!

OSSI (tyynemmin, ojentaen käsirauta jaan Koskea kohti): Sinä ehkä
pääset tarkoituksesi perille. Mutta ehkä joku tällainen onkin minusta
elämää, elämää, jolle minä annan arvon, josta minä lopultakin nautin.
(Kuin itsekseen, mietteissään.) Ehkä te kaikki muut olettekin valetut
kuten tinasotilaat kaavoihin. Mutta minä olen pudonnut vapaasti veteen
ja olen muodoton, salamyhkäinen ja enteellinen kuten uudenvuoden tina.

KOSKI (pilkallisesti): Niin näyttäisi, niin näyttäisi...

KANKAAN EMÄNTÄ (nousten ja liikehtien kiihtyneenä) : On siinä nimismies
asialla! Thyi! Mitä se kuuluu pitäjään ja häneen, jos poikani on
palannut? Mitä se heitä liikuttaa onko hän oikea vai väärä?

KANKAAN ISÄNTÄ: Rauhoitu, rauhoitu, Iita! Tuo mies joutaa olla
raudoissa. Se on monesti tullut mieleeni. Mutta oli tämä nyt kuitenkin
tuuponen Kankaan talolle.

KANKAAN EMÄNTÄ (yhä liikehtien, Ossille): Vääräkö lienet? On joskus
käynyt sydämessäni tunne, että en minä tuollaista ole synnyttänyt.

OSSI (liikutettuna): Sinäkin, äiti, sinäkin! Kaikki on siis jälleen
lopussa. Ympärilläni nousee eloon monia henkilöitä, ikäänkuin entisiä
olemuksiani, poikia, aviomiehiä ja muita. Ne iloitsevat siitä, että
Kankaan Ossistakaan ei tullut pitkäikäistä. Ne ikäänkuin tarttuvat
minua kädestä tehdäkseen Kankaan Ossistakin kaltaisensa, unenomaisen,
kummittelevan muiston.

NIMISMIES: Kuulkaa! Tunnustuksia, tunnustuksia!

OSSI (ryhdistäytyen): Elkää vielä iloitko! Joskin sieluntilani on
tällainen, etten oikein koskaan tunne tukevaa maanpintaa, olen minä
kuitenkin vielä Kankaan Ossi. Olen tullut kaukaa, vaarallisilta
seikkailuilta. Äiti, sinähän tunnet minut?

KANKAAN EMÄNTÄ: Tunnen ja en tunne. (Istahtaa väsyneesti.) En tiedä, en
tiedä...

OSSI: Siis yleiset epäilykset ja uskot ovat tarttuneet sinuun kuten
minuun itseenikin. (Liikutettuna.) Että ihmiset ovatkin niin omituisia,
etteivät soisi minulle kotia. Mitä minä olen tehnyt, jos minä olen
tullut taloon ja minut on siellä tunnettu poissa olevaksi pojaksi?

NIMISMIES (kyllästyneenä): Ei Kankaan kamarit ole mitään näyttämöitä!
Riittää! Vaunu on pihalla, mies! (Viittaa käskevästä oveen.)

OSSI: Hyvästi, äiti! Oikeuden vankkurit ovat vanhat, raskaat ja
kömpelöt. Me jäämme jalkoihin ja saamme vammoja.

NIMISMIES (talonväelle): Pahoittelen! Mutta tulen vaikuttamaan siihen
suuntaan, että teitä vaivataan mahdollisimman vähän tällä asialla.
Hyvästi! (Viittaa jälleen Ossille.)

OSSI (kääntyy mennäkseen, mutta pysähtyy vielä): Tiedättekö mitä on
vankeus, mitä merkitsevät sidotut kädet? Ette tiedä! Kun ylitsenne
muka langenneen häpeän vuoksi haluatte kirota minua, niin muistakaa,
että olette väljän taivaan alla vapain käsin. Onko teitä koskaan
lyöty kalikalla päähän, jossa samalla hetkellä voi vilahtaa mielikuva
kaikesta nykyajan sivistyksestä? Eikö? Silloin ette tiedä mitä
merkitsee raivo. Kaikista ihmiskunnan suurista saavutuksista huolimatta
voidaan tulla ja lyödä kalikalla päähän.

NIMISMIES (osoittaen kärsimättömyyden merkkejä): Ei nyt ole
sielutieteellisten esitelmien aika! (Ossi kääntyy ja menee vasemmalle
äänettömänä nimismiehen ja Kosken seuratessa.)

KANKAAN EMÄNTÄ (nousten kuin yrittääkseen seuraamaan, hiljaa): Menee...
(Istuu jälleen.)

KANKAAN ISÄNTÄ (hiljaa keinuen tuolissaan): Oli tämä nyt kohtaus
Kankaan talossa! Mutta aika on suuri lääkemies. Vuosien kuluttua ei
tulla muistamaan monestikaan, että on ollut mitään palannutta poikaa.

KANKAAN EMÄNTÄ: En tiedä. Sen vain tunnen, että Ossi on nyt kuollut.
Jos tuo mies vielä palaisikin, en voisi kohdella häntä poikanani.

MÄKIMÖKIN AKKA (tulee vasemmalta levottomana, pyyhkien silmiään): Mikä
nyt eteen? Ossihan vietiin raudoissa ja sanottiin, että hän olisikin
joku muu mies.

KANKAAN ISÄNTÄ (ankarana): Niin vietiin! Ja se olit sinä, joka olit
ensimmäisenä hänestä Ossia tekemässä. Olit kai samassa juonessa.

MÄKIMÖKIN AKKA (loukkaantuneena): Puhdas on omatuntoni! Jos on ollut
petosta ja kavallusta, niin olen joutunut siitä kärsimään kuten tekin.
Raamatussakaan ei ole totisempaa sanaa...

KANKAAN ISÄNTÄ (yhä tuimana): Tulleneeko tässä puhutuksi
epäkristillisesti! Mutta sana on niinkuin saarnataan ja omaatuntoa
sanovat käytettävän pohjanahkanakin!

MÄKIMÖKIN AKKA (itkien): Voi, voi! Ei tuo mies teidän elämäänne mitään
vaikuttanut. Mutta meidän! Siiri sai kihlat Kankaan Ossilta ja nyt
tuntuu olevan asiat niin, että pieni Ossi on odotettavissa.

KANKAAN ISÄNTÄ: Pieni Torniainen! Torniainen se kuuluu olevan.

MÄKIMÖKIN AKKA: Niin, päästään itse kuin koira veräjästä ja sysätään
meidät omaan onnettomuuteemme.

KANKAAN EMÄNTÄ (nousten): Ei niin. Emme voi sanoa onko sitä pidettävä
meidän Ossin vaiko jonkun maankiertäjän lapsena.

MÄKIMÖKIN AKKA (huokaisten): Tuoneeko se lapsi vanhan sanan jälkeen
leipänsä ja onnensa tullessaan.

KANKAAN ISÄNTÄ: Se vielä puuttui! Nyt erään lapsukaisen pitää
juoksennellessaan muistuttaa meille epämieluisia asioita. Mutta ehkäpä
taloomme oli pesiytynyt maallinen ylpeys, joten meille piti huomauttaa
kuinka ihminen on haihtuvainen.

KANKAAN EMÄNTÄ: Minä olen jo iloinen, kuten jostakin noitakehästä
vapautunut. On kyllä tyhjyys kuten kuoleman käytyä. Mutta tapaukset
ovat lopussa. Arki alkaa. Onneksi on olemassa tämä Kankaan talo ja
työpäivät.

_Verho._






AKKUNA JA MAANTIE

ja muita juttuja 1940-luvulta




LÄHTÖ MAAILMALLE


Pieni koski kohisi ja kähisi, solisi ja sipisi, moninaisin,
salamyhkäisin juoksevanveden äänin. Kauas tämä kosken ääni ei kuulunut,
mutta kuuluipa kuitenkin melkoisten rantatörmien päälle, kuului pienten
talojen pihamaille ja vähäisille vainioille, kuului ihmisasukkaitten
korviin, kuului kuin alituinen, unelias säestys heidän pieneen,
unenomaiseen elämäänsä.

Olipa koskenrannan asukas kuitenkin tarpeeksi virkeä huomatakseen, että
siinä vierellä oli niin sanottua vesivoimaa, josta voisi olla apua
elämäntaistelussa, iänikuisessa sylipainissa puutetta ja köyhyyttä
vastaan.

Sillä sellaista se oli koskenrannan asukkaan, Ansalan Jussin elämä.
Maatalous oli pientä ja vain lastensaannissa seurasi siunaus hänen
puuhiaan. Varsinkin rahasta oli aina surkea puute. Siitä köyhyyden
ahdistuksesta oli Jussille siennyt myllyaate. Ja hän oli rakentanut
myllyn tuohon hupaisesti kohisevaan koskeen ja pannut sen jauhamaan
markkasia suuren perheensä elatukseen. Mutta yleensä köyhyys pysyi
ennallaan ja oli aina väijymässä oven edessä. Perhe oli iso ja
maanviljelys, kuten tämä tehdastyökin, pientä.

Nyt tämä mylly, jonka koneisto epälukuisine suuteineen ja kiiloineen
kuului tekniikan ihmeisiin, oli jo vanha, seinät harmaat ja
sammaltuneet, maisemaan soveltuvat. Itse Jussikin oli jo aikamoinen
lanipää ja jäkäläparta.

Lapset vanhimmasta päästä alkoivat jo aikaistua. Vanhin niistä, Manta,
olikin jo parinkymmenenvuotias ja oli ollut vuoden poissa kotoa
palveluksessa. Nyt hän oli kotona käymässä. Oli pyhäinmiesten aika,
palvelusväen vapaaviikko.

Manta kuuletti olevan »sijoillaan» ja menevän siis entiseen
palveluspaikkaansa. Se oli iso talo naapuriseurakunnassa, mihin
myllyltä oli matkaa kolmisen peninkulmaa. Nyt oli kysymyksessä josko
nuorempi sisar, Anna, lähtisi myöskin Mantan mukaan.

— Paikka olisi kyllä meillä, sanoi Manta.

Kotiväestä kuulosti vähän kummalliselta, että Manta puhui
palveluspaikastaan »meinä». Muutenkin hänen puheensa vihjailivat, että
tuo iso talo oli niinkuin sukulaistalo eli siksi tulemassa. Tämä oli
pantu merkille, vaikka asiasta ei sen enempää keskusteltu.

Niin, että josko Anna lähtisi?

Anna, seitsentoistavuotias, kaunis, elävä ja liukas liikkeiltään, ei
epäröi siinä asiassa. Aijai, kun Anna on iloinen siitä, että on paikka
mihin mennä! Äiti on myöskin antanut suostumuksensa. Vain isä Jussi,
Kivikosken mylläri, on vastustavalla kannalla. Kun Anna on niin nuori,
isän mielestä lapsi vielä, niin säälittää päästää vieraan työhön.

Tämän vastustavan kantansa isä selitti tarkemmin vaimolleen vasta yöllä
vuoteessa maatessa, kun muut nukkuivat ja he perheenpäät hiljakseen
neuvottelivat asioista ja elämästä.

Isää huoletti Annan kauneus. Se on nähty, että köyhälle, liiatenkin
naisenpuolelle, komeus on vain kiusana kiusan päälle.

— Niin nuori ja niin kokematon ja kuitenkin näköjään täysi nainen ja
ensiluokkaisen kaunis, sanoi isä ja piti hyvin kyseenalaisena tämän
lapsen lähettämistä maailmalle vielä, varsinkin kun Annassa hänen
mielestään oli aina ollut jotakin omituista, liikaa, haaveilevaa ja
hienostelevaa.

— Niin, mutta Mantan kanssa yhteen taloon! Sehän on aivan eri asia, jos
olisi kysymys aivan omin päinsä... En minäkään silloin toimittaisi,
sanoi emäntä.

— Mitäpä turvaa sitten Mantasta on niitä vaaroja vastaan? Eihän hän ole
vielä itsekään niitä sivuuttanut...

— Ole vaiti! Manta on aikaihminen ja sitäpaitsi aavistan, että hän on
vielä Rekolan emäntänä, ja silloin Annakin luetaan tavallaan talon
väkeen. Älä sinä turhaa arastele! rohkaisi emäntä huolestunutta
isäntäänsä.

— Mantako Rekolaan emännäksi?

— Niinpä minä vähän vainuan...

— Kuka semmoista on puhunut?

— Onhan tuosta vähän kuiskeita kuulunut ja kuuleehan tuon Mantan omista
puheistakin mihin suuntaan viisarit osoittaa...

— Vai niin! sanoi isäntä Jussi merkitsevästi, mietti hiljaa itsekseen
tätä asiaa ja jatkoi: — Ei pitäisi olla niin herkkäuskoinen. En
ymmärrä, että miten sinä luulet siitä seikasta, että Rekolan Heikki
liehittelee Mantaa koituvan etua Annan siveellisyydelle. Ei se ole
niin, muoriseni. Päinvastoin, jos siellä on sellainen kärpä käynnissä,
niin se on huonona esimerkkinä Annalle, ja sen pikemmin ja sitä
varmemmin joutuu myös nuorempi sisar sen laatuisiin seikkailuihin.
Onhan tuo nähty pitkin elämää, että jos toisella sisarella on heila,
niin tottahan toisellakin... Näin asia on, mikäli minä käsitän...

— Sinä et käsitä niistä asioista mitään! sanoi emäntä terhakasti.
— Sisarukset ovat elämän iän olleet kuin neljällä jalalla seisovat
ainakin. He ovat toisilleen tukena ja turvana. Varsinkin jos Manta
vielä emän...

— No, no! Ei puhuta siitä. Se on aivan ennenaikaista. Eipä ne ruukaa
rikkaat köyhiä naida! Ei olla niin herkkäuskoisia...

— Älähän sano!

— Sanon minä! Rekola on koko maakunnan isoimpia taloja. Ja vain kaksi
veljestä. Vanhempi veli on nainut papin tyttären ja nuorempiko naisi
köyhän mökin tytön, oman piikansa... Yhhyh, olisipa sekin! Älä uskota
minua, äläkä usko itsekään! sanoi isäntä Jussi päättäväisesti ja jatkoi
vielä: — Tosiasiat täytyy nähdä tässä maailmassa. Kyllä kai sinä, vanha
kokenut ihminen, tiedät, ettei ne kaikki riiaukset ole naimisiksi. Kun
rikas riiaa köyhää, niin pappia siinä ei tavallisesti tarvita, jos ei
lasta kastamaan...

— Ohhoh! keskeytti emäntä. — Sinä olet niin vanhoillinen, että sinä
naimisiin menonkin katsot vain tavalliseksi kaupanteoksi. Eikä kumma
olekaan. Ethän sinä tiedä siinä muuta olevankaan. Niin sinä olet
perustanut tämän meidänkin aviomyllyn, joka sinun myllyistäsi lienee
paras...

— Enhän minä, yritteli isäntä väliin, mutta emäntä jatkoi vauhdikkaasti:

— Ethän sinä! Sinä juuri äsken perustit avioliittoja niinkuin myllyjä
perustetaan ja luulit, että kaikki muutkin katsovat asiaa siltä
kannalta. Sinä raukka et tiedä, että siinä asiassa on perustana, ei
rikkaus, vaan rakkaus. Ja luuletko, ettei meidän tyttöihin saata
rakastua? Missä olet nähnyt pulskempia, lehvakampia ja puoleensa
vetävämpiä tyttöjä? Häh?

— Sepä se! rykäisi Jussi. — Sitä minä pidänkin pahimpana seikkana.

— Älä huolehdi turhia! Kauniit naiset ovat aina käyvämpiä kuin rumat...

— Voi hyvä jumala! Sinähän olet yhtä kevytmielinen kuin miksi pelkään
tyttöjemme tulevan. Ei! Ihan varmaan ei käy hyvin! Tekisi mieleni vielä
jatkaa keskustelua, mutta kuulostaa siltä, että sinä et ymmärrä minua
vähääkään, niin että lienee parasta, että mietimme asiaa kumpikin
erikseen...

Näin sanoen isäntä kääntyi selin ja lopetti keskustelun siihen. Mutta
emäntä puolestaan jatkoi:

— Niin, että minäkö en muka sinua ymmärrä? Niinkuin siinä olisi
jotakin ymmärtämistä, mokomassa! Sinä meinailet sitä samaa mitä vanha
sananparsikin, että ihmiset ihmisiä ja piiat ja rengit toisiaan...
Mutta komeat naiset ja komeat miehet, vaikkapa ovatkin piikain ja
renkien rangissa, ovat useinkin päässeet tuonne ihmisten joukkoon...

Emäntä oli hetkisen hiljaa, mutta kun isäntä ei vastannut, niin hän
jatkoi:

— Kyllä tuollaisilla tytöillä kuin meidän Manta ja Anna on
tulevaisuutta. En minä muuten uskokaan...

Emäntä kuunteli. Ei kuulunut muuta kuin perillisten tasaista hengitystä
sieltä ja täältä ja pienen seinäkellon vilkas ajanmittaus pirtin
seinällä. Mutta kun emäntä arvasi, ettei Jussi vielä nuku, niin hän
jatkoi puhetta:

— Eikä se ole sanottu, että rikkaat ovat huonompia ihmisiä kuin
köyhätkään, että ne nyt asiasta tehden teettäisivät vain lapsia
köyhällä. Voipihan se köyhän ja rikkaankin välillä rakkaus olla oikeaa.
Monasti on ollut ja on eteenkin päin ja on nytkin tässä tapauksessa.
Kaikesta päättäen meidän tytöillä tuntuu olevan siellä päin maailmaa
onnea odotettavissa, vaikka en tiedä, että miksi minä tuntuisin pitävän
sen niin varmana asiana...

