Larin-Kyöstin 'Tuuliajolla' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3813. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen, Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.




TUULIAJOLLA

Saaristolaisromaani


Kirj.

LARIN-KYÖSTI





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava
1940.






I


Meren saaressa oli yhdeksäs tiima aamulla. Nikodemus Matinpoika Hokka
kiipesi kevätvarhaisena hetkenä kiertoportaita pitkin ihan talon
kylkiäisestä suoraan ylös vanhalle tähystyspaikalleen. Neljän paalun
tuessa aittarivin yläpuolella oli pieni, neliönmuotoinen, kaiteilla
reunustettu lavitsa, pöytä ja penkki. Se muistutti ruokakellotapulia.
Sieltä näki yli koko kalastajakylän kauas merelle. Sieltä näki ja
kuuli kaikki, pysyi piilossa tulematta itse huomatuksi. Hokka otti
nahkakotelosta messinkisen kaukoputken ja nosti sen silmilleen. Karkeat
kulmakarvat varjostivat niiden tutkivaa terää. Kaukana taivaanrannassa
kulkivat isot, merentakaiset rahtilaivat rantakaupungista ulos merelle
lankkulasteineen. Paksu sauhu piipuista piirteli nokisia pilviä pitkin
merta. Vieras kuunariparkki lasketti toiselta taholta täystakilassa
kahvelipurjeineen ja raakapuineen. Ja kalastajat haapioineen palasivat
pitkin rantaa vuoren äkkijyrkänteiden varjossa kotiin. Veneenpohja ihan
kimalteli auringon valossa täynnä sateenkaarenvärisiä haileja. Hokka
ehtisi kyllä ajoissa rantaan, ostaisi halvalla koko lastin, sulloisi
sen tynnyreihin ja kuljettaisi kala-aitastaan isolla kaljaasillaan
Viroon tai Pietariin. Hokka oli ylpeä siitä kaljaasistaan. Hän tiesi
sen, että sen komea, vihreäksi maalattu kajuutta, mahtavat mastot ja
kopea keula, johon oli veistetty pyhän Pietarin puinen kaljuunakuva,
tuottaisivat hänelle oikean Pietarinsaaliin ja se kismittäisi muita
kalastajia, erikoisesti hänen naapuriaan ja kilpailijaansa Siirakki
Sakarinpoika Raantia, joka aina liikuskeli salaperäisillä asioilla
Rakverissa, Kundaassa tai Meemelissä.

Ikäänkuin kiusaksi ei mereltä tuuli henkinyt ja Raannin tuulimylly
seisoi hiljaa kuin suuri sudenkorento santapolullaan. Jahdillaan
se Raanti tuotti rukiin ja vehnän jyviä etelästä ja jauhatti ne.
Mutta ei haittaa, millä köyhät kalastajat ostaisivat jauhoja, kun
niitä jo sai halvemmalla Hokan puodista! Ja kalastajat olivat velkaa
hänelle ja Leander, hänen poikansa antoi hyväntahtoisuudessaan
niille sitä liikaakin. Olipa jo Siirakki Sakarinpoikakin häneltä
kerran pyytänyt velkaa. Hokka kohensi pitkää varttaan. Hän oli vielä
kookas, viitisenkymmenen maissa mitattu mies. Saaren keisariksi häntä
sanottiin. Mutta mitä tulisi Leanderista? Tuli kai äitiinsä, jonka
Hokka saaren toisesta kylästä oli kotiinsa tuonut hyljepyssyjen
paukkuessa sulhastalon takana ja hääsoihtujen hulmutessa reslareen
perässä. Hellä ja herkkä vaimoihminen, kulki aina laupiaana
kallellapäin, kuoli pois, kitukasvuinen ja rintatautinen kun oli. Kävi
aina iltakirkossa, lauleli ja liikuskeli kuin olisi ollut kotoisin
jostakin toisesta maailmasta.

Siltä se Leander oli luonteensa perinyt, vaikka oli pojassa isän
ponttakin ja varmaa vastahakoisuutta, kun tiukalle otti.

Alhaalta puodista ei kuulunut hiiskaustakaan, pitkän kaaren nokassa
keikkuva ovikello ei soinut, sillä kalastajien vaimot olivat jo tehneet
ostoksensa.

Mutta alhaalta aitasta kuului Henna-muorin, hänen tätinsä, yskintää ja
hiljaista aamuista askarrusta. Aitan kynnyksellä Henna istui, hämärä
takanaan, aitasta häämötti orrella riippuvia, kirjavia, silkkisiä
liinoja, vällyjä ja nurkissa seisoi merimieskirstuja, joita Hokan
esi-isät olivat tuoneet kotiin kapioiksi kaukaisilta merimatkoiltaan
vierailla mailla. Rikkauksia ja kokemuksia olivat tuoneet tuhlatakseen
ne turhaan ja tuuleen.

Leander ei ollut laskun eikä luvun mies, vaikka lueskelikin iltaisin
kaikenlaisia seikkailukirjoja ja lääkeoppeja, leikkeli sammakoita,
tutki voiteita, yrttejä kuten Hennakin. Henna taisi vanhoja loitsuja
ja lukuja parannellessaan kanssaihmistensä kipuja, saaressa kun
ei ollut lääkäriä. Vanha vaimo istui kai taas itsekseen höpisten,
parsien verkkoja tai rukkia polkien. Leander oli haihattaja ja hurja
haaveilija täynnä päähänpistoja ja oikkuja. Soitteli salaa viulua ja
harmoniota salin nurkassa, kun isän silmä vältti. Ja sitten se poika
oli kai helluntaista alkaen hullaantunut, koska ei pysynyt kotona,
hiipi öisin aittojen sivuilla kylän poikien parissa ja tähyili Siirakki
Sakarinpojan tytärtä, raisua Railia, joka jo uhoili keväistä kauneutta,
etelämaista hehkua, tumma ja terhakka kun oli, iho mustanpuhuva kuten
usean saaren asukkaan. Hokkalaiset olivat sensijaan vaaleaverisiä,
pellavatukkaisia nuorina ollessaan. Mistä lie se Raanninkin suku
syntynsä saanut? Raanti väitti, että he olivat espanjalaista
alkujuurta. Espanjalainen, suolaa kuljettava laiva Cadizista oli muka
kerran haaksirikkoutunut näille myrskyisille rannoille. Ja tosiaan,
Railissa oli jotakin vierasperäistä, kuka siitä selvän ottaisi. Da
Coctan sukua, ehkä aivan ylhäistä hidalgon perua, sukuhullutusta! Hokka
naureskeli ajatuksissaan tälle olettamukselle.

Kyllä hän pojasta ottaisi irti kaiken parhaan ja hävittäisi huonon,
lähettäisi kauppakouluun tai pienelle merimatkalle, jollei ottaisi
oppiakseen isältä.

<tb>

Hokka ei uskonut loihtuihin, lukuihin, vaan pyhään sanaan, antoi
auliisti kirkollensa kolehdin, jumalanmies kun oli, kirkonkävijä,
kirkonisäntä ja pastori Ilmo Israel Scaveniuksen hyvä ystävä ja
neuvoja. Hokka se tahtoi olla isäntänä saaressa, hän tunsi voimansa
ja valtansa. Siksi hänen rintansa täytti hiukan teeskentelevän riemun
humahdus, kun hän käänsi kaukoputken omaa saarikyläänsä kohden.

Ilma oli kirkas, viileän väreilevä. Lokit ja tiirat parveilivat kirkuen
kuin lapset läheisillä luodoilla. Saari oli kuin jättiläissuuri
alkuajan lisko, kantaen päälaellaan kolme vuorikyttyrää.

Sen laella loisti iltaisin majakka kuin pienoisluostari. Kun
sieltä loi katseensa alas, näki suurien vuorenkallioiden suojassa
venevalkaman, jossa kellui kymmenisen jahtia, kaljaasia ja jollia.
Ankkuriketjut rasahtelivat heikon tuulen vireessä ja ranta-aittojen
varjot kuvastuivat veteen. Rannalta nousi mäkiä pitkin ristin rastin
kapeita kujia, niitä reunustivat kalastajien talorykelmät hohtaen
mikä ruohonvihreänä, mikä oljenkellervänä, toiset totisen harmaina,
maalaamattomina kuten vaateaitatkin. Akkunoissa joku verenpisara,
annansilmä, umpipihoissa joku omena-, kirsikkapuu, kitukasvuinen
perunamaan pilkku. Kylän syrjässä sitten puinen puolukkapuuron värinen
kirkko, kirkkomaassa kasvoi heleitä saarnipuita pienien, tummien
männynkäkkäröiden keskellä. Ja hautuumaassa lepäsivät lahojen,
kolmionmuotoisien ristien alla saarelaisten esi-isät. Sinne heitä
oli kannettu kuparisen portin kautta, kun ensin lepokivellä oli
virttä veisattu. Portti oli haaksirikkoutuneen laivan höyrypannun
kantta, se kumahti aina kun sen sulki. Ja siinä sivussa sitten
pappilan lyijynvalkeaksi silattu, unisen näköinen rakennus. Sen
vihreäviiruiset akkunat kimmelsivät aamuauringon säteissä. Siellä asui
pappi Ilmo Israel Scavenius. Oli tullut saareen siipirikkona miehenä
jonkun kolttosen takia, tänne oli kotiutunut, muuttunut luonteeltaan
kansantapaiseksi, heikoksi, hapuilevaksi Jumalan kalastajaksi elämän
Genetsaretin merellä... Ulompana rantataloissa asuivat Anders
Österbergin, juonittelevan tullivahtimestarin perhe, sekä pyylevä,
leikkisä kruununperämies Mosse Markkus Maskulin, luotsioltermanni Risto
Ranki ja hiljainen, viisaan varova kalastaja Lauri Lunni, taitava
väittelijä rantakäräjillä ja kunnan kokouksissa. Niityn laidassa kulkea
köntysteli kylän kuuluisa, nokkela pelimanni ja suutari, Kvintti-Rietu.
Siellä oli myös leskivaimoilla ja mäkitupalaisilla mökkinsä ja metsän
reunassa törrötti autio, puolivalmis talonröttelö, lentohiirien ja
niittypöllöjen pesäpaikka. Siellä kylän lapset lauantaisin leikkivät.
Pihalla villiintyneitä karviaismarjapensaita, laho haapio ja
sammaltunut kaivo, jonka kansi oli pudonnut vitaiseen pohjaan. Talo oli
jäänyt tyhjäksi, kun sen asukkaat olivat muuttaneet Amerikkaan.

Tällainen oli kuva kylästä ja saaresta, jonka Nikodemus Matinpoika
Hokka näki tornistaan eräänä kevätvarhaisena hetkenä, kun ahtojäät
jo olivat lähteneet, villihanhet jo saapuneet ja aallot taas vapaina
huuhtoivat saarta. Pitkä, pimeä talviaika oli pitänyt saaren kansaa
eristettynä muusta maailmasta. Unkkaan, yksinäiseen elämään oli tullut
uutta uskoa ja voimaa. Nuorten sydämet oli se elähdyttänyt salatulla
tulella. Kajeena se nyt liekehti syttyen idästä, auringon kohotessa
saaren yli yhä korkeammalle.

Hokka katseli kauan merelle. Kuin hyljekoira vainusi ja tunsi hän
kaikki lähisaarien jahdit, haapiot ja kalastajatkin. Rantakallioilla
tai laiturilla — seisoivat saarelaiset tähystellen merelle, he
odottivat siltä taas jotakin, tuntemattomia löytöjä, aarteita ja
saaliita. He tunsivat kuten Hokkakin, he salasivat sen ja epäilivät
toisiansa, sillä he tunsivat toinen toisensa liiankin hyvin
yhteenahdettuina tälle ulkosaarelle. Meri oli kurittaja, kasvattaja,
antaja ja ottaja, julma ja hyvä äitipuoli, jonka oikuista ei kukaan
edeltäpäin tiennyt.

He odottivat jotakin...

<tb>

Hokan naapurissa seisoi pari hoikkaa mäntyä. Pihalla, huonosti
hoidetussa, merenpuoleisessa tarhassa kasvoi tiheästi kirsikkapuita.
Tarhassa oli penkki ja pöytänä vanha myllynkivi. Sieltä kuului
pensaiden piilosta hillittyä naurua ja puheenpitoa. Männyn alla
seisoivat Raili ja Leander katsellen puun latvaan. Railin kädessä oli
puupönttö ja naru, Leander piti kourissaan riukua, jonka päässä oli
käpristyneitä, neulaisia oksia.

— Kottaraiset ovat tulleet, huudahti Raili.

— Niin ovat, ne tuovat aina kevään tullessaan, ne vikisevät jo
rantaniityillä ja aidanseipäillä.

Leanderilla oli tapana puhua hiukan liioitellen ja runollisesti. Hän
oli nuori mies, solakka kuten isäkin, mutta tummaverisempi, kiharat
liehuivat tuulessa ja silmissä oli vallaton, veikeä ilme, joka saattoi
äkkiä muuttua surulliseksi.

— Ne palaavat aina samaan alkukotiinsa kuten merimiehetkin kaukaisilta
mailta, sillä ne rakastavat tätä synnyinsaartaan.

— Rakastavat, toisti Raili, kuinka sinä puhut kauniisti, ihan kuin
kirjasta, mistä olet oppinutkin.

Railin kaunistekoinen, soikea pää notkahti taaksepäin kuten solakka
vartalokin. Rinta kohosi ja hienon puseron alta läikähti kaksi pientä
povenmättäistä, kaksi mesimarjaa, vasta varhain kypsynyttä. Vartalo
lainehti sekä eteen että sivulle. Silmissä oli todella tuollainen
ruskean kullankellertävä välke, mikä sytyttäisi jonkun toreadorinkin
sydämen Espanjan kuumilla tasangoilla. Hänessä, koko hänen
olemuksessaan oli jotain vierasperäistä, kuumaa, kiehtovaa, kutsuvaa
ja samalla kylmästi torjuvaa... Salaperäinen hymy, keväinen ilmestys
kirsikkapuiden siimeksessä. Silmä välähti ja vältteli Leanderin
tutkivaa ja arkaa katsetta...

— Syysmyrsky kaatoi vanhan, lahon pöntön. Leander, olit kovin kiltti,
kun laitoit uuden. Mutta kuinka se nyt saadaan puun latvaan?

— Se on helppo asia, sanoi Leander, sido naru pönttöön, sinä pitelet
sitä ja minä nostan sen ilmaan.

— Kyllä pitelen.

— Minä vedän tämän riuvun latvaan. Nyt minä koetan hiukan esi-isäni,
arvoisan apinan taitoa. Olenhan minä unessani lentänyt ja kiivennyt
puissa, ehkä se on jotakin arkaa alkuvaistoa menneiltä aarnioajoilta.

— Ala jo lähteä ja kiedo häntäsi oksien ympäri. Oletko ehkä tuonkin
kirjoista lukenut vai itse keksinyt, sinusta ei koskaan saa selvää,
veikeili Raili ja sitoi narun pöntön kanteen. Leander alkoi naru
hampaissa kiivetä puuhun, latvaan päästyään otti hän taskustaan nauloja
ja vasaran ja alkoi lyödä riukua puun latvaan, niin että se nyt näytti
pitemmältä. Sen ylempään päähän kiinnitti hän vielä kalanmuotoisen
viirin merkiksi merenkulkijoille ja saarelaisille.

— Tuulihattu! Mitä sinä siellä näet? Vedä jo, vedä jo, Raili huudahti
innoissaan.

— Vedänhän minä... kas riuku on jo kiinnitetty. Mitäkö näen? Merta,
merta taivaan ääriin saakka. Oh, tämä avaruus huumaa. Kuuletko sinä?
Siipien suhinaa. —

— Etkö sinä muuta näe? Oksilta en minä erota mitään muuta kuin sinun
pitkät sääresi.

— Näenhän minä. Kas Nikodemus seisoo tähystystornissaan, mutta ei
ukkeli meitä huomaa. Karkasin puodista, minä en kestä seisoa tiskin
takana mittaamassa kankaita, jauhoja punnitsemassa. Olisipa minusta
tehty lääkäri niinkuin veljestä; vain pari vuotta sain käydä Porvoon
kimnaasia. Niin, niin, veljestä tuli muotilääkäri, minusta olisi tullut
oikea lääkäri. Isä ei anna minun soittaa harmoniolla muuta kuin virsiä.
Olisihan minusta ehkä voinut tulta urkurikin, ehkä säveltäjäkin,
ajatteles...

— Hutikko! Unohdat koko pöntön, senkin suunsoittaja.

— Soitan suutani, kun en muutakaan saa soittaa. No, nyt minä kiskon,
heitä irti pönttö, nyt se nousee. Kas näin!

Leander nautasi pöntön puun runkoon ja alkoi luisua alas maahan.
Raili seisoi puun alta katse suunnattuna huimaavaan korkeuteen.
Railia oikein huumasi, veri alkoi sykkiä suonissa ja poskipäillä
oli vaskenruskea hohto, silmissä orvokin tähtimäinen säteily, kun
Leander alkoi häntä lähestyä, oksalta oksalle, joku oksa taittui ja
Leander luisui yhä alemmaksi. Vaistomaisesti Raili parahti ja avasi
käsivartensa. Ja silloin Leander hypähti reippaasti maahan ihan Railin
hentoa rintaa vasten. Hän otti tuen Railin olkapäistä. Ne vapisivat,
vartalo värisi, ja silmät ikäänkuin sumenivat. Nuorukainen tunsi hennon
poven painuvan omaa rintaansa vasten. Hetken suloinen syleily, kuin
sattumalta, arasteleva, ihmettelevä. Leander tunsi karkeissa käsissään
jotakin haahkanhienoa, pehmeätä, puhdasta... Railin huulilta henki
maidontuoksua, hänen ruumiistaan aistien riemua ja raukeutta. Leander
ihan hätkähti hetken valtaamana. Puristi vielä kerran, huokasi ja
hellitti. Kädet irtaantuivat. Katseet olivat äsken ikäänkuin toisiinsa
imeytyen uponneet johonkin suloiseen, selittämättömään. Molemmat
olivat nyt hämillään. Kevään kaikkivaltias ensi kosketus, rakkauden
raukea aavistus — Raili siirsi kätensä ja katsoi maahan, Leander oli
hakevinaan jotakin taskuistaan, kopeloi, katseli tyttöä ikäänkuin ei
voisi irroittua hänestä ja sammalsi.

Sitten Raili hypähti syrjään, kiepsahti kantapäillään, jotakin
sanoakseen hän väkinäisesti sai lausutuksi:

— Senkin kopelo, Leander, ihan sinä pelästytit.

Railin posket lensivät punaisiksi.

— Enhän minä tahallani... Raili rakas...

Silloin kuului karhea ääni naapurista, jostakin ylhäältä:

— Leander, Leander, missä sinä olet? — Ääni kiiriskeli yli talojen,
yli liivalahden vastapäiselle Kummelniemelle. Nikodemus Hokka astui
raskailla hylkeennahkasaappaillaan alas kiertoportaita. Raili
käännähti ympäri ja juoksi aittaansa. Mutta Leander puikkelehti
sanaa sanomatta puiden ja pensaiden lomitse, ali porttisolan ja sen
räystäskatoksen omaan pihaan. Loikkasi yli suuren pyöreän paaden, jolla
valko-mustajuovainen hyljekoira Ranni tavallisesti istui raja-aidan
kohdalla. Leander seisoi pian isänsä talon portaitten edessä.




II


Sillä aikaa kuin Hokka hajareisin, suippopartaansa sivellen ja kieltään
lipsauttaen tarkasteli katolla merta ja kylää, istui hänen naapurinsa
kahdensoudettavassa, matalassa kiikkutuolissa, lattialuukun natistessa
jalaksien alla. Siirakki Sakarinpoika oli tullut jahdillaan yömyöhään
kotiin Virosta lastinaan ruista ja vehnää ja jotain kieltotavaraakin,
jonka oli kätkenyt jonnekin ulkomeren kalasaunaan tai maan taakse
mäkiinpäällysten luolalokeroihin. Siksi hän oli hiukan aamu-uninen.
Siirakki Sakarinpoika oli kookas miehenkoikale hänkin, hartiat hiukan
kumarassa kuten pitkillä miehillä ikään. Pää soikea ja kaunismuotoinen
kuten Railillakin. Rinta sisäänpäin painunut ja ääni raa'asta ilmasta
hiukan korahtelevan kähettynyt. Silmät ruskeat, pyöreän ulkonevat,
pälyilevät, syrjäkareiset kuten epäluuloisilla ihmisillä. Nenä
tuollainen viistoon viettävä, kolmen korpin lepopuu, jonka kärjessä
tiuhotti karvoja ja poskipäät hiukan rokonarpiset. Ei hän näyttänyt
merirosvolta vaikka hänellä sellainen maine olikin. Haaksihylkyjä oli
hän paljon anastellut, ties millä tavalla. Hänen nimensä kuiskeen
ympärillä oli aina jotain salaperäistä ja seikkailuhämyistä. Lie
otellut ennen kapakoissa ja rantasouveissa, merillä kun oli nuorena
purjehtinut. Kylässä kerrottiin huhuja rosvouksista, jopa murhastakin
yksinäisellä merenluodolla. Mutta toteen ei voitu näyttää mitään
pahaa tekoa, kukaan ei koskaan nähnyt eikä tiennyt, kuinka hän
salakuljetuksensa toimitti. Lastinsa toi hän aina satamaan, mutta
tullinuukkarit eivät koskaan löytäneet hänen jahtinsa ruumasta mitään
epäiltävää. Hän näytti hyvin siivolta mieheltä, jopa herrasmaiselta.
Hänen poskeansa peitti kiherä, musta parta, se karehti leuan kärkeä
kohden. Hän ei katsonut koskaan suoraan silmiin, vaan pälyili
sivuilleen tai maahan. Sanoissa hän kierteli pääasiaa ja livahti
ajatuksissaan joihinkin sokkeloihin ja laski lopulta kaikesta leikkiä.

Eilen hän oli tuonut hyvän lastin, oli vienyt silakkatynnyreitä ruuman
täyden Portkundaan ja tuonut myllyynsä monta säkkiä jyviä. Hän oli
tyytyväinen matkaansa, ehkä Hokka oli jo saanut siitä vihiä. Ostaisi
jos ostaisi, jollei, niin voisi Siirakki odottaa hintojen nousua.
Tämä kilpailu ärsytti ja kiihotti häntä. Hän oikaisi pitkät säärensä,
niiden ympärillä oli lammasnahkaiset, leiniä suojelevat säärykset, hän
keikautti taas soututuoliaan. Äkkiä hän nousi, kiskaisi lattialuukun
kannen renkaalla auki. Yöksi hän oli sen aina lukinnut. Pienet portaat
laskeutuivat pieneen perunakuoppaan. Hän kumartui sen yli ja kahmasi
pitkällä kädellään jotain raskasta ja nosti sen tuvan lattialle. Avasi
kuperan, koristetun kannen ja jäi tuijottamaan vihreäkukkaiseen,
rautakoukerosaranaiseen merimieskirstuun. Ja hän vaipui muistelmiinsa.
— — Niin, niin, kukaan ei siitä vielä mitään tiennyt, vihjailtiin vain,
hän oli osannut hyvin peittää jälkensä, osan saaliistaan hän oli jo
kuluttanut, osan perunapeltoonsa peittänyt.

Tuon kirstun hän kerran oli haaksirikosta ryöstänyt. Hän muisti vielä
selvästi sen syysmyrskyisen illan. Hm. Anna, Luoja, meille syys
myrskyineen ja siunaa rantojamme runsailla haaksirikoilla! Tuttu kasku
saarelaisen rukouksesta. Mikä mieletön ajatus, sitä ei lausuttu julki,
ei rannassa eikä kirkonporstuassa. Pappi sitä himoa vastaan paasasi,
rukoili merenkulkijoiden ja kalastajien puolesta. Mutta mitä mahtoi
sille Kaiken kaitsija, mitä vaivainen virkaheitto Israel Scavenius!
Salassa tämä toivo elähytti aina syksyisin saarelaisten mieliä.
Merirosvous ja hylkykappaleiden anastus oli heillä veressä. Kuka
vaimosta syntynyt voisi sitä vastustaa. Oli rantaoikeus, laki, minkä
aalto rantaan paiskasi, oli sinun, olipa lankunpätkä tai haaksihylky,
kajuutta, ankkuri tai rahakirstu. Ja ulkomeri, eihän se ollut kenenkään
omaisuutta, sen päällä vaani vaara, kellui saalis, alla syvyys,
muuttumaton ja mykkä. Eikä sen pohja noussut todistamaan tekoja. Eihän
Siirakki Sakarinpoika ollut mieleltään muita matalampi, oli vain
aikeissaan paremmin onnistunut. Se oli sallittua. Siirakki muisti sen
illan, häntä vielä värisytti sitä muistellessa. Tuli tehneeksi teon,
jota katui öin päivin, se kalvoi kuin paha mato salaa ja kavalasti.
Vuosikausia oli hän kantanut tätä salaisuutta sisässään. Itsesyytös
ja itsepuolustus vaihtelivat kuin lasku- ja nousuvesi, rinnassa oli
kuin tyrskyn jomotus, joskus oli tyyntä, kun unohti kaiken, laski vain
leikkiä vihjauksista. Koskahan hän saisi rauhan? Ei hän sitä tahtonut
sanoa Railille, ei papillekaan. Häntä tyrmistytti.

»Kultapeuran» rantakapakassa Tallinnassa oli hän kerran saanut
vihiä virolaisen »Ervi»-jaalan lähdöstä merelle. Se suuntaisi ohi
vaarallisen Kuuskarin, kohti Meemeliä lastinaan mastopuita, suolaa ja
palavaa kiveä. Siihen salakariin oli moni alus törmännyt ja hukkunut.
Sitä ei mereltä huomannut ennenkuin oli aivan sen lähellä. Tyrskyt
eivät sitä ilmaisseet, se oli siksi syvä, että se puhkaisi keulan
kölin kohdalta. Siirakilla oli sama matka. Karin lähellä oli laakea
saari, siellä kasvoi suopilliä, maksaheiniä, horsmaa ja vetelää levää
veden alla. Villit vesilinnut, kolokoskelot, tavit ja haahkat siellä
pesivät. Siirakki tunsi sen, hänellä oli sama matka. Hän seurasi
aluksen harhailua sumussa kuin aavistavin vaistoin. Jo kaukaa hän näki
laivanrungon pistäytyvän esille rannalla kallion kupeella. Hyrskyt
huuhtoivat kantta ja vettä oli ruumassa, kun Siirakki haapiollaan
myrskyn tauottua sousi saarelle. Jahtinsa hän oli laskenut ulomma
ankkuroimaan. Yksin hän kiipesi köysitikkaita pitkin kannelle. Laiva
oli kai tyhjä. Laivan väki oli kai maissa. Silloin kuu alkoi paistaa
pilven takaa. Se hopeoi ja kattoi aavemaisen, suomuisen hopeasillan
pitkin vedenkalvoa suoraan laivalle. Juova kohisi ja kimmelsi kuin
valkea verkko, jossa vilisee kutusilakoita suunnattomasti. Kallion
takaa luuli hän näkevänsä miehen varjon. Hän pudotti hätäisyydessään
mustan lippalakkinsa mereen. Kuu kuvasi harhanäkyjä hänen
hämmentyneeseen mieleensä. Hän asteli hiljaa kannella, kuunteli ja
kavahti: laivassa oli elon merkkiä. Kuka onneton oli jäänyt jaalaan?
Ehkä yksinäinen anastaja kuten Siirakkikin? Hän kuuli kajuutasta
kirveeniskuja ja hengen huohotusta. Hiljaa hiipien kurkisti hän alas
portaita pitkin kajuuttaan. Hän näki oudon miehen kyyrysillään maassa.
Miehen koko yläruumis oli ruskea ja alasti. Selkään oli tatuoitu
purjelaivan kuva, rintaan naisen ja ankkurin kuva ja käsivarsissa
näkyi selvin alkukirjaimin: E.P. Sen ehti Siirakki nähdä. Otsassa oli
rosvolla viisto arpi, tukka oli karkean takkuinen kuin eskimolla,
silmät vinot kuin kiinalaisella kulilla. Sorkkaraudalla mies väänteli
auki kajuuttakaapin ovea, siitä kieriskeli lattian juovikkaalle
tilkkumatolle merikortteja, lokikirjoja ja peltirasioita. Kaikenlaisia
ulkomaisia rahoja, kultaa ja hopeaa, seteleitä sekaisin sinkoili
ympäri matalan huoneen. Köli kolkutti kalliota kuin paha omatunto ja
taivaanranta oli mustan vihainen kelmeän kuun irvistävien kasvojen
takana.

Nyt mies katsahti ylös ja karjaisi. Samassa hän sieppasi laivakirveen
ja hyökkäsi Siirakki Sakarinpojan kimppuun. Kirves kumahti kajuutan
oven kamanaan. Siirakki väisti iskun ja tarttui sorkkarautaan, jolla
alkoi huitoa. Mies karkasi kannelle. Laivanlaidalla joutuivat he
käsikähmään. Köysiin ja ankkuriketjuihin sekaantuneina he kiiriskelivät
kannella, ähkivät, ryskivät, rutistelivat toisiaan käsistä ja jaloista.
Mies kohosi taas pystyyn lattialta, sai sorkkaraudan käteensä ja
puristi Siirakkia kaulasta, niin että silmät mustenivat. Siirakki
Sakarinpoika kokosi voimansa, kohosi, karkotti käden, otti tuen
suolivyöstä, kohotti kovalla tempauksella miehen ilmaan, työnsi
keulaan, nosti ruumiin yli laidan ja heitti mereen. Helpotti ja
hengitti. Molskahtaen katosi mies mereen, ja aallot peittivät pian
kuplivan Syvärin, jonne mies oli uponnut. Siirakki kalpeni ja hätkähti,
katseli ympärilleen ilta-yöhön. Ei luiskausta laivassa, ei maissa,
ei merellä. Nopeasti Siirakki juoksi kajuuttaan, sulloi suureen
säkkiin tavaroita, merimieskirstun, peltilaatikon ja laski ne köydellä
haapioonsa. Souteli olkansa takaa jahdilleen, hiipi omaan kajuuttaansa
ja kätki ryöstösaaliinsa. Kukaan laivarengeistä ei huomannut hänen
tuloaan, kukaan ei nähnyt hänen kamalaa kamppailuaan vieraan miehen
kanssa... Miehet nukkuivat. Kukaan ei noussut syyttämään. Mitä hän
oli tehnyt? Hätävarjeluksekseen hän oli pukannut miehen mereen. Siinä
kaikki. Ja hyrskyt runtelivat runkoa, koko alus hajosi. Ei sekään
voinut tulla häntä syyttämään taposta. Täytyi niin tapahtua. Yhtä hyvin
olisi Siirakkikin voinut suistua Syväriin. Kaikki oli sattuman varassa.
Hän huokasi helpotuksesta. Katseli ympärilleen. Siirakki heräsi
puoliunestaan.

Olihan hän vanhassa tutussa tuvassaan. Oliko hän taas avosilmin
uneksinut painajaistaan?

Siirakki oli herännyt omaan huutoonsa:

— Älä lyö, hellitä, senkin roisto, raukka!

Kuin kumeasta tynnyristä kuului vastaus:

— Anna tänne kirstu, kirottu!

Raili kuuli isän unipuheen, kun hän nyt Leanderin vielä lämpöisestä
kosketuksesta huumaantuneena ja hämmentyneenä hiljaa hiipi
keskeytetystä kohtauksesta kotiin. Posket paloivat ja hymy karehti
hemaisevilla huulilla. Ne olivat kuin kaksi pyöreätä, heleänpunakasta
kirsikanmarjaa, alahuuli vehmas, viettelevä, ylähuuli tiukka, torjuva
ja päättävä. Ne vain odottivat pelotonta poimijaansa.

Niin, niin, saarelaiset odottivat aina jotakin outoa...

— Isä, mikä sinua vaivaa, sinä huusit?

— Näin kai pahaa unta — tai tottako lie ollut.

Siirakki Sakarinpoika nousi, avasi kirjokukkaisen kirstunkannen. Otti
siitä kaulakäädyt ja sormuksen.

— Kas tässä, Raili, ota ne muistoksi isältäsi ja anna sormus joskus
sille oikealle, kun se aika tulee, mutta älä kurkota korkealle, ole
aina varovainen kuten minä olen koettanut olla paitsi kerran, kun —

Siirakki leikkasi lauseensa äkkiä kuin kahtia ja lisäsi:

— Ja vie nyt, Raili, tämä löytökirstu ullakolle. Siitä puhutaan niin
paljon kylässä, mutta älä kaikkea usko, mitä minusta sanotaan. Olen
ehkä mainettani parempi ja ehkä yhtä hyvä mies kuin moni muukin, tässä
saaressa.

Raili seisoi siinä sorjana tuvan keväisessä valossa ihmetellen hämärää
entisyyttä ja uutta elämää, jota hän ei vielä ymmärtänyt.

— Viedään se pois, ettei se nostata pahoja unia, naurahti Raili, sehän
on kuin pienen lapsen ruumiskirstu. — Älä mieti turhia, isä, olet
toisinaan niin totinen ja kummallinen, että ihan peloittaa.

— Lapsi kulta, rauhaa minä vain haluan, rauhaa.

Raili sieppasi kirstun ja katosi.

Siirakki nousi ja huokasi sekä meni pihalle. Tarkasteli ilmoja, kulki
sitten hiukan kumarassa kiemurtelevaa kujaa mäkeä alas kalarantaan,
missä miehet jo olivat täydessä työssä asettaessaan verkkoja vapeille
kuivumaan vaimojen peratessa kaloja molttiensa ääressä kala-aitassa.
Saaren satamaan oli rantakaupungista juuri tullut rimalastijahti.
Saaren miehet kantoivat rimoja maihin olkapäillään, kuluneelle kohdalle
oli työpuseroon ommeltu vahvempia olkalappuja. Miehet laskivat
taakkansa yksipyöräisiin työntökärryihin, teleskoihin, vetivät
edelleen, olan taakse kiinnitetyillä köysillä, vaimojen työntäessä
perässä. He vastasivat yksioikoisesti Siirakin arkaan hyvänhuomenen
toivotukseen, ja jatkoivat matkaansa mäkeä kukin omaan pihaansa.
Eräässä kujan käänteessä, raitin ristin ja tien osuuden kohdalla,
prameili puinen nimitaulu talon seinässä ja nimi: Nikodemus Hokka.
Siinä oli Siirakki vähällä töytäistä kruununperämieheen, Mosse Markkus
Maskuliniin. Kruununperämiehellä oli kädessään kokoonpuristettu
kuulutus. Helletakin taskusta törrötti vasaran varsi ja naulapussi.
Pyylevänä, pyöreänä ja pöhöttyneenä, paljainpäin, baskilainen patalakki
kädessä, hiukan kansilastissa ja laitatuulta taaperrellen, löi tämä
leveän kämmenensä Siirakin olalle ja höräytti:

— Tere, tere, mistäs nyt tuulee, tuuliviiri!

— Rakkuvuoresta, vein sinne kaloja, toin ajelehtivia tukkia ja jyviä.
Siivet pyörii taas, kuten herra kruununperämies hyvin huomaa.

— Huomaan, huomaan, vaikken ole kaikkea huomaavinani. Taisit viedä
Viroon tulitikkuja ja tupakoita. Hui, hai! Minua huvittaa aina
huvittaa toisia, silloin kun olen sillä tuulella.

— Hyvällä tuulella taas.

— Millä täällä saisi aikansa muutenkaan kulumaan. Olen reilu mies, enkä
viitsi viiletellä vesiä vanhalla, vapisevalla jaalalla salakuljettajia
takaa-ajamassa. Ne pysyttelevät aina kauempana merellä, kun on oikea
myrsky ja pillamus. Ajan vain karille ja käännän sitten keulan taas
kotirantaan. Ja kansitykkini ruostuu kuin vanha rakkaus, heh. Niin,
karille olen minä täällä joutunut. Olen kuin vanha ravistunut, vuotava
ruuhi. Se ryyppää vain vettä. Onko sinulla tietoja?... No, no, älä
luimistele. Hehhee, kyllä sinä osaat tullikoiria huulesta vetää.
Kerrankin ajoit merellä ihan nokkani ohi riianpalsamilastin, piilotit
sen jonnekin länsirannalle ja tulit sitten tyhjänä satamaan, vaikka
koko ruuma haiskahti. Mjam, mjam. Mitäs siihen Anders Österberg sanoo.
Jeekuna fyrrää! De va jeeken! Mutta kyllä minä vielä ampua osaan...
Entä se rakkaus, heh! Juu!

— Mitäs kruununperämies nyt turhia, oli kova tormi, enkä päässyt tuulen
päälle. Tullimaksun olen suorittanut ja lastini on aina selvä.

— All right. Niin, niin, hehhee, ketunhäntä toisessa ja meriselitys
toisessa kainalossa. Sinä osaat aina jälkesi peittää, sinä.

— Meri antaa ja ottaa, sellaista on täällä elämä.

— Juroja ja jäykkiä te saarelaiset olette, ikäänkuin olisitte
tuhkamelan nielleet. Ei koskaan saa suoraa vastausta. Kuin näverillä
korkkia pullon suusta, täytyy kiskoa sanoja. Harvoin oikein
paukahtaa. — Mitä täällä aikansa kuluksi tekisi, kun ei tapahdu
mitään, ei kerrassaan mitään. Ei täällä puukotella eikä varasteta.
Kirkonkirjoissa, mustassa kirjassa ei niistä mainita mitään. Ovet
selkosen selällään yölläkin.

— Minne varas täältä saarelta pääsisi?

— Ei muita rötöksiä kuin joku viaton salavuoteus Kiislankylässä,
ruokkojuttu ja tullipetoksia, pieniä pitämyksiä. Varo vaan, ettet joudu
kiinni. Ei minua muuten sinun hommasi haittaa, kunhan joskus tuot
kannun jamaikkaa, mutta, hys, ei siitä luiskaustakaan.

— Kyllä lähetän mykän Tommin illalla vanhaan paikkaan lahon aitan alle,
tiedättehän...

— Ja siinä illansuussa otamme sitten pienen piristävän grogin. Kuules,
Siirakki Sakarinpoika! Sallihan profeetta Syyrak, sinun kaimasi ottaa
pienen partakyynärän, yhden tarpeeseen, toisen murheeseen. Minulla on
lauhkia luonto, Siirakki. Mutta tiedätkös sinä, mistä se grogi sana on
tullut?

— En tiedä, kierteli Siirakki, vaikka oli kuullut jutun moneen kertaan.

— Niin, katsos eräässä enkelsmannin laivassa oli kapteenina muuan saita
mies, Grogg nimeltään. Syötti miehistölle homehtuneita laivakorppuja ja
reikäleivän reikiä. Joka päivä piti miehistön rommissa juoda Englannin
kuninkaan malja. Mutta kun sitä rommia kului sen skotlantilaisen
kapteenin mielestä liikaa, sekoitti se saamarin saituri siihen lopulta
vettä joukkoon, ja niin sai juoma nimekseen Groginjuoma.

— Hehhee, kyllä meidän kaivossa vettä on, kylläpä kruununperämies osaa,
hehhee, sanoi Siirakki. Ei se olekaan mitään naista väkevämpää.

— Hyvää on ennestään, tiedän sen. Hyvä niin, olet sen tietysti saanut
lahjaksi Napalan kipparilta. Ei patsast' eikä napaa, vaan vahva virta
vapaa, veisataan vanhassa virressäkin. En minä viitsi aikani kuluksi
kantaa lantavettä puutarhaan, virkata pitsiä ja kutoa villasukkia
Ovambomaan alastomille neekereille, kuten virkaveljeni Scavenius tekee.
Mitäs ne viattomat mustat sielut sukilla tekee, polttaa se Saharan
santa muutenkin. Olenhan minä ollut Kongossa, Pippurirannikolla,
Haitissa, Palausaarilla ja Salomoninsaarillakin. Ei siellä ole
verhoa vyötäisilläkään. Eikä sitä siellä hävetä. Me häpeämme. Ensin
vaatteet, sitten raamattu, rommi ja lopuksi kanuuna. Minulla oli siellä
sellainen pikkuinen musta prinsessa Harahuu, sillä oli veikeä varsi,
nenässä rengas ja jaloissa norsunluita. Ne kalisivat, kun se pyöri
mahatanssia. Enhän minä ole mikään ihmislihan syöjä enkä naisvihaaja,
en ole vetistelevä feminiini, vaan oikea maskuliini, murjaani, onhan
nimeni Mooses Maskuliini. Minun sukuni on kotoisin Maskusta. Minä olen
vain tällainen rehvana repsi, mutta on niitä ollut meillä pappeja,
laamanneja ja sotaherroja. Maskulinus. Se on latinaa, se kuten krapula
sanakin. Mutta sitä et sinä, Sakarinpoika, ymmärrä. Minun pääni on nyt
tyhjä kuin Loviisan kaupunki talvella.

— Mitäs se meriteeraa, herra kruununperämies?

— Minulla on nyt sitä latinan kuumetta. Olin kaupungissa. Hynttäntyy ja
purjetuuli! Seilaa sinä vaikka merenpohjaan, mutta älä joudu kiinni,
muista se, muuten viiputan sinut Viipurin linnaan.

— Kyllä pidän varani. Oikeilla asioillahan minä kuljen, kunhan ei
tuo Österperi tai raparperi — eihän siitä nimestä saa tolkkua —
tullivahtimestarihuntti minua aina vainoisi. Mutta syy on se, että
Hokan Leander ei vielä välitä hänen Veera neidistään, siitä kaupungin
kouluja käyneestä ryökkinästä, sillä Leander on tainnut iskeä silmänsä
meidän Railiin, niin vain arvelen.

— Kyllä sen ymmärrän, ehätti kruununperämies. Jo järki, sano särki, kun
kiiski ahventa söi. Hokka ajaa tahtonsa läpi, sellainen mies hän on,
monet kalastajat ovat hänelle jo velkaa ja hän vetelee vain verkkojaan.
Syntyispä täällä joku jurakka ja jymähdys, iso oikeusjuttu, niin että
saisi aihetta toimeen, tekisipä Hokka jonkun kolttosen, että minä
saisin siihen sekaantua. Ei mitään riitajuttua, ei varkautta, ryöstöä,
murhaa! Nikodemus on vanhoillisen varovainen laskuissaan, ei ole uuden
ajan mies kuten hiljainen, viisas Lauri Lunni. Tyynessä vedessä kalat
kutee. Mutta Lunni voi vielä kaataa, kunhan ehtii, hän hautoo jotain
salassa ja hän tietää, mitä tahtoo, vaikkei siitä suukopua pidä. —
Täällä ravistuu kuin vanha parkki maalla ja ankkurissa. Olisipa joku
mehevä murhajuttu, jonka saisi ajaakseen Mokran käräjillä. Rantakäräjiä
täällä vain pitävät ja saarelaiset ratkaisevat keskenään riitansa.
Olisipa täällä tehty joku salainen rikos, sitä kun saisi tutkia,
vatvoa ja venytellä, leikkiä kuin hyljekoira kuutin kanssa. Oikein
sellainen sekava juttu, in absurdum et in infinitum ja josta kulkisi
humu yli koko kihlakunnan. Etkö sinä, Siirakki, voisi minulle sellaista
toimittaa? Sinä tiedät niin paljon. Joku merirosvojuttu, tappo tai sen
semmoinen. Minä rupeaisin asiamieheksi ja minusta vanhasta repsistä
ja repsusta taas puhuttaisiin käräjätuvissakin. Niin, niin, niillä
käräjämatkoilla oppii ryyppäämään.

Siirakki Sakarinpoika kavahti kasvoiltaan aivan kalpeaksi.

— Mitä kruununperämies tarkoittaa, en minä ymmärrä. Enhän minä mistään
sellaisesta tiedä.

— No en väitä mitään. Sinusta kyllä huhutaan turhia, ehkä ne on
vain akkojen loruja. Mitäs niistä, Maskulin sanoi. Eihän sinun
tarvitse pelätä, kun minä puhdistan maineesi, ethän ole vastaaja,
vaan kantaja kunniasi puolesta. Eihän ole todistajia, ehkä sinä vain
itsepuolustukseksi olet joskus miestä nutistellut, kananvaras. Ja sillä
me voitamme molemmat.

— Kananvaras? Mitä, en lainkaan käsitä?

— Niin, niin. Kylässä puhutaan erään »Ervi»-laivan haaverista.
Sinä olit silloin Virossa ja sinun lakkisi löydettiin selkämereltä
haaksirikkopaikan lähiluodolta.

— Tuuli minun lakkini mereen heitti.

— Niin, niin, tuuli, enhän minä syytä, muuten vain utelin. Eihän
hukkuneen merimiehen ruumis koskaan ole noussut riutoille eikä rannalle.

Siirakki sävähti, mutta höpisi hiljakseen:

— Tämähän on vain tavallista kyläkellojen puhdepuhetta. Minä en tiedä
mitään.

— No niin, älä pelästy, tule sitten illalla. Mutta älä hiisku
kellekään, että minä olen käskenyt tuomaan, Hokka ei lainaa
viinikellaristaan, kun piakkoin on taas rippipyhä.

Kruununperämies läksi koikkelehtimaan pappilaan päin, ja Siirakki
jatkoi matkaansa rantaan. Kruununperämiehen baskilainen lakki heilui
taas kallellaan ja ruho hyllyili joka askeleella. Hän napsautti
sormillaan ja lauloi vanhaa pohjalaista merimieslaulua:

    Se laiva oli kotoisin Nyykaarlepyyst,
    jok' Ustintiaan aikoi sit' seilata,
    välill kohtas hänt' yks meriryöväri,
    joka oli niin vallan musta.




III


Nikodemus Matinpoika Hokka, kauppasaksa, saarikunnan pomo, porvari
ja kirkkoväärti istui kulmahuoneessaan keskikylässä. Huoneessa oli
hiukan hämärä, sillä päivä ei päässyt pihapuiden takia viheriän
vipevien akkunaruutujen läpi. Ja muratti kierteli pieliä, lukki kutoi
verkkoaan yli akkunalaudan, niinkuin Nikodemuskin pyydysteli kalastajia
juonensa pauloihin. Akkunakomerossa oli pöydällä pieni, vihreäksi
maalattu kansitykki, jolla ennenvanhaan pamautettiin, kun Hokalla oli
suurpidot. Seinillä oli esi-isien valokuvia, kalseina katselivat ne
puitteistaan alas. Sivuilla oli kuningatar Victorian kuva, alempana
Sidneystä tuotu korallinen tähti. Hyllyllä pullosta purjeineen
vedettävä laiva ja toinen purjelaiva riippui katossa oven luona,
samanlainen kuin kirkossakin. Sen Hokka oli lahjoittanut. Seinillä
oli sitäpaitsi vanha hollantilainen, kalastajia kuvaava gobeliini,
huonetauluja ja raamatunlauseita. »Hyvä on Herra häntä odottavalle.»
Niin, kirkossa, kodeissa, kaikkialla saarelaiset odottivat jotakin,
se vaisto oli varmaankin heillä veressä. — Konttoripöydällä hänellä
oli edessään vanha perheraamattu, tilikirjoja, kalenteri, laskuja ja
välisopimuksia. Hän veteli tyytyväisenä suippopartaansa ja lipsautti
kieltään. Jos hän raapi partaansa, oli se merkki huonosta tuulesta, sen
tiesivät velalliset. Hän asetti kirjat syrjään, siirteli helmilaudan
pyöreitä palloja vain huvikseen. Eihän hänen nyt tarvinnut laskea
saataviaan, ne oli hänellä päässä, muistissaan. Päässä, päässä,
siellä oli kaikki, sillä päällä hän oli raivannut tiensä yli muiden,
rakentanut yli raunioidenkin. Eikä hän ollut kouluja käynyt. Oma järki
ja kokemus oli häntä opettanut. Ei liian hienoa puotia, puotipöytäkin
ja lattia sai olla kulunut, itsekin hän kulki arkena hiukan kuluneissa
vaatteissa. Nahkakengät jaloissa, pusero, jonka alitse pitkä kaulahuivi
pistäytyi esille liivin alareunan alta kuten merimiehillä. Ja päässä,
sisälläkin, Virosta ostettu lippalakki. Siten kalastajat viihtyivät
hänen parissaan ja hänen puodissaan, sillä hän oli leikkisä, lapsia
rakastava kuten Leander, mutta toimellinen ja tarkka, säästäväinen ja
laskeva luonne. Oli syytä olla tyytyväinen. Monet kalastajat olivat
hänelle jo velkaa. Hän osti halvalla ajalla halvalla ja möi kalliilla
ajalla huippuhinnoilla. Oli tavaraa rantapuodissa, oli rahakirstu
kajuuttakaapissa, sekin haaksirikosta löydetty. Jos omaan selkärantaan
siellä maan takana kallioniemen kohdalla tapahtui joku haaveri, korjasi
hän talteen sen, mikä hänelle tuleva oli. Mutta hän ei kuljeskellut
meren äärillä löytötavaroita etsimässä. Sen toimen hän jätti Siirakki
Sakarinpojalle ja muille, mutta hän osti niitä, kun muut olivat
rahan tarpeessa. Hän eli muiden töillä ja löydöillä, möi tukulla ja
vähittäin. Suuri oli yritys, mutta suuri saattoi olla voittokin.
Toisinaan hän oli kärsinyt tappioitakin ja tuhlaillutkin humutuulella
ollessaan suurkaupungeissa.

Kuluttakoot muut aikaansa myrskyssä ja salakuljetuksilla. Siihen oli
Siirakki Sakarinpoika kyllä sopiva mies. Saattoi saada suurenkin
saaliin, mutta saattoi kaikki menettääkin myrskyssä. Ja aina oli pelko
ja kauhu joutua kiinni. Ei, ei! Hokka oli varovaisempi. Hän ei tahtonut
joutua huonoihin väleihin virkaherrojen kanssa, olihan hän itsekin
kunnanmies, kirkonisäntä, kävi kirkossa ja pappilassa, ei juonut
koskaan liikaa, osti kieltotavaraakin, kun ei ollut todistajia, pesi
kätensä, niinkuin Mosse Maskulinkin ummisti silmänsä. Eikä papista
ollut haittaa, säyseä sellainen kotilammas kun oli. Hoitelipa Hokka
joskus papinkin tointa, lasketteli maallikkolukijana saarnaavalla
nuotilla kirkkokäsikirjasta ja luki siunaukset lukkarin pöntöstä,
kun pappi myrskyn takia ei voinut palata lähisaaren seurakunnasta.
Ja sitten oli hänellä tehtävänä panna pykäläpuu kiertämään, kun
oli kutsuttava saarikunnan jäseniä kokouksiin, veronmaksuihin ja
rästikantoihin. Hokka oli monipuolinen ja ovela mies, vaikkei ollut
kouluja käynyt. Tämä Sakarinpoika luntreijasi, oli pyrkinyt muka
kilpailijaksi, oli laittanut myllyn ja jauhattanut Virosta tuomiaan
jyviä, kuljettanut salatavaroita ja vienyt niitä Pietariinkin. Hokka
kuljetti sinne reilua rahtia, haileja, happamiakin, suolaa ja kiviäkin
somerikon rannoilta, nupukiviksi Pietarin kaduille. Sillä tavalla oli
Hokka rikastunut, kuten monet muutkin.

Mutta sitten tuli pula-aika. Hänellä oli saaren suurin ja uljain
kolmimastoinen kaljaasi, joka kesti tyrskyt ja tuiskut. Nyt hommattiin
saarelle aallonmurtajaa, sillä vanha, kivien parrastama satama oli jo
tullut suojattomaksi syysmyrskyillä. Ankkuriketjut olivat katkenneet,
haapiot harhaantuneet merille ja siitä oli vahinkoa asukkaille. Hokka
tiesi sen, vaikka hän vieroksui uusia hommia, joita Lauri Lunni aina
hautoi päässään. Lunni oli vaarallisempi vastustaja kuin Siirakki,
Siirakki oli uhkarohkea, mutta toisinaan typerä. No saadaanpa nähdä,
kuinka kauan tuo vanha tuulimylly pyörisi, jonakin syysmyrskynä se
voisi kaatua eikä Siirakin vanha jahtikaan enää iänkaiken kestänyt.

Siirakki oli hänelle vain vähän velkaa, oli kai vaurautunut jollakin
haaverilla, siitähän jo salaa kuiskailtiin. Kuiskailtiin, vihjailtiin
ja liioiteltiinkin, kun Siirakkikin oli sanoissaan niin arka siinä
asiassa. Siitä pitäisi ottaa kerran selvä, kun se Mosse Maskulinkin
oli niin leväperäinen, niin — sen tekisi hän kerran, jos Siirakki
uskaltaisi hänen pyyntivesilleen. Tähän asti olivat heidän välinsä
olleet siedettäviä, Hokka tyyntyi. Vanha könninkello naksutteli hiljaa
nurkassa. Hokka aikoi vetäytyä nahkasohvalleen. Hän katseli ensin oven
tirkistyslävestä. Sen pyöreän lasin kautta hän aina salavihkaa katseli
puotiin. Näin keskipäivällä oli puodissa hiljaista. Kauppa-apulainen
Pekka Pajunen haukotteli tiskinsä takana ja Leander rupatteli tapansa
mukaan puodin ovella kujassa kulkijoiden kanssa. Sieltä kuului Railin
raikas nauru, kun saaren nuoret neidot astuivat kirkon aidan takana
olevalle keinulle, jonka sivuitse kulki ns. Rakkauden polku, niittyjen
ohi hämärälle Merjan mäelle, missä monet lemmen liitot oli solmittu.
Leanderista olisi Hokan mielestä voinut tulla hyvä kauppias, jollei
hänen luonteensa olisi ollut niin levoton, moninainen, äkkisyttyvä,
äkkimasentuva, herkkä ja salatulinen kuten äitinsäkin. No, kyllähän
talttuisi.

Oli kai pojassa vähän lääkärinkin vikaa kuten Ville-veljessä, joka
joskus jäykkänä kävi kutterilla saaressa. Leander oli helläluontoisempi
eläimiä, lapsia ja ihmisiä kohtaan. Tauteja hän oli oppinut parantamaan
veljensä lääkekirjoja lukemalla ja kuuntelemalla vanhan tätinsä Hennan
salaperäisiä tietoja, lukuja ja loitsuja. Asetti laastoilla paikoilleen
katkenneen käden ja kävi sairaita hieromassakin. Niin, se Henna oli
puolipakana, Scaveniuksen pitäisi kastaa hänet uudestaan. Hokka hymähti
ajatuksilleen, kun kuuli kruununperämiehen loilottavan tiellä vanhaa
laulua merimiehestä ja merirosvosta. Kaikki oli hyvin, mitenkäs muuten.
Pitäisi ottaa nyt pieni ettone. Hokka veti punaraitaisen, kirjavan
nenäliinan silmilleen ja koetti saada unen päästä kiinni. Ja saaressa
oli korkea keskipäivän hetki. Taivas oli autereisen sininen ja selkeä,
meri melkein nahkatyyni ja saaren vuoret sen kupeilla suojelivat kylää
tuulilta. Tähän saareen oli Luoja määrännyt hänen paikkansa, talonsa ja
toimensa. Hokka huoahti hiukan tekohurskaasti, pani kädet rinnalleen
ristiin ja nukahti.

Kaikki oli hyvin.

Könninkello löi. Sen vanhat, messinkiset viisarit kääntyivät ympäri
aina siinä viiden minuutin kohdalla ennen täyttä tuntia. Ryki ja
rosahteli ikäänkuin vauhtia ottaakseen. Löi hitaasti ja harvaan. Kaiku
oli kaukaisen sointuva ja heleä. Saaressa oli kahdestoista tiima.

