I.S. Turgenevin 'Mumu' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3809. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen, Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.




MUMU

Novelli


Kirj.

I. S. TURGENEV



Venäjänkielestä suomeksi

Artturi Railo



Kirjallisia pikkuhelmiä XXIV.





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1910.






Ivan Sergeevitsh Turgenev.


Ivan Sergeevitsh Turgenev, joka ensimäisenä Venäjän kirjailijoista
sai osakseen Europan jakamattoman tunnustuksen ja ihailun, syntyi
v. 1818 Orelin kaupungissa vanhassa aatelisperheessä. Talo oli
varakas, vanhempien välit riitaiset, oikkuileva äitinsä seurasi
aina epäluuloisin silmin toistakymmentävuotta nuorempaa miestään,
hurjistelevaa upseeria. Ulkomaalaisista kotiopettajista ei Turgenev
paljoa välittänyt, vaan seurasi mielenkiinnolla turpeeseen sidotun,
onnettoman venäläisen talonpojan elämää, viettäen aikansa ystäviensä,
sorrettujen maaorjien seurassa. Jo tällöin teki hän Hannibal-valansa,
vannoen olevansa maaorjuuden leppymätön vihollinen.

Turgenevin isä kuoli nuorena; päästyään täten pelkäämänsä ja
rakastamansa miehen vallanalaisuudesta, tuli äidistä alustalaistensa
täydellinen tyranni, joka ennen pitkää karkoitti luotaan omat
lapsensakin. Turgenev siirtyi Pietarin yliopistoon, suoritti
jo muutamia pienempiä tutkintojakin, toivoipa itsekin joskus
istuvansa yliopiston katederilla. Mutta opinnot vähitellen jäivät
ja voimmepa sanoa, että se oli onneksi. Hänen elämänsä suurin
intohimo, metsästys, johti hänet korpia ja metsiä samoilemaan,
erämaita harhailemaan, antaen hänelle aineksia elämäntehtäväänsä.
Metsästä hän siirtyy kirjoituspöydän ääreen ja ennen pitkää ilmestyy
tuo Venäjän yhteiskuntaelämässä käänteitä tekevä lastukokoelma
"Metsämiehen muistelmia" (Zapiski ohotnika). Se oli Aleksanteri
II:en mielilukemista ja voimmepa sanoa, että se näytteli suurta osaa
vuoden 1861 tapahtumista, vaikuttaen suuresti orjien vapauttamiseen.
Hänen monista muista teoksistaan mainittakoon: "Rudin" (Rudinj),
"Aatelispesä" (Dvorjanskoe gnezdo), "Aattona" (Nakanunj), "Savua"
(Dym), "Isät ja Lapset" (Otsi i djeti) ja "Uutismaa" (Novj), joissa
Turgenev on osoittanut olevansa suuri taiteilija, ehkä suurin kaikista
Venäjän kirjailijoista. Ne ovat teoksia, joita lukee yhtä mielellään
länsieuropalainen kun syntyperäinen venäläinen.

Esilläolevassa pienessä uutelossa "Mumu" (Mumu) kuvaa Turgenev omaa
äitiään, tuota yllämainittua oikullista tilanomistajatarta; siinä on
kerrottu vain yksi niistä surullisista muistoista, joita Turgenevilla
oli niin runsaasti nuoruusvuosiltaan. — Turgenev kuoli huvilassaan
lähellä Parisia v. 1883.

_Suomentaja_.




MUMU.


Erään Moskovan kaukaisimman kadun varrella asui harmahtavassa,
valkoisten pilarien ja välikerrosten koristamassa talossa leskirouva
monilukuisen palvelusväen ympäröimänä. Hänen poikansa palvelivat
Pietarissa, tyttäret olivat naimisissa; harvoin matkusti hän pois
kotoaan, yksin vietti kitsaan ja ikävän vanhuutensa viimeisiä vuosia.
Hänen elämänsä päivä, iloton ja pilvinen, oli kauan sitten kulunut,
mutta ilta oli yötäkin synkempi.

Merkillisin hänen palvelijoistaan oli piharenki Gerasim, kaksi arsinaa
kaksitoista verskaa pitkä mies, ruumiinsa rakenteelta oikea jättiläinen
ja syntymästään kuuromykkä. Rouva oli ottanut hänet maalta, jossa
hän oli elänyt erillä veljistään pienessä tuvassa ja oli tunnettu
miltei parhaimpana päivätyöläisenä. Hänellä oli tavattomat voimat,
työtä hän teki neljän edestä — työ tunsi tekijänsä, ja olipa hauska
katsella, kun hän joko kynti, asettaen suuret kämmenensä aurankurkeen
ja ikäänkuin yksin, hevosen avutta, leikkeli maan kimmoisaa povea, tai
kun hän Pietarin päivän aikoihin huitoi viikatteellaan, niin että olisi
vaikka nuoren koivikon juuriltaan katkaissut, tai kun hän reippaasti
ja pysähtymättä pui kolmen arsinan pituisella varstalla pitkien
ja vahvojen olkalihasten vipuna noustessa ja laskiessa. Ainainen
äänettömyys antoi juhlallisen arvokkaan leiman hänen uupumattomalle
työlleen. Hän oli kelpo mies, ja mielellään olisikin jokainen tyttö
mennyt hänelle, ellei olisi ollut tuota hänen onnettomuuttaan... Mutta
nyt Gerasim tuotiin Moskovaan, hänelle ostettiin saappaat, ommeltiin
kesäkauhtana ja talven varalle turkki, käteen annettiin luuta ja lapio
ja määrättiin piharengiksi.

Kovinpa vastenmieliseltä tuntui hänestä alussa tämä uusi elämä.
Lapsuudesta oli hän tottunut peltotöihin, maalaisoloihin.
Onnettomuutensa vieroitti hänet ihmisten seurasta, hän oli kasvanut
mykkänä ja voimakkaana, kuten puu kasvaa viljavassa maassa. Kun
hänet siirrettiin kaupunkiin, ei hän käsittänyt mitä kummaa hänellä
tehdään — hän ikävöi ja epäröi, kuten nuori, roteva härkä, joka
äsken on otettu laitumelta, jossa mehukas heinä ulottui vatsaan
saakka, — otettu, pantu rautatievaunuun — ja nyt lihavan ruumiin
peittyessä milloin lainehtivaan höyryyn, milloin savuun ja kipinöihin,
kiidätetään pyörien kolistessa ja vinkuessa, mutta minne — Jumala
tietää! — Gerasimista tuntuivat uudet palvelustehtävät leikinlaskulta,
raskaisiin talonpoikaistöihin tottunut kun oli; puolessa tunnissa oli
kaikki valmista, ja hän milloin seisoskeli keskellä pihamaata suu
auki katsellen kaikkia ohikulkevia, ikäänkuin heiltä olisi toivonut
saavansa selityksen arvoitukselliseen asemaansa, milloin taasen
meni johonkin pihan sopukkaan, ja heittäen kauaksi luudan ja lapion
heittäytyi kasvoilleen maahan ja tuntikausia vangitun pedon tavoin
makasi liikkumatta vatsallaan. Mutta kaikkeen tottuu ihminen, ja
Gerasim tottui vihdoin kaupunkilaiselämään. Työtä oli hänellä vähän,
hänen velvollisuutenaan oli vain pitää piha puhtaana, kahdesti päivässä
tuoda tynnyrillinen vettä, kasata ja hakata tarvittavat halot, estää
syrjäisten pääsy taloon ja öisin pitää vahtia. Ja täytyy tunnustaa,
että hän innokkaasti täytti velvollisuutensa. Pihalla ei koskaan
näkynyt lastuja eikä muuta likaa; jos lokaisena aikana hänen huostaansa
uskottu hevoskulu sattui jossain tynnyrineen kiinnitakertumaan,
hän vain koskettaa olkapäällään ja silloin ei ainoastaan kärryt,
vaan vieläpä itse hevonenkin nousevat paikaltaan; jos hän ryhtyy
halonhakkuuseen, niin kirves lasina soi hänen käsissään ja halot ja
lastut sinkoilevat kaikkiin suuntiin. Mitä vieraisiin kulkureihin
tulee, niin sen jälkeen kuin hän kerran yöllä, saatuaan kiinni kaksi
varasta, takoi heidän otsiaan vastatusten ja niin ankarasti löylytti
heitä, ettei siihen enää poliisia tarvittu, kaikki seudun asukkaat
alkoivat häntä suuresti kunnioittaa, vieläpä ohikulkijat päivälläkin,
rauhalliset tuntemattomat ihmiset, pelottavan piharengin nähdessään,
käsillään huitoen estivät häntä lähenemästä ja huusivat hänelle jotain,
ikäänkuin hän olisi saattanut kuulla heidän puolustuksiaan.

Koko muun palvelusväen kanssa Gerasim oli ei juuri ystävällisissä
— he häntä pelkäsivät — vaan läheisissä suhteissa; hän piti heitä
omaisinaan. He vaihtoivat ajatuksiaan hänen kanssaan merkkejä tehden,
ja hän heitä ymmärsi, tarkoin täytti kaikki heidän käskynsä, mutta
oli itsetietoinen myöskin oikeuksistaan ja kukaan ei uskaltanutkaan
istuutua hänen paikalleen ruokapöydässä. Yleensä Gerasim oli
luonteeltaan ankara ja totinen, halusi kaikessa noudattaa järjestystä;
eipä edes kukotkaan uskaltaneet tapella hänen läsnäollessaan, — muuten
ne paha peri. Jos hän jotain sellaista näkee, tarttuu hän niitä
jaloista, pyörittää kymmenkunta kertaa ympäri ilmassa ja heittää
menemään. Talon pihalla käyskenteli myöskin hanhia, mutta hanhi,
kuten on tunnettua, on vakava ja älykäs lintu; Gerasim tunsi niitä
kohtaan kunnioitusta, vaali ja ruokki niitä; hän itsekin muistutti
suuresti levollista koirashanhea. Asunnoksi hänelle luovutettiin
pieni komero keittiön ylisillä; hän itse järjesti sen makunsa mukaan,
rakensi sinne neljän pölkyn varaan sängyn tammilaudoista, — todellisen
jättiläissängyn: vaikka sata puutaa heitä siihen — ei se sorru; sängyn
alla oli vankka arkku; nurkassa oli yhtä vahvarakenteinen pöytä ja
pöydän vieressä nelijalkainen tuoli, sekin niin luja ja tukeva, että
itse Gerasim joskus sen kohottaa, pudottaa ja sitten hymähtää. Komeron
ovessa oli lukko, joka muodoltaan muistutti mustaa sämpyläleivosta.
Lukon avainta säilytti Gerasim vyöllään. Hän ei pitänyt siitä, että
hänen luonaan vierailtiin.

