Kaarle Halmeen 'Murskattuja aitoja' on Projekti Lönnrotin julkaisu
n:o 3797. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten
emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen
suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen, Tapio Riikonen ja
Projekti Lönnrot.




MURSKATTUJA AITOJA

3-näytöksinen näytelmä


Kirj.

KAARLE HALME



Seuranäytelmiä 447





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1944.






HENKILÖT:

SISSA
VIRVA
LEENA
OLGA
BOLE
LEO
OSMO
MATTI




ENSIMMÄINEN NÄYTÖS


Huvilan suursali. Taustalla lasiovien takainen kuistikko, jonka
molemmilta puolilta näkymättömissä olevat portaat johtavat vasemmalta
alakertaan ja oikealta yläkertaan, mistä myös päästään ulkosalle,
kulkematta kuistikon ohi.

Salin vasemmalla puolella Virvan huone ja oikealla Sissan.

Sisustus puutteellinen ja hajanainen. Myöhäissyksyinen iltapäivä.

Näytöksen alussa kuuluu alakerrasta kitaran soittoa.


OSMO (tulee vas. kantaen pienehköä selkänojapenkkiä). Jaksatko,
Matti-poika, näissä portaissa?

MATTI (nuori poika, puettuna palvelijan tapaiseen takkiin, tulee
perässä kantaen pientä pöytää). No, jo tokkiisa. Mitäs tyhjä painaisi?
Mihinkäs pannaan?

OSMO. Pane permannolle. — No, eipä se näin vain sovellukaan. Tuo
vanhuksen kuva on siirrettävä peremmälle.

MATTI. Ne kuvastelevat niin metkasti tuolla alhaalla niitä hyppyjään.
Luuleeks insinööri, että saan sitä kurkkailla?

OSMO. Saat kai, mutta auton peseminen jäi kesken. Jatkat ehkä ensin
sitä, ettei lika kuivu.

MATTI. Jaaha — juuhu, (alkaa poistua. Soitto katkee, kuuluu pieni
kirkaisu ja helakka tyttöjen nauru).

OSMO. No — mitähän nyt tapahtui?

MATTI. Remakaksi ratkesi koko peli, (menee).

OSMO (viheltelee ottaessaan taulun seinältä permannolle ja asetellen
penkkiä ja pöytää paikoilleen vasemmalle seinustalle.)

LEENA (vanhahko, pienenpuoleinen ja vähän kumarainen nainen, tulee
alakerrasta, liikkuu ketterästi ja puhuu pehmeällä äänellä). Tännekö
sinä, Osmo, sitä puukalustoa näpertelitkin? Ajattelinkin jo, että
mitäpä sellaisia puistoon, talven selkään.

OSMO. Tännepä hyvinkin, kun tässä oli sellainen tyhjä paikka. Tulehan
nyt, äiti, katsomaan, kelpaavatko nämä mööpelit tähän entisen
ruhtinasloiston nakerreltuun juhlasaliin.

LEENA (istahtaa väsähtäneesti nojatuoliin oikealle puolelle, missä
on jotenkin säilynyt salin kalusto). Hoh, hoh, poikaseni. Toki
huonommatkin kuin sinun nikkaroimasi. Näithän jo koululomiesi aikoina,
kuinka meidän vanhan ruhtinaan aikainen huoneiden sisustus yhä
ränsistyi. Alkuperäistä loistoa et muistakaan pikkupoikakaudeltasi.
Vapaussodan aika raastoi täältä kaiken komeuden. Eikä vanha ruhtinas
sitä hävitystä käynyt katsomassa kuin sen kerran, jolloin valtuutti
isä-vainajasi ja minun hoitooni tämän muhkean huvilan.

OSMO. Niin, niin. Olethan kaikesta kertonut — ja muistan minäkin
nallikkakaudeltani nuo ajat kuin unennäkönä. — Myöhemmällä ajalta
tiedän, että silloin tällöin oli tullut jotakin kalustoa lisää sekä
tänne että omaan asuntoosi.

LEENA. Tiedätpä tietenkin, että yhtä ja toista on tänne hankittu,
mutta vuokralaiset ovat vuosien kuluessa kulutelleet nekin piloille.
— Nyt — viimeisinä vuosina — en ole hommannut lisää — eikä ole ollut
kuluttajiakaan, kun ei ole otettu asukkeja.