Leander tuli tirkistämään oven lasireiästä ja kun hän huomasi isänsä
nukkuneen, hän viittoi Pekka apulaiselle:

— Nikodemus nukkuu jo, mennään keinulle, siellä on jo muitakin.

Leander kutsui takanapäin isäänsä aina Nikodemukseksi. — Pekka Pajunen
virnisteli alituisesta sokerinsyönnistä rikkoutuneilla hampaillaan,
sormeili naamanyppylöitään ja seurasi vetelillä säärillään Leanderia
kujaan.

— Miili hoi, huiskuta huivillasi, kun ukko herää, niin tiedämme tulla,
äläkä sinä, Pekka, siinä mulkoile tätä meidän Miiliä, taidat olla
kiipelissä etkä enää kyöpelissä. Oletko edes Miilin aittaan päässyt,
jollet, niin opetetaan. Osaatko savolaiset aittalukusi: Tyttöset työ,
joko on yö, saako majaa vai pitääkö sivu ajaa, ii, ii, itikat syövät,
päästäpä, Miili, aittaan. — Miili kuuli keittiön akkunasta puheen ja
heristi Leanderille nyrkkiä.

— Eihän tokkiinsa, ei ne luvut teällä luonnista, soaphan tuota kerran
koettoo, soperteli Pekka.

Leander irvoili: Otappas ja anna suuta meidän Miilille,

Siihen Miili tokaisi: Toisella on hevosen, toisella kukon huulet. —
Huuliaan sormeillen lähti Pekka Leanderin jäljestä ja kyläkujassa oli
taas hiljaista.

Mutta sitten kuului kirkon sivulla hihkaisu:

— Hih, Pekka, oletkos kuullut, että Lunnin Ania on tullut kotiin
meriltä. Nytpä tulee hauskaa!

Pojat juoksivat keinulle, sieltä kuului tyttöjen kirpeätä kikatusta.

Matkalla kalarantaan oli Mosse Maskulinin aamukohmelo alkanut haihtua
raikkaassa itäisen tuulen hengessä. Puodin kohdalle tullessaan hän
avasi kuulutuskaapin lasioven, otti vasaran ja naulat taskustaan ja
kiinnitti seinään seuraavan kuulutuksen hiukan vapisevalla kädellä:
»Sataman suulle ja Sataman Itäiseen osaan ankkuroiminen kielletään
jokaiselta, joka satamaan tulee ja olkoon ankkurilamppu palamassa
pimeän aikana.» Kruununperämies jatkoi tyytyväisenä matkaansa, kun
hänen ei nyt tarvinnut ilmoittaa mitään pakkohuutokauppoja. Suuressa
lapsensielussaan ja jälkihuumassaan iloitsi hän kaikesta, naurulokkien
kirkunasta luodolla. Hän nauroi merivarikselle, kun se turhaan yritti
nokkia lokin pudottamaa hailia rantavedestä. Huono kalamies tämä Mokran
kartanon muonamies, arveli kruununperämies. Hän katseli rannalle, miten
pikkupojat ohjasivat pikkulaivojaan tai lieruttivat airolla jollaansa
perätuhtoon koverretulla ovella. Voi sun pomperus!

Pojat soutelivat lahdella kelluviin jahteihin, keikahtivat kannelle ja
kiipesivät vantteja pitkin mastoihin. Kyllä niistä reippaita merimiehiä
tulee, pomperus, pom! Sitten hän katseli ivallisesti tihrusilmäistä,
länkisääristä tullivahtimestari Österbergiä, joka pureskeli ainaista
mälliään ja soperteli ruotsinvoittoista pyhtäänsuomeaan.

— Härra Österberg, tuo mällin nieleminen on vaarallista.

— Konka niin, härra Gruunuperämees?

— Kerran maalla, kirkolle talvella mentäessä sylkäsi eräs isäntä tien
oheen niin suuria mällejä, että kilpa-ajajat takana ajoivat kumoon
näihin jäätyneihin kakkaroihin. Pomperus. Hynttäntyy ja purjetuuli!

Rantakivellä istui Kvintti-Rietu, pelimanni ja saaren suulas suutari.

— Olipas se emämälli!

Hän nauraa hohotti nenäänsä ja nosteli housujaan, remeli kun ei ollut
oikein tiukalla.

— Älä sinä honota, kun minä honotan, sano entinen poliisi, kun opetti
aakkosia pojalleen.

— Ai, ai, Kvintti-Rietu, vieläkö viulusi vinkuu?

— Aina se kruununperämies osaa vinkumattakin — hehe.

— Jaksatko vielä soittaa? Leander kuuluu ottavan sinulta tunteja.

— Kyllä minä ennen jaksoin. Kerrankin soitin Kiislankylän häissä kolme
yötä peräkanaa. Eikä se vielä mitään ole, käsi ja roka ne on kuin
maneetin antaa.

— No, pomperus pom, miten se kävi päinsä?

— Akkunalaudalla oli kuppi ja siinä kipparinkermaa.

— Senkin kippari ja klippari, tuppelkummelia taisit viime yönäkin tuoda
Napalasta, ainahan sinä seilaat sen Siirakki Sakarinpojan kanssa.

— Jyviä vain tuotiin ja purettiin silakkalastia.

— Ota teistä selvä, ei teistä koskaan tolkkua saa. Kätkitte kai taas
jotakin Viiriin, mutta eihän Viiri kuulu meidän piiriin. Ja taas tuli
runo. Niin, älä naura, olen minä niitäkin nuorena Porvoon kimnaasissa
kirjoittanut ja itse Runeberg opetti meille latinaa.

Kvintti-Rietu lisäsi siihen:

— Ja täällähän ne lehtorin pojat kesäänsä viettivät Esko-lukkarin luona.

— Syksyllä pojat taas vietiin Porvooseen kaljaasilla.

— Niin, niin, olet sinä ollut monessa kyydissä jos ryydissäkin.

— Olin minä sotaväessäkin soittajana, sanoi Rietu ylpeästi.

— No sitten sinussa on hiukan ruumin ruutiakin. Pomperus, pom! Nonne
plenum optimum, ubi omnes pleni! Qvid est studiosus sine studio? Est
sus. Sika sellainen! Punctum! Cave adjunctum. Varo viinoja, pappeja ja
kruununperämiehiä. Laki on niinkuin sen selittää. Hui, hai! Käännä jo
mälliäsi itäänpäin, Österberg, tuolta tulee norjalainen parkki täydessä
seilissä. Ei itä eikä naiset lakkaa ennenkuin itkee.

— Se hiiva klyyvari märstonkiin ja nys se heittä angguri väärä paikka,
ehätti Österberg, kääntääkseen mällin ja puheen toisaalle.

— Niin tosiaan, sanoi kruununperämies, ja tuolla ulkona miehet hakevat
sen haaksirikkoutuneen hollantilaisen kuunarin ankkuriketjuja, jotka
painuivat pohjaan.

Rietu selitti: Ei siitä paikasta tiennyt kukaan muu kuin Lunnin
isävainaja, hän sen paikan merkkasi muistiinsa. Veti Kummelista viivan
särkälle ja ristiin toisen viivan vastarannalle.

— Kaksi venekuntaa on merellä, kyllä sen näen, sanoi kruununperämies ja
varjosti kädellään silmiään. Veneessä on poikkiteloja ja vipuja. Kas
siellä on Ania Lunni ja Tommi, Siirakin mykkä renki ja on muitakin.
Viisas ja viekas se Sakarinpoika, otti laivamieheksi kuuromykän, niin
ettei se kelpaa todistajaksi. Vanhoille rengeille antoi jo lähtöpassit,
kun vaativat liikaa palkkaa. Se mies peittää minulta jotakin. Arastelee
aina, kun vain vähänkin vihjailen haaksirikosta. No, ehkä on syytön.
Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.

— Kun ankkuriketjut löydetään, niin siitä saa löytöpaikkaa, kuulemma
30,000 Suomen markkaa. Niillä Siirakki aikoo rakentaa uuden kaljaasin
kilpailemaan Hokan kanssa, keskeytti nyt Kvintti-Rietu.

— Te saarelaiset olette aina niin kateellisia, kuten kalamiehet
ainakin. Mutta kun ankkuri löydetään ja aallonmurtaja kerran tälle
myrskyiselle saarelle saadaan, silloin alkaa uusi elämä ja ennätys ja
silloin, totisesti, pannaan samppanjan korkit paukkumaan, pomperus pom!

— Ja minä soitan Porinmarssia, lisäsi Rietu.

— Ja minä olen tässä vain suutani soittanut, täytyy vielä tavata
Lunnin Ania, joka on meriltä tullut, täytyy käydä pappilassa ja Hokan
Hennaakin katsomassa. On niin paljon tehtävää, kun oikeastaan ei ole
mitään tehtävää, kun täällä ei mitään tapahdu.

— Jos on virka, niin on arvokin, sanoi Rietu.

— Viisi virkaa ja kuusi nälkää. No, terve mieheen, te pingviinit ja
pikipöksyt!

Näin sanoen lähti Mosse Maskulin, vaimosta syntynyt, pieneen,
ryytimaiden reunustamaan sivukujaan, Esko-lukkarin talon pihan ohi. Hän
olisi mielellään poikennut saaren ranta-aittoihin leksottelemaan kylän
eukkojen kanssa, kun he sormet suomuisina pudistivat verkkoja haileista
ja kaatoivat niitä moltteihinsa huuhtoakseen niitä sitten rantavedessä.
Leperteleviltä vaimoihmisiltä olisi hän saanut jotakin uutta urkituksi.
Tällä kertaa hän sen jätti, sillä hän häpesi lievää liikutustaan ja hän
oli toisinaan arka arvostaan.




IV


Vanhassa, kailevan valkeaksi silatussa pappilassa yläkylän sivussa oli
pieni pappi Scavenius jo varhain jalkeilla. Hänen suoraviiruisissa,
pienissä, vinoissa silmissään säteili aamuauringon kilo. Pappilan
hiljainen poika Junno pilkkoi puita vajassa. Komeat aitat ja kellarit
ympäröivät pihaa, joissa kasvoi mäntyjä ja saarneja. Käpylintu
vikerteli havupuussa, kuori käpyjen siemeniä, ja verkkoaituussa
kaapivat, kaakertelivat kanat ja kullankellertävä, kaarestava kukko.
Papin vaitelias, uninen vaimo toi niille ruokaa. Tämän hiukan
kevytjalkaisen, kalastajan rippineitsyen oli Ilmo Israel kerran saanut
nuhdeltavakseen, oli sitten ottanut emäntäpiiakseen ja kasvattanut
hänestä itselleen elämänkumppalin yksinäiselle saarelle, kun puhteet
jo alkoivat pitkästyttää. Vaimon vaikutuksen alaisena oli pappi
hiukan maakalaistunut, kävi sarkapuvussa, pieksut jalassa kuten
saarelaiset. Kävi joskus ennen verkkojakin laskemassa ja talvisin
hylkeitä pyytämässä henkireiältä. Mutta ne hommat hän oli jo jättänyt
muille. Hän ei voinut sietää elävän kalan kitumista. Hän oli oppinut
pitämään julmaa kuutin pyytämistäkin eläinrääkkäyksenä. Siitä hän oli
joskus sopivan epistolan tekstin puitteissa Genetsaretin meren tapausta
kuvatessaan kirkossa moittinut. Ja hän olikin saanut aikaan sen, että
useat kalastajat eivät enää pistäneet koukkurautaa hylkeenpoikasen
kylkeen, vaan kietoivat koukun hylkeen ympärille vietelläkseen siten
hylje-emon henkireiälle, josta se sitten kiskottiin jäälle. Hänen
mielitekojaan oli hailien savustaminen. Pappilan kellarin takana
oli pitkulainen, laatikontapainen hailiuuni. Hän nosti siirto-ovea
ja asetti juuri rannasta tuotuja haileja vaatenaulakon tapaisiin,
monirivisiin teräslankoihin ja koukkuihin riippumaan. Uunin
peltipohjalle hän asetti katajanoksia, lepänkuoria ja olkia palamaan.
Niistä ne savukalat saivat oman hienon hajunsa. Ruosteenruskea uuni
alkoi kuumeta ja Scavenius sulki luukun. Reiästä lehahti ilmaan
ohkainen sauhu. Hemaseva alanhöyry tunkeutui sieraimiin.

— Iitta, kuule, ota kellarista perunoita, mennään jo perunamaata
kyntämään. Vaimo huusi lasikuistilta.

Pappi tallusti säyseänä kellariin, nosti säkillisen perunoita selkäänsä
ja kantoi ne idänpuoleiseen marjapensastarhaan. Siellä hänen vaimonsa
oli asettanut pienen auran jo paikoilleen. Hän piteli aurankurkea ja
odotteli. Kuin talttunut kotihevonen asettui Scavenius aisoihin ja
alkoi vetää. Saaressa ei ollut hevosia, lapset eivät niitä koskaan
olleet nähneet muusta kuin kuvakirjoista. Hevonen oli ihme siinä
saaressa. Joskus ennen käytettiin sitä yöttösalakuljetusmatkoilla
Suomenlahden yli ajettaessa, ja tarinat tiesivät paljon kertoa
salakuljettajien kamppailusta kasakoitten ja rantavartijoiden kanssa
kaukana meren jäällä. Scavenius tuomitsi salakuljetuksen, mutta
hän ummisti sille silmänsä. Sehän oli väellä veressä kuten entinen
merirosvouskin. Rantarosvojen jälkeläisiä olivat nämä karaistuneet
kalastajasuvut ammoisista ajoista. Oli kynnetty merta, sinne oli
hukkunut harvase suvun jäsen, mutta ei sitä valitettu. Meri otti ja
antoi ja se antoi, kun odotti kärsivällisesti, odotti, odotti, siihen
oli totuttu. Oli opittu itse kyntämäänkin. Illalla eukot, kalatöistä
päästyä, alkaisivat nekin vetää auraa, jollei ukko sitä tehnyt. Se
riippui aina siitä, kumpiko puoli oli talossa vallalla.

— No alahan nyt, virkkoi papin vaimo, mitäs siinä satamaan töllistelet.

— Kuulin vain loilotusta, olisikohan kruununperämies tulossa tänne,
onko sinulla, eukko, pullakahvia? Scavenius alkoi kiskoa, ei se niin
helppoa ollut, auran kärki kalahti santaan ja kiviin. — Eipä tämä maa
vain möyhisty, vaikka siihen hatrua ja lantaa levittäisi. Lentohiekka
nousee yli kiviaidankin. Niin, niin se nousee vaan ja tappaa kaiken
kasvun, hiipii kuin vesikäärme meren pohjasta, tuuli sitä kuivattaa ja
kuljettaa. Se murtaa männyt ja on joskus majojakin alleen peittänyt.
Kova on tämän saaren elämä. Tänne on kai Jumala minut tuominnut minun
syntieni takia.

— Niin, menetit kerran virkasi mantereella.

— Niin, erehdyin kerran pyhäpäivästä.

— Kun olit hiukan hummaillut.

— Sain tuomiokapitulilta varoituksen ja paikansiirron. Tämä on kuin
rangaistussiirtola lahjattomille, paatuneille papeille. Kukaan ei ole
täällä kauaa aikaa viihtynyt. Heittäköön kiven ensin, ken viatoin on.

— Minuako sillä tarkoitat, kivahti vaimo.

— Eipä sinunkaan papintodistuksesi taida aivan puhdas olla, sanoi pappi
säyseästi. Olit nuorena hiukan huikentelevainen.

— Aina sinä sitä samaa vatkutat, miksi otit, syytä vain itseäsi. Hoi,
paina syvemmälle, vako suoraan!

— Minä jäin tänne ja tänne kai kuolenkin. Sinäkin sitä samaa vatkutat,
voisit olla kuin siivojen vaimojen olla pitää, olla kuin Abrahamin
piikainen, jonka hän nainut oli.

— En ole enää piika vaan rouva, tiedä se.

Näin pariskunta nytkin hiljakseen toruili, vaikka salasivatkin
pistopuheensa sivullisilta. Kun olivat aikansa riidelleet, niin
sopivat, sillä Scavenius osasi aina taitavasti johtaa puheen aroilta
aloilta johonkin jokapäiväiseen.

— Kas tuollahan kruununperämies jo tulee. Rauhoitu, Sulami, ja mene
keittämään kahvia.

— Kruununperämies on hauska heppu, sinä olet sellainen lauhkia
samarialainen, suuttuisitpa joskus, vaikkapa löisit, se virkistäisi,
sellainen olen minä.

Sulami-rouva seisoi vielä auran kurjessa ja Scavenius oli aisoissa, kun
Mosse Maskulin, miehinen mies, jo astui pappilan kiviportista pihaan.

— No voi sun pomperus, mies aisoissa ja eukko kuskina, puuttuu vain
piiska.

— Ei auta, kun ei ole hevosta kellään, sanoi pappi.

— Täällä saaressa täytyy osata kaikkea,

— Ja tottua kaikkeen, Scavenius lisäsi.

— Niin, niin, kyllä täällä nöyrtyy, sinä ratki raadollinen, vaivainen
mato, matkamies Melkisedekin säädystä syntynyt.

— Hyvä kun osaat vähän raamattuakin. Hyvä nöyrtyä elämän edessä, —

— Naisenko edessä, kiusoitteli perämies.

— Älä viisastele! Kaikkien meidän täytyy alistua kohtaloomme, kaikkien
kun täytyy kuolla.

— Eikö ketään ole syntynyt, ettäs saisit kasterahasi? Älä soimaa ja
saarnaa, pappi, olethan syntynyt ilossa iloitaksesi ja tehdäksesi
muutkin iloisiksi. Ajatteles, Scavenius, kohtalo on tehnyt rakkautemme
niin suunnattoman suloiseksi ja sokeaksi, ettemme näe sen seurauksia,
vaan takaamme tietämättämme sille jatkuvan ikuisuuden.

— No sinulla, Mosse, on tänään lentoa lauseissasi. Ne ajatukset
johtavat lopulta Jumalaan. — Olet remseällä tuulella.

— Niin olen, nostin eilen palkkani ja kävin rantakaupungissa. Sain taas
kaupungin humun henkeeni. Siellä tulee ja menee laivoja ja ihmisiä
eri suuntiin ulkomaille, ja ne yhdistävät kaikkiin maailman meriin ja
maihin.

— Siellä väsyy, täällä on rauha, arveli Scavenius. Mitä uutta kuuluu
kaupungista?

— Niin, olisihan minulla asiaakin. Kauppaneuvos Stuckmankin oli sitä
mieltä, että tänne olisi saatava hyvä aallonmurtaja ja laituri niin,
että suuretkin laivat voisivat tänne poiketa. Ne toisivat tänne tointa
ja tavaraa. Ja isompi postivene olisi tänne saatava. Se keikkui niin
vietävästi ulapalla, että olin vähällä pudota kannelta mereen kuin
Joonas.

— Sitä murtajaa täällä kyllä kaivataan, vaikka toiset vastustavat.
Hokkakin on myöntyväinen, jos se rakennetaan hänen kaljaasinsa
ankkuripaikan sivulle.

— Hokka, Hokka, se mies tahtoo täällä kaikki määrätä, ajaa aina vain
omaa asiaansa Mutta kerran kalastajien silmät aukenevat, vaikka ne nyt
kiiltelevät häntä hänen avustaan.

— Hokka on hyvä mies ja kirkkoväärti, käy kirkossakin.

Kruununperämies otti esille taskustaan pitkän liuskan ja asetti sen
papin eteen.

— Tässä on saarelaisten anomus keisarilliselle senaatille uuden
murtajan rakentamisesta. Helsinkiin toimitetaan lähetystö, pistä siihen
nimesi.

— Kyllä, sanoi pappi. Mennään ensin kansliaan, pesen käteni.

— Ja härrasväki on sitten niin hyvä ja siirtyy salin puolelle kahville,
virkkoi papin vaimo kaupunkilaisrouvien tapaan.

Kaikki kulkivat hiukan juhlallisina pappilan valkoiseen saliin.

<tb>

Kun Maskulin oli toimittanut asiansa, hän palasi taas pappilasta kotiin
päin.

<tb>

Kesäaitassaan istui vanha Henna ja kutoi verkkoa, hänellä oli sitä
seinällä valmiina puotiin vietäväksi. Hokka oli hänen hoitajansa,
hänelle oli mummo pienen omaisuutensa säätänyt, kun hänen
miesvainajansa hukkui ihan hänen silmiensä edessä yhdessä Siirakki
Sakarinpojan isän kanssa. Sen jälkeen hän oli vetäytynyt syrjään,
tutkimaan ilmestyskirjaa, hän kun oli selvänäkijä, ajatustenlukija
ja unten selittäjä. Olipa hän aikoinaan palsamiyrteillään ja
rohtokeitoillaan, kädenpäällepanemisella ja hieronnalla parantanut
monta kuolemaantuomittua potilasta. Vieläkin tuotiin hänen luokseen
sairaita kaukaisilta saarilta. Leander, joka jo lapsena leikkeli
sisiliskoja, tutki suonia, lihaksia ja lääkekirjoja, oli oppinut
häneltä paljon, oli parantanut itse omia haavojaan. Siksi Leander tiesi
taian ja voiteen käärmeenpuremaa, viluvaivoja, kuumeita, yskää, leiniä
vastaan. Kun hän kerran oli hakokirveellä sivaltanut sormeensa, oli hän
itse päreillä pannut sormensa lastoihin ja parantanut sen. Kun hieno
lääkäriveli kävi saaressa, kulki Leander tämän kanssa sairaiden luona
ja oppi nopeasti valmistamaan lääkkeitä ja lieventämään kipuja.

Henna istui vanhalla merimieskirstulla ja uumoili jotakin. Hän tunsi
tunnossaan kaukaa vieraan tulon, näki saarelaisista unia, jotka
toteutuivat. Hänessä oli jotakin taikurimaista. Hän tunsi kansan
poppamiesten luonnon salaisuuksia, hän oli harvinaisten ryytien
tietäjä. Herättääkseen uskoa hän vain loihti ja asetti kädellä
kipuja. Sen hän oli oppinut eräältä tädiltään. Kun entinen pappi oli
varoittanut kansaa Hennan noituudesta, ei Henna sen jälkeen koskaan
enää käynyt kirkossa. Ilman väärentävää välimiestään saattoi päästä
autuaaksi, kun uskoi. Mene kammioosi rukoilemaan. Omatunto on paras
pappi. Ja hänessä ajatukset haastelivat hänelle ikäänkuin hänessä
olisi ollut kaksi elävää olentoa, hyvä ja huono. Sen hyvän hengen
nimi oli Liitäjä ja sen huonon nimi Varjostaja. Se ennusti kuolemaa
ja kadotusta. Olisi pappikin parantunut, jos olisi uskonut Hennan
viattomaan loihtuun. Kuoli kesken kipujaan. Ei ollut noituutta, oli
vain keinoja, ei ollut taikaa, oli vain tietoa ja taitoa, ne olivat
kulkeneet perintönä polvesta polveen. Henna osasi taruja ja taikoja
sekä uskomuksia ja hän uskoi niihin vieläkin, haltioihin ja henkiin.
Mutta kirkossa ei hän enää tahtonut käydä, vaikka tämä uusi pappi häntä
aina kehoitti. Nurkassa hänellä oli vielä kupparin pussi sarvineen,
siellä oli hajuyrttejä, Pietarinyrttejä, muurahaisen munia, hatrua ja
kuolleenkukkia. Niitä kukkia kun asetti valekuolleen huulille, niin ne
värähtivät elonmerkkejä ilmaisten. Ehkä se pappi pahuuttaan kuolikin,
kun vain tuomitsi eikä armon autuutta osannut julistaa.

Henna asetti verkonkävyn syrjään, huokasi ja kynsi nenänvarttaan.
Keitähän nyt tulee, arveli hän, ja kurttuisille kasvoille lankesi
valoa. Hän oli vielä ylvään, miltei ylhäisen näköinen istuessaan siinä
korkealla kirstullaan valkohapsisena ja siistin sielukkaana. Tutkivat,
terävät silmät tähyilivät aitan raosta tiellä tulijaa. Sannalla kuului
narsketta ja kruununperämies pisti kuunaamansa oven aukosta aitan
hämärään.

— Kylläpä kuljet rutosti, aavistin sinut astunnasta. Minä tunnen
kaikkien saarelaisten kasvojen salaisuuden, noidannuolet, hajun ja
hengenkin.

— Sinuun ei noidan nuolet pysty, mutta minua ne nyt riivaavat. Kastuin
eilen veneessä läpimäräksi.

— Näin sinusta yöllä unta, että olit mereen pudota.

— Sepä kummallista. Se on totta.

— Varjostaja oli jo vierelläsi, mutta Liitäjä sinua silloin suojeli.

— Tuuli heti heitti.

— Annahan kun norjennan nuoliasi, tule lauantaina saunaan, niin asetan
kipusi.

— Mistä oletkin oppinut, kysäisi perämies.

— Luonto on opettanut, vastasi Henna. Leanderillekin olen oppini
lahjoittanut. Hänestä tulee vielä maailman parantaja.

Kruununperämies sanoi:

— Miksei Hokka pannut Leanderia kouluun ja veljeä puotiin?

Henna huokasi:

— Pantiin Leander huopaamaan, veli perätuhdolle. Se vie veneen karille.
Mutta mitä minä, vanha hupakko, tässä jaarittelen, Hokka voi kuulla.
Hokka näkee ja kuulee kaikki. Mutta kyllä hän minusta sentään hyvän
huolen pitää. — Leander kituu vääräksi, ei hänestä ole kokoojaksi. —
Kruununperämies sanoi siihen:

— Hyvä kun ihmisellä on sen verran, että hyvin toimeen tulee, eikä
havittele mahdottomia.

— Niin, ja kun on rauha ja rakkaus mielessä. Hokka on aina levoton ja
yritteliäs.

— Hyvästi, muori, yhtä viisas olet kuin vanhakin.

— Hyvästi, kuomaseni, ylen olet alhainen, kruununperämies.

— Näkemiin.

Kruununperämies löi eukkoa olalle, oikeinpa hän kumarsi ja läksi hiukan
onnahdellen ovelta kujaan. Hän pysähtyi vielä Hokan puodin kohdalle.
Leander seisoi taas pöytänsä takana, mittasi kartuusia ja kankaita,
suoloja, jauhoja ja kahvia saarelaisille. Pajunen hätkähteli ja pisti
salaa sokeria suuhunsa juostessaan ranta-aittaan penkomaan tynnyreitä,
suola-astioita ja jauhosäkkejä. Hokan valvova silmä ilmestyi kuin
haikalan katse lasireikään. Vetäytyi siitä syrjään, kun näki
kruununperämiehen. Kruununperämies ajatteli ensin poiketa listoilleen
sinne takakamariinkin, mutta hillitsi itsensä. Katseli hetken
raitaliinaisia, laihoja, lautarintaisia eukkoja, jotka tavailivat
hänen kuulutustaan. All right! Kaikki oli paikallaan. Jo riittää
täksi kerraksi. Hän huitasi kerran kädellään ja köntysteli ylös mäkeä
taitekattoiseen, pieneen majaansa metsänlaidassa. Siitä kiemurteli tie
ylös Koilliskorkian vuorelle. Kruununperämies oli väsynyt. Hoitakoon
kukin omat asiansa. — Pomperus pom! Ol vait! Hänellä oli jo nälkä.

Ja saaressa oli viides tunti.




V


Oli suven suloisimman päivän aatto, sunnuntai saaressa. Kuin sattumalta
olivat Leander ja Raili tavanneet toisensa kujassa. Leander oli
asettanut limoja puodin oven kummallekin puolen, ja Raili oli tuonut
pihlajanoksia vanhan, valkean ison kiukaan koloihin, tuvan nurkkiin ja
somistanut lähiluodon metsänruusuilla isänsä pöydän ja makuuaittansa.

Pihalla jo auringonkukat, krassit ja kukonkannukset viheriöitsivät
seinien sivustoilla. Ja lähiluodolla törrötti tervatynnyri sekä
kaksi vanhaa haapiota vastakkain muodostaen lapinkodan. Ania, joka
juuri oli palannut Länsi-Intian meriltä ja Leander, joka sinne aina
ahtaasta puodista kaipasi, olivat kantaneet luodolle myös öljykannun ja
tervaksia.

Leander ja Raili kulkivat rinnan vaiti ja maahan katsoen. Leander
taittoi korren ja piteli sitä suussaan. Keskipäivä paistoi suoraan
heidän jo ahavoittuneille kasvoilleen ja Huhkavuoren harmaa, korkea
seinä heitti kylälaaksoon kuuman, hehkuvan henkäyksensä, meri karehti
tummansinisenä taivaanääriin saakka. Joku yksinäinen, valkoinen purje
kellui siellä kuin pystysuoralla lasilattialla, joku aalto pärskähti
hetken särkän kohdalla ja kalakoskelo lensi äänettömänä pitkin saaren
niemen rantavettä ja sen siipien varjot näyttivät lepattavilta
hyljekoirien korvilta. — Nuoret karttoivat kylää ja sen karsaita ja
kateellisia katseita. Päivällä he ikäänkuin piileskelivät, puhuivat
ihmisten kuullen jotain tarkoituksetonta, toisilla sanoilla ei ollut
merkitystä muille kuin heille. Ja he välttelivätkin, vaikka he tiesivät
kaipaavansa yhteistä yksinoloa ja vapautta. Keskikesän hehku paloi
heidän veressään kutsuvana ja kiehtovana.

Raili oli tänään todella kiehtova. Puseron hieno harso lehahti kevyesti
aralla povella, kun varsi notkeasti keinahti kiven yli noustessa.
Hieno, valkoinen, pehmeä poimu kaareili alaspäin kahden nuoren nisän
väliin. Hänen ihonsa oli ruskea ja hänen tukkansa tummentui melkein
silkin siniseksi, kun silmistä välähti kullanruskea säteily. Kun
hän siinä noin asteli, huulilla herkkä väreily, oli hänessä jotakin
sävähtävän sähköistä, se pani koko ilman hänen ympärillään tuoksuamaan
ja auteroimaan. He kulkivat pitkin lankkulautaa yli liivaisen
rantahiekan niittypolulle, joka pyrki mäelle mäntyjen ja leppien
suviseen siimekseen. Vaiti he kulkivat. Toisinaan Leander loi syrjästä
katseen hänen silmiinsä ja hänen poveensa. Raili oli todella kuin
vieraasta maaperästä irroitettu, ihana puun vesa, eteläinen kastanja
tai olivipuu Andalusian kukkakentiltä. Puuttui vain päästä punertava,
täplikäs huivi, musta samettihame, ranteista käädyt, korvista
paksut, pyöreät kultarenkaat ja käsistä kastanjetit, säestämään
tarantellatanssia. Näin vertaili Leander häntä hiljaisessa mielessään
ja nautti hänen nuoresta ihanuudestaan. Ja Leanderin sydänalassa alkoi
jäytää ja jyskyä jotain outoa, jota ei hän ennen ollut tuntenut. Jotain
viileätä ja samalla vienoa ailahti tytön koko olemuksesta, syvää onnen
odotusta ja käsittämätöntä pelkoa.

Äkkiä kumartui Raili maahan ja huusi kuin tunteitaan tukahduttaakseen:

— Katsos, Leander, päivänkorentoja! Eivätkö ne ole koreita. Katsos,
tuossa on pariskunta.

— Niin, varmasti, sanoi Leander, koiras on silkinsininen, kaksi
selkäsiipeä ja naaras ruskean kellertävä.

— Ja katsos kuinka siivet vapisevat.

— Koiras on koreampi, päinvastoin kuin ihminen, veisteli Leander.
Sinäkin olet koreampi.

— Puhutko sinä nyt kuten muutkin pojat.

— Puhuvatko pojat sinulle sellaisia?

— Puhuvat, mutta minä en välitä siitä, mielistelevät vain.

— Minä puhun tänään totta, sanoi Leander vakavasti.

— Nyt niitä laskeutuu taas santapolulle. Mitä ne hakevat?

— Ruokaa kai, joitakin santahuokosia.

Railin ja Leanderin kulkiessa tuoksuvan heinäniityn lomitse pyrähti
joka askeleella uusia päivänkorentoja. Iso pyrstö matalalla maassa.
Ne parveilivat ja parittelivat. Leander ei ollut sitä huomaavinaan.
Raili kyykistyi taas maahan korsien väliin. Pitkin varsia kiipeilivät
heinäkirput, kuoriaiset ja pikkumuurahaiset risteilivät poluillaan
tunnustellen toisiaan tuntosarvillaan. Ne neuvottelivat. Mustat,
punapilkkuiset, vihreänkellertävät perhot imivät siitepölyä kedon
kukkasista ja levittivät sitä emistä heteisiin. Sisilisko vilisi kivien
väliin ja ruisrääkkä alkoi säksättää läheisessä laihossa.

— Ihmeellistä, sitä ei koskaan näe, ei tiedä koskaan, koska se tulee
ja koska se lähtee, se on kuin merimies, pitkän matkan kulkija, sanoi
Leander.

— Kuulehan, keskeytti Raili, sen ääni soi aivan kuin vetäisi pientä
taskukelloa.

Sinikelloja, voikukkia, tervakukkia!

— Metsässä on vanamoja, ketunleipiä, metsätähtiä, mennään sinne,
Leander ehdotti.

— Rakkaudenpolulle ja Morjan mäelle, siellä on kai jo muitakin?

— Ania ja Veera? Ania on tuonut meriltä niin kauniin kilpikonnan ja
papukaijan, niitä nyt koko saari ihmettelee.

— Ja papukaija puhuu paremmin enkelskaa kuin kruununperämies. Very
well! Verivelliä!

— Illalla on tanssit Lunnin tuvassa.

— Mutta ensin poltetaan kokkoa ja purjehditaan Vähälle hellille.

— Nyt pitäisi sitoa yhteen yhdeksän yrttiä ja asettaa ne pieluksen alle
yöksi, että näkisi unessa sulhasensa, sanotaan.

— Kenen sinä tahtoisit nähdä? Leander kysyi piloillaan.

— En sano, Raili veikeili ja pyörähti ympäri.

— Ania on sieltä Amerikasta ajoverkkojakin tuonut.

— Ajoverkkoja, uteli Raili reippaasti.

— Huomenna mennään niillä kokeilemaan. Nyt niille vain nauretaan —
Hokka, oltermanni, tullimies, Kvintti-Rietu ja muut.

— Miksi nauravat? Kun eivät ensin ymmärrä mitään uutta.

— Ne on niin vanhanaikaisia, saaren ukot, eivät näe nenän vartta
pitemmälle. Nyt tulee saareen uusi aika, Leander sanoi hiukan
mahtipontisesti. Ei enää tarvita soutua, purjeita. Ilmassa on sähköä ja
aaltoja, jotka puhuvat. Kaikki käy koneella. Moottori, moottori, ehätti
Leander innostuneena.

— Minä en ymmärrä niistä hölynpölyä. Isäni on vain niin alakuloinen,
kunhan saisin hänet hyvälle tuulelle. Kunhan se moottori parantaisi
asiat.

— Syytön hän on, sen tunnen, väitti Leander, kyllä kaikki vielä
selviytyy. Nythän on taasen juhannus!

— Helei, visersi Raili kuin poutapääskynen ja juoksi viidakkoon,
Leander juoksi jäljessä ja tavoitti hänet. He pitivät toisiaan
kädestä ja huohottivat. Ihan kuin itsestään tämä kaikki tapahtui.
Puristelematta he kulkivat käsi kädessä yhä ylemmäksi mäkeä ja meri
alkoi silmään siintää puiden latvojen lomitse. He hyppelivät kiveltä
kivelle, kahlasivat yli lätäkköjen ja mättäiden, luiskahtivat loviin,
naurelivat. He nousivat yhä, povi paisui ja silmissä oli kesäisen
poudan paahdetta ja auringonkiloa. Leander matki rantarillin ja
naurulokin ääntä ja vihelsi. Korkealla Huhkavuoren äkkijyrkänteen yllä
kirmasi nuori haukka ja orava ponnahti oksaltaan heidän tieltään, kun
käpylintu hyppeli vikertäen männyn neulasilla, joiden läpi keskipäivä
siivilöityi kuin seulan läpi häikäisten ja huumaten. Avaruus heidän
yllään ihan kuin aukeni ja meri alla ja kaukana alkoi yhä selvemmin
näkyä yli vuorien ja laaksojen, somerikkojen, mustien kallioiden ja
syvien rotkojen. He lähenivät Huoveliniemen harjannetta, jonne kuilun
kautta päästiin kypärän kaarikärjen tapaiselle laelle. Raili löysi sen
juurelta ihan mustanpunaisia kukkia, löi kädet yhteen ja alkoi niitä
poimia povelleen.

— Ne on verikukkia, sanoi Leander.

— Mistä ne niin kaamean nimen ovat saaneet?

— Tiedäthän sinä tarinan? tiedusteli Leander ja tavoitteli taas Railin
kättä, joka oli innosta hikinen. Henna-muori, joka minua lapsena
hellästi hoiteli ja voiteli, hän se tämän minulle on kertonut.

— Kerro se kuitenkin, uteli Raili ja istui mättäälle.

— Huovi ja impi, siitä nimi. Kaukaa Voionmaalta tuli tänne kerran
kuninkaan huovi haahdellaan. Astui joukkoineen maihin ja aikoi
valloittaa saaren. Saaressa oli siihen aikaan ryövärilinna, josta
hansalaivoja kaapattiin. Väki kaikki pakeni, mutta ihmeen ihana saaren
impi astui huovia vastaan ja koetti viehättää häntä surmatakseen hänet
vuoren jyrkänteellä. Hän lumosikin kuin viehkeä velho huovipäällikön.
Alkoi juosta pitkin vuorenpykäliä äkkijyrkänteelle. Kiehtoi ja kutsui,
huovi kiihtyi ja kiipesi jäljessä keihäänsä varassa. Viha vaihtui
intohimoksi. Se huumasi sen immenkin. Jyrkänteellä he kohtasivat
toisensa synkässä syleilyssä, kietoontuivat, kiihkoutuivat ja
syöksyivät molemmat vaahdossa ja veressä alas syvään rotkoon. Ei jäänyt
jäljelle huovista ja immestä muuta kuin kaksi veripisaraa, joista
kasvoi kaksi verikukkaa, verikukkien surman sukukunta. Sen pituinen se.
Harva niitä löytää, harva kohtalonsa välttää, väitetään.

— Ennustavatko nämä kukat onnettomuutta, minä niin pelkään, kuiskasi
Raili ja tarttui lujemmin Leanderin käteen.

— Älä pelkää, Railiseni, minä talutan, niin et putoa rotkoon.

Raili nojasi olkapäänsä Leanderin hartioihin, jotka hetken hytkähtivät.
Niin he kulkivat kuilua kohden, laskeutuivat suurien kalliolohkareiden
väliin, kompuroivat siellä puolipimeässä kuin maan uumenissa kunnes
alkoivat taas nousta korkean paasiportin kautta ja hypähtivät vuoren
pykäliä pitkin luisuvalle laelle.

Raili huohotti ja nojasi Leanderin rintaa vasten. Irroitti hämillään
äkkiä kätensä, levitti ne ja huudahti:

— Oi, minä tahtoisin syleillä koko maailmaa ja avaruutta. Katso, katso,
mikä ihana kuva! En minä ennen ole tällaista nähnyt ja tuntenut.

— Ole varovainen. Emme useinkaan, arkioloihin tottuneina huomaa, kuinka
kaunista on aivan lähellämme. Oi, kuinka sinä, Raili, tänään olet
lämmin ja läheinen.

— Ja sinä niin väkevä ja voittamaton, hurja huovi sinä olet ja minä
heikko saaren impi.

— Älä sellaisia puhu, Raili. Sadut ovat satuja. Ne päättyvät usein
huonosti. Tämä on elämää! Katso. Allamme on kotikylä, koko saari ja
merta, merta ylt'ympäri!

— Katso, katso, huudahti taas Raili. Tuolla on vanha kirkko,
liivalahti, tuolla jahdit mastoineen kelluvat, erotan ihan isänkin
jahdin, ranta-aitat, vapeet. Ja kuinka ihmiset näyttävät pieniltä.

— Niin, ihmiset ovat siellä sangen pieniä, Leander huokasi. Ne
pistävät, kun niillä on sellaiset piikit.

— Kuin mäkimuurahaiset. — Ihmisetkin ovat joskus pahoja, Leander
jatkoi. Pieniä pistosanoja, ei suuria ajatuksia.

— Sinä, Leander, et koskaan saa olla minulle paha.

— En koskaan, vakuutan sen. En tahallani. — Kas tuolla ne jo häärivät
kokon ympärillä. Vielä ehdimme, rientäkäämme.

Kivet rasahtivat ja kierivät rotkoihin, kun nuoret luisuivat alas
jyrkännettä ja seisoivat taas kotokallioilla. He juoksivat kilvan
liivalle. Leander työnsi rannalta jollan veteen ja souteli sillä
juhannustulille.

Siellä Pekka Pajunen jo kaateli öljyä risuihin ja katajapensaisiin.
Veneitä kierteli kokkokallion ympärillä ja rantakallioilla seisoi
kansaa, eukkoja kädet ristissä rinnalla, miehet lakit silmillä ja
kädet housujen taskuissa. Kuului humahdus, kun Leander sytytti tulen,
palvelustyttö Miili virnisteli ja tyrkkäsi Pajusta liekkeihin päin.

Ja Raili katseli kauempaa suurin, uneksivin silmin, kun kuiva
veneröykkiö hulmahti, risut räiskyivät ja korkea lieska liehui hänen
päänsä päällä. Pikkupojat hurrasivat, mutta kansa katseli vakavana tätä
vanhaa päivänpalon palvontaa.

Vesi välkehti, kuvajainen rannan kalvossa kaaresti ja paksu savupatsas
tuprusi syösten säkeniä ilmaan. Raili katseli tämän verhon läpi
ilta-auringon kehää. Se väreili taivaanrannan yläpuolella kuin
iso punainen pallo. Sen syrjä liekehti kuin pyörivä kultakiekko.
Hänen silmissään päivä ihan tanssi tulista tanssiaan. Ja hän odotti
iltakarkeloa, hänen vartensa ja verensä ikäänkuin keinui sisäisessä
tahdissa. Leander katseli häntä salavihkaa ja hymyili. Pian koko
lieskameri lysähti kokoon, tuprusi ja sammui.

Kaikki riensivät rannalta. Mosse Markkus supatteli jotain uskallettua
Siirakki Sakarinpojalle, vieressä hihitti Kvintti-Rietu, jolla jo
oli viulu kainalossa. Pappi seisoi syrjässä vakavana ja arvokkaana
puhellen Hokan kanssa kirkon maalaamisesta, kuntakokouksesta ja
merimieslähetyksestä. Veera, tullivahtimestarin turhan hohottava,
hienosteleva tytär tiedusteli Anialta merentakaisia kuulumisia, oli
ottanut kilpikonnan pojan taskusta ja silitteli sitä nyt sylissään.
Miettien kulki Lauri Lunni, hän oli iloinen poikansa tulosta, mutta hän
ei sitä ilmaissut.

Nuoret olivat jo Anian mukana rientäneet Lunnin tupaan. Pelimanni-Rietu
näppäili viulunsa kieliä, nosti kopan korvalle ja kuunteli. Vanhassa
sydämessä värähti ja samanlainen sykähdys kävi muidenkin kasvoilla.
Monet häät muisti hän soittaneensa, monet katrillit ja minuetit. Rietu
viritti viuluaan. Sillä hän jo poikana aitassa, jakkaralla istuen oli
soittanut, soittanut sitten kajuutassa, merellä ja maalla.

Mutta monet Lunnin tuvassa vielä ujostelivat, turhaan odotteli Rietu,
kävi jo kiusaksi. Eikö uudessa polvessa vanhaa pontta? Monen pojan
polvet hiljaa notkahtelivat, mutta mieli teki tenän. Neitosten parvessa
kävi suhina ja supatus. Oven suussa oli tungosta ja päät kurottautuivat.

Mutta nyt kävi tuvassa humahdus, kun Leander astui lattian yli
notkeasti ja solakasti. Kaikkien katseet kiehtoutuivat häneen,
kun hän silmillään etsi Railia, kulki hänen luokseen yli notkuvan
palkin akkunan luo, nyökäytti ujosti päätään ja tarjosi kätensä.
Kuin solahtaen syleilyyn asettui Raili hänen rinnalleen ja he
alkoivat ensin verkkaan edetä lattialle. Sitä kiertoa kesti kauan.
Yhä lämpimämmin veti Leander neitosta luokseen, toisinaan hellitti
ja nurkassa hän kieppui tulisesti ympäri yhden jalan varassa niin,
että keltaiset pieksut ja punaiset siteet vilahtivat tuliviivaisina.
Pian oli Ania ja Veera kintereillä. Parit eivät puhuneet sanaakaan,
raikas hengitys huokui kasvoille. Tanssi kiihtyi, lopulta teuhasivat
kaikki yhdessä mylläkässä, vanhat ja nuoret kohden keski-yötä, kun
himmeä juova jo raukeni taivaan rannalle. Piirileikkien, ottaman
enkelskan, virolaistanssin vilkkaassa vauhdissa äkkiä kaikki kohu
taukosi kuin keskinäisestä sopimuksesta. Kaikki ryntäsivät ovelle,
kukin sieppasi omansa. Leander tarttui Railin kainaloon ja he katosivat
Anian ja Veeran tirskuessa, humahtavin hamein ja kolkkavin kengin
hämyiseen kujaan aittojen luo. Sitten he seisahtuivat ja kulkivat
hiljaa. Kauempaa kuului hihkaisu, jossain hyljekoira haukahti, toiset
koirat makasivat saunojen alla tai torkkuivat teiden varsilla.
Kruununperämiehen avonaisesta akkunasta kuului laulua ja naurun
rähäkkää. Siellä oltermanni, Siirakki ja tullimies juttelivat jo
mukavia viidennen grogin ja kolmen tähden seurassa. Kruununperämies
seilasi taas Salomonin saarilla tai leijaili jo seitsemännessä
taivaassa tai Kongon kuumimmassa helvetissä.

Mutta pappila nukkui pyhää untaan. Majakat merellä eivät vilkuttaneet,
mutta Koilliskorkialla pilvet punertuivat peilaustornin paksuun
lasiin ja yli taivaan kulki keltapunaisia viiruja, jotka kuvastuivat
suviöiseen mereen. Meri hengitti raskaasti ja rauhallisesti. Käsi
kädessä hiipivät rakastavaiset aittojen luona. Leander tunsi repivän
riemun rinnassaan kulkiessaan siinä suloisen suven lumoissa suloisen
neitosen rinnalla. He pusersivat toistensa käsiä ja Leander tunsi,
että se vavahti ja sykki. Raili antoi kuljetella itseään kuin pienen
merivirran vietävänä. Miilin saattajana oli Pajunen, poika kompasteli
kiviin haparoidessaan eteenpäin. Mutta Ania ja Veera olivat kaukana
edellä. Selvästi kuului heidän kinasteleva ja kujeileva puheensa tuulen
alla.

— Todellako? Onko siellä meren takana lentäviä kaloja? tiedusteli
tullivahtimestarin Veera, joka oli odottanut Aniata mereltä ja
sadatteli sitä, ettei tämä ollut kirjoittanut.

— Kyllä, ne lentävät ihan laivan kannelle. Niitä pyydystellään
housunnapeilla tai pannaan tuuletushyrrä pyörimään kajuutan
valureikään, se vetää kaloja suoraan kokin pataan.

— En usko. Oletko nähnyt valaskaloja? Veijari!

— Kyllä, ne purskuttavat vettä niskastaan. Kannelta johdetaan niihin
pumput, niin että saadaan makeata vettä puuropataan.

— Ania, oletko siellä merillä oppinut valehtelemaan, et sinä minusta
välitä.

— Se kuuluu vähän niinkuin ammattiin, pilaili Ania.

Pari katosi rannemmalle. Leander ja Raili katsahtivat syvästi
toisiinsa, Leander ei puhunut mitään, piteli vain kättä omassaan kuin
omanaan. Vastustelematta Raili salli sen. Hän antautui kuin luonnon
suuri, levoton lapsi merten partailla hyväiltäväksi. Yhä silitti
poika tytön kättä, silitti ja silitti ja Railin otsakihara koski
Leanderin poskeen. Leander tunsi ikäänkuin hän olisi saanut värähtävän
iskun. Hänen ruumiinsa värisi ja odotti... Leander koski nyt Railin
päätä. Ruskeat, nauravat, lymyilevät katseet vain kiilsivät hämärässä
kuin tulilieskat. Musta, sileäksi kammattu tukka tuntui silkiltä.
Leander vei käden hennolle uumalle. Se oli kuin haahkan untuvaa...
He katselivat merta ja olivat taas vaiti. Hiipivät rantakallioiden
taakse ja istahtivat hatruiselle nurmelle, mikä lemusi kalalle, merelle
ja kostealle maksaheinälle. Laine läikähti huokaillen aivan heidän
jalkojensa juurella, liplatti ja leikki kuin tahallaan. Ympärillä
oli jotakin kiehtovan himmeää, kutsuvaa, aavistelevaa, luokse
pääsemätöntä... Rannan kala-aitat tyyninä, makuuaittojen hämärässä
pidätettyä naurua, kuin tukahtumista... Raili kuunteli sitä henkeään
pidättäen, poispäin katsoen, kiihkeästi. Kallionlohkareiden takana
kävi kuiske keskikesäisessä yössä ja viileä tuuli pyyhki kuumaa otsaa.
Nuoren tytön poven nousu ja lasku kuin lämpenevä merenlaine. Railin
käsi vapisee taas... Tumma pää taipuu taaksepäin. Silmät käyvät
raukeiksi, janoaviksi, imeviksi ja veripunaiset huulet kurkottavat
eteenpäin kuin hamuillen, janoten, vehmaina ja vetisinä. Kädet
kietoutuvat Leanderin kaulaan. Pää retkahtaa mättäälle, Leander kohoaa,
sulkee silmänsä, puristaa ja painaa, painaa lujan leukansa vasten
hohtavia huulia ja suutelee suutelemistaan. Raili tuijottaa häneen
suurin, kummastunein silmin, kiihkein katsein. Raili huokaa.

— Tulenko luoksesi? Leander kuiskaa.

— Tule! — Sitten syvä hiljaisuus. —

Samassa kuuluu huuto yöstä. Aitoista tulee pareja, tytöillä valkeat
yöpuvut. Ne näyttävät melkein aaveilta. Leander hätkähtää kuullessaan
askeleita. Hokan makuuaitassa joku kirkaisee. Ania nauraa maassa
kierien. Hän on työntänyt Pekka Pajusen Miilin aittaan ja pönkittänyt
oven kangella. Aitan oveen kolkutetaan, kuuluu taas kirkaisu kuin
siipeen sattuneen sotkan. Askeleet loittonevat kallion taakse,
heikkenevät, häipyvät hämärään...

Mutta vanha Henna ei saa sinä yönä unta. Kummalliset aavistukset
häntä vaivaavat. Hän taikoo saarelaisten karja- ja kalaonnea, hän
on huolissaan Leanderista, joka nyt armaansa kanssa astuu hämäriä
kujia. Hän kulkee saunaan, ottaa lavon alta vihdan, sen vihdan hän on
taittanut ristipolulta koivikossa. Hän hiipii matalan läävän kohdalle,
lehmä siellä ynisee yksinäisyyttään. Hän mumisee jotakin ja sipaisee
pari kertaa vastalla läävän ovikamanaan. Sitten hän vaivalloisesti
mutta varmasti kapuaa tähystystorniin, varjostaa vanhoja, viisaita
silmiään, katselee luodon nuotion hiillosta, jupisee juhannustaikojaan,
heittää jotakin pussistaan pihalle. Sitten hän kompuroi taas hiljaa
aittaansa. Seinäsirkka sirkuttaa hirren raossa, västäräkki viiputtaa
pyrstöään harjalla. Kaikki on taas hiljaista, kasteenkosteata ennen
keski-yön auringon nousua merestä.

Kylä nukkuu. Saaressa on keskikesän korkein hetki.




VI


Leander oli hilpeällä tuulella, hän hyräili ja vihelteli hiljakseen
kaikelle. Nyt hän olisi urkuharmoniolla purkanut tunteitansa,
juhannusyön huumaa, sen valoa ja valtaa. Olisipa nyt päässyt kirkkoon
urkuja soittamaan, se olisi vastannut hänen tunteitaan. Olisi koettanut
kuvata pienillä pilleillä päivänkorentojenkin sipinää ja mettisten
rummun pärinää. Siihen olisi tarvittu hienompaa virettä, viulua, jota
Leander jo harjoitteli Kvintti-Rietun suutarinverstaassa. Leander olisi
tahtonut soittaa meren kuohuntaa ja oman mielen valoisaa myrskyä, mutta
Nikodemus oli kulmakamarissaan ja ilmestyi toisinaan lasireiälleen.
Silloin Leander kujeili, asetti Pekka Pajusen taakseen niin, että
sopivasti saattoi peittyä selän taakse, pisti makeisen pienen lapsen
suuhun ja sohi Pekka Pajusen jalkoja lattiaharjalla.

— Lenni, mitä sinä...

— Pudistelen vain jälkiäsi, olithan yöllä Miilin aitassa.

— Kuka lempo lienee pönkittänyt oven.

— Etkö osannut aittalukujasi?

— Miten lienen eksynyt aittaan, en luullut siellä ketään olevan.

— Älä sinä veuruile, tahallasi sinä...

— En, totta vie.

— No mitä te siellä aitassa, taisit kosiskella.

— Mitäs minä, kun en päässyt ulos...

— Mitä Miili ajatteli?

— Sanoi, että minä olen häpäissyt hänen maineensa.

— Mitäs sinä sitte teit?

— Istuin vain hiljaa, ettei väki heräisi.

— Jos Nikodemus olisi herännyt, olisit saanut puntarista päähäsi. Entä
Miili?

— Painautui kolmen lammasvällyn alle ja vikisi.

— Vie, vie, minä vikisen, ole vievinäs väkisin, — En voi kärsiä naisen
itkua, ihan pelkäsin...

— Pelkäsikö Miili sinua, ehkä siitä vikisi, kun et viereen venynyt.

— Sillä oli kai vilu.

Leander leksotteli yhä:

— Sinä et tehnyt Millille mitään. Mitä se Miili sitten teki?

Pajunen mulkoili epäilevästi ja tokasi:

— Sitten se kiroili ja alkoi viheltää.

— Kun nainen viheltää, niin piru nauraa.

— Ja pojat nauroivat nurkissa.

— Vihelsi, ettei itkisi, sellaisia ne naiset ovat, viheliäisiä ja
vaivaisia...

— Niin, niin, kuka niistä selvän ottaa, myönteli Pekka.

— Voi, tomppeli, touhujasi, kun et paremmin pitänyt puoliasi.

— Onkohan se Miili minulle nyt suuttunut?

— Hyvität, sillä hyvä, menet papin pakeille.

— En minä vielä, milläs minä...

Samassa näki Leander Railin kujassa ja pyrähti pihalle.

Siellä istui musta, täplikäs hyljekoira Ranni isolla kivellä ja
irvisteli jo ilosta Leanderille. Leander kutsui sen alas.

— Matri, matri, matele! — Hyljekoira osasi sen käskyn saatuaan matkia
hylkeen ryömimistä ja räpylöitten liikuttelua jäällä.