Siten kului vuosi, jonka lopulla Gerasimille sattui seuraava tapaus.

Vanha rouva, jonka luona hän palveli piharenkinä, seurasi kaikessa
vanhoja tapoja, pitäen muun muassa suuren joukon palvelijoita; hänen
talossaan ei ollut ainoastaan pesijättäriä, ompelijattaria, puuseppiä,
mies- ja naisräätäleitä, vaan olipa vielä satulaseppäkin, joka oli
samalla eläinlääkäri ja palvelusväen puoskari; vielä oli rouvan oma
kotilääkäri, vielä eräs suutari, patajuoppo Kapiton Klimov. Klimov piti
itseään loukattuna ja kelvottomasti kohdeltuna, sivistyneenä miehenä,
pääkaupunkilaisena, jonka ei sopinut elää työttä Moskovassa, mokomassa
erämaassa; jos hän joi, niin teki hän sen vain surusta, kuten hänellä
oli tapana sanoa verkkaan ja rintaansa lyöden. Nytpä syntyi kerran
keskustelu hänestä rouvan ja tämän päähovimestarin Gavrilan kesken,
jolle itse kohtalo — näytti siltä — oli suonut johtavan aseman, kuten
saattoi huomata jo hänen keltaisista silmistään ja ankan-nenästään.
Rouva pahoitteli Kapitonin siveettömyyttä; tämä oli taaskin edellisenä
päivänä löydetty jostain kadulta.

— Mutta kuulehan Gavrila, — katkasi rouva äkkiä vaitiolon: — jos me
naittaisimme hänet, mitäs luulet? Saattaisi siten ehkä vakaantua.

— Miksikä ei, sehän sopii hyvin — vastasi Gavrila: — ja luulen sen
auttavan, teidän armonne.

— Sitä minäkin, mutta kukapa häneen sitten suostuu.

— Siitä ei pelkoa. Mutta muuten, kuten vain suvaitsette käskeä.
Kaikesta huolimatta tarvitaan häntäkin jossain. Lisänä rikka rokassa.

— Ehkä häntä Tatjana miellyttää? Gavrila oli vastustamaisillaan rouvan
päähänpistoa, mutta vaikeni kuitenkin, puristaen huuliaan.

— Niin!... Kosikoon vain Tatjanaa, sanoi rouva päättävästi mielihyvällä
nuuskaten: — kuuletko?

— Kyllä, teidän armonne, — lausui Gavrila ja poistui. Palattuaan
huoneeseensa (se sijaitsi sivurakennuksessa ja oli miltei kokonaan
metallilevyillä kirjailtujen arkkujen täyttämä) Gavrila ehätti vaimonsa
ulos huoneesta, istuutui ikkunan ääreen ja vaipui mietteisiin. Rouvan
odottamaton toimenpide häntä nähtävästi huolestutti. Vihdoin hän nousi
ylös ja kutsutti luokseen Kapitonin. Kapiton saapui... Mutta ennenkuin
me kerromme lukijoillemme heidän keskustelunsa, katsomme kohtuulliseksi
muutamin sanoin mainita, kuka oli Tatjana, jonka kanssa Kapitonin piti
mennä naimisiin, ja miksikä rouvan käsky sai hovimestarin hämille.

Tatjana, joka kuten yllä on mainittu, oli ammatiltaan pesijätär,
(muuten hänelle taitavana ja oppineena pesijättärenä luovutettiin
vain hienot vaatteet) oli noin kaksikymmentäkahdeksanvuotinen nainen,
pieni, hintelä, vaaleaverinen, luomia vasemmassa poskessa. Vasemman
posken luomia venäläinen pitää huonona merkkinä — onnettoman elämän
enteenä... Tatjana ei voinutkaan kehua kohtaloaan. Lapsuudesta aikain
oli hän jo ollut pahimpana palkollisena, työtä oli hän saanut tehdä
kahden edestä, mutta hyväilyistä ei hän mitään tietänyt; huonosti
oli hän aina puettu; palkan hän aina sai mitä pienimmän; sukulaisia
ei hänellä ollut juuri lainkaan: vain muuan vanha isännöitsijä, joka
irstailunsa vuoksi oli jätetty maille, oli hänellä sedän nimessä, ja
muut sedät olivat taasen yksinkertaisia talonpoikia, — siinä kaikki.
Olipa häntä joskus pidetty kaunottarenakin, mutta kauneus oli hänet
pian jättänyt. Luonteeltaan oli hän kovin rauhallinen, paremmin sanoen
arka, itsestään aivan välinpitämätön, muita pelkäsi hän hirveästi;
hän ajatteli vain sitä, miten saisi työn määrälleen valmiiksi,
koskaan ei hän kenenkään kanssa puhunut ja vapisi jo rouvan nimen
kuullessaan, vaikka tämä tuskin tunsi hänet. Kun Gerasim tuotiin
maalta, oli Tatjana kuolla kauhusta nähdessään hänen suunnattoman
vartalonsa, ja hän koetti kaikin tavoin karttaa häntä, rypisti
kulmiaan, jos joskus sattui kulkemaan hänen ohitsensa kiirehtiessään
asunnosta pesutupaan. Gerasim ei alussa kiinnittänyt häneen suurempaa
huomiota, mutta alkoi sitten aina kun hänet tapasi, naureskella,
jopa unohtui häntä katselemaankin, ja vihdoin ei katsettaan enää
hänestä poistanut. Tyttö kerta kaikkiaan miellytti häntä: lempeillä
kasvoillaanko, vaiko aroilla liikkeillään — Jumala sen tietää! Kerran
sattui Tatjana kulkemaan pihan poikki, kantaen varovasti, sormet
hajallaan rouvan kiiltäväksi silitettyä puseroa... joku silloin
tarttui lujasti hänen kyynärpäähänsä; hän kääntyi ja kiljahti: hänen
takanaan seisoi Gerasim. Yksinkertaisesti hymyillen ja ystävällisesti
ynisten hän tarjosi Tatjanalle sokerileivosta, kukkoa, jonka siivet
ja pyrstö olivat kullanväriset. Tatjana pani vastaan, mutta hän
väkisin pisti sen hänen käteensä, ravisti päätään, meni pois, kääntyi
vielä kerran ja ynisi hänelle jotain sangen ystävällisesti. Siitä
päivin ei hän jättänyt Tatjanaa enää rauhaan; meneepä tämä minne
tahansa, aina on hän kintereillä, rientää vastaan, hymyilee, ynisee,
huitoo käsiään, vetää äkkiä palmikkonauhan povestaan, pistää sen
hänen käteensä ja pölyt hänen tieltään puhdistaa. Tyttö raukka ei
lopulta tiennyt miten olla ja miten tehdä. Pian koko talonväki sai
tietää mykän piharengin kujeista; ivapuheita, sukkeluuksia, purevia
sanoja sinkoili Tatjanan osaksi. Gerasimista eivät kaikki kuitenkaan
rohjenneet tehdä pilaa: leikinlaskusta ei hän pitänyt; ja yleensä
Tatjana sai hänen läsnäollessaan olla rauhassa. Oli miten oli, tyttö
joutui hänen suojelukseensa. Kuten kaikki kuuromykät oli hänkin hyvin
tarkka ja sangen helposti käsitti milloin häntä ja Tatjanaa pilkattiin.
Kerran päivällispöydässä taloudenhoitaja, Tatjanan käskijä, ryhtyi
häntä, kuten sanotaan, härnäämään ja siinä määrin kiusasi häntä, että
Tatjana raukka ei tietänyt, mihinkä kätkeä silmänsä ja oli itkeä
harmista. Gerasim äkkiä nousi, ojensi suoraksi suuren kätensä, pani
sen taloudenhoitajan päälaelle ja katsoi häntä kasvoihin niin synkän
ja raivoisan näköisenä, että tämä kyyristihe pöytää vasten. Kaikki
vaikenivat. Gerasim otti jälleen lusikan ja alkoi uudelleen särpiä
hapankaalia. "Näetkös, kuuro paholainen, metsänpeikko", sopersivat
kaikki puoliääneen, mutta taloudenhoitaja nousi ja meni palvelusväen
huoneeseen. Erään toisen kerran, kun Gerasim huomasi, että Kapiton,
sama Kapiton, josta äsken oli puhe, jollain tavoin liian rakkaasti
pieksi suutaan Tatjanan kanssa, viittasi hän tätä sormellaan luokseen,
vei hänet vaunuvajaan ja siepaten nurkassa seisovan aisan, uhkasi
häntä sillä kevyesti, mutta merkitsevästi. Siitä lähtien ei enää
kukaan puhutellut Tatjanaa. Ja kaikki tämä meni häneltä pahemmitta
seurauksitta.

Taloudenhoitaja kylläkin, heti kun tuli palvelusväen tupaan, oli
pyörtyvinään ja muutenkin toimi niin taitavasti, että rouva vielä
samana päivänä sai tiedon Gerasimin raa'asta käytöksestä; mutta
oikullinen eukko vain nauroi, pakottipa taloudenhoitajan useampaan
kertaan tämän suureksi kiusaksi toistamaan, miten Gerasim raskaalla
kädellään häntä taivutti, ja seuraavana päivänä lähetti piharengille
hopearuplan. Hän piti Gerasimista, kuten uskollisesta ja voimakkaasta
vahdista ainakin. Gerasim pelkäsi häntä aikalailla, mutta luotti
kuitenkin hänen hyvyyteensä ja oli jo hankkeissa lähteä hänen
luokseen kysymään, eikö hän antaisi hänelle Tatjanaa. Hän odotti vain
uutta mekkoa, jonka hovimestari oli hänelle luvannut, esiintyäkseen
säädyllisessä asussa rouvan edessä; mutta nytpä oli tämän saman rouvan
päähän tullut ajatus antaa Tatjana Kapitonille.

Lukija nyt helposti itse käsittää syyn siihen kiihtyneeseen
mielentilaan, joka valtasi hovimestari Gavrilan keskusteltuaan
rouvan kanssa. "Rouva — ajatteli hän istuessaan ikkunan ääressä, —
luonnollisesti katsoo Gerasimin parasta (Gavrila sen hyvin tiesi, ja
siksipä hän itsekin oli Gerasimin mieliksi); onhan hän joka tapauksessa
äänetön olento; eiköhän olisi ilmoitettava rouvalle, että nytpä
Gerasim, niin sanoakseni, silmäilee Tatjanaa. Ja sitäpaitsi olisi
se oikeudenmukaista, sillä miten sopiva hän olisi aviomieheksi. Ja
toiselta puolen, jos tuo metsänpeikko — suo Jumala anteeksi — saa vain
tietää, että Tatjana aiotaan antaa Kapitonille, kääntää hän koko talon
nurin, aivan varmasti. Hänen kanssaan et sanoin selviä; häntähän,
senkin paholainen, — tein taasen syntiä onneton, — et millään saa
taipumaan... tiedän sen"...