OSMO (hymähtää). Kaksi uutta kummitusta on sittenkin ilmestynyt tähän
vanhaan talorähjään — piano ja auto. Ne sopivat kuin silkkihattu ja
hansikkaat virsujalkaiselle miehelle.

LEENA. Niin — sinulle ne ovat uusia, kun olet ollut kotona käymättä
kolmisen vuotta. Meille nekin jo ovat vanhoja. Näes, kun tuli
Sissa-ruhtinatar, niin hänen tätinsä lähetti ne Varsovasta —

OSMO. Tiedän, tiedän. Olisiko sinulla, äiti-kulta, jokin raanu tai
ryijy tämän penkin peitteeksi?

LEENA. Täällä ei kai ole, mutta omasta kodistamme voin piipahtaa
penkomassa. Kas — oikein ristikkojalkapöytä — sehän on kuin vanhan
tutun tapaaminen, lopettaa äkkiä. Mutta mitä ihmettä? Oletko ottanut
vanhan ruhtinaan kuvan seinältä lattialle?

OSMO. Enhän voinut jättää sitä vinosti penkin yläpuolelle. Vanha
ruhtinas Kazimierz saa etsiä itselleen toisen olinpaikan — niin isäntä
kuin onkin ollut aikoinaan.

LEENA. Tämähän oli onnetonta. Tätä ei olisi pitänyt tehdä.

OSMO (keskeyttää hommansa). Mitä ei olisi pitänyt?

LEENA. Siirrä heti penkki! Kuvan täytyy pitää entinen paikkansa. Sen
muuttaminen on paha enne.

(Ulkoa kuuluu melua ja naurua).

VIRVA (tulee alhaalta naureskellen). Sissa ja Matti pesevät autoa kuin
tulipaloa sammuttaisivat. Menepä katsomaan, äiti, tuosta ikkunasta!
Tule katsomaan, Osmo.

LEENA (tyynnytellen). Älähän nyt, Virva-kulta, noin äänekkäästi ilakoi,
(katsoo yläkertaan). Häiritsemme nuorta Bole-ruhtinasta — jos hän
sattuisi olemaan levolla — matkan jälkeen.

VIRVA. Eikö mitä! Äsken juuri näkyi olevan parvekkeella.

LEENA. Miksi hän ei sitten ole soittanut tai tullut alas
iltapäiväkahville — tai teelle?

OSMO (omassa hommassaan). Matka kai väsyttää — sellainen matka —
suoraa päätä Pariisista — ja vielä Tornion kautta. Se on hullumpaa
kuin Halikon kautta Ruotsiin. — Tämä pöytä ei ole erikoisen kaunis
tämmöisenä. Saako tähän minkäänlaista liinaa peitteeksi?

VIRVA. Sitä vartenhan äsken jo hain sellaisen. Noh! Minnekä minä sen
panin? Tuossa tuolillahan se on. Toin äsken, mutta sitten nauraen
unohdin pöytäsi, kun Sissa meni Matin kanssa autoa puhdistamaan.
Sanoi, että kyllä hän kernaammin autoa pesee kuin ompelee revennyttä
tanssipukuaan. Riisti puvun yltään — heitti Olgan syliin — ja syöksyi
ulos. Siellä hän nyt harjalla ja pesusienellä hankaa hengen edestä, ja
Matti ruiskuttaa vettä virtanaan. (Heittäytyy nauraen istumaan.)

LEENA (puoleksi moittien, puoleksi nauraen). Voi, voi, sitä tyttöä.
(Menee kuistikolle ja katsoo ikkunasta.)

OSMO. Te sitten hulluttelette. Sinäkin unohdat oppiarvosi ja metakoit
kuin koulutyttö.

VIRVA. Noo — en minä niinkään pahasti. Kymmenessä olen mukana —
yhdeksänkymmentä hän hoitaa ominpäin. (Huoahtaa.) Ja kohtahan tämä
loma loppuu. Sitten työpöydän ääreen — ja nenä paperiin. Vihdoinkin
saa oikean paikan ja pääsee työhön talveksi. Jo tämä syksyn työttömyys
saakin riittää.

LEENA (toivottomasti, ikkunasta puhuen). Sissa-kultaseni. Mitä sinä
teet? (menee alas).

