Larin-Kyöstin 'Meri soittaa...' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3814. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen, Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.




MERI SOITTAA...

Kirj.

Larin-Kyösti





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1937.






SISÄLLYS:

Meren äärillä:

Kesäinen riemuretki
Puron partaalla
Meri mulle soi
Merikuva
Aamun autereessa
Päivänpalvoja
Aamu merellä
Avartuva aatos
Juhannus
Saari sumussa
Vanha huvila
Vanha suihkuallas
Suursaaren laulu
Postia odotellessa
Te, meren aallot, tulkaa
Ulappalaulu
Merimiehen joulu
Kalastajaäidin joululaulu
Kaukaiset mainingit
Kaukaisuuden kajastus
Yö merellä
Hei, nosta, laivuri ankkuris

Seireenien soittoa:

Vertaus
Seireenit
Pieni runo
Uneton
Lemmen leikkiä
Saaren neidot
Kaivolaulu
Laulava laine
Vuori ja meri
Tanssilaulu
Kun minä luoksesi käyn
Meripojan laulu
Neidon virtalaulu
Kesäinen saarikuva
Ken oottaa mua?
Erolaulu
Saaren impi

Suursaaren tarinoita:

Saaren naapurit
Kajuuttakemut
»Saaren keisari»
»Suomen Vaakunan» veitikat
Viron jaalan yöttömatka
Luotsiperheen joulu
Kun on pelimannit myötä
Pieni pelimanni






MEREN ÄÄRILLÄ




KESÄINEN RIEMURETKI


Läpi laaksojen virrat jo pauhaa,
laine lainetta kuohuttaa,
ei koskella ennen rauhaa
kuin meressä se kylpeä saa.

Lyö myrsky purjelaivaan,
kesän kukkeus vihannoi
kotirannoill', alla siintävän taivaan
lokin kirmaus kuohusta soi.

Ilo laivurin rinnan täyttää,
kauas kiihkeän katseen hän luo;
koko maailma suurelta näyttää,
eteläinen kun tuoksuja tuo.

Kylät, kaupungit rannoilla hohtaa,
maat kaukaiset kangastaa,
ulapan yli tie kun johtaa,
mut rakkahin on oma maa!

       Oulunkylässä, 22.3.1934.




PURON PARTAALLA


Pienen puron partahalla
loistaessa sorjan lumpeen
istun nuorten leppäin alla
käytyäni lammen umpeen.

Suot ne suuret silmän saartaa,
salo siintää silmissäin.
Kauempana korpi kaartaa,
puro pyrkii merta päin.

Lähtövalmiit kurjet huusi,
sorsain soitto suolta soi,
mietteiss' seisoo vanha kuusi,
puro leviin leikamoi.

Pitkä matka, tiedän kyllä,
korpi mielen lamaan lyö,
mut on helo latvain yllä,
vihreä on vetten vyö.

Tääll’ on seudun sielu juro,
karu kansa kairamoi,
iloisesti polskii puro,
niinkuin kannel suvess' soi.

Katson yli puron sillan,
kuin se kuvajainen ois
oman sielun suuren illan;
tahdon merten maille pois!

Siellä korkeet aallot pauhaa,
kaikki jäljet haihtuu niin;
sieltä etsit, puro, rauhaa,
vaivut myrskyn maininkiin.

        Lammi — Oulunkylä, 1928—1929.




MERI MULLE SOI


Meri mulle soi ja soittaa,
ylläin kohoo korkeet kaaret,
aatostain ne avaroittaa,
silmiin siintää satusaaret.

Niinkuin simpukkaiseen kuoreen
kaikuu kaikki merten kielet,
vaahto iskee vaahtovuoreen,
päällä pauhaa pilven pielet.

Kaikki häipyi, mik' on maasta,
kaiken kuonan kuohut nieli,
myrskyn alle vaipuu saasta,
korkeeks käy näin miehen mieli.

Uuden muodon mietteet saavat
silmiltäin kuin siirtäin kaihin,
kamppailuihin kutsuu aavat
tuntemattomihin maihin.

            Oulunkylä, 7.12.1926.




MERIKUVA


Valkea vaahto, säihkyvä santa,
liitävä lokki yllä veen,
valkea purje kaukana kuultaa,
siintävä suunta, taivahan ranta
äärihin haihtuvi hiljalleen.

Valkea vaahto lie meren määrä,
kohtalo tyyntyä, taittua tie,
lokkia tuuli aaltohon painaa,
ilmaan nostaa, jos väylä on väärä,
myrskyistä kallion suojahan vie.

Vilkkuvi purje, vaeltajalla
ei ole määrää, ei rauhaa hän saa,
aatos lentävi korkealla,
syöksyy syvällä aaltojen alla,
vaipuu vaahtona taivaansa taa.

          Suursaari, 6.7.1933.




AAMUN AUTEREESSA


Taivaantyynnä kalvo kiiltää,
meri lepää auringossa,
hieno viri vettä viiltää;
luodon onkalossa
soi kuin kautta simpukan
ääni ulapan.

Säistää merta mainingeissa
jälkikaiun pieni pauhu;
siintää aamun autereissa
haili-uunin sauhu,
rannan kalvoon kuvastuu
jaalan mastonpuu.

Mustanjyrkän katinkulta
kirjotäplin vuorenrintaa
välkkyy niinkuin alkutulta
pitkin paatten pintaa;
riuttain, joihin loiske löi,
särmät säkenöi.

Kaikkialla kuulakkuutta,
alla tahrattoman taivaan,
kaikkiin ääriin avaruutta
hohtain purjelaivaan,
joka heiluu hiljalleen,
päilyy purjeineen.

Päivän eess' on harsonhäivä,
pilvet on kuin hunnun poimut,
on kuin oisi pyhäpäivä,
lempeet lounaan loimut
loistaa kauas, luistaa luo,
tyynen tunnon tuo.

Kohden korkeuden rantaa
kohoo kirkas päivänpieli,
kaipaukset kauas kantaa,
seestyin mittaa mieli
maan ja taivaan, puut ja veet,
kaiken kajanteet.

             Suursaari, 16.8.1929.




PÄIVÄN PALVOJA


Merenkallioll' loikoen uinun
ja vaivun kuin kaihoihin kuumiin,
on ylläni huimaava taivas,
mun katseeni aurinko kiintäin
tulen puuntavaks paahtavi ruumiin,
meri sieluni terveeksi soittaa
yli luotojen silmiini siintäin.

Sätehiss' alastonna ma kylven
kuin Luoja mun kerran on luonut,
meren suola kun otsaani pirskuu,
oon kuin mies, jok' on viiniä juonut,
on aatos kuin päihtyvän tanssi,
kuin tiira mi tuulessa tirskuu.

Minä lokkien naurua matkin,
koen louhikon paasia viertää,
ja rintani jäntehet paisuu
kuin alkuvoimani vaistoon,
pään päällä kun koskelot kiertää
ja rislat rannoilla ryntää,
minä ponnahdan tyrskyjen taistoon!

Mitä merkitsee kotikiistat,
maan kalvava kilpa ja paine,
pitopäivien houkkojen huudot,
torinarrien tiuvut ja tupsut!
Tääll' oon kuni laulava laine,
joka nukkuvi raueten rantaan;
hyv'yötä, te Helsingin hupsut!

                 Haapasaari, 26.7.1922.




AAMU MERELLÄ


Jo idän portist' astuu esiin aamu
heijastain hiljaa loimuun lounaan taivaan,
yön usvast' työntyy Haukkavuoren haamu
kuin valaan pää; käy korkeaksi kaari,
se väikkyy puuntain kauas purjelaivaan,
pilvien keltakullan purppuroi.
Kuin kahdet pylväät hohtaa Haapasaari;
ja Kaunissaaren kaino mäntymaa
kuin satukuvain kimmellyksen saa,
veet välkkyy, alkaa aallot kuohupäät
jo retken, tyrskyy särkät särmikkäät,
pisarat pärskyy ilmaan ilakoiden,
käy kumu kallioita vastaan soiden;
niin aallot toinen toistaan taivaan taa
kuin laulain laumojansa kuljettaa. —

Tää näky nostaa mielen korkealle,
se vanhat valon pilvilinnat luo,
ne kuvastuvat syvään, pinnan alle,
ne kummat kaihot, oudot toivot tuo,
mi unhoitin jo usein maailmalla,
kun tuskaiseksi tahtoi nousta tie.
Taas meren laps' oon laajan taivaan alla,
kuin luonnon voima valtaansa se vie,
mun kirkas tahtoni taas kohoo myrskyyn. —
Ma riisun valheen vaatteet, verhot vaistojen
ja heittäydyn riemuun rantatyrskyyn,
veen valtaan, kuohupainiin, tulvaan taistojen.