Kapitonin saapuminen keskeytti Gavrilan ajatusjuoksun. Huikentelevainen
suutari astui sisään kädet selän takana, ja kevyesti nojaten seinän
ulkonevaan nurkkaan oven vieressä, asetti oikean jalkansa ristiin
vasemman eteen ja pudisti päätään. "Kas tässä, lausui hän, olen minä.
Mikä on asiana?"

Gavrila katsahti Kapitoniin ja alkoi sormillaan koputtaa
akkunanpieleen. Kapiton vain hiukan rypisti elottomia silmiään, mutta
ei luonut niitä kuitenkaan maahan, vieläpä keveästi hymyili ja silitti
kädellään vaaleita hiuksiaan, jotka pörröisinä törröttivät joka
suunnalle.

"Niinpä niin, se olen minä. Mitä katsot?"

— Mokomakin sulhasmies, — virkkoi Gavrila ja vaikeni — sulhasmies, ei
voi kieltää!

Kapiton vain kohautti olkapäitään. "Sinäkö sitten mielestäsi olisit
muka parempi?" ajatteli hän itsekseen.

— No, tarkastappa itseäsi, tutki tarkoin, — jatkoi Gavrila
nuhdesaarnaansa: — no minkä näköinen olet?

Kapiton katsahti rauhallisena kulunutta repaleista nuttuaan, paikattuja
housujaan, erittäin tarkoin silmäili rikkinäisiä saappaitaan, varsinkin
toista, jonka kärkeen hän keikarimaisesti nojasi oikealla jalallaan, ja
uudestaan suuntasi katseensa hovimestariin.

— Mitä sitten?

— Mitä? — toisti Gavrila. — Mitä muka? Vielä sinä kysyt: mitä?
Paholaisen näköinen sinä olet, — tein taasen onneton syntiä, — häntä
juuri sinun muotosi muistuttaa.

Kapiton räpytteli sukkelaan silmiään. "Haukkukaa, haukkukaa vain,
Gavrila Andreitsh", ajatteli hän itsekseen.

— Mutta kuulehan, sinä olet taasen ollut juovuksissa, — alkoi Gavrila:
— taasen? Häh? no vastaappas!

— Totta kylläkin, että heikon terveyteni vuoksi olen tullut
nauttineeksi alkoholijuomia, — vastasi Kapiton.

— Heikon terveyden vuoksi?... Sinua on liian vähän piesty, — siinä syy;
ja sitten Pietarissa on vielä opin käynyt... Paljon taisit viisastua
opissa ollessasi! Ilmaiseksi syöt sinäkin leivän.

— Sen asian, Gavrila Andreitsh, ratkaisee vain Jumala itse, eikä
kukaan muu. Hän yksin tietää, millainen ihminen minä tässä maailmassa
olen ja syönkö todentotta leipäni ilmaiseksi. Ja mitä sitten tulee
juopotteluun, — niin en minä siihenkään ole yksin syyllinen, vaan
enemmän eräs minun toverini; hän itse minut vietteli, keinoillaan
puijasi, meni pois, mutta minä...

— Ja sinä, senkin hanhi, jäit kadulle. Voi sinua irstailijaa. Mutta
asia ei nyt koske sitä, — jatkoi hovimestari, — vaan olisipa muuta.
Rouva... siinä hän vaikeni, rouva haluaisi, että sinä menisit
naimisiin. Kuuletko? Hänen armonsa otaksuu, että sinä saatuasi vaimon
tasaantuisit. Ymmärrätkö?

— Kuinka en ymmärtäisi?

— No niin. Minun mielestäni olisi tepsivämpää ottaa sinut lujiin
kouriin. Mutta sehän on hänen armonsa asia. No mitä? Oletko
suostuvainen?

Kapiton veti suunsa hymyyn.

— Vaimon otto on miehelle suuri asia, Gavrila Andreitsh; minäkin
puolestani suostun suurella mielihyvällä.

— No niin, — vastasi Gavrila ja ajatteli itsekseen: täytyy tunnustaa,
mies puhuu sattuvasti.

— Mutta kuulehan, — jatkoi hän ääneen! — morsian on sinulle valittu
epäkelpo.

— Kuka sitten, sallikaa kysyä?...

— Tatjana.

— Tatjanako?

Ja Kapiton mulisti silmiään ja siirtyi seinän vierustalta, johon oli
nojannut.

— No, mitä siinä säikähtelemistä?... Eikö hän sinua ehkä miellytä?

— Kuinka ei miellytä, Gavrila Andreitsh? Hänhän on kelpo tyttö, ahkera
ja hiljainen tyttö... Mutta tehän itsekin tiedätte, Gavrila Andreitsh,
että se metsänpeikkohan, se arokummitus, sehän se sitä...

— Tiedän veliseni, kaikki tiedän, keskeytti hänet hovimestari
harmistuneena: — mutta...

— Armahtakaahan, Gavrila Andreitsh! Hän varmasti minut tappaa,
jumaliste, tappaa, koppaa käteensä kuin jonkun kärpäsen; hänen
käteensähän, olettehan suvainneet itsekin huomata, millainen on hänen
kätensä. Hänellähän on todellinen Mininin ja Pozarskijn koura. Hän on
kuuro, jos lyö, ei kuule, miten lyö! Huitoo kuin unissa suunnattomilla
nyrkeillään. Ja hillitä häntä ei voi mitenkään; miksi ei? siksi,
että on kuuro, kuten itsekin Gavrila Andreitsh tiedätte, ja päälle
päätteeksi tyhmä kuin kantapää. Sehän, Gavrila Andreitsh on peto,
epäjumalan kuva, — huonompi sitä... senkin juutas: miksikä pitäisi
minun kärsiä hänen takiaan? Tietysti on minusta kaikki yhdentekevää:
miestä on lyöty ja hutkittu, voideltu ja paahdettu kuin saviruukkua,
mutta olenhan silti kuitenkin ihminen, enkä sittenkään mikään
saviruukku.

— Tiedän, tiedän, älä selittele...

— Hyvä Jumala, jatkoi suutari kiihtyneenä: — milloinka tämä loppuu,
milloinka, Jumalani! Olen säälittävä olento, peräti säälittävä! Voi
kohtaloani, kohtaloani tulee pakostakin ajatelleeksi! Pienenä poikana
pieksi minua saksalainen isäntämies; elämäni parhaimpina nuoruusvuosina
oma veljeni ja vihdoin miehuusiässä olen joutunut tällaiseen...

— Voi sinua, senkin rehjana, — virkkoi Gavrila. — Mitä soitat suutasi,
sano mitä?

— Kuinka mitä, Gavrila Andreitsh! en selkäsaunaa pelkää, Gavrila
Andreitsh. Rangaiskoon kartanonherra suojissaan, antakoon minulle
läksytyksen ihmisten läsnäollessa, olen yhä silti ihminen; mutta kuka
minua nyt tässä tapauksessa joutuisi...

— Mene tiehesi, — keskeytti hänet Gavrila kärsimättömänä.

Kapiton kääntyi ja alkoi poistua.

— Mutta otaksukaamme, että hän ei olisi tielläsi, — huusi hänen
jälkeensä hovimestari, — suostutko omasta puolestasi?

— Sen ilmoitan, — vastasi Kapiton ja poistui.

Kaunopuheliaisuus ei jättänyt häntä vaikeimmissakaan tapauksissa.

Hovimestari kulki muutaman kerran pitkin huonetta.

— No, kutsukaahan nyt Tatjana, — lausui hän vihdoin.

Muutaman hetken kuluttua Tatjana saapui varovasti hiipien ja pysähtyi
kynnykselle.

— Mitä suvaitsette käskeä, Gavrila Andreitsh? — lausui hän hiljaisella
äänellä.

Hovimestari katsoi häntä tutkivasti.

— Kuulehan, — lausui hän: Tanjusa, haluatko saada miehen? rouva on
valinnut sinulle sulhasen.

— Tottelen, Gavrila Andreitsh. Mutta kenenkä hänen armonsa on suvainnut
määrätä minulle sulhaseksi? —

— Kapitonin, suutarin.

— Tottelen, hyvä herra!

— Hän on kevytmielinen mies — se on totta. Mutta rouva luottaa tässä
sinuun.

— Tottelen.

— Vain yksi ikävä juttu... se kuuro Garaskahan silmäilee sinua. Ja
millä sinä sen karhun olet itseesi noitunut? Mutta hänhän voi sinut
ehkä tappaa, sellainen karhu...

— Tappaa niinkin, Gavrila Andreitsh, varmasti tappaa.

— Tappaa... se kyllä vielä nähdään. Kuinka sinä sanot: tappaako?
Näinköhän hänellä on oikeutta surmata sinua, ajatteleppa itse?

— Sitä en tiedä, Gavrila Andreitsh, onko hänellä oikeutta vaiko ei?

— Mokomakin! ethän sinä vain liene hänelle mitään luvannut...

— Mitäpä sitten, suvaitkaa kysyä? Hovimestari vaikeni ja mietiskeli:

— "Sävyisä tyttö olet!" —

— No hyvä, — jatkoi hän: — me vielä tästä puhumme keskenämme, nyt voit,
Tanjusa, mennä tiehesi, minä huomaan, että todellakin olet kiltti tyttö.

Tatjana kääntyi, nojasi kevyesti ovipieleen ja poistui.

Mutta ehkäpä rouva jo huomiseksi unohtaa nämä häät — ajatteli
hovimestari — suottapa olen niistä niin huolissani!

Tuon hävyttömän me kyllä sidomme, ja jos jotain kummempaa — annamme
poliisille tiedon... —

— Ustinja Feodorovna! — huudahti hän äänekkäästi vaimolleen: — pankaapa
teekeittiö tulelle rakkaani...