Emäntä kuunteli jälleen. Jussin hengitys oli muuttunut pitemmäksi ja
raskaammaksi. Muutakin ääntä siitä kuului, ruojasta, niin että emäntä
kääntyi kiukkuisesti selin ja vaikeni sitten hänkin.

Aamulla viiden aikaan emäntä nousi kahvinkeittoon. Jussi makasi
vuoteessa valveilla. Muu väki vielä nukkui. Hellan alla räiskyi vasta
sytytetty tuli ja pöytäpahasella paloi rätisevä talikynttilä. Kahvi
valmistui. Manta, joka oli nyt kuin vieras tässä lapsuudenkodissaan,
oli nukkunut sisarensa Annan kanssa kamaripuurukassa. Nyt nämä
harvinaisen pulskat sisarukset ilmestyivät puolipukimissaan pirttiin.

Manta kohotti kynttilän nähdäkseen kellon seinällä.

— Herra jee, kuusi! Meillä noustaan ylös aina neljältä...

— Niinkö aikaisin? Kenen asiana muuten »teillä» on ylösnouseminen? Kuka
se nousee kahvinkeittoon.

— Kahvinkeittoonko? Kahvinkeittoon ei nouse kukaan. Meillä ei juoda
kahvia ollenkaan, paitsi pyhäaamuina kuppi mieheen...

Isä Jussi makaili vielä sängyssä naisväen hääriessä
kahvinjuontipuuhissa. Äänetönnä hän kuunteli kuinka äiti tyttärineen
piti vireillä keskustelua. Äiti oli suuri ja taitava kyselijä ja
hänelle tehtiin puolelta ja toiseltakin selkoa tuosta vanhasta ja
isosta talosta, jonka isäntäväki oli ennestäänkin Ansalan emännälle
kaukaista sukuhaisua, »kuin seitsemättä kirnun virutusvettä», sutkautti
hän itse. Mutta lisäytyvän tuntui sukulaisuus... Siinä sivussa sai
isä Jussikin pienoisen tirkistysreiän taloon, jossa hänen tyttärensä
tulisivat aloittamaan omakohtaista elämäänsä...

Mylläri kohosi äkkiä vuoteeltaan istumaan, pani joutuin kessuja
piippuun, sytytti sen, ja aloitti pienen puheen:

— Jos edelleenkin on kysymyksessä se Annan lähtö Mantan mukaan, niin
ilmoitan, että asiaa ajateltuani en tahdo sitä vastustaa. En kyllä
ole päässyt rauhoittumaankaan siitä levottomuudesta, jota tunnen tuon
lähdön suhteen, mutta kuitenkin...

Hän veteli hanakasti piippua, joka pyrki sammumaan. Kun piippu taasen
reilusti savusi, hän jatkoi:

— Kuitenkin, lähteähän sitä joskus pitää sittenkin. Meille kaikille
ei tässä töllissä ole tulevaisuutta, eikä me tässä jakseta hankkia
niin paljon kuin pitäisi. Menot ovat suuret ja tulot pienet. Niin
että, lähteähän tästä täytyy kävipä sitten siellä maailmallakin miten
tahansa. Eikähän hullummasti käy kuin jumala sallii...

Tämän lyhyen, yksinkertaisen puheen jälkeen oli äänetöntä. Ja puheensa
jälkeen Ansalan isäntä pukeutui, ryypiskeli kahvia ja meni myllyyn.

Vasta isän mentyä uskalsi Anna osoittaa, että tuollainen huolissaan olo
tuntui hänestä jonkinlaiselta henkilökohtaiselta loukkaukselta. Miksi
ikäänkuin vihjailtiin, ettei hän tulisi juttuun maailmalla? Niskojaan
nakaten ja nivusiaan keikauttaen hän osoitti halveksumistaan moisille
tuumille.

— Pyh! hän sanoi. — Kyllä kai sitä aina muualla pärjää, kun vain
kotona tulisi toimeen. Koti on kaikista ikävin. Täällähän ei ihminen
kehitykään sen siitään. Erittäin se on muualla...

— No, hyvänen aika, mistä sinä, lapsi rukka, tiedät tuollaista puhua?
Ethän sinä ole ikinä missään käynytkään, jopa sitten ollut. Mistä sinä
tiedät minkälaista se on missäkin?

— Sen tietää! tenäsi Anna. — Ei kai se nyt missään sellaista ole kuin
täällä...

— Täällä meilläkö? kysyi äiti hieman loukkaantuneena.

— Niin meillä ja tällä kylällä joka paikassa, arveli Anna.

Äiti näki turhaksi keskustelun jatkamisen, mutta kun ei sopinut
vaietakaan, niin hän sanoi:

— No, hyvä olisi, että löytäisit muualta parempaa kuin täällä on ollut.
Vaan se pyrkii olemaan sellaista, että suo siellä ja vetelä täällä,
eikä kuivaa kuulukaan. Ota kuitenkin lukuun, että työnteko se on edessä
köyhällä meni mihin meni.

— Niin on. Työtä sitä kyllä pitää tehdä, sanoi siihen Manta.

Sitä keskustelua ei enää jatkettu. Alettiin valmistautua taipaleelle.
Annan vähäiset vaatehintaleet käärittiin kahteen nyyttiin, jotta
kantamus voitiin jakaa molemmille. Sitten sisarukset söivät leipää,
maitoa ja suolakalaa ja sen jälkeen he lähtivät siekailematta.
Marraskuinen päivä on lyhyt ja matka on pitkä jalkapatikassa
suoritettavaksi. Kyynelsilmin äiti hyvästeli tyttäriään ja toivotti
onnea ja jumalan siunausta.

Pienemmät sisarukset vielä nukkuivat. Nyt joku niistä kuitenkin heräsi,
kärsäsi paitasillaan portaille ja katsoi kauan isojen siskojen jälkeen.

Isä oli myllyssä. Sisarusten tie meni sen sivuitse ja he menivät sisään
ja sanoivat isäukollekin nopeat hyvästit myllyn jyrisevässä jytinässä
ja tomuisessa hämärässä. Sitten oli sekin tehty. He kävelivät peräkkäin
polulla. Koski kohisi takana kuin jotakin kuiskaillen. Sen rannoilla
oli jo riitettä. Myöskin maa oli kohmeista ja kirjavaa, mustaa ja
valkoista. Yöllä oli ripotellut vähän lunta.

Mutta isä Jussi, lanipää ja jäkäläparta, löi tiukemmalle jotakin
huolella hoideltavan myllykoneistonsa suudepuuta ja sanoi itsekseen:

— No niin, niinhän se sanoi jäniskin poikaselleen, että yhtä suuret
silmät on päässäsi kuin minullakin...

(1945)




RUIJAAN


Soron Jussi, kolmetoista täyttänyt, köyhä, orpo poikariepu hakata
nyrhitti halkoja tien vieressä. Kirves ei oikein pystynyt. Olihan
mieskin vielä väkipuoli, ja sitäpaitsi elettiin suuria nälkävuosia,
hallavuosia, peräperää sattuvia taivaallisen vilun vuosia. Maa ei
kasvanut leipää ja nälkä vitsasi asukkaita hamaan kuolemaan asti,
parempiakin asukkaita, saati sitten orpoja poikariepuja. Soron Jussi
oli nyt kyllä olevinaan rengintapaisena aivan taloisessa talossa. Mutta
raskaasti hän tunsi, että hänellä ei ollut pysyväistä majaa, tunsi
olevansa liikaeläjä, jota vain armosta jotenkuten siedettiin...

Hän tunsi sen varsinkin nyt, tänä helmikuisena pakkaspäivänä. Isäntä
oli aamulla ollut pahalla päällä. Hänen partatupsunsa oli liikahdellut
pahaenteisesti ja vihaisesti, ja hän oli sanonut, että miksi se tuo
poika lienee joutunut tähän vaivaksemme: syömään se kyllä on mies,
mutta työstä ei ole haaraa...

Siitäkin syystä Soron Jussista tuntui tänään pakkanen entistä
purevammalta, mutta kirves tylsemmältä. Se oli raskas ja kömpelö, ja
sen putoaminen visaisen koivun kylkeen jysähti päälakeen asti. Hänen
mielensä oli paha.

Kuului suksien sihinää ja sauvojen narinaa. Soron Jussi nosti päätään
ja näki tiellä pitkän miesjonon, joka hiihteli pohjoista kohti,
huurteisena ja kontit hartioilla keikkuen. Poika oli heti perillä
siitä, että mikä matkue siinä oli. Ne olivat Ruijan kävijöitä. Ne
olivat miehiä, jotka olivat heittäneet ajaksi tai iäksi tylyn ja
kitsaan maansa, pettuleivän, oljet, jäkälän ja nälän, ja kulkivat nyt
luvattua maata kohti, ihmeelliseen Ruijaan, jossa odotti selvä leipä,
rasvainen kala ja ikuisesti sulana läikkyvä vesi, tarumainen, rannaton
meri...

Ruija, ihmeellinen maa kaukana pohjoisessa, oli siihen aikaan Suomen
korpikansalle luvattu maa, josta tuli hyvä sanoma, jossa tiukkui
lihavuus ja ydin, jossa leipä paisui leveänä, jossa pelastus odotti. Ja
sadoin ja tuhansin lähti kansa taipaleelle.

Soron Jussi oli kuullut kylliksi tietääkseen tämän. Hän seisoi tien
vieressä kirvesvarsi veltosti kourassa, ja katseli matkueen ohimenoa.
Hänen silmänsä elivät. Niissä kuvastui kateus ja kaipaus.

Joku miehistä käänsi päätään.

— Lähde Ruijaan, poika!

Se sana sattui Soron Jussiin kuin tulenkipinä. Niin, kuka oli
tosiaankin sanonut, että hänen täytyi pysyä Korvan isännän vihaisen
huulitupsun seutuvilla, ja elää ainaisessa ahdistuksessa, että hänen
jokainen suupalansa manattiin? Miksei hän voisi lähteä kuten muutkin,
kuten muutkin, miehet?

Soron Jussin paha mieli haihtui helmikuiseen pakkaseen. Hän näki tien
avautuvan. Hänen mielessään syttyivät ikäänkuin revontulet, Ruijan
tulet, jotka kaunistivat koko maailman. Niitä kohti nyt matka pitäisi,
revontulia kohti, jotka johtuivat Ruijan merestä, jonka suolainen vesi
pärskähteli myrskyssä korkealle taivaalle ja kimalteli ja säkenöi
auringon ja kuun paisteessa. Niin vanha Ruijan kävijä, Niverä Erkki oli
kertonut...

Soron Jussi antoi kirveen pudota pinon viereen, pisti jäätyneet
kenkäkulunsa suksien mäystimiin, sieppasi sauvansa ja alkoi lykkiä
Ruijan kävijäin jälkeen. Housun paikat vilisivät ja repaleinen nuttu
lepatteli.

Niin oikopäätä, vitkastelematta tapahtui Soron Jussin lähtö
synnyinseudulta. Ja kuitenkaan häneltä ei mitään unohtunut. Ei ollut
mitään mukaan otettavaa. Mitään ei jäänyt jälkeen. Ehkä sentään
jotakin. Sillä laskettaessaan myötälettä miesten jälkeen, hänen
mieleensä nousi haikeana muisto Korvan jyhkeästä, valtavasta uunista,
joka oli uhonnut suloista lämpöä hänellekin, poikarievulle. Mutta hän
paadutti mielensä nopeasti. Sekin lämpö oli pitänyt ottaa vastaan
varoen, vähän kuin varkain...

Kesti kotvan aikaa ennenkuin Ruijan kävijät näyttivät huomaavan, että
he olivat saaneet uuden matkatoverin. Lopulta jonon viimeinen mies
äkkäsi vereksen kulkijan takanaan ja kuulutti tietonsa eteenpäin.

— Poika taisi ottaa sen sanan täydestä! Täällä takana se hiihtää
hankaa...

Miesjono pysähtyi ja seurasi pieni neuvottelu. Poikaa puhuteltiin, ja
kävi selville, että hänellä ei ole isää eikä äitiä, ettei häntä kukaan
kaipaa. Sen puolesta se kyllä joutaisi vaikka Ruijaan, vaikka Venäjälle
papiksi. Mutta jaksaako tuollainen poikanen hiihtää ne seitsemän,
kahdeksankymmentä peninkuormaa sulan meren ääreen? Varsinkaan kun sillä
ei ole evästä, ei leipämurua, ei luunsuremaa. Enimmät miehet olivat
hyvin epäileväisiä ja vastahakoisia. Palatkoon poika vain pinonsa
ääreen, se on parasta. Mikä niitä kaiken maailman poikasia ottaa
vastuksikseen...

Mutta tuon sytyttävän lähtösanan huolettomasta suustaan singonnut
mies oli pojan puolesta. Kun evästä kerran oli näin monelle miehelle,
niin silloin sitä oli yhdelle orvolle pojallekin. Miksi sen pitäisi
kuolla tänne nälkämaahan käpy suuhun, kun se jo kerran pystyi kulkemaan
leipämaata kohti? — Turskanjuksaaja siitä tulee! sanoi outo mies, ja
hänen avoimet ja ahavoituneet kasvonsa tulivat Soron Jussille yhtäkkiä
aivan tutuiksi, painuivat ainiaaksi hänen mieleensä.

Loppujen lopuksi päätettiin, että hiihtäköön poika perässä minkä
hiihtää. Kun ei kestä, niin katketkoot. Ja antakoon eväistään se joka
haluaa ja jolla on.

Sitten alkoi suksien sihinä ja sauvojen naukuminen, hiki ja
höyryäminen, ja konttien heilahtelu hartioilla. Erämaan taipaleet
taittuivat. Soron Jussi huomasi maailman avaraksi, ja potki ja
ponnisteli jälessä. Illan tullen saavuttiin vankkaan kylään ja
yövyttiin lämpöisiin pirtteihin. Miehet antoivat ottopojalleen
syömistä. Monien kontissa oli oikeaa pellossa kasvanutta jumalan
viljaa, mutta oli eväänä petäjäistäkin. Soron Jussin mieleen jäi
erään Ruijan kävijän kasvot piisin paisteella, jäi hänen sanansa:
— Petäjäleipää paetaan, mutta sitä on silti kannettava kontissaan
viimeiseen asti...

Sitten seurasi uni, joka maistui ylen hyvältä. Mutta huomenna alkoi
uusi päivä, uudet taipaleet, uusi hiihto. Ja aina samaa uudelleen,
melkein kokonaisen viiden viikon ajan. Aina riitti erämaata ja latua.
Soron Jussi oli monasti uupumaisillaan, mutta hän kiristi hampaitaan
ja kiristi vauhtia, ja pysyi Ruijan miesten kantapäillä, paahtoi ja
voiteli suksiaan, potki ja työnsi, hikoili ja hengitteli, ja pysyi
miesten kintereillä. Ja aina riitti erämaata, Jänkiä, aapoja, vaaroja,
tuntureita. Kylät ja talot vähenivät. Yhä ahtaampia olivat yöpaikat.
Välistä yövyttiin korpeenkin, nuotiolle, rakotulien loisteeseen.

Jo päiviä, aikakausia sitten oli Soron Jussi nähnyt lappalaisten porot,
sirot ja nopeat eläimet, joilla varakkaammat ihmiset ajoivat Ruijaa
kohti, tarvitsematta kiusata ruumistaan. Lappalaiset karvatamineissaan
olivat ensinäkemältä aivan kammottavia katseltavia. Varsinkin kun
hän kuuli miesten kertovan, että ne ovat oikein isäpakanoita.
Verta ne juovat. Soron Jussi katseli epäillen heidän julman pitkiä
suurpuukkojaan. Aivan vistotti, kuten hän oli kuullut täällä
sanottavan...

Sitten loppui metsäkin. Edessä olivat Ruijan kolkot tunturit. Ei puuta,
ei pensasta, vaan kaljuja ja lumisia kallioita, autioita vuoria.
Silloin Soron Jussi jälleen muisti Korvan talon lämpöä hohkavan uunin.
Mutta liian myöhäistä oli nyt katua ja palata. Se mikä oli mennyt,
oli jäänyt kovin kauaksi, ikäänkuin toiseen maailmaan. Hän ponnisteli
miesten jäljessä eteenpäin ja kuuli lohdutuksekseen jonkun heistä
todistavan, että jumala se on luonut nämäkin maat, vaikka ne onkin
rumat...

Vihdoin tuli päivä, jolloin he näkivät Ruijan meren, Jäämeren,
läikkyvän edessään vihertävänä ja äärettömänä, ikuisesti sulana,
kauniina ja hirmuisena. Siinä se oli tämän maan suuri pelto, josta
merenvilja nousi.

Matkue, joka oli jutanut suksillaan halki Lapinmaan, talven tuiskuissa
ja pakkasissa, seitsemän, kahdeksankymmentä peninkuormaa, tämä matkue
ei sillä hetkellä ollut mikään uljas nähtävyys. Resuisia ja repaleisia
olivat heidän ketineensä, hien niin monasti läpi kastelemia, että ne
paikoin näyttivät suolaisen harmailta. Täit söivät ja lika löyhki.
Kasvoilla oli nuotioitten savua, ja pakkasen purema harmaa hilse
irtoili poskipäistä ja nenistä. Mutta kuitenkin heistä uhoi hiljainen
riemu, päämääräänsä, matkan päähän päässeen ilo.