Mua hyrskyt heittää, vyöryn aallokossa,
se mulle taistovalmiin tarmon tuo,
ma kylven kyltyneenä auringossa,
kuin nuortuneena nousen luodon luo,
kun silmä kohtaa päivän pitkän säteen,
mi lankee ylleni kuin siunaus,
kuin kruunu kiertää pään ja taittuu käteen,
min nostan ylös aurinkoa kohti,
ja kiitän Luojaa, joka valon loi
ja tälle rannikolle tieni johti
ja täällä mulle rikkaan rauhan toi.

Ma hymyilen taas päivän hyväilyissä,
kun kaunis kaari korkeemmaksi käy,
ja sielu seestyy, syttyy säteilyissä,
vain merta, taivasta, maan äärt' ei näy.
On rantapaadet niinkuin lakitaulut;
jään, alkuaikain kivikirjaimin
on luotu nämä luonnon syntylaulut,
kuin luoja luonut kerran minunkin
on tänne outoon onneen, myöskin vaivaan,
on laulun lohdun suonut armostaan,
maan alle haudan, tähdet ylle taivaan
ja sielun korkeuksiin kohoomaan.




AVARTUVA AATOS


Pääni päällä leivo häilyy,
soinnun suloon soittaa pään,
allain meri siintäin päilyy,
taivas värjyy välkkeessään,
ylempänä pilvet puuntaa,
ylimpänä päivä päilyy
ylväänä ja yksinään.

On kuin leivon sointuun soittais
säteet solmuun yhdistäin,
kaiken luodun loisto voittais,
rannan ruohon, rannan puutkin,
maan ja meren, mun ja muutkin,
aatokseni avaroittais,
seijastaisi sielun näin.

Leivo väilyy niinkuin vaaka,
niinkuin aatos kohoo vain,
allein katoo kaikki raaka,
kuona, kuori, synti, saasta,
josta sielun sairaaks sain.

Niin mun aatos nostaa maasta
kaikkeuteen korkealle,
korkealta korkeemmalle,
alla taivaan silmän suojan,
hengen hohtoon huimaavaan,
ikuisuuteen ihanaan,
luokse Luojan, —

            Lynaes, Tanska, kesällä 1919.
            Oulunkylässä, syksyllä 1923.




JUHANNUS

(SAARISTOMUISTELMA)


Merensaaress' ilokalliolla
liekki loimahteli taivahalle,
oli mittymaarja, hyvä olla,
jos loit katseen unten ulapalle,
näit vain kauniit kajeet kaikkialla
laineen läikkyessä taivaan alla.

Purjeet lepattivat leppoisina,
tyynnä riippui jaalain mastonviirit,
päivänterä niinkuin sula tina
vielä valaisi maan puolen piirit.

Silloin hiljaisuuteen huuto kaikui,
yllä luotoin hännit, tiirat tirskui,
niemenkärjessä jo riemu raikui,
mainingit kun pisaroina pirskui,
tasaisella paasitantereella
kalastajapojat nyt jo kisan alkoi,
kokkotulet tuikki mantereella,
aitoistaan nyt astui neidot armaat,
vavetarhoist' tuli vaarit harmaat,
haitarin kun ääni ilmaa halkoi,
kalastajan vaimo vinhaan soitti,
sirmankkaansa polvillansa käytti;
kirkas katse kaiken avaroitti,
ihanalta maailma nyt näytti.
Siinä kesävieraat käsikäissä
karkeloivat saarikansan kanssa
heilahtain kuin ennen nuorna häissä,
lemmenloistossaan ja kruunussansa,
nuoret rouvat, saaren neidot kuumat,
ylioppilaat ja taideniekat
tanssi, jotta sinkui silmiin hiekat,
loimun ympärillä uhkui uumat,
riemun kiistalla ei ollut rajaa,
kaunaa, kateutta, luokkavihaa,
joka toiset toisistaan nyt ajaa,
kaikki oli yhtä luuta, lihaa
mylläkässä vanhain piiripolskain,
korot kalliolla kaikui kolskain.
Keskiöinen, annas aurinkoinen
seisoi kai kuin ennen raamatussa
kerrotaan, se aika oli toinen,
oli jotain hyvää haaveilussa,
sydän ootti uutta, suurta aikaa,
vapautta maalle, ootti taikaa,
tunnussanaa Suomen sotasoittoon,
mikä ikeen alta veisi voittoon. —
− − −
Mut jo usvat kiersi rantavyötä,
päivä hetken viipyi vielä poissa,
tuntui kuin ei oisi ollut yötä,
aurinko taas nousi, kallioissa
alkoi soida meren raikas tuuli,
häipyi ääni, joka kutsun kuuli,
jotkut rakastavat vielä kulki,
nyt kai meripoika syliin sulki
kaivattunsa, jota vuodet vuotti
merta kyntäissään, kun lempeen luotti,
neidot aitoissaan jo varmaan nukkui,
kumppanilleen ehkä käki kukkui
huiluäänin, joka kaihon kantaa.

Hiljaa yksin kuljin merenrantaa
mittymaarjan suvisunnuntaina. —
Vielä väikkyen se aika antaa
mulle juhlan, jonka muistan aina. —

                  Oulunkylä, 13.6.1922.




SAARI SUMUSSA


Sumu hiipii hiljaa pitkin merta,
vuorten huiput aavemuodon saivat
niinkuin louhikäärmeet kuiluun kiemurois,
pilvimöhkäleet kuin vuoret vyöryy pois.
Niemen päässä sumukello soi,
merell’ yössä yksin harhaa, huutaa laivat.

Laiva liukuu hiljaa ulapoita,
mainingit käy, huuhtoo louhikoita,
kaiku kierii, kiertää ihmiskorviin,
vonkuu vuoret, äkkijyrkänteet,
äänet yhtyy, torvet vastaa torviin.
Hukkuuko nyt haahdet, vuotten vaivat,
sumuvaippa verhoo maat ja veet,
merell' yössä harhaa purjelaivat?

Sumu hiipii hiljaa pitkin merta,
vanha kalastajakylä nukkuu,
yksin vaaran vaistoissa ma valvon,
usva uuvuttaa ja silmän sumentaa
puoliunten kangastusten maa,
henki luotii kuilun niinkuin kalvon,
merell' yössä yhtyy, haahdet hukkuu. —

                   Suursaari, elok. 1929.




VANHA HUVILA MEREN RANNALLA

(RAPPION RUNOUTTA)


Se vanhuuttaan ja heikkouttaan horjuu,
sen katto sammaltuu, myös portinpää,
se tuskin enää pientä tuulta torjuu,
on rikki ikkunat, ne irvistää.

Siin' on kai kohtaloiden kummaa taikaa:
mi loistoll' alkaa, aina katoaa;
se huvila nyt miettii vanhaa aikaa
ja menneen maineen töitä huoahtaa.

On yksinäistä yhä yössä olla,
ei kättä, joka heteen lämmön lois,
on kaikki kurjuudessa hunningolla,
ei muuta aatosta kuin: pääsis pois!

Siell' ennen pajarit ja hovin herrat
mässäten pelikortein yönsä loi
päiväksi; muuttui monet kerrat
maat, isännät. — Ja kansa kapinoi. —

Niin pajarit ain nähden valheunta
pois maansa möi, maan jätti paeten,
kuin korttihuone kaatui valtakunta
es'isäin syyt ja synnit kostaen.

Kuin paha omatunto, joka paatuu,
jäi vanha huvila nyt muistoineen,
se kerran myrsky-yönä maahan kaatuu,
kuin häpeissään se hajoo hiljalleen.

                   Terijoki, 8.7.1924.