Melkein koko päivän oli Tatjana pesutuvassa. Alussa hän itki,
kuivasi sitten kyyneleet ja ryhtyi työhön entiseen tapaan. Kapiton
istui myöhäisimpään yöhön erään synkännäköisen toverinsa kanssa
anniskelussa ja kertoi tarkoin tälle miten hän Pietarissa asusti erään
herrasmiehen luona, joka oli kaikin tavoin keinotellut varallisuutta,
miten hän hoiti tämän taloutta ja joutui silloin hiukan erään paheen
valtaan: liiaksi juopotteli ja mitä naisiin tulee, tunsi hän niitä
kaikenlaisia... Synkkä toveri vain myönteli, mutta kun Kapiton vihdoin
ilmoitti, että hän erään asian vuoksi oli pakoitettu riistämään
itseltään hengen, käsitti synkkä toveri, että oli aika mennä levolle.
Ja he erosivat ääneti ja tylyinä. Hovimestarin toiveet eivät kuitenkaan
täyttyneet. Rouvaa huvitti ajatus Kapitonin häistä siinä määrin, että
hän yölläkin keskusteli vain niistä erään seuranaisen kanssa, joka
oli hänen talossaan unettomia öitä varten ja päivällä makasi kuin
yöajuri. Kun Gavrila tuli hänen luokseen aamuteen jälkeen päivän
tehtävistä puhumaan, oli rouvan ensimäinen kysymys: miten on häittemme
laita, ovatko hyvässäkin alussa? Gavrila tietysti vastasi, että ne
ovat hyvinkin lähellä ja että Kapiton tänään tulee hänen armoaan
kiittämään. Rouva ei tuntenut itseään täysin terveeksi ja pienen ajan
vain uhrasi asioitten käsittelyyn. Hovimestari palasi huoneeseensa ja
kutsui kokoon neuvoston. Asia tietystikin vaati erityistä harkintaa.
Tatjana ei luonnollisestikaan pannut vastaan; mutta Kapiton julisti
kaikkein kuullen, että hänellä on tässä asiassa vain yksi pää, eikä
kahta, kolmea... Gerasim heitti heihin pikaisia ja tutkivia katseita,
ei poistunut väentuvan portailta ja näytti siltä, kuin olisi hän
aavistanut, että hänelle aijotaan tehdä jotain pahaa. Neuvottelevat
(heidän joukossaan oli myös vanha kellarimestari, setä Hvost, jonka
puoleen kaikki kunnioituksella kääntyivät neuvoa kysymään, vaikka hän
ei osannut sanoa muuta kuin — kas niin se on, niin! niin, niin, niin!)
— lähtivät siitä, että kaikkien mahdollisuuksien varalle sulkivat
Kapitonin aittahuoneeseen, jossa säilytettiin vedenpuhdistajaa ja
alkoivat perin pohjin asiaa harkita. Olihan kylläkin helppoa turvautua
ylivoimaan, mutta varjele Jumala siitä! syntyisi melua, rouva
hermostuisi — ja entä sitten! Mitä oli siis tehtävä. Asiaa tutkittiin
ja pohdittiin, ja päätettiin vihdoin turvautua seuraavaan keinoon. Oli
usein huomattu, ettei Gerasim voinut kärsiä juopuneita... Istuessaan
portilla, hän joka kerran harmistuneena käänsi pois päänsä, kun hänen
ohitseen epävarmoin askelin, hatunlippa korvalla, kulki joku juopunut
henkilö. Siksipä päätettiin, että Tatjanan oli näyteltävä juopuneen
osaa kulkemalla horjuen ja hoippuen Gerasimin ohi. Tyttö raukka pani
kauan vastaan, mutta pakotettiin lopulta suostumaan; ja näkihän hän
itsekin, ettei hän muuten vapautuisi ihailijastaan.

Hän ryhtyi tehtäväänsä. Kapiton päästettiin komerostaan: koskihan asia
joka tapauksessa häntä. Gerasim istui hirsipölkyllä portin vierustalla
ja kohenteli lapiolla maata... Kaikista nurkista, ikkunauudinten takaa
pidettiin häntä silmällä...

Kepponen onnistui mitä parhaiten. Nähtyään Tatjanan, hän aluksi tapansa
mukaan lempeästi ynisten nyökytti päätään; sitten katsoi tarkemmin,
pudotti lapion, hypähti ylös, meni hänen luokseen, katsoi häntä
silmästä silmään... Kauhun valtaamana alkoi Tatjana yhä enemmän horjua
ja sulki silmänsä. Gerasimin otti häntä kädestä, kiidätti yli pihan,
talutti hänet huoneeseen, jossa neuvosto oli koolla, ja sysäsi hänet
suoraan Kapitonin luo. Tatjana oli aivan menehtymäisillään... Gerasim
seisoi hetken, katsoi häneen, heilautti kättään, hymyili ja poistui,
raskaasti astuen, huoneeseensa. Vuorokausiin ei häntä kukaan nähnyt.
Esiratsastaja Antipka kertoi myöhemmin, että hän reiästä oli nähnyt,
miten Gerasim, istuen vuoteellaan, käsi poskella, hiljaa, tasaisesti,
ja vain harvoin ynähtäen, — lauloi, s.o. huojui, sulki silmänsä ja
pudisti päätään, kuten ajurit tai lotjan hinaajat, kun he virittävät
surulliset laulunsa. Antipkan tuli tukala olla, ja hän ei voinut
kauemmin katsella Gerasimia. Kun Gerasim seuraavana päivänä poistui
huoneestaan, ei hänessä voinut huomata mitään erityistä muutosta. Hän
oli vain käynyt ikäänkuin synkemmäksi, mutta Kapitoniin ja Tatjanaan
ei hän kiinnittänyt pienintäkään huomiota. Samana iltana he kumpikin
hanhet kainalossa menivät rouvan luo, ja viikon kuluttua viettivät
häänsä. Eipä edes hääpäivänä Gerasimin käytöksessä saattanut huomata
vähintäkään muutosta; vettä hän ei kylläkään joelta tuonut: häneltä
oli jollain tavoin matkalla särkynyt vesitynnyri, iltayöstä hän taas
puhdisti ja harjasi tallissa hevostaan niin innokkaasti, että se huojui
kuten oljenkorsi tuulessa, siirrellen jalkojaan hänen rautaisten
käsiensä pitelemänä.

Kaikki tämä tapahtui keväällä. Kului vielä vuosi, jonka kuluessa
Kapiton kokonaan turmeli itsensä juomisella; hän ei kelvannut enää
mihinkään ja lähetettiin kuormaston mukana vaimoineen kaukaiselle
maaseudulle. Lähtöpäivänä hän aluksi rehennellen vakuutteli, että
minne hänet lähetettäneekään, vaikkapa sinne, missä pippuri kasvaa,
hän ei sittenkään joudu hukkaan; mutta vihdoin kadotti hän malttinsa,
alkoi valitella, että hänet lähetetään oppimattomien ihmisten luo, ja
tuli lopulta niin heikoksi, että ei voinut hattuakaan panna päähänsä;
joku hyväntahtoinen ystävä pani sen hänen otsalleen, asetti lipan
kohdalleen ja painoi hatun hänen korvilleen. Kun kaikki oli valmista,
ja kyytimiehet pitivät jo ohjia käsissään, odottaen sanaa: "Jumalan
haltuun!" silloin Gerasim astui esiin hökkelistään, lähestyi Tatjanaa
ja lahjoitti hänelle muistoksi punaisen pumpulihuivin, jonka noin
vuosi sitten oli ostanut Tatjanalle. Tämä, joka tähän asti suurella
kylmäverisyydellä oli kestänyt vaihtelevan elämänsä kaikki hetket,
ei kuitenkaan enää voinut hillitä itseään, vaan puhkesi kyyneliin
ja, asettuessaan kärryihin, suuteli kolmasti kristillisen tavan
mukaan Gerasimia. Gerasim aikoi saattaa häntä tulliportille asti ja
kulki hetken aikaa hänen kärryjensä vieressä, mutta pysähtyi äkkiä
Kriminkaalamon luona, heilautti kättään ja läksi kulkemaan pitkin joen
viertä.

Oli iltapuoli. Hän kulki hiljaa ja katseli veteen. Äkkiä oli hän
näkevinään, että jokin pulikoi rannan liejussa. Hän kumartui ja
näki pienen, valkean mustatäpläisen koiranpenikan, joka kovista
ponnistuksista huolimatta ei mitenkään voinut nousta vedestä; se
taisteli, ponnisteli ja sen kostea, laiha ruumis värisi yltään. Gerasim
huomasi onnettoman koiranpenikan, tarttui siihen kädellään, pisti sen
povelleen ja kiiruhti nopein askelin kotiin. Hän astui kojuunsa, asetti
pelastamansa koiranpennun vuoteelle, peitti sen raskaalla vaipallaan,
juoksi ensin talliin noutamaan olkia, sitten kiiruhti kyökkiin hakemaan
lasillisen maitoa. Varovasti kohotti peitteen, levitti oljet ja asetti
maitokupin vuoteelle. Rakkiparka oli vain noin kolmen viikon vanha, se
oli vasta äsken saanut silmät, vieläpä näytti toinen silmä suuremmalta
kuin toinen; se ei kyennyt vielä juomaan kupista, vapisi vain ja
räpytteli silmiään. Gerasim kosketti kevyesti kahdella sormellaan sen
päätä ja painoi sen turvan maitokuppiin. Rakki alkoi äkkiä ahnaasti
juoda, päristeli, värisi ja kakisteli. Gerasim katseli jonkun aikaa
ja sitten äkkiä pyrskähtää nauramaan... Koko yön hän hoiteli sitä,
nukutteli, silitteli ja vaipui vihdoin itse sen viereen iloiseen ja
hiljaiseen uneen.