Siinä läikkyi edessä meri, kolkkona ja kuitenkin armaana, rikkaana ja
peloittavana, leipää ja äkkikuolemia lupaavana ja antavana.

Tämä meri antoi Soron Jussillekin leipää, vaivaa ja vaaroja kokonaista
seitsemänkymmentä vuotta. Jäämeri oli vetänyt miehen luokseen etäältä
ja se piti hänet kuin saaliin.

Joskus, kun sattui altis kuulija, vanha Soron Jussi voi muistella
kaunista ja lihavaa maata, josta hän oli ammoin lähtenyt. Siellä
kasvoivat vahvat havupuut laidattomiksi metsiksi, maa viheriöitsi ja
antoi monenlaisia marjoja, ihania nähdä ja hyviä köyhän poikarievunkin
suuhun.

Sieltä oli Soron Jussinkin pitänyt kuitenkin lähteä, koska kukaan ei
voi kohtaloaan välttää, elämään elämänsä kauaksi maailmanlaidalle.

(1940)




AKKUNA JA MAANTIE


Edessä on akkuna, akkuna suureen maailmaan. Ehkä saattaa niin sanoa,
sillä maailmaa siitä näkyy, vahva ja melkoisen vanhakin maantie, joka
johtaa mihin tahansa. Akkuna on pieni, mutta kuitenkin läpikuultava,
toistaiseksi. Myöhemmin talven pakkanen on vetävä sen jäähän ja näköala
on ummistuva.

Ehkä siitä ei ole suurtakaan vahinkoa. Akkunasta ei todellakaan
näe mitään perin merkillistä. Näkyy vain ihmisiä, jalan vaeltavia,
toiset mitenkuten löntystäen ja laahustaen, tallustellen ja
taaperrellen, kukin laatunsa jälkeen, kuka työmaalleen, kuka kauppaan
ja huoltoon, pankkiin ja postitoimistoon, lääkärille ja apteekkiin,
autonlähtöpaikalle, iltamiin, kirkkoonkin. Onhan paikkoja ja asioita.
Suomalaisen kirkonkylän maailma ei enää ole niinkään pieni, kouraan
mahtuva...

Mutta vanha, eläkkeellä oleva opettaja kävelee muuten vain
terveydekseen. Reippaasti hän vielä astelee, partatupsu uljaana,
keppi heilahdellen. Hän tietää, että enimmät tätä tietä polkevat
ihmiset ovat nauttineet hänen opetustaan. Heillä on omat muistonsa
karttakeppiherrasta, joka nyt asuu mökissään tien poskessa, on ja
odottaa päämääräänsä. Hän ei voine nähdä tehtyä elämäntyötään yhtä
selkeässä muodossa kuin vastaantuleva vanha isäntämies, joka näkee
vainion siinä missä ennen metsä humisi, pellon, joka ainakin on niin
pysyväistä kuin jokin olla voi. Sitäpaitsi hänen toimestaan pystytetty
rakennuskin on kauan uhmaava aikaa ja sään tuimuutta... Vanha opettaja
voinee joskus langeta epäilemään, että kaikki hänen vaivannäkönsä on
ollut turhaa ja tien oheen pudonnutta. Niin voi ajatella kuullessaan
hänen kärtyisän äänensä, joka ei väsy julistamasta tyytymättömyyttään
aikaan, juuri nykyiseen aikaan...

Kas, onhan Sorokin liikkeellä, kalanpyydystäjä. Näyttää vieneen
muikkuja apteekkarille ja saaneen pullosen pirtua. Käynti on juuri
sen suuntaisesti tuppelehtavaa. Lämmitystä tarvitaan syksyisessä
kalanpyynnissä, jossa kylmä kynsiä kyselee. Kaikesta huolimatta Soron
mukana ja takana kulkee kuva suuresta, tuulisesta järvestä, hyisen
tummasta näin syksyllä. Varpuisen paljaat ovat lehtipuut rannalla, joku
sitkeä värikäs lehti lepattaa ilmassa kuin arvokas raha, josta saituri
ei hevillä luovu. Ja verkkoja nousee tummasta järvestä välkkäen kalan
kirkkautta kuin muinaista hopeamarkkasten hohtoa. Aalto loiskahtaa,
hankaimet kitisevät, kala nousee. Muikunkutu on tärkeää aikaa suuren
järven rannalla. Ja nyt kalanpyydystäjä tuppelehtaa kirkonkylän tiellä
syystuulen piiskaama nahka täynnä pirtuonnea...

Kaikki eivät sentään kulje jalan. Ajaa jyryyttää isäntä myllyyn
vuodentuloksia, menee puukuorma mökkiläiselle, ja keskenkasvuinen
poika viheltelee pilkesäkkivuoren päällä, ja vastaan tallusteleva
Pallukka-Aatami sanoo pojalle, että vaihda pillisi leipään! Ääntä ei
kuulu akkunan taakse, mutta se sananen on ilmeinen välttämättömyys...

Hevosajopeleillä kulkee myöskin hautajaissaattue. Sellainenkin, jolla
ei ole hevosta, ei tee kävellen sitä matkaa. Joku, akkunan takana
tiedetään kyllä kuka, kulkee nyt viimeistä kertaa tämän maailman
maantietä maaten hiljaa arkkunsa pimeydessä. Kirkon malmikello kajahtaa
syystaivaan kuulauteen.

Mutta jo hautasaattueen hännillä mennä viuhtoo myöskin polkupyöriä,
oikeastaan pyörän tähteitä, jotka kitisevät ja kolkkavat monella
muotoa. Pullistelevat renkaat on vahvistettu vanhoilla saapasvarsilla
ja narunpätkillä. Lieneekö muita kuin kylänsuutari, joka pyyhkäisee
tietä kuin ihmisen ajatus Amerikan maasta, velimieheltä, saaduilla
uusilla renkailla?

Sellaista on sota, joka viljan vähentää...

Mutta jo pörisee ja pärisee ohi moottoripyörä, jota silmä tervehtii
kuin tuttavaa menneiltä vuosilta. Jopa tipahti öljyä nahkatakkiselle ja
reppuselkäiselle yhtiön miehelle! Hänen ohivilahtava hahmonsa palauttaa
mieleen laajat metsät, jotka yhä humisevat, vaikka siellä ainiaan sahat
sirisevät ja kirveet iskevät ja puut kaatuvat parahtaen. Metsä ei
viimeistään anna, sanoo sananlasku. Siellä on tähän aikaan karisseita
lehtiä, käpyjä ja havuneulasia ja puolukan raikasta punoitusta.
Tiaisparvi ääntelee, tikka kopahuttaa ja syksyinen tuuli kitisyttää
sopivasti läheisiä runkoja ja oksia kummitusmaisesti... Ehkä siellä
vaeltaa myöskin joitakin hirviä, metsän uljaita lehmiä, joita varten
hirventappajat nyt työntävät panoksia piippuun. Hirvelle, kaikessa
viattomuudessaan, vaikka söihän se, rotka, Sydänmaan miehen heinät, on
luettu sama tuomio kuin sotasyyllisille...

Mutta tiellä kulkee myöskin raskaasti hengittäviä kuorma-autoja
puutavaralla ja hiekalla lastattuina. Maanluovutustoiminta on
käynnissä. Uusia taloja nousee. Maa melkein pursuu niitä, kuten tämä
karu maisema on pursunut varsinkin eräitä Kemppi-nimisiä köyhiä ihmisiä
kirveen ja kuokan varteen ja myöskin muuttolinnuiksi tehdasmaailmoihin
ja merien taakse ja kaatumaan Syvärille... Ja yhä niitä on liuta
nousemassa. Tuossa vaeltaa lapsia koulutiellä kuin sopuliparvi
tundralla, ja siinä on ylen monta Kemppi-nimistä...

Tällä tiellä on riittävä kulkijoita, joiden anturain alla sora narisee
ja kuluu, Harjun sora, jossa kuopat syvenevät, sen samaisen Harjun,
jossa on myöskin hyvät hautapaikat soran kuluttajille...

Tiellä kuljetaan. Tulee linjavaunu ja purkaa ulos sisältänsä ne
miekkoset, jotka ovat käyneet yhä suuremmassa maailmassa, hamassa
kaupungissa saakka. Kas, onhan Matiaskin jälleen ollut liikkeellä!
Reppu on muhkean näköinen, ja voi arvailla, että siinä on monta pulloa,
vaikka Matias ei itse suinkaan viljele päähänmeneviä aineita. Hän on
liikemiehiä, joka tietää mitä kannattaa tuoda kaupungista. Myöskin hän
tietää mitä sinne on vietävä. Voi hohtaa keltaisena kuin muinoin kulta,
mutta on paljon pehmeämpää. Ja tuo röhkivä sika on luontokappale, jonka
nähdessään kaupunkilaiset ovat valmiit ratkeamaan piiritanssiin kuin
Israelin lapset muinoin kultaisen vasikan ympärillä...

Aika on sellaista. Vitkalleen levittäytyy syksyinen hämärä sen ylle,
ja maantien ja näköalan ylle. Pimeys ikäänkuin sammuttaa pienen
akkunan suureen maailmaan, vaikka tiellä yhä riittää kulkijoita, nyt
hämäränkuhjossa varsinkin nuoria ihmisiä, jotka ikäänkuin etsivät
jotakin, johon he kyllä aikanaan ovat pääsevä käsiksi, kuten karusta
maasta pursunut Kemppien paljous todistaa.

(1946)




SALLIMUKSEN SORMI


Väsynyt komppania marssi kylään yön suojassa, melkein kuolemaan saakka
väsynyt komppania. Viikkokautiset vilut tuntuivat jähmettäneen luiden
ytimenkin, yökautinen tuijottelu pimeään metsään oli sävyttänyt silmät
ja pitkät ruoanvälit tekivät koko olemisen ontoksi. Kuukausittain yllä
olleet vaatteet olivat yhtä aikaa hiessä ja kahisivat jäässä. Miehet
horjahtelivat ja torkahtelivat rensseliensä ja aseittensa alla. Kaikki
oli muuttunut sekasortoiseksi ja painajaismaiseksi. Ei ollut enää
oikeaa elämää, eikä ihmisiä. Tuo miesjoukko, joka matoi kylään yön
hämyssä tahraisissa lumikaavuissaan oli kuin joitakin henkimaailman
olentoja.

Pysähdyttiin. Monet lysähtivät lumeen istualleen tai pitkälleen,
jossakin vilahti sytytetyn savukkeen pää. Odotusta, jälleen kauheaa
odotusta, kärvistelyä ja kärsimättömyyttä. Majoituspaikka ei ollut
tiedossa, kuten tavallisesti. Aina oli niin, ettei majoituspaikkaa
tiedetty, ja kun se vihdoin löydettiin, niin se oli kylmä, ja kun
se vihdoin saatiin lämpimäksi, kun päästiin käsiksi tuohon ihanaan
tunteeseen, että ruumis sulaa ja notkistuu, kun päästiin ehkä raskaan,
hyvän unen päähän, niin silloin tuli hälytys ja lähtö. Se oli vanha
juttu.

Komppania siis odotti. Muutama kielletty, varkain vedetty savuke,
torkahdus lumessa, heräys vilun puistatuksiin, jokin kirous, hypähtelyä
lumessa ja käsien heilutusta, jäätyneen lumipuvun ikuista kahinaa ja
sitten tuli ilmoitus, että komppania majoittuu kirkkoon.

Kirkko kohosi kummullaan korkeana, tummana, kummitusmaisena ja se oli
tietenkin kylmä, kuten tavallisesti. Mutta jostakin löytyi kuivia
puita, tuli syttyi ja rautaiset kamiinit alkoivat hehkua ja lämmittää
miellyttävästi ja ihanasti miehiä, jotka kihersivät niiden ympärillä,
ainakin lähinnä seisovia ja vähitellen koko kirkkoakin. Oli hyvä olla,
oli ainakin päästy katon alle, ihmisten hirsihuoneeseen väljän taivaan
alta, jossa liian kauan oleskeltuaan kyllästyy. Komppania jo lepäili
pitkin penkkejä ja permannoita, lehtereitä ja alttariakin. Joissakin
väsyneissä aivoissa vilahti ajatus, että kirkko oli aina tuntunut
hänestä kolealta ja liian juhlalliselta, vieraalta. Mutta nyt tämä
tuntui kodikkaalta ja tarpeelliselta, hyvältä huoneelta, ihmisten
hirsihuoneelta. Eikös oltukin mainittu, että kirkot olisi pidettävä
sodan aikana auki rukoileville. Niinköhän? Joltakin hollilta ajatellen
tuntui johdonmukaisemmalta pitää kirkot kiinni silloin kun sotaa
käydään. Rauhaahan niissä piti julistettaman... Mutta hyvä oli, että
ne nyt olivat auki, ellei rukoileville, niin nukkuville. Jos noilla
penkeillä lienee ennenkin uinahdettu, niin se lienee ollut sitä synnin
unta, eikä tällaista tarpeellista ja otollista... Kuorsaukset ja ylen
väsyneitten nukkuvien hiljaiset äännähtelyt täyttivät kirkon...

Ja sitten tuli herätys, äkillinen herätys: ilman herrat olivat
liikkeellä. Unenpöpperöinen komppania purkautui ulos kirkosta ja
samalla hetkellä tuntuivat kaikki helvetin voimat päässeen irti.
Öisen taivaan täytti moottorien surina ja pommit tippuivat alas ja
räjähtelivät mahtavalla voimalla. Suunnattoman kuopan ne kalvoivat
yhdellä kouraisulla routaiseen maahan. Avuttomat sotamiehet, avuttomat
ihmiset syöksähtelivät ja makailivat lumessa, hautapatsaitten takana ja
pensaitten alla. Jälleen oli alkanut odotus, kauhea odotus. Lämmintä ja
lepoa he olisivat tarvinneet, mutta tulta ja kuolemaa annettiin. Aika
tuntui venyvän suunnattoman pitkäsivuiseksi kuten aina kun kaupunkia,
kylää, ihmistä pommitetaan. Ja kone koneen jälkeen syöksyi sivuitse ja
kylvi kylvettävänsä.

Kun jälleen oli hiljaista, kun kaikki oli ohitse, niin huomattiin,
että kirkon korkea ja kummitusmainen torni oli luhistunut alas ja osa
seiniäkin. Näytti siltä, että jäännös oli jäänyt vain näyttääkseen
lasittomain akkuna-aukkojen tylyn autiuden. Lepopaikka oli mennyt ja
monta lepääjääkin oli mennyt. He olivat nyt vain kasa riekaleista lihaa.

Sota oli jälleen näyttänyt voimansa, kasvonsa.

Jonkun lumessa seisovan ja katselevan väsyneissä aivoissa vilahti
ajatus, että on syytä kirjoittaa, kuten kirjoitetaankin, että
raakalaislentäjät pommittavat ja hävittävät kirkkoja. Mutta olisi ehkä
myöskin syytä kirjoittaa, että sallimuksen sormi on osoittanut, että
kahta se ei kärsi yhtä aikaa: maineikasta sotaa ja mahtavia kirkkoja.

(1940).




JOULU JUKOLASSA


Yksikön yhteinen joulujuhla oli ohitse, mutta juhla jatkui
majoituspaikoissa, esimerkiksi Jukolassa, jossa eli ja vaikutti kuusi
tasavallan aliupseeria ynnä korpraali Isolintu. Siellä liikahteli
salakkamaisen sukkelana vääpeli Lipotin, joka oli palvellut
kahdeksantoista vuotta ammattisoturina, ja lisäksi parisen vuotta
hotellin portseerina ja kivityömiehenä, viisi vuotta sirkuksessa, joka
oli ollut merimies ja suurriistan pyytäjänä, ynnä muuta, ynnä muuta,
niin että huoltoherra kersantti Kappa, joka näki kaiken numeroissa,
oli laskenut vääpelin toimineen eri ammateissa satakahdeksantoista
vuotta. Mutta ylikersantiksi ylennetty Paja-Vatula, jonka olkapäillä
oli lennokas natsasarja kuin kurkiparvi, joka tukki tarkastavan
everstin ärisevän suun karhakalla ilmoituksella, että hän kengittää
hevosen vaikka suoralla raudalla se ja se vieköön, joka sivutöinään
piti kämppäkunnan hirvenlihassa, joi hevosenjalan voiteet kuiviin
ja noitui ylenmäärin, hän oli vääpelin vaarallinen kilpailija
elämän kokemuksissa. Hän oli vaikuttanut eri paikkakunnilla ja
eri työpaikoissa ja ammateissa rauhan ja sodan maailmassa omien
satunnaisten ilmoitustensa ja kersantti Kapan tilaston mukaan
sataseitsemän vuotta. Heidän rinnallaan kirjuri, kersantti Rimpi ja
alikersantti Nujunen olivat arkisia ihmisiä. Mutta kersantti Juola,
joka ratsasti sateella ja poudalla sotamaanteitä ja jyrräsi junien
härkävaunuissa kautta maan, näki ihmisiä ja tapauksia, eikä salannut
näkemäänsä ja kokemaansa, hän oli jo jotakin, suuri keventäjä, totta
jumalauta...

