Pentti Haanpään 'Jälkeenjääneet teokset I' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3821. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen, Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.




Pentti Haanpään

JÄLKEENJÄÄNEET TEOKSET I


Kairanmaa, jälkeenjääneitä juttuja





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1956.






SISÄLLYS:

TIE TUNTURIN YLITSE

Uskovaisia
Ystävykset
Syksyä ja ikävää Napasalon kirkolla
Kultainen kinkku
Vanki
Joulusaalis
Teppo
Mies rantakioskissa
Opettajan maatalous
Remsunperän ja isäntä Pussisen tanssi
Vanhan Köpin tauti
Ristilapsi
Murjumiehen joulu
Muistomerkit
Joulun tullessa
Iisakki Kuvun tarina
Joulupaketti
Tie tunturin ylitse
Yritys

VÄLJÄN TAIVAAN ALLA

Hurun renki
Kenttä
Lososen ja Puskan hiihtokilpailu
Viisikymmentä kilometriä
Silkkiräätäli — vanha hiihtourheilija
Kaupunki ja korpi
Eräs urheiluerämies
Raha lentää Pasurin kankaalla
Alokas Koskelon tapaus
Paulakengänmies uipi
Huutokauppa lukkarista
Muuan kasvatusyritys

ILMEITÄ ISÄNMAAN KASVOILLA

Historiallinen kertomus muutamasta Puu-nimisestä
   miehestä ja eräästä kapinasta
Oiva Peltomaa, pula ja pieni rautatieasema lakealla maalla
Lukko Teeriahon ovella
Tie
Kohtaukset
Eräs jatkuva paraati
Rikas mies vierailee Eemeli Märeen luona
Taistelu eräästä talosta
Kylän räätälin iltakävely
Isänmaallisuuden tulenpatsaat
Isänmaallisuuden ilmenemismuodot
Kertomus miesten hengistä
Muuan maininki
Setäni ja minä
Puristetut kehät
Työvoiman tuotannon rationalisoiminen
Kuinka isänmaallisuuden vaunut sattuivat viemään erään miehen
Esa Kurkimaan elämys
Pitkät varjot

MITTA

Setä Länneltä
U.T.Q Wist
Puunkaatajan päiviä
Mitta
Viimeinen suupala
Ihmiset asuvat
Juhannushuvien jatko
Kahdet kasvot
Kitaratyttö
Näky
Kaalepin edistymättömyys
Rähjys
Taikuus
Ajomiehet kaipaavat laskutaitoista
Kenraali Impola
Vanha satu jatkuu
Muuan jalkamatka
Kansanrunoja
Kertomus kultapusseista
Kertomus vapaaehtoisesta vangista
Mäen isännän kuuluisa rakkausseikkailu
Majatalon isäntä suuren virran partaalla
Maanteitten varsilta

Juttujen lopussa oleva vuosiluku tarkoittaa kirjoittamisvuotta.






TIE TUNTURIN YLITSE

ja muita juttuja vuosilta 1925-30




USKOVAISIA


Vanha ja väsynyt päivänhahmo uppoutui syksyisen pimeän laajaan helmaan,
pehmoiseen ja syvään. Musta ja raskas pimeys peitti leppeänä ja
viisaana litisevän kujan, sontaiset raitit, tummaa, likaista vettä
vyöryttelevän jokiuoman, talosikermien töhryiset, sekasortoiset
ääripiirteet, pirtit, joissa kävi ihmisten elämänkitinä, navetat,
joissa elukat märehtivät miettiväisesti pullottavin silmin.

Kesä, vehreys, lämpö: se oli takana. Ja syksyisen pimeyden ja loan
jälkeen kurkisteli talven valju, tylynselkeä naama. Mutta lieneepä
kellareissa perunaa, turnismöykkyjä, laareissa jyviä. Sopii isäntien
ja muittenkin olla kohtuullisen tyytyväisiä ruumiin tilaan ja yritellä
miettiä miten on sielun laita, jonka he ovat kuulleet asustavan
itsekunkin lihojen ja luiden seassa...

Laajassa, matalassa pirtissä puheli saarnamies yksitoikkoisella,
unettavalla äänellä uskonasioista. Sanankuulijoita oli pirtti ahtaen
täynnä; likinnä pöytää uskovaiset, vakaat isäntämiehet paljaina
kumottavin päälain, ja muijat ja kaikki kylän akat tuijotellen isojen
huivien huppuloista. Ovensuussa oli piikaväkeä ja pojanjääriä, jotka
ovat suruttomia, koska ovat nuoria ja himoitsevat päästä maailman
makuun ja aikovat vasta sen jälkeen huolehtia sieluista, ellei ennen
niin kuolinvuoteella. Uskonsanat solahtivat heidän sivuitseen:
he miettivät muita asioita, jotka sillä hetkellä tehokkaammin
kutkuttelivat esille iloja lihalle, älyämättä antaa arvoa niille, joita
sielun on syytä himoita...

Mutta mikä ties, jos nämä uskonsanat solahtivat jumalisten isäntienkin
sivuitse! Sillä heidän silmänsä ovat kiinni, pää tuiki kyyröllään ja
huokailu muistuttaa nukkuvan hengenvetoa... tai ehkä saarnan on määrä
tuutia levolliset sydämet hurskaaseen uneliaisuuteen, antaa uskonrauhaa.

       *       *       *       *       *

Öljylamppu helottaa himmeästi, saarnamies istuu pöydän takana
tuijotellen jyhkeään kirjaan, hänen leuassaan viipahtelee pitkä
jouhiparta kuten hevosenhäntä niinkuin pyhille miehille kuuluu.
Hänen äänensä on änisevä ja uninen, hän puhelee sielusta ja lihan
turmeluksesta, lunastuksesta, Kristuksen kalliista haavoista,
kärsimisestä...

— Verikyyneleitä itki meidän vuoksemme... Sananjulistaja ikäänkuin
havahtuu, virkistyy, nostaa päätään ja hokee:

— Verikyynelettä itki meidän vuoksemme! Meidän vuoksemme itki
verikyynelettä... Jumalan poika vuodatti verikyynelettä puolestamme!

Saarnamies kiihtyy, tuohtuu, kiskoo innostusta, selittää hapeneesti,
moukaroipi sanoilla syntisiä eläjiä, paatunutta sydäntä, himokasta
lihaa ja luonnon turmelusta...

Ja jopa uilahtaa joku vaimoihminen itkuun, pitkään ja ulvahtelevaan,
katkeran haikeaan... Hänen sisuksissaan mahtaa olla hätää ja tuskaa
sielun puolesta, joka on nuhraantunut synnin lätäkössä... Nuoret
kurkkivat ovensuussa uteliaasti ja kevytmielisesti ja jumaliset
isäntämiehetkin kohottavat päätä ja raottavat silmää ja huokaavat, ehkä
huokaavat synnin painavan kuorman alla, ehkä kiitollisina, kun usko oli
kieräyttänyt sen heidän hartioiltaan.

Vaimenee jälleen saarna entiseen tasaisuuteensa, vaikenee itkunnyyhke,
uskovaiset vaipuvat hurskaaseen, lepoolliseen oloonsa. — Niin, nämä
vakaanaamaiset, useimmat jo iälle ehtineet isäntämiehet muijineen,
he ovat astuneet illan hämäryyteen, halki mehevän, muiskahtelevan
rapakon, etsiäkseen kalliille sielulleen ansiota iäiseen autuuteen.
He eivät halua menettää mitään, jolla on arvo... oli tosin aika,
silloin kun heidänkin ikänsä oli sangen nuori, että useimmat heistä
eivät huolehtineet sielunsa puolesta vaan ruumiin. Mutta se aika
oli mennyt väleen, se, kun he kävivät markkinapaikoissa, vaihtoivat
hevoskopukoita, ottivat ryypyn putelista ja ryhtyivät naisenpuoliin...
Veri oli nopsasti laimistunut, ellei ollut ehtinyt riehahtaakaan.
He elivät vakaasti vakaissa taloissaan, huolella sekoittivat sontaa
ja suomuraa saadakseen juurikkaita ja jyviä, himoitsivat hyötyä ja
vaurastua pahanpäivän varalta, tyytyväisinä viljelivät yhtä ainoata
vaimonpuolta, pieksivät ja peloittivat lapsimukuloita Jumalan
mielinouteeksi.

He olivat tulleet huomaamaan, mikä elämässä oli arvokasta ja
välttämätöntä ja alkoivat pian huolehtia toimeentulostaan kuoleman
jälkeenkin tulevissa oloissa... He äkkäsivät sielujensa arvokkuuden:
kaksi mahtavaa jumaleläjää himoitsi niitä hoteihinsa... Epäilemättä
kallis, hyödyllinen esine, jota ei sopinut laskea hunningolle, ei antaa
kekäleherran käsiin, jonka juonet olivat monet ja jonka huoneessa
oli liikoja lämpöasteita... Mutta taivaanherra oli hyvä: sytytteli
kynttilät ja rakensi aterian ja valmisti autuuden vuodevaatteet...
Mutta hän päästi portista ainoastaan ne, jotka olivat maanpäällä
soveliaasti vaeltaneet, autuuden ansainneet, eläneet jumalisesti... Ja
he kokivat elää, vastustaa pirujen kuiskutuksia, hallita synninsitkasta
luontoa, ei kirota, ei huorata, ei lähimmäistä vahingoittaa, mutta
yrittää rakastaa, mitata köyhälle täysi mitta ja ottaa pennejä
kohtuuden jälkeen perunakapasta tai sinisestä sintunesteestä. Ja kun
vaeltava saarnamies tuli kylään, ei miettiä maallisia, mutta istua
totisena, kuunnella vakavana, veisata heleä virsi...

Ja taivaassa odotti herkkupöytä, autuus, ylkä himoitsi morsiantaan,
mutta suruttomat, vihollisen pauloihin langenneet olivat helvetissä,
missä yhä lisättiin puita piisiin...

Seurapäivät syksyisen taivaan alla, karstalakisessa pirtissä
kuluivat loppuun ja alkoi arkinen touhu. Uskovaiset, vakaat,
vöyräitten talojen haltijaväet olivat paljosta istumisesta ärtyneet,
jumalisuuden hervottamat aistit virkosivat äkisti, tuli huoli hetkeksi
laiminlyödystä elonvaelluksesta: piestiin pahajuonista kakaraa,
tiuskittiin palvelusväelle, joka ei saanut naudoista tirkkenemään
kyllältä maitoa, eikä välittänyt hoitaa kunnolla tehtäviään.

Aika matoi ja jossain vartoi kuolema puristaakseen ihmiseläjästä
henkirievun ja viedäkseen sen sinne, missa vissin mittapuikon pitäisi
osoittaa sen arvo tai arvottomuus.

(1925)




YSTÄVYKSET


Kyläkunnan laidassa oli mökkirähjä, muru perunapeltoa ja pisteaita.

Kesäkuisen auringon paisteessa istui pisteaidalla varis ja variksen
vierellä mökin poika likaisin, verinaarmuihin halkeillein kintuin,
risaiset housut vedettyinä ainoalla solmuisella kannattimella ristiin
ylitse toisen olkapään. Moniin aikoihin lyhentämätön tukka oli kuin
viholaispesä, räkä pyrki valumaan toisesta sieraimesta pitkäksi
sorkaksi, mutta aina kun se tapasi ylähuulen, nykäisi poika sen
hengenvedolla takaisin piiloon. Ja niin tätä kirnuamista jatkui ties
kuinka kauan...

Kädessä oli pojalla läkkitörppö ja pieni puinen lusikka. Sillä
hän ajoi variksen suuhun piimänkokkoa, kun se kita punaisena ja
ammollaan odotti. Piimää oli valunut linnun rinnallekin ja töhrinyt ja
liisteröinyt höyhenet rumiin tukkoihin. Kauas kesäiseen ilmaan kuului
variksen käheä raakunta ja taas hätäinen hoklitus, kun se nieli piimää,
silmät ummessa, nokka kohti taivasta.

Sitten lintu oli kylläinen, ruoka-astiat joutivat nurmelle ja varis
ja hänen isäntänsä pelehtivät kesäisillä laitumilla iloisina ja
huolettomina. He olivat onnellisia, sillä huolet huomispäivästä eivät
heitä rasittaneet, ei ajattelemisen eikä tutkimisen murhe, eivät he
hamuilleet mitään suurta ja tavoittamatonta. Niin nämä ystävykset
elivät kesäisiä, pitkiä päiviä aina yhdessä, aina uusissa puuhissa.

Keväällä hän oli löytänyt tämän ystävänsä petäjän latvasta puron
reunalta risuisesta majasta. Silloin se oli paljas ja punanahkainen,
höyhenen alut ihossa kuin piikit, suu aina levällään vaatien ruokaa.
Poika kantoi sen kotiin, appoi siihen piimää, ja se kasvoi ja kehittyi
hänen paraaksi ystäväkseen.

Mutta mökin ukko ei katsonut heitä ystävällisin silmin. Hän ei
havainnut mitään hyvää siinä, että tuollainen raiskalintu oli pojan
toverina. Epäilemättä tulisi pojastakin samanluontoinen eläjä.

Ja niinpä hän nurisi ja puhui pilkkapuheita, kun poika istui nurmella
ja varis louhahti hänen pörröiselle päälaelleen, kallisteli mustaa
päätään viisain, mulahtelevin silmin. Poika katseli kirkkain ja puhtain
silmin. Hän osasi vielä nauttia taivaan linnun seurasta. Epäilemättä
hän erään puolenkymmenen vuoden kuluttua etsisi iloa viinapullosta ja
hamuilisi seuraa, joka oli törkyisempikin kuin tämän variksenpojan.
Sitten hän varmaankin jo löisi mielellään tätä lintua nupukivellä
päähän, kuten tämä vanha ukko nyt olisi tehnyt.

Sitten jonakin päivänä, kun poika oli poistunut purolle, mutta varis
jäänyt pelehtimään pihamaalle, kaivoi ukko mällin poskestaan ja pudotti
sen linnun avoimeen kitaan. Se väänteli nokkaansa, pyöritti silmiään,
oli ylen sairas, ja kellahti pian selälleen jalat kohti taivasta.

Poika palasi purolta ja tapasi ystävänsä pörhöisenä, ummistunein
silmin, ojentunein säärin, liikkumattomana kuolleena. Silloin kesäisenä
päivänä kuului niiskutus kauas. Mökin pikku poika itki elämänsä
katkerimmat kyynelet.

(1926)




SYKSYÄ JA IKÄVÄÄ NAPASALON KIRKOILLA


Jälleen on ilta, syksyinen ja savunharmaa, tuulta, pilviä, alakuloisena
pisartelevaa sadetta koko Napasalon kirkonkylän yllä. Rakennukset
mustanpuhuvina, märkinä, akkunat himmeinä kiillellen, kuraa kujilla.
Alakuloista, ikävää.

Ikävyys Napasalon syksyisessä kirkonkylässä; se on ylen tiivis,
ikäänkuin hahmon saanut, kuin kuivaluinen, nahkoilta kuroutunut ukko,
päälaki kumottaen kellertävänä ja sileänä kuten naurispaistikas,
petolinnun käyrä nokka riippuen yli suun, jonka pielessä venyy joku
haiseva lihanriekale viimeisestä haaskasta, ja löpisevä saarna
hampaattomien ikenien lomitse: turhuuksien turhuus... Sama eilen, tänä
päivänä ja epäilemättä huomennakin, ahtaantuupa mieleen, että niin on
oleva iankaikkisesti. Ikäänkuin ei koskaan enää voisi mitään tapahtua,
repäisevää, väririkasta tahi kuumaa.

Hämäryys, tuuli, iltaiset pisarat... Mitä tehdä, minne mennä?
Lukisimmeko? Mutta mitä me luemme? Koko kunnan kirjasto on lainattu,
luettu ja tutkittu moneen kertaan. Kahvilaanko maantiemutkaan? Mutta
mitä me kahvilassa tekisimme? Sama Jaska, sama Simo-ukko, sama kurkun
raapaisu, karvaisen, pitkän, kuivan kaulan: — Äähr, mitästä, poijat...
Ja gramofooni särisee ja hyrisee. No, nouskaamme ja kävelkäämme,
pitkin kuraista kujaa, sateen vihmoessa. Tuossa on kirkko koreana
ja maalailtuna, vanhana, ja kirkkomaan tuuheitten puiden alla
kuolleitten luut, Napasalon entisien eläjien. Siinä viljamakasiini
vanhoin ja vihrein seinähirsin, jopa metsäherran punainen puustelli,
pankin pösäkkä talo, osuuskauppa, jonka seinässä roikkuu joku
ilmoitusplakaatti; se on repeytynyt ja näyttää surkealta, läpyttelee
märkää kulmaansa seinään ikäänkuin sairas lintu siipeään... Siinä
Seurojentalo, alaston, sileä salko harjallaan, sitten Simo-ukon talo
ikäänkuin pyllistellen maantielle päin ilkeämielisesti, yhä paisuva
tunkio pyrkien yli ravin ratasjäljelle... Siinäpä Simo-ukon sika vielä
vapaudessaan, vahvana, tassutellen jalankapuloillaan, töhräisten
kärsällään kuraista tietä. Oi, veljeni, miksikä ei taivaan Jumala
valanut minua sinun hahmoosi... Ehkäpä ei sinun sieluusi tämä Napasalon
syksy vala ikävyyttä ja synkkämielisiä aatoksia...No, pianpa Simo-ukko
viiltää sinun pintaasi lautaselleen... No, silloinpa olet ainakin
onnellinen, veliparkani...

Kaikki on ennen nähtyä, tuttua. Ei ole mitään salaisuuksia...
Palatkaamme.

On ikävä ja on mukava, tuulen tohistessa, sateen pisarrellessa,
kievarin vinttikamarissa punaisen peiton alla.

       *       *       *       *       *

Mutta on sentään, ajatelkaa, ihmisiä, joilla on hupaista ja huoletonta
Napasalossa! Jonkun matkaa maantiestä, metsän laidassa on matala mökki,
akkunat rikkeimet ja oven remppana natiseva. Se on Riemu Tillikka,
ja siellä majailee sunnuntaiseudut ja joku rahamies viikot läpeensä,
metsänkaatomiehiä, Naavanevan ojureita tai Ison Kerilän päiväläisiä.
Nämä ihmiset juovat. Pirtua taikka metsissä keitettyjä pontikoita,
kaikkia merkillisiä sekoituksia. Niitä kun juot, on kuin raskaan painon
itseesi vierittäisit ja kidastasi löyhähtää kuuma katku. Ryypätään,
hoilataan ja rakennetaan riitaa. Ja jälleen ryypätään, kunnes uuvutaan
uneen likaisille palkeille. Ellei jo sitä ennen saada mitättömistä
syistä päänuppiin vihanpunaisia, hulluja sumuja. Puristetaan puukko
jäykkiin sormiin ja isketään se toisen kupeeseen. Kylän poliisimiehet
paikalle; hansluvia ranteisiin, toisia putkaan ja toisia sairaalaan.

Niin menee elämä kiivaasti Riemu Tillikassa. Mutta jotkut Napasalon
asukkaat, jotka kannattavat siivoutta, pyhyyttä ja hurskasta elämää,
ovat sille vihamielisiä. Heidän mielestään olisi sellainen elämä
lopetettava väkivalloin, kynnenkovuudella, kaikki Riemulliset Tillikat
hävitettävä ja riemuitsevat raahattava vankilaan. He moittivat ja
kiroilevat löyhiä viranomaisia.

Mutta mitenpä saanee toinen ihmiseläjä toisen pakotetuksi elämään, joka
olisi totinen ja suora kuten seiväs? Ja millä sitten jätkä itsensä
ilahuttaisi, ellei juomalla ja tappelemalla.

Ja poliisimiehet, ehkä heillä olisikin halua kiivaisiin
toimenpiteisiin, ovat jo pitkässä koulussaan tasiintuneet. Hauskempi
on viivähtää kotona seinien sisällä, kuin yhä kyttäillä pimeässä ja
sateessa. Mitäs sillä voitat? Saatatpa saada vielä tiilikivimöhkäleen
kalloosi yön pimeydessä. Metsänkaatajissa on pahoja miehiä. Parasta
siis olla aloillaan ja sekaantua asioihin vasta sitten kun miehet
viinapäissään yltyvät häiritseviin mellakoihin, saavat veren irti
toisistaan eli hyvässä lykyssä hengenkin.

Ja syksy luo uuden päivän, jos mahdollista entistäkin harmaamman, vettä
tihkuvamman, mykän, murheellisen.

Mutta on Napasalossa radiokin, suuri ja voimallinen. Jaska sen osti
silloin, kun isäukkonsa, vanha saituri, kuoli ja jätti hänelle
perinnöksi pienoisen setelitukon. Napasalon asukkaitten mielestä
hän olisi voinut ostaa jotakin hyödyllisempää, hankkia jotakin
elämänkeinoa, ettei alinomaa roikkuisi elämän ja kuoleman välillä,
vaikkapa ruisjauhoja, eikä synnillisiä vehkeitä.

Mutta milloinpa lienee Jaska elänyt eli ajatellut niinkuin muut
ihmiset? Lieneekö tervekään, surkean laiha se on, ja lieneekö
täysipäinenkään. Millä elänee; harvoin se harrastaa jotakin
työntapaista. No, paljon hän ei tarvitsekaan; leipäpalan, silakan,
piipullisen rouheita.

Jaskalla oli siis setelitukko ja hän mietiskeli miten sen käyttäisi.
Menisikö ehkä Riemu Tillikkaan unohtamaan syksyisen ilman ja ikävyyden?
Lopuksi hän hankki radion ja sijoitti sen isävainajansa mökkiin.
Se mökki on vanha, lahonnut, savu on suitsunnut uunista sisään ja
noennut seinät ja laen. Mutta siellä meillä on mukava pakkalaatikon
pohjalla istuskellen, savuke tai piippu hampaissa, antennien kerätessä
saalistaan jostakin etäältä, kovaäänisen torven ammottaessa meihin
salaperäisenä, tuoden äänet tajuntaamme. Moskova! Laulajatar! Sillä on
heleä, huilahteleva ääni, kuin rastaan riemuitseva ja villi hupatus
kesäisessä kuusessa... Joko siirrymme Pariisiin tahi Lontooseen eli
pysähdymmekö Berliiniin. Beethovenin sinfonia. Kuka kapellimestarina,
kuka pianon ääressä? Yhdentekevää. Kuulkaamme.

Kummallista, satumaista. Siellä suurkaupunki jossain kaukana, kiivas
elämä, valot, ilot, suuret taiteilijat... Täällä Napasalo, tummat
metsät, töhryinen kylä, kuraa kujilla, tuuli, sade, syksyinen ikävä...

Istukaamme, tupakoikaamme, kuunnelkaamme. Tuuli tohisee ulkona, sade
rummuttelee rikkeintä ruutua, joku juopunut jätkä osaillessaan jollakin
yöllisellä retkellään hihkaisee ja kiroaa maantiellä. Beethovenin
sinfonian sävelet valuvat tajuntaamme...

Omituista, sadunomaista.

(1927)




KULTAINEN KINKKU


Polso-äijä venyy tautivuoteella, kuolinvuoteella, sillä kohta kai hän
kuolee. Hän on jo iälle ehtinyt mies ja lisäksi sangen sairas.

Yöllä on pakkanen kiristynyt, alkutalven pakkanen. Kosken pärskyvään
veteen, kivien lomaan, on kasvanut kimmeltäviä jäätönkkejä, puraita,
joiden seassa valkovatsainen koskikara sukeltaa ruokapuuhissaan.
Talojen ja mökkien torneista jokitörmältä nousee savu pystynä,
poimuilevana patsaana taivaan ylhäiseen, kuulakkaan kumuun.

Mutta Polso-äijän mökistä ei nouse savua. Äijä itse ei pysty tulta
rakentamaan ja Riitta, toisen mökin akka, ei ole vielä käynyt.
Huone on kylmähkö. Jakkaralla on tukeva raamattu, läkkitörpössä
vettä, kuiva leivänkannikka. Polso-äijä on yksinäinen mies. Hän on
roijannut maailmaa isoimman osan ikäänsä, likimain viisikymmentä
vuotta, merillä, useimmilla mantereilla. Merimiehenä norjalaisissa
sillin-, hylkeen- ja valaanpyyntialuksissa, metsä- ja kaivostyömiehenä
Yhdysvalloissa, farmarina Etelä-Amerikassa, kullanetsijänä Lapissa,
Alaskassa ja Afrikassa. Sitten hän oli vanhana miehenä ilmestynyt
synnyinseuduilleen, jossa ei ollut käynyt sen koommin kuin sieltä lähti
alamittaisena poikasena. Rakensi koskenrannalle mökin ja asui siinä
näköjään köyhänä miehenä, vaikka ihmiset puhuivat, että se on ylettömän
rikas, ikänsä kerännyt rahaa, kaivanut kultaakin. Se on vain saituri;
ei henno syödäkään, vaan kaivaa rahansa metsiin. Ja Polso-äijä elää
kuten sangen köyhä mies, puree leipää ja silakkaa, ryyppää sinistä
sintunestettä. On uskovainenkin, istuu heränneitten kokouksissa,
lukee raamattua, sanoo katuvansa nuoruutensa ja maailman vaelluksensa
syntejä. Himoitsee pelastaa sielunsa oikeaan paikkaan.

Ja nyt hän on sangen sairas. Venyy vuoteella mustissa ryysyissä.
Hengitys kulkee lyhyenä, pihahdellen, posket ovat painuneet lontolle,
parta törröttää takkuisena, harmaat silmät harhailevat. Pääpohjista
kuuluu hänen paksukuorisen kellonsa tikitys.

Viimein narisee mökin ovi, Riitta, toisen mökin akka, tulee.

— Syötkö, vanha saituri?

— Mitäs, Polso-äijän ääni on hauras ja heikko, — ei tarvitse ruokaa se,
joka kohta kuolee. Sielu tarvitsee ravintoa, höystettä...

— Lähtöhän se taitaa olla, ukolla.

Riitta-akka sytyttelee tulen. Polso-äijän hengitys käy ahtaana.

— Missä Risto on? kysyy hän viimein.

— Työssä.

— Käy hakemassa se tänne.

— Mitäs se täällä?

— Hae se tänne.

— Ei se jouda, eikä lähde. Jos kätköjäsi aiot ilmoitella, niin saatat
sen tehdä minullekin. Minähän sinua hoidan...

— Akka, hae poika tänne!

Suurella ponnistuksella hän saa ääneensä korostusta ja pontta,
ikäänkuin heikkoa kaikua entisten aikain kirosanoilla vahvistettujen
käskyjen jylinästä. Eikä Riitta-akka uskalla enää vastustaa, vaan
menee, koska hän ukkoa pelkää ja kunnioittaa ja toivoo hänet perivänsä.

Polso-äijä makaa, hänen laihalla naamallaan näkyy kuumeen poltto,
silmät avautuvat ja ummistuvat, avonaisilta huulilta tulee epäselviä,
katkonaisia sanoja:

— Pahasydäminen akka tuo... kultaa toivoo... Ei tipu... Aioin, etten
ilmaise kenellekään... Syntistä kultaa... Mutta Ristolle... Se on
köyhä, ihmisten pilkattava... Ja se on ollut minulle kuten ihminen...
Luulen, ettei Jumala sitä synniksi räknää...

Sitten ovi jälleen narahtaa. Risto, Riitta-akan poika, tulee
resutakkisena ja hontelona.

— No mitäs ukolla...

Polso-äijä viittaa raamattuun.

— Ota tuo... Saranan välissä muistikirjan lehti... Saat pitää, mitä
löydät... Nökölukon tervahaudassa... kultainen kinkku... Jumala, ole
armollinen...

Hän vaikeni. Kuolema oli hänet yllättänyt.

Samassa tulla humsuttaa Riitta-akka. Hän on kiiruhtanut kuullakseen
poikansa ja ukon puheet, mutta ei ole ehtinyt.

— Joko tuli ukolle lähtö?

— Taisipa tulla.

— Mitä se sanoi? Neuvoiko rahojaan?

— Eipä se kummia. Jumalaa tuo rukoili. Antoi tämän raamatun.

— Jopa oli itsekin omaisuus. Onhan noita kirjanresuja joka mökissä.

He sulkivat mökin. Riitta-akka lähti kylille ilmoittelemaan Polso-äijän
kuolemaa, mutta poika käveli kotimökilleen raamattu kainalossaan.
Hän ratkoi auki kirjan nahkaisen selkämystän ja löysi kellastuneen,
muistikirjasta reväistyn lehden, johon Polso-äijä oli piirrellyt
lyijykynällä isoin, harjaantumattomin koukeroin.

  Vuona 18 — olin Tunelia Lyömässä uudella Radalla Kanadassa. Löysin
  silloin jonakin Päivänä ison Kulta Möhkäleen joka oli muodoltaan kuin
  Sian Kinkku. Se oli Harvinaista. Olin jo monena Vuotena Etsinyt ja
  Kaivanut Kultaa, mutta en koskaan nähnykkään Tämän Kaltaista. Minä
  kätkin Sen. Muuten Sen olisi Vienyt Komppania. Mutta Pari Miestä oli
  sen Huomannut. He tulivat ja Vaativat Minua Jakamaan Sen kanssaan.
  He olivat Pahoja Miehiä. Syntyi Riita, jossa Minä löin heidät
  Kuolijaksi ja Kätkin risuihin Ruumiit. Sitten panin Kulta Möhkäleen
  Kapsäkkiini Pakenin Metsiä myöten ja Matkustin suomeen. Siellä Herra
  näytti Minulle Valonsa. Minä huomasin Syntisen kullan vuoksi Lyöneeni
  rusikalla Jumalalattomasti ja Vuodattaneeni Verta. Kätkin Syntisen
  Kullan nökölukon tervahautaan Yöllä elokuun 17 päivänä vuonna 18—. En
  ottanut Itselleni Muruakaan enkä kenellekään Ihmiselle Puhunut. Minä
  Rukoilen ja teen Parannusta. Herran Armo on Suuri. Hän ehkä näkee
  Oikean Paikan Minullekin kurjalle Syntiselle...

Risto, Riitta-akan poika, luki, ja hänen poskensa alkoivat kuumentua
veren tulvahtaessa päähän, takoessa ohimoissa.

— Kultaa! Silloinpa tässä elämä alkaisi! Mutta lieneekö totta? Miksi
kätki eikä käyttänyt, jos kerran sai? Epäonnistuttuaan kaikissa
kullanetsimisissään ja tultuaan vanhaksi horisi ja uskoi tapahtuneiksi
kaikkia unia ja ajatuksia... Mutta miksei olisi tottakin. Voi
löytää, vihapäissään tappaa osalle pyrkijät ja paeta. Tuli sitten
tunnonvaivoihin, ajatteli ja vatoi jumalisia, että sielu pelastuisi. Ja
niin kuoli kurjana mökkiläisenä, vaikka olisi ollut miehellä rikkautta
ties kuinka paljon... No, minun hyvä, jos on perä tämän paperin
tiedoissa. Ja pianhan siitä selvä otetaan. Sen se kannattaa...

Koko päivän hän istuskeli miettien, tutkiskellen Polso-äijän
muistikirjan lehteä. Viimein tuli Riitta-akka.

— Ööh, siinä istuskelee aikainen mies taasen koko päivän. Raamattu
vieressä. Kyllä on parasta sinun iälläsi pitää ensin huolta ruumiista
ja sitten vasta sielusta. Konkoilisi häntä jotakin, yrittelisi työhön...

Risto sujautti paperin piiloon, nousi ja silmäsi ulos akkunasta.
Hämärsi. Taivaalle oli laahautunut pilviä, tuiskusi lunta routaisen
maan peitoksi isoina hahtuvina, akanpaloina.

Nyt, nyt sen piti tapahtua. Nökölukon haudalle! Ihmiset, ehkä muorikin,
epäilevät jotakin, kyttäävät. Mutta pimeä suojaisi ja tuisku peittäisi
jäljet.

— Kyllä minä tästä lähdenkin, ja päivä näreen kiertää, ennenkuin palaan.

— Mene, mene. Niinkuin olisit jo!

Hämärän tihettyä Risto pisti kynttilälyhdyn takkinsa alle piiloon,
heitti lapion olalleen, otti kirvesnyökän käsikoukkuunsa ja lähti
astumaan. Nökölukon tervahaudalle oli peninkulma matkaa. Puut seisoivat
tummana seinänä molemmin puolin tietä, pimeys peitti taivaan, lunta
seuloontui alas tiheänä pilvenä. Yö oli jo pian puolessa, ennenkuin hän
oli perillä.

Hän sytytti tulen lyhtynsä kynttilään ja kiersi vanhan, laajan
tervahaudan penkereen. Milloin maailman aikoina siinä lienee tervaa
poltettukaan? Vahvat puut kasvoivat jo sen silmässäkin. Tuuli
suhisutti puita, jokin kuiva oksa kitisi pahanilkisesti pimeydessä.
Tuntui kaamealta. Ja tuntui siltäkin, että koko homma oli naurettava.
Vanhan, höperön ukon houreita kaikki. Ei ollut mitään kinkun muotoista
kultamöhkälettä, tuskinpa koko maailmassa. Hän oli jo sammuttaa
lyhtynsä ja lähteä kompuroimaan takaisin kylään läpi pimeyden. Mutta
sittenkin hän seisahtui. Kun kerran oli tänne tullut, niin miksei
yrittäisi? Jäisi ainaiseksi mielihauteeksi. Jos jotakin oli, niin
tuolla se oli silmäkkeessä, mihin terva oli ennen juoksutettu ja johon
oli kasattu kiviraunio, isoja, harmaita kiviä.

Hän kirosi mieltään reipastuttaakseen, hakkasi tukevan koivuisen
kangen, asetti lyhtynsä niin, että sen valo lankesi raunioon, ja ryhtyi
työhön. Kivet painoivat. Työ kävi vaivalloisesti, hän ähisi ja puhisi,
ponnisti ankarasti ja kirosi. Pelkoakin tuntui tunkevan mieleen,
jotakin ahdistavaa, pimeydessä, tuulen suhistessa. Viimein hän sai
isoimmat kivet pois, pinotuiksi haudan partaalle kasaan. Hän huomasi
jo selvästi, että oli todellakin haluttu tukkia jokin syvemmällä oleva
luolantapainen ontelo. Jäljellä oli iso, tavaton laaka. Hän sylki
kouriinsa, hikoili, punnersi ja kankesi, pisti viputukea alle ja
pönkitti puilla ja pienillä kivillä jokaisen tuuman, minkä sai sitä
hievahtamaan. Mutta lopultakaan hän ei saanut laakaa kokonaan pois
siirretyksi, vaikka saikin sen reunan sen verran kiilatuksi koholle
pönkien varaan, että syntyi ahdas aukko. Hän kuivasi hikeä, sylkäisi,
silmäsi pimeyteen, pisti lyhdyn aukosta sisään ja ryömi itse varovasti
perässä työntäen lapiota edellään maankoloon, joka löyhähti kostealta,
ummehtuneelta. Lapion kärki vastasi johonkin kovaan, kumahtavaan.
Kullankaivaja hätkähti, ryömi eteenpäin ja veti jonkin esineen lyhdyn
valopiiriin. Kapsäkki, lahoava, kostea ja homehtunut. Polso-äijän
kapsäkki! Pieni väännös lapion kärjellä revähdytti sen auki, ja veri
tulvahti kuumana hänen päähänsä, suhahteli ja takoi. Pieni siankinkku,
kultainen kinkku, painava, keltainen ja tumma...

Kumma mies se äijä, löysi kullan, tappoi miehiäkin sen takia ja kätkipä
jälleen maahan. Eli köyhänä, kurjana ja antoipa rikkautensa Riitta-akan
pojalle. Hei! Nytpä maailmalle, hissuksiin, viisaasti. Kyllä se kinkku
siellä sulatettaisiin, viillettäisiin pintaa pannuun... Ja sitten hän
joskus palaisi kotikyläänsä uljaana miehenä, rikkaana. Sanoisi vaikka
pönäköille, paksuvatsaisille, ihmetteleville isännille, että myö
mökkisi...

Hän kääntyi varovasti ja ryhtyi ryömimään ulkoilmaan työntäen lyhtyä
edellään. Silloin raskaan laa'an herkät pönkät pettivät. Kivi rysähti
alas, ja lyhty rusahti siruiksi, ja täräyksen järkyttämänä vyöryi koko
kiviraunio haudan partaalta kolisten entisille sijoilleen sulkemaan
kullanetsijän hautaa.

Puut humisivat, tuisku kutoi maahan mattoaan, pehmeätä ja valkoista.

       *       *       *       *       *

Mutta Riitta-akan on vaikea yksin tulla toimeen, kun se Polso-äijä,
kiittämätön roisto, mädätti rahansa metsiin eikä heittänyt hänelle
kuin jonkin vaivaisen markan, ja poika, nöyräpäinen, katosi johonkin
Pohjolan tukkikämpille, mihin lienee uponnutkaan.

(1927)




VANKI


Sen kaulassa oli kahle ja siinä ruosteinen ketju, joka kalisi ja
helisi, kun se takkuisena, suurena möhkäleenä kiersi ahtaan koppinsa
ristikkojen edessä. Ketjun helinä soi koleana ja kankeana: kahleet ja
kärsimys... Se kertoi tarinaa elämästä, mihin jotkut luomakunnasta ovat
sortuneet: pakkotyö, raahaten rautaista punttia nilkassaan, laahaten
raskaita mietteitä mielessään. Yksitoikkoinen kalina, kuten vangin
paljan iskut poran päähän.

Ja kuitenkaan ei tämä vanki ollut koskaan tehnyt rikosta lakipykäliä
vastaan, luultavasti ei. Se ei ollut varastanut, eikä vakain tuumin
tappanut ketään. Sillä se oli ollut ylen pieni pentu, kun se vangittiin
lapsuutensa metsistä. Ja silloin olivat siltä iäksi jääneet tuulien
kohina, auringon paiste ja sateen pisarat. Oli vain ahdas koppi, jonka
sahajauhoisella lattialla vaivoin sopi käännähtelemään, tunkkainen
ruoka, kahleet ja ketjut ja opetukset sen luonnolle vastaisiin,
käsittämättömiin temppuihin, jotka iskettiin sen tajuun ja jäseniin
ruoskalla ja nälällä ja ihmiseläjien loputtomalla kärsivällisyydellä ja
kärsimättömyydellä.

Se oli sirkuskarhu, matkustavan sirkuksen, jossa sen oli määrä vangin
vaivatuin mielin ja jäsenin tienata leipää monikonstisen ihmisen
elatukseksi. Tärisevissä vaunuissa kuljetettiin sitä paikasta toiseen.
Ikävissään ja haikein mielin se kiersi koppinsa ahtaudessa, makasi,
kellahteli selällään, imeskeli käpäliään, puraisi ruosteista ristikkoa.
Purkoonpa vain. Kyllä siinä on haukattavaa hänen elinajakseen.

Suuressa teltassa hörisevän ihmislauman keskellä sahajauhoympyrässä
tuli sen näyttää, mitä se oli oppinut, mihin karhu pystyi tässä
maailmassa. Vitjoihinsa kytkettynä ja vitjan päässä hirmumies, opettaja
ja isäntä, ja isännän kädessä ruoska, ilmestyi se esiin. Se käveli
pystyssä kahdella jalalla, sen tuli kiivetä portaita hevosen lautasille
ja pysytellä siellä hevosen ravatessa ympäri. Mitä se olikaan saanut
kestää, ennenkuin tuo oppi oli saavutettu. Mitkä kauhuntunnelmat
olivatkaan ensin täyttäneet sen mielen ja täyttivät yhäkin. Hevonen
hölkkäsi ja mies juoksi rinnalla kädessä kahleketju ja opettava ruoska.
Sillä täytyi hänen joka kerta pakottaa karhu kohoamaan kahdelle jalalle
sirkuskonin selässä, kuten ohjelmaan lopuksi kuului. Vielä piti sen
esittää muutakin, tanssia, juoda keikistää pullosta pohja kohti
taivasta. Ja ihmiseläjien lauma nauroi ja hörisi, läpytti käsiään:
mikä viisas elukka, ovela nalle! Puhuahan voi. Kyllä kieli taipuu:
siinä ei ole luita. Jos ne ymmärtäisivät, jos tietäisivät, miten itku
aloitetaan, niin itkisivät: viattomasti on tuo elinkaudeksi vangittu,
pakotettu tekemään tarkoituksettomia, hupsuja töitä...

Mutta vanki poistuu kahdella jalalla tassutellen, sillä ruoska on
heilahtanut, ketju helisee. Sillä on edessään ja takanaan elinkautinen
vankeus, ahdas koppi ja tunkkainen ruoka, ikävyys ja hämäryys, kunnes
tulee kuolema.

Hymähtäen voisi tämäkin vanki sanoa: kuolema on suuri. Ei ole enää
murhetta leipäpalasesta, ketjut eivät siellä helise eivätkä ruoskat
uhkaa.

(1927)




JOULUSAALIS


Kuin kaljupäisenä ja kellertäen aukeni syksyinen sänkimaisema, jossa
talot ja rakennukset kyhjöttivät kuin huolimattoman käden siroittamat
jättimäiset, harmaat jyvät. Tuulet puhalsivat ja sade valui, ikäänkuin
peseskeli maaäidin syksyisen keltataudin näivettämää naamaa, joka
kuitenkin riutui, painui yhä sairaammaksi ja murheellisemmaksi.

Aution sänkimaiseman liepeillä voi käydä vielä nauta ja päästää
kidastaan äänen, kuin villin huudon, kuin synkän laulun, täynnä
turvattomuuden ja kammon tunteita, hämäriä muistoja ajasta, jolloin
mies ensi kerran heilutti täällä kuokanrautaa, väänsi kiviä ja
juuria, pehnasi multaa ja siroitti siihen harvat siemenet. Mutta
moni, moni mies on sittemmin kiroten kyntänyt näitä maita, pudottanut
siihen karvaiselta päälaeltaan suolaisia hikipisaroita. Niinpä siitä
saadaan nyt jyviä ja juurikkaita, niinpä voit sinäkin nauta ajaa
kurkkutorvestasi peloittavan ja synkeän laulusi syksyn märänpaljaaseen
maisemaan.

Mutta taivaanluudat voivat vielä lakaista harmaat pilvet ja aurinko
paistaa taivaan haaleasta sinestä. Ja tällaisena syksyn kirkkaana
päivänä voi tavata Komo-ukon ongelta joen partaalta, joka halkoo
kyläkuntaa kuin musta ja väkevä, sykkivä suoni. Rannalla hän istuu
liikahtamatta matopurkki vieressään ja herättää mielikuvan lahosta
kannonpökkelöstä ja harmaista naavatukoista.

Komo-ukko onkin jo vanha mies. Tässä syksyisen autiona avautuvassa
kylässä on kulunut koko hänen elämänsä. Nuorena miehenä hän on ollut
Päätalon isäntä, kylän öhyimmän talon. Mutta ei ole enää. Puhuvat,
että syynä siihen on etupäässä se tinainen, himmeä pikari, joka yhäkin
on pöytälaatikossa Päätalon peräkamarissa ja johon Komo-ukko olisi
liiemmälti mielistynyt, niin ettei lopulta olisi välittänyt muista
taloudentöistä kuin käydä markkinassa mulkkaamassa hevosia, harmaat ja
mustat punaisiksi karvaltaan. Kuinka tahansa: meni mieheltä Päätalo
ja sen emäntä yksin lämpimin. Tämä emäntä lienee yrittänyt potkia
tutkainta vastaan, surra liiaksikin, koska Päätalon pihamaat, pellot
ja mullat olivat hänen sielulleen ikäänkuin jumala. Niinpä hän kuoli
ja Komo-ukolle jäi vain pienoinen mökki ja liuta lapsia. Niin eli
hän sitten mökkiläisenä kuten mies. Tehdä jutkusti työtäkin kuten
mies: hakkasi, loi ja pui. Päätalon aavalla suollakin, entisellä
omalla suollaan, kaivoi hän ojaa. Leveää ja suoraa siitä tulikin. Ne
ja ne pennit sai hän syleltä. Aika kului. Lapset kasvoivat, menivät
ja elävät oman jalkansa juuresta. Komo-ukko asui yksin. Laiskotteli
välistä pitkät kotvat, mutta tehdä huhki välillä töitäkin mökissään.
Se kasvoikin lujasti perunaa. Nyt hän on joku vuosi sitten myönyt
mökkinsäkin ja pidättänyt itselleen vain saunan asuinpaikaksi.
Kesäiset, pitkät päivät istuu hän jokitörmällä ja heittää ongen ja
koukun siimaa. Muuta hän ei tee, eikä enää liioin pystyisikään.
Kalansiteillä hän elää ja jollakin muulla ruuan murulla, jonka
ostaa. Kyllä hänellä on leipää, ainakin vielä. Kunnanhoitoon hän ei
ole sanonut tulevansa, koska Päätalon pitää muka kestää juoda jos
haukatakin yhden miehen iän.

Komo-ukko istua nököttää rannalla vakaana ja liikkumattomana kuin
laho kanto ja tuijottelee korkkeihinsa. Nykäiseekö kala? Mutta jos ei
nykäise nyt, niin nykäsköön huomenna. On ukolla aikaa. Hänen aivonsa
miettivät siinä nykyisen päivän paistaessa monenkaltaisia mietteitä.
Onkimies, se voisi olla monen vertauskuva. Moni on heittänyt syöttinsä
ja koukkunsa ja väkänsä elämän veteen, ja odottaa kärsivällisenä tai
kärsimättömänä saalistaan, jota ei koskaan kuulu. Taikka saattaa joku
jo olla vetämässä ja raahaamassa suurta saalistaan, joka kuitenkin
viime tingassa on nopsa karkaamaan. Niin on tyytyminen sitten
sintteihin ja nokko, että niitäkin saat.

Komo-ukko ajattelee kuinka monenlaiset syötit ja koukut hänellä
olisi ollut nuoruutensa päivinä heiteltävinä; jos olisi sen silloin
hoksannut. Niillä olisi kiskonut merkillisiä ja ihania saaliita
niin elämän pintavesistä kuin poukamistakin. Siimat olisivat olleet
lujat. Aikapa siinä sitten saaliin pyristellä, kun olisi kerran
koukun suoliinsa niellyt. — Mutta Komo-ukko ei ollut saanut näitä
onkimietteitä aikanaan. Sitten sitä viisastuu kun se on myöhäistä.
Mitättömillä ongilla hän silloin ongiskeli ja tokko lienee aina ollut
vedessä yhtään koukkua. Nyt niitä ei ole enää ukon heiteltävänäkään
muuta kuin nämä pahaiset kalaonget kylän jokipuroon. Hänen aikansa
on ohi. Seitsemänkymmentä vuotta on kadonnut kuin savu. Mitä on
tapahtunut? Kirveellä hän on iskenyt puita, lapiolla kaivanut maata,
nähnyt auringon kiertävän monet kerrat tämän kylän ylitse, siittänyt
lapsia, jotka nyt suorittelevat jossakin samanlaatuisia tehtäviä.

Kuten laho, naavainen kanto istuu ukko vesi äyräässä vapojensa luona,
syysaurinko paistaa haaleasta sinestä ja yli syyskaljun ja kellertävän
maiseman leviää kuin alakuloinen hymy.

       *       *       *       *       *

Talven lumet ovat peittäneet jo mustan joen ja alastomat vainiot ja
tummat metsät.

Komo-äijä on elellyt ja tuhrustellut pienessä saunassaan käyden
ruumiiltaan ja verhoiltaan yhä nokisemmaksi.

On ehditty jo jouluaattoon. Taivas on selkeä. Taloista suitsahtelevat
sauhut. Auringon naurava punerrus viipyy hetken metsän lumisilla
latvoilla ja häipyy pois. Komo-ukko on hiihdellyt metsässä
latuskaisilla suksillaan. Siellä on hänellä pensaisiin aseteltuja
pauloja ja ansoja metsäneläville. Mutta niistä ei ole enää
montakaan näillä mailla. Maille ja puille on laskeutunut vain lumen
säikyttävä valkeus. Tuossa on jäniksen pehmeä tassu tahi metsäkanan
karvaiset varpaat sen rikkoneet. Mutta Komo-ukon kavalat langat ne
ovat välttäneet. Tuossa pelailee ja rimpuilee tiainen, pikkuinen
höyhenmöykky. Sillä on lämpimät veret ja jalat ohuet kuin rihmat. Mutta
onpas niissä jänniä kun se tarraa niillä oksaan. Sen ääni tuiskahtaa
itsepäisenä ja kirkkaan uhmaavana, ikäänkuin tinankimmeltävä nauha
ylitse talven valjun, samankaltaisen valkeuden.

Komo-äijä hiihtelee lävitse iltaisen, hämärän metsän. Saalista hän ei
saanut, eikä sitä ole saunallakaan, ei ruuan murua, eikä nahkamassissa
kopeikkaakaan. Täytyisikö entisen Päätalon isännän turvautua nyt
kunnanleipiin? Nyt, kun jouluaatto hämärtyy? Pitäisivät hänelle vielä
saarnan, opetuksen, ennenkuin antaisivat. Ikäänkuin ei Komo-ukko
tietäisi asian kalleutta, jopa paremmin kuin he.

Taivaankumussa välkkyivät tähdet ja pakkanen rätisi nurkkajuurissa.
Ihmiset polttavat akkunoissaan kirkkaita valoja, ja keittävät,
paistavat ja käryyttävät ja ahtavat sisäänsä ruokaa.

Komo-ukolla ei ole liioin mitä keittää eli paistaa tahi syödä. Eikä
valojakaan. Saunanpesän hiilloksesta hehkuu sitä kuitenkin siksi minkä
hän tarvitseekin. Hän könöttää polvillaan lavitsalla naama kekassa.
Katossa on koukku ja siinä riippuu nuora.

— Koukku ja siima, ajattelee ukko. Mutta koiruuksissaan se Piru on sen
noin tällännyt: koukun ylöspäin ja heilutellen hänelle paljasta siiman
päätä. Se kun tietää, että Komo-ukon on siihen kuitenkin tarrattava.
Piruuksissaan se onkii nyt hänet tuolla pelillä. Ukko näkee kuinka se
tempaisee hänet johonkin ylös. Hän kiemurtelee ja sätkii, mutta Piru
vain nauraa, kääntelee ja tutkii, että pataan vai pannuunko tämä saalis
on soveliain.

Mutta Komo-ukko ei pelkää. Tässä ei pelko auta. Piru on suuri onkimies.
Sillä on aikaa. Se sanoo, että jos et tällä kertaa tartu, niin tottahan
toisella. Joskus kuitenkin. Joskus on tartuttava.

Ja kankein sormin alkaa ukko tehdä silmukkaa nuoran päähän. Se kyllä
luistaa. Ukko on rasvannut sen lampaan utareella.

— Semmoinen tästä nyt tuli pääksi, ajattelee hän. Itsellesi saat tehdä
syötit ja koukut valmiiksi. Onkimies ei muuta kuin vetäisee. Monta
kertaa se kyllä tämän seitsemänkymmenen vuoden lipuessa on valmistanut
hänenkin varalleen hienon pelin, herkulliset syötit, jossa vä'ät ovat
olleet taitavasti piilossa. Ja monasti on ollut lähellä, ettei jo
Komo-ukko mennyt, mutta tyhjän siiman se on saanut riuhtaista ylös ja
kirota. Mutta nyt se nauraa ja onkii Komo-ukon narun kappaleella ja
tietää, että tarttuu ja pysyy.

Komo-ukko tietää sen, mutta mitä hän välittää. Ei auta välittää. Piru
on suuri onkimies. Se istuu ja onkii aina ja saa saaliinsa lopultakin.

       *       *       *       *       *

Pienen, mustan seinän takana hohtelevat talviset lumet taivaankumun
tuhansien tähtien välkkeessä.

(1927)




TEPPO


    »Mutta koira ei saa kuolla.
    Sillä se on liian surullista.»

Olin ehtinyt päättää, etten enää koskaan palvelisi kuvia, olletikaan
eläinten, jotka lienevät sentään sopivimpia pyhäin olentojen
puukuvien malleiksi. Mutta minut on viehättävästi höystäen yllytetty
kirjoittamaan koirasta ja annettu sopivia ohjeita, joista yksi on tämän
tarinan alkuun jäljennetty.

       *       *       *       *       *

Tätä koiraa ei siis pienenä kuolema kohdannut, kuten sen monia
sisaruksia, jotka pistettiin pussiin ja upotettiin kivien painolla
lammen pohjaan, ennenkuin niiden silmät olivat ehtineet edes avautua
näkemään tämän maailman valkeutta.

Mutta yksi niistä jätettiin upottamatta, sen emo imetti sen mielihaluin
eloon, sen silmät avautuivat, se katseli, vikisi ja liikkui ja oli
iloinen. Luultavasti oli. Se nautti olemassaolostaan, rakasti itseään
ja elämäänsä, sitä että oli, eli ja liikkui. Sen tajuun ei koskaan
voinut nousta ihmiseläjien tietoisuutta, kysymyksiä: miksi? Se söi ja
hengitti ja alkoi toimitella tehtäviä, jotka Joku suuri mestari oli
asettanut ujumaan sen koiranjäseniin takkukarvaisen nahan alle.

Se latki vadista maitoa ja hotki sisäänsä lihanmurua ja muutakin.
Hampaat välkähtelivät, ja silmät hohtivat. Sen lyllerömäinen ruumis
kasvoi ja kävi jäntevän solakaksi, takkuinen penikankarva katosi ja
uusi ja kiiltelevä kasvoi sijalle.

Moniaan viikon kuluttua se oli jo täysi eläjä: nuori koira, pieni,
kippurahäntäinen pystykorva. Ihmiseläjät, joiden oma se oli ja joiden
majassa se asui, sanoivat sitä Tepoksi. Tämän se pian oppi tietämään ja
paljon muutakin. Tähän majaan se oli siirretty sangen pienenä, kun sen
silmät vielä pieninä rakosina tirkistelivät takkuisesta turkista. Ja
silloin se oli pari päivää etsinyt ja vikissyt surkeasti. Epäilemättä
sen tajun täytti murhe: emo oli kadonnut. Se pysyikin kadonneena, ja
pian pieni koiranpoika unohtikin sen kokonaan. Mitkään ylen vahvat
muistot eivät voineet sitä vallata. Se eli hetkessä.

Pian Teppo tajusi, että yksi niistä hänen ympärillään olevista
ihmiseläjistä oli erikoinen olento, Isäntä. Se oli mies,
valkonahkainen, kiivassilmäinen mies, jonka huulessa törrötti musta
parta. Voimme sanoa, vaikka Teppo ei tiennyt tätä kaikkea eikä tässä
muodossa, että hän oli nuorehko torpanmies, että hän mielihaluin
metsästi, tappoi lintuja ja muita metsäneläviä, koska niiden liha
oli hyvää syödä ja koska niistä sai puhtaita rahan pennejä läheisen
kaupungin torilta. Tepon aivot eivät koskaan päässeet niin pitkälle,
että ne käsittäisivät rahan, sen mahdin ja vaikutuksen, mutta sen
sijaan se ymmärsi hyvin, että metsänelävät olivat vainottavia ja
hengiltä otettavia. Ja siksi oli mies Tepon majaansa ottanutkin, siksi
hän antoi sille ruokaa ja antoi sen maata uunin vieressä.

Kului pari vuotta. Se on pitkä kappale koiran ihmistä lyhemmän elämän
narussa. Mitä voisi siitä olla kerrottavaa? Ei mitään merkillistä.
Mutkia juostessaanhan koira vanhenee. Jokaisen patsaan juurella on
käytävä. Kaikki näyttää siitä mielenkiintoiselta.

Syksyisessä metsässä se oli kulkenut Isäntänsä kanssa ja oppinut
haukkumaan lintuja. Ne kimposivat maasta äänekkäästi huhtoville
siivilleen ja etsivät turvaa puun latvasta. Silloin Tepon oli oleiltava
vain tyynesti puun juurella, avattava suunsa ja haukuttava. Jymeänä ja
raikuvana kuului sen ääni syysraikkaassa metsässä. Se oli kuin saarna
suuressa temppelissä, hautaussaarna syystaivaan himmeän sinikupoolin
alla. Puut seisoivat kuin kattoa kannattavat pilarit. Havuissa humisi
hiljainen tuuli, kuten urut, tuulien ja havulehvien kummalliset,
syvä-ääniset urut.

Teppo tiesi, että pian kuuluu napsahdus, että tuota lintua, joka oli
luullut puusta turvan löytäneensä, kohtasi ihmeellinen halvaus ja
se putosi lävitse havulehvien tantereeseen. Siinä voi sitä nuuskia,
kääntää ja puraista sen pintaa. Sitten Isäntä tuli ja pisti linnun
pussiinsa. Tätä kaikkea Teppo ei miettinyt. Se oli niin, ja se oli
hauskaa. Se kyllä tajusi, että tuo Isännän kädessä oleva rautainen
putki oli tuhon tuoja. Kun se haukahti kerran, iski sen hammas ihmeen
pitkälle, ja se, mikä oli ollut elävä, oli sitten liikahtamaton,
vainaja. Se tiesi myöskin, miten Isäntänsä sitä nimitti sillä
omituisella, monta asiaa selittävällä äänellään: pyssy ja ampua.

Ja Tepon hämärässä tajussa ujui käsitys Isännän suuresta mahtavuudesta.
Sen sisässä nousi ihailu, kunnioitus ja rakkaus. Se sanoi sen ilmi
hännän heilumisella, silmäinsä loistolla, kurkun vikinällä, koko
käyttäytymisellään.

Ja Isäntä sanoi: — Niin, niin, Teppo! Hyvä mies! Sillä lailla!
Hae, hae! Ja silloin Teppo sujahti taasen metsään löytääkseen ja
karkoittaakseen nopsasiipisen linnun puun latvaan, mistä Isännän pitkä
hammas niin helposti sen tulisi tapaamaan. Joskus sattui, että hammas
pystyikin lintuun huonosti, nirhaten; se eli vielä ja lentää räpiköi
pitkin maanpintaa kokien ryömiä piiloon. Silloin oli Tepon tehtävä
etsiä se, purra se kuoliaaksi ja tuoda lintu Isännälleen.

Toisinaan löytyi suuri lintu, metso. Se oli hyvä saalis, se sai Tepon
kiihkoon. Isäntä erotti sen koiransa äänestä. Kerrankin oli sellainen
metso, vanha komilas. Puun latvasta se kurkisteli Teppoon, joka
räyski puun tyvellä. Metson silmät näyttivät verestävän vihaisilta
punoittavien juhmukulmien alta, sen keltainen, kyömy nokka karskahteli
kuten viila sahanhampaisiin. Sitten pyssy napsahti, lyijy vihelsi ja
sattui metsoa nokkaan. Se tupertui ja tuli alas kuten kivi, mutta
virkosi samassa. Silloin oli Teppo jo kiinni sen hartioissa. Metso oli
voimallinen eläjä. Se hakkasi ja huhtoi siivillään ja oli jo päästä
lentoon, olipa pieni pystykorva kuinka teerevänä tahansa. Se keikutteli
jo koiraa ilmassa, mutta silloin saapui Isäntä paikalle ja lopetti
kamppailun omaksi ja koiransa hyväksi.

Sitten saapui vitkalleen talvi. Puista putosivat lehdet, metsä kävi
aution näköiseksi, eivätkä linnut jääneet enää kuuntelemaan Tepon
räiskävää ääntä, vaan pakenivat kauas. Lumien valkeus laskeutui
sitten pilvistä maahan. Silloin seurattiin vikkelän kärpän jälkiä tai
pudotettiin oravia puitten latvoista.

Mutta kun talvi oli todella tullut, ei Isäntä enää kierrellytkään
ympäri metsiä. Hänellä oli mukanaan muita kapineita. Pyssy ja laukku
heitettiin selästä. Sitten Isäntä ryhtyi iskemään puun tyveä ja
kuljetti siinä särisevää rautaa. Ja puu murtui ja tuli ryskyen ja
humisten tantereeseen, niin että Teppo pelästyi ja ehti vaivoin alta
pois. Nämä Isännän hommat olivat siitä ikäviä. Se vinkui. Eikö Isäntä
enää aikonutkaan samota pitkin maita ja metsiä? Ei. Yhä uusia puita
katkesi ja kaatui. Teppo sai tottua siihen, olla ikävissään ja juosta
yksin pieniä retkiä ympäristöön. Siellä se näki myöskin muita miehiä,
jotka samoin kaatoivat puita. He huusivat ja puhuttelivat toisinaan
koiraa, mutta Teppo ei liioin ruvennut heidän ystäväkseen. Joskus se
tapasi teeriparven, joka tohisten pakeni, tahi seuraili jälkiä lumella,
mutta harvoin se sai Isäntänsä innostumaan mukaan.

Teppo ei tiennyt ihailla tätä Isäntänsä suurta viisautta, joka malttoi
mielensä ja teki sitä, mikä oli edullisempaa, eikä sitä, mikä olisi
ollut mieluisempaa. Kun puu jymähti lumiseen tantereeseen, oli penni
tiedossa, mutta tietämätöntä oli, milloin riistaköyhästä metsästä
saisit saaliin. Teppo ei ollut koskaan oppinut luontonsa kukistamista
ja mielensä malttamista.

Kerran se näki linnun synkässä metsässä korkean puun alimmilla oksilla.
Teppo haukkui. Tuo merkilliseksi keräksi painautunut lintu kohotti
vähän päätään, ja pyöreän höyhennaaman keskeltä avautuivat suuret,
kummalliset silmät, katsoivat tovin ja ummistuivat jälleen. Moinen
välinpitämättömyys raivostutti Teppoa. Se haukkua räiski ja hyppi puuta
vasten. Lintu avasi hetkeksi silmänsä kuin kummastuneena, mutta sulki
ne jälleen. Se kiihdytti Tepon yhä pahempaan raivoon. Viimein tuli
Isäntä, näki linnun, käveli aivan puun luo, kohotti pyssynsä, mutta
kurkottuikin sitten varpailleen ja töytäisi sen piipulla lintua. Se
hätkähti, avasi kummalliset, vihaiset silmänsä ja tuijotti tovin, ollen
ikäänkuin päälle hyökkäämässä, niin että Isäntä häristi kädellään kuten
suojatakseen naamaansa. Mutta sitten lintu jälleen painui uneen.

— Sinuapa, pahusta, nukuttaa! sanoi Isäntä ja iski sitten oksaan, niin
että lintu menetti tasapainonsa ja lentää kuppuroitsi johonkin toiseen
puuhun. Mutta Tepon tajussa häilähteli kummastus: miksi ei Isännälle
kelvannut tämä lintu, joka suututti sitä itseään ylettömästi. Teppo
ei tiennyt, ettei yöpöllö kelvannut pataan pantavaksi, ettei torilla
siitä mitään maksettu, eikä Isäntä halunnut naulata sitä tallinsa oven
kamanaan, koska siellä oli jo yksi ja isompi ennestäänkin.

Monia muita pikku tapauksia sattui tuolla talvisessa metsässä. Kerran
iski lumesta, äkisti ja räsähtäen, jokin hirmuhampaansa Tepon toiseen
takajalkaan tuntuen rusentavan koko käpälän. Teppo parkaisi ja lähti
pyrkimään kohti Isäntänsä työmaata ulisten ja kuukaten kolmella
jalalla, jonkin raskaan ja rautaisen esineen venyessä neljännessä.
Se saapui Isännän luo, joka irroitti ketunsangan koiransa jalasta.
Sitten tuli joku vieras mies, jolle Teppo murisi ja jonka kanssa Isäntä
keskusteli kiivaasti. Mutta viimein ketunpyytäjä otti sankansa ja lähti.

Sen perästä Teppo sai makailla monta päivää ikävissään pirtin uunin
kupeella, ja sen kipeää jalkaa voideltiin rasvoilla. Mutta pian se
jälleen kykeni metsään, jossa Isäntä yhä kaateli puita, laukkaili
ympäri, mutta saapui aina erehtymättä paikalle, kun puunkaataja rakensi
tervaslatvoista nuotion ja istui havuille haukkaamaan ateriaansa.
Silloin Teppokin sai aina palasen.

Talvi meni ja tuli kevät ja kesä. Silloin ei Isäntä kulkenut metsässä,
silloin Teppokin makasi ja nukkui kylläkseen auringon paisteessa ja
juoksi myös toisinaan pitkin kylän raittia. Siellä se oli käynyt
myös joskus muulloin, kun sen veret, kun koko koirien sukukunnan
veret kävivät levottomiksi ja ne kokoontuivat johonkin viettämään
hääjuhlaa. Mistä ne sitten kukin lienevät tiedon saaneetkin, kuhun on
saavuttava. Mutta viikkokauden, montakin, ne siellä jossakin makailivat
ja tappelivat, piirittivät nälkäisinä ja uskollisina taloa, jossa
niiden armas asui. Niillä retkillä Teppo oli jo parikin kertaa saanut
surkeasti selkäänsä, tullut revityksi ja naarmuiseksi ja häpeällisesti
ja kivistävin sydämin saanut palata kotiinsa. Mutta vähitellen alkoivat
senkin jäsenet olla vahvat ja hammas karkea. Se ei enää ujostellut, oli
aikamies ja piti puolensa.

       *       *       *       *       *

Niin oli Tepon elämää kulunut pari vuotta, ehkä ylikin. Ja silloin sen
Isäntä sai päähänsä uuden ajatuksen.

Tämä torpanmies oli paitsi metsänkävijä myöskin pelimanni.
Kolmirivisellä haitarilla hän soitteli iloisia polkkia ja valsseja
kylän seurantalon iltamissa ja tienasi markat pois. Mutta nyt
vapaaviikolla oli siellä soitellut joku kulkupelimanni, jolla oli
opetettu koira, mikä monilla hullunkurisina eleillä ansaitsi rahaa
isännälleen. Nytpä Tepon Isännän päähän juolahti ajatus, että hänkin
opettaa koiransa tempuntaitavaksi, joten sekin nuorten ilopaikoissa voi
ansaita joutilailta joutilaita pennejä kuten hänkin. Nikkelisen rahan
kilinä voi olla mieluista monestakin, mutta Tepon Isännästä se taisi
olla tavallista mieluisampaa.

Niinpä alkoivat oppitunnit. Komentosanasta Tepon tuli vääntää
ruumistaan, pitää piippua suupielessään ja nauraa suu levällään. Se ei
ollut Teposta mieluista, se ei tästä mitään ymmärtänyt ja oli jäykkä ja
vastahakoinen. Eihän se ollut enää mikään leikittelevä pentupahanen.
Isäntä ärjäisi sille vihaisesti, tunki piipun sen suupieleen ja pakotti
ja ohjasi sen kääntelemään jäseniään komennon mukaan. Hän ei aikonut
antaa myöten; oli opittava. Lieneekö hän unohtanut sen sananlaskun,
ettei väkisin metsään viety koira lintua hauku. Teppo kävi murheellisen
ja nyreän näköiseksi. Mikä olikaan mennyt sen hyvään Isäntään? Se ei
liehuttanut enää häntäänsä yhtä iloisesti, alkoi karttaa Isäntäänsä, ja
iltaisin, kun tiesi oppitunnin alkavan, se mielellään juoksi johonkin
karkuteille.

Mutta Isäntä ei hellittänyt. Hän etsi koiran käsiinsä, ja temput
alkoivat. Kuului kirouksia, ja lopulta, jos Teppo oli osoittanut
vähänkään oppia ja ymmärrystä, se sai sokeripalan ja kehuntaa
ja taputuksia. Mutta se ei Teppoa lohduttanut, eikä sitä sillä
petetty. Kaikki tämä oli sen luonnolle vastahakoista ja häpeällistä.
Vastahakoisesti se lähti enää Isäntänsä jälkeen metsäänkin ja oli
toisinaan karkuteillä monia päiviä.

Kun se sitten saapui, ruokki mies nälistynyttä koiraa, otti sen
mukaansa metsään, ja iltaisi alkoi oppitunti jälleen. Minkä tämä mies
kerran sai päähänsä, siitä hän ei luopunut. Mutta hänen olisi ollut
hyvä käsittää, että sitä ei tehnyt hänen koiransakaan. Se katosi
viimein kokonaan, eikä palannut. Turhaan mies monena iltahämäränä
seisoi majansa nurkalla, vihelsi ja kutsui.

Hän ei nähnyt koiraansa enää koskaan.

       *       *       *       *       *

Missä siis Teppo on? Kukapa sen tietäisi. Kukin voi kuvitella, niinkuin
mieluista on. Voi olla, että kuolema on sen tavannut, ihmiseläjien
pyssyn ukkonen tai muu, että luonto jo jauhaa sille lainaamiaan
jänteitä ja luita tomuksi, niistä pian saadakseen vihreätä ruohoa tai
tuulessa humisevia puita, kesän taivaalle ajelehtivan pilven tai sateen
kirkkaan pisaran tai toisen ja uudemman koiranpojan, hohtavasilmäisen
ja karvaltaan silkkivälkkyisen. Saattaa myöskin kuvitella, että se
kulkijana kiertää teitä ja kylien raitteja monissa seikkailuissa,
kaivaa tunkioista mädänneitä luita, kuulee ihmiseläjien kiroukset
ja huudot ja tuntee lihassaan kivien ja kalikkain iskut. Taikka se
on saattanut löytää uuden kodin ja uuden isännän. Siedä jossakin se
ravitsee itseään ruoalla, juoksee, heiluttaa häntäänsä ystävilleen
ja murisee vihamiehilleen, avaa suunsa ja haukkuu, pihamaalla tai
metsien siimeksessä, ojentaa väsyneet jäsenensä takan kupeella tahi
aurinkoisella kartanomaalla, nukkuu ja nauttii elämästään.

(1927)




MIES RANTAKIOSKISSA


Nuorimies oli tilannut lasin teetä ja sytyttänyt piippunsa. Lusikka
kilisi, sokeri suli ja savun kiehkurat suitsahtelivat kohti kattoa.

Rantakioskin isoista akkunalaseista näkyi satama ja meren sininen
selkä. Syyskuinen päivä oli aurinkoinen, ikäänkuin sairas, joka ennen
kuolemaansa käy ylen lempeäksi ja valoisaksi. Kesä oli ikäänkuin
kuolinvuoteellaan. Pian tuulet puhaltaisivat rajuina, pilvien synkät
möhkäleet pudottaisivat sadekuuroja.

Nuorimies ryyppäsi teetä ja imaisi savuja. Elämä oli hänestä
mukiinmenevää näin ylen toimettomana ja joutilaana. Taskussa oli
rahaa. Voit ostaa murun ruokaa ja täyttää piippusi tupakalla. Katsella
ympärillesi ja vajota epämääräisiin unelmiin.

Ankkurissa olevien pienien laivojen ääressä kävi lastaustöiden kohua.
Joku mielihyvä tulvahti nuoren miehen tajuun, kun hän kuuli töistä
johtuvat äänet. Siellä ei nyt hänen ruumiinsa hikoillut taakan alla,
työn taakan, jolla tämän maailman elämää ylläpidetään. Kukin haluaa,
useimmiten, että se taakka olisi hartioilla kevyt, pieni, naurettava
mytty. Tälle nuorellemiehelle oli se nyt kevyt, kun hän puhalteli
savuja ja katseli ulos rantakioskin laseista raukein silmin. Jonkin
purjelaivan köysistö kuvastui vasten taivaan väljyyttä kuten suunnaton,
moninivelinen tarujen hämähäkki. Sinilaitainen matkustajapaatti lipui
ohi, sataman pistoradalla puhkui veturi.

Elämä sykähteli siellä monin muodoin. Ihmiset touhusivat leipätöissä.
Nuorenmiehen lasissa jäähtyi tee ja piippu sammui hänen suupielessään,
kun hän tuijotteli lasisen seinän lävitse syyskuista kesää ja vajosi
epämääräisiin mietteisiin.

— Hohoi, nuorimies, oletko miten varoissasi?

Hän havahtui ja näki vieressään miehen, jolle vaivoin tointui
ilmoittamaan, ettei hän mikään rahamies ole.

— Ajattelin, sanoi tulija hiljaisella äänellä, että jos olisit sitä
laatua mies, että saisin jotakin purtavaa. Nyt ovat huonot ajat. Ei
elä kahta päivää syömättä. Olen poikki, mutta minulla olisi vähän
kielen kastetta. Satuin tuolla saamaan. Kun syötäisiin, niin sitten
ryypättäisiin.

Nuorimies katsahti häneen. Tulija oli vanha mies, laiha ja kasvoilta
kummallisesti rypistynyt. Suupielissä asui arvoituksellinen hymyn mare,
mutta voi aavistaa, ettei se koskaan väkevöityisi nauruksi. Hänen
pukunsa oli kulunut. Silmät tuijottivat samalla kertaa sameina ja
terävinä pitkälippaisen lakin varjosta. Nuorenmiehen mielestä hänessä
oli jotakin viehättävää, jotakin kaukaisia ja tarumaisia mielikuvia
herättävää. Kukaties mitä hän juttelisi. Hän nyökkäsi ja mies istui
pöydän ääreen.

Sitten hän tilasi voileipiä, makkaraa ja pullon kaljaa. Itse hän nälvi
haluttomana jonkun palasen, ja vanha mies pureksi kaiken loppuun
äänettömänä, hartaasti.

— No niin, sanoi hän sitten, nythän voitaisiin harjoittaa ryyppykonstia.

Nuorimies tilasi lasit ja mehua. Kaadeltiin nesteitä, sekoiteltiin ja
ryypättiin. Pirtu tuoksahti raskaana ja pistävänä, piiput paloivat ja
he istuivat melkein äänettöminä. Joitakin laiva- ja lastausmiehiä kävi
kioskissa kahvilla ja poistuivat sitten. Kerran pyörähti siellä pari
sinitakkista poliisia. Nuuhkaisivat pirtun tuoksun, katselivat tutkien,
mutta nähdessään istujat rauhallisiksi he menivät.

Aika kului. Toinen piipullinen tupakkaa toisensa jäljestä hiutui
poroksi, nesteet laseista siirtyivät vatsaan ja alkoivat pian kihisten
kiertää suonissa. Humalan iloinen raskaus täytti pään.

Vanha mies näytti vilkastuvan, sormitteli lasiaan ja piippuaan ja hänen
kielensä tuntui irtaantuvan.

— Sinä olet nuori mies ja näytät liikkuneelta mieheltä, mutta et ole
tainnut olla vesillä etkä vierailla mailla.

— Ei.

— Minä sitä olen ollut jo tähän ikään vähän siellä ja täällä maan ja
veden päällä. Liikkuminen — se tuntuu aina vähän lievittävän tämän
elämän kirottua raskautta ja saatanallisen karvasta yrtin makua. Eikö
niin?

— Saattaa olla. Vaan kyllä minusta tuntuu, että tässä maailmassa on
väljempi ja valoisampi elää kuin haudassa maata.

— Joo, joo, sinä olet vielä nuori mies, sinussa asuu haaveita ja
toiveita, että tulevina päivinä jotakin tapahtuu, jotakin viehättävää
ja nautinnollista. Joo, joo, päivä tulee kuten eilenkin, tuuli puhaltaa
ja ihmislihalla on samat tarpeet ja halut, kuten eilisenäkin päivänä,
saada suoliinsa ruokaa ja jotakin muuta, kuten esimerkiksi näitä
nesteitä. Ja sitten huomaat itsesi vanhaksi ja harmaakarvaiseksi ja
näihin vähäisiin haluihin kyllästyneeksi ja toivot, että luusi jo
lepäisivät haudan povessa.

— Ainapa ne sinne kerkiävät.

— Kyllä kai. Mutta sanovathan, ettei henki kuolekaan, että se hoopoilee
iätkaiket ties missä. Sanovathan, että jotkut ihmiset jo eläessään
kuulevat niiden ahtaantuvan pöytiin ja muihin kuolleisiin kappaleisiin,
niissä rytyilevän ja kolkutuskielellä kertovan olosuhteistaan.

— No, eikö se sitten ole hyvä ja tunnu lisäävän turvallisuutta, kun
tietää, ettei kuitenkaan kuole, vaikka pajavasaralla iskettäisiin
liiskaksi, kun henki ei kuitenkaan joudu kiikkiin, vaan lähtee etsimään
uusia majapaikkoja...

— Piru vie. Sehän nyt rauhatonta olisi. Ei lepoa koskaan. Sinä et ole
varmaankaan ollut tässä maailmassa lujilla, et joutunut toivomaan,
ettet ikäpäivänä olisi saanut hengen etkä tajun kipinää. Tässä
maailmassa saattaa ihmisen sekä ruumis että henki joutua ahtaalle,
aivankuin helvetin paahteisiin. Pirunko iloa siitä sitten on, kun
kuulet, ettet haudassakaan rauhaa saa.

— Mutta vaivojen välissähän on aina hauskaakin, helppoa elää, kun
muistaa, että vaivaa oli, mutta se meni ohi.

— No milloin ne ovat ohi elleivät haudassa. Ja sitten tullaan ja
sanotaan, etteivät vielä sittenkään. Eikö tämä vie levottomaksi
ihmistä? Joo, kyllä minäkin olen joskus mielestäni elänyt tässä
maailmassa. Se oli silloin, kun minä uutena miehenä menin merelle. Minä
rakastuin siihen. Minä nautin savusta, viinasta, korttien läiskeestä,
koko keinuvasta kajuutasta. Nautin kun aallot möyrysivät, purjeet
läiskivät ja kohmeisin sormin sain kiskoa jäisiä köysiä. Suolainen ja
kylmä aallon räiske kasvoilleni oli minusta ihana kuin joistakin kuuluu
olevan armaan naisen suudelma. Niin hullu mies minä olin siihen aikaan,
rakastunut. Sieluni ja sydämeni korventuivat. Ne ovat tuolla sinisen
meren selällä yhäkin.

— No, eikö sitten ollut silloin mukava elää?

— Taisipa olla. Mutta aika kului. Meri kävi tutuksi, eikä ollut
enää ylen ihana. Huomasin olevani sen vanki, vapautensa menettänyt,
kahleissa kituva mies. Samoinhan, sanovat tapahtuvan naistenkin kanssa.
Monessa liemessä olin minä merellä. Kunnes olin viimein laivarikossa,
oikein pirullisessa olinkin. Laiva upposi ja me jouduimme veneessämme
ruuatta ja juomatta harhailemaan merelle. Se kesti kymmenen vuorokautta
tai enemmänkin. Aurinko paahtoi, elämä oli saatanallista. Houreissaan
yrittivät jotkut latkia merivettä ja kapteeni, joka yhä piti
järjestystä yllä, uhkaili revolverilla. Kun joku kuoli, silpaistiin
siitä aina puukolla muuan pala ruuaksi ennenkuin ruumis työnnettiin
mereen. Se maistuu vieläkin kidassani se saatanallinen elämän
ylläpitäminen, kituminen. Kun meidät viimein pelastettiin, enkä minä
sitä muista, oli meistä hengissä vain kapteeni ja minä. Sairaalassa me
kapteenin kanssa päättelimme, että merille emme enää mene. Mutta kuinka
kävi: toivuimme, eikä ollut siinä muitakaan töitä saatavana, ja niin
menimme merille jälleen. Se oli saanut meidän sielumme. Se houkutteli
ja kidutti meitä. Samoinhan sanovat tapahtuvan, kun olet joutunut
paljoihin tekemisiin jonkun naisen kanssa, rakastunut siihen...

— Mutta nythän näytätte meren jättäneen.

— Niinpä niin. Jätin sen. Oli pakko jättää. Terveys meni. Ja sitten
olen maleksinut rannoilla minkä niissäkin, kitunut rahoitta, joskus
saaden ruuanpalan. Mutta minun sydämeni on yhä tuolla sinisen meren
selällä. Muistot elämästäni siellä tuovat minulle jotakin kiduttavaa
lohdutusta, kuten raskas, saatanallinen elämänikin siellä oli
viehättävän kiduttavaa. Se on niin pirullista, kummallista. Meri
kouristi minua kovin, monasti. Sen laivarikon perästä en ole koskaan
saanut naurun ääntä suustani. Meri on minut korventanut, tehnyt
kypsäksi hautaan. Ja sitten sanotaan, etten koskaan kuole, että henkeni
hoopoilee iankaikkisesti...

Tarjoilja tuli ja ilmoitti, että rantaravintola suljetaan. Oli tullut
ilta. He hoippuivat ulos ja edessänsä illan hämyssä häämöitti meren
sininen lahti ja purjelaivan köysistö pyrki kohti taivaan väljyyttä
kuten kummallinen, moninivelinen tarujen hämähäkki.

(1928)




OPETTAJAN MAATALOUS


Kansakoulun navetassa oli ollut olkikatto. Johtokunnan ukot muistivat
sen sangen hyvin: puhtaan keltaisena oli se loistanut, oljet suorina
ja sileinä. Tosin siitä taisi olla eräitä vuosia kun niin oli, mutta
kauankos tavara uutena pysyy. Kyllä vanhaakin on käytettävä köyhässä
maassa, kunnes se kokonaan raukenee, eikä sitä voi enää silmin havaita.
Ja tämän navettahuoneen huomasi vielä kuka tahansa kattoa kantavaksi.
Tosin opettaja sanoi, että oljet olivat jo aivan mätiä ja tuulen
pörhistämiä, ikäänkuin istuisi siinä joku ruokkoamaton kummitus, ja
vesi tuli lävitse kuin seulasta. Ja seinätkin olivat hatarat. Mutta
mitäs opettaja ymmärsi, herra, käytännöllisyydestä. Silmän koreaa vain
piti olla. Ja jos vähän vuotikin: monesti se vuotaa navetan katto
isossakin talossa, ja turha sitä on korjata. Luontokappaleella on luja
nahka ja paljon karvoja. Ja eihän tällä opettajalla, pojanlopilla,
ollut edes yhtään eläintä. Ilman metkuili. Hätäkös herran on hyvyyksiä
vaatia, kun ei itselleen tule kustannuksia.

Ei, navettaan ei uutta kattoa laiteta. Se kelpaa ilmankin. Opettaja oli
nuori ja vähäpuheinen mies ja vaikeni. Ajatteli kai, että taitaa olla
niin. Kyllä kai isännät sen tietävät.

Se kansakoulu oli erämaassa. Ja nuorelta opettajalta, joka oli
vasta seminaarista tullut, jäi töiltään aikaa istua tupakka suussa
pakkalaatikon kannella, joita käytti huonekaluinaan. Ja siinä tuli
hänen mieleensä aina uudemman kerran, että kyllä hänen pitäisi
harjoittaa maataloutta, kun kerran koululla maatakin oli. Ehkä siitä
olisi tulojakin. Sillä tämä opettaja oli köyhä mies. Seminaarissa
lukiessa oli tullut velkaa kymmenet tuhannet.

Niinpä tapahtui, että jonkin kuukauden kuluttua opettaja vaatii
johtokunnalta jälleen navetan korjaamista ja kattamista. Hän oli
ostanut jo vasikan eikä sitä käynyt paneminen katottomaan navettaan
kylmään kuolemaan. Johtokunnan ukot harkitsivat taasen asiaa
perinpohjaisesti. Kuinka, vasikanko opettaja oli ostanut? Se kyllä
pärjäisi navetassa jos se nyt hiukan vuotikin. Vasikka, kuten opettaja
kai ymmärtää, ei lypsä, eikä se siis ehtyisi; karaistuisi vain maailmaa
vastaan. Ei köyhällä kunnalla ole varoja pantaviksi turhiin ja
ilmanaikuisiin asioihin.

Opettaja oli nuori ja vähäpuheinen mies ja vaikeni. Mutta hän oli
päättänyt, että maataloutta hän harjoittaa: kuin harjoittaakin.
Ja viaton luontokappale älköön kärsikö kylmyyttä ja saako tautia
johtokunnan isäntien itsepintaisuuden takia. Niinpä otti hän
luokkahuoneesta sen ison, mustan taulun, jolle laskuesimerkit ja
muut liidulla kirjoiteltiin, naulasi sen kumolleen vasten keittiön
nurkkaa ja asetti vasikan siten syntyneeseen karsinaan, laskuopetukset
voisi tästä lähtien hätätilassa piirustella luokkahuoneen leveisiin
seinähirsiin. Kyllä vahtimestariukko aina pestä lotostelisi liidun pois.

Talvi kului ja vasikka olinpaikassaan keittiön nurkassa pyrki yhä
korkeammalle kohti kattoa, kun se itse kasvoi ja kun karsina sen alla
paisui uusituista kuivikkeista ja muusta. Kirkkaalla ynähdyksellä oli
se aina valmis muistuttamaan isäntäänsä, kun kuivaa pehkua tarvittiin
tai juomakippo oli täytettävä.

Kevät tuli ja koulu loppui ja opettajalla oli entistä enemmän aikaa
ryhtyä maatalouden töihin. Maat olivat jo sulat ja ruohopiikit tunkivat
viheriän nokkansa esiin ja taivaan väljyyteen kimpoilivat leivoset
sorakielisin lauluin.

Silloin opettaja päästi vasikkansa hyppimään kesäiselle tanterelle,
otti keittiönsä akkunan irti, lykkäsi sen alle käsikärryt ja loi
nurkasta väkevää ja voimallista karsinaa lavat täyteen ja veti sen
pellolle. Kuormia tulikin sangen monta, mutta viimein oli työ tehty
ja pellonhöystö asianmukaisesti hajoitettu. Sitten opettaja otti
sen karsinan aitana toimineen mustan taulun, iski lukuisan määrän
tukevia nauloja sen lävitse, ja sai siten karhin. Hän varusti sen
vahvalla jutkolla, nosti ison kiven painoksi ja vetää kyömisi laitetta
pellollaan ja sekoitti siten sonnan ja mullan. Se oli raskasta työtä.
Vesi tipahteli hänen ohimoistaan. Mutta tehdyksi se tuli ja niin oli
maa valmis lisäännyttämään jyvät ja perunan mukulat.

Vasikka tuli nyt ulkona toimeen päivisin, mutta yöksi se oli saatava
suojaan ja siihen resukattoiseen navettaan ei opettaja tahtonut sitä
panna. Jos se oli kylmä talvisin, niin sitä pahemmin sen siellä
kesäisin yllättäisivät sateet ja kastelisivat ja vilustuttaisivat
sen. Viaton luontokappale älköön kärsikö johtokunnan itsepintaisuuden
takia. Sen vuoksi opettaja otti karhinsa, asetti sen jälleen keittiön
nurkkaan, piikit ulospäin, ettei eläin haavoittaisi niihin itseään.
Siinä oli vasikalla jälleen tyyssija kesäisinä sadesäinä ja kylminä
öinä.

Niinpä oli opettajan maatalous saanut siunatun alun.

(1928)




REMSUNPERÄN JA ISÄNTÄ PUSSISEN TANSSI


Jokipuron suussa isossa talossa oli tili. Jätkiä parveili.

Remsunperälle oli tilinteko muodostunut kutakuinkin pujopääksi.
Etuotot olivat nousseet ylettömiin, kun onni oli ollut aivan kiero
korttipelissä. Ihan eläimen viuhka! Ja kylmien öiden kulutukseksi ja
ruumiin terveydeksi oli pitänyt otella pontikkaryyppyjä tiheänlaiseen.

Ja siinäpä se näytti pitävän huulella, ettei hänelle nyt tulisi tästä
lähtöä linjalle ihan rahasta autuaana miehenä. Mutta olipa Remsunperä,
joka maailmanrannan koulussa oli hyvin oppinut kaikki konstit, saanut
siinä päivän kuluessa siirretyksi taskuunsa kirkkaan satalappusen.
Hän silmäili vain silloin tällöin talon isäntää, että huomaako tämä
rahojensa joukosta jonkun aivan pikkuhiljaa kadonneen. Mutta entä jos
huomaisitkin? Minkä selvän otit? Satoja jätkiä oli liikkeellä. Ja oliko
isännän muisti niin hyvä ja näpit niin ottavat, ettei joku seteli
voinut pudotakin, kun tässä ahkeraan rahoja levenneltiin. Tulipa tässä
vaikka minkälaiset tutkinnot, niin ei Remsunperä ainakaan ollut mitään
seteliä nähnyt. Hän ei voisi siitä visertää pienintäkään värssyä.

Talon pirtti oli avara, mustalakinen ja harmaalattiainen. Pitkin päivää
oli nurkassa helissyt vähähenkinen hanuri. Ja silloin tällöin pyörähti
lattialla polkkaa jokunen jätkäpari, joiden veret oli saanut vilkkaiksi
joko viinantilkka tai rikkauden ja leveyden tunto, minkä vaikuttivat
povessa olevat setelit. Mutta ei se tanssin homma ollut vielä oikeaa,
kun ei ollut naisiakaan. Illalla tulisi kyllä niitäkin.

Ja ilta saapui vitkalleen. Jotkut jätkät odottelivat vielä tilille
huutoa porstuan peräkamariin. Isoin osa oli jo tilin saanut. Jotkut
olivat lähteneet astua läpsimään, toiset nukkuivat, eräät viivyskelivät
pirtissä ja pihamailla tuumiskellen ja puhellen mukavia. Talon takana
männikössä istuskeli korttisaki.

Mutta pirtissä helisi vain henkilaidaksi rääkätty hanuri. Ilma oli
sinisen synkeänä penkillä istuskelevien tai pöydän ääressä kahvia
ryypiskelevien jätkien tupakoista. Siinä istui Remsunperäkin. Ja
yht'äkkiä oli siinä isäntäkin, ja sanoi Remsunperälle, kun käsihanuri
samassa puhkuen ja remuten aloitti uuden pelin:

— Pistetäänpä, Remsunperä, polokaksi!

Remsunperä vähän hätkähti, mutta tyyntyi heti. Olihan tämä isäntä
Pussinen tunnettu iloiseksi ja konuksi mieheksi. Ja näki sen päältäkin,
että se oli saanut jätkiltä jonkusen ryypyn. Ajatteli siis Remsunperä,
että mitäpä siinä: pistetään vain. Kyllä Remsunperä polokata osaa.

Niin he alkoivat tanssin ja toiset jätkät katsoivat päältä. Kiivaasti
he kiersivät pirttiä ja hanurinsoittaja riemastui kiskomaan
soittokoneensa sylentäyteiseksi. Kuumassa huoneessa iski pian hien
pintaan ja Remsunperä sanoi jo, että eiköhän, isäntä, jo levätä.

— Tanssataanhan, Remsunperä, silloin kun aika on, sanoi isäntä. Ja
hihkaisi vielä soittajalle, että tahdin piti olla tuimempi.

Ja pian huomasi Remsunperä joutuneensa merkillisimpään tanssiin
koko elämänsä aikana. Yhä tuimemmin kieppuivat he ympäri ja silloin
tällöin huomasi Remsunperä jalkojensa irtautuvan lattiapalkeista
ja kolahtelevan isännän tuimasti pyörähdellessä uunin kupeeseen,
penkkeihin tai pöydän jalkoihin. Silloin Remsunperä jo ajatteli, ettei
tämä ikäpäivänä taida olla oikeaa tanssia. Ei tuo ennen ole tämmöistä
ollut. Jotakin tässä on takana. Kaikkeen sitä ihminen yhtyy.

Mietti siinä Remsunperä, että hän on niinkuin monet muutkin
tottunut pitämään tanssia huvina ja kuullut uskonihmisten puhuvan
tanssinsynnistä. Mutta tämä tämmöinen ei sitä liene. Pikemminkin vaivan
paikka, kuten helvetti.

Mutta mitäpä sitten. Monastihan on Remsunperä ollut hullussa myllyssä
ennenkin. Ja tottahan tuon tanssin kestää. Tanssaamaanhan tämä isäntä
oli vain tahtonut.

Ja tanssattiin. Epälukuiset kerrat mentiin huoneen ympäri ja
yhä pahemmin alkoivat Remsunperän koivet käänteissä kolahdella
huonekaluihin. Sitä vaille, etteivät nilkkaluut murtuneet. Remsunperä
alkoi jo tuskastua. Mutta minkäpä voit? Tämä isäntä oli iso ja
romuluinen. Kuten vauva heilui Remsunperä hänen kourissaan. Tämä kun
olikin kalvakka, häiveröinen mies, jäänyt kitukasvuiseksi, kun aivan
pienestä oli enemmät ajat elellyt aivankin tuulen huuhtomin takapuolin.
Tosin oli hän sinnikäs mies. Se oli monasti havaittu. Mutta eihän
tämmöisistä eläskelpoisista asioista käynyt upottaminen rieskarautaa
toisen kupeeseen. Siitä asiat vain paisuisivat ja kävisivät pahemmiksi.
Jälkeenpäin tulisi katumus. Sen Remsunperä oli oppinut elämänsä
souvissa.

Tosin tämä oli hevosten leikkiä. Mutta tottahan ihminen tanssin kestää.
Tanssaamaanhan tämä isäntä oli vain tahtonut.

Niinpä he yhä pistivät polokaksi, isäntä Pussinen ja Remsunperä. Vesi
vyörähteli isännän harjaspäästä. Käänteet kävivät yhä huimemmiksi ja
Remsunperän raudoitetut kengänkannat iskivät kipinöitä uunin kivisestä
kupeesta tai lensivät mahtavassa kaaressa ylitse pöydällä tärisevien
kahvikuppien. Jätkät katsoivat auki suin, hohottivat ja rynkäsivät
vuoroin kiroten pois tanssijoitten tieltä.

Jo pettivät Remsunperän housun raksit. Housut valuivat alas ja
sotkeentuivat nilkkoihin. Mutta isäntä ei hellittänyt, vaan kiersi
yhä avaraa pirttiä ja Remsunperä koki säilyttää tasapainoaan hyppien
tasakäpälässä harakan tavoin. Hänen likaisen paitansa helma heilui
hauskasti.

Silloin Remsunperä jo ajatteli, että loppua tämän tanssin pitää.
Ryysyksi hänet on hypittänyt isäntä Pussinen. Niinpä sanoi hän, että
hänellä olisi isännälle asiaa.

— Kahdenkeskistäkö? kysyi isäntä.

— Niin.

— No, mennään sitten tuonne peremmälle.

He menivät sisähuoneisiin, Remsunperä edellä, vedellen sylttyhousujaan
ylemmä. Sieltä hän sitten pujahti vaivihkaa ulos ja alkoi astella
pitkin tietä.

Mutta isäntä puhui parasta aikaa, kuivaillessaan pyyheliinalla hikistä
ruumistaan emännälleen, kun tämä tiedusteli, että mitä hullutusta ja
hien paljoutta se oli, puhui, että hän koko ikänsä oli kuullut pappien
saarnailevan tanssinsynnistä, mutta nyt hän on nähnyt, että se on
turhaa puhetta. Tanssilla etsitään ihmisestä ilmi rehellisyys.

(1928)




VANHAN KÖPIN TAUTI


Köpi oli jo sangen vanha mies ja hänen ulkonaisesta muodostaan oli
ikäänkuin nuoruuden raplinki karissut pois. Mies oli kutistunut,
harmaantunut ja käynyt kurttuiseksi. Hänellä oli mökki maantien
vieressä ja kaikenlainen mökin eläminen. Myöskin akka, joka hänkin oli
jo vanha ja jonka nimi oli Tiina. Eikä heillä ollut yhtään lasta.

Puhuttiin, että Köpi oli pikkurikas. Nimittäin rahoistakin. Mökki,
sen viljelystilkut, pari lehmää ja hevonen: nehän olivat kaikkien
havaittavissa. Ne olivat hänen ja hänen vaimonsa yhteistä omaisuutta.
Mutta rahoja, tienesteitään, ei Köpi kuulunut vaimolleen antavan, eikä
sijoittavan sen yhteisen rypypaikan hyväksi. Sillä hän väitti vaimoaan
tuhlaavaiseksi, piti rahat takanaan, eikä ilmaissut Tiinalle niiden
määrää. Vieläpä heittäytyi niistä tietämättömäksi.

Tästä, jospa sitten muustakin, se lienee aiheutunut ja ravintonsa
saanut pieni riitaisuus puolisoitten välillä. Alinomainen, hiljainen ja
pikkuäänekäs taistelu lävitse elämän polun.

Ja rahdinajosta olisi Köpille pitänyt näitä rahoja kassottua. Sillä
rahtia hän ajeli kaikki talvet ja vähin kesälläkin kylän kauppiaille.
Hänen vaimonsa päätteli eikä syyttä, ettei hän tehne sitä jostakin
kumminlahjasta ja hyväntekeväisyydestä. Mutta niitä rahdinajorahoja
hän ei koskaan sanonut nähneensä penniäkään, ei Jeesuksen enkkeliä.
Siinä mökillä ukko vain söi ja pisti eväspussiinsa vaimonsa valmistamat
leivät ja voit. Mutta tienestit pisti massiinsa tahi hurvitteli
kulkeissaan. Kiukuissaan voi Tiina puhua niistä hurvitteluistakin
kaiken kaltaista. Vaikka hyvin tiesi valehtelevansa.

Ukko istui vain kaikki talviset päivät kuormansa päällä tai kuhvelsi
sen jäljessä mitättömänä, suureen turkkiin vajonneena käärynä, valtavin
huopasaappain. Ja saattoi hän siinä rahtitoverille selittää elämänsä
raskasta ristinkantoa, sanoa vaimostaan, jonka kanssa oli yhdessä
elänyt ties kuinka monet vuodet: — Jo minä kadun pääni puhki, kun tuon
Tiinan nain...

Aikaanpa odottelit katuaksesi, äijäparka.

Miksi ja kenen hyväksi lienee Köpi sitten tarkoittanut omia varoja
kasata. Oliko ehkä mielessään, että Tiina kuolee ja hän pääsee ottamaan
uutta ja soveliaampaa vaimoa, jonka kanssa sopii jakaa kaikki maallinen
hyvyys.

Näin näille varoille sitten kuitenkin kävi.