Eipä yksikään äiti vaali lastaan niinkuin Gerasim hoiteli elättiään.
Ensi ajat oli koira heikko, laiha ja rumannäköinen, mutta vähitellen se
kostui ja somistui, ja noin kahdeksan kuukauden kuluttua, pelastajansa
vaalimana, siitä varttui oikein sievä, espanjalaisrotuinen,
tuuheahäntäinen, pitkäkorvainen ja ilmehikäs-, suurisilmäinen koira.
Se kiintyi läheisesti Gerasimiin, ei jäänyt hänestä askeltakaan, aina
seurasi häntä, heilutellen häntäänsä. Antoipa hän sille nimenkin —
mykät tietävät, että heidän muminansa kiinnittää heihin muitten huomion
— hän kutsui sitä Mumu'ksi. Koko talonväki alkoi pitää siitä ja kutsui
myöskin sitä Mumu'ksi. Se oli sangen viisas, liehakoi kaikkia, mutta
piti yksin Gerasimista. Gerasim itse piti siitä intohimoisesti... eikä
hän suvainnut, että toiset sitä silittivät: pelkäsikö hän jotain sen
puolesta, oliko hän kateellinen siitä — Jumala sen tietää! Se herätti
hänet aamuisin, nykien häntä vaatteista, johti hänen luokseen suitsista
hevoskulun, jonka kanssa eli hyvässä sovussa, tärkeän näköisenä lähti
hänen kanssaan joelle, vahti hänen varpaluutiaan ja lapioitaan, eikä
päästänyt ketään hänen kojuunsa. Hän varta vasten sille oli uurtanut
aukon oveen, ja se ikäänkuin tunsi, että vain Gerasimin kojussa
oli se täydellinen emäntä ja siksipä se mentyään tämän kammioon
tyytyväisenä loikkasi vuoteelle. Yöllä ei se lainkaan maannut, mutta
eipä se tyhjän päiten haukkunutkaan, kuten muut tyhmät piharakit,
jotka takakäpälillään istuen, turpa pystyssä, silmät sirillään
vain ikävissään vonkuvat, kuuta haukkuvat ja tavallisesti kolmasti
kerrallaan — sellainen ei se ollut! Mumun hieno ääni ei koskaan turhaan
kuulunut! vain silloin, jos vieras liiaksi lähenee aitausta tai jossain
syntyy epäiltävää melua tai hälinää... Sanalla sanoen se oli kelpo
vahti. Tosin oli talossa vielä eräs vanha kellertävä ruskeatäpläinen
koira, nimeltä Hukka, mutta sitä ei koskaan, ei edes yöllä päästetty
kahleista, ja eipä se itsekään, raihnas kun oli, kaivannut vapautta
— nukkui itsekseen, käärössä, kopissaan ja vain silloin tällöin
käheästi, tuskin kuuluvasti haukahti, mutta vaikeni taasen, ikäänkuin
olisi arvellut sen turhaksi. Herrasväen suojiin ei Mumu pyrkinyt
ja kun Gerasim kantoi halkoja huoneisiin, jäi se aina jälkeen ja
kärsimättömänä odotti aina hänen paluutaan, höristeli korviaan ja
käänteli päätään milloin oikealle, milloin vasemmalle, jos vain kuuli
oven takaa pienintäkään kolinaa...

Siten kului vuosi. Gerasim suoritti piharengin työt ja oli tyytyväinen
kohtaloonsa, kunnes kerran sattui odottamaton tapaus. Se oli seuraava:
eräänä kauniina kesäisenä päivänä käyskenteli rouva seuranaistensa
kanssa vierashuoneessa. Hän oli hyvällä päällä, nauroi ja laski
leikkiä; seuranaiset nauroivat ja laskivat myöskin leikkiä, mutta
erityistä iloa eivät he silti tunteneet: talonväki ei suurestikaan
iloinnut silloin kun rouva oli leikkisällä tuulella, koska hän silloin
ensiksikin vaati kaikkia ehdottomasti ja täydellisesti yhtymään iloonsa
ja toiseksi, koska nämät oikut eivät kestäneet kauan ja tavallisesti
päättyivät synkkään ja happamaan mielentilaan. Sinä päivänä oli
hän onnellisesti noussut oikealla jalallaan, kortit osoittivat
neljää sotamiestä: toiveet täyttyvät (hän ennusti aina aamuisin), —
teekin oli hänestä erittäin maukasta, josta sisäkkö sai kiitokset
ja kymmenkopekaisen. Makea hymy ryppyisillä huulillaan käveli rouva
vierashuoneessa ja meni ovelle. Ikkunan edustalla oli puutarha, ja
keskisellä kukkaskummulla, ruusupensaan suojassa lepäsi Mumu ja kalusi
huolellisesti luupalasta. Rouva huomasi sen.

— Jumalani! — huudahti hän äkkiä: — mikä koira tuo on?

Seuranaisen, tuon raukan, jonka puoleen rouva kääntyi, valtasi se
ikävä levottomuus, jonka tavallisesti saattaa huomata vallanalaisessa
ihmisessä silloin, kun tämä ei vielä tarkoin tiedä, miten hänen on
käsitettävä käskijänsä huudahdus.

— E... e...n tiedä, teidän armonne, — sopersi hän: — nähtävästi mykän.

— Jumalani! — keskeytti hänet rouva: sehän on sangen sievä koira!
käskekää tuoda se luokseni. Onko se jo kauan ollut hänellä? Mitenkä
minä en ole sitä ennemmin huomannut?... Käskekää tuoda.

Seuranainen kiiruhti heti eteiseen.

— Mies, mies! — huusi hän — noutakaa pian Mumu! Se on puutarhassa.

— Sen nimi on Mumu, — lausui rouva: — oikein sievä nimi.

— Niin, oikein sievä! — vastasi seuraneiti. — Pian, Stefan!

Stefan, voimakas nuorukainen, joka hoiti edeskäyvän tehtäviä, syöksi
pää edellä puutarhaan ja oli tarttumaisillaan Mumu'hun, mutta se
vapautui vikkelästi hänen käsistään ja juoksi häntä pystyssä minkä
käpälistä pääsi Gerasimin luo, joka parhaillaan kyökissä kolisteli
ja pudisteli vesitynnyriä, käännellen sitä käsissään kuten lapsi
rumpua. Stefan kiiruhti sen jälkeen ja alkoi tavoitella sitä isännän
jaloista; mutta sukkela koira ei antautunut vieraan valtoihin, kierteli
ja kaarteli. Gerasim katseli hymyillen tätä touhua; vihdoin Stefan
harmistuneena nousi ja alkoi merkkejä tehden selvittää, että rouva
itse vaatii koiran tuotavaksi luokseen. Gerasim joutui hiukan ymmälle,
kutsui kuitenkin Mumun luokseen, nosti sen maasta ja jätti Stefanille.
Stefan vei sen vierashuoneeseen ja asetti sen parkettilattialle.
Rouva alkoi lempeällä äänellä kutsua sitä luokseen. Mumu, joka ei
syntymästään ollut nähnyt näin loistavia suojia, oli kovin peloissaan
ja aikoi syöksyä ulos ovesta, mutta avulias Stefan sysäsi sen takaisin
ja Mumu väristen puristautui seinää vasten.

— Mumu, Mumu, tule vain luokseni, tule rouvan luo, — lausui valtiatar:
— tule, pikku tyhmyri... älä pelkää... — Mene, Mumu, mene rouvan luo, —
toistivat seuranaiset: — mene!

Mutta Mumu vilkui surullisesta ympärilleen eikä liikahtanut paikaltaan.

— Antakaa sille jotain syötävää, — sanoi rouva.

— Miten se on tyhmä! ei tule rouvan luo. Mitä se pelkää?

— He eivät vielä ole kotiutuneet, — lausui eräs seuranainen, aralla ja
mielistelevällä äänellä.

Stefan toi lautasella maitoa, asetti sen Mumun eteen, mutta Mumu ei
edes haistanutkaan maitoa, yhä vain vapisi ja katseli ympärilleen.

— Kas, millainen sinä olet! lausui rouva, lähestyen ja aikoen sitä
silittää, mutta Mumu suonenvedontapaisesti käänti päätään ja näytti
hampaitaan. — Rouva veti nopeaan kätensä takaisin.

Syntyi hetken vaitiolo. Mumu hiljaa vingahti, ikäänkuin valittaen ja
anteeksi pyytäen... Rouva poistui ja rypisti kulmiaan. Koiran äkillinen
liike oli häntä peljästyttänyt.

— Voi! — parahtivat kaikki seuranaiset yhteen ääneen: — eikö se, Jumala
varjele, purrut teitä! (Mumu ei vielä ollut koskaan purrut ketään):
voi, voi!

— Se vietäköön heti tiehensä! — lausui eukko muuttuneella äänellä. —
Häijy koira! kuinka se on ilkeä!

Ja heti hän kääntyi ja suuntasi askeleensa työhuoneeseensa. Seuranaiset
arasti vilkuivat toisiaan ja aikoivat seurata häntä, mutta hän
pysähtyi, katsoi heihin kylmästi ja lausui: "mitä asiaa teillä? enhän
minä teitä ole kutsunut", ja poistui.

Seuranaiset huitoivat toivottomina käsillään Stefania luokseen; tämä
otti Mumun ja paiskasi sen heti oven taa, suoraan Gerasimin jalkoihin —
ja puolen tunnin kuluttua vallitsi talossa jo syvä hiljaisuus, ja vanha
rouva istui sohvalla synkempänä ukkospilveä. Millaiset pienet asiat —
ajattelet kaiketi — saattavat joskus häiritä ihmistä!

Koko illan oli rouva huonolla tuulella, ei puhellut kenenkään kanssa,
ei pelannut korttia ja yön nukkui huonosti. Oikutteli, ettei hänelle
annettu oikeaa hajuvettä, että hänen tyynynsä haisevat saippualta, ja
pakoitti taloudenhoitajattaren tutkimaan kaikki vaatteet, — sanalla
sanoen, riehui ja oikein "kiukutteli." Seuraavana aamuna hän kutsutti
luokseen Gavrilan tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti.

— Sano, ole hyvä, alkoi hän, — heti kun tämä mieli rauhattomana oli
astunut hänen työhuoneensa kynnyksen yli: — mikä koira se on, joka
kaiken yötä haukkui pihalla? ei antanut minun nukkua!

— Koirako... millainen... ehkä mykän koira, teidän armonne, — lausui
hän vihdoin hiukan epävarmalla äänellä.

— En tiedä, oliko se mykän vaiko jonkun toisen, mutta nukkua en
minä saanut sen haukunnalta! Ja minä suuresti ihmettelen, mitä me
teemme niin suurella koiralaumalla. Haluaisin tietää? Meillähän on jo
pihakoira?

— Onpa niinkin. Hukka, teidän armonne. No, mitä vielä, mitä me sitten
enää teemme toisella? Siitä on vain pelkkää vastusta. Kylänvanhinta
ei ole talossa — mistä sitten tuo toinen koira. Ja mitäpä mykkä tekee
koiralla? Kuka on antanut hänelle luvan pitää koiria talossa? Eilen
minä menin ikkunan luo ja näin, miten se makasi puutarhassa, kaluten
jotain sinne kiskomaansa inhoittavaa haaskaa, — ja sinnehän on ruusuja
istutettu...

Rouva vaikeni.

— Pidä huoli siitä, ettei sitä enää tänään tässä talossa nähdä...
kuuletko?

— Kuulen, teidän armonne.

— Jo tänään. Nyt voit mennä. Asioita esittämään kutsun minä sinut
myöhemmin.