— Nyt se kouhkoilee pitkin jäätä, Leander selitteli Railille ja saaren
vaimoille puodin edustalla. Nyt se haistelee ilmaa, se tuntee hylkeen
kuutin hajun jo kilometrin päästä.

— Ihmeellinen koira, Raili sanoi ja taputti koiran tuuheata selkää,

— Hylje on rakentanut henkireiän kohdalle poikaselle lumikamareita. Nyt
koira löytää paikan ja nostaa merkiksi käpälän ilmaan. Mies viilettää
jäätä, kohottaa napukan, hyppää reikään ja tukkee siten kuutilta
paluun emonsa luo. Kas noin. Leander ihan hypähti ilmaan innoissaan,
pisti sokeripalan koiran suuhun ja juoksi taas puotiin. Seinillä oli
köysiä, verkkoja, laivalyhtyjä, lapikkaita, öljytakkeja ja hyllyillä
kangaspakkoja, laareissa sokeria, jauhoja ja muuta rihkamaa, joita
Leander mittasi ja punnitsi rautavaa'alla. Ja Pekka juosta hölkötti
aina laiturille suureen kaksikerroksiseen tavara-aittaan, kaatoi
jauhoja niinikuleista tai öljyä tynnyreistä astioihin kun tarvittiin.
Siellä miehet jo olivatkin rantakäräjillä, seisoivat aitan seinustalla,
suojassa tuulilta tai istuivat kukin omalla rantakivellään tähystellen
merelle. Saaren eukot tekivät puotikauppojaan, tuli sinne Aniakin ja
hiukkasta myöhemmin kuin sattumalta Veerakin ostoksille. Mutta nuoret
olivat vaiti vanhojen parissa. Iskivät vain joskus silmää yövalvonnasta
raukeilla katseilla. Sillä kukin oli elänyt jotakin, hän piti sen
kuitenkin muilta salassa. Ania vain virnisteli Pekalle, joka oli
saanut nuhteita Hokalta, kun oli myöhästynyt puodista. Leanderhan oli
ottanut pönkän aitan edestä, mutta kyllä siitä jo saarelaiset tiesivät
ja naurelivat nuorten juhannuskolttosille. Raili koetti näyttää
vakavalta ja oli puhuvinaan Veeralle, mutta puhe oli tarkoitettu
Leanderille, joka salaamatta ihaili immen suloista solakkuutta ja
silmien tähtimäistä säteilyä, muistellessaan jonkinlaisella miehisellä
mielihyvällä korkeata ja kuohuttavaa mittymaarianhetkeä rantanurmella
aittojen hämyisessä armaudessa ja antaumuksessa.

Raili puhutteli veikeän hiljaisella ja hillityllä äänellä Veeraa.
Äänessä oli pehmeä, väreilevä ja hyväilevä sointu:

— Arvaas, Veera, kun saimme eilen äkkiä kesävieraita.

— Vai niin, Veera sanoi. Pari vierasta on pappilassakin, rouva on
ottanut ruokavieraita.

— Ne ovat niin hauskoja ja hienoja, nuori pari...

— Millaisia puvut ovat, uusi muoti...

— Musta on nyt muodissa, hiukan kullanvihertävää selässä... Ja ne
kuhertavat niin, ettei tahdo unta saada.

— Tietäähän sen, nuoret kun... hieno kaupungin ryökkinä ja herra...

— Ei, kauempaa ne on tullut, jostakin etelän mailta.

— Mitäs kieltä ne puhuvat?

— Omaa kieltään puhuvat.

— Rakkaudesta, niin, hienosteli Veera typerästi.

— Mutta toisinaan ne riitelevätkin ja vikisevät...

— Vikisevät, valehtelet kuin Aniakin.

— Kottaraiset ovat tulleet, huudahti nyt Leander.

— Niin, _meidän_ pesäämme, lisäsi siihen Raili.

— Sinä teet minulle vain juksua, Veera sanoi ja kaappasi Railia
kainalosta, tytöt katosivat ja kuiskuttelivat. Leander katsoi kauan
Railin käyntiä, kun Raili solahti kujan solaan. Hän kääntyi Anian
puoleen:

— No illalla sitten koetellaan niitä sinun ajoverkkojasi, Nikodemus
antoi luvan.

— Siinä seitsemän maissa mennään maan taakse. Siellä kalarannassa ne
nyt käräjöivät ja pilkkaavat meidän uusia hommiamme. Mutta kyllä ääni
muuttuu, kun saadaan hyvä saalis ja vähemmällä vaivalla. Siinähän se
juuri niksi onkin.

Ania lähti. Oven reikään ilmestyi taas katse. Miksi isä Nikodemus aina
epäili, se oli hiukan alhaista. Se katse painosti, hämäsi ja ikäänkuin
salpasi hengen. Koti tuntui toisinaan ahtaalta. Kuinka aava ja vapaa
sen sijaan oli meri, miksei isä päästänyt häntä merille, josta Ania
oli kertonut niin ihmeellisiä asioita. Tai urkuriksi, taiteilijaksi...
Mutta ei siitä ollut leivän jatkoa, isä sanoi. Toisinaan olisi
Leander tahtonut huutaa ja hummata, joskus hän oli jo salaa käynyt
kekkereissä aitoissa ja kruununperämiehenkin luona, mutta siitä hän ei
uskaltanut ukolle puhua. Hän halusi seikkailuja, mielellään hän olisi
joskus lähtenyt Siirakki Sakarinpojan jahdilla merenlahden taakse
Viroon seprojen markkinoille Port Kundaan. Siellä kalat vaihdettiin
perunoihin. Siellä oli remua ja riemua. Täällä vain matalaa ja ahdasta.
— Mutta huomisaamuna lähtisi Nikodemus suurella kolmimastoisella
kaljaasilla Pietariin, veisi sinne silakkatynnyreitä, joita hän hintoja
polkien oli ostanut kalastajilta. Silloin Leander tuntisi itsensä
taas vapaammaksi, saisi useammin kohdata Railin. Heräävä rakkaus oli
hänessä hiljaa kasvattanut uhman. Mutta aina kun isä katsoi häntä
terävästi ja läpitunkevasti, hän talttui ja seisoi puodissa kuten
ennenkin. Olihan isä luvannut hänelle kultakellon, kun palaisi kotiin
kauppamatkaltaan. — Kyllähän saaressa kiviä löytyi, niillähän se
isäkin oli päässyt elämässä ensin paremmalle puolelle, mutta oli niitä
varjoja, joita ei isä huomannut. Nikodemus ei ymmärtänyt hänen henkensä
paloa, ei ymmärtänyt rakkautta. Oliko isän sydän jo kivettynyt kullan
lumoissa. Kiveähän se kultakin oli, ei muuta, se kyllä loisti, mutta
ei lämmittänyt. Sen hän oli kirjoista lukenut. Mutta Railin katse oli
lämmin ja liekehtivä, Leander kaipasi naisen herkkää hellyyttä, sillä
äiti oli kuollut jo aikaisin, ei vanha Henna voinut korvata lapsen
lemmen pyyteitä, sen elämän kaipuun voisi korvata vain nuoren naisen
uhraava rakkaus. Mitä se oli, sitä ei Leander kevyessä mielessään vielä
tuntenut. Leikkikö hän omilla ajatuksillaan kuten ennenkin, kuvitteli,
liioitteli ja rakenteli tuulentupia...

Siirakki Sakarinpoika oli tullut aamuyöstä kotiin kruununperämiehen
luota eikä lainkaan huomannut Railin kotiintuloa. Vaiti oli hän
istunut koko illan, eikä Mossen sutkauksetkaan saaneet häntä hereille
horroksen kaltaisesta, kalseasta mielentilasta. Muutenkin hän varoi
puhumasta liikoja, oli maistelevinaan ja läiskäytti salaa maahan pöydän
alle. Hän oli yöllä valvonut, hän eli uudestaan sen syysmyrskyisen
haaksirikkoyön, jolloin hän laivan laidalta oli työntänyt oudon miehen
mereen. Olihan miehistö maissa ja sen oli pelastanut ohi kulkeva laiva,
kun meri oli tyyntynyt. Hän muisti sen miehen rokonarpiset kasvot,
karvaisen rinnan ja kädet, muistipa käsivarren kirjaimetkin: E.P. Ee,
pee, hoki hän koko yön. Minne sen laivan miehet olivat joutuneet?
Siirakki oli käynyt Virossakin, oli poikennut Kultapeuran krouviin ja
kauttarantaisesti udellut Körtsi-Mikulta, edeskäyvältä, »Ervin» miesten
kohtaloa. Merille olivat lähteneet, jonnekin Etelä-meren saarille
tai Islannin rannikolle sillejä kalastamaan. Oliko nähty sellaista
rosopintaista, pälysilmäistä, karvarintaista E.P:tä, oli Siirakki
tällekin hokenut. Ei tuntenut Körtsi-Mikku sellaista miestä, ehkä mies
oli hukkunut, ehkä oli ottanut pestin johonkin vieraaseen laivaan,
sellaisiahan oli aina satamassa. Mutta kuitenkin, Siirakki oli usein
jälkeenpäin tutkinut sitä haaverin paikkaa, matalaa siinä oli rannalla,
mutta edempänä syvempää. Siirakki oli kiinnittänyt rasvakimpaleen
veneen viereen nähdäkseen pohjaan. Lauma poreita vain oli noussut
pinnalle. Meri ei ilmaissut salaisuuttaan, eikä Siirakkikaan. Mitään
jälkiä ei ollut, mikään ei voisi todistaa hänen syyllisyyttään, vai
oliko siinä nyt syytä ja syntiä, että Siirakki oman henkensä edestä,
puolustuksekseen pääsi miehestä. Olisi se mies voinut surmata hänet,
eikä ketään olisi ollut sitä todistamassa. Ehkä se mieskin oli
pelastunut, toverit olivat hänet löytäneet, vieneet mukanaan. Tämä
lohdutti hetkiseksi Siirakin herpaantunutta mieltä. Ehkä mies vielä eli
ja tunsi sisässään samanlaista kauhua kuin hänkin. Sen yön jälkeen ei
Siirakilla ollut rauhaa, kaikki oli kääntynyt häntä vastaan. Harmaat
hylkeet repivät hänen kalliita verkkojaan, joita hän saaren eukoilla
oli itselleen kudotuttanut. Hän ei enää löytänyt haaksihylkyjä eikä
niitä omalle rannallekaan ajelehtinut. Rannanvalvojahan se niistä
päältäpäin otti suurimman voiton, ei sekään kannattanut. Jahtikin
oli jo vanha ja ravistunut, sellainen elävä ruumisarkku, jolla oli
uskaliasta tehdä salakuljetusmatkoja, tullimiehet vaanivat joka salmen
kärjessä ulkoriutoillakin. Eikä sitä ankkuriakaan oltu saatu meren
pohjasta, ketjut olivat luiskahtaneet takaisin, meri otti omansa, kuten
monen hengenkin oli ottanut... sen vieraan miehenkin.

Siirakki oli päättänyt rakentaa itselleen kaljaasin, ehkä se Hokka
lainaisi. — Ei se mies hevillä aukaissut rahakaappinsa ovia, mutta
hyvää kiinnitystä vastaan, niin, niin, Siirakki voisi luvata metsä- ja
niittypalstojaan, osan talostakin, mikäs auttoi. Hänelle, Siirakille,
oli käynyt kuin Jobille, Herran miehelle. Hokka oli kirkolle
lahjoittanut oikein ison purjelaivan keskikuoroon. Minkähän synnin
Hokka oli salaa tehnyt nuorena? Siirakki lahjoittaisi kirkolle jotain
komeampaa, kunhan saisi varmuuden oudon miehen kohtalosta. Ehkäpä
pappi Scavenius voisi ottaa siitä selvän. Scavenius oli kansanmies ja
pappi, hän kyllä auttaisi Siirakki Sakarinpoikaa hädässä. Siirakki
päätti käydä papin luona. Hän kulautti kaljaa kannusta sammuttaakseen
sisäisen palonsa, puki päälleen pyhävaatteensa ja alkoi hiljakseen
astua syrjäkujalle. Hän vältteli ihmisiä, päätti rohkaista itsensä,
eihän Siirakki oikeastaan ollut tehnyt mitään rikosta. Mutta rauhan hän
tahtoi saada sielulleen. Levollisempana kiersi Siirakki Sakarinpoika
nyt kujasta hiekkakentän yli pappilan portille. Sen kupariveräjä
kumahti niin ontosti, kun hän hiukan epäröiden ehti pappilan
lasikuistiin ja koputti pastorin kanslian ovelle.

— Sisään!

Pappi istui pöytänsä ääressä ja tutki kananhoitokirjaa. Kädessä hänellä
oli nypläys.

Siirakki kumarsi ja pyöritteli lakkiaan.

— Mitäs olisi Siirakilla asiaa?

— Toin tässä pastorille hylkeennahkarukkaset.

— Kylläpä ovat sopivat, kauniit ja ruskeanjuovikkaat.

— Sopii niitä käyttää vaikkapa hiihtäessä talvella. Ja olisihan minulla
hiukan muutakin asiaa.

— Sanoo pois, jos on jotakin sydämellä, olenhan minä saaren
sielunpaimen.

— Niin, sitähän minäkin ajattelin, Siirakki aloitti. Pastori kyllä
ymmärtäisi minua niin, että saisin rauhan muilta ja — itselleni.

— Antaa tulla vaan, pappi hoputti ja pani pois käsityönsä. — Katsokaas,
kun tekee jotain käsityötä, niin unohtuu pienet mieliharmit.

— Olen minäkin kovaa työtä tehnyt — tyynessä ja myrskyssä, mutta en ole
unohtanut. Siksi minä tulenkin pastorin luokse.

— Että saisi rauhan kuolemattomalle sielulleen, Scavenius lohdutti.

— Ehkä niinkin. Kuoleman takiahan minä tässä... Muistaahan pastori sen
»Ervi»-laivan haaksirikon?

— Muistelen hiukan... miehistö taisi lopulta pelastua, siitä on
ilmoitettu Viroon.

— Olin silminnäkijänä, kun Tallinnasta palasin kotiin jahdillani. Eräs
mies on ehkä hukkunut vai olisiko elossa. Pyytäisin, että herra pastori
koettaisi ottaa siitä selvän.

— Kyllä se käy päinsä, kirjoitan Tallinnan kirkkoherralle.

— Mutta jos se mies eläisi ja seilaisi jossakin vierailla vesillä, eikä
Tallinnassa tiedettäisi hänen olinpaikastaan.

— Voin minä kirjoittaa merimieslähetykselle ja seuroille, niitä on
maailman kaikissa suurissa satamissa, jopa Kapmaalla ja Honolulussa.

— Olenhan minä nuorena purjehtinut maailman ympäri, ollut
Honolulussakin.

— Mutta miksi Siirakki Sakarinpoika tätä kaikkea tiedustelee?

— Niin nähkääs, herra pastori, minä näin sen hukkuneen miehen kerran
Kultapeuran krouvissa Tallinnassa.

— Kerrotaan jostakin ryöstöstä, olisiko se mies tehnyt itsensä siihen
syypääksi?

— Toiset arvelevat sitäkin ja miestä on peräänkuulutettu, mutta ei ole
löydetty. Ja kun minä jahdilla satuin olemaan lähellä ja lakkinikin
löydettiin merestä, niin on minusta levitetty kaikenlaisia perättömiä
huhuja. Tulin sentähden puhumaan itseni puhtaaksi, että voisin elää ja
kuolla kotisaaressani rehellisenä miehenä.

— Siirakki Sakarinpoika tahtoo siis, että minä kirjoittaisin Viroon ja
muuallekin. Entä miehen tuntomerkit ja nimi?

— En minä muuta muista kuin että miehellä oli iso arpi otsassa,
käsivarsissa ja selässä ankkurin kuvia sekä E.P.-kirjaimet.

— No ehkä päästään tälläkin hiukan perille. Scavenius merkitsi jotakin
muistiin.

— Minä vain, että eihän pastori ajattele minusta mitään pahaa. Merellä
voi tapahtua kaikenlaista, siitä ei mantereella aavistetakaan. Ja onhan
kalastajilla oikeus viedä maihin, mitä meri tuo tai kuljettaa. Ei se
niin hääviä ole elämä näillä karuilla kallioilla.

— Kyllä minä sen olen nähnyt ja olen oppinut yhtä ja toista, jota en
ensin hyväksynyt.

— Minä voin siis olla rauhallinen, Siirakki sanoi ja katseessa oli
jotakin lapsen kiitollisuutta.

— Aivan rauhallinen, otan asiasta selvän ja jos jotakin saan tietää,
minä ilmoitan sen sitten Siirakille.

— Kiitos vaan, hyvä herra pastori, ja Jumalan haltuun!

— Jumalan haltuun vaan, ja kiitos rukkasista.

— Ja mitäs minä nyt olisin pastorille velkaa?

— Ei mitään, ei mitään. Todella kauniit rukkaset, minä näytän niitä
vaimollenikin.

— Hyvästi sitten.

— Hyvästi. —

Siirakki Sakarinpoika läksi keventynein mielin ikäänkuin jokin
selittämätön paino olisi luisunut hartioilta. Hän asteli nyt kepeämmin
kylää kohden ja selkä suoristui.

Akkunasta Scavenius katseli tätä kummeksuen, pudisteli päätään ja
ajatteli. Monta vuotta oli hän jo tässä saaressa elänyt ja saarnannut,
mutta ei hän vieläkään ymmärtänyt tätä kansaa.

Hän nousi ja meni vaimonsa luokse keittiöön.




VII


Nikodemus Hokka oli pannut pykäläpuun kylää kiertämään, hän oli
kutsunut kokoon kyläkokouksen. Monet olivat siihen puumerkkinsä
piirtäneet. Hokka istui pöydän takana matalassa kunnantuvassa ja
silmäili ympärilleen. Miehet istuivat vaiti penkeillä ja tuijottivat
eteensä.

— Kuka valitaan puhetta johtamaan?

Tuvassa oli hiljaista. Rantakäräjillä miehet kyllä kinastelivat
raja-aidoista, merenhylyistä, rahdista ja kalakaupoista. Jos
joku löysi merestä pölkyn, löi hän siihen puumerkkinsä ja se oli
hänen omansa. Jos joku sen veisi, voisi hän syksyisin metsätietä
kulkiessaan kohdata vaikenevia, hurjia miehenhahmoja, jotka käyttivät
korpilakiaan. Vastenmielinen virkamieskin oli sen joskus saanut tuntea
selkänahassaan. Mutta harvoin tapahtui saaressa rikoksia, saarelaisten
kyläkuri oli siksi peloittava. Nyt miehet ujostelivat. Ne kalastajat,
jotka olivat velkaa Hokalle, pelkäsivät häntä ja äänestivät häntä,
mutta oli toisia, jotka mumisivat Lunninkin nimen. Hokka tuli valituksi
kuten ennenkin. Hän pöyhisteli rintaansa, mutta vainusi tässä kuitenkin
jonkinlaista nurjamielisyyttä.

Hokka otti esille asiat.

Ensiksi olisi kirkko uudestaan maalattava. Vieraspaikkakuntalaiset
pilkkailivat sen puolukkapuuron väriä.

— Sehän vivahtaa ihan ryssän paidan värille, ilkeili Lauri Lunni.

— Mutta mistä saadaan valkomaalia, kimröökiä ja muita tarpeita.
Mantereeltako pitäisi hankkia oikein kirkonmestari.

— Ei mantereelta, ei mantereelta, kivahtivat miehet.

— Itse täällä ennenkin on kaikki työt tehty.

— Niin on, lisäsi Hokka, jahdit, verkot, itse on hylkeennahat parkittu,
kattopäreet naulattu, tuvat veistetty, veneet tervattu ja kellarit
muurattu.

— Kengät paikattu ja lapset tehty, Rietu veisteli.

Hokka ei nauranut vaan jatkoi:

— Ei ne uuden ajan meiningit meille oikein sovi, turmeluksen ne vain
tuovat ja tuomion.

— Kuka sen kirkon sitten maalaa, kysyi Lunni.

Kun ei kukaan vastannut, pantiin asia kuten ennenkin pöydälle.
Tyydyttiin puolukkaväriin. Hokka oli pahoillaan, mutta luetteli
muitakin pykäliä. Tämä ehdotushan kuului hänen kirkonisännän
tehtäviinsä. Scaveniuksen kanssa oli siitä jo pohdittu.

— Hautausmaa olisi siivottava ja ristit korjattava. Minä ja pastori
olemme siinä aivan samaa mieltä.

— Se olla vaimoväen firaabeli, mine olla just presiis handelsmannin
etulyönnin takana. Mine kyllä tunte tullilaki ja reglementti,
memoriaalista sjurnaaliin ja sjurnaalista memoriaaliin.

Asia sovittiin.

— On monta kertaa ehdotettu, että rakennettaisiin Suurkylästä tie
Kiislankylään. Vanha tie on koluinen ja vaivalloinen.

— Ja vaarallinen syksyllä, Lunni lisäsi, siinä on moni jalkansa
taittanut. Minä kannatan, sanoi Lunni. Saavathan kyläläiset työtä pulan
aikana.

— Eiköhän ne kiislalaiset voi soutaa tai purjehtia tänne maan ympäri
kuten ennenkin. Nämä meidän ensimmäiset lammaspaimenemme vain
harjoittavat salakuljetusta, mitä ne tiellä tekee, pyssyihin ja
purjeihin ne ennenkin ovat tottuneet, virkahti vanha luotsioltermanni.

— Se on ruttopesä, Hokka huudahti, häpeä koko saarelle.

— Mutta siitä tiestä on hyötyä kaikille. Ei meidän kanan tavoin pidä
tuijottaa samaan tikkuun, vaan meidän on kuljettava eteenpäin, jos
mieli pysyä muun maailman tasalla, Lunni jatkoi.

— Tyytykäämme siihen, mitä meillä on, uudet kokeilut ovat vaarallisia.

Asia raukesi tälläkin kertaa. Hokka sai tahtonsa läpi, katseli ylpeästi
ympärilleen ja löi nuijalla pöytään.

— Ja sitten pääasiaan.

— Niin, asiaan, säestivät velalliset.

— Meidän aluksemme eivät kunnolla pääse mereltä maihin eikä rannalta
merelle. On tiellä kiviä ja kareja. On ehdotettu, että rakennettaisiin
aallonmurtaja, se suojaisi kaljaasejamme ja veneitämme tuuliajolta.

— Mutta se tulee maksamaan, intti taas Rietu nurkasta.

— Kuka takaa alustemme vauriot? Murtaja olisi laitettava Kummelniemen
kohdalle, missä minun kaljaasini on ankkurissa, Hokka ehdotti.

— Mutta vesi on syvempää merenpuolella, Liivalahti olisi ruopattava.
Ja saahan saaren väki työtä vuoden ajaksi. Murtajan päähän on
tehtävä vilkkutuli, niin että näemme syksyllä ujunpimeässä purjehtia
kotirannoillemme, Lunni arveli.

— Mitä me sillä teemme, murahtivat tummaihoiset ja luihusilmäiset,
partaiset kiislalaiset.

— On sitä tultu toimeen ilman aallonmurtajaakin.

— Te vastarannan kiiskit, jatkoi nyt Lunni hiukan kiihottuneena.
Ettekö ymmärrä, että liikenne kasvaa, voimme hankkia tavaramme suoraan
satamaan, isotkin laivat voivat tänne poiketa.

— Mutta purjealukset häviävät.

— Mitä tästä kiistellään. Tässä on valmis anomus. Valtio avustaa ja
työt voivat alkaa niin pian kuin senaatti myöntää meille varoja. Olisi
vain sovittava paikasta. Ehdotan Kummelniemen vastapäistä rantaa,
alkupäässä kun on jo korkeita rantapaasia, siitä voisi jatkaa.

— Hyväksytään, huudahtivat kaikki Hokan henkiheimolaiset.

— Päätetty asia. Pannaan lista kiertämään, kaikki merkitsevät siihen
nimensä. — Asia oli taasenkin ratkaistu Hokan mieliksi.

Siirakki Sakarinpoika oli koko ajan ollut vaiteliaana. Mietti vain
äskeistä käyntiään papin luona. Vaiti piirsi hän nimensä kuten muutkin.
Nuija paukahti taas ikäänkuin olisi oltu huutokauppapaikalla. Sillä
monesta niin tuntui, ankeus ja pelko ahdistivat mieliä, kunnes jännitys
laukesi ja miehet aikoivat hajaantua koteihinsa.

— Onko vielä muita asioita? Hokka kysyi.

— Olisi kyllä parikin asiaa. Lunni nousi arvokkaana ja kaikki
säikähtivät. Aikoisiko Lunni nyt lyödä Hokan kilpalaudalta. Toiset
hyväksyivät hänen väitteensä jo edeltäpäin. Mutta julkisesti eivät
uskaltaneet sitä tunnustaa. Jäivät nyt huulet hömmällä odottamaan. He
odottivat, odottivat kuten ennenkin.

Lunni perusteli ehdotustaan.

— Siellä maailmalla tapahtuu paljon sellaista, josta me olemme ajassa
jäljessä.

— Ei olla jäljessä missään. Täällä syrjässä on hyvä olla.

— Aika rientää, siellä ulkona keksitään koneita, ja ne helpottavat
työtämme. Maassa, ilmassa, vesillä ja niiden alla ja päällä liikutaan
nopeasti. Ja ihmisaivot kehittyvät yhä.

— Maalla ja merellä kulkevia laivoja, naureli joku.

— Niinpä niinkin. Sehän on kuin suurta satua, joka nyt toteutuu.
Me saamme soutaa ja purjehtia ulapoillemme, kalaverkoillemme.
Tehtaissakin vaivatta valmistellaan jo verkkoja. Tyynen takia emme
pääse paikaltamme, myrskyn tullen ei meillä ole hätäsatamaa ja tuuli
repii purjeemme ja heittää kölin matalikolle. Mutta nyt on keksitty
moottori kalaveneeseenkin. Se viilettää tuossa tuokiossa ulapalle ja
taas kotiin, ei tarvita airoja, ei purjeita. Kone käy veneen perässä.

— Herrat ajaa ja sauhu jää, Rietu veisteli.

— Kone pannaan öljyllä pyörimään.

— Ja sitte se puksuttaa ja jää seisomaan, vastusteli Hokka tehdäkseen
vain kiusaa Lunnille.

— Minun poikani Ania on siitä kertonut. Amerikassa ne jo on
käytännössä. Ja hyviin tuloksiin on päästy. Ehdotan, että me tilaisimme
tällaisia apuneuvoja, ne ovat hyödyksi koko ihmiskunnalle. Kuten nämä
ajoverkotkin.

— Ajoverkot? Ajetaanko verkoillakin, naurelivat saarelaiset. Mitä ne on?

— Ei ne ole pohjaverkkoja, ei niissä ole pohjakiviä, vaan meren virta
kuljettaa venettä ja ajaa verkkoja merelle.

— Sapalyhty kiinnitetään kupun päähän niin, että sen hyvin näkee
merellä.

— Oikein saparo kuin porsaalla, Rietu nauroi.

— Tämä kalastus on varmempaa ja tuottavampaakin. Saatte itse nähdä.

— Ei me uskota ennenkuin koetellaan.

— Aamulla on haapio täynnä kaloja. Kolmen tynnyrin saalis. Ja aivan
kuin vaivatta.

— Ne on vain niitä herrojen keksintöjä. Tyydytään vain vanhoihin
verkkoihin, joita itse olemme kutoneet. Sotkeutuvat ja repeävät,
viisasteli Rietu.

— Kyllä sinulla, Rietu, ennestäänkin on ollut sotkuisia asioita, et
sinä eikä Siirakkikaan tätä ymmärrä.

Siirakki Sakarinpojan posket lensivät punaisiksi ja Kvintti-Rietu
pyöritteli hämillään haalistunutta, vihreänvipevää lippalakkiaan.

— Kysykää mykältä Tommilta neuvoa, kun vedätte pitkällä siimalla
riianpalsamipulloja merenpohjasta, suutahti nyt Lunni.

— Älähäntä kalanhäntä...

— Minun pojallani Anialla on sellaiset ajoverkot. Ainakin minä aion
niillä ruveta kalastamaan. Tänään ja huomenaamulla se nähdään. Saamme
enemmän kaloja, niitä sopii sitten moottorijahdilla viedä Viroon,
vaikkapa Pietarin portille saakka.

Hokka höristi korviaan. Ehkä Lunni oli oikeassa. Leander saisi mennä
Anian kanssa tänä iltana oppimaan ja laskemaan niitä ajoverkkoja
länsirannikolle maan taakse. Jos kannattaisi, niin Hokkakin tilaisi
salaa verkot. Muille ei hän tästä aiheestaan mitään vihjaissut. Nousi
pöydän takaa, napautti taas vasaralla pöytään ja lausui juhlallisesti:
Höm, höm, tuota noin... kokous on päättynyt. Jumalan haltuun.

Hissuksiin hiipivät ukkelit kotiinsa. Jotakin oli tapahtunut ja
tapaus oli ravistanut heidät unesta hereille. He eivät jaksaneet heti
sulattaa näitä uusia edesottamisia, pieni myrsky oli mullistuksen
tavoin vyörynyt yli saaren. He epäilivät, epäröivät, että tämä
kaikki oli hiukan ennenaikaista, epävarmaa... Heillä oli kuin tinaa
paksuissa suonissa, se suli niin hitaasti, vaikeasti mutta varmasti.
Piti ajatella ensin, pohtia pohjia myöten, jottei raskaassa lastissa
ajettaisi kivelle.

He odottivat, odottivat kuten ennenkin olivat tehneet monina vuosina.

Kun Hokka aikoi lähteä kyläkokouksesta, Siirakki Sakarinpoika asteli
arasti hänen luokseen, kosketti häntä käsivarteen, veti hänet syrjään
ja sopotti mielistelevästi matalalla äänellä, jotta sivulliset eivät
sitä olisi kuulleet:

— Mitäs sinulla nyt olisi asiaa, Hokka tiedusteli.

— Kuulehan, Hokka, myllyni on joutunut rempalleen ja talokin kaipaisi
korjauksia, uusi ranta-aitta olisi tehtävä ja paljon muutakin. Etkö
sinä, Hokka, takuuta vastaan, voisi lainata minulle 5,000 markkaa.
Tehtäisiin velkakirja ja korot minä säntillisesti maksaisin. Ehkä
mylly voi tuottaa, vaikkei minun pienellä syrjäpuodillani paljon
pennejä kokoon haalita. Eihän sinulla siitä haittaa, sinä kun olet
suurkauppias, jopa tukkukauppias, saaren keisari, kuten sanotaan,
makeili Siirakki.

— Höm, öhöm, Hokka röyhisteli rintaa ja ryki ja sanoi harvakseen
ikäänkuin sanat olisivat laahanneet lauseiden jäljessä. — Mietitään,
kunhan mietitään. Niin, olen köyhä mies ja köyhästä minä aloitinkin.
Olen kauppaneuvos Stuckmanillekin vielä velkaa.

— Sinäkö köyhä, Hokka, makeili Siirakki, älä viisastele.

— Vien piakkoin Pietariin viisikymmentä tynnyriä silakkaa, Hokka
jatkoi. Ne on näin kutuaikana huonompia ja happamia ja ne tekee nyt
hyvin kauppansa.

— Mitä sinä niistä luulet saavasi, Siirakki uteli.

— Niistä voin saada ehkä neljätuhatta ruplaa. Syksyllä silakka on
parempaa ja kalliimpaa.

— Kyllä sinä osaat kauppoja tehdä, minä olen vain tällainen yrittelijä.
Ostelen talvella kierrejäällä kaloja kojukalastuksen aikaan ja kuljetan
hevosella maihin. On vain sivutuloja, mielisteli Siirakki.

— Hiukan epämääräisiä ja epämiellyttäviä,

— Kyllä minä aina tullista selviän, tarjoan Virossa tarkastajalle
tupakat ja pistän tupakkalaatikon alle kahdensadan ruplan setelin,
voitelen ja lasti on selvä. Niin on piru merrassa ja toinen tokehessa.

— No niin, jos Pietarissa onnistaa, Hokka sanoi hitaasti ja laskevasti,
niin mietitään asiaa. Kruununperämies voi laatia välikirjat. Mutta
muista sitten, ettet kierrä minun apajilleni, muuten piru todella on
merrassa. Ja sano samalla tyttärellesi Railille, ettei pane poikani
päätä pyörälle, poika on vielä niin huikentelevainen ja ajattelematon.
Mitä siitä teerenpelistä voi tulla, päätti Hokka ja teki lähtöä.

— Mitäs niille nuorille voi, en kiellä enkä kehoita, oma olkoon asia
kullakin. Mutta voinhan minä hiukan varoitella, ennenkuin on myöhäistä,
vaikken minä koskaan Railissa ole mitään huonoa huomannut... Siirakki
lisäsi pisteliäästi.

— Enhän minä sellaista ole väittänytkään, keskeytti Hokka.

— Eletään vain, Hokka, kuin ennenkin, ei kaunaa, ei kateutta, sehän
kalan vedestä vie. Kävin papin luona ja sain hiukan helpotusta. Kunhan
saisin ulkomailta hyviä uutisia, kunhan löytäisin sen kadonneen
merimiehen, se kun on vainoojani unessa ja hereillä ja varjollaan
masentaa mieleni.

— Hyvä kun kävisit useammin kirkossakin, Hokka sanoi hiukan
saarnaavasti, niin sinulle aina sinun syntisi anteeksi annettaisiin.

— No onhan sitä syntiä niin minussa kuin muissakin, Siirakki arveli.
Täytyy säästää sieluparkaa, rahaa kun tarvitaan.

Hokka katseli häntä epäilevästi ja kulki kotiinsa taakseen katsomatta.
Nyt oli Siirakkikin hänen vallassaan, mietti hän. Mutta Siirakki
Sakarinpoika vihelteli ja vilkuili viekkaasti taakseen. Taaskin hän sai
huiputetuksi tätä turhamielistä, itsevarmaa miestä. Ei Siirakki rahoilla
vanhaa tuulimyllyä korjaisi, uuden kaljaasin hän rakentaisi ja syksyllä
hän jo laskisi sen teloiltaan mereen ihan Hokan pitkän nenän ohitse.
Niine juonineen käydä koikkelehti Siirakki rantalaiturille.

Siellä miehet jo potkivat edellään tai käsin vyöryttivät
silakkatynnyreitä Hokan ranta-aitasta laiturin lankkuja pitkin
kaljaasin ruumaan. Kaksisataa hohtavan kellertävää, ruskeavanteista
tynnyriä törrötti jo laivan pohjassa ja suolavesi pursui nelikkojen
kannensyrjistä. Ilmassa oli vihreän rantavidan, meren suolan, tervan
ja männynpihkan tuoksua. Mereltä kaukaa kulkivat kuohuvat valkoisina,
korkeina ryöppyinä, pärskyivät ilmaan karien kohdalla jatkaen matkaansa
rantakallioille ja lipuivat taas kumeasti kohahtaen takaisin mereen.
Lokit ja tiirat liitelivät kirkuen liivalahdelle. Hokka seisoi leveänä
laiturilla ja antoi määräyksiä.

Oli hyvä perällinen tuuli, meri kuohui ja kohisi taivaanrantaan saakka.
Toiset miehet nostivat ämpärillä merestä vettä ja huuhtelivat kantta
juuriharjalla. Kannella oli köysiä, ruostuneita ketjuja ja vesitiinuja.
Ison purjeen puomi oli koholla ja sen pää oli tirkattu puolittain ylös
mastoa kohden, maston pää oli terävä ja metallinen. Taakseilin köydet
oli pingoitettu keulapuun kärkeen. Peräkannella oli pelastusrenkaita.
Miehet alkoivat jo päästellä purjeiden kouteja. Iso purje paukahti
auki, kahveli vedettiin tiukalle mastoon, samoin huippupurje, joka
lepatteli aamutuulen töytäyksistä. Purje painui ja hakkasi laivan
kylkivettä. Kahdet keulapurjeet löyhyttelivät ikäänkuin levottomina
purjehdusinnosta. Koko komeudessaan kaljaasi nyt kellui ja kiikkui kuin
suuri, suunnaton sotka, kun ankkuriketjut rämisivät. Laivan kyljet
hohtivat aamuruskon punaamina, juuri tervattuina, ja ruohonvihreät
ylälaidat loistivat. Peräkajuutankin seinät oli vihreiksi maalattu
valkoisine reunalistoineen ja katto mustalla huovalla katettu. Sen
yli kulki nuoria ja köysiä mastoihin ristiin rastiin ja keskilaidalta
kohosivat keulamastoon vantit, joihin oli kiinnitetty väylingit.
Vanteissa olivat molemmin puolin laivalyhdyt ja ylimmässä maston
kärjessä heilahteli luukari. Keulan alla roikkuen virnisteli kasvojaan
kaljuunan puinen Pietarin kuva ja sivuilla ankkuriketjujen soikeat
reiät tuijottivat kuin ison valaskalan silmät tähystellen merelle.
Niissä silmissä oli taikaa. Ne vaanivat salakareja ja vaaroja vaahtojen
alla. Laivan silmät voivat nähdä kauas silloin, kun miehet nukkuivat
skanssissa etukannen alla. Ne suojelivat, arvelivat taikauskoiset
merimiehet. Laivarenki päästi jo purjeet valloilleen. Hokka laskeutui
pieniä portaita pitkin alas kajuuttaan. Sinne johtivat valkoiset
kaksoisovet. Kajuutassa oli kaksi pientä, pyöreätä akkunaa kummallakin
puolen. Seinillä alhaalla lyhyet laverit, polat, kamiina, sen savutorvi
oli puoleksi sisällä, yläpää kiersi ilmaan kajuutan katosta. Perällä
pieni, harmaaksi sivelty pöytä. Siinä kuppeja, lakkiastioita ja
kahvipannu. Seinillä öljytakkeja, lammasnahkalakkeja, merikartta,
kaukoputki ja kompassi, jonka neula heilahti laivan liikkuessa. Hokka
pisti naulakkoon sadetakkinsa ja kiipesi taas kannelle.

Laivarengit pyörittivät jo keulassa ankkuripeliä.

— Ohii, ohei, ohii, ohei, lauleskelivat he hiukan naureskelevalla
nuotilla. Hitaasti nousi ankkurin pää, sitten suljahtivat käyrät siivet
ylös mudasta, ketjut pyörivät pelitukin ympäri ja kettingit kolisivat.
Ankkuri jäi riippumaan keulan alle. Hiljakseen alkoi kaljaasi liikkua
ja sen perässä kulkeva jolla hyppelehti vanavedessä. Tuulen alla
keulapurjeet taas lepattivat, kääntyivät toiselle sivulle, tuuli
pinkaisi niihin kiinni, kaljaasi kallistui ja sai vauhtia. Hokka seisoi
ohjauspyörän luona ja tarkasti sen pyörimistä. Meri sihisi ja sohisi
hänen takanaan. Hänen takanaan peräpeilissä loisti myös hänen laivansa
nimi hopeisin kirjaimin, kaksi kullattua tähteä kummallakin puolella.

Hokka röyhisti rintaansa, ryki, hyväillen siveli suippopartaansa,
osoitti piipunvarrella ruorimiehelle suuntaa itää kohden. Pullein,
täysin purjein taakseen katsomatta purjehti Hokka silakkalastineen
mukatuulta ulos merelle. Purjeet pamisivat ja paukkuivat. Miehet
päästivät, tiukkasivat kouteja ja käänsivät. Nyt kaljaasi kallistui,
kaaressa kylkimyyryä kulkien, kuohujen keskeltä se läksi laskettamaan
hyvää, hyppivää vauhtia kohden Pietaria. Rannalla eukot aitan suojassa,
neitoset syrjemmällä, Leander, Ania ja saarelaiset laiturilla
katselivat kauan tätä suuren merilinnun tapaista, uljasta lentoa
ulapalle, kunnes purjeet vihdoin kuin loivaa, taivaan ääriin kohoavaa
meren pintaa pitkin pienenivät, ja kaljaasi katosi näkyvistä.




VIII


Saaressa oli seitsemäs tunti illalla, paras hetki lähteä ajoverkoille
ja yöpyä merellä. Ilmojen syysenteiset merkit olivat suopeat,
meri tyyntynyt. Kun Hokka oli lähtenyt, Leander tunsi olonsa taas
vapaammaksi, mutta ei tyyntyväksi. Railin lämmin läheisyys kiihotti
häntä, Raili kun toisinaan vältteli ja väisteli häntä. Öisin jäi
Leander silmät selkosen selällään kattoon tuijottaen ajattelemaan
juhannusöistä huumaustaan. Railin vaistomainen, naisellinen vastustus,
kiehtomus ja ajoittainen kaihtaminen vain ärsyttivät ja kuohuttivat
nuorukaisen veren kaipausta ja voiman hillittyä purkautumista.
Juhannusöisen, hauraan tunnelman sijaan oli tullut arjen arka ujous
ihmisten läsnä ollessa. Raili huomasi Leanderin palavan kaipauksen,
laski leikkiä ja pakeni, kun Leander koetti tavoittaa, kiusoitti
ja kylmästytti ikäänkuin hän olisi tahtonut varjella jotakin pyhää
povessaan, jotakin sellaista kuin että ei kirkon ohi kulkiessa sopinut
naurella.

Raili muisteli rippikoulun aikansa arat unelmat, neitseelliset
aavistuksensa ja arvelunsa, kun rippipojat tunkeillen puurrasivat
hänen kintereillään. Kaiken lähentelyn löi Raili leikiksi, hän purki
intohimonsa hillittömään vallattomuuteen, mikä kevensi hänen mielensä
ja puhdisti hänen palonsa. Ei hän Veeran tavoin hiljaa haaveillut
kreivinpojan tulosta saareen, kreivin sylissä istumisesta, sormuksesta,
jonka se kaunis kreivinpoika antoi immelle, kuten kansanlaulussa
kerrottiin. Veera oli itkenyt, kun Ania oli lähtenyt merille, oli pian
taas tyyntynyt ja odottanut uusia mielialoja ja pieniä kokemuksia
salaisen kuhertelun poluilla Morjan mäen kupeilla. Veikeily ja
teeskentely vaihtelivat hänessä kuin luode ja vuoksi. Hiljaisuudessa
Veera toivoi toisten rakkautta siihen täydellisesti vastaamatta. Veera
kehitteli, leikitteli ja nautti siitä, että miehet alkoivat jo luoda
hänen harmaan vihertäviin silmiinsä ja hänen hennosti väreilevään
poveensa kiihkeitä katseita. Railia ne vain hämäsivät ja naurattivat.
Raili ei ollut sellainen. Hän hengitti täysin siemauksin nuorta elämää
joka soluun ja suoneen ja hän tahtoi varjella itseään säästääkseen
puhtautensa, uhratakseen sen kerran kokonaan ikikaivatulle, joka
ymmärtäisi myös hänen henkensä hehkun. Kun Leander oli ottanut hänet
syliinsä, hän oli tuntenut suurta riemua rinnassaan. Kun tunteen
huumaus oli ohi, hän alkoi ajatella kotiaan, isäänsä, omaa kohtaloaan,
Leanderin isän ynseyttä ja sukuylpeyttä. Ja hänen oma mielenylevyytensä
nousi kapinaan sovinnaisia tapoja ja turhaa teeskentelyä vastaan.
Sillä lapsesta asti hän oli tarkkaillut vanhempienkin hommia, oli
oppinut punnitsemaan suuria, tyhjiä sanoja, joiden soinnuissa ei ollut
elämän väreilyä vaan itsekkäitä, kovia kaikuja. Raili oli etelämaisen
lapsen tavoin jo varhaiskypsä ja kehittynyt naisneitsyt, yhdessä yössä
umppuunsa puhjennut rehevä, kuuma kukka kotinsa varjossa. Neitsyeestä
oli tullut nuori nainen. Heräävä, nuori rakkaus oli havauttanut
hänet lapsen viattomasta unesta. Ensimmäinen kosketus oli saanut
terälehdet ja emit värähtelemään onnea odottelevasti. Yhteinen,
suloinen salaisuus yhdisti jo heitä. Yhteisiä Railille ja Leanderille
oli heidän mielensä äkkinäinen ailahtelu, Leanderilla pikainen,
pidättymätön, leimahtava purkaus ja sitä seuraava mielen selittämätön
masennus. Raili oli pöhjasävyltään vakavampi, kestävämpi, Leander
pinnaltaan äärimmäisyydestä toiseen vaihteleva, häilyvämpi. Raililta
oli äiti kuollut jo aikaisin kuten Leanderiltakin. Kumpikaan ei saanut
lapsena kokea hoitoa, hyväilyä, ei hellyyttä. Itse olivat saaneet
tulla toimeen yksinäisissä leikeissään, itsekseen leperrellessään
omia mielikuviaan. Siksi he nyt varttuneina kaipasivat hellyyttä sitä
enemmän. — Raili oli omin silmin kotirannalta nähnyt äitinsä hukkuvan
myrskyssä marjamatkalta palatessaan lähisaaresta. Äkkipuuska oli
kaatanut veneen. Eihän Raili silloin voinut itkeä, ei jälkeenpäinkään,
mutta hän kärsi sitä enemmän. Ei isäkään itkenyt etsiessään vaimonsa
ruumista, ei itkenyt haudallakaan, leuka oli vain kerran tärähtänyt,
huulet puristuneet. Ei valittanut sielun kipua. Sellainen oli Railikin,
hänessä piili saarelaisen sisua, hän oli tottunut näkemään kuolemaa
kasvoista kasvoihin joka hetki ja joka paikassa. Sillä vaarallinen oli
kalastajan tie oikullisen, mittaamattoman meren partailla.

Leander oli lapsena saanut joskus Henna-tädille uskoa huoliansa. Se oli
helpottanut. Mutta Raili oli vieroksunut outojen käsien kosketusta ja
juossut tiehensä. Leanderin mieli oli pian muuttunut, hän löi leikiksi
hetken huokauksensa. Raili peitti sen, kätki sen sielunsa syvimpään
sopukkaan. Niin, äidin kelmeän muistonkin, mikä oli himmentynyt, ei
heikentynyt...

Niin kätki Raili omaisiltaan ja naapureilta onnellisen, orastavan
rakkautensa, kenellekään ei hän siitä hiiskahtanut. Muiden aikana
hän varoi Leanderin katsettakin, kun tämä ei voinut sitä salata, oli
varomattomampi. Tunteensa ylenpalttisuudessa oli Leander ilmaissut
ilonsa Anialle, hän ei voinut yksin kestää onneakaan. Isälleen ei hän
voinut mitään puhua, jäykistyi vain kuten isäkin ja vaikeni.

Ania oli herttainen, kujeileva ja suorasukainen. Merillä oli oppinut
puhumaan karkeasti, valehtelikin huvittaakseen ja peittääkseen
ujoutensa naisten seurassa. Anian tulon mukana oli Leanderin elämään
tullut vaihtelua. Anian kanssa oli hän ennen retkeillyt vuorilla,
virittänyt jäniksen pauloja talvella tai kesällä purjehtinut haapiolla
ulkoluodon kalasaunoille. Tai oli kalastellut lähiriutoilla ankeriaisia
vääntäen kangella rantakiviä, ajaakseen kalat verkon kaareen. Iski
veneen perästä arinalla haukea niskaan tai pyydysteli merisiikoja
ammottaviin rysiinsä. Anian kera oli hän käynyt hylkeitäkin pyytämässä
piilukollaan tai ryöminyt jäällä vetäen perässään kainaloiden alle
köydellä sidottua, pientä kelkkaa, valkeisiin pyyntivaatteisiin
puettuna. Oli jännittävää hommaa tähdätä henkireiälle noussutta
hyljettä ihan silmän kohdalle, sillä sen rasvaiseen kylkeen kimmahti
luoti kuin tyhjään. Aniaan oli Leander kovin kiintynyt jo lapsesta
asti. Ania oli nyt tuonut saareen tuulahduksen kaukaisilta etelämeren
saarilta. Niistä riitti iltaisin kaskuja viulua vingutellessa aitan
hämärässä merikirstulla istuen. Anian kanssa hän kierteli saunoja
ja kylän aittojakin. Raitilla olivat mellastaneet ja kujeillen
koputelleet seiniin. Railin makuuaitan luona Leander hengästyneenä
vain kuunteli Railin liikuntaa ja hiipi hämärään, arkaili omaa
mielenahdistustaan, omia askeleitaan. Ei hennonnut unesta herättää,
häiritä, huhuja nostattaa. Häveliäisyydestä hän poistui kiertäen
sivuteitä kotipihaansa, hiipiäkseen kuin luvattomilta teiltä omaan
huoneeseensa. Päivällä oli vaikeampi tavata, vain puolinaisia sanoja,
ei täydellistä selitystä. Ainaista kaipausta, kurkistelua naapuritalon
akkunoihin, rohkeita yrityksiä, jotka kimmahtivat yöllä saamattomaan
toimettomuuteen ja järkytykseen. Hänen verensä palo tästä vain
kasvoi, esteet kiihottivat ja unelmat uuvuttivat. Hän odotti jotakin
rajua ratkaisua, loppua tälle sisäiselle tahdon ja tiedon väliselle
taistelulle.

<tb>

Leander oli jo sulkenut puodin, hän kulki rantaan Lunnin
venelaiturille, missä Ania häntä jo odotti. Ania kantoi uudet
ajoverkot olkapäillään pitkin hytkyviä laiturin lankkuja veneeseen.
Ne oli kiedottu keskeltä kimpuiksi. Laiturin sivuilla oli hauleilla
varustettuja seipäitä, joihin oli nostettu vanhoja pohjaverkkoja
korkkikohoineen ja puisine, punaisine puukuppuineen. Niiden päissä
liehui vanha, punaraitainen nenäliina löytömerkkinä. Pieni ankkuri oli
veneen keulassa ja Ania asetti kepin varaan umpilyhdyn. Leander kantoi
haapioon yöeväitä, kaloja, juustoa, kinkkua, leipää sekä teekeittiön.
Lopuksi hän laski kokkaan sapalyhdyn. Vieressä seisoi Anian isä, Lunni
ja antoi neuvoja. Uteliaita saarelaisia oli jo kokoontunut laiturin
päähän, kun Ania oli airolla työntämässä venettä vesille. Saaren
lehmät tulivat juuri ammuen alas vuoren kupeilta ja rotkoteiltä pitkin
rantaruovikkoa, heinänhelpeitä kun oli nälkään etsittävä kaukaa,
niin että karja harhaantui ja saaren vaimot saivat sitä haeskella
jäkäläisiltä palteilta, itsekin sinne joskus eksyen. Maito ei ollut
sen vuoksi väkevää. Heinää haettiin jahdilla syksyisin mantereelta ja
silloin oli hupaiset talkoot meren lahdelmassa, kun hangoilla aluksesta
heitettiin heinätukkuja haapioihin. Oli vilkettä, vilskettä ja
ilonpitoa lahdella, syysmenninkäinen kun jo vihelteli ruokopillillään
rannan puussa lemmenlurituksiaan, ja kuu paistoi Morjan mäelle. — Niin
ainakin Henna oli sen huomaavinaan. — Raili ja Veerakin olivat lehmiä
kotiin ajamassa ja seisahtuivat laiturin kohdalla katsomaan Leanderin
ja Anian puuhia.

Leander huusi veneestä: Onneksi olkoon, Veera, taas olet vuotta
vanhempi ja yhtä veikeilevä. Pidä jo varasi!

— Tulkaa huomenillalla kestiin meidän aittaan, sinne tulee muitakin.

— Pääseekö sinne poikiakin, Ania kujeili ja järjesteli airoja ja
purjeita.

— Kyllä, kunhan olette siivosti.

— Kyllä luvataan, Leander leukaili, jollei Anialta vain sitä ennen
jalka katkea ja rupea ontumaan.

— Kuinka niin, Veera uteli.

— Kun putoo saarnastuolista ja tarvitsee kainalosauvan. Kyllä minä
jalan lastilla ehjäksi laitan.

— En ymmärrä sinun lääkärin kompeitasi.

— No kun saarnastuolista ensi kerran kuulutetaan, Leander sanoi ja iski
Anialle silmää.

— Mitä sinä turhia tohiset, Leander, väisteli Ania.

— Hui, hai, vielä on aikaa, huusi Veera jo kauempaa ja heitti saaren
vihaista sonnia kalikalla otsaan, kun se tuppasi kuopimaan hiekkaa
tyttöjen silmille.

— Sellaisia sonnivasikoita olette kaikki, sarvet vain puuttuu, Veera
huusi ja varoitti sormellaan. Raili vain nauroi ja hoputti lehmää, joka
jo kääntyi kotiveräjälle.

— Kyllä on sarvet ja puskemmekin, kun kovalle ottaa, huuteli Leander.

— Pehmeät ovat vielä, Veera veikeili ja alkoi lypsää lehmiä aidan
vierustalla.

Kvintti-Rietu katseli poikien hommia ja virnaili:

— No missä peräpotku, niinhän te seilaatte kuin Saimaan kuramyllyt,
uiskivat puukengät ja tervapötkyt. Ei siinä kulussa muuta tarvita kuin
yksi mies purjeita liehtomaan, toinen peräpuuta keikuttamaan, kolmas
puuroa keittämään. — No on teillä sajuvehkeetkin mukana...

— Eihän niissä verkoissa ole pohjakiviä, eihän niillä kaloja voi saada,
arveli eräs kalastaja.

— Merivirta kulettaa venettä ja vene laahaa verkkoa mukanaan ja kokoo
silmuihin kaloja, selitteli taas Lunni.

— Liikkuu merelle, sehän voi ajautua karille, luotsioltermanni
keskeytti.

— Toisinaan täytyy airolla tunnustella syvyyttä, Ania selitteli.

— Se teke bakki ja mene huitrumpsis, mongersi Anders Österberg ja
liikutteli nuuskaisia leukojaan.

— Ei mene, Lunni sanoi, kyllä siitä on oppia kaikille, kyllä nyt
nauratte, mutta aamulla olette toista mieltä. Onnea matkalle, pojat.

Ania veti jo purjeen mastoon ja Leander kiristi viistopurjeen nuoraa,
niin että haapio kääntyi tuuleen. Pian se viiletti ohi saaren niemen
maan taakse. Raili ja Veera viuhtoivat heille käsillään.

Miehet jäivät rannalle sadattelemaan ja ihmettelemään.

<tb>

Pojat olivat löytäneet vanhan sopivan kalapaikan laskeakseen ajoverkot
mereen. Leander ja Ania laskivat nyt toisiinsa kiinnitetyt, pitkät
verkot veteen, viistoon meren aavaa ulappaa kohden. Ulommaisen verkon
päähän Leander kiinnitti nyt sapalyhdyn palamaan. Haapion perään sitoi
Ania verkkoköyden pään. Mastoonkin sytytettiin laivalyhty, se heitti
kailevan välkkeen veteen. Pojat valmistautuivat yölevolle. Haapion
pohjalle laidasta laitaan levitettiin lammasnahkavällyjä ja haapion
ylle pingoitettiin öljykangasteltta. Öljykeittiö porisi jo kokan
puolessa. Syyskesän kirkkaat tähdet syttyivät korkeassa avaruudessa.
Meri ja taivas näyttivät äärettömiltä varjoilleen ja väreilevine
viivoineen. Ja sapalyhty kieppui kuin pomppiva tulikärpänen vuoroin
välkähtäen pitkin aallonharjaa, vuoroin ikäänkuin sammuen painuessaan
pitkän, tasaisen aallon pohjaan. Leander katseli tätä unohtumatonta
näkyä. Hän näki miljoonat välkkyvät valot taivaan lakeudella, ja
kuukin alkoi pilkistää pilvien raosta. Se kellui Leanderin mielestä
kuin kultainen haapio keskellä tähtimerta ikäänkuin Kaitselmuksen
suuri perämies siellä ajelehtisi heitellen välkkyviä verkkoja. —
Iltateet, sajut oli jo juotu, haukattu kimpale leipää, jolle Ania oli
levittänyt vakkasesta voita, puraistu rasiasta otettua silakkaa. Verkot
ajelehtivat merivirran mukana, vetäen venettä perässään.