Ja sitten korpraali Isolintu, jonka olemassaolo maanpuolustuksen
kannalta oli tullut muistetuksi vasta talvisodan jälkeen. Hän oli
käynyt korvikekurssinsa ja sen jälkeen melkein välittömästi yhtynyt
niin sanottuun toiseen maailmansotaan, »akselin hommiin», kuten
hän toisinaan rakasti sanoa. Mutta mitä ne hommat olivat, se pysyi
yksinpä hänen kämppätovereiltaankin niin kätkettynä, että he toisinaan
nimittelivät korpraali Isolintua »Armeijan salaiseksi aseeksi»...

Nyt tämä vääpeli Lipottimen perhekunta oli täysilukuisena koolla pitkän
pöydän ääressä, jolla oli kääpiömäinen joulukuusi ynnä konjakkipullo,
jossa oli annosviinat, ja joka sekin alkoi nyt kuvastella heidän
silmissään hyvin kääpiömäisenä.

Kaikki vaikenivat, mutta korpraali Isolintu puhui.

— Se on kyllä hyvillä mielin, tuo pullo nestettä. Mutta seitsemän
miestä! Turhaanpa komentaja taisi puhua, että täyttäkää kuppinne
kohtuudella. Silmäänkö se pannaan! Jos me nyt kaikki otamme ryyppymme,
niin me tulemme murheellisiksi, vaan jos yksi ottaa kaikkien puolesta,
niin siinä olisi jotakin perisuomalaista. Sillä mehän pyrimme
ryyppykonstissakin suoraan asian ytimeen, nimittäin humalaan. Eiköhän
siis oteta kortit esiin.

Kortit otettiin esiin ja jännittävä taistelu jouluviinoista alkoi.
Korpraali Isolinnulla oli onnea. Tuossa tuokiossa hänellä oli jo kaksi
tikkiä, »kaula».

— Ohut paikka! sanoi hän. — Niin, niin! puheli hän pullon kupeessa
veikeilevälle naisen päälle. — Katso tänne vain: tässä on putous!

Ilmeikäs sipaisu pitkin kurkkua ja rintaa.

Mutta ratkaisu viipyi, ja kersantti Juola, joka ei saanut yhtään
tikkiä, kertoi vuolaasti viimeisen komennusmatkansa kokemuksista.
Suuressa erämaan kirkonkylässä hän oli tavannut tytön ja johdattanut
hänet yksinäiseen paikkaan, jossa vain itse taivaan isäntä, totta
jumalauta, kuuli heidän keskustelunsa. Eräänä ratkaisevana hetkenä
tyttö oli äännähtänyt: uijui! Kun oltiin surullisella paluutiellä
sakeassa pyryssä, ja Juola ratsasti karavaaninsa hännillä viimeisenä
miehenä, ja ajatteli taakse jäänyttä kylää, tyttöä ja kaikkea, niin
hän tuli muistellessaan ääntäneeksi: uijui! Sitä ääntä säikähti edellä
kulkeva hevonen ja säikähti mieskin, Lounas. Seurasi koko karavaanin
laukka ja riehaantuminen talvisessa pyryssä. Viimein matkue rauhoittui
arkiseen askelkäyntiin. Lounas selitti: — Se oli niin outo ääni! —
Minkälainen? — Niinkuin: uijui! — Mikä sen tietää, saattoi olla vaikka
tesantti, totta jumalauta, päätteli karavaanin johtaja, kersantti Juola.

Kortit oli jälleen jaettu, ja nyt korpraali Isolintu julisti saaneensa
sellaiset, jotka olivat kuin Puttaan kirkon seinää. Hän sai kuin saikin
voittotikkinsä, ja lohdutti hävinneitä sillä, että he näkisivät reilun
päihtyneen. Sitten hän tarttui pulloon, kaatoi siitä Alkokorkin täyteen
ja lupasi ja antoi kaikille, jotka halusivat tuon mitan ryyppyä, ettei
pirun tarvitsisi heille sanoa, etteivät he tunteneet annosviinansa
makua. Mutta itselleen hän kaatoi annoksen suureen savikuppiin.

Vääpeli Liipotin, joka oli jo riisuuntuneena ja alistuneena käynyt
makuutilalleen ja tarttunut kirjaan, hän nousikin taasen äkkiä, nykäisi
huopatossut jalkaansa ja turkin hartioilleen ja pistäytyi ulos. Tovin
kuluttua hän palasi, istahti Isolintua vastapäätä ja veti esiin pullon,
sillä vääpelimiehen piti kyetä tekemään pieniä ihmeitä. Niin korpraali
sai ryyppytoverin. He maistelivat viinaansa ja pitivät meininkiään.
Toiset kuuntelivat heitä puolella korvalla, ja joivat korviketta, ja
lueskelivat ja kirjoittelivat kirjettä kaukaiseen kotiin.

Mutta vääpeli ja korpraali keskustelivat. Vääpeli oli hyvin tyytymätön
siihen seikkaan, ettei Pietarin motti ottanut lauetakseen. Siellä olisi
hänellä etuja valvottavana. Hänellä tai oikeastaan hänen vaimollaan
oli siellä kaksikin taloa, sukuperintöä. Hän oli jo käynyt lakimiehen
puheilla kaikkine papereineen, ja tämä oli sanonut, että asia on oikea
ja suora. Hän tulee kyllä saamaan talot haltuunsa tai ainakin tontit,
sillä rakennuksillehan voi sodankäynnissä käydä niin ja näin. Asia oli
kiistaton. Vain siinä tapauksessa, että rakennuksia olisi käytetty
venäläisen sotaväen majoitukseen voisi juttu käydä mutkikkaaksi...

— Et kysynyt, että etkö siinä tapauksessa saisi majoitusrahoja? kysäisi
korpraali Isolintu.

— Ei tullut kysytyksi, sanoi vääpeli viattomasti.

Monista muistakin mielenkiintoisista asioista he juttelivat, hotelli-
ja sirkusmaailmasta, sekä sen jälkeen sukelsivat tropiikin viidakkoon,
josta kävi ilmi, että loppu alkoi lähestyä. Aika kului ja juomat
vähenivät ennen loppumistaan, ja vääpeli väsyi ja nukahti. Mutta
korpraali Isolintu lauloi kauhean laulun, että lihat on luina ja kalat
on päinä ja leivät kaikki kannikoina...

Silloin toiset, jotka olivat jo asettuneet levolle, neuvoivat häntä
pitämään pienempää ääntä. Lausuttuaan muutamia murisevia huomautuksia
joulujuhlan harvinaisuudesta ja siitä unen määrästä minkä rakkaat
toverit jo siihen mennessä olivat vetäneet päähänsä, ja siitä
lopullisesta levosta, joka odotti, ja joka oli hyvä, jos vain madoilta
ja piruilta rauhan sai, korpraali totteli, lopetti laulunsa, muisti
joulujuhlassa saamansa tuntemattoman sotilaan paketin, avasi sen ja
syventyi sen sisältöön äänettömänä ja salamyhkäisenä.

Silloin uni alkoi haihtua tovereitten silmistä. Hieman hassuilta
näyttävät avaria alushousujaan pitelevät olennot alkoivat parveilla
pöydän ja korpraali Isolinnun ympärillä. Tämä tarttui puukkoonsa ja
leikkeli heille aimo viipaleet läskiä leivän päälle.

— Voita en anna, sanoi hän. — Se kirkastaisi uneliaat silmät...

— Ei taida lehmättömällä voita ollakaan.

— Vai lehmättömällä!

Ja Isolintu leikkasi heille leipäjuustoa, hauskasti hampaissa natisevaa.

Mutta paketissa ollutta kirjettä hän ei heille näyttänyt. Se
kuului yksinomaan tuntemattomalle sotamiehelle, hänelle, korpraali
Isolinnulle. Sen tuli pysyä kätkettynä epäpyhiltä katseilta.

Sitten hän jälleen lauloi kauhean laulun, että jos rikkautta saanut mä
perinnöksi en, niin sainhan lahjan suuren, sain mielen kevyen, jolla
hän ajoi toiset vuoteeseen.

Nyt korpraali Isolintu sai rauhassa syventyä kirjeeseensä juonittelevan
karbidilampun vuoroin kirkastuvassa, vuoroin himmenevässä valossa.
Siinä sanottiin, että muistaen miesvainajaansa, joka oli siunattu
tuntemattomaan leposijaansa sinne jonnekin, hän oli tahtonut valmistaa
pienen jouluilon tuntemattomalle sotilaalle tämän paketin muodossa.
Alla oli nimi ja osoite.

— Ja lesken kenkä on keveä, sanoi korpraali Isolintu. — Näköala on hyvä
meikäläiselle: maa on tulvillaan nuoria leskiä, varakkaitakin...

Hän teroitti lyijykynänsä ja alkoi kirjoittaa tuhertaa kirjettä
karbidilampun juonikkaassa valossa.

(1943)




AAPELI METSÄN SOTAA


Kun sota alkoi, niin hän oli tehnyt raskaan päätöksen.

Se ei ole hänen sotansa. Sotikoot ne, joilla on sotimista.

Hän oli painunut metsään kuullessaan, että kutsukortteja tähän lyhyeen
ja riemukkaaseen sotaan oltiin jakamassa. Hän oli tirkistellyt
vehreitten vesojen seasta, kuinka maa istui rehevästi Hitlerin reslaan,
joka on juuttuva Venäjän arojen nietoksiin, kuten muinoin Napoleoni.
Niin hän uskoi.

Mutta kansa uskoi jotakin muuta, enimmäkseen. Nyt se oli saanut
sellaisen tappelukaverin, ettei vertaa! Muutamalla kädenojennuksella
se oli nujertanut mahtavia valtakuntia. Ja nyt se oli ottanut
tehdäkseen Venäjän, jonka kanssa suomalainen oli ollut iänpäivän
tekemisissä. Mutta mitenpä ryssä parka nyt kestäisi, maa, jossa ei
ollut järjestystä, joka oli nähnyt nälkää kaikkine mustine muhineen
kolmattakymmentä vuotta. Ei tupakkapiipun aikaa se kestäisi! Oli onni,
että suomalainen sai olla mukana tällä marssilla ottamassa omaansa
takaisin ja ehkäpä vähän enempääkin... Parin viikon päästä kaikki olisi
ohi ja maamies seisoisi jälleen heinämaansa reunassa liippailemassa
viikatettaan...

Mutta Aapeli Metsä ajatteli loikoillessaan metsänpeitossa välttämässä
kutsukortin ojentamista tähän juhlaan, hän ajatteli, että kansa ok
yliluonnollisen tyhmää uskoessaan mitä sille uskoteltiin. Se ei nähnyt
silminänsä, eikä kuullut korvillansa, eikä ymmärtänyt sydämellänsä.
Talvisodassakin, jossa se terenteli Neuvostoliiton sotakoneita vastaan,
siitäkin side oli tehty voitto, kuten oli uskoteltu, että se vuonna
kahdeksantoista oli lyönyt ryssän ja temmannut itsensä sen orjuudesta.
Niin oli saatu oikea pyssyusko voimaan, josta ei loppujen lopuksi hyvää
seuraa.

Aapeli Metsä oli toki uskonut yhdellä kertaa. Talvisodassa hän
oli ollut mukana ja saanut sen käsityksen, että venäläinen on
ensiluokkainen sotamies, eikä mikään nälistynyt raukka, ja että
sillä on myöskin ensiluokkaiset aseet. Aapeli Metsän mieltä olivat
ihan etoneet kansan puheet: nälissään se ryssä hyökkäsi epäröimättä
surmansuuhun ja sen sotavehkeet olivat jonninjoutavaa romua. Kaikki
lentokoneet olivat omia koneita, ja jos etäämpää kuului tykistötulen
ääntä, niin se oli meikäläinen, joka oli ryhtynyt antamaan oikein
isänhihasta...

Menkööt siis uudestaan siihen leikkiin! Kyllä siellä hiljoilleen järki
selviää, ellei ennen sitä yllätä se sankarikuolema. Ja sen Aapeli Metsä
aikoi ennen kaikkea välttää. Tuntui sille, että olisi vihoviimeinen
kohtalo lahota jonkun sankariristin alle, kun tiesi, että sillä sodalla
ei mitään voitettu, että Saksan sotavankkureitten vauhti on loppuva...

Mutta hän tiesi katsottavan tärkeäksi, että kansa olisi kuin yksi
mies vetämässä ylleen sotamiehen manttelia, sankarinahkaa, että se
olisi vaiti kuin karitsa, joka teuraaksi viedään, että sankaripatsas
häämöttäisi suurena päämääränä. Ja nyt kylässä jo tiedettiin, että
Metsä-Aapeli oli karannut piileilemään sodanvaaroja. Hän oli pelkuri ja
petturi. Hänen elämänsä oli kuin metsäneläimen elämää. Ehkäpä hänestä
maksettaisiin pienet kynsirahat kuten sudesta...

Mutta hän oli itse osansa valinnut. Hän tiesi, että vain harvoilla
riittää rohkeutta olla kuuntelematta käskijän ääntä. Tämä ajatus antoi
Aapeli Metsälle ryhtiä hänen painuessaan maanalaiseen myyränelämäänsä.

Muutamia päiviä hän piileili aivan kylänliepeillä ja pistäytyi joskus
yönaikana asunnossaan, vanhemman veljensä asumuksessa. Aapeli Metsä
oli vielä nuorenpuoleinen ja perheetön mies, minkä seikan hän nyt
huomasi suureksi onneksi. Vaimo ja lapset olisivat ehkä vieneet häneltä
rohkeuden ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä...

Velimies, itse ikänsä puolesta juuri ja juuri vapaa sodan
seikkailuista, oli epävarma ja pelokas.

Hän kannatteli alushousujaan ja kuikuili joka suunnalle maisemaan,
jossa vallitsi pohjolan kesäyön kuuluisa valo. Hän jupisi:

— Etkö sinä nyt voinut olla niinkuin muutkin miehet ja mennä mukaan?
Jos on henki mennäkseen, niin menköön...

Aapeli, joka oli hanakassa syöntitouhussa yöhiljaisen ja aution tuvan
pöydän ääressä, nielaisi palan alas.

— Ei tässä ole ainoastaan siitä kysymys. Etkö sinä ymmärrä, että tähän
sotareslaan minä en aio istua. Minun sotani on se, että minä en sodi.
Siinä sodassa minä voin antaa henkenikin...

— Ei se tämäkään vetele, että sinä täällä pistättelet. Akka — mikä
niiden kielenalla pysyy, ja lapsetkin voivat herätä ja lörpötellä, ja
joku syrjäinenkin sinut ennen pitkää näkee, pimeyttä kun ei ole.

— Niin, eihän se näin käy pitkälle...

— Luuletko sinä tämän äkkiäkin loppuvan, kuten kaikki hölyävät?

— Ei, lyhyeen se ei lopu, sen saat uskoa. Sitä kestää ikäviin asti...

— Miten sinä luulet sitten sen odotusajan kestäväsi, ruoankin puolesta?

— Kestämistähän siinä lienee. Mutta tämä on minun sotaani...

— Ja entäpä sitten kun se loppuu?

— Saattaa olla, että sitten on toisten miesten aika ajatella, että
miten nyt ollaan...

Velimies vaikeni huokaisten. Liian myrskyiseksi oli maailma mennyt,
vaikea siinä oli elää. Aapeli syödä hanskasi, kääräisi sitten
eväsnyytin kainaloonsa ja pujahti metsän turviin, metsän, joka oli
altis kuin äiti kätkemään hänet laajoihin helmoihinsa.

Mutta muutamien vuorokausien kuluttua, kun eväät olivat loppuneet, hän
ilmestyi jälleen velimiehensä vaivaksi. Tämä oli hermostunut. Nuorempi
veli oli ikään kuin kiusallinen öinen tonttu, henkimaailman asukas,
jonka kanssa ei mielellään ollut tekemisissä. Hän tiesi uutisiakin.
Sota oli nyt todenteolla alkanut. Venäjä oli toistamiseen hyökännyt
Suomen kimppuun.

— Vai niin sanottiin, sanoi Aapeli. — Kyllä ne taisivat kuitenkin olla
Suomen herrat, jotka ajattelivat, että nyt naapuri on huonossa jamassa,
kun mahtava Saksa on ottanut sen kurittaakseen. Ymmärrät kaiketi, ettei
venäläisellä tässä tilanteessa ollut mitään syytä pitentää rintamaa...

Sitten hän sanoi, että oli aika saada tämä hänenkin sotansa
järjestetylle kannalle. Hänen sotaakäyvä hahmonsa oli tosiaankin
soveltumaton kylän viljeltyyn maisemaan. On järjestettävä huoltotie
ja hänen on saatava veljensä osalliseksi sotaansa, huoltoportaaseen.
Ei ole muuta neuvoa. Veljen on kuljetettava muona johonkin
määrättyyn paikkaan. Se kävisi päinsä tästä kylän reunasta, kun
hänellä aina oli asioimista metsässä päin. Aapelillahan oli vähän
varojakin, joten veljen osalle jäisi vain vaiva ja vaara, vakavia ja
rahassa-arvioimattomia asioita kylläkin.

Velimies suostui, neuvottomana jotakin jupisten ja mutisten.

Sen jälkeen Aapeli Metsä aloitti sotansa todenteolla. Hän siirtyi
etäälle korpeen ja etsi sieltä mielestään sopivimman ja yksinäisimmän
kolkan. Hänellä oli mukanaan lapio, kirves ja saha, ja hän kaivoi
ja rakensi hyvän korsun asunnokseen, aikaa kun oli yllinkyllin. Hän
naamioi sen hyvin, niin että vaikka päällitse olisit voinut kulkea
mitään huomaamatta.