VANHA SUIHKUALLAS


Ma nään sen vanhan, vanhan suihkualtaan,
leijonan suun, sen kautta puro käy,
solisten, soittain vaipuu merten valtaan,
maan alta, vaikkei alkulähde näy.

Ja yllä sammaltunut kaarisilta
kuin kaksi kättä paasiin pingoittaa,
ja yllä raudanruskeen lammen ilta
kuvaa sen pintaan kultaa, purppuraa.

Näin on kai kaikki hyvin, tyyni olla
ja unhoon päästä aikaan menneeseen,
on kaikki runoa ja rappiolla,
mi kaatuu lumolinnan loistoineen.

On ilkamoivain impein sorja parvi
harsoissa hohtain pintaan päilyneet,
on allas ollut ruusuin runsaussarvi,
on saanut monet muiston seppeleet.

On säihkynyt sen sillan kaunis kaari,
ja lemmen luutut siellä soineet on,
kun läikkyi lammen lieto joutsensaari
lumpeillaan loistain alla auringon.

Sä matkamies, syyslehdistä nyt puno
sun seppelees kuin kaikki unta ois,
yön aatos, aloitettu runo,
ja kulje sitten hyvin hiljaa pois.




SUURSAAREN LAULU


Ma seison kalliolla korkealla,
ylt'ympärillä meri meuruaa;
kuin purjeet pilvet kiitää taivaan alla
ja syvyydessä sykkii murtomaa.

Nään Haukkavuoren jyrkän jättirinnan,
kuin kilparaisun ratsun harmaan pään,
ja Hiidenpellon mukulaisen pinnan,
mi aatoksen vei aikain hämärään.

Yoldian jääkauteen katseen kiinti,
kun meret, vuoret tuhkaa, tulta löi,
veen alla muinoin Eestin seutu siinti,
jää, ilma, myrsky riuttain syrjää söi.

Tääll' ammoin asui sissit, vainot kosti,
ne ryösti hansakaupit haaksillaan,
ne kytki mastoon, haaksirikot nosti
öin hulmuttaen rantasoihtujaan.

Tää saari peljätty kuin velhovuori,
kuin Suomenlahden lukko seissyt lie,
niin moni masto kaatui, rikkui ruori,
ja täällä murtui moskoviitan tie.

Kuin luostari on majakka, mi puuntaa,
öin loisto merta käy kuin kultakuu,
mi laivalyhdyille luo suoraa suuntaa,
ne hyrskyn hartioilla harhaantuu.

Ja valkovaahdot somerikkoon pauhaa,
se nostaa mielenmyrskyn kamppailuun,
mut laakson kalastajakylä rauhaa
vain henkii luona kirkon ristinpuun. —

Ja liivarannan hevoskenkärenkaan
piiriin ja kalvoon jaalat kuvastuu.
Niin minne kaukomielin katselenkaan,
mun valtaa meri, taivas, luonto muu.

Nään käärmekuuset, jotka vuorten seinää
päin päivää pyrkii, lapinruusun nään,
maan outo saarni suojaa maksaheinää,
veen hatru nostaa ruosteruskeen pään.

Kaljaasit mastoin niinkuin orhit kuoppii
nyt kuohukenttää, lokit liitelee,
ja saaren lapset jollaa lieroo, ruoppii,
käy, kiehuu kuilut, kolkkaa, kohisee.

Suursaari siniudun usvass' uiskii,
kuin kolmikyttyräinen valas ui,
pää kohoo, häntä pohjoisjuurta huiskii,
sen selkä taivastaistoon kouristui.

Tää valtanäky sieluani kiehtoo,
käyn voimassa kuin alkuihminen,
veen henki onnellista otsaa liehtoo,
kuin öisin kuningas, niin katselen.

Pois, kauas, korkealle aatos vaipuu,
kuin kotka vapaa oon ja vaivaton,
kuin salamoihin sinkoo kiivas kaipuu,
mun meri, suvisaari, kaikki on!

Se nostaa, kaikkeuteen liittää,
mun kaikkiin maihin, kaikkiin kansoihin,
maa, meri taivaan tuhattöitä kiittää,
kuin Luoja mertaan mittais askelin.

Niin metsäin, merten pauhun polje yhtyy
kuin suureen luonnon kuorosävelmään,
sen sydänsointuun raikas runo ryhtyy,
kuin kruunu päivä paistaa päällä pään. —

                    Suursaari, 20.7.1929.




POSTIA ODOTELLESSA


Miehet istuu rantalaiturilla
heilutellen hiljaa jalkojansa,
rannall' aitan luona naiset seisoo,
punaraitahuivit päässä loistaa.

Hyljekoirat pitkin liivaa loirii,
lahden vettä lapset venheen lieroo.

Neljäs tunti on ja iltapäivä,
postipäivä, onness' odotettu,
rantakäräjillä kaipaeltu.

Kalansaaliista, yön ilmasta ja muusta,
Viron-matkoista ja seikkailuista
siinä laiturilla pärpätellään,
piippunysistä kun sauhut pöllyy
meripekkain suusta möyhkeästi
hautausmaata kohden salmen suuntaan,
missä ankkurissa jaalat keinuu
niinkuin orhit, jotka maata kaapii.

Mantereelle kaikkein katseet tähtää,
neito sulholt' oottaa kirjettänsä,
ukko muoriansa kaupungista
ostoksilta, poika pyssyänsä,
jolla helmikuussa hylkeen ampuu.

Kauan viipyy vielä, missä viipyy,
miehet miettii, mutta kas, jo tuolta
Hirsikalliolta isopurje vilkkuu,
vinhaa sivutuulta saareen pyrkii!
Kaikki saarelaiset kiireen saavat,
suihke käy ja kuuluu hameen huiske,
rantakallioilla kengät kolkkaa,
naurulokki kirkuu luodon yllä,
kaukaa postivenhe sen jo kiertää.
Lapset juoksee, nousee vanhat vaarit,
sauvoin kepsutellen keveämmin.
Rantalaiturille kaikki rientää,
nuoret naskalit kun kilvan kirkuu:
hoi, holoo jo saapuu, hoi, holoo, holoo,
posti saapuu, hei, heleijaa!

Hyljekoirat kansan joukkoon juoksee,
putkuu moottori ja sauhun lykkää
peräpäästään, polskii puhkuellen.
Postivenhe laskee laiturille,
siin' on Tytärsaaren tervehyiset,
viestit Virosta ja mantereelta,
neitein uimaviitat, hatut puuntaa,
kannella on kansaa kaikenlaista,
omaa tuttua ja paljon muita,
siell' on uusi pappi, jostain Savonmaasta.
Kesävieraat päivänvarjoinensa,
neidit kastuneine helmoinensa,
märkinä ja merisairasmielin,
hienot katuherrat keppeinensä,
uljaat meripojat kirstuinensa,
konstaapeli, suntio ja saksa,
tykkikersantti kuin pöyhkä kukko,
tyhmäin neitten tyhjä silmäruoka.

Postimies jo kömpii kajuutasta
kantain maihin nahkareppuansa,
joss' on paljon rahaa, rakkautta,
murheen muistoa ja paljon muuta,
josta tietää saa vain neljä seinää
yksin yössä, lampun loistaessa
kohden merta, jota outo kyntää
purjelaivoin, kaipaa kotihinsa.

Nyt on riemu, postipäivän riemu,
viides tunti, hetki heilumassa;
vanhat vaarit kotiin mennä kyrrää
parsimahan verkon silmujansa,
vaimot hailinkeittoon moltteinensa,
mutta postitupaa nuoret kiertää,
saaren kylä kirkuu, lapset luikkaa:
hoi, holoo, holoo, on posti tullut!

        Suursaari v. 1924, Oulunkylä v. 1924.




TE, MEREN AALLOT, TULKAA


Te, meren aallot, tulkaa tuulten alta,
te, syvät virrat, voimaa soittakaa,
kun mulle maa,
sen päällä kaikki tuntuu vierahalta!

Ma rantaa kuljen niinkuin pakolainen,
ja rinnassani myrskyn raivo soi.
En saada voi
ma rauhaa, olen ollut meren lainen.