Korkea, jyrkkä vuorenseinä häämötti heidän sivullaan idässä kuin
jättiläishaamu. Vuoret jo nukkuivat, tähdet niiden yllä ikäänkuin
valvoivat niiden Yoldian meren aikuista alkuaikaa. Leander katseli
ja mietti, mutta Ania paneutui jo levolle haapion pohjalle. Leander
kääri lammasnahkapeitettä tiukemmin ympärilleen, sillä yön viluinen
viima ja meren hyinen henki kulki jo pitkin merenpintaa puistattaen
jäykistyneitä jäseniä. Leander ei saanut unta, hän ajatteli Railia ja
Anian merimatkoja. Kyynärpäilleen nojaten hän kohotti päätään ja sanoi:

— Kuulehan, Ania, millaista on yöllä siellä valtamerillä?

— Tuntuu kansivahtina yöllä ollessa kuin ei merellä eikä elämällä olisi
alkua eikä loppua. Tyhjyyttä vain. Tulee sanomaton ikävä...

— Naista?

— Naista ei näe kuukausiin, ihan on kypsä luostariin mennäkseen,
ilkamoi Ania.

— Entä maissa, mitä merimiehet silloin tekevät? Leander kysyi.

— »Kultakalat tulevat», huutavat punatut ilohuonenaiset jo Amsterdamin
satamassa. Yhdessä yön humussa menee toisinaan koko palkka. Ota sitten
uusi pesti tai karkaa laivasta, runnari sinulle uuden paikan toimittaa.

— Entä nuo ankkurimerkit?

— Humalapäissä merimiehet antavat tatuoida naisten alastomia ruumiita
ja laivankuvia selkänsä täyteen. Ja häpeävät sitten elinikänsä. Minulla
on vain pieni ankkuri peukalon kohdalla.

— Olit varovainen...

— Ei häpeää eikä merkkiä voi millään pois hivuttaa.

— Olithan sinä Alaskassa kultaa kaivamassa, Ania..

— Olinhan minä, mutta eräs kalifornialainen ryösti minulta kämpässä
kaikki kultaharkkoni.

— Ja poliisinakin Bombayssa?

— Sielläkin. Kuljin yöllä kaduilla. Valkoiset, pyhät naudat siellä
astelevat kujissa. Lehmillä on ruokaa, mutta kansa näkee nälkää. Jos
niitä lehmiä pampullasi hutkit, voit kadota...

— Minne?

— Hindu voi pistää tikarin kylkeesi tai intialainen fakiiri loihtii
sinut nauhaksi ilmaan.

— Ja sinä joudut...?

— Nirvanaan. — Niin, mutta minua jo nukuttaa.

— Ja sielu vaeltaa, on se kummallista,

Ania nukahti pian. Kuului vain tasainen hengitys meren syvempää,
levottomampaa hengitystä vastaan. Meren suolainen henki, mäntyjen
tuores tuoksu maalta ja haapion tervanhaju tuudittivat pian
Leanderinkin horroksenkaltaiseen uneen. Merenvirta kuljetti haapiota ja
mukana seuraavia verkkoja hiljalleen kohden laajenevaa merta, kohden
tummaa tuntemattomuutta taivaan rannassa. Leanderista tuntui ikäänkuin
hän hiljalleen liukuisi pois kaikesta olevaisesta, katkerasta,
mielenmataluudesta. Leander muisteli isäänsä, ikäänkuin olisi nähnyt
silmän, joka suureni suurenemistaan ja laajeni hänen kasvoilleen
niin, että oli tukehtua. Sitten se silmä muuttui ihan säkenöivän
säteileväksi, helläksi ja hymyileväksi, ikäänkuin Raili olisi
laskeutunut hänen viereensä, pusertunut hänen rinnalleen ja suudellut
häntä... Leanderista tuntui ikäänkuin hän luistaisi taivaanrannan
tulipatsasporttien kautta ulos aukealle maailman merelle, jonnekin
palmusaarelle, turvemajalle, nuoren kuparirintaisen poven partaille...

Hän nukahti.

<tb>

Aamulla neljännellä tunnilla Ania kosketti Leanderia keveästi olkaan.
Miehet pukeutuivat öljykangaspukuihin. Ilma oli sateenharmaa. Korkean
saaren ääriviivat hahmottuivat sumun seasta, jyrkänteet olivat kuin
pilvimöhkäleitä. Ania alkoi nostaa verkkoja vedestä, ne olivat pahasti
sotkeutuneet, sillä merivirta oli yöllä muuttunut. Leander veti verkkoa
veneen keskilaitaan kiinnitetyn pyörivän kelan yli. Pojat odottivat
ja vetivät verkkoja veneeseen. Pettyneinä he katselivat syvyyteen.
Verkoissa oli vain nelikon verran kaloja. Nälkäiset lokit parveilivat
heidän yllään.

— Ei näistä ole kissankaan ruuaksi, Ania sanoi harmissaan, lähdetään
kotiin.

— Huono oli onni tällä kertaa, koetti Leander lohduttaa.

— Ei verkoissa vikaa, kyllä niillä kaloja saa, olen sen itse nähnyt.
Virta vei ja sotki kaikki.

— Uusi yritys, ei hellitetä, vaikka henki menisi ja vaikka ne meille
ehkä nauravat, Leander sanoi ja veti purjetta mastoon. Yöllä oli
liikuttu monta kilometriä merelle. Leander sammutti laivalyhdyn. Raikas
aamutuuli alkoi puhaltaa.

Vene viiletti pian valkein purjein ohi saaren niemen valkoisen
sumukellon. Hyvää vauhtia ajaen solahti haapio saaren sisäsatamaan.
Kylä nukkui vielä. Raskaasti astelivat Leander ja Ania sanaa sanomatta,
verkkoja olalla kantaen vapeille kuivumaan. Läksivät sitten aittaan
nukkumaan.

Saunakamarin suutarin verstaassaan istui vanha, kuukalloinen,
kurttunaamainen Kvintti-Rietu pikilankaa väännellen nahan läpi ja
pisteli naskalilla uusia reikiä. Mustalla, likaisella pöydällä oli
lestejä, vasaroita, öljypulloja, naularasioita ja puunauloja. Kumarassa
hän istui ja paikkasi juuri Railin kenkiä, kun pojat naputtivat saunan
akkunaan.

— Hoi, hoi, Rietu, nyt mennään kirkkoon urkuja soittamaan. Sinusta
tulee urkujen polkija.

— Vai sellaisia... Saitteko kaloja, Rietu kyseli.

— Verkot sotkeutuivat, virta veti väärään.

— Sanoinhan sen... Väärään ja viistoon ne tehdaskengätkin vääntyvät. Se
on sitä uutta hullutusta. Eihän lestilläkään voi polskia soittaa.

— Kyllä toiste tulee parempi apaja, ei hätä ole tämän näköinen. —
Kuinka sinä, Rietu, yhdistät lestin ja viulun tehtävät? Ania saivarteli.

— Katsokaas, pojat, Rietu veikeili, ensin minä viululla soitan pois
naisten kengänkorot ja sitten minä lestillä ne taas liitän yhteen.

— Ovela mies, Leander sanoi, otti seinältä viulun ja näppäili sen
kieliä. — Mennään jo, pastori antoi luvan.

— Soitetaan oikein häämarssia, Ania sanoi.

— Kyllä sitä soitetaan, Rietu kehui.

— Ja sitten pannaan Anian sängyn alle kirveen varsia, että poika
tulisi, Leander leksotti.

— Hääyönä! Hehee, no jo myrkyn lykkäsi! Häitä, häitä, pojan päitä,
Rietu hihitti ja kompuroi poikien jäljessä kahdeksankulmaiselle,
vanhalle, paanukattoiselle kirkolle. Kirkkomaalla kulki vaimoja
haravat käsissä. Ne kokosivat säkkeihin taittuneita oksia, lehtiä ja
männynkäpyjä hautakumpujen poluilta, hankasivat ruostuneita ristejä ja
kiilloittivat kirjaimia. Siellä oli vanhanaikaisia, kolmionmuotoisia
ristejä, kapeita, suippoja. Sirosti kapenevia hautapatsaita pienet,
valkoiset puuristit kärjessä. Oli maatuneita paasia himmentyneine
kirjoituksineen sekä rauta-aidan takana sammaltunut patsas. Oudot,
kirkkoslavooniset koukerot osoittivat venäläisen, haaksirikkoutuneen
laivan miehistön viimeisen lepopaikan. Mutta monta hautaa oli ummessa,
ei tietty vainajien nimiä, ei kuolinvuosia. Lentohiekka oli jo
kiivennyt kiviaidan yli peittämään viimeisetkin tervehdykset tästä
katoavasta elämästä.

Ja ulkona merikin kätki salaisuutensa.

Raili ja Veera seisoivat hiukan syrjemmällä. Raili oli koristanut
äitinsä hautakummun, reunustanut sen sinisillä lemmenkukilla ja
istuttanut sen keskelle valkoisen villiruusun sekä ympyränmuotoisen,
krasseista kiemurretun pelastusrenkaan. Huuli vavahteli, mutta hän ei
itkenyt. Samassa kuulivat tytöt tieltä askeleita. Kupariportin ovet
kumahtivat. Leander, Ania, Rietu viulua kainalossaan kantaen, tulivat
kylästä hiukan sopimattomasti remuten, arvelivat vaimot ja nostivat
nurmesta päänsä.

— Minne nyt mennään, Veera uteli. Raili vain katseli Leanderia
välttelevin, välkkyvin silmin. Työstä posket paloivat ja rinta kohosi
pehmeästi.

Leander jäi lumottuna hetkeksi ihailemaan tytön vavahtavaa vartaloa
ja ruskeanvienoa, norjaa niskaa, jolla mustat kiharat kiemurtelivat
sinisuoniselle, kuultavalle kaulalle. Katse lepäsi lempeänä Railin
kauniilla kasvoilla, hän olisi tahtonut tarttua hänen käteensä,
suudella häntä keskellä päivää kaikkien nähden, mutta hän malttoi
mielensä. Soitoninnoissaan ja peittääkseen aikomustaan hän huudahti:

— Nyt mennään kerran urkuja soittamaan.

— Leander soittaa oikean korkean veisun, Rietu veisteli.

— Ja sinulle, Raili, hän sen soittaa, Ania sanoi.

Veera nauraa kikatti ja tönäsi Railia kylkeen. Mutta Raili katseli
punastuen maahan ikäänkuin ei olisi kuullut sanoja.

— Niin. Kuulehan nyt, Raili, kuinka urut kohta humisevat. — Pojat,
tulkaa nyt jo! Leander riensi tapulin ulkokäytävälie. Kvintti-Rietu
jölkötti polvia notkahuttaen jäljessä ja Ania otti vaistomaisesti
lakin päästään jo kirkon ovella. Leander avasi raskaan oven isolla,
ruostuneella avaimella. Kaikki kiipesivät ahtaita kiertoportaita myöten
ylös lehteriparvekkeelle. Paksuhonkaisia, vain kirveellä veistettyjä
palkkeja ja penkkejä kohosi sivustaa kohden. Vanhat, unisennäköiset
urut haaleasti hopeoituina läkkipilleineen hohtivat hämärässä, niiden
takana oli läppäimiä ja huopahattuja. Ne alkoivat hyppelehtiä,
kun koskettimella otti äänen. Kvintti-Rietu oli polkenut urkuja.
Koko kirkko kumahti ensin ontosti, kun Leander istuutui urkupöydän
ääreen selin kirkkoon. Edessä oli nuottitelineet ja virsikirja. Hän
alkoi soittaa haparoivasti. Koskettimien mustanvalkea hammasrivi
irvisteli hänelle, kun hän tottumattomasti siveli yläosaa. Pillit
pihisivät ja piukkuivat, niistä tuli katkonaisia, huilunpehmoisia
ääniä. Ääni katkesi kuin kuikan huuto. Leander tarkkaili urkupeilistä
kirkkoon. Perällä oli alttari ja kaksi saarnastuolia, erikseen
papille ja erikseen maallikkolukijalle. Peräseinään oli Kristuksen
kärsimyshistoria öljymaalauksin kuvattu. Naulan jäljet käsissä ja
jaloissa riippui hän siinä ristillään orjantappurainen pää rentona ja
kyljestä tihkui veri, ei maahan, vaan alla olevaan ehtoollisastiaan.
Taustalla suntion penkin luona oli iänikuinen, kellastunut numerotaulu
mustine numeroineen, samettinen, helmikoristeinen haavi ja pari
miekkaa. Mutta näki Leander kirkossa iloisempiakin kuvia. Seinillä oli
jäännöksiä haalistuneista seinäpapereista. Niissä oli koristeluaiheena
käytetty monenlaisia lehtikiehkuroita. Ja niiden keskellä nuori pari
käyskenteli kesäisiä paimenhetkiä viettäen, hirvien ja lampaiden
seurassa, siimeisten oksien alla, lammen rannalla. Mies puettuna
polvihousuihin, silkkitakkiin ja puuteroituun niskapalmikkoon, hieno
nainen, pää kenossa, poimutettuine vannehameineen ojensi soikeat
sormensa kavaljeerille sirosti suudeltavaksi. Valistusajan valoisa ja
viehkeän keveä kuva sai Leanderin hilpeälle tuulelle ja hän hymähti
muistellessaan omat onnelliset salapolkunsa Morjan mäellä ja »Rakkauden
tiellä». — Muisti jo lapsena istuneensa täällä kirkossa isänsä
kanssa alhaalla sukupenkissä, ihan saarnastuolin alla. Leander jäi
katselemaan myös keskikuoron kohdalla riippuvaa, isoa purjelaivaa. Sen
oli isä kirkolle lahjoittanut, kun oli saanut valmiiksi ensimmäisen
kolmimastoisen, muhkean kaljaasinsa. Kun se teloilta mereen
työnnettiin, isä heitti samppanjalasin sen keulaan säpäleiksi ja saaren
väki hurrasi. Sitten oli isossa salissa pidot, siellä oli paljon
hienoja vieraita kaupungista. Leander muisti sen hyvin. Jälkeenpäin oli
hän itsekin veistellyt tuollaisia pienoispursia.

Jo silloin lapsena oli hän ihmetellyt kirkon taustan alttaria punaisine
samettikaiteineen. Muisti siinä ensi rippinsä aikana polvistuneensa.
Pojat oikealla ja tytöt, Veera, oltermannin Meri, joka lapsensilmineen
oli kuin pieni herran enkeli ja äärimmäisenä vasemmalla Raili valkeassa
harsopuvussa. Kädet silmillä oli Leander sormien läpi katsonut Railin
nuorta neitsyyttä ja ihanuutta ymmärtämättä vielä mitään rakkaudesta.
Nyt se paloi hänessä kuin kuluttava tuli. Sellaistako oli rakkaus?
Viileätä, puhdasta, raisua ja rajatonta, odotusta, onnea... Tunsiko
Raili samalla tavalla? Oliko se puhtaampaa, elämäntarkoituksellisempaa,
äidillistä, synnytysjanoista? Sitä ei ehkä mies ymmärtänyt. Lapsi oli
aina lähempänä äitiä, luontoa, suurta salaperäisyyttä ja yhteyttä. Se
salaisuus juuri viehätti. Mutta oliko Leanderilla oikeutta onneen?
Rakastiko hän Railia kuin tulevaa vaimoa, äitiä. Isän kovuus siirsi
tämän ajatuksen etäämmäksi, epämääräiseksi, tavoittamattomaksi.
Jaksoiko Leander kestää tätä kuumaa odotusta, mikä myrskynä myllersi
hänen mielessään. Soitossa hän koettaisi sen nyt selvittää itselleen,
päästäkseen totuuteen, selvyyteen omasta itsestään. Hänessä heräsi
hurja halu puristaa, anastaa, ahmata, polkea ja rikkoa jopa jotain
pyhää ja puhdasta, vaikkapa onnen hinnalla Hän ei kestänyt tätä
pohjatonta paloa, joka sai veren nousemaan päähän niin, että huimasi.
Urut alkoivat humista ihmeellisesti hänen korvissaan, kun hän nyt
käsillään alkoi liikutella urkujen alaosaa. Soittokone mumisi ja
mylvi kuin eläin, se pauhasi kuin myrsky luodolla, kolkutti kallioita
niinkuin kiihkeä uni valtimoa. Tämä ei ollut mitään harmonioon
verrattuna, kun vielä salaa isältä piti soittaa. Niin, salaa isältään
hän Railiakin rakasti. Isä ei koskaan sitä ymmärtäisi, ehkei koskaan
suostuisikaan ajattelemaan Railia poikansa vaimona. Jäykkä itsekkyys
astuisi säälin ja myötätunnon tilalle, kylmä laskelma tekisi tyhjäksi
unelman, joka oli tullut todeksi, lihaksi ja vereksi. Hänen verensä
tahtoi nousta isän voimaa vastaan, rikkoisi, musertaisi esteet
kysymättä perintöä tai perinteitä, hyviä tapoja tai luonnottomia
lakeja. Luonnon suurta lakia ja evankeliumia hän nyt julisti pannessaan
koko urkukoneiston pauhaamaan. Vuoroin hän juoksutti heleitä
ylä-ääniä. Niissä oli naisen naurua ja itkua, lokin kirkumista, lapsen
lallatusta, tuutivaa kehtolaulua, paimenluritusta, neitosten helluntain
huhuiluja, hääsoittoa ja lopuksi hautakellojen kumeata soittoa. Hän
tahtoi sävelissä kuvata koko entisen, nykyisen ja tulevan elämänsä.
Äkkiä hän lakkasi. Poljin parahti, urut rämisivät ja sävel katkesi
sorasointuiseksi, valittavaksi, itkeväksi ja tuskalliseksi. Elämän
usko ja hurma, epätoivo ja luottamus, raukeneva rakkaus taistelivat
sävelissä ja hänen omassa rinnassaan. Ajatus ajelehti kaukaisilla
merillä. Railin kuva himmeni hänen silmissään johonkin etäisyyteen,
nyyhkytykseen ja karkeaan kiroukseen. Leanderin pää retkahti ja hän
jäi peilistä tuijottamaan itseään, omia kiihkeitä kasvojaan ja kirkon
kuoroa hänen allaan. Kirkonalttarin keskeltä kohosi saarnastuoli ihan
seinän taustasta, ankkurin ja kompassin kuvat kummallakin puolen
kuvastuivat himmeään peilin pintaan. Saarnastuolin kuusikulmaisesta
jalkopäästä katseli häntä kuusi vakavaa apostolia, pyhää miestä,
etumaisena pyhä Pietari, meren suojelija. Haaksirikosta ne apostolit
kerran olivat pelastuneet itsekin. Ja ylinnä Kaitsevan säteilevä silmä
himmeiden akkunaruutujen alla.

Tytöt olivat hiljaa hiipineet lehterin alle kuuntelemaan. Henkeään
pidättäen Raili oli seurannut tätä sytyttävää sävelmää, Veerakin oli
hillinnyt liukkaan kielensä. He hiipivät nyt hiljaa kirkkotarhaan ja
juoksivat tiehensä, kun kuulivat lehteriltä askeleita.

Leander nousi ja kulki kumarassa alas lehteriltä. Kvintti-Rietu
ihmetteli ja kehui soittoa, ettei kaupungin urkurikaan olisi voinut
paremmin soittaa.

— Sehän oli oikein kuin orkesterin soittoa, kehasi Rietu.

— Se oli minusta kuin merisaarna, sellaista, kun joku kuollut toveri
siunataan meren syvyyteen. Vaikka en minä musiikkia ymmärrä, Ania
lisäsi vaatimattomasti.

— Hääminuettia se oli ja oikein nasevaa olikin, kyllä sinun, poika,
pitäisi lisäoppia saada.

Leander pudisti vain päätään.

— Se oli vain alun loppua ja lopun alkua, sanoi hän. En minä voi sitä
toiste soittaa.

Ania oli vaiti, vaiti Leanderikin. Hän ei voinut puhua mitään. Hän oli
äsken puhunut sävelillä, vaistomaisesti ne olivat kummunneet jostakin
alitajunnasta, hänestä itsestään, ihmeinä hänelle itselleenkin.

Vasta ulkona Leander heräsi kuin omista ajatuksista. Ilta-aurinko
kimmelteli jo kirkon ristillä ja kattojen viireillä. Punasi kaikki
kottaraisten pesät, talot ja aitat. Raikas meren tuuli puhalsi pois
kaikki kaipaukset kuin pilvet taivaalta. Leander oli taas keventyneen
iloinen. Ania, Kvintti-Rietu ja Leander kulkivat nyt Veeran aittaa
kohden rantatielle, siellä piti pelimannin myöhemmin soittaa
neitosille, jotka istuivat aitassa ja odottivat heitä.




IX


Mosse Markkus Maskulin, saaren kruununperämies heräsi kiikkutuolissaan.
Koska nukkuessa ei tehty syntiä hänen mielestään, hän nukkui lisää
pienen, suloisen aamu-unen, ottaakseen makean ettoneen, jaksaakseen
taas vaipua iloiseen iltapäiväuneen. Jos ihmiset aina nukkuisivat,
tapahtuisi vähemmän rikoksia. Lepäsihän Luojakin saatuaan pyöreän
maapallon valmiiksi sunnuntaina. Kruununperämies lepäsi koko viikon ja
oli sitten sunnuntaina tekevinään työtä. Teroitteli vihreitä, sinisiä
ja punaisia lyijykyniään, jotka katkesivat tavan takaa. Tarkasteli
vanhoja asiakirjoja paiskatakseen ne taas kiinni. Kyllä se isä Jumala
muutenkin piti huolta tilikirjoista. Ad notam. Punctum. Pomperus pom!
Nukkuminen oli taidetta. Valveilla ollen syntyi vain harkittujen,
pahojen tekojen suunnitelmia. Hän nukkui nukkuakseen. Hänellä oli
hyvä hylkeen vainu kuten Hokallakin hyviä kauppoja hieroessaan, mutta
kruununperämies oli tarkka vain vainutessaan jossakin juominkeja ja
runnun pitoja.

Mosse otti käteensä kaukoputken ja katseli merelle. Siellä ei näkynyt
mitään epäiltävää. Hän päätti hakea Aniaa ja poikia voidakseen vatvoa
vanhoja merikarhun kaskujaan Kongosta ja Salomoninsaarilta. Hän näet
oli ollut Belgian valtion laivurina pari vuotta Kongo-virralla, hänellä
oli ollut mustaihoinen naikkonen palvelijana. Se karkasi häneltä
neekerikylään. Hänellä oli myös pieni kunniamerkki, siitä hän kovin
ylpeili humupäällä ollessaan. Hän oli muka pyydystänyt tiikereitä
ja vesihepoja, tavannut krokotiileja ja kerran ison elefantin, joka
tukki häneltä tien virrassa. Rannalla oli hyppinyt lauma villejä
keihäät tanassa, myrkytetyt nuolet kotelossa. Se elefantti oli
kihnannut selkäänsä palmupuuta vasten ja vyörynyt kruununperämiehen
luodin lävistämänä virtaan niin, ettei laiva päässyt eteenpäin. Sen
nylkemisestä oli tullut riita. Pistooli kädessä oli hän kokkinsa kanssa
vanginnut koko koplan ja vienyt sen komendantille. Hän oli löytänyt
viidakosta uuden heimon, joka siellä oli pysynyt piilossa vuosikausia.
Siitä hyvästä oli tullut palkankorotus ja merkki rintaan. Komendantti
oli vihkinyt pariskunnat, piirtänyt vain puumerkin bambumajaan ja asia
oli selvä. Mutta sillä vietävällä naisvelholla oli sulhanen kylässä,
sille se syötti durraa, kookospähkinöitä, juotti tialvaa ja karkasi
valkoisen, hyvän massansa luota. Pomperus pom! Siitä vietävästä,
pahus vie, hän näki vielä joskus uniakin. Neekerit piirittivät hänet,
pistivät häntä paistattaakseen hänet tulipatansa hiilloksilla. Mosse
Markkus Maskulin höysti usein juttujaan tekaistuilla urotöillä.
Tuskin hän Kiislankylän kallion rinteiltä koskaan oli ampunut edes
jänistäkään. Hän kehui kyllä kerran ampuneensa jäniksen puusta. Kun
häneltä sitä tarkemmin tiedusteltiin, selitti hän nauraen, että jänis
oli istunut kaatuneella puunrungolla.

Alakylästä kuului hyljekoiran haukuntaa. Kruununperämies höristi
korviaan, kylästä hän kuuli tuulen mukana heikkoa viulunsoittoa.
Nyt on jonkun nimipäivä, hän arveli. Hän pisti takataskuunsa pienen
hollantilaisen taskumatin, povitaskuunsa kiikarin ja läksi kävelemään
kylään. Tarhasta hän sitoi kimpun krasseja, lemmenkukkia ja hymyili
mennessään.

Kruununperämies kulki viulunääntä kohden ja hyräili sen mukaan. Pian
seisoi hän tullivahtimestarin ranta-aitan sivustalla, kuuli naisten
supatusta ja poikien puhetta. Kvintti-Rietu oli juuri heittänyt soiton,
istui jakkaralla ja näppäili. Veera tarjosi hänelle kakkua ja kahvia.
Kruununperämies katseli hirrenraosta ja näki perällä pienen pöydän,
mikä oli reunustettu kukkasilla ja lehdillä. Pöydällä oli komea kakku,
keskellä isot sokeroidut V- ja Ö-kirjaimet ja vuosiluvut. Hyllyillä oli
posliiniesineitä, peilejä, nukkeja, koira, jolla oli piippu hampaissa,
purjelaivan kuva. Orsilla kirjavia liinoja ja hameita, lattialla
raitaiset matot ja vuode peitetty täplikkäällä tilkkukankaalla.
Kruununperämies koputti seinään, Kaikki hätkähtivät. Leander riensi
ovelle ja kutsui kruununperämiehen aittaan.

— Sen arvasin, kruununperämies sanoi, tarjosi kukkakimpun Veeralle ja
kumarsi niin, että leveät housut kohosivat pyöreältä vatsalta valahtaen.

— Herra kruununperämies tekee hyvin ja painaa puuta.

— Minulla on ilo ja kunnia onnitella... Missä Rietu on, siellä raikuu
nauru.

— Ja olisihan täällä hiukan naista väkevämpääkin, Ania sanoi ja veti
esille kaapin takaa madeirapullon.

— Ania toi sen suoraan Madeiran saarelta, kolme tähteä, kyllä kelpaa,
Leander sanoi ja katseli veitikkamaisesti Railiin.

— Eikä pappa ole sitä tullannut, Veera virnaili.

Raili istui upeana, kuin uhittelevana, päässä oli punainen otsanauha,
varrella kukallinen röijy, ja kirjava hame valui alas pitkin notkesti
liukuvia lanteita ja siromuotoisia sääriä. Ja vyötäisillä oli musta
samettinauha. Punainen väri vain korosti hänen tumman tukkansa,
kuparinkuultavien kasvojensa väkevää väriä. Ja hänen äänensäkin sopi
tähän viivojen ja värien leikkiin, se kaikui metallisen matalana,
syvänä ja heleänä. Siinä oli tänään jotakin maanittelevaa ja kiehtovaa,
samalla arkaa antaumuksen alttiutta. Sen vain Leander huomasi. Leander
luki hänen silmissään vain lempeä ja loputonta lepoa. Veerakin oli
veikeä ja ärsyttävän pirteä. Hiukan keimaileva katse sopi hänen
kaupunkilaispukuunsa ja hän vilkuili kuin salavihkaa Anian rotevia ja
reippaita merimiehen liikkeitä, leveitä kädenkäänteitä ja huojuvaa
käyntiä, ikäänkuin mies keinuisi jossakin kajuutassa. Sitten tarjoili
Veera vierailleen virvokkeita. Nurkassa istui luotsioltermannin hento
Meri. Kiharaisella pellavapäällä koreili taivaansininen, silkkinen
nauha. Vuokonsiniset silmät harhailivat, hän ei edes tohtinut katsoa
pappilan Junnoa, nuorta lyseolaista. Meri niiasi vielä kuin lapsi,
hymyili enkelimäisesti. Hänessä oli jotakin sanomattoman puhdasta ja
ohutta. Junno uskalsi tuskin hengittää, vieno varsi valkeavaahtoisessa
puserossa olisi voinut taittua kuin pieni kukkanen. Pellavatukkainen
ja vaalea oli Meri kuten Junnokin, olivat kuin sisaruksia, vielä kuin
lapsia. Mutta Pekka Pajunen oli puodista ottanut parhaan pyhäpaidan
ja sitonut kaulaansa kovan kauluksen, rintaan ruudullisen simusetin
ja punapilkkuisen solmion. Hän katseli tavan takaa kiiltokenkiään
ja puristi huuliaan, ettei hampaan lovia näkyisi. Ja kirjavassa
karttuunihameessaan leveänä liikkui Miili, suu todistellen, valmiina
hohotukseen, kun kruununperämies vain aukaisikin suunsa. Anialla
vain merimiespusero ja leveät housut hukkumisen varalta, Leanderilla
valkea urheilupaita, rinta hiukan avonaisena, tukka taiteellisen
pitkänä. Siinä se pieni saaren sisäinen seurue, joka oli kokoontunut
viettämään nuoren saarelaisneitosen syntymäpäivää, hänen aitassaan
ja neitsytkammiossaan. Siellä oli viihtyisää vilpoisuutta ja vakavaa
yhteenkuuluvaisuutta, tuttu meri kun kaukaisena kuminana kohotti
kotoista tunnelmaa tässä suloisessa synnyinsaaressa. Leanderin
liikkeissä oli tänään jotakin hellää ja huoletonta, repäisevän vapaata
ja samalla varmaa. Kerran hän salamannopeasti loi kiihkeän katseen
Meriinkin, jonka vaalea, pohjoismainen ihanuus oli vieno vastakohta
Railin tummalle, etelämaalaiselle uhkeudelle. Seisten keskellä
lattiaa Leander katseli ympärilleen voitollisesti ikäänkuin hän olisi
miettinyt: Pitää kerran uljaan rohkeasti uskaltaa jotakin, muuten
ei onnistu elämässä, muuten kaunis, korkea tilaisuus luisuu käsistä
kuin lentohiekka tiimalasin pohjaan. — Hän oli nähnyt tiimalasin
saarnastuolin kirjalaudalla. Hän oli saanut uutta uskallusta ja voimaa
soittaessaan kirkossa urkuja ja kun hän tiesi Railinkin kuunnelleen
hänen tukahdutettujen tunteittensa purkausta. Ne olivat viihdyttäneet
hänen levotonta, vilkasta vertaan. Leander katseli Railia kauan ja
pitkään. Isänkin kaukaisuus lähensi häntä nyt tyttöön, Railin syvä,
lämmin ja altis katse vapautti ja vavahdutti koko hänen olemuksensa
onnen esimaun hurjassa huumeessa. Hän odotti iltaa, että saisi olla
aivan kahden, muiden läsnäolo teki hänet toisinaan kiusoittuneeksi
ja hajamieliseksi. Hiljaisuus, mikä nyt seurasi, painosti hetkeksi
nuorten mieliä, eivätkä he tienneet, mitä puhua. Pekka ryki ja korjasi
kaulustaan, Meri nyppi esiliinaa ja Miili hytkähytti polvia kuin
tanssin tahdissa, Rietu tuijotti lattiaan.

— Nyt enkeli varmaan kulkee huoneen läpi, sanoi lopulta Veera.

— Eilen oli kaunis ilma, Miili sanoi jotakin sanoakseen.

— Niin, ja toissavuonnakin samaan aikaan, minuuttia vaille, Kongossa ja
Pippurirannikolla, veisteli taas kruununperämies.

— Voisihan Meri nousta kävelemään, hän on kuin kuvaraamatusta leikattu
enkelin kuva, puuttuu vain valkeat siivet, Veera ilkeili hiukan
kateellisena, kun Ania loi katseensa Meriin.

Meri hämmentyi ja herkät huulet värähtivät, oli itkemäisillään.

— Veera, älä ole taas ilkeä, Ania moitiskeli.

— Naiset ovat joko suloisia pikku enkeleitä tai pikku piruja, mitä
milloinkin, sutkautti kruununperämies.

— Kruununperämies näkee niitä piruja kai jo selvällä päivällä...

— Hei, juodaan ja Veeran kunniaksi! Leander kohotti maljansa, mutta
katsoi Railiin.

— Juodaan oikein vesikappa, kun kerran saa Veeralle soittaa
morsiusmarssin. Veera vikisi ja nauroi. Junno, Meri ja Raili tuskin
koskivat lasiin, mutta Rietu ja kruununperämies kulahuttivat heti
pohjaan.

— Tätä rataa on mennyt monta sataa, hän huudahti.

— Ja taas tuli runo, Veera veikeili.

— Sanoi puotipoika ja pisti taas sokeripalan suuhunsa, perämies sanoi
ja vilkaisi veitikkamaisesti Pajuseen.

Pekka Pajunen nielaisi lasinsa kuin kalanruoto olisi tarttunut kurkkuun.

Kruununperämies koetteli salaa taskumattiaan ja alkoi taas kiusailla
Veeraa.

Turhia jaaritellen, tyhjälle nauraen kului puhde hämärässä aitassa.
Nuoret leikkivät panttileikkejä ja selittivät arvoituksia.

Veera vetäytyi nurkkaan ja näytteli neitosille ompeluksiansa ja
laulukirjaansa.

Nyt Ania alkoi kertoa sitä enemmän Palausaarista niin, ettei puhe
olisi katkennut. Se hiukan harmitti kruununperämiestä. Tavan takaa hän
keskeytti Anian kuvauksen.

— Älähän nyt pärpätä kuin pärekori, annahan kun minä puhun. Et,
poikaseni, ole ollut Salomonin saarilla.

— No millaista siellä oli, Leander kysyi. Onko siellä kuninkaalla
valehtelematta montakin vaimoa?

— On oikea vaimola ja erikseen naimattomien ilohuone —, kuutaudin
aikana. — Kanakaheimon kuningas saa määrätä vanhankin nuorelle avioksi.

-— Hyi! Taidatte vetää meitä nenästä, Veera veikeili.

— Vetäisin, mutta eihän teillä ole nenärenkaita. — Mutta
terästetäänpäs, pojat, tämä viini vain väsyttää, perämies sanoi
ja veti takataskustaan esille litteän pullon. Tytöt estelivät ja
tekivät lähtöä. Miehet joivat, kruununperämies vain hoputti, käski
Kvintti-Rietun soittamaan. Yhdestä kurkusta he alkoivat nyt loilotella.

    Kaksitoista miestä meni mastoon,
    neljä oli pumpuss kii...
    hurraa, me nuoret meripoijat,
    ilo ompi meillä aina,
    eikä suru meitä paina!

— Älkää laulako, isä voi herätä, Veera varoitti ja työnsi miehet
pihalle.

— No, herra Pajunen, yrittäkääpä päästä aittaan, kehoitti Mosse Markkus
Maskulin, joka oli tyhjentänyt pullon melkein tyhjiin ja alkoi jo
päihtyä.

— Koeta aittalukujasi, Pekka, Ania kehoitti.

Miilin virnistellessä Pekka kehoituksesta rohkaistuneena saneli
sihahtavin äänin:

— Tyttöset työ, joko on yö, sanokaa sana eli puoli, eli puolesta puoli,
että minulta poikarukalta loppuisi tämä rukoilemisen huoli.

— Ei kuulu hiiskausta, aitan ovi on lukossa, Ania sanoi.

Tullivahtimestarin kulmahuoneeseen syttyi kynttilän valo. Se heitti
varjon kattoon. Tullimiehen vaimon valkea yöpaita ilmestyi akkunaan.
Miehet istuivat kyläkujan kivellä, yölepakot lehahtivat päiden yli ja
joku kissa naukui naapurin katolla.

Kruununperämies nyökytti päätään ja sanoi:

— Kiismatin Asserilta Kiislan kylässä minä tämän doppelkymmelin sain,
nyt sekin on lopussa... Tuusan jeeveli. Milläs jatketaan, juuri kun
lysti on korkeimmillaan. Minun piti vielä puhua siitä Salomonin saaren
kuninkaasta, jolla oli viisikymmentä hilsua. Hei, pojat, olisipa kolme
koria olutta, sata sikaria ja yksi pieni, musta mutsi!

Leanderkin oli kiihottunut ja heltynyt. Viini ja väkijuoma sekä
hämyinen yö, pila ja nauru ja Railin raikas sulous, mikä tuoksui hänen
ihostaan, huulistaan, tukasta ja vaatteista, olivat saaneet Leanderin
veren kiertämään nopeammin ja kiihkeämmin. Hokan talon kohdalla hän
hihkaisi, löi nyrkillä porttiin ja huudahti:

— Nyt on hurja hulivilipoika kulkemassa eikä Nikodemus tiedä, missä oma
tekosensa teiskaa. Hui, hai. Anna hurista! Soita, Rietu, että raitti
raikaa!

— Hiljaa, pojat, varoitti Ania, mennään meidän kaanin kajuuttaan
jatkamaan, minulla on täällä povitaskussa vielä toinen pullo madeiraa.

— Ei se riitä, kruununperämies soperteli. Mistä saadaan lisää?

— Meillä on ja meiltä annetaan. Kellarissa on kirkkoviiniä, Leander
huudahti.

Kvintti-Rietu nuolaisi huuliaan, heilautti viuluaan ja näppäili kieliä,
niin että sai sompansa kirkon kelloja matkivaan sointuun. Pium, paum!

— Eihän sitä viiniä pappi vielä ole siunannut.

— Ei ole, Rietu, riemun ryytiä on, on sitä. Nyt elämä on kuin silkkiä.
Mitähän ne tytöt nyt aitassa miettii, paitasillaan patisevat sängyn
kantilla ja heiluttelevat sääriään.

— Säng kang. Sen verran minä Marseille'ssä opin ranskaa ja meidän
emäntäpiika vääntää sen sängynkantiksi. Viisikymmentä frangia yhdestä
yöstä, se on sentään liikaa, pojat.

Kvintti-Rietu nauroi tälle letkaukselle, kun Leander äkkiä loikkasi
yli piha-aidan, otti eteisestä ison avaimen, väänsi kellarin oven
auki ja toi sieltä kannullisen punaista viiniä. Hiljaa hiipien ja
kivillä kompuroiden miehet astuivat rantaan, lykkäsivät jollan vesille,
lieruttelivat Lunnin jahdille ja ryömivät kajuuttaan. Ania asetti
tinatuoppeja pöydälle ja kaatoi niihin helmeilevää etelämeren saaren
nestettä. Viini kiersi virkeästi ja väsyttävästi suonissa.

— Tämä viini on kuin naisen veri, se hiukan huumaa, mutta ei enää
kiihota, lausui kruununperämies pöydän päässä.

— Se tuo mieleen Espanjan taivaan, atsuurinsinisen merimaiseman värit
ja aina aaltoisen Atlantin. Kunhan kerran sinne pääsisin.

— Tule mukaan, en minä kauan maalla viihdy, veri vetää taas merille,
Ania sanoi.

— Veri vettä sakeampi, Rietu höpisi.

— Niin, täällä maalla homehtuu kuin vanha merikrapu tai krokotiili.
Minä itken, pojat, minä itken, minä vanha krokotiili. Minulla oli
kerran vaimo. Hän kuoli. Hyvä oli hän meidän lehmälle ja hyvä oli hän
minullekin. Minua ei nyt enää kukaan taputa. Huit rumsis, pojat!

— Rakkauden malja, Railin malja, minä uskallan sen nyt tunnustaa. En
voi elää ilman häntä. Hän on väkevämpi kuin tämä viini. — Leander nousi
innoissaan pystyyn ja kohotti maljansa.

— Leander, voisitko sinä jättää Railin, jos lähdet merille, Ania sanoi.

— En, en tiedä, olen ehkä humalassa. Tällaistako se on? Tällaistako on
elämä? Millaista on oikea rakkaus?

Kruununperämies jokelsi:

— Naisten takia olen tehnyt haaverin, niin, ja juomisen takia.
Molemmat myrkyttävät niin ruumiin kuin sielunkin. Älkää, pojat,
juoko koskaan liikaa. — Minä olen paljon seilannut nuorena. Kerran
olimme Barcelonassa. Sieltä purjehdimme Atlantille. Meidän piti
tuoda mahonkilasti Cubasta, mutta pomperustuuli, hirmumyrsky ajoi
Etelä-Atlantille ja saavuimme Patagonian rannoille. Myrsky ajoi yhä
etelän suuntaan. Vähennettiin purjeita, mutta kova tuuli repi ne
riekaleiksi, iso masto meni poikki. Purjehdimme Kap Hoornin aina
myrskyisen niemen ohitse. Lähestyimme rantakallioita. Intiaanit
kiipesivät kanooteista kannelle yöllä, kun olin kansivahtina. Kirveellä
sormet poikki, ne luiskahtivat mereen. Minä tai sinä, sellaista on
meripojan elämä. Taistelua on kaikki. — Soita, Kvintti-Rietu, että voin
taas nauraa, nauraa kaikelle ja unohtaa. Huh, olen humalassa ja näen jo
kaksi kirkontornia.

Kvintti-Rietu alkoi soittaa Porinmarssia.

— Pajunen, älä torku, ethän sinä kuule mitään, Ania sanoi, kuuntele,
kun perämies juttelee.

— Saat sanoa minua sinäksi, Ania, mutta huomenna voin sen taas unohtaa,
sillä minä olen kruunun virkamies, tiedä se, ja minulla on belgialainen
kunniamerkki, olen ritari, tiedä se!

— Mistä hyvästä setä sen sai, Ania tiedusteli.

— Uskollisesta palveluksesta, katsos, ukkokruunun käsi on pitkä
ja väkevä, ei sille saa olla uskoton. Tiedätkö, olen ollut
Newfoundlandissa, Nordkapilla, Jaavassa, Honolulussa, Haitissa,
Grönlandissa ja Etelä-Afrikan, Portlandin edustalla olen hakenut
suur-mogulin kultaisia riikinkukkoja. — Loviisassa olen minä
sy-syntynyt, vaimonikin nimi oli Loviisa. Nyt on pääni tyhjä kuin
Loviisan kaupunki talvella. Minun kallossani kiehuu koko maapallo,
laivat viheltää ja torvet ammuu, nostokurjet vinkuvat, rantakrouvit
kiehuvat ja sydän jyskää kuin laivan kone päiväntasaajalla aavalla
merellä. Kippis! Minä vaivainen maan mato, mitä olen tehnyt. En mitään.
En ole mitään. Soita, soita, Rietu!

Viulun ääni kajahti yössä rannoille. Monen talon lampun tulet
sammuivat, kalastajakylä nukkui, mutta miehet jatkoivat juominkeja.
Lopulta kruununperämies humaltuneena kömpi kajuutasta kannelle.
Istui ohjauspyörän ääreen ja komensi nostamaan purjeita. Seilataan
Ust-Intiaan saakka taikka Kiismatin Asserin Sodoman satamaan
Kiislankylään. Sieltä saadaan enemmän tuulta klyyvariin. Ohii, ohei!
Saari näkyvissä praamstongin puolella. Riivatkaa klyyvari märssyyn,
kryssätkää luuvarttiin kaljuuna ja tiiratkaa köli puurin taklinkiin!
Hei, eteenpäin, että keula natisee.

— En uskalla isän takia, mennään jo kotia, Ania ehdotti.

— Niin, on jo aika, myönsi Leanderkin.

Vaivoin saivat he kruununperämiehen jollaan, jonka laita raskaasta
painosta vaipui melkein veden rajaan.

Pojat soutelivat maihin ja hyppäsivät laiturille. Mutta kun
kruununperämiehen piti astua haapioon päästäkseen vielä Kiislankylään,
luiskahti hän ja molskahti mereen. Hän ei huutanut apua, polskui
ja puhisi vain, ei huolinut pelastusrenkaastakaan, kellui vain
kuin kumipallo veden pinnalla. Lopulta Leander iski puoshaalla
hänen kaulukseensa ja veti hänet laiturin portaita pitkin kuiville.
Kruununperämies istahti läiskähtäen laiturille, puhkui, veti esille
kaukoputken ja nosti sen silmilleen.

— Kiikari säilyi ja henki myös, Kvintti-Rietu naureli.

— Ania, ei sanaakaan tästä kylän väelle, saatetaan perämies kotiin,
Leander sanoi.

— Ei, ei kotiin, moni on kotona kuollut. Olisikohan Asserilla
jotakin... Mutta katsokaapas! Pohjoisnavan purjehtijoitako tuolla
merellä liikkuu, vai salakuljettajiako ne on. — Katsokaa, lyhdyillä
tehdään valomerkkejä. Ne lähestyvät ja tulevat tänne.

— Todella, Rietu huudahti. Sieltä tulevat Siirakki, Tommi ja muita
miehiä.

— Ankkurimiehet tulevat, Ania sanoi.

Kun miehet lähenivät ja laskivat rantaan, kruununperämies huusi:

— Pingviinit, pikipöksyt ja eskimot, onko lasti selvä?

— Selvä on ja hyvä lasti kerrassaan. Ankkuriketjut on löydetty,
viisikymmentä syltä hyvää rautaa.

— Hyvä saalis, Siirakki Sakarinpoika! Kerran sinä pudotit viinitynnyrin
ankkurisi mukana mereen eikä tullikaan sitä keksinyt, oiva, ovela
mies. Sitä se Anders Österberg vielä tänäkin päivänä kiroilee. Nyt
ei tarvitse laskea ankkuria maalle. Tämä korvaa kaiken. Ei ole
tullitavaraa.

— No vihdoin löydettiin. Nyt voin jo ruveta kaljaasia rakentamaan,
Siirakki sanoi.

— Ja Hokka ihan halkee harmista, lisäsi siihen Kvintti-Rietu.

— Minun tulee jo vilu, mennään kotiin, änkytti kruununperämies.

Leander ja Ania taluttivat kruununperämiehen kotipihalle. Heti kun hän
oli kompuroinut kamariinsa, hän vaipui keinutuoliinsa.

— Ei, ei, en tarvitse enää apua, näin vaatteet kerrankin puhdistuvat
ja housutkin silitetään. All right. Mars koppiin joka mies. Sviiraa,
halssaa, akterhaal! Mars, kapteeni, kajuuttaan nukkumaan. Gud nait!

Leander riisui kruununperämiehen, hieroi häntä ja vei hänet vuoteeseen.
Pojat erosivat, Ania läksi kotiinsa kuten muutkin. Rietu laulaa
lallatteli kädessään viulu, kyyräillen suutarin saunakamariinsa.
Leander oli kuin kuumeessa, meri-ilma oli hiukan puhdistanut
päihtymyksen, mutta juomingin jälkimainingit kohosivat vielä hänen
rinnassaan voimakkaina. Hän kopeloi kotinsa portailla taskujaan, mutta
ei löytänyt avainta. Hyssytteli Rannia, joka tuli kättä nuolemaan.
Hän kääntyi ja asteli päättäväisenä porttisolasta Siirakin pihaan ja
koputti hiljaa Railin aitan ovelle.

— Kuka siellä?

— Minä Leander. — Päästä aittaan.

— En, en nyt, kun olet väsynyt...

— Väsynyt, niin, tahdon nukkua.

— Minä tiesin, että tulet, minä odotin, mutta...

— Isäsi tuli äsken mereltä, ankkuriketjut on löydetty, puuhaa nyt
rannassa.

— Vihdoinkin.

— En löydä avaintani, täällä on vilu.

— Tule sitten, mutta ole hiljaa...

— Hiljaa olen...

Raili avasi hiljaa oven ja katsoi yön rannoille, jotka jo sarastivat.
Kääri viitan yöpaidalleen.

— Nuku tuohon vällyille lattialle, minä peitän.

Raili sulki oven ja hiipi vuoteeseensa. Leander nukahti pian. Raili
valvoi ja katseli aitanraosta tunkeutuvan ruskon valossa nukkuvan
hehkuvia kasvoja. Hellyydellä ja säälillä hän niitä katsoi. Olisi
tehnyt mieli hyväillä, painaa pää hänen rinnalleen ja riutua riemuun
ja rajattomaan rakkauteen, mutta hän hillitsi itsensä, asetti vielä
yhden peitteen hänen jaloilleen, hiipi hiljaa vuoteeseen ja vaipui
puoliuneen. Hänen korviinsa kuului meren kaukainen kohina ja Leanderin
leveän rinnan nousu ja raskas hengitys.

Leander heräsi puolihämärässä, hämärät olivat ajatuksetkin. Hän luuli
lepäävänsä Lunnin jahdin kajuutan vuoteella. Koetteli käsillä lattiaa.
Hän kohosi istualleen. Näki vuoteen ja peitteen, joka oli luisunut
jalkopäähän. Railin povi oli melkein paljas, valkean avopaidan alta
hohtivat kuparinruskeat rinnat, ne nousivat ja laskivat, siniset,
hienot suonet kiersivät pitkin alaruumista, käsi rentona sängyn
reunalla, hipiä hytkähti unessa, ja avonainen, helakanpunainen suu
loisti kuin koralli... kuin mesimarja mättäällä... Kuinka ihana hän
oli! Leander kumartui tytön huulien yli ja kosketti niitä hiljaa
omilla huulillaan. Hiljaa hän hiipi vuoteelle, silitti suortuvia,
käsivarsia, painoi päänsä povelle. Kuunteli ja kuiskaili hiljaa.
Raili aukaisi säteilevät silmänsä ja sulki ne taas armaan autuaana,
oli nukkuvinaan. Aitassa oli hyvin hiljaista. Äkkiä Raili vavahtaen
kietoi käsivartensa Leanderin kaulan ympäri. Leander suuteli häntä nyt
tulisesti ja syvästi. Huulet imeytyivät kiinni toisiinsa. Raili salli
sen. Peite putosi lattialle. Leander vei kätensä povelle, se solahti
uumalle. Syysyön sarastaessa ulkona, aamuviiman viiltäessä vaipuivat
he jonkinlaiseen unohduksen huumaan ja horteeseen. He hapuilivat,
hehkuivat, syttyivät, leikkivät, puristautuivat kokoon suloiseen
syleilyyn, muuttuivat kuin yhdeksi vereksi, ruumiiksi ja sieluksi,
silmät silmissä palaen, povi povella läikkyen, yhtyen kuin kaksi
lämmintä meren aaltoa, virran vieminä, edes ja takaisin, syventyen ja
soiluen, leiskahtaen lopulta vavahtavaan vaahtoon. — Raili kiljahti ja
vajosi raukeana vuoteelle. — Lokki kirmaisi samassa yli aitan katon
ja aurinko nousi verenkarvaisena merestä. Säteet siivilöityivät kuin
seulan läpi hirsien raoista. Hämähäkin seitti säteili. Pieni perhonen
räpytti limaisena sinisiä siipiään välkkyvässä verkossa.




X


Saareen oli tullut uutta elämää. Löydettyään ankkuriketjut ja saatuaan
niistä kaupungin romukaupasta monta tuhatta markkaa, Siirakki
Sakarinpoika oli alkanut niemen kärjessä venetalaan luona rakentaa
uutta kaljaasia. Hokan poissa ollessa oli jo pitkästä hongasta
veistetty kölinrunko miltei valmis. Sen ympärillä oli kaarnaa ja
lastuja. Mykkä Tommi, kirvesmies ja veneenrakentaja olivat rannalla
ahkerassa työssä. Sitä saarelaisnaapurit ja kylän äijät joka päivä
poikkesivat rannalle katsomaan. Siinä kinasteltiin eri työtavoista,
neuvottiin, moitittiin ja kiitettiin. Pohjapuusta nousi jo laidan
kaaripuut, niiden tukena oli paksuja pölkkyjä pystyssä. Runko näytti,
kaukaa katsoen, isolta valaskalan luurangolta, valkeat kylkiluut
koholla.

Siirakki oli työn aikana unohtanut myrskyisen haaveri-yön Kuuskarin
saarella. Mutta viime yönä oli vainolainen taas ahdistanut häntä
unessa. Siirakki oli käynyt Scaveniuksenkin luona. Pappi sanoi kyllä
koettaneensa tiedustella kadonneen merimiehen olinpaikkaa, vastaus
oli aina ollut epäselvä: ei tietty, elikö mies vai oliko jo kuollut.
Se vain tiedettiin, että hän kuului »Ervin» miehistöön, jonka
ulkomaalainen laiva oli pelastanut viedäkseen sen vieraaseen satamaan.
Ehkä se outo mieskin oli pelastunut jollakin ihmeellisellä tavalla.

Koska Henna joskus ennenkin oli nähnyt unta hukkuneista ja aavisteli
tuleviakin asioita, Siirakki Sakarinpoika päätti käydä hänen
luonaan. Henna oli hiukan ennustellut sitä ankkuripaikkaakin, oliko
sitten saanut tietonsa vanhoilta saarelaisilta. — Kyyristyneenä
kangaspuittensa penkillä istui vanha Henna matonkuteita kangaspuihin
sovitellen ja liikutteli niisiä ja loimia, kun Siirakki ilmestyi
ovelle. Varjo lankesi yli Hennan. Hän ei kääntänyt päätään, katseli
vain varjoa ja tunsi siitä Siirakin.

— Minä tiesin tulosi ja arvaan asiasi, höpisi Henna, sinua vaivaa huono
omatunto, se haaveri...

— En ole syypää tappoon, älä usko sinäkään, nanna, korviasi.

— En minä ihmisten kuulopuheista välitä, sisäinen ääni sanoo minulle,
ettet tahallasi ole pahaa tehnyt.

— Sen vannon. Mutta minä tahdon saada ihmisiltä rauhan, pappikin on
tiedustellut.

— Ei sinua ihmisen synnyttämä voi auttaa, kaikkivaltias vain... Sinun
täytyy etsiä sitä miestä.

— Olen Kuuskarilta hakenut, ei merkkiäkään...

— Mutta ehkä sinäkin olet vainaa...

— Kuinka niin, en ymmärrä.

— Ehkä se sinun hengen vainolaisesi hakee sinua, eikä saa rauhaa, kun
luulee surmanneensa sinut.

— Olisiko se mahdollista?

— Voi olla. Nyt se mies ehkä piilee ja pelkää sinua ja sinä vainoat
häntä hengelläsi.

— Siis kaksi onnetonta! Mikä onni, että osuin tänne.

— Olenko minä nyt noita? Usko Liitäjään, se auttaa.

— Et ole, tietäjä olet.

— Varjele tytärtäsi, kuulin viime yönä jotakin, ota siitä itse selvä.
Ja varo Hokkaa, ole varova, hän väijyy sinua pahemmin kuin se outo.

— En minä nyt Hokkaa pelkää, seulon sanani, pian voin hänelle maksaa
velkani. Saaren miehet jo napisevat. Ensin Hokka otetaan tilille.

— Täällä voi vielä tapahtua jotakin kummallista.

— Kummallista, niin. Tässä toin sinulle nuuskaa, Henna, herätit minussa
taas toivon. Hyvä Liitäjäsi sinua suojelkoon!

Siirakki meni ja Henna jäi kuteista katsomaan näkyjään ja kuulemaan
kaukaisia ääniä. Kangaspuut alkoivat taas helskyä ja aitan seinäsirkka
sitä säesti.