Sitten hän aloitti odotuksen. Aikaa oli ylen runsaasti. Yksinäisyys
oli hirmuinen, melkein päätäsekoittava asia. Monta kertaa Aapeli Metsä
jo epäili, että hän oli ottanut hartioilleen liian raskaan taakan. Hän
hiiviskeli korvessa kuin metsänelävä, korvat hörössä, säpsähdellen
kaikkia risahduksia. Hän karttoi jättämästä mitään asumisenmerkkejä ja
loikoili auringon paisteessa, mietiskeli ja nukkui.

Muonan loputtua hän haki uutta sovitusta paikasta, johon sitä ilmaantui
säntillisesti. Tämä oli hänen ainoa kosketuksensa muuhun maailmaan.
Mutta tämä joutilas lomailu oli hänestä raskasta ja hirmuista. Aapeli
Metsällä ei ollut koskaan ollut taipumuksia erakkoelämään.

Välistä kaikki tuntui hänestä vain sekavalta, pahalta unelta. Välistä
olo tuntui niin tukalalta, että hän vuorokausikaupalla vaaniskeli
metsässä nähdäkseen muonaa tuovan veljensä, nähdäkseen ihmisen ja
vakuuttautuakseen siitä, että hän vielä eli todellisessa maailmassa,
jossa asui ihmisiä ja jossa ihmisääni kajahteli.

Mutta tämä tapahtui vain pari kertaa koko pitkänä kesänä. Niinä
lyhyvinä tuokioina hän yritti kuin ahmimalla katsoa, kuunnella,
puhua. Hänestä oli ylen vaikeata erota veljestään ja jäädä suuren
yksinäisyytensä haltuun. Hän sai veljensä muonan ohella kuljettamaan
myöskin lehtiä ja kirjoja. Korsunsa puolipimeydessä hän vain uskalsi
avata rapisevat sanomalehdet, ja häntä vastaan irvistelivät Saksan
voitonsanomien valtavat otsikot ja hänen mieleensä tulvahti moniksi
tuokioiksi raskas epäily, että hän taisteli häviävän asian puolesta...

Ja miten taisteli! Kyhjötti surkeasti maakolossaan kuin myyrä, rotta...

Mutta eipä hän kuitenkaan ollut sotimassa, ei maita valloittamassa,
missä touhussa monelta pitäjän miehestä oli tehty jo hiljaisia poikia,
kuten hän oli kuullut veljeltään.

Painotuotteista oli kuitenkin lopulta paljon apua hänen omassa
taistelussaan. Hän jaksoi jatkaa sitä, omaa toivottoman näköistä
sotaansa. Lisäksi hän alkoi kaperrella pieniä puutöitä, joka myöskin
auttoi häntä nielemään ajan ylenpalttista runsautta.

Niin meni kesä ja syksy tuli, Aapeli Metsällekin raskas sotakesä.
Hän ei suinkaan voinut ylvästellä, ettei hän säikkyisi viittä kuutta
sellaista...

Mutta syksyn tullen hänen onnistui pyydystää valtava hirvi valtavalla
ansalla. Siitä oli paljon apua muonituspulmaan. Saipa velimies muutamia
kertoja kulkea kuormitettuna paluumatkansakin.

Syksyn kuulaat ilmat, värittyvät ja karisevat lehdet, antoivat Aapeli
Metsälle ikään kuin pirteyttä ja rohkeutta. Hän kuljeskeli laajalti
korvessa ja asetteli ansalankoja linnuille ja jäniksille. Hän huomasi
olevansa ehkä ainoa metsänkävijä niillä sydänmailla. Miehethän olivat
toisissa metsissä toisenlainen riista mielessä, ja jäljelle jääneillä
ei liioin ollut aikaa korpien samoiluun.

Mutta sitten tuli talvi, joka melkein vangitsi Aapeli Metsän
korsuunsa. Hän ei rohjennut jättää jälkiä lumeen. Hän mietiskeli,
että samanlaiselta tuntunee metsäneläimestä, hirvestä, ketusta,
sudesta... Hän kadehti metsikanaa, joka voi äkkiä lopettaa höyhenisten
varpaittensa jäljet lumella ja kohota siivilleen...

Hän istui korsussaan pahanpäiväisen tuijun valossa ja koki lukea tai
koverrella pieniä puutöitä. Mutta pahaistakaan valoa ei kärsinyt paljon
polttaa, sillä öljyä oli vallan vähän. Pimeyttä taasen oli paljon,
pimeyttä ja alakuloisia ajatuksia. Yksinäisyys painoi raskaana. Tulen
rätinä hänen korsuun muuraamassaan takassa oli hänen ainoa ystävänsä.
Mutta se elvyttikin paljon hänen mieltään. Tuli eli, humisi, äänteli,
jutteli, ja antoi valonkin niukkaa loistoa erakon maanalaiseen majaan...

Saksan sotavaunut olivat pysähtyneet Venäjän lakeuksilla, mutta Suomi
oli mahtavuutensa huipuilla: poikamme seisoivat Syvärillä...

Ja entistä useammin Aapeli Metsä tunsi maanalaisen myyränelämänsä
surkeuden. Oliko hän harkinnut väärin, kun ei ollut tahtonut olla
mukana voittamassa? Mitä pyhitti hänen piileilemisensä Suomenmaan
jäisen kamaran turvissa?

Tuli oli hänen ainoa ystävänsä, elävä toveri, joka yhä väsymättä
todisti elämän jatkumisesta, muutoksen mahdollisuudesta... Mutta
puitakin oli aika-ajoin säästettävä. Sillä aina ei ollut sopivia,
jäljet peittäviä puunraahausilmoja.

Samanlaisille säille oli myöskin sovitettava muonanhakumatkat. Ja
näillä hiihtoretkillään (veli oli tuonut hänelle sukset) hän sai
jälleen rohkeutta, tottui siihen, että jäljet jäivät. Hän liikuskeli
ulkosalla jo aika rohkeasti. Tapasipa hän kerran veljensäkin ja sai
tämän ottamaan halonhakkausurakan täältä sydänmailta. Hän voisi siten
olla veljelle joksikin avuksi ja samalla saada terveellistä työtä.

Sitten pitkin talvea, sopivilla tuiskuilmoilla, omaa sotaansa käyvä
Aapeli Metsä sahasi ja hakkasi mielihalulla. Oli hyvä tehdä jotakin
käsillään kuten ainakin ihminen, nähdä puupinojen nousevan nietoksista.
Väsymys antoi hänelle hyvän unen, eikä kukaan näyttänyt huomaavan hänen
lumeen painuvaa ja haipuvaa latuaan.

Niin meni talvi, pimeä sydäntalvi ja kevättalven sädehtivä kirkkaus.
Päivänkään korkeni, illat sinersivät ja hanget alkoivat vajota ja
aleta, sulaa. Kerran harmaa taivas tihmoi jo vettä ja metsään ilmestyi
pälviä, joista puolukoitten puna paistoi koreana. Ja metsä oli täynnä
ääniä lintujen viettäessä soidintaan.

Tällaisena lintujen ääniä täynnä olevana huhtikuisena yönä Aapeli Metsä
loikoili korsussaan ja tuijotteli takkatuleensa. Elävä tuli oli tullut
hänelle hyvin tärkeäksi nähdä ja kuulla. Jossakin tipahteli, tipahteli
herkeämättä. Sulamisen ja veden haju tuntui tässä maanalaisessa
asunnossa.

Sitten häntä häiritsi jonkinlainen epämääräinen, kähnivä ääni, askelen
rapsahdus jossakin ulkona, ylhäällä. Hän meni tähystysaukolleen ja
mielessä jysähteli: jokohan, jokohan yhdyttivät...

Siltä se tosiaankin näytti. Sillä aivan kulkuaukon edessä, keväisen
yön hämyssä, seisoi miehenhahmo pyssy hihnasta olkapäällä. Nyt olit
kitimissä...

Mutta, mutta sehän oli veli Matti, se vanha suustaladattava mukanaan.
Ehkä se soitimella muka...

Aapeli pisti päänsä esiin.

— Kömmi sisään!

Velimies säpsähti, silmäili varovasti taakseen ja kummallekin
kupeelleen ja tuli korsuun. Hän silmäili uteliaasti ympärilleen.

— Täälläkö sinä kaiken aikaa? Onhan tämä, vaikka ei ollenkaan niin
varma kuin luulisi. Minäkin osasin, vaikka en ole kysellyt. Ja kipinä
savutorvestasi ohjasi sitten aivan paikalle. Löytää, löytää tämän...

Velimies oli puheliaalla päällä. Pian kävi ilmi, että hänellä oli
uutisia. Hän epäili vahvasti, että kylä oli saanut vihiä, että
sotaapakoileva Metsä-Aapeli ei mahda olla kaukana. Hän oli varma, että
hänen omia puuhiaan ja liikuntojaan jo pidettiin silmällä.

— Vai niin, sanoi Aapeli.

— Niin, se halonhakkuukin taisi olla vikapisto. Mäkeläinen kävi ne
mittaamassa ja myhähteli merkillisesti, että tontutko sinulle työtä
tekevät. Milloin sinä oikein olet ne kerennyt hakata? sanoi.

— Mokomakin veräjäpuu! sanoi Aapeli. — Semmoiset ne olisivat omiaan
sinne Vienan korpiin kranaattien revittäväksi. Mutta muita ne ovat vain
sinne työntämässä...

— Ja sinunko ei sovi sinne mennä? kysäisi velimies.

— Miten lienee parasta, mutta kyllä se nyt niin on, etten minä voi
jatkaa sinun huoltamistasi. Siitä joutuisi heti kitimiin, kun ne kerran
jo älppivät...

— Niin se taitaa olla, sanoi Aapeli.

Veljekset vaikenivat. Tuli takassa oli hiipunut hiillokseksi. Jossakin
korsun pimennossa tipahteli, tipahteli herkeämättä.

— Lienenkö minä sitten ainoa tämän lajin ihmisiä näillä mailla? sanoi
Aapeli.

— Taidatpa olla. Mutta kuulin kerrottavan, että tuolla parin
pitäjän takana niitä olisi useampiakin suurilla sydänmailla,
metsäkaartilaisiksikin sanovat.

Aapeli Metsän mielessä ikään kuin valkeni. Jos saisi niihin yhteyden...
Joukossa tämä sota voisi olla helpompaa...

— Älä! sanoi hän. — Sinnehän minä sitten lähdenkin...

— Niin, sanoi velimies. — Täällä se ainakin on lopussa minun
puolestani. Ei kärsi enää...

Hän nousi.

— On jo lähdettävä. Ei sitä tiedä. Otin tämän torvenkin, että saisi
sanoa metsonlaulua kuulostaneensa, jos niinkuin yhdyttävät...

Hän ojensi kätensä.

— Hyvästi sitten ja onnea retkillesi...

Hän katsoi kiinteästi tirkistysaukosta, kömpi maanpinnalle, ja Aapeli
näki hänen tähystävän joka suunnalle metsään, jossa rastas soitteli.
Sitten hän vielä kumartui alas korsunaukkoon.

— Saisithan tuota antaa tietoa itsestäsi, jos niin sattuu...

— No, jos eivät pane aivan matalaksi...

Sitten kuului hiljainen poistuvien askelten rapse. Ehkäpä ulkona oli
hieman kylmännyt.

Hiillos korsun takassa oli tummunut. Hyvin harvoin kuului putoavan
vesipisaran ääni.

Aapeli Metsä nousi ripeästi ja alkoi järjestellä tavaroitaan.
Suurin osa niistä täytyi jättää tänne. Valmiita puuesineitäkin,
käyttökelpoisia, oli useita kappaleita, vaikka velimies oli vienyt
niitä kylällekin muonalenkeillään. Reppuun tuli tuskin muuta kuin
muonaa ja silti se oli hyvin täyteläinen, kun hän kömpi ylös
kuopastaan. Hän sulki ja naamioi asumuksensa mitä huolellisimmin.

— Sillä, sanoi hän itsekseen, — sodassa palataan joskus entisiin
asemiin...

Sitten hän alkoi kävelynsä kevätmärjässä metsässä, jota lumenrippeet
kirjavoivat ja joka oli täynnä lintujen ääniä. Hänen mielensä oli sekä
alakuloinen että merkillisen valoisa.

Muutos oli edessä. Viimeisestä näkemästään sanomalehdestä hän oli
lukenut suuresta keväthyökkäyksestä, jonka saksalainen on tekevä, jolla
se on kaiken nujertava...

Tämä oli hänen suuri kevätmarssinsa, joka oli vievä hänet samoin
ajattelevien ihmisten, tovereitten luokse, missä niitä sitten
lieneekin...

Niin hän tallusteli keväisessä metsässä, josta uhoi mainio haju ja joka
oli täynnä lintujen ääniä.

— Veljet, sanoi Aapeli Metsä niille, — eivätpä ole teitäkään vieneet,
eivätkä vie minuakaan...

Niin alkoi Metsä-Aapelin suuri kevätmarssi.




LAPUKKALAISET


Suuri erämaan kirkonkylä on korvesta tulleelle komea näky. Kirkon
sujakka huippu kohoaa korkealle ja lavean maantien kahden puolen on
maalailtuja taloja ja leveästi kimmeltäviä akkunalaseja: kauppoja,
kahviloita, pankki, apteekki, seurantalo ja kunnantoimisto. Valkoinen
pappila koivuineen, metsäherran keltainen talo ja tohtorin uusi
rakennus, jonka omituinen vihreys vaivasi silmiä. Maantie oli
merkillisen vahva ja tasainen yksipohjaisen, kippuranokkaisen lapikkaan
alla.

— Mutta pian se kengät söisi, ajatteli Lapukan ukko, joka
tuohikontteineen ja huuli- ja kulmakarvatupsuineen oli pullahtanut
maantielle metsästä, joltakin vaikeasti huomattavalta kinttupolulta.

Puhelinlangat humisivat. Omituinen ääni, toisenmoinen kuin metsän
ikuinen humina. Sana siellä törmäsi lankaa pitkin ja valokin. Nastaa ne
täällä painoivat ja valkeus tuli...

Lapukan ukko väisti huolellisesti keltaista postivaunua, joka kulki
kuin pahahenki haisten ja tupruten. Hän ei ollut vieläkään oikein
tottunut mokomiin ajoneuvoihin, vaikka olikin nähnyt niitä jo
kauan sitten. Niissä oli yhäti jotakin kummitusmaista, ne olivat
henkimaailman vaunuja...

Hän meni kahvilaan ja ryypiskeli ääneti korvikkeensa muistellen
kadonnutta kahvia. Pilasivat hyvän maailman sodillaan. Kaikki katosi.
Ei ollut kunnon tupakkaakaan. Mitä tämä nyt oli raavaalle miehelle:
paperinen pilli kuin oljenkorsi...

Kahvilassa oli muukalaisia, kummallisia ihmisiä, jotka olivat osanneet
tännekin sotimaan. Niin niitä nyt kuljetettiin maailman laidasta
laitaan ja hyppäytettiin vaikka veteen toisten ampua paahtaessa
rannalta. Se oli maihinnousua. Surkeassa jamassa oli nuori kansa...

Sydänmaan mies meni hieromaan muukalaisten kanssa tupakankauppoja, ja
sai kuin saikin jässäkän jumalattomalla hinnalla. Mutta nykymaailmassa
viljeltiin suuria numeroita. Ei auttanut välittää, vaikka tupakka ei
ollutkaan hääviä. Sillä voi kuitenkin täyttää visakopan ja savu siitä
tupsahteli...

Muukalaisia näytti huvittavan Lapukan ukon järkkymätön olemus. Iloisia
poikia ne olivat, vaikka eivät olleetkaan häävillä jäljellä, ajatteli
ukko lähtiessään toimittelemaan asioitaan.

Hän kävi huollossa elinkorttiasioissa, joista hän ei paljon ymmärtänyt.
Kovin paperista oli maailma. Ja sitten hän meni kauppaan ostamaan
annoksensa.

— Kas vain, lapukkalainen! sanoi myyjä. — Niin seitsemän peninkulmaako
se oli se kinttupolku?

— Niinhän se susi on sen hännällään mitannut, myönteli ukko.

— Menisihän se, kun olisi ne muinaiset seitsemän peninkulman saappaat,
viisasteli myyjä.

Hän pudisteli päätään.

— Laidalla sinä olet, ukkopaha, aivan laidalla...

Hetken kuluttua oli Lapukan ukko kontteineen ja huuli- ja
kulmakarvatupsuineen jälleen tiellä. Hän sukelsi metsäpolulle, joka
tuntui kotoiselta jalan alla. »Sanoma- ja valolankojen omituinen humina
herkesi kuulumasta. Oli vain metsänhumina, ikuinen ja ikituttu. Ja
jossakin seitsemän peninkulman päässä oli Lapukan mökki, ja mökissä
muori odottamassa ukkoa korttiannoksineen.

       *       *       *       *       *

Siellä seitsemän peninkulman päässä olisi luullut olevan rauhan,
erämaan rauhan. Sillä sitä oli yli silmänäön joka puolella. Siellä
liikkuivat vain sääskien miljoona-armeijat, ja jossakin tassutteli
kontio ja tappoi joskus armottomasti erämaan asukkaitten karjaa.