Gavrila poistui.

Kulkiessaan vierashuoneen läpi, hovimestari muka järjestyksen
vuoksi siirsi soittokellon pöydältä toiselle, niisti salissa hiljaa
ankannenäänsä ja meni eteiseen. Eteisessä, pitkällä kirsturahilla
makasi Stefan kuten kaatunut soturi taistelua esittävässä kuvassa;
hän oli oikaissut jalkansa suonenvedontapaisesti esiin nutun alta,
jolla hän oli peittänyt itsensä.. Hovimestari sysäsi häntä ja
puoliääneen ilmoitti hänelle jonkun käskyn, johon Stefan vastasi
puoleksi haukotellen, puoleksi nauraen. Hovimestari poistui, mutta
Stefan hypähti ylös, veti mekon ylleen ja saappaat jalkaansa, lähti ja
pysähtyi portaille. Ei kulunut viittä minuuttia, kun Gerasim saapui
suunnaton halkotaakka selässä, eroamattoman Mumu'n seuraamana. (Rouva
vaati, että sekä hänen makuu- että työhuoneensa olivat lämmitettävät
kesälläkin). Gerasim asettui sivuttain oven eteen, sysäsi sitä
olallaan ja astui sisään taakkoineen. Mumu jäi tapansa mukaan häntä
odottamaan. Silloin Stefan huomasi hetken sopivaksi, syöksyi sen
päälle kuten korppikotka kananpojan kimppuun, puristi sitä rinnallaan
maata vasten, tarttui kiinni molemmin käsin, ja hatutta päin, juoksi
sen kanssa pihalle, istui ensimäiseen tapaamaansa ajuriin ja ajoi
Metsästäjä-Halliin. Sieltä hän pian löysi ostajan, jolle luovutti sen
viidestäkymmenestä kopekasta, vain sillä ehdolla, että tämä ainakin
viikonpäivät pitäisi sitä nuorassa, ja sitten hän heti palasi takaisin,
mutta hän ei tullut hevosella kotiin saakka, vaan astui alas ajurista,
kiersi pihan ja talontakaiselta poikkikadulta aidan yli hyppäsi
pihalle; pienestä portista ei hän rohjennut tulla, sillä pelkäsi
kohtaavansa Gerasimin.

Muuten oli hänen pelkonsa tässä suhteessa turha: Gerasimia ei enää
näkynyt pihalla. Tultuaan sisältä, hän heti tähysteli kaivaten Mumu'a;
hän ei jaksanut muistaa, että se vielä kertaakaan olisi poistunut
ennen hänen paluuta, alkoi juosta ympärinsä, etsien ja kutsuen sitä
omalla tavallaan... syöksyi kojuunsa, heinäparvelle, kadulle, — sinne
— tänne... Se oli hävinnyt! Hän kääntyi ihmisten puoleen, kyseli sitä
tehden epätoivoisia kädenliikkeitä, kuvasi sitä käsillään, osoittaen
puolen arsinan korkealle maasta... Toiset eivät todellakaan tietäneet,
minne Mumu oli kadonnut ja heiluttelivat vain päätään, toiset tiesivät
ja nauroivat hänelle vastaukseksi, ja hovimestari tekeytyi sangen
tärkeän näköiseksi ja alkoi kirkua ajureille. Silloin Gerasim juoksi
pihalta tiehensä.

Oli jo hämärä kun hän palasi. Hänen uupuneesta muodostaan, epävarmasta
käynnistään, pölyttyneistä vaatteistaan saattoi päättää, että hän oli
ehtinyt juosta jo puoli Moskovaa. Hän pysähtyi herrastalon ikkunoiden
alle, heitti katseensa portaille, jonne oli kokoontunut muutamia talon
palvelijoita, kääntyi ja äännähti vielä kerran: "Mumu!" — Mutta Mumu
ei vastannut. Gerasim poistui. Kaikki katsoivat hänen jälkeensä, mutta
ei kukaan hymyillyt, ei sanonut sanaakaan... ja utelias esiratsastaja
Antipka kertoi kyökissä seuraavana aamuna, että mykkä kaiken yötä oli
ähkinyt.

Seuraavana päivänä ei Gerasimia nähty; senpätähden ajuri Potap'in
täytyi hänen sijastaan mennä vettä noutamaan, josta tämä ei ollut
ollenkaan mielissään. Rouva kysyi Gavrilalta, onko hänen käskynsä
täytetty. Gavrila vastasi, että se on jo täytetty. Seuraavana aamuna
ilmestyi Gerasim kojustaan työhön; tulipa hän päivällisellekin, söi
ja poistui jälleen ketään tervehtimättä. Hänen kasvonsa, jo muutenkin
elottomat kuten yleensä kuuromykillä, olivat nyt ikäänkuin kivettyneet.
Päivällisen jälkeen hän jälleen poistui kartanolta, mutta ei pitkäksi
aikaa, palasi ja meni heti tallinparvelle. Tuli kuutamoinen ja kirkas
yö Gerasim makasi raskaasti henkien ja tuon tuostakin käänteli itseään;
hän oli äkkiä tuntevinaan, että joku nykii häntä vaatteista; hän
alkoi koko ruumiiltaan vavista, ei kuitenkaan kohottanut päätään,
rypisteli vain kulmiaan; mutta kas, taasen häntä nykäistiin entistä
voimakkaammin; hän hypähti ylös... hänen edessään kiekkui Mumu nuoran
pätkä kaulassa. Äänettömästä rinnasta pääsi ilonparahdus; hän tarttui
Mumu'hun, puristaen sen syliinsä; se äkisti nuoli hänen nenäänsä,
silmiänsä, viiksiänsä ja partaansa... Hän seisoi ja mietti hetken,
varovasti hiipi alas ylisiltä, vilkasi ympärilleen ja päästyään
varmuuteen, ettei häntä kukaan näe, hän pujahti onnellisesti kojuunsa.
Gerasim oli jo heti aavistanut, ett'ei koira ollut kadonnut itsestään,
että se nähtävästi oli viety pois rouvan käskystä; ihmiset olivat
hänelle merkeillä selittäneet, kuinka hänen Mumunsa oli ollut rouvalle
äkäinen — ja hän päätti ryhtyä toimenpiteisiin. Ensin hän syötti Mumua
leivällä, hyväili sitä, pani sen nukkumaan ja sitten alkoi hän asiaa
harkita, ja kaiken yötä mietiskeli, miten hän voisi sen parhaiten
piilottaa. Vihdoin päätti hän pitää sitä kopissaan kaiket päivät ja
vain silloin tällöin käydä sitä katsomassa ja yöllä viedä se ulos. Oven
aukon tukki hän lujasti vanhalla nutullaan, ja päivän valjettua oli hän
jo kartanolla, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, ja kasvoillakin
väreili yhä entinen alakuloisuus. Kuuro raukan mieleen ei voinut
mitenkään johtua, että Mumu vinkunallaan itsensä ilmaisee: ja pianpa
talonväki saikin tietää, että mykän koira oli palannut takaisin ja
että se istui hänen kopissaan lukon takana; mutta säälistä Gerasimia
ja hänen koiraansa, ja osaksi ehkä pelosta häntä itseänsä kohtaan ei
kukaan millään muotoa osottanut päässeensä hänen salaisuutensa perille.
Hovimestari yksin hieroi niskaansa ja viittasi kädellään "Jumala hänen
kanssaan", lausui hän; "ehkäpä ei tule rouvan tietoon!"

Mykkä taasen ei koskaan uurastanut niin ahkerasti kuin sinä päivänä:
hän puhdisti ja haravoi pihan, nyhti kaikki ruohot yksitellen, tempoi
ylös jokaisen aitauksen säleen, päästäkseen varmuuteen, ovatko ne
tarpeeksi vahvat ja takoi ne sitten maahan takaisin, — sanalla sanoen,
hommasi ja hääräsi niin innokkaasti, että rouvakin kiinnitti huomion
hänen aherteluunsa. Päivän kuluessa Gerasim kahdesti salaa käväsi
majassaan; kun yö tuli, kävi hän koiran kanssa nukkumaan kojuunsa eikä
tallinparvelle ja vasta kahta käydessä tuli sen kanssa kävelemään
raikkaaseen ilmaan. Kun hän oli astellut sen kanssa jonkun aikaa pitkin
pihaa ja aikoi jo palata takaisin, kuului äkkiä aidan takaa poikkikadun
puolelta jotain kahinaa. Mumu teroitti korvansa, alkoi murista, läheni
aitausta, nuuski ja päästi kovan, läpitunkevan haukunnan. Joku juopunut
aikoi sijoittua sinne makuulle. Juuri tähän aikaan oli rouva vaipunut
uneen pitkällisen "hermostuneen levottomuuden" jälkeen: tällainen
mielenkiihko valtasi hänet aina liian runsaan illallisen syötyä.
Äkillinen haukunta herätti hänet: sydän oli kiivaassa lyönnissään
pysähtyä. "Tytöt, tytöt! valitti hän. — Tytöt!" Säikähtyneet tytöt
juoksivat makuuhuoneeseen.

"Voi, voi, minä kuolen!" puheli hän, surullisesti levitellen
käsiään. — "Taas, taas se koira!... Voi, lähettäkää noutamaan
lääkäriä. He tahtovat minut tappaa... Koira, taasen koira! Voi!" ja
hän heitti taaksepäin päänsä ja oli siten pyörtyvinään. Juostiin
hakemaan tohtoria, s.o. kotilääkäri Haritonia. Tämä lääkäri, jonka
koko taito oli siinä, että hän käytti pehmeäpohjaisia saappaita,
osasi hienotunteisesti tarttua valtasuoneen, nukkui neljätoista
tuntia vuorokaudessa, muun ajan huokaili ja alati kestitsi rouvaa
kirsimarjatipoilla, — tämä lääkäri saapui heti, käski savustaa linnun
sulkaa ja, kun rouva avasi silmänsä, tarjosi heti hänelle hopeaisella
lautasella lasissa noita salaperäisiä tippoja. Rouva otti ne, ja alkoi
heti itkevällä äänellä syytellä koiraa, Gavrilaa, valitti kohtaloaan,
sitä, että kaikki ovat hänet vanhan onnettoman naisen hyljänneet,
ettei kukaan hänestä välitä, että kaikki odottavat hänen kuolemataan.
Sillä välin onneton Mumu jatkoi haukkumistaan ja turhaan huuteli
Gerasim sitä pois aitauksen luota. "Ja nyt... nyt... taasen"... sopersi
rouva ja hänen silmänsä muljahtivat luomen alle. Lääkäri kuiskasi
jotain tytölle, tämä juoksi eteiseen, nykäsi Stefania, tämä kiiruhti
herättämään Gavrilaa, Gavrila tulistuneena nostatti jalkeille koko
talonväen.