<tb>

Aallonmurtajaa alettiin rakentaa liivalahden suuhun. Apurahat
oli myönnetty ja saaren omat miehet saivat nyt työtä yltäkyllin.
Kesäkalastus olikin ollut huonoa, kun hailit hautaantuivat syviin
vesiin ja silakan hinta oli ollut alhainen. Miehet louhivat
rantakallioita. Jahdeilla kuljetettiin paasia paikalle, nostokurjet
kohottivat ne ruumasta, laiturin rannimmainen alkupää alkoi jo
valmistua. Porattiin paasiin reikiä ja ne niitattiin yhteen
rautakoukuilla. Santaa, sementtiä ja soraa kuljetettiin liivarannan
hiekkakuopista lautoja pitkin työntökärryillä. Oli melskettä, kiirettä
ja pauketta. Kaupungin insinöörit johtivat töitä ja maksoivat
iltaisin puukojuissa hyviä päiväpalkkoja niin, ettei kalastajien
tarvinnut enää särpimekseen käydä purkamassa kaupungin kimpilaivoja.
Laiturille pystytettiin kivipollareita ja rautarenkaita syväkulkuisia
laivoja varten. Ja saarelaiset odottivat kuten aina niiden tuloa.
Kruununperämieskin kävi vilustumisestaan välittämättä katsomassa töitä
ja hätisteli pikkupoikia etäämmälle, tai heitteli iltaisin laiturin
viereen kuparirahoja veteen opettaakseen poikia sukeltamaan. Vaimotkin
seisoivat rannoilla kädet ristissä rinnalla, kahvipannut porisivat
rantakiukailla ja työkojuissa syötiin vehnästä, silavaa ja munia.
Työntouhu ja tyytyväisyys kuvastui saarelaisten ahavoittuneilta,
jäykiltä kasvoilta. Pienen, saaren yli puhaltaneen myrskyn ja napinan
jälkeen oli tullut sopu ja rauha. Sunnuntaisin partansa ajaneet miehet
virolaisine lippalakkeineen, uusissa puvuissa, vaimot vakavina, harmaan
juovikkaat röijyt ja hameet yllään, pää hunnutettuna niin, että
valkoinen, tukan taakse sidottu liina näkyi otsan kohdalla, sen yli
levitetyn, mustan silkkihuivin alta. Näin nainen häiden jälkeen ennen
vanhaan hunnutettiin. Niin he nytkin kävelivät laiturilla tarkastamassa
työn tuloksia. — Uusi aika oli astunut saareen.

Ania ja Leander olivat lähteneet uudelle, ajoverkkoretkelle ja
toivatkin nyt aamun suussa kotiin haapion täynnä kuhisevia haileja,
niitä kimmelsi ihan laitoja myöten. Lunnin ja Hokan väki perkasi ja
lajitteli rantanurmelle levitetyllä, vanhalla purjekankaalla kaloja,
moltit täyttyivät. Padat porisivat tulellaan peltilevyjen suojassa.
Vedessä seisten vaimot öljyesiliinoineen, saappaat jaloissa paukuttivat
kurikoillaan lattiamattoja ja ulompana hietikolla lapset paljain jaloin
virskuivat vedessä. Ja miehet upottivat rannalla verkkoja isojen
kattiloiden kuumaan, mustaan katkuseokseen, jonka alla tuli paloi.
Nostivat sitten sinitummiksi mustatut verkot vapeille kuivumaan. Oli
siinä puheenporinaa, ilkaa ja ihmettelyä. Pilkkaajien puhe rannalla
lakkasi ja moni kateellinen kalastaja alkoi jo kysellä niitä uusia
ajoverkkoja. Lauri Lunni oli jo tilannut moottorikoneen uuteen
veneeseensä. Sen peräpuoleen hän aikoi rakentaa potkurin puutarpeita
ja keulaan öljysäiliön sekä koneen suojan. Näytti siltä kuin saari
olisi päässyt jostakin painajaisesta, köyhyyden pelosta ja merityön
raskaudesta. Sillä työlästä oli soutaa tyynellä pitkiä matkoja ulos
merelle kutupaikoille tai luovia myrskyssä tuntikausia ennenkuin tyhjin
käsin sai palata kotiin, jossa vaimo odotti kylmenneen lieden ääressä
ärtynyttä miestään. Saarelaiset olivat oppineet taas nauramaan karuilla
kallioillaan. Jäykille, kurttuisille kasvoille oli levinnyt sävyisä,
sulavampi ilme ja jäseniin enemmän jämeryyttä.

Oli lauantaipäivä. Leander heräsi myöhään. Hän piteli käsiä jyskyvillä
ohimoillaan ja mietti toissayöllistä kohtausta aitassa. Mitä hän oli
tehnyt? Kaikki oli käynyt kuin itsestään, ei kumpikaan voinut selittää,
miksi kaikki oli tapahtunut... ikäänkuin sisäisestä suostumuksesta.
Sitä hehkeän hulluuden hetkeä olivat näkymättömät tunnit ja vuottavat
vuodet valmistelleet, veren virta oli vienyt, pato puhkautunut. Sen
piti niin tapahtuman. Miehinen ylpeys ja onnen omistamisen huuma
haltioitti vieläkin hänen verensä. Hän saisi keskittää voimansa,
huolensa ja hellyytensä yhteen ainoaan olentoon, hänen ei tarvinnut
enää liehakoida, miellyttää ketään toista. Kuin lahjaksi oli hän
kaikki saanut ja hän saisi omistaa tämän salaisuuden niin kauan kuin
tahtoi. Eikä muiden tahto, ei isänkään, voisi sitä häneltä riistää.
Tämä salaperäisyys viehätti ja lisäsi kaksinkerroin hänen kaipaustaan,
loppua ja täyttymystä kohden. Mutta jos se kerran tulisi ilmi,
kestäisikö hän, saisiko hän tahtonsa läpi, saisiko murretuksi jään,
mikä kylmensi Railin ja hänen vanhempiensa välit... Ja millä hän
alkaisi, miten perustaisi kodin, jos isä hylkäisi, jos isä kieltäytyisi
auttamasta? Entä Raili? Kestäisikö hän kerran häpeän ja ihmisten
tuomion? Mutta Raili oli vahva, sen hän tunsi ja tiesi, tiesi sen nyt
paremmin, kun Raili oli antautunut, astunut yli sopivan rajan, tiesi,
että Railin rakkaus oli kestävä. Hänen sisimpään yksinäisyyteensä oli
tullut nyt joku tuki ja tarkoitus. Leander antaisi itse ajan tässä
määrätä. Kaikki kyllä selviäisi itsestään. Nyt piti vain säilyttää
salaisuus, sitä suloisempi se vain siten olisi. Leander juoksi äkkiä
rantaan, syöksähti laiturilta mereen ja ui. Raikas kylpy puhdisti
kaiken öisen ummehtuneen, epäselvän ja sekavan. Vahvoin vedoin hän ui
ulommaksi, hänen rintansa huokui ja hyrskyi aallokossa, jonka hänen
oma voimansa sai aikaan. Ja hän tunsi itsensä nyt voimalliseksi ja
onnelliseksi. Reippaana hän sitten joustavin ja pehmoisin askelin
juoksi pitkin rantatietä, pukeutui ja nousi ripeästi mäelle ja astui
puotiin. Aurinko säteili häntä vastaan. Hän katseli nyt saarta, vuoria,
lahtea, jahteja ja merta ihan toisin silmin ikäänkuin hän näkisi ne nyt
ensi kerran. Hänen oma armaansa nukkui vielä aitassaan onnellinen hymy
huulilla. Odotti häntä ensi yönä, joka viikko, joka hetki herkeämättä.

Leander olisi tahtonut kirkaista ilosta, mutta hillitsi itsensä, kun
ihmisiä tuli puotiin ostoksille. Ania tuli ja huomautti takakamarissa,
että Hokka voisi pian kaljaasillaan tulla kotiin ja huomaisi silloin
viinin vajavuuden kellarissa. Sillä huomenna oli rippipyhä. Leanderille
tuli hätä, hän antoi rahat Anialle ja juoksi kellariin. Todella,
viiniankkuri oli tyhjä. Ei nyt muu auttanut kuin lähtö rantakaupunkiin
hakemaan uutta kauppiaalta. Ania sanoi jo toimittaneensa Rietun ja
toisen miehen matkalle. Ehtisivät hyvin sunnuntaiksi takaisin. Leander
rauhoittui ja jutteli hiljaa yöllisistä kolttosista, eihän niistä
vielä kukaan kylässä tiennyt. Sitten pojat naurelivat ja Ania läksi
laiturille seuraamaan miesten töitä aallonmurtajalla. Leander nousi nyt
kylkiäisen viereiseen tähystystorniin. Kaukana merellä näkyi jo Hokan
kolmimastoinen kaljaasi tulevan laitatuulta ja täyttä vauhtia täydessä
lastissa. Mutta samaan aikaan veti Siirakki Sakarinpoika vanhan
jahtinsa paikatut purjeet mastoon ja purjehti toiselle suunnalle,
kohden Viroa. Millä asioilla nyt Railin isä niin äkkiä kulki? Ihmiset
olivat tulleet kovin levottomiksi saaressa sen jälkeen, kun ei enää
haaksirikkoja tapahtunut. Eikä niitä nyt tarvinnutkaan odottaa, tultiin
muutenkin hyvin toimeen.

<tb>

Siirakki Sakarinpoika piti peräsintä tähystäen etelää kohden. Mykkä
Tommi oli keulassa, tiukkasi ja höllensi purjenuoria, aina kun tehtiin
käännös. Keulapurje räpytteli, keula kääntyi taas tuuleen. Jahti kulki
tasaista vauhtia luovien. Toisinaan puski vihainen vihuri ylähankaan
ja painoi isoapurjetta. Puomi kääntyi taas ja alus alkoi kallistua.
Joskus vilahti vedestä laidan sivulta harmaan hylkeen tumma pää kuin
pölkynpää, hylje makasi ja nukkui selällään välittämättä keulakuohuista
ja niiden mainingeista. Kauempana merisika pyöri ja nostatti pärskeitä
pyrstöllään ilmaan. Lokit seurasivat jahdin kulkua, sieppasivat ilmasta
leivän, mikä niille heitettiin kannelta. Kvintti-Rietu istui alhaalla
kajuutassa ja soitteli viulullaan aikansa kuluksi, kun ei muutakaan
työtä ollut. Hän viheltää vingutteli joitakin virolaisia piiripolskia
odotellessaan hyvää tuulta ja hyviä tuttavia Tallinnan rantakrouveissa.
Siksi hänkin oli hyvällä tuulella. Lastiruuma oli nyt tyhjä. Siirakki
oli sanonut tuovansa meripihkaa Napalasta, Kuurinmaalta ja vievänsä
tiiliä kotisaareen. Eihän sen Siirakin sanoista tai matkoista aina
selvää saanut. Siirakki katseli ohjauspukilla istuen taakseen. Hän
näki vielä Lokkiluodon, jonka paasikossa kellui merilevää ja onsissa
kasvoi nuorta kanervikkoa, katajikkoa ja villiruusupensaita. Siellä
Siirakiila oli vielä ehjä kalasauna, jonka luota monet nuotat oli
vedetty. Se luoto oli karinen ja hyrskyinen. Kaamea Kuuskari oli jo
sivuutettu, niemen kärjessä törrötti vielä haaksirikkoutuneen jaalan
keula, se näytti aivan mustan ison juotsenen kaulalta. Pian sekin
syyshyrskyssä hajoisi ja viimeinenkin näkyvä merkki meririkoksesta
olisi kadonnut. Entä todistuskappaleet? Oliko niitä olemassa? Hän oli
polttanut lippalakkinsa, joka oli pudonnut jaalan ja haapion väliin.
Mies oli syöksynyt yli laidan. Omat miehet nukkuivat silloin jahdissa,
kun Siirakki oli säkkiä kantaen tuonut sen kirstun kajuuttaansa.
Mutta olisiko silloin joku miehistä voinut olla hereillä? Laivarengit
olivat jo hajaantuneet, mikä merille, mikä satamatöihin. Oksiko
joku heistä kuullut hänen kamppailunsa, avunhuutonsa vieraan jaalan
kannella. Voisiko joku salaisesti syyttää häntä? Olihan renkien kanssa
palkasta ollut riitaa, lopulta oli kuitenkin sovittu. Mutta oliko
tapaturma sovitettu? Löytyisikö elävä todistaja, syyttäjä, siitä hän
nyt ottaisi selvän maihin päästyään. Jo alkoi maata sinistää. Jahti
läheni Viron rantaa. Siirakki erotti jo Naissaaren, sataman. Hiukan
erillään seisoivat linnantornit, Pitkä Hermanni ja Paksu-Margareetta
sivummalla. Nämä tornit olivat vanhoja tuttuja merimerkkejä Siirakille,
tuttuja olivat myös Toompään linnan vanhat rintavarustukset, joiden
akkuna-aukot tuijottivat merelle. Tuttuja olivat myös monet alamaan
ja moision kauppasaksat, vesikansan kalanostajat ja seprat. Kullakin
kotisaaren kalastajalla oli oma söpransa, ystävänsä. Isiltä pojille
periytyi vanha tapa vaihtaa tuohikaloja, jauhoja ja perunoita. Ehkä
Siirakki Sakarinpoika näiltä saisi tietoja »Ervin» miehistöstä ja
hukkuneesta kaverista. Päästessään irti kolkoista kotioloista ja omista
ahdistavista ajatuksista, Siirakki tunsi itsensä nyt vapautuneeksi
ja virkeäksi. Täynnä hyvää toivoa ja tahtoa hän laski jahtinsa
ankkurin vanhaan paikkaan ja kulki maihin. Mykkä-Tommi jäi jahtiin
kansivahdiksi. Satamassa Siirakki tapasi vanhan kauppatuttavansa ja
läksi Kvintti-Rietun mukana astelemaan ison, vanhan, tiilitornisen
portin kautta ylös katuja ja saapui Raastuvan torille. Vanhanaikaiset,
tiilillä katetut, pykäläräystäiset, taitekattoiset talot ja ahtaat
kadut ympärillä sekä torin vilkas kulku ja kuhina kauppakojujen luona
jouduttivat hänen askeleitaan. Hän nyökkäsi tuttaville ja haasteli
heille maan kielellä, jota hän poikasesta asti oli oppinut puhumaan.
Hän tarkasteli ihmisiä ja tiedusteli turhaan kohtalokumppaniaan. Toiset
tunsivat hänet, toiset olivat nähneet ja unohtaneet hänen nimensäkin,
toiset luulivat hänen hukkuneen. Sillä aikaa kuin Siirakki näin
harhaili ihmisjoukossa, tunkeutui meluava merimiesjoukko »Kultapeuran»
ravintolaan. Heistä erottui pari miestä istumaan nurkkaan pienen
pöydän ääreen. He tilasivat itselleen pienen pullon subrovkaa,
pihlajanmarjaviinaa. Toinen oli puhelias ja vilkasliikkeinen, käsillään
hän kuvasi jotakin hukkumistapausta, toinen istui vaiti, synkkänä ja
nyökytti vain päätään. Pienistä, vinoista silmistä tuikki tuskan tuli,
sitä hän nyt koetti juomalla tukahduttaa.

— Mikä sinua taas vaivaa, toinen mies sanoi.

— Muistelen vain enkä saa rauhaa.

— Kerro, ehkä se keventää.

— Ehkä, kunhan ensin juon. Mies tyhjensi pikarinsa pohjaan.

— Puhuit äsken haaverista?

— Kerran teimme haaverin Kuuskarin luona, tiedäthän...

— Tiedän. »Ervin» miehistö oli hukkua, sinä vain jäit laivaan.

— Niin. Voinhan sinuun luottaa. Minä jäin yksin kajuuttaan, näin
rahakirstun ja aioin sen ryöstää, mutta en ollut yksin laivassa. Kuulin
kannelta kolinaa...

— Vieras mies, toinen uteli.

— Niin. Mies katsoi kajuuttaan, ehkä hänkin oli niitä
haaksihylynhakijoita. Näki minut itse teossa. Minä kimmastuin ja iskin
kirveellä, en tiedä, mihin isku osui. Kieriskelimme kannella, molemmat
kumarruimme yli partaan, oli kysymys elämästä, tartuin miestä kurkkuun.
Minä putosin mereen. Kauan kamppailin meressä, aalto heitti minut
rannalle, se vyörytti minut takaisin karikkoon. Pitelin sormillani
kiinni kivien särmistä, niin että kynteni olivat verissä. Ponnistin
ja vaivuin taas syvyyteen kunnes löysin santaisen pohjan ja kahlasin
maihin. Löysin toverini, teimme nuotion, vihdoin, parin päivän päästä
nouti meidät ohi kulkeva englantilainen lastilaiva pelastusveneellään.

— Olipa se jymy juttu. Oikein selkäpiitä karmii. Etkö sitä miestä sen
koommin ole nähnyt?

— En ole, enkä tiedä, elääkö hän. Putosiko hänkin mereen vai kaatuiko
kuolleena kannelle. Myrsky rikkoi ja runteli koko jaalan, niin ettei
taida lautaakaan olla enää jälellä. Nyt en tiedä, olenko murhamies.

— Muistatko hänen näkönsä?

— Jos hän astuisi tuosta ovesta, niin hyvin tuntisin. Tämä ajatus on
minua vuosikausia vaivannut. Kaukaisilla merillä olen tekoani tutkinut
ja katunut.

— Eikö se mies sinua ahdistanut?

— Pitihän se puoliaan niinkuin minäkin.

— Ehkä hän elää. —

— Ja tulee minua syyttämään, vievät vankilaan, enkä enää koskaan pääse
merille. Minä en kestä tätä.

— Paras ehkä tunnustaa, että saat rauhan.

— Ei, ei, minä en voi.

— Pääset pelostasi, puolustit vain itseäsi, siinä kaikki. Selität
tuomarille syyn...

— Ei, ei, minä en voi. Merille minun taas täytyy päästä. Seilaan kuin
se lentävä hollantilainen, joka ei koskaan rauhaa saa. Veikkonen, älä
hiisku tästä. Nyt sain sen kerrotuksi, nyt on keveämpi olla. Hei,
juo! — Miehet kääntyivät selin muihin majavieraisiin ja jatkoivat
hiljaa keskusteluaan. Silloin Siirakki Sakarinpoika astui sivuovesta
kapakkaan, hän kulki miehiä näkemättä toiseen nurkkaan. Kvintti-Rietu
retuutti jäljessä notkuvin polvin, oli jo hienossa hiprakassa, hihitti
ja kehuskeli viuluaan. Siirakki tilasi kannun vakiolutta ja katseli
ympärilleen. Hän vaipui ajatuksiinsa, puheen sorina hämmensi, kitkerä
piipputupakan savu sekoitti kaikkien kasvot usvaan. Mutta sen takaa
kuului äkkiä toisesta nurkasta kimeä kirous, mies nousi ja löi nyrkillä
pöytään, Kvintti-Rietu oli tupsahtaa tuoliltaan.

— Kies avita, minä en kestä tätä. Missä se mies on, missä se mies on?
outo merimies huusi ja tempasi päästään lakin, joka oli varjostanut
hänen silmäkulmiaan.

Siirakki Sakarinpoika nousi kuin olisi saanut piston. Hänen kasvonsa
kalpenivat, hän tarttui Rietua käsivarteen, kulki pari askelta nurkkaa
kohden, josta hän oli kuulevinaan tutun äänen, näki samat kasvot,
unessa nähdyt, valveillakin kuvastuvat. Hän näki karhean, mustan tukan,
viiston otsa-arven, vinot silmät. Hänen omat silmäteränsä laajenivat,
kädet vapisivat ja ääni alkoi sammaltaa:

— Sama mies, sama mies!

Rietu vain irvisteli: Tavallinen mies, merimies.

— Ja tuon saman miehen minä luulin surmanneeni. Olisiko tämä harhanäky,
samannäköinen, silmät, suu, kaikki. Katso, Kvintti-Rietu, hän kohottaa
kättä niinkuin silloinkin, iskeäkseen kirveellä. Auta minua!

Mies nurkassa huojui ja hoki:

— Missä se mies? Sitten hän ikäänkuin selvisi, pyyhki silmiään,
katsoi, katsoi ja jäi tuijottamaan Siirakki Sakarinpoikaa. He
seisoivat taas vastatusten niinkuin silloin jaalan kannella mittaillen
toisiaan katseilla, hyökkäykseen valmiina, kauhun valtaamina. Nyt he
jäykistyivät patsaiksi, silmäilivät toinen toisensa kuin sokeiksi.
Sanat takertuivat kurkkuun ikäänkuin karhea käsi olisi kuristanut. Mies
kulki kankeana Siirakkia kohden, pudotti pikarin lattiaan, tempasi
äkkiä lakin silmilleen ja änkytti vaahto suussa:

— Sama mies, sama mies! Tuossa, tuossa! Minä en kestä tätä! Mies
syöksähti ovelle ja katosi yön pimeyteen. Siirakki oli hämmästyksestä
ensin sekaantunut, sitten hän havahti, maksoi ja talutti Kvintti-Rietun
pihalle. Hän kiirehti askeleitaan, kulki koukeroisia kujia ja
maanalaisia kiviholviakin, Toompään mäelle, torille ja rantaan. Hän
etsi miestä kaikkialta, krouveista ja majataloista, mutta outo mies
ja hänen kumppaninsa olivat kadonneet kuin tuhka tuuleen. Siirakki
kääntyi takaisin »Kultapeuran» ravintolaan, kyseli isännältäkin outoja
vieraita. Eikä isäntäkään tiennyt muuta kuin että olivat merimiehiä,
laiva oli kai jo nostanut ankkurinsa ulkosatamassa ja purjehtinut
vieraille merille.

Seuraavana päivänä Siirakki Sakarinpoika vielä kulki laivasillalla.
Hän oli samalla keveällä mielellä, vaikkei hän vielä täyttä varmuutta
ollut saanutkaan. Hän oli kuin pökertynyt, kuumetaudista toipunut.
Oliko tämä juoman nostama harhanäky? Vai ainaisen mielenahdistuksen
ajama taka-ajatus. Uni oli muuttunut todellisuudeksi. Mutta selvästi
muisti Siirakki vielä miehen karheat piirteet. Voisiko maailmassa olla
toista niin samannäköistä! Hänen syyttömyytensä todistus oli ehkä
löydetty, mutta se oli taas kadonnut eikä hän voinut mennä valalle sen
todennäköisyydestä. Hän oli maailman silmissä kuitenkin syyllinen,
siksi kunnes mies itse tulisi todistamaan hänen puolestaan. Mutta
saaressa sitä ei uskottaisi. Sellaisia olivat ihmiset. Epäilivät
totuutta ja uskoivat valeita.

Haihduttaakseen mieliharminsa alkoi Siirakki nyt Tommin ja
Kvintti-Rietun kanssa lastata kellaritiilejä jahdin ruumaan. Laivat
tulivat ja lähtivät satamasta. Mutta laiva, jolla oudot miehet olivat
lähteneet, ei tuonut pienintäkään viestiä vesiltä.

Jahti painui raskaasta lastista. Sopivan etelätuulen mukana kippari
taas veti paikatut purjeet mastoihin ja lasketti kaukaiselle
kotisaarelleen.

— Samanlainen, sama mies, hän hoki.

— Samantekevää, mikä mies, mitäs sitä turhaan hoet. Oletko vielä
humalassa? höpisi hänelle Kvintti-Rietu ja sormeili sompaansa.

Siirakki ei kuunnellut häntä, vaan meni ohjauspyörän ääreen ja väänsi
sitä aina tuulen puuskien ja voiman mukaan. Vanha jahti natisi ja
vantit vinkuivat.




XI


Suloinen suvi kaukaisella meren selällisellä saarella oli jo mennyt.
Oli jo syksyä ilmassa, rannan kellertävissä lehtipuissa, ja lokeilla
oli jo luodoilla poikaset. Utuisen helakka sini, jossa saari
alituisessa auringossa kesällä tavallisesti kylpi, oli iltaisin jo
muuttunut vaaleanharmaaksi. Heinät oli jo tehty niin, ettei syksyinen
tulvavesi enää lentohiekan päällisiä niittymaita voinut vahingoittaa.
Leander ja Raili olivat usein kesällä käyneet maan takana mustilla
kallioilla ottamassa hellekylpyjä. Rinnakkain olivat maanneet kuumilla
paasilla, niin että ruumiit hohtivat kuparinruskeina. Railin kasvot,
kaula, povi ja pohkeet paahtuivat niin, että hän siinä korkealla
kalliolla lojuessaan todella näytti jonkun etelämeren saaren
alku-asukasneitoselta. Silmän valkuainen välähti tumman otsan alta
silmäripsien raosta, kun hän pää Leanderin leveällä rinnalla korrella
kutitti hänen niskaansa. Ja hienot, untuvaiset ihokarvat kiilsivät,
kun päivänsäteet täyttä terää tunkeutuivat kainalokuoppiin, poskien
hymy kuoppiin ja pyöreään leukaan ja sen syventyvään lemmenjuovaan.
He olivat kuin juopuneita yltäkylläisestä onnesta ja auringosta. Se
kuumensi ja kiihotti verta. Ja alla laaja, rajaton meri kimmelsi,
kaukana ruskea, parkilla värjätty purje puunti kadotakseen taivaan
rannan taa. Toisinaan he katselivat villaisia poutapilviä ja
kauniita kangastuksia taivaan laella, kun siihen ilmestyi valkoisia
lumilinnoja, purjelaivoja, lohikäärmeitä ja jäävuoria. Tallinna
torneineen ja kirkkoineen seisoi kuin päälaellaan, ja meren ääret
ja hattarat ikäänkuin irtautuivat ja kohosivat saariksi ylöspäin
kaltevalla, päilyväliä pinnalla. Näytti toisinaan siltä, kuin suurien
sumumöhkäleiden väliin olisi laajentunut uusi, pilvien päällinen
meri. — Käsi kädessä Raili ja Leander hyppelivät paadelta paaden
pykälälle alas rantaan. Heittäytyivät mereen isojen rantakallioiden
välisiin tyrskyihin, joissa vihertävänvalkeat aallot huuhtoivat heidän
ruumiitaan. Sitten he tanssivat laakealla, mereen viettävällä, loivalla
kivilavalla. Sen sivustoina oli jättiläiskorkeita kallionlohkareita
ja taustana vuoren jyrkkä rinne. Siinä olisi voinut lavastaa jotakin
merikuvaelmaa, merenneitojen kuohukylpyjä ja Ahdin, meren kuninkaan
kulkua vesihiiden selässä haarukkavaltikka kädessä ja kaislakruunu
päässä. Niin he ajattelivat, pukeutuivat ja kulkivat taas käsi
kädessä ylös lehtoisemmille leppien kepeille alas ja ylös Morjan mäen
varjostoon. Kannolla istuen Leander saattoi siellä Raili polvellaan,
käsi uumaa kiertäen katsella väsymättä Railin säkenöiviin silmiin sanaa
sanomatta. Istuivat hiljaa liikkumatta, huomaamatta ohikulkijoita. Ja
lehdikossa kulki syysillan muitakin lemmenpareja käsi kädessä, olka
olkaan nojaten, sanomatta mitään. Sieltä sopi kotimatkalla poiketa
keinulle. Leander tempoi polvet notkuen kiikkulaudalla niin, että keinu
keikahti ympäri. Sieltä korkeudesta humahtaen, hameet hulmuten Raili
kirkaisi ilosta, näki koko kylän, kirkon ja meren silmän latvojen
lomitse. Kylänlaidassa he erkanivat ja kulkivat eri teitä kotiinsa
tavatakseen taas yöllä aitan hämärässä sopessa. Vasta aamuyöstä Leander
lähti sieltä kuin huumeessa hoipertaen ja hiipi omaan huoneeseensa.

Kun Nikodemus Hokka oli palannut Pietarin matkaltaan, kaljaasin ruuma
täynnä jauhokuleja ja niinimattoihin sullottua mustan multaseudun
vehnää, hän kääri purjeet paksujen puomien päälle ja peitti ne
keltaisella öljykankaalla ja lukitsi kajuutan oven. Hän oli väsynyt
mutta hyvällä tuulella, sillä hän oli saanut kestitä ja lahjoa
kauppiaita Nevskin ravintoloissa ja Ostrovskin huvisaarilla. Hän oli
itsetietoisesti ankkuroinut vanhaan paikkaan aallonmurtajan sivulle,
tuulen suojaan. Hän huomasi heti, että jotakin oli tapahtunut. Hän
kulki ja tarkasteli taloaan. Hänen poissa ollessaan oli puodin
lattia lakaistu ja pesty, Leander oli toimittanut hyllyt ja nurkat,
lajitellut tavaran, paperoinut seinät, laittanut ranta-aittaan uudet
jauholaarit ja siivonnut viinikellarinkin yöhumun jäljiltä. Hokka
väänsi tappia, kaatoi hiukan tuoppiin ja maisteli. Viini oli hiukan
huonompaa ja happamampaa, kaupungin viinikauppiaalle pitäisi siitä
huomauttaa. Hokka meni kulmakamariin ja alkoi selailla tilivihkoja ja
konttorikirjoja. Vastakirjoihin oli merkitty puotivelkoja kalastajille
enemmän kuin ennen, kassalaatikossa oli vähemmän rahoja kuin ennen.
Epävarmoja saatavia, kiinnitysvelkoja. Monikaan ei aina maksanut edes
korkojaan. Talletuksia oli pankissa, osakkeita, mutta niiden arvo oli
laskenut, kauppaneuvos Stuckmanin velkaa ei ollut lyhennetty. Kaikki
oli hiukan sekasotkuista. Hokka oli aina luottanut päässälaskuunsa ja
helmilautaansa. Pajunenkin taisi olla huolimaton, oli ruvennut rennosti
hienostelemaan. Ja Leander unohti toisinaan koko puodin, soitteli vain
harmoniota, lähti purjehtimaan tai ajoverkoille Anian kanssa ja asetti
Millin kauppoja tekemään. Ei, tässä täytyi tapahtua muutos. Hokka
aikoisi tästä lähtien itse seistä puodissa, ei hän tirkistysreiästä
voinut kaikkea valvoa. Jouluksi hän hankkisi kaupungista oikein
tilintarkastajan ja kirjanpitäjän. Hokka katsoi reiästä. Joitakin
ukkoja istui laareilla lattialle syljeskellen, tunnustelivat
verkko-ankkureita, hamppuköysiä ja verkkolankoja. Sepeliparrat
pärisivät ja piipuista pöllähti sauhu. Eukot sormeilivat hamekankaita
ja pikku lapset seisoivat pöydän takana, niin että pellavaiset, pienet
päät tuskin kurottautuivat laidan yli. Kauppa kävi hyvin. Eihän se
lattia pesemisestä parantunut eikä saarelaisten tapojakaan voinut
parantaa kädenkäänteessä. Kehitys kulki hitaasti, äkkimuutoksia
vieroksuttiin. Hokka oli toistaiseksi tyytyväinen. Hän avasi oven ja
huusi nyt hillityllä äänellä:

— Leander, tules tänne!

— Mitä nyt, isä, sanoi Leander ja jäi pöydän ääreen seisomaan.

— Istu, sanoi Hokka. — Tämä jo kuulosti oudolta.

— Mitä nyt...

— Minä vain... että tästä lähin täytyy tulla puotiin toinen järjestys.
Minä itse tästä lähin seison joskus puodissa. — Mikä sinua vaivaa, olet
käynyt kuivakkaaksi, mustia renkaita silmien alla.

— En saa unta...

— Luet yöllä kaikenlaisia, uudenaikaisia kirjoja.

— Älä kiivastu, Leander sanoi, mitä pahaa kirjoissa?

Hokka kivahti:

— Ennen riitti raamattu, allakka, merikortti ja kompassi.

— Mutta aika on muuttunut, Leander sanoi.

— Niin, niin, kyllä sen huomaan.

— Mutta et tahdo huomata kehitystä, Leander sanoi nyt sävyisemmin.

Hokka käänsi nyt puheen toisaalle.

— No, ne ajoverkot taitavat tuottaa. Rankinhan minäkin sellaiset, kun
sopii, mutta siitä en muille hiisku, kaupoistani en muille kerro,
muista se. Eikä naiselle pidä koskaan salaisuutta uskoa. Niin, niin,
onko sinulla salaisuus, sinä punastut.

— Niin on nuoren mieli, ei sille mitään voi, Leander sanoi.

— Niin, niin, kyllä ymmärrän... olet jo siinä iässä... niin, niin.
Voisit vähemmälle jättää sen juoksentelun. Raili on vielä nuori ja isä
sellainen... Kauniit kasvot, nekin kuihtuvat, ne panee pään pyörälle,
paras selvitä ajoissa. Voithan katsoa itsellesi muitakin.

— Minä rakastan Railia.

— Kunhan olet poissa kotoa, niin se huuma haihtuu. No ei puhuta siitä
sen enempää, koska se sinua vaivaa. Muista äitiäsi, hän oli hyvä
ihminen.

— Niin on Railikin.

— Tässä saat äitivainaan kultakellon, ehkä sitten paremmin pysyt
puodissa ja unohdat.

Hokka otti pöytälaatikosta kellon ja antoi sen pojalleen. Leander
kiitteli, teki lähtöä ja sanoi:

— Lähtisin mielelläni viikoksi saaresta, Anian kanssa selkämerelle,
Lokkiluodolle nuotan vetoon. Ania odottaa jo rannassa. Täällä on
toisinaan niin tukahduttavaa...

— Lähde! Hyvä, että opit merta hallitsemaan ja itseäsikin, mene, mutta
olkaa varovaisia. Nainen ja meri, ne ovat yhtä petollisia...

Leander lähti heti rantaan. Siellä odotti jo Ania. Suurhaapio oli jo
lähtövalmiina. Ania oli kantanut siihen ison nuotan, korkkikuvut,
vesitynnyrin, ankkurit, pyssyn, eväspussin ja muut tarpeet. —
Kalarannassa oli muitakin marjaveneillä menijöitä, oli pieniä
haapioita, niissä tyttöjä ja vaimoja, villavasut ja keritsimet,
peräpiitoilla vanhukset. Puolitiessä Lokkiluodon ja mantereen välillä
oli pieni, lehtoinen Siklasaari. Siellä saaren lampaat olivat
kesälaitumilla. Sinne nyt saaren väki suuntasi matkansa. Airot
kimmelsivät ja purjeet lepattivat. Sitä aikaa oli jo riemulla odotettu.
Toisissa veneissä istuivat jo Raili, Veera, Meri ja keski-ikäiset
kalastajien vaimot harmaaraitaiset huivit pään taakse sidottuina,
silmät sirkeinä. Kilvan kiidättäen purjehaapiot viilettivät pian
vesiä. Mies se, joka ensinnä ehti suvisaarelle. Karautettiin kohisevin
kokkatyrskyin suoraan ulkosaaren niemenkallion loivaa kielekettä pitkin
ylös tasaiselle, punaiselle paadelle. Kaikki vetivät pestillä veneitä
ylemmäksi. Raili hyppäsi notkeasti veneestä rannalle. Ania ankkuroi
suurhaapion syvään veteen, Leanderin kanssa soudatti hän itsensä
saarelle. Vastaan tulvehti syyslämpöisen lehdikön lempeä tuoksu.
Hoilaten ja huutaen juoksivat nuoret pitkin polkuja. He ajelivat
lampaita, jotka olivat hiukan villiintyneitä yksinäisellä, pienellä
saarella. Vesilinnut lehahtivat lentoon, lampaat ja pässit hyppivät
kuin hullaantuneina kopsauttaen ja kupperehtien. Jänikset pupperehtivat
pelästyneinä piilopaikoistaan ja luikkivat pitkin pensaikkoja. Leander
heitti lippalakkinsa jäniksen poikasen silmille. Sitten se taas töytäsi
tiehensä. Leander kompastui ja makasi maassa nauraen täyttä kurkkua.
Hän nauroi merelle ja omalle voimalleen.

Läpi saaren samoilee nuori parvi. Vihdoin lampaat on saatu ajetuksi
kallionniemeen. Mutta Leander ja Raili ovat kuin sattumalta eksyneet
viidakkoon, he hiipivät katajien alitse toiseen suuntaan, lymyävät
niin, etteivät muut voi heitä nähdä, he kuulevat loittonevan
hoilotuksen. He ovat kahden mättäällä, Leander laskee kätensä tytön
vyötäisille, pehmeä käsi tarttuu hänen ranteeseensa, he kuuntelevat,
kuiskailevat ja kuhertelevat kuin haahkat. He syleilevät ja
säpsähtävät... Läheltä kuuluu lampaan määkinää. Sen jalat on sidottu,
miehet pitelevät ja naiset keritsevät lämpöiset villat vasuihin. Joku
oikukas lammas pääsee karkuun. Ania katoaa metsään, pian palaa hän
pensaan aukosta kantaen hartioillaan vikuroivaa. Lampaat huohottavat
naisten helmoissa, Veera ja Meri syöttävät niille leipää. Karitsat
näyttävät noloilta, ne tuntevat itsensä keveiksi ja pysyttelevät
pelokkaina emojensa luona. Lampaat päästetään taas lehtoon. Saaren
tytöt ja pojat ajelevat jo toisiaan takaa pitkin kallioita, muiden
huomaamatta Leander ja Railikin ovat sekaantuneet toisten joukkoon.
Pojat kaapasevat tyttöjä kaulasta. Mutta Leander ja Raili kulkevat
rinnakkain tahallaan vaiti ja hiljaa.

Rymisten työnnetään veneet taas vesille. Ne viilettävät pohjoiseen,
mutta Leander ja Ania purjehtivat jo ulkomerelle. Raili jää kauan
katsomaan taakseen, kunnes Leanderin ja Anian suurhaapion varjot
vaipuvat korkean aallon pohjaan, kohotakseen taas hyrskyn harjalle.
Täysin purjein Leander ohjaa Lokkiluodolle, jonka ääri harmaana viivana
häämöttää etelästä. Taivaan rannalle on kohonnut mustia, pahaenteisiä
pilviä. Mutta marjaveneet ovat jo laskeneet kotirannan suojaan.
Mastoissa alkaa paukkua ja aallot käyvät yhä yltiöpäisemmiksi. Pian on
koko meri yhtenä valkoisena vaahtona. Aallot ajavat aaltoja, vesivuoret
nousevat, vihreät hyrskyhirviöt lähestyvät yhä uhkaavampina. Ryöpyt
söksyvät yli kannen niin, että laita melkein koskettaa vettä ja pitkä
puomin pää viistää vedenpinnalla kiitäviä vihureita. Masto keikkuu,
haapio kallistuu, varppeet natisevat ja vesi valuu ilmareiän kautta
ruumaan, keula hakkaa ja kohoo suoraan ilmaan, kun perä painuu syvälle.
Tuuli yhä yltyy ja taivaan ranta on jo nokimusta. Hurjina lokit kirkuen
ilmassa leijailevat mantereelle. Tämä ennustaa myrskyä sillekin.
Peräsin rytkyy, molemmin käsin täytyy Leanderin sitä kouraista, tarraa
kenkänsä lujasti alihankaan ja kiristää kouteja. Kuin tanssien hyppii
haapio melkein avuttomana aavalla merellä, meri vain kohoo, kuohuu
peittäen alleen hauraan aluksen.

— Nousee myrsky, pienennetään purjeita, Ania huutaa ja heittää
öljytakin harteilleen ja syydvestin päähänsä.

— Ei reivata, pian ollaan perillä, Leander uhmailee.

Lokkiluoto pilkahtikin näkyviin kuin musta läikkä laineen laaksosta,
kun hurja hyrsky nosti haapion melkein pystysuoraan vesivuorelle, joka
kaareillen keinui toiseen vesi vuoreen.

— Tuolta tulee oikein korkea aalto, se voi kaataa, reivataan,
muuten ollaan hukassa, Ania huusi taas ja alkoi vetää isoa purjetta
alas. Se räpätti ja repesi äkkiä kahtia, kun hirmuaalto kohosi kuin
jättiläispyrstö. Haapio kallistui niin, että köli näkyi vihreästä
pohjavedestä ja painolastikivet alkoivat vyöryä laidoille.

— Tämä on kamalaa, Leander sanoi.

— Haapio menee kumoon, jollet jo käännä tuuleen. Ania juoksi kokkaan
ja aukaisi viistopurjeen, se lepatti, lyyverit romahtivat alas, mutta
haapio ei kääntynyt. Se vain laski ja kohosi. Se oli tuuliajolla,
peräsin ei totellut. Leander laski äkkiä ankkurin, mutta se ei
pohjautunut. Haapio oli jo sivuuttamassa Lokkiluodon ja sen matalan
kalasaunan, kun syrjästä sukeltautui voimakas pyörrepuuska. Koko
haapio ryskyi, laita painui veden alle ja kölin alitse lipui pitkä,
pauhaava jättiläisaalto. Sen voima oli hirmuinen ja hurja. Ania tarttui
korkkirenkaaseen, pujotti sen kaulaansa ja tarrautui kiinni kajuutan
oveen. Samassa vyöryi perän yli vielä voimakkaampi aalto ja paiskasi
Anian äkkiä laidan yli mereen ja haapio oli kumossa. Leander ehti vain
nähdä huitovan käden Syväristä. Hän oli joutunut haapion mukana sen
alle. Etupurjeen masto kolkki Lokkiluodon rantakiviä, aallot heittivät
Leanderia laidasta laitaan, kun hän sai piitasta kiinni, niin se
irtaantui ja hän ajelehti taas aallon mukana. Painolastikivet olivat
luisuneet mereen. Vesi rungon alla alkoi nousta ja Leander sen mukana.
Yhä vesi nousi ja Leander kohosi, kohosi niin että henkeä salpasi.
Pää kolahti veneen pohjaan ja hän menetti tajuntansa. Kauan kellui
hän haapion alla kunnes tointui. Hän sukelsi kaksi kertaa ja yritti
laidan alitse nousta pinnalle. Mutta uusi aalto vyörytti hänet taas
takaisin ja kohotti hänet ylöspäin ja ilma hänen päällään alkoi oheta.
Hän oli tukehtua, kun vesi valui hänen suustaan ja silmät sumenivat.
Hän veti puukon tupestaan, tempauksella hän laskeutui taas pohjaan,
iski puukon haapion reunaan. Puukon kärki tunkeutui tervaiseen rakoon,
Leander keikahti puukon varassa laidan ympäri, laita kallistui ja
Leander iski yhä vimmatummin kaarilautoihin ja kompuroi polvillaan
kölille ja kahmasi hajareisin sen harjalle. Aalto vieritti venettä
rantaan, mutta uusi laine loiskautti sen taas syvemmälle. Sillä aikaa
kun Leander haapion alla taisteli henkensä puolesta, Ania oli mereen
pudottuaan noussut aallon pohjasta pinnalle. Aalto heitti hänet
kiviselle rannalle, aalto luisui takaisin mereen ja Ania loittoni sen
mukana sakeaan ryöppyyn. Korkkirengas piti häntä kuitenkin pinnalla.
Kivien terävät särmät viilsivät hänen polvensa verille ja hän alkoi
väsyä. Vihdoin hän löysi hiekkapohjan ja venevalkaman telat, niitä
pitkin ryömien, vaajoihin tarttuen kahlasi hän vaivalloisesti maihin,
kietoi kätensä käppyräisen männyn rungon ympäri, nousi nurmelle ja
kaatui suulleen aivan kalasaunan oven eteen. Vaivoin hän sai oven
avatuksi. Vasta sieltä hän huomasi Leanderin liikkuvan kölin päällä.
Hän riensi kalamajaan, sitoi ison kiven nuoran päähän sekä köyteen
ja heitti nuoran kölin yli mereen. Leander tarttui siihen, pujotti
sen kokkarenkaaseen. Köyden toisen pään Ania kietoi kalasaunan
nurkkaparrun ympäri. Köyttä pitkin Leander alkoi nyt liukua rannalle
kunnes jalka takertui kivenlokeroon ja hän hoippui lopen uupuneena
Anian taluttamana kalasaunaan, hän vaipui lattialle ja meni taas
tainnoksiin. Ania alkoi nyt heti laittaa tulta lattian keskellä olevaan
kivikiukaaseen. Kalasauna oli Siirakki Sakarinpojan paksuista hirsistä
salvoma. Keskellä kattoa oli räppänä, siitä kiukaan sauhu kohosi
ilmaan. Ja kiukaalle, molemmin puolin ulottuivat pitkät lavitsat,
joille oli levitetty loimia ja lammasvällyjä. Hyllyille oli tapana
jättää haaksirikkoisille kovaa leipää, suolaa, puita, tulivehkeitä,
köysiä ja vaatteita. Niiden varastamista pidettiin rikoksena. Sellainen
oli kirjoittamaton meren laki. Kalastajat kukin vuorostaan jättivät
jälkeensä ruokatarpeita, tupakkaa, pyydyksiä ja pelastusvehkeitä.

Ania alkoi nyt riisua Leanderin ja omat vaatteet. Laittoi keskelle
lattiaa kiuastulen. Pian räiskyi katajainen puu ja tervainen mänty
liedellä ja sauhu nousi kattoon kiemurrellen ulko-ilmaan. Valkean
ääressä Ania hieroi Leanderin kohmettuneita jäseniä ja kietoi ne
vällyihin. Pian lämpö palasi vereen ja Leander alkoi tointua. Ulkona
meri mylvi ja ulvoi, hyrskyt huuhtoivat rantoja ja jyskyttivät seiniä
ja ovea. Onneksi aalto heitti eväspussin haapion alta rantaan, sen
nyörit takertuivat köyteen ja Ania veti sen kalasaunaan. Mutta
suurhaapio oli jo irtaantunut pohjaliejusta ja kivenkoloista, se lähti
ajelehtimaan, ranta-aalto paiskasi sen kauas karikolta merelle. Lopulta
se vaipui vaahtoihin. Sen mukana kallis nuottakin oli mennyt.

Ania pani kattilan tulelle ja alkoi keittää teevettä. Lavitsoilla
syöden ja maaten he kuuntelivat laimenevan myrskyn kohinaa kallioilla.
Miehet lämpenivät ja niin vähitellen mielikin rauhoittui.

— Mikäs tässä nyt auttaa, Leander sanoi raukeasti.

— Ei tässä nyt muu auta kuin täytyy odottaa.

Niin, odottaa, se oli kalastajan ainainen lohdutus kaikissa tilanteissa.

Miehet tuijottivat mykkinä hehkuvaan hiillokseen.

— Parasta taitaa olla, että mennään maata, Ania sanoi.

— Niin, kunnes huomenna herätään ja päivä valkenee.

— Haapio on mennyttä, milläs täältä nyt pois päästään.

— Niin, täytyy odottaa.

— Kai tästä selvitään. Jo väsyttää. —

— Mitähän Raili nyt ajattelee, Leander sanoi hiljaisella äänellä.

— Pääsivät kai onnellisesti kotiin.

— Niin, pääsivät. Hyvä kun pelastuimme. Kyllä tämä oli hirmuista
leikkiä.

— Kyllä oh. Nukutaan jo.

— Nukutaan vaan.

Miehet paneutuivat levolle. Myrsky pauhasi puuskittain kalasaunan
seiniin, kunnes se vaimeni. Kiukaan tuli oli sammunut, mutta siitä
levisi kitkerää lämpöä nukkuvien jalkopäihin. Aamulla he heräsivät ani
varhain. Meri oli hiukan tyyntynyt, mutta se pauhasi vielä voimakkaana.
Leander katseli ympärilleen. Myrsky oli pirstonnut pieniä mäntyjä ja
oli heittänyt levää ja limaa rannoille. Ne kehuivat lahdelmassa kuin
puhistuneet, keltaiset makkarat. Merellä ei näkynyt laivoja.

— Tällaisella ilmalla ei kukaan uskalla lähteä merelle, Ania sanoi ja
tähysteli joka suuntaan.

— Onpa tämä saari pieni, eikä täällä kasva kuin vattuja, matalia
katajamättäitä ja kivisammalta.

— Kamalaa olisi täällä yksin olla, hyvä kun sinä, Leander, pelastuit,
jo oli tiukalla.

— Olemme kuin Robinson Crusoe autiolla saarella. Muistathan, poikina
siitä luimme.

— Niin, niin, hätäkös Robinsonilla. Kantoi laivasta muonaa, oli teltta,
kaikkea, kirjojakin.

— Ja se Perjantaipoika, Leander sanoi.

— Oli siitä oppia, Ania arveli.

— No oppihan Robinson tulemaan toimeen omillaan, aivan alusta, Leander
sanoi. Miltäs tuntuisi, jos isä kuolisi ja jättäisi perinnöttömäksi.

— Tai ei olisi penniäkään. — Kamalaa olisi olla yksin tässä saaressa.

— Etkö sinä ole kuullut, Leander jatkoi, siitä virolaisesta
taidemaalarista?

— Asuiko hän täällä?

— Asui koko kesän, Leander jatkoi, ja aivan yksin. Kalasteli ja
linnusteli, luki ja maalaili, oli lukenut San Franciscuksesta. Hänen
päähänsä pälkähti ruveta elämään opin mukaan. Alkoi ensin ruveta
puhumaan itsekseen. Rupesi sitten saarnaamaan kaloille ja linnuille.
Mies vietiin hermoparantolaan.

— Parantuiko?

— Parani kun nai...

— Oli koko kesän ohut ilman naista?! — Miten sinä, Leander, aiot
järjestää elämäsi?

— Railin kanssa, tarkoitat?

— Niin.

— Koettaisin parantaa sairaita ja Raili auttaisi.

Ania alkoi nyt vuorostaan kertoa.

— Siklan saaressa oli kerran yksinäinen hevonen. Kun aika lopulta tuli
sille pitkäksi, se ui yli laajan meren mantereelle kumppaninsa luokse.
Kysytäänpä siinä sisua, voimaa ja uskoa.

— Kaipasi kumppania. Niin, uskoa elämään tarvitaan, muuten ei voi
sietää itseäänkään.

— Niin, niin. Kunhan tässä joku laiva tulisi, täytyy pystyttää joku
hätämerkki, Ania ehdotti.

Ania haki vanhan säkin ja purjetilkun sekä pystytti sen riuvun päähän
kalasaunan katolle.

— Kunhan sen nyt joku huomaisi.

— Onhan täällä tulitikkuja, puita, ruokaa pariksi päiväksi, mutta kun
ne loppuu...

— Niin tulee nälkäkuolema. Katsokaamme saarta. Ania ja Leander
läksivät tutkimaan saarta, mutta ei ollut kallion koloissa muuta kuin
vattupensaita ja katajanmarjoja.

— Ehkä ne kotisaaressa jo kaipaavat ja lähtevät meitä hakemaan.

— Ei sieltä nyt kukaan uskalla lähteä, täytyy odottaa.

— Koetetaan huutaa, harjoitellaan. Kun laiva tulee näkyviin, niin ehkä
ne kuulee...

— Laivat ovat ankkurissa ja suojassa.

He alkoivat huutaa täyttä kurkkua, Leander hiukan kimeästi ja
sointuvalla äänellä, Ania karkeasti matalalla.

Huudot hukkuivat meren pauhinaan.

— Olemme kuin huutavan ääni korvessa, Leander huokasi.

— Ei hyttysen ääni taivaaseen uletu.

— Missä on auttaja, me ehkä menehdymme.

— Tehdään tuli ja syödään.

— Mutta syödään säästäen.

Ania teki tulen ja alkoi jauhoista tehdä puuroa. He söivät ahneesti ja
ripottelivat ruokaan suolaa. Maidon sijasta he joivat vettä.

— Kyllä nyt kestää syömättömän kanssa.

— Mutta saaressa on vesilinnun munia?

— Johan ne ovat poikineet. Mutta yritetään.

Ania teki läkkisestä kilohailirasiasta kauhan ja kiersi siihen pitkän
rautalangan. He läksivät kuten poikinakin täten munia kokoomaan
kalliokolojen alta. He sohivat kauhalla kivilokeroita, löysivät
vain pari mätää tavin munaa. He tutkivat varovasti mättäänalaisia
havupensaitakin, puun kuorilla lintu tavallisesti peitti merivariksen
varalta piilopesänsä. Mutta poikaset olivat jo lentäneet niistäkin.
He palasivat kalasaunalle tyhjin käsin. Laittoivat nuotion ja
lämmittelivät. Mereltä puhalsi kylmä tuuli. Toisella tunnilla se
vain yltyi ja meri kuohui ja riehui kuin ennenkin. Se paiskasi
hätämerkin maahan. Kaksi päivää kului näin, eväät alkoivat jo
loppua ja nälkä alkoi vaivata heitä. Viimeiset polttopuutkin oli jo
käytetty. Kolmantena päivänä miesten mieli oli masennuksissa. He eivät
puhuneet, tuijottivat vain pohjoiseen taivaan rannan suuntaan. Leander
tuli kiukkuiseksi ja riitaiseksi, tyynenä Ania vain lohdutteli, ei
huutanut hätäänsä, vaikka poski oli jo kalpeana ja suolet kurisivat.
Viimeinenkin leivänpala oli syöty. Kallion koloissa oli sadevettä,
mutta se oli suolapitoista, vesisanko oli tyhjä. Heitä alkoi janokin
vaivata. Koettivat juoda merivettäkin, mutta se ei maistunut. Myrsky
yhä nousi illalla. Se puski sellaisella voimalla, että vaivoin saivat
oven auki. Täytyi harpaten juosta loiskivan aallon tieltä kalasaunaan.
Neljäntenä päivänä olivat he sangen uupuneita. Toivon merkkiä ei
näkynyt missään. Taivaan ranta oli musta ja uhkaava. Leander menetti
malttinsa.

— Minä en kestä tätä, meidän täytyy keksiä keino, muuten hukumme, hän
sanoi.

— Kallion takana on vielä suojaa, tuuli kääntyy, Ania sanoi.

— Täytyy antaa elonmerkki. Menköön tuhaksi koko kalasauna, ehkä.
rannalla huomaavat palon ja tulevat auttamaan.

Äkkiä Leander tempasi kekäleen kiukaalta ja heitti sen kattoon ja
nurkkaan. Pian leimahti koko sauna tuulesta ja vedosta ilmiliekkiin.

— Hurja mies, mitäs teit, Ania huusi ja syöksyi kallion taakse.

Leander pääsi töin tuskin palavasta rakennuksesta kainalossaan pari
vällyä. Kallion takaa he katselivat rakennuksen paloa, katto lysähti
maahan. Tämän suuren jättiläisnuotion ääressä he sitten viluisina
viettivät viimeisen yönsä, lammasnahkoihin käärittyinä. Kekäleet
lensivät kauas merelle ja lieskat kuvastuivat rantahyrskyjen harjoihin.
Kun he kohmettuneina heräsivät aamulla, oli tuuli tyyntynyt. Alkoi
sataa ja kaukaa näkyi jo venekunta. Se lähestyi luotoa ja otti väsyneet
miehet hoiviinsa. He soutivat ulapalle. Leander katsoi taakseen.
Luodon kalliolla oli vain kasa mustia kekäleitä ja hiiltyneitä hirsiä.
Siirakki Sakarinpojan kalasaunasta ei ollut jäljellä muuta kuin tuhkaa
ja sauhua. Lokit palasivat kirkuen luodolle, kun sen rauhanhäiritsijät
olivat hävinneet. Se oli merkki uudesta elämästä, jota ei vaimosta
syntynyt voinut kestää.