Mutta nyt oli toinen aika. Aina Lapukkaan asti oli kulkeutunut tieto,
että jossakin lähistöllä, muutamien peninkulmien päässä, oli vihollisen
sotavoima tullut metsästä ja tappanut ja polttanut niinkuin muinoin
vanhanvihan aikoina.

Ja sitten rajaseutua tyhjennettiin. Poliisit ja sotamiehet kävelivät
niitä monipeninkulmaisia polkuja. Sieltä ja täältä pilkahti
aina näkyviin harmaa asumus viljelystilkkuineen, jotka erämaan
rannattomuuden keskellä näyttivät liikuttavilta. Ja etelän asukas ei
lakannut ihmettelemästä, että ihminen voi täällä asua ja elää aivan
vapaaehtoisesti, vieläpä mielellään. Nämä asukkaathan olivat jo kerran
täältä päässeet, paenneet sodan jaloista, ja jälleen palanneet,
touhunneet uutta karjaa ja siementäneet pienet peltonsa.

Nyt oli jälleen lähdettävä. Kesä oli vihreimmillään. Jossakin
nevoilla oli kaadettu jo kesän satoa, niukkaa, köyhää heinää. Kaikki
oli jätettävä. Vähät tavarat raahattiin joihinkin kätköpaikkoihin,
harmaat asunnot jäivät autioiksi, ja ihmiset ja karja alkoivat vaeltaa
polkujaan länttä kohti. Pieni pala ihmiskunnan suurta golgatantietä
rannattomassa erämaassa...

Lopulta poliisien ja sotamiesten matkue oli aivan laidalla, Lapukassa.
Mutta pieni, harmaa asumus oli autio ja tyhjä. Väki näytti jo paenneen.
Ehkä he, poloiset, olivat säikähtäneet omaa sotavoimaa viholliseksi.
Täysinäinen vesiämpäri oli polulla, ja tuoreet lehmänjäljet todistivat,
että eläin oli siitä äskettäin kulkenut väljälle laitumelleen.

Vieraat huutelivat, että tulkaa hyvät ihmiset esiin: omia täällä on!
Mutta ei kuulunut muuta kuin erämaan huokaus ja sääskien itsepintainen
ininä. He lepäilivät ja viipyivät aikansa ja jatkoivat sitten matkaansa
asukkaita näkemättä.

Mutta kun he olivat menneet, tuli Lapukan ukko esiin metsänpeitosta
tuttuine huuli- ja kulmakarvatupsuineen. Ja muori oli hänen
kintereillään hätäillen:

— Olivatko ne niitä, viholaisia?

— Eikö mitä! hönkäisi ukko. — Suomalaisia olivat. Mutta se heidän
mukaansa...

Asumuksen oveen oli kiinnitetty paperilappu, jossa oli kirjoitusta.

— Lue sinä, sanoi ukko. — Minun silmissäni se vilajaa...

Ehkäpä kaikki kirjoitettu vilaji Lapukan ukon silmissä. Mutta
muori tavaili paperista, että kaikkien seudun asukkaitten, myöskin
lapukkalaisten, oli lähdettävä lehmineen kirkonkylään partisaanivaaran
vuoksi.

— Mitä se lehmä siellä söisi, kivikkokankailla? sanoi ukko. — Ei tästä
niin vain lähdetä...

— Sitä minäkin, yhtyi muori. — Sanoin jo silloin edellisellä reissulla,
ettei missään ole niin hyvä kuolla kuin Lapukassa...

— Ja tulkoon viholainen! päätti ukko. — Meissä ne eivät paljon voita...

Ja metsä humisi ikihuminaansa, rannaton erämaa, jonka rajatonta rauhaa
ihmiskunnan sota kuitenkin kuohutteli.

(1947)




KOMENTAJAN SOTATAITO


Komentaja oli tyytyväinen järjestelykykyynsä. Yksikön asiat olivat
hyvällä kannalla. Sota saisi jatkua...

Hänellä esikuntineen oli tilavat oltavat, ruokasalit ja kaikki.
Erittäin avara ruokasali, avarin akkunoin ja kaunein kukin.

Sitäpaitsi hän oli nyt onnistunut saamaan lotan, joka ymmärsi jotakin
keittotaidosta. Ja Maria puolestaan osasi kyllä kattaa pöydän. Ja
komentaja rakasti yli kaiken hyvin katetun pöydän päästä avautuvaa
näköalaa. Se oli hänen taistelukenttänsä. Sen ääressä hän oli saanut
pahaisen vänrikin natsansa paisumaan majurin tähdeksi. Hän ymmärsi
miten korkeita esikunnan herroja on kohdeltava, ymmärsi, että melkein
kaikki pitivät hyvän ruokapöydän näköalasta...

Ei sen puolesta, ettei komentaja olisi ymmärtänyt muutakin sotataitoa.
Hän kyllä sai asiat luistamaan. Saipa hänen yksikkönsä siirron miten
usein tahansa, niin pian alkoi uudella paikallakin näyttää siltä, että
siihen oli tultu asumaan.

Komentaja tunsi olevansa kotonaan sodassa, huoltoportaan työteliäässä
sodassa.

Eivät ne vain kaikki olisi osanneet huolehtia siitä, että näköala
katetun pöydän päässä pysyi niin hyvänä. Talvella hänellä oli ollut
metsästys käynnissä, ja nyt kesän tullen hänellä oli taitavia
kalastajia, joten tuore kala oli loppumaton. Sitäpaitsi hänellä oli
kaksi puutarhuria, ammattimiestä, joten monenmoiset vihannekset
eivät koskaan puuttuneet komentajan kuulusta pöydästä, enempää kuin
ruokaryyppykään, viinaksi laimennettu pirtu, jossa sojotti erikoisen
maun antava aroheinä, ehkä ainoa anti idän avarasta maasta, jonka
komentaja oli hyväksynyt...

Komentajan pöydän päähän kelpasi tosiaankin istua. Hän hymyili
toisinaan itsekseen muistaessaan sodan alkuaikoja, jolloin kokki
Rautavaara oli hädissään hämmentänyt komppanian yhteistä pataa
löytääkseen jonkin sattuman silloisen vänrikin kuppiin. Silloin sota
oli kuviteltu pian ohimeneväksi olotilaksi. Nyt komentaja oli ammoin
vakautunut siihen sieluntilaan, että täällä ollaan ja asutaan...

Mutta komentaja ei ollut suinkaan sellainen mies, joka harrasti
ainoastaan suussa maistuvia asioita, pöydän näköaloja. Kaksi puuseppää
oli ahkerasti työssä ja huonekaluja ja raudoitettuja upseeriarkkuja
valmistui lakkaamatta. Koristerautojen takoja oli myöskin taitava
puukkoseppä, ja komentajalla oli jo kokonainen kokoelma teräaseita.
Muun hyvän lisäksi hänellä oli karvarikin toimessa. Hienoa nahkaakin
tarvittiin...

Tämä ammattikunta oli omasta aloitteestaan lahjoittanut komentajalleen
myöskin kepin, oikean taitotyön, keppien kepin, joka oli melkein
kuin marsalkan sauva. Komentaja toi tosiaankin vaivattomasti mieleen
maailman suurimmat sotaherrat, kun hän käveli tuo keppi kädessään
ylväin silmänluonnein, housunsaumojen keltaiset nauhat korttelin
levyisinä, ja otti vastaan ilmoituksen puhutteluun kutsutulta
komppanialta.

Puhuttelut olivat asioita, joita hän myöskin rakasti.

— Elämme suurta aikaa, vakuutti hän...

Ja hän puhui ja osasi puhua pitkälti, tuntikausia. Hän ei ollut
sotilaallisen lyhyyden kannattaja puhutteluasioissa. Ja auta armias,
jos hän huomasi riveissä ikävystymistä, nyhjäyksiä vierustoverin
kylkeen! Komentaja ymmärsi myöskin sotilaallisen kurin tärkeyden...

Oli salainen ja silti tunnettu asia, että komentaja kuunteli
mielellään, jos joku halpa sotamieskin sopivassa tilaisuudessa kertoili
hänelle yksikön mielialoista. Siten hänen tiedossaan saattoi olla jo
heti huomenna, että kuutosteltassa oli illalla sanottu muka radiota
matkien:

— Tänä iltana palautamme mieleen korpraali Isolinnun sanat. — Viena
vapaaksi ja komentaja everstiksi...

Kuutosteltan miehet saivat kyllä jossakin muodossa tuntea ketä he ovat
pistäneet. Komentajaa vain harmitti, että korpraali Isolintu oli saanut
siirron ja päässyt hänen kynsistään vähällä.

Hän sai kuulla avomielisiltä miehiltä monia asioita. Esimerkiksi
sellaistakin, että on julettu laskeskella kuinka kalliiksi komentaja
tulee sotavaltiolle. On muisteltu hänen ja hänen esikuntansa
palvelijain määrää, kaksi kalastajaa, kaksi puutarhuria, lähetti,
ratsunhoitaja, autokuski, kaksi lottaa, puusepät, seppä ja nahkuri...
Komentajan hovista kuulutaan puhutun...

Mikä julkeus! Laiskoinako heidän pitäisi saada maata huoltoportaan
helmoissa. Pitäisikö komentajankin syödä saamattomana kuivaa leipää ja
lipotinta heidän mielinouteekseen... Onhan ilman muuta selvää, että
heidät on kutsuttu _palvelukseen_. Eihän sentään käy laatuun, että
komentaja juoksentelisi kuppeineen kenttäkeittiöllä...

Yksikkö sai liikettä, harjoituksia, tarkastuksia, puhutteluja. Oli
ilmeistä, että komentaja tiesi kaiken, että mikään ei pysynyt häneltä
kätkettynä. Yksikön miehet silmäilivät toisiaan vaiteliaina ja
epäluuloisina. Ei uskallettu enää jupista mitään, sillä kaikkialla oli
korvia ja silmiä...

Tuskin rohjettiin nyökytellä ilkeästi päätä, jos joku sai ylimääräistä
lomaa, vaikka mielessä voi kyteä, että ehkä se oli _niitä_, tietäviä,
vuotavia... Se sai palkintonsa. Ja loma on kallis asia. Komentaja
osasi innostaa sillä myöskin henkilökohtaista palveluskuntaansa.
Puutarhurikin sai komennuksen. Samalla matkalla hänen sopi oivallisesti
auttaa komentajan rouvaa kotipuutarhan kuntoon laittamisessa...

Kertakaikkiaan: komentajan sota oli hyvällä kannalla. Se saisi jatkua...

Mutta sitten tuli suuri kesähyökkäys ja läpimurto. Asukkaat lähtivät
pakoon sodan jaloista ja kylät tyhjentyivät. Komentaja tunsi itsensä
aluksi hieman häirityksi omassa sodankäynnissään. Mutta pian hän
sai takaisin malttinsa. Hän uskoi vahvasti, että tykkien jyrinä
pysyy taaempana ja lentokoneet ylhäällä taivaalla. Kylmäverisesti
ja neuvokkaasti hän alkoi käyttää tilannetta hyväkseen. Hän kokosi
sotapakolaisilta karkuun päässeitä eläimiä ja pian hänellä oli
melkoinen karja lypsäviä. Hän perusti oikean suurkanalan autioihin
taloihin jääneistä kanoista. Palveluskunta lisääntyi karjakoilla ja
kananhoitajilla ja näköala komentajan pöydän päässä suorastaan parani:
maito virtasi ja kananmunia keitettiin kuin perunoita...

Osoittaakseen kaikille kuinka vahvalla kannalla hän katsoi sodankäynnin
olevan komentaja alkoi rakennuttaa komeaa tallia sadalle hevoselle.
Sillä rakentamista hän myöskin rakasti. Sodankäynti oli hänelle
asumista. Sivukulkijankin piti nähdä, että siinä on paikka, jossa
jotakin tapahtuu. Päivälliselle pysähtyvän korkean upseerin piti
erikoisesti tässä tilanteessa kuulla ja nähdä, että täällä uskottiin
tulevaisuuteen...

Mitäpä siitä jos miehet kuuluivat jupisevankin, että miksi tänne piti
vielä takoa satoja kiloja nauloja. Oliko kuri höltymässä? Komentaja
lisäsi työvauhtia. Hän patsasteli tallirakennuksella uljaana sauvoineen
ja housunsaumoineen ja antoi hätäilemättä ohjeensa muonittajalotille.
Pöydän piti pysyä komeana. Se oli sotataidon ydin. Kaikki muu seuraisi
itsestään...

Mutta juuri kun se komea talli saatiin valmiiksi, tulikin välirauha ja
vetääntyminen. Se oli komentajalle melkoinen isku. Avarat asunnot ja
kaunis näköala ruokasalin pöydän päästä oli jätettävä.

Mutta vasta seuraavassa majoituspaikassa komentaja sai lopullisen
iskun. Muonitusalikersantti oli kieltäytynyt antamasta upseerien
keittomuonaa erilleen. Komentaja meni itse hänen puheilleen. Mutta
muonittaja pysyi lujana.

— Eiköhän se ole parempi, että herratkin tästä lähtien syövät
yhteisestä padasta...

Mikä julkeus! Mutta katso, komentajalta oli vauhti poissa
kertakaikkiaan. Hän huomasi, että jotakin ratkaisevaa oli tapahtunut.
Kaikki entinen oli mennyt...

Hän oli yhä komentaja, mutta kuitenkin kukistunut suuruus
lusikoidessaan kenttäkeittiön soppaa, koko komppanian, kolhoosin
keittoa, joka hänen nenäänsä tuoksahti tiskivedeltä. Aivan hänen
kuultensa juljettiin sanoa, että sota oli päättynyt hyvin: siinä
Suuressa Suomessa olisivat herrat tulleet niin älhyiksi, ettei niiltä
olisi saanut silmiään auki...

Aikoihin oli eletty. Yksinpä ennen niin mahtavan leveät keltaiset
nauhat komentajan housunsaumoissa näyttivät nyt kaventuneen,
kutistuneen ja laihtuneen. Oli tapahtunut jotakin.

(1945)




OMALLA HAUDALLAAN


Mies, pienikokoinen ja keski-ikäinen, siistissä, mutta jollain tavoin
huolimattomasti repsottavassa puvussa, laskeutui alas linjavaunusta
pienen syrjätien risteyksessä. Vaunu jatkoi matkaansa huristen ja
rämisten, pitkien sotavuosien jälkeen hyvin kärsineen näköinen vaunu,
häkäpönttö peräosassa kuin musta peikko. Harmaa pölypilvi lehahti
lentoon kuivasta tiestä loppukesän leutoon ilmaan, heilui ja häilyi
hetkisen ja haihtui sitten näkymättömiin.

Mies seisoi tienristeyksessä pitkän tuokion ja näki vaunun katoavan
mutkan taakse ja pölyhunnun haihtuvan. Hänen kasvojaan peitti tummahko,
tiheä, hieman kiherä parta, jossa läheltä katsoen voi erottaa harmaita
haituvia kuin hopealankoja. Miehen partapinta-ala oli tosiaankin
harvinaisen laaja. Se ulottui melkein silmiin asti, ruskeisiin silmiin,
jotka väsyneinä ja välinpitämättöminä katselivat ympäristöä.

Hän alkoi astella tuota syrjätietä verkalleen kuten mies, jolla ei ole
mitään kiirettä, riiputtaen kädessään pientä pahvisalkkua. Hän silmäili
syksyisen sänkistä maisemaa, jossa siellä ja täällä seisoi kuhilaita
kuin harmaita tonttuja. Viljelys ei suinkaan näyttänyt miltään
ikivanhalta asialta tässä maisemassa. Metsän tumma tai vihertävä reuna
ei koskaan ollut kaukana. Jostakin pölähteli riihen harmaa savu ja
lemahti kuivuvan ahdoksen haju tielläkulkijan sieraimiin.

Kapea tie oli melkein autio. Jossakin edessäpäin vaelsi sitä kappaleen
matkaa suuri ja pörhöinen elokuorma. Kerran tuli vastaan kesäauringon
ja lian yhteistoiminnan tummentamia pienokaisia, joihin partamies
silmäsi omituisen tutkivasti.

Jos tämän yksinäisen kulkijan mieli olisi ollut yhtä avoimena näköalana
kuin tämä maisema, jossa viljelys ja korpi riitelivät, niin olisi
voinut havaita, että tämä seutu ei ollut hänelle mitään kuollutta
seutua, jonka sisin olemus pysyisi häneltä kätkettynä. Tämä maisema
oli miehelle hyvin, hyvin tuttua. Jossakin näillä seuduin hän oli
juoksennellut tuollaisena likaisena resukemelinä. Maisemakin oli
kyllä sen jälkeen muuttunut, viljelyksen vihertävä sileys avartunut,
uusia asumuksia noussut tahi töherretty iloisella punavärillä. Monia
vähäpätöisiä muistoja kohosi miehen mieleen hänen astellessaan. Monesti
hän oli nuorukaisena tohkaissut polkupyörärämällä tätä tietä, edessään
tanssien niukka, mutta silloin niin riittävä ilo. Tuolla hän oli tehnyt
työtä tahi ollut matkalla työhön. Tuossa hän oli ensikerran ryypännyt
kirkasta viinaa sinisestä pullosta, pienessä miesjoukossa sääskien
soitellessa musiikkia...

Menneisyydessä, joka oli yhtä aikaa niin kaukana ja samalla
kädenojentaman päässä, tuntui piilevän haikeata onnea ja samalla
karvasta pettymystä. Sillä tässä samassa maisemassa hän oli alkanut jo
hiljoilleen vanheta, epäillen ihmetellä, että niinkö vähäpätöinen oli
ihmiselämä! Ei uskoisi, ei nuorena uskoisi...