Gerasim kääntyi, näki välkehtivät tulet ja varjot ikkunoissa ja
aavistaen mielessään jotain pahaa, heitti Mumun kainaloonsa, juoksi
kojuunsa ja sulkeutui sinne. Hetken kuluttua viisi miestä koetti
väkivallalla tunkeutua sisään kojun ovesta, mutta turhaan, sillä ovi
oli salvassa. Gavrila juoksi kovaa vauhtia, käski heidän kaikkein
jäämään kojun edustalle aamuun asti ja pitämään vahtia, ja itse syöksyi
hän naisten puolelle ja pyysi vanhinta seuranaista Ljubov Ljubimovnaa,
jonka kanssa yhdessä varasteli ja hävitti talon teevaroja, sokeria
ja kuivatuita hedelmiä, ilmoittamaan rouvalle, että koira kaikeksi
onnettomuudeksi on taasen jostain päässyt taloon, mutta että huomenna
se ainakin pääsee hengestään; samalla tuli tämän pyytää rouvaa
leppymään ja rauhoittumaan. Rouva ei nähtävästi olisi niinkään pian
tyyntynyt, ellei lääkäri kiireissään olisi antanut hänelle kahdentoista
tipan asemasta kokonaista neljäkymmentä: kirsimarjatipat tekivät
vaikutuksensa — neljännestunnin kuluttua makasi rouva jo rauhallisesti
ja sikeästi; ja Gerasim lepäsi aivan kalpeana vuoteellaan ja puristi
lujasti Mumun kuonoa.

Seuraavana aamuna rouva heräsi tavallista myöhemmin; Gavrila
odotti hänen heräämistään voidakseen käskeä talonväen valtaamaan
Gerasimin turvapaikan ratkaisevalla äkillisellä hyökkäyksellä; itse
hän valmistautui kestämään ankaran nuhdesaarnan. Mutta myrsky ei
puhjennutkaan. Maatessaan vuoteella kutsutti rouva luokseen vanhimman
seuranaisen.

— Ljubov Ljubimovna, alkoi hän hiljaisella ja heikolla äänellä; hänellä
oli tapana esiintyä joskus turvattomana ja hyljättynä marttyyrina; ei
ole erittäin tarpeellista huomauttaa, että talonväki tunsi silloin
asemansa noloksi: — Ljubov Ljubimovna, te näette minun vaikean tilani;
menkää ystäväni, Gavrila Andreitshin luo, kysykää häneltä: lieneeköhän
todellakin joku rakki hänelle hiljaisuutta arvokkaampi, hänen oman
armollisen rouvansa elämää kalliimpi. Ainakaan en minä voisi sitä
uskoa, lisäsi hän syvällisen liikutuksen valtaamana: menkää ystäväni,
olkaa niin hyvä, menkää Gavrila Andreitshin luo.

Ljubov Ljubimovna meni Gavrilan huoneeseen. Emme tunne heidän kesken
syntynyttä keskustelua, mutta jonkun ajan kuluttua kulki melkonen
ihmisjoukko pihan poikki kohti Gerasimin kojua: ensimäisenä asteli
Gavrila, pidellen kädellään lakkia, vaikka ei lainkaan tuullut; hänen
ympärillään kulkivat kokit ja edeskäyvät; akkunasta katseli setä Hvost
ja jakeli neuvojaan, s.o. tapansa mukaan levitteli käsiään; heidän
jäljessään hyppivät ja irvistelivät poikanulikat, joista toinen puoli
oli vieraita. Kojuun johtavilla kapeilla portailla istui joku vahdissa;
ovella seisoi kaksi kepit käsissä. Väki alkoi kavuta pitkin portaita,
vallaten sen pitkin pituuttaan. Gavrila astui ovelle, löi siihen
nyrkillä ja huudahti:

— Avaa!

Kuului hillittyä haukuntaa, vaan ei vastausta.

— Etkö kuule, avaa! toisti hän.

— Mutta, Gavrila Andreitsh, huomautti Stefan alhaalta: — hänhän on
kuuro, — eihän siitä apua.

Kaikki rähähtivät nauramaan.

— Mitä siis tehtävä? huvisi Gavrila ylhäältä.

— Mutta onhan siinä aukko ovessa, vastasi Stefan: — tutkikaapa kepillä.

Gavrila kumartui.

— Hän on tukkinut sen aukon jollain nutulla.

— Mutta sysätkää te nuttu sisään. Taasen kuului kumeaa haukuntaa.

— Näetkös, näetkös, ilmaisee itse itsensä, huomautti joku joukosta ja
taasen kajahti äänekäs nauru. Gavrila hieroi korvansa taustaa.

— Ei veliseni, jatkoi hän vihdoin: — itse saat nutun sisään sysätä,
jos haluat! Ja Stefan kiipesi ylös, otti kepin, työnsi nutun sisään ja
heilutti keppiä kojun aukosta, lausuen: "joudu ulos, ulos!" Hän juuri
paraillaan huitoi sitä, kun samassa kojun ovi avautui — koko joukkue
syöksyi suin päin portailta, Gavrila etunenässä. Setä Hvost sulki
akkunan.

— No, no, no, no — huusi Gavrila pihalta: odotapas, kyllä minä opetan
sinut. Gerasim seisoi liikkumatta kynnyksellä. Joukkue oli sijoittunut
portaitten alipäähän. Gerasim katseli ylhäältä kaikkia näitä harmaisiin
kauhtanoihin pukeutuneita ihmisiä: punaisessa talonpoikaismekossaan
näytti hän joltain jättiläiseltä heidän edessään. Gavrila kulki
askeleen eteenpäin.

— Malta mieltäs, veliseni, lausui hän: — minulle älä pöyhkeile.

Ja hän alkoi merkkejä tehden selittää, että rouva heti vaatii hänen
koiraansa: anna se heti, lausui hän, muuten paha sinut perii.

Gerasim katsoi häneen, osotti koiraansa, teki kaulansa kohdalla
kädellään liikkeen, vetäen ikäänkuin silmukan umpeen ja kysyvin silmin
katsoi hovimestariin. —

— Niin, juuri niin, vastasi tämä, nyökäyttäen päätään: — niin,
ehdottomasti.

Gerasim loi katseensa maahan, sitten äkkiä pudisti itseään, osoitti
taasen Mumua, joka kaiken aikaa seisoi hänen vieressään, arasti
heiluttaen häntäänsä ja uteliaana liikuttaen korviaan, teki sitten
uudelleen saman liikkeen kaulansa kohdalla ja löi merkitsevästi
rintaansa, ilmaisten siten, että hän itse pitää huolen Mumun
hävittämisestä.

— Niin, mutta sinä taasen petät, selitti Gavrila hänelle merkkejä
tehden.

Gerasim katsoi häneen, hymyili halveksivasti, löi jälleen kädellään
rintaansa ja paiskasi oven kiinni.

Kaikki vaihtoivat vaieten silmäyksiä.

— Mitä tämä oikeastaan merkitsee? aloitti Gavrila. — Hänhän sulki oven?

— Jättäkää hänet, Gavrila Andreitsh, lausui Stefan: — mitä hän kerran
lupaa, sen myöskin täyttää. Onhan hän tunnettu... Jos hän jotain lupaa,
on se jo silloin varmaa. Hän ei siinä suhteessa kuulu meikäläisiin.
Siitä ei mihin pääse, asia on niin.

— Niin, toistivat kaikki ja pudistivat päätään. — Se on niin.

Setä Hvost aukasi akkunan ja sanoi myös: "niin".

— No, olkoon menneeksi, katsotaan, sanoi Gavrila — mutta jonkun täytyy
kuitenkin olla vahdissa. Kuulehan sinä Eroshka, lisäsi hän kääntyen
jonkun keltaiseen nankinilaiseen kasakanviittaan puetun viheliäisen
miehen puoleen, jolle oli uskottu puutarhurin tehtävät; — sinulla ei
ole mitään tekemistä! ota keppi ja istu tuohon, ja jos vähänkin huomaat
jotain, kiiruhda heti luokseni kertomaan!

Eroshka otti kepin ja istuutui viimeiselle porraspuulle. Joukko
hajaantui, jäi vain muutamia uteliaita ja jokunen poikaviikari; Gavrila
palasi kotiin ja Ljubov Ljubimovnan välityksellä ilmoitti rouvalle,
että kaikki on jo valmista, mutta itse hän varovaisuuden vuoksi lähetti
esiratsastajan poliisin luo.

Rouva sitoi nenäliinaansa solmun, kaatoi siihen hajuvettä,
haisteli, hieroi ohimoltaan, särpi kyllikseen teetä ja ollen vielä
kirsimarjatippojen huumaamana, hän nukkui jälleen.

Kun noin tunti oli kulunut tästä hälinästä, avautui kojun ovi ja
Gerasim astui ulos. Hänen yllään oli pyhä kauhtana; hän talutti Mumua
nuorasta. Eroshka väistyi syrjään ja antoi hänelle tietä. Gerasim
suuntasi askeleensa portille. Kaikki pihalla olevat poikanulikat
seurasivat häntä katseillaan. Hän ei edes kääntynyt ja pani hatun
päähänsä vasta kadulla. Gavrila lähetti saman Eroshkan pitämään häntä
silmällä. Eroshka huomasi kaukaa, että Gerasim poikkesi ravintolaan ja
hän jäi odottamaan hänen ulostuloaan.

Ravintolassa tunnettiin Gerasim ja ymmärrettiin hänen merkkinsä. Hän
tilasi itselleen hapankaalia lihan kera ja istuutui nojaten käsillään
pöytään. Mumu seisoi hänen tuolinsa vierustalla ja levollisena katseli
häntä älykkäillä silmillään. Sen karva oikein kiilsi: nähtävästi oli
se äsken harjattu. Gerasimille tuotiin hapankaalia. Hän murenteli
siihen leipää, leikkeli lihan hienoksi ja pisti lautasen lattialle.
Mumu alkoi syödä sille ominaisella hienoudella, tuskin koskettaen
ruokaa kuonollaan. Gerasim katseli sitä kauan; kaksi raskasta kyyneltä
vierähti äkkiä hänen silmistään: toinen putosi koiran leveälle otsalle,
toinen — lautaselle. Hän peitti kasvonsa kädellään. Mumu söi puoli
lautasta ja poistui nuoleskellen. Gerasim nousi, maksoi hapankaalin ja
meni ulos; ravintolan palvelija hiukan neuvottomana silmäili häntä. Kun
Eroshka näki Gerasimin, piiloutui hän nurkan taa, laski hänet ohitsensa
ja lähti sitten jälleen seuraamaan häntä.