Seuduille oli eksynyt eli oikeammin palannut entisiä lähtösijojaan
katsomaan eräs Hulda, vanha lutka, joka kuitenkin oli vielä hyvissä
lihoissa ja vetreän näköinen. Posketkin olivat sillä punaiset, pohkeet
näkyväiset ja yllä ylen kauniita vaatteita. Tämä Hulda oli nyt kuullut
ja muisti kai entisestäänkin, että Köpi oli rahoista rikas äijä ja että
Tiinansa kanssa hän ei vetänyt oikein yhtä köyttä. Niinpä alkoi hän
heittää syöttiä Köpille. Ja kuka olisi uskonut! Mutta onkeen tarttui
Köpi. Jotakin elämän ja rakkauden hurmaa, kuten sahtia, oli kohonnut
hänen nuivaan vanhaan päähänsä. Eräänä päivänä hän oli kadonnut
mökistään salaisine ja kätkettyine rahamasseineen. Ja Huldan mukana hän
oli mennyt.

Ihmiset sanoivat, että kyllä se Hulda osasi. Se oli sellainen velho.
Se osasi syöttää ihmisen itseensä salaisin tempuin. Mutta Tiina, joka
yksin jäi mökkiin, ei suinkaan itkenyt. Hän oli pirhakka akka ja hänen
nyppyyn puristuva suunsa koukkuisen leuan alla mainitsi sitä ja tätä.
Vanha kuhveli! Kaikkea sitä näkeekin! Mutta kyllä sieltä routa porsaan
kotiin ajaa. Ja saa silloin Köpi kuultavaa, korvamakiaista, koko
jäljellä olevan elonsa päiviksi niin kauan kuin Tiinan kieli liikkuu.

Tiina olikin oikeassa. Routa oli tullut porsaan eteen ja hän palasi
vanhoille pahnoilleen ja rypypaikoilleen. Kuinka lienee ollut musta
vanhan miehen mieli, kun vuosikymmeniä koottu aarre oli vajonnut kuin
sula tina tuhkaan, kun häpeily täytti hänen sydämensä. Raskasta oli
hänen varmaan tarttua tupansa oven kääkään ja astua kynnyksen yli.
Varmaankin hän koetti samein aivoin miettiä sopivinta käytöstapaa ja
sovittavimpia tervehdyspuheita astellessaan pieni, sininen arkkunsa,
joka myöskin oli ollut mukanaan, hartioillaan kohti mökkiään.

Miten vaimonsa Tiina otti hänet vastaan, minkä laatuisilla lauseilla
tervehti, siitä ei ole tietoa. Eikä ole syytä ryhtyä arvailemaan
hämäriä asioita.

Mutta Köpi huusi oven takaa vaimolleen se pieni, sininen arkku
vähäisillä hartioillaan:

— Avaahan ovi.

Sitten hän nosti arkkunsa kynnyksen yli, istui raskaasti sen kannelle,
huokasi vielä raskaammin, sairaan, kurjan näköisenä ja sanoi:

— Kaikenlaista tautia sitä onkin.

(1928)




RISTILAPSI


Lompalon Heikki oli torppari, sellainen metsätorppari, jonka hoteisiin
kuuluu harmaa, neliseinäinen asumus ja turpeista rötistetty navetta
lehmäkankuineen ja ylen pieni peltomaa, jossa voitiin kasvattaa
perunoita, jopa joku ohran korsikin. Se viljelys ei koskaan
menesty hyvin torpanmieheltä. Parempi menestys on tavallisesti
pirttiviljelyksellä: liuta ihmistaimia ilmestyy, parkuu, juoksee
räkänokkaisena tolikkana, kasvaa ja vahvistuu.

Lompalon Heikki oli myöskin tietenkin kova kommunisti. Se aate oli
hänessä itänyt ja versonut voimalliseksi talvisessa säässä jäisen
tukkipuun tyvellä tai kevätsoseisten uittopurojen varsilla. Hän oli
ahertanut tukkipuitten kimpussa, kuten niin moni muukin, elämänikänsä
teräkaluineen. Ne toivat hänelle leivän. Mutta vielä leveämmän
leivän toivat ne eräille toisille, jotka eivät olleet noita puita
edes ikäpäivänä nähneetkään. Mutta tuhansien tukkipuitten rungot
sulivat silti heidän suolissaan: vatsa paisui valtavaksi nautaeläimen
rapamahaksi.

Kun Lompalon Heikki oli päässyt selville tällaisesta asiain
järjestyksestä, niin hän oli ja pysyi lujana korpikommunistina
ja arvattavasti hän ajan mennen myöskin menestyksellä hoitaisi
metsätorpparin pirttiviljelyksen saran. Nyt hän on ehtinyt vasta alkaa,
sillä aivan äskettäin hän on akottunutkin ja ostanut tämän mökin.
Poika oli kuitenkin jo tehty ja Lompalon Heikki oli sanonut kun se oli
tapahtunut:

— Sille ei haeta pappia, eikä sitä kirkonmiehen luo kanneta. Kävelköön
sitten omilla jaloillaan, jos tuntee kasteen tarpeessa olevansa.

Sillä Lompalon Heikki ei, enempää kuin suomalainen työmies ja
torpanmies yleensäkään, kunnioita ja pidä pyhänä pappismiestä. Se on
sellainen kanslian herra ja puhelee pyhäisin kirkossa vanhanaikuisia
asioita ja köyhien ja raskautettujen on se työllään leivässä pitäminen.
Tosin papin karsinasta voi nykyään jo livahtaa poiskin, mutta ei
Lompalonkaan Heikki ole sitä virallisesti tullut tehneeksi. On eronnut
vain hengessä hänen seurakunnastaan.

Lompalon Heikin poika ei siis saanut päähänsä kastetta, eikä näyttänyt
sitä kaipaavankaan. Heikin vaimo tyytyi miehensä sanaan, mutta vanha
äitimuori, joka eli myöskin poikansa huoneessa ja leivissä, piti siitä
alituisesti hiljaista murinaa. Hän oli vielä niitä vanhankansan,
katkismuksen ja virsikirjan ihmisiä ja otaksui synnin aina väijyvän
oven takana. Mutta mitäpä muorin murinasta. Lompalon Heikki oli herra
mökissään.

Niin menikin lähemmä puolikymmentä vuotta. Lompalon Heikin poika jaksoi
jo huutaa, että lahon mökin seinät sujahtelivat ja juosta pakkasellakin
omin avuin nurkan taakse. Mutta papin luokse hän ei itsestään juossut,
eikä isänsä suvainnut häntä sinne vietäväksi. Mutta muori hautoi yhä
mielessään sitä kuinka hänen poikansa poika oli herran armosta ja
armonvälikappaleista osaton.

Olipa sitten isä Heikki tavallista edempänä ja pitempään tukkitöissä.
Ja silloin muori ryhtyi touhuun: pojan piti saada kaste ja nimi. Kukapa
sen nyt esti, kun isäntä itse ei ollut saapuvilla eikä miniä halunnut
asettua anoppiaan vastaan. Pappi siis kutsuttiin ja hän tuli.

Vapaasti varttunut ristilapsi katsoi kirkkoherraan pitkään ja sanoi:

— Oletko sinä punainen vai valkoinen?

Poika oli usein kuullut aatteellisia keskusteluja. Sen kirkkoherra
käsitti ynnä senkin, että nouseva polvi haluaa pitää luokkarajat
selvinä. Hän ryhtyi kuitenkin työhönsä. Ja sitten tuli hetki, jolloin
pappismies Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen kaatoi vettä pojan
päähän. Mutta ristilapsi toi tällöin ilmi oman mielipiteensäkin asiasta:

— Nyt se — pojalta lähti jo kirous yhtä raittiisti kuin isältäänkin
jäisen tukkipuun tyvellä — valkoinen valaa kylmää vettä niskaani...

Mutta joka tapauksessa oli Lompalon Heikin keskenkasvuinen poika saanut
nimen ja kasteen.

(1928)




MURJUMIEHEN JOULU


Mies oli ollut murjuilla jo viitisen vuotta yhtäpäätä. Kesät ja talvet
samaa jonotusta, enimmäkseen tukkikämpällä, mutta myöskin niillä
erämaan tietyömailla, jopa kullankaivuyhtiönkin pujopääyrityksellä.
Joka tapauksessa viitisen vuotta erämaassa murjuelämää. Tuskin
ainoatakaan yötä välillä vakinaisissa ihmisten kylissä.

Murjuissa ei kaikkien luonnolla oleskella vuosikausia yhtäpäätä. Ne
ovat yhdet, jotka viihtyvät siellä alituisesti, eivätkä muuta kaipaa.
Ainaista ahtautta, likaa, savua, silavan käryä, sama paita päällä,
kunnes se karisee pois jäsenien ympäriltä. Tämän maailman hyvyydet
ja ilot jäävät siellä vähäisiksi. Joskus voi tuoda trokari viinaa.
Tänä päivänä voi korttipeli saada jännittävän korkeuden: kenelle
vieriskelevät kämppäkunnan tienestit, kuka saa »maihinnousurahat» ja
pääsee alamaihin näkemään ihmiset ja heidän ilonsa. Palaillakseen
sieltä ehkä murjuille aivankin pian.

Eikä tämäkään mies ollut ennen viipynyt murjuilla vuottakaan
kerrallaan. Hänen verensä oli silloin levottomampi, piti välistä nähdä
suuremman seudun ihmisiä ja heidän toilauksiaan, poimiskella siellä
vähäisiä ilon murenelta. Mutta siellä oli myöskin sattunut yhtä ja
toista tympäisevää. Ja nyt hän oli ollut viimeiset puolen vuosikymmentä
murjuilla yhtäpäätä, vähin kaipuin. Vaiteliaanakin kuten joku tajuton
vetoeläin. Täällä vallitsi suuri rauha.

Nyt oli tulossa eräs joulu. Oli ollut tili ja kämpille oli tullut
joku ammattipeluri, pinnari, onkimaan rahat, sitten lähteäkseen.
Peli nostettiin ylös ja myöskin monivuotinen murjumies osui istumaan
pukille. Se oli paremmin kuin sattuma. Sillä eipä hän monasti enää
kortistakaan välittänyt. Tavallisesti vain vaiteliaana tupakoi istuen
tahi maaten.

Ja peli kävi ja rahat vieriskelivät pinnarin taskuihin. Mutta myöskin
murjumies voitti. Hänen edessään oli valtava kasa pieniä seteleitä
ja hänen savuttunut naamansa puunsi innostusta ja sormet tuntuivat
notkeilta korttilehtien ympärillä. Hänellä oli moukan viuhka.

Korttipakka oli nyt pinnarin kourassa. Muut olivatkin jo suunnilleen
rahasta puhtaita miehiä. Sitä ei ollut enää asialle asti muilla kuin
pinnarilla ja vanhalla murjumiehellä. Ja pinnari oli päättänyt, että
myöskin tämä saisi luovuttaa rahansa: mitäpä niillä täällä murjuilla
tehtiin. Lavassa oli rahaa seitsemättä tuhatta ja murjumies oli saanut
ässän kouraansa ja pinnari oli mielestään järjestänyt ällikän pakkaan.
Murjumies latoi esiin kaikki rahansa ja ne riittivät vastaamaan lavan.

Niinpä näkivät jätkät pelattavan sekaisen venttipelin, ettei
elämänpäivänä ennen, eikä jälkeenkään. Murjumies veti kortin ja se
oli kuutonen: kaksikymmentä. Mutta pinnarin ihmeeksi hän käänteli ja
väänteli niitä kourassaan ja sanoi:

— Ei tällä pelillä vielä voita...

Ja veti kortin. Pinnarilla oli ässä pakan alla ja murjumies sai sen
ja iski sitten korttinsa lautaan: kaksi ässää ja kuutonen — yksi
kolmatta. Molemmin kourin työnteli hän seteleitä taskuunsa ja jätkät
nauroivat. He näkivät rahat mieluummin vanhalla murjumiehekä kuin
ammattipelurilla, joka nyt oli saanut »urvan omaan huuleensa». Tämä
olikin jo heittänyt kortit ja noussut murahtaen:

— Sinähän ootkin emästäsi ensimmäinen...

Ovela peli ja voitto oli kirvoittanut murjumiehen entisiä puhelahjoja
ja hän käytteli jo sananparsia:

— En se minä ole vain se, joka pienenä räkäkirnuun kuoli.

Tämä tapahtui joitakin päiviä ennen eräitä joulunpyhiä. Seuraavana
aamuna painuivat jätkät kuten ennenkin lumiseen korpeen ja jäisen
tukkipuun juurelle. Mutta vanhaa murjumiestä ei se tuntunut nyt
huvittavan. Pitkästä aikaa oli hän nyt rahamies ja hänen luontonsa oli
käynyt levottomaksi. Se »maailman valtti» tuntui polttavan taskujen
vuoria puhki. Tuntui, että oli jo aika nähdä alamaat ja kylien ihmiset
ja maailman hyvyydet. Hän nosti repun selkäänsä ja pujotti kenkien
nokat suksen remmeihin.

Oli jouluaatto, kun hän sitten saapui siihen kylään, jossa jo valtion
musta ruuna puhaltelee sieraimiinsa. Sitten tapahtui, että murjumies
peseytyi perinpohjin, otatti parturilla liiat karvat naamastaan ja
päästään ja veti ylleen uudet ja puhtaat verhot. Tuskinpa kukaan
toveri tuntisi nyt murjumiestä. Hauskalta tuntui nähdä taasen monien
kirkkaitten tulien ja maalien hohde ja muut. Tuntuipa taasen kelpaavan
elää ja olla iloinen. Joulunahan on iloittava, muisti hän kuulleensa
kauan sitten.

Niinpä hän meni krouviin, joita tiesi entisiltä kuluiltaan ja istui
lasin ääreen ja iloitsi.

Epäilemättä ne kuluivatkin sitten iloisesti jouluyö ja joulupäivä.
Epäilemättä, koska rahoista, joita oli ollut toistakymmentätuhatta, ei
ollut jäljellä kuin yksi rypistynyt satalappunen liivintaskussa. Muut
olivat menneet, eikä murjumies tietänyt miten. Sillä liian korkeasti
iloinen oli hän ollut viinan vaikutuksesta, niin ettei edes muistanut
iloittelutapoja. Lieneekö ehkä istuttu tutkimassa niitä samaisia
neljänkuninkaan kirjoja, tahi oliko ehkä joku neiti kiertänyt kätensä
murjumiehen kaulaan ja tutkistellut toisella taskujen sisällystä.
Murjumies kun tunsi entisiltä ajoilta niitä, joiden oikea käsi ei
tiedä mitä vasen tekee. No, menipä miten meni: menneet ne olivat. Vain
yksi satalappunen oli jäänyt siihen liivintaskuun ikäänkuin ilkkumaan.
Mitäpä silläkään. Joutipa sekin pois. Murjumies osti sillä viinaa ja
ryyppäsi murheeseen.

Niin olivatkin sitten joulunpyhät menneet, ilo oli ohi, eikä rahaa
ollut penniäkään. Sitten murjumies tapasi yhtä köyhän ja samoissa
aatteissa istuvan toverin. Ja he painuivat lumiselle valtatielle
harmaan, äkeän pakkastaivaan alle.

Siellä etäällä oli Sodankylä ja murjujen likainen, savuinen rauha.
Ihmisten kylät ja maailman hyvyydet olivat taasen murjumieheltä
jääneet. Ja jääneet sangen vähällä.

(1928)




MUISTOMERKIT


Jossakin, ehkä siellä ylhäällä, josta kaikki annetaan, oli havaittu,
että tykit olivat taasen lauenneet tarpeeksi useasti sattuen maaliin,
maa saanut tarpeeksi ihmisen lihaa ja verta ja tuli yllin kyllin
ruokaa. Rauha tehtiin. Tartuttiin vasaraan ja kuokkaan ja rakennettiin
ja viljeltiin sodan töhryisillä tantereilla. Vihreä ruoho kasvoi
pommien repimään maahan ja vainajien haudoille. Ne kuolleet makasivat
vaiti kuopissaan.

Sodan töitä ei silti aiota unohtaa. Uusia surmankojeita keksittiin ja
valmistettiin ja nuoria miehiä opetettiin käteviksi tappotemppuihin,
sen hetken varalle, jolloin kaikki olisi taasen tarpeeksi vöyrästä ja
kukoistavaa elonkorjaajan tarttua sirppiin. Ja kaikki kävisi reippaasti
ja innolla, siihen saakka, kunnes taasen havaittaisiin, että paljon oli
niitetty, mutta vähän kasaan saatu. Kaikki entisetkin elonkorjuussa
kuluneet.

Mutta sillä välin muisteltiin myöskin päättyneen sodan suuria
peltotöitä. Ahkerat vasarat naputtivat kivestä jyhkeitä, komeita
patsaita, muistomerkkejä sankareille, jotka olivat kuolleet kunnian
kentällä isänmaan puolesta. Ja kaikki oli kaunista ja juhlallista.
Sotaväkeä kulki ohi kiiltävin napein ja saapasvarsin, liput liehuivat,
rummut pauhasivat, messinkiset torvet soivat. Se oli kaunista ja ylensi
mieltä.

Mutta ehkä olisi ollut vielä juhlallisempaa ja mielenkiintoisempaa, jos
olisi voitu komentaa ohimarssia suorittamaan ne, joiden kunniaksi tätä
juhlaa vietettiin ja patsas oli noussut ja paljastettu. Ne monilukuiset
vainajat kuopistaan, pitkinä, loppumattomina rivistöinä. Ja he olisivat
marssineet ohi suurin ja muodottomin haavoin, joku ehkä ilman päätä tai
typistetyin raajoin, jotkut vyöryskellen vain muodottomina lihakasoina.
Mutta vainajat ovat totisia ja hiljaisia poikia. He pysyvät vaiti
kuopissaan ja välittävät vähän maailman kunniasta ja laakereista.

Tahi, olisihan voitu marssittaa ohi nekin, joihin sodan sirppi oli
sattunut viemättä heitä kuitenkaan maanpoven avariin aittoihin. Mutta
ehkä eivät hekään olisi oikein paraatikunnossa, ehkä olisi heilläkin
typistettyjä jäseniä tahi kasvoissa rumia arpia. Heidän temppunsa
kävisivät ehkä kankeasti, kuka tiesi pysyisivätkö he tahdissakaan...

Taisipa sittenkin olla parasta, että ohimarssin suoritti virheetön,
kypsä, sodan sirppiin kelvollinen vilja. Sellaisiahan olivat olleet
kunnian kentälle lähtiessään nekin sankarit, joiden muistoksi tämä
komea kivi oli kohotettu. Mutta oli muuan vähä-älyinen mies, joka
luuli, että sekin muistomerkki oli huono, aatteeton ja eloton, mitään
ilmaisematon pökkelö.

Oli muka olemassa parempiakin muistomerkkejä. Siinä lähistöllä
oli muka huoneisto, jossa säilytettiin muistomerkkejä, jotka itse
sodan pyhä käsi oli veistänyt omin aseinsa ja omien aatteittensa
mukaisesti. Ja ne muistopatsaat olivat eläviä, ne olivat maanneet
siellä monta vuotta. Niitä oli monen muotoisia ja kaltaisia, mutta ehkä
parhaimpia olivat ne, joiden kasvot olivat yhtenä ainoana avoimena ja
ummistumattomana haavana. Sota oli tehnyt veistoksensa hyvin. Vaikka
monet valkeamekkoiset puoskarit olivat käsittämättömän kevytmielisesti
koettaneet mestaroida näitä sodan taitoteoksia, eivät he voineet mitään
aikaan saada. Muistomerkit pysyivät entisellään ja elivät.

Oli vain ymmärtämättömien ja sodan töille arvoa antamattomien ihmisten
syy, ettei niitä oltu asetettu kunniapaikoille ja paljastettu.
Mutta oliko ehkä syynä se, että ne taitoleikkaukset olivat niin
kestämättömässä aineessa kuin ihmislihassa? Ehkä ei elävä muistopatsas
ole sopiva? Vaikka se kauankin kestää, kukistuu se lopulta kuitenkin.

Se vähä-älyinen mies otti sitten sodan itsensä veistämästä
muistomerkistä jäljennöksen. Veisti kiveen sellaisen ihmisen muodot,
jonka kasvot olivat yhtenä ainoana avoimena ja ummistumattomana
haavana. Asettipa sen vielä juuri sen kivisen ja komean muistomerkin
päähän kaiken kansan nähtäväksi.

Tietysti se pudotettiin sieltä alas ja vähä-älyinen mies otettiin
kiinni ja pistettiin niihin parannuslaitoksiin, joita yhteiskunnalla
on: vankilaan tai hullujenhuoneeseen. Siellä hän saanee istua lopun
ikäänsä, sillä epäilemättä ei niin vähä-älyinen mies koskaan parane.

Sillä luullapa nyt sodan tarkoitukseksi ja aatteeksi kaikkea
pinnallista ja näkyväistä, eikä ymmärtää, että pyhän sodan tarkoitus ja
syyt ja aatteet ovat jossakin pimeässä ja syvällä.

Vai lienevätkö siellä ylhäisessä kirkkaudessa, josta kaikki annetaan.

(1928)




JOULUN TULLESSA


He olivat tehneet työtään koko syksyn suurella metsämaalla: asetelleet
mittahankoa jylkkien petäjien kuvetta vasten ja pudotelleet
leimakirveen jumahtavilla iskuilla valkoiset täplät niiden ruskeisiin
runkoihin.

Ja iltaisen pimeän tullessa saavuttiin taloon, syötiin ja aseteltiin
ketineet kuivamaan. Sillä monenakin päivänä ne pyrkivät kastumaan jopa
ihoon asti syksyisen sateisessa ja tuulta tohisevassa metsässä.

Sitten istuivat Tuomas ja Laati pöydän ääreen ja ryhtyivät pelaamaan
tammipeliä. Tuntikausia he saattoivat tuijotella ruutuiseen lautaan
ja siirrellä pelilevyjä, metsänhoitajan rapistellessa papereitaan,
lukiessa kirjaa tai keskustellessa muiden miesten ja talonväen kanssa.

Mutta ennen levolle menoa kuului aina tavallisesti Tuomaan iso ääni,
että pirtti kajahti:

— Elä siirrä! Kyllä minä näin! Varkain siirsit taasen miestäsi... Suora
peli se pitää olla...

Sillä tavallisesti Tuomas hävisi pelissä, mutta hän päätti sen johtuvan
siitä, että toinen teki vääryyttä: heti, kun silmä vältti, siirsi Laati
pelilevyjään edullisempaan asentoon.

Ja melkein joka ainoa iltapuhde heidän keskustelunsa vääryydestä ja
suorasta pelistä saattoi kiihtyä melkein todelliseksi riidaksi. Ääni
korotettiin, jopa lausuttiin kirosana, ja välistä Tuomas paiskasi
pelilaudan suutuksissaan nurkkaan.

Jos oli kirottu, huomautti talon isäntä, ettei hänen huoneessaan saanut
sielunvihollista huutaa avuksi.

Hän oli uskovainen mies.

Silloin Laati voi istua hetken hiljaa penkillä ja alkaa sitten
väännellä hartioitaan ja sanoo:

— Ah, pitää lähteä ulos noitumaan...

Ja hän meneekin ulos, mutta Tuomas ei harrasta sellaisia
leikillisyyksiä. Hän murjottaa vaiti. Mutta jos hän liian selvästi
näkee metsänhoitajan suupielessä ne hymynväreet: etoasiasta siinä
aikuiset miehet joutuvat niin liikutuksiinsa — niin hänkin alkaa
puhella. Sillä osaahan tämä Tuomaskin. Hän tahtoo näyttää, että suuttuu
se mies pelkistä sanoistakin, aatteista, jopa sitten töistä. Sillä
tässä tammipelissähän oli tapahtunut selvä teko, vääryyden teko.

Tuomaalla onkin yksi pettämätön ja varma keino saada metsänhoitaja
väittelemään ja talonisäntä suorastaan hiiltymään hengessään ja
painumaan synkkämielisyyteen. Hän alkaa johdatella puhettaan siihen
suuntaan, että hänestä on väärin se, että jotkut ihmiset saavat myödä
metsää, noita Luojan kasvattamia puita, joita ei kukaan ole kylvänyt
eikä höystänyt. Puista tulevat rahat pitäisi antaa niille, jotka niistä
lopulta vaivaa näkevät: lukevat ja leimaavat, kaatavat talvisessa
pakkasessa, kuljettavat vesireitille ja sahoille ja valmistavat
käyväksi tavaraksi. Mutta miksi aina joku, jota sanotaan omistajaksi,
saa suuret rahat noista puista, joita hän ei ole ehkä koskaan
nähnytkään, kun taasen se, joka on niiden kanssa tekemisissä ja niistä
vaivaa näkee, saa vain niukan leivän...

Tämänkaltaisilla puheilla Tuomas saa kaikkien tuvassa olijoiden mielet
ja kielet liikkeelle ja pääsee tarkoituksensa perille: näyttää, että
joutuu se ihminen liikutuksiinsa pelkistä sanoistakin. Tekoja ei
tarvita ensinkään.

Mutta myöskin muunkaltaisia puheita hänellä on tämän metsänhoitajan
varalle. Sillä metsänhoitaja on kiihkeä oikeata ja luonnonmukaista
ja terveellistä elämää harrastava mies, kasvissyöjä. Ei siitä ole
montakaan vuotta, kun se ei ollenkaan syönyt ihmisten tavalla, vaan
nieleskeli maanmunia ja polttiaisia tai syödä napsi lukkaristaan
jyviä ja herneitä kuten kiinalainen. Mutta kun se niillä ruuilla
uhkasi mennä niin hoikaksi, ettei päivä varjottanut, pitipä sen
ruveta syömään vähän paremmin, hihaa se ei kyllä syö vieläkään eikä
oikeaa voitakaan, vaan jotakin kasvien ja puiden öljyistä puristettua
pakettirasvaa. Ja vähillä vaatteillakin se kuljeskeli, jopa joskus
kesäisin leimausmatkoilla roikisteli ilkosen alasti ja juoksenteli
talvipakkasillakin avojaloin. Hoiti terveyttään. Mutta reumatismi sillä
nyt onkin nivelissä, ja vaatteet ja kengät täytyy olla yllä kuten
muillakin ihmisillä.

Hyvästi löytää siis Tuomas metsänhoitajallekin sopivaa sananaihetta.
Esimerkiksi, kuinka nämä tämän maan maisemat ovat sopimattomat
paratiisilliseen elämään. Petäjää se vain kasvaa. Nekin kyllä sulavat
omistajan ja rikkaan miehen suolissa. Mutta köyhä apina ei löydä mitään
leipä- tai rusinapuuta. Jos maanhedelmillä rupeat elämään, niin siinä
on Jumalan kyllä, että käsität jonkin maanmunan tai viholaispehkon.
Eivätkä ne paratiisilliset pukuhommatkaan täällä oikein käy. Muistaako
metsänhoitaja, kun kävellä läpsitte vastaani silloin muuanna talvena
hyhmäistä jokijäätä avojaloin... Eikä se ollut pakkanenkaan, koska
kerran hyhmä pysyi hyhmänä, mutta kyllä siinä vain kohottelitte
jalkojanne vuoron perään kuin koira, kun keskusteltiin. Ja harittelitte
varpaitanne, jotka olivat punaiset kuin sorsanräpylät. Ja kesken siinä
jäi asian selitys, kun lähditte jo juosta viilettämään...

Niin Tuomas puhelee. Mutta sitten onkin jo aika syödä illallista ja
ruveta makuulle. Aamulla ennen töihin lähtöä ehtivät Tuomas ja Laati
pelata vielä yhden tammipelin. Tuomas häviää ja synkistyy. Ja sitten
saa metsänhoitaja nauttia ja hymyillä itsekseen, kun Tuomas näyttää
olevan ihan Kainin mielellä. Kävellä jurpottelee takana yksikseen ja on
puhumattomana puolelle päivin.

Mutta illalla sanoo taasen Laati:

— Pelataanpa tammia.

— Pelataan.

Ja niin he pelaavat ja pian riitelevät.

Siten kuluvat syksyn ja alkutalven päivät töissä ja tammipelin ääressä
ja kiusanhengessä käydyissä aatteellisissa keskusteluissa.

Ei ole enää kuin joku päivä jouluun. Satelee lunta, sen talven melkein
ensimmäisiä lumia suurina, pehmeinä hiutaleina kovaan, routaiseen
maahan.

Laatille ja Tuomaalle on tullut taasen tavallista äänekkäämpi
keskustelu tammilautansa ääressä. Vähän kuin leikin varjossa
he haukkuvat toisiaan, mutta itse asiassa sydämistyneinä ja
mieli myrtyneenä. Isäntä joutuu nytkin antamaan muistutuksensa
sielunvihollisen avuksi huutamisesta, Laati sanoo pistäytyvänsä ulkona
kiroilemassa, koska hänen terveytensä sitä vaatii, ja Tuomas aloittaa
isäntää ärsyttävän esitelmänsä kansallisomaisuutemme oikeudenmukaisesta
jaosta.

Silloin metsänhoitaja ottaa tammilaudan ja astuu lieden ääreen, jossa
palaa tuli, ja puhuu saarnaajan elein:

— Nyt on joulujuhla kynnyksen takana, ja luontokin valmistaa sitä
levittelemällä valkoista ja pehmoista lunta koville ja harmaille
maille. Mutta teidän sydämiinne ja mieliinne ei mikään näytä tuovan
puhtautta eikä rauhaa Ja siihen on suurena syynä tämä tammilauta. Te
ette osaa sitä pelata niin, ettei närä ja joutava kiusoittelu täytä
mieltänne. Senvuoksi tämä ruudukas lauta poltettakoon ja tulella
kulutettakoon. Ainoastaan siksi, ettei se näinä päivinä pääsisi
kiskomaan ilmi sydämissänne istuvaa närää, sitä vanhaa Aatamia. Että
mekin saisimme jouluisan rauhan ja hyvän tahdon...

Niin paloi tammilauta liedessä, ja Tuomas ja Laati tunsivat
sisuksissaan, että paljon oli metsänhoitajan puheessa perää. Mutta
suullaan he eivät sitä tietenkään tunnustaneet. Jopa sanoi Tuomas:

— Ainahan se meille joulu tulee. Mutta metsänhoitajalta puuttuu
siinä suhteessa paljon, kun sen terveys ja sielu eivät siedä oikein
juhlallista sianlihapaistia...

— Peto se on, joka lihaa syöpi, ärähti jo kasvishullu metsänhoitaja,
mutta muisti sitten rauhantuumansa ja puheli sovinnollisemmin.

Niinpä sitten kuluikin pari päivää joulun odotuksessa. Tammilauta ei
nyt ollut saattamassa ilmi myrtyneitten sydämien kiusanhaluja. Tuomas
heitti sikseen tavalliset aatteelliset keskustelunsa. Muisteltiin
vanhoja asioita ja entisiä joulunviettoja ja naurettiin ja hymyiltiin.

Tuli aattopäivä ja työt jätettiin. Metsänhoitaja meni asuntoonsa ja
Tuomas ja Laati mökeilleen mukanansa jotakin ruuanmurua, joka ei
kuulunut arkipäivien ohjelmaan, jokin uusi vaatekappale, jotakin makeaa
pienille räkänenille.

Mieluista oli miehistä taasen viikkojen päästä nähdä ahdas asuntonsa,
vaimonsa ja lapsensa, jotka arvasivat olla vähästä iloisia ja antaa
silmiensä loistaa kirkkaina.

Joulu on joulu.

Vähätpä tuosta, että pian jälleen alkavat arkiset päivät ja työt, että
uusi tammilautakin kyhätään ja aina iltaisin sydämistytään sen ääressä
vilppiä harjoittavaan toveriin. Liian yksitoikkoista ja siistiähän kai
olisikin aina oleskella jouluinen hyväntahtoisuus ja rauha sydämessä.
Joulu on joulu siksi, että se on vain kerran vuodessa.

(1928)




IISAKKI KUVUN TARINA


Iisakki Kupu eleli poikamiehenä hetkellistä elämää. Hänessä ei ollut
mitään pitkämielisyyttä eikä eteensäkatsovaa säästämisen halua. Rahat,
jotka hän sai, katosivat aina sangen äkkiä, ilman, että niillä oli
koskaan saatu mitään näkyväistä ja pysyväistä. Totta kyllä, etteivät ne
summat olleet erin suuria, jotka kulkivat hänen kättensä kautta. Hän
oli ammatiltaan metallityömies.

Kaikki, jotka tunsivat Iisakki Kuvun, olivat varmat siitä, että sen
suruttomampaa, vapaampaa ja elävämpää miestä ei oltu toista tehtykään.
Mutta sitten hän lensi lankaan. Hän kohtasi tytön ja meni naimisiin.
Eli oliko tyttö tässä katsottava paulaan tarttuneeksi? Kaikki olivat
varmat siitä, että sen naisihmisen pitäisi olla enkelin kaltainen, joka
pitempään eläisi onnellista yhdyselämää Iisakki Kuvun kanssa.

Mutta ehkäpä tämä tyttö olikin pelastuksen enkeli hänelle. Sillä
naimisiin menon huomattiin tehneen Iisakki Kupuun oudon vaikutuksen.
Hän oli nyt kuten toinen, uusi mies. Hänen palkkarahansa eivät enää
haihtuneet näkymättöminä maailman tuuliin. Vaimo oli kai paikannut
hänen taskunsa. Hänellä oli pian oma punainen asunto taajaväkisen
yhdyskunnan laidassa. Siellä he sitten elivät somasti ja onnellisesti
joitakin vuosia.

Mitä sitten tapahtui? Puhkesiko Iisakki Kuvussa esiin jotakin entisestä
liiallisesta vapaamielisyydestään? Eipä suinkaan. Hänen tuumansa olivat
vakaiset. Nyt, miehuutensa väkevimmissä voimissa, halusi hän huolehtia
maallisista, pitää varansa, että voisi elää vaimoineen somasti
ja onnellisesti edelleenkin. Hänen taskunsahan eivät enää olleet
pohjattomat. Jotakin oli niihin saatava, ettei joskus elonvaiheissa
saavuttaisi hätäpäivä ja kuura-aamu, eikä vanhuus saapuisi kolakkana ja
synkeänä.

Mutta työihminen saa täällä kasaan niin vähän. Iisakki Kupu kuitenkin
tiesi, että Ameriikan maassa saa suora työmieskin sieviä summia
säästöön. Hän halusi lähteä tähän maahan. Mutta hänen vaimonsa ei
halunnut. Hän kauhistui miehensäkin lähtöpuuhaa, sillä ehkä hän
näki siinä jonkun ikävän oireen. Ehkä mies sittenkin tunsi vaimon
kahleekseen ja halusi suureen länteen, vapauteen? Mutta mies puhui
aiheestaan kauan ja monella muodoin ja päätös oli se, että hän
matkustaisi valtameren taakse työllä nopeasti kootakseen pienen,
turvallisuuden tunteen tuovan, omaisuuden.

Hänen vaimonsa jäi punaiseen asuntoonsa sydän levottomana odottamaan,
mitä tulisi kuulumaan. Aika vierähti ja valtameren takaa tuli kirje
ja tuli rahalähetys. Mies oli päässyt työhön ja irroitti lännen
kallista rahaa. Vaimo huokasi helpotuksesta. Rahalähetyksiä saapui
sitten säännöllisesti, ja vaimo sijoitti ne pankkiin miehensä käskyn
mukaan. Aika vieri. Iisakki Kupu oli yhä lännessä, vaimo eli punaisessa
mökissään, ja pankkikirjan numerot venyivät. Vaimolla ei ollut
tosiaankaan syytä suruun punaisessa mökissään, vapaudessaan, hallussaan
moninumeroinen pankkikirja.

Sitten tuli tapahtuma, kohtaus. Ei ole tiedossa sattuiko Iisakki
Kuvulle siellä lännen maassa mitään kohtauksia. Hänen rahalähetyksensä
saapuivat yhä säännöllisesti. Tapaus sattui hänen vaimolleen,
enkelille, joka oli pelastanut Iisakki Kuvun liiasta väljyydestä
suloiseen liekaköyteensä. Mutta onhan maailman ajan huomattu asia, että
leskivaimolla, ollapa, että hän on elävän leskikin, on joku kaipuu ja
eläväinen sielussaan ja ruumiissaan.

Iisakki Kuvun vaimon näköpiiriin ilmestyi mies, oikein näyttävä,
vastustamaton mies. Vaimo katseli häntä ja kuuli hänen äänensä ja koko
punaisen mökin ilmapiirin täytti joku velhous ja taikuuden hohde:
maa ja taivas olivat uudet ja ihmeelliset. Iisakki Kuvun vaimo oli
rakastunut.

Hän oli tosiaankin ylen onnellinen: punainen mökki ja pankkikirja,
vapaus ja rakkaus.

Aluksi hän kuitenkin vastusteli. Hänen mieleensä muistui se rahoja
ansaitseva mies valtameren takana. Mutta tämä toinenhan oli lähempänä
ja puhui, että niinköhän uskot sen miehen elävän siellä paastoten
lännen viljavilla mailla... Jos minua rakastat, eikö ole niin, että
jaamme kaikki maalliset ja taivaalliset?

Eikähän juokseva vesi siedä tokeita. Sen voima vain kuohuu niistä, se
murtaa ne. Heidän rakkautensa eli ja he elivät punaisessa mökissä ja
unohtivat kaiken maallisen, kaiken pienen.

Mutta pankkikirja ei ole mikään pieni asia, tuskin puhtaasti
maallinenkaan. Se muistui miehen mieleen ja hän kysyi vaimolta, että
olikohan siinä maailman puheessa perää, että vaimon takana olisi
pankissa rahoja. Vaimo myönsi sen, ja mies sanoi, että kelpaahan tässä
sitten elää: ei hätäpujua, eikä kuura-aamua.

Pankkitili muistui sitten heidän mieleensä usein ja oli puheenakin.
Eikä ainoastaan puheena. Pankkikirjaan ilmestyi uusia numeroita, jotka
kyllä vähensivät entisten numeroiden merkitystä. Rakkaus on suloinen.
Mutta rakkaus ynnä raha yhdessä ovat vielä suloisemmat. Ei pelkkä raha,
mutta se mitä sillä saadaan rakastavaiselle ruumiille ja sielulle.

Seikat ovat suhteellisia. Pankkikirjan moninumeroiset luvut olivat sekä
suuri että pieni summa. Punaisessa, kukilla kaunistetussa mökissä elävä
ylenpalttinen rakkaus sai summan pieneksi. Jonakin päivänä huomasivat
vaimo ja hänen sankarinsa, että kaikki oli mennyt. Rakkauskin hieman
haalistunut. Mutta ennen kaikkea pankkikirja arvoton esine, täynnänsä
vain numeroita, jotka osoittivat heidän rakkautensa kevätmyrskyn
kaltaista kulkua.

Näihin aikoihin sattui myöskin Iisakki Kuvulle tapahtuma. Hän sai sinne
valtameren taakse tietää, että hänen monien vuosien aikana kokoomiensa
säästöjen huolto olisi vähän epämääräistä. Joku tuttava oli hänelle
kirjoittanut, että parasta olisi tulla katselemaan vähän asioitaan
vanhassa maassa. Iisakki Kupu astui oitis laivaan ja matkusti kotiin.
Hänen mielensä oli täynnä pelkoa, toivoa ja odotusta ja epämääräisiä
suunnitelmia tulevaisuudesta.

Hän saapui taajaväkiseen yhdyskuntaan ja saapui mökkinsä pihalle. Mutta
mökki oli autio ja tyhjä. Iisakki Kuvun vaimo ja hänen sankarinsa
olivat menneet, jättäneet pesän kuten linnut kolkon syksyn tullen.

Iisakki Kupu istui mökkinsä portaitten edessä Ameriikan arkun kannella
hieman sekaisin, hieman sen suuntaisissa tunnelmissa kuten olisi hän
pudonnut puusta, tullut myöskin lyödyksi puulla päähän. Tämäpä oli
kohtaus!

— Ju pet! Mitä tehdä...?

Hän tuijotti punaisen mökkinsä porrasmattoon ja muisti, että sen
allahan he olivat ennen säilyttäneet avainta. Tosiaankin: sieltähän
avain löytyi nytkin. Hän avasi oven ja meni sisään. Tyhjyys. Mutta
pöydällä oli somasti järjestetyt kahvivehkeet. Tulokahvit! Mutta pannu
oli jo ehtinyt kylmetä ja punainen kukka kuihtua. Siinä oli myöskin
pieni kirja kiinnitettynä pienellä naulalla pöytään. Hänen säästöjensä
pankkikirja, jonka numerot osoittivat, että kaikki oli otettu mitä oli
annettukin. Avonaiselle sivulle oli kirjoitettu hänen entisen emäntänsä
käsialalla:

    Tavannut kun sydän on sydämen
    helppoa kaikk' on, mikä kallista ennen.

— Jes poks! All right!

Iisakki Kupu puhui yksikseen kahta kieltä. Hänen sydämensä ja sielunsa
oli synkeä ja väsynyt. Tässäkö nyt olivat ne lännen matkan kauniit
hedelmät...?

Hän pilkkoi puita, teki tulen, lämmitti kahvinsa ja joi sen. Sitten
hän meni naapuriin kysäisemään, että milloin hänen asuntonsa oli
autioitunut. — Pari viikkoa sitten. — Mihin he olivat menneet? Kuka sen
tiesi? — Ei kukaan. Iisakki Kuvulla oli ajatus ottaa turvansa lakiin ja
oikeuksiin, mutta hän hylkäsi sen tuuman. Mitä se pyhittäisi. Vaimo ja
säästöt olivat joka tapauksessa menneet.

       *       *       *       *       *

Niin, Iisakki Kuvun vaimo ja säästöt olivat menneet ja pysyivät poissa.
Mutta hän tointui pian elämään. Hän huomasi jälleen olevansa poikamies
ja alkoi harrastaa entistä hetkellistä elämäänsä. Valtameren taakse hän
ei enää lähtenyt. Se oli onneton retki, sanoi hän. Mutta hän kertoi
sieltä paljon juttuja: ennen lännellä... Ne muutamat dollarit mitä
hänellä oli ollut kotiin tullessaan menivät, menivät myöskin pian,
punainen mökki ja Ameriikan arkku ja kaikki kauniit kapineet. Iisakki
Kuvun käsissä ei pysynyt taasen mikään.

Hän meni entiseen työpaikkaansa metallimiehen työhön ja eli vuodesta
toiseen hetkellistä elämäänsä. Kaikki hänen tuttavansa voivat sanoa
hänestä, että siinä on vielä iloinen poika, vaikka jo vanhahtava mies.
Se ei sure näitä maallisia.

(1929)




JOULUPAKETTI


Joitakin päiviä ennen joulua Ransu lähti pois kämpältä. Hänellä oli
torppa, akka ja eläimiä, joille hänen piti olla valmistamassa juhlaa.
Kiireesti hän sälytti kamppeensa hartioilleen, ja sanoi minulle, sillä
me olemme saman kylän miehiä: — Jos minulta jotakin jää niin korjaa
talteen ja toimita minulle.

Olin juuri puhaltelemassa mustaan ja tulikuumaan kahviin ja urahdin
vain jotakin. Ransun antama luottamustehtävä ei minua paljon
liikuttanut. Minulla oli jotakin hampaankolossa tätä miestä kohtaan,
joka äskettäin oli loukannut minua verisesti, tavalla, jonka kertominen
ei kuulu tähän juttuun. Seikka oli vain se, että olin päättänyt
järjestää Ransulle jonkun pienen kokemuksen. Sillä vaikka olinkin niin
nuori mies kuin meriheinä oli minulla kaikin päin ihmisen tunteet. Ja
tyydytetty kostonhimohan on ihmisen nautinnollisimpia tunteita.

Ransu painui siis kämpän ovesta illan pimeyteen, tuo mies, jolla
puunhakkaajat sanoivat olevan Esaun kädet ja Jaakopin äänen, koska hän
oli yltympäri häpeällisen karvainen kuten eläin, ja kun hän joskus
iltaisin naurahteli, niin koko kämppä tärähteli. Nyt tämä mies meni ja
minun kostoni näytti lykkääntyvän epämääräisiin aikoihin.

Tuli illasta yö ja uni ja aamu ja herääminen. Ketineitä vedettiin ylle
ja silloin putosi jotakin eteeni ja ääni kuului:

— Poika, Ransuhan käski sinun hallita jäämistöään.

Katsoin ja näin vanhat, moninkertaiset, senkin seitsemän kertaa
paikatut sarkahousun takamukset, noesta ja pihkasta mustat. Ne olivat
Ransun. Hänen oli täällä lopultakin täytynyt katsoa housunsa loppuun
käytetyiksi ja ostaa uudet. Vanhoista oli hän leikannut lahkeet
pakkaskenkien täytteeksi. Ja tuossa oli nyt niistä vain persaus
jäljellä.

Kun katsoin niihin, välähti siunattu aatos päässäni ja muodostui heti
sanoiksi suussani:

— Tuo on lähetettävä Ransulle postipakettina, joululahjaksi.

Kenelläkään ei ollut mitään tätä aatetta vastaan. Kaikkia
huvitti ajatus, että Ransu sai postissa joululahjaksi vanhat
housuntakamuksensa. Sangen nopeasti olivat kaikki kämpästä löytyvät
paperit käärityt tuon sarkaisen kappaleen ympärille, sidottu narulla ja
osoite kirjoitettu. Joku miehistä sanoi:

— Saatanan hyvä lahja köyhälle miehelle!

— Sitten puunkaatajat olisivat ryhtyneet kokoamaan markan miehestä
postimaksuksi, mutta minä sanoin, että enempi se vaikuttaa Ransuun,
jos hän saa itse lunastaa joulupakettinsa. Kokin oli hiihto kylälle.
Hän sai paketin määräyksellä antaa se maantiellä vastaan tulevalle
hevospostille. Näin oli myöskin tapahtunut.

Tuli jouluaatto, hupaisimpia niistä mitä olen koskaan elänyt. Tämän
jouluiloni minä sain kuvitelmista kuinka Ransu saa ja vastaanottaa
joulupakettinsa. Mielikuvitukseni maalaili kaiken näkyviin sangen
selkeänä.

Tiesin milloin posti tulee kylään, Ransu tulee kauppaan ja kauppias
ojentaa hänelle paperin. Mikäs se on? Ilmoitus: Ransulle on paketti
postitoimistossa, kirkolla. Sepä oli tapaus, jota ei sattunut Ransulle
aivan jokapäiväisesti. Ehkäpä se oli ensimmäinen ja ehkäpä viimeinenkin
hänelle saapuva postilähetys. Ihme se oli sekä hänelle että hänen
vaimolleen. Mutta niin paperissa sanottiin. Mistä lienee? Jospa
sukulaiset Ameriikan maasta ovat heitä muistaneet.

Yö menee ja seuraavana aamuna jo hämärissä lähtee Ransu hiihtämään
kirkolle postitoimistoon. Siinä kirkonkylän laidassa on sukulaismökki.
Mies kopsii joulupuita pihamaalla aamuhämyssä. Tervehditään. — Etkö
pistäy pirttiin? — En jouda. Paketti on postissa. Pistäyn palatessa.

Ransu saapuu postitoimistoon ja neiti sanoo, että paketti on
lunastettava, niin ja niin monta markkaa. Ransu ällistelee ja pyytää
katsoa pakettia. Se näyttää hänestä vöyräältä ja lupaavalta. Hän avaa
kukkaronsa ja maksaa.

Paluumatkalla sukulaismökissä kosketellaan hänen pakettiaan ja
ehdotetaan, että hän avaisi sen. Mutta Ransu sylkäisee oikein isän
syljen:

— Kerkiää sen aukaista kotonakin. Ei sitä tiedä mitä siinä on. Saattaa
olla Ameriikasta.

Kiirekin hänellä on, tuskin joutaa kahvia odottamaan.

Ja sitten hän tulee mökilleen ja paketin juhlallinen avaus tapahtuu.
Ransu katkoo puukolla naruja ja hänen vaimonsa seisoo vieressä.
Monet paperit käännettään sivuun ja sitten tulee näkyviin likaista,
pihkaista sarkaa. Kuinka käyvätkään Ransun silmät pikarin kaltaisiksi,
suuriksi ja pyöreiksi, ja kuinka voimallisesti sanat vyöryvät hänen
kurkkutorvestaan, että koko tupa tärähtää! Hänen vaimonsa siunaa
vierellä! Ransu pelmuttaa pakettia, mutta asia ei muuksi muutu: omat,
vanhat ja paikkaiset housunpersaukset hänellä on vain kourassaan.

Minä voin hengessä sangen elävästi nähdä tämän kohtauksen, mutta silti
olisin antanut puolet tilistäni, jos olisin saanut nähdä sen jostakin
kaihapaikasta luonnossa.

Koko aattopäivän oli minulla iloa tämän kohtauksen kuvittelemisesta.
Vielä illalla korttipelissä minä jonkun kerran syvennyin siihen ja
havahduin vasta kun sanottiin:

— Kun mies läpsii lehtensä noin väärin! Eihän tässä osaa silloin
muutkaan pelata.

— Minä ajattelin vain sitä kuinka Ransu on avannut pakettinsa.

— Moni pettyy niin katkerasti, laulahti vanha puunkaataja. — Ties mitä
ihanaa Ransu luuli olevan paperin peitossa, niin kouraan tulikin oma
housunpersaus. Voi, että se on tuimannu Ransun sydäntä!

Ja jälleen minä näin hengessäni tämän kohtauksen ja kertasin: Voi, että
se on tuimannu Ransun sydäntä...

Jonkun verran epämääräisin tuntein odotin seuraavaa kohtaustani Ransun
kanssa. Se tapahtui vasta kesällä ja aivan äkkiarvaamatta. Astuin
erääseen huoneeseen ja silloin korostukseltaan ja korkeudeltaan sangen
mahtava ääni jyrähti:

— Sinunko viisautta se oli?

Menin aivan tyrmään ja minulta oli hiisku pois hyväksikin minuutiksi.
Sitten tunsin Ransun, mutta kaikki pääni luukut olivat tosiaankin niin
kiinni, että aivan vilpittömästi kysyin:

— Mikä?

— Sen paketin lähetys!

Varmaankin se oli äkkiarvaamattoman ja korkean äänen vaikutusta, että
vastasin:

— Minun.

Mutta tämä vilpitön vastaus näytti vievän Ransulta vauhdin pois. Miksi
minä en kieltänyt, vaikka se olisi ollut niin helppoa? Hänen seuraavat
halveksimislauseensa olivat sangen maseat ja tehottomat.

Niin me olimme Ransun kanssa kuitit.

(1929)




TIE TUNTURIN YLITSE


Tunturimaa on karu ja jylhä. Suuressa mutkaisuudessaan ja autiudessaan
herättää se ahdistavan tunteen. Sen keskellä kun ei edellisten ihmisten
käsien jälkiä ole näkyvissä, tunnet kutistuvasi pieneksi, avuttomana
ryömiväksi matoseksi.

Mutta ihminen on mato, jonka ryömintä jättää jäljen, seuraavat
tallaavat sen poluksi ja jälkeentulijat kulkevat seutua turvallisuuden
tuntein.

Sen jylhän ja aution tunturimaan ylitse johtaa nyt tie, keltainen,
someroinen nauha. Pohjolan sinimekkoiset jätkät loivat sen. He
lapioivat soraa ja väänsivät kiviä. Tuhat jätkää, tuhat jäntevää
sinnikästä miestä, tuhat katkeraa ja surutonta olentoa.

Heidän työaseittensa ääni toi eloa autioon maahan. Samoin puheet
ja lyhkäiset laulunvärssyt ja sielunvihollisen nimet. Ja hiki
kieri kivikkoon ruskeista ruumiista. Työ oli kovaa ja sitä tehtiin
urakalla. Ja joka ei silloin pääse palkoille, niin syynä on hänen oma
huolettomuutensa. Kuulosta vähän, laske, ja jos päivän penni tuntuu
lyhyeltä, niin painata vain kuten sokea ori. Päivää kyllä riittää.
Aurinko viipyy alituiseen tunturien paljakoitten päällä.

Mutta onpa tienrakentajilla asunnotkin, matalat hirsikämpät tahi
puuttomalle tunturille noustua vaivaiskoivuista ja turpeista tehdyt
majat. Sinne, vieri viereen, voivat he ojentaa nautinnolla väsyneet
jäsenensä. Siellä voi soida hanuri ja läjähdellä korttilehdet. Siellä
viekasten veljien istunnossa voit helposti menettää kovalla työllä
irroittamasi pennit.

Sitten tulevat routa ja lumi ja työ loppuu. Tuhat sinnikästä jätkää
kulkee alas ihmisten kyliin, tuhat murjunmiestä. He tuntevat ihmetellen
asuntojen turhan komean väljyyden. Pystöilepä nyt kuinka rintavana
hyvänsä, pääsi ei kolahda kattoon. Kas, maalia ja valojen kirkkautta!
Ja kas, vastaasi astuva nainen on ilmeinen ihme! Murjunmiehet
kilistävät rahan kolikkoa taskuissaan. Kovat päivät tunturitien
teossa ansaitsisivat kyllä hieman pehmyttä peräänsä. Arpa on lankeava
Joonallekin. Hiven, muru kaikkea hyvyyttä on täällä varattuna
heillekin. Se on ainoastaan jytynen, muru. Makuun pääsivät, niin
edessä on jo arkinen pakkasäkeä aamu, tukkikämppä, saha, kirves ja
kuorimarauta.

Mutta kun seuraava kevät sulattaa lumet, nähdään, että nuo tuhat
sinimekkoista sitkeäselkäistä jätkää ovat tehneet hyvän jäljen. He ovat
tasoittaneet aivan tasaiseksi pitkän nauhan koleista tunturimaata.
Kymmenpeninkulmaisena värsynä laulaa se heidän kunniaansa: työ on
tehty. Eläkööt nimenne!

Nyt voi rahamies istua vaununsa pehmyelle istuimelle ja katsella
avaroita ja autioita, ylen monimutkaisia maita tien molemmin puolin.
Ylen kivipitoista ja hedelmätöntä maata.

Eli eipä sentään! Sillä laaksoissa humisee metsä läntisessä tuulessa.
Tiellä kiitävään vaunuun voit ehkä kuulla sen, voit ehkä tuulien ja
metsän puhinasta eroittaa numeroita, numeroita ja rahojen kilinää.

Ja ylen jykevissä ja vääjäämättömän ja salamyhkäisen näköisissä
tuntureissa piilee ja kiiluu ehkä jotakin. Kultaa, metalleita.

Malta, sinä alaston ja hieman tiineen näköinen tunturi! Jos hienossa
vaunussa istuu joku rahamies ja hän havaitsee sinut varmasti
otolliseksi ja hedelmälliseksi, niin hän antaa noille tuhannelle,
monellekin tuhannelle, nälkäiselle, sinnikkäälle jätkälle ruisleipää ja
sianläskiä. Ja silloin he iskevät sinun kupeisiisi.

Sillä jos sinä olet luja ja itsepintainen, niin nuo tuhat jätkää ovat
vielä lujemmat ja itsepintaisemmat. He vetävät jo tuonkaltaisen,
vangitsevan nauhan ylitsesi, nuo miehet, joiden entiset asunnot näkyvät
vielä lahoovina ja kukistuvina tunturitiellä kiitävään, kiiltävään
vaunuun.

(1930)




YRITYS


Eilisenä päivänä juolahti mieleeni oivallinen ajatus: rikastua ja
turvata tulevaisuutensa yhdellä ainoalla yksinkertaisella teolla.

Menin setäni luo. Mutta tämä vanha, ikään kuin viralliseksi herraksi
kangistunut mies ei osoittautunut tuumalleni suopeaksi. Hän suorastaan
masensi minut. Hän sanoi, ettei suvussa ole koskaan esiintynyt sen
kaltaisia harineita ja harrastuksia, eikä saa esiintyä ainakaan hänen
myötävaikutuksellaan. Hänellä oli rintaa. Hän katsoi minuun ivallisesti
silmälasiensa ylitse ja ryki arvokkaita tekorykäisyjä.

Hätäkös hänellä. Hän tiesi pääsevänsä omillaan maailman ylitse. Hän
voi rauhallisesti pidellä kiinni periaatteista ja ihanteista. Hän ei
enää voinut käsittää minun asemaani, nuorenmiehen, jolla ei ollut muuta
isänperintöä kuin huulet ja halut.

Mutta läsnä oli myöskin setäni poika, ja hän ihastui ja yhtyi juoneeni.

— Kas, kas, enpä olisi uskonut sinusta löytyvän noin paljoa miehen
järkeä!

— On sitä. Se on kyllä niin ympäri ruumista, ettei sitä tavallisesti
saa yht'äkkiä kokoon. Mutta nyt ovat aivoni ikään kuin iskuun
puristettu nyrkki...

— Siis isketään! Ajatuksessasi ei ole virhettä. Minun se oikeastaan
olisi pitänyt hoksata, mutta enpäs! Ja nyt on aikani ohi! No, kunhan
sukuun tulee! Me lähdemme. Kyllä minä pystyn sitä asiaa ajamaan yhtä
hyvin kuin isäukkokin.

Minusta kyllä esiintymisemme arvokkuus laski huomattavasti, kun
setämies ei tullut mukaan, mutta toiselta puolen tarjoutuvan apulaisen
taipuisampi mieli ja liikkuvampi kieli sitä seikkaa korvasivat.

— No, enhän voi sinun aiheitasi suorastaan estää, sanoi setäni. Mutta
itse en ainakaan ole läsnä siinä tilaisuudessa.

Mutta setäni poika pisti tamman pyhävaljaisiin ja niin lähdimme
pitemmittä puheitta. Setämies katsoi akkunasta jälkeemme. Pyöreät
silmälasit antoivat hänelle viisaan pöllön ilmeen.

Hevonen hölkkäsi, lumi narisi, kulkunen helisi. Talvipäivä oli kaunis.
Puissa oli huurretta, taivas valjun kirkas ja aurinko heitti punertavia
säteitä hangille. Seuralaiseni puhui lakkaamatta, mutta minä istuin
mietiskellen kuinka kauniisti, tasaisesti ja helposti ajelen täten
maailmalliseen onneen.

Ajo kesti parikin pitkää tuntia. Mutta sitten lähestyimme matkamme
määrää.

— Kuten sanottu, viisisataatuhatta sillä on ainakin pankissa, kuulin
taasen toverini äänen. — Tiedän varmaan, että siinä asiassa ei pety.
Ja sitten tämä metsä molemmin puolin tietä. Arvioi itse. Sitä on
toistasataa hehtaaria ja kaikki kasvavaa maata. Pellot ovat kyllä
pienenlaiset, mutta väkikunnossa. Kartano on rappiolla, koska ukko
säästää, eikä hänessä ole turhan komeuden halua. Mutta tuossa näet
vieressä oivallisen suon. Sitä ei ole viljelty, sillä ukko ei siedä
uusmuotisia asioita. Ota se huomioon ja esiinny eduksesi. Ja ukko on
vanha. Tyttö on kyllä nuori ja muuten en sano siitä etukäteen sitä enkä
tätä. Muuta kuin, että se on ainoa tyttö ja ehta tyttö varmasti. Ja
ollapa mikä olla: kyllä tässä kaikessa pitäisi olla vastinetta sinun
ainoalle kihlakalullesi. Ja jos se on sinulle lieventävä asianhaara,
niin luultavasti tytössä on keuhkotauti. Siihen ovat kuolleet sen sisko
ja velikin.

Minä kertailin itsekseni:

— Viisisataatuhatta ja tuo tukkimetsä. Miljoonan markan tyttölapsi
vähintään! Sitä ei ole joka mättäällä. Ota jos saat.

Niin ajoin sulhasmiehenä siihen vanhanaikaiseen ja kansalliseen
kartanoon. Setäni poika, joka oli ennestään hyvän päivän verran tuttu
talossa, esitteli minut isännälle. Koetin parilla silmäyksellä tutkia
tuon minulle niin tärkeän ukon sisälläpitoa. Päätelmäksi tuli: ovela
ja itsepintainen, hyvässä määrässä kärtyisä ja hieman leikillinen;
rautainen terveys, henki lujassa kuten kissalla.

Lisäksi olin huomaavinani hänen ilmeestään, että hän arvasi asiamme
laadun. Mutta vastaanottomme ei näyttänyt pahalta. Hän johdatti meidät
sisälle.

Kamarihuone vaikutti synkeältä. Valoa tuli sinne vallan vähän
pienistä ruuduista. Muistooni jäi sieltä pääasiassa lahoa puuta ja
tomua. Henkisiä harrastuksia toivat ilmi nurkkalaudalla olevat vanhat
kirkolliset kirjat ja pöydällä kasa maalaisliiton äänenkannattajia.

Puhemieheni aloitti vauhdikkaasti keskustelun ja sai ukon mukaansa.
Minä aluksi tyydyin kuuntelemaan ja tarkastelemaan. Mutta pian aloin
sovittaa keskusteluun huomautuksia, jotka olivat sen uskoni mukaisia,
että kuten lanta tekee hyvää köyhälle maalle ja pöyhistää sitä, siten
mielinouteiset ja kehuvat puheet vaikuttavat ihmismieleen. Sanoin muun
hyvän muassa, että kerrankin näin miehen, joka hoiti talouttaan niissä
rajoissa, jotka tämän maan luontainen köyhyys oli asettanut, ja joista
ei lopultakaan päästy yli eikä ympäri. Tein pilkkaa uusimuotisesta
elämän leveydestä, jota pidettiin pystyssä ronkumalla ulkomailta
velkaa. Luultavasti onnistuinkin hivenen pyrkimyksissäni ukon suosioon.

Sitten talon tyttö toi meille kahvia. Ja niin minä näin ensimmäisen
kerran aiotun morsiameni, miljoonan markan avaimen. Odotukseni eivät
olleet isot avaimeen nähden. Niinpä ajattelinkin: ihminen kuin ihminen.
Hänen kasvonsa olivat kyllä ylen kalvakat ja riutuneet, sillä hän
pelkäsi rintatautia, sisartensa kohtaloa, uskoi sen iskevän häneen
ulkoa raittiista ilmasta, eikä sen vuoksi juuri pistänyt nenäänsä
ovesta ulos. Vaatehoito oli myöskin vähän omituinen. Alaosaan nähden ei
ollut mitään muistuttamista: hame kuin hame. Vieläpä minun mielestäni
kaunis hame puhtaudessaan ja hillityissä väreissään. Mutta yläosa!
Epäilin hänellä olevan ainakin puolenkymmentä villapaitaa yllä. Se
oli vallan mahdotonta. Varmaan nekin olivat aiotut panssariksi hänen
pelkäämäänsä sairautta vastaan. Niissä hän tunsi olevansa turvassa.

Puhuin hänelle muutaman lauseen ja hän kuunteli ilmeettömin kasvoin ja
silmin ja vastasi yksitavuisesti.

— Ruumiillinen lamaannus ja henkinen köyhyys, oli arvostelmani. Mutta
avaimeksi, tulevaisuuteni avaimeksi, hän kyllä vältti.

Tyttö meni. Me kolme kahvin ääressä keskustelimme. Sitten ukko kysyi
jokseenkin suoraan minun elinsuhteistani ja edesottamisistani.
Puhemies, joka ymmärsi hetken tärkeyden, tarttui asiaan ja antoi
ukolle selvitystä muutamilla laajoilla lauseilla, joissa kuitenkin
tarkemmin eritellen ei olisi ollut totuutta enempää kuin taikina
tarvitsee hapatusta. Ukko ei antanut minun perinjuurin nähdä lävitseen.
Kuitenkaan en huomannut mitään epäedullisia oireita. Sitä paitsi oli
minulla suurena suosituksena setäni, tilallinen, toimen ja järjen mies.

Sitten setäni poika alkoi suurella vauhdilla, ukon melkoiseksi
mielihyväksi, haukkua apulantoja, kuinka ne vievät rahat maamiehen
massista ja voiman maasta. Samalla hän antoi minulle tönäyksen
kyynärpäällään. Ymmärsin: minun oli lämmitettävä hieman morsianta.

Nousin ja kävelin tuvan puolelle ja löysin tytön ompelutöistä.
Ennenkuin huomasinkaan olin puhellut hänelle lähestulkoon tunnin, ja
luulin menestyneeni kohtalaisen hyvin. Ei, ei pitkälle. Tämä ei ollut
niitä tyttöjä, joihin päästään käsiksi ennenkuin pappi on suorittanut
seremoniansa. Sitäpaitsi minulla ei ollut sellaisia aikomuksiakaan.
Päinvastoin. Mutta minä sain hänet hymyilemään ja vastailemaan.
Merkit olivat kaikinpäin hyvät. Kuitenkin pidin parhaana olla hänelle
sanomatta mitään varmaa ja suoraa.

Mutta ukolle, kamarihuoneeseen palattuani, sain sanoneeksi niin paljon,
että hän varmaankin ymmärtäväisenä miehenä oli arvannut, minkä vuoksi
olimme tällä vierailulla. Mutta koska oli vanha sana, ettei hoppu ole
hyväksi eikä kiire kunniaksi, niin oli kai hyvä antaa asian hautua.
Tulisin toisen kerran, jos se suvaitaan.

Mutta ukko kehoitti minua ilmoittamaan asiani selkeämmin. Mielentilani
oli merkillisen tyyni. Sanoin suoraan, että mielelläni tekisin
naimiskaupan hänen tyttärensä kanssa.

Nyt ukko asetti minulle pahanlaisen kysymyksen: Kuinka minä olin
saanut sellaiset aikeet hänen tyttärensä suhteen, jota en tuntenut?
Vastasin, että olihan ihmiskunnan yleinen kutsumus ajan tullen lisätä
ja vahvistaa seurakuntaa ja järjestää itsensä irtolaisuudesta ikäänkuin
kiinni yhteiskuntaan. Ja koska näin tärkeitä asioita ei mielestäni
saanut ratkaista kiihko eikä kiima, vaan selvä ymmärrys, olin tullut
hänen tyttäreensä ennen muita.

Ukon ulkokuoressa ei ilmennyt mitään pahoja merkkejä. Hän sanoikin,
että asiaa sopi harkita, lisäten:

— Mieti sinäkin, nuori mies, sitä vielä joku kerta ympäri pääsi. Sitten
se on melkein yhtä myöhäistä kuin mitä sanotaan katumisesta kuoleman
jälkeen.

Sanoin jo miettineeni.

Pian lähdimme. Tamma ravasi, kulkunen helisi. Oli jo ilta. Tähdet
tuikkivat, hanget sädehtivät kuunvalossa.

— No, eipä hullummasti, sanoi setäni poika. Olisit kuitenkin saanut
yrittää lyödä asian lukkoon. Kun pitkistyy, niin mutkistuu. Ukko saa
ehkä ongituksi jotakin epäluuloiseen päähänsä ja tekee topin.

— Mutta tytöllä oli niin paljon villapaitoja!

— Mitäs paidoista! Ja voisithan niitä vähentää, sanoa, ettet tykkää
hänestä tuossa munteeringissa... Ja kun luuloteltu turva olisi tytöltä
sitten mennyt, niin: ääni, ääni vapauden...

— Mutta miksi kukaan toinen ei ole tyttöä ottanut?

— Ottanutko? Se on siksi tyhmää tämä ihmiskansa! Löytyy kaikenlaista
kiihkoa ja kiimaa, muka rakkautta. Ja toisekseen: ei tämä tyttö olekaan
juuri kuin hyllyllä. Ei sinne painukaan mies kuin mies. Ukko on siksi
viisas: epäilee, että hänen omaisuutensa tuhlataan, haaskataan, myödään
metsä ja piru ties mitä kaikkea...

Katselin metsän puita, joiden rungot kohoilivat suorina ja kauniina,
ja mietin, että oikeassa oletkin siinä, ukkopaha. Nuo puut sisälsivät
monta asiaa, joita olin joskus ajatellut. Mutta entäpä jos ukko
eläisi elämistään, isännöisi ja vanhuttaisi minut. Ehkä kuolisin itse
ennemmin. Silloinpa päästäisiin sanomaan, kuten kirjakulta sanoo:
kaunis loppu, elo!

Päättäväisyyteni ja toivorikkauteni oli mennyt. Elämä vaatii rohkeutta,
tekoja, tekoja. Mutta minä tiesin jo nyt, etten koskaan pääsisi
noihin puihin käsiksi. Minä miettisin, miettisin ja asia pysyisi
avoimena, kunnes tilaisuus olisi auttamattomasti ohi. Yksinkertaisessa
probleemassa: ottaako miljoonan markan omaisuus kun mukana tulee
myöskin tyttö, jolla on monta villapaitaa yllä, minä löysin yhä uusia,
epäröittäviä haaroja.

Hiljainen pakkasyö, tähtitaivas ja kuunvalon satuiset varjot toivat
mieleeni kirjan sanat: mitä se sitten auttaa ihmistä, jos hän kaiken
maailman voittaisi...

Ja jonka mieleen tämmöistä juolahtaa, hänen kohtalonsa on ratkaistu.

(1930)






VÄLJÄN TAIVAAN ALLA




Urheilujuttuja vuosilta 1931—34

HURUN RENKI


Suuri joki halkoi maata, solui suvantona, virtasi välkähtelevänä
nivana, pärskähteli koskena. Se ei ollut ainoastaan silkkaa vettä. Se
oli elämänvesi köyhämultaiselle, tummien metsien kattamalle maalle.
Tästä vuoroin levottomasta vuoroin levollisesta vedestä oli jo ammoin
saalistettu kaloja, pitkät tervaveneet ja puunrunkojen kellertävät
parvet olivat uineet siinä alaskäsin. Se oli ollut ja oli halki aikojen
köyhän maan asukkaille korvaamaton liittolainen elämän taistelussa.

Tämä musta ja voimallinen uoma, joka halkoi maata ja aikaa, antoi
laaksolleen hengen ja elämän. Yksilöt ja keinot vaihtuivat, mutta tämä
joki oli kaiken selkäranka. Se tarjosi mahdollisuuden, näyttämön,
tuohon kaikkien aikojen pääkamppailuun, kamppailuun leivästä ja
lisääntymisestä. Se oli elämänurheilun tanner ja juoksurata. Sen
äärellä purkivat laakson asukkaat enimmät voimansa ja saivat parhaat
palkintonsa, elämän, huomisen päivän. Tämä oli pääasia. Mutta kaikkina
aikoina oli esiintynyt sivupiirteitä, joilla ei äkkiä katsoen ollut
mitään yhteyttä tämän elämänurheilun kanssa. Eikö? Jättikö elämä
eläjälle joskus voimaa ja sisua, joka omistajansa hyviksi täytyi purkaa
johonkin hyödyttömään? Vai pyrittiinkö tällä hyödyttömällä kehittämään
tätä voimaa ja sisua, pitämään terävinä kykyjä, joita tarvitaan siinä
suuressa urheilussa, jota nimitetään elämäksi?

Sillä kaikkina aikoina ovat urheilu ja leikki, taistelu- ja
kilpailuhenki olleet olemassa. Vain yksilöt, vain tavat ja muodot ovat
vaihtuneet.

Eräinä vuosina, erään sukupolven urheiluvuosina, pukeutui
kilpailuhenki, sisu ja voimantunto tässä jokilaaksossa tappeluiden
muotoon. Seiväs ja puukko kelpasivat välineiksi ja kenttä oli
avoinna kaikkialla. Kaikkien nuorten ja vanhempainkin miesten
luonto koeteltiin. Sisukkaiden, pahojen miesten nimi mainittiin
pelonsekaisella kunnioituksella. Kääreitä ja arpia kannettiin kuten
muistomitaleja monista tuimista kahakoista.

Miten tällainen urheilu tuli muotiin, se ei ole äkkiä eikä helposti
selitettävissä. Aika muuttui ja murtui silloin kaikin tavoin.
Tervahautojen savu ei kohoillut enää erämaassa ja tervaveneet katosivat
joelta. Puu ei enää muuttunut tummaksi ja sakeaksi nesteeksi, vaan
alkoi solua kiinteänä runkona jokea alas. Outoja, kuleksivia miehiä
ilmestyi jokilaaksoon. Sen entiset asukkaat muuttuivat itsekin uusiksi
ja oudoiksi. Koko jokilaakson ilme muuttui huomattavasti. Ilmassa eli
liikunnan ja levottomuuden henki.

Tähän aikaan tuli muudan mies puiden mukana erääseen jokilaakson
kylään. Mutta hän ei mennyt puiden mukana. Hän jäi rengiksi. Lieneekö
syynä ollut se, että hän oli iskenyt silmänsä johonkin kylän tytöistä.

Tähän aikaan oli uusi urheilu kylässä suurimmassa vauhdissaan.
Tappeluita oli joka sunnuntain seuduissa ja vähin viikollakin. Nyt oli
tietenkin koeteltava tulokkaan luonto ja urheilukyky. Pian kuultiinkin,
että ensimmäinen erä oli oteltu, ja että tulokas oli siitä selvinnyt
eläväksi onnekseen, vieläpä voittajana. Yhden kylän pääpukareista
nähtiin esiintyvän nenäliina pään ympärillä.

Nytpä tiedettiin, että tulokkaassa oli kuin olikin miehen vastus.
Hänen sisunsa ja taitonsa sietäisi aivan perinjuurisen tarkastuksen.
Laitettiin tanssit. Tanssi olisi tietenkin toisarvoinen huvitus.
Tappelu, urheilu, olisi illan pääohjelma. Toimitettiin sana Hurun
rengille, että tulla tanssimaan.

Hurun renki tiesi mitä tämä merkitsi. Hän tunsi tuon urheilun väljät
säännöt. Voitiin käydä monin miehin yhtä vastaan, sakilla pehmittää
ylpeilevän selkä. Jos siis jotkut niissä tansseissa tulevat kipuja
kärsiviksi, olisi yksi ainakin Hurun renki. Ja hän tiesi sen. Mutta
onko todellinen sisu milloinkaan väistänyt tuumaakaan? Hurun renki
varasi puolitusinaa puukkoja taskuunsa ja käveli tanssipaikalle.

Tanssit olivat jo alkaneet. Hurun renki seisahtui selkä ovenpieltä
vasten katselemaan leikkiä. Hän ei ehtinyt seisoa paikoillaan montakaan
minuuttia, kun joku tanssiessaan lyödä hotaisi häntä poskelle.

— Siinä on alkua!

Hurun renki ei liikahtanutkaan.

— Huono alku tuo nyt oli...

Lyönnin antanut tanssi kierroksensa, heitti sitten tytön ja tuli Hurun
rengin eteen.

— Vai huono! Miltäs tämä tuntuu?

Isku oli tuima. Hurun renki horjahti, mutta kohotti samassa jalkansa.
Potku tuli ja iskenyt mies reuhahti kuten räpistelevä lintu keskelle
lattiaa ja kaatui. Tanssi keskeytyi. Miespiiri ilmestyi Hurun rengin
ympärille. Tuokion hiljaisuus. Sitten kumoon potkaistu oli selvinnyt
pystyyn ja hyökkäsi kohti nyrkkirauta ojossa. Silloin välähti
veitsenterä ja hyökkääjän poski nauskahti halki.

Hurun renki tunsi kyllä tämän urheilun taktiikan ja tekniikan. Hän
tiesi, että teräksen välke ja veren pärske saattaa tottumattomammat
aivan hämilleen. Jos haluat pitää puolesi sakia vastaan, niin iske
ennen kuin itseäsi isketään ja iske niin hyvin, että siitä miehestä ei
ole enempää vastusta.

Mutta useat näistä miehistä olivat nähneet ennenkin veitsen ja verta.
Puukkoja ja muita iskuaseita paljastettiin. Tusina käsiä kurkottui
Hurun renkiä kohti. Monet iskut sattuivat, mutta kaikki vain nirhaten.
Sillä Hurun renki heilui kuten elävissäkuvissa. Ja hänen iskunsa
pakottivat monen heittämään leikin sillä kertaa peräti. Sekasorto oli
suuri. Naiset kirkuivat ja ryntäsivät ulos. Monet miehetkin katsoivat
parhaaksi olla seuraamatta liian läheltä tätä urheilua.

Pahin vastus oli Hurun rengille muutamasta pitkäraajaisesta
ukonkolsusta. Sillä aikaa kun hän kävi puukkokamppailuaan lähimpien
kanssa, iski tämä mies tovereittensa päitten yli häntä hämmästyttävällä
tarkkuudella vanhalla kaartilaisten vyöllä. Raskas vaskinen solki
sattui monta kertaa naamaan ja rystysiin. Monta puukkoa putosi Hurun
rengin käsistä, mutta samassa silmänräpäyksessä oli toinen jo hänen
kourassaan. Hänen asevarastojahan oli hyvä.

Sitten hän sai muutamilla tuimilla iskuilla raivatuksi enemmän
avonaista tilaa, tarttui vyöhön toisella kädellään ja survaisi toisella
puukonpiston ukon kylkeen.

Nyt lyötiin lamppu sammuksiin. Joku oli harkinnut, että pimeän päässä
tämä karhu olisi helpommin kukistettavissa. Mutta se oli erehdys. Ei
nähnyt mitään. Hyökkääjät sekaantuivat ja iskivät toisiaan. Ja sillä
välin teki Hurun rengin puukko pahaa jälkeä. Huutoja, kirouksia,
valitusta. Syntyi pakokauhu. Akkunat räsähtelivät, kun pyrittiin ulos.
Ovessa oli todellinen ruuhka. Ja Hurun rengin puukko tavoitti yhä
hitaampia. Voittoa ei sovi jättää puolitiehen. Sitäpaitsi hän oli nyt
sokean vihan vallassa. Alas jokainen, joka oli vielä pystyssä. Puukko
lihaan.

Siten hänen veitsensä tuli halkaisseeksi erään tukkipomon hartiat. Tämä
mies ei ollut ottanut leikkiin tähän asti osaa muuten kuin katselijana.
Mutta nyt hän palasi ulkoa tiilikivi kourassaan. Miehen hahmo oli
ovella. Kivi suhahti läpi pimeyden, mäiskähti ja hahmo katosi. Hurun
renki oli kaatunut, kuten muinainen koljatti kivi ohimossa. Joku
kostonhimoinen kävi vielä puukkoineen kimppuun, silpaisten makaavaan
mieheen riittävästi haavaa.

Mutta piammiten Hurun renki heräsi äkillisestä unestaan. Hänen
ensimmäinen havaintonsa oli, että vallitsi merkillisen läpitunkematon
pimeys. Hänen silmäkuoppansa olivat täynnä jotakin nestettä, verta.

— Ovatko nuo keleet puhkaisseet silmäni...

Hän pyyhiskeli verta pois ja huomasi, että silmät olivat yhä
kuopissaan. Tiilikivi oli vain ruokaissut pois osan otsa- ja päänahkaa
Hyvä. Hän kuulosti ja erotti jotakin purinaa ja kuiskailua uunilta.
Muuten oli hiljaista.

— Vai sinne te turvittelette! Tupa tyhjäksi!

Hän kopeloi taskujaan, mutta löysi enää vain pahaisen linkkuveitsen,
avasi sen terän ja ryntäsi suoraa päätä uunille.

— Korvaankuiskuttelijat ja pahojen neuvojen pesät...

Miehet pakenivat toisen solan kautta Hurun renki kintereillään. Ovella
hän kurottautui lyömään ja kompastui. Veitsen terä sattui erään
miehen palttoon kaulukseen ja halkaisi sen ylhäältä alas asti. Se oli
viimeinen isku sinä iltana. Kun Hurun renki kohoili pystyyn, huomasi
hän olevansa yksin. Ympärillä oli vain pimeyttä ja hiiskahtamatonta
hiljaisuutta. Hän oli yksin tantereella. Tätä voi katsoa vaikka
voitoksi. Voiton riemua hillitsi kuitenkin huomio, että oli olemassa
yksi isokin puukonhaava. Se sijaitsi reidessä. Verenvuoto oli kova.

Hän kuukkaili, kuukkaili lävitse hiljaisen yön Hurun taloon, sidotti
vammansa ja kallistui vuoteelleen. Kun hän aamulla heräsi, istui
toistakymmentä miestä pirtissä, että penkki sujui, millä pää nyytissä,
millä käsivarsi kantimissa. He olivat tulleet sitä varten, että Hurun
rengin pitää ruveta maksamaan kipurahoja.

Hurun renki vääntyi istualleen, vaikka reittä vihlasi ankara kipu,
tarttui rautaiseen kohennuskeppiin ja sanoi:

— Vai vielä teille keleille kipurahoja

Silloin miehet nousivat kuin komennuksesta ja marssivat nopeana jonona
ulos. Siihen asia päättyi. Ellei henkiä menetetty, ei virkakuntaa
tavallisesti sekaannutettu urheiluasioihin.

Mutta mies, joka silloin oli Hurun renkinä, muisti kuitenkin nämä asiat
läpi ikänsä. Hän makasi kolme kuukautta vuoteessa, ontui senkin jälkeen
aina toista jalkaansa ja piti sitä sääpuntarina.

Siitä on monta vuosikymmentä. Urheilumuodot jokilaaksossa ovat
muuttuneet. Jonkin kentän laidassa, kilpailujen kestäessä, kertoi
entinen Hurun renki omasta suurimmasta urheilujuhlastaan. Lopuksi hän
tunnusti:

— Olisivat ne saaneet jäädä ne tanssit tanssimatta.

(1932)




KENTTÄ


Keskelle kylää, keskelle vanhimpia peltoja, joita jo monta vuosisataa
olivat peltotyökalut mullistaneet, joissa vilja oli aaltoillut ja
perunanmukulat paisuneet mullassa, perustettiin ikuinen kesanto.

Niin sanoi se mies, jolta tämä pelto ostettiin. Ikuinen kesanto. Maa
salaojitettiin, tasoitettiin, Jyrättiin, pinta kovotettiin savella,
soralla ja hiekalla. Talkoita kesän vaaleina iltoina. Kuokkia,
lapioita, rautakankia, miesten ja hevosten pingotettuja lihaksia.
Sitten avartui tuo alue keskelle vihreitä vainioita kuten pienoinen
erämaa, tasaisena, alastomana, kovana, punertavan hiekan värjäämänä.
Koskaan ei siinä viljankorsi nostaisi enää päätänsä, eikä perunanmukula
paisuisi mullan kätkössä. Ikuinen, hedelmätön kesanto.

Kylän vanhat ja viisaat ukot sanoivat, että aikoihin on eletty.
Vakainen, kasvava maa muodostettiin työllä, vaivalla ja
hengenahdistuksella ruohonpiikittömäksi joutomaaksi. Urheilukenttä!
Ikäänkuin ei kylän ympäristössä olisi joutomaata, kovempaa ja
pehmeämpää, juuri kuten joutavia hyppyjä varten.

Mutta tällaiset puheet eivät millään tavoin estäneet, eivät
hidastaneetkaan tuon pienoisen erämaan muodostumista. Sellaiset
puhujat olivat voimaton, avuton vähemmistö. Eikä heillä ollut mitään
innostusta, aatetta, uutuutta, elämää takanaan.

Sileänä ja hiekanvärjäämänä, valmiina levisi nyt tuo kenttä. Ja
vaaleina kesäiltoina ilmestyi sinne askartelijoita, hyppääjiä,
merkillisten loikkien tekijöitä, erilaisten esineitten heittelijöitä.
He olivat urheilijoita, miehiä, jotka ottivat iloa lihastensa voimasta
ja vaivaamisesta.

Ja sunnuntain, lepopäivän, tullen vaelsi sinne puoli kylää. Pallopeli
kokosi heidät. Toiset juoksivat, hikoilivat, huohottivat, elivät
kentällä. Loput katselivat, usuttivat, yllyttivät, nauttivat,
nauroivat. Kyläelämän arki muuttui tuolla tasaisella kentällä hetkeksi
juhlaksi. He elivät pelissä, jännityksessä. Tuo kaikki ei ollut
pelkkää juoksua, lyöntejä ja heittoja. Pallo, joka viuhui kentällä,
ei ollut eloton nahkakuula. Siinä oli ikäänkuin sielu. Koko kentällä,
pelissä, vallitsi jokin kohtalo, korkeampi elämä, ainakin jokin lumoava
harhakuva. Arkinen kyläelämä, päivien pitkä jono unohtui ja riemukas
huuto kohosi sunnuntaitaivaan korkeuksiin.

Joku niistä vanhoista viisaista ukoistakin voi kävellä tuon kentän
ääreen ja katsoa kauan, hymyillä, naurahtaa, ehkäpä elää sielussaan jo
hetken humussa. Mutta sitten he voivat lausua kuinka suuri turhuus,
järjettömyys tuo kaikki oli. Jos kylän nuoret miehet puskisivat
kaiken tuon voiman, innostuksen eli vihan tosiasioihin, niin toista
nähtäisiin. Saataisiinpa tämä liikunnan ja tekemisen raivo sellaisenaan
esimerkiksi Suursuon laitaan... Rukiita, rukiita. Nyt sen sijaan
voimantunnon ylenpalttisuus oli muodostanut ruismaan ikuiseksi
kesannoksi...

Mutta opettaja, rantuisessa paidassaan ja maila kädessään pitää lyhyen
ja nopean vastaesitelmän. Hän sanoo, että jos elämästä karsittaisiin
pois kaikki turha ja hyödytön, niin siitä jäisi tuskin mitään jäljelle.
On esimerkiksi kasvatettu nämäkin nykyisen polven pojat ja tyttäret
ilman hyötylaskelmia, menetetty heihin monta ruiskiloa, monta markkaa
ilman varmaa tietoa siitä, että tulevatko he vartuttuaan juoksemaan
etupäässä leipä- vaiko leikkijuoksuja. Elämä ei ole numerollinen
laskuesimerkki. Se on elämä. Raamatun Saarnaajan mukaan se on suuri
turhuus. Mutta esimerkiksi se kappale elämää, mikä esiintyy tällä
kentällä, on erinomaisen hupainen turhuus...

Vanhat ja viisaat ukot sanovat sanasen vastaan ja vaikenevat.
Ehkä he muistavat omaa nuoruuttaan, voimia, jotka on puskettu
turhuuteen housunkauluspainissa, väkikiviä, jotka makaavat jossakin
sammaloituneina ja unhoittuneina, kesäisiä sunnuntaipäiviä ja öitäkin,
jolloin rääkätty nahkapallo oli lentänyt levottomana, ylen turhia,
mutta riemullisia mutkia. Mutta se oli ollut kuitenkin ikäänkuin
enemmän satunnaista, viraapelia. Ei vakaisia peltomaita oltu pilattu
hedelmättömiksi kentiksi, urheilukentiksi, missä urhot, hullut
heiluivat tosissaan kuten ennen auran kurjessa ja kuokan varressa...

Opettaja löi nyt palloa, olisi ainakin lyönyt, ellei viekas
nostattaja olisi houkutellut häntä huitomaan ilmaa. Viimeisellä
yrityksellä pallo kuitenkin viuhahti kentälle. Rantupaitainen ponnisti
äärimmäisellä kiireellä, mutta pallo liikkui nopeammin erehtymättömistä
sormipihdeistä toisiin, ja opettaja kuoli katkeran kuoleman jalan
verran myöhästyneenä.

Hän palasi kuitenkin erinomaisen puheliaana osoittaen sanansa vanhoille
ja viisaille ukoille. Hän sanoi, että tämä maa-ala ei nyt kylläkään
tuota heiniä eikä viljaa, ei mitään kapoin niitattavaa. Mutta se
tuotti kuitenkin ripeitä ja voimakkaita lihaksia, kirkkaampia mieliä,
terveempää ja iloisempaa elämää. Niitä ei voitu panna kappaan, eikä
niitä mittakepillä käsitetty. Mutta niiden paljous oli hyvä asia
ja tämä alaston maa antaisi sellaista runsaasti. Pallo ja maila
estävät monen nuoren miehen tarttumasta esimerkiksi viinapulloon ja
korttipakkaan. Siten tämä autioksi saatettu maa kantoi kuitenkin
satajyväisen sadon...

Vanhat ja viisaat ukot kuuntelivat piippujaan sytytellen, epäilevin
hymyin. Kyllähän opettaja puhua osaa. Sitä vartenhan se on koulun
käynyt.

Ja peli jatkui. Mailat nasahtelivat nahkaiseen palloon ja käsivarsien
lihakset antoivat sille pian kiireen toiseen suuntaan. Äärimmäisiä,
sokeita pinnistyksiä ja kylmää laskentaa, henkilökohtaista kunnianhimoa
ja tekoja, uhrauksia joukkueen, yhteisön hyväksi, peliä, elämää.

Aurinko ehti painua läntisen taivaanrannan taakse ennen kuin kenttä
tyhjentyi. Ympärillä aaltoilivat vihreät vainiot pienessä yötuulessa ja
ruisrääkkä lauloi jossakin itsepintaisesti. Vihreiden peltojen keskellä
levisi tuo kenttä alastomana, hiekkaisena, autiona. Mutta se ei ollut
mikään erämaa. Tämäkin maa eli. Sillä oli sielu.

Se antoi kylän asukkaille vuodesta vuoteen kilpailujen juhlahetkiä. Se
ei tarjonnut pelkkiä lyöntejä, heittoja ja juoksuja. Se antoi heille
taistelun ja taiteen. Se antoi rajat ja säännöt, järkähtämättömät
seuraukset ja armottomat tuomiot. Se antoi heille joukkueet,
kollektiivit, se antoi heille tunniksi ja kahdeksi yhteishengen,
kuten yhden lihan ja veren ponnistuksen samaan päämäärään. Se
oli leimahtavien lyöntien, yliluonnollisten sieppausten, suurten
rynnistysten, iskujen ja vastaiskujen näyttämö. Se tarjosi teon,
ennustuksen ja arvostelun. Se antoi puheenaiheita pitkiksi viikoiksi.
Se auttoi heitä hetkeksi unohtamaan tavallisen, matalan elämänsä,
huonot sadot ja laiskottelevat työmiehet, kurjat palkat ja pahat
isännät, raskaat verot ja toimeentulon pulman, nalkuttavat vaimot
ja pahankiskoiset lapset. Se avasi heille toisen, komeamman ja
loistavamman elämän, taistelun ja taiteen.

Tuo alaston, hiekan värjäämä kenttä keskellä vihreinä rehoittavia
vainioita lienee todellakin kantanut satajyväisen sadon.

(1932)




LOSOSEN JA PUSKAN HIIHTOKILPAILU


Pitkin talvea Losonen tähysteli ikävöiden lumisia erämaita
hiihdellessään ketunpyydyksillään. Jos joku puunkaataja ja ajomies
pistäytyi hänen mökkiinsä, oli hänen ensimmäinen kysymyksensä:

— Oletteko nähnyt rahaeläimen jälkiä?

Ei enimmäkseen. Toiset sanoivat rehellisesti totuuden, mutta jotkut
velikullat puhuivat ketusta, hirvestä tai ilveksestä, joiden
jäljet olivat nähneet tai joista olivat kuulleet siellä tai täällä
peninkulmien takana. Saipa joku itselleen sen ilon ja nautinnon, että
Losonen, itse suuri valehtelija, teki pitkän hiihtoretken todetakseen,
ettei erämaan valkoisella pinnalla ollut häivääkään niistä uutisista,
joita sen piti olla täynnä.

Mutta kauppias Puskasta tiedettiin myöskin merkillisiä. Sanottiin hänen
aamuisin vääntelevän ruumistaan omituisiin mutkiin ja punnertelevan
punnuksia ja hiihtävän päivittäin kilometrikaupalla puuskuttaen ja
hikeä pursuen. Maha kuului hoikistuvan ja poskilta putosi liha.

Oli jo kevättalvi, kalpea, sinertävä ja kellertävä ilta, kun Losonen
saapui kylälle kauppias Puskan kartanoon.

Nyt, nyt oli kiire kyseessä! Huttulehdossa oli hirvi, suuri
kulkulainen, sarviniekka. Aamulla sangen varhain oli sen kimppuun
käytävä. Sonnustakoon kauppias nyt itsensä.

He valmistautuivat myöhäiseen yöhön. Liinasta harsittiin kokoon
tuossa tuokiossa valkoiset suojuspuvut ja lakit. Losonen katsoi ne
hyödyllisiksi. Sukset rasvattiin ja reppuihin pistettiin palasta.

Mutta useat kerrat nurkui Losonen:

— En minä sinun kanssasi lyönyt vetoa. Toinen mies se oli. Kun tämä
koitos myöhästyi näin, niin nyt pistetään kilpailijaksi mies, jolla on
uusi liha ja uusi henki...

— Juuri minun kanssani sinä vedon löit. Sama on nimeni kuin ennenkin.
Sitä paitsi sinulla ei ole mitään riskiä tässä pelissä. Mutta minä
tappaan joka tapauksessa. Jos jään, emmekä saalista saa, niin minulta
menee rahat ja kunnia. Jos taas kestän ja hirven tapamme, niin
minulta sittenkin menee sekä rahat että kunnia. Esivalta ei silloin
silitä päätämme. Hirventappo on melkein yhtä raskas synti kuin miehen
tappokin...

— Ethän luule, että olen ensi kertaa nappiteikalla. Neljäkymmentä
hirveä. Ja virkakunnalla ei ole ollut kanssani mitään tekemistä. Eikä
ole nytkään.

Parin tunnin unen jälkeen, täyden pimeyden ja öisen rauhan vielä
vallitessa, vakainen renki valjasti hevosen ja kyyditsi metsämiehet,
jotka istuivat valkoisissa haamukaavuissaan, Suursuon laitaan Lososen
asunnolle.

Päivän kajastaessa he olivat Huttulehdossa ja aikoivat yllättää
hirven yösijoiltaan. Kauppias Puska kuitenkin epäili, että Losonen
varta vasten käyttäytyi siten, että juoni epäonnistui. Olivathan he
varustautuneet kilpailuun, ja maalin ja palkinnon piti päästä väljälle,
vapauteen, määräämään heidän kilpalatunsa suuntaa ja pituutta.

Siispä hirvi sai heistä vihiä. Tiheikkö rusahteli, kun se aloitti
pakomatkansa. Kilpailu oli alkanut.

Aurinko nousi. Taivas kumotti vaalean sinertävänä. Suojasäiden
litistämän ja pakkasen kovettaman hangen päällä oli jokin tuuma
valkoista, pehmyttä, tuoretta lunta. Hirven jäljet näkyivät siinä
selvästi. Sitäpaitsi alla oleva hanki oli sen raskaan ruhon alla
pahimmoilleen alahista. Se vuoroin kantoi ja vuoroin vajotti. Mutta
suksille ja sauvoille se tarjosi hyvän ponnistuspaikan.

Losonen hiihti edeltä. Häneltä oli jo unohtunut, että tämä oli
kilpailu. Hän oli peto, saalista ajava peto. Hän rynnisti eteenpäin
seuraten jälkiä lumella. Ne osoittivat tietä saaliin luo. Siellä oli
kimppu verta ja lihaa, joka voi ottaa turvansa vain nopeuteensa. Mutta
pedoillakin oli nopeus ja lisäksi älyn hiomat kynnet ja varpaat. Kun
voitto olisi heidän, seuraisi myöskin täyden vatsan ja rauhallisen
levon nautinto. Oliko Losonen oikeastaan koskaan ollut kaukana elävää
saalista metsästävästä pedosta? Ei mitään kasoja. Maha täyteen ja
sitten huikea lepo...

Ajo jatkui tuntikausia, poikki metsien, halki metsien, poikki
nevasalmekkeiden. Sukset sihisivät, sauvat narisivat, valkoiset kaavut
kahisivat. Suolaisena ja runsaana kohosi hiki pinnasta, sydän takoi,
keuhkot lietsoivat ja lihakset jännittyivät ja herpaantuivat. Aurinko
kohosi, ilma kimalteli kirkkaana ja metsä tuoksahteli kevätenteisesti.

Yhä jatkuivat jäljet lumella, yhä riitti heille taivalta. Hirvi
osoittautui nopeaksi ja sitkeäksi menijäksi. Sillä oli kyseessä henki
ja elämä, joiden vuoksi kaikki elollinen ponnistaa viimeisensä. Se
johti heitä lähelle erästä kylää, teki suuren kaaren ja alkoi taivaltaa
takaisin. Vain pari kertaa näkivät he sen mustana pilkkuna nevan
toiselta laidalta. Se oli vain vilahdus ja sitten jälleen vain lumeen
kahlatut jäljet osoittivat otuksen olemassaolon.

Yhä korkeammalle kohosi aurinko. Lumi pehmeni ja keli huononi. Matkan
teko alkoi senkin vuoksi käydä vaivalloisesti. Mutta yhä rynnisti
Losonen eteenpäin kuten nälän kiihoittama peto ja Puskan korkea olemus
seurasi häntä hellittämättä.

Päivä oli jo yli puolesta, kun jäljet johtivat metsämökin sivuitse.

— Nyt otamme palasta, sanoi Losonen.

Mökissä oli vain vaimo ja lapsia. Pelästyneinä he katsoivat tulijoita,
kahta hikimärkää, höyryävää, rähjäisten, valkoisten verhojen peittämää
miestä. Heitä piti mieluimmin metsäpiruina. Mutta he pyysivät kahvia
ihmisten äänellä. Pannu pantiin tulelle. He haukkasivat palasta
repuistaan ja ryyppäsivät kahvia päälle.

Sitten jatkui taival jälleen halki metsien ja poikki soiden. Aurinko
kieri alemmaksi taivaan sinessä ja ilma viileni. Mutta yhä jatkuivat
jäljet lumella. Aina riitti latua. Kauppias Puska aukaisi nyt tietä.
Lososesta alkoi kulku tuntua jo tuskastuttavan hitaalta ja eräällä
harvametsäisellä kangasmaalla ei Puska päässyt enää juuri mihinkään.
Losonen huomasi, että mies oli valahtanut kasvoiltaan aivan valkoisen
kaapunsa kaltaiseksi ja kädet solahtelivat pitkin sauvoja. Losonen
hiihti edelle.

— Älä mene, kuuli hän Puskan karjaisevan.

Mutta Losonen meni. Hirvi, saalis oli saavutettava. Vain ohimennen
vilahti hänen tajunnassaan voittamisen riemu. Yhden hän jo oli
hiihtänyt uuvuksiin, mutta toinen oli vielä hiihdettävä ennen iltaa.
Hänellä ei riittänyt enempää ajatusta väsyneelle toverille tai hänen
kohtalolleen.