Levoton lakkaamatta mull' on veri.
Mun tyrsky kallioihin heittää ain;
oon kupla vain,
iäisyyskaipuuni on niinkuin meri,

mi taivaan kajastaa ja tähdet piirtää,
yön salamoita kätkee povessaan
ja kiertää maan,
min kulkua se ei voi sentään siirtää.

Sa suuri sukulainen, meri, mulle
oot tunnus elämän, min pohjaa yö;
turhaanko lyö,
käy kuohu onnen maalle toivotulle,

mi aina pakenee, kun taivaan äärin
se valheen pilvilinnoin ruskottaa
ja uskottaa
tien mertenkulkijoille näyttäin väärin.

Mut sittenkin kuin nousten ratsun selkään,
sun kiireellesi kuohuun kiidätän
vuoks' elämän,
sua, meri, vain kuin itseäni pelkään.

Sun kanssas karaistun kuin suureen soittoon,
on auki reitti, loppumaton tie.
Mua, meri, vie
nyt synkkiin syvyyksiin tai varmaan voittoon!

                          Terijoki, 26.8.1924.




ULAPPALAULU


Ulapalle kauas mun vaahto vie,
kun painun ma purren perään,
vain taivasta siintää, on auki tie,
elon voimia kuohuissa kerään.

Minun kaikki tää korkea kauneus lie,
avaruus yllä aallokoiden,
täm' on rannaton, rauhaton taiston tie
yön yltiöpurjehtijoiden.

Moni koskaan ei vastarantaa nää,
syväreiss' soi surmansoitto,
mut kelle on koeteltu kuohupää,
sille suotu on sankarin voitto.

Meren kasvot ja ilmojen ihanuus
kuvastuu minun silmäni terään,
kuin polttopisteess' on maailma uus,
sädekylvyissä kun minä herään.

Maan hautojen multaan tuijotin vain
kuin sairas ja silmäpuoli,
kuin uuden näön meren hengessä sain,
ylösnoussut on kaikki, mi kuoli.




MERIMIEHEN JOULU


Ma merten ääriä ääneti harhaan,
niin vuosikausia kiertänyt lien
näin myrskystä myrskyyn miehuuden parhaan,
oi, koska mä päättyvän nään tämän tien!

Mua vastaan nousevi vaahtojen vuori,
oma aatos nyt kimpovi kamppailuun,
käsi vielä on vankka, kun rytkyvi ruori
alla myrskyssä huojuvan raakapuun.

Väki kajuutoissa jo tyynnä nukkuu,
mun vastuuni on, kun yltyvi yö,
jos haahteni kestää tai uppoo ja hukkuu,
salakallion kärkeen keulansa lyö.

Levotonna mun kohtalo kauas kantaa
pois rauhasta raikkaan nuoruuden,
minä muistelen nyt kotisaareni rantaa,
kun virvojen välkkeessä muistan sen.

Mua kietoo muistojen siintävä seitti,
se mieleni hiljaa hämmentää,
hänen tähtensä, ken minut hyljäten heitti,
on katkennut kaukainen määränpää.

Kai joulu on. — Saaressa ikkunoista
nyt loistaa kynttilän säteilyt,
mun tähteni niistä ei yksikään loista,
ken muistaisi matkamiestä nyt!

Ja äitini haudalla harhaa tuuli,
surevaa sen äärell' ei seisovan näy,
tapulista kun joulukellot kuuli
jo saarenkansa ja kirkkohon käy.

Ei mull' ole joulua, myrsky nyt soittaa
mun rintani raivot jo uuvuksiin,
mun täytyvi muistojen voimat voittaa
jo aaltojen alkumaininkiin.

On oppaani kuu sekä tähtien kaari,
mun täytyy tietää suunta ja tie,
taa kuohuun kun uppovi unteni saari,
en tiedä, minne se viimein vie.

Sen tiedän, velvollisuuteni määrän:
tämän haahden kohtalo korkein on työ,
kun vaarassa vältän väylän väärän,
on kanssani Luoja ja jouluyö.

                 Oulunkylä, 22.11.1924.




KALASTAJA-ÄIDIN JOULULAULU


Nuku, nuku, lemmen lapsi,
uuvu uinailuusi,
pöydällä kun kynttilöineen
loistaa joulukuusi.

Katossa kun purjelaiva
häilyy pääsi päällä,
taata vielä kauan viipyy
merellä myrskysäällä.

Valo tuikkii taivahasta
pitkin pirtin pöytää,
kyllä taata tähdet tuntee,
kohta kotiin löytää.

Enkelit sun piirihinsä
silkkisiivin sulkee,
kas jo täysin pullein purjein
taata kuohut kulkee.

Tuopi sulle tuliaiset,
koralliset tähdet,
joss' on toivon ankkurit,
kun kerran kauas lähdet.

Tuui, tuui, merten laine,
liedon lemmen lasta,
estä liian varhain lasta
vaahtoon vaipumasta.

Nuku, nuku, lemmen lahja,
uuvu uinailuusi,
pöydällä kun kynttilöineen
loistaa joulukuusi.




KAUKAISET MAININGIT


Mun mieleni taas täyttää kaiho kumma,
on taivaan ääriviivat himmenneet,
on meren päilypinta lyijyntumma,
on poissa aurinkoiset autereet.

Kaukaiset mainingit maan paasiin paukkaa,
kuin suvi syksyn syliin karkelois,
ma katson vuoren yllä huimaa haukkaa,
kuin sielussain sen hurja huuto sois.

Ja sama kaiho, joka tänne toi mun,
pois kutsuu sinne, kussa kamppailin,
kun varjot alla aavan iltaloimun
pois lankee pitkän purjeen mastoihin.

Mun aatokseni astuu kaukolaivaan,
ne piirtää kangastukset, jotka näin.
Niin meri, aurinko ja tähdet taivaan
taas hiljaa heijastuvat hengessäin. —

                    Suursaari, 15.8.1929.




KAUKAISUUDEN KAJASTUS


Kuin läpi sormien soljuu pois
maan tuntu niinkuin santa,
kuin ajan aallot alla sois,
miss' on loppumaton ranta.

On meri niinkuin iäisyys,
kun nousen haahden keulaan;
on kaihoni kuin äärettyys,
ja santa vierii kuin seulaan. —

Kun myrsky lyö, käyn taivaan taa,
kajastus katoo multa.
On kädet tyhjät, katoaa
myös sannan kanssa sen kulta.




YÖ MERELLÄ


Paatten pauhuun huudot hukkuu. —
Kalastajakylä nukkuu. —
Kaikki tulet sammuksissa,
eikä mustaa merta nää. —

Purjelaiva ankkurissa
hiljaa huojuu, huopaa. —
Saaren vuoret häämöittää
tummentaen valon juopaa,
kun se kajuutasta kalvoon päilyy,
masto häilyy.

Tuvass' istun yksin yössä
miettien ja työssä,
varjot ulkona jo pensaat peittää;
lampun tuike heittää
merta pitkin keltajuovan.

Unhoitin jo työn,
sielulleni yön
luulin rauhan suovan.

Eess' on musta matalikko. —
Oon kuin laiva yksin yössä
turhaan tuulta oottaissaan;
hiekkaan heitti haaksirikko,
rantaan tuntemattomaan. —

Kaksi tulta tuikkaa vaan,
yksi kajuutasta,
toinen huoneen ikkunasta,
valot yössä yhtyy.

Kuule, matkamies!
Koska päättyy ties,
koska kouras ruoriin ryhtyy?
Kuka tuskan huudon kuuli,
koska nousee tuuli,
joka haahden kotiin vie,
josta kerran kauas lähti,
varjo lankee laivaan,
ehkä kaikki unta lie!

Syttyy yksi outo tähti
ylle tumman taivaan,
kuuluu kolke, myrskyn ääni.

Lampun sammutan,
patjaan painan pääni,
huokaan — hiljaa uinahdan.




HEI, NOSTA, LAIVURI, ANKKURIS


Hei, nosta, laivuri, ankkuris
nyt mennä mun myrskyjen mukaan,
ja tartu tarmolla ruorihis,
mua oota ei rannalla kukaan!

Mua oottavat laulavat lakkapäät
ja mun armaani aaltojen päällä,
mua oottaa vaivat ja vastasäät,
mies vieras oon minä täällä!