Gerasim kulki verkalleen ja piteli Mumu’a nuorasta. Kadun kulmaukseen
hän pysähtyi ajatuksiin vaipuneena ja lähti sitten äkkiä nopein
askelin kohti Kriminkaalamoa. Matkalla hän poikkesi sivurakennuksella
varustetun kartanon pihalle ja otti sieltä kaksi tiiltä kainaloonsa,
Kriminkaalamolta hän suuntasi askeleensa rannalle, etsi erään paikan,
jossa oli kaksi paaluihin kytkettyä pientä venettä airoineen (hän oli
ne jo ennen huomannut), ja hyppäsi yhteen niistä Mumu'n kanssa. Ontuva
äijäpaha ilmestyi ryytimaan sivustalle rakennetun hökkelin takaa ja
huusi hänelle jotain. Mutta Gerasim nyökäytti vain päätään ja alkoi
niin lujasti soutaa, että hetken kuluttua oli ehtinyt vastavirtaa jo
noin sata syltä rannasta. Ukko seisoi jonkun aikaa, hieroi selkäänsä
ensin vasemmalla, sitten oikealla kädellä ja palasi ontuen mökkiinsä.

Mutta Gerasim souti soutamistaan. Moskova oli jäänyt jo kauaksi taakse.
Pitkin rantoja ulottui silmänkantamattomiin niittyjä, ryytimaita,
peltoja, lehtoja tupineen. Hän tunsi maalaiselämän onnea. Hän heitti
airot, laski päänsä Mumu'n rinnalle, joka istui hänen edessään kuivalla
tuhtolaudalla — veneen pohja oli veden vallassa — ja jäykistyi
paikoilleen, voimakkaat kädet ristissä Mumu'n selkää vasten; laine
hiljalleen kuljetti sillä välin venettä takaisin kohti kaupunkia.
Vihdoin Gerasim ojentihe suoraksi, nopeasti, jonkunlainen sairaloisen
katkera ilme kasvoilla, kiinnitti ottamansa tiilikivet nuoraan,
teki silmukan, pani sen Mumu'n kaulaan, laski sen veden pinnalle ja
viimeisen kerran katsoi sitä. — Se katseli häntä luottavasti ja pelotta
ja heilutti kevyesti häntäänsä. Gerasim käänsi päänsä, rypisti silmiään
ja irroitti kätensä.

... Hän ei kuullut mitään, ei vajoavan Mumu'n äkkinäistä vingahdusta,
eikä veden raskasta loiskahdusta; hänestähän oli meluava päiväkin
paljoa vaikenevampi ja äänettömämpi kuin meillä hiljaisin ja äänettömin
yö, ja kun hän jälleen avasi silmänsä, niin kiiruhtivat pienet laineet
entiseen tapaan pitkin jokea toinen toistaan takaa ajaen, ennallaan
loiskivat ne veneen sivuja vasten ja kaukana takaa levisivät rantoja
kohti leveät ympyrät.

Heti kun Gerasim oli kadonnut näkyvistä, palasi Eroshka kotiin ja
ilmoitti, mitä hän oli nähnyt.

— No niin, virkkoi Stefan: — hän hukuttaa sen. Nyt voitte olla aivan
levollisia.

Jos hän jotain on kerran luvannut...

Päivän kuluessa ei kukaan nähnyt Gerasimia. Hän ei syönyt päivällistään
kotona. Tuli ilta, kaikki tulivat illalliselle paitsi hän.

— Kumma mies se Gerasim! kähisi paksu pesijätär: — saattaako tuolla
tavoin koiran vuoksi hukata aikaa!... Toden totta!

— Gerasimhan oli täällä, huudahti äkkiä Stefan, kaapien lusikallaan
puuroa.

— Kuinka? milloin?

— Noin kaksi tuntia sitten. Aivan varmasti. Minä kohtasin hänet
portilla, hän oli silloin jo kotona, oli taasen menossa. Minä aioin
kysyä häneltä jotain koirasta, mutta hän nähtävästi oli huonolla
tuulella. Ohimennessään sysäsi hän minua, ehkä hän siten vain ehätti
minut tieltään pois: älä muka tuppaa tielle, — ja antoi minulle siinä
selkäytimeen sellaisen iskun, että kyllä tuntui, että voi—voi—voi! — Ja
Stefan painui kokoon hymyillen vastenmielisesti ja hieroi niskaansa, —
Niin, lisäsi hän: — hänen kätensä, ei voi kieltää, on siunattua tekoa.

Kaikki rähähtivät nauramaan Stefanille ja illallisen jälkeen
hajaantuivat makuulle. Mutta juuri tähän aikaan pitkin T....
viertotietä astui hartaasti ja pysähtymättä joku jättiläinen, säkki
olalla ja pitkä sauva kädessä. Se oli Gerasim. Hän kiiruhti taakseen
katsomatta kotiinsa, omaistensa luo maalle, synnyinseudulle. Kun hän
oli hukuttanut Mumu-raukan, juoksi hän kojuunsa, pisti sukkelasti
tavaransa vanhaan hevosloimeen, sitoi sen solmuun, heitti olalleen ja
katosi. Tien oli hän oppinut tuntemaan hyvin jo silloin, kun hänet
tuotiin Moskovaan: maakylä, josta rouva oli hänet ottanut, sijaitsi
kaikkiaan noin kahdenkymmenenviiden virstan päässä viertotiestä. Hän
kulki sitä pitkin lannistumattoman rohkeana, epätoivoisen ja silti
iloisen päättäväisenä. Hän kulki; leveänä kohoili hänen rintansa; silmät
tuijottivat himokkaasti ja suoraan eteenpäin. Hän kiiruhti ikäänkuin
äitivanhus olisi odottanut häntä kotiseudulla, ikäänkuin hän olisi
kutsunut häntä luokseen pitkäaikaisen harhailun jälkeen vierailla
seuduilla, vieraissa ihmisissä... Vast'ikään luonnon vallannut kesäinen
yö oli hiljainen ja lämmin; toisella puolen, siellä, missä aurinko
oli laskenut, häämöitti taivaanranta vielä vaaleana ja heikosti
punertavana sammuvan päivän viimeisestä hohteesta, — toisella puolen
kohosi sinervä, harmaa hämärä. Yö teki sieltäpäin tuloaan. Peltopyyt
kuhertelivat ympärillä satalukuisina parvina, ruisrääkät kilvan
huutelivat toisilleen... Gerasim ei voinut niitä kuulla, ei voinut hän
myöskään eroittaa puitten yöllistä tuntehikasta kuisketta, puitten,
joitten ohi häntä kantoivat hänen voimakkaat jalkansa, mutta hän tunsi
kypsyvän rukiin tutun tuoksun, joka voimakkaana tuulahti tummista
laihoista, hän tunsi, miten hänen vastaansa kiitävä tuuli — kotiseudun
tuuli — lempeästi hyväili hänen kasvojaan, leikitteli hänen hiuksillaan
ja parrallaan; hän näki edessään häämöittävän tien, — kotiin vievän
tien, suoran kuten nuoli; hän näki taivaalla lukemattomat tähdet, jotka
valaisivat hänen tietään, ja hän astui kuten jalopeura voimakkaasti ja
reippaasti, niin rivakasti, että kun nouseva aurinko kosteanpunervilla
säteillään valaisi vasta käymisenvauhtiin päässyttä reipasta nuorta
miestä, silloin oli Moskova jäänyt hänestä jo kolmekymmentäviisi
virstaa...

Kahden päivän kuluttua oli hän jo kotonaan, hänen tuvassaan asustavan
sotamiehen vaimon suureksi hämmästykseksi. Rukoiltuaan pyhimyskuvan
edessä, lähti hän heti kylänvanhimman luo. Esimies aluksi hämmästyi;
mutta heinänteko oli juuri alkanut: Gerasimille, tuolle kelpo
työmiehelle annettiin käteen viikate, — ja hän alkoi niittää vanhaan
tapaansa, niittää siten, että talonpoikia oikein pöyristytti, kun he
katselivat hänen iskujaan ja sivalluksiaan...

Mutta Moskovassa kaivattiin Gerasimia pakonsa jälkeisenä päivänä.
Mentiin hänen kojuunsa, tutkittiin se tarkoin ja ilmoitettiin asiasta
Gavrilalle. Tämä tuli, ihmetellen kohotti olkapäitään ja päätti, että
mykkä on joko paennut tai hukuttanut itsensä tyhmän koiransa kera.
Annettiin tieto poliisille, sitten myös rouvalle. Rouva suuttui, alkoi
itkeä, käski etsiä hänet millä hinnalla hyvänsä, vakuutti ettei hän
ollut koskaan käskenyt hävittämään koiraa ja piti lopuksi Gavrilalle
sellaisen nuhdesaarnan, että tämä kaiken päivää vain pudisteli päätään
ja tuon tuostakin lausui: "No?" kunnes setä Hvost sai hänet järkiinsä
sanomalla: "No—o!" Vihdoin tuli tieto maaseudulta Gerasimin sinne
tulosta. Rouva rauhoittui hiukan; hän määräsi ensin, että Gerasim
oli viipymättä tuotava takaisin Moskovaan, mutta myöhemmin kuitenkin
ilmoitti, ettei hän lainkaan tarvitse niin kiittämätöntä miestä.

Eipä hän enää itsekään kauvaa tämän jälkeen elänyt, ja perilliset eivät
tarvinneet Gerasimia: he vapahtivat äidin muutkin orjat päivätöistä
veroa vastaan.

Ja Gerasim elää vielä nykyäänkin mäkitupalaisena yksinäisessä
tuvassaan; hän on kuten ennenkin terve ja väkevä, tekee työtä neljän
edestä ja on kuten ennenkin vakava ja levollinen. Mutta naapurit
ovat huomanneet, että hän Moskovasta paluunsa jälkeen on kokonaan
lakannut seurustelemasta naisten kanssa, ei edes silmäile heitä, eikä
hänellä enää ole koiraakaan elättinään. "Sehän on muuten — puhuvat
ukot keskenään — hänelle onneksi, ettei häntä naisväki huvita; ja mitä
koiraan tulee, mitä hän sillä tekisi, eihän hänen pihalleen saa varasta
väkisinkään tuoduksi!" Sellaista tietää huhu mykän jättiläisvoimista.