Mutta kävi ilmi, että hirvi kesti enemmän kuin kauppias. Se oli juossut
pitkin Suursuon laiteita, mennyt ohi kylänkin, tehnyt jälleen kaaren
ja palannut takaisin. Losonen potki, sauvoi, hikoili. Mutta tuli ilta
ja pimeä. Jälkiä ei enää nähnyt selvästi. Oli laittauduttava yöpuulle.
Hän huomasi olevansa varsin lähellä omaa asuntoaan ja hiihti sinne
nukkumaan.

Mutta aamulla, uuden sinisen, kirkkaan ja armaan maaliskuisen
päivän alkaessa oli hän jo eilisillä jäljillään. Siellä hän huomasi
säpsähtäen, että hänen suksiensa latua oli hiihdetty aivan äsken. Mitä?
Toinen, vieras mies, aikoi siepata saaliin, jota hän oli jo pyydystänyt
vuorokautisella hiellä ja vaivalla? Siinä loppui hänen eilinen latunsa.
Mutta uusi tulokas oli jatkanut hiihtoaan hirven jälkiä pitkin. Tässä
hän oli pysähtynyt, kadun vieressä oli ulostus, suuri kuten heinäruko.

Niin, kevennä, kevennä itsesi, mies, riennä nopeasti, jos mielit
siepata Suursuon Lososelta saaliin!

Losonen lykki ihan vihan vimmassa pitkin tunkeilijan latua. Tuossa oli
hirvi ollut makuulla. Väsyä senkin täytyi. Se ei ollut saanut syödä.
Heti ajon illalla hellitettyä oli se heittäytynyt lumelle lepäämään.
Mutta nyt tuo pölsö tulija oli karkoittanut sen makuuksestaan. Sehän
olisi ollut helppo siihen ampua.

Losonen sai hiihtää pitkänkin tunnin, ennen kuin tapasi
edelläkävijänsä. Metsän sisässä, pienellä aulakkeella hän huomasi
yht'äkkiä valkoisen haamun, joka leveät hartiat kyyryssä hiihtää
kyösmitti eteenpäin. Tuttu haamukaapu, tutut hartiat. Kososelta pääsi
kirous.

— Puska! Johan nyt kuolleetkin kurkistelevat...

Heillä oli vain lyhyt keskustelu.

— Minä urvahdin Neva-Heikin mökissä iltapäivän ja osan yötäkin, ja
muistin sitten, että olenkin hirvenajossa ja hiihtokilpailussa...

— No, miksi ajoit hirven makuuksestaan? Miksi et ampunut? Miksi et
odottanut minua?

— Luulin, että olit hellittänyt. Ja makuuksestaanhan hirvi ajettiin
eilenkin aamulla. Eikö tässä ollut kyse sinnikkäästä hiihdosta?

— Se vaihtuu väri naamassasi jälleen ennen iltaa...

— Ei pysyväisesti. Yölepo se on aina ihmisen otettava.

Se päivä oli samanlainen kuin eilinenkin, armas maaliskuinen päivä.
Auringon kaari taivaan sinessä, ilman ja lumen kirkkautta, tuulta ja
pihkan tuoksua, hiihtoa ja hikoilua. Ateria kannon nenässä keskipäivän
lämmössä.

Ja kaiken päivää riitti jälkiä lumessa, riitti latua. Hirvi pakeni
sitkeästi, epätoivoisesti. Mutta jäljet lumessa tekivät sen ponnistelut
turhiksi. Vainukoirat seurasivat, pedot, jotka eivät suvainneet sen
elävän. Iltapäivällä alkoi otus osoittaa jo väsymyksen merkkejä. Se
pyrki teille, missä sen jalat eivät upottaneet. Välimatka lyheni.
He näkivät jo usein tuon korkean eläimen, jonka päätä koristivat ja
painoivat monihaaraiset sarvet.

Mutta ilta ehti, ennen kuin vainottu elukka otti viimeiset askeleensa
ja hiihtäjät siten saavuttivat maalinsa. Hirvi oli kiivennyt metsäteitä
suuren mäkimaan ylitse ja laskeutui sieltä suureen kylään. Talot
seisoivat laaksossa tummina ja painuvan auringon viimeiset säteet
säkenöivät akkunalaseissa. Koirat haukkuivat. Ihmiset katsoivat
ällistellen suurta eläintä, joka taivalsi alas mäkeä. Jäljestä
laskettivat hiihtäjät, kaksi valkoista haamua. Väsynyt hirvi kääntyi
vainiolle, heinätielle, juosta löngötteli suoraan hevosmiestä vastaan
ja pelästytti juhdan, itketti ajomiestä, keskenkasvuista poikaa.
Hiihtäjät ehtivät siinä niin lähelle, että he olisivat hyvin voineet
ampua. Mutta sitä ei ollut hyvä tehdä keskellä kylän vainioita. He
antoivat hirven taivaltaa pois pelloilta, niitylle. Se oli jo niin
väsynyt, ettei enää kyennyt juoksemaan. Se käveli pitkin vesakon reunaa.

— Tähän, sanoi Puska. — Hiihto on päättynyt.

Hän otti pyssynsä ja ampui neljä laukausta. Mutta hirvi jatkoi
kävelyään. Kuulat kyllä osuivat, sillä veri pirskui hangelle. Mutta ne
eivät olleet käyneet vaarallisille paikoille. Väsynyt mies ei saanut
tarkkaa tähtäystä.

— Satuit ampumaan sivuitse koko kylän nähden. Ammu hengenpaikoille!

— Ammu sinä sydämeen, jos osaat, sanoi Puska aivan hammasta purren ja
ojensi aseensa.

Losonen lysähti istumaan suksiensa päälle, tähtäsi kauan ja pamautti.
Hirvi pysähtyi. Veri roiskui suihkuna etulapojen kohdalta.

— Loppu tulee, sanoi Losonen. — Otetaanhan savut.

Tupakat paloivat ja hirvi seisoi paikoillaan liikahtamatta, tuijotellen
eteensä, ikäänkuin muistellen jotakin. Jättiläismäisinä piirtyivät sen
omituinen kuono ja mahtavat sarvet metsänreunaa vasten, jonka juuri
laskeva aurinko väritti punanhohtavaksi. Sitten sen polvet lysähtivät.
Se laskeutui hitaasti makuulle. Silloin Losonen oli jo sen kimpussa
puukkoineen. Kilpailun maali ja palkinto oli nyt heidän käsissään.
Suuri, laiha, pörröinen ruho, josta kuitenkin uhoi lämpimän veren ja
hien höyry.

Seurasi öinen hevosajo lihakuormassa kauppiaan kotikylään. Mutta
aamulla olivat jo viranomaiset miesten kilpailun päätepisteessä.
Lopputulos oli se, että Puska ja Losonen saivat tehdä selvää
kilpailustaan käräjätuvan puhtaan pöydän ääressä. Puska, rikas mies,
pääsi asiasta rahalla, mutta Lososelle tuli tietoon linnareissu.

— Liian kalliin kilpailun me järjestimme, sanoi Puska. — Me
voitimme kolmannen kaverin aina pataan asti, mutta emme silti saa
ylistysmerkkiä. Minä en enää harrasta kilpaurheilua.

Kauppias Puskan maha ja posket alkoivat jälleen pullistua. Hänen
urheilu-uransa oli loppunut siihen yhteen ainoaan, kalliiksi käyneeseen
kilpailuun.

(1934)




VIISIKYMMENTÄ KILOMETRIÄ


Edessä oli latu, kilpalatu, viisi peninkulmainen reitti halki metsien,
kiiveten mäeltä mäelle ja keinuen vaaralta toiselle. Tämä latu oli
lähes sadan miehen edessä, lähes sadan maan kiireellisimmän ja
hellittämättömimmän suksimiehen edessä. He olivat saapuneet kautta maan
juuri tälle ladulle, juuri näille peninkulmille. Olipa jokunen saapunut
rajan takaakin. Toisen valtion, toisen kansan mieskin voi tällä ladulla
osoittautua nopeimmaksi kiireellisimmistä ja hellittämättömimmäksi
sisukkaista.

Viisikymmentä kilometriä! Kansalauma oli vaiteliasta ja meluamatonta.
Nuo kilometrit olivat urheilua, huvitusta. Mutta ne eivät kuitenkaan
olleet mitään leikillisiä kilometrejä. Ponnistusta, hikeä,
hellittämätöntä sisua, kaiken tarmon jännittämistä aina hengen rajoja
myöten, taistelua. Nuo lähes sata suksimiestä tiesivät sen ennen muita.
Ja tuo tieto, monien tuntien taistelun jännitys, näytti levinneen
katselevaan kansaankin.

Taivaankumu avartui sinisenä ja hanget olivat valkoisia ja sädehtiviä.
Mutta siniristilippu roikkui velttona tangossaan, sillä tuulta ei
tuntunut.

Heikko huuto. Ensimmäinen mies, numero yksi, oli työntynyt taipaleelle.
Kilpailu oli alkanut. Palkintotuomareitten kellot olivat alkaneet
tokuttaa tärkeitä ja ratkaisevia sekunteja. Joka kolmenkymmenen
sekunnin päästä painoi mies, numero, sompat hankeen ja potkaisi
suksensa vauhtiin. Laihoja, talvisten tuulien puremia naamoja,
liikkeissä kiukkuista tyyneyttä. Hiihtopuseroitten alla ajatus:
vauhtiin, vauhtiin! sekä ruumis, joka osasi muodostaa tämän ajatuksen
teoksi.

Viisikymmentä kilometriä! Viiden peninkulman miehiä!

Silloin tällöin kohosi heikko, ikäänkuin epäröivä huuto. Joku tunnettu
hiihtäjä, kymmenien, satojen kiivaitten kilpapeninkulmien mies,
kovien, leppymättömien loppukirien sankari. Hän oli voittanut silloin
ja silloin... Mitä hän tehnee nyt? Sitten seurasi jälleen numeroita,
numeroita, miehiä, joiden takaa voi aavistaa satoja kiivaita talvisia
kilometrejä, mutta jotka eivät kuitenkaan olleet koskaan taittaneet
matkaa ensimmäisinä suurilla kilpaladuilla. Heidän nimensä voi löytää
luettelosta. Mutta suuri yleisö ei tuntenut heitä, eikä heidän
kasvojaan. Se ei voinut odottaa, että joku heistä yht'äkkiä tällä
ladulla lykkisi maaliin voittajana. He olivat suurelle yleisölle tämän
suuren kilpailun komea tausta, numeroita, jotka kamppailivat henkeen ja
vereen kymmenensistä sijoista.

Seuratkaamme erästä näistä miehistä, numeroa 42. Kellot näyttivät
hänen lähtöaikansa. Nyt! Nyt oli alkanut hänen viisi peninkulmaansa.
Vauhtiin. Poikki tasanteen, ylös rinnettä. Hetken seurasivat yleisön
silmät hänenkin liikkeitään. Hiihtomies siinäkin, joku, joka oli
katsonut hänelläkin olevan asiaa tässä sadan suksimiehen kilpailussa.
Joku innokkain silmäili kelloaan:

— Tuima alku! Samoihin meni mäen päälle kuin suurhiihtäjät...

— Ainahan niitä on miehiä, jotka alkavat. Mutta vähemmän niitä, jotka
lopettavat. Ja siitähän tässä on kysymys...

Uusia numeroita, uusia miehiä aina puolen minuutin kuluttua, kunnes
kaikki olivat lähteneet. Lähes sata suksimiestä pisti nyt parastaan
viisipeninkulmaisella ladulla. Vauhtia, vauhtia, kiirettä. Puhelin toi
jo tietoja, numeroita ja nimiä, ensimmäiseltä tarkastusasemalta. Ja
radio levitti ne samassa ympäri maan, kaupunkeihin, kyliin, yksinäisiin
taloihin. Olihan kyseessä sen talven kelien suurin viisikymmentä
kilometriä.

Se oli myöskin numeron 42 suurin viisikymmentä kilometriä. Se ei ollut
pelkästään hiihtoa, ei ainoastaan potkuja ladusta ja työntöjä lumesta.
Se oli elämää, taistelua, kohtalo. Se oli hänen elämänsä tilaisuus,
juhla keskellä arkista erämaata. Nyt, tai ei koskaan!

Nämä peninkulmat, nämä tunnit olivat jo kauan olleet odotettavissa, ne
olivat jo vuosikausia häämöttäneet hänen edessään. Näiden peninkulmien
edelläkävijöitä olivat olleet monet pienemmät kilpaladut, voitot ja
karvaat tappiot. Näitä peninkulmia varten olivat tänäkin talvena sadat
tukkipuut kaatuneet, tuhannen savikuorman luonti sitkistänyt selkää.
Tämä suuri kilpahiihto oli vilahdellut hänen mielessään silloinkin, kun
hän vuorokausikaupalla ajoi täplikästä ilvestä halki suurten metsien,
väsytti sen ja sai saaliikseen kauniin, rahanarvoisen nahkan. Nyt hän
oli tullut ajamaan ja nylkemään maineen näkymätöntä, mutta silti komeaa
nahkaa.

Ja lähes sata muuta miestä oli nyt liikkeellä samoin aikein. Monien
oli myös varottava, ettei ennen saavutetun maineen suuri ja kaunis
nahka putoaisi heidän hartioiltaan. Kaikilla heillä oli takanaan työtä,
ajatuksia, yksinäisten latujen hikeä.

42:n vauhti oli hyvä. Jo muutamien kilometrien kuluttua hän näki
edeltäjänsä tuossa pitkässä kilpailuketjussa aivan edessään. Tuo näky
lisäsi sisua ja lihasten kimmoisaa tottelevaisuutta. Hän tiesi, että
edellä lähtenyt mies oli vanha, monet kilpailut kestänyt hiihtäjä.
Ripeitä potkuja, lujia työntöjä, ja sitten hänen suksiensa kärjet
kolahtivat edellä menijän kantoihin. Hän näki miehen kumartuneen selän
ikäänkuin horjahtavan. Hän muisti ja tunsi mitä tällainen kolahdus
suksen kantoihin merkitsi kilpahiihtäjälle. Se tunne oli laadultaan
aivan toinen saavutetulla kuin saavuttajalla.

Mies väistyi syrjään ja numero 42 sujutteli eteenpäin vapaata latua.
Hänen sieluntilansa oli hyvä. Katselepa sieltä jälkisin puolin mies
ja jää! Lohduta itseäsi niillä kilometreillä, jotka ovat edessä
päin... Mutta mies ei jäänyt. 42 tunsi, että hän imeytyi kantoihin.
Hänen suksiensa sihinä ja sauvojensa narahtelu kuului aina korviin.
Niin katkesi kilometri kilometrin jälkeen. Yli mäkien, poikki pienten
tasanteiden. Numero 42 unhoitti kaikki laskelmat. Tavoitettu mies oli
saatava jäämäänkin. Vauhti kiihtyi. Hän saavutti jälleen uuden miehen
ja jätti hänet. Mutta ei edellistä miestä. Tämä vilisti hänen perässään
itsepintaisena kuten varjo. Välillä hän voi jäädäkin jonkin suksenmitan
numeron 42 hyömistäessä kaikin voimin ylämäkeä. Mutta alamäessä
ja tasanteella hän otti tappionsa takaisin. Siten, perätysten, he
sivuuttivat pari samaten yhdessä hiihtävää miestä ja sitten vielä
muutamia yksinäisiä.

Takana tulevan oli jäätävä. Numeron 42 oli täyttänyt tämä yksi ainoa
ajatus. Hän yritti hirmunykäystä, kaikin voimin. Kilometri meni. Hän
hellitti ja kuulosti. Hiljaista. Mutta pian kuuluivat jälleen nuo tutut
sihahtelut ja rapsahtelut. Hän hypähti ladun syrjään. Tietä, tietä se
mies tarvitsee! Mutta hän näki miehen huurteisen otsatukan nyökähtävän
ja kuuli hieman läähättävän äänen:

— Antakaa mennä vain! Vauhti on minusta tyydyttävä...

Numero 42 antoi mennä. Hän tunsi, että mieletön nykäys oli jo
puuduttanut jäseniä. Täytyi tyytyä tasaisempaan vauhtiin, hitaampaan,
mutta sitä hellittämättömämpään.

Jo toinen tarkastusasema. Numero 42 tuskin näki sitä. Sieltä
ilmoitettiin päätepaikalle hänenkin aikansa, siihenastinen paras,
johtava aika. Se sai siellä ja kautta maankin kielet liikkeelle. Uusi
mies! Mitä tapahtuu? Mutta se hulluttelee, sammuu, veto loppuu...

Numeron 42 olisi pitänyt aavistaakin tämä. Mutta hän ei ajatellut
mitään. Hän oli pitkät taipaleet ikäänkuin unen kaltaisessa tilassa.
Ainoastaan alitajunta valvoi. Se antoi käskyt eteenpäin, eteenpäin, ja
hermot ja lihakset tottelivat täsmällisesti.

Sitten hän heräsi kuten unesta ollessaan laskemassa jyrkkää alamäkeä.
Aha! On siis menossa se viisikymmentä... Viuh, vauh! Hän säilytti
vaivoin tasapainonsa ja alkoi kiivetä vastakkaista rinnettä vilkaisten
olkansa ylitse. Nyt se kannoissa roikkuja, kiusallinen, lihallinen
varjo oli jäänyt. Jokin valkoinen paita vilahteli kuitenkin jo mäkeä
alas.

Jälleen kaikki selvät ajatukset ja aikeet katosivat. Mitään muistoa ei
jäänyt niiltä kilometreiltä, joita hän kulki kaikella lihastensa ja
hermojensa voimalla. Kunnes taasen tapahtui havahtuminen, herääminen.
Taju palasi, kuten se palaa vuoteeltaan heräävälle ihmiselle. Mutta
numero 42 oli herätessään sysimässä täyttä vauhtia eteenpäin pitkin
metsäistä harjannetta. Jonkin matkaa hänen edessään vilahteli
hiihtopusero. Numero 42 pikemmin vaistosi kuin näki, että sen täytyi
olla vieraan maan miehen. Hänen mieleensä muistui, että juuri tällaista
harjannetta hän oli jäljestänyt väsynyttä ilvestä. Se oli loikannut
syrjään päästäkseen ryteikköön, mutta silloin pamahteli, pamahteli...
Se oli pikemmin sattumaa kuin armahtamatonta tarkkuutta, että metsän
kissa tuupertui ja nahka oli hänen...

Mutta vieraan maan mies ei loikkaa syrjään. Pusero heilahtelee
tahdikkaasti. Hän pakenee hellittämättä. Häntä ei voi saavuttaa. Mutta
eihän se ole tarpeenkaan. Vieraan maan miehen numero oli ollut se
ja se, ja hänet on tunnustettu suksimieheksi. Kun nyt numero 42 oli
hetkisen nähnyt hänen puseronsa, niin olihan varaa hellittääkin.

Olipa pakkokin hellittää. Yht'äkkiä numero 42 huomasi olevansa
väsyksissä. Hän ei enää saanut aikaan mitään ajatuksetonta,
hellittämätöntä vauhtia. Aivoissa vilahteli sekavia kuvia. Potkut
olivat tehottomia ja työnnöt sattuivat miten sattuivat. Ote sauvoista
heltisi ja sormet luiskahtelivat. Sukset tuntuivat jättiläismäisiltä,
kivestä veistetyiltä ja holtittomat sommat kasvoivat suunnattomiksi.
Uupumusko? Oliko alku ollut liian ankara? Onneksi ei ollut juuri
käsissä ylämäki. Mutta sekin tuli. Numero 42 ponnisteli ylöspäin
luiskahdellen ja hammasta purren. Hänen muistissaan vilahti erään
kotikylän isännän, vakavan uskovaisen ja suuren velikullan muoto. Joku
oli sanonut, että urheilijan pitää olla hyvässä määrässä hermostunut
voidakseen voittaa. Mutta tämä isäntä:

— Ei! Ei se hermostuminen riitä. Urheilijan pitää olla synnynnäinen
hullu...

Mutta numero 42 onkin synnynnäinen hullu. Hän on tiennyt etukäteen,
että nämä eivät lopultakaan ole mitään leikillisiä kilometrejä.
Ne ovat kamppailua, elämää, kohtalo. Ja elämä vaatii innostusta,
ajattelematonta sisua, hulluutta, lihan himoa ja lihan vihaa.

Hän pääsi huipulle ja lasku alkoi. Mutta se ei ollut juuri helpompaa.
Polvet tärisivät. Tuon tuostakin oli hän lennähtämäisillään päin
petäjää.

Sitten hän koki tällä viidennellä peninkulmallaan ensi kerran miltä
tuntuu astua ladun syrjään ja antaa tietä miehelle, jolla on kiire,
jolla on yhä jäljellä voimia. Mies, jonka hän oli viimeksi tavoittanut
ja jättänyt, oli nyt siinä, ja numero 42 huomasi nyt vuorostaan
jäävänsä hänestä hiljalleen, mutta auttamattomasti.

Sitten tuli puolimatkan ravintola-asema. Numero 42 kuuli, että hänen
aikansa oli yhäkin parhaimpia. Mutta samalla hän näki, että kaikki
arvioivat hänen osakkeensa alhaisiksi. Väsymys ei voinut siis pysyä
hänen omina tietoinaan. Asiantuntijat lähtöpaikalla, kautta maankin,
kuulevat sen ja muistuttavat omista ennustuksistaan.

— Taisitpa hiihtää itsesi kuitiksi, mies!

Numero 42 nautti ravintoa ja lähti. Hän oli tullut hiihtämään
viittäkymmentä kilometriä ja hän hiihtää. Ravinto tuntui saattaneen
jäsenet entistä raukeammiksi. Vauhti oli heikkoa. Usea jätetty mies
sivuutti hänet vuorostaan. Mutta numero 42 ponnisteli ja puri hammasta.
Minuutit venyivät mielikuvituksessa sietämättömän pitkiksi. Tuntui
kuten hän olisi harhaillut halki lumiaavikon kokonaisia ajanjaksoja.
Mutta hänen sisunsa ja selkänsä olivat tuhannen tukkipuun, tuhannen
savikuorman ja tuhannen hikisen kilometrin karaisemat. Hän kulki
eteenpäin, yhä eteenpäin.

Sitten tapahtui se, mitä hän oli kaiken aikaa odottanut. Tuli niin
sanottu toinen tuuri. Melkein yhtä äkkiä kuin väsymys oli tullut, se
myöskin katosi. Potkut kävivät teräviksi, kourien ote tiukkeni ja
työnnöt tehosivat. Vauhti kiihtyi. Silmät voivat jälleen leimahtaa
toivorikkaina mäen harjalta kauas maaliin päin, yli lumien valkeuden ja
metsän vihreyden, kohti taivaan sineä.

Kilometrit taittuivat reimasti. Hän tavoitti vielä kerran karkulaisia,
masensi heidän mieliään vauhtinsa ylivoimaisuudella. Viimeisellä
tarkastusasemalla huudettiin hänelle vimmatusti. Väsymys alkoi
jälleen vähä vähältä hiipiä jäseniin. Mutta jopa läheni maalikin.
Katsojaparvia, huutoja. Hänet huomattiin. Hän oli siis etunokan miehiä.
Hän ei tiennyt, että sen talven hiihtokuningas oli jo saapunut maaliin
hävinneenä vieraan maan miehelle. Ja nyt kansa asetti toiveensa häneen,
tulokkaaseen.

Kas! Korea neiti silmäsi rannekelloaan ja huusi numeron 42 hiihtäessä
ohitse:

— Kymmenen sekuntia voittoon!

Numero 42 kuuli sen selvästi. Mutta samalla kuuli hän muutakin,
olemattomia ääniä ja näki silmissään kirjavia valoja. Mutta hän
ponnisteli eteenpäin. Tuossa oli eräs kilpaveikko keskeyttänyt näin
armottoman lähellä maalia. Lepo on ihana asia, mutta se ei sovi 42:lle,
sillä hänellä on vain eräitä sekunteja voittoon. Hän pääsi viimeiselle
mäelle ja näki kansalauman, kaupungin, sinisen taivaan ja lipun, joka
liehahteli tuulessa. Hän kuuli huudon. Silloin hän tiesi, että ne
sekunnit oli jo saavutettu. Hän oli voittaja. Yksikään hänen edellään
ei ollut ollut häntä nopeampi, eikä kukaan jäljestä tulevistakaan voisi
häntä saavuttaa.

Voitto! Hän oli ollut vain nopein eräällä viidelläkymmenellä
kilometrillä. Ensi talvena ei tästä ladusta olisi jäljellä jälkeäkään
ja uudet ladut ja uudet ajat jännittäisivät mieliä. Kuitenkin numero 42
tunsi, että tämä voitto oli ihana asia. Se riippui hänen hartioillaan
ikäänkuin ilveksen täplikäs nahka, kauniina ja kalliina. Siinä oli
jotakin, joka teki elämän elämäksi.

(1932)




SILKKIRÄÄTÄLI — VANHA HIIHTOURHEILIJA


Oli kevättalven päivä, pakkanen, ilma kirkasta kuten lasi. Hanget
säteilivät, kevätahava puhalsi, talojen yllä kohoilivat savupilvet,
tummina, värejä vivahtelevina, kauniina. Ne olivat ikäänkuin lauluja
auringolle, kaiken elämän äidille.

Kylässä oli hiihtokilpailut. Seurasimme niitä mäenrinteestä, mihin
aurinko paistoi, mutta viileä tuuli ei tuntunut. Siihen majapaikkaamme
tulla tuiskahti mäen päältä hiihtomies. Sukset sihisivät, lumi
tuprahti, kun hän jarrutti, käänsi suksensa vikevästi ja seisoi
keskellämme. Hän oli kepelä, iloisen näköinen vanhus.

— Ka, Silkki-Räätäli! Ei ne vieläkään puut paina räätälin jaloissa!
Mutta ettepä lähde enää kilpaladulle?

— Eipä sitä enää.

— Sitä taitaa vanhemmuuten sen verran mieltyä, että huomaa
kiirehtimiset turhiksi?

— Viisauttako tuo lienee vai vanhuutta. Ei minua pää kieltäisi
vieläkään hiihtämästä, mutta muu ruumis...

Niin tulin tuntemaan Silkki-Räätälin. En kysynyt mistä hänen nimensä
johtui, mutta arvelin, että hän on ollut ammattimies, jonka on voinut
uskoa käsittelemään vaikka silkkiä.

Kilpailijoita alkoi mennä suhahdella ohitse värikkäissä paidoissaan,
huurteisina. Silkki-Räätäli silmäili heitä tarkasti, mielenkiinnolla.

— Noin sitä pitää hiihtää, sanoi hän jostakin, tasaisesti,
tahdikkaasti. Noin se matka katkeaa!

— Seiska! huudettiin. — Se mies on ottanut ennätystä! Se on ajanut jo
ohi kolmesta!

— Tämä mies reuhtoo, sanoi räätäli, meni enemmän kuin ennättäisikään.
Kolme peninkulmaa on kolme peninkulmaa. Vauhti ja voimat täytyy osata
jakaa. Sanokaa minun sanoneen, että tuota ei riitä loppuun asti. Tuo
mies sammuu.

— Eikö se ole menty mikä on menty? Hiljentää sitten, kun ruumis vaatii.

— Niin sen outo luulisi. Olin minäkin aikoinani siinä luulossa. Mutta
tulin pian näkemään, että alkutaival on kyllä menty, mutta että
loppumatka voi jäädä menemättäkin.

— Niin, kyllä se räätäli ymmärtää nämä liikeasiat. Monesti sen korva on
ollut huurteessa ja hartiat hiessä...

— Minä tulin sen tietämään jo ensimmäisissä Oulun hiihdoissani, jatkoi
Silkki-Räätäli. — Alkumatka kyllä taittui ja taittui hyvin. Mutta
sitten minun täytyi jäädä Raatinsaareen levähtelemään ja piti keittää
maitokeitto...

Niin tulin tietämään, että tämä Silkki-Räätäli oli entinen
hiihtourheilija, Luomajokien ja Ritolain kilpaveikko. Hän ei ole saanut
nimeään aikakirjoihin kuten nämä latujen sankarit. Yritys on kyllä
ollut hyvä. Mutta tasan ei käy onnenlahjat.

— Kyllä sitä menin minäkin, mutta oli poikia, jotka olivat vielä
menevämpiä...

Hän kertoi ensimmäisistä Oulun hiihdoista, kuinka viidettäkymmentään
käyvä Luomajoki on siellä esiintynyt sarkatakkeineen ja
lammasnahkareuhkoineen. Suksien päällystöissä on olleet näkyvissä
kirveen jäljet ja sommat ovat olleet vitsasta väännetyt. Hiihtoherrat
ovat kysäisseet vähän naurusuussa, että ajatteliko äijäkin kilpailla. —
»Niin meinasin», oli ollut yksikantainen vastaus. Hiihtomiestä on ollut
kuten mustaa pilveä. Eikä ole ollut etukäteen mitään tietoa siitä kuka
kukin on. Rata on ollut kolme kertaa kierrettävä. Parasten joukossa on
Luomajokikin tuonut ensimatkalta sarkatakkiaan. Toiselle kierrokselleen
lähtiessään on hän nitistänyt takkinsa pois ja sillä kierroksella
on hän kiivennyt aivan etumiehen kintereille. Äijää on alettu jo
ihmetellä. Viimeiselle kierrokselle lähtiessään hän on jo pudottanut
lakkireuhkansakin hangelle ja hiihtänyt sitten kiistämättömänä ykkösenä
paanalle. Siten on tultu tietämään, että Aapo Luomajoki on hiihtäjä.
Eikä Silkki-Räätälin mielestä toista sellaista ole ollut, eikä naiset
tule tekemäänkään. Parempia aikoja lienee hiihdetty, mutta vehkeet ovat
olleet toiset ja miesten ikä toinen.

Luomajoen ja muiden hiihtourhojen maine se sai Silkki-Räätälinkin
hiihtoon innostumaan. Miksei hän voisi käsitellä suksia ja sauvoja
kuten neulaa ja silitysrautaakin? Hän hiihti viiden kilometrin
taipaleen maantiellä joka päivä ja kello näytti, että taival taittui
kerta kerralta nopeammin. Ensimmäinen Oulun hiihto päättyi kuitenkin
Raatinsaareen maitokeiton ääreen. Mutta siitä hän ei masentunut.
Hän hiihti vielä Oulussa monena talvena, urheasti, sitkeästi. Mutta
palkinnoille hän ei päässyt. Viiden markan palkinto annettiin kyllä
kaikille, jotka hiihtivät matkan loppuun. Mutta Silkki-Räätäli ei
ottanut sitä milloinkaan vastaan. Hän sanoi:

— Minä kun en saa niitä parempia palkintoja, niin en huoli sitäkään. Se
on palkka, eikä palkinto!

Hän ei koskaan saanut antaa sellaista vastausta kuten Luomajoki
kilpailijalleen, lappalaiselle. He olivat hiihtäneet hyvät taipaleet
yksissä, kun lappalainen jo oli sanonut:

— Meiltä tämä työ käypi yksiin. En ole vielä tavannut vertaistani. Vaan
nytpä sattui... — On kai se tähän asti käynyt, oli Luomajoki vastannut,
— miten sitten käynee tästä lähtien. Ja niiden sanojen perästä hänen ja
lappalaisen väliin alkoi venyä auttamaton rako.

Mutta Silkki-Räätälin täytyy puhua:

— Hiihti siinä edelläni muaankin äijä. Ei se joutuin mennyt. Se vain
liputti, liputti. Mutta ei siinä ollut varaa minullakaan: Siinä oli
nokko, että kannoissa pysyin. Kyllä minä osannut olisin, mutta minä en
jaksanut. Kyllä minä jaksanutkin olisin, mutta minä en ennättänyt...

Kerran kuitenkin hänelle näytti jo ikäänkuin voitto häämöttävän.
Hän oli sinä talvena elämänsä parhaimmassa menokunnossa. Puolet
kilpailumatkasta oli jo sydetty, eikä hänen edellään ollut muita kuin
Luomajoki ja Ritola. Sitten hän tapasi nämäkin merenjäällä makaamassa,
kyljellään, toinen toisella puolen latua, maaliskuun auringon
paisteessa. Siinä he lepäsivät ja keskustelivat. Siihen he jäivät,
kun Silkki-Räätäli lykki sivuitse. Hän hiihti, hiihti, vilkaisten
välillä olkansa ylitse: he makasivat yhä. Silloin Silkki-Räätäli
alkoi työnnellä oikein innon voimalla, ajatellen, että etteköhän nyt
kuitenkin erehdy! Mutta ei! Hänen ollessaan kovimmassa menon touhussa,
mielessään yksi ainoa ajatus: eteenpäin, Luomajoki ja Ritola, pitkät,
huiskeat miehet, roikasivat yhtäkkiä hänen sivuitseen kuten kurjet. Ja
jättivät samassa. Näytti olevan yhtä kumpaan suuntaan hän hiihtää. Tämä
näky vei Silkki-Räätäliltä sisun kintaan peukaloon. Jäsenet kävivät
kankeiksi ja tottelemattomiksi ja loppukilometreillä lappoi miestä
kuten siimaa hänen ohitseen.

Silkki-Räätäli ei koskaan päässyt nauttimaan voittojen loistosta. Kuten
esimerkiksi Luomajoki, joka oli viety Helsinkiinkin edustamaan Pohjolan
hiihtotaitoa. Ja hän näytti sitä. Herrojen kiikarit kohoilivat kohti
merenjäätä, ja tosiaankin: sieltä näkyi punarantuinen pusero. Luomajoki
tuli ennemmin kuin osattiin odottaakaan. Toista kilometriä oli paanalle
tullessa köysiaitaa ja kansaa kuten pilveä kahden puolen. Siinä
Luomajoki pisti parastaan. Herrat mittailivat työntöjen väliä. Hän
voitti ruokaisesti. Puoli tuntia saatiin odottaa etelän parasta miestä,
ja aika oli sellainen, että sitä kauan pidettiin pistämättömänä.
Silloin vietiin Luomajoki ruualle hienoon jos hienoonkin paikkaan.
Lammasnahkareuhkansa hän oli heittänyt pöydän alle, mutta se nostettiin
sieltä pöydälle kristallilasien keskelle... Luomajoki olikin mies,
josta kerrottiin ja uskottiin satuja. Sanottiin, että hänen veljensä,
kuulu tietäjä Hätämaa, oli tehnyt hänelle sellaisen taikasuksivoiteen,
ettei tarvinnut kuin seisoa jalat mäystimissä. Lieneepä hiihtäjällä
ollutkin jotakin sukulaisensa hengen mahtia. Mutta lihankin piti olla
miehen lihaa. Silkki-Räätäli oli nähnyt. Potkaista hänen piti ja sysiä
sauvoillaan lumesta...

Niin, Silkki-Räätälin omat edesottamiset kilpaladuilla eivät tulleet
kuuluisiksi.

— Mutta yrittää sitä nuorena pitää. Onhan sitten vanhana ainakin
jotakin muistelemista. Ja ketä ne hyvät sitten voittaisivat, ellei
mukana olisi hieman huonompiakin?

Nojailimme sauvoihimme. Kuura karisi hienona sateena varpupuista
maaliskuun auringon vaikutuksesta. Taivas oli sininen ja maa ylen
valkoinen, kimalteleva ja ilma lasisen kirkas.

Nuoret huohottivat, höyrysivät ladulla, mielessään yksi ainoa ajatus:
eteenpäin. Silkki-Räätäli, vanha hiihtourheilija, seisoi keskellämme ja
puheli entisistä. Siinä hän seisoi suksillaan, kepelän iloinen mies.
Oli kuin hänestä olisi uhonnut menneitten maaliskuitten kirkas, raikas
viileys.

(1931)




KAUPUNKI JA KORPI


Mies heräsi. Mutta kaupunki oli herännyt jo kauan sitten. Ehkä se
ei ollut nukkunutkaan. Se hengitti, läähätti, humisi. Raitiovaunut
ulahtelivat, automoottorit tykyttivät vieden johonkin kiireellistä
ihmistä, portaista kuuluivat epätasaiset askeleet. Mutta ikkunan
yläruuduista näkyi kappale sinistä ja levollista taivasta.

Mies tiesi, että kun hän nousee seisomaan, hän näkee myöskin
omituisen kattomaiseman ja kapean pihan. Siinä voi erottaa vihreätä
ruohoa, vieläpä käyrän monihaaraisen puunkin. Ehkäpä kyyhkynen
lensi tämän kapean takapihan ylitse, ehkä siellä voi nähdä muutamia
lapsia leikkimässä. Mutta oli oikeastaan vaikeata uskoa, että ne
olivat todellisia olennoita, että niissä oli lihaa ja hermoja.
Tuon kattomaiseman sisällä, kivisten seinien piirittämänä, otaksui
mieluimmin, että heissäkin tykytti moottori, että heitä ei liikuttanut
mikään muu kuin öljyn ja metallirakenteiden yhteistyö.

Mies ei katsonut tuota maisemaa. Hän oli tympeytynyt siihen
perinjuurin. Se näytti hänestä aina samankaltaiselta, yksitoikkoiselta.
Siellä oli pensaikkoa, ihmiselämän sekavaa tiheikköä. Mutta se kaikki
oli kattojen ja kylmän kiven kätköissä. Kukin pysyi luolassaan, oman
elämänsä, oman olemuksensa vankilassa, kuten juuri herännyt mieskin
omassaan.

Hän viipyi vielä vuoteessaan ja ojensi nauttien jäseniään. Oli hyvä
tietää, että tämä maisema, tämä tiheikkö, koko humiseva kaupunki jäisi
nyt häneltä ainakin joksikin aikaa. Paperit ja kirjoituskone eivät enää
tänä päivänä olleet odottamassa. Oli hyvä tietää, että hänen sangen
pian ei tarvitsisi sietää täsmällisesti jaettua aikaa, katukilpiä,
numeroita, osoitteita ja otsakirjoituksia.

Hän oli syntynyt ja kasvanut maalla, elänyt paljonkin vapaan ja
väljän taivaan aha. Sitten hän oli kulkeutunut kaupunkiin, elänyt
kauan istuvassa työssä, kyyrötellyt näissä pienissä luolissa väijyen
saalista, rahamarkkaa. Ja kauan aikaa hän oli tuntenut olevansa
väärässä ympäristössä, kuten kenttäeläin, joka on kuljetettu ahtaisiin,
sekasortoisiin luoliin. Hän oli perinjuurin väsynyt. Mutta nyt tulisi
vapaus. Kaikki oli valmista. Jo tänä päivänä hän matkustaisi pois
täältä, kauas pohjoiseen.

Viimeinen puhelinsoitto ja sitten auto, viimeinen kyyti tuossa
ajoneuvossa, joka hänestä oli aina tuntunut enemmän elävältä kuin
enimmät ihmiset täällä, salamyhkäiseltä, pahanilkiseltä pedolta, joka
suunnattomalla kärsivällisyydellä kärsi orjuuttaan, odottaen, odottaen
omaa tilaisuuttaan... Asema, junien rivit, veturin hihkaisu. Kaupunki
oli jäänyt. Papereita, koneen naputusta, väijyvää kyyrötystä pienessä
luolassa ei enää ollut.

       *       *       *       *       *

Mies oli jo jättänyt junan. Linja-auto kuljetti nyt häntä, yhä kohti
pohjoista. Ensimmäinen pieni tunturi, joka kohosi näköpiiriin, näytti
hänestä kuten joltakin vieraalta taivaankappaleelta. Siellä ja täällä
näkyi tuttuja seutuja entisiltä ajoilta. Esimerkiksi tuo suuri joki ja
lautta. Lautta oli toinen ja lautturi oli toinen. Mutta juuri tästä
hän oli kerran kuukauden päivät kulkenut ylitse vähintään kaksi kertaa
vuorokaudessa. Toinen ylikulku sattui aina aamuyöstä. Vanha lautturi
sai nousta levoltaan ja soutaa kiskoa hänet ylitse yö yön jälkeen.
Lopulta hän alkoi työlästyä. Mutta tämä matkustaja, joka silloin eli
ihanaa ja ajattelematonta vapauden aikaa, soitti kelloa loputtomiin.
Niinpä äijän oli aina lopulta noustava ja soudettava sydän täynnä
harmia. Kerran hän jo kysäisi, että mikä kiusanhenki sitä sinä olet.
Mikä? Eräs nuori mies, jonka välttämättä oli viivyttävä aamupuolelle
yötä erään nuoren naisen luona, ja sitten häirittävä vanhan lautturin
lepoa. Sellainen on elämä. Rakkaus, joka ei mitään etsinyt eikä
pyytänyt, saattoi äreän lautturin joka yö haistelemaan raakaa aamuilmaa.

Tuli majatalo, yksinäinen majatalo. Sen ympäristössä näkyi juhlallisen
alastonta tunturimaata, jänkiä, ja juuri lehteä tekeviä vaivaiskoivuja.
Havupuumetsiä ja tunturien lumiläikkien koristelemia päitä oli etempänä.

Linjavaunu jatkoi hyristen matkaansa ja kaupungista tullut mies jäi
seisomaan pihamaalle. Hän katsoi ympärilleen ja tunsi itsensä kaiken
tämän väljyyden keskellä hieman avuttomaksi. Hän tunsi kutistuvansa
ikäänkuin iniseväksi sääskeksi, jonka rusentuminen on niin äkillinen
ja yhtäkaikkinen asia. Mutta samalla ilman keveys ja näköalan runsaus
tuntui valuvan hänen suoniinsa kuten rauhoittava, ihana, jalo juoma.

Majatalon kamarissa hän tutki karttaa, jonka värit ja koukeroiset
viivat voivat antaa mielikuvitukselle työtä. Sen piti siirtää laaja
maa katsojan kämmenelle. Tuossa oli puronuoma, jota hänen oli
seurattava, tuossa mutka, jossa sopi oikaista yli Kuruselänteen.
Sitten seitsenpeninkulmaisen taipaleen takana yhtyi oja isompaan
jokeen, ja siinä olisi vastassa pari entisten aikojen toveria,
kullankaivajaa, veneineen. Kullankaivajien leiri! Mikä muutos, mikä
näky mielikuvitukseen, monen monien päivien jälkeen pääkaupungissa...

Uni. Sitten seisoi kaupungista tullut mies aamuviileässä ilmassa.
Hänen asussaan oli tapahtunut muutos. Kiiltonahkaisten kenkien tilalla
olivat saappaat, takin ja moitteettomien paidan rintamuksien sijalla
tuulipusero. Selässä oli reppu, valtava reppu. Siihen piti sopia koko
talous ja se painoi runsaasti viisikymmentä kiloa.

— Onnea matkalle, sanoi majatalon isäntä, kun kaupungista tullut mies
aloitti astunnan. Mutta ennen kuin hän oli kulkenut kilometriäkään,
huomasi hän repun painon arveluttavaksi. Viilekkeet tuntuivat
viiltävän urat olkapäihin. Hän havaitsi ähkävänsä ja hikoilevansa. Ja
tämä oli vasta alkua. Verhot olivat olleet helposti muutettavissa,
mutta oli jotakin muuta, joka pysyi ennallaan. Vuodet pääkaupungissa
olivat jättäneet jälkensä ruumiiseen. Siinä oli eräitä kiloja liikaa
lihaa, pehmeätä, velttoa, tarmotonta lihaa. Ehkäpä ne vuodet olivat
vaikuttaneet jotakin lihan allekin, sieluun. Mutta ehkäpä siellä oli
jotakin entistäkin pysyväistä. Sillä hän kiristi hammasta ja sanoi:
maaliin.

Tämä oli ikäänkuin kilpailu. Sillä kullankaivajien kirjeessä oli
sanottu, että he ovat Moraojan suussa sinä ja sinä iltana. Ja se ilta
olisi huomenna. Eivätkä he ehkä liioin odottele.

Yksinäinen, reppuselkäinen mies kulki erämaassa pitkin puron juoksua.
Puro kulki pitkin vaarojen kupeita, jossa valkeat jäkäliköt levisivät
auringon paisteessa kuten pellot. Se painui toisinaan ahtaaseen kuruun
tahi halkaisi alakuloisen jängän. Suuri hiljaisuus ja yksinäisyys
herätti orpouden tunnelman. Tämä kilpakenttä oli liian valtava. Hän
oli katsonut sitä kartalta ja kaikki oli näyttänyt yksinkertaiselta.
Hän oli ollut siirtävinään sen kämmenelleen, mutta nyt tuo sama erämaa
katsoi häntä omalla kämmenellään kuten mitätöntä itikkaa. Hänhän oli
ollut kauan kaupungissa ja nyt ei ollut nähtävissä mitään suoria
linjoja eikä katukilpiä. Ei tuntunut enää olevan liioin luottamista
siihenkään, että puron vesi juoksi aina samaan suuntaan. Miten otti
selvän siitä mikä noista monista selänteistä oli Kuruselänne, jossa
pitäisi oikaista?

Hiki vieri pitkin selkää, reppu painoi kuin syntikuorma, hengitys
kävi vaivalloisesti ja uudet saappaat tuntuivat oudon ahtailta. Mutta
taivalta oli taitettava. Tämä oli kilparata. Mutta kanssakilpailijat
puuttuivat kuten katsojatkin. Ehkäpä lappalaisten lymyävät jumalat
seurasivat häntä vihamielisin silmin kaukaisten tunturien paljakoilta.
Tämä elottomuus, hiljaisuus ei ollut mikään erinomainen tausta
suurille ponnistuksille. Tunturien jono ei ollut mikään innostava
katsojien rivi. Tuntui hyvältä, kun näki pienen porolauman, joka
sorkat napsaen pakeni pois, samaten kuin sekin, että puron kirkkaassa
vedessä kivikkopohjaa vasten näki kauniitten tammakoitten vilahtelevan
vilkkaina sukkuloina.

Jano. Kas, et voinutkaan astua ravintolaan ja tilata pulloa
virvokkeita! Sait kumartua kuten elukka ja juoda purosta. Mutta parasta
oli olla siinäkin säästäväinen. Sillä liiallinen vesi veisi voimat.

Sitten tuli nälkä ja hän asettui leiriin. Kas, kuinka kaikki oli
käynyt mutkikkaaksi. Et voinut istua pöytään ja sanoa, että neiti,
sitä ja sitä. Vaikka väsymys olikin ylenpalttinen, oli touhuttava
tuli ja pystytettävä ateria itse. Mutta liikunto ja raitis ilma
olivat herättäneet hartaan ruokahalun. Millä tyydytyksellä hän
syötyään sytyttikään savukkeensa ja ojensi jäsenensä pitkin tukevaa ja
turvallista maanpintaa. Lepo! Ei ollut olemassa ihanampaa asiaa kuin
lepo.

Herättyä tuntuivat kaikki jäsenet aroilta ja kankeilta, selkää ja
olkapäitä kivisti, jaloissa oli pieniä vesirakkoja. Mutta ei löytynyt
puolustusta. Taival oli vasta alussa. Ja se oli taitettava ennen
huomista iltaa.

Yksinäinen, reppuselkäinen mies teki taivalta kilometrin kilometrin
perästä. Monasti hän arvioi jo itsensä hulluksi lähtiessään kaupungin
lihapatain äärestä tällaiselle korpivaellukselle. Mutta sitten hän
muistutteli jälleen tarkasti mieleensä kaupungin koko olemuksen, oman
pienen luolansa, äänet ja kattomaiseman, kapean pihamaan, jonka kalpea
vihreys oli ikäänkuin ilkkuvaa. Hyvä, hyvä, tämä käypi kuitenkin
ennemmin elämästä...

Tuhat, kymmenen tuhatta, satatuhatta askelta verille nirhaantuvin
jaloin. Kiipeily kädet polvilla yli Kuruselänteen. Kilometreistä
tuli peninkulma ja toinenkin. Illan viileys. Aurinko painui johonkin
tunturien huippujen taakse. Mutta vain hetkiseksi. Pian se punaisena,
paisuneena keränä vieri jälleen esiin langetellen läheisille ja
kaukaisille vaaroille värien hohdetta.

Sitten tuli päivä, lämpö, hiki ja vaivat. Maaliin, Moraojan suuhun
ennenkuin aurinko jälleen käy pohjoisten tunturien kätkössä.

Kaupungista saapunut mies saavutti maalinsa. Suuren joen sinimusta
nauha näkyi. Nuotiotuli hehkui rannalla. Kaksi parrakasta miestä
kavahti seisomaan kuullessaan raskaat ja laahustavat askelet.
Kaupungista tullut mies oli sangen pehmeä, mutta onnellinen olento.
Hän tunsi tehneensä yhden elämänsä tekoja, saavuttaneensa voiton.
Kuitenkaan ei ollut kyseessä muuta kuin paripäiväinen korpivaellus
viisikymmentäkiloinen reppu hartioilla...

— Ka, se! tervehti toinen parrakkaista miehistä.

— Söisitkö vai... ?

— Söisin, myönsi tulija haikean väsyneesti.

Hän söi. Tupakat sytytettiin. Tulija kertoi uutisia maailman kylitä
ja kullankaivajat selittelivät omia elämyksiään. Sitten ryömittiin
rankisten alle.

Kaupungista tullut mies kuunteli hetken erämaan joen vesien ääntä ja
ensimmäisten sääskien ininää ja ajatteli elämää, josta oli tullut, ja
sitä, joka oli edessä. Tämä seitsenpeninkulmainen korpivaellus todisti,
että hän kykenisi muutokseen. Sitten hän huokasi tyytyväisenä ja vaipui
raskaaseen, hyvään uneen.

(1932)




ERÄS URHEILUERÄMIES


Kuinka suuri onkaan kaikenlaisten aatteitten, pyrkimyksien ja
vouhasteluitten tarttumisvaara ja voima!

Minulla ei ollut koskaan ollut minkäänlaatuisia urheilu-, samoilu-
eikä saalistusharrastuksia, ei mitään intohimoa rasittaa ruumistani
ylimääräisillä ponnistuksilla. Jos kuinka etsin poikavuosieni jälkeen
urheilutaipumusten ituja tahi jätteitä, huomaan vain halussani lukea
matkakirjallisuutta hajua jostakin sellaisesta.

Mutta sitten kosketti elämäni ympyrää eräs poliisi, jonka
koko elämän tyhjät tilat, virkapuvusta vapauduttua, täyttivät
kalastus ja metsästys, kaiken tapaiset vaivalloiset retket
pyydystämistarkoituksessa mailla ja vesillä. Oikeastaan tämä lienee
ollut hänen varsinaista elämäänsä ja hänen toimensa järjestysvallan
palveluksessa vain jotakin välttämätöntä pahaa, jota aina kuuluu
parhaiten järjestettyihin oloihin.

Paikka, jossa silloin työskentelin, oli suuren virran rannalla, jonkun
matkaa kaupungista. Ja eräänä päivänä saapui tämä poliisi sinne
moottoripyörällä ja kyseli isäntäväeltä, että eikö hän voisi saada
talosta jonkinlaista majapaikkaa vapaa-aikoinaan ja viikonloppuinaan.
Paljon hän ei sitä tarvitsisi. Hän liikkuisi ulkona urheilukalastajana
ja metsästäjänä. Talossa oli tyhjä pirttihuone ja hän sai sen
käytettäväkseen.

Sitten hänen moottoripyöränsä tykytys kuului melkein joka ilta
pihamaalta, ja hän työntyi joelle veneineen ja vehkeineen. Mutta
olipa hänellä välistä aikaa puhua entisistä seikkailuistaan ja
saaliistaan, sekä koko touhunsa tarjoamista terveydellisistä eduista
ja nautinnoista, lisäksi hän tuon tuostakin voi näyttää nykyisenkin
kalastuksensa tuloksia, riiputtaa kädessään komeaa lohikalaa.

Ja kaiken aikaa tämä mies näytti erinomaisen iloiselta ja voimaa
uhkuvalta. Hän ei näyttänyt aavistavankaan, että elämässä voisi olla
jotakin sellaista mitä nimitetään kyllästymiseksi ja ikäväksi.

Kuka olisi uskonut! Mutta tämän miehen ulkonäkö, puheet ja saaliit,
saivat aikaan sen, että minäkin eräänä iltana soutaa kiskoin venettä
virralla hinaten uistinta ja odottaen saalista, lohta. Minä en saanut
sitä. Mutta asia ei päättynyt siihen. Siitä lähtien olin minä joella
melkein joka ilta ja osan yötäkin, soutaa kiskoen raskasta venettä
kädet rakoilla ja takapuolet ruvilla. Enkä minä saanut koko kesänä
muuta kuin pari tupenmittaista haukea. Mutta poliisi sai. En koskaan
nähnyt hänen joella kiskovan kalaa veneeseen, mutta tuon tuostakin
sinne ilmestyi kookas ja kaunis lohi.

Hän ei ottanut minua eikä ketään muutakaan toverikseen. Hän sanoi, että
vanha eränkävijä kulkee mieluimmin yksin. Tiesinhän minäkin sen verran,
että kalamiehet ovat kateellisia, eivätkä mielellään päästä toista
saaliinjaolle ja oppia varastamaan. Mutta hän jakoi minulle auliisti
neuvoja, joiden tarkoituksenmukaisuutta en voinut tarkistaa ja ostatti
ja tilautti minulla yhä uusia uistimia ja vehkeitä.

Turhaan. En saanut mitään. Poliisi sanoi, että kalojen pyydystäminen
vaatii monikesäistä kokemusta ja harjaantumista ja rakkautta luontoon.
Ajattelin, että tuo rakkaus oli tuonut monen lohen hitusiin koukun ja
vienyt sen pataan ja pannuun. Mutta sellainen mutkikas ja monihaarainen
asia on rakkaus. Minäkin rakastin punalihaista lohta enemmän vadilla
rasvassa uivana kuin joen kirkkaassa vedessä.

Siten minun ensimmäinen kalastuskesäni kului loppuun saaliini
supistuessa niihin kahteen tupenmittaiseen haukeen.

Tuli talvi. Mutta poliisi ei suinkaan kadonnut talostamme kesän mukana.
Hän ryhtyi nyt pyydystämään kettuja. Monet lausuivat epäilyksensä,
sillä paikkakunnalla ei pitkään aikaan oltu kuultukaan tämän eläinlajin
edustajista. Mutta poliisi sanoi, että hän kyllä osaa houkutella ketut
kohti kohtaloaan vaikka Venäjältä asti.

— Sitäpaitsi, hän laski leikkiä, ketunnahat ovat niin kalliita, että
niitä kannattaa pyytää, vaikka ei saisikaan...

Hän muutti sen joutilaan pirttihuoneen oikeaksi noitakeittiöksi, jossa
hän suoritti ties mitä salamyhkäisiä temppuja. Se oli puolillaan
havujakin. Luulen, että hänellä oli havuseppeleet kalvostensa ympärillä
syödessäänkin. Hän halusi täyden varmuuden siitä, etteivät ketut pelkää
häntä.

Sitten eräänä iltana näin poliisin lykkivän suksillaan kohti
kaupunkia. Komeasti hän potki ja heitteli väkevästi sauvojaan ja hänen
takapuolellaan riippui jotakin ruskeaa. Tuuhea ketunhäntä heilahteli.
Poliisi oli saanut ensimmäisen saaliinsa.

Sittemmin kuulin tuon tuostakin ihmeteltävän, että taas on poliisi
saanut ketun. On se sentään pyyntimies! Laskin eräänä iltana, että
hän oli saanut jo kahdeksan kettua ja että niistä saadut rahat olivat
luultavasti nätti summa. Sellainen summa noin sivumennen siepattuna ei
tekisi pahaa minullekaan. Mitähän jos ryhtyisin ketunpyyntiin.

Puhuin asiasta poliisille. Hän aluksi jäähdytti intoani. Alkavan
ketunpyytäjän ei tarvitse toivoa saalista. Kettu on maailman alusta
asti ollut viekkaudestaan kuulu. Ei se tartu härkäpojan käpälälautaan.
Sen pettämiseen tarvitaan taitoa, ja taidon hankkiminen kysyy aikaa,
eikä aikakaan auta kaikkia. Silti hän ei kieltänyt minua yrittämästä.
Luonnossa samoileminen maksaa aina vaivan ilman saalistakin. Lupasipa
hän antaa minulle houkutusainetta, myrkkyä ja neuvoja. Mutta kädestä
pitäen hän ei voisi ryhtyä minua opettamaan. Hänen oman pyyntinsä
kärsisi siitä.

Hänen varsinainen myrkkylaboratorionsa oli kotona kaupungissa. Hän
määräsi täsmällisen ajan, jolloin saisin tulla noutamaan myrkkyjä.

Menin. Jokin odottamaton seikka oli kuitenkin viivyttänyt poliisia
virantoimituksessaan kaupungilla. Rouva kyseli asiaani. Selitin.

— Onhan se touhunnut niiden myrkkyjensä kanssa, sanoi rouva. — Mutta
ei se ole koskaan mitään saanut. Älkää vain te ryhtykö niihin puuhiin.
Menetätte aikaanne turhaan.

— Mutta eikö hän ole saanut tänäkin talvena monta kettua?

— Kettua! Ei yhtään! Ei yhtään meidän yhdessäolomme aikana. Ja me
olemme olleet naimisissa parikymmentä vuotta. Touhu on kyllä aina ollut
kova...

Kuten väläyksessä minä näin poliisin uudessa valossa. Suuri pyyntimies
muuttui suureksi humpuukiksi. Minä näin nyt hänen salamyhkäiset
puuhansa pyyntiasemallaan suurina silmänkääntäjän temppuina. Oliko
kukaan nähnyt hänellä rehellistä nahkansa sisässä olevaa ketunruumista?
Joku hämäräperäinen häntäniekka nahka oli vain liehahdellut hänen
selässään, kun hän mahtavin elein iltahämyssä lykki suksillaan
kaupunkia kohti. Ja ne hänen kesälliset lohensa tuskin olivat hänen
koukkuunsa tarttuneita. Kukaan ei ollut nähnyt hänen kamppailevan
kalan kanssa. Ettei hän vain ollut onkinut niitä rahalla lohipadon
pyyntimiehiltä...

En jäänyt odottelemaan poliisin paluuta. Kiitin rouvaa tiedoista ja
neuvoista ja lähdin matkoihini niine myrkkyineni.

Kun poliisi seuraavan kerran saapui taloomme, oli hän vähän hämillinen
ja vähäpuheinen. Hän kutsui minut erikseen ja kysyi miksi minä en ollut
odottanut hänen paluutaan toimestaan. Hän sanoi lisäksi, että jos
hänen rouvansa on jotakin puhunut pyyntiasioista, niin niitä puheita
ei ole otettava täydestä. Hän on aina ollut niitä puuhia vastaan. On
mustasukkainen nimittäin. Naiset kun ovat siinä käsityksessä, että
miehisten miesten olisi aina viivyttävä heidän helmojensa lähellä.

Sanoin ymmärtäväni tämän. Mutta omat vähäiset taipumukseni ja pyynnin
vaikeus olivat saattaneet minut epäilemään onnistumistani, joten
ketunmetsästys sai puolestani jäädä.

Mutta poliisi jatkoi pyyntiä ja hiihti hämärissä kohti kaupunkia
ketunnahka liehuen hartioillaan. Ja ihmiset sanoivat, että on se
pyyntimies...

Mutta kun minä muistin kuinka tämä mies oli soudattanut minua kesän
virralla kädet rakoilla ja takapuoli nilellä, ostattanut minulla
kalliita uistimia, ja olipa ollut vähällä vähimmittäin saada minut
hiihtelemään olemattomien kettujen perässä, niin tarkastelin hänen
suuria silmänkääntäjäeleitään arvostelevalla silmällä, enkä voinut tuon
tuostakin olla tekemättä hienoja viittauksia ja huomautuksia.

Tästä johtui, että hän muutti pois talostamme, siirtäen arvattavasti
pyyntiasemansa johonkin toiseen suuntaan kaupungista. Siten olin
minäkin täysin vapaa kaikista urheiluerästäjätaudeista.

Mutta kaikesta huolimatta ihailin tuota, suurta humpuukia ja
silmänkääntäjää. Hänen elämänsä oli ylitsevuotavan rikas ja täysi.
Hän oli aina iloisuutta ja voimaa uhkuva mies. Hän ei näyttänyt
koskaan aavistavankaan, että elämässä olisi jotakin, jonka nimi on
kyllästyminen ja ikävä.

(1931)




RAHA LENTÄÄ PASURIN KANKAALLA


Mäntyjärven jäät kestivät kevään rynnistyksiä itsepintaisesti. Tuo
harmaansinertävä jää, talven kourien työ, sulki vesireitit, esti uiton
ja sai aikaan Pasurin kankaalla suuren kassarahan peluun.

Sileä, hiekkainen kangasmaa, vanhoja kevätpöyheitä mäntyjä, keväisten
tuulien huminaa ja taivaan sineä.

Kymmenmies Narkauksen suuri puukko oli isketty kankaaseen ja
viisipenniset viuhuivat ilmassa, kierähtelivät, läpsähtelivät
puukonpään seutuvilla. Läsnä oli monta tarkkakätistä, kuulua
rahanheittäjää. Narkaus itse, Marialunti, soittaja, Pitkä-Votka ja
monta muuta hyvää miestä. Kilpailu oli kova. Ensimmäiset tulivat tuon
tuostakin viimeisiksi.

Mutta kun päivä oli mennyt, ilta oli läsnä ja laskeva aurinko punasi
petäjän latvat, teki Marialunti loistoheiton, oikean onnenheiton. Raha
painui puolikylkiinsä tantereeseen ja kallistui puukonpäätä vasten.

— Se on etu ja pysyy!

Kasassa oli silloin jo kosolta kuparia, hopearahoja ja jokunen
setelikin, yhteensä satakunta markkaa. Sillä aika oli se, jota
sittemmin on muisteltu normaaliajan nimillä. Raha oli rahaa.
Venäjän keisarin nimikirjaimilla ja viitosen numerolla koristetulla
kuparikolikolla sai esimerkiksi kupin kahvia.

— Luulen, sanoi Marialunti, että tyydytte jakamaan kasan. Ja sitten
sanotaan, että Marialunti oli ensimmäinen niin suuressa kasassa...

Mutta tämä lause teki pahaa Narkaukselle.

— Ei ole sanottu, että lanttisi pysyy ensimmäisenä. Nyt ne heitot vasta
alkavat!

Viisipenniset alkoivat viuhua ilmaan Narkauksen hyppysistä. Kaikki
kuitenkin uskoivat, että tämä oli hullun yritys. Mahdotonta oli saada
Marialuntin rahaa siirtymään. Kyllä siihen kasaan rahat uppoaisivat.
Mutta Narkauksella oli oikeus heitellä. Sillä pelin pituudessa ei ollut
muuta rajaa kuin mikä viisipennisten rahaksi arvioitavan tavaran tahi
sisun puutteesta lankesi luonnostaan.

Yö kului. Viileyttä, hieman sumua, hieman hämäryyttäkin. Mutta
Narkauksen viisipenniset tekivät lakkaamatta kymmensylisiä kaariaan.
Marialuntin lantti kesti kuitenkin pommituksen. Rahakassa karttui.

— Ei tuo raha siirry, sanoivat kaikki, jotka kävivät tilannetta
tarkastamassa. Ja he olivat asiantuntijoita.

— Kyllä se siirtyy, sanoi Narkaus käheällä, matalalla äänellään ja
viisipenninen lähti puukonpäätä kohti. Tiedettiinhän, ettei Narkaus
ollut koskaan hellittänyt. Eikä hellittäisi nytkään ennen kuin olisi
menettänyt kaiken mitä oli hengestä irti.

Marialunti meni nukkumaan.

— Karttuisa on kansan käsi, pojat! Kootkaa nyt sellainen kasa, ettei
tämä kansa ole nähnyt. Uskon, ettette sormeile lanttia. Herättäkää, jos
joku saa sen sijoiltaan.

Marialuntia ei tarvinnut herättää. Kun hän tuli kankaalle einepäivissä,
seisoi Narkaus yhä ronilla kumaraisessa, kiiluvasilmäisessä
heittoasennossaan. Kuparikolikko leikkasi ilmaa ja läpsähti
tantereeseen kuten oli tehnyt koko yön. Jonkun minuutin tupakka- ja
kahvitauon oli Narkaus pitänyt. Mutta silloin olivat lennelleet jonkun
muun miehen lantit.

Mutta yhä oli Marialuntin raha paikoillaan, puolikyljistään maahan
uponneena puukonpäätä vasten. Narkauksen hellittämättömät heitot olivat
kuitenkin kaivaneet rahan eteen pienen kuopan.

Juuri kun Marialunti oli ehtinyt paikalle, tapahtui se niihin kukaan
ei ollut uskonut Narkauksen viisipennisten riittävän. Viimeinkin
tuli se heitto, joka kirpasutti Marialuntin rahan paikoiltaan. Ja
katso! Narkauksen viisipenninen oli sen tilalla, toinen syrjä maahan
uponneena, toinen jämerästi puukonpäähän nojaten.

— Ka, se! sanoi Narkaus. — Nyt sen näitte!

— Nähtiin, myönsi Marialunti. — Mutta nyt on minun vuoroni nakata.

— Niin on. Mutta minä menen syömään.

Marialunti riisui takin päältään ja asettui ronille. Hän heitteli
pystyasennosta, sirosti, mataloita, tarkkoja heittoja. Mutta tässä
ei auttanut tarkkuuskaan. Narkauksen raha oli iskeytynyt liian
lujaan. Kuparikolikot kimposivat siitä kuin alasimesta. Päivä kului.
Marialuntilta loppui raha. Mutta hän arvioitti kellonsa, viisirivisensä
ja lopuksi takkinsa. Hän heitti ja heitti. Mutta Narkauksen raha pysyi
paikoillaan. Marialuntin tavarat upposivat kasaan, ja sitten hän ei
pystynyt enää kilpailuun. Hän oli kuitenkin toisella sijalla. Hänen
lanttinsa oli Narkauksen eturahaa vasten nojallaan.

Vielä yritteli yksi ja toinen onneaan, mutta tulokset eivät olleet
kehuttavia. Kun painuva aurinko jälleen punasi petäjän latvoja, ei
kukaan pannut vastaan kasan jakamisesta. Kasassa olikin kolmatta sataa
puhdasta rahaa ynnä erilaista irtaimistoa. Narkaus, joka oli pelastanut
perään antamattoman miehen maineensa, sai siitä kaksi kolmannesta.
Marialunti peri kaksi kolmannesta jäännöksestä ja eräs eteläinen
nuorimies otti loput. Muut jäivät ilman. Sillä kirjakultakin sanoo,
että kaikki he tosin juoksevat, mutta yhdet palkan ennättävät. Voitot
eivät olleet isoja. Narkauksenkin saaliista oli enin osa hänen omiaan.
Marialuntikin sai tavaransa takaisin.

Siten oli Pasurin kankaan pitkäsivuinen kassarahan heitto ohitse
kestettyään herkeämättä kaksi päivää ja päivien välisen yön.

(1932)




ALOKAS KOSKELON TAPAUS


Komppanian marssiaskeleet sohisivat hiekkaisella tiellä. Pöly liehui
ohuena pilvenä syylinkilakkien ja kiväärinpiippujen ympärillä. Auringon
säteet leikkivät ja kimalsivat niissä. Kuten ne kimmeltävät kaiken
vanhurskaan ja väärän yllä, harmaina ja armottomina.

Mikä näky onkaan tukalassa helteessä veden pinta! Ja tällainen näky
tuli nyt marssivan komppanian eteen. Ison järven ulappa kimalteli
kutsuvana, houkuttelevana, lupaavana, suloisena. Eikä tämä ollut mitään
näkyleipää. Seis! Komppania uipi.

Tämä oli alokaskomppania. Ympäri koko laajan maan oli kerätty kaikki
nuo pienet elämän kehät, yhdytetty ne siihen suurempaan kehään, jonka
nimi on komppania, armeija. Kaikki nuo kirjavat elämät piti eräiksi
auringon kierroiksi puristaa ikäänkuin samaan muottiin armeijaksi.
Siihen kuului muun muassa marssi helteessä ja pölyssä, ja siihen kuului
tämä yksimielinen uinti järven sinisissä vesissä.

Sataa alastonta pojan ruumista hyväili nyt auringon paiste ja solskuva
vesi. Uimalaiturin uusista laudoista kiilsi pihka ja keuhkoista
kohoilivat huudot.

Mutta silloin komppanian päällikkö huomasi pojan, joka ei ollut
riisuutunut. Hän etsi suojaa hyppytelineen lavan alta auringolta ja kai
katseiltakin.

— Hei, te mies siellä! Mikäs se nimi olikaan?

Poika suoristautui asentoon naama hikisenä ja pölyisenä.

— Alokas Koskelo, herra kapteeni.

— No, Koskelokaan ei nyt ui höyhenineen! Vaatteet pois!

— Minä en osaa uida, herra kapteeni.

— Mikä vesilintu te sitten olette? Mutta nyt on opeteltava. Riisuutukaa!

Poika riisuutui, mutta veteen hän ei yritellytkään. Kapteeni piti häntä
silmällä.

— No, hei, veteen, mies!

— Minä hukun, herra kapteeni. Minä painun pohjaan niin kuin kivi.

— Joutavia! Siviilissä saatoitte painua, mutta sotamiehen luonto pitää
olla sellainen, että hän kävelee vetten päällä kuten Kristus. Ette te
mikään sokeritoppa ole! Veteen, mars, mars!

Mutta poika seisoi hievahtamatta. Vilpoisa, upottava vesi näytti
kauhistuttavan häntä enemmän kuin sotaherran äreä ääni.

— Hypätkää! Ette te tässä mitenkään huku. Ongitaan ylös.

Mutta alokas ikäänkuin tarrautui hyppytelineen pilareihin eikä
hievahtanutkaan.

— Vähätpä te ongitte, sanoi hän.

Kapteenia alkoi asia jo kyllästyttää.

— Pojat, heittäkää Koskelo alas, niin nähdään uipiko se vai lentää!

Pojat tekivät työtä käskettyä, nauraen ja huutaen. Koskelo rääpsähti
alas pää edellä ja pulahti syvyyteen. Mutta hän ei noussutkaan
pinnalle. Mitään läähättävää, pärskyvää, hätäisesti haparoivaa olentoa
ei näkynyt. Tuokion hiljaisuus. Sitten kapteeni itse heittäytyi veteen,
ui ja sukelsikin, kiireesti, laajalla alueella. Monet taitavat uimarit
auttoivat häntä. Mutta mitään ei näkynyt. Koskelo oli kadonnut kuin
tina tuhkaan. Häntä ei tavattu vedestä eikä pohjasta.

— No, kiveksi se on muuttunut, julisti joku.

— Suu kiinni siellä! ärjäisi kapteeni. Hän ei nyt näyttänyt ollenkaan
ymmärtävän leikkiä. Mikähän ollut leikin aikakaan. Yksi mies
hänen komppaniastaan oli kadonnut, hukkunut. Vieläpä hänen omasta
määräyksestään heitetty veteen. Mitenkähän tämä kaikki päättyy?

— Vääpeli ottaa ensimmäisen joukkueen ja aloittaa etsinnän
järjestelmällisesti rannalta käsin. Kersantti toisen joukkueen kanssa
hakee veneitä ja naarausvälineitä ja etsii etempää. Loput komppaniasta
pukeuduttuaan menee kasarmille ja ruokailemaan.

Hiekka pölähteli anturain askelissa ja aurinko kulki sinessään kuumana
ja uljaan välinpitämättömänä. Yksi sotamies sinne tai tänne näytti
olevan niin siunatun vähäpätöinen asia. Niin, monta sotamiestä oli
aurinko jo nähnyt katoavan aikojen alusta. Vähät vanhoista. Uusia
tulee, uusia tehdään...

Mutta ne ovat auringon mittasuhteita. Se, että eräs mies oli pulahtanut
veteen nousematta jälleen pinnalle, oli saattanut komppanian
päiväjärjestyksen sekaisin. Rannalta käsin kahlaili ensimmäinen joukkue
tiheänä rivistönä, tutkien jokaisen neliömetrin järven pohjasta niin
syvälle kuin voivat. Ja siitä lähtien työskentelivät veneet, kiskoen
ankarassa helteessä naarausvälineitä. Mutta turhaan. Ei mitään
ruumista. Alokas Koskelo näytti humahtaneen tyhjyyteen.

Komppanian päällikkö seisoi hyppytelineellä ja muistutti aikalailla
ukkospilveä. Hän murahteli itsekseen.

— Tuli tuo pölvästi heitätetyksikin veteen. Yhä minä opin. Mutta tästä
voi tulla kallis opetus. Merkillisen taitava hukkuminen, kun ei edes
ruumista löydy. Eiköhän tätä voisi selittää karkaukseksi...

Ilta läheni ja ilma viileni, mutta yhä kitisivät naarausveneitten airot
järvellä tuloksettomassa etsimistyössä. Alokas Koskelo oli hukkunut
aivan tarkoin.

Mutta jospa todellakin voisimme selittää hänen katoamisensa
karkaukseksi. Hän oli pudonnut veteen silmittömän pelon jäykistämänä,
kuten näytti, mutta ehdittyään umpisukkeloon olivat hänen eleensä
muuttuneet. Tottuneen uimarin väkevillä ja sulavilla vedoilla oli
hän uinut veden alla pitkän matkaa, ilman että sitä kukaan huomasi
silloin, yleisen hälinän, huutojen ja veden pärskeen vallitessa.
Jonkun matkan päässä olevan kiven suojassa hän oli sitten kohottanut
naamansa veden pinnalle, ottanut ilmaa ja uinut jälleen veden alla
läheiseen rantaruohikkoon. Sen kätkemänä hän voi nyt vapaasti uida
ja kahlailla eteenpäin. Sitten hän tapasi pienen rantahietikon ja
nousi sille. Hän kuuli tänne katoamisensa synnyttämän etsinnän hälyn,
nautti suunnattomasti kepposestaan, istui ja lojui kuumalla hiekalla,
tarkkaili puunlehvien tuskin huomattavaa liikahtelua ja lopuksi
nukahti. Herättyään huomasi hän auringon painuneen peloittavan alas,
tunsi nahkansa palaneen liiasta ja äkillisestä auringon paisteesta ja
vatsansa käyneen ylen ontoksi. Hän lähti kiireesti astelemaan rantaa
myöten kohti uimalaituria.

Kahlaajat olivat jo heittäneet työnsä, mutta yhä vielä kitkasivat
naarausveneitten airot järvellä ja yhä seisoskeli komppanian päällikkö
sikaaria tuprutellen hyppytelineen alalavalla.

Joku veneestä äkkäsi ensiksi alastoman hahmon rannalla.

— Tuollahan tuo piru nyt on, jos se ei ole kummitus...

Niin, sieltä tuli alokas Koskelo, komppanian uimataidottomin mies,
nahka helakanpunaisena ja rakkulaisena.

— No, mitäs tämä merkitsee? tiukkasi kapteeni.

Alokas Koskelo seisoi asennossa alastomana ja punertavana kuten
nyljetty made.

— Minut heitettiin veteen ja painuin veteen ja pullahdin jonkun ajan
kuluttua pinnalle, jolloin kahlasin maihin ja tässä nyt olen.

Herra kapteeni tarkasteli auringon vaikutuksia alokkaan ihossa.

— Ilmeisesti olette ollut pinnalla jo hyvän aikaa... Minä urvahdin
vähän rannalla.

Kapteeni tunsi suuttumuksen nousevan sielussaan. Tuo alokas oli
uskaltanut huvitella hänen kustannuksellaan, saattanut matkaan
tällaisen touhun ja häirinnyt perinpohjin koko komppanian
päiväjärjestystä. Mutta samalla hän oli iloinenkin, että jännitys oli
lauennut ja että se oli lauennut juuri näin. Hän lausui siis verrattain
tyynesti niitä sanoja, joita komppanian päälliköllä on tällaisten
tapausten varalle ja lopetti:

— Kolme vuorokautta kovennettua arestia.

Alokas Koskelo veti irvistellen paidan päälleen. Irvistely lienee
johtunut rakkojen tuottamasta kivusta.

Se helteinen päivä oli siis ohi. Mutta alokas Koskelo tunnettiin tämän
jälkeen koko rykmentissä Hukku-Koskelon nimellä.

Myöhemmin hän saavutti armeijan mestaruuden uinnissa. Eräitä komppanian
päälliköitä istuskeli kasinolla, kun he kuulivat tämän uutisen.

— Koskelo? sanoi toisen komppanian päällikkö. — Onko se se mies, joka
tänne tullessaan oli aivan uimataidoton, joka suorastaan hukkui ja
naarattiin ylös järven pohjasta? Sinua voi onnitella menestyneestä
uintiopetuksestasi...

Puhuteltu tuprutteli sikaariaan ja pysyi vaiti pitkän tovin.

— Kiitän. Juuri sama mies ja siten on asia kuten sen esitit.

(1932)




PAULAKBNGÄNMIES UIPI


Tikku räsähti palamaan ja viipyi piipunkopan yllä. Tulenhehku
valaisi laihat, kuivat, perin parrattomat ja ruskeat kasvot, syvältä
kuopistaan katselevat silmät. Ilman enempiä tunnusmerkkejäkin voi
joku päättää, että mies oli viettänyt monta vuosikymmentä lännellä,
suurella mantereella isojen valtamerien välillä. Jenkin luonnepiirteet,
hermostuneen nopeat päätökset ja toiminta, olivat tulleet näkyviin
myöskin päivällä vaeltaessamme korvessa metsästystarkoituksessa.
Useamman kuin yhden kerran oli rasahdus jossakin pensaassa saanut
hänen aseensa ojentumaan ja pamahtamaan ilman, että etukäteen otettiin
mitään selkoa rasahduksien syistä. Hän selitti itsekin, että lännellä
metsästysaikana ammuttiin paljon ihmisiäkin.

Tupakan tuoksuva savu täytti ahtaan huoneen.

Tuo yli kolme vuosikymmentä sitten Suomen kamaralla syntynyt mies
puhui. Olivat kysymyksessä miehet ja miesten teot todellisissa
tinkatilanteissa tahi muuten vain kansan kummasteltavaksi esitetyt.
Tämä mies oli nähnyt ja kokenutkin kaikenlaista Alaskan pakkastaivaan
alla tai Kalifornian aurinkoisilla rannikoilla.

— Mutta en minä ole rohkeampaa temppua nähnyt kuin mitä näin kerran
tässä maassa. Se jäi ainaiseksi mieleeni siekailemattomimman sisun,
taidon ja ällistyttävimmän huolettomuuden ylittämättömänä esimerkkinä...

       *       *       *       *       *

Kevät oli lähestymässä. Jokivarren hanget, auringon ja tuulien
koristeleikkauksissa hohtelivat kirkkaina. Siellä ja täällä törmien
rinteillä ja talojen seinustoilla paljastui pälvi vanhaa maanpintaa
enteilevästi.

Pieni tukkilaisjoukko oli töissä jokiuomassa. Tukkisuma oli syksyllä
jäänyt veteen. Nyt sitä nostettiin sieltä törmälle kuivumaan
kevätahavoihin, ennenkuin vedet avautuisivat ja ryskävien jäitten
mukana veisivät puutavaran mihin tahtoisivat.

Eräs tässä talvisessa tukinnostotyössä esiintyvistä oli niitä
kulkevaisia miehiä, joista ei tiedetä mitään enempää. He tulevat,
ovat aikansa ja lähtevät. Tätä miestä sanottiin Paulakengänmieheksi,
koska silmiinpistävintä hänen olemuksessaan oli työhön sopimattomat
jalkineet, rikkeimet paulakengät. Niissä oli aina turskava vesi, niin
että sitä ei ollut mikään ilo kuulla ja nähdä. Monet ennustivat, että
mies saisi tässä työssä kuolemantaudin.

— Vesi on vanhin voitehista, sanoi Paulakengänmies. — Vedellä ne
myllytkin pyörivät ja sen raittius pitää vain veret liikkeellä...

Työ kävi ja päivät kuluivat, eikä Paulakengänmies suinkaan sairastunut.
Hän esiintyi keveänä ja huolettomana kuten keväinen lintu, laulaa
jurrasi laulunpätkää ja jäinen vesi jalkineissa turskahteli
tahdikkaasti hänen astuessaan.

— Kyllä nuo kengät muistat vielä, vakuutti joku vanha mies. — Kyllä ne
jonkin kymmenen vuoden perästä tunnet ruumiissasi...

— Tulevista asioista en mene mitään sanomaan. En ole profeetan poika.
Mutta nykyään ei raitis vesi vaikuta minussa muuta kuin hyvää. Jos
annatte markan miehestä, niin minä uin tuon jään alitse avannosta
avantoon...

Kysymyksessä olevat avannot olivat noin parinkymmenen metrin päässä
toisistaan ja runsaan tukinmitan levyisiä. Vesi mulahteli niissä
mustana, ikäänkuin vihaisilla, hämmästyneillä häränsilmillä vilkaisi
maailman kirkkautta päästessään tuokioksi vahvan ja vangitsevan
kantensa alta. Sukellus tuohon mustaan avantoon, vieläpä jään kattamiin
tuntemattomuuksiin näytti kaikista mielettömältä, mahdottomalta,
sellaiselta aikeelta, joka jää loppujen lopuksi tekemättä.

— Kyllä ne markat saat, kuului monesta suusta.

— Älä leventele, Paulakengänmies, turhia, tiuskaisi se ikäpuoli
tukkilainen vihaisesti. — Ei tämä ole mikään herrojen kylpyrannikko...

Mutta Paulakengänmies alkoi nopeasti riisuutua. Tuossa tuokiossa hän
seisoi alastomana ja ruskeana mustan avannon partaalla maaliskuisessa
auringonpaisteessa, purevan kevätahavan hyväilemänä.

Miehet nojailivat työaseisiinsa äänettöminä. Heidät oli äkkiä täyttänyt
se omituinen jännityksen hehku, joka kuuluu urheilukilpailuun ja
sirkusteltan kuvun alle. Keskelle arkista päivätyötä oli muodostunut
juhla. Maaliskuisen taivaan alla oli juuri kypsymässä se maistuva
hedelmä, jonka nimi on tapaus.

Paulakengänmies ojensi jäntevää ruumistaan, pulahti päistikkaa synkeään
avantoon ja katosi. Toiset odottivat äänettöminä, toiset lennättelivät
ilmaan ajatuksensa:

— Hullun temppu! Sinne meni... Veret sillä seisoo... Se on
harjoitellut... Siellä täytyy olla säkkipimeää... Ei se osaa
toiseen avantoon... Osaa! Virtahan sen siihen viepi... Pidätti vain
hengitystään, ja kun sen veret kylmän kestää, niin ei tuo ole konsti
eikä mikään... No, painu perään sitten...

Sitten pulahti alimmaisesta avannosta näkyviin miehenpää kuten,
koskelon tukka. Kädet tarttuivat jään reunaan ja alaston ruumis hypähti
notkeasti ja jäntevästä ylös avannosta.

— Saukko se on, sanoi vanha mies. — Koskikara...

Kylpijä teki muutamia ripeitä voimisteluliikkeitä, kuivasi
paidanhelmaan kasvojaan, nykäisi verhot ylleen ja tarttui keksiin.

Tämä oli jo enemmän kuin mitä oli odotettu. Kaikki pitivät selvänä,
että nyt olisi seurannut huoneenlämpö ja lääkeryypyt. Mutta tämä mies
otti asian kuten kesäisen huvikylvyn.

Hänelle kerättiin markat ja hän solahutti ne taskuunsa.

— Osta niillä kengät, varoitti vanha jätkä.

— Eihän siitä ollut mitään sopimusta. Älkää puhuko tästä kympille
mitään, niin minä otan siltäkin markat samalla tempulla.

Työ jatkui. Paulakengänmies laulaa jurrasi laulunpätkää ja vesi hänen
jalkineissaan tirahteli tahtia.

Sitten päällysmies saapui paikalle ja Paulakengänmies ehdotti hänelle
uintitemppunsa suoritusta kymmenen markan maksua vastaan. Miehet eivät
maininneet sanaakaan siitä, että teko oli jo kerran nähty.

— Mahdoton mikä mahdoton, sanoi pomo.

Mutta Paulakengänmies alkoi riisuutua. Hän seisoi jälleen alastomana
synkeänmustan avannon partaalla. Jyhkeän jään alla vesi äänteli
salamyhkäisesti, pahaenteisesti. Mutta Paulakengänmies syöksyi sinne
epäröimättä kuten vesieläin, kuten saukko.

Työaseet lepäsivät ja kaikki vaikenivat hetkisen kukin kuvitellen
mielessään jalkainsa alla, pimeydessä ja kylmyydessä, juuri tapahtuvaa
ihmistoimintaa. Heillä oli hämärä aavistus siitä, ettei tässä ollut
kysymyksessä jonkin markan ansaitseminen, eikä mainekaan, vaan jokin
selittämätön uskaltamisen himo, joka on aikoinaan otollisilla hetkillä
nostanut ihmisen aste asteelta maan tomusta.

Mutta pian kerkeimmät kielet vapautuivat.

— Johan se kerran tuon temppunsa teki... Vähempi meillä on markkoja
kuin Paulakengänmiehellä uintivetoja... Mutta kauanhan se nyt viipyy...
Jokohan otti mies pitemmän kylvyn...

Kielet mykistyivät jälleen. Monet silmäparit tarkastelivat avantojen
synkeätä vettä ja jäätä, jonka alapuolella jossakin alaston mies
kiihkeästi pyrki maaliskuisen päivän armaaseen valkeuteen. Monta
jännityspitkää sekuntia kului. Mutta sitten kuului pieni rasahdus ja
haparoivat kädet ilmestyivät näkyviin avannon sivureunan alta. Sitten
pulahti pinnalle miehenpää.

Paulakengänmies oli vieläkin perinyt voiton, vaikkakin hän oli nyt
perin väsynyt, läähättävä, hieman sinertävä ja syljeskelevä, otsassaan
suuri verinaarmu. Hän ei kyennyt omin avuin kiipeämään jäälle,
mutta avuliaat kädet nostivat hänet, ja auringon paiste ja purevan
kevätahavan sively palauttivat hänet äkkiä voimiinsa. Hän kieltäytyi
menemästä seinien suojaan, kiskoi verhot ylleen ja tarttui työkaluunsa.

Hän selitti saaneensa iskun otsaansa kivestä tahi jostakin,
hämmentyneensä ja kadottaneensa suuntavaistonsa. Hän oli jo ajautumassa
avannon sivuitse, mutta silloin jokin aavistuksen kaltainen kajastus
ilmaisi hänelle avannon aseman. Hän jännitti kaikkensa, kaiken mikä
hengestä irti oli ja pääsi jälleen jään paremmalle puolelle.

Mutta kaikesta huolimatta hän oli vieläkin valmis heittäytymään
tuohon synkeään, outoon seikkailuun, josta jo ajatuskin värisytti
tavallista miestä, kuten toinen, haudantakainen maailma. Sillä aivan
pian tämän tapauksen jälkeen sattui työmaalle tulemaan pari muuta
yhtiön pomomiestä. Heille kerrottiin Paulakengänmiehen jäänalaisista
uinneista, ja he sanoivat heti, että se oli niin suuri vale, että
haisee. He maksavat kaksikin kymppiä nähdäkseen sellaisen uinnin.

Paulakengänmies oli jo nitistänyt yltään puseronsa ja paitansa, kun
miesten enemmistö sekautui asiaan. He sanoivat, ettet ui, mies, enää!
Sinne jäisit. Ja silloin joutuisimme me kukaties ruoattoman pöydän
ääreen, koska olemme antaneet hullun hukuttaa itsensä...

Tämä mielipide oli niin voimakas, että Paulakengänmiehen kolmas
uintinäytös jäi antamatta.

Työ tehtiin loppuun enemmittä urheiluitta, kukin sai tilinsä ja lähti.
Mutta neljän vuosikymmenen takaa muistaa eräs piintynyt maankiertäjä
Paulakengänmiehen ja hänen jäänalaiset uintinsa ylittämättöminä
urheiluesityksinä.

(1932)




HUUTOKAUPPA LUKKARISTA


Oli lakealla maalla kaksi naapurikylää, joiden välillä aikojen alusta
oli vallinnut kilpahenki ja kunnianpyyntö. Jo satoja vuosia sitten
oli toinen kylistä päässyt kuitenkin ikäänkuin ylikynteen. Siihen oli
rakennettu kirkko ja tapuli. Tarut kertoivat, että taistelu herran
huoneen paikasta oli ollut suuri. Molemmille kylille oli koottu
rakennustarpeita. Olipa joskus yönsuojassa hajoitettu alas mitä
päivällä oli rakennettu. Mutta lopultakin kohosivat temppelin seinät
vain toiseen kylään. Vaskikello moikui julistaen tapulipaikan valtaa
suuren alueen yli. Mutta lopullisesti ei sekään pystynyt ratkaisemaan
kysymystä, kumpi kylistä suurempi olisi. Vuosikymmenien kuluessa
esiintyi esimerkiksi kiistaa ja koitoksia siitä, kummassa kylässä asui
ja eli suurimmat voimamiehet, väkikivennostajat, paininheittäjät tai
taitavimmat tanssijat. Joskus selvitettiin asioita tappeluin, joissa ei
kuitenkaan käytetty mitään vaarallisia aseita, joten pahat luuviat ja
suuret verenvuodot vältettiin.

Tulipa sitten säännösteltyjen urheilujen aikakausi. Silloin näytti
jo siltä kuten kyläkunnat olisivat lähestyneet ja liittoutuneet.
Oli kuntien välisiä kiertopalkintoja hiihdossa ja kesäurheiluissa,
joita voittaakseen kylien miehet ponnistelivat rinnan. Mutta vanha
kiista kuitenkin eli ja kyti. Voitetut kiertopalkinnot seisoivat näet
tapulikylän seurantalon seinällä kaiken kansan katseltavana. Ja sitten
saatettiin sanoa, että näin ne meidän kylän pojat! Heidän kylän pojat?
Eivätkö he olleet saaneet noita voitonmerkkejä naapurikylän turvin,
jopa joskus melkein yksistään sen nuorten miesten voimilla? Nyt sitten
tapulikylä tuijotteli ja ihaili palkintojaan ja sanoi, että näin se
tapulikylä.

Oli jälleen kiistaa ja eripuraisuutta. Lopulta naapurikylä päätti
esiintyä kuntien välisessä kilpailuissa omalla joukkueellaan ja tekikin
sen, ja vei kuin veikin komean kiertopalkinnon hiihtourheilussa. Nyt
oli heidän vuoronsa sanoa, että näin meidän kylän pojat! Tapulikylä oli
jäänyt oheen. Mikä katkera pala! Mikä nöyryytys!

Tuli kesä ja sinä kesänä pääsi uusi pallopeli, pesäpallo, seudulla
suureen vauhtiin. Vuosikausia unohduksissa olleella pallonlyönnillä
oli kansassa vanhoja juuria. Innostus oli suuri. Kiertopalkinto oli
hankittu ja alkuotteluitten jälkeen kävi ilmi, että tapulikylä ja sen
naapuri saisivat lopulta kilvoitella ensi sijasta.

Nyt oli niin, että tällä tapulikylän ainaisella kilpailijalla oli
erinomainen lukkari, juuri sotaväestä tullut ja siellä paljon
pelitottumusta saavuttanut nuori mies. Pelättävä oli, että he
voittaisivat juuri sen miehen turvin. Mutta se ei olisi mitenkään
sopinut. Innostus ja himo voittoon oli tapulikylän kansassa erinomaisen
suuri. Talvellisen hiihtohäviön jälkeen olisi tappio pallopelissä
vienyt rinnat liian litteäksi.

Tapulikylän urheilijoilla oli johtomies, jolla oli yllin kyllin
urheiluintoa ja kilpailuhenkeä. Mutta epäiltävää oli, oliko se
laadultaan aivan ihanteellista. Tämä urheilumies oli myöskin rahamies.
Hänen säkättävä moottoripyöränsä pysähtyi eräänä iltana naapurikylän
pallolukkarin asunnon eteen. Taitavien esipuheitten jälkeen tulija
pääsi asiaan:

— Sinä asut tässä kylien rajamailla, niin että on oikeastaan
samantekevää kumman kylän joukkueessa esiinnyt. Me maksamme oitis tuhat
markkaa, jos siirryt tapulikylän seuraan, ja tulevaisuudessakin voimme
olla apuna yhden ja toisen asian järjestelyssä...

Pallolukkari oli köyhänlaisen talon poika. Tuhatlappunen ja asiain
järjestely olivat tosiaankin hänelle erinomaisia etuja. Sitä paitsi
hänenkin urheilu- ja kilpailuhenkensä oli viileää. Hän katseli usein
asioita taloudellisuuden kirkkaassa valossa.

— Niin, sanoi hän, oikeastaan on minulle samantekevää, kumman kylän
joukkueeseen kuulun. Nuo ehdot kallistavat puntarin teidän eduksenne.
Mutta olenhan kuitenkin kuulunut tämän kylän seuraan. Jos nyt
luopuisin, vieläpä näin ratkaisevalla hetkellä, herättäisi se pahaa
verta, vihaa ja vainoa minua kohtaan. Mutta puhun asiasta suoraan
seuramme johtomiehille. Antaa sen sillä välin hautua.

Pallolukkari selitti asiansa seuransa johtomiehille. Sellaiset edut
on tapulikylä hänelle luvannut. Hän on köyhä mies. Ei oikeastaan lyö
leiville vöyhötellä kentällä tyhjän tähden. Hänen täytynee muuttaa
seuraa kaiken pannankin uhalla.

Onhan tämä vähän omituista, tuumivat seuran johtomiehet. Mutta aika on
nyt täpärällä. Tapulikyläläisiä on kaikella muotoa annettava selkään.
Tottahan tuo nyt meiltäkin yksi tuhatmarkkanen löytyy...

Ja he maksoivat oitis rahan pallolukkarilleen. Mutta kaikki tapahtui
hiljaisuudessa. Sillä pelättiin puhetta ja napinaa muussa joukkueessa
ja kansassa.

Tapulikylän urheilujohtajan moottoripyörä pysähtyi jälleen
pallolukkarin asunnon edustalle.

— Olen harkinnut asiaa, sanoi varovainen pallolukkari.

— Mutta en voi muuttaa seuraa. Se herättäisi pahennusta.

Tapulikylän mies näki jo edessään kangastelemassa kylänsä karvaan ja
häpeällisen tappion. Mutta hän yritti vielä.

— Entäpä jos ehtoja korjataan? Jos saisit, sanotaan nyt kaksi tuhatta,
niin urheilu meidän puolellamme maistuisi epäilemättä jo hyvältä...

Pallolukkari mietti.

— En, sanoi hän lopulta, en voi ryhtyä pitämään huutokauppaa...

— Ahaa! Mutta entäpä pieni sairaus, niukahdus kilpailun seuduilla?
Siihen ei ole kenelläkään mitään puhumista. Ja siitäkin maksamme tuhat
markkaa.

Pallolukkari mietti.

— Ei, sanoi hän sitten, kyllä ilkeämielisillä on siihenkin sanomista.
Liian vaarallista. Kyllä minun on yritettävä.

— No, sinä yrität sitten! Mutta hyvin pieni sairaus, tilapäinen
alakunto, pallo lipsahtelee ja niin pois päin, jos kylämme voitto
näyttää sitä vaativan. Tämäkin tekee tuhat markkaa. Raha on monesti
lujemmassakin.

Pallolukkari mietti. Eikö raha, leipä, ollut tärkeämpi asia kuin kaiken
maailman katoavainen, joissakin päivissä haihtuva kyläkunnin? Juoksut
ovat juoksuja ja tuhat markkaa on tuhat markkaa. Sitä paitsi tämä asia
oli siten järjestettävissä, etteivät sivulliset koskaan pääsisi sen
perille.

Teräväreunainen, ruskeanharmaaselkäinen seteli siirtyi hänen taskuunsa,
ja tapulikylän urheilu johtomiehen moottori säkätti tiehensä.

       *       *       *       *       *

Pelipäivä. Valkoiset kalkkiviivat ruskealla hiekkakentällä,
liehahteleva lippu tangossaan ja kansa kentän reunoilla tummankirjavana
renkaana.

Tapulikylän pelipäällikkö voitti hutunkeitossa ja valitsi ulkopelin.
Naapurikylän pallolukkari löi ensiksi, keinotteli pesältä pesälle ja
veti sisään ensimmäisen juoksun. Huuto oli suuri.

— Kyllä se poika polkasee, vaikka valittelikin kuntoaan...

Tapulikylän moottorimies hivuttautui hälinässä lähemmä ja puhui
kiireisin kuiskauksin:

— Entä sopimus? Muistat kai sopimuksen, paperilla vahvistetun
sopimuksen?

— Kyllä, kyllä! Mutta järki ennen kaikkea. Ei se mahdu kehenkään, että
häviö olisi hyvin ruma. Pelivuorojahan on seitsemän, lopussa kiitos
seisoo.

Vielä pari juoksua. Sitten kolmas palo.

Kukaan ei huomannut mitään erikoista. Tiukkaa peliä. Mutta ehkäpä
sentään joku tarkka silmä havaitsi syötöistä suuren prosentin
luvattoman rehellisiksi. Tapulikylän joukkue sai neljä juoksua. He
johtivat. Riemu oli suuri.

Muutamia vuoropareja meni ilman juoksuja. Tapulikylä säilytti niukan
johdon ja naapurikylän lukkari oli tyytyväinen. Näytti siltä, että
kenenkään ei tarvitsisi huomata, että hän ei pannut parastaan, että
hän itse asiassa oli tapulikyläläinen solu joukkueessaan. Mutta sitten
meni tapulikyläläisten ulkopeli rikki. Kehittyi ajoja, lyönnit olivat
tiukkoja, takakenttä vuoti ja puolikymmentä juoksijaa pinkoi sisään.

Lopultakin tuli tapulikyläläisten sisävuoro. Jännitys kiihtyi sekä
pelaajissa että katsojissa. Varsinkin naapurikylän lukkari tunsi
omituisen asemansa peräti hermoille käyväksi. Kykenisikö tapulikylä
tasoitukseen? Saisiko se etukäteen lunastamansa juoksut huomaamatta,
sievästi? Saisiko hän karkeita virheitä tekemättä johdetuksi pelin
tapulikyläläisten voittoon ja siten rahansa rehellisesti ansaituksi?