Sitten oli tullut jotakin muuta, myrsky, joka tempaisi hänet tästä
maisemasta kertakaikkiaan, teki hänen tämänkin kävelynsä täällä
kummituskuluksi...

Partamies pysähtyi pitkäksi tuokioksi paikkaan, mihin erään pienen
tupasen jo haalennut puna soveltui pilkoittamaan. Hänen, tahi sen
menneen miehen, ensimmäinen oma koti, aluksi rakas ja toiveita nostava,
vähitellen tukala ja ahdistava kuin vankila. Vaimo, Anna-Mari, alkoi jo
melkein alusta pitäen paljastua epäsiistiksi ja ylen yksinkertaiseksi
naiseksi. Elämä oli menettänyt makunsa, eikä isyyskään tuonut siihen
liioin mielenkiintoa. Niin, täällä pitäisi olla poikakin, nyt
epäilemättä jo melkoinen tolikka, niin, erään sankarivainajan poika...

Partamies poikkesi tieltä ja alkoi hiljakseen, välistä aivan epäröivin
askelin, kulkea tuota punaista tupasta kohti. Hän kuvitteli, että
samanlaiselta tuntunee kulku maanpäällä vainajan haamusta. Paluu
tuoltapuolen ei voi tuoda jälkeenjääneille muuta kuin tyrmistystä ja
turmiota...

Kuitenkin mies katseli uteliain silmin näitä tuttuja tantereita. Ei,
tästä punaisesta tuvasta ei ollut tullut mitään menneitten majaa! Oli
tosin ajanhampaan ja rapistumisen merkkejä, mutta paikkoja oli myöskin
kohennettu ja korjattu. Liiterin katto kiilteli ihkauutena, ja aita,
jonka takana lehmä ynisi lypsyä odotellen, oli samoin uusi. Lammas oli
lieassa pihamaalla, saparo toimeliaana väpättäen, ja pieni kanaparvi
kaivoi ja pemisteli minkä kerkesi. Kaikki todisti elämän jatkumisesta.

Ihmisiä ei näkynyt missään ja partamies astui rohkeasti ovelle. Ylen
tutulta tuntui oven kahva käteen, ja hetkisen hän oli taipuvainen
uskomaan, että kaikki välillä ollut oli vain unennäköä. Mies palaa
pieneltä kylämatkalta turvallisen ja tuskastuttavan kotilietensä
ääreen. Siellä sisällä on Anna-Mari, alituisesti touhuava ja vähän
aikaansaapa, eikä niin kehuttavan siistikään, aina samaa nalkuttava
kuin jokin taitamaton laululintu...

Mutta tuvassa ompelukoneen ääressä istuva nainen ei ollut Anna-Mari,
vaan vallan vieras nainen. Siitä tulija oli varma ensisilmäyksellä.

— Päivää, emäntä! tervehti hän.

Nainen kehoitti vierasta istumaan ja selitti samalla, ettei hän mikään
emäntä ole. Vieras oli hänkin, kotimies.

Partamies sanoi olevansa siirtolainen, joka kuljeskeli katselemassa
mihin olisi otollista asettua. Hän pyysi tilkkasta maitoa, kun aikoi
haukata palasta laukustaan.

Nainen epäili oikeuksiaan maidonantiin, mutta kantoi sitä kuitenkin
mukillisen pöydälle. Sitten partamies liikutteli leukojaan sekä
syödäkseen että puhuakseen, ja nuorehko nainen hurisutti ompelukonetta
ja välillä vaatekappaletta käännellessään osoittautui oivalliseksi
juttelutoveriksi.

Vieras sai tietää, että tämän talosen omistaja oli sotaleski, joka nyt
oli käymässä kirkonkylässä, huollossa ja missä lienee. Nykymaailma
kun harrastaa erikäskystä paperiasioita. Yksi lapsikin sillä oli,
pian kymmenissä oleva poika, sekin jossain omilla juoksuillaan.
Niin se leski vain asua retosti tätä mökkiään ja maatilkkuaan ja
sai siitä suuhunpantavaa. Ja eläkkeenkin se sai valtiolta siitä
miesvainajastaan...

— Tässähän taitaisi sitten olla vaikka kotivävyn paikka, laski
partamies leikkiä. — Miten laajasti lienee maanpintaa?

— Lieneekö tuota laajasti laajan suhteen, vaikka lieneepä sitä
miehellekin asti tonkia. Mutta miten sitten muuten olisi. Kuulosti
siltäkin, että se tykkää tästä nykyisestä elämästään enempi kuin
entisestä. Sen vainajan kanssa oli välistä ollut vähän vaikea elää, eli
elävähän tuo silloin lienee ollut, laverteli nainen.

Partamies oli lopettanut yksinkertaisen ateriansa. Hän näytti käyneen
vähäpuheisemmaksi.

— Ja taitaisihan tuo Anna-Marille olla mies tarjolla, vaikka niiden
lukua vähän vähennettiinkin. On tässä muuan välillä majaillutkin
ja autellut lesken mökinasumista miesten töillä. Sanovat, että ne
voisivat vihittääkin, mutta pelkäävät sen sotalesken eläkkeen sitälyytä
katkeavan...

Ehkäpä partamies jostakin hämärästä syystä tunsi katkeruutta
kuullessaan, että kansa ei kaipaa kuolleitaan tuon enempi. Hän vaikeni
synkeänä.

Sitten ovi ammahti auki ja huoneeseen syöksähti poika likaisena ja
meluisana ja tiedusteli oitis äitiään.

— Eihän tuota ole kuulunut, vaikka luulisi sen jo joutuneen, sanoi
nainen.

— Pyöränkumit tuolta lienee särkyneet, ne olivat niin huonot, touhusi
poika ja alkoi koluten etsiä itselleen syötävää. Hän haukkaili
halukkaasti, ahmien, ja silmäili silloin tällöin penkillä istuvaa
partamiesta, joka vuorostaan tuijotti poikaan kuin lumottuna,
herkeämättä, sanattomana.

Miehen partapensaikosta kuului pieni huokaus. Hän ajatteli, että tuolla
poikasella olisi ehkä syytä katsoa toisinkin, eikä noin ohimennen, jos
hän avaisi suunsa ja kertoisi eräitä asioita. Mitenkähän se mahtaisi
vaikuttaa tuon miehenalun elämään? Lapsi oli nelivuotias istuessaan
lähtevän isän käsivarrella, isän, joka ei enää palannut. Eikä se nyt
aavistakaan, että ne tutut käsivarret voisivat olla lähellä... Eikähän
sellainen järkytys voisi olla terveellistäkään. On paljon parempi,
että hän saa pitää mielikuvansa sankarina kaatuneesta isästä. Eihän
hän ollut tänne tullutkaan muuta kuin nähdäkseen. Sellainen mielihalu
voi syksyn kuutamoöinä tulla vainajalle, joka haudassa makaa. Mutta
näin päivisin... On tosisana: se on ruma, että kuolleet kurkistelee...
Partamies maksoi maitomukinsa, loi vielä yhden pitkän silmäyksen
poikaan, nousi, hyvästeli ja lähti.

Hän käveli nyt kiireesti. Hänellä oli tunne että kaksi silmäparia
seurasi hänen menoaan. Hän oli kuulevinaan keskustelunkin. Pojan
lapsenääni sanoi: Se partasetäpä katsoi... Ompelijattaren täyteläinen
ääni kajahti. Näkyi katsovan! Niinkuin tutakseen...

Niin, täällä oli vaarallista maleksia. Nelisen vuotta ei ole kovinkaan
pitkä aika ja partatupsun piilo on melkein kuin jäniksen pää
pensaassa...

Partamies käveli hyvää vauhtia. Oli jo myöhäinen, iltahämyä ilmassa.
Hän näki naisen tulevan vastaansa pyörää taluttaen, ja hän tunsi jo
kaukaa, että tulija oli Anna-Mari. No, oli soma nähdä hänet läheltä
vielä kerran. Pyörä näytti olevan raskas työntää ja nainen näytti
vanhentuneen ja jolistuneen, ja hänen vaatepartensa ei näyttänyt
oikein sopivalta, kuten ennenkin oli ollut laita. Hän ei näyttänyt
kiinnittävän huomiotaan vastaantulevaan mieheen, joka niinikään näytti
aikovan käydä ohi, nostaen kohteliaasti harmaata huopahattuaan.

Ja sitten partamies äkkäsi, että nainen tuijotti häneen laajentunein
silmin ja pysähtyi. Hän tiesi, että Anna-Mari oli tuntenut hänet.
Nainen näytti menettäneen kaiken voimansa. Hän antoi ruosteisen
pyörärämänsä, jonka tyhjänä lepsottavien kumien ympärille oli kääritty
paperinarua, kaatua tielle, otti muutamia haparoivia askelia takaperin
ja lysähti istumaan ravin reunalle.

— Matti! hän sanoi kähein, kauhistunein äänin. — Sinä olet tullut
takaisin!

Partamies istahti hänen viereensä ja sanoi hiljaa:

— Rauhoitu! En minä ole tullut olemaan, enkä minä ole se Matti! Haamu
minä olen...

— Minä tiesin, että sinä kerran palaisit, kuiskasi nainen. — Olin
paikalla, kun arkkua raotettiin, ja tiesin, ettei se ikinä ollut sinun
ruumiisi, vaikka kaikki olikin niin mätää ja mustaa...

— Usko pois, että minäkin olen aivan mätä ja musta...

— Voi Matti, mitä me nyt teemme?

Nainen näytti olevan aivan ymmällä ja määrättömästi peloissaan.

— Ei mitään, sanoi partamies. — Minä menen kuten olen tullutkin. Tuntui
vain olevan velvollisuus käydä katsomassa, että asiasi ovat hyvin.
Siltä minusta kuitenkin näytti...

— Ne olivatkin hyvin. Olin tottunut jo siihen, että sinua ei olisi...

— Eikä minua olekaan. Minun paluustani seuraisi vain hälinää, häpeää
ja hankaluuksia. Minä menen. Minulla on parempi siellä — toisessa
maailmassa...

Nainen istui äänetönnä.

— Ajattele, että näit vain haamun, sanoi mies. — Hyvää yötä!

Hän nousi ja alkoi astella taakseen katsomatta, pahvista salkkuaan
riiputtaen. Tienmutkassa hän kuitenkin pysähtyi ja näki naisen istuvan
vielä paikoillaan ja sitten nousevan väsynein, veltoin liikkein. Hän
katsoi taakseen, mutta partamies ei ollut enää nähtävissä, ja silloin
hän alkoi työläästi lykätä ilmatonta pyöräänsä, jota kuormitti pari
myttyä, kohti mökkiä, jonka punaväri oli jo haalennut.

Partamies käveli koko lauhan, pilveilevän syyskesän yön pitkin
maantietä, käveli ja istahteli tiepuolissa tupakoita sytytellen. Kun
aurinko nousi ja päivä valkeni, niin hän oli jo kirkonkylässä ja asteli
verkalleen kirkkomaalle. Hän käveli valkoisten ristien vieritse ja
seisahtui erään eteen.

      Matti Leväinen
        synt. 1898,
    kaatunut Vienassa 1941.

Vieressä oli jonkun Antti Leväisen hauta, samoin Vienassa kaatuneen.
Partamies katseli mataloiden ristien jonoja ja katseli kirkon ja
tapulin korkeaa hahmoa taustalla. Olivatko _ne_ oikeassa? Eikö ihminen
koskaan kuole kuolemalla, vaan jääpi kitumaan?

Sellainen kohtalo tuntui partamiehestä perin peloittavalta. Hän oli
kerran pettänyt kaikkia ja välttänyt sankarikuoleman. Eikä hän sitä
katunut. Hän ei suinkaan halunnut lahota tuon ristin alla. Mutta
kun hetki tulisi, niin hän haluaisi kuolla kuolemalla, olla varma
siitä, ettei jää ikuiseksi harhailijaksi eikä voi enää seisoa omalla
haudallaan...

Nyt hän seisoi. Ja hänestä tuntui, että Matti Leväinen oli todellakin
niin kuollut ja kuopattu kuin suinkin olla voi...

       *       *       *       *       *

Matti Leväiselle oli tapahtunut seuraavaa Vienan korvessa, kun
leikattiin vuosiluku tuhatyhdeksänsataaneljäkymmentäyksi.

Suomalainen hyökkäsi hyökkäämistään ja eteni ja voitti. Ja Matti
Leväinen oli mukana, vaikka pelko sydämessä. Sillä tämä rynnistys
tuntui hänestä jollakin tavoin epätodelliselta, eikä hän tuntenut
mitään kaunaa venäläistä vastaan. Hänestä tuntui, ettei täältä ollut
muuta voitettavissa kuin korkeintaan hautaristi. Eikä se himoittanut...

Hän ei lakannut ihmettelemästä sitä seikkaa, että juuri sota oli
antanut elämälle maun, sellaisellekin elämälle kuin hänen, joka oli
ollut olevinaan hyvin tympeätä. Nyt se olisi kelvannut...

Eräs hyökkäystaistelu hiljeni loppuunsa ja Matti Leväinen huomasi
ihmeekseen olevansa vielä hengissä ja ruumiillisesti terveenä, vaikka
kuolemaan saakka väsyneenä ja järkytettynä sodan kauhuista. Rautaa
oli ollut ilmassa sen minkä sinne mahtui ja kuoleman viikatemies
oli niittänyt tai repinyt raajarikoiksi. Onneksi yksikkö pääsi nyt
lepäämään. Se oli välttämätöntäkin, niin vähälukuiseksi, melkein
remoreuhkaksi se oli mennyt.

Täällä, hiljentyneen taistelutantereen äärellä, josta ruumiita nyt
etsittiin ja haudattiin, Matti Leväinen tapasi veljensä, joka oli Kekin
miehiä, autonkuljettaja. Ja veljelleen Matti valitti, että sota ei
ole hänen alaansa. Se sopi vain sellaisille, jotka etsivät kuolemaa,
eikä heillekään, koska täällä saatettiin tappaa miten sattui, aivan
taitamattomasti...

Rauha, vastuksellinen ja vaivalloinen, työlästyttävä elämä, jossa
kutakin rasittivat omat pulmansa, kangasteli nyt mielessä suurena
ja käsittämättömänä onnena. Kunpa pääsisi sinne koti-Suomeen, sodan
kuulumattomiin, rauhan töihin...

He käveleskelivät taistelutantereen äärillä ja he olivat siellä nähneet
erään vihollissotilaan yksinäisen ruumiin.

Velimies oli aina iloinen poika, jonka päähän pälkähteli sitä ja tätä.

— Vai ei sota sinua huvita! Mitäpä siinä, lähde tiehesi täältä!

— Pilkkaatko? kysäisi Matti Leväinen melkein raivostuen. — Kelpaa
sinun, joka saat olla taempana...

— En suinkaan! Näethän sinä, että päästetään täältä...

Velimies hymyili puuhevoshymyään. He olivat juuri löytäneet sen
vihollissotilaan ruumiin.

Tuossahan on niin joutilaan näköinen poika, jonka voisit panna
edustamaan itseäsi...

Matti Leväinen alkoi hämärästi aavistaa.

— Ja mihin minä itseni panisin?

— Minä veisin sinut Suomeen, rautatien päähän. Sinne tulee pian
komennus...

Velimies oli asiaan oikein innostunut. Hän oli sitä laatua, joista on
pääasia, että jotakin tapahtuu, jotakin jännittävää, seikkailunomaista.
Hän tuntui voivan toimittaa veljelleen jonkun kaatuneen työvelvollisen
paperit, jotka oli kähveltänyt. Sitä paitsi hän voi neuvoa
hänelle hyvän olinpaikan jossakin etelässä, jossa hän oli ollut
autonkuljettajana.

— Siellä on eräs ihana leski, johon saattaa vaikka rakastua. Siellä
on hyvä elää, eikä sinunlaistasi hiljaista, vanhaa miestä, joka tekee
maatöitä, kukaan vainua jo kerran kuolleeksi sankariksi...

Ja Matti Leväinen tarttui kuin kala syöttiin näihin haaveellisiin
tuumiin. Hän oli kovin väsynyt, kovin sodan kauhujen järkyttämä.
Kunhan vain pääsisi pois täältä, vaikkapa vain hetkeksi. Siviilielämä
kangasteli mielessä kadotettuna paratiisina.

He ryhtyivät oitis ja siekailematta puuhaansa. Velimies lähti hakemaan
joitakin vaatekappaleita ja muonaa, sillä Matti Leväistä ei saanut enää
näkyä. Hän itse ryhtyi riisumaan tuota kaatunutta vihollista, jonka he
olivat sattumalta löytäneet ryteiköstä. Se oli kummallista ja perin
vastenmielistä puuhaa, sillä ruumis löyhähteli jo pahasti. Koko maailma
oli kummallinen ja pahanunenomainen, täynnä sodan ja metsäpalojen
savua, jonka läpi aurinko kuumotti pienenä punaisena kiekkona.

Kun velimies palasi nyytteineen oli ruumis jo riisuttu. Ja nyt
Matti Leväinen riisuutui itse ja puki ylleen veljensä tuomat niukat
vaatekappaleet. Omat varusteensa tuntolevyä myöten hän veljensä
avustamana kiskoi tuon löyhähteleväu, jo vähän paisuneen ruumiin ylle.
Se oli hidasta ja vaivalloista puuhaa.