Ja anna myrskyjen puhdistaa
minun mieleni kirkkahaksi,
kun kaukana siintävi uusi maa,
olen syntynyt seikkailijaksi.

Päin tuulta ja taistoja voittohon vie,
luo kuohusta korkehin kaarre,
mull' ei arkussa kultia, kuonaa lie,
vaan on laulujen pohjaton aarre.

Mut laivuri, ajoissa reivata saat,
jos on eess' idän ilkeä iili,
kun kangastaa vale-kaunihit maat,
veen alla kun yön karit piili!

Nyt on päälläni auringon kirkkaus
ja allani vallaton vahto,
kun on mastossa mielikuvitus
ja ruorissa tieto ja tahto,

niin mikäs on laineita laskettaa,
siis lokkina, lauluni, lennä,
kun hohtavi jo hyväntoivon maa,
hei, laivuri, antaa mennä!

           Suursaari, heinäk. 1935.






SEIREENIEN SOITTOA




VERTAUS

(LEIKILLINEN MIELIKUVA)


Maan päällä tääll’ en kulje niin
kuin jumalainen Zeus,
mi Olympoonsa suuttui,
hän rakastui maan tyttäriin
ja häräksi silloin muuttui.

En elon merta purjehdi
kuin onneton Odysseus:
kun nousi myrskytuuli,
hän mastoon itsensä sidotti,
seireenein laulun kun kuuli.

Kun kohtaa mua tiellä neitonen,
maan koristus ja kauneus,
kuin ylkä morsiantaan
käyn vastaan, kutsut kuunnellen
ma soudan seireenein rantaan.




SEIREENIT


Meren rannall' immet ilkamoivat
niinkuin norjat, nuoret naarasallit,
vaahtoharjaan uumat uppoavat,
niitä hyväillä kun katsees sallit.

Niin ne nauraa vasten tuimaa tuulta,
punauimamyssyt päässä keikkaa,
laineet armastellen nuoren varren
sorjat, sirot ääriviivat leikkaa.

Pienet, nuorenraikkaat rinnat nousee,
nyt kun aamun aallot kiertää telmeen,
ripset kimmeltää kuin kuudankaste,
varjostaen silmän merihelmeen.

Siinä istun aallonmurtajalla,
katson laineen leikkiä ja tuulta,
katson alastonta armautta,
neidon hemaisevan heljää huulta,

joka vettä purskuu; silmät nauraa,
kun hän kohahdellen kohti soutaa
soukin, somin sormin sukellellen,
katse uhoilee kuin kuumaa poutaa,

joka janoo merta, veren viihdytystä,
laineen läikkyessä nuoriin uumiin
tunnen niinkuin päivän sydänpiston,
vaivun kaipauksiin kylläiskuumiin.

Aukenisko taasen tarutarha,
varjoon suljettu maan paratiisi?
Oisinpa kentauri, raisu fauni,
nuori menninkäinen, vetten hiisi.

Veisin vienon näkinkenkälinnaan,
lemmen luolaan kuljettaisin armaan. —
Vaan kun katson rantakuilun kalvoon,
nään mä pään, jo hiukan huoltenharmaan. —

                     Terijoki, 8.7.1924.




PIENI RUNO

PIENESTÄ KUKKAISESTA


Jäi mieron pieni kukkainen
tienvarsiin varjoisiin,
siks on kai mustasukkainen,
no eikös määrin niin! —

Lie liepeen vieru nukkainen,
se tuskin suojan suo,
koiruohon kurja kukkainen
öin riemun rohdon tuo. —

Maantuores yrtin tuoksu on,
se aamun kasteen juo,
kuin tanssia sen juoksu on,
se kiehtoo, kutsuu luo.

Käyn sydämiä etsien,
ma tunnen lemmen syyn;
lens keito kautta metsien
ja syöksyi syleilyyn. —




UNETON


Nukkuu meri, maa,
unta ihanaa
miksei impi saa?

Nukkuu metsän puu,
nukkuu tähti, kuu,
impi uneksuu.

Niinkuin angervon
lempi levoton
nuoren immen on.

Uupuu unten tie,
aatos kauas vie:
missä armas lie? —

Liekki lepattaa,
miks ei impi saa
unta ihanaa?




LEMMEN LEIKKIÄ


— »Mit' on lemmen leikki,
mit' on lemmen vala?»
Niinpä kysyi poika.
— »Kylmä oon kuin kala»,

vastas siihen neito;
— »suusi valheen syytää»,
poika pisti pilkan:
— »sulta täytyy pyytää».

— »Pyydä, poika rukka,
turhaa vaivaa noista!»
— »Huules haastaa turhaa,
silmäs puhuu toista!»

Neito silmät peitti,
poika vei kuin veikin
suukon, syliin nosti,
lopetti näin leikin. —




SAAREN NEIDOT


Kolme neitiä saarta kulki,
leikamoiden tien ne sulki,
naurain neitten seuraan jäin,
kun sen nuoren tumman näin.

Tikka vielä puikki puussa,
kuukin paistoi elokuussa
neitten silmiin kimmeltäin,
vain sen nuoren neidon näin.

Katselin kuin kaihoon kummaan,
neidon kahteen silmään tummaan,
syttyi syyte syömmessäin:
miks kuin ihmeen immen näin?

Miks mua hurmaa tumma hapsi,
miks oon vielä suuri lapsi?
Etten tuntis pettyväin,
miks sen nuoren neidon näin?

Niin sen muistan, kuulen vielä
kenkäin kolkkeen metsätiellä,
kun ma astuin kuuta päin,
vain sen immen silloin näin.

Katsoin lailla öisen varkaan
siihen impeen armaanarkaan,
leikin lemmenliekilläin,
katseessansa kiihkon näin.

Lie siin' illass' ollut taikaa,
koska kauan kaipaan aikaa,
viime kerran vierekkäin
kun sen nuoren neidon näin.

           Suursaari, elok. 1925.




KAIVOLAULU


Kulki tyttö kaivollain
kautta tarhamaani,
näinpä pilkahduksen vain,
kun katsoi akkunaani.

Kaivon vintti vinkui, soi,
siitä kummat kuulin,
armas aivan karkeloi,
notkui nauruhuulin.

Toiset juovat janoissaan
silkkaa kaivon vettä,
minä ootan, ootan vain
maikeampaa mettä.

Annas yö kun varjoo tien,
ja puuntaa marjamaani,
silloin nuoren neidon vien
ja nostan akkunaani.




LAULAVA LAINE


Meren rannalla, hienolla sannalla
neitoni varsi läikkyy,
päivän kultaisen kimmeltäissä
merihelminä silmät väikkyy.

Kun hän kelluvi kuohupäissä
ja avaa armaat huulet,
on kuin ympäri päihtyvän pääni
tanssisi taivahan tuulet.

Niin on hän armas katsella
kuin ulvun umppu, mi puhkee
arkana aamun noustessa,
kun on uuma untuvanuhkee.

Niin minä unhotan työn sekä taiston,
maan elon, kalsean maineen,
annan aikani vieriä vettä,
miss' on hän nostanut laineen.

Katselen lainetta leikkiväistä,
mi suutelee suvisantaa,
tokko se lempeni kaihon ja onnen
luokseni laulaen kantaa.

              Terijoki, 16.7.1924.




VUORI JA MERI


Ma oon kuin vankka, vakaa alkuvuori,
niin otsaan piirtyy päivä päilyen;
kuin meri oot, kun oot niin norjan nuori,
kun jalkaa huuhtoo hyrsky syleillen.

Maan uumenista sydän hehkun peri,
ma julmaa jäykkyyttäni napisen,
mut ukkonen kun käy, soi suonten veri,
ma alla avaruuden vapisen.

Mua päivä paahtaa, myrsky kylmän tuo,
oi, meri, himmennyn sun häikäisyys,
suudellen otsaa nuori lempes suo,
suo syöksyä mun syvään syleilyys!




TANSSILAULU


Mun kanssani tanssikin käy,
kun hetkemme hehkuu ja kiitää,
sinun varrellas varjo ei näy,
kun liepeesi liehuu ja liitää.

Kuin pyörremyrskyssä näin
me lennämme irti nyt maasta
kuin armasta auerta päin,
ei tuskat nyt riistä ja raasta.