Kunpa tapulikylän pelaajat eivät olisi olleet niin hermostuneita. Kenen
tahansa täytyi jo huomata, että naapurikylän lukkari pelasi huonosti.
Hyvät nostot eivät riittäneet. Oli viivytettävä heittoja, jopa pari
kertaa lipsautettava käsistä hyvästi heitetty pallo, että juoksu
pääsisi perille ja palo jäisi tulematta. Tapulikylän huutosakki puhkesi
naurunrähäkkään ja ivahuutoihin. Pallolukkarin täytyi ponnistella
pysyäkseen osassaan. Ensi kerran hän epäili, oliko hän myynyt
jotakin olematonta liian halvasta hinnasta. Eikö ehkä tuhatmarkkanen
korvaisikaan paria käsistä ponnahtanutta palloa? Hän kykeni kuitenkin
jokseenkin tyynesti jatkamaan, kunnes tapulikyläläisillä oli pari
johtojuoksua. Niin oli varminta. Kaiken varalta.

Mutta sekään ei riittänyt. Sisävuoro, viimeinen. Naapurikylän joukkue
pelasi jälleen hyvin ja pääsi juoksulla johtoon. Jännitys nousi
korkeimmilleen. Harvathan tiesivät, että tapulikylän voitto oli jo
ostettu tuhannellamarkalla. Näitä harvoja, naapurikylän pallolukkaria
erittäinkin, jännitti ainoastaan epätietoisuus siitä, voisiko se
tapahtua ilman, että kaikki kansa saisi sen tietää.

Tasoittava juoksu. Mutta paloja oli jo kaksi. Lukkari oli kuitenkin
päättänyt, että peli saisi jo loppua. Hän ei jaksaisi sietää pitemmälle
toverien ihmettelyä ja tapulikylän huutosakin ivallista rähäkkää.
Mies seisoikin jo kolmannella pesällä. Suora, ihanteellinen koho ja
pallo viuhahti kentälle. Mutta polttaja syöksyi kuten haukka maasta
ponnahtavan pallon kimppuun ja palautti sen kauniisti ja hätäilemättä.
Mutta lukkari rynnisti kentälle vastaan ja voittojuoksu vilahti perille.

Huutoa ja vaikenemista, nauravia ja happamia naamoja. Loppuvihellykset.

— Miksi rynnistit hyvää heittoa vastaan? kysyttiin naapurikylän
lukkarilta.

— Enhän ollut oikein kunnossa. Asia näytti minusta sitä vaativan...

— Näytti! Luulen, että se alkoi näyttää siltä jo silloin, kun
moottoripyörä seisoi pihallanne...

Pallolukkari kimmastui. Hän iski pallon syöttölautaseen, niin että se
kimmahti korkealle ilmaan.

— Uskokaa mitä tahdotte. Jos asia on siten kuten luulette, niin silloin
tässä pelissä ei ole voittanut kumpikaan kylä, vaan minä. Ja minä en
koske enää tuohon kapineeseen tuhannenkaan riksin hinnasta...

Pallolukkarin urheilu-ura oli lopussa.

Mutta kaikesta huolimatta oli tapulikyläläisillä rintaa. Naamat olivat
nauravia ja kielet liikkuivat kerkeästi. Olivathan tapulikylän pojat
voittaneet ikuisen ja kiusallisen kilpailijan pesäpallopelissä.

(1932)




MUUAN KASVATUSYRITYS


Sinä päivänä, jolloin ensimmäisten lumien laaja ja riemukkaan valkea
vaippa peitti routaisen maan, Herneinen, mökinmies, puunkaataja ja
ketunpyytäjä, teki itselleen katkeran tunnustuksen. Hänen aikansa oli
ohi. Oli tullut jo ikäänkuin iltakahvin aika hänen elämässään.

Niin oli asia, vaikka hän oli vielä terve ja järkkymätön mies, vaikka
hän vielä epäilemättä eläisi vuosikymmeniä mökissään, olisi monen puun
surma ja monen ketun kohtalontähti.

Mutta tämä oli Herneisen elämää vain näennäisesti. Oikea elämä oli
suurissa hiihtokilpailuissa, laduilla, joiden päässä odotti voitto,
kunnia ja maine. Siellä eli Herneinen hengessään yli monien lumien
kunnes ne raukesivat huhtikuun vesiin ja aurinkoon. Sinne juhlaviin
korkeuksiin kohosi hänen henkensä usein kesän helteilläkin: lumi ja
latu, vauhti ja voitto väikkyi hänen edessään.

Ehkä näin oli siksi, ettei hän ollut koskaan voittanut. Ei koskaan
suurissa kilpailuissa, joissa maan parhaat olivat mukana, ei aivan.
Hän oli jäänyt viidenneksi, neljänneksi tai kolmanneksi. Olipa joskus
päätynyt maaliin toisenakin. Mutta vain toisena. Aina hän oli saanut
katsella maaliintuloa jälkisin puolin. Aina oli joku heittänyt
vitiä hänen silmilleen. Hän oli tunnettu sitkeänä ja vaarallisena
kilpailijana, sisumiehenä, joka kaiken näyttäessä toivottomaltakin
oli valmis leppymättömään loppukiriin, hävitäkseen kuitenkin aina
armottoman niukasti muutamalla suksenmitalla. Siitä tuli kuten sääntö.
Se oli saanut alkunsa hänen ensimmäisessä suuressa kilpailussaan,
silloin kun urheilu lopullisesti tuli ja täytti hänen elämänsä, kun
tuntematon mies löi kuulun ja ylpeän hiihtosankarin.

Herneinen oli silloin sotamiehen takissa. Tämä antoi suurelle
hiihtäjälle aiheen huomautukseen:

— Ei minusta muu kummaa ole, vain että sotamiesraukatkin lähtevät
kuuden peninkulman taipaleelle...

Läsnä oleva upseeri nousi loukkaantuneena ja kysyi, että mitä sillä
tarkoitettiin.

— Ei muuta kuin että sotilailla ei ole riittävästi
harjoitustilaisuuksia...

Mutta siinä kilpailussa otti Herneinen kaiken irti itsestään luita ja
ytimiä myöten ja voitti suuren ja ylvästelevän hiihtosankarin. Mutta
eräs päivän loiste oli miltei yksinomaan hänen, ensimmäisen. Herneinen
oli vain toinen mies. Eikä hänestä koskaan tulisikaan voittajaa.

Nyt ensimmäisten lumien sataessa hän teki itsekseen katkeran
tunnustuksen. Hänen aikansa oli ohi.

Mutta hän ei ollut kuitenkaan kuten pakanat, joilla ei toivoa ole.
Hänellä oli poika. Herneinen loi katseen poikaansa ja ajatteli,
että hän on sen kuitenkin tekevä. Kun poika kerran voittaa, on se
ikäänkuin hänen oma voittonsa, hänen hartaimman ja hellittämättömimmän
loppukirinsä tulos. Ja pojan on voitettava. Hänet on kasvatettava
mieheksi siinä mielessä, siinä hengessä, ettei muu tule kysymykseenkään.

Sillä Herneisellä oli tunne, että hän itse oli aloittanut liian
myöhään. Liian myöhään oli urheilu tullut ja täyttänyt hänen elämänsä.
Hän ei ollut kasvanut mieheksi oikeassa vireessä. Siitä johtui hänen
kuulumaton kovaonnisuutensa, hänen uskomattoman niukat ja armottomat
häviönsä.

Niin sai alkunsa tulevan suuren hiihtäjän kasvatus. Ensiksi oli luotava
sisu, koskaan hellittämätön sisu, tottumukseksi käyvä sisu. Ei koskaan
saa ojentaa selkäänsä kesken kaiken, ei koskaan pysähtyä huokaamaan.

Tuo toistakymmentään käyvä hennohko poika sai tehdä isälleen seuraa
päivät päästänsä pyyntiladuilla tai puunkaadossa, sahaamisessa ja
kuorimisessa. Hänen oli hiihdettävä aivan kantoihin, kun illan
hämärissä palattiin kotiin kohti mieluista ruokakuppia, maistuvaa
vuodetta.

Pojan ei sopinut jäädä. Silloin kuului isän ivallinen huomautus. Aina
kannoilla, edellekin. Oli huomattava, jos vanhan vauhti laimeni.

Vain siten luodaan sisu, yksitoikkoisilla, armottomilla, ikävillä
työpäivillä. Siellä metsän yksinäisyydessä on osattava loihtia mielensä
silmän eteen kilparadan juhlavuus ja katsovan kansan kohina.

Poika näyttikin kehittyvän ihmeesti. Ei sopinut vertailukaan
ikäisiinsä. Vielä eräitä vuosia ja vauhtia, repäisevää vauhtia sisun
ja kestävyyden lisäksi, niin mitään ei puuttuisi. Hän tekisi sen mikä
isältä oli jäänyt vain vähää vaille suurilla kilpaladuilla.

Mutta jos poika kestävyydessä osoittikin ikäisekseen ihmeitä, niin
eräät muut ominaisuudet näyttivät vastaavasti vähenevän. Mielenvireys,
iloinen yritteliäisyys haihtuivat. Hymyilemättä ja nauramatta hän
täytti isänsä kaukonäköiset kasvatussuunnitelmat, ilman mitään
omintakeisia lisäyksiä tai vähennyksiä. Suurista sisun ja kestävyyden
osoituksistaan huolimatta hän näytti laimealta ja heikolta.

Ennen kuin talven lumet hupenivat huhtikuun vesiin ja aurinkoon, oli
isä Herneisen lievennettävä sisunkasvatusohjelmaansa. Sillä poika oli
jo ikäänkuin sairas. Eivätkä kesälaitumet häntä virkistäneet. Hän
sairasteli jo todenteolla, kitui, kuten kansa sanoi. Kun uudet lumet
jälleen peittivät pehmeinä ja valkeina routaisen maan, oli hän vainaja.

Suuri isku Herneiselle. Sillä kuolleista ei ole mitään toivoa.
Lisäksi naapurit ja kylänmiehet olivat mielihalulla saattaneet hänet
omantunnonvaivoihin. He panivat pojan varhaisen kuoleman isä Herneisen
kasvatusjärjestelmien syyksi. Hän oli pitänyt poikaansa liian ahtaalla.
Urheiluhulluus ja kunnianpiru oli ottanut hänet valtaansa hännänhuippua
myöten ja pannut hänet rasittamaan ylenmäärin keskenkasvuista
poikaansa. Hänestä piti tulla hirmuinen hiihtäjä. Tuossa oli nyt
tulos. Kävi kuten mustalaisen lapselle: oli juuri oppimaisillaan
levähtämättömyyteen niin kuoli...

Mutta isä Herneinen, mökinmies, puunkaataja ja ketunpyytäjä, kesti
tämänkin järkkymättä, kuten oli kestänyt kaikki armottoman niukat
häviönsä leppymättömien loppukirien jälkeen kilpaladuilla.

Hän hautasi poikansa, kuunteli papin sanat, muisti naapuriensa
kauttarantaiset huomautukset, kiri tiukemmalle tuppivyönsä ja potkaisi
suksensa liikkeelle.

— Se on huono, joka ei kestä. Eikä silakka suolassa pahene...

Latu maistui, hiihtohiki ikäänkuin hyväili pintaa.

— Jos tässä pitää vieläkin itse yrittää, kun kerran toiveet pojasta
menivät tuonne kirkkomäkeen...

(1934)






ILMEITÄ ISÄNMAAN KASVOILLA

Juttuja vuosilta 1931-33




HISTORIALLINEN KERTOMUS MUUTAMASTA PUU-NIMISESTÄ MIEHESTÄ JA ERÄÄSTÄ
KAPINASTA


Niin sanotun yleismaailmallisen talouspulan lautuva tauti ulottui
myöskin Puhdon kylään. Koko kylän elämä oli kuten sairasta ja kituvaa.
Useimmat talot olivat hankaluuksissa paperiasioittensa kanssa, maat
olivat pantatut pankeille ja kaikenkarvaiset velat ja vekselit
kohosivat ja paisuivat kuten limpputaikina raskaitten korkojen vuoksi.
Voi- ja lihakilojen hinnat olivat matalalla, ja jos metsässä törrötti
vielä joitakin orpoja mäntyjä, niin niidenkään myynnillä ei asioita
autettu. Isännät alkoivat jo tulla siihen vakaumukseen, että oli
turhaa juoksennella pankeissa ja rahamiesten puheilla, sillä jokainen
heistä oli nyt siinä sieluntilassa, ettei erästä paperilaatua saanut
päästää liikkeelle. Kiinni entisetkin! Viranomaiset toimittelivat
ulosmittauksia ja pakkohuutokauppoja. Jos joku talo olisi välttänyt ne
omalta kohdaltaan, niin takuujärjestelmän monisilmäinen verkko kiskaisi
senkin joukkoon. Isännät katselivat ajanmerkkejä ällistelevin silmin.
He huomasivat tämänkin yhteiskunnan olleen jonkinlaisen kollektiivin.
He kulkivat pulakokouksissa, joissa puhuvaiset ja suulaat miehet
haukkuivat rahajärjestelmää, maanhallintoa ja herroja. Kirjoitettiin
ponsia ja koottiin nimiä listoihin. Talojen työt tehtiin jotenkuten,
hutaisemalla. Sillä ketäpä huvittaisi kylvää, kun ei tiedä kuka leikkaa.

Mökkyrit ja irtolaismiehet elivät jo suoranaisessa nälän tuttavuudessa.
Sillä puuhommat olivat naurettavan vähäisiä, mutta taksat näissä
töissä eivät asianomaista naurattaneet. Ja jos joku talollinen
tarvitsi työmiestä, sai olla kiitollinen jos rupeaman perästä
voi täyttää vatsansa. Kunta sai kirjoittaa luottonsa rippeillä
jauholappuja. Mökkyri söi tällöin puuron, loikoi penkillään ja käveli
yhä repaleisemmassa asussa kylällä ja ajatteli kuinka tämäkin kylä
oli maalia vaille valmis. He miettivät sydämessään, että pudotkoot
vain isännätkin pöytiensä päistä. Eivät he työläistä alemma putoa.
Sittenpähän näkevät hekin köyhyyden pohjan, hekin, jotka ovat kerran
pitäneet hallussaan menneitten sukupolvien ja nykyisten työläisten
työtä...

       *       *       *       *       *

Puhdon kylän pulamiesten epävirallinen päämies oli Puu nimeltään.
Hän oli vöyräänlaisen talon poikia. Punakapinassa, alle
kahdenkymmenenvuotiaana poikasena, hän oli innostunut sotahommiin ja
ottanut sitten osaa moniinkin heimoushenkisiin sotaretkiin. Näiden
loputtua arkiset olot tuntuivat hänestä kuivilta ja hän kulutteli
pienen perintönsä sekä ajautui avioliittoon ryhtyen maanviljelijäksi
tilalle, jonka hän sai haltuunsa luotolla sukulaistensa nimien turvin.
Hän teki työtä lujasti vuoden ja parikin, mutta hänen veriinsä oli
ehtinyt imeytyä seikkailijan levottomuutta. Hänellä ei ollut maamiehen
tarvitsemaa malttavaista kärsivällisyyttä. Hän työlästyi asioittensa
hoitelemiseen ja matkusti Kanadaan aikeissa suorittaa velkansa äkkiä
ulkomaan kalliilla rahalla. Mutta hänen matkansa epäonnistui. Hän
tuli muutaman vuoden kuluttua takaisin kertoen kanssakäymisistään ja
otteluistaan kommunistien kanssa.

Sitten tulivat ahtaat ajat. Velkoja ei voinut enää hoitaa millään
opilla. Ne kohoilivat joka puolella kuten luhistumaisillaan
olevat seinät. Ulosmittauksia tapahtui ja pakkohuutokaupat olivat
odotettavissa.

Puusta tämä kaikki oli merkillistä. Hän oli omistavasta luokasta
lähtöisin, hän uskoi yhäkin olevansa omistava mies, vaikka olikin
saanut talonsa aivan velaksi. Hän oli isäntä talossaan. Hän ei lähtisi
siitä muuten kuin jalat edellä. Sellainen mies hän oli, maansa
vapauden ja itsenäisyyden puolesta taistellut mies. Ja nyt aiottiin
antaa tästä palkaksi maantie. Etteivät vain maata hallitsevat miehet
olleet salaisia kommunisteja, ruplilla ostettuja... Hänessä lepatteli
ilmiliekissä suomalaisen talonpojan vuosisatainen herraviha.

Hän kulki pulakokouksissa ja käytti kiivaita puheenvuoroja. Toimintaa,
toimintaa! Ei herrojen tammannahkaiseen omaantuntoon sanat tehoa...

Kun Puhdon kylässä oli ensimmäinen pakkohuutokauppa, niin Puu kokosi
sakin miehiä. He kierittelivät suunnattomia kessusätkiä ja polttaa
leuhuuttelivat niitä viranomaisten nenän edessä. Sanomalehtipaperin
ja huonon tupakan harmaa savu ja ilkeä tuoksu täytti huoneen.
Kiusaa herroille! Siinä he olivat, niin sanotun pula-ajan keksijät
ja ylläpitäjät ruumiillistuneina... Vetäkööt kerrankin honoonsa
talonpoikaista häkää... Ahaa, eipä kestäkään keuhkot! Ovi aukaistiin,
mutta Puu vetäisi sen jälleen kiinni. Tämä temppu toistettiin useasti,
kunnes huutokaupassa etujaan valvova pankinjohtaja sanoi:

— Ei se Puukaan noin paiskonut ovia, kun tuli pankkiin rahoja
pyytelemään...

Tämä kaiveli Puuta perinjuurin. Ihan veri kiehui sydämessä. Hän muisti
kuulleensa jotakin tuon miehen entisyydestä, venäläisajoilta. Aina se
osaa olla hyvällä puolella.

— Mene Bobrikovin takapuolesta toukkia nokkimaan! sanoi hän.

Pankinjohtaja vaikeni. Puu pääsi eräänlaatuiseksi voittajaksi ja
köyhäin pulatalonpoikain suosikiksi.

Oli kevät ja koivujen vihreys hämmästytti varpuihin tottunutta
silmää. Myöskin Puu tunsi suonissaan ikäänkuin kevään mahlat. Sillä
toiminnan sanoma oli saapunut. Lähetti oli tullut ja ilmoittanut, että
naapurikunnassa oli ollut kahakka viranomaisten kanssa. Nyt aiottiin
kansaa tutkia, kostaa. Sen vuoksi oli sinne nopeasti saatava toimintaan
valmista väkeä. Eli koottava sitä johonkin muualle, että herrat
lyötäisiin pelolla.

Puu käveli kiivaasti talosta taloon. Kokoon! Hetki on lyönyt! Nyt ei
värkätä enää kokoon ponsia, vaan pannaan ne käytäntöön.

Kaikki isännät lupailivat lähteä. Ainoastaan Puun naapuri, mökinmies,
kieltäytyi.

— Minä olen ollut yhdessä kapinassa vuonna kahdeksantoista ja jouduin
häkkiin, piikkilanka-aidan taakse ruohonpiikkejä nyhtämään... Sitä
mieltä olen, että supistuu siinä nytkin laitumet kapinoitsijoilta...

— Nyt on eri kapina ja eri asiat kyseessä ja eri miehet veivissä!
Mutta sinä olet punikki. Sinä odotat kaikkien köyhtymistä ja yhtymistä
moskovalaisen orjanopin alle. Mutta turhaan odotat! Ei se sovi
seinillekään, että isännät rengeiksi muuttuu...

Niin kokoontuivat kaikki kylän luotettavasti kapinamieliset talonpojat,
joku mökkiläinen ja työmies joukossaan, Puun asuntoon pitämään
neuvoa. Oli varmaa että naapuripitäjässä oli tapahtunut jotakin.
Sinne virtaili miehiä, siellä siirryttäisiin sanoista tekoihin. Mutta
Puu ehdotti, että liikehtimisaluetta laajennettaisiin, ryhdyttäisiin
ripeään toimintaan, vangittaisiin pitäjän virkakunta ja pistettäisiin
riittävästi räjähdysainetta pankkirakennuksen alle...

Se olisi jonkinlainen mielenosoitus, historiallinen juhlapamahdus,
uuden ajanjakson alkumerkki. Sillä kylässä oli eräs uuden
talonpoikaisen ajatussuunnan teoreetikko ja filosoofi, Kolu, vanha,
niinipartainen pienviljelijä, uskonnollinen mies, joka oli kymmeniä
vuosia tutkinut raamattua ja nykyään päässyt siihen tulokseen, että
siellä on ennustettu kaiken rahan tulevan näinä aikoina arvioiduksi
oikeaan arvoonsa, saatanan keksinnöksi. Arvo annetaan vain työlle ja
työn tuotteille, eikä joutaville papereille, joita herrat eräitä vuosia
sitten tunkivat kaikki paikat täyteen. Kaikki nimikirjoitukset kävivät
rahasta. Nyt on muutettu tyyliä. Kaikilla niillä nimillä ja papereilla
lypsetään nyt talonpojan maat ja omaisuus työtätekeviltä omistajiltaan
herrojen haltuun.

Mutta ei edes Kolu hyväksynyt Puun suunnitelmaa. Raha pudotkoon
valtaistuimeltaan muuten, hiljaisemmasti, ei vakaista taloa särkemällä.

— Ei se putoa, sanoi Puu. — Ei putoa ajatuksilla ja sanoilla. Tointa
siihen tarvitaan!

Muutamat, jotka hyväksyivät Puun ajatuskannan epäilivät sen sijaan
toimintavälikappaleitten riittäväisyyttä.

— Puh, pani Puu. — Onhan aina sanottu, että lyöpä aseen löytää! Meillä
on miehiä ja kättäpitempiäkin, koska useimmat olemme suojeluskunnassa.
Ja kirkonkylän laidassa räjäyttelevät tietyömiehet kiviä. Sillä
dynamiitilla hajoaa kyllä pankkikin. Ottakaa huomioon, että nyt on
toiminta-aika, eikä mikään huonekokous...

Mutta päätökseksi jäi, Puun vastustelemisesta huolimatta, että ei
ryhdytä mihinkään omassa pitäjässä, vaan mennään isompaan joukkoon
kuulemaan sen mielialoja ja johtajien määräyksiä. Tilattiin puhelimella
auto kirkolle valmiiksi.

Koska joukossa oli monta uskonnollista miestä, niin Kolu piti lyhyen
saarnan Jaakopin epistolan viidennen luvun perustuksella:

»Katso työmiesten palkka, jotka teidän maakuntanne elon niittäneet
ovat, joka petoksella teiltä pidätetty on, huutaa: ja elonleikkaajien
parut ja huudot ovat tulleet Herran Zebaothin korville.

Te olette herkuissa eläneet maan päällä, ja olette teidän hekumanne
pitäneet: ja teidän sydämenne syötelleet niinkuin teuraspäivinä...»

Saarna loppui väleen ja kajautettiin virsi. Se kävi voimalla ja
hartaudella. Leukalihakset sujahtelivat ja silmät hehkuivat:

»Valittaa täytyy totta Ja surra suuresti, Kun vääryys vallan ottaa Ja
pahuus paisuupi. Mykäkskö tuli kerran Jo kaikki maailma, Kun oikeutta
Herran Ei kenkään julista?

Nyt petos, vilppi täällä On noussut kunniaan, On valhe vallan päällä Ja
vääryys voimassaan. Ei köyhän kurjan ääntä Viattomuudessaan kuunnella,
rikas vääntää Lain myöten tahtoaan.

Kas lähimmäistään syövät Nuot jumalattomat, Viekkaudella vievät
Sen elot ainoat. Kuin käärme kiukuissansa, He, korvat lummessa,
Ahdistelevat kansaa, Sortavat vaivaista.

Mut kerran Herra kostaa Työt jumalattomat, Rankaisee ansiosta Ryöstäjät
viekkahat, Ne, jotka täällä veivät Orvoilta oikeuden Ja lesken leivän
söivät, Vaivaisen osuuden.»

— Se on virsi, sanoi Kolu, joka ei koskaan ole kajahdellut satavuotisen
kirkkomme seinistä, jonka isämme ovat vaivalla rakentaneet. Sillä
kirkko on se portto, joka pitää yhteyttä maan hallitsijain kanssa...

Nyt kaikki hajaantuivat kotiaan, sonnustautuakseen matkaan. Kirkolla
odotti kapinavaunu.

Puu pisti reppuunsa evästä ja suuren pistoolin. Emäntä huomautti, ettei
talossa ole polttopuuta puikkoakaan.

— Ei nyt auta välittää jostakin vellipadan kiehutuksesta, sanoi isäntä.
— Suuremmat tulet tässä on kyseessä...

Mutta mennessään hän kävi kuitenkin siinä naapurimökissä, jonka mies ei
välittänyt osallistua tähän kapinaan, järjestelemässä puuasiaa.

Niinpä mökin mies kirveineen kiipesi läheisen heinäladon katolle samaan
aikaan kuin isäntä polki kiivaasti pyöräänsä taistelun tiellä maailman
pahuuksia vastaan.

       *       *       *       *       *

Puu oli istua törötellyt jo tuntikausia vaunun perässä, vararikon
partaalla olevan ja siksi kapinamielisen automiehen köyhässä
ja kuluneessa vaunussa. Mutta muita sotatovereita ei kuulunut.
Kapinavirren veisanneet ja sonnustautumaan lähteneet miehet olivat
uponneet sille tielleen.

— Kyllä ne ovat miehiä ponsia tekemään, mietti Puu, ja virsiä
älähtelemään, mutta annahan, että on toimittava! Eivätköhän saisi nyt
veisata, että kell' esteenä on emäntänsä... Pelkurit! Mutta jos käypi
ilmi, että tässä voiton päälle päästään, niin ovat heti kuin haaskat
saaliilla...

Nyt siinä auton lähettyvillä seisoskeli jo nimismieskin
virkamerkeissään. Hän kurkisti vaunuunkin, mutta ei puhunut mitään.

— Niinkuin, mietti Puu, yksi nimismies ja pari poliisia olisi esteenä,
kun kansa nousee, kun kapinavaunu vierii...

Mutta kapinamielinen kansa näytti käyneen uniseksi. Ketään ei tullut,
vaikka Puu istui paikoillaan toisenkin pitkän tunnin. Sitten hän sanoi
kuljettajalle:

— Liikaa komeutta se on kai minun yksin ajaa tällaisella vaunulla.
Menen omin neuvoin.

Hän astui alas vaunusta.

— Mitä repussa on? kysyi nimismies.

— Ruutia, vastasi Puu ja meni hakemaan pyöräänsä ja alkoi polkea
kinkuttaa kohti seutuja, jossa kansan piti olla paremmalla
nousutuulella.

       *       *       *       *       *

Puu löysi kapinan. Hän löysi monesta pitäjästä liikkeelle lähtenyttä
kansaa, tuhannen, parikin tuhatta miestä. Siinä laumassa oli
katkeruutta, uhmaa ja herravihaa. Mutta se oli kuitenkin vain sekava
lauma, ilman johtajia, ilman varmaa päämäärää ja toimintaohjelmaa.
Mitä nuo kaikki liikkeelle lähteneet miehet tahtoivat? Parempaa
toimeentuloa, leivän ja asunnon varmuutta. Miten tämä oli
järjestettävissä? Elköön heitä rasitettako koroilla, veroilla ja
velan maksuilla ja annettakoon heille riittävästi paperirahaa. Mutta
siihenhän herrat eivät taipuneet. Mutta heidät oli pakotettava,
näytettävä, että köykäisiä he kuitenkin ovat jumalan kovanilman
noustessa... Monet puhuivat kiivaasti ja kiihkoisasti, ettei tässä
ole enää muuta keinoa kuin tappelu. Verta tässä on nähtävä. Vaikka
menisi henki. Niin on mennyt isienkin... Mutta joukossa oli myöskin
vaiteliaita, varovaisia, katsastelijoita, uteliaisuudesta joukkoon
yhtyneitä.

Mutta kokonaisuudessaan tämä lauma olisi kuitenkin tehnyt jotakin,
jos sillä olisi ollut johtaja, edelläkävijä. Mutta sitä ei noussut.
Puu huomasi, että ne miehet, joilla olisi ollut nyt tilaisuus,
painuivat kuin pakoillen laumaan. Jos he olivat pakotetut jotakin
sanomaan, puhuivat he nyt rauhallisuudesta ja odottamisesta.
Ikäänkuin sellaista ei olisi jo ollut yllin kyllin. He mainitsivat
liikkeellenousun alan pienuudesta ja välikappaleiden niukkuudesta.
Ikäänkuin suurikin tuli ei olisi aluksi pieni kipinä! Ja välikappaleita
olisi kylliksi. Kolmen suojeluskunnan varusteita ja ampuma-aseita,
joukossa konekiväärejä, sanottiin tuodun seudulle peitetyissä
vaunuissa. Ammuksien ja muonituksen järjestäminen vaati vain ripeyttä
ja päättäväisyyttä. Yksinpä jo taistelurintaman valtava näky olisi
vaikuttanut lamauttavasti herrojen selkärankaan. Mutta tällainen sekava
lauma, ikäänkuin tukkijätkien luppoaikaparveilu sai heidät hymyilemään
mahassaan.

Ne miehet, joilla olisi ollut tilaisuus, antoivat ajan kulua. Ja
epäilys, alakuloisuus ja pelkuruus levisi piankin toiminnan ja
tehtävien puutteessa maleksivaan laumaan.

Puu katkeroitui peräti. Hän kulki joukossa usuttaen ja yllyttäen.
Hän sanoi, että herrojen ja johtajien paljoutta tässä on moitittu.
Mutta eihän noita näytä olevan tarpeeksikaan. Tämmöinen työhönvalmis
miesmäärä lahoo paikoilleen vain johdon ja päämiesten puutteessa. Mutta
hänen suunnitelmansa ja ehdotuksensa pelästyttivät täälläkin heikkoja
henkiä, kuten olivat pelästyttäneet kotikylässäkin. Ainoastaan sen
hän sai aikaan, että lähettejä, värväreitä toimitettiin ympäristöön.
Mutta Puu ennusti, että tämäkin työ jääpi tehottomaksi, ellei täältä
pääpaikalta kuulu mitään.

Mutta ei tapahtunut mitään. Rohkein ja kapinallisin teko mikä sattui
oli, että eräs puolileuhka mies vei hevosensa laitumelle nimismiehen
ryytimaahan. Tuo laiha, romuluinen koni nyhti ja kolusi kasvien taimia
ollen kuin käytännöllinen esimerkki tavallisten sääntöjen murtumisesta.
Mutta se olikin viimeinen ja ainoa iloinen ja kapinallinen näky.

Hevosessa olikin tämän kapinamielisen liikehtimisen alku ja loppu.
Pulanrasittama talonpoika ja näivetystauti olivat iskeneet yhteen
yksitoikkoisella tasankomaalla. Sillä herrat olivat, kansan uskon
mukaan, tienestitarkoituksessa ryhtyneet etsimään olematonta
näivetystautia. Kun kieltolaki kumoutui ja pirtumääräysten kirjoitus
loppui eläinlääkäreiltä, keksittiin uusi tulosuoni, tarkasteltiin
hevosia valtion kustannuksella. Ja ettei touhunta näyttäisi aivan
aiheettomalta olivat he määränneet ammuttavaksi muun muassa erään
miehen hevosen. Mutta mies oli tottelematon. Hän uskoi, ettei hevosessa
ollut muuta tautia kuin mitä niukasta ruoasta ja runsaasta työstä
lankesi luonnostaan. Mies tuomittiin tottelemattomuudesta sakkoihin,
jotka varojen puutteessa aiottiin sovituttaa vankeudella. Mutta
herra- ja virkavihaa täynnänsä olevat talonpojat sieppasivat miehen
poliiseilta. He toimivat siinä vakaumuksessa, ettei maassa riitä
rautoja tällaisia miehiä varten.

Tämä oli ollut kuin kipinän iskentää. Sen vuoksi Puukin oli nyt täällä.
Mutta kipinä oli lopultakin ollut huono. Sillä mitään isoa roihua ei
syntynyt. Kaikki jäi yhäkin pinnanalaiseksi kydöksi.

Koko kapinan komein huippupiste oli silloin, kun eräs ruma, laiha koni
kolusi rankaisematta nimismiehen ryytimaassa. Se oli ollut Puusta kuin
kapinalaulu.

Sitten tuli poliisikomennuskunta pääkaupungista, ja kapinallisten
johtoa ja ohjelmaa vailla oleva lauma väistyi kiireesti toiselle
puolelle jokea. Nyt notkeat, urheilijavartaloiset poliisit kävelivät
pitkin kujia mustat pamput valkohansikkaisissa käsissään. Kapinalliset
katselivat heitä ja sanoivat, ettei oikeita poliiseja riitä mistään
noin paljon. Ne ovat herraspoikia, ylioppilaita ja koululaisia, joissa
asuu halu pieksää kansaa ja joille on pistetty ylle poliisin puku.

Niin jatkui kapina vielä pari päivää ja pari yötä. Musta suomaanjoki
virtaili välillä ja toisella puolen heiluivat virkakunnan valkoiset
hansikkaat ja mustat pamput ja toisella puolen viipyivät yhäkin
kapinalliset. Mutta heillä ei ollut mitään ohjelmaa, johtoa eikä
järjestystä. Miehet, joilla olisi ollut tilaisuus, olivat kadonneet
kokonaan, ja tavalliset miehet alkoivat myöskin vähitellen väsyä ja
lähteä tiehensä. Uusia tuli kyllä vielä tilalle, joten mittatappioita
ei aluksi huomattu. Mutta suuret sateet ja nälkä piiskasivat pian
sisukkaimmatkin kotilaitumia kohti. Kun esivallan edustajat huomasivat
tämän, päättivät he näyttää voimaansa. He piirittivät majapaikan
ja sieppasivat kiinni kapinallisten rippeet, jotka nekin olivat
enimmäkseen rippikoulupoikia ja muita kapinallisia katsomaan tulleita
uteliaita.

Saipa syytön liha iskujakin, kuten kerrottiin. Oli nykäisty tieltä
laumaan joku varakas vanhapoika, vaikka hän kaikin tavoin vakuutti
viattomuuttaan. Ei hän ole pulamies! Hänellä ei ole penniäkään velkaa!
Paremminkin rahoja! Mutta häntä ei uskottu. Hän sai iskun pampusta
hangoittelusta ja sai kestää ahtaan vankeuden vaivat ja tuli täyteen
pulamiehuutta ja kapinahenkeä.

Ilmeitä isänmaan kasvoilla

Joten kapinan kukistus oli, kuten kuulema usein sattuu, samalla uusien
siemenien sirottamista.

       *       *       *       *       *

Mutta Puu pujahti viime tingassa, nähtyään kaiken toivon turhaksi,
kapinakeskuksesta välttääkseen vankeuden. Hän polkea kinkutti
sateisessa säässä ja kiukkuisessa ja katkerassa mielentilassa kohti
Puhdon kylää laihtuneen reppunsa pohjalla suuri pistooli. Nähtävästi
talonpojat odottavat, kunnes heidät yksitellen ahdistetaan maantielle,
odottavat vielä sittenkin, kun ojentavat suoriksi nälän ohentamat
säärensä.

Hän ehti kotiinsa ja teurasti yhden viimeisistä lampaistaan, jota
ryhdyttiin kypsentämään ladonhirsipuilla.

Naapurimökkiläinen tuli tiedustelemaan uutisia, mutta Puu oli
jokseenkin vähäpuheinen.

— No, kiitä, onneasi, että näin äkkiä kotiisi pääsit kapinatieltä,
sanoi naapuri. — Minä en päässyt. Mutta taloskapinahan tuo taisikin
olla teidän kapinanne meidän kapinaamme verraten...

— Olipahan kuin harjoitusta, sanoi Puu.

He kierittivät kessusätkät. Paperi repäistiin eräästä välipäätöksestä.

— Minusta tuntuu, sanoi mökkiläisnaapuri, että teillä talonpojilla on
eräs perusteellinen virhe. Te luulottelette olevanne jotakin, jota
ette ole. Te etsitte omaisuuksia, joita teillä ei ole ollutkaan. Te
pullistelette porvareina ilman pääomaa, kapitaalia. Turha jyrinä!

— Tahdotko siis puoltaa herroja? Tahdotko, että talonpoika heittää
vuosikymmeniset työnsä piru ties kenen nautittaviksi?

— Nyt sanoit oikean sanan. Työ! Vain se on tärkeätä. Mutta te näette
vain oman kohtalonne, te pelkäätte vain työläisen asemaa. Te ette näe
järjestelmää, joka on järjestelmällisesti aina riistänyt työn tulokset
mahdollisimman tarkkaan tekijältään. Nyt kun se ottaa teidänkin
työnne tulokset, te kyllä pullistelette umpimähkään ja sekavasti
sinne ja tänne... Mutta mitä te loppujen lopuksi tahdotte ja millä
järjestelmällä...

— Elä saarnaa! Pidä juutalaiset ja moskovalaiset opit sisässäsi. Tulet
huomaamaan, että Suomen talonpoika ei taivu niiden alle. Me tahdomme
vain rauhassa tehdä työtä ja elää konnuillamme...

— Hyvin selvää! Mutta asiat eivät parane niin kauan kuin maatilkkujen
paperilla olevat omistusasiat sekoittavat kaiken päiväjärjestyksen ja
järjenmukaisen toiminnan. Tuossa kiehuttelet lihaa heinäladon hirsillä
ja hampaissamme käryää herrojen vaivalla värkkäämä paperi... Ja isännät
elelevät siinä sieluntilassa, mitä Pyhä Luukas kuvannee evankeliuminsa
kuudennessatoista luvussa: »Niin huoneenhaltia sanoi itsellensä: mitä
minä teen, sillä minun herrani ottaa minulta pois hallituksen? En minä
voi kaivaa, häpeen minä kerjätä...»

Sillä tarpeen tullen kykeni tämä Puun naapuri kilpailemaan kyläläisensä
Kolun kanssa raamatun tuntemisessa.

— Puhu mitä puhut, sanoi Puu, mutta elä odota, että isännät rupeavat
mielihalullaan rengeiksi... Siihen mennessä pitää tehdä eräitä ruumiita
ja vuodattaa monia litroja ihmisverta. Sinun haaveilemasi ajat ovat
ainakin suuren isonvihan takana. Minä ainakaan en lähde talostani
muuten kuin jalat edellä...

Hän tipautti sätkäntyngän lattialle ja istui pöytään.

— Ei sinulla vielä erin pulaa ole, sanoi naapuri. — Minä en muistakaan
milloin olen istunut tuollaisen lihakupin ääressä...

— Sehän tässä onkin kyseessä, että näyttää olevan päälle painumassa
aika, jolloin ei kukaan kykene toistaan auttamaan. Mutta istuhan
pöytään ja käy kimppuun. Syödäänhän lampaat ennenkuin ne joutuvat
tuntemattomien mahaan... Kun niitä olisi paljonkin, niin odotteleisihan
tässä pakkohuutokauppoja ja parempia kapinoita...

— On vain varottava, ettei lampaanlihasta imeytyisi eräitä
ominaisuuksia syöjäänsäkin, ettei ajan tullen kuuluisi sekavaa määintää
ja lammaslauman askelten kopinaa, vaan järjestettyjen miesten mahtava,
järkkymätön marssintahti, sanoi naapurimökkiläinen työntäessään
lammasta suuhunsa.

(1932)




OIVA PELTOMAA, PULA JA PIENI RAUTATIEASEMA LAKEALLA MAALLA


Isäin pahat teot lankeavat lasten päälle, julistaa kirjakulta. Mutta
Oiva Peltomaan isä ei suinkaan voinut aavistaa tehneensä mitään pahaa
työtä vaikuttaessaan voimallisesti siihen suuntaan, että rautatielinja
tuli sivuamaan hänen kotikyläänsä. Hän luuli näin toimiessaan ajavansa,
paitsi koko maan ja maakunnan, myöskin kylänsä asiaa, tasoittavansa
omien jälkeläistensäkin elämäntietä. Ehkä näin oli tapahtunutkin,
vaikka sellaiset seikat eivät ole varmuudella mitattavissa.

Mutta Oiva Peltomaa ei kuitenkaan koskaan nähnyt edessään sellaista
hedelmää, josta hän olisi voinut sanoa, että tuo tipahti rautatiestä.
Ja sen tien puolesta taisteli isäukko aikoinaan voimallisesti.
Levätkööt toimellisesti vaeltaneet rauhassa kammioissaan. Kuten lanta,
mehu, ovat kunnon esi-isät elävän sukupolven jalkain alla...

Oiva Peltomaalle muodostui kylän lakeutta halkaiseva rautatielinja
ja kylän laitaan kohotettu keltamullalla kaunistettu asemarakennus
raskaaksi sielulliseksi rasitukseksi. Ne olivat hänelle eräitä vuosia
luukkuina, joista hän kurkisteli maailmaan, sai kuvan maanhallinnosta,
sai tungetuksi tutkivan silmänsä esivallan suoleen, joka jo vanhojen
hokemien mukaan oli mutkaisuudessa vertaa vailla. Ja tieto on raskasta
ja kylmää. Ihminen äkkää olevansa alasti ja tulee levottomaksi.

Sillä kaukana olivat jo ne ajat, jolloin lumisen maan kansa oli siinä
sieluntilassa kuin kerralliset Matit ja Liisat rautatiehenkin nähden.

Oiva Peltomaa oli omavaraisen maanviljelijän poika, joka oli elellyt
nuoren miehen huolettomia päiviä isänsä talossa. Hän oli kaikin
päin kunnollinen kansalainen, ilman mitään pahoja taipumuksia ja
minkään nautintoaineen orjuutta. Hänen työpäivänsä olivat kutakuinkin
täysikuntoiset. Hänen huvituksinaan olivat maapitäjien urheilukenttien
juoksuympyrät ja seurojentalojen lattioitten tanssiympyrät. Näissä
tanssiympyröissä hän sitten lopulta tarttui kuten lankaan, rakastui,
meni avioliittoon, valitsi elämänkumppanin, kuten hänellä myöhemmin oli
tapana sanoa.

Mutta nyt oli edessä ero isän talosta, eli kuten vanhat hokemat
sanoivat, oman nokan kääntäminen vasten maailman tuulia. Isä auttoi
tietenkin alkuun omaisuudellaan ja nimellään. Mutta kun Oiva Peltomaa
oli vain vanhin poika suuresta lapsisarjasta, niin kävi ilmi, että jos
isä olikin omavarainen, vieläpä vauras mies, niin lapset eivät suinkaan
olleet sitä.

Mutta se ei johtunut mieleenkään, ettei Oiva Peltomaastakin kerran
tulisi isänsä veroista. Hänelle saatiin talo. Luottoa riitti. Mielessä
iti kuvitelma, että veloista vapaudutaan, vieläpä verrattain vähäisessä
ajassa, vaikkapa se nyt vaatisikin voimain ponnistusta, pihistystä,
kerma- ja lihakilojen myymistä omasta suusta.

Sitten oli mennyt vuosia. Oiva Peltomaa oli tehnyt kutakuinkin
kunnollisia työpäiviä, seurannut ammattimiesten uusimpia ohjelmia.
Huvitukset juoksu- ja tanssiympyröissä olivat jääneet. Talon tanhuvilla
pelehti puolenkymmentä jälkeläistä merkkeinä siitä, että elämä jatkui.
Mutta velat eivät olleet vähentyneet. Päinvastoin paisuneet uusilla
talousuudistuksiin otetuilla lainoilla ja viime vuosina myöskin
maksamattomilla koroilla ja veroilla.

Sillä nyt olivat käsissä kovat vuodet. Laihasta ja kitsaasta maasta
kiskottavasta rasvasta sai vain mitättömän maksun. Raha, tuo
tyhmännäköinen karamellipaperi oli kohonnut ylenmäärin arvossa.

Oiva Peltomaassa, jonka mielikuvat olivat siihen saakka liikkuneet
melkein yksinomaan vain maataloustöitten, pitäjän urheilukenttien,
seurojentalojen ja loppujen lopuksi oman perheen ympärillä, Oiva
Peltomaassa tapahtui näihin aikoihin repäisevä käsitepiirin
avartuminen. Hänestä tuli pitäjän poliitikko, pulamies. Hän alkoi
innokkaasti tutkia sanomalehtiä ja painotuotteita.

Hän huomasi, että niissä saatettiin sanoa maatalousyrittäjien
menetelleen taitamattomasti, yrittävän ryöstää säästäjien varat. Hänen
oma yksityinen velkamiehensä yrittäessään tuloksettomasti saada häneltä
saalistaan sanoi häntä porsastelijaksi, joka oli muitten varoilla
siittänyt ja kasvattanut lapsia, saattanut viattomia olentoja ties
mihin kärsimyksiin.

Niin, tämä oli asia, jossa Oiva Peltomaan mielestä ei ollut harkinnan
varaa. Lapsien synnyttäminen kuului luonnonjärjestykseen. Mutta
rahamiehet, todelliset porsastelijat, kustannuksien karttajat tahtoivat
verrata perheen päämiestä lautturiin, jonka velvollisuus oli tietää
veneensä kantokyky, eikä ottaa siihen kaikkia tulijoita mitä rannalle
sattui. Sillä silloin jouduttaisiin ehdottomasti huutamaan, että herra,
auta, me hukumme...

Ikäänkuin ei yhteiskunta tarvitsisi hukkuvia lapsia, ikäänkuin ei
maan ruokkoaminen, kermojen ja muiden rasvojen myyminen omasta
suustaan olisi säästämistä... Rahan, tuon pirullisen karamellipaperin,
arvonvaihteluilla herrat tahtoivat nyhtää maamiehen omaisuuden ja työn
tulokset.

Sillä herrat, virkakunta oli se kansanluokka, joka nautti tästä ajasta.
Heidän palkkansa eivät olleet pienenneet, joten he voivat ostaa yllin
kyllin halpoja tarpeita, elää ilossa herkullisesti, puhua viisaita ja
hoitaa kaikin keinoin asioita niin, että ne jatkuisivat siten ainakin
heidän kuolinpäiväänsä asti.

Kuten sanottu, oli kylän laidassa jo kymmenkunta vuotta seisonut
keltamullalla kaunistettu asemarakennus ja mustat ratakiskot juosseet
pitkin lakeata maata kohti taivaanrantoja. Ensimmäinen juna, joka
puhkui kylän asemalle, oli ollut juhlajuna. Oiva Peltomaa muisti sen.
Puheita ja kansan paljoutta. Uusi ajanjakso oli alkanut kylän elämässä.
Ja yhä vieläkin oli matkustajajunien tulo ja lähtö jonkinlainen
juhlahetki. Pieni parvi kylän asukkaita esiintyi aina tässä
tilaisuudessa seisoskellen liikkumattomina ryhminä aseman seutuvilla.
Ei ollut mitään erikoista katseltavaa. Mutta ehkäpä vaikutti jollain
tavoin elähdyttävästi sieluntilaan tietoisuus siitä, että oli jotakin
joka säännöllisesti liikkui lakealla maalla.

Oiva Peltomaan talo oli aseman läheisyydessä ja hänkin oli monesti
seisonut siellä tuollaisena liikkumattomana, ajatuksettomana
katselijana. Mutta nykyään, kun hänen käsitepiirinsä pyrki rikkomaan
entiset rajansa, hän seisoi siellä toisin silmin, tutkijan silmin, joka
kurkisti pienestä suolenmutkasta virkakunnan sisuksien salaisuuksiin.
Siitä ei nähnyt pitkälle. Mutta Oiva Peltomaasta oli tässäkin jo
yllinkyllin näköalaa. Se antoi hänen mielestään kaavakuvan virkakunnan
työtehosta, antoi aavistuksen työmääristä ja olosuhteista muuallakin,
korkeimmilla ja hämärimmillä elimistön seuduilla. Kuinka hitaasti
ja laimeasti kulkikaan siellä työnveri, kuinka runsaana ja varmana
juoksikaan palkka, ilman hallavahinkoja, ilman epäonnistumisten
pelkoa...

Tuolla tulee juna ja siinä on jo mukana miestä jos jonkinlaista.
Veturinkuljettajaa, lämmittäjää, konduktööriä, joka näpsäytti reiän
johonkin pilettiin, sillä pari matkustajavaunua keikkui melkein tyhjänä
halki lakean maan, junapalvelijaa, joka humsitti vaunun läpi tärkeästi,
joka joskus käänsi lämpöhanaa, täytti vesikarahvin, sytytti valot. Ja
keltaisessa postivaunussa oli oma miehistönsä.

Ja sitten asema. Oli asemapäällikkö, kirjuri, piletinmyyjä,
postinhoitaja, ainakin puolenkymmentä muuta asemamiestä ratavahteineen
ja vaihdemiehineen. Eri mies joka käänsi vaihteen, eri mies joka
heilutti merkkilippua, eri mies joka vaihtoi postisäkit, puolenkymmentä
virkalakkista miestä leiviskänpainoisen tavarakollin ympärillä
vartoen tilaisuutta tölmätä sitä joltakin kulmalta. Piletinmyyjä
oli ehkä myynyt matkalipun parille ukolle, jotka menivät kauppalaan
uusittamaan vekseleitään. Eri mies astui asemarakennuksen portaille ja
viemällä kätensä kauniilla liikkeellä punankoreaan päähineeseen antoi
lähtömerkin.

Tämän touhun ja työn ja hien jälkeen sai asemamiehistö hengähtää
kuutisen tuntia seuraavalle junalle. Palkka lankesi varmana, lomat
tulivat, eläkkeet tulivat. Ilmankos oli kirjoitettu, että tämä kylmä ja
köyhä maa oli virkamiesten luvattu maa...

Ja tällä välin ahdisti esimerkiksi Oiva Peltomaata pula velkojineen ja
veroineen, ahdisti häntä pois töittensä äärestä, hyvin järjestetystä
kartanosta. Tähän lisäksi tuli nyt tämä pieni näköala virkakunnan
elämään ja olosuhteisiin. Sillä tieto ja tiedonhalu eivät suinkaan
aina ole valtaa ja voimaa, vaan rasitus ja voimaton hengenvaiva.
Eivätkä hänen sieluntilaansa parantaneet ne tiedot, joita eräs Atlantin
takana käynyt mies antoi esimerkiksi rautatiejärjestelmästä siellä
rikkaassa maassa. Liikenteeltään tämän suuruinen asema oli aluksikin
rakennuksiltaan paljon vaatimattomampi ja yksi mies kerkesi hoitaa
siinä koko toiminnan, myydä piletit, pitää kirjaa, hoitaa vaihteet,
antaa merkit, vaihtaa postit, huolehtia pikatavaran vastaanotosta ja
lähetyksestä.

Mutta tässä pienessä ja köyhässä maassa kasvatettiin kaikkiin
yrityksiin suunnaton virkakunta ja johtorasitus, kuten jättiläismäinen
vesipää, jota kantaessaan häiveröinen ruumis nuukertui.

Tällaiset näköalat, tällaiset tiedot sielussaan Oiva Peltomaa ei enää
tuntenut viihtyvänsä maanviljelysaskareissa. Ja mitäpä hyödyttikään
suunnitella ja työskennellä pitemmällä tähtäimellä, kun ei tiennyt minä
päivänä hänen tilansa joutuisi toisiin käsiin.

Hänestä tuli kokousmies, puhuja, agitaattori. Hän alkoi tavallisesti
kaukaa, Kupittaan lähteeltä, jolloin tähän maahan tuotiin vieras
virkakunta, jonka yksinomaisena tehtävänä oli imeä maasta ja sen
asukkaista mahdollisimman hyvä elämä ja olosuhteet. Tämä järjestelmä
jatkui vieläkin heikoissa naamioissa. Hän päätyi kotikylänsä
asemaelämän kuvailuun. Hän sanoi, että kun tätä asemaa voitiin
kumminkin sanoa tuoreeksi ja käytännölliseksi puuksi, niin mitä
tapahtuneekaan niissä puissa, jotka totisesti ovat kuivia...

Hän sanoi, että maan virkakunta voitiin jakaa kolmeen luokkaan:
niihin, jotka eivät tehneet mitään ja saivat suunnattoman palkan
lahjana, niihin jotka tekivät vähän ja saivat suuren palkan, niihin
jotka perin kohtuullisesta työstä saivat kohtuuttoman palkan. Oli
lisäksi ylimääräisiä virkamiehiä määräilemässä ylimääräisiä lomia ja
ylimääräisiä eläkkeitä.

Hän lopetti sanoen, että kansa on rakentanut itseään varten
vaivaistalot. Ellei maan virkamiehistö, kansan palvelijat, pysty
säästämään kohtuuttomista palkoistaan, niin astukoot lopuksi näihin
vaivaistaloihin, kuten isännätkin. Sillä ei ole kohtuullista, että
rengit ilkkuvat isännilleen.

Maaltaan sortuvat isännät ja pilkkapalkkaiset, kunnan jauhojen varassa
elelevät työmiehet kuuntelivat hartaasti ja sanoivat, että oikein
puhuttu.

Joku epäuskoinen ja hengeltään masea saattoi kuitenkin sanoa, että
oikein on puhuttu monasti ennenkin. Mutta sanat eivät ole tulleet
lihaksi. Ei ole tultu sanoista tekoihin. Jos vartijoita vaihdetaan,
niin ne nukkuvat kohta, ja ne jotka valvovat, valvovat omia etujaan.

Mutta heidänkin sieluissaan liikahteli vuosisatainen herraviha. Ja
herroja olivat kaikki, jotka olivat jollain tavoin irtautuneet korvesta
ja maan kamarasta, kuokasta ja kirveestä. He olivat vieraita ja
muukalaisia ja he verottivat, verottivat lakkaamatta, elivät ilossa
herkullisesti. He olivat kuten nuijasodan aikaisia huoveja säkkeineen
riihen kynnyksellä.

Iloista oli siis kuulla Oiva Peltomaan julistavan, etteivät kaikki
nuijasodat pääty santavuoreen, iloista, vaikka ei olisi sitä
vuorenvankasti uskonutkaan.

(1933)




LUKKO TEERIAHON OVELLA


Oli käsissä talven reuna, ankarana ja kirkkaankovana. Mustanpuhuvina
hohtelivat jäätyneet järvet, tähtikimalteinen yö oli imaissut kuiviin
rapakot jäähileitten alla ja kohmettanut lokaiseen tiehen valukuviot
viimeisten rattaanpyörien ja anturain jäljistä.

Tämä talven reuna oli ankara ja kova myöskin asutustilalliselle Antti
Teerelle. Paitsi tätä luonnollista talvea esiintyi hänen majansa yllä
kaikessa kylmyydessään yleismaailmallinen talouspula. Oltiin jo niin
pitkällä, että oli oikeastaan pilkkaa puhua asutustilallisesta Antti
Teerestä ja hänen majastaan. Tänään oli tapahtunut pieni rautaisen
vasaran napaus, joka merkitsi sitä, ettei Antti Teerellä ollut enää
asutustilaa, että ympäröivät peltotilkut olivat jäätyneet hänelle
ainaiseksi tämän talven tullen.

Tämä merkitsi paljon Antti Teeren sielunjärjestyksellä varustetulle
ihmiselle. Se merkitsi kipeätä kipua, turtaa ja puolinaista olemista.
Sekä pientila että Antti Teeri olivat yhä olemassa, mutta pieni
rautaisen vasaran napaus oli ne erottanut ja silloin oli oikeastaan
ihme, että Antti Teeren olemassaolossa ei ollut tapahtunut mitään
näkyväistä, ruumiillista muutosta. Sillä tästä tilasta ja sen
äskeisestä isännästä olisi voinut lukea jonkinlaisen Athanasiuksen
tunnustuksen.

Antti Teeri oli vakaasti uskonut olevansa tilansa Teeriahon isäntä
ja pysyvänsäkin sinä kuolinpäiväänsä asti. Olihan hän saanut siihen
avoimin ovin moitteettomat lainhuudot. Sitä velkaa oli, mutta sen
kanssa kyllä kinnisteleisi, pitäisi korot aisoissa, ja kun maa alkaisi
oikein tuottaa, lyhenteleisi sitä, aikaa voittaen lopettaisi sen.

Ja monet vuodet oli kaikki näyttänyt hyvältä. Rakennukset uusittiin,
huonosti pidetyt pellot avartuivat ja parantuivat. Paikkaa ei tahtonut
tuntea siksi Teeriahoksi, jonka itsellinen Antti Teeri oli saanut
akoituttuaan haltuunsa takausmiesten nimien turvin. Tosin velat eivät
olleet lyhentyneet, päinvastoin. Sillä rempallaan olevia paikkoja oli
ilkeä nähdä ja nimiä ja lainoja oli helposti saatavissa. Rahan turvin
kohentui tila nopeasti. Nyt olivat paikat kunnossa ja niistäpuolin
rupeaisi velka lyhenemään.

Mutta silloin yllättivät ne ajat, joita sanottiin puliksi. Raha katosi.
Sitä ei saanut enää millään nimillä eikä saanut enää nimiäkään.
Alettiin kysellä ennenkin annettuja rahoja, jotka olivat kiinni
peltosaroissa, huoneen seinissä, ties missä. Ne eivät muuttuneetkaan
uudelleen markoiksi. Voikilojen hinta putosi, työtinkien maksut
syrjäansioissa kävivät yhä pilkallisemman pieniksi, viljaakin oli
ostettava, korot venyivät ja jäivät lopulta maksamatta. Tätä ennen oli
jo pitänyt useastikin työntää pisintä sormea suuhun, tappaa lypsävä
lehmä ja sen sellaista, vastoin pitemmän taloudellisen tähtäimen
vaatimuksia. Sitten alkoivat takausmiehet, jotka vielä istuivat
jotenkuten pöytiensä päissä, hätäillä.

Niinpä oli tänään tapahtunut se, mitä Antti Teeri oli kauan pelännyt,
mutta jota hän kaikesta huolimatta oli pitänyt mahdottomana ja jonka
hän oli uskonut lopultakin jollain tavoin välttävänsä. Isku oli
pudonnut, ja luhistuminen, romahdus oli tapahtunut hänen elämässään ja
sielunelämässään.

Teeriahon tila, eläimet ja suurin osa irtainta omaisuutta oli siirtynyt
toisten nimiin. Entiselle isännälle oli kyllä luvattu eräitä viikkoja
asumaoikeutta, mutta koko ilmapiiri Teeriahon seutuvilla oli Antti
Teerestä alkanut tuntua tukehduttavalta, mahdottomalta hengittää. Heti
huutokaupan jälkeen hän oli saanut jäljelle jääneet tavaravähänsä
miehen kärryihin, joka oli saanut haltuunsa hänen hevosensa. Akka
ja neljä lasta olivat kävelleet perässä. He olivat matkalla toiseen
päähän kylää, Sonni-Pekan saunaan, jonka Antti Teeri oli saanut lupiin
asumuksekseen toistaiseksi.

Kärrynpyörien rytinä routaryppyisellä, koleisella tiellä oli jo
herennyt kuulumasta, mutta Antti Teeri istui yhä aution ja alastoman
näköisen pirtin penkillä. Kessut paloivat hänen piipussaan räsähdellen
ja sähisten ja heittäen säkeneen ilmaan.

Antti Teeren sielussa oli eräänlaatuinen erikoisvalaistus. Oli
ikäänkuin näyttämön esirippu olisi repäisty kahtia ja Antti Teeri
näkisi asioita, jotka aina olivat olleet lähellä häntä, mutta jollakin
omituisella kauhtanalla verhottuina. Hän uskoi nyt, että tässä
maailmassa voi tapahtua verinen vääryys. Sillä tämä päivä oli hänelle
suuren vääryyden ja nöyryytyksen päivä, päivä, joka voi olla hänen
elämänsä lopun alku tahi ainakin pitkäksi aikaa veisi hänen elämästään
kaiken maun.

Tässä oli oltu muka isänmaallinen mies, oli oltu taistelemassa sille
vapautta ja itsenäisyyttä. Aluksi oli kaikki näyttänytkin hyvältä. Oli
ryhdytty harrastamaan maan antamista maattomille. Koska Antti Teerellä
oli hyvän työmiehen ominaisuudet kylän isäntien silmissä, oli häntä
ryhdytty auttamaan nimillä ja lainoilla maanviljelijäksi. Ja tässä
oli tulos: Teeriaho oli ikäänkuin pessyt silmänsä. Tässä oli tulos:
tämän toimeenpanija, talon pystyttäjä, isäntä sai lähteä kävelemään
maantielle. Kaikki hänen työnsä ja vaivannäkönsä oli viety ja perään
oli jäänyt vielä venymään ikuista häntää kuittaamattomista veloista.

Oli työlästä katsella tätä asiaa siinä valossa kuin joku
sosialistihenkinen työmies, joka oli hänelle sanonut:

— Mitä olet menettänyt? Sen mitä me muutkin. Pääoma on sinulla ollut
lainattua, ja kun se on viety pois, olet menettänyt ainoastaan työsi
tulokset. Ja ne olemme aina menettäneet tämän talousjärjestelmän
vallitessa. Olet yrittänyt kiertää sitä, mutta onnistumatta...

Antti Teerelle tämä oli liian kylmäveristä, vierasta. Se ei
lohduttanut. Se ei ottanut huomioon sitä hartautta, jolla hän oli
monesti suorittanut pitkän työpäivän, sitä omistamisen iloa, jota hän
oli tuntenut.

Eikähän Antti Teeri ollut koskaan ymmärtänyt sosialistihenkistä
työväkeä ja sen pyrkimyksiä, jotka suuntautuivat joihinkin
yliluonnollisen suuriin muutoksiin. Hänhän oli luullut tunteneensa
katsellessaan peltojensa kasvuja isänmaallisuutta. Hän oli kuulunut
suojeluskuntaan, käynyt harjoituksissa, vaikka ei olisi joutanutkaan,
eikä suinkaan ainoastaan pysytelläkseen niiden suosiossa, joiden
nimet olivat tarpeellisia papereissa. Hän oli kestänyt punahenkisten
pilkan työpaikoilla, savotoissa, senkin, että he olivat ristineet
hänet Valakiaksi-Antiksi ja hänen vanhan, luuvaloisen hevosensa, jolla
ei paljon toimitettu tukinvetopaikoilla, Valakian-Antin Syöksyksi.
He olivat aina olleet sitä mieltä, ettei Antti Teerellä ollut mitään
suojeltavaa, mitään isänmaata.

Ja se mielipidehän oli tänään saanut voimallisen todistuksen. Mutta
heidän kylmä, viiltävä ivansa oli nytkin ikäänkuin erottava seinä.

Mutta oliko hän saanut parempaa kohtelua toiseltakaan taholta? Eivätkö
nekin, jotka kerran olivat sanoneet auttavansa häntä isännäksi ja
omistajaksi, eivätkö juuri ne olleet jouduttaneet hänen lankeemustaan?
Eikö oltu viittailtu, että hän oli tehnyt lainavaroilla sellaista, jota
ei olisi tehnyt omillaan ja ansaitsemillaan, rakentanut ja syönytkin
tarpeetonta, laittanut lapsia joka ohrille, jopa juoksennellut
kiväärintorrakko olalla kiireellisinä työaikoina.

Ja tämä tuli taholta, jota oli sanottava tuoreeksi puuksi, yhteiskuntaa
säilyttävältä taholta. Jos joku sanoi lohdutuksen, oli se sen
suuntainen, ettei tässä miehessä ole mitään vikaa, vaan yleisessä
ajantilanteessa. Maanarvot ovat pudonneet. Ikäänkuin ei Teeriahon arvo
olisi päinvastoin kohonnut peltojen laajentumisessa ja kasvukunnossa...
Oli lähellä kiusaus uskoa sosialistien mukaan syyn kaikkeen tähän
olevan nykyisessä järjestelmässä. Omaisuus kertyy yksille ja yhteinen
kansa pumpataan kuiviin. Mutta Antti Teeri tunsi kuitenkin kuten kipeät
haavat kestämänsä pilkan, tunsi yhäkin halua vastustaa ja uhmata heitä.

Antti Teeri havahtui ja ryhtyi sytyttämään sammunutta piippuaan.
Silloin hän huomasi kiväärinsä, suojeluskunnan kiväärin. Se näytti
nyt perin vieraalta, avuttomalta alastomalla seinällä. Kaikki muu oli
viety. Se yksin oli jäljellä.

Antti Teeri tunsi nyt äkkiä, että olisi todellakin naurettava ja
pilkanarvoinen asia, jos hän ottaisi tuon kiväärin vieläkin, käveleisi
se olalla pitkin tietä. Se olisi todellakin perin avuton välikappale
leivän hankkimisessa, kun ei ollut kysymys ryöstöstä. Tuo pistin
pistäisi silmään, kuten oka lihaan siellä Sonni-Pekan saunassa, toisen
miehen saunassa. Se kysyisi ivallisesti kuten punikki, että mitä sinä
suojelet ja puolustat, oi, Valakia-Antti...

Antti Teeri huokasi, kopisti piippunsa, otti kiväärin seinältä, meni
ulos, paiskasi kiinni eteisen oven ja asetti ampuma-aseen sitä vasten
nojalleen pönkkäpuuksi. Sitten hän lähti kiireesti kävelemään, taakseen
katsomatta pitkin routaryppyistä tietä, johon askelet sattuivat
nuljahdellen.

Kuu nousi metsän takaa punaisena ja paisuneena. Sen valjut säteet
sattuivat aution talon oveen, kimmelsivät kiväärin piipussa ja pistimen
särmissä, jonka kärki oli painunut syvälle honkaiseen ovilautaan.

(1933)




TIE


Sen maatilan yllä ja ympärillä, jossa entinen isäntämies oli
vuosikymmeniä työskennellyt ja suunnitellut, vallitsi jonkinlainen
painostava, ylen apea tunnelma. Vanha isäntämies oli tuntenut sen jo
kauan, mutta nykyään se oli yhä tihentynyt. Se ikäänkuin jo haisi
sieraimiin siitä saakka, kun tilojen pakkohuutokauppakuulutus oli ollut
luettavana sanomalehdissä.

Niin, oli puhuttava tiloista, sillä tämä maa, jota vanha isäntä oli
ennen hallinnut yksin, oli nyt jaettu moneen kappaleeseen. Hänen
poikansa perheineen asuivat kukin uusissa kartanoissaan, asuivat vielä.
Mutta raha- ja paperiasiat, velat, olivat kuten uhkaava jättiläisaalto,
joka tuossa tuokiossa oli pyyhkäisevä heidät turvapaikoistaan elämän
kylmille laineille.

Taannoisina hyvinä vuosina vanha isäntä, oli jakanut maansa
ja maanpäällisensä lapsilleen ilman mitään sopimuksia, ilman
eläkekirjaakin. Hän oli oleskellut jonkin päivän ja viikonkin aina
kunkin poikansa asunnossa vanhasta tottumuksesta käpsehtinyt töissäkin,
ja siirtynyt sitten toiseen.

— Ruotia minä olen kiertänyt ennen poikasenakin. Eikö tuo vanha luntio
tähän vetäne... hän laski leikkiä.

Nyt ei näyttänyt olevan kaukana totinen ruotikaan. Hänen kunkin
poikansa asunnossa oli vielä kyllä leipää ja vähän särvintäkin. Olihan
vuodentulokset juuri korjattu aittoihin. Mutta ei ollut tietoa,
olisivatko ne kauankaan heidän. Paperi- ja raha-asiat! Pakkohuutokauppa
oli kuulutettu!

Ja nyt elettiin tiloilla ikäänkuin kauheaa odotuksen aikaa. Retket
pankkeihin, rahamiesten luo olivat osoittautuneet turhiksi.
Nyt oleiltiin kotosalla, toimitettiin vain välttämättömimmät
talousaskareet, käveltiin hermostuneina, tiuskittiin toisilleen
kärsimättömästi. Entinen isäntä oli huomannut, että varsinkin hänen
läsnäolonsa oli ikäänkuin kiusana kiusan päällä hänen poikiensa
asunnoissa. Pakkohuutokaupan pilveä vasten lienee hänen aikaantunut
hahmonsa kuvastellut eräänlaisena pirunkuvana: tuokin! Tuostakin se
tulee ties miten pitkä vastus...

Eräänä iltana hänen vanhin poikansa sanoi sitten hiljaisella,
väkinäisellä äänellä:

— Mitenkähän se tässä teidän kanssannekin järjestynee... Se kun käynee
niin, että joudumme pois näiden kattojen alta ja vuoden tuloksetkin
vietäneen parempiin suihin. Olisihan se tyttönne siellä kaupungissa...
Sen mieshän tienasi takavuosina hyvästi, eikä niillä ole lapsia...

Entinen isäntä ymmärsi, olisi ymmärtänyt vähemmästäkin, sanomattakin.
Pakkohuutokauppahan oli jo viikon päässä, eikä hän tosiaankaan halunnut
olla läsnä siinä tilaisuudessa. Hän sanoi tyynesti:

— Olenkin tässä ajatellut kävellä taputella sinne. Sielläpähän näkee
sitten senkin seikan. Olisi vain saatava evästä laukkuun...

       *       *       *       *       *

Oli sangen varhainen syysaamu, vielä hämärä, mutta itäisen
taivaanpuoliskon pilvi juonta punasi jo lähestyvä aurinko. Entinen
isäntä oli noussut kaikkien vielä nukkuessa, sillä hän ei saanut unta
ja mitkään hyvästijätöt eivät olleet tarpeellisia. Sitäpaitsi hän tunsi
sydämensä vähän kankeaksi omaisiaan kohtaan, niin häpeä kuin sitä oli
myöntää itselleenkin uskoa tunnustavana laestadiolaisena miehenä.

Siinä hän nyt seisoi maantiellä, portin luona, nahkainen laukku
kupeellaan ja silmäili taloja ja vainioita. Niillä tantereilla olivat
kuluneet hänen miehuutensa vuodet. Työtä, taistelua, mutta myöskin
menestystä — siltä oli jo näyttänyt kerran. Kunnes hänen poikansa
kasvoivat ja akottuivat ja nyt kävi ilmi, että he kaikki saivat lähteä
mailtaan ja huoneistaan saamatta tinanappia. Heidän vanha isänsä oli
jo siinä tiensuulla, melkein kuin anelemaan, kerjuulle menossa. No,
kerjäten hän oli elämänsä aloittanuthan! Jospa nyt lopettaisikin!
Ja toistaiseksi hän ei ollut vielä kerjuulla. Hänen laukussaan oli
leipää ja lihaa ja voita ja hänen massissaan alushousujen taskussa oli
toistasataa markkaa rahaa. Hän oli menossa tyttärensä luo kaupunkiin
ikäänkuin vieraaksi. Hän aikoi kulkea jalkaisin. Linja-autohan kyllä
kulki. Mutta säästetty mikä säästetty. Aikaahan oli.

Niin, kerjuulla hän ei vielä ollut. Mutta kuitenkin hän sanoi itsekseen
aloittaessaan astunnan:

— Hyvä on, ettei vainajan tarvitse tätä nähdä...

Hän tarkoitti vaimovainajaansa.

Oikeastaan olisi hänenkin aikansa jo aikoja sitten ollut täytetty.
Sillä hän ei enää tuntenut pääsevänsä nykyajan tasolle. Hän luki
kyllä sanomalehtiäkin, mutta ei käsittänyt lukemastaan juuri mitään.
Talouspula, kultakanta, korkokanta — järkiviisautta. Omituista aikaa!
Maa sai kasvaa hyvin ja kaikki säilyä hallalta, mutta se ei asiaa
parantanut. Raha- ja paperiasiat olivat paisuneet niin isoiksi,
että ne vyöryivät kaiken ylitse. Raha, raha vallitsi! Hän oli sitä
mieltä, että suurin osa hänen lastensa velkaa olisi voitu välttää
järkiperäisesti eläen. Olihan hän voinut jakaa heille maatilkut ja
vähän maanpäällistäkin. Mutta kukin heistä oli rakentanut huoneet
komeat jos komeatkin velkavaroilla, kaikenlaisten kassojen varoilla.
Ja koneita ja hyvää ruokaa. Ei sellaiset maatilkut sellaista päällään
kanna... Ja nyt nähtiin seuraukset: raha ja paperit olivat vyöryneet
heidän ylitseen ja tehneet elämän päältä hyvännäköiseksi, mutta nyt ne
aikoivat viedä kaiken pois.

Ne olivat saaneet hänetkin kävelemään pitkin tietä, jollekin
epävarmalle kyläilylle. Olisi pitänyt olla varovaisempi ja pitää
jotakin omissa nimissään... Mutta ylhäällä on joku, jonka huomaamatta
ei hiuskarvaakaan päästämme putoa. Tapahtukoon hänen tahtonsa.

Niin ajatteli vanha mies, joka käveli musta laukku kupeellaan halki
aamu-usvaisen maiseman.

Einepäivissä hän oli jo naapurikylässä. Siellä erään aivan maantien
vieressä olevan talon portilla hän näki miehen, joka näytti kummallisen
tutulta. Vanhanpuoleinen, hyväasuinen, herrasmieheltä vaikuttava,
joutilaana piippua peittelevä mies. Hän ja maantietä kävelevä entinen
isäntä tuijottelivat toisiaan kauan ja ihmettelevästi. Sitten älyämisen
kajastus ja he tervehtivät toisiaan vilpittömän iloisesti.

— Anttihan se on! Pääsee se mies meren takaa, vaikka ei turpeen alta...

— Pääsee! Johan sieltä joutikin, varsinkin näin ikämies. Mutta ole
ystävällinen ja tule sisälle. Minulla on huone tässä talossa.

Tämä hyvin säilynyt, lihavahko, hyväntahtoisen näköinen mies oli
entisen isännän lapsuuden ystäviä, hänen kerjuutoverinsa. Yli
puolivuosisataa sitten, nälkävuosina he olivat yhdessä kulkeneet
tätäkin tietä pussit selässä. Sitten oli toinen matkustanut yli merien
uuteen maanosaan ja toinen jäänyt elämään ja työskentelemään tänne. Se,
että he vielä tunsivat toisensa, johtui siitä, että amerikkalainen oli
käväissyt tässä maassa parikymmentä vuotta sitten.

Heillä oli paljon puheltavaa ja kyseltävää. Kävi ilmi, että meren takaa
tullut oli yhäkin vanhapoika, yksinäinen mies. Hän tarjosi entiselle
toverilleen ruokaa ja he viihtyivät erinomaisesti ja puhuivat,
puhuivat. Sitten merentakaa tullut sanoi:

— Niin, sinä olit menossa kaupunkiin? Minulla on myöskin sinne asiaa.
Voin lähteä nyt, joten pääset sinne vaunussani.

Entinen isäntä näki hänen vaununsa ja sanoi, että sinähän taidat olla
niin äveriäs mies, ettei äärtä eikä päätä.

— Mistäpä ne raa'alle työmiehelle ja raskaalla työllä rikkaudet.
Mutta onhan näitä vehkeitä siellä merentakana. Koetin tätä kaupatakin
lähtiessäni, mutta ei sielläkään nyt mitään myydä. Niin se täytyi
kuljettaa mukanaan.

Entinen isäntä lausui ihmettelynsä siitä, että hyvien vehkeitten
ylenpalttisuus ja köyhyys oli levinnyt yli koko maanpiirin. Hän
lausui mielipiteensä, että nämä autot ja kaikki koneet olivat tuoneet
köyhyydenkin mukanaan.

— Mikäpä tiesi. Ne puhuvat täällä maatalouspulasta ja tietysti se on
olemassakin. Mutta jos sinäkin itse ja yksin olisit asunut tilaasi,
niin asuisit vieläkin etkä tärähtäisikään. Olen ollut havaitsevinani,
että ne, jotka täälläkin huutelevat omaisuuksiensa menetystä,
ovat sellaisia, joilla ei ole koskaan ollutkaan omaisuutta. Maan
hintojen nousu markkaluvussa oli saattanut heidät siihen luuloon,
että he jotakin omistavat. Varaton nuorimies on mennyt naimisiin,
luottorunsauden aikana saanut maansa ja maanpäällisensä velaksi ja
tehnyt kyllä töitäkin, parantanut maatilaansa. Mutta samaan aikaan on
nuori vaimo tehnyt lapsen joka ohrille, kiireellisimmät kai kahdestikin
vuodessa. Siihen korot ja kuoletukset. Ei kävele, ei kävele, vaikka
joka tähkän nokassa heiluisi nikkelimarkka...

Entinen isäntä tunsi tämän puheen johdosta sydämensä kankenevan
tätä miestä kohtaan. Hänen mielestään oli toinen mennyt helposti,
keplottelemalla, elämän lävitse. Ei ollut ottanut vaimoa, eikä lisännyt
eikä vahvistanut seurakuntaa, vaikka Pyhä Paavali selkeästi sanoo, että
parempi on naida kuin palaa. Se ei ole oikein rehellistä peliä. Oli
jotakin väärää siinä, että tämä mies voi nyt seisoa vaununsa vieressä
rikkaana ja viisaana.

— Se on luonnon kulku, sanoi entinen isäntä. — Lapset ovat Herran
lahjoja...

— Lahjoja, lahjojapa tietenkin! Mutta näiden lahjojen ylenpalttisuus
viepi pian leivän vanhempain suusta. Ihmispaljous kaluaa pian maan
mustaksi kuten Egyptin entiset heinäsirkat...

— No, sinulla ei ole lapsia. Oletko siis varma leivästäsi ja lämmöstäsi
ja omillasi elämisestäsi? Uskon, että se kaikki sittenkin on Herran
kädessä.

— Se on Herran eli herrojen käsissä, koska he näkevät hyväksi
vyörytellä arvoja edestakaisin. Jos taala pysyisi, niin sanoisin, ettei
hätäpujua. Mutta taala voi kieriä. Olenkin tässä ajatellut pienen
maatilan hankkimista.

Tässä oli jälleen sitä käsittämätöntä ja nykyaikaista entiselle
isännälle. Sillä isoimman osan ikäänsä hän oli nähnyt leivän ja
olemisen varmuuden maan kasvuissa. Mutta tämä mies turvautui johonkin
taalan pysymiseen. Merkillistä, että hänen kerrallinen nälkävuosien
kerjuutoverinsa oli päässyt niin nykyajan tasolle. Kun taasen hän eli
vanhaa aikaa, jolloin ajatukset eivät koskaan ajautuneet esimerkiksi
niin pitkälle kuin lapsiluvun rajoittamiseen.

He nousivat autoon ja vaunu vieri pitkin tietä, jota he olivat kerran
astelleet kerjuupussit selässä. Heidän polkunsa olivat sitten eronneet.
Mutta molemmat he olivat menestyneet yli silloisten kuvitelmiensa
äyräittenkin. Toinen voi ohjata nyt tällä tiellä ajopeliä, joka oli
melkein kuin raamatun Eliaan tuliset vaunut. Toinen oli ollut isäntänä,
joka oli itse voinut antaa isoovaiselle leipää. Tosin tämä tie oli
jälleen tullut sangen lähelle häntä, mutta ehkä oli lähellä maakin, uni
maanpovessa...

Molemmat vanhat miehet istuivat hiljaa, mietteissään auton samettisilla
istuimilla, kunnes tulivat seuraavaan kylään. Täällä meren takaa tullut
mies pysähdytti vaununsa.

— Muistatko, sanoi hän, kun silloin kuljimme tämän kylän sivuitse,
emmekä saaneet mistään yösijaa? Tylyä väkeä. Sanoivat meidän
varastelevan, vaikka ainakaan me emme mitään ottaneet omin lupimme.
Mutta ylpeyttä meissä oli ja pahaa sisua. Kun viimeisestäkin talosta
jouduimme kylmän yön selkään, niin kaadoimme halkopinon ja ainoastaan
sahan puute esti meidät katkaisemasta tuulimyllyn napaa...

Seuraavassakin kylässä auto pysähtyi ja entinen isäntä sanoi:

— Muistatko, kun kävimme tuossa talossa? Tuo se oli, vaikka ulkonäkö
onkin paljon muuttunut. Hyvä talo. Emäntä kysyi höölisti, että mistä
nämä poikaset ovat. Ja leipää lähti, eikä mitään murinaa, moitteita.
Pistäydyimme saunaan. Oli sääli jättää tuollaista taloa yhdellä
yrityksellä. Niinpä minä nokesin naamani, käänsin nuttuni nurin ja
menin toisen kerran taloon sinun jäädessäsi saunaan odottelemaan.
Emäntä oli yhtä hermostumaton kuten ennenkin. Kysyi kotipaikkaa. Sanoin
nyt naapuripitäjän. 'Sieltä minäkin olen', sanoi emäntä ja kysyi
nimeäkin. Sanoin. 'Sinähän olet sitten samaa sukua. Istuhan, saat
ruokaa'. Hän kyseli kotipitäjänsä asioista, joista minä en tiennyt
mitään. Paha juttu, mutta pääsin sivuitse myöntelemällä. Sain ruokaa ja
lähtiessäni taitetun reikäleivän ja voita väliin.

— Kyllä muistan, sanoi amerikkalainen. — Pitkä oli odottavan aika
saunassa, mutta olipa sitten ilokin iso palattuasi.

— Tätä juttua minä olen sitten miettinyt, mutta en ole päässyt
selville, oliko se varkaus vai mikä meidän puoleltamme: käydä kahdesti
perätysten samassa talossa.

— Petos, sanoi amerikkalainen, selvä petos, mutta ei laadultaan niitä
pahimpia.

— Minulla olisi lupa tulla tuohon taloon rengiksi. Emäntä silloin
lupasi. Ei ole tullut mennyksi. Nythän tässä jo joutaisi, mutta tuskin
lienee lupaaja enää näillä mailla.

Auto hyrähti jälleen liikkeelle. He saapuivat kaupunkiin. Meren takaa
tullut tarjosi entiselle toverilleen kahvit. Ja sitten he erosivat.
Kädenpuristus. Ihmettelyä, että nähdäänkö enää näillä silmillä. Toinen
nousi autoonsa ja toinen lähti osailemaan esikaupunkiin, tyttärensä
asuntoon.

Miten lienee siellä asiat? Takavuosina se perhe, lapseton pari, oli
elänyt hyvästi. He olivat käyneet vuokra-autolla siellä maallakin.
Lieneekö nyt katon eli ruuan hyvää vanhalle miehelle. Ja jos olisikin,
niin miten tottuisi elämään tässä ympäristössä, hän, joka on kaiken
ikänsä elänyt maalla, hän, jonka mieleen alituiseen johtuu, kun hän
katselee rakennuksia täällä: mökkitaloja, pienet pellot.

       *       *       *       *       *

Parin päivän kuluttua entinen isäntämies käveli ulos kaupungista.
Hänen aavistuksensa olivat pitäneet paikkansa. Tyttären miehellä ei
ollut enää työtä. Köyhyys oli tullut. Tyttö oli näyttänyt ärtyneeltä
ja purkanutkin pahaa tuultaan, ei suoraan isäänsä, mutta veljiinsä.
Miksi piti laittaa vanha mies liikkeelle tällaisena aikana? Maalla on
jotakin, maa tuottaa aina jotakin, mutta täällä on kaikki rahapennin
nenässä. On otettu ja haaskattu vanhän miehen omaisuus ja sanotaan
nyt, että kävelepä huviksesi... Lisäksi hän oli huomaavinaan,
että hänen vävynsä perhe oli sekaantunut johonkin salaperäiseen,
ehkä viina-asioihin. Sillä köyhyys tekee ihmisen otolliseksi
epärehellisyydelle, synnille ja paheille. Hyvyys täytyy myydä
ruoka-ateriaa vastaan.

Mutta vanha isäntämies tunsi tuon salamyhkäisyyden kiusaavan häntä.
Lisäksi toimettomuus, tuttavien puute, koko outo ympäristö teki olon
vielä raskaammaksi kuin poikiensa maatiloilla. Jo parin päivän kuluttua
hän sanoi, että hänen täytyy lähteä. Eikä hänen tyttärellään ollut
mitään vastaväitteitä.

— Menkää vain kotiinne. Siellä te olette eläneet ja työnne tehneet ja
siellä teistä on pidettävä huolta.

Pidettävä huolta? Ehkäpä. Mutta se juuri tuntui katkeralta, se että
hänestä vieläkin täytyisi pitää huolta, vaikka hän jo isäntänä oli
ajatellut kerjuu- ja ruotipoikakauttaan kuten jotakin mennyttä, joka ei
enää koskaan palaa. Ehkäpä hän oli tuntenut pientä ylpeyttäkin: näin on
kohottu...

Mutta nyt tie oli häntä jo sangen lähellä, kuten kerran, yli
viisikymmentä vuotta sitten. Tie ja epävarmuus ja anelu ja almu. Ne
olisivat hänen hautasaattonsa, kuten olivat olleet saatto elämäänkin.
Ei oltu kohottu mihinkään: oli kuljettu vain ympyrä... Se ei ollut
mikään ilo. Mutta kun Isä ylhäällä sen sallii, niin siinä ei ole
napisemista. Tapahtukoon hänen tahtonsa.

Niin ajatteli vanhus, joka verkkaisin askelin liikkui halki syksyisen
maiseman nahkainen laukku kupeellaan.

(1931)




KOHTAUKSET


Olimme hiihtäneet päivän ja väsyneet perinjuurin. Mutta meidän oli
hyvä olla, niin kuin on hyvä olla vain kestettyjen ruumiillisten
ponnistusten jälkeen, kun ilta saapuu, huone lämmittää, vatsa on
täytetty, pehmeä vuode odottaa, juoma höyryää ja piiput palavat.

»Niin, että miltäkö siellä näytti?» sanoi toverini pölähdyttäen
suustaan savupilven. »Miltäkö näytti rajan takana, punaisen hämärän
maassa? Enhän voi sitä keskittää pariin lauseeseen, en pariin
tuhanteenkaan, en sanoihin yleensä. Se on suuri maa, maailma
sinänsä. Siitä mitä minä itse koin ja näin saatan sanoa: työtä ja
ruokaa oli. Lisäksi saatoin aavistaa maan suuret luonnonrikkaudet,
ikäänkuin ilmassa tuntuvan uuden, epämääräisen toiminnanhalun,
suuret suunnitelmat, uudet aatteet. Kaikki sai minut epäilemään,
että siellä käypi, kasvaa ja kohoaa jotakin uutta, valtavaa. Mutta
minulle ja monelle muulle se oli toistaiseksi vain työtä ja ruokaa,
yksitoikkoisia päiviä. Ja minä en tyytynyt siihen, minä muukalainen
ja iäkäs mies, vanhan maailman kasvatti. Minulle tuo työ ja ruoka
varmuudessaan oli liian yksitoikkoista. Halusin jotakin, jotakin
enemmän, jotakin itselleni, tilaisuuksia, joita me aina etsimme täällä
vanhassa maailmassa, vaikkemme niitä sitten kuitenkaan koskaan käsitä.
Tahi sangen harvat meistä. Sääntöhän on se, että syntymä määrää
kaiken. Työläinen pysyy työläisenä. Kuinka naurettava onkaan tuo
vanha vapaan maailman ohje rahvaalle: tee työtä ja säästä! Monet ovat
hupsuudessaan yrittäneet sitä noudattaa, minäkin. Ja keinottelijat,
talousjärjestelmän ainaiset laineet nuolaisevat sitten säännöllisesti
noiden pienten ahertajain säästöt. Minä olen nähnyt siitä kokonaisia
esimerkkisarjoja suuren lännen pankkiromahduksissa... Minä tiedän
kuinka se osaa tympäistä, kun huomaa kymmenenkin vuoden kieltäymyksillä
koottujen pennien painuvan kuten tina tuhkaan. Tämän kaiken minä
tiesin, mutta silti pidin parempana tämän vanhan porvarillisen maailman
arpajaisia...»

Toverini sytytteli piippuaan.

»Sillä minä olen oppinut katsomaan tätä vanhan maailman elämää
suurina, loppumattomina arpajaisina, joissa jotkut voittavat monien
kustannuksella. Enimpien ja suurimpien voittojen lankeaminen on kyllä
etukäteen varma, mutta joskus voi onnen arpa langeta toisaallekin. Olen
senkin joskus nähnyt.

Alaskassa esimerkiksi minä näin miehen, joka oli jostakin näiltä
seuduin kotoisin. Häntä oli onnistanut. Hänellä oli kaksi kultalaania,
joissa todellakin oli jotakin. Kultaa, tuota keltaista metallia, johon
voidaan keskittää kaikki maailman asiat, satoi aivan satamalla hänen
päällensä sadan työmiehen työllä. Mutta tuo voimanmetalli oli tuonut
tuohon mieheen paljon uutta, en tiedä miksi sitä nimittäisi. Me olimme
olleet tovereitakin joskus, mutta eronneet pienillä harkkasanoilla.
Ja nyt minä tapasin hänet Alaskassa. Ja minulla ei ollut senttiäkään
rahaa, eikä liioin ruokaakaan. Ja minä kysyin entiseltä toveriltani
töitä. Hän katsasteli yläilmoihin ja sanoi:

— Minä olen tavannut pitää töissäni vain valkoisia...

Saat uskoa, että se tuntui minusta kohtaukselta! Siinä seisoin
sentittömänä, ruoattomana ja siinä seisoi kahden kultalaanin omistaja,
kansalaiseni ja entinen toverini ja katseli salamyhkäinen hymy
huulillaan Alaskan taivasta, eikä huolinut minua kaivamaan kultaa
itselleen. O, katumatoin maailma, o, tympeys!

Mutta vuosia myöhemmin minä näin tämän saman miehen Kaliforniassa.
Hän tuli kapakkaan ja hän oli vanha ukko, vaivaishoitolainen ja hän
ei tuntenut minua, vaan pyysi kahtakymmentä viittä senttiä saadakseen
ryypyt.

— Jos oikein tekisin, niin antaisin sinulle ne kaksikymmentä ja viisi
senttiä, että saisit ostaa nuoran ja rasvaa ja hirttää itsesi. Sillä
muistat kai etten sinulta Alaskassa tahtonut ryyppyä vaan työtä...

Tämä oli myöskin kohtaus! Mutta tuo ukko seisoi edessäni älytön hymy
huulillaan vetisin silmin. Hän ei käsittänyt mitään, ei kerrassaan
mitään. Ei voinut puhuakaan kostosta. Se olisi ollut samaa kuin viskata
vihansa järjettömään luontokappaleeseen.

Siinä välillä oli tietenkin tapahtunut muitakin, ratkaisevampia
kohtauksia. Kuulin sitten, että tuo kultalaanien mies oli tultuaan
Alaskasta juonut ja porsastellut rikkauksiaan, kunnes San
Franciscon jopparit petkuttivat ne häneltä ostattamalla olemattomia
sokeriplantaaseja ja sen sellaisella. Niin tuo mies raunioituneena ja
hylkynä joutui vaivaistaloon.

Nämä kohtaukset ne minulle näyttivät kuinka köyhänä syntynytkin voi
keikahtaa korkealle ja pudota jälleen, kuinka koko elämä on suurta
arpapeliä. Ja ken kerran on siitä selvillä, se ei tyydy työpäiviin
suurin surmin. Siksi minä en viihtynyt kauan rajan takana. Siellä ei
tapahdu, tällaisia kohtauksia. Siellä on säännöt ja normit ja etukäteen
tiukasti rajoitetut saaliit. Minä, vanhan järjestelmän kasvatti, monen
maanosan koulitsema mies, rakastan tätä kapitalistista maailmaa, sen
arvaamattomuuksia, keinuntaa, heiluntaa, luhistumisia ja kohoamisia,
sen suuria tilaisuuksia. Onneton on vain se, joka joutuu siinä tekemään
työtä ja säästämään...»

Piiput olivat palaneet loppuun ja me kävimme levolle. Mutta minä
valvoin kauan ja mietin toverini kokemia kohtauksia, ohjelmaamme, jonka
mukaan tuli kaikin tavoin välttää työntekoa, ei rakentaa mitään, vaan
keinotella, keinotella elämän rikasvivahteisessa arpapelissä.

Meidän keinottelummehan oli kyllä mitättömän pientä numeroiltaan, jos
sitä verrattiin siihen mitä tapahtui maailman pääkatujen varsilla,
missä miljoonamiehet, nykyajan isät, pojat ja pyhäthenget, asuivat.
Mutta mekin saimme kuitenkin jännityksen ja odotuksen, meidätkin
autettiin pois rakentajien hiljaisesti kiroiluttavasta elämästä,
määrätyistä päiväosuuksista.

Me, vanhan maailman kasvatit, voimme tyytyväisinä ojentaa jäsenemme
pehmeälle vuoteelle.

       *       *       *       *       *

Olimme talohuijareita. Eikä sekään ole mitään laiskanpojan touhua, ei
mitään miljoonamiesten lepoa aurinkorannikoilla. Eivätkä tulot koskaan
kohonneet korkeiksi, ei tämä ollut mitään kuponkien leikkaamista
toimistojen tuoleilla. Mutta osansa kullekin. Meidänkin osamme oli
parempi kuin varatyömiehen, joka kaivoi ja kaivoi maanteitä ja soita
ja huomasi, että jos leipä lähtikin, niin eipä liioin ruumiinverhoja
loppuunkuluneitten tilalle. Puhumattakaan siitä, että perheen
perustaminen oli osoittautunut ylellisyydeksi, jonka yhteiskunta sai
nyt kustannella lankeillen ja laukeillen yksityisyritteliäisyyden
periaatteista.

Mutta vaivansa meilläkin. Sellaisia maatiloja, joiden omistajilla oli
jokapäiväisenä pulmana, että ollako vai eikö olla, oli kyllä yllin
kyllin. Kuten marjoja mäellä oli taloja, joissa oli velat päälle
kaatumassa, kiinnitykset tilan täydestä arvosta ja sivu siitäkin. Ja
sellaisiahan me juuri etsimme.

Mutta useimmat halusivat kuitenkin olla ja asua niin kauan kuin
mahdollista, olla ja odottaa. Tuolloin tällöin löysimme kuitenkin
miehiä, jotka olivat työlästyneet epävarmoihin päiviinsä, jotka olivat
menettäneet öittensä unen miettiessään omaa ja takausmiestensä kohtaloa
ja halusivat vain jonkinlaisen päätösiskun jännityksestä päästäkseen.

Tulimmepa esimerkiksi Mäen taloon. Pienoinen paikka, mutta kaikki
paikat kunnossa, eläimet ja kalustot oivalliset. Isäntä sellaisia
muurahaisia, joiden ilo on työ, jotka alituisesti raatavat ja
raahaavat. Mutta yrittipä miten yritti hän ei kuitenkaan saanut kokoon
korkoja ja kuoletuksia. Sillä hänellä oli aikoinaan ollut otsaa ja
sisua ottaa velkaa siinä mielessä, että maksaakin sen. Pankit työnsivät
silloin rahaa, järjestivät korkeita kiinnityksiä täytetakaajilla. Mutta
sitten ajat menivät niinkuin menivät. Nyt ne takausmiehetkin olivat
levottomia. Ja heidän ja omaa levottomuuttaan lievittääkseen tämä uuras
isäntä halusi päästä painojen alta.

Silloin tulimme me, talonostajat. Me katsastelimme kalustot, arvioimme
peltojen kuntoa, yritimme ottaa selkoa voisiko metsästä enää kiskaista
mitään. Sillä me halusimme aina ostaa talon täysineen ja ottaa
vastataksemme kaikki kiinnitykset ja lainat.

Me haistoimme isännän todelliset kaupanhalut ja esiinnyimme eduksemme.
Kielemme kävi, toverini, Atlantin takaa tulleen dollarimiehen,
kultaperät kiiltelivät ja heiluivat. Semmoinen vaiva meidän piti nähdä,
työskennellä kuten teatterimiesten.

Mutta eipä turhaan. Kaupat syntyivät. Toverini osti talon
irtaimistoineen. Kiinnityslainan täytetakaajiksi ryhtyivät itse myyjä
ja eräs hänen sukulaisensa. Sehän oli vain pieni muodollisuus. Lisäksi
tunnustimme parinkymmenentuhannen vekselin ja annoimme parituhatta
käypää rahaa. Sitä emme olisi mielellämme tehneet, mutta täytyi.
Setelit olivat kuten kirkkaat uistimet, joihin kala karkaa kiinni.

Aloitimme talonpitomme. Meillä oli toinenkin talo siinä pitäjässä ja
muualla useitakin. Mutta Mäen talo sopi asunnoksemme.

Meillä oli auto ja kauniit rouvat. Me söimme pässiä ja porsasta, emmekä
juuri töihin puuttuneet. Ihmiset sanoivat, että ne ovat herrasväkeä ja,
että kyllähän dollareilla kelpaa elää tässä maassa.

Mutta koska oli jo käynyt ilmi, ettei maanhinnasta annettua vekseliä
mikään pankki lunastanut, niin me aloimme voimaperäisen talon asumisen
myymällä lehmät ja hevoset, peltokalut ja koneet. Puuhaa, puuhaa. Usein
ne menivät halvasta hinnasta, mutta kaikki oli kuitenkin puhdasta tuloa.

Silloin jo sanottiin kylällä, että Mäki oli joutunut talohuijareille.
Meidän kauniitten rouviemmekin oikeaperäisyyttä epäiltiin.

Millä mielellä lienee meitä ja entisiä asuinsijojaan katsellut tilan
entinen omistaja? Mutta miksi meidän pitäisi huolehtia kaikkien
ihmisten kohtalosta? Ja mitäpä häntäkään liikutti viljelimmepä me
laillisesti ostettua maatamme niin tai näin? Sitäpaitsi me puhuimme
hänellekin lohduttavia puheita, etteivät ne meidänkään asiamme
ole juuri niin huonosti kuin pankit luulevat siitä vekselijutusta
päättäen. Onhan tässä alussa hankaluuksia, mutta kun tässä kotvitaan ja
puhalletaan, niin kyllä kaikki järjestyy...

Me emme tietenkään huolehtineet kiinnityslainan koroista. Myyjä, meidän
takaajanamme, teki sen pannen samalla kuitenkin vekselimme uloshakuun.
Mutta tietäähän virastokiireet. Ja me vitkutimme ja vitkutimme asiaa
ja kokosimme vuoden sadon, heinät, viljat ja juurikasvit ja möimme ne.
Me muutimme rahaksi huonekalut ja viimeiset eläimet ja pidimme pieniä
juhlia keskuudessamme. Niissä meidät yllätti puun puutekin, jolloin me
pistimme pesään orsia ja ovia ja aitan laarilautoja.