XII


Nikodemus Hokka käyskeli aallonmurtajalla ja tarkasteli myrskyn
tuhoja. Hyökyaallot olivat vyöryneet korkeina yli uuden, paatisen
venesuojan ja lohkaisseet siitä isoja kulmakiviä. Nikodemus ei vielä
tietänyt sitä, että Leander ja Ania vieraalla veneellä oli tuotu maan
taakse sumukellon kohdalle. Sieltä he olivat Koillisrivin rantatietä
pitkin jo saapuneet kylään. Raili oli odottaen seisonut joka päivä
Koilliskorkialla ja ensiksi huomannut heidän tulonsa. Riemulla hän oli
syöksynyt Leanderin syliin. — Siirakki Sakarinpojan vanhan tuulimyllyn
myrsky oli repinyt, päresiivet olivat maassa, runko törrötti kuin
sudenkorennon ruhjottu ruumis rannalla. Mutta Siirakin uuden kaljaasin
pohjarunko oli säilynyt. Siitä oli Hokka Siirakille vihainen. Ei
Siirakki puhunut Hokalle mitään kaljaasin rakentamisesta, kehvelsi
itselleen rahat, toista puhui, toista aikoi, sellainen oli tämä kiero
kaveri. Mutta talo, aitat, läävät oli kiinnitetty. Tosin ränsistynyt
talo ei enää ollut minkään arvoinen. Sakarinpoika oli hänet pettänyt
kaupoissa, eikä Hokka sitä hänelle anteeksi suonut. Lisäksi oli tullut
tämä epämieluinen Leanderin lemmen tai lemmon leikki. — Miten oikein
lie sen haaverinkin Kuuskarin saarella? Senjälkeen Siirakki oli hiukan
vaurastunut ja perustanut pienen puodin kylän laitaan. Se Siirakki
punoi varmaan juonia, liikuskeli salaisissa kokouksissa, jotain oli
ilmassa, sen Hokka vainusi. Mutta hän tekisi tyhjiksi saarelaisten
hommat. Jos hän irtisanoisi velat, niin olisivat he puilla paljailla
monikin, vaikka aallonmurtajalla nyt olikin työtä. Mutta kerran
sekin työ loppuisi. Hokka oli saanut vihiä siitä, että työssä oli
muuan niistä laivarengeistä, jotka olivat mukana haaveriyönä. Mies
oli humalapäissään jokeltanut jostakin Ervin merimiehen murhasta.
Oli Siirakin jahtiin saakka kuullut hätähuutoja, oli nähnyt pitkän
miehen yöllä soutavan jaalasta, mies oli kantanut säkissä jotakin
ja piilottanut sen kajuuttaansa. Kertojalla oli silloin ollut
hammaskipuja, oli ollut hereillä. — Siitä Hokka nyt ottaisi selvän.
Ja mitä se Siirakki Sakarinpoika siellä pappilassa teki, siitäkin hän
tahtoi päästä perille. Havitteliko vanha salakuljettaja Railin kautta
saavansa haltuunsa hänen monivuotiset säästönsä? Siksikö Hokka oli
puuhannut ja koonnut koko ikänsä? Ei, siitä luulosta täytyi tehdä
loppu, niin että Leanderinkin silmät avautuisivat. Mutta kauan se poika
viipyi sillä kalamatkalla, ehkä myrsky oli ehkäissyt paluumatkan.
Mutta myrsky oli jo asettunut. Hokka rauhoittui ja kulki muina miehinä
kivimiesten joukossa. Lautakojun seinää vasten nojautuneena mies
istui eväitä syöden ja ammensi tuopilla maitokulhosta. Kenkärämät
oli jaloissa, housut polvien kohdalta paikatut, rasvainen, kulunut
huopahattu oli toisella korvalla. Mies katseli syrjäkarein ja
epäilevästi Hokkaa, kun tämä lähestyi. Hokka veteli mielistellen
suippopartaansa ja lipsautti kieltään.

— Täällä sitä vain töissä tuhritaan, jollen minä väärin muista, niin
sinä olit ennen laivarenkinä Siirakki Raannin jahdissa.

— Olinhan minä, entäs sitten, luihusilmäinen mies sanoi ja murjotti.

— No sitten taidat tietää jotakin siitä haaksirikostakin...

— Mitäs minä, huonon palkan siellä sai, mistäs minä, Siirakki sen
paraiten tietää, kun yksin oli laivassa.

— Eikö ollut näkijää? Kuulehan, rupea minun kaljaasini laivamieheksi.

— Näinhän minä...

— Mitäs näit? Hyvät muonat ja rahat saat, kun pestin otat.

— Näinhän sen kantavan jotakin kajuuttaan ja kuulinhan minä hätähuudon.

— Oudon miehen? Tästä saat jo pestirahat.

— He, niin. Putosi mereen.

— Siirakkiko?

— Ei, vaan se Ervin mies.

— Itsestäänkö se, vai putosiko muuten...

— Oli siinä toraa ja tappelua kannella.

— Työnsikö Siirakki miehen mereen?

— En minä sitä varmuudella voi sanoa. Mutta likipitäen taisi niin olla.

— Mikset siitä ennen ole puhunut? Hokka tokaisi.

— Kun Siirakki voisi syyttää minua väärästä ilmiannosta tai väärästä
valasta. Ei ollut todistajia.

— Eikö Siirakki tunnusta?

— Eipä se siihen rysään lähde, luikertaa kuin ankeriainen ansasta.

— Kuule, tulehan myöhemmin, niin jutellaan tarkemmin asiasta, ehkä
kruununperämieskin haluaa sinulta jotakin tietää.

— Puhun mitä tiedän, en muuta.

— Hyvä. Sovittu asia. Tässä saat hyvän sikarin. Tule, illalla saat
ryypyn tai parikin partakyynärää.

Hokka läksi nyt pappilaan ottamaan selvää Siirakin asiasta. Samalla hän
aikoi kirjoittautua huomispäivän ripille. — Kvintti-Rietu kuuli tuulen
mukana kivipollarilla istuessaan kaikki. Hänellä oli hyvä korva niin
soitolle kuin puheellekin. Sanat kantautuivat selvästi hänen karvaisiin
korviinsa. Hän lähti hitaasti, hätäilemättä Siirakki Sakarinpojan
puheille. Tämä hätkähti, mutta tyyntyi pian ja sanoi:

Vai niin. Hokka aikoo minut ilmi-antaa.

Mutta minä tiedän, että olen viatoin. Mies, jonka muka murhasin, elää.
Näin sen omin silmin Tallinnassa »Kultapeuran» ravintolassa. Sinäkin,
Rietu, voit sen todistaa ja kruununperämieskin sen uskoo.

— Kyllä jos tiukalle ottaa. Mutta, Siirakki, ole varovainen. Kiistä
ja kiellä kaikki. Etkö tiedä, että Leander ja Ania jo ovat kotona.
Äsken ne tuotiin haaksirikosta länsirannalle. Olivat nälkään kuolla ja
Leander sytytti tuleen kalasaunasi hätämerkiksi.

— Vai teki sen Hokan oma poika, tyttäreni sulhanen muka.

— Mitäs siitä Hokka sanoo? Rietu uteli.

— Polttipa nyt poika hyppysensä. Vaadin poltosta korvausta.
Tuulimyllyni meni, en sitä nyt sure.

— Entä se laivarenkisi?

— Hulttio, huntti! Kavalsi entisen isäntänsä, valehtelija!

Kvintti-Rietu ja Siirakki erosivat. Siirakki kiiruhti käymään
kruununperämiehen luona saadakseen hyviä neuvoja. Hän kertoisi hänelle
kohtauksestansa Tallinnassa, ennenkuin Hokka ehtisi sekoittaa pelin.

Ania kertoili isälleen haaksirikosta Lokkiluodolla.

— Se oli paha juttu, se kalasaunan poltto, mutta eihän merihädässä
tiedä, mitä tekee.

— Viime tingassa tuli apu, sillä olimme jo nääntyä.

— Kamala oli se myrsky, se on kaatanut isoja honkia metsässä, pappilan
saarniakin se on katkennut, miesmuistiin en tiedä sellaista myrskyä.

— Englantilainen lastilaiva on heittänyt mereen ropsipuita, tukkia ja
lautoja. Nyt ne ajelehtii pitkin merta.

— Ne tuli nyt hyvään tarpeeseen, Anian isä sanoi. Myrsky siunasi taas
rantojamme.

— Kuinka niin, Ania kysyi.

— Nyt aletaan rakentaa. Mutta älä siitä vaan Leanderillekaan kerro.
Meillä on jo ollut kokouksia. Kivijalka on miltei valmis.

— Ja rakennukseen tarvitaan tukkeja, Ania arvasi.

— Niin, anivarhain lähdetään jahdilla merelle, ennenkuin Hokka saa
siitä vihiä.

— Ja pian se moottorikin saapuu.

— Niin, parasta, että pääset konepajaan, niin opit käyttämään näitä
uusia kulkuneuvoja.

— Niistä tulee suuri helpotus kalastajille, Ania sanoi.

— Mutta saarelaiset eivät tahdo sitä vielä ymmärtää.

— Kyllä nälkä opettaa, Ania lisäsi siihen ja meni aittaansa vaatteita
muuttamaan.

Siirakki Sakarinpoika astui kruununperämiehen konttoriin. Mosse Markkus
Maskulin, miehinen mies ja unikeko kavahti makuusohvaltaan pystyyn ja
hieroi silmiään.

— Vai sinäkö, Sakarinpoika, sieltä tulitkin. No sinä kävit taas
Tallinnassa?

— Niin kävin, toin tiiliä ja koetin samalla ottaa selvää siitä
haaveriselkkauksestakin.

— Se vaivaa sinua, koetetaan auttaa. Tulisipa tästä edes oikeusjuttu,
se piristäisi vanhaa nurkkasihteeriä.

— En minä lakiin tahtoisi mennä. Kävin etsimässä sitä nimetöntä
syyttäjääni.

— Ei ole tullut ilmiantajaa, muuten en voi ryhtyä mihinkään
toimenpiteisiin, kruununperämies sanoi.

— Kyllä sellainenkin voi tulla, mutta älkää uskoko sen puheita. Hokka
on taas liikkeellä. Niin, ja olisi minulla toinenkin asia. Hokan poika
Leander poltti Lokkiluodolla myrsky-yönä kalasaunani, siitä vaadin minä
nyt korvausta.

— Oletko Hokalle velkaa?

— Olen ja tällä minä sen nyt kuittaisin.

— Mutta siitä vain välit kiristyvät, Hokka voi keksiä jonkun juonen.
Olette ilmeisiä vihamiehiä ja siis jäävejä, kruununperämies sanoi
juristimaisesti.

— En minä nyt enää välitä vihasta, kun asiani on oikea.

— Oikeastaan sinun olisi pitänyt antaa haaste lautamies Lunnin kautta,
mutta minä toimitan asiasi kuitenkin perille. Saatte itse vastata
riidoistanne.

— En minä nyt mitään pelkää, kun löysin sen miehen.

— Minkä miehen? — Ahaa, sen haaverimiehen.

— Tai oikeastaan minä-näin sen miehen.

— Missä, Tallinnassa, arvasin, niin minä arvaan aina oikein.

— Niin. Se oli ihan samanlainen. Kvintti-Rietukin voi sen todistaa.

— Mutta ei sama, sama ei ole sama kuin samanlainen.

— Ihan sen näköinen, Siirakki selitteli.

— Eihän Rietu ole ennen nähnyt miestä. Joitteko siellä?

Siirakki sekaantui ja sopersi:

— Eihän me liikoja, mutta se mies oli päihtynyt.

— Entäs se mies?

— Kun se näki minut tupakansauhun seasta, niin se kavahti pystyyn ja
hoki kuin hullu: Sama mies!

— No oletko sinä sama mies? Ehkä se mies näki pikku-ukkoja?

— Se luuli kai murhanneensa minut, koska se juoksi kauhuissaan pakoon.

— Hahhaa! Murhattu juoksee surmaajaansa pakoon. Ja murhattu luulee
olevansa murhaaja. Oiva juttu, salapoliisiromaanin aihe, Rocambole...
Ne merimiehet ovat niin samannäköisiä, virolaiset etenkin. Ehkä sinäkin
erehdyit.

— En, en erehtynyt. Se sama mies uhkasi kerran minua.

— Ottaa sinut hengiltä? Asia mutkistuu yhä. Et voi olla kantaja ja
vastaaja yhtäaikaa. Audiatur et altera pars. Toistakin riitapuolta
täytyy kuulla.

— En ymmärrä tätä, viaton mies minä olen rikokseen.

— Voitko sinä todistaa alibisi?

— Mitäs se on?

— Voitko todistaa olleesi jossakin muualla, silloin kun rikos tapahtui,
jaalan kannella.

— En tiedä, enhän minä...

— Jos sinä sittenkin... mieti tarkkaan, ehkä äkkipikaisuudessa teit
hyökkäyksen.

— Puoiustaakseni itseäni.

— Niin, niin, asia ei ole selvä, ei ole todistajia...

— Kruununperämies, älkää uskoko, mitä sanotaan.

— Voinhan minä tiedustella Tallinnan viranomaisilta. Tyynny, koetan
ottaa asiasta selvän. Tule toiste, mutta älä tästä muille puhu, se vain
vahingoittaa omaa etuasi.

— Minä odotan, Siirakki sanoi ja meni.

Kruununperämies hykersi käsiään, hän oli saanut riitajutun tappaakseen
aikaansa.

— Muut tappavat toisiaan, minä tapan täällä vain aikaani, tai
kotikärpäsiä. Hyvä kun en vielä ole lasissa kärpäsiä nähnyt, hän mietti
ja hymyili omalle letkaukselleen ja alkoi taas lukea loppumatonta
Rocambolea.

Lauantaisaunat lämpisivät saaressa. Umpipihoista, puuntavien, korkeiden
lankkuaitauksien takaa kuului vihdan läiskettä. Pyhäpaidat yllään
miehet astelivat puoli-alasti pirtteihinsä ja joivat iltateensä.
Hokkakin oli kylpenyt, punakkana hän kulki nyt pukeutuneena portista
kujalle, toiset saarelaiset tervehtivät häntä päätä nyökäten,
toiset hiukan lakinsyrjää hipaisten. Tiellä kruununperämies tuli
häntä vastaan. Tämä ei voinut olla puhumatta Siirakin äskeisestä
haasteesta. Hokan veri kuohahti, silmät muljauttivat uhkaavasti kuin
ukkosenenteisesti. Hän päätti käydä papin luona. Kulki eteenpäin,
näki alakylän niityn laidassa sen uuden kivijalankin. Mutta hän ei
alentunut tiedustelemaan sen tarkoitusta. Hän oli siksi ylpeä, ei
hänen arvonsa sitä sallinut, kirkkoväärti kun oli ja kunnan esimies.
Ehkä siinä puuhattiin seurataloa. Olihan Pajunenkin kerran Hokan
mieliksi poikennut ovesta kuulemaan kokouksen menoa, mutta kaikki
vaikenivat hänet nähdessään, arvasivat kai asian, olivat alkaneet puhua
vain kirkon maalaamisesta. — Kai pappikin jo oli kylpenyt, häneltä,
vertaiseltaan Hokka voisi hiukan kysyä Siirakki Sakarinpojan käynnin
syytä. Hän arvasi, että se koski sitä haaksirikkoa. Olihan Hokkakin
muilta ostanut haaksihylkyjä, mutta hän ei koskaan itse käynyt niitä
ryöstämässä. Ja nyt Siirakki oli antanut Hokalle, omalle naapurilleen
haasteen. Eihän heidän välillään ollut kuin laho aita. Kun Hokka vain
puhaltaisikin, niin aita kaatuisi ja Siirakki sen mukana. Sellainen
kalasaunan röttelö, sehän olisi luhistunut myrskyssä, jollei Leander
olisi sitä hätäpäissään polttanut! Niin Nikodemuskin olisi tehnyt,
muuten olisi saanut saarella kyhjötellä ties kuinka kauan. Hätä ei lue
lakia. Mutta nyt Hokka lukisi Siirakille lakia. Näitä miettien Hokka
astui pappilan pihaan. Papin rouva lentää lemsahti juuri saunan ovesta
sekavin suortuvin, alushame huolimattomasti lanteilla leiskuen. Hän
nauraa virnisteli ja keimaili.

— Anteeksi, härra handelsmanni, härrasväki on hyvä ja on niin
ystävällinen että käy salin puolelle. Minä hiukan pukeudun ensin.
Kuistista hän vielä veikeili:

— Härra handelsmannin poika on pelastunut, minä kuulin siitä jo.
Sellainen komea ja kaunis nuori mies niinkuin härra handelsmannikin,
hehee. Oo, olisin minä vielä nuori ja naimaton — Iitta on kyllä kotona!

Sivulleen vilkaisematta Hokka astui lasikuistiin. Scavenius tuli
huoneesta ja pyysi istumaan.

— Niin, Hokka alkoi, voin minä tässäkin asiani kertoa. Onhan se
Siirakki Sakarinpoika Raanti käynyt täällä? Hokka sanoi tämän hyvin
virallisesti.

— On kyllä. Puhui siitä merimiehestä ja tiedusteli sen olinpaikkaa.

— No siitä minäkin tulin puhumaan. Ei se ole enää elossa. Siirakki on
sen jo ottanut hengiltä.

— Mitä, sinä liioittelet! Siirakki väitti, että on tapahtunut
tapaturma. Amsterdamin merimieslähetyskodista en ole vielä saanut
tarkempia tietoja.

— Kuinka sen selittää. Minä olen äsken saanut parempia tai oikeastaan
pahempia tietoja. Tapasin äsken rannassa erään jätkän, silminnäkijän,
hän voi todistaa toisin.

— Voitko sinä varmasti luottaa miehen sanoihin?

Hokka selitti nyt koko rantakeskustelun.

— Mutta sopisihan vielä odottaa, pappi sanoi valitellen.

— Siihen ei ole enää aikaa. Siirakki on saatava syytteeseen, muuten
ehkä karkaa. Kyllä minä pakotan kruununperämiehen tällä kertaa olemaan
kovana.

— Minä onnittelen sinua, Hokka, poikasi pelastumisen johdosta. Anian
isä kävi täällä ja toi kirkolle talvipuita. Anna Herran pehmittää
sydämesi, Hokka. Hengen myrskyssä me kerran kaikki taivumme kuin heikot
heinänkorret.

— Koska siitä kirkonmaalaamisesta ei tule mitään, niin minä lahjoitan
maali-aineet. — Olisipa Siirakki taipunut, kun lainasin hänelle rahaa
talon korjauksiin, mutta tämä rupesi salassa kaljaasia rustaamaan.
Olisi ollut hiukan kiitollinen, mutta eipäs, tahtoo nyt syyttää
Leanderia tahallisesta kalasaunan poltosta.

— Miksi te saarelaiset olette niin riitaisia? Eikö tätä asiaa voisi
sovitella n.s. rantakäräjillä, pappi sanoi.

— Ehei, siellä kukin puolustaa vain itseään. Soittavat vain suutaan.
Minä menen nyt.

— Kruununperämiehen luo?

— Niin, mutta ensin ilmoittaudun minä ripille.

— Etkö juo ensin teetä? pappi sanoi. Olet kova mies, Hokka.

— Niin olen, kun kovalle ottaa, hyvästi!

Hokka meni taakseen katsomatta. Rouva huuteli vielä ovelta, mutta Hokka
ei enää kuullut sitä.

Nikodemus Hokka tuli kotiin. Pappilasta palatessaan hän oli alkanut
epäröidä. Miilin mukana hän oli lähettänyt sanan kruununperämiehelle.
Hän odotti tätä nyt kotonaan. Kotona oli turvallisempi olo. Viskypöytä
odotti nurkassa. Jätkä ei vielä ollut saapunut. Kruununperämies tuli
myhäillen, vilkaisi heti isoon Highland Queen pulloon, ahne vilke
välähti hänen rasvoittuneen harmaissa silmissään.

— Pomperus pom! Ylämaan kuningatarta! Tiedätkös, Hokka, se on ensin
paahdettu vanhassa viinitynnyrissä, tämä on vanhaa vuosikertaa. Olethan
kuullut jutun kapteeni Grogista?

— Olen sen jo moneen kertaan kuullut. Nyt on vakavampi asia esillä. Se
Siirakin murhajuttu.

— Vai niin, kruununperämies sanoi hiukan hämmentyen.

— Niin, siitä olisi nyt otettava selvä. Olen tänne kutsunut todistajan,
Siirakin entisen laivarengin.

— Siirakki kävi luonani ja kertoi jo siitä haaksirikosta,
kruununperämies sanoi ja alkoi laittaa totia ja kulautti ennenkuin
Hokka kehoitti maistamaan. Minä jo kuulustelin Siirakkia hänen sitä
tietämättään, pitää aina ensin kauttarantaisesti olla puhuvinaan
joutavia.

— Joutavaa! Suoraan asiaan nyt täytyy käydä.

— Kiertoteitse, veliseni. Siirakki Sakarinpoika Raanti — tämän hän
sanoi kuivalla käräjä-äänellä — väittää Tallinnassa nähneensä miehen,
jonka taposta häntä muka syytetään. Pro et contra. Puolesta ja vastaan.
Asia ei ole vielä selvä.

— Siirakki valehtelee tai on erehtynyt. — Sinä Mosse Markkus olet
hiukan leväperäinen, varo itseäsi, juot liikaa, voit menettää virkasi,
sanon sen sinulle suoraan. Salakuljettajiltakin hankit juomia, kun
kaupunkiviinasi loppuvat. Olet tavallaan jäävi tässä asiassa. Nyt sinun
täytyy toimia.

— Älähäntä, kalanhäntä, maljasi, kautta Kalifornian, olethan itsekin
ostanut ryöstettyjä haaksihylkyjä. Rantavartija otti ennen aikaan kaksi
kolmattaosaa löydöstä, minä olen tyytynyt pieneen palkkioon luonnossa —
in natura. En minäkään kalasta elä, ja kala tahtoo uida, tiedäthän sen,
hehee.

— Sameassa vedessä on vain vontteja ja mutusia, Hokka mutisi.

Kruununperämies jatkoi:

— Ensin olin minäkin kovin virkaintoinen, mutta sain vihat niskaani.
Moni täkäläinen vallesmanni on saanut selkäänsä metsässä. Kalasta ei
elä näillä karuilla kallioilla, sen huomasin. Salakuljetus on vanha
ammatti tässä sokkeloisessa saaristossa, ei sitä kädenkäänteessä voi
irti juurruttaa, vähitellen... vähitellen...

— Vähitellen tästä saaresta tulee ehkä juoppoparantola, Hokka ivaili.

Kruununperämies nielaisi nolona lasinsa, alkoi tehdä uutta ja sopersi:

— Ethän sinä tosissasi uhkaile, olisitpa minun asemassani. Etkö voi
sopia Siirakin kanssa? Minä hänelle jo sanoin, ettei samanlainen mies
ole sama, ehkä Siirakki on erehtynyt.

— No alathan ymmärtää. Tuossa jo todistaja tuleekin, Hokka sanoi ja
käänsi lasinsa nurin. Yksi riittää!

Kyräillen hiukset silmillä laivarenki tuli huoneeseen ja asetti
lakkinsa nurkkaan.

— Niin, puhu nyt samaa, mitä rannassa äsken sanoit, Hokka käski.
Renki kaatoi ryypyn suuhunsa ja alkoi kuvailla. Kun hän oli puheensa
lopettanut, miehet istuivat vaiteliaina.

Kruununperämies otti asenteen niinkuin vanhat laamannitkin Mokran
käräjiä istuessaan.

— Höm, öhöm. Kuulitkos sinä todella yöstä hätähuudon?

— Kuulin, mies sanoi.

— Voitkos varmasti sanoa, oliko ääni vieraan vai Siirakki Sakarinpoika
Raannin?

— Sitä en varmaan voi väittää, kävi kova tuuli. Mutta näin minä
Siirakin soutavan jaalalle ja palaavan sieltä säkkiä kantaen.

— Montako syltä oli teidän jahtinne ja jaalan välillä, kruununperämies
kyseli.

— Ehkä viisikymmentä syltä, en sitä varmaan voi sanoa.

— Voitko mennä siitä valalle?

— Voin kyllä.

— Onkos sinulla puhdas mainetodistus. Et ole syytetyn vihamies etkä
sukulainen.

— En ole ja papintodistukseni kelpaa kyllä.

Hokka veteli tyytyväisenä suippopartaansa.

— Asia alkaa selvitä. Siirakki Sakarinpoika täytyy vangita, ettei
karkaa. Se on minun ajatukseni, ryhdy toimiin, kruununperämies.

— Täytyy olla sitova syy. Sinä Hokka siis olet ilmiantaja ja tämä mies
tässä todistaja. Mutta sanohan, mies, miten sinä pimeässä saatoit
erottaa miehet kannella.

— Silloin oli kuutamo, näin ja kuulin selvästi kaikki.

— Se muuttaa asian. Tässä olisi vielä ristikuulusteltava Kvintti-Rietua
ja muita renkejä. Mutta koska tämä ei ole oikea kuulustelupaikka,
niin täten ja tämän kautta ilmoitetaan, että asianomaisen todistajan
tulee itse tykönänsä ja lain uhalla käydä minun konttorissani huomenna
päivällä.

Kruununperämies nousi ja kätteli. Harvoin tapahtui, että hän olisi
kesken lähtenyt juomingeista. Maa alkoi polttaa, hän huomasi nyt
itsekin olevansa tukalassa tilassa. Viskypulloon vilkaisten hän lähti,
tekosyyksi sanoi liikarasituksen ja työnpaljouden.

Siirakki Sakarinpoika tuli rannasta häntä vastaan tyytyväinen ilme
kasvoillaan. Hän tervehti kruununperämiestä tutunomaisesti, mutta tämä
ei ollut häntä nyt huomaavinaan. Siirakki jäi sitä ihmetellen katsomaan
ja hymähti, kun luuli, että Mosse Markkus Maskulin taas oli hiukan
laitalastissa ja nousutuulella.




XIII


Saaren miehet olivat lähteneet merelle. Tieto tukkien ajelehtimisesta
oli saanut mielet kuohuksiin. Alakylän miehet pelkäsivät, että
yläkyläläiset nyrkkivoimalla metsäisellä Koilliskorkian rivillä
iltahämärissä voisivat joskus kostaa. Riita ja halu ehtiä ennen
löytöpaikalle oli verissä, sitä ei aina rantakäräjilläkään
voitu ratkaista. Siksi Ania ja hänen isänsä, Siirakki, Rietu,
luotsioltermanni ja vanhemmat jahtikipparit olivat jo ajoissa
lähteneet. Siitä toiset kalastajat olivat heille kateellisia ja
kiukkuisia. Siirakki Sakarinpoika oli käynyt levottomaksi tutkiskelun
takia, merellä hän saisi miettiä rauhassa ja meri tyynnyttäisi hänen
järkyttyneet hermonsa.

Raili oli myös ollut hyvin levoton Leanderin kohtalosta. Kun
myrskylinnut saapuivat kirkuen rannoille, vesi pakeni ja tyylimylly
romahti maahan, Raili oli juossut hätäännyksissään Hennan aittaan.
Sitä ennen hän oli tuntikausia seisonut Koilliskorkialla, oli
tähystellyt kaukaisia hyrskyjä suven suunnalla. Hän oli seisonut ihan
vuoren äkkijyrkän seinän kupeella. Siitä oli moni ennenkin syvyyteen
syöksynyt. Tuuli oli painanut menemään. Mutta Raili ei välittänyt
vaaroista vuorella, aitassa hän kyllä pelkäsi.

— Niin, niin, myrsky raivoaa, ei sen voimalle eikä omille pahoille
voimilleen mitään taida, kun se aika tulee. Sama se on rakkauden laita,
Raili. Sinä olet jo Leanderin kanssa liikaa leikkinyt, minä tiedän
sen...

— Niin, niin, minä pelkään, että...

— Että saat lapsen, niin.

— Etkös sinä, Henna, sinä kun tunnet lääkkeet ja taijat, voi sitä
estää... Äitivainaa synnytti kerran keskosen...

— Lapsi kulta, hourailetko? Se on synti ja se ajatuskin on jo synti.

— Minä olen siitä niin tuskissani, jotakin tapahtuu minussa.

— Niin on tapahtunut minun ja sinun äidillesi, sitä ei voi estää, vaan
se täytyy kestää. Kestää niinkuin kuolemankin tulo, ei sitäkään voi
estää.

— Ennen minä kuolisin, en kestä häpeää, mitä isä, kylä, pappi sanoo.
Leander ei siitä vielä tiedä...

— Pappi tahtoo sinut vihille. Mitäs siitä Hokka arvelee? Henna sanoi.

— Hokka on meille, minulle ja isälle vihainen, enkä minä mielestäni ole
muuta tehnyt kuin rakastanut, Raili sanoi ja huokasi.

— Olisit odottanut oikeaa hetkeä hää-yönä...

— En verelleni voinut mitään, tuli sääli Leanderia.

— Teissä raantisissa taitaa sittenkin olla jotakin espanjalaista,
kiihkeää ja malttamatonta.

— Enhän minä sukuperästäni mitään tiedä, enhän voi sille mitään, että
olen syntynyt.

— Et suinkaan, unukkani. Kerrotaan, Henna sanoi, että joku tsaari
kerran olisi lahjoittanut tämän saaren eräälle espanjalaiselle
hovimiehelle.

— Olenhan siitä kuullut, Raili sanoi raukeasti.

— Vietteli hoviherran poika täällä saaren nuoria neitosia, taidat olla
isyyttäsi sitä perua. Esi-isien teot lankeavat lapsien päälle. No,
eihän se ole sinun syntisi. Tule luokseni, kun mieltäsi ahdistaa. Ja
voithan sinä pahimman ajan tullen lähteä vaikka Viroon, Haapsaluun,
siellä sinulla on sukulaistäti hierojana mutakylpylässä. Kenenkään ei
tarvitse lehtolemmestäsi tietää. No, älä vetistele. Ole iloinen, kun
sinulle kerran lapsi syntyy. Toiset syntyy juuri silloin kun toiset
kuolee. En minäkään enää kauan elä, tunnen sen.

— Kuinka niin, täti?

— Minä aavistan aina toisten ihmisten tulon. Kerran näin
tullivahtimestarin rouvan kujan päässä ennenkuin hän ehti paikalleni.
Kaksi kertaa olen nähnyt kuoleman kasvot. Hokan veräjän pylväiden
päässä näin kaksi pääkalloa.

— Ehkä se oli vain harhanäky, katseenne sumukuva. Savusaunassa ovat
silmänne sumentuneet.

— Ei, ei. Ja musta, keltakorvainen kissa kyyräili portin pielessä,
vihreänkeltaiset silmät kiilsivät. Ei saaressa sellaista kissaa ole. —
Sinulle syntyy poika, Raili.

— Leanderin poika. Alan jo kapaloita valmistaa.

— Kunhan voisin saada Hokan mielen suosiolliseksi. Mutta siihen
eivät minun voimani riitä, olen jo vanha. Näin sanoen Henna asettui
levolle ja Raili lähti omaan aittaan odottamaan Leanderia ja myrskyn
taukoamista.

— Pari päivää olivat miehet etsiskelleet. Iltahämärässä he saapuivat
jahdeillaan ja haapioillaan. Kymmenittäin oli tukkeja sidottu köysillä
veneitten perään. Puoshaoilla oli niitä merestä noukittu ja jahdin
ruumaan nostettu. Rannat olivatkin jo täynnä pystypinoja. Niitä tukkeja
kuljetettiin jo rakennuspaikallekin. Lauri Lunni ja Ania johtivat töitä.

Saaressa oli puuhattu kalastajien osuuskauppaa. Kevääksi rakennuksen
piti valmistua, osuusmaksut oli jo merkitty. Toiset kalastajat olivat
suorittaneet osan velkaansa Nikodemus Hokalle. Siirakki Sakarinpoika
sekä muut velalliset olivat siirtäneet talojensa omistusoikeuden
lapsilleen. Kruununperämiestä kaivelivat vieläkin kauppiaan pistosanat
ja uhkaukset. Hokka voisi syyttää häntä virkavirheestä, laiminlyönnistä
ja rikoksen salaamisesta. Siksi kruununperämies nyt pelkäsi. Hän oli
kahdenkesken kuulustellut rantajätkää, todistus oli sitova. Mutta ehkä
ilmestyisi lieventäviä asianhaaroja ja Siirakki Sakarinpoika pääsisi
vähällä. Hokka ei koskaan pohjaltaan ymmärtänyt kanssaihmistensä
kärsimyksiä, häneltä puuttui säälintunne, eikä hänellä ollut herkkää
vaistoa aavistamaan toisten tunteita. Hänellä oli vain tarkka vainu.
Mutta tässä rikosasiassa ei nyt auttanut vanha ystävyys. Se ei saisi
järkyttää oikeuden päätöstä eikä omaa harkintaa. Niin, kruununperämies
oli sen harkinnut. Yöllä hän oli sitä miettinyt Rocambolea lukiessaan.
Hänen täytyi tehdä velvollisuutensa, hänen täytyi nyt ryhtyä
lopulliseen asian ratkaisuun, vaikka se koskisikin. Mutta hän tekisi
sen hellävaroen, Siirakin huomaamatta lopullista tarkoitusta. Sillä
muuten hän, kruununperämies, voisi menettää virkansa. Hän ilmoittaisi
Siirakki Sakarinpojalle ajatuksensa ja ilmaisisi sen lievästi ja
antaisi toiveita. Mutta vastenmielistä tämä oli. Rohkaistakseen
mieltään kruununperämies kaatoi pari ryyppyä pikariin ja nielaisi ne
kovasti irvistellen. Sitten hän otti kaapista käsiraudat ja lähti
tapaamaan Siirakki Sakarinpoikaa. Hän ei myhäillyt tapansa mukaan
vastaantulijoille, ei syöttänyt lapsille makeisia eikä nipistellyt
punaposkisten neitosten poskia ja pohkeita. Hän oli nyt tavattoman
totinen.

Siirakki Sakarinpoika, mykkä Tommi ja Kvintti-Rietu olivat jahdilla
kotimatkalla saareen. He olivat jo toisen kerran käyneet ajopuita
mereltä hakemassa. Oli myötätuuH, hyvää kyytiä kulki vanha jahti. Hyvä
oli saalis ja hyvä oli miestenkin mieli. Mykkä-Tommi oli peräsimessä,
Siirakki ja Kvintti-Rietu istuivat alhaalla kajuutassa ja pelasivat
virolaisilla pelikorteilla kolmen pennin nakkia.

— Luuletkos sinä, Siirakki, että nämä tukit teilaavat parempiin suihin?
Ulkomaille me myymme tukkeja ja ne palaavat hammastikkuina, pisteli nyt
Rietu. Saammeko ne pitää? Eihän meitä sen vuoksi vangita.

— Ennen oli rantaoikeus, sai pitää kaikki, nyt kruunu ottaa osansa.

— Jos vuosi ja päivä on kulunut eikä kukaan tukkeja nouda, niin saamme
ne pitää ominamme.

— Kuka hullu niitä kaikilta Suomenlahden kalastajilta jaksaisi periä.
Jäisivät mätänemään. Voisimmehan vaatia korjaamispalkkaa ja se kävisi
enkelsmannillekin kalliiksi. Eihän meitä sentähden tiilenpäitä panna
lukemaan.

— Eihän sitä aina tiedä, koska kruunun käsi kouraisee, Siirakki sanoi
ja paiskasi kortit pöytään.

— Sinusta tuli pieti, Kvintti-Rietu kivahti, Mitäs nyt tehdään aikamme
kuluksi. Kerrohan joku kipparijuttu, Siirakki, sinun iso-isäsihän
joutui enkelsmannin vangiksi Kriminsodan aikana. Tokinainen poika
tosiaan.

— Niin, joutui vangiksi, tai oikeammin, ottivat pojan luotsiksi
sotalaivaan, kun isoisä oli kalassa mantereen puolella.

— Kävikö se enkelsmanni meidänkin saaressa?

— Kävi se. Kaikki saaren miehet oli komennettu mantereelle, sotalaivat
ankkuroivat Koilliskorkian taakse. Meripojat soutivat saareen. Pari
ukkoa oli piilossa kallioiden takana. Enkelsmanni ravisti ne hereille,
lupasi rahaa ja muonaa. Ja niin palasi kansa takaisin saarelle.
Sika, joka oli laihana saareen jäänyt, oli lihava kuin iiliäinen.
Niillä pojilla oli paljon kuljetuslaivoja, sieltä tuotiin maihin
silavaa, säilykkeitä, makkaraa, häränlihaa. Tulivat ostamaan munia ja
kaloja. Eikä ne ampuneet tykeistään yhtäkään laukausta saaren kylään.
Ilotulituksia räiskyttelivät, kun ryssä oli saanut selkäänsä Viaporin
luona, ja pappilassa oli kemut.

— Entä isoisäsi, kuinkas hänen kävi?

— Enkelsmanni lupasi viedä Lontooseen, mutta ei siitä kuitenkaan mitään
tullut. Entinen pappi järjesti asian.

— Kuinka niin? Siperiaanhan sellaisesta olisi voinut joutua.

— Niin, maankavalluksesta syytettynä.

— Kuinkas sen papin kävi?

— Niin, pappilassa kun oli pidot, niin piika keittiössä kuuli salista
huutoa ja luuli, että papille tehdään pahaa.

— Osasiko se edes riidellä upseerien kanssa?

— Osasi englanninkieltä kuten isoisäkin. Siksi ottivatkin oppaaksi.

— No mitäs ne sille papille tekivät, Rietu kysyi.

— Kun tyttö riensi saliin, hän näki samppanjapulloja pöydällä ja
meriupseerit heittivät pappia tuolilla ilmaan. Olivat riemastuneet
siitä, että pappi taisi heidän kotimaansa kieltä.

— Kuinkas isoisän kävi, kun rauha tehtiin?

— Pappi tiedusteli varovasti tuomiokapitulilta, mitä hänen tässä
tapauksessa piti tehdä pojan pelastamiseksi.

— Entä kapituli ja korkeat herrat?

— Kapituli vastasi, että mitä kerran pastori on tehnyt, ei sitä enää
muuksi muuttaa voi. Pastori oli selittänyt, että enkelsmanni oli
väkisin ottanut isoisän luotsiksi.

— Pelasti poika nahkansa. Sinun isäsi isän isät ovat varmaan
kuljettaneet Cadizista espanjalaista suolaa Jaavaan, tuoneet sieltä
kahvia ja keplotelleet salatavaraa Pyreneitten yli Ranskaan. — Ei sinua
vielä ole vangittu, aina olet sinäkin, vanha vekkuli, pelisi pärjännyt.

— Eihän sitä tiedä edeltäpäin koskaan mitään. Ethän sinäkään, Rietu,
taida olla tavallista pelimanni-suutarin sukua.

— Suvussa on susia ja perheissä on perhanoita, Kvintti-Rietu veisteli.

Sanaleikkiin yhtyen Siirakki kompaili:

— Kerrotaan, että joku sinun isoisäsi sen itämaisen sodan aikana
rantapatterin takaa pommitti ryssäläisiä kuljetusproomuja, laittoi
raportin Pietariin, että oli ampunut upoksiin englantilaisen laivan ja
sai siitä hyvästä stanislavkan.

— Ei se ollut minun isoisäni.

— Niin, niin, se Pihlhjärta olikin toinen mies.

— Se oli minun isoäitini lanko.

— No mitäs se teki?

— Kun enkelsmannin laiva oli merellä ankkurissa — siihen aikaan
käytettiin myös puunjuurista tehtyjä ankkuriketjuja — niin se
Pihlhjärta sitoi päähänsä valkoisen liinan, niin että se hämärissä
näytti merenkuohalta, kun hän veitsi hampaissa ui laivan kylkeen ja
viilsi kettingit poikki niin, että laiva joutui tuuliajolle. Siitä
hyvästä Viinikainen aateloitiin Pihlhjärtaksi ja keisari lahjoitti
hänelle maatilankin mantereella, Kvintti-Rietu kertoi hiukan
itsetietoisesti.

Siihen Siirakki päätteli:

— Me emme olekaan mitään tavallisia mamman poikia. Mutta, huh, mitäs se
meitä nyt auttaa. Sinä leikkaat lestejä ja minä veistelen pikkulaivoja.

— Veistelethän joskus sukkeluuksiakin, Rietu sanoi. Mutta kas tuolla se
kotisaari jo sinistääkin.

Siirakki nousi ja varjosti kädellään silmiään.

— Mitähän se Hokka nyt arvelee, kun kalastajat saavat oman kaupan?
Rietu vihjaili hiukan vahingoniloisesti.

— Hokka minua vihaa, Siirakki sanoi katkerasti.

— Ja poika rakastaa tytärtäsi.

— En mene puun ja kuoren väliin. Tiedäthän sinä, Rietu, mitä siellä on?

— Mistas minä... Makeata mahlaa kai...

— Toukka siellä on ja paha toukka onkin.

— Niin, niin, ne nuoret on nuoria kuin sotkat soitimellaan...

— Sopikoot nuoret, en minä puutu siihen asiaan.

Leanderilla ja Raililla ei ollut aavistustakaan siitä mielenmyrskystä,
mikä oli käynyt yli saaren. Hokka ei tavallisesti puhunut pojalleen
omista asioistaan eikä Raili koskaan kysellyt isänsä salaisiakaan
retkiä. Leander oli jäänyt puotipöydän taakse eikä kulkenut kylillä,
oli väitellyt muita saarelaisia. Isän antama kultakello oli
velvoittanut häntä.

— Raili ei huomannut isän kotiin tuloa mereltä, hän oli mennyt lehmiä
vastaan kantaen säkissä vattupensaiden ja pihlajan oksia. Sitä ennen
hän oli käynyt lähimetsässä hirsikosta lastuja ja risuja kokoomassa.
Pukapuilla ja nauhoilla oli hän sitonut ison kasan selkäänsä, niin
ettei hänen kaunismuotoista päätään takaapäin voinut erottaa. Ei
Leanderin valpas silmä huomannut kruununperämiestä, kun tämä kulki
Siirakki Sakarinpojan punaisen lauta-aitauksen solaportista pihaan.
Vähää sitä ennen Hokka oli kotiin palaavalle naapurin kipparille
huutanut:

— Joutaa tuo aita jo poikkeen. Sitten Hokka oli potkaissut aidan
kumoon. Onko sinulla kananpesä päässäsi? Kananvaras!

— Kuinka niin? Siirakki kyseli.

— Kun et lakkia kohota. Talosi on nyt minun, velastasi sen otan
haltuuni.

— Ettäs uskallat, kivahti Siirakki, si-sinä vanha susi!

— Pian saat paremman asunnon.

— Mitäs sillä tarkoitat?

— Pian sen saat nähdä. — Hokka oli vetäytynyt kulmahuoneeseensa ja
kiskonut verhot akkunoihin.

Samassa kruununperämies astui suoraan Siirakin tupaan. Siirakki
Sakarinpoika hätkähti ja pyysi istumaan.

— En jouda nyt istumaan, etkä sinäkään.

— Mitä aiotte, Siirakki sanoi ja unohti sinuttelemisen.

— Minun täytyy vangita sinut. Laivarenki syyttää sinua taposta. —

— Ensin tutkitaan ennenkuin hutkitaan, Siirakki sanoi. Olenhan syytön,
se mies elää...

— Sitä ei ole toteen näytetty.

Kruununperämies aikoi kytkeä käsiraudat Siirakin ranteisiin.

— Älä, älä, veikkonen, enhän minä karkaa, seuraanhan minä muutenkin.

— Vasten tahtoani tämän teen. Ole levollinen, menemme hiljaa sinun
jahtiisi, purjehdimme läpi yön rantakaupunkiin ja minä jätän sinut
viranomaisille.

— Mikä häpeä! Mitäs tästä kyläläiset ja Raili, oma tyttäreni sanoo?

— Kukaan ei saa tästä mitään tietää. Sait äkkiä hermokohtauksen. Minä
olen vienyt sinut sydänvikasi takia sairaalaan. Linnassa ei sinua
kukaan näe eikä tunne. Umpivaunuilla tulet ja umpivaunuilla lähdet.
Parin kuukauden kuluttua olet parantunut ja palaat taas kotiin.

— Miksi minua kohtalo näin vainoaa?

— Ehkä kaikki kääntyy hyväksesi. Mieluummin olisin minä pistänyt
Nikodemus Hokan rautoihin. Otetaan Mykkä-Tommi mukaan. Hän ei ainakaan
voi juoruta. Tule, seuraa minua!

Miehet menivät rantaan ja soutivat jahdille. Harvat rannalla seisojat
luulivat, että kruununperämiehellä taas oli jotkut kujeet mielessä.
Tommi nosti ankkurin ja jahti lähti kulkemaan eri tietä, mistä se
juuri äsken oli tullut. Koko matkalla ei Siirakki puhunut sanaakaan.
Hän oli nyt yhtä yksinäinen kuin Tommikin, joka peräpiitalla käänteli
ohjauspyörää. Kruununperämies nukkui kajuutassa.

Illalla Leander koputti Railin aittaan:

— Raili rakas, avaa! Leander kuuli aitasta nyyhkytystä.

— En voi, minä en tahdo.

— Olethan sinä ennenkin... mikäs sinua nyt vaivaa?

— Et sinä minusta nyt välitä.

— Kuinka niin, selitä, en ymmärrä.

— En ole sinulle kelvollinen.

— Mitä on tapahtunut?

— Kun tulin kotiin lypsystä, en löytänyt isää mistään.

— Ehkä hän on taas lähtenyt merelle.

— Lähti, niin, kruununperämiehen kanssa, sen aavistin, kun isä ei
sanonut tällä kertaa mitään.

— Mistäs sen arvasit, Leander kysyi.

— Onhan se puiden kokoaminen luvallista.

— Onhan se.

— Eikä ottanut isä edes eväitä. Minä aavistan, että jotain on
tapahtunut, ei hän omin tahdoin ole mennyt.

— Kuka on siihen syypää?

— Sinun isäsi, Leander.

— Mitä, isä, Nikodemus, mitä sanot?

— Isäsi kutsui kotiinsa kruununperämiehen ja siellä oli eräs
laivarenkikin, renttu, mikä lie. Minä kuulin avo-akkunasta kaikki, ne
puhuivat jostakin...

— Mistä, mistä, kerro.

— Haaverista ja jostakin rikoksesta...

— Mitä isällesi on tehty?

— Isä on viety...

— Vangittu, Leander sanoi ja huokasi.

— Niin,

— Voi, isä, isä Nikodemus, miksikäs minulle tämän teit! Sinä tapoit nyt
minussa rakkauden...

— Minuunko? nyyhkytti Raili.

— Rakkauden omaan isääni. — Aukaisehan ovi. Minä lohdutan kuten
ennenkin.

— En nyt voi, tahdon olla yksin.

— Mutta minä ikävöin sinua, minä silitän pois kyyneleet, suutelen pois
surusi.

— Ei, ei, mene, Leander, minä en nyt tahdo...

— Minä ymmärrän sen... kun isäsi nyt on poissa, missä ja minne
viety. Voi maailman kataluutta, valhetta ja vihaa! Mutta minä uskon
isäsi syyttömyyteen. Usko minua, isäsi palaa puhtaana maineeltaan ja
mieleltään.

— Ja sinun isäsi kulkee vapaana.

— Oh, millä hinnalla me ihmiset elämme. Toisen onnettomuus on toisen
onni, toisen kuolema on toisen elämä.

— Mene, Leander, joku voi kuulla.

— Minä menen, Leander sanoi hiljaa.

— Minä en jaksa elää ilman isää, hän on aina ollut niin hyvä ja hellä
minulle. Minä en jaksa tätä kestää.

— Nuku ja tyynny, Raili. Huomenna ehkä kaikki selviää, on tapahtunut
erehdys.

Leander hiipi huoneeseensa, mutta sinä yönä ei hän saanut unta
silmiinsä. Kirja putosi yöpöydältä lattialle ja hän vaipui lopulta
raskaaseen, horroksentapaiseen unitilaan.

Mutta Nikodemus Hokka nukkui sikeästi nahkasohvallaan, yhtä sikeästi
kuin kruununperämies kajuutassa, jonka pöydällä oli loppuun juotu
viinapullo. Hokka ei herännyt edes siihen, että hyljekoira Ranni
kivellään haukkui myöhäisiä yökulkijoita.




XIV


Raili oli käynyt aallonmurtajalla, istunut, itkenyt isää ja odottanut
laiturilla. Oli kiivennyt vuorellekin. Ei näkynyt tuttua, paikattua
purjetta. Ja kun se saapui, isä ei ollut seisomassa peräpiitalla. Tommi
siellä vain kyhjötti ja kruununperämies astui hoiperrellen maihin.
Olihan Raili ensin yrittänyt kysellä Tommiltakin jotakin, Tommi vain
liikutteli suonenvedontapaisesti suupielihän, räpytti tuskallisesti
silmiään ja mongersi sekavan sanan, josta ei saanut tolkkua. Sitten
Raili ei enää kysellyt keneltäkään, arvasihan hän asian muutenkin.
Hän alkoi kartella ihmisiä, kylpi yksin saunassa, kiristi vyötään,
ei käynyt Hokan puodissakaan. Yksin keitti ruokansa, Tommillekin,
omasta ryytimaasta noukki kasviksia, jauhoja oli vielä laarissa ja
perunoita maassa. Ei hän enää käynyt naisten kanssa kala-aitassa
haileja perkaamassa kuten ennen. Isoja verkkoja riippui vapeilla.
Miehet pudistelivat verkonsilmuista kaloja ja läiskäyttivät niitä
puupermannolle ja aitan nurkkiin. Naiset kokosivat niitä moltteihinsa.
Vinkeät vaimot olivat epäilevästi vilkaisseet Railiin, kun tämä
soppeen vetäytyneenä oli kyyristynyt perkausmolttinsa ääreen. Samat
laiskanlihavat naiset olivat vuosikausien aikana synnyttäneet paljon
lapsia. Siirtyneet synnytysvuoteesta heti aviovuoteeseen, ei rakkauden,
vaan viettinsä pakosta. Eivät lepoa suoneet omalle alhaiselle
luonnolleen. Luontokin lepäsi, eihän omenapuukaan joka vuosi hedelmiä
kantanut, sen Raili hyvin tiesi. Nämä samat salasaastaiset tuomitsivat
hänet nyt portoksi. — Harvoin Raili päästi Leanderin enää aittaansa. Ja
hän vältteli ihmisten takia tapaamasta Leanderia nyt Morjan mäelläkin.
Joskus Leander oli jostakin ilokekkeristä palatessaan koettanut
avatakin aitan oven. Kesäöinen, raikas rakkauden korkea hetki ei enää
uudistunut. Nuoret olivat kinastelleet, kiihottuneetkin, Leander oli
syyttänyt kylmyydestä ja ynseydestä. Uhkaillen Leander oli leppymättä
lähtenyt, mutta kun Leander viipyi joskus poissa viikonkin, Raili kävi
rauhattomaksi, katui ja kiihtyi, kaipasi ja osoitti kohdatessa taas
rajua hellyyttä, jota Leander ihmetteli. Iloinen, suvinen ensi huumaus
oli haihtunut. Mieluummin Raili kuljeskeli nyt yksin metsäpoluilla,
missä sai olla rauhassa, kävi lehmiä hakemassa. Yhtä usein ei
Leander häntä enää sinne saatellut. Ne elikot eksyilivätkin nyt yhä
loitommalle, kivikkoisiin rotkoihin takamaille. Veeraa, Meriä ja muita
tyttöjä Raili nyt vältteli. Harvemmin hän kävi Hennankin luona.

Henna olikin käynyt jo raihnaiseksi, ei enää jaksanut aitastaan käydä
kylänlaidasta, isosta kaivosta vettä noutamassa. Sen ohi kierteli pieni
puro läpi kuivan hietikon, virtasi liivalle ja merenlahteen. Niin
ehtyi nyt vanhuksenkin elämä. Aitan ympärillä oli omituisen hiljaista,
ei tuulen tohahdusta. Henna istui vuoteella ja mietti. Hän aavisteli
loppuaan, näki näkyjään ja luki ilmestyskirjasta: »Neljä enkeliä seisoi
maan neljällä kulmalla ja piti kiinni maan neljää tuulta, jottei mikään
pääsisi puhaltamaan maan päälle eikä meren päälle.» Henna näki kuin
hengessä aamuruskoa katsellessaan enkelin, Liitäjän kohoavan auringon
noususta. »Ja taivaassa oli avoin ovi ja siellä oli valtaistuin ja sen
ympärillä taivaankaari. Ja valtaistuimesta lähti salamoita, sen edessä
paloi seitsemän tulisoihtua, jotka ovat ne seitsemän Jumalan henkeä...»

Mitä Raili mietti omassa aitassaan? Ajatteliko kesän ja kaiken kauniin
katoamista, lemmen-öiden valon himmenemistä ja aamun kylmenemistä oudon
syksyn oven edessä. Hän oli herännyt kuin suloisesta yön unesta kolean
päivän totisuuteen.

Ei Raili enää käynyt rannassa kurikkoineen poukkuja pesemässä.
Hokkaa, Leanderin isää hän nyt melkein vihasi, samaa miestä, jonka
suonissa sykki samaa verta kuin Leanderissakin ja nyt hänen omassa
ruumiissaan... jatkuva suloisen synnin siemen polvesta polveen. Oli
se kummallista. Toisinaan Raili ei sietänyt Leanderinkaan katsetta.
Kun Leander joskus silmillään hyväillen seurasi Railin solakan varren
liikkeitä, lensivät hänen kasvonsa ruskeanpunaisiksi ja hän sävähti:

— Mitä sinä minua katsot?

— Ethän katsomisesta pahene. Kaunis, kiehtova olet, Raili.

— En pahene enkä parane. Rumaksi minä tässä tulen, varhain minä
vanhenen. — Sitten Raili äkkiä kääntyi ympäri ja alkoi puhua jotain
joutavia.

Ja kruununperämiestä hän ihan inhosi. Kun tämä kutitti häntä tiellä
leuan alle, hän löi tunkeilevan kättä ja juoksi tiehensä. Sellainen
oli nyt Raili, onneton ja osaton. Nuoressa äitiydessään kuin ihana
Magdaleena ja puhdas madonna, kaunis ja koskematon. —

Syysilmat olivat jo kylmenneet, lehti puusta pudonnut. Railin pihan
kottaraiset olivat jo aikoja sitten lehahtaneet eteläisille maille.
Aidanseipäillä istuen ja virskuen ne olivat opettaneet poikasiaan
pitkälle lennolle. Leander katsoi niiden lähdön lentoa ja muisti
ensimmäisen hennon sylinannin naapuripuun rungon alla. Kuinka aika oli
rientänyt ja muuttunut. — Vanha, lihava majakanvartija ei enää polvensa
takia jaksanut aina kiivetä jyrkkää, hiidenpellon viereistä, mukulaista
laperikon rinnettä Koilliskorkialle suurta loistelamppua sytyttämään.
Sen valo häikäisi paksujen lasilinssien läpi tunkeutuessaan, se valaisi
koko vuoren ja näkyi kauas merellä harhaileville laivoille. Leander oli
jo poikana oppinut hoitamaan näitä valonsäteitä. Niin hän istui nyt
kerran vuoroaan vuorella lasitornissa. Silloin hän näki kaukana kuin
valkean, pienen pilven lähenevän. Se lensi yli meren suoraan majakkaa
kohden. Pian ilma kaikui kimeistä villihanhien äänistä. Ne parveilivat
majakan ympärillä, lensivät häikäisevää valoa kohden, löivät päänsä
sokeiksi loistavaa lasia vasten ja useat putosivat kuolleina kalliolle.
Leander vei ne selässään kantaen alas niittylaaksoille, niiden
liepeillä lepäävään kotikyläänsä. Armoton syksy oli jo tullut ja
vuorten varjot vain pitenivät alas alastomiin onkaloihin ja synkkään
liivalampeen päin vuoren pimeällä pohjalla. Raskaasti Leander astui,
raskaasti huokasi.