Kuin köynnös, mi kiemuroi,
sinun vartesi varteeni kiintyy,
sua kyllin en katsella voi,
sinun silmäsi silmiini siintyy.

Me oomme kuin ilmaa vaan,
ja on tanssissa tenhova taika,
pois liidämme näin yli maan,
ja vieras on paikka ja aika.

Maa allemme jäi, vain tähtiyö
on päällämme, taivaassa varmaan
nyt tanssimme, auteren aalloilla lyö
häähetkemme ain ajan armaan.

      Suursaari, juhannuspäivänä 1935.




KUN MINÄ LUOKSESI KÄYN


Kun minä luoksesi käyn,
nään elon kaunihin näyn,
kun sinä ääneni kuulet,
nauravat hohtavat huulet.

Värjyen vastaani käyt,
aivan kuin tanssivan näyt,
kiihkosi kiertävi uumaa,
liikkeesi lietsoo ja huumaa.

Niinkuin päihtynyt käyn,
syliini suljen sen näyn,
silmissäs välkkyy kuin viini,
juuri kun painat ne kiinni. —




MERIPOJAN LAULU


Heipä, hei, kun heiluttaa,
kun mennään myötätuulta,
purje paisuu, viimat vinkuu,
kuohuu kokkapuulta!

Heipä, hei, nyt saaren sulho
ohjaa morsiantaan,
täällä sydäntyrskyt tyyntyy,
aallot uupuu rantaan!

Heipä, hei, nyt nuoren neidon
hiukset hyrskyyn häilyy,
rinta paisuu, varsi värjyy,
silmä merta päilyy!

Heipä, hei, nyt, armas, anna
mulle huimaa huulta,
antaa mennä onnen saareen
lemmen myötätuulta!




NEIDON VIRTALAULU


Virta vierii, viidat vilkkuu,
mik' on nuoren neidon olla;
haassa karjankellot kiikkuu,
oon kuin ulpu suvannolla.

Pelkään pitkän syksyn hallaa,
enkä kotiin tietä tiedä,
jos yö yhden yrtin tallaa,
antaa virran virret viedä.

Lemmin vieraan virran miestä,
mielessä on outo kaipuu,
antaa tuulen pintaa piestä,
kunnes kuplat kauas vaipuu.




KESÄINEN SAARIKUVA


Kesä antoi jo armahat almut,
kukat ikkunanpielihin loi,
ja aittojen vierillä valmut
punakellassa kiemuroi.

Ja Ahkera-Liisakin puuntaa,
sillä siihen nyt syytä lie,
katonviiri kun näyttää suuntaa,
minne päättyvi tyrskyjen tie.

Kukat kasteli neito hellä,
jolla saaressa armas on,
hän istuu nyt kynnyksellä,
meren kaiho on mittaamaton.

Siell' on solmittu siintävä silta,
ja jo tummuvi kirsikkapuu,
ja jo yhtyvi lounas ja ilta,
kun vuorelle nousevi kuu.

Kuun ympäri ruskoss' on piiri,
ja viirikin vaikenee,
mut rannalla lentohiiri
yli latvojen leijailee.

Näyn neitosen katse kohtaa,
kuin ilmestys itse on näin,
kun jo salmesta purje hohtaa
kuun juovassa kimmeltäin. —




KEN OOTTAA MUA?


Ken oottaa mua, kun kotiin käyn?
Ken kuiskauksen kuuli?
Ma nään kuin kirkkaan, kumman näyn,
kun tiellä työntää tuuli.

Käy nuori vaimo loistain luo,
kuin nuori keiju kulkee,
hän kukkain tuoksun mulle tuo,
hän syliinsä mun sulkee. —

Ma avaan oven, ei ketään näy,
kai haastoin tuulen mukaan,
vain viima huoneessani käy,
ei oota, kutsu kukaan.

Tuossa vuode on, joss' armastin,
kai amoriinit kuoli;
miss' istui ennen rakkahin,
ammottaa tyhjä tuoli. —




EROLAULU


1.

Kun toivo korkein on ja kiihkein voima,
lyö tuska silloin aina täyteisemmin,
mua raastaa ristiriitain, sanain soima,
oi, kuinka vihaan nyt kuin ennen lemmin.

Mua tympäisee ny muistos, tyhjä naljas,
nään naamiosi takaa katsees ilkut,
sun julmat juones, oot kuin vaha paljas,
min pintaan piirtyi mustat tahrapilkut.

Nään, muistan kaikki kuin ois eessäin peili,
sen pohja valhe on, kun katson tarkkaan,
sä olit väärä viini, seulaleili,
sun unhottain ma tartun uuteen sarkkaan.


2.

Kuin ennen ehkä lemmin, nyt ma vihaan
kuin kylmää kimmaa sekä itsekkyyttä,
kun turhan, tyhjän hehkun lietsoit lihaan
ja sielun jätit yöhön yksin syyttä,

Niin usein lohduks sua turhaan vuotin,
lumoksi jälkeen aikain autioiden,
sun lupauksiis usein turhaan luotin,
kun muilla teillä liuvuit liehakoiden.

Kuin tyhjään vuodatin ma miehen voiman,
kun rakkautta etsin, lämmön tulta,
sain palkaks pettymyksen, pilkan, soiman
ja huuman jälkeen kurjan katkeruuden.

Siks siteet katkoin, poltin kaikki sillat
ja ilmalinnat, tuskasta kun toinnuin,
kun turhaan ikävöitsin pitkät illat,
sua turhaan ylistin ma suurin soinnuin.

Kuin kevyt höyhen nyt sun muistos painaa,
näin sielussas vain pettävätä pohjaa.
On rakkaus jo haudattu ja vainaa,
mua uudet tähdet uuteen onneen ohjaa. —




SAAREN IMPI


Siit' on jo vuodet vierineet
kun näin sun silmäs kerta,
niit' oon ma maissa muistellut
kuin siintäväistä merta.

Kuin päivä paistaa vaahtohon
ja loistaa luodon pinta,
on silmäs välke vihreä
ja aamunraikas rinta.

Ma näin sun nuoren tummuutes,
sa sorja saaren impi,
kuin meri kauan kaivattu
nyt oot vain kaunihimpi.

Kuin saaren nuori sulhanen
ma sulle soitteleisin,
jos ei ois vuodet vierineet,
sun täältä kauas veisin.

Ma oon vain kumma kulkija,
käyn kohti talven lunta,
siks olkoon vuotten kaipaus
vain kesäöistä unta.

           Suursaari, elok. 1925.






SUURSAAREN TARINOITA




SAAREN NAAPURIT


Merensaaren naapureina
asui kaksi kalamiestä,
toinen mykkä myrtymieli,
toinen taisi tuulta piestä.

Jouna sousi salateillään,
kitupiikki vettä viisti,
toisten verkot öisin katsoi,
toisten haaksilöydöt riisti.

Velmusilmä, koiranleuka
Kiisman viekkaanviisas Mikko
ootti aina tuimaa tuulta,
jott' ois tullut haaksirikko.

Naapurit ne kaunaa kantoi
illoin rantakäräjillä
puoltain rantaoikeuttaan
syillä sekä syytöksillä.

Jouna kerskui köyhyyttänsä,
käytti vanhaa säkkipaitaa,
Mikko puhkui pyylevänä
tarkastellen taivaan laitaa.

Niinpä kerran hukkui haaksi,
myrsky Kiisman rantaan mätki
kirstun täynnä koltuskoita,
sen nyt Mikko metsään kätki.

Löysi Jouna Kiisman kirstun
aarteest' otti jonkun verran
taalan silloin, taalan tällöin,
vaan sen Mikko huomas kerran.

Keksi keinon, kutsui kestiin
saaren miehet, tupaan tuotti,
kerskui rantalöydöistänsä,
kuin ois päissään, muita juotti.

Näin hän heitti naurain näljän:
»taasen uuden löydön tein mä,
keksin kirstun kalliolta,
sen jo metsään kätköön vein mä.»

Kiisman kerska iski Jounaan,
uutta aarretta jo ahmi,
aittaansa hän hiipi hiljaa,
kaiken kullan kätköön kahmi.

Mietti: »kun vien kaikki säästöt,
niin saan uuden aarteen vielä.»
Itsensä näin Jouna petti,
mutta Mikko väijyi tiellä.