Olikin käsissä syksy ja paikka alkoi tuntua liian autiolta ja
tutultakin ja niin automme hyrähti liikkeelle eräänä koleana aamuna.
Talo takanamme näytti ikäänkuin värinsä menettäneeltä, ränsistyneeltä,
ikävältä ja elottomalta. Laiha kukko olikin sen ainoa elävä olento. Se
kuopi tallin seinämällä ikäänkuin ilmestys, kohotti kaulaansa ikäänkuin
huutomerkiksi siihen, että jotakin oli jäänyt syömättä ja myömättä.

Mutta Mäki oli kuitenkin yhä meidän talomme. Me otimme siihen
vuokramiehen, joka tuli taloon heti meidän jälkeemme ja täytti kaikki
paikat kaluilla ja karjalla. Kaikki tämä äveriäisyys oli peräisin
eräältä tilaltamme toisesta pitäjästä, josta katsoimme viisaammaksi
vähentää irtaimistoamme.

Viimein tuli Mäkeen pakkohuutokauppa, mutta vuokramiestämme enempää
kuin meitäkään ei tunnettu sen omistajiksi, koska meillä ei ollut
tilaan lainhuutoja. Se myytiin siltä mieheltä, joka oli sen meille
myynyt, eikä se suinkaan noussut kiinnitysarvoonsa. Täytetakaajat
maksoivat loppua ja menivät vararikkoon. Valtio lunasti tilan ja
eräs maatyömies pääsi siihen lisäämään ja kasvattamaan perhettään ja
karjaansa. Koska Mäki oli entinen itsenäistynyt torppa, niin valtio
joutui siis auttamaan sen asumista jo toisen kerran.

Mutta me vietimme silloin iltaa jossakin toisessa talossa tyytyväisinä
kuten miehet, jotka ovat tehneet työnsä, joiden vatsa on täysi, juoma
höyryää, tupakat palavat ja pehmeä vuode odottaa. Me ylistimme vanhaa
maailmaa, peliä ja yksityistä yritteliäisyyttä.

(1933)




ERÄS JATKUVA PARAATI


Nuori mies oli paluumatkalla armeijasta. Hän oli käynyt lävitse sen
osan nykyistä elämänjärjestystä, jonka nimi on asevelvollisuus. Sitten
oli tullut vapautumispäivä. Mutta tämän kuvauksen aika on nykyinen,
joten siis monen pojan nenään tämä vapaus haiskahti epäilyttävältä.
Mitä auttoi, kuten termi kuului, jos orjuudesta kurjuuteen pääsit?

Nuori mies palasi armeijasta. Ratakiskojen ja pyörien teräkset
lauloivat ja junavaunu kuljetti hänet halki maan. Sitten tuli autopussi
ja maantie, joka kulki läpi kylien ja poikki metsien. Sitten hän
saavutti tekopitäjänsä. Voi tervehtiä tuttavia ja sanoa, että niin ja
niin on kuulumiset: sota on ohitse.

Mutta sota ei suinkaan ollut ohitse. Nuori mies huomasi olevansa
keskellä taistelua. Taistelu koski leipää. Leipä osoitti nykyään
olevansa lujan vallin takana, vallin, joka kesti hajanaiset ja
epäjärjestykselliset hyökkäykset. Oli olemassa vain yhdet tikapuut,
yksi voima, jolla voi murentaa palan leipää. Sen nimi oli raha. Ja
armeijasta palanneella miehellä ei ollut rahaa. Hän oli ennen saanut
sitä vähäisen työllä. Mutta nykyään ei kukaan tarvinnut työmiestä.
Tämä kylä ei ollut isoimpia, mutta kuitenkin siinä oli monta kymmentä,
sata työtöntä, joutilasta miestä. He haistelivat taivaan tuulia ja
odottivat, odottivat jotakin muutosta, jotakin hanketta. Ja tämän
odotusajan syöntien kanssa oli vähän niin ja näin. Vanhan raamatun
sanat työttömyydestä ja leivästä osoittautuivat ainakin heidän
kohdaltaan kutakuinkin kutinsa pitäviksi.

Mutta puhuiko raamattu työhaluista? Ainakin armeijasta tullut mies
kyseli töitä, teki retkiä ympäristöön. Mutta kukaan ei tarvinnut
työmiestä kerta kaikkiaan. Maanviljelijät kuuluivat huokaavan
velkaturmeluksen orjuudessa. He säästivät, pihistivät. Työtä ei kerta
kaikkiaan kannattanut teettää, koska tuotteiden nykyiset hinnat ja
menekkimahdollisuudet eivät taanneet mitään voittoa.

Siispä armeijasta tullut mies huomasi, että jos ei nykyään kajahtanut
enää aamuherätys, niin eipä huudettu soppajonoonkaan. Varustarkastusta
ei ollut, mutta niinpä ei ollut varusmestariakaan, jonka puoleen
kääntyä jos jokin vaatekappale hajosi alkutekijöihinsä.

Kevät lähestyi. Aurinko teki jo komeita kaaria taivaan sinessä. Monta
kymmentä, sata työtöntä, joutilasta miestä siinäkin kylässä haisteli
kevään tuulia. Olisiko jossakin työtä, hanketta? Ehkäpä pian. Vedet
aukenevat, uitot alkavat. Kun ensimmäiset pälvet vanhaa ja totista
maanpintaa näkyivät, lähti armeijasta tullut mieskin tielle. Eikä
hän ollut siellä yksin. Koska työ nykyään kerta kaikkiaan ei antanut
voittoa yrittelijälle, oli talvella kaadettu puita vain vähäiset
määrät. Niinpä uittojakin olisi niukalti. Missä siis pienenkin
puutavaramäärän tiedettiin makaavan vesien aukenemista odotellen,
sinne marssi miehiä idästä ja lännestä, etelästä ja pohjoisesta. Kuka
rahoitti tuon marssin? Se on arvoitus. Sillä useimmilla ei ollut
äyriäkään rahaa. Mutta tämä päivä ja huominenkin päivä voitiin olla
syömättä. Ehkäpä kolmantena sattui talo ja emäntä, jolta heltisi
ateria, armelias, joka ojensi markan. Maakunta siis kustansi tuon
marssin. Mutta kustansi mitä epäsäännöllisimmin ja kohtuuttoman
niukasti. Jollekin hyväsuiselle voi tässäkin säännöttömässä armeijassa
langeta upseerin osa, miehelle, joka ei suinkaan sulkenut suutaan
emännän huomauttaessa nuoren ja komean miehen kerjuun rumuudesta.

— Sepä se, voi hän huomauttaa, jos minä olisinkin vaivainen ja vanha,
niin minä olisin jo kallistanut pääni ja antanut henkeni. Mutta kun on
nuori, niin on elämänhaluinen ja toivorikas. Ja jos emäntä voi neuvoa
jonkin kauniimman konstin kuin kerjuun, niin kiinni vetää...

Kävi ilmi, että mies, jonka kieli liikkui, sai aina helpommin jotakin
suuhunsa. Mutta lahjattomammat saivat ottaa avukseen sisun ja sen
pohjattoman itserakkauden, jonka Luoja on istuttanut ihmiseen, ettei
hän koskaan suuttuisi elämäänsä.

Mutta nuoressa miehessä, jonka sieluun vuosi armeijassa oli istuttanut
säännöllisyyden ja järjestyksen ituja, tämä säännötön, harhaileva
marssi keväisillä teillä herätti kiusallisia tunteita. Nämä joukot
ilman komentoa, ilman kenttäkeittiöitä ja kuormastoa, kenkärisoista
vilkkuvin varpain, majoitus sattuman varassa, olivat toivoton, lyöty
armeija. Epäjärjestystä, tuhlausta! Jos oli olemassa järjetöntä
tuhlausta, niin tämä oli sitä. Kaikki nämä sadat, tuhannet miehet
joutilaina, ilman muuta päämäärää kuin huoli ensimmäisestä ateriasta ja
yösijasta. Toimettominakin he kuitenkin laahasivat henkeään päivästä
toiseen maakunnan kustannuksella. Tavalla tai toisella he saivat murun
sieltä toisen täältä maan tuotteita, entisen työn hedelmiä. Miksi heitä
ei koottu yhteisen komennon alle, annettu heille kasarmeja, varusteita,
keittiöitä, ja pantu heitä kaivamaan maata, kaatamaan puita,
rakentamaan rakennuksia, teitä ja viljelyksiä? Eikö näistä kaikista
harhailijoista olisi voitu koota valtava, tehokas, hyödyllinen armeija?

Pidettiinhän aina ja alituisesti monta tuhatta, kolmekymmentätuhatta
miestä kiväärivoimisteluissa, voitiin tarjota heille säännölliset
syönnit, eheät vaatteet ja hyvät vuoteet ilman, että he olivat
tehneet mitään tuottavaa ja hyödyllistä. Eikö sitten voisi saada sitä
samaa tälle toiselle monikymmentuhantiselle avuttomalle armeijalle
rakentavassa, hyödyllisessä työssä?

Joku sotaisten hommien vihamies voi katsoa armeijaa, paraatia, ja
havaita siinä tuhlausta, järjetöntä tuhlausta. Ja kuitenkin oli kaikki
kaunista, järjestettyä, säännöllistä. Saappaat kiiltelivät, liput
liehuivat ja torvet soivat. He herättivät lujan ja hurskaan uskon maan
ja kansan vahvuuteen.

Mutta tämä toinen armeija, tämä toinen paraati ei herättänyt mitään
hurskaan uskon ja lujan luottamuksen tunteita. Se ikään kuin kaivoi
sota-armeijan paraatilta sisukset ja teki sen ontoksi ja köykäiseksi
kuoreksi. Täälläkin olivat kyllä vatsat sisässä, mutta siitä syystä,
ettei niissä ollut mitään täytettä. Mutta rinnat eivät olleet mitenkään
röyhkeitä, torvet eivät soineet ja jonkun toverin saappaan kärjestä
pistävä varvas painoi kuraiseen tiehen ruman kuvan. Epäjärjestystä,
tuhlausta...

Niin mietti armeijasta palannut nuorimies. Armeija kangasteli hänen
mielessään jo kauniina, vaikka hän oli sitä monasti kironnut. Toinen
oli vyöttänyt hänet siellä ja vienyt hänet niihin oli tahtonut. Mutta
hän oli myöskin siellä vapautunut harkinnan vaivoista, ruoka ja asunto
olivat valuneet kuten taivaan sade hänen ylitseen.

Nyt ei kuulunut komento. Sai tehdä mitä tahtoi. Vallitsi vapaus. Mutta
tämä vapaus oli arveluttava asia.

Kevät lähestyi. Mutta se lähestyi perin vitkalleen. Päivät jatkuivat,
mutta yökylmät olivat kireät.

Kun armeijasta tullut nuori mies saapui kymmenkunnan muun kanssa
sille tanssipaikalle, johon pyrkivät, olivat jäät yhä paikoiltaan.
Eivätkä he olleet ensimmäinen ja ainoa ryhmä. Monia oli tullut ennen
heitä. Mutta monia oli myös lähtenyt jälleen. Sillä tanssipaikka oli
sydänmaassa. Siellä oli vain muutamia puolinälkäisiä erämaantaloja.
Niiden lattioille voi vain nipinnapin mahtua maata. Kerjuu ei
siellä elättänyt. Ja useimmilta ei ollut evästä ensinkään, rahoista
puhumattakaan. Työnjohtajat eivät olleet vielä paikalla, sillä he
pelkäsivät edessä olevaa etuottojen kärkyntää. Niinpä makailtiin ja
maleksittiin tyhjin vatsoin päivä, toinen ja kolmaskin. Odotettiin
sään muutosta kuten raamatun sairaat enkeliä, joka kuohutti veden.
Ja sittenkin olisi odotettavissa, että monien sairaus jäisi
ennalleen. Sillä liikkeellä olevista miesmääristä tulisivat tuskin
puoletkaan pääsemään töihin. Eikä töihinkään päässeitten leipä olisi
ymmärrettävästi erin leveä.

Mutta moniaitten päivien turha odotus tyhjin vatsoin saattoi
sitkeimmätkin jälleen liikkeelle, pyrkimään kyliin, ihmisten ilmoille.
Ja sielläkin oli odotettavissa vain entinen harhaileva, toivoton
marssi, suuri, jatkuva paraati ilman äärtä ja päätä.

Mutta armeijasta tullut mies oli päättänyt odottaa, kunnes kevään
enkeli kuohuttaisi vedet ja antaisi tilaisuuden työhön ja syömiseen.
Hän odotti odottamistaan parin muun yhtä sitkeän toverin kanssa ja
tutustui perinpohjin siihen luonnonvoimaan, jonka nimi on nälkä.

Sitten eräänä iltana tuli jälleen jätkiä, rikkaita jätkiä. Sillä heillä
oli reput selässä ja repuissa ruokaa. He söivät. Nuorimies tovereineen
katseli syöntiä silmin, joissa oli kuumetta ja suden himokkuutta. Yön
pimeydessä joku heistä sai sitten käsiinsä erään niistä eväsrepuista.
He eivät tulleet harkinneeksi rikoslain pykäliä. He söivät, söivät
ylenmäärin siihen katsoen miten kauan olivat paastonneet. Aamulla oli
äskettäin armeijasta palannut mies sairas.

Kun sen mökin miehellä oli asiaa kirkonkylään, niin hän nostatti
sairaan liisteille ja viimeisillä kelin rippeillä kuljetti hänet
kunnan lääkärin luokse. Kyllähän tämän nuoren miehen tautiin lääkkeet
tiedettiin, mutta kukapa ne kustansi. Hän sai kuitenkin muutaman päivän
lepoa sairashuoneen valkoisilla lakanoilla, muutaman kunnollisen
aterian. Sitten tuli kyyti kotipitäjään, irtolaisena. Sillä tällä
välin olivat vedet päässeet valloilleen, puut uivat, onnen suosimat
ottivat parin markan tuntipalkkoja. Mutta liioiksi ilmenneet miehet
liikehtivät, etsien jotakin, ensimmäistä ateriaa, ensimmäistä yösijaa,
jotka olivat tuulen heiluteltavina.

Mitäpä tekisi äskettäin armeijasta tullut mies kotipitäjässään?
Työmiestä ei tarvittu kerta kaikkiaan. Hän huomasi nyt olevansa
jäsen toisessa armeijassa, järjestyksettömässä, johdottomassa,
varustuksettomassa, armeijassa, jonka ainoa tehtävä näytti olevan
suorittaa suurta, loputonta paraatiaan.

Mutta tämä paraati voi jäädä ajattelemattomilta tahi syvämietteisiltä
katsojilta huomaamattakin. Sen vuoksi, että liput eivät liehuneet,
eivätkä torvet soineet.

(1932)




RIKAS MIES VIERAILEE EEMELI MÄREEN LUONA


Eemeli Märe havahtui joihinkin omituisiin ääniin, puhahduksiin,
karahduksiin, surinaan.

Hän kavahti istualleen vuoteessa.

— Mitäs tuo on? sanoi hän ääneensä.

Hänen vaimonsa heräsi ja kysyi mikä oli hätänä.

— Tuo tuo nyt lienee se kummitus...

Eemeli Märe seisoi jo lattialla ja kurkisti akkunasta pihalle. Ohuen
lumikerroksen kattamalla kartanomaalla tähtikirkkaassa iltäyössä hän
näki mustansinertävien auton kupeitten välähtelevän.

— Auto! sanoi hän.

Se sana sai vaimonkin kavahtamaan istualleen. Ja tosiaankin: Märeen
yksinäisessä metsätorpassa ei oltu ennen autoa nähty, eikä sellaisen
oltu luultu sinne pääsevänkään. Mitään kunnollista tietä kun ei sinne
kulkenut.

Eemeli Märeen aivoissa risteili tuokiossa monia hämmentyneitten
ajatusten lankoja. Mitä tämä merkitsi? Oliko kyseessä maan uudempaan
historiaan kuuluvat menot?

Nyt kuului koputus porstuan ovelle, vaikka siinä enempää kuin pirtin
ovessakaan ei ollut mitään kiinnipitimiä. Isäntä sysäsi pirtin oven
auki.

— Sisään, sanoi hän tyynesti. Mutta hänen silmäkulmansa olivat tuimassa
rypyssä ja hän katsasti vaistomaisesti, että kirves kahassaan oli käden
ulottuvilla.

Ovi avattiin ja kookas, lyhyeen turkkiin puettu mies työntäytyi
porstuaan.

— Anteeksi, onhan tämä Eemeli Märeen asunto?

— On.

— Ja siinä on Eemeli itse! Kyllä tunnen äänesikin. Kyllä muistan...
Mutta sinä et taida muistaa minua?

— En kuolemaksenikaan, ällisteli Märe ja ajatteli, että tämä voi
olla juopuneen herran hullutuksia. Sillä tuo turkkimies haiskahti
ryypänneeltä.

— Muistele kaukaa! Muistele kahdenkymmenenviiden vuoden takaa...

Turkkimies oli jo tullut pirttiin ja pudisteli Eemeli Märeen kättä,
miehen joka seisoi siinä alusvaatteisillaan ja katseli kiireisesti
mielikuviensa varastoja, ihmisiä, tapauksia. Sitten pulpahti esiin
kaukainen muistikuva eräästä nuoresta, hoikasta herraspojasta,
ikäänkuin hieman hunningolle joutuneesta, jonka kanssa hän oli kerran
kulkenut uittotyöläisenä. Mutta mahdotonta, että hän olisi nyt tuossa...

— Ettei vain ole Forss, sanoi hän kuitenkin.

— Forsspa hyvinkin! Oikeaan osuit, mies... Oli vain lomaa,
virkistyslomaa ja entisen ajan muistot eivät ole nykyään jättäneet
minua rauhaan. Sain jostain tietää, että olet täälläpäin... Ja tässä
nyt olen. Erittäin, erittäin hauskaa...

Märe oli vetäissyt housut jalkaansa.

— Minä tässä jouduin aivan ymmälle. Se on ensimmäinen auto tuo mikä on
tähän mökkiin tullut... Luulin jo, että vapaan kyydin tässä saa siihen
uuteen tyyliin...

Vieras nauroi.

— Olisi tässä toisenkin huoneen tapainen, mutta se on ollut tässä
lämmittämättä. Otahan, akka, tuli ja tee pesään valkea...

— Jaa, sinulla on vaimokin! Kuinkas muuten! Niin minullakin. Anteeksi
nyt vain emäntä, että tulin tällaiseen aikaan. Mutta oli kyseltävä
tietä, ja se oli lopulta sellaista, että ajaja epäili ajaa... Miehenne
vanhoja ystäviä olen...

Hetken kuluttua istuivat Olof Forss ja Eemeli Märe lämmittävän iloisen
tulen edessä pienessä kamarihuoneessa. Sinne oli siirretty myöskin
Forssin matkatavarat, iso laukku ja pari pulleata reppua, kaksi pyssyä,
ynnä ajokoira, jonka suunnattomat korvat riippuivat kuten kaksi märkää
kintasta. Autonajaja oli lähtenyt heti paluumatkalle, ryypättyään
emännän keittämät kahvit. Hän oli saanut useita seteleitä Olof Forssin
lompakosta, jonka Märe ehti huomata erinomaisen sisältörikkaaksi.

Sitten, tehtyään asiaan kuuluvat kysymykset, alkoi Forss penkoa
matkalaukkujaan, ja kävi ilmi, että ne sisälsivät etupäässä pulloja,
monia erilaatuisia juomia. Niitä oli pian koko lattia tulvillaan, sikin
sokin, herättämässä ylitsevuotavan runsauden tunnetta. Viimein Forss
löysi haluamansa laadun. Korkki avattiin ja korkeat pikarit, nekin
tulijan varastoista, täytettiin.

— Terve, sanoi Forss, entisten päiviemme, yhteisten muistojemme
ryyppy...

Niin istuivat nuo kaksi miestä tulen hohteessa, tähtikirkkaan
syystalven yön levittäessä hiljaisia siipiään seinän takana.
He katselivat toisiaan, he katselivat menneitten aikojen
mielikuvavarastoaan, ja Forss sanoi silloin tällöin:

— Muistatko...

Märe alkoi vähitellen tuntea alkoholin lämmittävän hehkun verissään
ja tämä ällistyttävän äkillinen vierailu alkoi samalla tuntua
luonnollisemmalta, joskin vielä säilyttäen tarun- ja unenomaisia
piirteitään.

Niin, tuo oli Forss. Tuo Forss alkoholin ja valvomisen leimaamin
kasvoin oli kehittynyt kerrallisesta Forssista, hoikasta
satamakaupungin koulumiehen pojasta, joka ei voinut sietää
koulupenkkejä, istumista hiljaisissa huoneissa. Hän oli tullut sitten
kuin karkaamalla sisämaahan, sinne mistä puutavaravirrat kävivät
satamakaupunkiin. Hän oli työskennellyt erään vuoden kuten jätkä
ja tällöin hän oli ystävystynyt Eemeli Märeen, nuoren metsä- ja
uittotyöläisen kanssa. Se oli ollut vain lyhyt aika ihmiselämässä,
mutta juuri se aika, jolloin he molemmat tunsivat maailman uudeksi
ja viehättäväksi. Nuoren Forssin sukulaisia oli tärkeillä sijoilla
puutavarayhtiössä. Mutta sitten he saivat määräyksen, että nuori Forss,
karkuri, oli saatava pois harharetkiltään. Se ja eräs pieni tapaus
vaikuttivatkin sen, että hän lähti. Mutta: »saatana vieköön, kouluun
hän ei mene, vaan merille...»

Tuossa hän nyt oli kahdenkymmenenviiden vuoden kuluttua.

Hän oli mennyt merille. Hän oli nähnyt kaikki maanosat. Hän oli
ollut ulkomailla lakkaamatta kaksikymmentä vuotta. Hän oli sotinut
Afrikassa saksalaisia vastaan englantilaisissa joukoissa. Hän oli
Englannin armeijan upseeri. Hän oli nainut englantilaisen naisen,
jonka kanssa hänellä oli lapsi. Hän oli nykyään puutavaranvälittäjänä
satamakaupungissa. Hän oli nykyään varakas, miljoonamies ja
mielipiteiltään kiihko-oikeistolainen.

— Mutta elkäämme antako sen häiritä suhteitamme. Kukin omillaan niissä
asioissa. Mutta miten ovat sinun vaiheesi? Me erosimme tässä kylässä...
Oletko ollut täällä siitä pitäen?

Melkein. Mitä Forssille olivat olleet maanosat, sitä Märeelle toiset
pitäjät. Oli hänkin sentään nähnyt sodan, kapinoitsijana punaisten
puolella... Mutta saksalaista vastassahan Forsskin oli ollut... No,
nekin ajat oli kestetty... Sitten hän oli tarttunut pahempaankin
lankaan, niin sanottuun avioliittoon tässä kylässä. Sukuakin oli
jatkettu kahdella yksilöllä... Tässä kai se menisi loppu elämää.
Maantöitä mökissä ja välillä niitä rahatöitäkin puutavarahommissa.
Eilenkin hän oli ollut tekemässä kaivospölkkyjä: kaksikymmentäviisi
penniä kappale kahdeksanjalkaiselta... Siten kai se menisi, kommunismin
sekaisia mielipiteitä ikäänkuin yksitoikkoisten päivien höysteenä...

— Kyllä minä muistan. Kyllä minä muistan, kun sinä opetit minua
lyömään sitä rautaa, sielunvihollista, tukin pintaan... Pakkanen oli
ja kaarna pärisi kuten kiroukset. Kyllä minä ymmärrän, että siihen saa
olla jotakin höystettä. Mutta sitä minä ihmettelen, että sinä olet
puutavarahommissa yhä tuolla asteella. Mutta kyllä minä toisekseen
ymmärrän senkin: sinä et osaa, et välitä rakentaa mitään suhteita
kohotuksesi. Mutta tule keväällä kaupunkiin. Tule puheilleni. Kyllä
järjestyy työtä ja palkkaakin...

— Kiitos. Hyvä tietää.

— Niin, niin! Tuollainen sinulla on sävy. Siinä on jotakin, mitähän
olisi: tulen toimeen omin neuvoin... Et sinä mikään kommunisti ole,
yhteiskunnallinen mies. Sinussa on jotakin perisuomalaista, korpiverta.
Mutta olkoot ne asiat toiseen kertaan. Maistetaan ja muistellaan...

He maistelivat ja muistelivat. Forss kertoi kaukaisista maista,
päiväntasaajan auringosta, malariasta, joka oli vienyt hänen
päänsä kaljuksi, sodasta ja luodista, joka oli tehnyt hänen toisen
käsivartensa jäykäksi. Välillä he vaikenivat. Silloin Märe tuijotteli
puhetoveriinsa ja ajatteli, että tuo oli Forss, ajatteli kuinka
erilaatuisissa olosuhteissa pohjolan mänty voi pitää miestä ja toista
miestä. Kauppoja, kauppoja ja miehellä oli miljoonia, varmoja ja
runsaita päiviä. Tuo mies oli päässyt kaupitsemaan mäntyjä, vaikka hän
oli kerran niitä kuorinutkin. Mutta eikö jo silloin ollut ikäänkuin
selvää, että se olisi väliaikaista, ohimenevää? Johtuiko se siitä,
että hänessä oli herrasverta, suhteita, sukulaisuuksia... Vai oliko
hän toista ainesta, joustavampi, taipuisampi, kaikkiin tilaisuuksiin
takertuva? Miten hyvänsä: tuossa istui mies, joka oli saanut pohjolan
puista, niihin kättä puuttamatta esimerkiksi kaikki nämä nesteet.
Mutta tässä oli toinen mies, joka oli yhä samassa jamassa kuin
kaksikymmentäviisi vuotta sitten, jolle mänty antoi vain vissit pennit
sahanleikkaus- ja kuorimapintojen päivittäisen luvun mukaan, vain hänen
oman sahansa, oman kuorimarautansa jäljiltä...

Forss syötti nyt koiraansa. Hän oli etsinyt voileipä paketin repustaan
ja koira ahmi voileivän voileivän perästä.

— Tiedätkö, sanoi Forss, oikeastaan tämä on pirullista! Nämä ovat
hienoja voileipiä, kympin voileipiä. Upottaapa nämä nyt tähän koiraan,
samaan aikaan kun on suuri huuto nälästä ja työttömyydestä ihmisten
keskuudessa. Tämä on kai sinulle loistonäky nykyisen järjestelmän
tarkoituksenmukaisuudesta...

Märe nyökäytti päätään.

— Mutta enpä tiedä, olisivatko nämä voileivät paremmassa tallessa
jonkun pahankiskoisen roikaleen vatsassa ... Tämä on hyvä koira,
loistokappale. Vaikka ei se metsänkäynti sittenkään vastaa
tarkoitustaan taloudellisesti. Eräs ystäväni tässä äskettäin laski,
että hänen jäniksensä tulevat aina maksamaan neljäsataaviisikymmentä
markkaa kappale. Mutta minuun verraten hän saa ne halvalla...

Forss haukotteli.

— Niin, ehkä heitämme huomiseen. Aion viipyä täällä päivittäin,
metsästää. Joudat kai kaverikseni. Korvaan menetetyn aikasi...

— Se on melkein sama näille nykyisille ajoille. Aika ei työläiselle ole
enää rahaa... Siihen eukko jo avasi vuoteenkin. Käy pitkäksesi. Hyvää
yötä.

Märe meni pirttiin, jossa hänen vaimonsa oli jo noussut
aamuaskareilleen.

       *       *       *       *       *

Lyhkäinen päivä oli mennyt ja uusi pimeän reuna käsissä, kun Olof
Forssin jyhkeä hahmo näkyi kamarin oviaukossa. Hän oli nukkunut
riisuuntumatta, vaikka hänen matkalaukussaan olikin useita paitoja ja
yöpuku.

— Mutta sitä haluaa kerran olla vapaa, ikäänkuin elukkamainen...

Hän ei ollut kuitenkaan käyttäytynyt niin vapaasti kuin koiransa, joka
oli laskenut lattialle huopasaappaan kaltaisen läjän. Forss pyyteli
anteeksi koiransa puolesta ja omastaankin. Sillä ne yölliset kalliit
voileivät olivat nyt kierroksensa tehneet.

He pistäytyivät ulkona, hengittivät raitista ilmaa, katselivat lumen
peittämiä pieniä peltoja iltahämärän hiipiessä maille.

— Eikö se ollut tällä kylällä, Jatassa, jossa asui oikein se
suurtalonpoika? puhui Forss odottamatta vastausta. — Sillä oli silloin
Salli-niminen tytär, johon minä rakastuin niin pirusti. Ja se tytön isä
yllätti meidät kerran ja pieksi minua vahvasti kepillä, poikakloppia.
Sehän se antoi minulle sitten loppusysäyksen lähtöön. Mutta sen kepin
minä otin mukaani. Piru ties miksi, mutta se on kulkenut muassani
kaikki maanosat. Se on nytkin mukanani...

He tulivat kamariin ja ottivat kahvia ja konjakkia. Sitten Forss etsi
matkalaukustaan lyhkäisen, harmaan kepin.

— Tällä se Jata minua löi! Ehkäpä otin tämän aluksi mukaani antaakseni
joskus takaisin samalla mitalla... Vieläkö se ukko elää? Miten on
Sallin käynyt?

— Vielähän se ukko elää. Eikähän se mikä ukko silloin ollutkaan. Mutta
Salli on kuollut...

— Kuollut? Mutta onpa oikeastaan hyvä, että niin on käynyt. Miksi minä
lienen rakastunut siihen Salliin niin pirusti... Mutta kun Jatan ukko
elää, niin viedäänpä tämä keppi nyt sille takaisin. Saanhan samalla
ilmaista mielipiteeni hänen käytöksestään meitä nuoria kohtaan.

He kävelivät läpi syystalven ikävän illan. He kävelivät hitaasti, sillä
Forss oli alkanut lihoa ja hengästyi helposti. Koko matkan Märe mietti
tätä keppihistoriaa. Oliko tuo Forssin kädessä oleva harmaa keppi
todellakin alkuperäinen, kaikki maanosat nähnyt? Mitä hänellä nyt oli
tekemistä Jatan isännän kanssa?

He saapuivat perille ja tervehtivät äkistelevää vanhaa ukkoa. Forss
ojensi hänelle heti harmaan kepin ja sanoi:

Tässä on omanne. Kiitän. Olen säilyttänyt sitä tarkasti ja päässyt
aivan nykyvuosina siihen huomioon, että käytitte sitä hyvin, teitte
hyvän työn ja ajoitte minut kohden onneani...

Ukon tuuheat kulmakarvat painuivat alemma ja katse kiinteni. Hän ei
käsittänyt mitä ilveilyä tässä harjoitettiin. Mutta hän ei ehtinyt
avata suutaan ennenkuin tulija jatkoi:

— Jaa, te ette muista! On kysymys vanhoista asioista,
neljännesvuosisadan takaisista. Tällä kepillä erotitte kerran
tyttärenne ja erään pojan. Se poikanen olin minä. Nyt kiitän teitä
aivan vilpittömästi. Tämän osoittaakseni annan teille pienen lahjan...
Jaa, siinähän se on sinun kainalossasi, Eemeli. Kolme konjakkipulloa.
En osannut ottaa muutakaan. Ajattelin, että niitä voi maistaa ja
ajatella, että tällaistakin voi manautua muutamista kepiniskuista
jonkun poikaklopin pakaroille...

Ukko pysyi yhä vaiti. Hän oli luonnostaankin vähäpuheinen mies ja tämä
kohtaus mykisti hänen kieltään yhä enemmän. Hän, muisteli menneitä
asioita ja käsitti sitten, että tuo omituinen vieras oli varakas, rikas
mies. Se oli jotakin, jolle hän antoi arvon yli kaiken. Se ratkaisi
hänen esiintymisensä suunnan.

— Muistelen jotakin, sanoi hän. — Menemme sisälle.

He menivät sisälle, saivat kahvia, avasivat konjakkipullon. Forss
käytteli kieltään, muisteli ja sai vakavan ukonkin naurahtamaan.
Sitten he palailivat kirkkaassa, kuutamoisessa talvi-illassa Märeen
pientilalle.

       *       *       *       *       *

Olof Forss, rikas mies, viipyi viikon. He kulkivat metsällä, kaatoivat
jäniksiä ja vainosivat kettua epäonnistuen. He istuivat kamarissa
myöhäiseen yöhön monien pullojen parissa, joita pöytä oli tulvillaan
herättämässä ylenpalttisen runsauden tunnelmaa. Mutta sitten Forss
alkoi käydä levottomaksi, pitkästyneeksi ja vähäpuheiseksi. Eteläisen
auringon kasvattamat jalot nesteetkin alkoivat olla jo lopussa.

— Kyllä minun nyt on lähdettävä, päätti hän. — Tämä vanhoihin
palautuminen on ollut ajakseen erittäin hauskaa, varsinkin sinun
tapaamisesi. Mutta minä näkisin mielelläni, että emme nyt etääntyisi
näin kauas toisistamme, — erittäinkin kun olemme molemmat lähellä
samaa alaa, puutavara-alaa. Tule keväällä kaupunkiin. Minä järjestelen
hyväksesi mitä voin ja jotakin minä voinkin...

— Voihan sitäkin ajatella.

— Voi, voi! Mutta tuntuu kuin et tulisi. Sinussa on sitä korpiverta,
metsäläistä, epäyhteiskunnallisuutta. Ajattelet, että järjestelet
mieluummin itse...

Seuraavana aamuna mustansinikupeinen vaunu oli Märeen pihamaalla ja
Olof Forss meni. Vain tyhjentyneet pullot olivat muistona hänestä.
Ne osoittivat Eemeli Märeelle, että sellaistakin elämä voisi olla,
lakkaamatonta juhlaa. Edessä oleva arki tuntui nyt tyhjältä, vaikka
samalla vapauttavaltakin. Ehkä tuollainenkin elämä jatkuessaan alkaisi
maistua rasitukselta.

Samana päivänä hän oli jo lumisessa, kylmässä metsässä sahaamassa
mäntyjä ja nylkemässä niistä kuorta. Kahdeksanjalkaisia kaivospölkkyjä
kaksikymmentäviisi penniä kappale.

— Enempää ei riitä, mietti hän käytellessään kiivaasti kolorautaa. —
Sillä ehkä on montakin Olof Forssia, joista puutavara-alalla kehittyy
miljoonamiehiä, joiden on välttämättömästi kiskottava mäntypuusta
eteläisen auringon manaamia jaloja juomia. Mutta osansa kullekin:
kaupanteko niille, joilla on aivoja, kun taas puun kuorinta vaatii
tyhjän pään ja vahvan seljän.

(1933)




TAISTELU ERÄÄSTÄ TALOSTA


Puustinen, vanha mies, vanha työläinen ja pientilallinen seisoi
pakkaskipakan aamun sarastaessa suksillaan ja katseli autiota taloa.

Hän anoi itsekseen, että kuinka paljon voikaan talon ulkonäkö kolmessa
vuodessa muuttua. Miehet, jotka olivat voiman oikealla puolella,
olivat naulanneet puomin talon ovelle ja maaherra oli säestänyt heitä
määräyksellään, tehnyt vasaraniskut laillisiksi. Ja niin oli mennyt
kolme vuotta. Talon maalit näyttivät tummuneen, longahdelleen irti,
karisseen suuremmassa määrässä kuin mitä tavallinen luonnonkulku
edellytti, parvekkeen pilarit olivat vääntyilleet, akkunoita oli
rikki. Koko talo näytti hengettömältä. Se oli kuten hivuttavan taudin
kuolettama, hautaus valmis ruumis.

Suksillaan seisova vanha mies huokasi. Sillä tuo talo oli yhäkin
hänelle kuten temppeli, jonka valtaa pitävien uskottomain vaino oli
sulkenut, jonka he aikoivat juuri tänä päivänä anastaa kokonaan ja
muuttaa omaksi pakanatemppelikseen.

Hän oli ohut rakentamassa tuota taloa silloin, kun uusi köyhäin ja
työtätekeväin evankeliumi kulki kuten kulovalkea maan ylitse. Hän oli
ollut silloin miehuutensa keskikesässä ja uusi oppi oli saanut hänestä
uhrin ja alttiin kannattajan. He pystyttivät talon, temppelin. Komeanpa
pystyttivätkin voimat ja välikappaleet huomioon ottaen. Mutta heidän
nimensä olikin legio, sillä heitä oli monta. Ja eivätkö työtätekevät
kädet ole valmistaneet kaikkea mitä tässä maailmassa on ja näkyy? Ihme
oli vain se, että he tekivät sen itselleen, loivat jotakin kaikkien
työtätekevien kätten omiin nimiin. Uhreja tehtiin, leskenrovot
putosivat arkkuun ja vapaaehtoisuudessaan iloinen hiki kieri myöhäiseen
yöhön talon seinien kohotessa pakollisten leipätyöpäivien jälkeen.
Talo, temppeli kohosi, työläisten oma talo, ikäänkuin ennustamaan,
julistamaan aikaa, jolloin he voisivat nimittää omakseen kaikkea
rakentamaansa.

Siitä oli nyt kauan, monta kymmentä vuotta. Tuossa talossa oli
saarnattu työtätekevien lakia ja evankeliumia, tuossa talossa olivat
työläisnuoret löytäneet huvinsa, siellä he olivat tunteneet olevansa
kotonaan. Ennustukset uudesta ajasta eivät kyllä täyttyneet kovin
nopeasti ja monta heikkouskoista luopui, siirtyipä toiseen leiriinkin,
vanhan ja katoavan puolelle. Koska tämä vanha ja katoava oli kuten
iäkäs puu, kookas, komea ja turvallisen näköinen, mutta sisältä
auttamattoman laho ja myrskyn tullen sopimaton turvapuuksi. Mutta monet
myöskin pysyivät uskollisesti uuden maailman näreitten juurilla, niiden
joukossa ennen kaikkea ukko Puustinen. Ja uusia tuli, uusia kasvoi
lakkaamatta.

Oli kovia aikoja, oli vainoja varsinkin silloin, kun maassa oli kapina,
jolloin luultiin vanhan järjestelmän murtuvan myrskyssä. Mutta se
kesti kuitenkin. Se pönkitettiin pystyyn vieläkin. Silloin joutui
tuo talo vihollisen valtaan ja sitä pidettiin eräitä aikoja heidän
pakanatemppelinään, kasarmina. Vanha Puustinen muisti aina sen ajan.
Hänen nuori poikansa, joka tosin oli nuorukaiseksi laimea ja vailla
isänsä henkeä, oli pakolla viety taistelemaan vihollisen riveissä. Ja
niihin riveihin hän vajosi. Hänet haudattiin liehuvia lipuin, rummun
pärinällä ja pyssyn räiskeellä sankarina, maan vapauttajana, isänmaan
pelastajana.

Mutta ukko Puustinen ei ollut läsnä siinä tilaisuudessa. Hänen kasvonsa
olivat liikkumattomat ja jurot ja hän sanoi:

— Voi, että poikani täytyi kuolla väärän asian puolesta, taistelussa
vapautta vastaan... Voi, että valhe ja petos saavat riemuita
julkisesti...

Mutta talotemppeli jäi silloinkin, vaikka näyttikin tulleen ikuinen
yö. Se palautettiin vääräuskoisten hallusta. Siitä tuli jälleen
työtätekevien kätten temppeli, johon he voivat jälleen kokoontua
uudella innostuksella pimeän yön jälkeen.

Mutta nyt jälleen oli vaino alkanut. Ehkä pelättiin uuden ajan
näreitten latvan olevan jo liian korkealla. Korkeat oikeudet olivat
harkinneet, että talon haltijat eivät oppinsa vuoksi olleet soveliaat
omistamaan ja käyttämään rakentamaansa rakennusta.

— Niin, niin, ajatteli suksillaan seisova vanha mies. — Enkö ole tuossa
talossa kuullut laulettavan ja laulanut monta kertaa, että lait pettää,
hallitukset sortaa, verot köyhälistön verta juo...

Tänä päivänä loppujen lopuksi aiottiin tuo talo siirtää vääräuskoisten
haltuun, tehdä siitä pakanatemppeli, suojeluskunnan talo, pyssyuskon
ja väkivaltaopin ahjo. He himoitsivat lain ja tilaisuuksien varjolla
työläisten omaisuutta, työläisten työtä, kuten ovat aina tehneet. Sillä
he eivät itse luo eivätkä rakenna mitään.

Mutta pahinta oli, että kaikki voima, usko ja taistelunhalu
oli työväestä haihtunut. Heidän rintamansa oli hajalle lyöty.
He taistelivat jokapäiväisestä leivästä kukin kohdaltaan,
pilkkapalkkaisissa töissä tahi kokonaan työttömänä, anoen apua
köyhäinhoitoviranomaisilta. He odottivat mökeissään kuin jotakin iskua,
kuin jotakin vapahdusta. He odottivat, että aika paranee, että nykyisen
järjestelmän tauti paranee jollakin teelusikallisella lääkettä.
He olivat ryysyinen, masea, toivoton lauma. He eivät välittäneet
talostaan, entisestä temppelistään. Jos he jotakin tunsivat oli se vain
voimatonta katkeruutta. Ei tahdottu taistella. Jotkut sanoivat, ettei
tuosta talosta, järjestäytymisestä ole ollut mitään hyvää, eikä ole
vastakaan. Monta kymmentä vuotta oli sitä taloa ylläpidetty, maksettu
saarnaveroa. Ja tässä oltiin: entistä avuttomampina, suuremmassa
jokapäiväisessä puutteessa kuin koskaan ennen. Taistelu! Oli kovin
epätasaista taistella paljain kourin paljaita pistimiä vastaan...

Puustinen, seitsemänkymmenvuotias mies, oli miltei ainoa, joka
jollakin käytännöllisellä tavalla toimi tuon suljetun ja rappeutuvan
työväentalon puolesta. Sen puolesta, että se yhäkin pysyisi työväen
talona, että siellä yhäkin julistettaisiin köyhänkansan lakia ja
evankeliumia. Mutta korkeat oikeudet olivat nyt antaneet päätöksensä ja
tänään olisi pakkohuutokauppa, jossa vääräuskoiset luulivat saavansa
pilkkahinnalla talon haltuunsa.

Eivätkä he olleetkaan väärässä. Seitsemänkymmenvuotias ukko Puustinen
oli kyllä siinäkin tilaisuudessa itsepintaisena kiusantekijänä, joka
pakotti heitä korottamaan hintaa. Sillä tiedettiinhän, että hänellä
oli jonkin verran rahoja ja huomattiin hänet kylliksi hupsuksi
sijoittaakseen ne tuohon tuottamattomaan talonroniin. Mutta hänen,
työväen käsissä se ei enää tulisi olemaan, ei koskaan enää mikään
kiihoitus- ja solutuspesäke. Oltiin siis pakotettuja huutamaan hieman
sivu siitä mihin ukko Puustisen varat ylettyivät. Eikä se ollut
kallis sittenkään. Mutta kiroiluttavan kiusantyön teki kuitenkin tuo
hautaankaatuva haasio. Ikäänkuin ei hänelle olisi jo samantekevää,
miten tässä maailmassa elettiin.

Mutta seitsemänkymmenvuotisen miehen sydän ja jäsenet tuntuivat entistä
raskaammilta, kun hän lähti hiihtämään siitä tilaisuudesta. Tuon
talon kohtalo oli lopullisesti ratkaistu. Temppeli, joka oli suurin
uhrauksin pystytetty, jota hänkin oli ollut rakentamassa, oli joutunut
vihollisen valtaan. Siellä julistettaisiin nyt työväelle vihamielistä
oppia. Se olisi uutta tulevaista maailmaa vastustava linnake. Siellä
julistettaisiin pyssyuskoa ja pistimet olisivat korkeimpia koristeita
ja johtotähtiä... Voi, että ihmisen täytyy elää tarpeeksi kauan
nähdäkseen jotakin tällaista...

Ukko Puustinen eli kylliksi kauan nähdäkseen miehuuden päiviensä
temppelin korjattuna ja maalattuna, ovet avattuina ja pakanain
menevän sinne omille jumaloilleen. Hän kuuli, että siellä oli puhuttu
työväestön olevan yhäkin tervetullutta siihen taloon. Mutta siitä
talosta ei enää julistettaisi turmiollista oppia, ei vihan ja kirouksen
oppia, vaan siunauksen...

Ja kaiken yllä välähteli pistin, romehti köyhälistön nöyryytyksen
päivät kalleimpina muistoina... Voi tuota siunauksen ja yksimielisyyden
symboolia! Se nyt vielä puuttuisi, että työväki kokoontuisi soitoin ja
hypyin sen ympärille.

Seitsemänkymmenvuotias ukko Puustinen luuli tietävänsä millä tunteilla
työväki nyt kulkisi tuon talon sivuitse, jonka heidän isänsä olivat
kerran rakentaneet temppelikseen. Heidän sydämissään oli pohjaton
katkeruus: näin viedään teiltä kaikki minkä olette rakentaneet. Heidän
sydämissään hiipi häpeäkin sen vuoksi, etteivät olleet talonsa puolesta
voimallisemmin taistelleet.

Kun näin oli asianlaita, voi tämä seitsemänkymmenvuotias mies kuitenkin
toivoa, että nykyinen olotila oli vain pilvi, joka pitkitti uuden ajan
aamunsarastusta.

(1933)




KYLÄN RÄÄTÄLIN ILTAKÄVELY


Lävitse kylän, pitkin maantietä kylän räätäli suoritti päivittäisen
kävelynsä. Hänen pitkä ja tummanpuhuva, laiha ja kuiva olemuksensa
kuului kylän iltaiseen maisemaan. Kuusi jalkaa korkealla kulkivat
miettiväiset, vilkuilemattomat silmät kylän halki. Ne eivät näyttäneet
katsovan mihinkään, mutta näkivät kumminkin kaiken. Niiden silmien
takana ei ollut ainoatakaan tunnetta. Ainoastaan kylmä tutkijan riemu
voi niissä hehkua.

Tämä miettiväinen ja tutkivainen räätäli, sosialisti, saattoi pysähtyä,
oikoa hieman kumaraisia hartioitaan, vetää ilmaa rintaansa ja piirrellä
leppäisellä, muhkuraisella kepillään kuvioita maantien santaan.

»Yksityinen yritteliäisyys, omanvoiton pyynti, kapitalistisen
järjestelmän kärki, joka muka pitää työtehon huipussaan... Katsokaamme!
Katsokaamme esimerkiksi tätä kylää tänäkin päivänä, katsokaamme kuinka
tarkoin tämä järjestelmä panee työhön kykenevät tuotteita luomaan.
Katsokaamme kapitalistisen järjestelmän työtehoa tilaston valossa...

Löydämme ensinnäkin tusinan isompia taloja, joiden isäntäin voimme
olettaa olleen työssä, joidenkin kovassakin. Mutta useimpien
työ on supistunut meijerireissuun turpakäräjineen ja johonkin
katsastuskävelyyn. Ja kahta näistä isännistä ei ole milloinkaan nähty
minkään laatuisessa työssä. Heidän toimintansa on ollut korkeimmillaan
silloin kun he ovat antaneet jonkun määräyksen keinutuolistaan... Mutta
olkaamme auliita ja anteliaita: myöntäkäämme, että he kaikki ovat
olleet luovassa työssä. Onhan hyvän johdon sanottu ilmenevän itsensä
tarpeettomaksi tekemisessä. Vaikka jo nyt voisimme sulkumerkeissä
huomauttaa, että yksi tällainen johtaja olisi aivan hyvin riittänyt
laajemmallekin alueelle.

Samanlainen täysitehoinen työpäivä myöntäkäämme hyvällä syyllä talojen
emännille, tyttärille ja piioille, puolellekymmenelle alaikäiselle
rengille ja myöskin isäntien omille aikamiespojille. Tahi — tässä
taitaa tapahtua ilmeinen vääryys... Sillä lammikolla pamahti, on
pamahdellut pitkin päivää. Vesilinnun metsästystä, varmuudella ilman
saalista juuri tämän lahkon taholta. Nimittäkäämme se urheiluksi
ja huvitukseksi ja sanokaamme, kaikki muut seikat huomioon ottaen,
että viisi prosenttia käsiteltävästä lahkosta ei ole suorittanut
päivätyötään.

Tulemme sitten pienempiin taloihin, joita on kaksi tusinaa. Muutamat
niistä ovat hyvinvoipia, mutta useimpia rasittavat velat, köyhyys
ja ainainen kukistumisen uhka. Olemme anteliaita, jos sanomme,
että puolien talojen isännät ovat suorittaneet jotakin tuottavan
työpäivän. Useimmat ovat kyllä olleet touhussa, isännyysjuoksuilla,
etsimässä tarvittavaa rahamarkkaa, houkuttelemassa toisiaan
takausnimikirjoituksiin, kauppapuodin tiskin ääressä keinottelemassa
jotakin pussukkaa velaksi, tahi on aika kulunut kaikkien pulmien
miettimisessä. Touhua kyllä, mutta ei tuottavaa työtä. Sitäpaitsi
jotkut heistä ovat eläneet kuin viimeistä päivää. Esimerkiksi
Korva tuolla iskettää vakaista heinälatoa polttopuiksi, koska
pakkohuutokauppa on jo kuulutettu. Työtäkö? Mutta mieluummin sanoisi
siitä kuten kerrallisista Englannin ylimyksistä, että miten heidät
saisi olemaan mitään tekemättä... Näidenkin talojen emännille, piioille
ja tyttärille, pienin poikkeuksin voimme myöntää työtehon. Mutta
täysikasvuisten poikien kanssa, joita lahkossa on monta, on jo asiat
toisin. Pienten talojen juoksevissa töissä ei työvoimaa paljoa tarvita,
ja jos olisi tilaisuutta perustöihinkin, niin niihin ryhtymistä
estää varojen ja välikappaleitten puute, omistuksien epävarmuus tahi
saamattomuus. Ja mihinkään ei ole menemistä, sillä kaikki paikat ovat
täytetyt ja monen, monen päivät jäävät höpsis-työpäiviksi.

Saamme sanoa, että kaksikymmentäviisi prosenttia ja ylikin käsitellyn
lahkon työkelpoisista on tänäkin päivänä syönyt mitä on syönyt
tuottamatta mitään.

Sitten tulee viitisenkymmentä mökkitaloa ja torppaa, joiden työt ja
ansiot ovat aina enimmäkseen omien tiluksien ulkopuolella. Ja nyt niitä
ei löydy sieltäkään, ja jos löytyy, niin älkäämme mainitko palkoista
mitään. Usean isännän ja työkykyisen jälkeläisen aika on mennyt työtä
ja luottoa kysellessä tahi toimettomassa torkkumisessa. Ja naisväen työ
on myöskin lypsylehmien vähyyden vuoksi jäänyt heikkotehoiseksi.

Puolelta tästä lahkosta on aika livahtanut ilman tuottavaa työtä.

On vielä parisenkymmentä mäkitupaa, joiden oma viljelys supistuu
kapanalaiseen perunamaahan. Näiden isännistä on monikin ollut töissä,
koska ovat ikuisesti kiinni mahastaan isoihin taloihin ja saavat sitä
lyytä töitä milloin talossa tarvitaan. Mutta usein jääpi välipäivä,
joka kuluu yhteiskunnan avunpyytelyyn, luoton ja työn etsiskelyyn. Ja
naisten aika kuluu lapsilauman vaiheilla.

Mutta myöntäkäämme tälle lahkolle työteho kahdenkymmenenviiden
prosentin alennuksella.

Sitten meillä on vielä parisenkymmentä perheetöntä miestä, itsellistä,
jätkää, jotka ovat viikkokausia olleet työttöminä ja ovat edelleenkin.
Metsätöitä ei vielä ole eikä liioin tulekaan. Ellei seudulle ilmaannu
niitä valtion varatöitä, tekohengityksiä, niin heidän elämänsä on yhä
pahempi arvoitus. Ajatelkaamme kuitenkin, että yksi tai kaksi heistä on
tänään ollut työssä ja myöntäkäämme lahkolle kymmenen prosentin työteho.

Sitten on vielä kaksi kauppapuotia, joissa ei suinkaan ole
alituisesti työtä, ja mylläri, jolla on nyt täysi työpäivä, sillä
uutisjyvät ovat juuri joutuneet. Seppä, suutari ja räätäli kuuluivat
mäkitupalaislahkoon. Kaksi kansakoulun opettajaa oli luettava
sataprosenttisen työpäivän suorittajiin, koska koulujen ovet olivat
jo avatut. Mutta siitäkin asiasta olisi jotakin sanottavaa, jos sille
tielle lähdetään. Sitäpaitsi toisella heistä oli vihtori, eräs ilmiö
nykyaikaisessa yhteiskunnassa, ilmiö, joka ei ole ainakaan tuottanut
mitään...»

Räätäli pisti kepillään santaan kuin pisteen tilastollisen
mietiskelynsä päähän ja jatkoi kävelyään. Hänen henkilökohtainen
asemansa tilastossa oli ollut puolikuntoinen työpäivä, housujen
neulominen, melkein sattumalta kyllä. Sillä tänä köyhyyden, pihistyksen
ja valmiiden vaatteiden aikakautena ei kylän räätälin useinkaan
tarvinnut tarttua saksiin.

»Näimme siis» veteli räätäli johtopäätöksiään, »että runsas
kaksikymmentäviisi prosenttia tämän kylän työkuntoisesta
väestä tänäkään päivänä ei ole tehnyt mitään tuottavaa työtä.
Mutta kuluttaneet he kyllä ovat mitä ovat voineet kuluttaa.
Yksityisyritteliäisyys ja kapitalistinen järjestelmä on siis
työteholtaan heikko, työn tuotteiden jaosta mitään mainitsematta...

Ollapa nyt tämän satalukuisen sekasotkun, eri nurkissa tuhertavien
ja ahertavien, nykivien ja nyhtävien tilalla suurempi talous, koko
kylän käsittävä kollektiivi! Ensinnäkin johto supistuisi ja moni
mies joutuisi tositoimiin turhista velka- ja järjestelyjuoksuista.
Tämä johto ei suinkaan suvaitsisi joutilaita, silloin kun pelloille
on yllinkyllin asiaa, kun metsiä on hoidettava ja kaikkien eteen
ruoka laitettava. Töihin joka mies! Maat kuntoon, teitä, rakennuksia.
Karjanhoito, lapsien huolto ja kasvatus voitaisiin järjestää
taloudellisimmin, harvempiin käsiin. Siten vapautuisi paljon
naistyövoimaa muihin asioihin. Ja mitä säästyisi seikassa, että yksi
pata keittäisi siinä, missä nyt kiehutellaan sataa...»

Nyt räätäli oli ehtinyt mökin kohdalle, missä lukuisine
perheenjäsenineen asui eräs Herkko-niminen maatyömies. Tämän mökin
ja sen ympäristössä, maantiellä ja sen vierillä pelehtivän likaisen
ja repaleisen lapsiparven näkeminen sai räätälin aina ajattelemaan
nykyisen talousjärjestelmän olemusta. Se luomalla loi, kasvatti
tuollaisia lintuja, perkeitten hävittäjiä, omituisia leipäneroja.
Neljäkymmentä vuotta sitten oli syntynyt jossakin torpassa tuo
Herkko, joutunut huutopojaksi taloihin ja sitten oma-apuiseksi
renkipojaksi — sillä siihen aikaan maanviljelijät tarvitsivat enemmän
ihmistyövoimaa — ja kohta tämän jälkeen luonnonvaistojen ajamana
aviomieheksi, erään vähemmän kauniin naisen omistajaksi. Tavalla
tai toisella hän sai sitten haltuunsa tuon synkeällä lahoamisen
asteella olevan mökin ja niin alettiin tehdä lapsia kappale,
joskus kaksikin vuodessa. Mökkiyhteiskunnan pahasuiset akat, jotka
lisäksi kadehtivat sitä, että Herkko oli jokseenkin helposti saanut
raplatuksi kunnanovet auki, sanoivat, että niitä tehtiin siinä mökissä
kuukausittain, kanin tavoin. Minkäs sille teki. Niitä tuli luonnon
lain jälkeen. Ei suinkaan tarvinnut tehdä laskelmia, että kunkin
lapsen työkelpoiseksi kasvattaminen maksoi käyvän rahankurssin jälkeen
vähintäin viisikymmentätuhatta, ja että nämä tuhannet olivat tuulen
heiluteltavina. Ja olihan osa noista lapsista jo jaloin juoksevia,
eteviä kyläkunnan veloittajia, ammattianelijoita. He osasivat kyllä
selittää tarpeellisissa väreissä kulloisenkin tilanteen kotimökillään
ja saada paatuneen emännän ja isännän mielen heltymään. Ja tämä oli
räätälistä kauhistus. Tällainen kasvatus loi vain loisia, eikä tulevan
yhteiskunnan kansalaisia. Tulevan tarhurin täytyi ehkä hävittää
tällaiset taimet rikkaruohoina...

Kukin siittää kaltaisiaan, toinen polvi on jo kouliintuneempi
siihen tai siihen suuntaan. Ja Herkossa, pienessä, vääräsäärisessä,
leppeässä, aina hymyilevässä miehessä oli jo yllin kyllin olosuhteitten
synnyttämää loisviisautta. Hän oli esimerkiksi keksinyt liittyä
suojeluskuntaan kylän vaikutusvaltaisten isäntien mielinouteeksi.
Isänmaallinen työläinen saisi aina etupäässä työnnuhjetta, saisi vilja-
ja perunakapan tulevaa työtä vastaan, sai ainakin lämpimät kunnolliset
pukineet. Ohjesäännöt saivat unohtua elämän todellisuudessa. Mantteli
kuului kapristuvan lapsien vuodevaatteena, vyö iskettiin joskus kenkien
puolipohjiksi ja akkansa tiuskeen ahdistamana hätääntyi Herkko joskus
kiireelliseen pistinhyökkäykseen, kohentelemaan uunia kiväärillään...
Päällysmiehet saivat tietenkin tietää osan tästä, mutta he hymyilivät
ymmärtäväisesti. Ehkä heillä oli alitajunnassaan tieto siitä, ettei
sotavälineitä voisi käyttää sen hyödyllisemmin.

Herkko välitti vähät siitä, että hänet kylän yhteisen kansan
keskuudessa oli ristitty Sota-Herkoksi ja että hän oli joutunut heidän
juttulähteekseen kaikin tavoin. Leipä, hyöty on pääasia...

»Perhe», ajatteli räätäli, »on muka nykyisen järjestelmän kulmakivi,
ihannekuva, jonka särkemistä pelätään. Kuitenkin se on suurelle
osalle ihmiskuntaa kaikenlaisen puutteen, kurjuuden ja ahdingon
kasautuma ja kukka. Tulevaisuudessa ei ole välttämätöntä, että lapset
tuntevat vanhempansa, että erotellaan minun ja sinun lapsia. He ovat
silloin vain yhteiskunnan lapsia, tulevia kansalaisia... Kun näin on
asianlaita, silloin eletään jo luokattomassa yhteiskunnassa...»

Sota-Herkko kopisteli kirveineen mökkinsä edustalla. Hän valmisti
halkoja lahoista, märistä puista, jotka oli kantamalla raahannut
jostakin.

»Tuhlausta», ajatteli räätäli, »työn tuhlausta. Epäkäytännöllinen
järjestely ja huono tavara. Yksityisyritteliäisyyden seurauksia...»

Hän seisahtui, piirteli kepillään maantien santaan ja alkoi puhutella
miestä.

Kävi ilmi, että Herkko oli aamupäivästä käynyt kunnanmiesten puheilla
pyytelemässä avustuslappua. Lähtenyt oli, kun hän oli selostanut
tilanteen mökillään, selvän nälän.

— Mutta eikö sinulle ole määrätty vakituinen kuukautinen avustus?

— On. Mutta mihin se riittää. Työtä ei ole, ja jos on, niin taloiset
eivät sano olevan rahaa. Pieni palkka menee vanhoista veloista...

Siihen asteli eräs isäntämies. Hän tarjosi Herkolle töitä. Olisi ojan
pohjausta. Herkko saisi ruuan talosta, mutta palkka kuitattaisiin
entisiin ostoksiin.

Mutta kävi ilmi, ettei Herkko ollut halukas lähtemään. Hän oli juuri
saanut lapun kunnalta, niin ettei tässä ollut tupenpolttavaa hätääkään.
Hän oli piilotajuisesti erinomaisen ovela. Hän tiesi, ettei hän koskaan
pääsisi sieppaamaan lepoa, runsaampaa ravintopalaa kuin täten ikäänkuin
varastamalla. Olkoon kullakin päivällä huolensa. Jos tällainen
järjestys käypi jonkun parempiosaisen älälle, niin minkäpä voinee...

Räätälin miettiväisissä silmissä loisti tutkijan kylmä riemu, kun
hän seurasi Sota-Herkon ja isännän keskustelua. Hän nautti hänelle
ilmenevistä totuuksista, siitä että hänelle niin selvästi näkyivät
nykyisen talousjärjestelmän epäkäytännöllisyydet.

He jatkoivat nyt kävelyään yhdessä isännän kanssa, joka oli
innokas pulamies ja puhui rahasta ja korkokannasta ja hallituksen
saamattomuudesta ja lopuksi sosialisteista, joiden johto esiintyi
rahamaailman kuuliaisena renkinä.

— Se vielä puuttuisi, sanoi räätäli, että ne nyt ryhtyisivät
nykyisen järjestelmän pelastajiksi, auttaisivat yhteiskunnan
varoilla kapitalismin köyhdyttämät talonpojat jälleen todellisiksi
kapitalisteiksi, maansa omistaviksi talonpojiksi. Kyllä kai nämä sitten
jälleen julmistelisivat työväelle jonkun vuosikymmenen. Ei, ryöstäköön
nykyinen järjestelmä talonpojat, kuten se on aikojen alusta ryöstänyt
työmiehiä. Te luulottelette esityksillänne ottavanne jotakin suurilta
rahamiehiltä. Mutta heiltä ette saa mitään, ette mitään niin kauan
kuin kannatatte yksityisomistusta. Sen sijaan te kyllä voisitte viedä
joidenkin pikkusäästäjäin varat, sellaisten, jotka ovat tyhmyyksissään
pihistäneet ja kituuttaneet vanhuuden varoiksi, tahi pannakseen
aikoinaan käytäntöön jonkun mielinouteensa...

— Siltikö sinäkään et suvaitsisi korkokannasta puhuttavan, kun sinulla
sattuu olemaan joku tuhatlappunen säästössä...

Isäntä tiesi, että räätäli, perheetön mies, toistaiseksi eleli vähin
huolin pitkin pula-aikaa entisten säästöjensä varassa.

— Korosta viis. Te porvarilliset luulottelette pulan ratkeavan jollakin
korkokonstilla. Te olette kuten puoskareita, loitsijoita sairasvuoteen
ääressä. Mutta ennen pitkää tieteellisen sosialismin lääkärin käsi
siirtää teidät syrjään...

Nyt tuli isännän kotiportti ja räätälin oli heitettävä ääneen
ajattelunsa. Mutta seuraavaan taloon hän huomasi juuri keräydyttävän
hartausseuroihin ja sai siitä aiheen uusiin tilastollisiin
mietiskelyihin. Kuinka paljon tässäkin kylässä käytettiin aineellisia
varoja miellyttävien olosuhteitten varaamiseen sieluille jossakin
tulevassa, mielikuvituksellisessa, kuolemantakaisessa yhteiskunnassa.
Hän tuli siihen tulokseen, etteivät papit ja saarnamiehet turhaan
sanoneet, että raamatun sanat ovat kalliita sanoja. Tuo autuaaksi
tekevä laulu, joka nytkin kantautui iltaiseen ilmaan erään talon
akkunoista, antoi ehkä kuitenkin joillekin lohdutusta ja iloa, joten
sen voi kärsiä. Mutta ottaen huomioon vallitsevat ruumiilliset
puutteet, olisi ollut järkevämpää kustantaa siihen käytetyillä varoilla
tarpeellisia maanraivaustöitä.

Mielessään hiljainen ja kylmä tutkijan riemu räätäli palaili lävitse
kylän ja lävitse lauhkean, hämärtyvän syysillan asuntoonsa, pieneen,
tummien kuusien piirittämään mökkiin.

(1932)




ISÄNMAALLISUUDEN TULENPATSAAT


Eräässä maassa olivat kaikenlaiset aatteet, erittäinkin isänmaallisuus,
suuressa vauhdissa. Isänmaallisuus käsitettiin samaksi kuin maan hyvä,
yhteinen hyvä. Yhteinen hyvä oli taasen käsitettävä näin: mikä tekee
hyvää minulle, ei voi olla pahaksi toisellekaan. Ja joka ei ole meidän
kanssamme, se on meitä vastaan.

Muisteltiin muinaisia tappeluita, voitettuja tahi hävittyjä, joita
oli käyty vieraita kansoja vastaan, ja jotka jollakin tavalla olivat
koituneet maan hyväksi. Miten? Sitä ei ollut syytä ryhtyä perinjuurin
tutkimaan. Entisten urotekojen hohteessa oli vain hiillytettävä mieliä,
saatava itsensä paisuksiin isänmaallisuudella, kunnes jokapäiväinen
elämä ja olo kävi tukalaksi. Oli tehtävä jotakin mainittavaa,
loistavaa, joka hohteleisi kauas tulevaisuuteen. Sillä isänmaallisuus,
kuten uskokin, ilman tekoja on kuollut.

Mutta oli rauhan aika. Ei voinut mennä ampumaan vieraan maan miehiä.
Sitäpaitsi vieraan maan miehilläkin olisi aseita ja he epäilemättä
panisivat lujasti kampoihin, joten kunnia ja etu ja urotyön hohde voisi
tulla kalliiksi, jopa kyseenalaiseksikin.

Mutta olipa omassa maassa ihmisiä, jotka löivät laimin puhua
isänmaallisuudestaan. Epäilemättä se johtui siitä, että he
hiljaisuudessa toivottivat omalle maalleen kaikkea pahaa, ruttoa ja
maanvaivoja. Jos heillä oli joku käsitys yhteisestä hyvästä, niin se
oli aivan nurinkurinen ja vasenkätinen. He olivat — isänmaattomia,
vihollisia. Oli kohtuutonta, että he saivat asua isänmaan taivaan ja
kattojen alla. Vieläpä kokoontua erityisiin taloihin pitämään neuvoa ja
seurustelemaan.

Tällaiset paikat olivat isänmaattomuuden pesiä ja linnoituksia. Mielet,
jotka olivat isänmaallisuudesta niin kuohuksissa, ettei oikein tiennyt
miten käyttäytyä, keksivät, että nämä vihollisen varustukset oli
valloitettava ja tehtävä tehottomiksi. Olletikin kun nämä linnoitukset
olivat vielä varustamattomat, joten voitto ja voiton kunnia olivat
varmasti saavutettavissa.

Ensi aluksi pantiin muutamia linnoituksia piiritystilaan tukkimalla
kaikki kulkupaikat laudoilla ja rautanauloilla. Sitten tehtiin jo
muutamia yöllisiä hyökkäyksiä ja särettiin akkunat ja kaikki mikä oli
ilman suurta vaivaa rikottavissa. Ja sanomalehtien uutiset julistivat
tekojen kunniaa. Niin käyköön — isänmaattomille! Niin tekevät
isänmaalliset, miehet, jotka eivät koskaan nuku.

Miehet ja mielet, jotka olivat isänmaallisuutta pullollaan, halusivat
tehdä vielä enemmän. Maan tasalle vihamiehen varustukset!

Jonakin yönä leimahti sitten palamaan ensimmäinen linnoitus.
Hei, se oli taistelu! Vain vähän öljyä ja pieni tulitikku. Mutta
pilvenkorkuisina hulmahtelivat pian valtavat liekit ja kuului kuten
pyssytulen rätinää. Ja tuolla pakeni vihollinen! Akkaihminen,
karkoitettuna kuten kettu luolastaan, veti kelkalla pentujaan läpi
pakkasyön. Hän pakeni, että liepeet heiluivat. Harvoin on voitto ollut
täydellisempi. Isänmaattomuuden pesä oli pian vain läjä tuhkaa. Tuhka
kylmeni, mutta lämmitti silti yhäti isänmaallisia mieliä. Liekit olivat
kadonneet, mutta niiden roihu näkyisi kuitenkin kaukaisiin aikoihin.

Murhapolttoko? Tällaistako on joskus nimitetty murhapoltoksi? Niin
puhuu yksinkertainen, sellainen, joka ei osaa katsoa asioitten taakse,
joka ei erota tarkoitusta keinoista. Ja jolla ei tällaista lahjaa ole,
sen oma isänmaallisuus on kyseenalainen.

Isänmaallinen, kunnioitettava, loistava teko! Tekijät kyllä
toistaiseksi vetäytyivät vaatimattomasti sivuun ja pimeyteen. Mutta
sehän vain osoitti, etteivät he etsineet omaa etuaan eikä omaa
kunniaansa. He olivat oivallisena esimerkkinä. Pilvenpatsas päivällä ja
tulenpatsas yöllä.

Ja siellä ja täällä alkoivat liekit leimahdella kohti öistä
taivasta. Isänmaattomien talot, linnoitukset, varustukset paloivat.
Isänmaallisuuden hehku oli ne sytyttänyt. Palaneitten talojen tuhka
kylmeni. Mutta eipä isänmaallisuus, pyhä ja tutkimaton tunne, joka ei
kuole koskaan.

(1932)




ISÄNMAALLISUUDEN ILMENEMISMUODOT


Pienessä kaupungissa asui ja hoiteli ammattiaan kauppias nimeltään
Temppu. Hän oli isänmaallinen mies, puoluepyyteitten yläpuolella,
kaikelle pikkumaisuudelle vihainen, tarkastellen asioita kokonaisen
kansan yhteisen hyvän näkökulmasta. Kaikki nämä hyvät asiat hänessä
eivät ilmenneet ainoastaan sisäisinä näköaloina ja sanoina. Hän
oli muun muassa suojeluskuntalainen ja ikävuosistaan ja eräistä
liikalihakiloistaan huolimatta esiintyi usein sarkapuvussa ja täysissä
varustuksissa. Ole valmis! Rauhanhaaveet olivat isänmaattomien ja
uskonhöperöitten aivohöyryjä. Vuonna kahdeksantoista tässä maassa oli
viimeksi nähty, että rauta ja veri ratkaisevat suuret kysymykset,
ratkaisevat sen eduksi, joka pitää kädessään parempaa rautaa
suuremmalla asiantuntemuksella.

Mutta surulla hänen oli huomattava, että kokonaisen kansan yhteiset
edut ja isänmaallisuus näyttivät olevan hukkumaisillaan ajan virtaan.
Puoluekarsinoitten lammasten räähkä määintä täytti ilman. Ja yksilöt
etuilivat. Laumoja kerittiin ja sudet peittivät susimaisuutensa
lammasnahkavaippaan.

Muun muassa oli samassa kaupungissa eräs ammattiveli, nimeltään Arpa,
joka häikäilemättä käytti hyväkseen olosuhteita. Hän mielisteli
mielinouteisilla puheilla työväkeä ja heidän luokkapyyteisiä
ajatustapojaan, ynnä kuului heidän yhdistyksiinsäkin. Koska
pikkukaupunki oli suuri teollisuuspaikka, niin tämä kaikki oli
henkilökohtaiselta kannalta hyvin harkittua. Hän sai työväen
ostajapiiriinsä ja työväellä on suuri kulutusvoima. Kauppias
Arvan liike menestyi. Ellei kauppias Temppu olisi ollut kaikkien
pikkumaisuuksien yläpuolella, olisi hänet helposti täyttänyt tunne,
jonka nimi on kateus. Mutta sen sijaan hän tunsi siveellistä
suuttumusta siitä syystä, että maassa sai niin vapaasti elää
luokkapyyteinen politiikka, henkilökohtainen etuilu sen varjossa,
isänmaattomuus ja puolustusvalmiuden pilkka.

Mutta tulipa sitten viestejä uusista virtauksista. Luokkapyyteitä,
isänmaattomuutta, yhteiskunnan pönkkiä nakertavia rottia oli ryhdytty
viimeinkin tehokkaasti vastustamaan. Siinä puuhassa pirahtelivat
vanhentuneen lain kirjaimet rikki. Kansan huumori esiintyi monissa
muodoissa vihollisiaan vastaan. Näitä nostettiin autoihin, kyydittiin
korpiin ja vieraisiin maihin, riipaistiin heidän yltään vaatekappaleita
ja annettiin heille leikillisiä lyöntejä. Puhuttiinpa, että eräät
huumorintajuttomat eivät olleet kestäneet leikkiä, vaan kuolleet pois.

Kaikki tämä tapahtui suurella nopeudella, siihen tyyliin kuten
luonnonilmiöt tapahtuvat.

Kauppias Temppu höristi korviaan. Tämä oli mielenkiintoista.
Vihdoinkin! Mutta menisikö myrsky ohitse tempaamatta muutamia jo
monia vahingollisia siemennyksiä karistaneita rikkaruohoja tästä
pikkukaupungista...

Sattui niin, että kauppias Temppu tuli näihin aikoihin istuneeksi
iltaa eräässä seurassa, joka oli osa uuden kansanliikkeen virtaa.
Läsnä oli muuan vararikon tehnyt liikemies, pari tulokkaan poikaa
maaseudulta, jotka olivat aina katsoneet kauhulla eteensä aukenevaa
tulevaisuutta, joka ei näyttänyt olevan mikään muu kuin synkeänharmaa
ruumiillinen työ, ynnä eräs sanomalehtimies, joka oli vuosikausia yli
kaiken rakastanut viinalasia. Heille kaikille näytti uusi ajan virtaus
välähdyttelevän tulevaisuuden lupauksia, epämääräisiä, mutta kauniita.
Ylitse kaiken kangasteli kuitenkin isänmaan kallis asia, sen kauniin
vastaisuuden kuvat.

Nautittiin alkoholia ja kansanliikkeen virta kiihtyi tästä osasessaan.

Sattui niin, että kauppias Temppu tuli usein maininneeksi erään
toisen kauppiaan, Arvan, nimen, sekä kuvasi tämän liiketapoja, kuinka
hän oli lausunut silloin ja silloin mielistellessään isänmaattomia
sosialisteja, kuinka toiminut salamyhkäisissä yhdistyksissä ja kylvänyt
pahoja siemeniä työläisnuorisoon.

Alkoholia oli nautittu sangen runsaasti ja kansanliikkeen virran
osanen pärskähteli jo pienenä koskena. Kauppias Arvassa nähtiin nyt
eräänlaatuinen symboli, isänmaattomuuden ja vahingollisten aatteiden
lihaksitulemus. Oli kohtuutonta, että sellainen rikkaruoho sai versoa
isänmaan povella. Nyhtäjät olivat kyllä valmiina. Ne olivat läsnä.
Mutta puuttui eräitä välikappaleita.

Silloin kauppias Temppu sanoi, ettei hän koskaan ole karttanut
persoonallisia uhrauksia, silloin kun on kyseessä isänmaan asia
ja kansan yhteinen etu. Mutta hän ei halua tekojaan turulla
kuulutettaviksi. Ne voitaisiin selittää väärinkin. Sekoittaa pienet
persoonat suuriin, maan elinkysymysasioihin. Pitäkööt toverit asian
omina tietoinaan, niin se järjestyy.

Siten saatiin vaunu ja öljyjä.

Vielä samana yönä aukesi kauppias Arvan makuuhuoneen ovi sangen
rutosti, murtumalla. Kauppias ei ehtinyt kysellä yövieraitten asiaa,
sillä rotevilla talokkaan pojilla oli hyvä lyömäkäsi. He olivat ripeitä
poikia ja kauppias Arpa huomasi hetkistä myöhemmin olevansa äkillisellä
matkalla yöpaita yllä. Kaikesta huomasi, että matka voisi olla
pitempikin. Isänmaalliset miehet olivat liikkeellä ja heidän käsistään
ei temmata ketään.

Mutta kauppias Tempusta tuntui, että pikkukaupungin ilma oli tämän
jälkeen kevyttä hengittää. Hänen mielensä oli kirkas. Ei suinkaan
siksi, että kilpailevan kauppaliikkeen asiat johtajan äkillisen matkan
takia näyttivät menevän hunningolle ja että ehkä joku sen entisistä
asiakkaista aukaisi hänen ovensa... Pois se!

Hän iloitsi siitä, että yksi isänmaan pönkkien nakertaja ja nuorison
myrkyttäjä oli saatettu pois hänen rakkaasta kotikaupungistaan.

(1932)




KERTOMUS MIESTEN HENGISTÄ


Kahden jokilaakson välissä metsäisessä erämaassa oli pieni kyläaukea
puolinekymmenine taloineen, joista Päätalo oli vöyräin, ynnä yhtä
lukuisine mökkeineen. Siellä elettiin hissunkissun, vanhoillista
ja vakaata elämää. Yhteyttä maailmaan, valtatiekylään piti yllä
vain kiemurteleva, kuivia kankaita etsiskelevä kärrytie, jota
kukaan ei ollut koskaan tehnyt tahi korjannut. Tätä tietä tuli
joskus laestadiolainen saarnamies tyydyttämään vanhemman väestön
henkisiä tarpeita. Kylän nuoriso huvitteli kesäisin riihitansseilla
ynnä jotkut miehenpuolet myöskin korttipelillä, joka oli tullut
muotiin kai jolloinkin tukinkaatotalvina, jotka silloin tällöin
lyhkäisiksi kuukausiksi muuttivat kylän uinailevaa luonnetta jättäen
sen kuitenkin ohitse käytyään vanhaan rauhaansa. Jonkin kerran
vuodessa nuoret saattoivat tehdä retken myöskin jokilaaksojen kylien
seurantaloille. Sitä alkuperäistä tietä kuljetettiin myöskin joskus
sanomalehtinumeroita ja verorahoja, jotka olivat, muistuttamassa
maailman suuruudesta.

       *       *       *       *       *

Syyskuisena leppeästi hymyilevänä sunnuntaipäivänä kylän nuoret miehet
olivat kokoontuneet kortinlyöntiin Päätalon riihimännikköön.

Tämä oli kylän nuorten miesten päähuvituksia. Mutta pelipanokset
olivat mataloita ja uskallukset pieniä. Niinä vuosina oli tässä
peliurheilussa, kuten muussakin, esiintynyt itseoikeutettuna sankarina
Päätalon nuorin poika.

Mutta nykyään hänen asemansa siinä ja kaikissa muissakin suhteissa oli
alkanut horjua. Ellei se ollut jo menetettykin.

Sillä kylään oli tullut tulokas, Mökin Ukon Antti-niminen poika,
joka oli useita vuosia ollut maailmalla, Amerikassa. Hän oli
kuukausikaupalla kävellyt patiineissaan pystynä ja joutilaana kylän
asumusten välejä, komeillut paidanrintamuksillaan ja kultaisilla
kellonperillään, hämmästyttänyt salon eläjät jutuillaan, joissa
pirahteli engelskan sanoja kuten tervaslastuja, vetänyt puoleensa
tyttölasten katseet ja saanut kaikki uskomaan äveriäisyyteensä.

Päätalolaiset kuitenkin salaisesti epäilivät tulokkaan vakavaraisuutta.
Olipa kyseessä oleva nuorin poika, Pietari nimeltään, sanonutkin,
että jos ynnä- ja vähennyslaskut suoritettaisiin, niin päätalolaiset
pysyisivät päätalolaisina ja mökkiläiset mökkiläisinä. Sillä Pietari,
juuri mieheksi saapa nuorukainen, oli jo ensi näkemästä tuntenut
tulokkaan, joka piammiten nimitettiin Alaskan Antiksi, vihollisekseen.
Pietari oli täynnä suuria pyrkimyksiä. Hän halusi tulla huomatuksi,
olla ensimmäinen vertaistensa joukossa. Nyt tämä Alaskan Antti veti
puoleensa kaiken huomion, herätti ihailua, vaikka sanoikin koko
olemuksellaan ja suullaankin koko kylälle:

— Mitäs te tietäisitte? Te, jotka ette ole missään käyneet, ettekä
missään olleet...

Sitäpaitsi hän hännysteli kaikkia kylän tyttöjä. Hän oli käyttänyt
Toisten Annia iltamissa valtatiekylässä pahoitellen äänekkäästi sitä,
ettei kylään voinut millään ilveellä päästä kaaralla.

Korttipeliinkin hän oli aika mestari näyttäen kätevyyttään korttipakan
käsittelyssä, vaikka ei useinkaan sekautunut peliin halveksien
synnyinkylänsä pelitapoja ja panosten pienuutta. Hän kertoi lännen
jaloista peleistä, pokerista ja hämmästyttävistä petauksista.

Tänään hän oli kuitenkin mukana kuten Päätalon Pietarikin. Alaskan
Antti voitti, työnteli halveksivilla eleillä voitot taskuunsa ja sanoi,
että tällä lukilla hän lännessä olisi jo tehnyt rahaa. Mutta mitäs
maassa, jossa ei ole muuta kuin katajanmarjoja ja nekin huonoja...

Hän lisäsi kaikin tavoin Pietarissa kytevää kateutta ja närää niin,
että tämä rohkaisi mielensä ja jutteli kertomuksen Amerikassa käyneestä
miehestä, joka oli ollut sianläskipuita kaatamassa ja työskennellyt
monta vuotta riisiryyni- ja korppukaivoksilla.

Tällä kertomuksella Pietari houkutteli muutamia naurahduksia esiin,
sillä useimmat nuoret miehet tunsivat salaista kylmyyttä Alaskan Anttia
kohtaan ja aavistivat Pietarin halunneen ojentaa jonkinlaisen piikin
juuri hänelle.

Myöskin Alaskan Antti ymmärsi miltä kulmalta tuuli puhalsi. Hän
puolestaan kertoi, minkä laatuisia ykkösiä sattui ja sattuisi lännellä
täältä tulleille talojen pojille, jotka luulivat jotakin olevansa,
mutta eivät olleetkaan mitään. Atlantin yli ei voinut kuljettaa mitään
ansiotonta arvonantoa.

Pietari muisti, että tämä Alaskan Antti oli kaiken muun hyvän lisäksi
kommunisti, mikä oli joku pakanallinen, vahingollinen ja verinen
oppi tavarain tasajaosta. Mutta samassa hänen mieleensä johtui, että
myöskin hänen isänsä Päätalon isäntä, oli aikoinaan löytänyt kohtalonsa
tämänsuuntaisista aatteista epäiltynä. Hänen mielessään kulki nopeana
sarjana kuvia noilta ajoilta, joiden luonteesta johtui, että Mökin
poika istui nyt tuossa tuollaisena Alaskan Anttina eikä jonakin muuna.

Oli kuuluisa punakapinan aika. Tämä kylä oli heti alussa langennut
luonnostaan valkoiselle alueelle, vaikka täällä metsien suojassa
elettiin kuten ennenkin rauhallisissa arkiaskareissa ja olisi eletty
edelleenkin, ellei olisi tullut käskyä, että kylän sen ja sen ikäisen
miesväen oli lähdettävä sotaan, pelastamaan isänmaata vaarasta. Kylän
väki ei ensinkään rakastanut sotaa, jonka aavistivat monin tavoin
vaaralliseksi hommaksi. Sitäpaitsi Päätalon vanha isäntä, Pietarin isä,
oli saanut selville, että tässä sotaan kutsunnassa oli harrastettu
puolueellisuutta. Pitäjän pääkylissä olivat monet saaneet armon
rintamalle lähdöstä, mikä yhteiskunnallisten toimiensa, mikä minkin
vuoksi, tahi tulleet määrätyiksi vaarattomaan vahtipalvelukseen. Sen
sijaan tästä metsäkylästä oli määrätty lähtemään tosisotaan kaikki iän
puolesta sopivat, pitämättä mitään lukua muista asianhaaroista. Siten
tuli Päätalostakin lähtemään kaksi vanhinta poikaa, Pietarin ollessa
vielä poikasten kirjoissa. Päätalon isäntä kävi puhumassa näistä
asioista pitäjän suojeluskunnan esikunnassa. Hän sanoi, että hänenkin
talonsa jäisi vaille täysikuntoista työvoimaa, koska hän itse oli
jo vanha ja sairaalloinen mies. Toinen hänen pojistaan joutaa kyllä
sotaan, kun kovalle otetaan, mutta ei millään muotoa molemmat. Esikunta
kuitenkin ilmoitti, että sota vaatii hänen molemmat poikansa ja että
asia on siitä poikki.

Mutta Päätalon pojat eivät saapuneet sotaanlähtötilaisuuteen, eikä
ketään muutakaan kutsuttua heidän metsäkylästään. Eikä heitä tavattu
koko kylästä, kun tultiin etsimään oikein miesvoimalla. He olivat
karanneet kenenkään tietämättä minne. Heitä etsittiin metsistäkin,
mutta tuloksetta, vaikkakin etsijät olivat siinä vakaumuksessa, että
jossakin lähistöllä he kuitenkin piileilivät ja kylän asukkaat, Päätalo
etupäässä, ruokkivat heitä.

Talven viimeisillä lumilla tuli jälleen etsijöitä, joilla oli
johtajana oikea Saksan Jääkäri, tuikea mies. Hän otti Päätalon isännän
lujille. Hän sanoi isännän tietävän, missä poikansa ja muut karkurit
piileilivät. Ilmoittakoon sen nyt oitis, ja kiemurtelematta. Isäntä
sanoi, ettei hän tiedä niistä asioista enempää kuin etsijätkään.
Jääkäri nimitteli Päätalon isäntää punikiksi ja vaati häntä mukaansa
esikuntaan tarkemmin kuulusteltavaksi. Niin istui Päätalon isäntä
rekeen jääkärin viereen. Se oli hänen viimeinen ajoretkensä.
Sillä tämä aina yksisanaiseksi, vanhaa, herroja kumartelematonta
talonpoikaisylpeyttä täynnänsä olevaksi mieheksi tunnettu isäntä
löydettiin päivää myöhemmin kuolleena talvitien vierestä pää kuulan
lävistämänä. Jääkäri ja hänen saattolaisensa olivat ilmoittaneet
kirkonkylässä, että isäntä oli yrittänyt karana. Oli täytynyt lopettaa
ainakin se karkumatka.

Pietari huokasi muistaessaan niitä aikoja.

Vasta syyskesällä karkulaiset palasivat kyläänsä ihmisten tienoolle
eläen alussa pelossa ja säikkymisissä. Mutta viranomaisten taholta
heidän tekonsa unohdettiin tai oltiin unohtavinaan, osittain kai
siitäkin syystä, ettei Päätalon isännän kohtalo ja hänen lyhyeen
loppunut karkumatkansa myöskin joutuisi tarkemmin tutkittavaksi. Siten
karkulaisten elämä pian vakiintui tavalliseen päiväjärjestykseen.
Päätalon vanhimmat veljetkin alkoivat asua isältään jäänyttä taloa.

Ainoastaan kaksi karkuria jäi palaamatta. Toinen heistä oli Mökin
poika, josta karkureissullaan oli muodostunut tuollainen Alaskan Antti.
Mitä hän oli kokenut ja kuinka hän oli Amerikkaan joutunut, siitä hän
ei koskaan antanut yhtäpitävää selvyyttä. Ehkä hän oli kulkeutunut
Muurmannin legionan erään osan mukana, ehkä pestautunut Norjassa
merimieheksi, kuten hän joskus varovaisesti kertoi.

Ollapa miten olla, mutta nuoren Pietarin mielessä tämä Alaskan
Antti kiertyi jollakin tavoin syypääksi hänen isänsä väkivaltaiseen
kuolemaankin. Pitemmän karkumatkan tämä mies oli tehnyt eläväksi
onnekseen... Vaikka taasen hän puolestaan kuului pitävän Päätalolaisia
syyllisinä siihen pitkään matkaansa. Köyhästä kotimökistä ei oltu voitu
muonittaa häntä silloiselle piilopirtille ja Päätalolaisetkin olivat
siitä lopulta kieltäytyneet. Siten hän oli tullut ajetuksi umpimähkään
avaraan maailmaan, joka olletikin silloin oli ollut kuten susilaumoja
täynnä hänelle, kuten varma tuho... Mutta kaikki oli kierretty, kaikki
oli kestetty. Tässä hän nyt istui synnyinkylässään...

Syyskuisen auringon säteet lankesivat sangen viistosta ja niiden lämpö
oli tehotonta, hieman alakuloista.

Peli männikön laidassa jatkui. Se oli muodostunut Alaskan Antin ja
Päätalon Pietarin kaksinkamppailuksi. Panoksia oli korotettu. Päätalon
Pietari tahtoi näyttää, että täälläkin oli miehiä, joilla oli jotakin
ja jotka uskalsivat olemisensa huonon onnenkin aikana. Muut olivat
joutuneet joutilaiksi katsojiksi, ja he näkivät rahan siirtyvän
sellaisella nopeudella, että tukkipomojen peli kerrallisena talvena
oli tähän verraten aloittelua. Nuori Pietari hävisi panos panokselta
lakkaamatta, kunnes hänen oli ilmoitettava käteisten rahavarojensa
olevan lopussa. Sitä ei ihmetelty, vaan paremminkin sitä, että hän oli
kestänyt leikkiä niinkin kauan.

Alaskan Antin hymy oli ivallinen ja ikäänkuin opettavainen. Sen takana
lymyili jotakin.

— Paljonko hävisit? kysyi hän.

— Johan sanoin, että kaikki rahani, sanoi Pietari ylväkästi.

— Et osaa siis laskea, et edes kolikkapottuja kymmeneen asti.
Mutta minä osaan! Tuossa on rahasi! En pelannut anastaakseni, vaan
opettaakseni...

Hän heitti kasan seteleitä Pietarin eteen.

Mikä häväistys. Mikä häväistys kaikkien kylän nuorten miesten
nähden. Alaskan Antti tahtoi osoittaa, että tuollaisten Pietarien
kanssa voitiin leikitellä miten tahansa. Pietarin kasvot valahtivat
harmaankalpeiksi.

— Mikä on pelattu, se on pelattu ja mikä on hävitty, se on hävitty.
Pidä rahasi!

— En pelannut sillä mielellä, että ottaisin ne. Saat omasi takaisin.
Minä lahjoitan sinulle nuo rahat...

Alaskan Antti nousi.

Pietarin aivot toimivat nopeasti. Oli keksittävä jotakin repäisevää ja
pian. Hän raapaisi tulen, sytytti savukkeen ja pisti sitten palavan
tikun erään edessään olevan setelin.

— En tarvitse köyhänapua. Pelastakoon asianomainen omaisuutensa.
Vahinko ei ole minun.

Kaikki katselivat äänettöminä, kuinka tuli siirtyi setelistä seteliin.
Värikkäät paperit leimahtelivat, hehkuivat, käpristyivät ja mustuivat.
Hetken kuluttua olivat nuo paperit, joilla oli tyydytetty niin monta
mielitekoa ja olisi tyydytetty edelleenkin, vain mustaa tomua.

Alaskan Antti kohautti olkapäitään, hymähti ja sanoi:

— Kaunis loppu! Nytpä onkin jo aika käydä isän majaan.

Hän lähti ja muut miehet seurasivat hänen esimerkkiään. Pietari jäi
paikalle viimeiseksi. Nyt, kun mielenkiihkon kohokohta oli ohitse, hän
huomasi silmäilevänsä harmitellen rahanuotion köykäisiä kekäleitä.
Tuollaiseen järjettömyyteen hänet oli ahdistettu...

Hän seisoi kauan paikoillaan ennenkuin havahtui mietteistään ja
silmäili ympärilleen syyskuisen illan hämyyn. Etempänä keskellä
sänkimaisemaa hän näki naisen huivin häilähtelevän. Siellä kulki
Toisten Anni. Pietari tiesi heti, että kulkija oli Toisten Anni.

Samassa kuului askeleita, läheltä, männikön reunasta. Pietari käänsi
päätään ja tunsi Alaskan Antin hahmon. Hän ei ollutkaan siis mennyt
isänsä mökkiin. Vai niin! Hänen polkunsa johtaisi kai yhteen Toisten
Annin kanssa illan ja yön hämyssä... Niin pitkällä oli jo tuo likainen
maankiertäjä... Pietari tunsi itsessään kuten suuren aallon, kuten
sokean, raivokkaan myrskyaallon suuressa vedessä. Nopein askelin
lähestyvä Alaskan Antti ei huomannut Pietaria mustaa riihen seinää
vasten ennenkuin kuuli äänen:

— Rupesiko kaduttamaan? Lähditkö katsomaan, että ehkä joku seteli jäi
sittenkin jälelle?

Alaskan Antti tointui pian.

— En! Mutta näyttää siltä, että sinä täällä nyt teet tiliä omien
suurien eleittesi kustannuksista...

Pietari astui lähemmäksi ja hänen kädessään oli metrin mittainen ohut
keppi.

— Kuule! On parasta, että elät täällä hissunkissun. Olet karkuri ja
kommunisti, ja tässä maassa on lyhyet lait sellaisille. Minä tiedän
sen! Minä en kyllä muusta välitä, mutta elä tule minun laitumilleni...

— Ahaa! Mutta sinä et aseta minulle lyhyviä etkä pitkiä lakeja. Minun
kanssani ei parane...

Alaskan Antti veti oikean kätensä taakseen takkinsa helman alle.
Mutta samassa Pietarin keppi viuhahti ilmassa. Isku sattui ohimoon ja
Alaskan Antti kaatui kuten teurastettava nauta. Se mielikuva heräsi
Pietarin aivoissa niin elävänä, että hän huomasi kopeloivansa puukkoaan
suorittaakseen piston. Mutta sitten hän käsitti, että oli kyseessä
Alaskan Antti, jonka kurkku korisi, jonka ruumis nytkähteli ja pysyi
sitten liikkumattomana. Sitten Pietari säikähti. Hän oli kuulevinaan
askeleita. Joku voi tulla. Toisten Anni voi tulla ja tästä voi silloin
muodostua pahakin asia.

Hän tarttui liikkumatonta miestä hartioihin ja veti hänet nopeasti
riiheen, sulki oven ja hiipi savuakkunaan vakoilemaan.

Kaikki oli tapahtunut aivan oikeaan aikaan. Sillä Pietari huomasi
aivan männikön laidassa naisen valkoisen pääliinan. Toisten Anni kulki
hitaasti, katsellen ympärilleen, pysähtyen välillä ikäänkuin jotakin
odottelemaan. Hän kulki niin läheltä riihtä, että Pietari kuuli hänen
hengityksensä, kuuli hänen hyräilevän itsekseen. Mutta sitten hän
poistui, poistui hitaasti isänsä taloa kohti.

Pietari kääntyi. Alaskan Antti lojui yhä liikkumattomana lattialla. Hän
ei hengittänyt ja Pietari sai selville senkin, ettei hänen sydämensä
enää lyönyt. Alaskan Antti oli kuollut.

Petteri tunsi aluksi jonkinlaisen helpottavan, vapauttavan tunteen.
Ketään tunkeilijaa ei enää ollut hänen laitumillaan. Mutta sitten hän
muisti, että tämä oli asioita, joita sanottiin tapoiksi, murhiksi. Tämä
oli kyllä tullut kuten varkain, ilman vakaata tarkoitusta. Mutta siitä
joutuisi sittenkin linnaan. Ja pelkkä ajatuskin sellaisesta kauhisti
häntä. Tämä oli saatava järjestymään jotenkin muuten, jotenkin muuten.
Oli neuvoteltava vanhimman veljen, Erkin, kanssa...

Vaikka riihessä olikin pimeä, tuntui Pietarista nyt äkkiä, että hän
näki Alaskan Antin kasvot, näki jähmettyneen, ivallisen, ikäänkuin
opettavaisen hymyn, hymyn, jonka takana lymyili jotakin. Pietari
pujahti ulos, sulki oven huolellisesti ja kulki nopeasti kotitaloaan
kohti.

Kesti kotvasen, ennenkuin hän sai vanhimman veljensä käsittämään, mitä
oli tapahtunut.

— Tahdotko sanoa, että olitte epäsovussa? Mistä syystä? Että tapahtui
miestappo? No, jos niin on, niin tehty seisoo. Linnahan sinut perii...

— Ei peri!

— Pakene sitten!

— En pakene! Muuten tämä asia on saatava järjestymään. Tämä oli
paremmin kuten tapaturma, eikä tahallinen tappo. En sitä tarkoittanut.

— Tarkoitit mitä tarkoitit, niin miehen henki ei mene rauhan aikana
kuten isämme sotakeväimenä.

— Mutta entä jos mies katoaa...

— Tulee tutkinnot ja asia selviää. Mutta voimmehan yrittää, Alaskan
Antin isäukko on järkimies. Häntä vastaan olet etupäässä rikkonut.
Koettakaa sopia. Voinhan lähteä mukaan.

Vanhin veli veti housut jalkaansa. Sitten he kävelivät lävitse
iltahämäräisen sänkimaiseman. Vanhempi veli pistäytyi riihessä saamassa
varmuuden nuorimman veljensä.

— Kuollut mikä kuollut, sanoi hän.

He tulivat Mökille suon laitaan. Ukko, yksinäinen leskimies, oli jo
ehtinyt levolle. Mutta ovea ei oltu lukittu. Veljekset astuivat sisään.

— Anttiko se on? urahti vanhuksen ääni.

— Ei ole. Eikä Antti taida enää tullakaan...

— Ha?

Ukko nousi, sytytti tuijun ja tiiristeli epäluuloisilla, ovelilla
silmillään vieraitaan.

— Hä? kertasi hän.

Pietari alkoi esittää asiaansa ja nuoruudestaan huolimatta teki sen
kutakuinkin taitavasti.

— Vai iskit, sanoi Ukko, jonka kasvot eivät ilmaisseet mitään
mielenliikutusta, vai iskit kepillä ohimoon... Se on vakava asia,
murha, koska henki meni. Siitä joudut linnaan.