Kylmien ilmojen takia oli vanha Henna jo muuttanut aitastaan
rakennuksen ullakkohuoneeseen. Siellä hän lepäsi vuoteellaan, hänen
täytyi levätä tavan takaa. Kädet vapisivat, verkon käpy putosi ja
silmut sekaantuivat. Huoneen seinustalla kasvoi visakoivu. Se oli
keskikohdalta pyöreäksi käyristynyt, istuimen tapaiseksi ja sitä
sanottiin keisarintuoliksi. Lapsina Leander ja Raili olivat leikkineet
siinä tuolissa keisarin hovinpitoa ja tanssiaisia. Huoneen yhden
akkunan kulma oli rikkoutunut ja siitä reiästä oli tunkeutunut oksa.
Se viheriöitsi aina huoneen lämmössä, vaikka lehdet ulkona jo olivat
varisseet. Sitä viheriöivää oksaa Henna vuoteeltaan katseli, siitä
Liitäjä, hänen henkensä haltija haasteli hänelle ilmojen kieltä,
sen vedenpaisumuksen öljylehvän kautta. Niin hän kuvitteli, ja näki
näkyjään ja luki Johanneksen ilmestyskirjaa. Kerran hän sitten kompuroi
alas pihalle, asetti kädet silmilleen ja tuijotti portinpylvääseen,
huitoi käsillään ja kaatui kynnykselle pyörtyneenä. Siitä ei vanha
Henna enää noussut. Leander istui vuoteen jalkopäässä ja koetti hieroa
hänen sinikuhmuisia raajojaan. Kerran Henna heräsi horroksestaan,
kohosi istualleen, katseli ympärilleen ja sivulleen ikäänkuin hän olisi
viereisessä vuoteessa nähnyt oman henkiruumiinsa. Hän tuijotti johonkin
olemattomaan, outoon olentoon ja sopersi:

— Miksei tuota ruumista jo viedä kellariin! Sehän on jo kylmä ja
kuollut.

Leander koetti selittää:

— Enhän minä, Henna, näe mitään —.

— Mutta minä näen! Leander, ala jo veistellä kirstua. —

Kaksi päivää Henna lepäsi siten horteissaan ja höpisi Liitäjästä ja
taivaan enkeleistä. Salaa kävi siellä kerran Railikin, kun Hokka oli
matkoilla. Käsi kädessä Leander ja Raili odottivat hengen lähtöä.
Vanha Henna heräsi, kohosi istualleen, kirkastunein silmin jäi hän
katselemaan akkunaa, nosti käden otsalleen ja retkahti vuoteelle.
Kerran vain hän puristi huuliaan. Henki oli liitänyt suojelijansa
siivillä viheriäisen oksan lomitse kuin perhonen kotelostaan. Näin
Leander ajatteli, painoi Hennan silmäluomet kiinni, ja Raili asetti
kädet rinnalle. Seuraavana päivänä oli vihreä oksa myrskyn taittamana
kuihtuneena pudonnut lattialle.

Hautauspäivä oli jo määrätty. Läheiset naissukulaiset olivat pesseet
ruumiin. Hokka ja Leander olivat vanhan saarelaistavan mukaan itse
veistäneet kirstun, Leander ristin ja sen pään kolmionmuotoiseksi
ja kiinnittänyt sen keskelle valkean, lakastumattoman vahakukkasen.
Sitten alkoivat kutsuvieraat, edellä Hokka ja Leander, kantaa mustaa
ruumiskirstua uudelle hautausmaalle liivalahden toiselle puolelle
pitkin liivarantaa. Kulkueen edetessä kyläläiset väistyivät läheiseen
petäjikköön antaakseen tietä ja rauhaa vainajalle hänen viimeisellä
matkallaan. Lahden vedenraja oli kostea ja kovettunut, joten eivät
kantajien jalat uponneet lentohiekkaan, mikä ulottui kiviaitaan
asti ja ryömi sen ylitsekin. Olisipa joukossa nähty valkokaapuisia,
punakauluksisia kuoripoikia, saattueessa suitsutusastiat käsissä, niin
olisi voinut kuvitella kulkuetta vuosisataiseksi muinaismenoksi.

Hautausmaan portin edessä oli laakea, paatinen »lepokivi», sille
kirstu ensin asetettiin. Ruumisvirttä veisaten siinä seistiin avopäin.
Mustahameiset ja mustahuiviset vaimot pitivät käsissään edessään
valkoiseen nenäliinaan käärittyä, pientä, mustaa virsikirjaa, kuin
monstranssia, niinkuin nunnat jossakin katolilaisessa kulkueessa,
miehet sinisentummissa kotikutoisissaan astelivat vakaina arkun
jäljessä, Leander olallaan ristiä kantaen. Jäljessä kulki Scavenius,
musta papin pitkätakki yllään ja valkoiset liperit kaulalla. Hokka
ei vilkaissut sivulleen, katseli eteensä eikä arkkuun edellään. Ei
häntä huolestuttanut eikä kiinnostanut itse hautajaiskulkue, vaan
se seikka, että hän tavallaan kulki siinä arvon miehenä kulkueen
keskipisteenä. Mutta hän ei tiennyt, että moni loi häneen paheksuvia
katseita. Hänen menettelyään Siirakki Sakarinpojan jutussa moitittiin.
Kvintti-Rietun ilmoituksen ja kruununperämiehenkin lörpöttelyn kautta
kylään oli levinnyt huhu, että Nikodemus Hokka oli toimittanut
Siirakin, ensin kruununperämiehen kuulusteltavaksi ja sitten
langettanut hänen ylitsensä ennenaikaisen syytöksen. Hokka oli nyt
syynä Siirakin vangitsemiseen. Ei oikein tahdottu uskoa, että Siirakki
olisi ollut syyllinen. Hokka oli saanut aiheen kostoon ja Siirakin
talon takavarikoimiseen siitä hyötyäkseen. Mutta Hokka ei onnistunut
laskelmissaan, sillä Anian isä, Lunni, oli Railin holhoojana ryhtynyt
myymään osan Siirakin metsää ja niittypalstoja, maksoi hänen velkansa
ja toimitti talon takaisin.

Mosse Markkus Maskulin oli tässä hautaussaatossa kuin sivullinen
tyhjäntoimittaja, hiukan kuin häpeissään. Hän mietti vain
hautajaiskemuja ja pitopöytää ryyppyineen. Ensin oli luultu,
että Siirakki olisi sairastunut, mutta nyt epäiltiin hiukan
kruununperämiestäkin juonien punojaksi.

Raili oli aitastaan hiipinyt joukon jälkipäähän, kun hänen
lohduttajaansa ja hyväntekijäänsä nyt kannettiin viimeiseen lepoon.
Monet Hennan parantamat kyläläiset pyyhkivät kyyneltään, kun arkku
kannettiin portista hautuumaalle. Viereisen paarihuoneen akkunaan
vedettiin nyt valkoinen, mustaristinen lippu. Kirkontornista
liivalahden toisella puolella huomasi sen kellonsoittaja ja alkoi
liikutella kuolinkelloja. Arkku laskettiin hautaan. Scavenius asetti
hattunsa lapion varrelle ja alkoi puhua hiljaisella äänellä. Hän puhui
parantajasta, joka ei lopulta voinut itseään parantaa, jonka hengen
hänen Liitäjänsä, hänen suojaenkelinsä nyt oli vienyt kuin viheriöivän
lehvän pyhän kyyhkysen mukana ylös Ikuisen istuimen juurelle.
Hänelle, kaiken parantajalle ja kaitsijalle kelpasi niin lilja kuin
nokkonen, niin taikataimi kuin rikkaruohokin taivaan suuressa,
suloisessa yrttitarhassa. Moni itki tälle kauniille vertauskuvalle ja
mielenliikutus läikähti kaikkien rinnoissa, kun Leander pää painuneena
astui umpeenluodun haudan ääreen, pystytti ristin kummulle ja laski
siihen kuivuneen, taittuneen koivunoksan.

Raili oli hiipinyt Rannin seuraamana kiviaidan taakse. Sieltä hän
kurkisteli lopettajaisia. Tuolla kulki Hokka ja kruuunperämies.
Puhuivatko he pahaa isästä? Ania ja Leander kulkivat heidän takanaan
ja Anian isä kuiskasi jotakin luotsioltermannille. Mistä he puhuivat?
Uudesta puodista ja moottoreista? Kukaan ei puhunut vanhasta tädistä,
joka makasi maan mullassa. Niin pian ihmiset unohtivat. Unohtaisivatko
isän ja hänen häpeänsä? Unohtaisiko Leanderkin, kun oli niin herkkä
hetken lapsi, mieli-ala kun vaihteli. Unohtaisiko hän Railinkin, kun
oli taas ruvennut leksottelemaan neitosten kanssa puodissa? Ehkä hän ei
sieltä päässyt, koska ei tullut karjapoluille saattelemaan. Mutta ehkä
Railissakin oli syytä, kun ei päästänyt aittaan. — Kun kaikki kerran
tulisi ilmi, niin kestäisikö Leander isänsä vastustuksen, rohkenisiko
hän nousta Nikodemus Hokan tahtoa vastaan? Raili vapisi sitä
ajatellessaan, nyt kun hän tunsi itsensä niin yksinäiseksi. Leander
ei ymmärtänyt hänen mielialojaan. Raili oli ollut ynseä Leanderille
tahtomattaan. Raili olisi mielellään juossut Leanderin jälkeen, mutta
ei tohtinut vieraiden takia. Ehkä Leander nyt kaipasi ja haki häntä.

Kun hautajaisvieraat olivat menneet, Raili hiipi haudalle ja laski
sille valkoisen, viimeisen, kotitarhasta tuodun ruusun. Ranni seurasi
häntä ja kaiveli käpälällään kumpua. Raili houkutti sen pois ja kiersi
metsänrantaa pitkin kotiinsa. Vasta aitassa hän itki ja heittäytyi
vuoteelleen.

Kesken itkua hän kuuli viulunsoittoa, se tuli ensin kaukaa kuin
heinäsirkan tai mettisen surina, sitten se läheni kujasta ja haikea
oli sen sävel. Joku koputti. Raili hypähti vuoteeltaan ja meni ovelle.
Kvintti-Rietu sieltä tuli hiljaa kieliä näppäillen.

— No mitäs se naapurin tyttö täällä tihruttelee, tuli kai ikävä Hennaa,
kun meni hyvä vaim'ihminen. Tulin sinua katsomaan. Rietu istui aitan
kynnykselle ja toruili:

— Et sinä turhan takia saa... Ei sinua taivaan isä heitä eikä oma
isäsikään.

— Tuleeko isä pian takaisin? Minä niin pelkään...

— Tulee se, tulee se. Syytön on isäsi. Minä käyn itse tuomarin
puheilla. Näinhän minä ja Siirakki sen näki... sen miehen...

— Minkä miehen? Raili kyseli.

— Tallinnassa, sen inkeriläisen miehen, jonka murhasta isääsi
syytetään. Hokka on tämän alulle pannut, mutta Hokka voi itse joutua
syytteeseen väärästä ilmiannosta, jahka se mies saadaan tänne
kuulusteltavaksi. Silloin ehkä kruununperämiehenkin pöksyt paukahtaa,
eihän maarin.

— Oi, minua niin kauhistuttaa, nyyhkytti Raili. Ehkä ne taas tekee
pahaa isälle. Minä en usko pahaa isästä. Eihän isä voi matoakaan
tallata. — Kai isä nyt kaipaa minua.

— Kaipaa, kaipaa toki tytteryistään, Kvintti-Rietu lohdutteli. Minä
soittelen sinulle ensin Koiviston polskan ja sitten hämäläistä, iloista
hääpolskaa. Kuulehan, sitä minä vingutin äitisikin häissä. No, etkös
ala kirkastua, senkin sirkkusilmä. Rietu asetti viulun leukansa alle
ja alkoi soittaa niin, että pää tutisi ja jalka tömähti tahdissa.
Railin silmät alkoivat hymyillä kyynelten läpi, kun hän niitä kuivasi
kädellään.

— Kyllä sinä, setä, osaat...

— Osaan minä, kun tarvitaan. Kerran soitin Kiislankylässä kolme yötä
perätysten. Morsian oli hiukan — hm — niin ja näin, pikkasiin päin.
No mitäs siitä, syntyihän hyvä soturinalku. Soitanpa vielä sinunkin
häitäsi.

— Ei niistä nyt mitään taida tulla.

— Eihän määrin, eihän määrin, tulee kuin tuleekin. Talvella isäsi jo
palaa, siitä olen varma. Silloin täällä onkin jo toisenlainen tohina.
Meidän kauppapuotimme on valmis eikä monikaan enää käy Nikodemuksen
lavkassa. Kyllä ne nyt sitä miestä vieroksuu.

— Viha vieroittaa. Voisikohan Leander taivuttaa...

— Kova on miehen luonto, mutta on moni kivikin pehmennyt, kun sitä
oikein kalkutetaan. Ei siinä naskalinpistot auta. — Älä siinä enää
inttaile, vaan rupea töihin ja unohda koko ulina, Kvintti-Rietu
sanoi ja lähti jouhikieliä näppäillen kujalle. Polvet notkuivat ja
pitkänsoikea kuukallo keikahteli joka askeleella kenkien kolistessa
samassa tahdissa.

— Jo hämärtää, täytyy mennä metsään lehmiä hakemaan, kauan ne
viipyvätkin, Raili huuteli Rietulle ja meni läävään. Kylän karja
tuli jo liivarantaa pitkin kotiin. Vaimot asettuivat kiuluineen
niityn laidalle niitä lypsämään. Ulkoniityt oli jo kaadettu, lehmien
täytyi usein vuorien takaa etsiä kilpijäkälää ja sieniä. Raili otti
nyt säkin ja puat mukaansa kootakseen käpyjä. Syysilta laskeutui
jo nopeasti pimeänä varjona laaksoihin ja vuorille. Raili kulki ja
hyräili isosta aikaa metsässä, Kvintti-Rietun sanat ja sävelet olivat
hetkeksi sykähdyttäneet hänen sydämensä hilpeäksi. Muiden lehmiä tuli
ammuen vastaan, mutta Muurikkia ja Omenaa ei vaan näkynyt. Raili kulki
mutaista karjapolkua, kiipesi vuoren yli maan taakse. Hän huuteli ja
loittoni yhä ulkolaitumiltakin. Toisinaan hän tuli mustien kallioiden
somerikolle. Sieltä häämötti meri, ja sen mainingit kumahtivat rantaan.
Hän kääntyi takaisin ja alkoi kulkea Kiislankylän koluisille poluille.
Synkät kuuset kummallakin puolen tihentyivät ja tummentuivat, pensas
rasahti, joku lintu lehahti kuusikkoon. Raili erotti edessään vain
hämärän tien, jonkun ladon, sitten sekin katosi ja hän eksyi eikä
tiennyt suunnasta mitään. Ja äkkiä yllätti pimeä, Huhkavuoren korkeat
ja jyrkät seinät käppyrämäntyineen jäivät kuin varjoisen verhon
taakse ja ne sulkeutuivat hänen silmiensä edessä. Hänen mieltään
rupesi ahdistamaan, Raili taisi olla jo Kiislankylän rajamailla,
sillä hän oli jo tunnin kulkenut löytämättä lehmiään. Umpimähkään
hän jatkoi matkaansa ja joutui liivalammin rannalle, kaisla kahisi
ja pisti hänen paljaita jalkojaan. Hän pelästyi pimeätä, rutaista
vettä, pakeni ja alkoi juosta. Juoksi ja kompastui, kulki ympyrässä
ja eksyi lammin toiselle rannalle. Hän etääntyi siitä jälleen, joutui
onkaloihin, kallion notkoihin, vaipui onsiin ja syväreihin. Tiheät
oksat ja puunjuuret löivät kasvoihin. Hän alkoi väsyä, hän oli yksin
pimeässä metsässä. Hän seisoi taas Huhkavuoren juurella. Siitä Henna
oli kertonut kauheita tarinoita. Sen vuoren korkea, tunturimainen pää
kohosi yli muiden kukkuloiden kuin kummitus. Siellä asui Huhkavuoren
ukko. Sinne ei ollut hyvä mennä yksin. Sillä ukolla oli sammalsuu,
yksi suuri katinkultasilmä tuijotti laaksoon kuin hiiden virva ja kita
ammotti kuin luola, sen yläreunasta harkkoina riippui jäiset puikot
kuin hampaat ja sillä vuoren ukolla oli honkapieksut. Sellainen se oli,
huh, kertoi Henna-vainaja.

Kerran oli Kiislankylässä häät. Sulhanen ajoi morsiamen kanssa
reslareessä ja soihdut paloivat reen perässä. Mies vei nuorikkoaan
suurkylään. Vuoren kohdalla hän kirosi hevoselleen. Vuoren onkalosta
kuului silloin naurua ja rapinaa, sellaista kun rattailla ajetaan
kivistä tietä. Se vuoren ukko tuli tien ohesta ja tarttui rahkeisiin,
sulhanen sai tempoa ohjista ennenkuin reki taas pääsi liikkeelle.
Vai oliko reenjalas tarttunut kivien koloon? Lapsena oli tämä juttu
peloittanut Railia, nyt hän ymmärsi sen tarinaksi. Vielä se kuitenkin
hiukan hämäännytti.

Raili päätti kulkea toista tietä, hän alkoi kaartaa meren kohinaa
kohden, mutta hän eksyi taas soihin ja somerikkoihin. Olisipa ollut
tulivehkeitä, että piisi voinut tehdä nuotion rotkoon. — Silloin
siinä kiviröykkiöitä väistellessä hänen jalkansa luiskahti kostealta
kiveltä. Hän kiljahti ja jäi makaamaan kiven koloon. Rinnan alla tuntui
vavahdus ja kohdussa kouristus. Jalka oli nyrjähtänyt eikä hän päässyt
liikkumaan. Hän voihki ja vaikeroi. Lopulta hän sai jalkansa irti
kolosta, mutta nilkkaa jo pakotti, repi ja raastoi. Käsin laahustaen
hän ryömi eteenpäin, pääsi kallion taakse sammalille, yökylmän suojaan
ja vaipui mättäälle. Siinä hän lepäsi ja huohotti. Paras oli jäädä
tähän. Eihän mikään muukaan auttanut.

Hän katseli pohjoisen ilman porteille. Sieltä tulvehti vilkkuvaa
valoa. Majakan valo oli jo loistanut kauan aikaa eikä hän sitä ollut
huomannut. Jaksaisikohan hän sinne? Mutta matka oli niin hirmuisen
pitkä. Majakkamiehet voisivat auttaa, mutta jalkaa koski, kun sitä
hiukankin liikutti. Jos hän vain yrittikin nousta, hän kaatui jälleen
maahan. — Syystähdet olivat jo syttyneet taivaan laelle. Sinnekin oli
kovin pitkä matka. Ne vilkuttavat niin viehkeästi eivätkä ne itse
taida tietää, että ne ovat vain kierivää tomua, Leander oli kerran
selitellyt. — Missä Leander nyt oli? Tulisiko auttamaan? — Nyt tähti
lensi, sammuiko se kuin Hennan sielu? Se tähti loisti vuosikausia
ennenkuin sen säde ehti maahan. Palaako hengen hehku vielä näennäisen
kuolemankin jälkeen syttyäkseen uudestaan? Missä Hennan sielu nyt
säteili? Näin Raili mietti Leanderin sanoja eikä saanut lepoa. — Olihan
niistä tähdistäkin jotakin lohdutusta, eihän aivan pilkkopimeässä
tarvinnut istua ja itkeä. Eikä tässä itku auttanut, täytyi odottaa, se
oli saarelaisneidonkin lohdutus. Kun päivä koittaisi, niin huomaisivat
kylässä ja tulisivat hänen avukseen. Väsyneenä hän vihdoin asetti
päänsä sammalmättäälle, kietoi säkin jalkansa ympäri ja tuijotti
ylöspäin kimmeltävää tähtimerta, pani kädet ristiin rinnalleen ja
nukahti.

Mykkä-Tommi heräsi saunakamarissaan varhain aamulla. Hän meni keittiöön
saamaan aamukahviansa, mutta Railia ei näkynyt missään. Hän meni
aittaan, vuode oli koskematon, tupahuoneissa ei ollut ketään. Tommi
alkoi aavistaa pahaa... Raili oli mennyt metsään lehmiä hakemaan,
oli sinne eksynyt, raukka. Vaahto suussa juosta jolkotti Tommi Hokan
puotiin ja kolkutti. Aamu-unesta pöpperöisenä Leander tuli avaamaan.
Tommi solkotti jotakin sekavaa, näytti sormellaan Railin aittaan päin
ja sitten metsään. Leander riensi heti isäänsä herättämään.

— Mikä nyt hätänä, onko tuli irti? Hokka huudahti.

— Vielä pahempaa, Raili on eksynyt metsään. Anna pian pykäläpuu. Mies
talosta, kirves ja köysi! Nyt on kiire.

— Mitäs juoksentelee metsiä koko kesän. Siinä nyt seuraus.

— Nikodemus, tiedäthän...

— Tiedän jo kaikki, ei sinun sitä enää tarvitse peittää.

— Sinä olet julma, Nikodemus.

— Tahallani en ole, on minullakin sydän. Minä suren sinun
kevytmielisyyttäsi.

— Minulla on velvollisuuksia.

— Tässä suhteessa ei minulla.

— Minussa syy, ei Railissa.

— Kummassakin, minä en siedä tätä suhdetta... Minä en suostu...

— Minun täytyy, sinun täytyy sovittaa...

— Mitä sinä puhut! Isä linnassa ja tytär salasaunassa...

— Me lähetämme Railin Viroon pahimmaksi ajaksi.

— Hyvä niin. Mutta siihen se saakin loppua.

— Miksi sinä solvaat Siirakkia, syytön hän on. »Murhattu» mies elää ja
puhdistaa Siirakin maineen.

— Millä sitä enää puhdistaa? Häpeän hän on tyttärensä kautta
huonekunnalleni tuottanut.

— Raili on ollut Luojan edessä vaimoni.

— Ennen sanottiin morsiameksi. Kuka tahansa voi rikkoa sellaisen
suhteen kun kyllästyy, eikä kirkko sido. Minä tunnen luonteesi.

— Nikodemus, ei ole aikaa riitoihin. En voi jättää Railia. Älä jännitä
jousta liikaa, minä en nyt alistu tahtoosi.

— Vai et tottele. Sinä kiittämätön poika! Hokka löi nyrkkinsä pöytään
ja alkoi raivokkaasti repiä partaansa.

— Käännän toisen korvani kuten sanassa neuvotaan, Leander sanoi nyt
hiukan kiihkeästi.

— Kiivastuin ehkä liikaa, Hokka sanoi huohottaen, Leander, älä ole
vihainen minulle.

— Älä sinäkään kanna meille suotta kaunaa. Ajattele, isä, Railillakin
on isä, jatkoi vielä Leander, nyt levollisemmin. Teidän pitäisi sopia
meidän onnemme takia. Mieti sitä, Nikodemus. — Nyt lähden. On jo kiire!

Kun Hokka oli yksinään, hän otti esille vanhan sukuraamatun ja alkoi
Mooseksen kirjasta lukea: »Jos joku viettelee neitsyen, joka ei ole
kihlattu ja makaa hänet, maksakoon hänestä morsiamen hinnan ja ottakoon
hänet vaimokseen.» »Jos isä kieltäytyy antamasta häntä hänelle,
maksakoon mies rahassa morsiamen hinnasta niinkuin neitsyestä.»
»Velhonaisen älä salli elää.» Tämä oli liikaa jo Hokankin mielestä.
Siitä ei tullut hullua hurskaammaksi. Hän jäi kauan tätä miettimään ja
meni puotiinsa.

Pajunen oli jo kiidättänyt pykäläpuun kylään.

Pian kokoontui saarikunnan miehiä rantaan köydet ja kirveet olalla.
Ania ja Leander järjestivät joukon. Yhden ryhmän piti kiertää saaren
itäistä, toisen läntistä rantaa, sitten yli saaren pitkin ja poikin,
ristiin rastiin. Hyljekoiratkin päästivät hälinän, kahlasivat
rantavedessä ja tappelivat. Hoilaten ja huhuillen, kalikoilla kalistaen
Leander ja Ania saapuivat vihdoin Railin yösijalle. Raili oli huitonut
huivillaan, ei jaksanut huutaa. He hakkasivat kirveellä riukuja ja
havunoksia sekä sitoivat ne köysillä. Paareille he nostivat Railin,
Tommi kulki edellä, Ania ja Leander kantaen. Koko kylän hameväki oli
tätä paluuta katsomassa.

Ilkeäsuinen naapurin akka nyhjäsi toista akkaa ja päpätti puoliääneen:

— Piilojansa oli piilemässä, miksi kesän juoksenteli. Menetti
piikuutensa ja taittoi nyt lopulta jalkansa.

— Ettes häpeä, toinen sanoi. Itse juoksentelit nuorena joka ilta joka
jullin jälessä ja nyt sinun perässäsi juoksee monta tenavaa. Liekö
kaikki omiasikaan.

— Ken teistä viatoin on, heittäköön häntä ensin kivellä, sanoi hiljaa
ja säyseästi Scavenius, joka oli kuullut puheen.

Pelimanni-Rietu lisäsi siihen:

— Amen plottis, jokainen menköön kottiis.




XV


Saarikuntaan oli tullut talven korkein hetki, sen pisin ja pimein
aika. Loiskuva, hilpeä laine oli jäätynyt, ensin oli vuorten onkalossa
uinuva, synkeä sisäjärvi, liivalampi jäätynyt, sitten sataman sisäinen
liivalahti ja lopuksi ulkomeri. Ahtojäitä, ruhmuja ja jäärunnia
kasaantui korkeiksi rykelmiksi rantakallioille ja ne hohtivat kuurassa
kuin kristallit. Aallonmurtaja oli jo saatu valmiiksi, sen päähän oli
rakennettu rautainen vilkkutorni. Sen ja murtajan yli aallot olivat
kohmettuneet kirkkaiksi jääryntäiksi. Mutta vasta keväällä laivat
laskisivat salmensuuhun. Sitä aikaa nyt saarelaiset tyytyväisinä
odottivat. Mutta saarenniemen kärjen kohdalla oli vielä syvälähteistä
vettä, siitä nousi talvisin huurupatsas, sulan tumma varjo,
kohoten ilmaan kuin pieni pilvi. Se oli vaarallinen hiihtäjälle ja
hylkeenpyytäjälle, ei siitä aina hyljekoirakaan tiennyt haukunnallaan
varoitella. — Vihdoin koko merikin kiristyi välkkyväksi sillaksi, jota
pitkin Leander, Ania, Veera ja Meri jääkelkalla purjehtivat. Kalastajat
odottivat hirsitalkoita ja hylkeenpyyntiä.

Talven illansuussa miehet, naiset ja nuoret isossa istuivat tuvassa.
Sen seinävieriä kiersivät pitkät karmipenkit, peränurkassa oli iso
pöytä, sen takana oli isännän paikka. Oven puolella häämötti tavattoman
iso, kalkilla valkaistu uuni. Pyhäisin sen edessä oli pienet,
kukalliset uutimet kuten pienen pankonkin edessä. Sinne sopi väsyneen
majamiehen käppyräksi kiertyen ottaa lämpöisiä unosia. Uunin takana
oli vaimoväen karsina. Siellä talon nainen askarteli lastensa kanssa,
kutoi mattoja tai parsi käpy kädessä harmaan hailin repimiä verkkoja.
Tupaan oli tullut purjekankurikin neulomaan tai paikkaamaan purjeita.
Ja peränurkassa käydä naksutteli harvakseen vanha, haaksirikosta
löydetty, gotlantilainen kaappikello. Vanha vaari sen paikattuja
puntteja ja mustuneita viisareita väänteli, jotta se osoittaisi oikean
työ- ja lepoajan sekä vaivalloisen, varhaisen verkolle menon ajan sekä
suloiset saunatiimat. Jokapäiväistä, pientä, tomeraa touhua tuvasta
läävään ja aittoihin, kun pyrystä sakea ilma lehahti uuninpiipusta
sisään ja sammutti tulen, kun sen loimu juuri oli ystävällisesti
lehahtanut iltaistujien kasvoille. Tai viilettivät nuoret kirkkaalla
kelillä suksilla läheisille kariluodoille, lapset rakensivat lumesta
pihalle laivoja, sumukelloja ja pyöreitä puokkeja, joihin pistivät
talikyntteleitä merimerkkeinä palamaan. Tämä toi vaihtelua pitkiin
iltapuhteisiin. Toisinaan kalastajien osuuskaupan salissa näyteltiin
seuranäytelmiä. Leander oli salaa isältään ottanut niiden esittämiseen
osaa. Mutta harmonion ääressä hän sai nyt soitella ja säveltää,
kun Nikodemus oli saanut tietää Leanderin urkujen soitosta saaren
kirkossa. Leander liikutteli koskettimia ja painoi poljinta, mutta
soittokoneesta ei tulvehtinut enää raikkaan mielen myrskyn voimakkaita
liikkeitä ja otteita. Harmonio vain rämisi, ikäänkuin se olisi murissut
Leanderin yrityksille, siksi hän heittikin kesken. Hänellä ei ollut
enää samaa innostusta, pohja puuttui ja taito oli vain itseopittua.
Samoin kävi viulunsoiton, taidoista vaikeimman. Joskus hän vielä kävi
viululla soittelemassa pelimanni-Rietun suutarin saunakamarissa, mutta
opetus päättyi usein juominkeihin, kun kruununperämies saapui sinne
taskumatteineen. Silloin hän joskus herkkyydessään purskahti itkuun,
kun Rietu eksyi soittelemaan jotakin oikein surunvoittoista. Silloin
hän ajatteli Railia ja kaipasi häntä hetken hellästi, unohtaakseen
siinä samassa juhannusyön suloisen ajan. Hänellä ei ollut enää
tarmoa jatkamaan alettua, se pysähtyi keskitiehen kuten oli tehnyt
kauppakoulussa käyntikin. Hän oli hummannut ja tuhlannut kaupungissa
isän lähettämät opintorahat, keittänyt vihdoin kotijauhoista itselleen
aamupuuroa ja juonut heikkoa teevettä, kunnes nekin loppuivat. Eräänä
päivänä hän oli yksin hiihtänyt kaupungista meren yli kotisaarelle.
Isän välillä juopa oli vain syventynyt, riidan ja moitteen jälkeen
ei Leander enää viihtynyt tyhjän tympeässä rihkamapuodissa, vaan oli
alkanut käydä kalastamassa tai Hennan entisiä potilaita parantamassa.
Hän oli tullut yhä tarkemmaksi tässä taidossaan. Henna oli opettanut
häntä laittamaan yrttivoiteita, hauteita asettamaan ja lievittämään
kipuja, liittämään lastoilla rikkoutuneita luita yhteen sekä
parantamaan kuume- ja kulkutauteja. Palkkioksi potilaat olivat nyt
tuoneet hänelle tupakkaa, vehnäsiä ja kaloja tai pistäneet salaa rahaa
hänen taskuihinsa, kun hän ei sitä huomannut. Hän oli lukenut veljensä
lääkekirjoja, tutkinut tähtitiedettä, anatomiaa ja biologiaa. Muut
kirjat olivat nyt jääneet unohduksiin. Ja niin hänestä oli kehittynyt
taituri ja taikuri ja hänen maineensa levisi lähisaarillekin. Nyt hän
oli löytänyt elämäntarkoituksen, säälin ja nöyryyden suuren lahjan. —
Kun hän tapasi Railin metsässä, hän oli heti veistämällään laastilla
paikannut turvonneen jalan ja aitassa hän sitten hoiteli sitä kipsin ja
voiteen avulla. Kun Raili oli parantunut, tyttö lähti Kvintti-Rietun
ja mykän Tommin ohjaamalla, vanhalla jahdilla Viroon. Leander jäi
liikutettuna tätä lähtöä katsomaan. Mutta kun jahti katosi niemen
taakse, Leander tunsi, että tämä ero muuttuisi ehkä kohtalorikkaaksi
hänelle. Kaipaus muuttuisi ehkä ensin tuskaksi, sitten himmentyisi
Railin kuva hänen mielessään ja haihtuisi. Sillä he eivät enää
ymmärtäneet toisiaan, heidän ajatuksensa olivat niin erilaisia. Raili
oli työntänyt hänet luotaan, kun hän kipeimmin kaipasi, Hokan loukkaus
oli koskenut Railiin ja Siirakki Sakarinpojan vangitseminen oli
loitontanut... Ja kun Leander oli Railia siitä moittinut ja jyskyttänyt
aitan ovea liian kovakouraisesti, Raili oli kerran ajanut hänet
yöpimeään. Leander oli silloin alkanut etsiä lohdutusta juomingeista.
Ilon huumeessa hän sai silloin rahtusen riehaantua ja unohtaa. Kesän
kaunis tarina oli loppunut.

Sen uuden kaupan vihkiminen oli mullistanut koko saaren elämän. Hokkaa
ei enää valittu kunnan esimieheksi, Lauri Lunni oli astunut hänen
tilalleen ja otti nyt kaiken aloitteen käsiinsä. Kalastajat eivät
enää myyneet kalojaan Nikodemus Matinpoika Hokalle. Saaren keisari
oli kukistunut. Nyt kalastajilla oli oma osuutensa myynnistä, useat
olivat maksaneet velkansa Hokalle, köyhimmät jättäneet velkansa
kokonaan maksamatta. Harva enää poikkesi Nikodemus Hokan puotiin,
kaikki riensivät nyt uuteen, viihtyisään ja kiiltävän valkoiseen
osuuskauppaan. Hokan varastot rannan tavara-aitassa olivat jo
pilaantuneet ja vanhentuneet eikä uusia hankittu tilalle. Hokka
oli istunut viimeiset vuosikaudet vain kulmahuoneessaan eikä itse
hoitanut puodin kaupankäyntiä. Siksi se oli heikentynyt. Osakkeet
olivat käyneet mitättömiksi, Hokka oli takauksien kautta joutunut
maksamaan, Stuckmanin liike oli sanonut irti saatavansa, kaikki oli
rempallaan. Sen Nikodemus Hokka huomasi, kun hän kaupungista hankki
kirjanpitäjän. Pekka Pajunen oli sen tarkastuksen aavistanut ja
lähtenyt ajoissa syksyllä. Hän oli kähveltänyt ja samalla salannut
tuloja. Eihän Leanderistakaan ollut myyjäksi ja Hokkakin oli erehtynyt
omissa päässälaskuissaan. Hän oli vararikon partaalla, myi kaljaasinsa
ja suurvarastot, hoiteli nyt vain pientä rihkamakauppaa. Hokka vanheni
ja ohimoilla näkyi jo harmaita hiusläikkiä, hän istuskeli enimmäkseen
kamarissaan piippua poltellen ja näpsäytti aikansa kuluksi helmilaudan
pyöreitä kuulia. Hokka kävi nyt itaraksi. Hän ei raskinnut polttaa
öljyä lampuissa, nipisteli aina kynttilänsydämiä ja piti käryävää
kitupiikkiä puodin oven pielessä. Hän ei raskinnut edes tarpeeksi
polttaa puita ja paleli. Hän ei raskinnut edes kunnolla syödäkään,
tyytyi homeisiin leipiin ja kuorittuun maitoon. Hän kärsi siitäkin,
että naapurit joskus tuhlasivat. Jopa hän yltyi panemaan keveitä
kiviä pohjalastiksi veneeseen, sillä raskaat kivet kuluttivat liiaksi
pohjalautoja. Siksipä sattui pieniä onnettomuuksia. Tämä saituus kävi
vanhemmiten miltei sairaalloiseksi. Leanderkin siitä kärsi ja viihtyi
sen vuoksi vieraissa, siellä kun häntä runsaasti kestittiin. Vielä
oli Hokalla säästöjä vanhuuden varalle, mutta ei Leander eikä hieno
kaupungin lääkärivelikään enää olleet rikkaita poikaperijöitä. Hokka
vältteli entisiä tuttavia, kävi harvasanaisemmaksi, köyrymmäksi kaartui
myös entinen, korskea ryhti. Hänen oma koppavuutensa ja viimeksi
Siirakkiin kohdistettu sorto ja soimaus olivat vieroittaneet hänestä
hänen entiset ystävänsä. Uusi kauppa toi saareen uutta luottamusta ja
uskoa omiin voimiin. Nikodemus oli jäänyt yksin. Ennen hän tirkisti
tähystysreiästä muiden hommia, nyt oli hänellä tarpeeksi aikaa
tirkistää omaan itseensä, tarkkailla syitä, tekojensa seurauksia.
— Niin viikot vierivät kuin harmaat pilvet yli sumuisen saaren.
Sunnuntaisin Nikodemus Hokka otti kaapin päältä korkean, kuluneen
kirkkohattunsa, nurkasta keppinsä ja kävi hiukan kankeana pappilassa
kirkkokahvilla. Hän huomasi itsekin, että aika ja raha soluivat kuin
santa tiimalasissa hänen sormiensa läpi tyhjyyteen.

Eräänä talvipäivänä kelirikon aikana Siirakki Sakarinpoika tuli
postiveneellä mantereelta kotiin parin kuukauden poissaolon jälkeen.
Kovin Siirakkikin oli vanhentunut, kasvot olivat kuopalla ja silmissä
oli kuluttava, kärsivä ilme. — Kvintti-Rietu oli käynyt oikeudessa
todistamassa. Siirakki oli päästetty vapaaksi. Mutta vielä Siirakki
odotti maineensa puhdistusta. Tallinnaan oli lähetetty peräänkuulutus,
kaivattu merimies oli julistettu etsittäväksi ja kuulusteltavaksi.
Oli saatu tietää, että mies oli inkeriläinen, mennyt merille,
asunut Lontoossa, purjehtinut Canadaan ja Newfoundlandista lähtenyt
valaanpyyntimatkoille. Mies oli koonnut itselleen joukon puntia ja
taaloja, sukulaiset niistä nyt kotipaikalla riitelivät, mies kun
oli julistettu kuolleeksi. Siirakin vangitsemisestakin oli hänelle
ilmoitettu. Ja eräänä päivänä postivene toi englanninkielisen kirjeen
Ilmo Israel Scaveniukselle. Se oli lähetetty Amsterdamista. Pappi
kutsutti nyt luokseen Siirakin ja luki hänelle kirjeen sisällön. Mies
kuvasi kirjeessään koko kahakkakohtauksen haaverin jälkeisenä yönä
kajuutassa. Oli luullut itse surmanneensa suomalaisen kalastajan ja
oli nyt kovin tyytyväinen voidessaan vapauttaa syytteestä miehen,
joka vain oli itseään puolustanut, kuten hänkin. Siksi hän nyt oli
hyvin iloissaan vapautuessaan itsesyytöksistä ja tunnontuskista.
Ne olivat ajaneet häntä mereltä merelle, satamasta toiseen, lepoa
saamatta. Koko hänen elämänsä oli nyt kirkastunut. Hän saapuisi
Suomeen hollantilaisella parkkilaivalla, poikkeaisi saareen kohta
jäiden lähdettyä, sovittaisi kaikki, auttaisi syyttömästi kärsineen
veljensä kaikesta edesvastuusta tehdäkseen hänen kanssaan sulan
sovinnon. Siirakki Sakarinpoika lähti kevein mielin ja kevein askelin
pappilasta. Sinne hän oli ennen niin epäröiden ja vaivaantuneena
vaeltanut. Kruununperämiehellekin hän tästä ilosanomasta ilmoitti.
Pian huhu levisi tästä koko kylään. Kaikki saaressa hengittivät kuin
helpotuksesta kuten Siirakkikin, he syyttivät kaikesta Nikodemus
Hokkaa, joka oli toimittanut huonosti asiansa eikä enää ollut
toimellinen ja kelvollinen johtamaan saarikunnan kohtaloita. Kohtalo
oli Hokalle kostanut.

Siirakki Sakarinpoika lähti heti Anian isän, Lunnin luo. Hänen ilonsa
oli nyt niin ylitsevuotava ja vuolas, että siitä piti pakiparastaan
puhua hyville kylänmiehille ja naapureille. Hän oli ottanut eväitä
ja kirveen mukaansa, yhdessä he nyt Lauri Lunnin kanssa painuivat
hirsimetsään. Talvipakkanen oli paukkunut aitan nurkissa ja pihoilla,
joilla oli korkeita lumikinoksia, mutta nyt oli ilma lauhtunut
lounaistuulen tohinasta. Vuorelta vyöryttäisivät miehet pölkkykourua
pitkin hirsiä alas merenrannalle. Keväällä he sitten jahdeilla
noutaisivat ne uuteen satamaan.

Leander ja Ania läksivät toiseen suuntaan hylkeitä hakemaan.

Kruununperämieheenkin oli tarttunut metsästysinto. Hän oli
Kiislankylästä komentanut kolme saarelaista vetämään itseään reessä
jäälle, saaressa kun ei hevosia ollut. Salakuljettaja, trokari
Kiismatin Asseri ja pari muuta mustaa, rokonarpista miehenkörilästä
kiskoivat aisoista lihavaa kruununperämiestä lahden jäälle. Hänellä
oli niskassaan paksu, kullankellertävä kuuttiturkki ja naapukkalakki,
jaloissa raskaat rasvanahkasaappaat. Reessä oli vanha, ruostunut
piilukko ja iso nahkaleili täynnä ilolientä ja savuviinaa, minkä hän
oli löytänyt äsken esiinkaivetusta, vanhasta haudasta. Hän huitoi,
huusi ja nauroi rähmällään reen pohjalla ja hoputti hevosiaan. Skarei,
skarei, vot tebjee, durak! Hän oli ajavinaan kolmivaljakolla Nevajoen
jäällä lähellä talvipalatsia. Kun jää alkoi paukkua ja murtua jalaksien
alla, hän pelästyi ja seisautti juhtansa. Samaa kyytiä käännyttiin
takaisin Kiislankylään, mustanjyrkän kohdalle ja astuttiin maihin.
Kiismatin Asserin tuvassa päättyi retki. Kruununperämies sai taas
jatkaa kipparijuttujaan Salomonin saaresta, Pippurirannikosta ja
neekeriprinsessoista.

Mutta kaukana kierre jäällä hiihtivät jo Ania ja Leander. Etäämmällä
näkyi lumen peittämä luoto.

— Tuolta sitä ennenkin on saatu hylkeitä, Ania sanoi.

— Sieltä tuulee tänne päin, Leander huomautti.

— Hyvä niin, eihän hylje voi meitä haistella.

— Ei voi, kulje sinä idän, minä kierrän lännen puolta.

— Ampuu ken ensin ehtii. Ja nahka tasataan.

— Niin. Nyletään ja naulataan aitan seinälle kuivumaan.

— Ja tehdään siitä rukkasia.

— Mutta kirsut viedään kruununperämiehelle, niin saadaan tapporahat.

Miehet hiihtelivät hiljaa. Sitten Ania sanoi yksivakaisesti:

— Niin, rukkaset. —

— Kuulehan, Ania, sanoi nyt Leander kujeellisen totisena, oletko sinä
jo kosinut Veeraa?

— Mitä vielä, ja saanut rukkaset? Ehei, ei sinne päinkään.

— Miksi niin, onhan se Tulli-Veera näpsäkkä tyttö?

— Hauska hepsukka, laskee leikkiä kaikesta... liian hieno minulle, minä
liian karkea hänelle.

— Kyllä härra Österbergin mielevä rouva sinut vävykseen ottaisi...

— Kylläpä saisin kielevän ja nielevän anoppimuorin.

— Entä luotsioltermannin Meri, sellainen suloinen, pieni enkeli. Oikea
suloinen suupala, puhdas kuin pieni kuutti lumella.

— So, so, niin hento ja viaton vielä. Älä sinä, Leander, rupea
napukkaasi heittämään, viettelit jo yhden...

— En vietellyt, kaikki meni kuin itsestään...

Nyt on Raili poissa, huumaus poissa. Kaunista valetta kaikki!

— Olisiko Meri viimeinen valeesi, säästä siveätä, älä koske...

— Oletko mustasukkainen, leikillänihän minä...

— Sellainen sinä aina olet ollut, ei sinusta tiedä, koska sinä puhut
totta, osaat olla jokaisen kanssa eri tavalla.

— Entä sinä siellä merillä?

— Sinne lähden taas keväällä, jahka jäät lähtee. Veri vetää. Laiva on
minun morsiameni.

— Niinkuin pyssy sotamiehellä.

— Niin, en huoli satamaheitukoista enkä aio istua rantakrouveissa.
Säästän puntia. Palaan sitten jonkun vuoden kuluttua kotiin. Hoidan
vanhaa isääni.

— Niin, sinulla on isä... Ja sitten sinä nait?

— Niin, otan itselleni kunnollisen vaimon, työtä sen täytyy osata tehdä.

— Toimellinen nainen ja kuuliaiset lapset. Elämässä on kaksi
alkuvoimaa, nälkä ja vietti.

— Entä äidinrakkaus, eikö se ole kauneinta ja korkeinta elämää? Ania
sanoi innostuneesti.

— Onhan kyllä. Kunhan Raili saisi lapsen, niin rakkaus palaisi, mutta...

— Mutta?

— Mutta minä epäilen... Raili taisi metsässä saada liian kovan
tärähdyksen, sisäisen vamman...

— Kun taittoi jalkansa... Ania lisäsi.

— Niin. — Mielen järkytys ja kammo, nekin voivat vaikuttaa ehkäisevästi
sikiöön.

— Mistä sen arvaat?

— Olen kerran ollut hätätilassa kätilönäkin, tunnen ne oireet.

— Mutta ollaan hiljaa, Ania keskeytti, tuolia on hylkeitä.

Kauempana toisen luodon luona näkyi tummia pilkkuja jäällä. -— Päivä
paistoi pilvien raosta miesten päiden yli suoraan hylkeiden silmiin. Ne
lojuivat jäällä, kääntelivät räpylöitään ja raapivat kylkiään.

— Kaarretaan kumpikin eri taholle.

Pian he erkanivat ja jättivät kelkkansa. Ania ja Leander laskeutuivat
rähmälleen jäälle. Leander alkoi hiljaa ryömiä eteenpäin siirtäen
edellään työntölautaa. Siihen hän oli sovittanut loveen pyssyn
piipun suun, joka oli liidulla valkaistu. Vuoroin hän etsi suojaa
kinosten takaa. Hän läheni hylkeiden tiimellyspaikkaa. Ne leikkivät ja
läikehtivät päivänpaisteessa. Hylkeet käänsivät päänsä, Leander luuli,
että ne livahtaisivat mereen. Hän laukaisi ja paukkeen kaiku kiiri
pitkin rantoja. Ania ampui yhtaikaa. Hylje kellistyi jäälle. Miehet
riensivät paikalle ja nostivat sen kelkkaan.

— Päähän osasit, Leander sanoi, idästä lensi luoti. Sinulla oli onni
nytkin. Minua ei enää mikään lykästä. Ania, vie hylje kotiin, minä
koetan tuolta niemen kärjen ja rivien takaa hakea hylkeitä aivan
rei'iltä.

Leander hiihti nyt yksin ja loittoni yhä rannasta.

Ilma sumeni ja alkoi hämärtää. Meri ulkona alkoi jyskyttää jäitä,
jää repeili ja rikkoontui lautoiksi. Laaja jäälautta alkoi rannoilta
hiljakseen liikkua, kiintojään puristaessa lohkesi siitä kappaleita ja
ajojäitä. Leander hiihti ja joutui taas sulan varjoon. Hänen täytyi
kiertää railoja ja eksyi suunnasta. — Sillä aikaa Anian isä Lunni ja
Siirakki Sakarinpoika astuivat hirsimetsästä vuoren ja maan takaa
saaren länsirannalle. Ihmetyksestä he jäivät seisomaan. Meren selällä
seisoi jäihin puristuneena iso parkkilaiva, purjeet alas laskettuina ja
ilman miehistöä tuuliajolla.

— Ihme ja kumma, Siirakki huudahti, onkohan se norjalainen? Ei näy yhtä
ihmistä kannella. Myrsky on sen ajanut tänne mantereelta.

— Takilasta päättäen se on hollantilainen. Heti veneet vesille ja
laivaan!

— Olisikohan nyt hyväkin saalis kaapattavana.

— Siirakki, etkö jo ole saanut tarpeeksesi haaksirikoista? Meidän
täytyy saada parkki ehjänä satamaan. Täytyy vartioida, ettei sitä
ryöstetä.

— Kyllä se minun puolestani tästä lähtien saa jäädä, ehkä saamme
hyvän korjauspaikan. Takila on tallella, purjeet jäätyneet, vantit,
partuunat, väylingit ja peräsinkin ovat vielä täydessä kunnossa. Laiva
on ehjä, sanoi Siirakki.

— Ennenkuin miehet tulevat kylästä, täytyy meidän ottaa selko siitä,
onko laivassa ihmisiä ja onko siellä ruokavaroja, sanoi nyt Lunni ja
lykkäsi haapion rannasta. Jäitä rikkoen, tuuralla työntäen he pääsivät
railoon. Jääsohjossa soutaen ja kamppaillen jäätelien kimpussa he
onnistuivat pääsemään laivan sivulle.

— Ei siinä ole köysitikkaita, huusi nyt Lauri Lunni.

— Millä, pakana vie, nyt päästään kannelle? Jää voi puristaa haapion
niin, että tässä vielä hukutaan. Myrsky nousee, oikea paltinainen,
jäälautta liikkuu taas, Siirakki sanoi.

— Niin tekee, Lunni sanoi, mutta, kas, jokin kouti riippuu tuolta
keulasta. Koetan kiivetä sitä myöten.

Haapio jätettiin jään reunalle. Lunni kiipesi notkeasti etukannelle ja
heitti sieltä köyden haapioon.

— Onko siellä keitään? Siirakki kyseli ja nousi kannelle.

— Parkkilaiva on puristunut jossakin jäihin, ei ole päässyt mihinkään,
pakkanen on vain kiristänyt, sitten myrsky on rikkonut jään ja laiva on
jäälautan mukana nyt täällä. Miehistö on mennyt maihin.

Miehet tutkivat koko kannen ja laskeutuivat skanssiin. Siellä oli
pöydällä vielä ruokia ja laatikoissa oli silavaa, häränkieliä,
sinappia, suolaa, laivakorppuja, voita, hollantilaista juustoa, olutta
ja sangossa makeaa vettä. Messipoika oli tuonut pöytään hernekeittoa,
joka oli jäätynyt.

— Näyttää siltä kuin olisi tullut äkkikiire, ei ole ehditty edes
haukata. On kuin mikäkin aavelaiva. Katsotaan.

— Kylmä on, olisikohan täällä väkevän puoltakin, että saisi jotakin
lämmintä raihnaiseen ruhoonsa, veikeili jo Siirakki Sakarinpoika ja
alkoi avata kaappia.

— Kaikesta teemme jälkeenpäin tilin, huomautti tunnollinen Lauri Lunni.

— Oikeata hollantilaista jamaikkaa, Siirakki huudahti ja veti esille
olkikoteloon pistetyn pullon.

— Lämmitetään vettä öljykeittiöllä, Lunni sanoi. Sitten mennään
tutkimaan peräkantta, komentosiltaa, ruumaa ja kapteenin hyttiä.

— Kun jäät ovat hajaantuneet, voimme kuljettaa koko parkin satamaan ja
teemme meriselityksen.

— Sehän on miehen puhetta, Lunni sanoi, kun Siirakki Sakarinpoika
nyt kurkisteli kapteenin hyttiin. Sielläkin kaikki oli paikallaan,
seinillä, pöydillä kartat, kompassit ja lokikirjat. Mutta pyöreän,
avattavan lasiakkunan alla riippumatontapaisessa vuoteessa makasi
vatsallaan outo mies. Hänellä oli yllään sinertävä pusero, jaloissa
roimahousut ja päässä merimieslakki, takanauhat olivat luisuneet
kaulukselle. Niihin oli kultakirjaimin merkitty laivan nimi: Van Dyck.
Siirakki läheni miestä hyvin hiljaa. Mies nukkui. Hiha oli hiukan
auennut ja käsivarressa näkyi ankkurin kuvia ja kirjannet: E.P. Sama
mies, jota hän vuosikausia oli etsinyt! Hän katseli uupunutta sivulta
päin. Vinot silmät olivat raollaan ja otsasta kaartui silmäkulmaan syvä
arpi. Sama mies. Ensin Siirakki sävähti, sitten alkoi jonkinlainen
lämmin laine tuntua sydänalassa. Kädellään hän koski melkein isällisen
hellästi... Mies heräsi. Kuin kaukaisilta retkiltä kotiutunut jäi tämä
hetkeksi tuijottamaan Siirakin silmiin, ikäänkuin hän äsken olisi
nähnyt pahan unen jostakin haaverista, kajuutasta, rahakirstusta,
josta oli käyty kuolonkauhuista kamppailua. Nyt hän alkoi hymyillä
koko naamallaan, hieroi silmiään, ponnahti äkkiä istualleen ja levitti
kätensä ikäänkuin olisi tahtonut syleillä. Vaistomaisesti Siirakkikin
teki saman liikkeen. Mutta käsivarret vaipuivat alas. He häpesivät
sellaista mielenpurkausta, sillä eihän vanhoille merikarhuille
sellainen sopinut. Mies nousi ja puristi raudanlujasti Siirakki
Sakarinpojan kättä karaistuneilla merimiehen kourillaan. Hän teki sen
tukahduttaakseen nytkähtävää nyyhkytystään, kirosi ja sanoi:

— Perhana! — Siirakki Sakarinpoika Raanti, niin, minä tiedän nyt nimesi.

— Hyvä mies, mistäs sen tiedät, Siirakki sanoi ilostuen.

— »Kultapeuran» Körtsi-Mikulta sen tietää sain, olen kirjoittanut
tulostani teidän papillenne. Minä luulin, että olin sinut surmannut.
Hahhaa! Omituista. Olemme tappaneet toisemme ja elämme vielä. Oiva
juttu, hahhaa!

— Niin minäkin luulin. Turhaan olemme pelänneet ja pakoilleet
toisiamme. Olihan siitä oppia iäksi.

— Enemmän olet, sinä veikkonen, saanut minun takiani kärsiä. Olet
saanut istua syyttömästi vangittuna.

— No nythän selviää kaikki, Lauri Lunni sanoi leppeästi ja katseli
liikutettuna miesten autuasta jälleennäkemistä.

— Minä karkasin sinua ja nyt sinä elät, elät ja minä elän. Hei,
tästähän tulee taas hassu oikeuden päätös.

— Kuinka sinä oikeastaan pelastuit, kun minä mukkasin sinut mereen?
Siirakki kyseli vedet silmissä.

— Saman olisin minäkin sinulle tehnyt. Uin ja löysin pohjan. Toverini
olivat jo pelastuneet toiseen laivaan, minä uin ja kiipesin,
kapokkiliivit kun oli, toiseen ohikulkevaan laivaan ja purjehdin
suoraan Rio de Janeiroon. Laivasta minut huomasivat. Ja tässä minä nyt
olen. Onko tässä vanhassa purkissa vielä jotain syötävää ja juotavaa?
Minulla on jo kova nälkä. Van Dyckin miehet jäivät jäälle ja menivät
maihin. Minä päätin jäädä vahdiksi laivaan, kertoili vilkkaasti inkerin
murretta haastava mies.

— Mennään skanssiin, siellä ruoka on vielä kesken syömättä, Lunni
ehdotti.