Omansa hän kätköst' otti,
vei myös Jounan säästöt aittaan,
sulki kolmen pönkän taakse,
niin sai saidan Jounan saittaan.

Siitä syöntyi, suuttui Jouna,
ulvoi niinkuin hylkeenkuutti,
kaljaasinsa purjeet nosti,
kevään tullen Viroon muutti.

                Terijoki, 13.7.1924.




KAJUUTTAKEMUT


John Boman ja tohtori Kurre Caulén
ne oottivat Eestistä laivaa,
syysmyrsky kun laiturin möljään löi,
meri mustana saaren ympäröi:
»Jos on virka, niin on sitä vaivaa!»

John Boman ärtyi, »no koira vie,
tässä kastuu kuin kuohussa kuovi,
sais lämmintä luut, kupin, vahvan teen!»
Nyt nauroi hienosti Kurre Caulén:
»eiks Viiriltä 'Ervi' jo luovi!»

Viron Viinistöstä se jahti lie,
jo se ankkurin lahteen heitti,
ja sen pieni jollakin maihin sous,
John Boman ja tohtori kannelle nous,
kun kokki jo kahvia keitti.

»Ei pilkkukuumetta miehissä oo,
mut meillä on hiukan kuume,
Negriittarommia määrätä voin,
John Bomanin, vanhan ja kiivaan koin
kuin munkin on kylmät luumme!»

— »Herra tohtori», kimmahti kippari nyt,
— »se määräys täyttää voiaan,
merikortit on selvät ja kompassit,
puteleissa on tähdet ja ankkurit,
sepra, soomlane, tervisid koijaan!»

Tinatuopit kun kippari pöytään toi,
John Boman jo pilvissä kiiti:
— »Yes! On seilattu Pippurinrantama,
Itä-Intia ja Läns-Intia,
Kuumaa ja Tonga, Tahiiti!

Cap Hornilla tein minä haaverin,
merimies kyllä luunsa korjaa;
Ugandan kuninkaan tyttären nain,
kuin Suomen niin suuren palstan sain,
ja mont' oli mustaa orjaa!

Viissataa vaimoa veijasin kai,
kas tässä on leima ja lakka.
Hei, tohtori, kippari, vannoa voin,
pelikortilla kerran vaimoni join, —
mut kas, kas — tuossa on akka!

Karuliina, Katriina, no hyss, hyss, hyss,
herra tohtori, anteeksi suokaa,
tämä akka juur' on kovan kylkeni luu,
minä itse jo, hyh, olen pehmennyt puu,
viis vaimoista, kippari, juokaa!»

John nyyhkien nyrkkiä pöytähän löi,
sai hetken heikon ja hartaan,
kuin juhta, mi itsensä nenälle myi,
hän kiljui ja hyttikin hyykistyi,
kun akka nyt tarttui partaan.

John Bomanin niinkuin vuonan hän vei,
oli siinä nyt huuto ja hoppu,
mies sätkyvin säärin hoipperoi:

— »Oi, miksi mun Luoja sun luoksesi toi,
tämä on minun lauluni loppu!»

Mut hienosti nauroi Kurre Caulén:
— »lie kihlaus hurjaa huumaa,
mut avioliitto se kohmelo on,
se on piinana Pippurinrannikon,
mitä kippari siihen tuumaa!»

Riianpalsamin kippari kulhoon kaas:
— »kai kohmeloonkin on rohto,
opinkäynyt tohtori tietää kai:
ero parhain, jos huoneenristin sai,
se on alku ja loppu ja johto!»




»SAAREN KEISARI»


Hän on »Saaren keisari», kookas ja kalju,
nenä karvoja kasvaa, on katse kuin pii,
oli kuulu hän kippari, huippari, halju,
salateillä nyt harvoin hän purjehtii.

Raharättejä kätkee hän luhtinsa loukkoon,
lahot aitat on, ruohoinen saunatie,
hän on arka, ei kyyräile jätkien joukkoon,
yölöytönsä paikasta paikkahan vie.

On kirsikkatarha jo metsistynyttä,
ja on rikkaruohona marjamaa;
oli ennen hän huikea hyljekyttä,
nyt piilukko seinällä ruostua saa.

Hän on haaksihylkyjä huijakoinut,
hän on murhankin tehnyt, niin kerrotaan,
ei syytettä vaimot oo vannoa voinut,
hän on kultia koonnut matkoillaan.

Rahalippaita lie ja norsunluuta,
Itä-Intian silkkiä suojissaan,
on paljon turhaa törkyä muuta,
mut ei mekkonsa tilkoissa nappiakaan.

Ei raski hän syödä, vain haili ja sahti
erakkoinen on eine, kun hauta jo vie,
ja maalle on ränstynyt vanha jahti,
vuoskausia sannalla seissyt lie. —

Sen mastoissa kiipee nyt liivalla lapset,
tämä äksyä ukkoa ärsyttää,
pui nyrkkiä, roikkuvat niskahapset,
tutisee munanmuotoinen, pahkainen pää.

Käy »Saaren keisari» kruunua vailla,
lie aarteet ja kullat kaskua vaan,
käy niinkuin kummitus muitten mailla
ja höpsii ja hourii muistojaan.

Hän on niinkuin riistetty ryövärihaaksi,
merihylky jo vanha ja varjoa vain,
on maasta hän tullut ja muuttuvi maaksi,
on tiellä hän alhossa astuvain.

Kuin haaksi hän liivalla luisuu ja vajoo,
yks yö ja sen myrsky maahan lyö,
homehahmona huokaen hiljaa hajoo
kuin sauhu ja santa, ja on yhtä kuin yö. —

                         Suursaari, elok. 1920.




»SUOMEN VAAKUNAN» VEITIKAT


Kolme retkua remputti Raumaan,
otti pestin kolme veitikkaa
meripekkojen hurjaan laumaan
siihen »Suomen Vaakunan» laivaan;
ne purjehti Atlantin taa.

Ratas pyöri kuin vanha vokki,
Viki Forssi kun luovin loi,
oli viinuri-Viljami kokki
ja puosuna Hattulan Heikki,
satamoissa ne tappeli, joi.

Monta muisti ne morsiantaan,
kun myrsky mastoissa soi,
parkki törmäsi Guinean rantaan,
pojat karkasi taatelimetsiin,
onni mustien maahan ne toi.

Tsulu-kuningas siell' oli syöty,
oli kuivina neekrien suut,
kokin huus ne, kun rasvast' on hyöty,
kuninkaaksi, ja ministereiksi
hän määräsi vekkulit muut.

Alla Afrikan auringon paistui,
tialvaa ja durraa hän joi,
jo hän kafferin mielestä maistui,
alamaisensa yhteen hän kutsui:
»Hoi, mustat sieluni, hoi!

Kun ei ole rahaa, ei rasvaa,
kumous monen valtion kaas,
voi vatsani vieläkin kasvaa,
sodass' syön nyt Ugandan keisarin,
lihavampana palaan taas!»

Pojat kimpsunsa pisti nyt nyytiin,
läpi Kongon riikin niin
ne pääsivät konsulin kyytiin
yli Atlantin Raumaan ryyppäämään,
»Hyväntoivon ankkuriin».

Majakallaan kaskuista tuttu
Tyni mestari kertoi noin,
syysilloin kun kierteli juttu,
ikävyyttään kun itkivät ilmat:
»täm' on totta, sen vannoa voin!»

                  Oulunkylä, 19.9.1921.




VIRON JAALAN YÖTTÖMATKA


Viron jaala on ketjuilla köytty,
ja se käynyt on Danzigissa,
ratki ruumast' on kätkö löytty,
on vaisu ja vaikea raassulin tie,
kolme kaimaa, sepraa putkassa lie,
ja laiva on ankkurissa.

Kolmet tuppelikimmelit saatu,
se on raikas ja riemuisa ryyti,
maku taattu ja oiva on laatu,
lopun lastista on meri niellyt kai,
niin niukan saaliin ne nuukkarit sai,
Porkundaan ny kurja on kyyti!