— En tiedä, onko tätä nyt murhaksi sanottava. En sitä tarkoittanut. Ja
joskus voi se, joka tarkoittaa murhaa, päästä vähällä sen vuoksi, ettei
osannut iskeä, ettei onnistunut tarkoituksissaan. Pienenpieni iskuvirhe
voi määrätä miehen kohtalon...

— Elä puhu niin paljon. Linnaan joudut! Ei se passaa, että minulta
tapetaan poika kuten itikka...

— Mitä se sitten teitä auttaa, jos minut linnaan viedään?

— Auttaako? Mitäs se auttaa, jos ei viedä?

Nyt puuttui vanhempi veli asiaan.

— Paljonkin! Turvallisempia päiviä teille. Lehmiä, jyväsäkkejä. Miten
sovitaan.

— Kuulumatonta se on kuolleista pojistaan kauppaa käydä...

— Niinpä niin: kuolleista. Mutta hän pysyy kuolleena kaikesta
huolimatta. Oikeutta tässä katsottaisiin, elävien etua. Jos Pietari nyt
vangitaan, niin hänen koko elämänsä menee pilalle. Ja teille ei tuomita
eläkettä ja jos tuomitaan, niin se ei tule maksetuksi...

— Pojalla piti kuitenkin olla varallisuutta itselläänkin... Riihessäkö
sanoitte hänen ruumiinsa olevan?

− Siellä se on. Hänen omaisuutensa perisitte tietenkin te.

— Minä en ollut aivan sentilleen selvillä poikani varoista... Ettei
vain tähän tappojuttuun liity jotakin muutakin...

Ukko huristeli veljeksiä rakosiksi puristautuneilla silmillään kuten
olisi halunnut katsoa heidän lävitseen.

Pietarin kasvot valahtivat harmaankalpeiksi. Ääni värähti.

— Milloin Päätalolaisten on tarvinnut himoita mökkiläisten penninkejä?
Pidä suusi Ukko ja valitse, sovinnollako tässä jatketaan vai riidalla...

Ukko säpsähti vuorostaan.

— Minä olen vanha mies. Minä haluaisin viettää loput päivistäni
rauhassa. Olkoon kuten haluatte. Vastatkaamme asioistamme vasta
viimeisellä tuomiolla. Elkäämme heittäkö niitä tämän maailman
tuomareille, jotka erehtyvät ja vääntelevät lakia ja sen sellaista...

He neuvottelivat edelleen ja keskiyön tullen kolme miestä kulki jälleen
syyskuisessa sänkimaisemassa. He menivät Päätalon riihelle, niissä Ukko
tutki poikavainajansa taskut ja meni sitten tiehensä. Veljekset ottivat
ruumiin ja taluttivat häntä välissään kuten juopunutta. He veivät sen
puron rantaan porraspuun luo ja asettivat sen pään veteen.

Seuraavana aamuna hänet löydettiin siitä.

— Se valitteli monestakin päätään kivistävän, sanoi vainajan isä. —
Laaki sen on lyönyt...

Alaskan Antti oli siis kuollut halvaukseen ja hänet haudattiin
asianomaisessa järjestyksessä.

       *       *       *       *       *

Mutta tavalla tai toisella oli vuosia myöhemmin tietoja Alaskan
Antin kuolemaan liittyvistä tapauksista vuotanut syrjäisillekin.
Valtatiekylissäkin puhuttiin, kuinka salokylissä kuittailtiin miesten
henget elävillä lehmillä ja jyväpusseilla. Mutta koska useat elivät
siinä käsityksessä, että tällainen järjestelmä ei kävele, koristeltiin
jutun loppuosat kaikenkaltaisilla kummituksilla. Erästä näistä
karkoittaessaan oli Päätalon Pietari lyönyt puntarilla huoneensa oven
halki.

Niin paljon oli varmaa, että Pietari oli ottanut vaimokseen Toisten
Annin, ja että hän siitä pitäen oli vakaa ja synkännäköinenkin mies,
joka ei liioin nauranut, eikä puhellut turhia, vaan löysi suurimman
huvituksensa mahdollisimman pyöreistä työpäivistä.

(1933)




MUUAN MAININKI


Siihen aikaan oli maassa kapina ja kaikki asekuntoiset miehet
kutsuttiin sitä kukistamaan. Niin vietiin myöskin Naappa, sepän poika,
maan karuimmasta, metsäisimmästä seudusta. Hän selvisi sodasta eläväksi
onnekseen ja palasi isänsä majaan hengissä ja vahingoittumattomana.

Mutta hänen sotaretkensä kävi kuitenkin hänelle ja hänen
lähimmäisilleen kohtalokkaaksi.

Naapoissa, seppien suvussa, kävivät hengenlahjat ja hulluus käsi
kädessä, kuten tutkijat luulevat yleensäkin olevan asian laidan.
He kaikki olivat tekomiehiä, kuten kansa sanoo, näpertelijöitä. He
karkaisivat teräaseisiin mainiot, pystyvät terät, he juottivat jälleen
yhteen katkenneen lankkusahan, he valoivat heleä-äänisiä vaskitiukuja
ja kulkusia. Joku heistä oli valmistanut viuluja, joidenkin väitettiin
tehneen rahaakin, valaneen kääpämuotteihin tinasta kirkkaita
kaksimarkkasia. Eräs heistä oli ollut syytteessäkin vääränrahan teosta,
Mutta hänellä oli niin paljon järkeä, että heittäytyi oikeudessa aivan
vähämieliseksi, pähkähulluksi.

Kaikkialla tässä Naappojen suvussa oli omituisia käsityksiä,
taikahenkeä. Monen heistä sanottiin kuulevan tyhjästä, seurustelevan
näkymättömien kanssa. Ne eivät aina antaneet heidän rauhassa
työskennellä. Ne saivat heidät joskus heittelemään pajavehkeensä ulos.

— Siinä on, jos luulette pystyvänne niitä paremmin käsittelemään...

Tällaista sukua oli tämä sodassa käynyt nuori Naappa. Eikä hän nyt
voinut asettua rauhallisesti kalkuttelemaan pajaan ja tekemään
maatöitä. Hän kuvitteli olevansa sankaruus. Hänen maailmankatsomuksensa
oli jollain tavalla avartunut. Hän oli nähnyt otettavan ihmiseltä
hengen kuten luontokappaleilta, noin vain, ilman mitään mutkia. Eikä
seurannut rangaistuksia, ei omantunnon vaivoja. Päinvastoin! Ampuminen,
pistäminen, veren vuodatus, hengen otto, oli kunniaa, sankaruutta.
Kukapa näiden Naappojen ajatuksen juoksun käsitti. Hänen hermonsa
eivät olleet selvät. Hän ei käsittänyt, että se oli ollut sitä aikaa,
sitä touhua. Hän ei käsittänyt, että oli jälleen tullut rauha,
rauhoitusaika. Ihmisolennon tappamisesta ei enää saanutkaan kunnian
hohdetta. Se oli jälleen rikos, josta seurasi lain ankarin rangaistus.

Nuori Naappa puhui omaisilleen alituisesti sotamuistoistaan, tahtoi
esiintyä sankarina, sodassa käyneenä, jonakin erikoisena olentona.
Mutta hän epäili, etteivät he käsittäneet. Hän olisi tahtonut tehdä
jotakin, jossa he olisivat silminnäkijöinä. Sitten he uskoisivat ja
ymmärtäisivät jotakin näistä asioista, sodasta ja sankaruudesta.

Naapoilla oli naapuri, jonka kanssa he elivät huonossa sovussa, kuten
usein on laita naapurusten kesken tässä maassa. Tämä epäsopu johtui
tässä tapauksessa kotieläimistä ja muista taloudellisista hankauksista.

Nuoren Naapan henki, maailmankatsomus, oli, kuten sanottu, sotaretkellä
eräällä tavalla avartunut. Hän ajatteli ja sanoikin kotiväelleen,
että naapuri oli punikki, joka opillaan ja olemassaolollaan kalvoi
maata ja järjestystä. Isommassa maailmassa olisi hänen virtensä ollut
lyhyt. Tässä ei tietenkään ollut mitään perää. Maan karuimmassa ja
metsäisimmässä seudussa ei monikaan ymmärtänyt uudenaikaisia aatteita,
Naappojen naapuri kaikista vähimmän.

Nuoren Naapan isäukko sanoi, että naapuri oli kyllä kelmi mies. Mutta
hänen olemassaolonsa oli kärsittävä, koska miestaposta joutuu linnaan.

— Vai linnaan! ajatteli nuori Naappa. — Niin, isäukko ei ollut käynyt
sodassa! Hän oli jälellä ajastaan. Mutta hän näkisi pian.

Hän haki aitasta vanhan rihlapyssyn, hankki ampumatarpeita ja latasi
aseen. Kauniina kevätkesän aamuna sangen varhain hän asettui asemiin
suuren kiven taakse naapurin pellolle. Naapuri tuli ulos herättyään,
tuli seisoskelemaan nurkkajuureen. Naappa tähtäsi, painoi liipasinta.
Mutta ase ei lauennut. Naapuri palasi pirttiinsä. Hän ei ollut kuullut
edes nallivasaran heikkoa napsahdusta, hän ei aavistanutkaan kuinka
lähellä kohtalo oli ollut häntä tänä kauniina kevätkesän aamuna.

Naappa hiiviskeli asuntoonsa allapäin ja asetti pyssyn nurkkaan.
Tällainen este nyt piti sattua. Pyssy oli taiottu. Olisi luullut sepän
etsivän aseen laukeamattomuuteen luonnollisia, mekaanisia syitä.
Mutta kaikissa Naapoissa oli usko, että salamyhkäiset asiat, taikuus,
esittivät suurta osaa maailmassa. Oli olemassa joku keino, temppu,
jolla pyssy saataisiin toimivaksi. Se täytyi saada tietoonsa. Muuten
oli turhaa yrittääkään. Niin kauan täytyi odottaa.

Tällaiseen lankaan jäi nyt riippumaan naapurin miehen ja nuoren Naapan
kohtalo.

Tulipa sitten Naappojen pajalle muuan vanha metsämies kallituttamaan
viikatteitaan. Tässä oli nyt mies, joka ymmärsi kaikki ampuma-asiat.
Nuori Naappa kysyi häneltä miten taiotun pyssyn saisi laukeamaan.

Vanhan metsästäjän mielikuvitus alkoi elää. Hänen riimissään piili
makea nauru. Nämä Naapat olivat taitavia, tekeviä miehiä, mutta
kuitenkin näin narrattavia. Voisi nyt huvittaa itseään sillä, että
saisi heidät temppuilemaan.

— Kyllähän niitä keinoja olisi! Mutta se on tässä tapauksessa sellainen
ettei sitä viitsi, tahdo viitsiä sanoa...

Mutta Naappa oli itsepintainen. Hän kyseli kyselemistään ja viimein
vanha metsämies ilmaisi, että pyssy oli puhdistettava aivan erikoista
laatua olevilla karvoilla. Nämä puhdistusaineet eivät suinkaan olleet
helposti nuoren Naapan hankittavissa. Hän koki monta epäonnistumista,
mutkaa, seikkailua. Kesä kului pitkälle ennenkuin hän pääsi tuumansa
perille. Mutta lopulta hän oli jälleen sangen varhaisena aamuhetkenä
asemissa kiven takana, ase kourassaan. Naapurin mies tuli ulos, tuli
seisoskelemaan nurkkajuureen. Nuori Naappa tähtäsi, painoi liipasinta.
Nyt ase laukesi ja toimitti hyvin tehtävänsä. Naapurin mies kaatui
kuula ohimossaan, eikä paljon potkinutkaan.

Nyt näkisi kotiväkikin, ettei hän suinkaan ollut turhaan sodassa käynyt.

Sitten nuori Naappa vangittiin ja tuomittiin oikeudessa tahallisesta
murhasta kuritushuoneeseen. Hän ei ollut mikään puhelias mies, eikä
hän älynnyt, kuten joku vanhemmistaan ennen tahallisesti tehdä
kyseenalaiseksi syyntakeellisuuttaan. Hän sanoi vain jotakin, että
hän on nähnyt tehtävän enemmänkin ruumiita, eikä niistä ole lakisille
lähdetty. Tämä ei tietenkään vaikuttanut asiaan. Tämä mies oli vain
sepän poika maan metsäisimmistä ja köyhimmistä seuduista. Hänen
mielentilansa ei ole suinkaan ensimmäisinä joutumassa lääketieteellisen
tutkimuksen alaiseksi.

Rangaistusaikansa loppupuolella kuultiin hänen kuolleen vankilassa.
Tieto ei aiheuttanut hänen omaisissaan mitään erikoista
mielenliikutusta. Vuosien kuluessa oli jo totuttu siihen, että poika
oli mennyt, kuollut.

Mutta kun vanha metsämies kuuli murhatapauksesta, niin hänen
omatuntonsa tuli rauhattomaksi. Hän ei saanut unta useihin öihin.
Hän ihmetteli miksi hänen osuutensa tuohon tapahtumaan arvioitaisiin
korkeimman tuomarin edessä? Okko kohtuullista panna narrattavat
temppuilemaan? Mutta ajalla on rauhoittava, lääkitsevä vaikutus. Vanha
metsämies sai takaisin mielenrauhansa ja unenlahjansa. Okko hän tiennyt
mihin mies aikoi pyssyään käyttää? Kyllähän lyöpä aseen löytää. Eikä
hän liene suinkaan vastuunalainen jonkun Naapan aivojen tilasta.

(1931)




SETÄNI JA MINÄ


Se aika on monen vuosikymmenen ja mantereitten ja merien takana
kaukaisessa, pienessä maassa. Se on kuten unennäkö. Mutta se on
kuitenkin todellisuutta, elämää. Se olin minä, minun minäni itu, joka
siellä ja silloin tunsi nautintoa ja kipua, oli täynnä toiveita.
Toiveet: se oli parasta. Nykyään niitä ei enää ole — minulla. Miten on
käynyt toiveitteni kanssa? Osa niistä oli tietenkin turhuus ja hengen
vaiva. Mutta minulla on ollut elämä, oma elämäni. Enkä minä moiti
elämää. Se on sittenkin parempi kuin tyhjyys.

Olen syntynyt ja kasvanut yksinäisessä, pienessä asunnossa siinä
kaukaisessa maassa. Nykyisestä näkökulmastani en ehkä mielelläni
nimittäisi sitä ihmisasunnoksi. Se oli niin matala, harmaa, valoton.
Köyhyys, niukkuus ja puute kurkisteli sisään kaikista aukoista. Pieni
peltotilkku, jossa köyhät ja surkeat kasvit kasvoivat ja ympärillä
synkeätä metsää, soita, nevoja. Kuitenkin siinä asunnossa oli jo
kauan synnytty ja kasvettu ja eletty ja kuoltu ja niin tehtäneen yhä
edelleenkin. Sekin on elämää. Ehkä parempaa kuin tyhjyys.

Tästä yksinäisestä asunnosta minä kuljin kasvavana poikasena, kylälle.
Polku oli pitkä. Yli vetisten soiden, poikki kangasmaitten. Kaitainen
polku. Monet askeleet olivat sen kuluttaneet, silittäneet kiviä,
tuoneet esiin puunjuuria. Sitä polkua kulki kylälle pieni poika, minun
minäni alku.

Sitä polkua tullen, silloiselta katsantokannaltani, se kylä oli ylen
mahtava. Juhlallisen suuria asumuksia, ylen avaroita vainioita ja
peltoja, ruskea, leveä, kovapintainen maantie. Jos minä nyt tulisin
siihen kylään, toista polkua, toisin silmin, niin sillä kylällä olisi
kai toiset kasvot ja toinen ilme.

Siinä kylässä asui setäni. Hän oli kauppamies. Hän oli käynyt kaukana
lännellä, tällä Amerikan mantereella, säästänyt palkoistaan, palannut
takaisin lähtösijoilleen ja perustanut kauppaliikkeen. Setäni asunto
oli minulle ylellisyyden ja hyvinvoinnin huippunäky. Setäni oli korkea
herra, jonka mahdollisuudet kävivät yli ymmärrykseni. En tiennyt
silloin, että setäni kuitenkin luki itsensä köyhiin ja sorrettuihin,
että hän oli sen kylän ainoa tietoinen sosialisti. Sen opin ja aatteen,
uuden, merkillisen uskon hän oli saanut valtameren takaa, sieltä, mistä
hän oli tuonut pienet varansakin.

Näistä asioista minä, kasvava poika, en silloin ymmärtäny mitään. Näin
vain pinnalle. Ihmettelin vain runsautta, joka ilmeni kauppapuodissa:
jauhoja, ryyniä, suoloja, sokeria, kahvia. Pullottavia, pöyhkeitä
pusseja! Työkaluja, vaatepakkoja. Ja setäni hallitsi kaikkea tätä
ylenpalttista runsautta! Sukulaisuuden turvin minä pääsin pujahtamaan
myöskin asuinhuoneisiin. Sillä sedälläni oli monta huonetta,
maalailtuja huonekaluja, mattoja lattialla. Seinällä oli peili, josta
näki koko kuvansa, ruukuissa kasvoi koreita kukkia. Olipa suuri
lasiovinen kaappikin täynnä kirjoja. En silloin ymmärtänyt, että
monissa niistä selitettiin uutta oppia, sosialismia, että siellä olivat
Ingersollin teokset, joissa innokkaasti etsittiin aukkoja Mooseksen ja
kaikkien vanhojen herrojen sivistyksestä. Sitten setäni perhe näytti
minusta kadehdittavan hyvin vaatetetulta.

Setäni oli ihmemies. Hän ja hänen olosuhteensa olivat kaiken huippu,
maailman, elämän, kaiken olevaisen ääri. Hänen takanaan ei ollut mitään.

Pääsin kerran setäni kanssa metsästämään. Muistan sen vieläkin
selkeästi ensimmäisinä suurina tapauksinani, seikkailunani. Setäni,
todellakin ruumiikas mies, näytti minusta jättiläiseltä kävellessään
pyssy olkapäällä. Jäniskoira, pitkäjalkainen, luppakorvainen
suursyömäri, laukkasi että puut sujahtelivat. Setäni ampui. Saimme
puolikymmentä jänistä. Sitten me söimme voileipää ja kananmunia. Setäni
nautti myöskin jotakin kirkasta nestettä pullosta. Siihen minä en
päässyt osalliseksi. Mutta minä tiesin, että se oli viinaa, että setä
juopotteli. Se oli jotakin peloittavaa, ihanaa ja synnillistä.

Sitten setäni nousi ja ampui aivan tarpeettoman usein. Tuon tuostakin
nousi pyssy olkapäähän ja syksyinen metsä raikui pamauksista. Minä en
nähnyt mitään otuksia, eikä niitä enää kaatunut ainoatakaan. Mutta setä
ampui. Minä pelkäsin, seisoskelin hänen takapuolellaan pienenä käärynä.
Mutta ihailuni setää kohtaan oli ja pysyi. Hän oli mies, joka teki mitä
tahtoi.

Mutta sitten kadotin setäni näkyvistäni pitkäksi aikaa,
vuosikymmeniksi. Hän myi kaikki ja matkusti jälleen koko perheineen
meren taakse, uuteen maanosaan. Jälkeenpäin minä pääsin selville, että
taloudelliset vaikeudet aiheuttivat tämän. Muistan yhden setäni lauseen
hänen lähtöhetkiltään. Se painui mieleeni siitä huolimatta, että en
siitä silloin mitään ymmärtänyt:

— Tämä maa on erämaa, erämiesten maa. Isämme elivät siinä
ominaisuudessa, minkä elivät. Sitten tästä maasta on yritetty kehittää
jotakin muuta, emmekä me pojat enää elä...

Setäni meni. Mutta hänen hahmonsa jäi asumaan minuun voimallisen,
viisaan miehen perikuvana.

Minä elin vielä vuosikausia siinä pienessä mökissä metsien, soiden ja
järkähtämättömän kylmyyden keskellä. Minä kasvoin ja miehistyin ja
toiveet sielussani kävivät yhä väkevämmiksi. Kirjoitin sedälleni ja hän
lähetti minulle matkarahat uuteen maailmaan. Mutta setääni en nähnyt.
Hän oli farmarina ja minun oli määrä pysähtyä tehdasseutuun. Pysähdyin,
tein töitä ja ensi tilaisuudessa lähetin suorituksen sedälleni.

Sitten hänen kuvansa haihtui mielestäni heikommaksi, katosipa välillä
kokonaankin. Elin elämääni. Tein töitä ja kuljeskelin tällä laajalla
mantereella. Uusi kieli, uusia tapoja. Koetin kohota opin portaita,
avartaa henkeäni. Sillä minulla oli synnynnäisiä taipumuksia henkisiin
nautinnoihin. Otin vaimon ja laitoin kaksi lasta. Pysähdyin tämän
mantereen läntiseen ääreen, Suuren Valtameren partaalle, missä on
ainainen kesä, ainainen vihreys, missä maa kypsyttää monenkaltaisia
hedelmiä. Täällä on taloni, oma rakentamani. Se on hieman erilainen
kuin se, missä vaellukseni alkoi siellä kaukaisessa, soisessa,
sumuisessa maassa. Kallisarvoisia puulajeja sisustuksessa ja
huonekaluissa, vaaseja, piano, kirjasto. Pientä ylellisyyttä. Pientä —
tiedän sen. Sillä täällä asuvat miljonäärit ja filmitähdet, huomattava
osa rahaylimystöä ja minä olen joutunut heidän kanssaan tekemisiin,
tietenkin heidän työläisenään.

Täällä aloin sitten huomata, että elämäni iltapäivä alkaa olla läsnä.
Toiveet heikkenevät ja muistot alkavat elää. Muistan usein sen
kaukaisen, pienen maan, joka on minulle nyt kuten unennäkö ja pysyykin
unien maana, sillä en tule koskaan enää sitä luonnonsilmillä näkemään.
Muistin myöskin setäni, lapsuuteni jättiläishahmon. Hänhän oli kai
yhäkin farmarina tällä mantereella, kaukana idässä. Minussa heräsi
vastustamaton halu kuulla hänestä ja nähdä hänet.

Kirjoitin hänelle. Vastaus tuli. Tottumattoman kirjoittajan laajat,
raskaat variksenvarpaat. Ei mitään välimerkkejä eikä oikeinkirjoitusta.
Hänen asiansa eivät näyttäneet olevan hyvällä kunnalla, mikä oli
näihin aikoihin yleistäkin farmarien keskuudessa. Suuri perhe. Lisäksi
hän ilmoitti sairastelevansa. Koko kirjeen sävy uhoi katkeruutta,
bolsevismin ihailua. Mutta kiihkeitten, kuperkeikkaa heittävien
lausejaksojen takana aavistin sitten — vanhuuden. Niin, tämä ei ollut
ihme! Tunsinhan minäkin jo sitä soluissani...

Kirjoitin hänelle vielä. Kehoitin häntä tulemaan luokseni joksikin
aikaa. Tämän seudun ilmasto voisi vaikuttaa edullisesti hänen
terveydentilaansa. Minä suorittaisin matkakulut.

Ja sitten jonakin aamuna sangen varhain soi puhelin ja ääni mainitsi
nimeni. Setäni on asemalla. Otan autoni ja ajan sinne. Näin varhaisena
hetkenä asemahuoneessa on vain vähän väkeä. Joku matala, vanhan
näköinen mies kävelee hermostuneesti edestakaisin. Tuoko on setäni?
Puhuttelen häntä englanniksi. Hän pudistaa päätään. Ei ymmärrä maan
kieltä. Sanon asiani suomeksi.

Hän käy minuun käsiksi, syleilee. Tuo matkatomuinen, rasittunut mies
itkee kuten pahainen poika. Vanhuus näyttää kutistaneen hänet kasaan,
sillä parikymmentä vuotta sitten ostettu puku, joka kiiltelee edestä
ja takaa, riippuu höllänä yllä kuten variksenpelättimellä. Tämäkö on
todellakin uljas setäni, jättiläishahmo lapsuuteni taivaanrannalla? On
kuin onkin! Niin puree ja leikkaa aika ja maailma ja ero on taustalla
ja ero on katsojalla.

Ajamme autollani asuntooni. Kylpy, unta, uudet, ilmanalaan sopivat
vaatevarusteet. Sitten olemme seurustelleet setäni kanssa. Olemme
ajelleet pitkiä taipaleita pitkin oivallisia teitämme, jotka paikoin
ovat katetut rusinoilla pölyn sitomiseksi. Olemme tehneet matkan
aina Meksikon aavikoille saakka. Me puhelemme vähän ja mitäpä meillä
olisikaan puhelemista. Emmehän ole oikeastaan koskaan tunteneet
toisiamme. Mutta sukulaisuus, veri... Tunnen kuitenkin, että aika ja
paikka, kaikki mitä siihen sisältyy, ovat erottaneet meidät. Olen
kokonaan toista sukupolvea.

Hänen piti viipyä luonani enemmän aikaa, mutta parin viikon kuluttua
tapasi hänet voittamaton ikävä itään, farmilleen, perheensä luo. Tänä
aamuna hän lähti. Setäni entinen hahmo on ainaiseksi kutistunut, mennyt.

Hänen lähdettyään toin vaimoni, joka on sairaanhoitaja, autollani
työhön erään miljonäärin maatilalle. Ei tuolla ihmisellä liene muuta
sairautta kuin yltäkylläisyydestä ja todellisen elämäntaistelun
puutteesta johtuvaa hermojen rappiota, oikuttelua. Hän on upporikas
hattutehtailija. Tehtaat ovat idässä, mutta omistajat asuvat täällä.

Tämä maatila on kuten satuista hedelmätarhaa. Keinotekoinen puro
lorisee puiston lävitse lammikkoon, josta jättiläispumppu nostaa
veden jälleen mäelle. Siten jatkuu kiertokulku. On oranssin ja lemon
poiminta-aika. Lauma miehiä kiipeilee puissa. Talossa on kolmekymmentä
palvelijaa ja sisustukseltaan lienee se taidon ja taiteen viimeisiä
näytteitä.

Kuinka hyvin ymmärränkään täällä setäni bolsevismi-ihailun. Nuo ihmiset
tuskin tietävät miten hattu valmistuu, enemmän kuin he tietävät mistään
muustakaan työstä. Ja kuitenkin hattujen valmistus antaa heille
tällaiset olosuhteet. Kun taasen minäkin, rakennustyömies, luovan ja
hyödyllisen työn tekijä, saan olla joutilaana, kuolla vaikka nälkään.
Mutta vaimoni voi ansaita miljonäärien oikkuja palvellessaan...
Omituista! Mutta en ole enää mikään sosialisti. Tämä maailma välttää
minulle, minun ajakseni. On ehkä heikkoutta, että minä katselen
sitä hymyillen. Mutta mitä on setänikään voittanut, vaikka hän on
kiivastellut ja puhunut sosialismista. Nykyinen talousjärjestelmä on
määrännyt kuitenkin hänen elämänsä kuten minunkin...

Minun elämäni on sittenkin ollut hyvä asia. Se on siirtänyt minut
kylmästä ja köyhästä maasta lauhkeampaan ja rikkaampaan. Se on
opettanut minulle, rakennustyömiehelle, mietiskelyn lahjan, antanut
minulle henkisiä nautintoja.

Siellä etäisessä maassa eli kerran isäni isä, toimellinen, maahenkinen
ja jumalaa pelkääväinen talonpoika, joka lisäsi ja vahvisti seurakuntaa
enempi kuin kohtuullistakaan oli. Niinpä hänen lapsensa eivät voineet
varojen puutteessa olla enää kunnollisia talonpoikia. He ajautuivat
palkkatyöväen luokkaan. Isäni kuoli metsätorpparina, mutta lapsuuteni
suuri setä oli kaivos- ja tehdastyöläisenä, yritteli itsenäiseksi
kauppiaaksi vanhassa maassa ja maanviljelijäksi uusissa oloissa. Hän
oli tyytymätön, pakanallinen, sosialistikin. Huomasin, että hän nyt
katsoi pilkallisesti maljakoitani, pianoani ja suurta autoani pitäen
niitä porvarillisuuden, ylellisyyden merkkeinä. Mutta kaiken aikaa hän
on kuitenkin itse elänyt, kuinka sanoisin eläimittäin: huvitellut ja
nauttinut ruumiillaan pienenkin tilaisuuden tullen ja hankkinut lapsia
surutta. Minä taasen pidän lapsirikkauden ylellisyyden turmiollisimpana
muotona. Kuinka voisimme järjestää yhteiskunnan, jos emme jo nykyäänkin
pysty järjestämään näitä asioita ja muitakin, jotka kuitenkin yhä ovat
yksilöllisimpiä asioitamme. Vain kaksi lasta. Jo tämä rajoitus on
säästänyt minut monelta köyhyydeltä, joka on samalla aikaa ollut setäni
alituinen tuttava. Minun lapseni ovat käyneet koulua, he opiskelevat
yliopistossa. Heidän elämänsä on oleva kokonaan toinen kuin minun.
Heillä ei ole mitään muistoa pienestä, kaukaisesta maasta. He eivät
osaa minun isäni kieltä. En tiedä mihin he vienevät kerran veren ja
elämän hiukkasen, jonka minä olen siirtänyt tälle puolelle maapalloa...

Siten minä näen suvun ja lajin jatkuvan, vaikka itse yksilönä olen
pian katoava. Minä näen itikan pienuuden itseeni verraten, oman
mitättömyyteni maapallon koon ja iän rinnalla ja tämä taivaankappale
kutistuu hiekkajyväseksi, kun katson tähtitaivaan korkeuksiin ja
syvyyksiin.

Tämä kaikki antaa minulle lohdutusta, henkistä nautintoa ja iloa. Siinä
on kyllin yksinkertaiselle työmiehelle, joka lähti kaukaisesta maasta,
jota hän ei ole enää koskaan näkevä. Hän ei olisi mitenkään voinut
puristaa elämästään enempää.

(1931)




PURISTETUT KEHÄT


Maisteri sytytti savukkeen ja tuijotteli vankilan harmaita muureja.
Vankila! Maisterilla oli perin hämärä käytännöllinen käsitys siitä,
mitä oli noiden muurien takana: jotakin kivistä, alastonta seinää,
tiilenpääkuvioita, ristikkoikkunoita, kapeita käytäviä, kävelypiha,
missä raitapukuiset miehet astelivat hyödyttömissä kehissään.
Kehä! Niin, siellä oli monta elämänkehää, jotka olivat puristetut
mahdollisimman pieniksi, säännöllisiksi, siksi, etteivät ne pystyneet
käyttäytymään siinä suuremmassa vankilassa, jonka nimi on yhteiskunta.
He olivat törmäilleet liian väkivaltaisesti toisiin elämänkehiin.
Siksi he olivat tuolla, kivien ja ristikkojen takana. Niin oli ollut
kauan. Tuhansia vuosia sitten oli ihminen jo kyyrötellyt kosteassa
vankiluolassa ja laahannut nilkoissaan painavia kahleita. Aika vieri,
uutta syntyi ja kuoli ja unohtui. Mutta aina kohosivat vankilan muurit
ja ikuinen vanki tuijotteli ristikkojen lävitse väljyyteen, jonka hän
oli menettänyt.

Maisteri käveli edelleen. Hän poikkesi tieltä ja kulki kohti rantaa
tarkastellakseen sieltä käsin tumman vankilan silhuettia iltataivasta
vasten.

Sitten hän kuuli pensaikosta risahduksen ja näki kalpeat miehen kasvot
ja vilahduksen mustajuovaisesta vankipuvusta. Miehen silmät tapasivat
hetkisen maisterin katsetta. Niistä kuvastui pelko ja raivo. Hartiat
kohosivat ja painuivat kyyryyn ikäänkuin hyppyyn valmistautuvalla
kissaeläimellä. Mutta hän ei rynnännyt ylös, vaan kääntyi ja ryömi
äänettömästi pensaikon sisään.

Maisteri sytytti uuden savukkeen ja mietiskeli.

Vanki, karannut vanki! Se oli kai asia, jota hän ei oikeastaan saisi
pitää omina tietoinaan. Yhteiskunnan asia. Mitkähän olivatkaan ne
pykälät, joita vastaan tuo elämä oli rynnännyt? Sitten hän oli
janonnut vapauteen ja päässyt osaksi aikeensa perille, ylitse tahi
lävitse noitten korkeitten muurien. Pitäisikö hänen ryhtyä tuon miehen
kohtaloksi? Ehkäpä hän saisikin jo käyttäytyä yhteiskunnan väljemmällä
vankipihalla...?

Kuului heikko veden loiskahdus ja maisteri oli huomaavinaan
rantaruohikon aaltoilevan. Karannut vanki ui siedä kohti jotakin
tuntematonta, pois muurien lähettyviltä, joiden tumma hahmo kohosi
hänen takanaan. Ehkäpä hänen jäljillään olisivat pian kiväärimiehet ja
poliisikoirat — ehkäpä olivatkin jo? Kuten ajettu peto oli tuo mies,
joka nyt ponnisteli ja ui kylmässä vedessä järven ruohikon kätkössä.
Peto voi olla kavala ja vaarallinen ja julma, mutta kun se joutuu
pinteeseen, on ihmisen myötätunto piankin sen puolella.

Maisteri päätti, ettei hän rupea tämän miehen kohtaloksi. Onneksi on
yhteiskunnassa toteutettu työnjako. Jonkun muun, eikä hänen, asia on
katsoa, ettei juovikaspukuinen pääse muurien ylitse ryömiskelemään
pensaikkoon. Hän kääntyi ja kulki kohti yksinäistä huvilaansa halki
syyskuisen illan. Hän mietiskeli ja katseli sänkipeltoja ja kuhilaita,
värittyviä lehtiä ja siellä ja täällä syttyviä kellertäviä valoja.

Hän käveli kauan valveilla ja poltteli savukkeen toisensa perästä, eikä
voinut karkoittaa mielestään sitä juovikaspukuista miestä, josta hän
oli nähnyt pienen vilahduksen pensaikoissa. Nyt hän oli kai noussut
ylös vedestä ja värjötteli jossakin kolossa. Hän oli kuten eläin. Tahi
hänen tilansa ei ollut verrattavissa metsäeläimen asemaan. Eläimellä
on suojaava puku, se on aina ollut elintasoltaan keräilyasteella,
sillä on oma totuttu elämänkehänsä. Mutta tällä miehellä ei enää ollut
mitään kehää. Hän oli kerran suistunut radaltaan. Miten vaikeaa onkaan
saada uusi elämä, piiri, ympyrä, sen tajuaa se mies, joka kyyröttelee
viluisena ja yksinäisenä yössä ja tietää, että mihinkään ei ole
menemistä...

Yö oli jo pitkällä, kun maisteri viimein heittäytyi vuoteelleen ja
nukkui.

Mutta jonkun ajan kuluttua hän heräsi. Mitään ei kuulunut, mutta hän
oli varma siitä, että ympäristössä oli jotakin epätavallista, että
pimeys oli täynnä tukahdutettuja ääniä. Hän hiipi pystyyn ja hapuili
käsiinsä taskulampun ja revolverin. Hän avasi viereisen huoneen oven
ja sähkölamppu heitti häikäisevän valokiilan pimeyteen. Maisteri
näki, että akkuna oli auki ja että joku tumma hahmo kyyristyi hänen
seinustalla olevan vaatevarastonsa seuduilla. Sitten hän erotti olennon
kasvotkin ja tunsi karanneen vangin.

Kas niin! Mies halusi vapautta ja olikin saavuttanut hiiviskelevän ja
keräilevän yöeläimen väljyyden. Eli etsikö hän maisterin yksinäisestä
huvilasta porraspuuta uuteen elämään?

Maisteri kumartui eteenpäin ja huomasi, että mies oli nähnyt hänen
kasvonsa ja tuntenut ne. Hänen silmissään vilahti säikähdystä,
kummastusta, kiukkua: — Sinäkö se olet, joka ahdistat minua ja löydät
minut.

Maisteri ei ehtinyt tämän pitemmälle. Joku raskas esine viuhahti ilman
lävitse ja sattui hänen päähänsä. Seurasi pimeys.

Kun maisteri tuli tajuihinsa, huomasi hän makaavansa sairaalan
valkoisella vuoteella. Hän kuuli, että öinen vieras oli vienyt häneltä
vaatteita, ruokaa ja irtaimet rahat ja olipa vähällä viedä hengenkin.
Siihenkin sopi olla tyytyväinen. Hänen elämänsä säännöllinen ympyrä ei
ollut katkennut. Siihen oli tullut vain pienoinen mutka, sen vuoksi,
että eräs mies oli päässyt köyden avulla muurien ylitse ja että
maisteri ajatteli, että yhteiskunnassa vallitseva työnjako sallisi
hänen olevan huomaamatta pensaikossa hiiviskelevää juovikaspukuista
miestä. Maisteri ei ollut halunnut olla tämän miehen kohtalo, mutta
tämä mies oli vähällä tulla hänen kohtalokseen.

Eikä tämä mies ollut sittenkään saavuttanut mitään uutta elämää,
mitään väljempää, turvallista kehää, joka ei tämän tästäkin törmäisi
pahasti toisten yksilöitten elämän kehiin. Hän oli joutunut jälleen
kiinni. Maisteri näki hänet oikeuspaikalla tuomarin edessä juovikkaassa
puvussa, raudat nilkoissa.

»Kas niin, poikani», ajatteli maisteri. »Elä ole tyytymätön. Pääset
kotiin jälleen maailmanrannalta. Täällä on kaikki sinulle niin sekavaa,
eksyttävää. Sinun kohtalosi ehkä on olla ikuinen vanki, pujotella
kautta vuosisatojen rautaristikon lävitse. Elä ikävöi. Paikkasi on
ahdas, mutta turvallinen. Muualla joudut eksyksiin, kuljet umpimähkään,
kuten tiheikössä. Sinun kohtalosi pitäisi olla opetus: jos suistut
elämäsi ympyrästä vankilan muurien taakse, niin uusi elämä ja uusi
ympyrä ovat vaikeasti löydettävissä.»

Siten juovikaspukuinen yksilö muurien takaa oli koskettanut maisterin
elämään ja väistyi jälleen. Maisteri ajatteli, että nuo muurit ovat
synkät ja luovat synkkiä varjoja, mutta ilman niitä olisivat varjot kai
vieläkin synkemmät.

(1931)




TYÖVOIMAN TUOTANNON RATIONALISOIMINEN


Koko maanpiirin oli täyttänyt ylenpalttinen runsaus: ihmisiä oli niin
yllin kyllin, ettei kaikille riittänyt mitään työtä tai puuhaa, ja
ruokatavaraa ja kaikenlaisia hyviä vehkeitä oli myös niin runsaasti,
että alimmaiset mätänivät. Mutta kävi ilmi, ettei tällainen runsaus
ollut onneksi. Sillä eräs ihmiskunnan osa ei voinut mitenkään päästä
pilaantuvien ruokatavarakasojen ääreen puhumattakaan pääsemisestä
osalliseksi hyvien vehkeitten tuottamasta mukavuudesta. Sillä ei ollut
rahaa ostaa. Ja sillä ei ollut rahaa sen vuoksi, ettei se voinut myydä
ainoata omaisuuttaan, työvoimaa. Ja sitä ei voitu päästää työn ääreen
sen vuoksi, että entisiäkin työn tuotteita oli niin paljon, että päälle
kaatumassa.

Ja siihenastinen käytäntö oli se, että mitä ei oltu myyty, sitä ei
voitu syödäkään.

Tällainen oli pula ja pulma.

Monet viisaat miettivät sen ratkaisua, mutta sotkeutuivat lopulta
omaan syvämietteisyyteensä, eivätkä päässeet tuosta taahan. Tällä
välin ruoka- ja sekatavarakasat seisoivat laupiaassa rauhassa, ja
niiden omistajat tunsivat köyhtyvänsä ja kävivät synkkämielisiksi. Ja
miljoonat työttömät näkivät nälkää ja olivat kaiken puutteessa. Monta
miljoonaa pientä putousta olisi piankin niellyt tuon kaiken tavaran
elääkseen ja ollakseen iloinen ja tuottaakseen kättensä ja aivojensa
töillä uusia kasoja.

Mutta tämän kaltaista kiertokulkua ei voitu järjestää. Ainakin se oli
pahasti häiriintynyt. Tuntui ikäänkuin synkeä pilvi olisi viipynyt
maanpiirin yllä. Kaikki koperoitsivat pimeydessä, tyrkkivät, huusivat,
neuvoivat, usuttivat ja yllyttivät.

Monta miljoonaa pientä putousta odotti uhkaavana ja valmiina tuhoamaan.
Ja tavarakasat olivat joka hetki päälle kaatumassa. Mutta nuo miljoonat
eivät kuitenkaan voineet niihin koskea.

Tämä ei tietenkään tapahtunut tällä maapallolla, vaan jollakin
toisella, satujen maassa. Sillä tämän kaltaiset asiat eivät luultavasti
ole mahdollisia, ellei noitien lumous ole langennut maan ja kansan ylle.

Olipa tänä tukalana aikana sitten maassa ministeri, joka myöskin
mietti jotakin lievitystä kaikkeen tähän surkeuteen. Hän päätti tehdä
jotakin sillä välin, kun täydelliset asiantilan parannussuunnitelmat
ja piirustukset viipyivät. Nimittäin sellaiset suunnitelmat, jotka
nekin, jotka nykyäänkin voivat mielinmäärin päästä ruokakasoille ja
nauttivat hyvien vehkeitten paljoudesta ja mukavuudesta, olisivat
voineet hyväksyä. He nimittäin epäilivät, etteivät olot järjestelmiä
muuttelemalla ainakaan heille parane. Ne monet miljoonat pienet
putoukset, jotka saivat kaikkea niukalti, jos ollenkaan, ovat jotakin
huonoa ainesta, jonka luonto haluaa näännyttää ja tuhota. Mutta
tietysti he halusivat viedä mennessään muutkin samaan kadotukseen. Tuho
näytti olevan lähellä kaikkia.

Tähän aikaan oli pieniä lapsia. Toiset niistä leikkivät täysin vatsoin,
tyytyväisinä ja toiset huusivat leipää, riippuen olosuhteista.
Ministeri oli nähnyt lapsia ennenkin. Mutta nyt vasta juolahti hänen
mieleensä ajatus: järjetöntä.

Oli selviö, että ihmisiä oli ennestäänkin liikaa, koska heitä kaikkia
ei voitu sijoittaa työhön eikä ruoan ääreen. Miksikä siis tuottaa heitä
yhä lisää? Olisi parasta hävittää entistäkin satoa, kuten suurilla
vilja-alueilla. Joku uusi sato voi siten päästä parempaan kurssiin.
Sitäpaitsi lasten kasvatus oli oikeastaan ainakin epätaloudellista,
tuloksiltaan epävarmaa, terveitten liikeperiaatteitten vastaista.
Nykyään se vivahti suorastaan yhteiskuntaa tuhoavaan toimintaan. Yhäkö
uusia työttömiä, tyytymättömiä, kumouksellisia, kommunisteja, silloin
kun valtiovallalla oli yllin kyllin työtä entistenkin vaativien,
janoavien ja haluavien aisoissa pitämisessä?

Kieltolaki! Ministeri ajoi läpi lain ja asetuksen, että yhtään uutta
kansalaista ei saanut valtakunnan alueella tuottaa eikä juottaa
henkiin muuten kuin valtion erikoisella lupalapulla. Ja tällainen lupa
annettiin vain korkeaa reaalitakuuta vastaan. Aiottu uusi kansalainen
ei saanut koskaan missään muodossa tulla rasittamaan yhteiskuntaa.
Tämän lain rikkomisesta seurasivat mitä ankarimmat rangaistukset.

Laki saatiinkin voimaan täydessä tehossaan. Niin sanottujen
ehkäisyvälineitten levitys järjestettiin valtion taholta ja
sikiönlähdetys tehtiin lailliseksi ja maksuttomaksi. Siten päästiin
piankin rauhaan lapsien itkulta, naurulta ja melulta, eikä kenenkään
tarvinnut rasittaa päätään kaikkein nuorimman polven turmeluksella ja
tulevaisuuden kuvilla.

Kului vuosia. Pula ja parannusmietteet ja puheet jatkuivat, mutta aika
kulki kulkuaan entisellä järkähtämättömyydellään. Ihmiset kallistelivat
päitään ja antoivat henkiään kuka tautiin, kuka nälkään, kuka
ylensyömiseen, kuka tapaturmiin ja tahallisiin tappoihin. Sillä kukaan
ei vältä kohtaloaan. Mutta epäilemättä uusi kieltolaki jo muutamien
vuosien kuluttua vaikutti lieventävästi tilanteeseen. Sillä uusia suita
ei enää ilmestynyt köyhille pariskunnille, jotka eivät voineet asettaa
vaadittuja takuita. Ja pian tulisi myöskin aika, jolloin uusia käsiä ei
tulvisi tuhoisassa määrässä työmarkkinoille.

Jotkut näkivät jo tämän ajan. He näkivät valtion ja kansan ikään kuin
tyhjän päällä. He näkivät jo hetken, jolloin kansasta ei olisi jäljellä
muuta kuin joku hoippuva vanhus. He vaativat, että lapsiasetuksia oli
lievennettävä.

Niitä kevennettiin. Mutta se ei asian tilaan paljonkaan vaikuttanut.
Kansan mieliala oli ehtinyt muuttua. Se näki nyt lasten synnytyksen
ylellisyytenä, kalliina ja epämääräisenä huvina, joka monella tavoin
rajoitti sen omaa hyvinvointia.

Sitten heräsivät myöskin sotaherrat, maan puolustusvirastot. Isänmaa
oli vaarassa. Jonkin vuoden kuluttua ei kutsuntatilaisuuksissa olisi
juuri yhtään rekryyttiä. Mistä saataisiin silloin sotamiehet? Miten
puolustettaisiin silloin isänmaata? Kuka tappeleisi? He vaativat, että
lapsiasetus oli kokonaan peruutettava ja olot palautettava ennalleen.

Lapsikieltolaki kumottiin, mutta tulokset eivät olleet kehuttavia.
Kukaan ei enää halunnut kalliiksi käyviä jälkeläisiä. Yksityiseltä
yritteliäisyydeltä näytti tässä suhteessa kokonaan taittuneen kärki.

Tilanne näytti toivottomalta. Lapsikieltolain voimaansaattanut
ministeri joutui raskaitten syytöksien alaiseksi. Mutta silloin hän
ryhtyi jälleen asiaan ja ajoi läpi lain ja asetuksen, että kaikki
valtakunnan alueella syntyvät lapset elätettäisiin ja kasvatettaisiin
valtion kustannuksena, yhteistuumin. Mutta että ei jälleen mentäisi
äärimmäisyyksiin, oli kunkin naisen, joka halusi synnyttää ja kasvattaa
lapsen, hankittava jo etukäteen valtion lupakirja, jos hän mieli saada
lapsimäärärahan. Tällöin hänen terveydentilansa ja muu sopivaisuutensa
joutui tutkittavaksi. Siten uusien kansalaisten luominen tuli
järkiperäisen kontrollin alaiseksi.

Oli henkilöitä, jotka olivat tähän asian järjestelyyn tyytymättömiä,
koska se heidän mielestään vivahti sosialismiin eli kommunismiin.
Kukaties oli jo sitä ytimiään myöten.

»Olla mitä olla», sanoi ministeri. »Se oli ainoa sopiva järjestely.
Muutenhan tässä olisi tullut eteen tyhjyys. Nimet ovat vihattavia.
Mutta voimme niitä keksiä mielinmäärin.»

»Voimme sanoa tätä isänmaan pelastamiseksi», sanoivat sotaherrat.

»Eli kansalaistyövoiman tuotannon rationalisoimiseksi», sanoi ministeri.

Kävikin ilmi, että tämä tuotantojärjestelmä osoittautui tarkoitustaan
vastaavaksi. Kuultiin jälleen yllin kyllin lasten itkua ja naurua ja
leikkien melua. Kansa ja valtio ei ollut enää tyhjän päällä.

(1931)




KUINKA ISÄNMAALLISUUDEN VAUNUT SATTUIVAT VIEMÄÄN ERÄÄN MIEHEN


Suutari oli vaikuttanut maakylässä jo monta vuosikymmentä. Hän oli
nykäissyt pikilankaa epälukuisat kerrat, tavaton määrä kengänommelta
oli tipahtanut hänen hyppysistään. Ja samalla hän oli puhunut. Jos
jokukaan istui hänen verstaansa penkillä, kuten usein sattui, niin
suutari oli äänessä lakkaamatta.

Hän puhui kaikista asioista. Muun muassa hän oli sosialistisia lehtiä
ja raamattua lukemalla muodostanut aivoihinsa kaavakuvat tulevasta
maailmanjärjestyksestä. Tähän järjestykseen kuului esimerkiksi rahan
alentaminen lasten leluiksi ynnä työntuloksien luonnostaan lankeaminen
sen tekijöille. Se järjestys olisi kaikille terveellinen, yksinpä
kylän Napatalon isännällekin, jota ei kukaan ollut koskaan nähnyt
töissä. Tuleva järjestys tekisi lopun tämän isännän salamyhkäisestä
johtotyöstä, asettaisi hänet tosityön rintaan, mutta samalla tekisi
solkkunelikosta ihmisen. Sillä tämän nykyisen maailman työttömät
syöttiläät olivat solkkunelikkoja kerta kaikkiaan.

Mutta nämä tulevaisuuden asiat olivat vielä kuten kengänkaavat,
aiottujen kenkien kaavat, joiden nahkakin oli vielä väljällä, eläimen
selässä. Suutari ei voinut tarttua maailmaan kuten nahkavuotaan, eikä
leikellä ja ommella sitä. Hänen oli tyytyminen puhumaan, puhumaan.

Tuskinpa hän muuta halusikaan. Hän ei ollut yhtynyt edes paikkakunnan
työväenyhdistykseen. Sillä sosialisteissakin oli jotakin vikaa. He
ottivat turvansa omaan lihaansa, eivätkä luottaneet Jumalaan enempää
kuin nupot sonnit. Mutta kylässä vaikuttavat uskonlahkot olivat myöskin
pahasta. Suutari leimasi heidät uskosilla olijoiksi.

Totuuden mukaisesti on mainittava, ettei suutari pysynyt aina aatteissa
ja yleisissä asioissa, vaan kosketteli myöskin lähimmäistensä
yksityiselämää ja edesottamisia. Koska Napatalon isäntä oli joutilas
mies, suurjuoppo ja suuri elostelija, ja hänelle siis sattui usein
kommelluksia, joutui hän monesti suutarin hampaisiin.

Ja suutari lohkoi, väritteli ja tyylitteli Napatalon isännän elämykset
herkulliseksi kuultavaksi, leikkasi kielellään kuten suutarinveitsellä.

Mutta Napatalon isäntä oli huumorintajuinen mies ja nauroi monesti
itsekin suutarin laatujutuille. Kuitenkin hän sisimmässään oli
närkästynyt, kuten ihminen närkästyy kaikesta, joka tapahtuu hänen
omalla kustannuksellaan.

Olipa sitten aika, jolloin kaikkia vahingollisia ja kalvavia aatteita
hävitettiin maasta suurella voimalla ja vauhdilla. Tuolla ja täällä
nähtiin epäisänmaallisuuden ja jumalattomuuden rehevä kasvi, nostettiin
se juuriltaan, ravisteltiin mielinmäärin, heitettiin mihin tahdottiin,
jopa joskus kokonaan pois isänmaan mullasta.

Kun kylä, josta tässä on kysymys, oli valtatien varressa, niin joutui
Napatalo eräänlaatuiseksi asemaksi, jossa isänmaallista perkaustyötä
suorittavat vaunut pysähtyivät.

Tällöin Napatalon isäntä tuli ihmetelleeksi (ollen siinä tilaisuudessa
ankarassa kohmelossa) että noin sitä muualla perkaillaan pahoja
kylväjiä ja siemeniä, mutta täällä ne saavat rehoittaa mielinmäärin.
Isänmaallisen vaunun miehet kysyivät, että oliko kylässä sitten suuria
kommunisteja.

Niin oliko? Täällähän niitä olikin, ainakin yksi...

Enempiä todistuksia ei tarvittu. Isänmaalliset vaunut pysähtyivät
suutarin asunnon seutuville ja hänet kiskaistiin yövuoteeltaan ja
nostettiin vaunuun.

Eikä suutaria sen erän perästä näkynyt siinä kylässä, jossa hän oli
vaikuttanut monta vuosikymmentä tekemällä mittaamattoman määrän
kengänommelta ja vielä mittaamattomamman hupaista puhetta.

Koska isänmaallisuus oli näinä aikoina suurivauhtinen ja pelätty aate,
niin kylän asukkaat eivät sanoneet juuri mitään, joku voi mainita,
että niinpä se suutarikin sai ne tuliset vaunut, joista se aina puhui
ilmestysraamatun perustuksella.

Tuliset vaunut olivat jumittaneet yhden vahvan kommunistin isänmaan
kamarasta.

Mutta jo pienen ajan kuluttua, kun isänmaallisuuden virta oli hieman
masentunut, moni kylän asukkaista, jopa itse Napatalon isäntäkin, voi
tunnustaa huulillaankin, että olisi se suutari saanut pysyä kylässä.
Sen kengänommel oli tiivistä ja ratkeamatonta ja sen puheita kuunteli
mielellään. Jos nyt säästyi kiusa, minkä joku puheenpiikki aiheutti
omaan lihaan, niin eipä ollut myöskään iloa nähdä okaa työnnettävän
lähimmäisiinsä ja yleisiin maailman asioihin.

Kerta kaikkiaan huomattiin, kuten muistokirjoituksissa, että suutari
oli jättänyt kylän elämään vaikeasti täytettävän aukon.

Ei kukaan katsellut erikoisella ihastuksella isänmaallisuuden vaunujen
pyörien jälkiä.

(1932)




ESA KURKIMAAN ELÄMYS


Maailma oli tullut valmiiksi, niin valmiiksi, että työtätekevät kädet
joutivat joutilaiksi. Ne olivat tehneet aivan maanvaivaksi asti
kaikkinaisia kaluja, rakentaneet huoneita, kasvattaneet maanhedelmiä.
Sitten sanottiin, että saatte mennä: ei ole mitään tekemistä. Ja
työtätekevistä käsistä muodostui maanvaiva, hirmuinen vitsaus
yhteiskunnalle.

Sillä noilla ihmisillä ei ollut osaa eikä arpaa maan- ja
työntuotteisiin, ei muuta kuin kädet ja suut. He elivät almuista, joita
kiskottiin niiltä, jotka järjestyksen ja asetuksien mukaan omistivat
kuka kummoisenkin kappaleen maailmaa. He kävelivät kaduilla ja kujilla
neuvottomina ja hädänalaisina ja kyselivät, kyselivät töitä joutilaille
käsilleen. Vieläpä he nurisivatkin, että on tämä järjestystä: ei ole
mitään tekemistä, ja kuitenkin olemme lähes alastomat ja asunnottomat
ja suolissamme sulaisi runsaampikin ravinto. Oli ikäänkuin kaiken
alla uhkaus, että meidän pitää saada tehdä työtä, tehdä itsellemmekin
asentoja ja verhoja, valmistaa leipää yllinkyllin.

Silloin huomattiin, kuinka epäkäytännöllinen ja omituinen kappale
ihminen sentään oli työntekijäksi. Ei lähestulkoonkaan hän vetänyt
vertoja ihanteelliselle työntekijälle, koneelle. Jos työ loppui, niin
se ei vaatinut mitään almuja, soppa-annoksia, työttömyysavustuksia,
ei tarvinnut olla alituisesti korvakuulolla sen tyytymättömyyksien
vuoksi. Se seisoi hiljaa paikoillaan, se vaikka lahoi siihen yhtään
ryppyilemättä.

       *       *       *       *       *

Tämmöinen tausta oli Esa Kurkimaan kävelyllä keväisessä maisemassa. Hän
oli työtön ja hän etsi työtä, saadakseen asunnon ja riittävästi ruokaa.
Hän tiesi tämän touhunsa kutakuinkin turhaksi. Maailma oli valmis,
kerta kaikkiaan.

Elä vilkuile siis maantien vieriin, Esa Kurkimaa, että tuohon olisi
sopivaa lapion ja kuokan iskeä, tuossa olisi luhistuva rakennus
korjattavana. Pelehtynyttä viljelystä ei ruokota, mitään ei korjata.
Sillä isäntä ei siihen suostu. Hänellä ei ole varaa siihen, tahi hän
harkitsee sen kannattamattomaksi. Sinä, Esa Kurkimaa, olet kyllä siinä
ja työmaa olisi näköjään vieressäsi. Mutta se on kuitenkin kaukana. Et
pääse käsiksi siihen, et työvälineisiin, etkä ruokaan vahvistaaksesi
käsivarsiasi. Ne ovat jossakin ulottumattomissa.

Vyötä vaan kupeesi ja kävele, himoitse ja hyräjä hiljaa itseksesi.

Elä katso matalaan maalaiskirkkoonkaan, ettei juolahtaisi mieleesi,
että kun kaikki maailmalliset asiat eivät käsiä kaipaa, niin voisihan
iskeä kyntensä taivaallisiin. Olisihan kohtuullista rakentaa komeampi
herranhuone, uljaampi ja korkeampi, että papit pääsisivät kiittämään
siinä yli-isää esimerkiksi siitä, että huomattava osa ihmiskuntaa
on vapautunut työnkirouksesta. Tahi olisiko ehkä saarnattava sen
raamatunpaikan perustuksella, että jokaisella kadulla pitää parku
oleman ja jokaisessa kujassa sanottaman: voi, voi...

Esa Kurkimaa tulee taloon ja kysyy työtä. Sen hän tekee siksi, että
velvollisuutensa täyttäjän sydän olisi levollinen, sillä vastaukset
hän luulee tuntevansa etukäteen. Ne muodostavat jonkinlaisen
kolminaisuuden: ei ole työtä, olisi, mutta ei kannata teettää, olisi,
mutta ei kykene teettämään.

Mutta tällä kertaa hänellä on edessään tapaus, uusi elämys.

Isäntä tarkastelee häntä.

— Sinulla on siis totiset työhalut?

Esa Kurkimaa selittää, että on, etupäässä sen vuoksi, että ellei
hänellä ole työtä ja työstä palkkaa, niin hänen ei ole hyvä olla,
häneltä puuttuu yhtä ja toista. Eikä joutilaisuus ja sinne tänne
harhaileminen ole muutenkaan hänelle mikään ilo.

— No, sanoo isäntä, eihän tässä liioin juoksevia töitä ole. Kaikki
tarpeellinen työvoima on. Mutta kun asiasi ovat niin ja niin, niin
koetetaan järjestää työtä ja palkkaakin. Puhuvathan ne niistä
perustöistä.

Hän viepi Esa Kurkimaan maantien varteen ja osoittaa hänelle kaksi
vesikuoppaa. Esa Kurkimaan on otettava käteensä astia ja kannettava
vettä toisesta kuopasta toiseen, tullen mennen. Mitään erityistä
kiirettä ei tarvitse pitää. Kunhan tuppi heiluu.

Esa Kurkimaa ällistyy ja sydämistyykin. Hän oli ehtinyt jo iloita ja
nyt kaikki näyttää raukenevan pilkanteoksi.

— Ei minulla sen kummempaa työtä ole. Järjestän tämänkin siksi, että
sanoit olevasi työnhaluinen ja puutteessa. Ruoan ja palkan kyllä tulet
saamaan. Tee jos lystää.

Esa Kurkimaa esittää, että hän on esimerkiksi oivallinen ojuri. Eikö
hän pääsisi siihen työhön. Vaikkapa, johtamaan veden pois noista
kuopista.

Isäntä selittää, että ojatyötkin ovat hänelle yhtä tuottoisia kuin tämä
veden kantaminen. Vieläpä vahingollisia, sillä kunnossa pysyäkseen
ne vaativat jatkuvia kustannuksia. Jos joku lisäkorsi nousee, niin
rasvakilosta saa vain sen ja sen. Se menee alle tuotantokustannuksien.
Jos mies kerran tosissaan työtä haluaa, niin lienee yhdentekevää mitä
hän tekee. Kunhan palkkansa saa.

Esa Kurkimaa koettaa ymmärtää huomautuksen järkeväksi. Hän ajattelee
kävelyään teillä hoikin vatsoin, ja nöyryyttää itsensä. Kun on kerran
työtä, niin tehdään sitä. Koetetaan kauanko isännällä tätä työtä
riittää.

Niinpä Esa Kurkimaa kantaa vettä toisesta kuopasta toiseen, tullen
mennen, maantien varressa kaikkien kulkijoitten silmäin alla. Hän
tekee sitä sangen ahkerasti, sillä kiivas liikunto ikäänkuin lievittää
työn vaivoja. Sillä vaiva on sisällä. Se on jonkinlainen vihastus ja
katkeruus. Se on kuten liekki tuulessa, joka yhä yltyy, vaikka hän
yrittää olla kylmä, yrittää ikäänkuin kaataa jokaisen vesiämpärin tähän
liekkiin.

Sillä häntä pilkataan, maan työvoimaa pilkataan. Hän on jo niin
tarpeeton kappale, että on yhdentekevää, vaikka hän tekee tällaista
naurettavaa työtä. Tällainen työ aivan osoittamalla osoittaa hänen
tarpeettomuutensa, leimaamalla leimaa hänet almun nauttijaksi.

Esa Kurkimaa kiroaa itsekseen isännän, joka on antanut hänelle työtä,
ruoattomalle ja rahattomalle. Mutta antanut sellaista työtä, että hän
tuntisi alennustilansa kuten kipeän ja parantumattoman haavan. Hän
kantaa ja kaataa, kaataa savenkarvaisia kevätvesiä kuten raivokkaita
kirouksia maailmaa vastaan, jossa asiat järjestyvät niin ylösalaisin.

Sillä mikä on tuo isäntä, paksu olio, sikaari hampaissa, viinalle
löyhähdellen? Onko hän tehnyt puoliakaan niistä hyödyllisistä töistä,
mitä Esa Kurkimaa ennen, silloin kun häntä tarvittiin? Kaikki sellaiset
asiat ovat pieniä maailman vaa'assa. Tulee näkyviin vain se, että
isännällä on nimissään tämä talo, tuhannet tukkipuut, kymmenien lehmien
lypsy, moninumeroiset pankkikirjat. Nyt hän pystyy maailman silmissä
pilkkaamaan Esa Kurkimaata, leimaamaan hänet loiseksi ja esiintymään
itse yhteiskunnan pylväspuuna, humoristisena köyhäin auttajana.
Hän nauttii, kokeilee ja tutkistelee täten ihmisluontoa ja hänen
työhalujensa suuruutta.

Esa Kurkimaa käveli, kantoi ja kaatoi ruskeita kevätvesiä ja kärsi
vaivaa.

Sitten lähestyi maantietä muuan mies, hänkin sinne tänne harhailija,
työtön ja ruoaton. Hän pysähtyi ja kysyi, että mitä tuollainen näköjään
hedelmätön touhu merkitsi.

Esa Kurkimaa sai nyt tilaisuuden kiroilla ääneensä. Eikö sitä voinut
kysymättä nähdä, että työtä tämä oli? Nykyajan työtä! Ajat paranevat!
Näinkin yksinkertaisesta työstä sai jo ruoan ynnä kaksikymmentä
kappaletta maan rahayksikköjä päivässä.

Kulkija nauroi.

— Rauhoitu, rauhoitu, toveri! Niinhän me tapaamme sanoa, että työtä
mitä vain. Onkohan isännällä paljonkin tuollaisia töitä? Minun elämäni
on jo sillä värillä, että työn laatu ei paljon merkitse...

Hän kääntyi taloon, vihellellen mennessään. Mutta kiusaantuneen Esa
Kurkimaan korvissa se vihellys ei ollut mitään. Kunhan tohkasi.

Jonkun ajan kuluttua ilmestyi talon liiterin eteen mies, joka ruoskalla
huiteli paksua petäjähirttä. Varakas isäntä oli ottanut toisen
työmiehen, puutyömiehen. Kyläkunnassa puheltiin jo heistä, kuinka kylän
pankkorikas ei vielä tiennyt talouspulasta. Lisäsi vain työvoimaansa.

Niin vieri keväinen päivä iltaan. Leivoset liversivät, liversivät
sinessä. Kaksi työmiestä ahersi omituisessa varatyössään. Ruoska viuhui
pölkyn pintaan, liejuinen vesi solisi ämpäriin ja ämpäristä takaisin.
Esa Kurkimaa oli saavuttanut jonkinlaisen tyyneyden, mutta iloinen
hän ei ollut. Hän huomasi ihmettelevänsä, että leivonen taivaalla voi
livertää ja livertää, ikäänkuin mitään kovaa aikaa maassa ei olisikaan.

Illalla työn päätyttyä oli vedenkantaja vähäpuheinen, vaikka puutyömies
esiintyi erittäin kielevänä. Esa Kurkimaa tahtoikin aamulla palkkansa.
Hän sanoi sietävänsä nälän ja kävelyn paremmin kuin tuollaisen työn.

Niinpä hän käveli jälleen pitkin keväisiä teitä, tuntien selvemmin kuin
koskaan ennen itsensä koko elämänjärjestyksen ulkopuolelle sysätyksi.
Kulje sinne ja tänne, kysele ja kysele töitä. Ehkäpä jälleen saat veden
kantamista kuopasta kuoppaan, tullen mennen.

Mutta puutyömies tarttui vieläkin hevosruoskaan ja alkoi huidella
kaarnaista pölkkyä. Hän näytti iloiseltakin ja vihelteli lakkaamatta.
Vaikka se ei ollut mitään. Kunhan tohkasi. Mutta vähitellen alkoi työ
tuntua yksitoikkoiselta, ohikulkijain hymy ikävystyttävältä.

Hän koetti piristäytyä, ajatellen, että työ kuin työ. Läjähtele,
ruoska! Leipä lähtee, kaksikymmentä markkaa, kaunis kärpännahka on
iltaan nylkäisty. Kun isäntä pistäytyi katsomassa työmiestään, niin
silloin tämä pääsi aivan tunnelmaan käsiksi, intoutui. Hevosruoska
viuhui, että kaarna pirahteli.

— Hei, sinä saatanan mänty! Tuosta saat! Sillä sinä olet kiero
kaveri... Sinä olet antanut eräille palatseja, ylellisiä aterioita,
vieterisohvia, samppankaljaa... Mutta meille monille vain selän
pakotusta, likaisia kämppiä ja kovia ritsejä, leipää ja läskiä...
Tästä saat! Sellainen sinä olet ollut ja yhä pirullisemmaksi sinä olet
vanhemmuuten tullut... Tuosta saat! Nyt et antaisi meille monille enää
mitään, et kerrassaan mitään... Tästä saat!

Hevosruoska viuhui mäntyhirteen, isäntä imeskeli sikaariaan, hymähti
ja kääntyi pois. Pian sen jälkeen hänen työmiehensä tasaantui
riehahduksestaan ja iltapäivällä hän jo työskenteli sangen laimeasti.
Aamulla ei häntäkään nähty enää työmaallaan.

Voitiin huomauttaa, että työnkyselijät ovat monet, mutta harvassa
heistä on oikein totista työhalua.

       *       *       *       *       *

Tämä tapahtui Esa Kurkimaalle ja eräälle muulle miehelle siihen aikaan
jolloin maailma tuli valmiiksi, jolloin huomattiin, että työntekijöitä
oli aivan liian paljon, maanvaivaksi ja yhteiskunnan hirmuiseksi
vitsaukseksi asti.

(1933)




PITKÄT VARJOT


Pöntön-Liisa, toimeliaasti vaeltava leski, kanankasvattaja, oli kuullut
huonoja uutisia. Kansallinen Saksa oli korottanut kananmunien tullia.

Hammasharjaviiksisen Hitlerin varjo näytti langenneen Pöntön-Liisan
ryppyisille kasvoille, jotka kertoivat toimeliaasta ja vaivarikkaasta
elämästä. Moni hänen asemassaan olisi jo vuosikausia sitten heittänyt
omakohtaisen taistelun leivästä ja syönyt yhteiskuntaa, ja sen kyllä
Liisa itsekin muisti sanoa. Hänen leskeysvuosiensa pääasiallisimpana
elinkeinona oli ollut kananhoito. Siipieläimien kotkotus olikin
kuulostanut jo varsin varmalta leivän ääneltä. Mutta nyt suurpolitiikan
varjot tummensivat Pöntön-Liisan kasvoja, lisäsivät ryppyjä, uhkasivat
hänen toimeentuloansa ja elämäänsä.

Eräs Hitler, suuri kansallinen ja isänmaallinen aalto jossakin
Saksanmaalla ja varjo lankesi erään vanhan vaimon elämään jossakin
salokylässä toisessa maassa kaukana pohjoisessa.

Liian paljon korottivat sitä tullia, sanoi Liisa, aivan liian paljon...
miten tässä käynee. Ei kannata enää kananhoito. Kun nyt hallitus
ja muut herrat, joille asia kuuluu, järjestäisivät munien myyntiä
jonnekin...

Liisa puhalteli, puhalteli tulta sytyksiin keittääkseen kahvit
vieraalleen. Hän tarvitsi jotakin puuhaa rauhoittuakseen. Sillä tämä
oli totinen asia. Kun kaikki oli näyttänyt niin lupaavalta, hän oli
päättänyt laajentaa kanalaa, kasvattaa satasen kananpoikaa lisää.
Hän oli jo hankkinut puutavaratkin rakennusta varten. Oli ostanut
monen sadan markan lampunkin pitääkseen kanoja munimapäällä. Kyllä
ne munivatkin, mutta mitä se pyhitti, kun hinnat nyt laskivat kovin
paljon. Osuuskauppa maksoi nyt munista kahdeksan, yhdeksän markkaa
kilolta... Että näin piti nyt käydä juuri kun hän oli laskenut kaikki
toivonsa kananhoitoon...

— Kun ne luottivat vain siihen Saksan ostoon, eivätkä ajoissa
järjestäneet vientiä muihin maihin...

— Täytyy luottaa ja toivoa, että ne hallitusherrat jotenkin järjestävät
tätä asiaa, yritti vieras lohduttaa. — Ovathan tässä niin monen
pieneläjän edut kysymyksessä. Kai niistä poliittisista vedoista ja
uutisista koituu toisinaan jotakin hyvääkin. Vientipalkkiohan se oli
tämän maan kananhoidon paisuttajakin...

— Niin, jotakin tässä täytyy kuulua, sanoi Liisa. — Ruokinta tulee
niin kalliiksi, ettei kannata, varsinkin jos hinnat vieläkin putoavat.
Tappaa ne kanat silloin täytyy...

— On uskottava, että kaikki vielä kääntyy hyväksi. Toivottomuus on
lopun alku.

— Niin, onhan tuota tähän ikään nähty jos jotakin, ja aina on yritetty
ja aina eletty...

Eikähän olekaan vielä nähtävissä mitään tuhon merkkejä. Se kallis
lamppu loistelee keskellä kanalaa. Kukko pöyhistelee ja astelee
turistipöksyissään ja kannuksissaan kotkottaen. Kanat istuvat orsillaan
ja valmistelevat kaikessa hiljaisuudessa kalkkikuorisia koteloitaan.
Koko yhteiskunnassa näyttää vallitsevan rauha ja tyytyväisyys,
sillä sen asukkaat ovat siunatun tietämättömiä suurpolitiikasta.
Ne eivät huomaa, että erään hammasharjaviiksisen Hitlerin varjo on
langennut heidänkin ylitseen, että kansallinen ja isänmaallinen aalto
Saksanmaalla uhkaa tehdä niistä epäyhteiskunnallisia aineksia, uhkaa
viedä kukoistavat kananpäät pölkylle salokylässä kaukana pohjoisessa.

(1933)






MITTA

ja muita juttuja vuosilta 1931-38




SETÄ LÄNNELTÄ


Poikain, Tepon ja Tapanin, käsipari oli valmistumaisillaan siihen
aikaan kun maassa vallitsi niin sanottu yleismaailmallinen talouspula.
Kävi ilmi, että työhön tottuneetkin kädet sai laskea avuttomasti
ristiin, puhumattakaan harjaantumattomista. Näytti siltä, että he
olisivat hyvin tarpeettomia ihmisiä.

Mutta sitten tapahtui kuin tarukirjoissa. Tuli setä kaukaa lännestä, jo
vanhahko ja puheittensa mukaan monia yritellyt mies, mutta yhä rauhaton
kuten ampiainen. Hän oli sitä mieltä, ettei ihminen saa hapantua
paikoilleen. Täytyy yrittää, täytyy vetää lakki korvilleen ja lähteä.
Eikö esimerkiksi oltu puhuttu, että kaukana pohjoisessa on kultaa.
Sitäkin pitäisi kaivaa, huuhtoa, pestä.

Näytti siltä, että pojilla oli hyvä setä. Ja varakas. Hän tarjoutui
rahoittamaan retken ylös pohjoiseen. Hän ottaisi pojat mukaansa
kullankaivuun itselleen apulaisiksi, mieltymään ja miestymään.

Hän oli kaivanut kultaa myöskin lännessä, Alaskassa. Häntä sanottiin
Alaskan Matiksi. Mutta ei hän kehunut saaliillaan.

— Huono luki on kyntänyt minulla sata vuotta, sanoi hän.

Tämä oli tietysti suuri tapahtuma, suuri ilo ja onni pojille. Heitä
odotti nyt seikkailu ja työ. Eikä mikään mitätön työ päiväpenningeistä.
Jokainen lapionpisto saattoi nostaa rikkauden, aarteen. He eivät olleet
mitään tarpeettomia ihmisiä. Heidän ei tarvinnut pistää avuttomia ja
neuvottomia käsiään taskuunsa ja seisoa tienristeyksessä.

Eikä tämä ollut vain kaunista haavetta. Oli varustauduttu matkalle
ja oli lähdetty matkalle. Suuri keltainen auto hyrisi ja hytkyi
suurella erämaantiellä kaukana pohjoisessa. Vesiä ja vaaroja, sinisenä
pohottavia tuntureita, metsää ja soita, jänkää, jänkää, luurankomaisia
honkapuita niiden reunoilla.

Alaskan Matin, setä Matin, naama puunsi kuparinkarvaisena, laihana,
sileänä. Monet vuosikymmenet lännen mantereella näyttivät tehneen hänet
melkein intiaanin näköiseksi. Hän ihaili tietä, tuota kellertävää
nauhaa, joka nykyajan väkevänä ja ulottuvaisena etusormena ojentautui
halki erämaan. Hän oli käynyt täällä ennenkin, aivan nuorena miehenä,
ennenkuin meni kaikkeen maailmaan. Näillä seuduin sai silloin vain
kävellä ja kävellä, hikoilla ja kantaa raskasta reppua. Kun entisajan
kullanhuuhtojat matkasivat ylös pohjoiseen, saivat he kiskoa veneitään
peninkulmakaupalla ylös väkevää Ounasvirtaa, ylös pieniä latvapuroja.
Sitten heidän piti vetää, muotkia, veneitään kuivaa maata yli
vedenjakajan, virstamääriä. Sitten jälleen alas latvapuroja, alas
Ivaloa, kultajokea, sata kilometriä, sata koskea, tuhat mutkaa. Samoja
teitä he olivat palanneetkin, soutaen ja sauvoen, kiskoen ja vetäen,
usein entistä köyhempinä, pettyneinä, mutta kuitenkin yrittäneinä
miehinä.

On ehkä vielä elossa vaari, jatkoi Alaskan Matti, seisoo ehkä tien
vieressä vaari, joka on tällaiset matkat kestänyt ja kärsinyt. Kun hän
näkee tämän tien, nämä ajopelit, niin hän sanoo, että on teille herra
helpon heittänyt...

Ehkä setä Matin tarkoituksena oli opettaa. Ehkä oppi oli tällaista: jos
entisten ihmisten elämän tuloksena oli pettymykset, köyhyys, kuolema,
ja he kestivät sen, niin ettekö kestä tekin, jotka kuljette entiset
vaivalloiset matkat nopeasti ja vaivatta...

Mutta pojat eivät ajatelleet sitä. He eivät tuollaista oppia
tarvinneet. Se istui heissä luonnostaan. Ja he itse istuivat pyörein
silmin. He olivat matkalla kullanhuuhdontaan, he olivat seikkailijoita.

Vaunu kiipesi yli tunturimaan, jota lumiläikät koristelivat keskellä
kesää, jossa raikas tuuli puhalsi ja ilma oli kevyttä hengitellä.
Loppumattomana, kuten ikuisuuksiin venyvänä, sinersi erämaa joka
puolella, tuntureita, tuntureita, metsää, puuttomia paljakoita.

— Tätä näköalaa meillä on, sanoi Alaskan Matti. — Kunpa meillä olisi
muutakin yhtä runsaasti kuin näköalaa.

Tuli pysähdys. Mustansinisenä ja leveänä virtasi siinä Ivalo,
kultajoki. Nyt oli etsittävä ja osteltava vene ja varusteita. Vaikka
setä Matti hoitelikin kukkaroa, tulivat pojatkin tietämään, että oli
tultu tullirajan yli. Elintarpeet, varsinkin sokeri ja tee olivat
halvempia kuin alhaalla etelässä.

Sitten matka alkoi todenteolla, jokimatka vastavirtaan. Vene oli
täydessä lastissa, elintarpeita ja työvälineitä, kirves, saha,
rautakanki, lapioita, hakkuja, laaja rautapeltinen vati, vaskooli,
telttavaate, tyhjiä säkkejä, dynamiittia ja kalastusvälineitä. Onneksi
pojat olivat soutaneet ennenkin, joten airojen käyttely kävi heiltä
kutakuinkin.

Aurinko paistoi, se paistoi lakkaamatta, vaikka illan ja yönkin
piti olla jo läsnä. Se hipoi kyllä tunturien ja vaarojen huippuja,
se turposi ja möllötti veripunaisena, mutta mailleen se ei mennyt.
Omituiset ja kauniit värit kajastelivat erämaassa.

Leiriydyttiin rannalle, pistettiin murua rintaan ja setä Matti rupesi
lepäämään palttinaisen telttavaatteen, rankisin turviin. Sillä sääsket
osoittautuivat maineensa veroisiksi. Ne surisivat suunnattomana
armeijana, hyökkäyshaluisena, urheana ja toimeliaana, verenjanoisena.
Mutta pikiöljy torjui kuitenkin niiden pahimmat pistinhyökkäykset.

Poikia ei nukuttanut, punainen, öinen aurinko vei heiltä unenhalut. He
tekivät pienen tutkimusmatkan ympäristöön, tunturinrinteelle. Kuinka
mutkikkaalta ja paljon töitä vaatineelta näyttikään tuo maailma,
kuruineen, jyrkänteineen, pahtoineen. Ja hisahtamaton autius herätti
mielessä ahdistavan tunteen, epäilyksen, että maailma oli jälleen
palannut tilaan, jolloin se oli autio ja tyhjä. Oli ilo kuulla
haukkaparin kirkuvan pään päällä levottomana pesimisrauhastaan. Elämä
oli laaja asia, se tunkeutui kaikkialle, se jatkui jatkumistaan.

He löysivät tunturipuron, jonka kirkkaassa vedessä vilahteli sukkulan
kaltaisina pieniä, arkoja kaloja. Saalistusvaistot heräsivät. Pojat
tappoivat useita kaloja kivittämällä matalassa vedessä. Ne olivat
ihmeen kauniita kaloja. Niiden hopeisia kupeita koristi rivi punaisia
täpliä. Ne olivat purolohia, tammukoita.

He palasivat veneelle, leiripaikalle, missä setä Matti kuorsasi
rankisen alla. Mutta pojat eivät vieläkään saaneet unta. He olivat
pohjolan seikkailijoita, kullanetsijöitä. He palaisivat säkit täynnä
kultahiekkaa, vene vajoamaisillaan sen painosta. He saisivat nimensä
sanomalehtiin: ne ja ne prospäkkärit ovat tehneet suuren kultalöydön
sen ja sen joen latvoilla...

Sitten setä Matti heräsi. Tammukat käristettiin tikussa ja ne
maistuivat erinomaisilta. Alaskan Matti kertoi kuinka hyvin häntä
oli onnistanut ennen lännessä. Yhdellä ja samalla laukauksella hän
oli tappanut monta peuraa, mutta pyssynpotku oli samalla pudottanut
hänet puroon. Kun hän selvisi sieltä kuivalle, huomasi hän, että
housunsa olivat täynnä kaloja, rautuja. Se oli kerrassaan erinomainen
loistolaukaus.

Matka jatkui. Tuli eteen kiukkuisia koskia. Oli turvauduttava
sauvoimiin ja vetoköysiin. Oli pahimmissa paikoissa purettava tavarat
veneestä ja raahattava niitä rantaa myöten.

Sitten tuli entinen kultarannikko. Työn jälkiä keskellä erämaata.
Luhistuneita hirsi- ja turvemajoja. Muutamia seisoi vielä pystyssäkin
lahoavina ja rappeutuneina. Sadat miehet olivat täällä joskus
ahertaneet kultakuume suonissaan. Virkakuntaa, nimismiehiä, tuomareita
ja insinöörejä varten olivat olleet nuo vieläkin seisovat uhkeimmat
asunnot.

Mutta Alaskan Matti tahtoi johonkin etäämmälle. Näitä rantoja olivat jo
sadat hakut nokkineet, sadat lapiot olivat täällä nostaneet soraa.

He soutivat ja sauvoivat edelleen. He kääntyivät pieneen sivujokeen.
He kalastelivat mustaselkäisiä harreja ja tekivät pieniä koevaskauksia
rannoilla.

— Merkki! Merkitään, sanoi setä Matti.

Rautapeltisen vadin pohjalle jäi muutamia tummanruskeita santahiutusia,
jotka kuuluivat olevan tuota salamyhkäistä, himottua ainetta, kallista
kultaa. Vesi, kaiken elämän äiti, oli ottanut ne jostakin haltuunsa,
kuljetellut ja huljutellut.

— Ehkä iskemme suoraan emäkallioon, sanoi Alaskan Matti.

Viimein he tapasivat paikan, jossa hän tahtoi tehdä hyökkäyksen suoraan
jokipuron pohjaan. Oli rakennettava pato ja ohjattava vesi kulkemaan
reitin toista reunaa. He ryhtyivät töihin. Se oli vaivalloista
puuhaa. Oli vieritettävä kiviä vedessä, salvettava ja sammallettava
hirsiseinää, täytettävä hiekkasäkkejä. Kädet kävivät rakoille ja rakot
rikkoutuivat ja selkää särki. Mutta mainiolta maistui kala ja kuiva
leipä ja kuuma teevesi ja päivät kuluivat nopeasti. Joskus väliajoilla
huljuteltiin soraa vaskoolissakin ja saatiin kassapullon uurteeseen
hiukan kultahiekkaa.

Viimein pato valmistui ja jokipuro paljasti pohjansa. Sitten
rakennettiin eräänlainen kätkyenmuotoinen laitos, lullu. Sen sisässä
oli seula, johon lapioitiin joen pohjasoraa ja vettä. Sitten alkoi
heilutus ja liekutus ja kulta ja hieno sora valuivat alas kaukalon
kaltevalle pohjalle. Siitä kultasora koottiin ja puhdistettiin
vaskoolissa.

Tämä kätkyt heilui ja heilui ja hitaasti, hitaasti näytti kultasora
alkavan kassottua pullon pohjalle.

Mutta sitten alkoi sadesää. Satoi satamistaan vuorokausikaupalla ja
vesi, jokipurossa alkoi nousta. Se hyökkäsi pian patojen ylitse, nousi
nousemistaan, ja ryösti ne mukaansa. Suuri työ oli mennyt melkein
turhaan, hyökkäys joenpohjan aarteiden kimppuun epäonnistunut.

Alaskan Matti repi kiukuissaan tukkaansa.

— Minulla on käynyt huono luki sata vuotta ja se kyntää vielä toiset
sata...

Hän työlästyi peräti ja määräsi heti lähdettäväksi paluumatkalle.
Vihaista vauhtia he keikkuivat alas tulvivaa jokea. Tylyin, yrmyin
niskoin katselivat tunturit. Niiden aarteiden haltijat olivat olleet
kitsaita kuten niin usein ennenkin. Naurettavan vähän solahti
kellertävää kultahiekkaa pullon pohjalle.

Väsyneinä, likaisina ja rähjäisinä he saapuivat ihmisten kylään. Sitten
hytkyi ja hyrisi vaunu jälleen erämaantiellä kohti etelää. Alaskan
Matti katseli sen suoraa kellertävää selkää ja sanoi, että se oli
sittenkin paras näköala täällä.

Rikkauden, suurten löytöjen toiveet olivat luhistuneet, mutta pojat
eivät sittenkään olleet pettyneitä. Suuri matka, suuri seikkailu oli
heille tapahtunut, erämaitten outo maailma oli raottanut heille oveaan.

Lisäksi setä Matti antoi heille vähän rahaa, mutta itselleen hän
valatti kultahiekasta sormuksen. Komea ja paksu siitä tulikin ja siihen
oli kaiverrettu jokipuron nimi, johon tulva oli tullut todistamaan
hänen alati kyntävästä huonosta onnestaan, ynnä vuosiluku.




U.T. QWIST


Sateisena ja harmaana päivänä, jolloin järkevyyden nimessä pitäisi
pysytellä seinien suojassa, jos kerran sellaisen edun voi saavuttaa,
saattaa kuitenkin huoneen luolamainen ahtaus rasittaa toimetonta
ruumista ja levotonta mieltä.

Yksinäinen mies lähti asunnostaan mennäkseen satamaan, nähdäkseen meren
väljyyden ja laivat, jotka olivat tulleet kaukaa, joilla oli aikataulut
ja viitoitetut reitit, tunteakseen tuulen puhalluksen ja sateen
kiihoittavan kosteuden ohuen päällystakin lävitse.

Vesi rummutti pelteihin, märkä katu kiilteli lamppujen valossa,
ajoneuvot ääntelivät ja jalankulkijat kiirehtivät näyttäen kuitenkin
kaikessa kiivaudessaan hieman epätodellisilta ja päämäärättömiltä.
Mutta ehkä enimmillä kuitenkin oli aikataulu ja viitoitettu reitti.

Olihan yksinäisellä miehelläkin nyt sellainen: nähdä satama, laivat
ja meri ja tuntea tuuli ja sateen kiihoittava kosteus. Mutta tästä
huolimatta oli hänen silmillään aikaa sattua antikvaarikirjakaupan
akkunaan. Hän pysähtyi. Erään kirjan punamustat kansikuviot
naulitsivat hänet paikoilleen. Tuo punamusta kirjan kansi nimineen
oli vastustamaton houkutuslintu. Se viittoi tietä, lupasi uusia
elämyksiä maailmassa, jota sanotaan kirjallisuudeksi. Se lupasi
mielikuvitusvyöryjä, jotka hetkeksi hautaisivat alleen nämä harmaat
päivät ja toimettoman elämän.

Yksinäinen mies tiesi, että tämä olisi hänelle ylellisyyttä,
ylellisyyttä, joka lyhentäisi tiedossa olevien ateriain ja yösijojen
lukua. Mutta samalla hän tiesi, että kiusaus oli voittamaton. Tuo
mustapunakuviollinen kirja oli jo ryöstänyt häneltä yösijan ja aterian
läheisessä tulevaisuudessa, ellei siihen mennessä tapahtuisi jotakin.

Kultainen esine! Kultainen esine taskussa oli vielä naurettavampaa
ylellisyyttä kuin tuo kirja, olkoonpa, että siihen liittyikin eräs
muisto, muisto, joka sekin oli ylellisyyttä... Antakoon se hänelle
ennemmin uusia elämyksiä, mielikuvienvyöryn kuin muutamia harmaita
päiviä lisää laihojen ateriain voimalla.

Yksinäinen mies ei mennytkään näkemään merta ja laivoja. Hän etsi
eräältä kadulta ikkunan, jota koristelivat vanhat metalliesineet ja
siniliidulla tekstattu ilmoitus, ja astui sisään.

Hän tuli pieneen kellarikerroksen huoneeseen, jonka seinät olivat
täynnä hyllyjä ja hyllyt tulvillaan kaiken laatuisia metalliesineitä,
pöytäkalustoa, koristeita, kelloja. Tiskin takana istui valtava,
vuorimainen matami, jonka yliluonnolliselle välinpitämättömyyden
ilmeelle ei luullut löytyvän vertaa. Pari nuorta neitiä palveli
asiakkaita, joita juuri oli läsnä kaksi.

Epäilyttävästi puettu saapasjalkainen mieshenkilö yritti myydä
panttilippua. Hän pyysi siitä kahtakymppiä.

— Kymmenen markkaa, sanoi nuori neiti äänessään suuren armeliaisuuden
vivahdus.

— Antakaa edes viisitoista! Ne ovat aivan uusia...

Neiti ojensi kyseessä olevaa paperia matamia kohti, joka tuskin
vilkaisikaan sitä, antaen siitä tuomionsa vieraskielisellä sanalla.
Mutta neiti oli jo sillä välin ehtinyt syventyä pöydällä olevan suuren
panttilippukasan tarkasteluun, jota hän jatkoi pitkänkin minuutin,
ennenkuin sanoi odottavalle asiakkaalle viitaten tiskillä olevaan
paperiin:

— Jaa, me emme välitä siitä ollenkaan...

Mies otti paperinsa, kääntyi ja meni kai johonkin muualle jatkamaan
yrityksiään muuttaa paperinsa tavoittelemiinsa elämyksiin, ehkä
ruoaksi, yösijaksi, ehkä viinaksi.

Toisessa päässä tiskiä syöneen näköinen rouvashenkilö, liikekumppani
tahi asiakas, vaihteli matamin kanssa vieraskielisiä lauseita. Hänen
saattolaisinaan oli kaksi jättiläismäistä koiraa, joista toinen loikoi
sohvalla ja toinen nuuski yksinäisen miehen housuja. Ja yksinäinen mies
ajatteli, että millaiset lienevätkään olleet ne kalleudet, joilla nuo
eläimet olivat lunastaneet ylläpitonsa...

Rouvien keskustelusta oli tuloksena, että matami veti pukunsa
poimuista setelitukon ja heitti niistä kimpun tiskille entisellä,
vääjäämättömällä välinpitämättömyydellään.

Yksinäisen miehen tajussa syntyi joku raamatullinen mielikuva
rahanvaihtajain luolasta, jossa ihmisen pojan ruoska viuhusi hyvin
terveellisesti.

Oli hänen vuoronsa. Neiti tutki hänen pientä koristekapinettaan
suurennuslasilla ja punnitsi sitä pienessä vaa'assa monimuotoisilla
punnuksilla. Sitten hän otti kynän ja laski, sanoen lopuksi kuten
tyhjälle ilmalle summan, joka maksettaisiin.

Yksinäinen mies ajatteli, etteihän hänen tosiaankaan tarvinnut
vaivautua liehakoitsemaan asiakkaita kohteliaalla ammattihymyilyllä.
Tämänluontoisissa kaupoissa tiedettiin olevan takana väkevämmät
vaikuttimet.

— Hävyttömän vähän, sanoi yksinäinen mies. Hän ei kylläkään tiennyt
esineensä arvoa, mutta lankesi luonnostaan, että se vietäisiin
pilkkahinnalla.

Yksinäisen miehen vastauksella ei ollut kuitenkaan minkäänlaista
vaikutusta. Hän ei saanut hintaa kohoamaan markallakaan. Hän luovutti
kultaisen esineensä, hänelle luettiin rahat ja hän astui kadulle
miettien, mitä vuorimainen matami ajaneekaan takaa setelitukolla, jonka
hän oli vilaukselta nähnyt... Yhäkö uusia esineitä tulvillaan oleville
hyllyille? Niiden myyntiä voitolla, kauppoja, kauppoja, setelien antama
vuorimainen turvallisuuden tuntu...

Hän tuli jälleen vanhojen kirjojen kaupan ikkunan alle ja astui
puotiin, missä suunnattomat kirjarivit toivat mieleen kuolettavan
erämaan ja houkuttelevat, eksyttävät metsät. Noilla vanhoilla, enemmän
tai vähemmän rappeutuneilla painotuotteilla oli kullakin yksilöllinen
elämänsä. Ne olivat kirjamaailman seikkailijoita.

Yksinäinen mies sai mustanpunakantisen kirjansa, vaikka saikin maksaa
siitä korkeamman hinnan kuin oli luullut. Mutta suomea murtavassa
kirjakauppiaassa oli liikemiesverta ja ihmistuntemusta. Hän oli
huomannut, ettei yksinäinen mies poistuisi myymälästä ilman tuota
kirjaa.

       *       *       *       *       *

Yksinäinen mies käveli asuntoonsa kiirehtivin askelin kuten määrä-
ja itsetietoinen ihminen. Hänestä tuntui kuin olisi hän kantanut
kainalossaan lammikkoa, jossa hänen sielunsa saisi virkistävän kylvyn.

Yksinäinen oli lukenut kirjan, joka antikvariaatin ruudun takaa oli
viitoittanut hänen eräät askeleensa. Hän oli lukenut sen hitaasti,
nautiskellen, sytytellen savukkeita ja miettien. Se kirja oli kuten
tunturi kaukana pohjoisessa, se vaati kiipeilyn hikeä, mutta nikama
nikamalta laajeni näköala ja korkeuksien viileä tuuli puhalteli
virkistävästi.

Se oli vieraskielinen kirja: edellinen lukija oli paikoitellen
käännellyt lyijykynämerkinnöin sanoja ja lausejaksoja. Niitä
voi tutkistella kuten puumerkkejä tunturimajan seinässä. Olipa
alkulehdellä huolimattomasti pois hangattuina päiväys ja edellisen
omistajan nimikin: U.T. Qwist. Nimi ei sanonut mitään, mutta
merkinnät osoittivat, että hän oli silloin opiskellut kieltä ja hänen
käsialansa koukerot viittasivat säännölliseen ja kaavoja noudattavaan
luonnonlaatuun, numeromieheen. Mutta miksi hän oli luovuttanut
kirjan käsistään? Okko sen tehtävä tullut täytetyksi ja tarpeeton
varasto muutettu liikeperiaatteiden mukaan rahaksi? Tai oliko tämän
toimenpiteen aiheuttanut äärimmäinen puute?

Yksinäiselle miehelle häämötti tämän kirjan takaa oman kohtalonsa
varjokuva. Talouspula, työttömyys, säästöjen kulutus, puute... Tuo
mies oli hankkinut tämän kirjan pulansa alkaessa, opiskellakseen,
käyttääkseen aikansa hyödyllisesti, mutta joutunut sitten luopumaan
siitä muutamasta markasta, yösijasta, leipäpalasta...

       *       *       *       *       *

Yksinäinen mies ei ajatellut tämän enempää puna- ja mustakuvioisen
kirjansa edellisen omistajan kohtaloita. Mutta eräänä päivänä
istuessaan kuppilassa hän sattui ottamaan käteensä kuukauden vanhan
sanomalehden, ja keskellä palstaerämaita osui hänen silmäänsä parin
tuuman pituinen uutinen.

»Tänään klo 10,45 löydettiin Eläintarhan lahden venelaiturin vierestä
hukkuneen miehen ruumis. Hukkunut on todettu konttoristi U.T.
Qwistiksi, joka on kadonnut tietämättömiin t.k. 11 päivän jälkeen.
Syytä miehen mereen joutumiseen ei ole selvitetty. Hukkuneen taskusta
tavattiin työttömyyskortti. Vainaja oli naimaton.»

Yksinäinen mies pisti käden taskuunsa ottaakseen esiin
savukelaatikkonsa, mutta huomasi, ettei hänellä ollutkaan tupakkaa ja
muisti äskettäin tehneensä päätöksen, etteivät savut saisi enää kuulua
päiväjärjestykseen taloudellisista syistä.

Tuo tuntematon herra U.T. Qwist oli jälleen pistäytynyt esiin, vieläpä
vainajana, vanhan, nuhraantuneen sanomalehden kautta todistaakseen
lopullisesta kohtalostaan ja sen liittymisestä erääseen vieraskieliseen
kirjaan. Yksinäinen mies näki hänet epämääräisenä haamuna astumassa
vanhojenkirjojenkauppaan kainalossaan painotuote, joka merkitsi hänelle
viimeistä ateriaa, viimeisiä savukkeita ennenkuin merenlahden lokainen
vesi tekisi lopun kaikesta. Mutta miksi eräät pienet sattumat olivat
nostaneet tuon tuntemattoman miehen kummittelijaksi hänen mieleensä?
Mitä yhteyttä hänellä olisi tuon miehen kanssa? Sekö, että he molemmat
olivat henkilöitä, jotka eräs talouspula oli heittänyt ikäänkuin
elämänjärjestyksen ulkopuolelle? Tahdottiinko hänelle näyttää tie,
edelläkävijä, jota hänen olisi seurattava muutamia askeleita jäljempänä?

Yksinäinen mies lähti kuppilasta ja nukkui yönsä, mutta hänen unensa
oli levotonta, täynnä uninäköjä. Konttoristi U.T. Qwist nousi merestä
ja maanpovesta ja näytteli hänelle maallisen vaelluksensa viimeiset
vaiheet. Tämä näytöskappale tapahtui sillä elävyydellä, sillä
siekailemattomalla nopeudella ja monipuolisuudella, mikä on mahdollista
ainoastaan Unen näyttämöllä.

Herättyään yksinäinen mies muisti kaiken. Hänestä tuntui kuin U.T.
Qwist olisi ollut hänen tuntemansa henkilö, hänelle läheinen mies,
jonka kohtalo ei ollut enää mitään sanomalehtiuutiselämää. Hän näki sen
nyt yhtä suurella mielenliikutuksella kuin olisi tuntenut U.T. Qwistin
vuosikymmeniä, tietänyt hänestä kaiken, tervehtinyt häntä kadulla
kymmenentuhatta kertaa.

       *       *       *       *       *

Nuori konttoristi U.T. Qwist istui ravintolassa eräänä iltana niin
sanottuna taloudellisena nousukautena.

Kaikki pöydät olivat valloitetut. Soittoa, sorinaa, tanssia, syöntiä ja
juontia, punaisia krapuja ja kirkasta viinaa. Maassa näyteltiin siihen
aikaan suurta ilveilyä, jonka nimi oli kieltolaki ja alkoholipullot
kulkivat tarjottimilla, seisoivat pöydillä ja upposivat ryyppyinä
tilaajiinsa.