— Hei, pojat, eiköhän siellä mahda olla jotakin kipparinkermaakin.

Veikastellen lähtivät miehet, kuumensivat hernekeiton ja alkoivat
aterioida. Kun he olivat palan paineeksi hiukan naukkailleetkin, mies
alkoi taas:

— Nimeni on Ersso Paltinainen. Ei se ole Jaavankieltä. Minä olen
kotoisin Inkeristä.

— Paltinainen merkitsee Kiislankylässä pikkumyrskyä, Lunni sanoi.

— Niin, myrskyn mies olen ollut, seilannut navalta navalle ja idästä
länteen, keltaisesta Kiinasta mustimpaan Afrikkaan.

— Taidat osata parempia juttuja kuin se meidän kruununperämies.

— Niin, olen minä ollut Kabarin kuninkaanakin, kengänkiilloittajana New
Yorkissa, Shanghaissa kulina ja Grönlandissa kirpuntappajana.

— Kuinka sinä Kabariin jouduit, Lunni kysyi.

— Kärsin haaksirikon Etelämerellä ja aallot heittivät minut Itä-Guinean
pohjoispuolelle, Kabarin saarelle. Täällä ihmissyöjät ottivat minut
vastaan kuin epäjumalan. Minä rakastuin päällikön tyttäreen ja menin
hänen kanssaan naimisiin. Ei siinä muuta tarvittu kuin että me
kiipesimme kahteen palmupuuhun kumpikin ja latvat sidottiin yhteen.
Siinä häämenot. Päällikön kuoltua saarelaiset valitsivat minut
kuninkaaksi. Tuli kuitenkin taas ikävä merta ja seikkailuja, siksi minä
karkasin.

— Entä mitä kotonasi Inkerissä arveltiin? Siirakki kyseli.

— Luulivat minun kuolleen. Kaksi kertaa minut siis on jo kuolleeksi
julistettu.

— Kuinka niin, Lunni sanoi.

— Olin iloinen meripoika, pidin majaa Lontoon liepeillä ja aika hauskaa
majaa pidinkin. Olin punnan silloin toisen tällöin pannut kiven alle.
Oli niitä niin paljon, että rakkaat sukulaiset tulivat levottomiksi.

— Suvussa on susia, väittää Kvintti-Rietukin, sanoi nyt Siirakki.

— Kun sitten sattui niin, etten eräältä matkalta palannut määräaikaan,
niin sukulaiset kiiruhtivat oikeuteen saadakseen minut kuolleeksi
julistetuksi.

— Niitä peijoonia!

— Niin kävikin. Lopulta olin vainaja.

— Miltäs se tuntui?

— Hauskalta vaan. Enhän minä koskaan ole ollut naukumaijan poikia,
eräänä päivänä saavuin kotiin. Kerroin haaksirikosta, Kabarista,
kuninkaaksi tulosta. Mutta mitäs ne?

— Ilmeisesti olit syntynyt sukulaistesi kiusaksi, Siirakki sanoi.

— Kun minä jätkän rukousta laulellen saavuin kotiin, niin kyöräsivät
pihalle. Minä olin vainaja. Kun minä sille vain nauroin, niin minulle
näytettiin paperi ja virallinen leima. Minun täytyi tietysti uskoa.

— Mitä sinä sitten teit, Siirakki kysyi ja kilahutti.

— Asetuin majataloon ja rupesin herättämään itseäni henkiin.
Virastoissa kuljin, mutta asiani kehittyi kiusallisen hitaasti. Sillä
välin sukulaiset haaskasivat minun omaisuuttani. Lopulta keksin
sukkelan keinon. Menin kadulle, otin kouraani ison kivenmukulan ja
kurkistin varovasti nurkan takaa. Näin kadulla poliisin ja löin kivellä
rikki akkunan.

— Entä sitten, Lunni tiedusteli.

— Veivät minut poliisikomisaarin luo, tiedusteltiin nimeä, ynnä muuta.
Ehei. Ersso Pal— paltinainen? Kuollut.

— Et päässyt elävien kirjoihin, Siirakki sanoi nauraen.

— Minä olin vainaja, Paltinainen jatkoi. Mutta vainajana olin minä nyt
vaarallinen yhteiskunnalle. Olisinhan minä voinut lyödä kuoliaaksi
kymmenkunta rantajätkää. Se oli estettävä. Asiaa alettiin tutkia ja
niin minä jälleen olin elävien kirjoissa. Aloitin aivan uuden elämän,
minulla oli nyt syntymätodistus ja ote rikosrekisteristä. Maljasi,
Siirakki Sakarinpoika! Me emme enää ole vainajia.

— Maljasi! Olipas se metka juttu, Ersso Paltinainen, Siirakki huudahti
iloissaan ikäänkuin raskas elämän taakka olisi äkkiä hänen harteiltaan
hajonnut moneksi kappaleeksi.

Syötyään miehet nousivat kannelle.

— Nyt meidän täytyy koettaa saada tämä parkkilaiva sataman lahteen,
jäät liikehtivät ja myrsky on noussut.

— Jäälautta ajaa sulan varjoa kohden, Siirakki lisäsi.

Äkkiä höristi Lunni korviaan. Muutkin nousivat ja katsoivat reelingin
yli meren jäälle, joka jo oli käynyt himmeän harmaaksi ja synkäksi.
Taivaanranta tummeni.

— Kuulitko, Siirakki, Lunni sanoi.

— Kuulinhan minä. Joku huusi jäällä apua. Ääni tuntui niin tutulta.

— Joku hiihtäjä tai hylkeenpyytäjä on pudonnut jäihin.

Miehet laskivat kiireesti ankkurin mereen ja alkoivat varaveneellä
soutaa sulaa, lekamaa kohden. Hätähuudot yltyivät. Sitten oli taas
hiljaista, tuuli vain tohisi työntäen vihaisen mustia vihureita
ammottavien railojen yli.

He meloivat lähemmäksi ja erottivat nyt valkoiseen, lammasnahkaiseen
puoliturkkiin puetun miehen jäätelillä. Railoja kiertäen mies hiihti,
hylje kelkassa niemen kärkeä kohden, risteili sinne tänne, maa oli
pettänyt, oli muuttunut usvaksi. Hän eksyi ja kulki kehässä samoja
latuja. Mies oli jo lopen uuvuksissa, ei jaksanut enää huutaa. Kerran
hänet hylje pelasti. Matkalla hän oli porkalla koetellut jäätä ja kun
se kesti hän oli lykkinyt eteenpäin. Edessä oli kumminkin vain hienossa
jääriitteessä repeilevä sula paikka. Ellei hylje siinä samassa olisi
pistänyt päätään esille, olisi mies ohut meren pohjassa. Hän oli
kiertänyt sulan, mutta joutunut lopulta jäätelille. Se oli vain parin
kyynärän laajuinen ja merivesi loiskui sen ympärillä. Jäsenet alkoivat
kohmettua hämärässä haparoidessa. Sukset luiskahtivat jaloista, mies
kaatui. Polvet paleltuivat. Hän asetti nyt rukkaset polviensa alle
ja pisti kätensä takkinsa sisään syvälle ristiin rinnalle ja odotti
jo kuolemaa. Vatsallaan loikoen koetti hän pysytellä telillä, kunnes
aallot olisivat lyöneet hänen ylitseen ja lopulta jäätyneet hänen
ympärilleen läpinäkyväksi arkuksi.

— Ei kuulu enää huutoa, Lunni sanoi. Mutta kas, kas tuolla on mies
jäätelillä.

— Mies hukkuu, soutakaa, huusi nyt Siirakki täyttä kurkkua ja sitoi
köyden vyötäilleen. Lunni, jää ei kestä kahta miestä, anna minä ryömin
paikalle.

Siirakki tempasi keksin käteensä, riensi jäälle ja alkoi ryömiä. Kun
hän tuli lähemmäksi, hän erotti miehen kasvot ja kavahti kalpeaksi.

— Leander, kuuletko, Leander!

Mutta jääteliltä ei tullut vastausta. Jääteli vain oheni ja laineet
loiskuivat jo Leanderin ruumiin yli. Salamannopeasti välähti Siirakin
aivoissa nyt kuva.

Kerran oli eräs vanhus poikansa kanssa ollut harmaan hylkeen reiällä,
poika oli siihen luiskahtanut, kun oli juuri laskenut hyljeraudat
mereen saadakseen elävänä vangituksi hylkeen, joka vuosikausia
oli häntä vainonnut ja repinyt hänen verkkojaan. Kerran oli vanha
hyljekyttä tältä samalta hylkeeltä vienyt poikasen ja nyt se sama
hylkeen emo, ilmestyskirjan peto, vei hänen oman poikansa syvyyteen
hänen omaan koukkuunsa tarttuneena. —

Nyt Siirakki voisi kostaa Hokalle vanhan vainon, jos hän jättäisi
Leanderin kuolemaan. Siten kostaisi hän Hokalle, tälle vanhalle
häijylle hallille, joka oli yrittänyt saada hänet vangituksi. Mutta
samassa hän muisti Scaveniuksen sovittavat sanat, että pitää jättää
Jumalan haltuun kosto ja unohtaa pahat teot. Olihan Siirakki kuin hyvän
sallimuksen suojelemana juuri tavoittanut miehen, joka puhdistaisi
hänen tahritun ja tallatun kunniansa. Siirakki alkaisi nyt aivan
uuden elämän rehellisessä työssä ja ahkeruudessa, löytäisi levon,
tarkoituksen, ankkurin ja pohjan myrskyiselle mielelleen. Hänen
kasvonsa kirkastuivat, kun kuukin alkoi samassa pilkistää pilvien
lomasta ja valaisi merta niin, että hän selvästi erotti vihatun miehen
pojan. Tämäkin oli syypää hänen onnettomuuteensa. Sillä Railin, hänen
ainokaisensa, oli tämä sama syntinen ja syyllinen poika raiskannut...

Siirakki Sakarinpoika unohti kaiken, unohti vihan ja vainon ja
heitti köyden jäätelille. Keksillä hän sai sen kiedotuksi Leanderin
ruumiin ympäri. Lunni, Paltinainen ja Siirakki kiskoivat nyt yhdessä
tunnottoman, kohmettuneen Leanderin veneeseen ja nostivat hänet
parkkilaivaan. Hieroivat ja lämmittivät häntä öljykeittiön vedellä
ja kaatoivat hänen suuhunsa kuumaa, tulista nestettä, niin että hän
vihdoin virkosi ja alkoi kuumeessa hourailla sekavia sanoja, joita ei
kukaan ymmärtänyt.

Merivirta ja tuuli kuljetti parkkilaivaa miesten aukomaa väylää pitkin
sataman suulle, johon ankkuri laskettiin.

Samaan aikaan Hokka istui kulmahuoneessaan ja laski rahojaan eikä
tiennyt tästä tapauksesta vielä mitään. — Myrsky oli käynyt yli meren
saaren. Mutta tuuli oli jo tyyntynyt.




XVI


Saaressa oli yhdestoista hetki.

Aikainen kevät oli tullut, raju myrsky käynyt ja äkkiä rikkonut saarta
puristaneen jään. Isot jäärunnit olivat lähteneet liikkeelle kuin
valkoiset vesihirviöt. Suurina lumilauttoina oli jää kohissut merelle.
Vapaana meri nyt lainehti kaikkialla saaren ympärillä. Saaren kansa
oli sitä pimeinä iltapuhteina hartaana kaivannut, kuukausimääriä
oli se ollut eristettynä suuresta, pohjoisesta maailmasta, kun ei
postivenekään voinut kulkea. Yksi kottarainen ei yhdessä päivässä
tuonut vielä mitään tietoa etelästäkään. Saareen oli nyt tullut uutta
elämää ja onnen odotusta.

Ania ja Leander käyskelivät saaren koillisen kulman santa-aavikolla
männikön laidassa ja katselivat merta. — Monet männyt olivat sortuneet
hiekan alle, merenpohja nosti yhä uutta hietaa ja vyörytti sen
rannalle, aurinko sen kuivatti ja tuuli kuljetti yhä korkeammalle,
santa uhkasi kerran ehkä haudata alleen koko kylän. —

He pysähtyivät vanhan ruttohaudan kohdalle, santakuopassa oli vielä
pääkalloja ja ristiluita.

— Ania, sinä lähdet siis ensi laivalla, Leander sanoi hiljaisella,
hillityllä äänellä.

— Niin, en muuta voi, meri vetää...

— Mitä, jos minäkin tulisin mukaan.

— Leander, ei sinusta ole merimieheksi, siinä tarvitaan raudankovaa
sisua, kun Atlantin aallot korkeina vuorina uhkaavat hukuttaa aluksen
ja kaikki... Etkä kestä ikävää...

— Ei rauhaa maalla eikä merellä, Leander vastasi. Ehkä minä muutan
jollekin lähisaarelle pois koko kotikylästä. Sen ilma ja ihmiset
painostavat...

— Onhan sinulla sairaasi ja Raili. Railikin on jo palannut.

— Railiko? Raili on käynyt minulle kummallisen kylmäksi. Aitan ovi aina
suljettu kuten suukin. Oh, minä pakahdun.

— Otti kai sen niin kovalle, kun synnytti keskosen, ei suotu sinulle
kruununperillistä.

— Hahhaa, niin, olenhan minä keisarin poika. Keisarit kaatuvat ja
kansat kapinoivat. Mikä maailmanparantaja minusta olisi tullut? Olen
heikko kuin korsi kaarnalaivalla.

— Olethan ihmelääkärin kirjoissa, Ania esteli.

— Mitä vielä. Puoskari vain, niin lääkkeen kuin lemmen alalla. En voi
itseänikään parantaa.

— Sinä, Leander, olet ruvennut liiaksi parantamaan kohmeloitasi. Varo
hermojasi!

— Mitäs muutakaan voin, täytyy unohtaa, kun ei enää voi uskoa
mihinkään. Taidan olla jo niin turmeltunut, etten voi pahemmaksi paatua.

— Olet katkera. Kaikki eivät vikojaan myönnä. Kun noin sanot, on
sinulla vielä paljon toivoa parantumiseen. Ehkä on parasta, että muutat.

— Niin, tahtoisin alkaa uudestaan, rakentaa uuden elämän, mutta ehkä
samat erehdykset veisivät vain samaan kaipaukseen... Katsos tätä
kalloa. Erinomainen kranium, mallikappale.

— Kukahan senkin on kerran omistanut, korskea sotaherra tai nöyrä
munkki?

— Ania, Leander sanoi kuin äkillisen päähänpiston elähdyttämänä.
Minulla on aina ollut aivojen nälkä.

— En ymmärrä sitä, Leander, Ania sanoi. Kurkussa minä nälän tunnen.

Leander nauroi ja sanoi:

— Minä olen aina tahtonut tietää kaikki, enkä nyt tiedä mistään mitään.

— Parasta kun ei kaikkea tahdo tietää, ei siitä kuitenkaan hullua
hurskaammaksi tule, Ania sanoi.

— Tässä on ehkä vanha taistelutanner, Leander selitti. Katsos hienoja,
sahanterän muotoisia piiruja ja viivoja. Onko sillä miehellä ollut
suuret aivot ja suuri sydän? Aivot ovat käskeneet, mutta sydän ei ole
totellut. Aivo- tai sydänhalvaus? Molempi parempi. —

— Anna sydämesi puhua, Leander, ehkä Raili leppyy. Ainahan naiset
rakastuvat uudestaan lapsensa isään.

— Niin, mutta lapsi on kuollut. Tämän jo aavistin, kun Raili taittoi
jalkansa. Hän ei tahdo enää saada lasta.

— Mutta veri vetää, koeta kuitenkin.

— Minä koetan, vaikka minä luulen, että se on turhaa.

Leander asetti pääkallon naamariksi kasvoilleen.

— Katsos, minun pääni mahtuu siihen. Tässä on kaularistikin, minä otan
tämän.

— Mutta lapsena sanottiin, että sen ottaminen tietää turmaa.

— Minä tahdon sitä tutkia, Leander sanoi ja alkoi Anian seurassa kulkea
kylälle. He olivat kulkeneet saaren sivua, niin etteivät huomanneet
uutta saaristolaivaa, joka ensi kerran nyt toi saareen matkustajia.
Koillisrivin niemen takaa se nyt höyryten läheni uutta aallonmurtajaa,
jonka suojassa Anian uusi moottorivene oli omaan laituriin kiinnitetty.
— Niin, Anian isä oli sen saanut jo ennen joulua, kun meri äkkiä
itätuulen painosta oli puhkaissut jään ja lainehti taas laajana saaren
ympärillä. Ania oli vienyt koneen uuteen veneeseensä. Nytkin toiset
kalastajat naureskelivat hänen hommilleen, kun hän ensin turhaan sitä
tempoi ja se säksätti, syyti peräpäästään savua kuin pyrstötähti ja
seisahtui meren selällä. Mutta kun Ania sen vihdoin sai kunnollisesti
liikkumaan, kun ei tarvinnut enää airoja eikä purjeita ja kun hän ennen
muita ehti kalapaikoille, toi ison lastin haileja ja kone vaivatta
halkoi hyrskyjä, toiset kalastajat alkoivat katua kompapuheitaan ja
tekivät tilauksia. Nyt keväällä niitä moottoriveneitä oli jo useallakin.

Nikodemus Hokka oli jäykin jäsenin kiivennyt isosta aikaa
näkötorniinsa. Toisella mielellä hän nyt katseli uuden laivan
tuloa saareen. Aika oli mullistanut hänen kaiken vanhan, koetellun
varmuutensa. Purje, kaljaasi ja kuunarikin katoaisivat komeine
mastoilleen ja takiloineen. Niiden runous ja hyöty häviäisivät kuin
utuinen usva taivaan rannalle. — Saaren kansa rannassa tunkeili nyt
aallonmurtajalle ja nuori väki hurrasi. Illalla olisi seuran talolla
juhlat. Siellä Lauri Lunni pitäisi puheen, nuoret laulaisivat ja
karkeloisivat. Hokkakin oli kutsuttu, mutta hän ei sinne menisi,
hän vetääntyisi nyt kuoreensa kuin vanha etana. Hän oli päättänyt
käydä pappilassa. Hän nosti silmilleen kaukoputken. Kuinka kaikki
nyt oli toisin ja toisenlaista, kuin silloin kun hän eräänä kevät
varhaisena hetkenä yhdeksännellä tiimalla aamulla katseli kotikylää.
— Nyt laivasta heitettiin köysi maihin, kruununperämies komenteli ja
kiinnitti sen laiturin rautarenkaaseen. Nyt astui laivasta kauppaneuvos
Stuckman ja hienoja herroja maihin. Vastassa oli tullivahtimestari,
luotsinvanhin, Lunni, Kvintti-Rietu ja muita kalastajia. Mutta
Leanderia ja Aniaa ei näkynyt. Missä Raili oli? — Raili oli tässä
eräänä päivänä tullut Hokkaa vastaan kujassa. Kovin oli kalpea, äkkiä
oli nuori äiti kuihtunut kuin etelämainen ansarikukka. Pohjoisessa
ryytimaassa se ei voinut juurtua eikä kasvaa kukkaansa. Posket
kuopalla, vyötäiset veltot ja vellovat, ja silmien alla tumma,
syksyinen synnin juova, arveli Hokka. Raili oli niiannut kuten
lapsenakin ja katsonut syrjään. Hokka oli tuskin tervehtinyt, sitten
juuri ohimentyä hän oli tokaissut tyytyväisen ivallisesti:

— No sinä, Raili, taisit tehdä pienen huvimatkan Viroon?

Siihen ei Raili vastannut.

— Taisit tehdä turhan matkan, tarkoitan siinä mielessä, että perillisen
kautta olisit sukuun päässyt. Kävi kuten kävi.

— Enhän minä... soperteli Raili hämmentyneenä.

— Hyvä niin. Ei ole nyt silmiesi edessä elävää todistusta sinun
synnillisestä rakkaudestasi.

— Eihän minussa syytä ole, kävi kuten kävi, siinä kaikki... Enkä minä
kadu. Ei teidän nyt Leanderin tähden tarvitse minua pelätä. Tämän
Raili sanoi vakuuttavasti, varmasti ja kohotti kaunista päätään,
tummanruskeat silmät säkenöivät kuten ennenkin.

— Niin, Leanderin tähden parasta lieneekin, että pysyttelet erilläsi.
Olihan tästä oppia koko iäksi. Leander putosi talvella jäihin ja
oli kuumeessa kuukauden ajan. Koetti itse itseään parantaa, kuolema
siinä oli ihan lähellä. Senkin vuoksi tekisit viisaasti, jos sanoisit
Leanderille suoraan totuuden kuten minä sen nyt sinulle olen sanonut.

— Kyllä minä tiedän, mitä minä sanon ja teen, Raili vastasi päättävästi.

— Hyvä niin, Hokka sanoi ja nyökäytti hiukan päällään. —

Ylpeitä ovat nuo raantilaiset, Hokka arveli, kun Raili oli notkeasti
astunut kotipihaansa. Mutta pelastihan se Siirakki poikani, Hokka
ajatteli edelleen. Kaikki on sovitettu.

<tb>

Siirakki Sakarinpoika oli pitänyt inkeriläistä Ersso Paltinaista
majamiehenä, yhdessä olivat kalastaneet, yhdessä nauttineet rauhan ja
rakkauden aterioitaan ja tulleet ystäviksi. Inkeriläinen oli mainio
kertoja ja osasi lyhentää lystikkäillä jutuillaan pitkiä, pimeitä
iltoja, oikeuden päätöstä odotellessa. Olivat käyneet pappilassa,
ja Siirakki oli muistoksi sovinnosta lahjoittanut kirkolle hopeisen
kynttilänjalan. Kruununperämiehessäkin oli käyty. Vihdoin tuli
kihlakunnanoikeuden päätös, jolla syytös kumottiin ja asialliset
velvoitettiin suorittamaan yhdessä kulut. Ersso Paltinainen odotti
nyt vain laivaa palatakseen Inkeriin, kuten Lunnin Aniakin merille
lähtöään. Kruununperämies oli kutsunut muutamia tovereitaan juhlimaan,
sinne oli nyt Leanderkin menossa, kun muu saaren väki jo asteli
seurantalolle vihkimään uutta aallonmurtajaa ja ensimmäisen laivan
tuloa. Sinne oli kutsuttu laivan kapteeni, työinsinöörit ja kaupungin
herrat, työmiehet ja kalastajat. Leander ei vielä ollut puhunut
Railille mitään äskeisestä päätöksestään. Raili seisoi kaivon luona ja
nosti vesisankoa kaivon kannelle. Leander pysähtyi epäröiden ja sanoi
hiukan väkinäisesti:

— Raili, miksi sinä minua kartat?

— Parasta se lie meille molemmille.

— Isäsi kunnia on nyt pelastettu. Minä pelastuin ja sinäkin pelastuit
häpeästä... emmekö voisi sopia, etkö sinä enää tahdo rakastaa minua...

— En, olen sen päättänyt. Isä on saanut paljon kärsiä meidän takiamme,
sinun takiasi, isäsi takia ja minunkin takiani.

— Kaikkihan on sovitettu, Leander sanoi keveästi.

— Olisko ollut parempi, että olisin synnyttänyt sinulle lapsen?
Sormella olisivat ihmiset voineet osoittaa hullua äitiä, joka uskotteli
itselleen liikoja. — Sinä niin harvoin kirjoitit, kun minä olin
ahdistuksessa.

— Ajattelin, että se järkyttäisi mieltäsi, että tahdoit olla yksin ja
rauhassa.

— Rauhassa? Etkö tiedä, että äiti synnytyshetkellä kaipaa lapsensa
isää? Mutta sinä et tullut.

— En mitenkään päässyt.

— Kuinka niin, Raili kysyi.

— Putosin talvella jäihin ja sairastuin...

— Sairashan minäkin olin...

— Isä ei olisi laskenut, Leander sanoi epäröivästi.

— Älä valehtele. Isäsi kielsi minua enää kanssasi jatkamasta entistä
elämäämme.

— Mutta etkö sinä sentään, muistathan, kuinka rakastimme toisiamme,
juhannusyön, monen ihanan yön.

— Leander, ei elämä ole leikkiä. Isä jo heikkenee, hän on saanut paljon
kärsiä. Tahdon sovittaa, mitä olen hänelle rikkonut ja tahdon huojentaa
hänen vanhuutensa päiviä. Minä jään kotiin.

— Mutta annahan kättä, yksi suloinen silmäys, kuinka sinä voit olla
niin julma... sanoi nyt Leander lempeästi ja tarttui Railin käsivarteen.

— Älä koske minuun, Raili huudahti melkein raivokkaasti. Minä en
tahdo... Minä en enää tahdo saada lasta...

— Koetan ymmärtää, sanon sinulle siis hyvästit, ehkä joskus kadut, kun
kaikki kerran on myöhäistä, Raili. Hyvästi!

Näin sanoen Leander astui mäkeä kruununperämiehen asunnolle. Sieltä
kuului jo hoilotusta ja ilonpitoa.

Sinä iltana tapahtui saaressa ihmeitä. Nikodemus Matinpoika Hokka astui
samaan aikaan pappilan kupariportista pappilan pihaan. Pappi oli yksin
kotona. Syyslehtiä ja havunneulasia oli maassa, kottaraiset eivät vielä
olleet saapuneet saareen, eivätkä niittyleiniköt, sinikellot, tervakot,
koiranputket, saunakukat vielä aukaisseet aamunvirkkuja silmiään
pappilan niityillä. Marras maa lepäsi vielä talven jälkeistä untaan,
mutta päivien alla juuret jo kamppailivat keskenään parhaimmasta
aurinkopaikasta. Valkovuokko vain herätti arkaa aavistusta heräävästä
keväästä. Hokka katseli kaikkea tätä ja näki papin polvillaan kuistin
edessä. Scavenius sahasi ja naulasi uusia lautoja lasikuistin
portaisiin.

— Iltaa, Jumalan rauha, Hokka toivotti. Työssä ollaan.

— Samaa sinulle. Niin, olen yksin kotona. Vaimoni ja poikani menivät
juhliin.

— Jatkoslautoja teet, Hokka huomautti. Kalasta leivän jatko.

— Niin, nämä rappuset mätänevät kuten kymmenyskalatkin, kun en osaa
ajoissa tehdä niillä kauppoja, kuten sinä Hokka.

Hokka aavisteli taas turhaan sivuletkausta ja jatkoi:

— Ei minustakaan enää ole mihinkään. En saanut oikein rauhaa, siksi
tulin.

— Auta lähimmäistäsi, Hokka, niin rauha tulee kuin itsestään lahjana
ylhäältä, Scavenius lohdutti. Kävin tässä päivällä paperoimassa erään
mökin eukon seiniä, mies kun on satamatöissä mantereella.

— Niin, niin, Iitta, sinä olet jo saavuttanut saarelaisten suosion,
minä olen sen jo kadottanut.

— Kyllä siihen keino keksitään. Sovi ja unohda entiset kaunat ja
kiistat, ennen kaikkea Siirakin kanssa, hän on saanut paljon kärsiä...

— Minä tunnustan sen, kauna kalvaa, ehkä menin liian pitkälle.

— Pelastihan Siirakki poikasi, ajattele sitä, nöyrry ja koeta pyytää
häneltä anteeksi, vaikka vaikealta tuntuisikin antaa anteeksi niille,
jotka meitä vastaan rikkoneet ovat. Tarkoitan sinua, Hokka.

— Minä koetan sen tehdä Leanderin, Railin ja oman rauhani takia.

— Tee se heti, ettet kadu. Leanderissa syy, että Siirakki menetti
hetkeksi tyttärensä, jonka poikasi häväisi. Enkö voisi kutsua
Leanderia ja Railia joskus pappilaan, minä vihkisin heidät kaikessa
hiljaisuudessa? Vuoden parin päästä ei kukaan enää muistelokaan
muinaisia. Ihmiset ovat kerta kaikkiaan sellaisia. Kun saavat
uteliaisuutensa tyydytetyksi, niin unohtavat.

— Mutta Raili ei tahdo, sanoi minulle Leander, Raili ei tahdo enää
saada lasta ja Leander on nyt köyhä mies, millä hän elättää vaimon?

— Onhan hänellä vielä kaksi vahvaa kättä ja meressä on meillä särvin.

— Sanotaan kyllä leikillä, että nuori vaimo on köyhän miehen särvin.
Mutta Leanderilla ei ole enää tahtoa, sellainen tuuliviiri kun on.

— Ehkä tasoittuu kuten kaikki, nuoruuden huimuus ja mielen myrsky.

— Ehkä niin, ehkä niin on hyvä, Hokka myönteli.

— Mene nyt heti ja sovi, Scavenius sanoi säyseästi ja asetti kätensä
pehmeästi Hokan olalle.

Hokka otti hattunsa ja läksi hiljaa kulkemaan alas kylää kohden.

Raili istui aitassa ja itki. Nikodemus Matinpojan kovat sanat ja
Leanderin höllät houkutukset olivat masentaneet hänen mielensä. Tuuli
kantoi hänen luokseen tanssituvasta Kvintti-Rietun ja Kiislankylän
klanetinsoittajan iloiset luritukset. Ne tekivät hänen mielensä
vain haikeammaksi, hän painoi päänsä pielukseen ja muisteli suvista
juhannusyötä ja ensi kohtausta aitassa, mikä kerran kokonaan oli
vavahduttanut hänen vallattoman verensä ja saattanut hänet suunniltaan.
Hän ei sitä hurman huuman hetkeä katunut, saihan hän kerran tuntea
elämän tuskansekaisen sulon, mutta nyt tuntui kaikki katkeralta
ivalta. Viulun ääni vain itki ja repi rintaa, jonka alla hän kerran
kantoi ikuisen ihmisidun herätäkseen horroksestaan elämän suurimpaan
iloon, äitiyden onneen. Raili kuunteli... Isä oli mennyt, ehkä hän
pian palaisi juhlilta. Kujasta kuului askeleita. Jotkut nuoret tulivat
mellastaen ja laulaen. Yläkylän laidasta kuului juomalaulun renkutus,
kruununperämiehen rosoinen ääni. — Junno ja Meri kulkivat käsikädessä
ja seisahtuivat teillä, Raili kuuli heidän hiljaisen, kainon
keskustelunsa:

— Pidätkö sinä, Meri, kottaraisista, Junno sanoi.

— Kyllä. Meidän puissa on paljon pönttöjä, Meri sanoi.

— Niin on meilläkin, Junno kuiskasi.

— Mutta katsos, Raannin pönttö on pudonnut maahan.

— Myrsky sen kaatoi. Mitähän Raili siitä sanoi. Rakasti niin kovasti
Leanderia.

— Raili on ollut poissa, Meri puhui.

— Sukulaisissa, niin, Raili on ollut sairas, Junno sanoi välttelevästi.

Samassa kuului kujasta hihkaisu. Leander tuli sieltä hoiperrellen,
huomasi illan hämärässä nuoret, asettui tielle heidän eteensä, levitti
kätensä ja sammalsi:

— Hei, noin kaunis tyttö, oikea taivaan enkeli, en minä sinua nyt
päästä! Olenhan sinulle aina puodissa makeisia antanut. Saat korean
kaulakorunkin, kunhan odotat.

— Anna Merin olla rauhassa, Junno sanoi säveästi.

— En nyt laske lintustani, pois, poika! Meri, olen kauan sinua
katsonut, olet kuin ihana ilmestys, tule, niin suutelen. Leander
kahmasi äkkiä Merin syliinsä ja suuteli tyttöä. Meri kiljahti ja
riuhtoi kunnes Leander laski hänet maahan. Junno otti kepakon ja uhkasi:

— Senkin merikrotti, ilmestyksen peto, langennut enkeli, jätä Meri
rauhaan!

— Soh, soh! Sinä papin pieni piski, saarnaathan kuin lukkari lauantaina.

— Tule, Junno sanoi ja tarttui Merin käteen ja he juoksivat kujan
solaan.

Samassa kuului Railinkin aitasta kiljahdus. Raili aukaisi oven ja
ilmestyi valkeassa yöpuvussaan aukon hämärään.

— Mene, Leander, muuten huudan isääsi! Aiotko sinä vietellä tämän
viattoman, kuten kerran minutkin viettelit. Sinä kunnoton! Etkö
ymmärrä, että nyt on kaikki lopussa. Kaikki, ymmärrätkö, sinä surmasit
minussa nyt kaiken rakkauden.

Leander kalpeni ja selvisi äkkiä.

— Sinä siinä, Raili, en ymmärrä, voi minua kurjaa, mitä tein! Niin,
niin, kaikki on kai nyt lopussa, sammalsi hän ja kulki pää kumarassa
kotiinsa ja retkahti vuoteelleen.

Sanaa sanomatta Junno kuljetti Meriä vapisevasta kädestä
luotsioltermannin rantatalon portille. Julma totuus oli herättänyt nämä
nuoret kevätvarhaisen, orastavan onnen unesta.

Mutta Raili ei saanut sinä yönä unta. Hän vaikeroi ja peitti suunsa
hurstilla niin, etteivät ohikulkijat kuulisi hänen rajua nyyhkytystään.
Koko ruumis vavahteli sisäisen tuskan kouristuksissa. Vihdoin silmät
alkoivat taas säteillä kirkkaina kyynelten läpi, tunteen tyrske oli
vapauttanut hänet hirveästä mielenliikutuksesta. Hän muisti niin
elävästi sen liikuttavan hetken, jolloin Leander päivällä selvänä
ollen kaivon kohdalla oli puhunut hänelle niinkuin ennenkin suvisina,
suloisina iltoina, rakkauden armaina alkuaikoina. Leanderin silmissä
oli silloin sävähtänyt viipyvä, väsyvä välke, niin raukean rukoileva
ilme, että oikein hirvitti. Ehkä Leander vain tahallaan oli kiusannut
Junnoa ja ahdistellut Meriä, herättääkseen Railissa kateellista kiihkoa
ja katumusta. Mutta kaikki oli kuitenkin lopussa, auttamattomasti,
ainiaaksi... Vasta aamulla Raili nukahti omiin kyyneliinsä.

Hokka oli kulkenut pappilasta rauhoittuneena. Hän oli päättänyt tavata
Siirakki Sakarinpojan, hän puhuisi Leanderista, Railista. Ehkä kaikki
selviäisi, kun rauha olisi rakettu ja saatu ratkaisu monivuotisiin
ristiriitoihin. Hän seisahtui entisen puotinsa kohdalla ja alkoi
lukea lasikaapista uutta kruununperämiehen kuulutusta. Mitähän
tavutöherryksiä ja hassutuksia se mies taas oli keksinyt? Miksei sitä
kaappia jo siirretty uuden osuuskaupan ulkoseinälle? Hokka luki: Ellei
maksua tahikka muuta laillista estettä ilmaannu, myytään julkisella
huudoskapalla ulosmitattua davaraa... Heh, tämän se kruununperämies
oli taas hutikassa töhertänyt. — Hokka ei huomannut takana seisovaa
Siirakki Sakarinpoikaa, joka oli juhlilta palannut.

— Mitäs se naapuri täällä tutkiskelee, Siirakki tiedusteli.

— Sitä kaiken kurjuuttahan minä tässä tarkkailen. — Kuulehan, Siirakki,
mennään meille ja keitetään ilta-teet. En sinua ole vielä kiittänytkään
siitä, että talvella pelastit poikani.

— Mitäpäs niistä, Siirakki sanoi. Hokka, älä ole huolissasi sen
kaljaasin johdosta, minä möin jo rungon. Kyllä vanhakin jahti kelpaa,
kun sitä korjaa. Me, Hokka, ollaankin kuin kaksi vanhaa kaljaasia
merellä, ne sopii jo poikkeen, kyllä jo on tarpeeksi seilattu, myrskyt
on kestetty ja päästy jo hätäsatamaan.

— Ja heitetty ankkuri maalle, Hokka lisäsi naurahtaen. Sovitaan pois.
Kuulin, että olet lahjoittanut kirkkoon hopeisen kynttilänjalan. Se
Scavenius hiukan vihjaili siitä, että sopisihan ne Raili ja Leander
jo kuuluttaa, niin päästään kaikista kyläpuheista. Nuoret on nuoria,
tietäähän sen... Mennäänpäs tupaan.

Hokka ja Siirakki siirtyivät pihalta kulmakamariin. Sinä iltana
tapahtui vielä jotakin muuta merkillistä. Muutamat saarelaiset olivat
pitäneet rantakäräjiä. Kun se Siirakki Sakarinpojan entinen laivarenki
ja ilmiantaja oli tanssituvasta kulkenut tiellä Koillisriville,
hämäränporukka oli tavoittanut hänet. Oudot miehet ottivat hänet
kiinni, riisuivat hänet alasti, taittoivat pensaista vitsoja ja
antoivat hänelle raippoja, kun miehen selkä ensin oli tervattu ja
höyhennetty.

— Ja jollet sinä, senkin saunaveden loppu, ensi laivalla lähde tästä
saaresta, niin me upotamme sinut mereen ja ripustamme kaulaasi Siirakki
Sakarinpojan myllynkiven.

Seuraavana päivänä mies matkustikin laivalla yhdessä Lunnin Anian ja
Ersso Paltinaisen kanssa.

<tb>

Leander heräsi aamuyöstä kuin kauheasta painajaisen kouristuksesta,
ikäänkuin hän olisi kamppaillut jonkun näkymättömän, hirveän olennon
kanssa, joka kuristi häntä kurkusta. Hän heräsi omaan kiljahdukseensa.
Hän muisti heti Railin. Sekavina ja kaukaisina kaikuivat hänen omat
sanansa hänen humisevissa korvissaan. Oliko kaikki nyt lopussa?
Silmät selkosen selällään hän tuijotti kattoon. Isä ryki viereisessä
huoneessa, kääntelehti vuoteella ja nukahti uudelleen. Leander
näki vesikaton ja sateen piirtämiä keltaisia juovia katossa ja ne
muodostivat kuin meren ja saaren. Hänen aatoksensa olivat kuin
tuuliajolla aavalla merellä, ei rusottavaa taivaanrantaa, rajaa
missään. Kaikki oli avutonta ja ankeata avaruuden alla. Se oli kuin
harmaa, läpinäkymätön uudin auringon akkunoilla. Miksei salama lyönyt
pirstaleiksi, että näkisi jotakin. — Eikö jo aamu valkenisi, tähti
tuikahtaisi uudinten raosta? — Hän teki tiliä koko elämänsä kanssa.
Oliko se ollut vain suuri erehdys alusta loppuun? Kuuliko joku Jumala
hänen huokauksensa? — Vielä hän muisti leikkineensä Railin kanssa
keisarintuolin kolossa. Silloin luuli hän olevansa ruhtinaan poika,
nyt hän oli vain kerjäläinen linnan portilla. Pois hän tahtoi koko
saaresta, lähtisi salaa laakealle, lehtoiselle, selälliselle saarelle,
sinne Inkerin puoleen. Siellä asui ystävällistä kansaa, kukaan ei häntä
siellä vieroksunut, hän löytäisi toimialan, alkaisi uutta elämää,
parantelisi muita itse kerran parantuakseen. Ehkä isä ensin hiukan
huokailisi, ehkä Railikin surisi, unohtaisi ja uskoisi taas häneen.
Leander sanoisi menevänsä kalasaunoille kalastamaan. Ystävät ehkä
hetken muistelisivat tai luulisivat hänen hukkuneen. Tai ei puhuisi
matkastaan mitään. Ei hänellä ollut enää mitään kadotettavaa, ei
isän perintöä, vain pieniä velkoja ja velvollisuuksia. Ja saaressa
kulkisi kaikki taas vanhaa rataansa. Siirakki, Kvintti-Rietu,
kruununperämies, Lunni, oltermanni ja tullivahtimestari, pappi ja
hänen seurakuntansa kulkisivat arkena ja pyhänä ympyrässä samaa kehää
ja kaariviivaa. Leander oli jo sen ympyrän ulkopuolella. Oli löytänyt
uuden ympyrän ja tahtoi ratkaista sen salaisuuden. Hän vetäisi
ajatusviivan ja kysymysmerkin entisyyden tilille. Piirtäisi pisteen ja
alkaisi uuden lauseen, lopettaakseen sen pyöreään, korkeaan kaareen.
— Leander nukahti vihdoin. Unessa Leander näki taas kuin suuren,
tutkivan silmäterän taivaalla, se läheni ja laajeni hänen yllään, se
painoi, puristi ja muuttui lopulta pieneksi pisteeksi hänen omaan
silmäteräänsä...

Viikko oli kulunut, saaressa oli jälleen hiljaista, kun laiva oli
lähtenyt. Leander paikkasi vanhaa haapiotaan, tukki tilkkeillä sen
reikiä, kantoi kiviä pohjalastiksi, asetti tullit, piitat ja purjeet
paikoilleen. — Laiturilta saaren miehet kuljettivat maihin kaljaasin
ruumasta lautoja, rimoja ja työnsivät niitä työntökärryillä mäkeä
pitkin pihoille. Ja uuden kaupan puotipoika juoksi tavan takaa uuteen
ranta-aittaan, vyörytti sinne tynnyreitä ja jauhosäkkejä sekä kantoi
puotiin pikkutavaroita. Rannassa oli huutoa ja hälinää. Siirakki
Sakarinpojan vanha jahti oli nostettu teloille. Sen keulaan ja
laitoihin oli lyöty teräsvaijerit, ketjut oli kiinnitetty rantapaaden
rautarenkaaseen. Miehet väänsivät vorotan tankoja ja kiersivät
väkipyörää. Tahdissa suoniset ja lujat, ankkureilla kuvitetut
kädet tempoivat jahtia teloilta verkkovapeiden ohi rantanurmelle.
Mykkä-Tommi, Kvintti-Rietu, Lunni ja muut auttoivat nyt Siirakki
Sakarinpoikaa hänen hommissaan. Kaikki tahtoivat olla hänelle
avuliaita. Kaikkien kalastajien kohtalo oli kuin yhteen kytketty, jos
joku kärsi haaverin, kärsi siitä toinenkin, jos meri antoi jotakin, oli
se kaikille antelias tai kaikille saituri. Yhteen rukkaseen saattoi
kalansaalis joskus mahtua, mutta naapuri jakeli nelikkomitoilla, kun
hätä oli käsissä.

— Ohii, ohei, ohii, ohei!

Jahti oli saatu kuivalle maalle, tukipuut asetettu aluksen kyljille.
Kannella alkoi nyt naputus ja iloinen kalkutus. Kun jahti vielä
alhaalta tervattaisiin ja päältä maalattaisiin, niin sen peräpeili ja
nimi »Toivon ankkuri» kohottaisivat aalloista sen vanhan merimaineen,
Siirakki Sakarinpoika seisoi kajautan katolla ja myhäili Nikodemus
Hokalle, joka suippopartaansa sivellen taas seisoi rannalla ja katseli
töitä. Ilmasta kuului siipien havina ja ensimmäiset kottaraiset
lehahtivat parvissa heidän ylitsensä kirkon tornin takaa, pyrähtivät
talojen tarhoihin etsimään entisiä pönttöjään, joista olivat munasta
kerran maahan muksahtaneet. Mereltä tuli suolainen, raikas, keväinen
viima sekoittuen väkevään levän hajuun rantavedessä. Limaköynnöksien
lokeroissa maimoset sukeltelivat, ja pikkupojat lieruttelivat jolliaan
liivalahdella. Kevät oli taas tullut meren saareen.

<tb>

Ja Siirakki Sakarinpoika Raanti kaivoi perunapellostaan esille
leiviskänsä, minkä hän oli kätkenyt maahan vapisevan vanhuutensa
varalle. Hän jätti nyt kokonaan salakuljetuksen, harvoin etsi
enää haaksihylkyjäkään. Kävi joskus kalastamassa selkärannalla,
lähiluodoilla elättääkseen itseään ja tytärtään, joka nyt ryhtyi
hellästi hoivaamaan isäänsä, sovittaakseen sen kärsimyksen, minkä
hän mielestään oli kasvattajalleen tuottanut, unohtaakseen samalla
raunioituneen rakkautensa... Leanderia hän nyt muisteli kuin kaukaista,
kiihkeätä, yltyistä yötä, kerran kesällä, kun hämähäkki oli kutonut
verkkonsa hänen vuoteensa taakse, kun lemmenkukat vielä versoivat aitan
vierillä...

<tb>

Iltahämärässä, kun kaikki jo nukkuivat, Leander hiipi huoneestaan
pihalle. Hän otti Rannin syliinsä, silitti sitä ja hyssytteli sitä.
Hän hyvästeli vanhaa pyyntitoveriaan. Sitten hän kantoi kujaa pitkin
veneeseen pyssynsä, viululaatikkonsa, lammasnahkaturkkinsa, kartan,
kompassin, kirjansa, kotiapteekkinsa, vällyjä, vaatteita ja lopuksi
pääkallon sekä vinon kaularistin ja asetti ne veneen kokkalaudan alle.
Aitan seinustalta irroitti hän sinisiksi värjätyt verkot, kuppuset
ja sapalyhdyt. Sitten hän veti purjeet ylös, työnsi airolla veneen
vesille ja purjehti satamasalmen suusta aavalle merelle. Vene lipui
hiljaa laitatuulta koilliseen valkoista merireimaria kohden. Kiertäen
karin, hän teki pitkän luovin, käänsi ja laski kaaressa etelää kohden.
Leander jätti kotisaarensa. Hän katseli maston kärkeen, pullistuvaa
purjetta ja tähyili merelle. Taivaanrannalta nousi musta pilvenlonkare,
joka laajeni. Hän katsoi taakseen. Siellä koko kylä nukkui, sen takana
häämöttivät korkeat vuoret, Morjan mäki, keinut, lemmenlehdot ja
talorykelmät risteilevine kujineen. Pappilan yhdestä huoneesta loisti
yöhön lampun valo. Sekin sammui. Aallonmurtaja kiemursi rantavedestä
mereen kuin iso musta ankeriainen. Maa pieneni ja pimeni. Lopulta
saaren hahmo katosi meren lyijynharmaaseen hämärään kuin Atlantis,
satujen saari meren pohjaan ikuisiksi ajoiksi. Niin kuvitteli Leander.

Hän tunsi sydämessään vapahtavan ailahduksen, samalla katkeran kaihon
ja pelon. Pakeniko hän omaa kohtaloaan? Minne haapio hänet kuljettaisi?
Mitä uutta toisi sarastava aamu, uusi utuinen saari meren hyrskyisessä
helmassa? Oliko tämä hänen viimeinen matkansa? Pääkallo veneen kokasta
irvisti hänelle. Nauroiko se hänen hullutuksilleen? Mitä? Olihan hän
sitä tutkinut, tutkinut elämän ja kuoleman salaisuutta ja tarkoitusta.
Ei se enää purisi. Ehkä sekin oli kerran rakastanut ja raivonnut omaa
kohtaloaan vastaan, kunnes salama oli iskenyt sen aivolokeroihin ja
kaikki oli silmissä sammunut. Leanderia nauratti, hän nousi ja heitti
säkin kallon silmäkuopille. Heittäisikö hän kaularistin mereen? Siitä
tuuli vain kasvaisi, oli hänessä hiukan taikauskoa, ehkä se oli
Hennalta perittyä. Niin, niin, siellä liivalahden sannassa lepokiven
takana oli satoja samanlaisia kalloja. Eivät kuolleet puhu, ihmiset
vain irvistävät ja ilkkuvat toisilleen, sikiävät, siittävät ja
surkastuvat. Olihan hänellä kartta ja kompassi, tähdistä hän kyllä
löytäisi pimeässäkin suunnan. Hän vihelsi ja kiristi kouria. Haapio
hyllyi hyrskyn harjalla, musta meri kohisi hänen ympärillään, Hän oli
yksin merellä. Kohta nousisi myrsky, mutta myöhäistä oli enää palata.
Nauraisivat vain saaressa niin, että ikenet irvistivät. Hän ei nähnyt
luotoja, kallioita, salakareja. Kaikki ympärillä oli yötä ja tyhjyyttä.
Hurjaa vauhtia haapio kiiti eteenpäin. Leander ei nähnyt enää mitään.
Nostoköli kolahti johonkin, rauta raapaisi pohjaa, kohosi taas kokka
vaahtoon ja vene syöksyi Syväriin. Vesivuori vyöryi ja paiskasi
toiselle harjalle. Touvit vinkuivat ja meri mylvi. Kuului paukahdus
ja purje repesi mastosta puomiin saakka, helmari irtaantui kädestä
ikäänkuin joku olisi tarttunut hänen käsivarteensa. Hän kaatui veneen
pohjalle. Haapio ajelehti ilman tahtoa ja tuntoa tuuliajolla...

<tb>

Kun Kvintti-Rietu seuraavana päivänä tuli köntystellen rantaan, hän
huomasi, että Leanderin vene oli poissa. Ja meri möyrysi yhtenä
valkeanvihreänä, lumensotkuisena laaksona. Korkeat vesihirviöt
jättiläispyrstöineen ajoivat toisiaan takaa taivaanrannasta
taivaanrantaan. Harjat syöksyivät yli aallonmurtajan. Kaljaasit
lahdella kuoppuivat ylös, alas, ja veneet olivat pirstaleina rannan
kivillä. Kvintti-Rietu ei tahtonut pysyä pystyssä, housunlahkeet
lepattivat ja lakin irtolieri värisi. Mykkä-Tommi seisoi äkkiä hänen
vieressään, jokelsi jotakin sekavaa vaahto suussa. Osoitti ranta-aitan
seinustaa, josta verkot olivat poissa, koski päätään ja irvisti.
Leander oli ottanut pääkallonkin veneeseen, sen Rietu nyt aavisti ja
lähti kylästä apua hakemaan. Myrskyn takia ei pariin päivään kukaan
uskaltanut lähteä merelle. Kun meri vihdoin tyyntyi, Lunni lähti
miehineen moottoriveneellä etsimään kadonnutta. He etsivät Leanderia
kaikilta lähisaarilta ja kalasaunoista. Mutta haapiota ei löydetty,
ehkä se oli ajanut Viron puolelle tai Inkeriin. Oliko Leander
hukkunut? Leanderin ruumis ei koskaan kohonnut pinnalle, vaikka siitä
ilmoitettiin merentakaisillekin rannoille. Ehkä hän oli pelastunut
johonkin laivaan tai paennut merille, sinne, minne Aniakin oli
lähtenyt, olihan Leander hiukan sellaistakin uhkaillut. Mutta meri ei
koskaan ilmaissut salaisuuttaan. Se pysyi vielä mykempänä kuin Tommi.
— Sanaa sanomatta miehet kulkivat päät painuksissa kotiin. Hokalle ja
Railille ei voitu vielä mitään ilmoittaa. Olihan vielä toivoa, piti
vain odottaa, odottaa...

<tb>

Kvintti-Rietu istui kruununperämiehen kanssa pienessä suutarin
saunaverstaassaan ja naputteli kengänpohjaa vasaralla.

— Luuletkos sinä, Rietu, kruununperämies sanoi vaitiolon jälkeen,
luuletkos, että Leander vielä elää?

— En tiedä, ehkä, jos ihme on tapahtunut. Onhan sitä sellaista ennenkin
nähty. Meri on viskannut haapion laivan kannelle ja se on pelastunut.

— Ja se on viskannut sen ihan ympärikin ja alus on päässyt taas
kulkemaan. On niitä ihmeitä ennenkin nähty, kruununperämies sanoi. Minä
uskon, että Leander elää. Pakeni saaresta tahallaan, siinä koko jutun
alku ja loppu.

— Loppu, loppu, niin, Kvintti-Rietu huokasi, hyvä poika, hiukan hurja
poika.

— Ja kevytkenkäinen, kruununperämies lisäsi.

— Kukapa meistä lujanahkainen on. Katsos tätä kenkää, kerran sekin oli
ehjä. Ei siitä enää kunnon kalua tule. Viulunkielikin voi katketa,
mutta koppa komisee kuin ennenkin. Ja jos viulun rikkoo ja paikkaa,
niin se voi soida entistä ehommin. Sellainen oli Leander ja sellainen
on hiukan jokainen ihminen. — Ottiko hän viulun mukaansa?

— Sinä, Rietu, olet suuri ajattelija, kuten Spinoza. Hänkin taisi olla
suutari, kruununperämies sanoi.

Rietu vastasi siihen leikillisesti:

— Ei minulla mitään pino-otsaa ole, tavallinen kallo vain.

— Ottikohan Leander sen pääkallonkin mukaansa, kruununperämies arvaili.

— Entä, ottikohan kaularistin? Se ei tietäisi hyvää...

— Etkö tahtoisi soittaa jotakin iloista polkkaa, minun tulee niin sääli
Leanderia.

Rietu otti silmälasien sangat otsaltaan, katseli kauan ja pitkään
kruununperämieheen ja sanoi hartaasti harkiten:

— Minä en soita viulua enää koskaan. Mutta mitä arvelet,
kruununperämies, ottikohan Leander viulun mukaansa.

— Siitä oli kieli katkennut, kruununperämies sanoi, jotakin sanoakseen.

— Niin, poikki se meni, poikki se meni, niinkuin nyt tämä
naskalinikin. —




SANASELITYKSIÄ.


 Kylkiäinen    = Vajan jatko, vinosti kalteva.
 Haapio        = iso kalavene.
 Haaveri       = haaksirikko.
 Hatru, hau ra = leväkasvi.
 Toppelkummeli = eräänlaista kuminaviinaa, saksalainen sana.
 Taati         = isä.
 Rakkuvuori    = Rakveri, Rakwehr, kansanomainen nimitys.
 Luntreijari   = salakuljettaja.
 Pillamus      = myrsky.
 Tuhkamela     = hiilihanko.
 Napata        = Memel.
 Partakyynärä  = ryyppy
 Kuutti        = hylkeenpoikanen.
 Raasseli      = kalakauppias.
 Lieruttaa     = meloa.
 Jolla         = pieni apuvene.
 Kaileva       = kirjavan läikkyvä.
 Limo          = katkottu koivu juhannuksena.
 Liiva         = lentohiekka.
 Vapeet        = verkkopaalut, joiden nauloihin verkot ripustetaan.
 Vorotta       = väkipyörä.
 Kouhkoilla    = kulkea sinne tänne jäällä, kiertää.
 Napukka       = piikkipäinen tanko, harppuunan tapainen.
 Sepra         = (virolainen sana) ystävä, liiketuttava.
 Lauma         = joukko, kalaliuta, selvä vesi.
 Vast'alkuja   =- uutisia.
 Kuohuva       = (substantiivi) aalto.
 Mukatuuli     = myötätuuli.
 Huistattari   = turhanpäiväinen kerskuri.
 Runtu         = pyhien jälkeinen päivä.
 Reivata       = laskea alas osa purjeista.
 Pesti         = köysi, joka aluksesta heitetään maihin paaluun.
 Unukka        = lapsenlapsi.
 Tokinainen    = uhkarohkea.
 Puat = eräänlaiset puukaareen sidotut kantonuorat, joilla
    saarelaiset tuovat metsästä pienempiä polttopuita,
    risuja y.m. selässään kantaen.
 Laperikko     = mukulainen tie.
 Ruhmu         = ahtojää, jäätynyt röykkiö.
 Jäärunni      = »
 Lekarna       = sula paikka, railo.
 Tomera        = puuhakas.
 Rikoskeli     = kelirikko.
 Skarei, skarei, vot tebjee, durak! = (venäjän kieltä)
    Nopeammin, nopeammin, siitä sait, senkin tolvana!
 Kierrejää     = lumeton jää, rosoinen iljanko.
 Kirsu         = hylkeen leuan ala-osa.
 Reitali       = toveri.
 Helmari       = peräsimen varsi.
 