Kiros kippari peevelin puuskaa,
lain suojaa ja kieltoa kurjaa,
lupas syökkäreillemme nuuskaa,
jos Puolisen piiriin ne uskaltaa,
ne seprojen seuroissa selkäänsä saa,
kun on markkinat, on meno hurjaa!

Rujo syökkäri, riivatun repsi,
piti putseja viikon päivät,
lopult' tullin temput tepsi,
se jaalalle lähtöpassin soi,
taas kippari Kundaan luovia voi,
sai sakkoja, Suomeen ne jäivät.

Hän näytti nyt pitkää nokkaa,
hän kannella hyppi ja noitui,
päin Loksaa hän käänteli kokkaa,
päin tullijahteja luovin loi,
ja kokkinsa kanssa hän kannuja joi,
niin vihdoin hän kontuunsa koitui.

Syystormi se kahvelit kasti,
pää raskas on, ruorikin rikki,
meress' saalis ja kansilasti,
hän koijassa korttia pöytään lyö,
peli mennyt on, reissukin tyhjä työ,
hän on pieti ja turha on tikki!

                   Suursaari, elok. 1929.




LUOTSIPERHEEN JOULU


— Oi, äiti, kauan jo viipyy pursi,
ja nythän kohta on jouluyö.»
— »Jäälautan, lapseni, myrsky mursi,
on meri hurja, sen hyrskyt lyö!» —

Jo luotsin lapset ne kultavyöhön
ja tähtikukkihin pukee puun,
ne vuoroin katsovat kauas yöhön,
kun pilvet peittävät puolikuun.

— »Miks isä laske ei luokse luodon,
huu, tuuli somerin särkkään soi?» —
— »On ehkä haapio saanut vuodon,
ei isä luovia tuuleen voi!» —

— »Mut katsos, katsos!» — niin lapset luikkaa,
— »mik' outo valkea veellä käy?» —
— »Tais loisto sammua, lyhty tuikkaa,
ei myrskyn usvasta mitään näy!» —

Jo lapset vuoteensa nurkkaan nukkuu,
ja äiti valvoo ja vaikeroi:
»Tän' yönä haapio ehkä hukkuu,
oi, koska nousevi päivän koi?»

Soi huudot yöstä, mut valo hohtaa,
ain korkeemmalle se hulmuaa,
ja saaren miehet päin liekin kohtaa
pois soutaa salmen ja niemen taa.

Kas hätänuotion lieskat liehuu,
kun ryskää laivojen ankkurit,
ja merten kattilakuilut kiehuu,
lyö luotsin liivalla mainingit.

Nyt miehet tempovat myrskysäässä,
ne soutaa purtta jo maihin päin,
ja luotsin lippu on maston päässä,
lyö taivaan valkeat välkähtäin.

Jo ryskää portaat! Ken yössä kastuu,
ken kolkuttaa, kun ei auki saa? —
Mies musta ukselta pirttiin astuu
ja peräpenkille horjahtaa.

Ja lapset lentävät isää vastaan,
ne syliin sulkee hän, piiriin jää,
mies kuusen latvalle nostaa lastaan,
kun äiti kynttilät sytyttää.

On myrsky voitettu, viikon vaivat,
mut vankka venhe on pirstoinaan. —
Mies naurain kaivavi leikkilaivat
ja nuket, vauvat nyt kontistaan.

Käy tanssi, kiertävi joulupuuta,
ja tähti lentävi yltä maan. —
Kun hyljekoira jo katsoo kuuta,
ei lapset valvo nyt vuoteellaan.

                 Suursaari, 16.8.1929.




KUN ON PELIMANNIT MYÖTÄ

(VANHAN SOITTONIEKAN LAULU)


    Motto:

    »Wo man singet, lass dich ruhig nieder,
    Bösewichter haben keine Lieder.»

Nyt vielä vanhan polskan
ma soitan ennen yötä,
kun on pelimannit myötä,
niin ei haikeutta näy,
mi piilee hymykuoppiin,
kun vielä tarttuu tuoppiin,
niin taasen tahti käy.

Ja viulun koppa kaikuu,
kun jouhen yli luistaa
nyt käyrä, minkä muistaa
mies ilman nuottejaan,
kuin Kiiskinkylän häissä,
kuin tult' ois sormen päissä
ma soitan, soitan vaan.

Kas pappi onkin tullut
jo rantaan haapiolla,
ja mikäs nyt on olla,
kun meill' on nuorten häät,
kun kirstut aittaan tuodaan
ja vesikappa juodaan,
kun liehuu hunnunpäät.

Jo tupaan keikkuu kokki,
ja heiluu leipälakki,
kas sulhasella takki
lie uutta kuosia!
Tuon puosun oven puolla
ja Viron sepran tuolla
jo tunsin vuosia,

kun seilattiin Portkundaan
ja kalamarkkinoilla
subrovkaa munavoilla
meill' ennen kestittiin,
ja sitten tuhlit tuotiin
me vanhaan rantapuotiin
ja kinkut kellariin.

Ei heilunehet puukot,
ei riitaa ollut meillä,
ja nuoret lehdon teillä
ne lauloi lemmestään,
kun saalis saatiin saittaan
tai päästiin neitten aittaan
yöks vihdoin lepäämään.

Ja kallioilla hyrskyt
maan paasihin kun paukkui,
niin hyljekoirat haukkui,
kun päästiin ankkuriin,
hääpeleill' ennen yötä
näin pelimannit myötä,
ja nurkiss' ammuttiin.

Jos vieras puosu puski,
tai naama liiaks paistoi,
kun meidän renskaa maistoi,
tuo oli pilaa vaan.
Mies ootti morsiantaan,
kun päästiin kotirantaan
ja saaren satamaan.

Sit' aikaa muistan vielä,
kun soitin ennen häissä
ja taisin olla päissä,
kun meni kolmas yö;
kun on sapalyhty, luikku
ja ikkunall' on tuikku,
kyllä kengän korko lyö.

Nyt ottamanin polskaa
ja sekaan enkliskaakin
niin harvoin kuulla saakin;
nyt soittajiss' ei näy
sitä viiden voiman tulta,
jota riittää vielä multa,
kun tanssin tahti käy.

Siis tulkaa, vanhat veikot,
ja laulakaa nyt, nuoret,
kun kaikuu saaren vuoret,
en muuta tehdä voi,
ma soitan ennen yötä,
kun on pelimannit myötä
ja vanha viulu soi!

      Suursaaressa heinäk. 25 p:nä 1935.




PIENI PELIMANNI


Pieni pelimanni merimieskirstullaan
hän vinguttaa pikku viuluaan:
— »Isä rannalla purjeita nostaa,
mulle uudet kielet ostaa! —
Tuli tuittan tei, tila, tittan tei,
hei, hei,
sävel syntyi ja tuuli sen vei!»

— »Minä pieniä polskia soittaa voin
ja ma itse ne kuulin ja itse ne loin,
kun keijujen kengät kopsaa,
minä soittelen nuottia nopsaa:
Tuli tuittan tei, tila tittan tei,
hei, hei,
sävel syntyi ja tuuli sen vei!

Satusaaressa pienen prinsessan näin,
sinipiikojen piiriin yöksi mä jäin,
nepä simpukan helmiä sorvaa
ja ne lauloi ja kosketti korvaa:
Tuli tuittan tei, tila tittan tei,
hei, hei,
sävel syntyi ja tuuli sen vei!

Sen prinsessan silmät nyt nään minä vaan,
kuun kullassa huiskaa hän hunnullaan,
sees silmä on, otsa kuin lunta,
vai oisinko nähnyt mä unta:
Tuli tuittan tei, tila tittan tei,
hei, hei,
sävel syntyi ja tuuli sen vei!

Hänen naurunsa viulussa, sormissa soi,
sit' en unhoittaa minä koskaan voi,
syliss' oon minä prinsessan maannut,
sinipiioilt' oon soittoni saanut:
Tuli tuittan tei, tila tittan tei,
hei, hei,
sävel syntyi ja tuuli sen vei!

Pieni pelimanni soittaa ja polska käy,
sinisilmissä ei surun välkettä näy,
satulinnojen portit hän aukoo
kunis nukkuu ja tahti taukoo:
Tuli tuittan tei, tila tittan tei,
hei, hei,
sävel syntyi ja tuuli sen vei!

             Suursaari, 23.7.1929.