Eräät ystävät olivat kuljettaneet konttoristi U.T. Qwistin,
toivorikkaan nuoren miehen, tähän tilaisuuteen piristymään ja saamaan
huvitusta. Sillä herra U.T. Qwistillä oli vakavia taipumuksia ja
suuria pyrkimyksiä. Hän istui opiskellen ikäänkuin ei olisi jo valmis
konttoristi tyydyttävällä palkalla, edessään jo varma ja kohoava ura
yhteiskunnassa. Ilman muutamia ystäviä hän olisi aivan liian paljon
tullut laiminlyöneeksi seuraelämää, sitä, jota monet heistä pitivät
ainoana todellisena elämänä.

Konttoristi U.T. Qwistiin ei elämä ollut ehtinyt leikata jälkiään.
Hän oli moitteettomasti puettu, vähäpuheinen, vakava nuorimies.
Hän ei ollut millään tavalla turmeltunut, vaikka kuuluikin
sodanaikaiseen nuorisoon. Ellei sellaiseksi lueta sitä, että hän voi
kumota suuren määrän ryyppyjä ja näyttää silti selvältä. Hän kuului
niin sanottuihin yhteiskuntaa säilyttäviin aineksiin. Hän uskoi
yksityiseen yritteliäisyyteen ja yksilölliseen vapauteen. Hän uskoi,
että ellei ihminen tässä maailmassa menestynyt, niin suurin syy oli
hänessä itsessään. Taito ja työ löysivät tässä maailmassa, tässä
yhteiskunnassa, aina paikkansa ja palkintonsa. Nykyaikainen sosiaalinen
lainsäädäntö kasvatti yksilöitä yrittämättömyyteen, leväperäisyyteen,
laiskuuteen.

Siinä oli kylliksi — jos U.T. Qwist nyt ajatteli näin pitkälle
yhteiskunnallisia kysymyksiä. Kullakin oli minänsä, ruumiinsa ja
henkensä, josta eivät pitäisi huolta, eivätkä saisikaan pitää, muut
kuin kyseessäoleva yksilö.

Sellainen oli se nuori konttoristi, joka otti iltahuvitustaan
ravintolassa eräänä päivänä niin sanottuina taloudellisina nousun
vuosina.

Myöskin yksinäinen mies oli tuossa ravintolassa samana iltana. Hän näki
itsensä varallisuutensa ja nuoruutensa parhaimpina päivinä, päivinä,
jolloin hän oli päästänyt barrabaan irti. Hänen kielensä liikkui
lakkaamatta, hän kavahti seisaalleen, sytytti savukkeen väärästä
päästä, kulki pöydästä pöytään.

Mutta konttoristi U.T. Qwist oli hänelle tuntematon. He pysyivät
ympyröissään. He eivät voineet aavistaakaan, että heidän elämänsä
kehät koskettaisivat toisiaan parin painotuotteen välityksellä
silloin, kun toivorikas nuori mies U.T. Qwist olisi löytänyt loppunsa
likaisista merenrantavesistä ja yksinäinen mies näkisi tulevaisuutenaan
samansuuntaisen kohtalon.

Sitten tuli talouspula, ilmiö, jonka olevan yhteiskunnan viholliset
sanoivat johtuvan kapitalistisesta järjestelmästä ja olevan
tarkoituksenmukaisemmalla järjestelmällä vältettävissä. Mutta
yhteiskuntaa säilyttävät ainekset katsoivat sen jonkinlaiseksi
luonnonilmiöksi, kiertämättömäksi kuten kesä tai talvi.
Yhteiskuntajärjestys on saavuttanut kehityksensä huipun. Parempaa ei
ole ollut, ei ole, eikä tulekaan.

Tuhansia ja toisia tuhansia työläisiä joutui kaduille ja maanteille.

Konttoristi U.T. Qwist katsoi aluksi näitä verrattain levollisesti.
Ilmiö koskisi vain alemman työn tekijöitä, menisi pian ohitse ja
olisi heille muistutus niin sanotusta palkkataistelusta. Mutta
pian kävi ilmi, että tässä asiassa tuskin kukaan pääsi kastumatta.
Liikevaihto pieneni, koska palkattomiksi jääneet työläiset eivät
kyenneet ostamaan. Liikkeen johto suunnitteli kustannusten laskua ja
pienensi henkilökuntaansa. Työttömiä lisättiin ja jäljelle jääneet
konttorityöläiset saivat tehdä hevosenkengän muotoisia työpäiviä.

Sitten tuli se päivä, jolloin konttoristi U.T. Qwist erotettiin
työstä. Hänelle se oli kaikesta huolimatta tavallaan yllätys.
Olihan hän palvellut liikkeessä sen perustamisesta asti ja uskoi
olevansa etevimpiä työntekijöitä. Mutta palkka- ja sukulaisuussuhteet
ratkaisivat asian. Kumarrusmatkat liikkeen johtomiesten luo eivät
auttaneet ja herra U.T. Qwist huomasi olevansa työtön ja joutilas mies.

Hän ei kuitenkaan pelästynyt pahastikaan. Hänen uskonsa siihen, että
taito ja työ löytäisivät aina paikkansa ja palkintonsa, ehkäkin
pienten koettelemusten jälkeen, pysyi yhäkin lujana. Olihan hänellä
pieniä säästöjä ja kuulostellessaan uusia paikkoja hän voi ryhtyä
opiskelemaan, perehtyä paremmin esimerkiksi maailmankieliin.

Mutta aika kului, eikä työpaikkoja kerta kaikkiaan voinut saada
ja opiskelukin alkoi maistua puulle, kun ei tiennyt, mitä varten
opiskella. Eräänä päivänä U.T. Qwist huomasi, että hänen säästökirjansa
oli lopussa ja todellinen pula niin ollen käsissä. Hänellä ei
ollut mitään vaikutusvaltaisia sukulaisia ja tuttavat olivat hänen
työttömyytensä aikana joko todellisesti tai vain mielikuvituksellisesti
alkaneet karttaa häntä. Eikä heillä henkisentyön tekijöillä ollut
mitään lujia liittoja eikä apukassoja, ei edes valtion varatöitä,
joiden turvin ruumiillisen työn tekijät voivat odotella parempia
aikoja. Eikähän konttoristi U.T. Qwist voisi sellaiseen turvautuakaan.
Sillä olihan hän aina vastustanut kaikkea yhteiskunnallista
huoltotoimintaa yksilöitä veltostuttavana ja nykyistä yhteiskuntaa
jäytävänä oppina.

Nykyinen aika oli kyllä langettanut kaikki asiat uuteen valoon. Sen
voi tunnustaa itselleen, jopa jollekin tuttavalleenkin kaikessa
hiljaisuudessa. Mutta olihan kuitenkin jäljellä miehinen ylpeys,
joka esti erehdyksiensä äänekkään tunnustamisen. Se olisi heikkouden
merkki, kuten se olisi viimeistenkin työnsaantimahdollisuuksien menetys
toitotus.

U.T. Qwistillä ei ollut muuta keinoa kuin kuljettaa kaikki pienet koru-
ja ylellisyysesineensä panttilaitokseen. Sitten tuli tarpeellisten
tavaroittenkin vuoro. Sinne upposivat pian puvutkin ja U.T. Qwist
esiintyi kadulla asussa, joka selvästi leimasi hänet niin sanottuun
ennen parempia päiviä nähneeseen luokkaan kuuluvaksi.

Tällöin olivat työnsaantitoiveet supistuneet naurettavan heikoiksi.

Hra U.T. Qwistillä oli eräs naistuttava. Oikeastaan oli parempina
päivinä ollut päätetty asia, että he kerran menisivät avioliittoon.

Mutta myöskin tämä nainen oli nykyään työttömänä. Vaikka hän oli
ammattitaitoinen myyjätär ja omasi edullisen ulkomuodon, puuttui
häneltä jotakin, joka esti hänet vaikeina aikoina pitämästä paikkaansa
ja saamasta toista.

Vaikka he molemmat olivat työttömiä, eikä heillä kummallakaan ollut
tueksi kelpaavia omaisia ja vaikutusvaltaisia ystäviä, huomasi U.T.
Qwist, että heidän asemansa oli eräässä suhteessa aivan vastakkainen.
Hänelle, miehelle, köyhyys oli eräänlaatuinen siveellinen pakkopaita.
Rahanpuute asetti varmat ja ylitsekäymättömät kohtuullisuuden rajat.
Mutta naiselle, ehkä Heleenallekin, köyhyys ja rahanpuute oli suuri
viettelys. Heillehän oli aina tarjona eräs maailman vanhimmaksi
sanottuja ammatteja, tavalla tai toisella muuttaa sukupuoliset
ominaisuutensa rahaksi, omaksi ylläpidokseen.

Niin, naistyöttömyys oli siveellinen kysymys. Mutta U.T. Qwist uskoi
ainakin toistaiseksi, että se ei muodostuisi siksi hänen Heleenalleen.

Asia oli kuitenkin niin, että Heleena oli käytännöllisesti katsoen heti
työttömäksi jouduttuaan siinä asemassa, mihin U.T. Qwist oli päätynyt
vasta monen työttömyyskuukauden jälkeen. Hänen palkkansa oli aina ollut
heikompi ja häneltä oli puuttunut niitä myyrämäisiä, kasaankerääviä
ominaisuuksia, jotka kuuluivat hänen miestuttavalleen. Täten hän
joutui heti panttilaitosten tuttavuuteen ynnä eräitten ystävättäriensä
avustettavaksi. Nämä ystävättäret olivat myöskin suuren talouspulan
kadulle heittämiä naisia, jotka enempien tai vähempien taisteluitten
jälkeen olivat antautuneet ja ansaitsivat ylläpitonsa ammatilla, joka
näinäkin aikoina oli avoinna, joskin kilpailu oli suuri. Siten Heleena
oli sangen pian vaarallisen pitkällä. Eikö ollut vielä alentavampaa
ottaa almuna vastaan sitä, minkä toiset olivat ansainneet? Eikö ollut
parempi työskennellä itse kuin antaa toisten työskennellä ja säilyttää
sillä keinoin näennäinen puhtaus?

Eräänä iltana mentyään ystävättäriensä mukana tanssiravintolaan, joka
oli heidän parhaita markkinapaikkojaan, nautittuaan vähän alkoholia
Heleena teki ensimmäisen verrattain edullisen kauppansa. Mutta hän
ei ilmoittanut tästä miestuttavalleen, osittain luultavasti siitä
syystä, että U.T. Qwist oli ehtinyt työttömyydessään, osittaisessa
kurjuudessaan ja toivottomuudessaan sellaiseen sieluntilaan, että hänen
toimintansa voivat olla ennakolta arvaamattomia.

U.T. Qwist ei siis tiennyt mitään ystävättärensä edesottamisesta.
Mutta hän aavisteli paljonkin, vaikka toisekseen pelkäsi väistämätöntä
varmuutta, eikä ryhtynyt tarkempiin tutkimuksiin.

       *       *       *       *       *

Tuli päivä, jolloin U.T. Qwistin oli muutettava asunnostaan, jota hän
oli koettanut säilyttää viimeiseen asti. Hän huomasi nyt tehneensä
siinä tyhmästi. Sillä oli ollut kesä, lämmin kesä, jolloin olisi
jotenkuten tullut toimeen taivaankin alla. Mutta nyt oli syksy ja
kaikki keinot olivat lopussa.

Hän tutkiskeli, mitä voisi muuttaa vielä rahaksi ja edelleen
ravinnoksi, lämmöksi, elämäksi, toivottomiksi, harmaiksi päiviksi.
Hän löysi ainoastaan muutamia kirjoja, joukossa nekin, jotka hän oli
hankkinut opiskelutarkoituksessa, työttömyytensä alkaessa. Kuinka
kaukana se aika nyt tuntuikaan olevan! Kuinka höpsisvaloisa hänen
sieluntilansa oli vielä silloin ollut!

Nyt nuo kirjat joutaisivat pois senkin vuoksi, että hänellä ei ollut
niille enää säilytyspaikkaa, ei enää asuntoa. Hän raaputteli niistä
kumilla nimikirjoituksensa ja möi ne sangen vähäisestä summasta
antikvariaattiin.

Sen päivän iltana hän käveli myöhään kaduilla. Hänellähän ei ollut
asuntoa. Puoliyö lähestyi ja huvittelupaikoista virtaili ihmisiä
kaduille, huolettoman näköisiä ihmisiä, joku hyräili itsekseen,
raapaisten jalallaan katukäytävään. He olivat niitä, joilla oli
vielä rahaa, työtä, jotka vielä elivät. He olivat ihmisiä. Kun taas
esimerkiksi eräs U.T. Qwist oli vain näennäisesti olemassa... Hänen
konttoristikauttaan voi tutkia kuten kivettymää työttömyyskerroksien
alla.

Erään ravintolan edustalla hän näki näyn, joka naulitsi hänet pitkäksi
aikaa paikoilleen. Nainen, joka poistui erään miehen seurassa
ravintolasta, ei ollut kukaan muu kuin Heleena. Hänen solakka
vartalonsa pujahti autoon, mies seurasi, moottori hurahti käyntiin
ja auton punainen takavalo vilkutteli hetken U.T. Qwistille silmää
ikäänkuin ivallisesti.

Hän seisoi paikoillaan pitkän tovin. Hän tunsi äkkiä asemansa
masentavan suuren yksinäisyyden. Hän oli työtön, koditon ja muutamien
seteleittensä mentyä myöskin rahaton, eikä hänellä ollut enää
Heleenaakaan. Tuo nainen oli siis ratkaissut elämisen pulman. Mutta
U.T. Qwist ei ollut sitä tehnyt, eikä tekisikään. Hän ei saisi enää
koskaan rahaa. Ja raha oli kytketty elämään. Rahan loppuessa loppui
kaikki...

Hän nousi ravintolan portaita, etsi vapaan pöydän ja istahti siihen
koneellisesti. Hän tilasi annoksen väkijuomia laskettuaan rahansa. Ne
saivat mennä nyt viimeiseen penniin. Ne loppuisivat kuitenkin aivan
läheisessä tulevaisuudessa.

Hän ryypiskeli juomansa kiinnittämättä mitään huomiota ympäristöönsä,
soittoon, tanssiin, alkoholin kiihoittamien verien synnyttämään äänten
sorinaan. Hän istui ilmeettömin kasvoin ja savuke toisensa perästä
raukeni tuhkaksi. Ravintolan alkaessa tyhjentyä hän luovutti rahansa ja
huojui ulos.

Raha oli lopussa eikä ollut enää mitään pantattavaa. Kaikki oli
lopussa. Hän asteli läpi hiljenevien katujen näkemättä mitään. Hän
oli järjestetyn elämän kaavojen ja sääntöjen lapsi, joka oli joutunut
eksyttävään metsään. Hänellä ei ollut tottumusta, ei etäisiäkään
taipumuksia elää ilman tietoa lähimmästä ateriasta ja päänaluksesta.
Hänellä ei ollut mitään kulkurin vääjäämätöntä rohkeutta ja
elämänrakkautta.

Hän huojui läpi valaistujen katujen huonommin valaistuille. Hän kulki
syyskuisen yön lauhaan pimeyteen ja muutamia päiviä myöhemmin syntyi
sanomalehtisivujen erämaahan se pieni, tuskin huomattava uutinen, jonka
muuan yksinäinen mies oli äkännyt kuukauden verran vanhentuneena.

Omien olosuhteittensa ja erään antikvariaatista ostetun kirjan vuoksi
oli tuo uutinen valaissut hänen sielussaan konttoristi U.T. Qwistin
elämän ääriviivat.

       *       *       *       *       *

Oli käsissä jouluviikko. Köynnöksiä riippui keskikaupungin
liikekaduilla, jonkin ravintolan tornissa hehkui tähti, reklaamivalot
hohtelivat revontulina, näyteakkunat uhkuivat runsautta ja kauneutta.
Kadut ja kaupat olivat ostajia täynnä. Raha vaihtui. Se markkinajuhla,
joka on tehty erään puusepän pojan syntymäpäivästä, oli korkeimmillaan.

Koko kuvasarjasta ei ulkokohtainen silmä hevillä löytänyt niin sanotun
yleismaailmallisen talouspulan tunnusmerkkejä. Ramman miehen vieressä
viulua soittava, ohuesti puettu lapsi ja aralla ja rukoilevalla
äänellä kengännauhoja kauppaava kuihtunut nainen olivat aina kuuluneet
ohjelmaan.

Yksinäinen mies käveli kadulla kainalossan pakettina
mustanpunakuvioinen kirja. Hän astui siihen samaan vanhojen kirjojen
kauppaan, josta oli parisen kuukautta sitten kirjan ostanut.

— Eläköön kauppa ja meriliike, sanoi hän. — Minkä arvoinen tämä
painotuote nyt on?

Kävi ilmi, että arvioidun hinnan mukaan yksinäinen mies oli imenyt
kirjasta parhaan mehun aivan tarkoin. Mutta hän luopui siitä saadakseen
aterian, savut.

(1935)




PUUNKAATAJAN PÄIVIÄ


Muistan erään katkeranaamaisen kaverin ja erään illan, kuulen erään
ajat sitten sammuneen tulen iloisen huminan.

Olimme olleet metsätöissä ilkeässä räntäsateessa ja kastuneet aina
paitaan asti. Mutta iltapuolella kiilistyi pakkaseen ja nosti purevan
viiman. Majapaikkaan oli matkaa, vaatteemme kangistuivat rautapeltiksi,
kengät jäätyivät ja varpaat hankautuivat huonosti luistavien suksien
mäystimissä.

Kärsimme suuresti sään tuimuudesta ylittäessämme erään avaran suon.
Paleli, paleli, jääti ja jähmetytti. Terästin sisuani muistuttelemalla
mieleeni työmme ja olentomme arvokkuutta maalle ja yhteiskunnalle.
Ota pois metsä ja metsätyöt ja metsätyöläisten vaatimattomat tulot —
ja mitä jääpi maastamme jäljelle... Paljon suuria asioita katoaisi ja
maineemme velkansa maksavana maana kaukana merien takana luhistuisi
kokoon. Olimme valtava vipu, joka liikutteli komeita koneistoja,
vaikka olentomme ja olosuhteemme siinä talvisella suolla ei olisi
näyttänytkään erin uljaalta.

Mutta lopulta tuli majapaikka, jäätyneitten vaatekappaleiden irroittelu
ja tulen lämmin loiste. Tuijottelimme siihen kuten lumottuina, ja
suloisena, mieltä ylentävänä musiikkina kantautui korvaamme parin
läskikappaleen tirinä pannussa. Siinä kauan kalaäänettömänä olleen
toverini leukapielet sulivat sen verran, että hän päästi pienen,
ihastuneen kirouksen, pienen mietteliään lauseen:

— Eipä lie työmiehellä juuri muuta iloa ja huvia kuin tämä: kun on
vahvasti jäässä ja siitä vähän sulaa...

Syvän vakaumuksen hartautta ja totuutta. Vain näillä leveysasteilla
työskentelevä puunkaataja pystyykin antamaan oikean arvon tulen
loisteelle ja lämmön suloisuudelle. Mutta katkeranaamaisen kaverini
lauseen alta kuulsi kuitenkin tyly elämään kyllästyminen, jota en ole
koskaan ymmärtänyt. En ole koskaan käsittänyt ihmistä, joka työlästyy
lyhyeen elämään siinä määrässä, että ikävöipi kuolemaa ja haaveilee
haudasta, joka on piste kaikkien tarinoitten perästä.

Tuo ilta, tulen hehku ja käristyksen ääni, tunne, että veri vielä
liikkui suonissa, on kyllä ihanimpia hetkiä elämässäni. Siitä ei pääse
yli eikä ympäri. Metsätyöläisen elämä voi näyttää olevan tulvillaan
vain vaivaa. On jäistä, pirisevää puunkuorta, harveikkometsää,
tyvirunttipuita, pilkallisen matalia taksoja, nälkärupeamia, pitkiä
taipaleita, vilua, repaleita, syöpäläisiä, kirosanoja, huonoja
yöpaikkoja, täysiä savottoja, teitä ilman tienviittoja ja liian paljon
oleskelemista taivasalla, niin että mies voi käydä hankautuneen
näköiseksi ennen aikaansa. Ymmärtää, että tässä elämän saatossa voi
käydä loppujen lopuksi mauttoman katkeraksi, tylsän, riippuhuulisen
kuormajuhdan kaltaiseksi.

Ymmärtää, eikä kuitenkaan ymmärrä, niin kauan kuin veri kiertää
nopeasti, ruuansulatus toimii ja sappi syöpi sisuksia vielä raikkaan
karvaana, kun selkä on luja ja kourat pihkaa sietävät. Silloin rakastaa
elämää, löytää siitä paljon mielenkiintoisia asioita ja nousee ylös
aamuisin korviaan koristellen varmassa vakaumuksessa, että sinä päivänä
kuuluu jotakin, sattuu jotakin, näytetään jotakin.

Voi olla, ettei satu eteen muuta kuin ylen oksainen kuusipuu, jonka
kupeeseen koloraudan laskeminen hirvittää. Mutta samassa voi mielen
silmille avautua näky tuosta samasta puusta hieman myöhemmällä
kehitysasteella. Se on silloin leveänä, rapisevana, musteentuoksuisena
sanomalehtenä. Siihen on painettu suuri, maailmaa järkyttävä uutinen,
ehkä iloinen uutinen köyhille ja työtätekeville. Tuo on tarpeeksi
oksainen, tappinen, pahankiskoinen puu sellaista suurta uutista varten.
Se on sitä varten kasvanut. Tämän ajatuksen kohteessa tunnet, että on
hyvä elää tässä maailmassa.

Tulee ilta ja majapaikka, harmaa mökkitalo kylän laidassa.
Majapaikkoihin ja isäntäväkiin sisältyy aina huomion ja harkinnan
arvoisia asioita. Et voi sanoa, milloin tunnet ne jo perinjuurin.
Tiedät, että tässä tapauksessa vanhan avioparin koko elämä on
linjoitettu kuten taisteluun keskenään, lakkaamattomaan, kärtyisään,
pisteliääseen sanaharkkaan. Etkö ehkä löydä siitä joitakin uusia
nautittavia vivahduksia, ukon levosta uuninpäällä, mistä näkyvät
vain paljaat valtavat jalkapohjat, ja muorin papatuksesta, joka on
itsepintaista kuin kevättunteisen linnun. Päänsä puhki hän katuu,
että on tuollaisen miehen ottanut, hän, vanha kutistunut muori, puoli
vuosisataa kristillisessä avioliitossa ollut. Mutta yhä hänessä riittää
mielenliikutusta katumukseen asti. Sai tuollaisen miehen, laiskan,
saamattoman, nahjusmaisen, joka on pilannut hänen elämänsä, joka laskee
rempalleen navetan ovet ja kaivoämpärit jäätymään. Hullu hän oli uutena
ja kauniina valitessaan tällaisen elämän...

Sitten tulee ääni uuninpäältä, mestarillisesti painostettu ääni. —
Oo, katsopa tänne! Peilaapa, Jokikylän komia, naamaasi, kuinka on
kurttuinen... Ja siinä ovat nuo valtavat, ilmeikkäät jalkapohjat
uunin reunalla. Niiden piti ilmaista eräs totuus, eräs tosiasia
ihmisen katoavaisuudesta. Ne olivat perin humoristiset, _pilkalliset_,
raivostuttavat jalkapohjat.

Tällainenkin kohtaus on tuolle satunnaiselle talon asukkaalle todistus
elämän rikkaudesta. Se on hänelle taidetta. Sillä eipä hän itse ole
vielä elänyt aikaansa loppuun. Ehkä hänen annetaan vielä useastikin
nähdä, mitä elämä on tehnyt ihmiselle.

Ehkä hänellä on myöskin kuvitelmansa siitä, mitä elämän pitäisi tehdä
ihmiselle. Ellei saha vaadi viilaa tai housunratkein neulaa, kansan
paljous ei häiritse, on sopiva nurkka ja vähän valoa, kaivaa hän
suuresta repustaan kirjan ja näyttää vajoavan toisiin maailmoihin.
Hän tutkii tilastoa. Numerorivit avaavat hänelle valtavia näköaloja.
Niihin sisältyi ennustus ja uhkaus. Ne voivat esimerkiksi ennustaa
järkähtämättömillä, selvillä numeroilla kuinka moni kansalainen
tulee vuoden kuluessa ajautumaan elämään kyllästymisen äärimmäisille
rajoille, moniko näkee turvansa nuoran silmukassa, montako viedään
hullujenhuoneeseen. Ne voivat tarttua tomuiseen tehtaaseen menevää
nuorta miestä olkapäähän ja sanoa, missä ajassa keuhkotauti saavuttaa
hänet. Voit asettaa eteesi työttömyys- ja syntyväisyystilastot
valtavina luurankoina, joiden selkänikamat laskit. Tilaston pimeyttä
leikkaavien säteitten valossa voit nähdä, missä sijaitsivat köyhät ja
köyhtyvät, minne nikkelimarkat vierivät muodostaakseen kimaltelevia
kasoja. Tahi tuo metsänkaataja luki kappaleen Marxia, näki edessään
luvatun maan aamu-utuiset maisemat, nousi äkkiä kellon viisareitten
osoittaessa määrättyä hetkeä, meni ulos ja suuteli erästä piikatyttöä.

Siinä oli hänen mielestään jotakin hupaista, jotakin, josta voi kysyä,
että oliko se elämää... Tuo tilaston ja talousfilosofian viileän
ilmapiirin äkkinäinen vaihtuminen pulleaan, kuumaan levottomaan,
käsin kosketeltavaan, oli ällistyttävä muutos, seikkailu. He olivat
lähekkäin ja he olivat viitanvälien päässä toisistaan. Tuo tyttö
ei tiennyt mitään niistä näköaloista, joita Marxin lauseet ja
tilastojen numerorivit avasivat arkisiin päiviin. Hänen maailmansa oli
navetta, pienen, hämärän lampun valossa ylen varhaisena aamuhetkenä,
viidentoista lehmän lypsy ja leveä sontalapio, maidon sohina kiuluun,
virtsan lirinä looriin. Hänen aivoissaan esiintyi myöskin tanssi,
vaatekappaleita, poikia, ehkäpä erityisesti juuri tämä metsänkaataja.
Hän oli kulkija, hänestä voi aavistaa, että hän tuli kaukaa
lähestyessään tuota tyttöä, jonka hajuvetenä oli ainainen, pirteä
virtsan haju.

Mutta etupäässä oli kuitenkin metsä ja työpäivät siellä.

Mutta metsässä oli muutakin kuin sen tohina tai jähmeä hiljaisuus
tai ylenpalttinen oksaisuus. Siellä oli ihmisiä, toisia puunkaatajia
ja kaadattajia. Yhtiön palvelija — hänellä oli oma asenteensa. Hänet
voi saada kiukkuiseksi tiedustelemalla esimerkiksi yhtiön kantaa
itsenäisyyspäivän palkkapenningistä. Hän jäykkeni, murahteli. Mikä
valistusmies korvessa tämä luulee olevansa? Puhukoon hiljempää, ettei
joutavia huhuja ja juoruja leviäisi jätkien keskuuteen. Eli kävelköön.
Aika on sellainen, ettei puunkaatajalta kysytä muuta kuin sitkeää ja
notkeaa selkää.

Täällä metsässä tapasin kerran myöskin erään historiallisen henkilön,
historiantekijän kertakaikkiaan. Eikä ainoastaan kaukaisessa
tieteellisessä ja tilastollisessa mielessä, siinä mielessä, että erään
pakkohuutokauppanumeron takaa näit tässä sukeltavan esiin hiljaisen ja
hidasliikkeisen, ruokottoman sänkipartaisen miehen. Ei, näin hänessä
henkilön, jonka kourat olivat kerran olleet ratkaisevalla tavalla
kansojen kohtaloitten ruorissa.

Tapasimme virittämälläni puolisnuotiolla. Hän oli viereiseltä
palstalta nähnyt tuleni ja hiihti sinne. Leipäpalastemme sulaessa
lausuimme mielipiteemme metsän ja taksojen laadusta. Emme olleet
niihin tyytyväisiä. Sitten hän kertoi omasta kohtalostaan, maansa
menettämisestä pakkohuutokaupan kautta ja maailman pasmojen yleisestä
sekavuudesta. — Sota siitä lopulta tulee, sanoi hän, ja tulkoon. Kun
meidän vekselimme ovat kerran menneet protestiin, niin samoin käyköön
koko maalle ja maailmalle.

Hän sanoi sen jonkinlaisella kylmällä raivolla, eräänlaisella
kostonhimolla, jota en olisi odottanut näköjään niin tyyneltä mieheltä.
Hänen harvat, kankeat partakarvansa elivät, tärähtelivät.

Ilmaisin hänelle epäilykseni siitä, koituisiko sodasta mitään hyvää.

— Koitui mitä koitui! Muutosta se ainakin tietää ja mullistusta.
Paremmin siellä tuntisi mies ja ihminen olevansa kuin tämmöisissä
hommissa, joissa ei kunnolla elä eikä kuole, joissa jokainen huomaa
olevansa alennustilassa. Sodassa saa kun sattuu aivan autuaallisen
ja äkillisen lopun, sankarikuoleman, eikä tällaista ujutuskuolemaa,
mikä täällä on näköalana. En minä ainakaan ole toista kertaa sotaa
estämässä...

— Oletko sitten joskus ollut?

— Olen ollut. Meidän komppaniamme teki törrön ja lopetti erään
sodan alkuunsa. Olen monesti nykyään miettinyt, että mitenkähän nyt
olisivat maan ja omat asiat, jos olisi tehty toisin. Siinä on monta
mahdollisuutta. Ainakin se, että omat luunikin voisivat olla nyt jo
siellä, mihin ne kuitenkin lopulta joutuvat, eikä olisi tarvinnut
näitäkään päiviä nähdä.

— Kyllähän nämäkin päivät katsastaa parempien puutteessa...

— Katsastaa, kun ei tarvitsisi katsoa lähelle, vaan johonkin
pilvenpatsaaseen edessään, johonkin toivonpaikkaan...

Olimme pureskelleet eväämme ja kierittelimme savukkeet Sinisistä
Veljeksistä sanomalehtipaperiin. Nuotio paloi räsähdellen, pihisten ja
sihahdellen, heitellen ohuita savupilviä kasvoillemme.

— Enpä ole kuullut, sanoin, tai nähnyt mitään kirjoituksia teidän
sodanestämisestänne.

— Eipä siitä saata olla mitään kirjoituksia. Eivät ne herrat tee
epäonnistumisistaan historiaa. Mutta tosiasia on, että meitä oltiin
viemässä sotaretkelle valloittamaan maita ja kaupunkeja. Mutta meillä
oli siihen aikaan maat. Sanoimme herroille, että tähän reslaan emme
istu...

Ja vakaa parransänkinen mies kertoi minulle palasen historiaa, joka
sai silmissäni valtavat mittasuhteet. Hän näytti jättiläiseltä, joka
muitten mukana oli kerran herännyt tottelevaisesta, uinailevasta
juhdanasenteestaan ja muodostellut omalla tahdollaan ajan ja historian
kasvonpiirteitä.

— Kapina oli juuri kukistettu ja sota lopussa. Mutta kenraalin miekka
välkkyi vielä hänen omien puheittensa mukaan ulkona tupesta. Sillä
maata oli yksintein laajennettava ja heimoveljet vapautettava. Oli
loppukesä, kun komppaniamme lastattiin kiluineen kaluineen junaan
ja kuljetettiin itää kohti. Tultiin eräälle asemalle, missä meille
jaettiin panokset ja sanottiin, että nyt käy matka Karjalaan. Se
ei ollut mikään iloinen uutinen meille. Olimme vanhinta ikäluokkaa
emmekä ensinkään soturuuteemme ja sankaruuteemme ihastuneita. Olimme
jo mielestämme aivan riittävästi olleet sodan ja nälän piiskattavina.
Meissä ei ollut mitään hengenkaupalla tapahtuvaa maanpaisutushalua.
Ikävöimme omaan elämäämme, omaan piiriimme ja omiin pieniin, arkisiin
askareihimme.

Minä suhahdinkin heti kavereille raamatun sanoilla, että eikö hautoja
ollut Egyptissä, kun meitä pitää kuljettaa vieraan maan korpiin
kuolemaan. Sellaiset tunteet ja ajatukset heräsivätkin heti pitkin
rivejä. Kuiskailtiin, että omassa maassa me kyllä kuljemme mihin
meidät kuljetetaan. Mutta raja on raja. Emme ole vannoneetkaan mitään
valloituksia, vaan maan ja laillisen hallituksen puolustamista.

Marssittiin, marssittiin kunnes raja tuli. Siinä kaarsimme ilman
komennusta ja käänsimme selkämme rajalinjaan päin. Osa aliupseereista
yhtyi riveihimme. Kuljettajamme, majurin arvoinen upseeri, ratsasti
paikalle ja tiedusteli, mikä meitä vaivasi. Vastasimme, että tässä oli
rajalinja, jonka ylittämiseen emme nähneet mitään syytä. Sotaherra
sanoi, että sotamiehen asia ei ole miettiä syitä, vaan totella.
Tottelemattomalle on laki lyhyt. Sanoimme, että laki on siellä, missä
ovat kiväärit ja kuularuiskut. Ja ne olivat meillä. Syntyi rähäkkä.
Majuri oli arka mies. Hän laukkuutti metsään. Mutta adjutanttimme
oli aika poika. Hän rähisi rähisemistään, kunnes kimmastui ja veti
pistoolin tupesta ja sanoi, että tähän kaivetaan sen miehen hauta,
joka ei marssi eteenpäin. Silloin räsähtelivät kiväärimme vireeseen ja
adjutantille sanottiin, että pyssy tuppeen. Tämä meinotteli näyttää
urhoollisuuttaan ja innotella edelleen, vaikka parisataa kivääriä
oli kohti. Mutta hänenkin oli antauduttava. Parisataa pyssynsuuta on
valtava näky.

Seisottiin ja sitten majuri tohti jo tulla takaisin. Hän kysyi, että
uskaltaako meitä sitten kuljettaa mihinkään. Kyllä, vastasimme. Omassa
maassa me kuljemme kuuliaisina kuten naudat.

Niin alkoi paluuretki. Jonkin kilometrin päässä tuli vastaamme
kokonainen pataljoona. Se sai kuulla päätöksestämme, yhtyi meihin
ja pyörsi takaisin perässämme. Marssittiin, marssittiin, väsyneinä,
täysin lastattuina. Vähäväliä adjutanttimme ja jääkärivääpelimme kiukku
purkautui haukkuma- ja uhkaustulvana. Tuollaisia miehiä! Niillä ei
kaupunkeja valloiteta... Ja siinä ne tunnustivat totuuden. Meillä ei
valloitettu kaupunkeja.

Asemalla olivat junat täynnä sotilaita ja sotaneuvoja. Kuulimme
myöhemmin, että kaikilla kasarmeilla oltiin niihin aikoihin
lähtövalmiina. Mutta meidän seisahtumisemme seisautti koko koneiston.
Ajattelen joskus, että tämän koneiston käyttäjät olivat ehkä tehneet
erehdyksensä siinä, että juuri meidän komppaniamme työnnettiin edellä.
Ehkä jotkut nuoremmat, vähemmän kiusautuneet ja sotaa nähneet miehet
olisivat marssineet rajan ylitse ja kaikki muut joukko-osastot heidän
perässään. Sillä ihmiset ovat laumaeläimiä. Siinä tapauksessa olisivat
kohtalomme arvaamattomassa määrässä muuttuneet. Mutta ikävöimme
pelloillemme. Meillä oli silloin pellot. Nyt on vihollinen ne vienyt
kaikessa hiljaisuudessa...

Asemalla kävi eräs everstiluutnantti meidät vielä haukkumassa ja
äyhkymässä esiin vapaaehtoisia. Mutta rivistä ei astunut ainoatakaan
miestä. Komppaniamme sai luovuttaa aseensa ja varusteensa. Upseerimme
erosivat meistä. Muutaman päivän kuluttua meidät kuljetettiin
kasarmiin, ja saimme elellä viikkokausia vapaasti, varastellen
ryytimaita ja istuen kahviloissa. Sitten olivat sotaoikeuden istunnot.
Silloin piti puhua suuhun asetetut sanat korkeiden herrojen edessä...
Tuomiot lankesivat kymmen- ja parikymmenpäiväisinä aresteina
tottelemattomuudesta esimiestä kohtaan. Sitten meille jaettiin jälleen
aseemme ja varusteemme ja suoritimme sotapalveluksemme loppuun.
Viimeisen kerran kuulimme tekosestamme lopputarkastuksessa. Korkea
upseeri sanoi: Tämäkö komppania se näki rajan? Käveli rivien päähän ja
julisti: Näillä miehillähän pääsee vaikka Roomaan... Heitti lapiollisen
höystöä joukkoomme.

Siten me pääsimme, kuten koirat veräjästä, vaikka olimme estäneet sodan
ja piru ties mitä kaikkea. Et kykene kuvittelemaankaan. Kenraalit
eivät kyllä pistäneet miekkojaan tuppeen, mutta me emme marssineet.
Siksi tästä alkuunsa tyrehtyneestä sotaretkestä ei ehkä kirjoiteta
muistelmia...

Nousimme nuotiolta.

Minun silmissäni tuo lumiseen metsään hiihtävä mies oli kuten
historiallinen henkilö, historiantekijä. Hän oli ollut mukana
suurissa tapauksissa, jolloin taidoton lauma herää unestaan, tahtoo
ja voi jotakin. Jälleen minut täytti tunne elämän rikkaudesta ja
valtavuudesta. Sahasimme puuta, iskimme koloraudat jäiseen kaarnaan,
emmekä näyttäneet erin uljailta. Mutta olimme kuitenkin valtava vipu,
joka hetken tullen liikutteli koko maailmaa, muodosteli sen kasvoja
kuten savea.

Ei missään ollut niin hyvä elää kuin tässä maailmassa, viipyä ja
katsastaa, mitä huomenna tapahtuisi.

(1934)




MITTA


Talvipäivä oli kylmänkaunis. Aurinko paistoi kyllä ylen matalalta,
hyvin viistoon, mutta sen säteet saivat kuitenkin hangen lumikiteet
säkenöimään kuten tuhat pientä kynttilää olisi sytytetty. Myöskin
jokivarressa kohoilevien tukkikasojen kyljet, tukkipuitten ruskea
kaarna punersi kauniisti armaan auringon säteitten niihin sattuessa.

Mutta näitten tukkikasojen ääressä seisovien kahden miehen mieltä
ja sydäntä ei askarruttanut eikä liikuttanut noiden kaadettujen
kuolleitten pohjolan kasvikunnan valtavimpien tuotteiden pinnan
kauneus. Pohjolan kuulu vihreä kulta liikutti heitä aivan muista
syistä. Toinen näistä miehistä oli yhtiön mies, mittamies, työnjohtaja.
Hänen kulmansa olivat nyt ankarassa rypyssä ja silmä melkoisen koreana,
kun hän silmäsi salavihkaa toista miestä, joka oli Kolun talon isäntä,
näiden tukkipuitten myöjä. Heille oli tullut erimielisyyksiä. Isäntä
oli päässyt siihen vakaumukseen, että häntä on jutkautettu puitten
mittauksessa, että mittaa on käsitelty siten, että puut menevät
oikeaa ohkaisemmista, mainitsemattakaan nyt siitä, että tukkien
pituus ja poikkileikot ovat järjestetyt ostajalle edullisimmalla
tavalla. Hän ei ollut hyväksynyt yhtiön mittausta, joka oli suoritettu
tämän työnjohtajan johdolla. Hän oli mennyt niin pitkälle, että
oli valmistanut oman mittansa, niin sanotut mittasakset, joitten
kanssa hän nyt tuossa hääri todistaakseen, että hänen puunsa olivat
luonnossa vahvempia kuin yhtiön mittakirjassa. Hän näytti jo olevan
voitonriemuinen ja julisti, että onneksi on maailmassa mielettömiä ja
kielettömiä, jotka kuitenkin toden sanovat.

— Kyllä se, isäntä, kuitenkin on niin, että minäkin luulen jo osaavani
puun mitata. Teidänkin on otettava huomioon, että puu mitataan
ohuimmalta kantilta kuten kauppakirjoissa mainitaan ja että kuori ja
kaarna ei ole mitään puuta. Ei yhtiö voi sitä puusta ottaa, kun se ei
sitten saa sitä puusta menemäänkään...

Mittamies puhui kutakuinkin rauhallisesti, vaikka hänen sisässään
kiehahteli. Mokoma kääkkä! Mikä se luulee olevansa ryhtyessään
arvostelemaan heidän mittaustaan, niin suoraan sanoen epäilemään
häntä vääryyden teosta. Sitä se on! Nämä yksinkertaiset ihmiset
ovat näkevinään oikean ja väärän rajan häikäisevän selvänä näissä
mitta-asioissakin, vaikka mittaus, kun siihen lähemmin syvennytään,
on hyvin pulmallinen juttu. Eivät ne nämäkään käsitä hyvää ja pahaa
silloin kun myyvät pinotavaraa, virittelevät sellaisia pinoja, että
ne muistuttavat jonkinlaisia loukkuja... Mutta nyt tämä Kolun kääkkä
tekee tällaisen riesan! Jo tämäkin herättää pahaa verta kansassa, jopa
sitten se jos hän nyt pääsee tuumansa perille. Kaikki rupeavat silloin
peukaloimaan heidän kanssaan puunmitassa ja sanomaan, että oikoa oli
pitänyt vääryydet kolulaisen kohdalla. Jos tämä asia pääsee niin
pitkälle, niin se on hyvin, hyvin huono juttu hänelle itselleenkin. Hän
joutuu silloin epäsuosioon, hänestä tehdään syntipukki, ehkä koko hänen
leipävartaansa katkaistaan. Kyllä hän herrat tuntee. Pienin se aina
saa syyn päälleen, vaikka olisi elänyt kuinka tarkoin tahansa heidän
koulutuksensa jälkeen. Eivät ne ole vääryyteen neuvoneet, mutta onhan
tämä nyt itsestään selvää, että aina on elettävä hieman taloonpäin,
katsottava että hopialanka juoksee katkeilematta, aina taloon päin.
Siitä ne herrat tykkäävät, mutta siitä ne eivät tykkää, jos täällä
kentällä tulee ottaneeksi ikäänkuin liian karkean jyvän...

— Enhän minä sitä epäilekään, että ette osaisi mitata. Voitte osata
liiankin hyvin, puheli isäntä parta huurteessa ja lisäsi sitten
korjatakseen viimeisen lausumansa epäiltävää vihjausta. — Tai meillä on
erimielisyys siitä, että miten olisi mitattava.

— Siltä tuntuu. En minä osaa lähteä mittaustani korjailemaan. Puhukaa
Ukolle. Mittauttakoon minua pätevämmillä miehillä, jos aihetta näkee...

He lähtivät kävelemään tukkikasoilta ärtyisässä sovinnossa läheistä
mökkiä kohti ryypätäkseen kahvit. Isäntä heitti mittansa hankeen ja
meni sisään, työnjohtajan jäädessä vielä seisoskelemaan nurkkajuureen.
Hän otti siinä käsiinsä isännän mittasakset ja silmäili niitä tovin
mietteissään. Sitten hänkin astui sisään mökin renkkasevasta ovesta
tuoden tullessaan pakkashuurupilven. Kuuma kahvi näytti parantavan
hänen mielialaansa ja hän kertoi isännälle muutamia juttuja, joita
liikkuva mies tulee usein osanneeksi. Hän näytti nyt unhoittaneen
kaiken kaunan, näytti kannattavan aatetta, että älkööt ihmiset
riidelkö, vaan asiat.

Kun he lopulta lähtivät ja tulivat ulos ja isäntä aikoi ottaa
mittasaksensa, niin yhtiön mittamies ojensikin kätensä ja alkoi
tarkastella tuota välinettä. Hän veti kuten mietteissään hitaasti
takataskustaan mittapuikon ja silloin hänen osoitteleva etusormensa
alkoi isännän silmissä kuvastella suksisauvan pituiselta. Oli käynyt
ilmi heti ensisilmäyksellä, että isännän sakset eivät pitäneet kutiaan,
hänen tuumansa eivät kestäneet arvostelua.

— On siinäkin mitta! sanoi mittamies ja heitti ylen halveksivalla
eleellä sakset hangelle. — Kaikkia niitä tuodaankin puunkylkeen...

Isäntä oli hyvin hämillään ja hyvin hämmentynyt. Hän ei olisi joutunut
enempää ymmälle, vaikka mittasakset olisi isketty pirstaleiksi hänen
päähänsä. Vääryyksiä hän oli lähtenyt oikomaan ja nyt kävikin ilmi,
että hänen omassa kourassaan oli väärä mitta...

— Minä kun olin tekevinäni sen niin tarkan ihan tuumaspuulla, soperteli
hän tuskissaan.

Mittamies vaikeni ynseästi ja epämääräisesti hymähdellen. Isäntä oli
aivan masentunut. Hän alkoi puhua ikäänkuin anteeksi pyydellen, että
ehkä hän sittenkin tyytyy jo toimitettuun mittaukseen. Ehkä siinä ei
loppujen lopuksi olekaan kummia tullut, ei se ainakaan sivu leivästä
viene. Mittamies sanoi, että se oli oikeaa puhetta. Mitäpä vakaiset
miehet rupeaisivat joutavia rähjäämään.

Kun he sitten erosivat ja mittamies oli yksin, niin hän veti
housuntaskustaan muutamia lastuja, heitti ne hankeen ja potkaisi lunta
päälle. Hänen suunsa oli hupaisessa naurunmareessa. Mikä sukkela
temppu! Mikä onni, että miehen ronkalla riippuu pystyvä puukko. Se on
tärkeä työväline siinäkin missä äkkinäinen ei osaisi sitä käyttääkään.
Joskus kun on kulunut tarpeeksi aikaa, on tämä hupainen juttu
kerrottavaksi ryypyn ääressä.

Mittamies lähti astumaan kepein askelin kuten pohjolan raikkaassa
säässä on tapana kävellä, varsinkin silloin kun on onnellisesti
selvitty pulmallisista seikoista.

Hän kertoikin juttunsa ryypyn ääressä, sitten kun se kuului kaukaiseen
menneisyyteen, historiaan, kuten jo melkein kuuluu tuo suomalainen
talonpoika, jonka mailla puut saivat vielä kasvaa ja vahvistua, niin
että niistä tuli tukkipuita, pohjolan kasvikunnan komeimpia tuotteita.

Hänen onnistuikin huvittaa kumppaniaan.

— Sillä lailla! Kyllä te puumiehet olette eri piruja...

Ja mittamiehen naamiomaisten kasvojen takana hymyili ylpeys: tuuma tai
tuuma, mutta pääasia on päästä tuumansa perille.

(1938)




VIIMEINEN SUUPALA


Oli eräs nälkäaika ja oli muutamia sillitynnyreitä, joita ei suinkaan
avattu, että nälkäiset ihmiset olisivat saaneet kalaa. Ne makasivat
varastossa visusti suljettuina ja keinottelijat kävivät niillä kauppaa,
myivät ja ostivat ja hyötyivät eräitä markkamääriä ja odottivat yhä
suurempia voittoja. Kun tynnyrit loppujen lopuksi avattiin, niin sillit
olivat jo mätiä ja pilaantuneita, ihmisravinnoksi kelpaamattomia.

Tällainen näyttää typerältä ja pahalta huushollilta.

Mutta oli eräs toinen nälkäaika, jolloin ainakin erään sillitynnyrin
avaamisesta, vaikka rasvainen silli täyttikin nälkäisen miehen vatsan,
ei kuitenkaan koitunut mitään hyviä asioita.

Tätä suurta nälkäaikaa nimitettiin myöskin yleismaailmalliseksi
talouspulaksi, joka kuten kummallinen ja käsittämätön noituus rasitti
eräinä vuosina ihmiskuntaa.

Tänä aikana eräs suomalainen puunkaataja ja käsittelijä, jätkä,
oli tosiaankin onnistunut saamaan muutamia markkasia, joilla osti
ruokatavaraa, muun muassa joitakin sillejä. Hän tunsi silloin itsensä
vöyrääksi eläjäksi, sillä kevät oli päälle painumassa ja kevään mukana
tulisi uittotöitä ja niiden keralla edelleen eloonjäämisen onni.

Toivorikas sillien omistaja nouseskeli sitten erämaan puron latvoille,
tukkikämpille, odottamaan vesien avautumista, nouseskeli monen muun
pojan mukana, joita kaikkia yleismaailmallinen talouspula ajoi ja
rasitti. Niin, sama voima heitä liikutteli, mutta kuitenkin heissä oli
eri asteitten ja asemien miehiä. Oli rahattomia ja ruoattomia ja oli
sellaisia, joilla näitä hyvyyksiä oli vielä sukusensa.

Niin saavuttiin päämäärään, puron latvan kämpille, josta uiton piti
alkaa, ja niin sinne saapui yhä uusia miesparvia joka päivä. Jätkän
nousu oli ällistyttävän suuri ja heidän määränsä kuvasteli silmissä
todellistakin suurempana: tuntui uskomattomalta, että heitä enää oli
missään muualla. Sillä töitä oli vallan vähän. Huhu täällä alkavista
suurista uitoista oli kulkeutunut laajalle. Oli niin monia miehiä,
jotka halusivat työtä, ainoastaan raskaita, raakoja ja suoria
ruumiillisia töitä voidakseen elää. Mutta aika oli sellainen, että
tuollaiset tuumat olivat monelle vain tavoittamattomia unelmia. Niin,
työihmisen yksitoikkoinen elämä oli vain kaukainen haave...

Kämpillä odotettiin vesien avautumista, työn ja niukan tienestin
suurta, käsittämätöntä onnea. Ja oli jo ilmeistä, että vain harvoille
heistä tuo onnen arpa lankeaisi. Sillä jätkän nousu oli ällistyttävän
suuri. Joka päivä odottajat lisääntyivät, joka päivä yhä uusia miehiä
lankesi aivan rahattomien ja ruoattomien surkeaan säätyyn. Löytyi
miehiä, jotka jakoivat sumeilematta kaiken maallisen omaisuutensa
lähimmäistensä kanssa, jotka eivät tulleet siitä sen täyteläisemmiksi.
Mutta toiset söivät omansa yksin kuten kissa saaliinsa. Nähtiin nälkää,
nähtiin kavereita, jotka olivat paastonneet vuorokausikaupalla, mutta
joiden puheet siitä huolimatta pysyivät särvinmäisinä, komeina ja
leukavina. Ne, jotka vielä pystyivät syömään, tekivät sen salavihkaa,
sillä syöviin miehiin katsottiin kuten mässäileviin pohatoihin.

Kevät, vesien avautuminen, viipyi ja viipyi ja kansa lisääntyi
lisääntymistään, köyhä ja rahaton kansa. Oli yhä ilmeisempää, että vain
harvat olivat valitut, vaikka niin monet kutsutut. Niin, raamattujen
mukaan oli käyvä, mutta silti kaikki pysyivät paikoillaan ja odottivat,
sillä mihinkään ei ollut menemistä. Erämaa oli ympärillä ja erämaata
oli näille miehille koko maailma. Vain täällä he saisivat, jos onni
suosisi, tuota himottua työtä ja tienestiä.

Ja yhä eneni rahattomien ja ruoattomien sääty, paastopäivät
lisääntyivät ja kansa alkoi käydä enimmäkseen vähäpuheiseksi ja juroksi.

Eräänä aamuna ilmestyi ukkoherra kämpän portaille ja karjaisi, että nyt
aamukahville, jätkät! Sitten hän heittää romahutti kourallisen markan
rahoja ilmaan, mistä ne pirisivät kämpän pihamaalle.

Eikä tässä ehkä ollut mitään ilkeämielisyyttä, vaan iloista ja
ajattelematonta kokeilun halua. Ehkä myöskin ajatus, että näin
parhaiten löytyisivät hyväntekeväisyyden tarpeellisimmat kohteet.

Mikä unohtumaton kohtaus! Sillä muutoin niin ylväät puunhakkaajat ja
käsittelijät, suomalaiset jätkät, ryntäsivät tosiaankin likaiselle
ja rapaiselle pihamaalle ja taistelivat kynsinhampain, nelinkontin
sinne tänne pirisseistä nikkelimarkkasista, kalvoivat niitä kurasta
kuten kultasirpaleita. Niin peräti oli niin sanottu yleismaailmallinen
talouspula heidät runnellut, niin armottomia ruokarupeamia heillä
oli takanaan, niin ihanana kuvasteli heidän mielensä silmissä lämmin
kahvikuppi tai pala leipää.

Muuan vanha puunkaataja lausui mietelmän, että monesti hän oli nähnyt
rahan ja köyhän lapsen saavan ihmeitä aikaan, mutta ei koskaan mitään
tällaista, eikä haluaisi nähdäkään.

Näinä päivinä tapahtui myöskin tuon sillinomistajajätkän lankeaminen
omistamattomien säätyyn. Viimeinen silli oli käsissä ja sitten olisi
turvana vain laupias odotus. Hän söi silliään ja eräitä palavia
katseita heitettiin hänen ja hänen sillinsä päälle. Joku sylkäisi ja
sanoi, että silliä syönyt haisee köyhälle. Mutta muutaman heistä, ehkä
hänen ruokarupeamansa oli pisimpiä, valtasi voittamaton halu saada pala
tuota silliä. Hän pyysi, että sillinsyöjä jakaisi jäljellä olevan kalan
hänen kanssaan. Tämä vastasi, että se oli hänen viimeinen sillinsä,
viimeinen ruokansa ja omaisuutensa ja tänään ei kukaan auttaisi ketään.
Sillinkärkkyjä vihastui ja sanoi, että hän oli jakanut omastaan niin ja
niin. Nyt hän ei itse saa edes sillin häntää, kun toinen ei epäilemättä
vielä tiedä miltä nälkä näyttää. Sana seurasi sanaa ja ennestäänkin
ärtyisät miehet kävivät yhä kiukkuisemmiksi.

Kun sillimies juuri nielaisi viimeistä suupalaansa oltiin niin
pitkällä, että keskustelutoveri sanoi, ettei se silli sinua pitkälle
auttanut ja tempaisi puukkonsa esiin.

Hänen pistonsa oli hyvä. Tappo oli tapahtunut.

Löytyi miehiä, jotka näkivät siinä hyvän asian: kuollut ei kakkua
tarvitse ja toinen pääsee suuren talouspulan sekasorrosta ruunun
varmoihin leipiin. Ehkäpä oli myöskin avautunut pari vapaata paikkaa
valittujen lasten joukkoon — töihin pääsyyn vesien auettua.

Mutta myöhemmin huomattava talousmies kirjoitti, että maa oli
kestänyt hyvin yleismaailmallisen talouspulan. Niin, ehkäpä tässä
maassa ei ollut mitään pulaa ollutkaan. Eräitä epäterveitä yrityksiä
oli sortunut, mutta yleensä yhtymät ja yleiset laitokset olivat
vaurastuneet, maan kansallisomaisuus karttunut.

(1938)




IHMISET ASUVAT


Järvellä olo oli jo melkeinpä kurjasta. Tuuli ja myrskysi, vihainen ja
ilkeä viima tunkeutui läpi pukimien ja vesipärskeet jäätyivät veneen
laitoihin ja kohmeisiin käsiin. Mutta muikku on hullu kala: kuta
pahempi sää, sen enemmän se liikkuu. Tahi lihalliset halut liikuttavat
sitä. Oli sen kutuaika, myöhäinen syksy, jolloin suuri järvi vyörytteli
vesiään synkeänä ja mustanvalkoisena, pärskeisenä. Mutta tässä omassa
lemmentouhussaan nuo pienet kalat uivat myöskin suurin määrin kavaliin
verkkoihin. Saalis miestä yllyttää. Se pani meidät kärsimään vaivaa ja
sään tuimuutta.

Kun pääsimme rantaan, kantaa retuutimme verkot saunaan, jota olimme
lämmäyttäneet aivan sitä varten, että saisimme irroitella kalat sulin
sormin. Mutta kylmä pysyi yhä ruumiissa, se tuntui tunkeutuneen aina
ytimiin asti. Sen vuoksi oli oikein ilo nähdä törkypartainen ukon naama
saunan ovella. Hän kutsui meitä kahville. Se oli pieni ilo ja samalla
kauhistus.

Asustimme pienessä, yksinäisessä torpassa suuren, karurantaisen,
erämaisen järven rannalla. Ja tämä mökki ei kehumista kestänyt miltään
puolelta. Sellainen asumus se oli, oikea perisuomalainen korpitorppa.
Paitsi ukkoa oli siinä kaksi aikamieheksi saapaa poikaa ja sairas
muori, joka oihki ja yhki nurkassa. Mutta mökin pääasialliset asukkaat
ja herrat näyttivät kuitenkin olevan ne senkin seitsemäntuhatta
russakkaa, joita vilisi kaikkialla. En elämässäni ole nähnyt, enkä
nähnekään, sellaista kotieläinten runsautta. Niitä oli vallan
mahdottomasti ja ne olivat villejä ja hävittömiä.

Kun tulimme kahville juosta vilistivät ne kuten sekapäiset pöydän
pinnalla. Sait siepata äkkiä kupin kouraasi muuten ne ehtivät
ennemmin ja sokeriastiasta oli hängittävä niitä pois ennenkuin sait
nokareen hyppysiisi. Mökin miehet suhtautuivat niihin kuten ainakin
luonnolliseen asiain tilaan, eikä minuakaan vähä iletä, mutta kuitenkin
tuntui tympeältä. Sai kokoilla päättäväisyyttään kuten huimaan
hyppyyn. Sai ajatella, että miksi pitäisi toisen olla hienostelevampi
toista. Eikö pyhä Paavali sano, että mitä joku uskaltaa, sen minäkin
uskallan... Miten tahansa, kuuma juoma lämmitti suloisesti vilun
puistamaa ruumista.

Mutta kauhea vaiva ja rasitus nuo eläimet meille olivat. Kun iltaisin
keitimme kalasoppaa sai pitää varansa raottaessaan kattilan kantta,
ettei niitä olisi pudottautunut pataan ylhäältä käsin. Luultavasti
ne kärsivät nälänhätää, vainusivat ruuan jo kaukaa ja syöksyivät
vaikka omaan turmioonsa. Oli niissä kärsimistä! Mutta mökin asukkaat
näyttivät olevan kärsivällistä väkeä. Monesti ihmettelin, etteivät
he jo perinjuurin suuttuneet meihin, huonemiehiin ja käypäläisiin.
Sillä pahasuiset kaverit puhuivat alituisesti heidän syöpäläisistään,
möykkivät ja tappaa rusikoivat niitä.

Mutta pahinta oli öisin. Pariin yöhön en ollut saanut juuri
silmäntäyttä unta. Sillä yön pimeydessä russakkain rohkeus kohosi
huippuunsa. Ne kävivät kimppuun, tarrautuivat käsiin ja kasvoihin
ja purivat arastelematta. Ympärillä kuulosti käyvän kuhina kuten
muurahaispesässä. Kuului pieniä kupsahduksia russakkain tippuessa alas
katosta. Yökaudet taistelin niiden kanssa. Jos yritin vaipua horteeseen
näin peloittavia unia suunnattoman kookkaiksi pedoiksi paisuneista
russakoista ja heräsin niiden puraisuihin. Ja mökin loukossa voihki ja
haisi sairas muori.

Siinä taisteluiden välillä oli aikaa miettiä tämän maailman olemusta.
Oli tämäkin asumista! On niin monenmoisia ihmisasumuksia, ihmekös
sitten jos on monenlaista ihmistä ja asukasta. Ihminenkö tekee asunnon,
vai muovaileeko asunto ihmisen...

Mutta siitä voi iloita, ettet ollut täällä mikään pysyväinen asukas,
että voit lähteä täältä milloin hyvänsä, saaliinasi muutamia napeksia
kirkaskupeisia muikkuja ja muutamia muiston sirpaleita.

(1938)




JUHANNUSHUVIEN JATKO


Juhannushuveissa tapahtuu paljon onnettomuuksia, kuten tilastot
todistavat: rakastumisia ja riitoja, kihlauksia ja pahoinpitelyjä.

Napeksen osalle oli langennut kumpaakin, ikäänkuin yhdessä nipussa.
Onnettomuuksien yhdistäminen vaikutti ehkä sen, että hän selvisi
toisesta vauriotta. Ei mitään kihlausta, mutta sen sijaan pahoinpitely.
Voit ristiä kätesi kiitollisena siitä, ettei ollut tapahtunut
miestappoa. Napes olisi voinut olla joko tapettu tahi tappaja,
mutta sotaonni tekikin hänestä vain pahoinpitelijän ja yhteiskunnan
asianomaiset laitokset harkitsivat hänelle muutamia kuukausia vankeutta.

Tuosta tilastojen todistamasta suuresta onnettomuuksien yöstä oli jo
kulunut viikkoja. Lehdet olivat pudonneet puista ja ruohot kulottuneet
ja kuolleet. Oli talvi, lunta ja pakkasta ja pimeyttä. Mutta tuon
pohjolan valoisan kesäyön hedelmät karisivat nyt Napeksen eteen.

Hän oli matkalla vankeuteen, linnaan.

Alku ei näyttänyt perin peloittavalta. Kotiseudun vankivyöräri oli
asettanut hänen kyytimiehekseen pahaisen poikasen. Esivallan rankaiseva
käsi ei tuntunut vielä ylen raskaalta. Voit oikaista itsesi reen perään
ja hyräillä kansanlauluja ruununkihloista ja rautavangista päästäksesi
oikeaan tunnelmaan.

Sillä tämä tapahtui siihen aikaan, jolloin maan talvisilla maanteillä
eivät vielä vierineet voimavaunut, jolloin joku korkeintaan uneksi
sellaisista, kertoi kaukaisten, rikkaitten ja viisaitten maitten
kulkuneuvoista ja sai suuren valehtelijan nimen.

Hevonen nulkkasi ja Napes, ruumin vanki, mietiskeli ja lauloi laulua.
Mutta kun ehdittiin seuraavalle vankiasemalle, niin tavattiin siellä
äreä ukko, joka katseli himoiten Napeksen nilkkoja.

— Ojennahan koipesi, niin pistetään hilut kinttuihisi! Taipale on
metsäinen, eikä koskaan tiedä mitä tuollaisen kyydilläajajan päähän
pällähtää...

— Turhaa komeutta kai se sellainen on! Jos minulla olisi ollut
pakokauhut, niin totta kai olisin jo loikannut tämän pojanrehvanan
reestä, jossa istuin ilman rautoja...

Heidän välilleen kehittyi riita. Mutta rautoihin ei Napesta lopultakaan
pantu. He istuivat rekeen äänettöminä ja ärtyisinä. Tuli tuisku ja
tie peittyi lumeen ja vanginkuljettajan pieni ja laiha hevonen, nuori
varsankukkaro, alkoi uupua. Isäntä itse nousi kävelemään suuressa
turkissaan, hengästyen ja hikoillen.

— Kävele sinäkin, roikale! ärisi hän vangille.

— Ei tuumaakaan! vastasi Napes. — Minä kuljen ruununkyydillä...

Hän laulahti, että ajetaan me poijat kyydillä, kyllä valtio kyydin
maksaa. Hän tuijotti hikoilevaa ja ponnistelevaa juhtaa ja ajatteli,
kuinka ihmisen turmelus ja pahuus lankesi viattoman luontokappaleen
ylle. Hän oli hetkisen kahden vaiheilla, mutta istui sittenkin reen
perässä leveänä ja levollisena. Oli suuri ilo tehdä kiusaa ukolle, joka
olisi pannut hänet tarpeettomasti kahleisiin, joka nimitteli häntä
roikaleeksi. Rikollisuus on raskasta, ajatteli hän, ja jumalattoman
sydän on kauhia.

Hämärissä he vihdoin pääsivät taipaleen poikki, rautatieasemalle ja
vankivyöräriin. He astuivat avaraan pirttiin, jonka penkille Napes jäi
tupakoimaan, kuljettajan astuessa isännän kamariin raskain askelin.
Sieltä ilmestyi sitten näkyviin tämä isäntä, seuraava vanginvartija,
karstapäinen ukko, ja hän pudottaa romahdutti eräät esineet Napeksen
jalkojen juureen.

— Siinäpä olisi herralle! Ojentakaapa jalkojanne, olkaa ystävällinen...

Ukko osasi olla ivallinen. Ja Napes huomasi hetken kuluttua olevansa
tuo kuuluisa rautavanki, josta kansa on laulanut haikeita lauluja.
Kuten omituinen, laiha käärme kiemurteli alaraajoja yhdistävä ketju
lattialla. Vain riitelemällä hän sai pitää kätensä vapaina. Sitten hän
sai syödä, ja hänen uusi vartijansa, talon isäntä, meni sisähuoneisiin,
jättäen Napeksen yksin pimeään pirttiin leveälle lavitsalle istumaan ja
tupakoitsemaan.

Hän oli nyt kahleissa, hän oli vanki, mutta oikea tunnelma ei
sittenkään ottanut syntyäkseen. Sillä ympärillä oli tuttu maalaispirtin
iltahiljaisuus. Kello tokutti, leivät kiikkuivat vartaalla, kalupuut
kuivuivat orsilla ja kissansilmät kiiluivat pankolta läpi pimeyden.

Tuntui jollakin tavalla epätodelliselta ja tarunomaiselta, että
oli olemassa rikoksia ja rangaistuksia, rautatouhuja. Napeksen oli
liikautettava jalkojaan tunteakseen ketjun omituisen helähdyksen. Hän
huokasi ja sytytti uuden savukkeen.

Sitten kuului kolinaa eteisestä, ovi kävi ja pirtin pehmoiseen
pimeyteen astunut olento sytytti tulen öljylamppuun. Kävi ilmi, että
hän oli talon naispalvelija, karjapiika, joka nyt palasi pieneltä
iltakävelyltä. Hän näytti pyöreältä ja pehmoiselta, oikealta upealta
maalaispiialta. Eikä hän näyttänyt pahoin ällistyvän nähdessään
penkillä oudon miesolennon, joka kahleketjuineen näytti niin
tallelle pannulta. Hän silmäsi rautavankia naisen uteliaisuudella,
hyväsydämisellä säälillä ja pelokkaalla ihailulla. Napes tervehti
kohteliaasti ja alkoi jutella ja hetken kuluttua, kun piika oli
riisuuntunut ja käynyt sänkyynsä, he olivat jo sangen pitkällä
tuttavuudessa. Napes huomautti, että penkki on perin epämukava
yötilaksi ja asiaankuuluvan kursailun jälkeen piika teki hänelle tilaa
vuoteessaan, muistaen sananlaskua, että kyllä hyvä sopu tilaa antaa.
Sitäpaitsi Napes muistutti raamatunpaikasta, jossa sanotaan, että jos
joku vaatii sinua kilometrin, niin mene hänen kanssaan kaksi.

Sitten hän ajatteli, että tämä ensimmäinen yö ruununvankina ei ole
niitä pahimpia asioita taivaan alla. Heidät kietoi maalaispirtin öinen
ja pehmoinen pimeys, jossa seinäkello tökötti ikäänkuin todistaen,
että hätää ei ole, eikä tulekaan. Ja piika oli pehmoinen, kuuma ja
huokaileva. Hän oli kuitenkin järkevä tyttö ja muisti antaa kohtalon
johdattamalle vuodetoverilleen hyödyllisiä neuvoja. Hänen olisi tuon
tuostakin romisutettava kahleitaan, muuten isäntä, vanginvartija,
tuo karstapäinen ukko kävisi ehkä kamarissaan epäluuloiseksi ja
tulisi katsomaan oliko hänen vankinsa tallella. Eikähän tuollainen
tarkastuskäynti olisi nyt tarpeellinen, eikä sopivakaan.

Niinpä Napes kohotti aina neljännestunnittain sääriään ja romisutti
kahleketjujaan pimeässä pirtissä.

— Raudat, kahleet! ajatteli hän. — Turhaanko teistä on laulettu
haikeita ja surullisia lauluja? Ettehän te naisissaoloa hidasta. Minä
tietäisin nyt värssyn lisää näihin rautavankilauluihin... Vaikkapa
nyt lieneekin asia niin, että tämä on poikkeustapaus ja minä olen
onnenpoika...

Sellainen oli sankarimme Napeksen ensimmäinen yö vankina ja raudoissa.

Mutta aamulla tuo karstapäinen vankivyöräri tapasi hänet penkiltä
pitkältään. Hän nouseskeli ylös kupeitaan sivellen ja tuijotteli suu
mareessa heliseviin ja kaliseviin kahleisiinsa. Ehkä hän ajatteli
ylimielisesti, että ette te naisissaoloa hidastaneet, vaikka teistä
on niin paljon lauluja tehty. Värssy lisää minun puolestani, värssy
lisää...

Sitten oli jatkettava matkaa junassa, vankivaunussa.

Kun vaunun ovi avattiin kaupungin asemalla, niin Napes näki, että
häntä oli odottamassa reslareki. Hän tunsi hetkisen olevansa tärkeä
henkilö, joka ei katoa eikä joudu niihin sattuu. Mutta sitten
hän katsoi himoiten kaupungin suoria ja sileitä teitä, valoja ja
maalailtuja kylttejä. Hänen mieleensä kohosi muistikuvia kapakoista,
niissä savupilvet leijuivat kuten valtavat siivet ja ryyppy kimalteli
pikareissa, ja hän ehdotti kyytimiehelleen, että pysäytettäisiin
hetkiseksi: kuuma kahvi tekisi hyvää. Ajomies sanoi, että se ei käynyt
päinsä. Talossa oli sellaiset tavat, että hevosta ei saanut seisottaa.

Hetken kuluttua he olivat sitten tuon kuulun talon portilla, vankilan,
linnan. Raskas ovi aukeni ja läpsähti sitten selän takana kiinni.
Napeksen korvaan tuo sulkeutuvan portin ääni kuulosti siltä kuten sitä
ei sen perästä aiottaisikaan avata.

Hänen oli mentävä suoraa päätä pääpirun eteen. Oli noustava portaat, ja
kauheasti romisivat kahleketjut venyessään jalkojen välissä.

— Sieltäkö sitä herraa tuodaan, jymisi Kölö-Pietarin ääni. Vielä
seurasi katajapensaan paloa muistuttavat asetussanat mokomasta
kahleitten kannosta.

— Ketjua on kannettava kädellä, tuosta lenkistä! Ettekö sitä tiedä?

— En, olen muukalainen täällä!

— Niin viisas kuin olettekin, niin viisautenne käypi täällä lyhkäiseksi!

Sinä iltana Napes pääsi kyllä eroon kahleistaan, mutta hän näki kuun
kumottavan ristikoiden lomitse kolkkoon huoneeseen, jonka lattialla
oli ristinmuotoinen kuvio, kuten omituinen kirjain, lukemattomien
askelten jäljet. Ja menneitten miesten, outojen aivojen, kiusalliset ja
levottomat ajatukset tuntuivat yhä asuvan tässä huoneessa. Kölö-Pietari
oli juuri seisonut ovella ja sanonut hyvää yötä. Napes sai tietää, että
siihen on vastattava: »jumala antakoon!» Ja hän vastasi, vaikka se
kivisteli hänen sydäntään kuten veitsen viillos.

Sitten hän makasi valvoen kovalla vuoteellaan ja totesi, että
maalaispirtit ja piiat olivat jääneet johonkin etäälle.

Seuraavana päivänä Napes seisoi monen muun miehen kanssa sillä kuululla
kivimäelle sepeliä lyömässä. Vartija pyssytorrakko olalla tarkasteli,
että paljat putoilivat kohtuullisella ahkeruudella. Sitäpaitsi hän
huvitteli haukkumalla heitä. Myrkyllisen kielensä ja mielensä vuoksi
hän oli kohonnut vankien keskuudessa sellaiseen maineeseen, että
naiset eivät ole vielä tehneet sen pahankiskoisempaa miestä. Napes
tunsi iloa kuullessaan, että tätä vartijaa oli äskettäin onnistuttu
rankaisemaan pudottamalla hänet likakaivoon. Hän oli ollut valvomassa
likakaivon tyhjentämistä ja esiintynyt sen reunalla niin kömpelösti,
että taitavat vangit saivat tyrkätyksi hänet vahingon päähän syvään
kaivoon pyssyineen päivineen. Siellä hän mylski inhottavassa liemessä.
Kun hänet vihdoin ongittiin ylös, niin hänen suustaan ja sieraimistaan
turskui likakaivon sisällys. Hän oli nävös kertakaikkiaan. Mutta hän
tointui, sillä tällaiset miehet eivät kuole koskaan. Tuli tuimat
tutkinnot, mutta vanhingolle ei mahda vankikaan mitään. Ei hänellä ole
silmiä selässään.

— Mutta nyt se vasta on myrkyllisenä, kuiskasi tämän kertonut vanki.
— Jos haluat nähdä sen tukehtumaisillaan, niin puhele likakaivojen
liukkaista reunoista...

Napes ei halunnut puhella niistä. Hän oli jo perinjuurin työlästynyt
tähän kivimäkeen, kuulun Pilven Veikon alueeseen. Idästä puhalsi viima,
joka kävi sisään takin avarasta kauluksesta, kun taasen sarkaliivin
korkea kaulus hankasi kaulaa vereslihalle.

Hän laulahti hiljaa: — etkö sinä tiennyt, että Kakolanmäellä on
kuritushuone kova...

Illalla hän puhutteli itse pääpirua, Kölö-Pietaria.

— Kyllä minä olen joskus ommellut, tehnyt räätälintöitä.

— No, niiksi ette sitä eilen sanonut, kun kysyin, että oletteko joku
ammattimies?

— Luulin, että siellä olisi hupaisempaa tuolla taivasalla.

— No, pitää antaa herran huvitella pitempään!

Mutta seuraavana päivänä Napes sai kuitenkin jäädä räätälintöihin,
valmistamaan noita hölttänätakkeja ja kaulaa hiertäviä liivejä. Muita
räätäleitä ei sillä kertaa ollut. Työtä sai tehdä melkein minkä
huvitti. Se ei rasittanut. Hän nukkuikin pitkät rupeamat oven alla,
mihin tirkistysaukosta ei nähnyt. Hän huomasi valheeksi tuon puheen,
että linna olisi niin tarkoin nukuttu talo, että lepo ei kävisi laatuun.

Hän joutui vartijansa kanssa huonoihin väleihin, sen jälkeen kun tämä
oli toimittanut Napeksen kuppatautisten kanssa samaan kylpyyn. Mutta
Napes äkkäsi sen, ei mennytkään kylpyyn ja valitti asiasta vankilan
lääkärille. Sen jälkeen vartija jutteli hänelle alituisesti ikäviä ja
Napes vastasi hänelle kahdenkesken mitä sattui, mutta vaikeni muiden
kuullen kuin muuri. Se vaati sisua, sillä tämä vartija osasi kyllä
puhella niin, että se kaiveli ihmistä.

Mutta enimmän sisua vaativat pyhäpäivän jumalanpalvelus ja pappi.
Tämä, Kaljupää-Aapeli, aloitti saarnansa, että te huorat ja varkaat ja
murhamiehet, ja sitten hän saneli edelleen, kauan, tuntikausia. Siinä
oli vankiraukan sitten istuttava ja kärsittävä, istuttava vakaisena
ja totisena, sillä muuten ei hyvää seuraisi. Mutta sydämessään hän
ajatteli tuijotellessaan Kaljupää-Aapelia, joka saneli ja saneli ilman
äärtä ja päätä, sydämessään vankiraukka ajatteli, että kirkonnaula
pitäisi päähäsi lyödä...

Nämä pitkäjäykkiset jumalanpalvelukset olivat hirmuisinta vaivaa ja
kidutusta.

Sitten oli eräs pieni ja alituinen vaiva: nuo korkeakauluksiset liivit,
jotka pyrkivät kohoamaan korviin asti ja hankasivat ihoa. Oliko niitä
kärsittävä, oliko räätälinkin? Eräänä päivänä hän riisui ne yltään,
mittaili ja piirteli liidulla uuden kaula-aukon ja tarttui jo saksiin,
mutta käänsikin sitten vain kankaan sisäänpäin ja harsi sen kiinni.
Hyvä tuli. Nyt voit käännellä kaulaasi vapaasti. Napes hyräili ja
juoksi tohveleissaan portaita alas, sillä alakerrassa oli paikka, jossa
hän kuumensi silitysrautoja.

— No, onko Napeksella nyt valittamista lääkärille? kysyi vartija, joka
ei voinut nähdä tätä vankia tuntematta kipua sisässään.

— Ryyppää likakaivosta, niinkuin Pilven Veikkokin, vastasi Napes
nähtyään, ettei muita ollut saapuvilla. Hän sieppasi silitysraudan ja
lähti verstasta kohti.

Mutta käytävässä hän kohtasi itse pääpirun, Kölö-Pietarin, joka heti
päästi julman haukkumatulvan. Napes seisoi ällistyneenä.

— Mikä teillä on päällänne? jyrisi Kölö-Pietari.

Hän oli heti nähnyt sen, mikä riitaveli-vartijalta oli jäänyt
huomaamatta sen vuoksi, että hänen sisäinen silmänsä näki Napeksen
yhteydessä vain muistikuvia eräästä valituksesta, joka oli suunnattu
häneen.

— Talon vaatteita nämä ovat, selitti Napes.

Kölö-Pietari tuijotti tuimasti liivin kaula-aukon avaruuteen.

— Meillä ei ole tuollaisia vaatekappaleita, kiljui hän. — Eikä saa
olla! Menkää töihinne! Tulen heti perästä, ja jos tuo liivi on vielä
silloinkin tuollainen, niin silloin teidät ottaa piru...

Napes juosta sukaisi yläkertaan, riisui liivin, ratkoi
uudistusompeleensa ja silittää hurautti kuumalla raudalla poimut
pois. Hän sai juuri liivit jälleen ylleen, kun Kölö-Pietari jo seisoi
ovella julmana ja hirmuisena. Hänen äänivaransa olivat hyvät. Napes
sai tietää, että talossa ei suvaita mitään uusia muoteja, ei ainakaan
Napeksen keksimiä, olipa hän mielestään minkälainen muotiräätäli
hyvänsä.

Napes seisoi pahaisena käärynä jättimäisen pääpirun edessä ja antoi
sanamyrskyn vyöryä ylitseen siunaten mielessään sitä seikkaa, ettei
ollut tarttunut saksiin uudistustyössään.

Hän sai oppia, että nuo kauheat liivit, hiljaisesti kiduttavat
vaatekappaleet, kuuluivat kertakaikkiaan ohjelmaan. Eikä hän sen erän
perästä yrittänyt mitään uudistuksia vankilaoloihin.

Hitaasti matoivat päivät, hitaasti, vaikka Napes otti varastettuja unia
verstashuoneensa oven alla. Hän sipsutteli käytävillä tohveleineen ja
silitysrautoineen, piti suukopua riitaveli-vartijansa kanssa ja vastasi
»jumala antakoon» hyvänyön toivotukseen iltaisin. Oli pakko vastata,
vaikka se oli hirmuista. Nuo pari sanaa viiltelivät sydäntä kuten
teräase.

Mutta päivät kuluivat sittenkin. Tuli hetki, jolloin Napes sai riisua
liivin, johon hän oli niin turhaan yrittänyt uudistuksia. Iloiten hän
kuuli raskaan portin lupsahtavan kiinni. Sinne jäivät Kölö-Pietarit,
Pilven Veikot ja Kaljupää-Aapelit omaan maailmaansa, jota Napes ei
huolisi kaivaten muistella.

Hän näki ihmetellen, että kevät oli jälleen tehnyt suurta työtään.
Aurinko paistoi ja likaiset lumenrippeet sulivat sihisten. Hän katsoi
kadulla kävelevää naista kuten uutta ja mieluista ihmettä ja huokasi
puoliääneen: vapaus! Nyt hän ymmärsi sen sanan merkityksen, nyt hän
ymmärsi, miten rikas hänen elämänsä oli ollut kaikessa köyhyydessään.

Myöhemmin hän ei kärsinyt kuulla kadehtivaa puhetta rikollisista ja
vangeista, jotka syövät huoletonna ruununleipää. Hän sanoi tietävänsä,
hän oli nähnyt. Mutta toisekseen hän saattoi sovittaa kertomukseensa
mahtailevat sanat kahleista ja raudoista:

— Eivät nuo naisissaoloa hidastaneet...

(1936)




KAHDET KASVOT


Suutari piirtää § nahkan pintaa peukalonsa vahvalla kynnellä.
Tähän ehkä tarpeettomaltakin näyttävään työn alkukaavailuun,
tähän yksinkertaiseen liikkeeseen, hän sai paljon sisällystä.
Oudonkin katsojan mielessä heräsi silloin ajatus, nousi jostakin
selittämättömästä syystä vahva vakaumus: nyt syntyy kenkä...

Niin ajatteli kirkkoherra, jonka suutari oli saanut asiakkaakseen. Ja
hänen raamatullisiin mielikuviin tottuneessa päässään vilahti myöskin
suuri tulkoon sana, kun hän näki suutarin mustan ja paksun kynnen
piirtoliikkeen.

Nyt piti saappaiden syntyä juuri kirkkoherralle. Hän oli itse tullut
suutarin mökkiin ruskea nahkakäärö kainalossaan. Kirkonmiehisyydestään
huolimatta hän halusi joskus olla ja näyttää vaatimattomalta
kansanmieheltäkin, joka nähdään toimittelemassa vähäpätöisiä
jokapäiväisiä askareita. Tämä käsityöläinen kuului kyllä ikäänkuin
toiseen maailmaan, oli toisen hengen lapsia, vieläpä sellainen, joilla
ei juuri toivoa ole. Sen kirkkoherra tiesi kyllä tarkoinkin. Mutta
suutari hän oli sellainen, että hänen neulomaansa saapasta sopi katsoa
ja siinä passasi myöskin seisoa ja astuakin. Jos tämä käsityöläinen on
nyt joskus ajatellut ja maininnutkin sitä ja tätä, niin kirkkoherran
saapuminen hänen työpaikoilleen on tuskin silti mitään ikeen vetämistä
epäuskoisen kanssa...

Kenkätilauksessa tarpeelliset puheet oli jo puhuttu. Suutari veteli
veistänsä hihnaan huolettoman taitavin elein ja heitti silmälasiensa
takaa tutkivan katseen kirkkoherraan. Hänen kelmeät kasvonsa eivät
ilmaisseet mitään, mutta hänen otsaluunsa alla piileili ajatuksia.

— Sellaiset ovat kirkkoherran kasvot. Ehkä ne ovat nykyhetkellä
kengänteettäjän kasvot. Omituista että ihmisellä, vieläpä
kirkkoherranakin, voi olla kahdet ja kolmet, kukaties kuinka monet
kasvot. Ne voivat vaihtua nopeastikin, äkkiä, ikäänkuin olisi painettu
peukalolla nastaan: niks ja laupiaat ja valistetut kasvot ja niks:
pimeys ja järjen kylmä tuulahdus...

Suutari oli nähnyt. Niin sanottu talouspula rasitti silloin maata
ja köyhä kunta kaikessa köyhyydessään hangotteli taistella myöskin
keuhkotautia vastaan, joka oli suuri vitsaus kansassa. Se pyysi
apua siihen seurakunnalta, joka oli hyvissä varoissa, raharikaskin,
pyysi lainaa osallistuakseen keuhkotautiparantolan rakentamiseen.
Tässä yhteydessä oli suutari nähnyt kirkkoherran kasvot valtuuston
kokouksessa. Ne olivat silloin arvokkaat, järkimiehen kasvot,
laskeskelevan liikemiehen kasvot. Verkkaan ja järkähtämättömän
järkiperäisesti hän osoitti, että seurakunta tarvitsee itse varansa.
Aivan lähitulevaisuudessa voi tulla kirkonrakennuksia ja muita.
Sitäpaitsi ei ole luvallista ottaa lasten leipää ja heittää penikoille,
ei ole luvallista käyttää seurakunnan varoja tarkoituksiin, joihin ne
eivät ole aiotut. On kyllä hyvä pelastaa ruumiit ajallisista vaivoista,
mutta se tapahtukoon toisilla keinoilla. Ei ole lupa ehdyttää lähteitä,
jotka isät ovat perustaneet sitä varten, että sielut pelastuisivat
ikuisesta vaivasta...

Mitä kirkkoherra tahtoi se myöskin tapahtui. Seurakunta ei myöntänyt
kunnalle lainaa ja keuhkotautiparantola jäi rakentamatta. Ja lauhkea
tyytyväisyys nousi kirkkoherran lihavahkoille kasvoille.

Mutta vielä samana päivänä oli suutari nähnyt hänet toisessa
tilaisuudessa, oli nähnyt toiset kasvot, toisen ihmisen. Haudattiin
nuorta tyttöä, köyhää, keuhkotautiin kuollutta, ja kirkkoherra puhui
hänen hautansa partaalla. Hän aivan itkuavääntäen saarnasi turmiosta,
jonka keuhkotauti aiheuttaa tunkeutuessaan koteihin. Kelmeä ja hieman
köyry suutari oli aivan ällistellen tuijottanut kyyneleitä, jotka
vierähtivät kirkkoherran poskille: oliko tämä sama mies, joka niin
äskettäin ja niin kylmäverisesti esiintyi valtuuston istunnossa...
Kuinka voivat ihmisen kasvot muuttua niin äkkiä, ikäänkuin
painettaisiin peukalolla nastaan...

Tällaiset ajatukset juokalehtivat suutarin päässä, kun hän huolettoman
taitavin elein hiaisi veistään hihnaan. Mutta samalla hän ikäänkuin
hioi kieltäänkin. Hän on tunnetusti puhelias mies ja hän haluaisi
henkensä rakennukseksi keskustella kirkkoherran kanssa. Hän sanoi
ensimmäisen, altakaivavan, ties mitä vihjailevan lauseen, joidenkin
ihmisten kaksista kasvoista. Mutta hän ei pääse pitkälle.

Kirkkoherran, kengänteettäjän, kasvot saavat uusia ilmeitä. On
ikäänkuin hän olisi nuuhkaissut ilmaa ja epäillyt nahkan pirteätä hajua
joksikin tulikiven katkuksi. On ikäänkuin hänen lihavahkojen kasvojensa
takana olisi huonosti lymyssä halveksiva ajatus suutarin lestissään
pysymisestä. Samalla näyttää siltäkin, ettei hänen korvaansakaan ole
tullut mitään maallista suutariviisautta. Hän lausuu jonkin kenkiään
koskevan huomautuksen, nousee kiireitään valitellen ja kävelee pian
tiellä kohti pappilaansa arvokkain ja määrämittaisin askelin.

Jo niiden pitäisi ilmaista näkevälle, että siinä on mies, joka ei
juoksentele hullun vasikan kanssa.

Mutta suutari viiltää nyt nahkaa pystyvällä veitsellään ja hänen hieman
kelmeässä lihassaan asuu turmelus ja kerskaus.

— Eipä kärsinyt kirkkoherran keskustella, ajattelee hän ja hänen
välkkyvä veitsensä tekee nahkan yllä sen saman eleen, joka oli tuonut
kirkkoherran raamatullisiin mielikuviin tottuneeseen päähän suuren
tulkoon sanan.

(1938)




KITARATYTTÖ


He osuivat yhteen portaissa. Hänellä oli kiharainen tukka ja kirkkaat
silmät ja raikas iho. Hänessä oli kuten ihmettelevää lasta ja hyvää,
hauskaa emäntää. Hän hymyili.

— Olemme kai saman talon väkeä. Minulla on muutamia vieraita. Tulkaa
tekin kahville.

Neiti asui vuokralla talon kamarissa, ja Napes tovereineen oli talon
täysihoitolaisia. He työskentelivät puutavaranlajittelupaikalla. Mutta
neiti oli pelastusarmeijalainen. Iltaisin hän oli kokouksissa, mutta
päivisin hän piti pannua porossa aamusta iltaan ja kahvitti kyläkunnan
akkoja ja puheli heille jumalisia. Napes oli pannut merkille, että
tuo ylenpalttinen kahvinjuonti muistutti melkein mässäystä, ja
ihmetellyt, että mistä siihen varat riittivät. Mutta neiti oli päässyt
suureen-suosioon vaimoväen keskuudessa.

Nyt oli Napeskin joutunut tuohon ikuiseen kahviseuraan. Kävi ilmi,
että tuo uskonnollinen nuori nainen saattoi rupatella ystävällisesti
jätkämiehellekin. Hänellä oli sirot nilkat ja notkeat sormet kitaran,
kielillä. Sillä hän lauloi ja soitti kitarallaan. Sitten hän kutsui
Napestakin kokoukseen.

Oli vapaata iltaa, eikä ollut mitään tekemistä. Meno mäntypuskaan,
likaisten korttilehtien selaajien pariin tuntui tuon puhtoisen neidin
puhuttelun jälkeen melkein syntiseltä, eikä uistimen heittely jokeen,
josta kalaa ei usein kuulunut, myöskään huvittanut. Uskonnollisista
menoista hänellä oli myöskin ankarat ja varoittavat kokemukset. Hän
ymmärsi hyvin sananparren: ikävä kuin mustalaisella kirkossa. Mutta
kuitenkin hän käveli pelastusarmeijan päreillä vuoratulle talolle.

Siellä ei ollut mitään istuimia. Lieneekö ollut köyhyyden ja nöyryyden
merkki, että koko seurakunnan piti istua kyyröttää lattialla. Mutta
kyyröttäjiä oli lattia täynnä, ja Napes painui heidän joukkoonsa.
Neiti saarnasi kauniisti ja kiihkeästi, ja akat itkivät. Se oli heidän
huvituksensa. Sitten neiti lauloi ja soitti kitarallaan. Se kuulosti
hyvältä, ikäänkuin marssi taivaaseen olisi alkanut nyt juuri, kuten
polku taivaaseen ei olisikaan min karu ja kaita, kuten joskus oli
uskoteltu.

Menojen loputtua he palasivat yhtämatkaa. Asuivathan he samassa
talossa. Ilta oli kesäinen, kirkas ja lauha. Tyttö jutteli
ystävällisesti hymyillen, ja Napeksesta tuntui, että oli hyvä elää
maailmassa, jossa tuollaiset kitaratytöt laulelivat ja osoittivat
oikeata tietä.

He toivottivat toisilleen hyvää yötä harmaan, tukevan asuintalonsa
pihamaalla.

Tyttö meni kamariinsa, mutta Napeksen yösija oli jossakin puotirivin
huoneessa. Kesäyön valo siivilöity! sisään pärekatosta ja laulurastaan
intohimoinen hupatus kantautui korvaan läheisestä metsiköstä. Napes
kääntelehti vuoteellaan, ja hänen sisäisen silmänsä edessä olivat eräät
kiharain kehystämät kasvot, eräät notkeat sormet kitaran kielillä.
Miten hän olikaan saarnannut raamatun sanoilla elävältä kuolleista?
Sillä ei voida tarkoittaa mitään muuta kuin niitä, jotka nukkuvat
tällaisina öinä.

Hän nousi istualleen ja alkoi hamuilla vaatteita ylleen. Toveri
havahtui.

— Mihin sinä nyt?

— Kävi miten kävi, mutta yritän tuon kitaraneitin ääreen.

Sorakielinen toveri noitua purrasi vihoissaan.

— Nythän sinä olet tullut aivan hulluksi! Sehän on suuri uskovainen.
Siitä se ätäkkä nousee ja menetämme hyvän kortteeritalon...

— Tulla mitä tulla!

Napes meni. Mutta hän seisoi pitkän tovin valkouutimisen akkunan takana
hiljaisessa yössä. Häntä pelotti armottomasti. Tuo neiti osasi olla
niin veikeän, auttamattoman hurskaan näköinen.

Vihdoin hän naputti arasti ruutuun. Sänky rasahti ja uutimien rakoseen
ilmestyivät siniset silmät kysyvinä, kummastuneina. Sitten silmät
hymyilivät: sehän oli tuo nuori uittotyömies sellaisen armonkerjäläisen
näköisenä.

Akkuna avautui.

— Olkaa hyvä...

Napes livahti sisään notkeasti kuten kärppä. He istahtivat vuoteen
reunalle, ja juttelu kävi luontevasti. Kesäyö on valkoinen ja pehmeä.
Voisiko silloin ajatella, että synti on aina väijymässä oven takana.

Kävi niin, että he havahtuivat vuoteesta oven jysäykseen. Oli
aamu ja emäntä oli ylhäällä. Kaksi rakastavaista esiintyi hieman
hätääntyneesti, sillä saarnaajattaren akkuna oli pihamaan puolella.
Mikä juttu, jos hänen kamaristaan keksittäisiin nuori jätkämies...

Mutta sitten Napes keräsi kenkänsä ja takkinsa kainaloonsa, pujahti
ulos akkunasta, säntäsi pihamaan poikki ja survaisi kantamuksensa
piiloon halkopinojen rakoon.

Sillä emäntä läimäytti jälleen pirtin ovea ja kulki pihamaan poikki.

— No, miten tekin jo ylhäällä olette? kysäisi hän äkätessään Napeksen
avojaloin ja hihasillaan.

— Meinottelin lähteä uistimelle, kun on näin sievä aamu... Mutta enpä
taida viitsiä.

Hän meni makuusuojaansa ja heittäytyi toverinsa viereen. Hän tunsi
paisuvansa ylpeydestä. Tuollainen korea ja hurskas nainen...

Toveri heräsi ja teki muutamia asiallisia kysymyksiä toisen
yön vietosta. Sitten hän nouseskeli, sylkäisi, noitua purrasi
sorakielellään.

— Ja niin suuri saarnamies se on olevinaan! Kaikenlaisia räähkiä niitä
on!

Napes säpsähti.

— Ei nyt sentään mennä niin pitkälle. Tuntuu, että sinä olet vielä
suurempi saarnamies ja ylenpalttisen synnin tuomitsemisen juuri on
kateus, niin on kirjoitettu.

Oliko tuo neiti nyt hänelle läheinen? Yhä hän tuntui pysyvän jossakin
toisella tasolla, siellä missä uskovaiset, hurskaat ja pyhät asustivat.

Oli kuten yllättävää nähdä hänet vielä päivästä päivään samoilla
maisemilla. Neiti oli yhä entisensä, kirkas, kiharainen ja raikas. Hän
saarnasi iltaisin niin kauniisti, että mummot saivat vesitellä. Hänen
pannunsa oli porossa aamusta iltaan, ja mummot saivat kahvitella.

Kun hän sattumalta kohtasi Napeksen katseen, kävi hänen huulillaan
pieni salamyhkäinen hymy.

Mutta oli kuten he nyt olisivat ujostelleet toisiaan. He karttoivat
kuten yhteisestä sopimuksesta kahdenkeskisiä kohtaamisia. Se tuntui
kaikinpuolin kauniimmalta.

(1937)




NÄKY


Aamu kajasteli punertaen ja sinertäen. Hetki oli oikeastaan
epämieluisan myöhäinen, mutta valkeaturkkinen jänis oli viipynyt
asioillaan. Paljon käpälänjälkiä oli jäänyt tuoreelle, pumpulimaiselle
lumelle, joka peitti hankiaisen rauskavaa kovuutta.

Valkeaturkkinen oli nyt päätynyt niityn laitaan, johon oli kaadettu
pieni haapapuu. Siihen sopi pysähtyä aterialle. Pientä rausketta ja
ristisuun vilkasta liikettä. Vihertävä parkki maistui erinomaiselta ja
puunlatva oli pian paljaaksi kaluttuna, valkoisena, outona luurankona.

Mutta silloin tällöin valkeaturkkinen kohosi takasäärilleen, sipaisi
mustakärkisiä korviaan ja mulkoili pullosilmillään ympäristöä,
murheilmeisen suun yhä vilkkaasti liikkuessa. Metsänelävän luontaista
ja luontevaa varovaisuutta, jota runsaitten ja rauhallisten
ruokapöytien ääreen istuva ei voi koskaan jäljitellä.

Kuitenkin tuo valkeaturkkinen oli liiaksi syventynyt toimeliaaseen
aterioimiseensa. Se oli juuri iskenyt hampaansa uuteen, mehevään
oksankuoreen, kun sen pitkät korvat aavistivat jotakin pahaenteistä
aamun kajossa. Se sävähti ja ponnahti komeaan hyppyyn kohti turvallisia
pensaita.

Pitkin metsänreunaa oli leijaillut kanahaukka, silmä terävänä ja
vatsassa kiukkuinen nälkä. Se keksi puunkuoriaterioitsijan ja leveät,
valkoisina välkehtivät siivet lisäsivät taitavasti liitovauhtia.
Eikä jänis voinut välttää kohtaloaan. Se suoritti juuri hyppyään
pajupensaaseen, kun se tunsi yläpuolellaan mahtavien siipien havinan
ja selässään jotakin kiinnitarraavaa ja raastavaa. Hätään joutuneen
jäniksen omituinen, vavahduttava parkaisu leikkasi kevättalven raikasta
aamua.

Mutta samalla hetkellä oli myöskin haukka, ilmojen tyranni, tavannut
kohtalonsa.

Pensaasta törrötti latvastaan kuivunut ja kuoriutunut pajunvirpa
kuten keihäänkärki. Haukan pudottautuessa alas kuten leimaus
tavoittaakseen saaliin iski se samalla valkoisen, tummien juovien
laikuttaman rintansa tuohon pistimeen. Se tunki lävitse höyhenten ja
lävitse kiivaan sydämen. Valtavat siivet läpättivät, selkähöyhenet
vivahtelivat hiipuvan nuotion tuhkanhohtoon. Mutta kynnet olivat jo
iskeytyneet saaliiseen ja käyristyivät siihen yhä lujemmin linnun
kuolinkouristuksissa.

Nuo käyrät kynnet, jotka olivat olleet niin monen metsänelävän
kohtalo, monen ihmiseläjän vankeudessa elävän kanankin, olivat
nytkin pettämättömät. Mutta nyt ei enää tapahtunut mitään veristä
herkkuateriaa hangella. Saalis oli saatu, mutta voimattomana riippui
käyrä ja julmailmeinen haukannokka sen yläpuolella.