— Onneksi sattui vieläkin pienempi mies kuin sinä olet, sanoi velimies.
— Mutta pian tämä paisuu tässä helteessä ja tulee yhdennäköiseksi
vaikka kenen kanssa...

He saivat pukemishommansa onnelliseen loppuun ja velimies ihasteli:

— Siinä sinä nyt olet ja siinä saat olla, kunnes löytävät. Jos eivät
löydä, niin minä asetan niin, että löydetään, mutta vasta sitten, kun
ei ole mitään taikaa mahdollisesta ulkonäön vertailusta...

Matti Leväinen loi viimeisen silmäyksen hahmoon, joka tulisi hänen
sijaisenaan käymään sankarihautaan. Kaikki oli unenomaista. Perin
surkeana kumotti suuri aurinko sodan savun läpi.

He kokoilivat kaatuneen omat varusteet ja kuljettivat ne etemmäksi
ja hautasivat huolellisesti maahan. Sitten velimies otti esiin ne
henkilöpaperit, joista hän oli jo ennemmin puhunut. Matti Leväinen
huomasi nyt olevansa Matti Nieminen, paria vuotta vanhempi entistään.
Valokuva, kuten koko paperikin, oli hankautunut ja tuhruinen. Ne
voisivat hyvinkin käydä täydestä. He sopivat paikasta, johon tämä
uusi ihminen, haudasta karannut, menisi odottelemaan kyytiä. Velimies
aikoi heti kirjoittaa kenttäpostissa tuolle tuntemalleen leskelle,
pienen tilan omistajalle, että eräs hänen tuttavansa on tulossa, oikea
maatyöläinen. Työvoima on harvinaista ja tervetullutta. Sellaista ja
paljon muuta puuhevoshymyinen velimies toimitteli. Sitten he erosivat.

Pari vuorokautta sai uusi Matti Nieminen odotella. Kesän hellettä,
savua, tykkitulta rintamalla. Miten onnellinen hän olikaan saadessaan
olla sen alta poissa, vaikka öisin ahdisti vilu perin puutteellisessa
vaatetuksessa ja ruokaakin oli vallan vähän. Ja sitten hän näki
veljensä vaunun, jonka tunsi sovitusta merkistä, kopin ikkunasta
sojottavasta oksasta. Se ajoi viimeisenä vaununa kolonnan hännillä ja
pysähtyi tienmutkaan, jossa toiset vaunut heti katosivat näkyvistä.
Matti Nieminen tuli esiin ja kapusi kiireesti autonlavalle tyhjien
tynnyreitten lomaan, kuormapeitteen kätköön. Samalla hän sai
leivänkappaleita ja säilykepurkin kouraansa.

Ja niin alkoi matka kohti uutta elämää viluisena, sumuisena ja
savuisena kesäyönä. Matti Nieminen järsi leipää ja lihasäilykettä
ja torkahteli ja heräili kovien ja kolisevien bensiinitynnöreitten
sysintään ja auton keikahteluun kuoppaisella tiellä. Vaunujen moottorit
työskentelivät ulvoen ja ähkien raskaissa vastamaissa ja Matti Nieminen
olla oletteli piilossaan kylmästä ja hermostuksesta hytisten.

Oliko ihmiselle sallittua välttää tulevaista vihaa? Oikea Matti
Nieminen lojui jossakin sotatien vieressä koivuisen ristin alla ja
Matti Leväisen sijainen, vieraanmaan mies, maanpäällä metsässä,
tuulenkaadon vieressä... Lunastaisivatko he eräälle miehen elämän,
rauhan päivät?

Kerran kolonna pysähtyi. Epäilemättä tarkastuspaikka, josta velimies
oli maininnut. Matti Nieminen makasi liikahtamatta kuin kuollut. Hän
kuuli huutelua, keskustelua, raskaitten saappaitten astuntaa tien
somerossa. Hän pikemmin aavisti kuin näki joidenkin vieraitten kasvojen
kurkistavan vaunun laidan yli, velvollisuutensa täyttäneinä ja unisina.
Jähmettävä tuokio, mutta miehen ei ollut sallittu nähdä mitään sotaa ja
sankarikuolemaa piileilevää tyhjien tynnöreitten lomassa.

Matti Nieminen näki sitten veljensä seisovan autonkumin päällä jotakin
puuhaillen, erotti hänen puuhevoshymynsä yön hämyssä. Hän kuului
kuiskaavan:

— On ne pirut tärkeitä! Kurkisteli! Mutta nyt se on ohi. Onko siellä
hyvä?

— Eipä taida olla erin hääviä. Mutta ajattele, että sieltä eivät toiset
palaa kuin suorasäärisinä, kykenemättä tuntemaan mitään...

Sitten se laskeutui toki alas puuhevoshymyineen ja tarpeettomine,
peloittavine kuiskailuineen. Vielä pitkiä tuokioita ja vihdoinkin
kolonna lähti taasen liikkeelle. Kauan, kauan vilua ja vaivaa
tynnöreitten kolhimana. Mutta lopulta auto pysähtyi ja velimies
kurkisti laidan yli ja kehoitti matkustajaa nousemaan.

Auto seisoi yksin tiellä. Velimies kehoitti nyt karkulaista menemään
metsään ja piileilemään siellä, kunnes hän toisi sinne jonkinmoiset
siviilitamineet. Sitten Matti Nieminen voisi tulla ihmisten ilmoille,
ostaa lipun ja ajaa junalla omaan luvattuun maahansa, lesken luo, missä
ei olisi sotaa eikä meteliä. Paitsi hyviä neuvoja ja puuhevoshymyään
hänellä oli epämukavassa asemassaan lähes liikuntakyvyttömäksi
kangistuneelle kyydittävälleen tarjottavana vähän muonaakin.

Matti Nieminen siis ontui metsän peittoon ja aloitti jälleen
odotuksen. Hän oli Vienan korvessa pahasti likautunut ja pahimmoilleen
parroittunut ja hän käytti nyt tilaisuutta siistiytyäkseen. Lähistöltä
löytyi sopiva puro ja hän oli osannut ottaa mukaansa saippuapalansa
ja parranajokojeensa. Viiksenalut hän jätti nenänsä alle antaakseen
kasvoilleen mahdollisesti toisen vivahteen. Vielä parempi olisi ollut
tältä kannalta katsoen antaa koko parran olla paikoillaan, mutta
hän kuvitteli sen epäilyksiä herättäväksi. Sitten hän haukkaili
eväsmytystään, lepäili ja loikoili ja ajatteli sitä Matti Leväistä,
joka oli jäänyt Vienan korpeen ja jota kesän lämpö muutti hetki
hetkeltä asiaan yhä soveltuvammaksi...

Ilta tuli ja illan mukana saapui velimies lupauksensa mukaan
kutakuinkin sopiva siviilipuku repussa. Hän sanoi nyt olevan kiireen.
Oli sattunut niin onnellisesti, että hän oli tavannut tutun automiehen,
joka oli lähdössä ajokomennukselle kauas koti-Suomeen. Matti Nieminen
saisi siinä kyydissä pitkän heiton ja pääsisi pois sotatoimialueelta.
Siellä on ehkä sopivampaa nousta junaan kaikkien kyselyjen
välttämiseksi.

Karkulainen siis pukeutui kaikessa kiireessä, ja sitten he velimiehen
kanssa oijustivat toisen maantien varteen, jossa yhdyttivätkin
kysymyksessä olevan auton. Ei ollut aikaa pitkiin puheisiin.

— Hoida terveyttäsi! sanoi velimies ja heilautti kättään pysähtyneen
kuormavaunun lähtiessä jälleen liikkeelle. Matti Nieminen muisti
vieläkin selvästi hänen hahmonsa kesäyön hämyssä, hänen erikoisen
hymynsä. Se olikin viimeinen kerta, kun veljekset tapasivat. Saman
kesän syyspuolella hänet oli tappanut partion luoti vaununsa
ohjauspyörän ääreen, kuten Matti Nieminen sai tietää paljon myöhemmin.
Hän lepäsi nyt kotipitäjänsä sankarihaudassa sen veljensä vieressä,
jota hän kerran oli ollut pukemassa suomalaiseen sotilasasuun Vienan
korvessa...

Mutta sotapakolaisella itsellään oli onni matkassaan. Hän sai
autokyydin lähimpään kaupunkiin, josta jatkoi matkaa jalan, sillä
juna poliiseineen peloitti häntä. Mutta sitten pitkä ja autio maantie
alkoi häntä vielä enemmän kammottaa. Hän tunsi olevansa harmaanruskean
maantiennauhan päällä kovin näkyvissä, aivan julkinen henkilö. Kuka
tahansa voisi tulla kysymään häneltä, että ethän vain se sinä ollut,
joka lähdit Vienan korvesta lipettiin...

Ihmisjoukossa voisi olla paljon paremmin turvassa tutkivilta katseilta.
Niinpä hän eräältä asemalta osti rohkeasti matkalipun ja astui
junaan. Kaikki kävi erittäin onnellisesti. Häneltä ei satuttu edes
kertaakaan kysymään henkilöpapereita koko pitkän matkan aikana. Junasta
laskeuduttuaan hän jatkoi matkaa veljensä ohjeitten mukaan, kulkien
jalkaisin. Taipaleitten ei pitänyt olla enää pitkiä.

Katsellessaan vanhan viljellyn maiseman jo vähän syksylle vivahtavaa,
mutta vielä täysin kesäistä rehevyyttä, peltojen kypsyvän viljan
nuokuntaa ja iloisia puutarhoja, jotka olivat kuin hymy tai nauru,
nähdessään hyvin rakennettujen talojen kohoavan viljavasta maasta
Matti Nieminen ensi kerran täysin ymmärsi, miten pitkän matkan hän oli
kulkenut, miten suuren onnen käsittänyt.

Siellä vain korpea ja huono tie, jonka sota oli loitsinut erämaahan,
ja ukkosmaisia sodan ääniä, kauhua ja kuolemaa ja silpoutumista,
omituisen paisuneita ruumiita ja savua, niin että auringostakin tuli
ilmestyskirjamainen taivaankappale. Täällä kesäinen maisema, kirkas,
kuulas taivas ja syvä rauha. Täällä oli vaikea uskoa, että mitään
kauheaa Vienan korpea oli olemassakaan...

Matti Nieminen nautti täysin rinnoin. Hän tunsi saaneensa jotakin.
Vaikka tämä loppuisi lyhyeenkin, niin hän oli jo saanut jotakin, jota
ei voitaisi riistää pois, joka oli vaivan arvoista: rauhan päivän.

Hän lojui kokonaisen armaan päivän metsikön reunassa ja nautiskeli
olostaan. Ei sodan löyhkää, ei korvaa rasittavia, kiukkuisia
ääniä. Sitten hän lähti vaeltamaan kesäisen illan kullassa. Hän
oli tuntevinaan paikan veljensä kuvauksesta ja kysäisi asiaa
vastaantulevalta neitoselta. Kyllä, tuo valkoinen talo oli Vahvaselkä.
Matti Nieminen tallusteli hiljaiseen taloon ja tapasi pihamaalta
pyylevähkön naishenkilön, punaverisen ja leppoisasti hymyilevän,
epäilemättä emännän, lesken, josta velimies oli puhunut.

Kulkija mainitsi etsivänsä hiljaista maatyöpaikkaa. Oikeastaan hänet
oli neuvottu juuri tähän taloon. Erään tuttavan olisi pitänyt asiasta
kirjoittaakin...

Ei, mitään kirjettä ei ollut tullut, mutta työmiestä kyllä talossa
tarvittaisiin. Viljankorjuu oli edessä. Ja vielä senkin jälkeen, kaiken
aikaa, jos juttuun tultaisiin.

Vahvaselän leski oli puhelias ihminen, sitä laatua, jollaisten kanssa
Matti Nieminen tiesi viihtyvänsä. Hän jäi taloon, ja muutamien päivien
kuluttua oli ilmeistä, ettei emäntä laskisi häntä menemään mielellään.
Sillä Matti Nieminen osoittautui oivalliseksi maatyöläiseksi, joka
hallitsi ammattinsa täydellisesti. Sellainen ihminen oli talolle
korvaamaton tällaisina aikoina.

Muutamien päivien kuluttua saapui myös velimiehen kirje, jossa tämän
lahjanveroisen miehen mahdollisesta saapumisesta taloon mainittiin.
Vahvaselän leski heltyi muistelemaan Antti Leväistä, iloista poikaa,
joka osasi nauttia tästä maailmasta. Nyt sekin poloinen oli sodassa.
Paketti sille täytyi lähettää. Myöhemmin tuli toinen kirje, jossa
Antti kertoi veljensä kaatumisesta. Hänen ruumiinsa oli löydetty
pahoin mädäntyneenä ja muutamat hänen yksikkönsä miehet olivat asiaa
kummastelleet, he kun muistelivat nähneensä Matti Leväisen vielä sillä
paikalla tapahtuneen taistelun jälkeenkin. Velimies saa nyt surulomaa
ja ehkä hän ilmestyy sinne Vahvaselkään...

Mutta hän ei koskaan tullut, eikä tullut kirjettäkään sen koommin.

Matti Nieminen teki töitä. Aina kaivava levottomuus ja pelko teki
hänestä oikean työhullun. Sillä varsinkin alkuaikoina hänestä tuntui,
että kuka tahansa voisi nähdä, että hän on tullut Vienan korvesta,
että hän on oikeastaan sankarivainaja... Hän antoi kasvojensa peittyä
kauniisti kasvavan parran alle ja alkoi rauhoittua. Mutta koskaan
hän ei tullut aivan rauhalliseksi. Sota jatkui. Siellä ryömiskeli
kranaattitulessa miehiä, joiden päähän ei ollut pälkähtänyt lähettää
puolestaan sijaista sankariristin alle... Eikä Matti Niemisen
päätä silitettäisi, jos huomattaisiin, että hän vielä jatkoi
maanviljelystoimia isänmaan pinnalla...

Mutta toinen pitkä sotavuosi toisensa jälkeen kului eikä mitään
tapahtunut. Vahvaselän partainen työmies ei suinkaan ollut mikään
eilisen teeren näköinen poika. Kenenkään päähän ei pälkähtänyt
ihmetellä, että hänen yllään ei liehunut sotilasmanttelia. Sitä paitsi
Vahvaselän emännän taitava kieli lienee sammutellut pienetkin epäluulon
liekit. Saattoi olla, että hän oli saanut vakituisen työmiehensä
merkityksi henkikirjoihinkin kuten ainakin ihmisen. Matti Nieminen
ei koskaan tiedustellut sitä seikkaa. Hän oli hyvin vaatimaton ja
hiljainen mies eikä kaiken muun hyvän lisäksi pitänyt palkkaa erikoisen
huomion arvoisena asiana.

Matti Niemisen oli erinomaisen hyvä elää Vahvaselän talossa. Vain
menneisyyden kummittelevat haamut häiritsivät. Ja nekin ehkä asuivat
vain hänessä itsessään. Olihan velimieskin jo siellä, jossa suu on
sanatonna...

Vain Vahvaselän leski mahtoi naisen vaistollaan jotakin aavistaa Matti
Niemisen menneisyyden kahleista. Välistä se tuntui partamiehestä
kammottavan varmalta asialta. Mutta hänkään _ei tiennyt_ sillä tavalla
niinkuin tämän maailman asiat on tiedettävä...

Lopulta tuli aika, jolloin rauha jälleen vallitsi maailmassa. Näköalat
olivat muuttuneet. Erään Matti Leväisen eloonjäänti ei ehkä enää
olisikaan kovin raskas rikosasia. Matti Niemistä alkoi askarruttaa
tämän vainajan jälkeenjäänyt perhe. Miten he siellä elellevät ja
tullevat toimeen?

Tuntui siltä, että Matti Niemisen väistämätön velvollisuus oli ottaa
selvä siitä asiasta. Niinpä hän oli pyytänyt emännältään pientä lomaa
ja saanut sen, luvattuaan pyhästi välttämättömästi palata.

Tällä matkalla hän oli ensi kerran näyttänyt junassa Matti Niemisen
vanhaa henkilötodistusta. Poliisi silmäsi sitä välinpitämättömästi ja
sanoi, että olisi syytä jo hankkia tuoreempi paperi. Mistäpä hän tiesi,
että sen paperin alkuperäinen haltija nukkui syvää sankariunta ja hänen
edessään oli eräänlainen kummitus...

Ja nyt Matti Nieminen oli nähnyt muutaman sotalesken perheen, nähnyt,
että erään Matti Leväisen tuloa tuonelta ei suinkaan kaivattu...

Kylän kukot kiekuivat ja yön leppoisat pilvet haihtuivat taivaalta.
Aurinko rävähti näkyviin ja kirkko ja tapuli heittivät pitkät varjonsa
kasteiseen hautausmaahan ja pitkälle kylään, jossa joku ikkuna lennähti
avoimeksi aamuvirkun ihmisen toimesta...

Matti Nieminen katsoi vielä kerran. Leväis-veljesten valkoisia
hautamerkkejä. Hän otti lakin päästään, paljastaen harmahtavat
hiuksensa, ja ajatteli hiljaa mielessään, että levätkää rauhassa te,
joille lepo on annettu. Te kaksi lunastitte eräälle miehelle kappaleen
elämää, joka lopultakin, kaikesta vaivalloisuudestaan huolimatta,
maistuu melkoisesti...

Partamies asteli hattu kädessään kirkkomaantielle, joka kuuluu eläville.

(1946)