Aurinko nousi ja lumet kimmeltelivät. Niityn laitaan ilmestyi ihminen,
suksillaan hiihtelevä polvenkorkuinen, metsämökin poikanen, jonka
tapana oli viritellä kavalia ansoja hirttääkseen valkoisia metsäkanoja
ja jäniksiä. Mutta ylen harvoin hän oli yhdyttänyt pauloistaan mitään
saalista.

Tänä aamuna tämä poikanen näki jo kaukaa omituisen ja ihmeellisen näyn:
suuri jänis laukkasi niityn reunassa, mutta ei päässyt eteenpäin. Joku
ihmeellinen voima tempasi sen aina takaisin hyppysijoilleen.

Pojalta pääsi pieni hämmästynyt ja pelokas äännähdys. Hän pysähtyi ja
kääntyi jo ympäri paetakseen. Hän vilkuili kuitenkin olkansa yli ja
näky uusiintui ehtimiseen. Mutta aurinko paistoi ja hanget kimaltelivat
rauhoittavasti. Poika rohkaisi luontonsa ja alkoi lähestyä ilmestystä,
hitaasti, epäröiden, kiertäen ja kaartaen, hoppujen lopuksi hän sitten
pääsi ilmiön perille.

Jänis kuin jänis, mutta haukka niskassa. Ja haukka oli kuollut,
seivästetty kuivaan pajunlatvaan kuten pistimeen.

Kuollut pyydystäjä, mutta elävä saalis.

Kun jänis yhä uudelleen ponnistautui epätoivoiseen loikkaan, antoi
vielä elävä pajun juuriosa perään, mutta tempasi sitten hyppääjän
vääjäämättömästi takaisin.

Mutta nyt sen turhat hypyt loppuivat. Metsämökin polvenkorkuinen poika
ei enää pelännyt ja hän osasi kyllä ottaa hengen haukkavainajan vankina
olevalta mulkosilmäiseltä jänikseltä.

Mutta metsänriista ei usein kuulu köyhien mökkien ruokajärjestykseen.
Se on parempia suita varten. Poika lähtikin heti riepoittamaan
saalistaan kylän kauppiaalle.

— Luuletko tuota lintua syötäväksi? kysyi kauppias.

— Ka, jäniskin! Pyydetty kai luvattomasti ja luvattomalla tavalla?

— Ei, vakuutti poika ja hän esitti kiireisen ja hypähtelevän
kertomuksen ihmeellisestä näystä, jonka hän oli nähnyt sen päivän
aamuna.

— Ka se! nauroi kauppias. — Jänis vain keinui ja keinui siellä niityn
laidassa. Se oli oikea kuolemankeinu. Kyllä sinusta metsämies tulee,
kun jo ensimmäiset metsästyskertomuksesi ovat tuollaisia...

Hän osti jäniksen ja se joutui kauppiaan pataan. Hän antoi myöskin
haukasta pienet kynsirahat, ja tuo komea lintu tuli ristiinnaulituksi
tallinoven yläpuolelle.

Mutta kertomus sen ja erään jäniksen kuolemasta tuotti pienelle
metsämökin pojalle suuren valehtelijan nimen.

(1937)




KAALEPIN EDISTYMÄTTÖMYYS


Lapset tulivat kansakoulusta. Talon tyttö ja poika, sekä Kaaleppi,
huutopoika, kunnanhoidokki.

He istuivat syömään. He hälisivät pöydän ympärillä.

— Niin ovat taasen kuin sudenpenikat, sanoi emäntä.

— Odottakaa, tuon keittoa. Kaalepin on syötyään lähdettävä lehmiä
hakemaan Takaveräjältä...

Tuvassa oli myöskin Mökin Marja-muori. Hän kutoi sukkaa näyttääkseen
toimeliaisuuttaan.

— On se tuo nykyaika, puhui hän. — Kun kaikki kunnanvaivaisetkin
koulua. Ei tuota ennen tarvittu...

Mutta emäntä ei ollut nyt puhepäällä. Hän vain hääri askareissaan.

— On kai se maailma parantunut köyhille, jatkoi Mökin Marja. — Niin saa
tuokin poikariepu istua ruoalle siihen mihin talonkin lapset. On se
niin ainakin tässä talossa...

Emäntä vain hymähti ikäänkuin ilmoittaakseen, että kyllä hän yskän
ymmärtää. Mieliähän Marja-muori halusi noutaa, höystää talon väkeä,
saadakseen omaan köyhyyteensä jotakin pientä lievitystä.

— Syönnin päälle se Kaaleppikin ymmärtää, pilaili talon poika. —
Koulussa se ei osaa mitään.

Kaaleppi muljautti vihaisesti. Tyhmyydellä tässä häntä kekätään
ja syönnilläkin. Mutta etpäs pärjännyt voimissa, kun päällesi
ärsytit viime viikolla. Sitten juoksit opettajalle ja äidillesikin
kantelemaan...

— Ei ne kaikki ole niin pääntaitavia, lohdutti emäntä.

— Syöhän vain, Kaaleppi, syö ruokaa eläkä aikaa, että joudut karjan
hakuun. Viivyt sinä siellä taasenkin..

Syötyään Kaaleppi riisui kenkänsä, talon pojan vanhat kengät. Niitä
piti pitää koulussa hoitotalon maineenkin vuoksi, mutta muualla hän
juoksenteli omasta halustaan avojaloin. Syyssäät olivatkin vielä
lauhoja.

Oikeastaan tämä karjanhaku oli hänestä mieluista. Olit hetkisen vapaa.
Ei kuulunut käskevää ääntä, että sitä ja sitä, Kaaleppi. Rengit ja
piiatkin olisivat toisinaan halunneet hänet ampiaisen kaltaiseksi
nopeudessa. »Pojan tolvana», sanoivat, ja olisivat ottaneet hänet
orjakseen, mutta nykyään hän osasi jo antaa heille vastauksen.

Mutta karjanhakijaa ei kenenkään silmä vartioinut. Oli paljon
mielenkiintoisia asioita: oliko jänis käynyt laihossa, pärähtikö
mäntypuskasta raskassiipinen metsälintu lentoon, uiko lammikossa sorsa,
oliko Tupa-ukon merrassa kalaa. Voit juoksennella mutkia kuten koira.
Jos sitten viipymisestä moitittiin, niin se oli myöhäistä. Kaaleppi
oli jo saanut siemauksensa vapautta, omaa aikaa. Sitäpaitsi hän osasi
puolustautua. Lehmät olivat pahoja roilaamaan, varsinkin se ja se, joka
paikkaan ne änkäytyivät...

Niin suoritti Kaaleppi karjanhakunsa ja sitten isäntä lähetti hänet
kylälle toimittamaan jotakin asiaa. Sen jälkeen olikin jo iltasen ja
unen aika.

Mutta aamulla ennen kouluun lähtöä hän sai pyörittää isoa veivikirnua.

— Veivaa sinä, Kaaleppi, sanoi emäntä. — Kun ei kukaan jouda...
Kuuntele siinä kun Mari lukee läksyä, niin se on kuten yksi tie ja
kaksi asiaa. Lue isommasti, tyttö!

Mutta eihän Kaaleppi kuunnellut mitä tyttö lukea holotti. Eikä olisi
kunnolla kuullutkaan, kun kerma kirnussa hölkkäsi ja lurahteli ja veivi
kitisi. Eikä kuuntelemisesta olisi ollut apuakaan Kaalepin läksyasiaan,
sillä tytöllä oli eri läksyt, hän oli eri osastolla. Emännän maininta
valautti vain hänen mieleensä pienen katkeran ajatuksen pisaran: nuo
ne saavat lukea ja olla miten lystää, mutta hänen pitää joka paikkaan
revetä...

Mutta pian hän unohtui kuuntelemaan kerman omituista ääntelyä kirnussa.
Sitten tuli hänen mieleensä ajatus: jos tuo tappi kirnun kupeessa
löysäytyisi auki, niin mitenkähän tuolta kerma roihahtaisi. Piirtäisikö
tuo valkoisen viirun yli huoneen, seiniin, lattiaan ja kattoon...

Kaaleppi heitti hetkeksi pyörittämisen kuten levähtääkseen, vilkaisi
ympärilleen, hivutti kätensä kirnun pullevalle kupeelle ja nyhjäisi
siinä olevaa tappia. Sitten pyöritys alkoi jälleen, ryhdikkäänä,
hytisevä odotus mielessä. Kohta kuuluikin kalahdus tapin pudotessa
lattialle ja kerman syöksähtäessä reiästä ohuena, valkoisena suihkuna.
Kaaleppi pyöritteli yhä kirnua tyhmistyneen näköisenä, kunnes emäntä
joutui hätään ja mainitsi sitä ja tätä.

Mutta Kaaleppi ei liioin kuunnellut. Hän silmäili ikäänkuin pettyneenä
valkoisia, epäsäännöllisiä roiskeita seinissä ja katossakin: ei ollut
syntynyt mitään yhtenäistä, suoraa, kaunista rantua...

— Näistä se sitten apu lehahtaa, pauhasi emäntä. — Elä siinä toljota,
ota kirja käteesi ja lue! Eihän niistä muuhunkaan nykyaikana,
tohkaisijoista.

Kaaleppi otti kirjan ja ehti sitä silmäillä vähän aikaa. Mutta hänen
mielessään ei ollut mitään opintorauhaa. Kerman ryöstäytyminen kirnusta
oli herättänyt koko talossa ulkonaista ja sisäistä levottomuutta.

Tuli aamiaisen aika ja lähtö kouluun. Matkalla tavattiin tovereita,
huudettiin, viskeltiin kiviä ja kinasteltiin. Kaaleppia kohtaan oli
aita matalin siitä, että hän oli kunnanhoidokki, huutopoika. Se kävi
häväistyksestä. Loukkaus ei ollut menettänyt koskevaa teräänsä paljosta
käytöstäkään. Kaaleppi kävi vihaiseksi, mutristeli suutaan, mulisteli.

— Kyllä kai te, rikkaat...

— Perintörikashan sinäkin olet, nauroi talon poika.

— Olet perinyt nuo housut ja kengät minulta...

Siitä riitti armotonta iloa, hohotusta. Mutta Kaaleppi käveli koko
loppumatkan äänettömänä, synkästi vaiti.

Koulussa hän ei tietenkään osannut läksyjään, kuten tavallisesti. Häntä
ei tunnilla saanut hevillä suutaan avaamaan, sillä yritellessään joskus
vastailla ja osuessaan aivan päinmäntyyn, oli hän saanut osakseen
koululaisten naurunrähäkän ja opettajankin säälivän hymyn. Sen jälkeen
oli hän tuntenut itsensä kuten avantoon pudonneeksi koiraksi.

Hän seisoi siis vaiti kuten tavallisesti, mykän uhman perikuvana.
Opettaja tunsi itsensä ihan avuttomaksi tuollaisen tietämättömyyden
edessä.

— Sinä et edisty vähääkään, Kaaleppi, päätti hän. — Turhaan yhteiskunta
sinun takiasi niin paljon uhraa. Etkö sinä yhtään yritä, Kaaleppi? Eli
missä on vika?

Kaaleppi vain seisoi vaiti, kuten tavallisesti. Eikä opettajakaan
huolinut ryhtyä kysymyksiään perinjuurin tutkimaan. Hänen päässään
häivähti vain viisas, keveä ajatus:

— Kunnanhoidokkeja... Näyttää siltä, että yhteiskunnan huonoimmat
ainekset pysyvät sinä mitä ne ovat. Sukuvikaa, isien pahat työt lasten
päälle...

(1937)




RÄHJYS


Latukan akan poika on arvostelun alaisena. Sillä asetuksissa sanotaan:
»Isänmaan ja laillisen yhteiskuntajärjestyksen puolustukseksi on
jokainen Suomen mies asevelvollinen.»

Siinä seisoi Latukan akan poika alastomana ja ujona. Hänen säärensä
olivat längellä, vatsa pullollaan, rinta litteänä, selkä vinona,
toinen olkapää alempana kuin toinen. Hän on kuten jokin kitukasvuinen
vaivaispuu. Hän on kuvatus sanalla sanoen.

Kutsuntaviranomaiset eivät voi olla hymyilemättä muistaessaan, että
uljaita sotureita tässä ollaan maasta polkemassa. Mutta sitten heidän
kasvonsa synkistyvät jälleen. Aivan liian paljon on tuollaista
rupuväkeä, lumpputavaraa. Isänmaan lapset eivät näytä olevan
uljaimpia...

— Onko mitään valittamista? kysyi valkokauhtanainen lääkäri.

— Minussa on keuhkotauti, sanoi Latukan akan poika, joka kaikesta
huolimatta pelkäsi, että ne tekevät hänestä sotamiehen. Ja sotamiehen
on hypätä jumpattava jos jotenkin herrojen edessä, eikä saa olla
mitään valittamista. Ja kun sinusta on kerran sotamies tehty, niin
sinut voidaan viedä sotaankin, jossa saat kuulan kupeeseesi ja herkeät
siipiäsi räpyttelemästä.

— Vai vielä keuhkotautikin, sanoi lääkäri ja kopautteli häntä jonkin
kerran rintaan, ohueen rintaan, jossa luut pongottivat kuten laman
konin kupeissa.

— Kääntykää!

Kutsuntatoimiston herrat katsoivat Latukan akan poikaa myöskin toiselta
puolelta. Mutta ei näky siitä muuksi muuttunut: kuvatus mikä kuvatus.

— Ja muutenkin sellainen rähjys, jatkoi lääkäri.

— Raakki!

Latukan akan poika tunsi iloa: soturuuden hän oli välttänyt. Mutta
samalla hän vihastui ja kävi katkeraksi: näin häpäisevät häntä.
»Rähjys!» On ikäänkuin ne panisivat hänen syykseen, että hän on
tällainen, ikäänkuin hän olisi vartavasten kasvattanut itsensä
tällaiseksi piileilläkseen sodan vaaroja. Saatana soikoon! Ei tässä
korkealta katsella, mutta miesten rinnalla on kestetty kuitenkin
jo vuosikausia. Olisitpa, puhtaan takin mies, edes päivän mukana
työnrinnassa, niin sitten tietäisit kuka se rähjys on...

Niin kulkevat kansassa kuten puuyhtiön miehet metsässä, tähystävät
juuresta latvaan ja lyövät merkkinsä ihmisiin. Eikä niille kelpaa muka
muut kuin terveet, suorarunkoiset, eläs kelpo asiaan: tykinruuaksi. Ja
onko sitten tosiaankin Latukan akan pojan oma syy enempää kuin puun
metsässä, että se on epäkelpoinen, vänttyrä, viallinen. Se on sattunut
siementymään huonoon maahan, kiviseen tahi veden vaivaamaan, se on
kärsinyt ravinnon puutetta ja sään tuimuutta tahi loukkauksia pienenä
näreenä, turmiollinen toukka on kalvanut sitä, suuret naapurit ovat
pimentäneet auringon, päivän valon. Se on kurkistellut jos johonkin
päin ja vängällä jäänyt kitukasvuiseksi ja pieneksi.

Onko siihen nyt katsottava kuten johonkin inhoittavaan ja sanottava
korostellen, että rähjys. Ikäänkuin Latukan akan pojan pitäisi kantaa
vinoilla hartioillaan kyttyränsä, rujokkuutensa ja kituliaisuutensa
häpeää. Eikö siihen epäkelpoon puuhun olisi katseltava pikemminkin
ihaillen ja kummastellen, että se kaikesta huolimatta eli ja elää.
Varsinkin kun katsojan metsähoidolliset tarkoitusperät ovat niin
kyseenalaiset...

— Onko mitään valittamista? olivat ne kysyneet Latukan akan pojalta.
Ollapa nopsa kieleltään, niin hän olisi puhunut pitkälti siihen
kysymykseen.

Ensiksikin on valitettavaa, että hän syntyi Latukan akan poikana,
köyhän naisen, joka kuitenkin oli täynnä siittämisen himoa. Lieneekö
sen rintamaito ollut edes oikeaa, mutta myöhemmin ei ollut juuri muuta
ruokaa kuin kuivia leipäkannikoita ja nekin pyrkivät joskus loppumaan.
Ja verhot olivat vähäiset ja mökki hatara. Kylmyys nälän lisäksi,
vaikka äiti veti joskus uunin pellit kiinni lämmön kalleuden vuoksi
niin aikaisin, että poika oli pökertyä häkään. Sitten äiti kuoli ja hän
joutui kunnanhoitoon, huutolaiseksi. Ruokko ehkä parani, mutta rauha
väheni. Olipa sittenkin nähtävä, että talon omat lapset haukkasivat
parempia paloja ja pitivät parempia verhoja. Ne saivat uudet kengät ja
Latukan akan pojalle jäivät vanhat, joissa tuiski vesi. Koulua hän sai
muka käydä, mutta illoin ja aamuin oli juostava asioilla, paimennettava
karjaa, aina nuohottava pienissä töissä, silloin kun paremman osan
lapset lukivat läksyjään. Koulussa hän sitten tietenkin hämmästytti
opettajan pöljyydellään ja kärsi pilkkaa.

Vitkaan hän oli pöyhistynyt itseolevaiseksi mieheksi.

Sitten eräänä päivänä hän huomasi seisovansa alastomana ja ujona
korkeiden herrojen edessä, joiden kasvoilla kuvastui hämmästys siitä,
että kaunispintainen isänmaa kasvatti niin viljalti tuollaisia
vartaloita.

Hän tunsi lääkärin käden kopahdukset sisäänpainuneella rintalastallaan,
hän tunsi valkokauhtanaisen miehen sanojen sattuvan kuten
ruoskaniskujen paljaaseen selkäänsä:

— Ja muutenkin sellainen rähjys!

Arvosteltiinko tässä vain Latukan akan poikaa? Oliko hän ehdoin tahdoin
kasvattanut itsensä tuollaiseksi välttääkseen tulevaista vihaa?

Latukan akan poika veti verhoja ylleen. (»On saavuttava paikalle
siististi puettuna», oli hän lukenut seinäilmoituksesta ja sitonut
haalistuneen nauhan kaulaansa.)

Hänen sisulleen pisti niin jumalattomasti. Sellainen häväistys! Vai
rähjys! Saisi sitä tulla koettelemaan työnrinnassa, puhtaan takin
mies...

No, soturuuden hän oli kuitenkin välttänyt, ajatteli hän ja lähti
astumaan länkisäärillään.

(1937)




TAIKUUS


Syksyn ensimmäinen riihensavu pöllysi poutaiseen ilmaan ja sängillä
seisoivat kuhilaat kuten keltaiset tontut.

Sokea tietäjä istui tuolissaan levein ja liikkumattomin kasvoin.
Hän oli vaiennut ja näytti kaukaiselta, omaan hämärään maailmaansa
vajonneelta. Vieras ajatteli, että onkohan ihmisen tavannut suuri
köyhyys silloin kun hän on menettänyt päivän kirkkauden. Ilmeettöminä,
surkean ilmeettöminä katsoivat nuo kaihiset silmät.

Tietäjän apulainen tuli huoneeseen. Hän oli ollut aittaa puhdistamassa
vuoden tuloksia vastaanottamaan.

— Panitko ne kivet laarien pohjalle? tiedusteli tietäjä.

— Tietysti. Määräyksen mukaan: kolme kiveä joka laariin.

Sitten tietäjä näytti muistavan, että tässä oli saapuvilla tuo
vieraskin, epäilemättä uudenaikaiseen ajatteluun kallistuva mies,
järkeen luottava, herrasuskoinen.

— Sen luulisi, että se on taika, sanoi tietäjä.

— Niin luulinkin, virkkoi vieras. — Mikä se sitten on?

— Luonnollinen juttu, luonnollinen juttu: kun kivet liikahtelevat ja
kalahtelevat laarien pohjalla, niin hiiret säikkyvät, pelkäävät ja
pakenevat...

— Mistä liike? meinotteli vieras kysyä, mutta vaikeni kumminkin. Ehkä
hän tiesi, että jokaisen kysymyksen takana on aina uusi kysymys, kuten
ovi, johon saamme iskeä kolkuttavan nyrkkimme.

— Taika! huudahti tietäjä kiireesti. — Mikäpä se on? Ei mikään! En minä
niihin usko, vaikka minun on niitä tehtävä sellaisille, jotka niihin
uskovat. Heille ne ovatkin eräänlainen voima, mutta uskomattomalle vain
lapsellinen temppu...

Keinutuoli narahteli, ja tietäjän sormet täyttivät toimekkaasti suurta
visakoppaa.

— Ja turhaan tämä nykyinen aika puhuu niin halveksien vanhasta
taikauskosta ja taikatempuista, vieläpä pyrkii ne kitkemään kansasta.
Ei taika ole kuitenkaan kuollut. Keskellä päivää ja viranomaisten
voimalla sitä yhäkin harjoitetaan. On rakennettu esimerkiksi puinen ja
korkea torni, jossa mies kiskoo kaikin voimin hihnasta, että vaskikello
moikuisi ja kaiken ymmärryksen mukaan laventaisi hyvää ja pienentäisi
pahaa. Voi, taikuus on vielä suurta ja suvaittua! Nuo toiset velhot,
taikurit, ja tietäjät vain sortavat toisia, ennen sorretuita. Se minua
toisinaan tympäsee...

Tietäjän silmäkulmat rypistyivät.

— Olen nähnyt nykyajan viisaan, josta näytti hullulta ja naurettavalta,
kun neljättäkyynäräinen ukonkolsu suoritti taikamenoja, mutta kun
hän käänsi selkänsä ja näki toisen voimansa kukoistuksessa olevan
taikajärjestelmän, niin ei hymyn häivääkään. Sellainen oli hänen
viisautensa kirkkaus. Rikkaiden ja mahtavien taikuus näytti asiaan
kuuluvalta, mutta toiseen, vanhaan ja sorrettuun, köyhään ja
kumppaniksi kelpaamattomaan lankesi viisauden paljastava, armoton valo
koko räikeydessään...

Tietäjä pöläytteli piippuaan. Savuharso hänen päänsä ympärillä loisteli
omituisesti auringon säteissä.

— Taisi tässä nyt tulla liikaakin, sanoi hän. — Mutta onhan kuitenkin
kunnioitettavaa, etten ole puhunut pahaa itsestäni...

Mutta vieras mietiskeli, että mitä oikeastaan tapahtui tuon laajan
otsan takana. Miksi ukko julisti, että taikoihin hän ei usko,
vaikka kuitenkin käytti niitä suuressa mittakaavassa parantaja- ja
ammattitoiminnassaan, vieläpä omassa taloudenhoidossaankin. Miten
omituisen portin lävitse kuului karjakin laskettavan laitumelle
keväisin: vanha muori, talon emäntä, seisoa kohotti kahtareisin navetan
ovella ja naudat kävivät laitumelle tämän ahtaan portin alitse ja
lävitse ja karjaonni lankesi siitä kuten luonnostaan. Oliko kaikki
tämä temppuilu ainoastaan ihmisten tähden? Halusiko sokea vanha mies
verhoamalla taloudenpitonsakin taikatempuilla herättää kunnioittavaa
pelkoa, ettei häneltä, aistivialliselta, varastettaisi kaikkea käsistä?

Siinä hän vain istui kiikkuvassa tuolissaan leveänä ja tutkimattomana,
tuo suuri velho ja tietäjä. Ja hänen piippunsa savu täytti kamarin
kuten olisi ollut kysymyksessä synkeä ja salamyhkäinen uhri.

(1936)




AJOMIBHET KAIPAAVAT LASKUTAITOISTA


Kaivospuun ajajat syöttivät hevosia. Ne olivat pihalla hien ja kuuran
kirjavoimina, höyryävinä. Mutta ajajat sulattelivat ja kiskoivat
jääpuraita viiksistään pirtissä uuninpaisteella. He valmistautuivat
kahvinjuontiin.

— Kun Yhtiö olisi yhtä rehellinen kuin puuton torppari ennen, niin se
ajattaisi puunsa juomingilla, talkoilla. Silloin saisi edes oikeat
toppakahvit...

Ajurin huuli oli ilkeässä virneessä, hänen kiskaistessaan viimeisen
jäähileen huuli tupsustaan kivusta välittämättä.

Yhtiön mies, ajattaja, rautamies, oli paikalla. Eikä hänen kielensä
ollut kohmeessa.

— Tuloon päin se on kaikki, tienestiä se on! Et siellä muuten sinäkään
lumessa ryömisi. Vai oletko kuullut, että Yhtiö milloinkaan olisi ollut
vailla korvausta siitä, että on antanut tilaisuuksia joutilaitten
hevosten jaloitteluun?

Siitä ei oltu koskaan kuultu. Päinvastoin oli syksyllä luettu
sanomalehdestä, että puunjalostajat levittivät taasen sellaisen ja
sellaisen määrän markkoja maakuntiin työpalkkoina, aivan sadoin
miljoonin markkoja.

— Paljon mahdollista, että ne levittävät nuo rahat maakuntiin, sanoi
partamies — Summat kuulostavat ruhtinaallisilta. Jopa antoivat suuren
elatuksen avun maakuntiin, saatat huoata hurskaasti. Mutta jos
meillä olisi joutilas mies laskemaan ja latraamaan, niin se voisi
esittää selvillä numeroilla, kuinka suurella summalla vuosittain
pientalonpoika, rahdinajaja, auttaa yhtiöitä ja puunjalostajia
pitämällä yllä hevosia ja vedättämällä puutavaran...

— Miten sinä niin lasket? Maksun sinä saat joka kuutiosta, jonka
rantaan viet.

— Joo, kahdeksan markkaa kuutiometristä ja joka yhdestoista kuutio
menee ilmaiseksi, prosenttina. Ja matka on kolmesta viiteen
kilometriin. Näillä keleillä ja tällä tiellä olet hyvin kuormannut, jos
panet puolitoista kuutiota ja hyvin ajanut, jos haet kolme kuormaa.
Pääset siis kokonaiseen kolmeenkymmeneen kuuteen markkaan. No, jos
meillä ei olisi omasta takaa, viime kesän kasvattamaa rehua ja ruokaa
hevoselle ja miehelle, vaan meidän pitäisi se ostaa päivän ansioilla,
niin nokkamme olisi pian yhtä ohut: kuin tuo helmikuun kanta...

— Mutta tuolta matkalta ajaakin oikea ajuri neljä kertaa, ja jahka keli
paranee, niin pistää kuormaa kolme kuutiota...

— Eipä niitä sellaisia kuormia ole näillä tavallisilla tekemättömillä
ja jäädyttämättömillä teillä nähty hyvilläkään keleillä. Ja hyvät kelit
tulevat jumalan armosta, ja jumala on sillä päällä, että antaa toisena
päivänä lunta, oikeaa jätkän mannaa, toisena kiilistää pakkaseen, että
reki on niinkuin hiekkakasassa.

— Neljä reissua! Se olisi liian iso apu yhtiölle. Siinä tappaisit
hevosesikin, urahti joku vähäpuheinen mies.

— Ei, kyllä Yhtiö tietää, että hevosen pito ei kannata. Muuten sillä
olisikin omat hevoset...

— Se tietää, että kyllä talonjussi, pienviljelijä ajaa. Se on
rahantarpeessa, pienen rahankin tarpeessa...

— Suurenkin se antaisi! Se on laskenut, että kun herra antaa hyvät
kelit ja talonpojalla on hyvät pelit ja hyvät hevoset, eikä hän lue
raamattua enää, eikä siis armahda juhtaansa, vaan näännyttää sen
kuoliaaksi muutamassa talvessa, niin hän hakee nuo neljä kolmen kuution
kuormaa ja tienaa siis likipitäen satasen päivässä...

— Niin, niin! Yhtiö antaa kahdeksan markkaa, mutta herra jumala antaa
uppokelejä ja luistamatonta lunta ja talonpoika joutuu sitä lyytä
antamaan yhtiölle huomattavan lahjan, jonka suuruutta ei ole kuitenkaan
laskettu...

Alakuloinen hiljaisuus.

— Kun olisi joutilas mies, joka latraisi paljollako köyhä talonpoika
auttaa vuosittain yhtiöitä ja puunjalostajia, jämäsi itsepintainen,
matematiikkaan ihastunut partamies.

— Kyllä se niin on, että ammattirahdinajurit ovat jo kuolleet
sukupuuttoon. Se johtuu siitä, että yhtiöt ovat huomanneet, että
köyhällä talonpojalla on kuitenkin hevonen ja ruoanroskaa. Turhaa sille
paljon maksaa. Se luulee jokaista saamaansa markkaa nettotuloksi ja se
on pohjaltaan työhullu mies, joka on iloinen kun saa raataa...

— Ennen tällä sai kai suunnilleen oman ja hevosensa ruokien raha-arvon.
Mutta nyt niistä menee osa ilmaiseksi...

— Ja nyt tänne jo pakkautuu vöyräämpikin talonpoika, puolenkymmenen
hevosen omistaja, joita ei ole ennen täällä nähty. Kuten nytkin näiden
kaivospuiden myöjät...

— Se kuului ehkä metsänkauppasopimukseen. Ostaja sanoi, että nyt tämä
puun hinta meni niin vintille, että työstä ei enää kannata paljon
maksaa. Sinun on nyt pantava pan hevosta ajoon sitten kun se aika
tulee, kuten esimerkiksi muille...

— Moraalinen vaikutus, murisi partamies. — Päästään sanomaan, että noin
ne ottaa pennin isommatkin eläjät, tienaavat, hanaavat. Silloin ei
pienempi eläjä uskalla olla menemättä metsään, ettei häntä tuomittaisi
laiskaksi...

— Ei, laiskuudesta meitä ei saada kiinni! Sen Yhtiö todistaa, jos on
rehellinen. Mutta asiat ovat jo menneet sille värille, ettei näihin
metsäajoihin aivan köyhä enää pysty: lahjanantajalla pitää olla jotakin
olemista...

− Eihän se loistavaa ole, sanoi Yhtiön mies. — Mutta tuloon päin
se kuitenkin on. Ette saisi mitään, jos istuisitte nämä sydänkuut
pirteissänne.

— Olisihan niitä omiakin ajoja, maanparannuksia ja muita. Mutta niistä
ei tule rahapenniä, ei ainakaan heti. Ja köyhällä talonpojalla on
alituinen rahan tarve: korkoihin, veroihin, suolaa, tupakkaa, kahvia...

Siksihän tänne tullaan, tullaan kilvalla. Eikä meiän mieleemme johdu,
että istuisimme erään talven yhteisymmärryksessä kotonamme. Hevonen
söisi vähemmän, eikä menisi vaivaiseksi pattijalaksi, ajokalut ja
köydet ja miehen ketineet eivät kuluisi muutamassa viikossa resuiksi.

Mitenkähän siinä yhtiöt suunsa, panisi, kun kansa ei ottaisikaan
vastaan niiden kylvämää ruhtinaallista summaa työpalkkamarkkasia...

Mutta on vielä laskematta, millä summalla köyhä talonpoika auttaa
yhtiöitä vedättämällä puita sillä taksalla, mitä vain hyvä yhtiö
armostaan antaa, sanoi itsepintainen partamies. — Me kykenemme siihen,
kun kesä on kasvattanut ruokaa ja rehua.

Turhaa uteliaisuutta! Vai luuletko, että köyhä talonpoika ällistyisi
ja alkaisi tinkiä avustussummaansa Yhtiön edessä? Ihminen on kyllä
pahankurinen pakkasessa, mutta kun hän on istunut iltapuhteen pirtin
lämmössä, niin hän lauhtuu...

— Mutta Yhtiö ei ole ihminen. Se on järjestö, puulaaki, eikä se lauhdu
lahjoillakaan. Se hanaa ja hanaa ja saa meidät siihen uskoon, että
mekin hanaamme...

Kahvit oli juotu ja hevoset olivat haukanneet. Ne pudistelivat
viluissaan valjaitaan. Ajurit kyyröttivät pankoilla ja reen jalakset
naukuivat ja parakoivat ilkeästi vitilumessa.

— Hyvin me ajamme, mutta väärin valjastamme, sanoi puhelias partamies.

Nuo ajurit osoittivat epäilyttävää mieltymystä laskutaitoon, mutta
tavat ja pitämykset pitivät heitä yhäti kahleissaan. He urrivat
eteenpäin entistä uraa, mutta he kääntelivät jo epäillen päätänsä.
Kaikki oli tuloa, kaikki oli taloon päin, tienestiä, ansiota,
hanaamista. Mutta antoivatko he samalla lahjan? Mitä sanoisi asiasta
hyvä laskumies?

(1936)




KENRAALI IMPOLA


Kylän kahvimökin, sen, jossa köyhät tapasivat istua, pihamaalle oli jo
sangen varhain aamulla ilmestynyt omituinen olento. Hänen rähjäisessä
puvussaan riippui ja roikkui, kellui ja killui, kilisi ja rapisi,
kiilteli ja kimmelteli kaikkialla rahalantteja, mitalintapaisia ja
koreita karamellipapereita. Takkia vyöttävässä hihnassa kiikkui
muutamia hevosenkenkiäkin. Kummallakin olkapäällä leventelivät metson
pyrstösulat uljaina kuin joskus ennen menneillä soidinkentillä.
Ryppyisessä, velttoreunaisessa hatussa sojotti monenmoista töyhtöä ja
höyhentä. Mutta miehen takapuolella heilahteli punertava naudanhäntä,
velttona kuin ainakin irtileikattu ja kuollut kappale. Mennyt oli se
aika, jolloin se uljaasti suhahteli ilmassa ja musersi kiusallisen
itikan. Miehen kädessä oli omituisen näköinen keppi, leikkauksin
koristeltu, vahva ja raskas.

Tämä ilmestys toki tunnettiin melkoisen laajalla alueella
metsäpitäjissä. Hän oli irtaallaan kuljeskeleva vähämielinen, joka
eli ihmisten almuista ja jonka sotilaallinen koreus lisääntymistään
lisääntyi ajan kuluessa. Hänet tunnettiin kenraali Impolan nimellä.

Nyt hän istui ja torkkui koko pitkän aamupäivän kahvimökin pihamaalla
viinimarjapensaan varjossa. Hänen laihoilla kasvoillaan oli
merkillinen, haukkamainen ja houkkamainen, arvokas ilme. Hän oli hyvin
vaitelias, mikä oli hyvä, sillä hän jutteli aivan älyttömästi.

Hän puhui koko olennollaan, puhui sille, joka ymmärsi.

Ja kylän suutari, joka istui kahvimökin ulkopöydän ääressä kaljapullo
edessään ja haisi hokmannille, ymmärsi. Hän sanoi, että kenraali
Impola oli kävelevä, elävä pilkka tämän maailman komeudelle.
Eikö sanomalehdissä kerrottu tähtisateista, ritarimerkeistä ja
ansioristeistä suurina juhlapäivinä? Lisäksi oli äskettäin ollut
kuvauksia ja kuvia parista arvokkaasta sauvasta, marsalkan- ja
piispansauvasta. Ne tuntuivat olevan melkoisia kepakoita...

— Niin, niin! sanoi suutari myrkyllisesti. — Mutta ette te kumminkaan
kaikessa koreudessanne saavuta kenraali Impolaa. Jos astuttekin samaa
tietä, niin hän on kaukana edellänne...

Sattui niin, että siinä kylässä ja juuri sinä päivänä harrastettiin
sellaista maailmallista komeutta, jonka ystävä kylän suutari ei ollut.
Siellä tapahtui patsaan paljastus muinaisella taistelupaikalla. Sillä
siihen aikaan oli tapana pystyttää kiviä ja muistomerkkejä kaikkialle,
missä sotatoimia oli vähänkään kuultu käydyn.

Sinä päivänä siis pidettiin juhlapuheita, liput liehuivat, torvet
soivat, ja lisäksi tapahtui pieni paraati. Ja kaikessa tässä
kylän suutari vainusi, kuten melkein kaikissa asioissa, piilevän
käsityöläisen sortamista.

— Kenraali Impola on kaiketi kutsuttu vastaanottamaan paraatia, sanoi
suutari.

Kuvatusmainen kenraali viinimarjapehkon juurella havahtui haaveistaan,
nousi seisomaan, ryhdistäytyi ja virkahti:

— Minut on kutsuttu!

Hän lähti vaeltamaan kohti juhlakenttää. Maantiellä oli paljon kansaa
liikkeellä, ja tämä kansan paljous oli ikäänkuin kenraali Impolan
ryhdikkään kulun suojeluvartio.

Hän joutuikin kentälle paraaseen kahuun. Paraati oli juuri
tapahtumassa, ja kenraali Impola pullahti siekailematta esiin
väkijoukosta ja astui sinne, missä näki toisten sotaherrojen
seisovan. Hän tervehti heitä ryhdikkäänä, laihana, haukkamaisilla
ja houkkamaisilla kasvoillaan arvokas rauha. Hänen ylenpalttisen
runsaat ansiomerkkinsä kilisivät ja kalisivat kukin laatunsa jälkeen,
alakuloisesti ja iloisesti. Oli ilmeistä, että kenraali Impola
valmistautui vastaanottamaan paraatin.

Se oli aivan odottamaton välikohtaus, josta koitui ällistelyä
ja ymmälläoloa, harmia ja hupaisuutta. Jos sotaherrojen kulmat
kurtistuivat, niin kylän suutari väkijoukossa nauraa hohotti
katketakseen ja haisi hokmannille.

— Siinä ne näkevät oikean kenraalien kenraalin, miehen, joka on
kappaletta etempänä sillä hupsuntietä, jonka he ovat valinneet...

Mutta verrattain pian oli paikalla poliisi. Kenraali Impola oli
hiljainen ja vähäpuheinen mies, eikä hän vastustellut. Hänen viljavat
arvomerkkinsä keksivät hilpeästi kiireisessä kulussa kahden poliisin
välissä. Yksinpä sotaherratkin vilkaisivat nurkkasilmällä tuota
matkuetta. He seisoivat tiukasti asennossa, paraatiasuissa, tähdet
välkkyen ja nauhat loistaen, ja he näkivät naudanhännän heilahtelevan
velttona, karvaisena, häpeällisenä kenraali Impolan takapuolella.

Se oli patsaanpaljastusjuhlan mieleenjääpiä huippukohtia, ja se oli
kenraali Impolan suuri loppukohtaus.

Hänen kuvatusmaista hahmoaan ei sen erän perästä nähty metsäpitäjien
maanteillä. Hänet oli painettu kuin hautaan johonkin niistä
laitoksista, joita yhteiskunta on varannut hänen kaltaisilleen
kansalaisille. Hänet oli kertakaikkiaan haudattu ja hän alkoi
vitkalleen vaipua unholaan.

(1935)




VANHA SATU JATKUU


Vanhat aikakirjat kertovat seuraavan tapauksen karhun, suden ja revon
elämästä Ilvolan taustalla.

Oli kaski jo hakattu, niin saatiin sitä polttamaan, ja työ oli yksissä
tehtävä; vaan repo ei paljon ollenkaan raataa huolinut, makasihan
joutilaana pensaassa vain, »Tule kaskea polttamaan!» huusi hänelle
hukka, »mitäs siinä makaat, retvana?» »Poltahan sinä, kuomaseni»,
vastasi repo, »minä tässä kuloa varjelen, ettei valkea metsään pääse.»
Luullen revon täydessä työssä olevan, se kun kuloa sanoi varjelevansa,
raatoi hukka kaiken aikaa itseksensä, kunnes koko kaski saatiin
poltetuksi, josta ruvettiin jo kylvämään. Repo tätäkin tehdessä salli
hukan yksiksensä kylvää ja olla, niinkuin hän muunkin työn oli tehnyt,
ja lepäsi itse palon liepeellä metsässä. Tätä närkästyi hukka ja sanoi
metsässä makaajalle: »Nouse pois, tule kylvämään, yhteinenhän meillä
on työ, miksi et, kuoma, mitänä raada?» — »En jouda täältä niin kuhun,
kuomaseni», vastasi repo, »minä metsässä täällä linnunrajaa teen,
etteivät taivaanlintuset siemeniä syö.» — »No, ole vain, kuomaseni,
kussa olet, koska sinä linnunrajaa teet ja siten yhteistä asiaamme
edistät, luulin sinun jouten siellä jotkottavan», vastasi hukka ja
kylvi yksikseen koko maan. — — —»

Täten oli repo keksinyt huomattavan aatteen, jota hän ja hänen
jälkeläisensä myöhemmin kehittelivät ja sovittelivat eri tarkoituksiin.
Karhu ja susi, väkevinä ja taitavina, saivat puida päntätä riihen,
ja kettu makasi parsilla ja pudotteli vähänväliä huvikseen puita
puimamiesten päähän. Ja työn tuloksien osajaossa repo jälleen osasi
pitää puolensa, päästen jyviin käsiksi, toisten saadessa ruumenkahuja
ja olkia.

Näin kertovat vanhat ja viisaat aikakirjat.

Tästä huomaamme, että esimerkiksi tuo syvä ajatus kulon varjelemisesta
ja raiskalintujen rajasta, on sangen vanha, mutta siitä huolimatta
yhäkin elävä ja käyttökelpoinen.

Susien ja karhujen jälkeläiset raatavat ja kettujen perikunta
pelehtii virkistävässä katveessa vielä tänäkin päivänä. He puhuvat
isänmaallisuudesta ja puolustustahdosta, ja jos joku susi kohottaa
päätään ihmetelläkseen, että »miksi et, kuoma, mitänä raada?» niin
hän uskoo yhtä pian kuin entisinäkin aikoina, että toinenkin on
täydessä touhussa, edistämässä yhteistä asiaa, varjelemassa yhteistä
työmaata tuholaisilta ja tuholta. Ja puolustustahto, linnunrajan ja
kulovalkealta varjelemisen kuolematon aate, paisuu paisumistaan. Kerran
toisensa perästä kettuherrat virkansa puolesta vaivaavat päätään ja
ilmoittavat kaskeajille ja kylväjille, että heidän varjelemistyönsä
käypi yhä tukalammaksi, tarvitaan enemmän voimia, enemmän varoja,
esimerkiksi tuhat seitsemänsataa miljoonaa uutta markkasta.

Susien ja karhujen jälkeläiset sanovat, että ikävää, perin ikävää,
sillä leipämme ja puuromme on ennestäänkin pahaa ja mustaa. Mutta
minkäs pakolle taitaa: jos saa kokoon noita markkasia, niin
tuhopäivämmehän on tullut valkean riehaantumisen ja raiskalintujen
hahmossa.

Ja kuitenkaan heillä ei ole sen parempia takeita kuin entisinäkään
aikoina ketun työn täydellisyydestä ja tehosta. Kettuhan voi
katveessaan liikuttaa kekälettä niin tai näin ja paitsi linnunrajaa on
hän myöskin oppinut tekemään lintujakin, jotka ainakin ensihätiin ovat
syömässä oman pellon siemeniä. Ja sudet ja karhut katseleva epäillen
tätä lintulaumaa, jonka heidän vanha liittolaisensa kettu on keksinyt
uudempina aikoina. Mutta sitten he muistavat, että tuo on kotilintu,
lisä entiseen linnunrajaan: se kyllä puhdistaa pellon, niin että jos
vieras lintu, kylän lintu, taivaanlintu tulee, niin se ei löydä mitään
syömistä.

Vanhan ja viisaan aikakirjan jutut ovat aina eläviä, yhä jatkuvia.
Ketut makaavat katveessa ja sudet raatavat kaskessa, parret putoilevat
puimamiesten päähän, ja väkevän karhun epäilyksen, että »sinähän taidat
tappaa meidät ja tahallasi», vaimentaa orsilla loikoilevan ketun
selitys raskaitten parsien pitelyn tukaluudesta. Sato jaetaan entisten
periaatteiden mukaan, erilainen on myllynkivien ääni, kun ne jauhavat
ketulle ja toisenmoinen, kun ne jauhavat sudelle ja karhulle. Yhä on
eroa myöskin puurolla kupeissa.

Vanhat sadut elävät ja jatkuvat.

(1935)




MUUAN JALKAMATKA


Olimme vaihtohuoneella valmiina lähtemään alas, kun tuli joku
alapäällysmies ja ilmoitti, että kaikki miehet saavat mennä asuntoonsa.
Huhuttiin, että viidennellä on paukahdellut ja miehiä on kuollut.

Kävelimme kortteereihimme, kun pääkapteeni tuli vastaamme. Puhuttelin
häntä. Kyselin, mistä tämä johtuu. Onko viidennellä kuollut miehiä,
kuten sanotaan?

Kapteeni kuunteli kärsivällisesti solkkaustani.

— Ei, miehiä ei ole kuollut, mutta tämä kaivanto on kuollut. Työt
lopetetaan?

Se oli ällistyttävä tieto. Kuten ukonilma, vaikka pilviä ei näkynyt.
Kaikkien vanhojen kaivosmiesten mielipide oli, että malmisuonet täällä
olivat rikkaita. Paljon huonommissa paikoissa kaivettiin. Sitäpaitsi
oli kaivoksiin vain pari viikkoa sitten asetettu uudet koneet, jotka
kehittivät nostokyvyn huippuunsa.

— Eivät ne näy herratkaan tietävän mitään, vaikka niin sanotaan. Äsken
sellainen vauhti ja nytkö kaikki lamaan?...

— Kyllä herrat tietävät. Rahamiesten sormet tässä ovat pelissä.
Kaivokset voivat näyttää hyvinkin tuottavilta. Osakkeita on ehkä
köyhillä, kuten onkin, työmiehilläkin. Suuret rahamiehet pistävät
taasen pitkät sormensa köyhempien taskuun... Kaivavat ne vain aina ja
monella muotoa...

Katselin vanhan kaivosmiehen ryppyisiä, katkeria kasvoja. En luottanut
häneen. Sellainen vanha, vastoinkäymisten katkeroittama, vain
joistakin oudoista aatteista innostuva mies. Tahtoi viedä ihmiseltä
uskaliaisuuden ja uljuuden, uskon, että tämä oli rikas maa, vapaa
maa, jossa kunnollinen työläinenkin voi saavuttaa puutteettoman
toimeentulon, esiintyä joskus vanhoilla päivillään varakkaana miehenä
vanhassa maassa sen omissa mittakaavoissa.

— No, suuremman vahingon sen kaiken järjen nimessä luulisi tulevan
herroillekin, kun panevat työt seisomaan, uudet koneet ruostumaan...

— Kyllä ne pojat laskevat. Ne pojat vain pelaavat, pelaavat. Penni
pois köyhältä pihistäjältä. Joku muu on tuottavampaa kuin kaivaminen
täällä. Ja mitäpä he välittävät, jos nämä kaivokset seisovatkin jonkun
sukupolven.

— En usko vielä koko asiaa. Katso, oli näin elävää, vauhdikasta. Ja
nytkö tulisi liikkumattomuus, kuolema?

— Kyllä minä tiedän, sanoi vanha kaivosmies ja hänen poskilihaksensa
longahtelivat. — Wallstreetin varrella ovat nykyajan isät,
pojat ja pyhäthenget. He ajattelevat huoneessaan, aivoissaan,
että liikkumattomuus tuottaa hetkisen paremmin kuin liike, ja
liikkumattomuus tulee...

Kävi ilmi, että liikkumattomuus tuli kuin tulikin. Seuraavana aamuna
laskeutuivat vain timperit kaivantoon nostamaan koneita ylös. Kaikki
työläiset saivat lopun. Kaivostyöt lopetettiin arvaamattomiksi ajoiksi.

Tuli kansainvaellus. Synkeinä jättivät kaivostyömiehet ja heidän
perheensä seudun. Synkeinä kääntyivät katsomaan taakseen varsinkin ne,
jotka olivat rakentaneet itselleen omat talot. Siihen ne nyt jäivät
autioiksi. Siihen olivat menneet säästöpennoset. Junat olivat ahdinkoon
asti täynnä kansaa, jolla oli huulilla tunnustus, että ei ole meillä
pysyväistä kaupunkia, jolla oli edessä harharetket sinne ja tänne.

Mutta sitkeinä ja itsepintaisina pysyivät vielä paikoiltaan jotkut
liikemiehet, kauppiaat ja kapakoitsijat. Heissä vielä eli toivo, että
elämä vielä palaa ja kansa kääntyy pakotieltään.

Mutta autioina ammottivat kaivannot, pilli ei puhaltanut ja koko seutu
autioitui autioitumistaan. Tyhjiä taloja, tyhjiä kujia. Ei näkynyt enää
monta kulkijaa paikoilla, joissa aivan äskettäin kansa oli tungeskellut.

Viivyin paikalla parisen viikkoa, odotellen jotakin, seuraillen tuota
äkillistä, ällistyttävää, omituisia tunnelmia herättävää näytelmää.
Kuten takatalvi vanhassa maassa: jäätä, lunta yli kesäisen vihreyden.

Miten epävarma, niin mietiskelin, oli ihmisen kohtalo, kun se perustuu
rikkauksiin maan uumenissa. Kuten kupla haihtuu koko komeus, äänten
pauhu. Jäljelle jäävät vain farmarit, metsätyömiehet, he jotka ovat
pysyneet maan pinnalla. Eikö olekin ennen rukoiltu, että rikkautta elä
minulle anna, vaan määräosani leipää...

Eräänä päivänä huomasin ilmoitustaulun, josta tavailin selville, että
metsätyömiehiä otettiin töihin. Menimme toverini kanssa konttoriin ja
saimme sieltä kyydin kuorma-autossa kämpille.

Jouduimme tekemään teitä. Ensi töikseni minun oli kukistettava maan
tasalle tavaton kanto. Hakkasin ja hakkasin, mutta työ ei edistynyt
kehuttavasta. Puu oli kovaa, kirves kömpelö ja minä työhön tottumaton.
Näytti siltä, että minulle olisi urakkaa tässä yhdessä kannossa ainakin
pariksi päiväksi.

Istuimme syömään heikkoa, kylmää eväsateriaa. Päällysmies, ukko, tuli
paikalle ja katseli aikaansaannostani.

— Sinä olet huono mies, julisti hän.

Olin jo tottunut yhteen ja toiseen, mutta kuitenkin nämä sanat
viilsivät korviani, uppoutuivat iäksi mieleeni. Olinhan ahertanut
kannon kimpussa vointini mukaan. Minusta ei löytynyt enempää.

Kimpaannuin ja laskin metallilautaseni kannon päähän. Kiroilin ja
sanoin, että etsiköön ukko niin hyviä miehiä kuin olla saattaa. Minä en
aio rasittaa komppaniaa huonoudellani.

Ukko puhui jo peruuttelevastikin. Sanoi, ettei kaikkea ole otettava
niin toden kannalta. Mutta minä olin tehnyt jo päätökseni. Pois
kämpiltä. Kaivostöissä sait kuitenkin vapaa-aikanasi asua ja esiintyä
kuten ihminen. Lähdin ja toverini lähti mukaani.

Täältä ei ollut mitään säännöllisiä kulkuneuvoja. Sitäpaitsi meillä ei
ollut rahaakaan kuin muutamia sentin kolikoita. Vähät säästömme olivat
pankissa. Edessämme oli neljänkymmenen mailin vaellus.

Kävelimme ja kävelimme. Alkoi jo vaivata väsymys ja nälkäkin heikon
metsäaterian jälkeen. Sitten näimme edessämme kaivoskylän. Jäsenemme
vertyivät. Saisimme siellä syödä ja levätä.

Mutta kävi ilmi, että kylä oli autio. Kaikki uudet, äskettäin
rakennetut talot olivat suljettuina, kumisten tyhjyyttään. Ei
ristinsielua, ei ainoatakaan äännähdystä. Pieni nostokippa roikkui
murheellisena vaijerin nenässä.

Siinä seisoimme, katselimme, väsyneinä, nälkäisinä, pimeyden langetessa
maille. Tuo autio kylä toi sieluihimme omituisen, värisyttävän
ruumishuonetunnelman.

Muistin vanhan kaivosmiehen katkerauurteiset kasvot, muistin
hänen sanansa: suurten rahamiesten, nykyajan isäin ja poikain ja
pyhienhenkien, sormet ovat pelissä, kaivososakkeita on huomattavasti
köyhillä ihmisillä ja ne on heiltä saatava pois. Mitä merkitsee
heille, jos työ seisoo ja maa jää autioksi, tuhannet ihmiset joutuvat
harhailemaan yhä epävarmemman leipäpalan perässä...

— Tuo näyttää niin kurjalta ja kirotulta, että työmies rakensi talon ja
joutui jättämään sen autiona lahoamaan, joutui itse heitteelle, sanoi
toverini.

— Näyttää vielä kurjemmalta, jos ajattelee, että kohtaloamme ei
viitoittanut sen kummempi luonnonvoima kuin rahamiesten käyrä
saalistajan sormi...

— He viitoittivat meille tämän kurjan kävelyn läpi autioitten kylien...

— Kauppoja, kauppoja! Mutta kaikista onnettomimmat kaupustelijat olemme
me, jotka kauppaamme itseämme, lihasvoimaa, työtä...

— Me olemme tavaraa, joka heitetään monesti huonoihin varastoihin,
taivasalle, oman onnensa nojaan...

— Ehkä tätä tavaraa on niin runsaasti, ettei ole väliä jos osa siitä
pilautuukin...

Talsimme, talsimme läpi yön, ohi monen pienen, aution kaivoskylän.
Ei tulen tuikahdusta, ei äännähdystä, ei ristinsielua. Outo, kolkko
sadunomainen lumous näytti langenneen maan ylitse jonkun mahtavan
noidan viittauksesta.

Se oli kurja matka läpi loputtomien mailien, tyhjin vatsoin, puutuvin,
raskain jaloin. Sen matkan muistan koko ikäni.

Muistan erityisesti siksi, että tuosta mustasta yöstä, autiosta
kolkosta maasta alkoi minulle häämöttää eräs valo, eräs uusi
maailmankatsomus.

Tuossa autioksi saatetussa maassa, tyhjissä rakennuksissa oli jotakin
suunnatonta, sadunomaista. Mutta eivätkö kaikki sadut mahtavista,
sortavista noidista, jotka istuvat vuoressa, ole loppujen lopuksi
päättyneet heidän häviöönsä...

(1935)




KANSANRUNOJA


Puhelin pärisi. Apteekkarin ääni:

— Nyt on Kalevalan päivä. Viimeinen metsästyspäivä. Sää on sievä. Lähde
Tapion tarhaan!

Ei ollut tärkeitä tekemisiä. Lisäksi tiesin, että apteekkari, joka
puhui vatsakuvustaan hyvänä ryhtinä, ei ollut menossa mihinkään
hiidenhirven hiihtoon. Läksin.

Aamu oli kaunis, pilvenpalteet punaisia. Tuulimoottorit vingahtelivat
ja vintit kitisivät piikojen seistessä kaivojen kansilla kohmeiset
sormet salon ympärillä ja helmat jäisinä kahisten. Kylän talvinen
aamulaulu.

Apteekkari ja hänen jalo jahtikoiransa tervehtivät minua vilkkaasti.
Apteekkari nuhteli lempeästi koiraa, joka rämisytteli vitjojaan, jonka
metrinmittainen häntä mojahteli. Se oli kallis koira, rotua, aatelia.
Olin kuullut sen sukuselvityksen, jossa täytyi mainita kielenkantaan
koskevia nimiä.

Astua taapersimme kohti tummaa metsänreunaa pitkin tukkitietä, joka
jokiahteelta ojentautui metsään kuten osoitteleva etusormi. Pari
kaivospölkkykuormaa junnasi vastaamme. Takkuiset konit höyrysivät,
reet rasahtelivat, ajajat istuivat keulalla resuisina kummituksina.
He mulauttivat meihin kulmiensa alta, kuormiensa päältä, mulauttivat
pitkän, ikävän katseen.

Apteekkari huokasi.

— Kalevan kansaa! Onko se sitä? Mihin haihtui runo? Nämä häilyttävät
vain karahkaa ja kirousta juhtiensa selän päällä...

— No, lahonnut on myöskin se korja. Ei ole toinen saapas vällyn alla,
toinen laidalla rekosen. Ollaan tukkitiellä ja kuutiotaksoissa...

Apteekkari puheli edelleen kalevalaisesta ajasta, joka sai hänen
mielessään sen romeen, joka kuuluu kaukaisille asioille.. Savupirtti,
satupirtti, jättiläishongista rakennettu, risahteleva päretuli, joka
näytti laen koristeellisen karstamustuuden, näytti pitkäpartaisten
urhojen jalot otsat, kun he sormet sormien lomissa lauloivat
pitkäjäykkisiä lauluja.

Ehkä oli myöskin, sanoin, halla, joka kohosi kaskiin ja antoi
nälkävuosin pettuleipää. Ja riista- ja kalajumalat olivat oikukkaita,
mielillä pidettäviä, kuten esi-isät itse todistavat...

— Mielikki, metsän emäntä, puhas muori, muoto kaunis... noitui jo
apteekkari.

— Niin, metsälle meno oli totinen asia. Se oli miesten työtä. Nyt
se on jäänyt herrojen huviksi. Mutta metsä on vieläkin kuten turkki
viluiselle maalle. Täällä jauhaa Sampo. Sahatukkeja, kaivospölkkyjä,
paperipuita, tehtaita, osinkolippuja. Eikä mitään oikullista jumalaa.
Yhtiö-yli-isän hiasta tippuu lakkaamatta miehen etsivän etehen, aina
käyvän askelille...

Heti metsänreunasta alkoi hakkuualue. Oksat ja latvukset törröttivät
lumesta kuten siivoton parransänki. Sahan säästämät hoikat männynräipät
kantoivat surkeina ja vääristyneinä lumitaakkojaan.

— Kylläpä taasen jättivät jäljen, äityi apteekkari. — Ei kunnollista
linnunistuinta. Raivasivat kaljun laitumen seuraavalle sukupolvelle.
Kylläpä keksi totisen asian se, joka sanoi: isänmaan parturit...
Onnellisia olivat esi-isät, jotka hiihtelivät ikimetsissä...

Vaeltelimme edelleen, paarustimme lumessa, hengitellen raikasta ilmaa.
Meihin imeytyi se rauhoittava, rohtomainen vaikutus, mikä metsällä on
ihmismieleen. Mikä se oli? Oliko metsä täällä kaiken elämän äiti? Ei
niin kauan hätää, kun tuuli männyn latvaa heiluttaa, sanoi vanha sana.

Ihastelimme lumen valkeutta, puunrungon pilarimaisuutta, lumisten
oksien pirunpeukaloita, jäniksen ja metsäkanojen varpaitten jälkiä.

— Tämä on toista kuin apteekki, myrkkypullorivit, sanoi apteekkari.
Siitä hänen mieleensä kuitenkin johtui kaivaa eväspullo esiin, solskava
konjakkipullo.

Koira löysi jäniksen, ajo alkoi ja apteekkarin kahdeksantuhannen
markan haulikko kaatoi sen viimein niityn reunaan. Siinä se nyt makasi
lumella koukkuisin polvin, viattomin ristisuin. Saalis oli saatu ja
tyytyväisinä maistelimme eväitämme ja puhelimme. Keksimme vielä kerran,
kuinka kaukana selän takana oli kalevalainen aika. Kaadettu otus oli
silloin totinen saalis. Mutta nyt esimerkiksi jokainen apteekkarin
kaatama jänis tuli maksamaan neljä—viisisataa markkaa.

— Ja runo on kuollut, sanoi apteekkari. — Isät lauloivat ja pojat
jäivät mykiksi...

— Ehkä sentään kansa laulaa nykyäänkin pirteissään. Mikä sen tietää.
Runonkerääjät eivät ehkä ymmärrä muuta kuin kuolleitten kaukaisia
ääniä, niitä, joihin on langennut sitä hohdetta, joka kuuluu menneille
asioille. Nyt on Kalevalan päivä, oikein riemupäivä. Herrat ovat
pyhävaatteissaan ja puhuvat korkeita asioita. Mutta he pysyvät omissa
majoissaan. Lähestykäämme me kansaa. Menkäämme pirtteihin. Ehkä kansa
laulaa vieläkin jotakin...

Olimme väsyneet lumessa kahlailemisesta ja ilta oli läsnä. Päätimme
käydä harmaassa mökissä metsänreunassa. Isäntä oli juuri tullut
metsästä, kaivospuun kaadannasta. Öljytuikku paloi ja märät vaatteet
kuivuivat pienen uunin lieskassa levittäen huoneeseen tympeätä
köyhänlöyhkää.

Ei mikään runo elä täällä, ei mikään laulu, ajattelimme. Mutta
kuitenkin me sitten kuulimme pari laulua, kuulimme kylliksi,
ymmärtääksemme, että sanan mahti ei ollut vielä kuollut.

Oli puhe palkkatarkkailijoista, noista turkkiherroista, jotka olivat
ajaneet kilisevin kulkusin kautta metsien.

— Niistä se nyt apu lehahti, sanoi mökin isäntä. — Kaksitoista
virkamiestä saatiin. Asia pysyy entisellä leikolia. Olethan
ennenkin saanut puhua palkan niukkuudesta Eteläiselle (kymppi).
Mutta tämän on pitänyt puhua asiasta Lännelle (työnjohtaja), Lännen
Pohjalle (piiripäällikkö), ja tämän vihdoin viimein Koilliselle
(toimitusjohtaja). Mutta Koillisen on pitänyt puhua Pirulle ja sieltä
ei vastaus joudu aivan ensihätiin. Ei ennenkuin metsä on jo hakattu
ja vedetty. Sama on juttu näiden palkkatarkkailijain kanssa. Asia
kulkee aste asteelta, mutta ennenkuin korkein johtokunta on loppujen
lopuksi ennättänyt neuvotella Pirun kanssa, ei maan metsissä löydy
linnunistuinta...

Isäntämme esitystaidolla höystettynä tämä uudempi kansanrunous oli
vallan nautittavaa. Lisäksi kuulimme syntytarinan, herrojensyntyrunon.
Isäntä oli saanut kulauksen apteekkarin pullosta ja alotti:

— Kyllähän niillä herroilla on kaikenkaltaiset lämmitykset. Kuulin
tässä tieteellisen selityksen, vanha ukko kertoi, siihen seikkaan,
miksi herrat ovat niin viisaita. Kun Kaini sen veljestapon takia joutui
maanpakolaisuuteen, eikä hänellä ollut muuta naarasta, niin hän otti
aluksi suden puolisokseen. Mutta jälkeläisistä tuli mustilaisia. Sitten
hän otti ketun aviokseen, ja silloin siitettiin herrat. Siksi he ovat
niin viisaita, kun ovat äidin puolelta ketun sukua...

Hymyilimme, hyvästelimme ja talsimme, talsimme läpi iltahämärän kohti
kylää.

— Ehkä olet oikeassa, sanoi apteekkari, ehkä nuo olivat kansanlauluja,
ehkä runon henki elää vielä. Mutta en minä pitänyt noista lauluista.
Ne eivät rauhoita. Ne tekevät levottomiksi. Kalevala on kauniimpi.
Näillä hetkillä puhutaan paljon kansakunnasta ja samoihin aikoihin
kertoo kansa satua herrojen synnystä ikäänkuin he olisivat aivan toista
laatua, toista rotua...

Kalevalan satavuotispäivä oli illassa.

(1935)




KERTOMUS KULTAPUSSEISTA


Hakku kolahteli, sora sihisi ja sohisi lapioissa ja vaskooleissa.
Niiden pohjalta paljastui runsas saalis santaa ja rakeita, kultaa.
Tunturipuron kekseliäs kääntäminen toisille teille osoittautui
erinomaiseksi toimenpiteeksi. Kultaa, kultaa! Ruumiissa ja sielussa
pelin kuumeinen jännitys. Hiki kihosi ja työkalut kansittivat kämmeniä,
ja kuitenkin tuntui Vaskiosta välistä, että tämä ei ollut mitään työtä.
Mitään ei valmistunut, työkalujen ääni oli kuollutta. Sato oli vain
raskaita, tummia, naurettavan hyödyttömiä metallinmurusia.

Joskus hän oli tehnyt työtäkin. Esimerkiksi viljellyt maata. Se jätti
jäljen. Maisema muuttui ja jyvät laarissa, maito kiulussa, näyttivät
todelliselta sadolta ja saaliilta. Hän oli ennen raivannut viljelykseen
esimerkiksi viisi hehtaaria suota ja katsonut sitten työtään
tyyväisenä, luojan silmin.

Mutta oli niin, että maankasvut ja lehmien utareista tiukkuva maito
olivat sittenkin pientä tällaisten metallisirusten rinnalla. Oli
olemassa omistusoikeuksia, ja Vaskion napanuora maahan osoittautui
löyhäksi silloin kun pankit ryhtyivät toimenpiteisiin eräillä
papereilla. Voimanpapereita. Pieni vasaran napaus hänen tupansa
orteen. Sangen yleinen ilmiö siihen aikaan. Sillä maanviljelys oli
pientä maailman vaa'assa. Suurta oli eräs metalli ja suunnaton ja
sekasortoinen peli omistussuhteilla.

Siihen aikaan oli Vaskion sielussa käymistä ja kipua. Oliko hän
ollut maanturmelija? Hän ei voinut katsella viljeltyjä seutuja
tuntematta etovia tunteita sydämessään. Sillä maankasvut eivät
turvanneet viljelijälleen leipää. Maatyö, joka oli siihen saakka
ollut hänen nautintonsa, ei enää maistunut. Eikä siihen ollut liioin
tilaisuuttakaan sen jälkeen kun eräs vasara napsahti hänen tupansa
orteen. Miksi piti hänen tupansa ja viljelyksensä painaa vielä juuri
sen verran maailman vaa'assa, että ne sille kelpasivat...

Hän oli tullut korpeen kullanetsijänä, seikkailijana. Häntä oli
onnistanut kuten pelaajaa onnistaa. Hänen ja hänen toverinsa pussien
pohjalle karttui nyt karttumistaan naurettavan hyödyttömiä ja ylen
kallisarvoisia metallimuruja. Merkillisiä, mahtavia muruja. Välähteli,
välähteli kuva tulevaisesta puuttumattomasta toimeentulosta.

Nuo murut purouoman kallionhalkeamista, nahkaisen pussin pohjasta
vaikuttivat myöskin miesten sieluun. Vaskio tunsi hämärää
tyytymättömyyttä siihen, että hänellä oli toveri. Eikö tämä
puronjuoksun kääntäminen ollut hänen oma keksintönsä? Eikö hän vain
vaivoin ollut saanut toveriaan suostumaan tuohon suureen työhön? Ja
nytkö hänellä on täydet osat ja arvat?

Kuumeisina, kivistelevin seljin he kalvoivat, eivätkä puhuneet paljon.
Mutta heidän mielissään eli ja häilähteli levottomasti ikäänkuin
tulevaisten tapahtumien varjot.

Heidän ruokavaransa kävivät vähiin ennenkuin kultalöydöt osoittivat
ehtymisen merkkejä. Tuo mahtava ja merkillinen aine oli eräässä
suhteessa mitätöntä: se ei kelvannut syötäväksi. Se ei ollut itse
asiassa mitään, ellei ollut miehiä, jotka raivasivat ja viljelivät
maata saadakseen viljaa ja joutuakseen pakkohuutokauppoihin,
omistamattomuuteen ja puutteeseen.

Ruoan puutteen takia seurasi paluuretki kohti niitä viljeltyjä seutuja,
joiden katseleminen etoi Vaskion sydäntä. Raskaan repun kantoa, kunnes
he saapuivat suuremmalle joelle veneensä luo.

Oli syksy. Hämärä tuli jo aikaisin. Sen syytä oli, että vene karahti
kiveen erään kosken niskassa. Vaskio heitti perämelan ja ryntäsi
keskelle venettä heittääkseen maihin kallisarvoiset reput. Hän
onnistuikin siinä. Mutta vene kääntyi poikittain ja rusahti poikki.
Vaskio kuuli toverinsa kiroavan taitamatonta peränpitoa. He olivat
vesivarassa, kuohuissa. Vaskio ponnisti voimakkaasti ja sai otteen
rantakivestä, samalla kun hänen uintipotkua suorittava jalkansa sattui
johonkin. Oliko se toverin pää? Kuului omituinen, tukahtunut ääni.

Hän kiipesi kuivalle ja istui siinä vettävaluvana, menehtyneenä,
läähättäen. Koski kohahteli ikäänkuin tyytyväisenä. Se oli niellyt
hänen toverinsa. Hän kiirehti rantaa ylös nähdäkseen olivatko reput
turvassa ja kiskoi ne vesiäyräästä ylemmäs.

Eikö kaikki ollut mennyt onnellisesti? Parempi on yksi mies ja kaksi
kultapussia.

Hän etsi puita, viritteli nuotion ja kuivasi vaatteitaan. Koski kohisi
pimeydessä. Oli kuin sieltä olisi kuulunut toverin viimeisen kirouksen
kaiku. Oliko hän nähnyt sitten sen kiven, jolle vene karahti? Oliko
hän voinut arvioida, että hänen uintipotkunsa tulisi sattumaan takana
ponnistelevan toverin otsaan? Olivatko nuo mitättömät metallimuruset
kahdessa nahkapussissa siittäneet ja synnyttäneet tämän onnettomuuden?

Miten hyvänsä. Nyt tulisivat kultajyväset vain yhteen pussiin. Mutta
tämän illan pimeys, erämaankosken salamyhkäiset äänet hiipisivät
ainaiseksi hänen sieluunsa. Elämällä ei olisi koskaan entistä makuaan.

Se voisi olla turvallista ja komeaa. Pakkohuutokauppavasaran napsaukset
eivät häiritsisi häntä. Hänen selkänsä ei tarvitsisi kumartua työhön.
Vatsa voisi vankistua ja kultaiset kellonperät ristisivät sitä uljaasti.

Mutta hiljaisina, unettomina öinä muistaisi hän kuitenkin erään
tapauksen, eräs kirous ja kosken ulvahteleva kohina kantautuisivat
hänen korvaansa. Kaikki olisi hyvin, mutta kuitenkin hän kierähteli
vuoteellaan kuten kuumassa porossa.

Mikä osa olikaan ihmiselämässä eräällä metallilla ja suunnattomalla,
sekasortoisella pelillä omistussuhteilla...

Hän joi teensä ja sytytti piippunsa huoaten, tuijotti pimeyteen ja
kuunteli kiireisen veden ääntä.

(1934)




KERTOMUS VAPAAEHTOISESTA VANGISTA


Kun Pänttä sairasti vaikean tautinsa, oli hän jo iäkäs mies. Sairaus,
hänen omien sanojensa mukaan, oli käyttänyt häntä niin lähellä
helvettiä, että syntinen ja jäykkä luonto pehmeni kuumuudesta. Hänestä
tuli jumalinen mies. Mutta koska hän oli elänyt kauan, eikä siihen
saakka voinut suinkaan kerskua jumalisuudellaan, oli hänellä paljon
kaduttavaa ja anteeksi pyydettävää, yllin kyllin pieniä syntejä
kalvamaan herkistynyttä tuntoa. Varsinkin eräs asia vaivasi häntä. Se
oli suoranainen rikos, törkeä rikos.

Noin neljännesvuosisata sitten oli erään talon riihi palanut pimeänä
syysyönä. Sen oli luultu syttyneen pahanonnen kipinästä, joka oli
sinkoutunut ylös olkiin. — Mutta Päntän aivoissa oli säilynyt toiset ja
tarkemmat tiedot tästä tulipalosta.

Hänellä oli siihen aikaan suuri perhe, lapset pahimmillaan puremaan
leipää, jonka hankkiminen alituisesti pysyi pulmallisena seikkana.
Sinäkin syksynä oli leivän puute uhkaamassa ja aivan käsissäkin.. Töitä
ei liioin ollut, ja jos oli, olivat palkat sellaisia höpsispalkkoja,
joilla ei perhettä elätetty. Näitä seikkoja säesti pahankiskoisen
vaimon nalkutus.

Silloin Pänttä keksi, että naapurina oli isäntä, lapseton mies, jolla
oli viljaakin yli kohtuuden. Mutta menepäs kysymään! Entisetkin otot
kuuluivat menneen mahdottomiin. Nytkin tällä isännällä oli kuivumassa
ruisriihi. Pänttä käveli pimeässä yössä riihelle ja rapaili kuivista
viljoista monta säkillistä jyviä, kaiken aikaa sydän täynnä pelkoa
ja hengenahdistusta. Sillä tämä oli hänelle elämys, jonka nimi on
ensikertainen varkaus. Mutta kun hän oli onnellisesti raahannut säkit
talteensa ahdisti häntä ajatus, että aamulla asia kuitenkin huomataan.
Aletaan epäillä vaikka häntä, köyhää naapuria, varsinkin jos hänen
perheineen huomataan syövän runsaasti rukiista leipää. Olisi parempi,
että ajateltaisiin tulen tuhonneen viljat. Niinpä Pänttä koki toisen
elämyksen, jonka nimi on murhapoltto.

Aamulla naapurin ruisriihi oli siis tuhkana. Isäntä ihmetteli asiaa,
sillä hän oli itse huolehtinut riihen lämmittämisestä. Mutta minkäpä
kovalle onnelle voi. Sanoohan Salomonikin, että tulenkipinät pyrkivät
ylöspäin.

Siitä tapauksesta oli nyt kulunut neljännesvuosisata. Kukaan ei sitä
enää muistanut, ei edes Pänttä-äijäkään ollut ajatellut sitä usein.
Mutta nyt tuli tämä sairaus, tämä suuri käänne. Ne monet rukiiset
leivänkierukat, jotka varkaus ja murhapoltto olivat tuoneet hänen
vatsaansa tuntuivat nyt rupeavan polttelemaan siellä. Tähän asiaan oli
saatava sovitus kaikella muotoa.

Nyt oli niin, että se isäntä, jonka rukiinmenetyksestä ja riihenpalosta
oli kysymys, oli kuollut lapsettomana jo vuosia sitten. Koko hänen
sukunsa oli hävinnyt paikkakunnalta. Isäntä, joka hallitsi taloa, oli
tuskin koskaan kuullutkaan kerrallisesta riihenpalosta. Mutta siitä
huolimatta käveli Pänttä, kovan taudin nuolema ja keppiin nojaileva
vanha mies talon isännän puheille. Sillä siihen taloon oli vahinko
aiheutettu ja siihen se oli korvattava ja sieltä sovitus saatava.

Hän selitti asiansa laajasti ja tarjoutui syntinsä suhteen isännän
tuomittavaksi. Mutta isäntä sanoi, että tuo kauan sitten sattunut
tapaus ei ollut millään tavoin vaikuttanut hänen aineelliseen enempää
kuin henkiseenkään tilaansa. Sopikoon äijä syntinsä yli-isän kanssa tai
esittäköön asiansa, jos tuntonsa sitä vaatii, maalliselle esivallalle.

Niinpä äijä käveli nimismiehen puheille. Mutta täälläkään hän ei
päässyt asiassaan tuosta taahan.

— Tämä on ikivanha juttu, sanoi nimismies. — Lakikin on sitä mieltä,
että aika parantaa haavat. Te olette vanha mies ja teissä on tapahtunut
niin sanottu kääntymys. Olen sitä mieltä, että osaatte itse rangaista
itseänne...

Mutta Pänttä-äijä olisi mielellään heittänyt kurituksen muiden huomaan.
Siispä hän sonnusti itsensä ja käveli pitkän, pitkän tien kaupunkiin.
Hän etsi oikeutta, hän pyrki vankilaan. Mutta rangaistus ja sitä
seuraava tunnonrauha näytti olevan Päntältä kerta kaikkiaan kielletty.
Häntä ei huolittu vankilaan. Hänellähän ei ollut siihen oikeuttavia
papereita ja passituksia.

Niinpä Pänttä-äijä sai palata kotiseudulleen tyhjin toimin. Pitkällä
yksinäisellä kävelyretkellään hän nimismiehen vihjeen mukaan päätti
vihdoinkin itse ryhtyä tuomarikseen. Ja ettei häntä voitaisi syyttää
sukulaisuussuhteitten aiheuttamasta puolueellisuudesta tuomitsi hän
itsensä elinkautiseen vankeuteen. Hän valmistutti kylän sepällä
mökkinsä akkunoihin rautaristikot, hävitti vähäiset huonekalunsa ja
teetätti silmiinpistävät ristirantuiset vaatteet. Vaimo oli jo kuollut
ja lapset maailmalla, joten hän voi siinä suhteessa toimia mielensä
mukaan. Rannukkaassa puvussaan hän esiintyi ulkotöissä satoi tai
paistoi, nukkui puulavalla, ja sovitti ruokajärjestyksensä, joka ei
ollut koskaan ollut mässäilevä, perin kitsaaksi.

Ohikulkijat saivat aiheen ihmetellä kuinka monella muotoa aivojen
pehmennys voi ilmetä.

Rangaistusaikaa ehti kulua parisen vuotta, kun tämä vapaaehtoinen
vanki sairastui jälleen ja kuoli. Niin hän oli siellä, missä maallisen
vaelluksemme lopputili ja vetoamaton tuomio uskon mukaan tapahtuu.

(1932)




MÄEN ISÄNNÄN KUULUISA RAKKAUSSEIKKAILU


Mäki oli ja on iso talo, komea talo ja kuuluisa talo. Sen kivinavetta,
jossa sata lehmää asui, näkyi jo tielle. Sen pirtin avaruus ja
seinähirsien jykevyys muistettiin aina, samaten kuin aittojen
ruislaarit, joiden pohjaa ei oltu koskaan katsottu. Muistettiin
myöskin monilukuiset mäntypuut, jotka parahdellen kaatuivat kankaaseen
rahanpuutteen tullen.

Yhteen aikaan taloa mainittiin myöskin silloisen isäntänsä erään
rakkausseikkailun vuoksi, joka oli tullut tunnetuksi.

Oli syksy ja runsaasti pimeyttä ja tuulta ja sadetta ja metsän puhinaa
ja kummitusmaisia rasahduksia suuressa kartanossa. Eräänä iltana
isäntä sanoi, että hän lähtee myllylle aamulla sangen varhain, joten
on parasta laittaa kuorma valmiiksi jo illalla. Niinpä he menivät
rengin kanssa aittaan ja täyttivät säkkejä, kantoivat ne kärryihin ja
peittivät loimilla. Loppujen lopuksi isäntä otti aitan katosta raskaan
sonninreiden ja vei sen riihilatoon.

Renki näki sen ja ajatteli, että mitähän tämä merkitsee. Siinä voi
olla koira haudattuna. Mutta saihan isäntä viedä lihansa minne tahtoi.
Siihen ei ollut kellään mitään sanomista. Ellei emännällä? On hyvä olla
emäntien kanssa hyvissä väleissä. Merkitsee ehkä jotakin pitää emäntää
ajan tasalla.

Renki sanoi siis emännälle kaikessa hiljaisuudessa, että isäntä näkyi
vievän liharaajan riihilatoon. Mitähän se siinä viessoi...

— Mitä lienee, sanoi emäntä. — Omaansapahan vei, jos vei...

Mutta emäntä ei ollut sisällisesti yhtä tyyni ja kylmäkiskoinen kuin
ulkonaisesti. Hän pistäytyi pian pihalle, käveli halki pimeyden
riihiladolle ja hiipi sisään. Siellä ei näkynyt mitään, ei kuulunut
hiiren hiiskausta. Mutta emäntä pysyi järkähtämättä paikoillaan pitkät
tovit. Sitten kuuluivat hiipivät askeleet, ja lävitse mustankin
pimeyden emäntä tunsi isännän hahmon. Isäntä oli myöskin erottanut
vasten heinärintuusta valkovaltaisen esiliinan häämötyksen. Emäntä
tunsi pian kädet olkapäillään ja kuuli sanat:

— Joko sinä olet täällä kauankin ollut?

Isäntä aikoi kai puhua pitemmältikin, mutta emäntä keskeytti sen
hiljaisella äännähdyksellä:

— St, st!

Isäntä ymmärsi sen siten, että elä puhu: tuuli viepi vielä sanat
vieraisiin korviin. Siispä hän alkoi puhua kieltä, jota mykätkin
ymmärtävät. Ja he seurustelivat tällä merkkikielellä pitkän tovin, että
heinät heidän allaan kahahtelivat. Viimein isäntä kopeloi jostakin sen
raskaan sonninreiden ja pisti sen emäntänsä kouraan.

Mutta silloin astui latoon joku kolmaskin henkilö. Emäntä tarttui
tulijaa kiinni ja pimeydestä huolimatta sai selville, että hän oli
nainen, läheisen mökin vaimo, Amerikan leski, elävän leski. Tämän
huomion jälkeen seurasi pimeässä ladossa jotakin sellaista, jota
näyttämöllä nimitettäisiin kohtaukseksi.

— Ahas! sanoi emäntä aluksi. — Jopas sattui! Mutta mitä sinä nyt tälle
annat? Minähän tässä olen jo lihat saanut...

Saman suuntaista seurasi pitkälti, kiivaalla mielellä ja korotetulla
äänellä. Tulokas kerkesi sanoa sekaan vain jonkun kiukkuisen sanan ja
isäntä kehoittaa heitä molempia olemaan jumalan nimessä vaiti, eli
keskustelemaan ainakin hiljaisemmasti. Lopuksi Amerikan leski osaili
halki pimeyden mökilleen niine hyvineen ja isäntä sulkeutui visusti
kamariinsa. Mutta emäntä käveli vieläkin lämmenneenä ja hiiltyneenä
pirttiin liharaaja kädessään, asetti sen pöydälle ja sanoi väelle:

— Siinä on lihaa! Syökää! Se ei tule talon puolesta, vaan minulta. Olen
sen itse tienannut...

Siten tämä Mäen isännän rakkausseikkailu tuli tunnetuksi ja
kuuluisaksikin. Monet suut monien pirttien penkeillä avautuivat
sen johdosta nauruun. Useasti lausuttiin mielipide, että olipa se
kohtaus! Siinäpä kävi Mäen isännälle nolosti: vieraita herkkuja luuli
nauttivansa ja sai aivan oman maan tuotteita.

Tavallisesti ei kukaan kysellyt oliko tästä kohtauksesta koitunut
mitään seurauksia. Siihen läheiseen torppaan muuttuivat kuitenkin
asukkaat. Amerikan leski sai tiketin meren taakse ja pääsi
epäilyttävästä leskeydestään ja Mäen isännän käytöksessä ja
ulkonaisessa luonteessa sanottiin tapahtuneen muutoksen. Mutta muutamat
tiesivät, että tämä oli vain pinnallista ja lyhytaikaista.

(1931)




MAJATALON ISÄNTÄ SUUREN VIRRAN PARTAALLA


Mies oli sotamies, rajavartiosotilas. Sotamieheksi käy jokamies. Jos
ei muuhun, niin siihen. Siinäkin ammatissa on kyllä sääntönsä ja
pykälänsä, jotka tyhmän on noudatettava ja viisaan kierrettävä. Mutta
tämä mies arvioitsi kykynsä ylenmääräisiksi ja tarttui lankaan. Hänet
potkittiin pois ammattikunnasta.

Hän oli varaton mies ja kaukana pohjoisessa. Valinnan varaa ei ollut.
Hän ryhtyi jätkäksi. Mutta metsä- ja uittotyöläisen elämä on kovaa
elämää. Tarvitaan työkykyä ja työhalujakin. Puista ei leipä lähde
leikillä.

Mutta tämä mies ei liioin pystynyt työhön. Hän ei saanut leipäänsä
jäisistä puista ja roikkui elämän ja kuoleman välillä. Mutta ei löydy
sen avokouraisempia miehiä kuin ovat pohjolan jätkät. Kun heillä on
jotakin, on toverillakin. Raha ei ole heillä painojen alla.

Siispä entiselle sotamiehelle lankesi elämän arpa heidän ansiostaan.
Pelastustyötä säestettiin kyllä puheilla miehen entisestä ammatista,
jota nämä jätkät eivät pitäneet ihmisluonnolle ja -arvolle sopivana.

       *       *       *       *       *

Maat kaukana pohjoisessa ovat mutkaiset ja kauniit katsella. Näköalaa
on yllin kyllin. Kunpa vaan muutakin olisi niin runsaasti. Rahamiehet
ja joutilaat kulkevat ihan asioikseen maan mutkia katselemassa. Ja he
tarvitsevat majan kussa ruokailla ja nukkua. Ja tarvitsevat sitä monet
asiallisetkin ihmiset suuren valtatien varressa.

Tästä majatalosta tuli sitten tälle miehelle turva ja leipäpuu. Hän
pääsi siihen rengiksi, virkaan, mihin tosijätkä ei hevillä antaudu.
Mutta eipä tämä mies ollutkaan mikään tosijätkä.

Majatalon renkinä, jolla ei ollut töitä rasittamiin, tämä mies
menetteli. Varsinkin sitten kun hän ryhtyi ja pääsi lähempiin väleihin
itse majatalon pitäjän, vanhahtavan, ruotsinkielisen rouvan kanssa,
joka oli tullut kaukaa etelästä ja huonosti solkkasi suomen kieltä.
Kuinkako näin kävi? No, kaukaisen pohjolan talvi on pimeä ja pitkä,
painostava. Ihminen tuntee siellä syvästi yksinäisyytensä. Ja kas, kun
aurinko sitten ensimmäisen kerran pilkisti tunturin takaa ja painui
pois, ei tämä mies enää ollutkaan renki, vaan majatalon isäntä.

Sangen hyvä isäntä hänestä kehittyikin. Hyvin syönyt ja hyvin
puettu. Hänellä on hyvä pyrkimys sivistykseen ja hyvä tilaisuus
siihen harjoitella, koska hän pohjolan lyhyen kesän on tekemisissä
herrasväkien kanssa.

Eikä herrasväki, joille hän osoittaa, pohjolan tuntemustaan kykene
arvaamaan, että tämä samalla kertaa pönäkkä ja sulava isäntä on
horjunut kerran elämän ja kuoleman vaiheilla metsän puitten ääressä.
Ainoastaan ohitse kulkevat jätkämiehet tietävät sen. He katselevat,
filosofeerailevat itsekseen ja nauravat mahassaan ja suullaankin,
naurua, jossa on seassa jotakin ihmettelevää, pirullistakin. Kas
poikaa: nyt siitä on paisunut noin mahtava mies! Isäntä on mieluummin
heitä tuntematta ja puhuttelematta. Sillä ihmisyys on parempi kuin uhri.

       *       *       *       *       *

Mutta eipä tämä majatalon isäntä ole vielä täysin saavuttanut
sivistyneen miehen kylmää kohteliaisuutta. Olen nähnyt sen. Saavuin
syysiltana hänen majataloonsa köyhänä miehenä ja nälkäisenäkin. Sillä
sen päivän syömisistä ei kannattanut mainita. Istuin penkillä ja
isäntä istui kiikustuolissa ja sauhutteli hyvälle haisevia norjalaisia
tupakoita.

Mietiskelin, että siinä nyt istut kuin kissa. Mutta Koiravaaran
kämpällä piti minun vähistäni auttaa sinua ruuan ääreen. Mahtoiko
hän ounastella ajatukseni. Sillä pöytä katettiin komeaksi ja sain
käskyn istua syömään. Katsoin velvollisuudekseni huomauttaa käteisten
rahavarojeni puuttuvaisuudesta. Isäntä sanoi, että pihalla oli
honkapuita.

Sen sinä kuitenkin olisit saanut jättää sanomatta, oi isäntä rakas!
Sanoin hänelle kiivaanlaiset asetussanat. Hän peruutti puheensa
hongista ja kehoitti minua ihmisiksi istumaan pöytään. Mietiskelin
tovin tätä seikkaa, sillä jätkämiehelläkin on omat ylpeytensä.
Mutta, kuten sanottu, en ollut syönyt sinä päivänä ja kun toiveet
huomisistakaan syönneistä eivät olleet varmat, niin katsoin
ylpeyden ylellisyydeksi. — Istuin ja söin. Ja syömistä siinä olikin
monenkaltaista. Tosin herruuden henki ympärilläni vaikutti, että ruoka
kulki ikäänkuin työläästi kurkusta alas. Mutta maha täyttyi, maha
täyttyi, mikä aina on pääasia. Mietiskelin myös totuutta, että minkä
tekee sen edestään löytää. Kymppini Koiravaaran kämpällä oli kantanut
tällaisen hedelmän. Isännästä ajattelin: työhön se poika ei pystynyt,
mutta muuten sillä oli hyvä luki.

(1931)



MAANTEITTEN VARSILTA


Maakuntaa ristitsevät tiet, jotka kaipaavat alituista huoltoa,
korjauksia, sorapeitettä.

Jotta maakunnan tieverkosto pysyisi kunnossa, tarvitaan kevättalven
viimapakkasilla myöskin esimerkiksi Leka-Jupea. Hänet tarvitaan
kankaalle, sorakuopan pohjalle, survomaan ja jyystämään jäistä karia.
Pohjolan talvi on ankara. Se routii pienet kivetkin. Ne iskevät
kipunoita, eivätkä vääjää hevillä teräskangin taipumattoman nokan alla.
Kanki on raskas. Joka isku tuntuu tärähdyttävän miehen päälakea.

Sitäpaitsi tärähdyttelee hänen päätään ikäänkuin sisäisesti alituinen
elatuksenmurhe. Leka-Jupe on perheellinen mies, ja kaiken muun hyvän
lisäksi on näinä päivinä odotettavissa perheen lisäys. Eikä mökillä
ole kuin muutama leipäpala, särvintä ei ensinkään. Hän on itse oikea
resukemeli, kuvatus, kuten vaimonsa ja lapsensakin.

Hän saa kaksikymmentäkolme markkaa päivältä tästä jäisen soran
survomisesta ja jyystämisestä. Se pitää hänet ja hänen perheensä
puolinälkäisenä ja kokorepaleisena. Sekin, vaikka se on vähän
nohevampaa kuin puulaakien ja talojen töissä. Se on Valtion palkka.

Mutta alituinen elatuksen murhe ei ole vielä saanut Leka-Jupea aivan
turraksi. Hän jaksaa vielä ajatella lillittää, vaikka hän onkin
esimerkiksi turvautunut uskontoon ja tutkinut pyhäisin Laestadiuksen
kirjoituksia. Hänellä on hyvä muisti. Rautakangin jysäys tuopi hänen
mieleensä sitaatteja, jotka antavat hänelle kuten lohdutusta ja iloa.

»Maailmanmurhe painaa köyhän maahan ja tekee hänet keltaisenkalpeaksi
kasvoista. Tämä tulee siitä, ettei köyhällä ole yhtään Jumalaa, ja
rikkaalla on raha jumalana...»

Valtion palkka! Kaksikymmentäkolme markkaa päivältä... Mutta
kuinka olikaan? Eikö valtio ollut säätänyt palkkanormeja kitsaita
ja ahnaita puutavarayhtiöitä varten? Jalkamiehen päiväpalkan piti
olla kolmekymmentä markkaa. Kuinka valtio nyt itse maksoi vain
kaksikymmentäkolme markkaa näissä tie- ja soratouhuissaan? Ja kovasta
työstä, aivan konin työstä.

Leka-Jupessa oli vielä virkeyttä. Hän jaksoi huomata, että uteliaat
miehet maan pääpaikoilla kysyivät tätäkin seikkaa herra ministereiltä.
Ja herrat ministerit vastasivat, että he ovat antaneet ohjeet
maaherroille niissä palkka-asioissa, oikeat ohjeet; ei pitäisi olla
valittamista.

Sitten seurasi hiljaisuus. Jäinen sora irtautui kuten ennenkin ja
hevoset kiskoivat sen kauniisiin kasoihin teitten varsille. Ja
jalkamiehen päiväpalkka oli kaksikymmentäkolme markkaa kuten ennenkin.

Hiljaisuus. Vain rautakankien jysähdykset, soran kahina kihveleissä.
Muuten hiljaista. Ministerit olivat antaneet ohjeet maaherroille. Miten
lienee, tuollaisen aineen kuin soran ei luulisi oikeastaan maksavan
mitään. Sitä on paljon ja teitä on pitkälti.

Leka-Jupen vaimon synnyttämisen hetket tulivat. Ei ollut asiallista
apua, ei oikeita vuodevaatteita, mutta pari leipää kukkui kuitenkin
vartaalla. Ja saihan perheen päämies edelleenkin kaksikymmentäkolme
markkaa päivältä: Valtion palkan. Lisäksi jotkut parempiosaiset
naapurit ja kylänmiehet auttoivat niillä muruilla, joita Laestadius
sanoi nälkäpenikkain pöydän alla vahtaavan.

Siten vaivasi Leka-Jupea alituinen elatuksenmurhe, järsi suru ja painoi
huoli. Mutta silti hän huomasi, luki lehdestä, että juuri niinä aikoina
jälleen muistettiin köyhän asiaa.

Oli huomattu, että maakunnan nuoret miehet saapuessaan
asevelvollisuuskutsunnoihin olivat kitukasvuisia ja vaivaisia,
rupuväkeä, lumpputavaraa, joka tuskin kelpaisi tykinruoaksi
tulevaisuuden kunniankentille. Ja kuitenkin sotamiehen pitäisi olla
kuten leijona, huokasivat herrat. Oli lisäksi huomattu, että luvattoman
suuri prosentti maakunnan poikalapsista kuoli pieninä ja nuorina,
pääsemättä edes kutsuntatoimiston eteen. He ikäänkuin karkasivat,
piileilivät isänmaallisia velvollisuuksiaan, maanpuolustuksen vaivoja
ja vaaroja.

Nyt oli maakunnan maaherra suuren hyväntekeväisyysyhdistyksen johtajan
ominaisuudessa tutkinut tätä seikkaa ja äkännyt, että lasten suureen
kuolevaisuuteen oli syynä huono hoito ja aliravitsemus. Mutta hän tiesi
myöskin parannuskeinon: lastenhoidon neuvojia pöljälle kansalle.

Hyvä on! Siis tulee aika, jolloin nämä neuvojat ja neuvot ovat
valmiina. Tärkeän näköinen neiti astuu esimerkiksi Leka-Jupen mökkiin.

Aivan niin, vieras, huonohan tämä mökki on, epäterveellinen asumus.
Ovet ja akkunat rikkeimet, katto vuotaa, että sateella säilyy kuivana
tuskin muuten kuin pöytärämän alla pata päässä, ja tulisija vetää
savua sisään kuten tupakkamies! Mutta sorakuopalla saa vain sen
kaksikymmentäkolme. Aivan niin, likaakin on ja syöpäläisiä ja vaatteet
ovat kuten luuturesuja, mutta tämä akkakin on alkanut kitua; ei se
jaksa edes vettä kantaa. Ja lapset ovat laihoja. Aliravitsemus, kuten
herrain kielellä nälistymistä nimitetään, mutta mistäpä niille maidot
ja voit. Ei ole lehmää ja se palkka siellä sorakuopalla on se entinen...

Ei, herrat ja opettajat, ajattelee Leka-Jupe, ei näytä sitä tietä
apu lehahtavan. Ei opettaja tuo tullessaan huoneita, ei vaatetta,
ei ruokaa, ei missään tapauksessa hyvinpalkattua työtä. Jos sen
opettajaneidin käsivarrella olisikin ruokakori, niin Leka-Jupen lapset
hotkaisisivat ne tuomiset kuten sudenpenikat, eivätkä olisi sen
täyteläisempiä. Asia olisi entisellään.

Te tahdotte antaa vain Leka-Jupelle hyviä neuvoja, että hän kykenisi
kasvattamaan lapsensa kunnon sotamiehiksi saakka. Mutta siitä ei ole
mitään takeita, niin kauan kun teillä ei ole parempaa antamista. Sillä
Leka-Jupe tietää itsekin, että hyvä olisi hyvin syödä ja leveästi
asua...

Ehkä Leka-Jupe ottaa koko neuvontahomman pilkanteosta ja lukee
Laestadiustaan:

»Antakaamme tämän viheliäisen ihmisen kuolla rauhassa, elkäämme koskeko
häneen: meidän kätemme vertyvät, meidän vaatteemme pilautuvat, jos
me alkaisimme hänen kanssaan hääräämään: antakaamme hänen kuolla
rauhassa...»

Nyt hän mietiskeli, että niinköhän se soranjyystäjäinkin palkka oli
maaherrain määrättävissä ja miksei maaherrojen päähän pälkähdä, että
jollakin markalla saa jo maitoa pienien suuhun, kun he kuitenkin jo
seuraavana päivänä muistavat niitä lapsia, jotka kuolevat huonoon
hoitoon ja aliravitsemukseen, kuten herrain kielellä nimitetään
pitkäjäykkistä nälkää, kun he hyväntekeväisyyslaitoksien nimessä
sanovat, että pöljää kansaa olisi neuvottava...

Mutta mitkään neuvot eivät kuitenkaan kerenneet auttamaan sitä
Leka-Jupen viimesyntynyttä. Se kuoli vetten auetessa, silloin kun
isä-Jupe jo sirotteli soraa sulaneelle maantielle. Tuo pieni tuli ja
meni, karkasi, piileili. Hänestä ei saatu sotamiestä.

Se kuolema oli isä-Jupelle ikäänkuin pieni helpoitus, onni, sillä hänen
yhä ränsistyvässä mökissään on kyllä suita yllinkyllin. Hänelle riittää
kyllä ikuisesti elatuksenmurhetta, huolien painoa. Esimerkiksi nyt on
edessä hautaansaamisen pulma, tuon pienen miehen, joka vain tuli ja
meni...

Mutta hän pysyy vielä virkeänä, seuraa asioita, turvautuupa
uskontoonkin. Hän huomasi esimerkiksi tilastollisen tiedon, että hänen
maakuntansa tiekilometri maksaa valtiolle paljon vähemmän kuin muualla.

Sellainen pieni sievä uutinen, ajatteli Leka-Jupe ja meni sitten
Laestadiukseensa.

Siinä maakunnassa on paljon metsiä, nevoja, pitkiä erämaan teitä,
likaa, syöpäläisiä, köyhyyttä ja neuvottomuutta, ainaista huolta
rinnassa. Sen kansalle ei kyllä tee pahaa neuvotkaan.

Mutta ehkä lapsia kuolee paljon vain siitä syystä, että äitien nisistä
ei heru mitään.

(1936)