OSMO. Niin — kohtahan tämä loppuu — (pyyhkii kevyesti otsaansa ja
asettaa vanhan ruhtinaan kuvan penkille) — tämä martoinen marraskuu.

VIRVA. Aiotko kohta lähteä?

OSMO (vähän viileästi). Saanhan uuden paikkani ensi kuun alusta. Johan
tämä vetelehtiminen riittää. Ei pariin viikkoon muuta kuin ajella
autoa. Ihan hävettää.

VIRVA. Ethän ole moniin aikoihin ollut kotona. Äidillä on sentään ollut
iloa meistä. Pitkä talvi tulee taas heille eteen. Äiti ja Sissa vain
kahden Olgan ja Matin kanssa.

OSMO (yrittää leikkiseen sävyyn). Kotona — sanot? Onko tämä kotona
olemista? Vieraissa — niin vieraissa kuin suinkin. Luulin äidin
asustavan entisessä pikku mökissään — mutta nyt hän on vain yötä
siellä, kuten minäkin. Aavistamatta jouduin tällaiseen outoon oloon —
lammasruhtinaan palatsimaiseen taloon.

VIRVA. Pianhan tästä pääsemme. Äidin iloksihan tulimmekin. Kutsuin
sinutkin vain äidin syntymäpäiville — enkä vetelehtimään —

OSMO. Niinpä niin. Äidin vuoksi tietenkin. Enpä moiti taloa. Onhan
tämä aatelishuvila ollut äidille elinkautinen ansiopaikka — vieläpä
isän kuolemankin jälkeen. No — asiasta toiseen. Luuletko, että nuori
ruhtinas nyt tuli kotiin — jäädäkseen tänne siskonsa kanssa asumaan?

VIRVA. Mies, joka poikasena täältä lähdettyään on ikänsä elänyt
suuressa maailmassa, ei kai voi elää maalaissopessa. Hänhän on — kuulemma
— sanonutkin tätä Kuokkalaa Pietarin — ojantakaiseksi porstuaksi.

OSMO. Hm! Mutta jos täytyy jäädä! Hän ei näyttänyt oikein terveeltä
aamulla.

LEO (tulee alakerrasta puettuna työmiehen puseroon, lakki kädessä. On
vaalea ja hymyilevän näköinen, mutta väsähtäneisyys on jättänyt häneen
huomattavat merkkinsä. Vilkastuessaan hän vaikuttaa nuorekkaalta, mutta
nopeasti väsähtäneenä välinpitämättömältä ja surkastuneelta. Pysähtyy
ovelle, tervehtien kohteliaasti. Esiintyy sivistyneen maailmanmiehen
tapaan). Pyydän anteeksi tunkeutumistani — ehkä aivan sopimattomaan
aikaan — mutta — sain kuulla, että ruhtinas Bole on tänään kotiutunut —
haluaisin tavata hänet. — Tuolla alhaalla kehotettiin nousemaan tänne.

VIRVA. Ruhtinas on lepäillyt matkan jälkeen. Tuli aamujunalla. Mutta
jos haluatte odottaa niin — tehkää hyvin —.

LEO. Hm! Tuota — kiitän nöyrimmästi, (sitten hymyillen luottavaisesti).
Jos sallitte, niin uskallan olettaa esiintyväni ystävällisessä
ympäristössä — nimeni on Leo Jarosov —

VIRVA. Tehkää hyvin ja käykää istumaan.

LEO. Kiitän suosiollisuudestanne, neiti —

VIRVA (vähän leikkisesti). Virva Tiura — ruhtinattaren tilapäinen
seuraneiti ja kielenopettaja — ja tässä veljeni Osmo — insinööri
— nykyään lomalla, ja ruhtinattaren satunnainen auturi. Anteeksi,
että selittelen näin kaiken samaan hengen vetoon, mutta eiköhän ole
viisainta heti selvittää tilanne —

LEO. Kiitän teitä, neiti. Olette kovin ystävällinen — (aikoo ensin
vain kumartaa, mutta menee sitten kävelemään molempia). On erittäin
mieluista joutua näin sattumalta sivistyneitten ihmisten seuraan,
istuutuvat. — Tulin äskettäin Pietarista — ja sain kuulla, että
ystäväni Bole oli kotiutunut.

VIRVA. Ette ehkä ole ennen käynyt täällä huvilassa —

LEO. En. Koivisto on tuttua, mutta jotenkin outo olen tällä
seudulla. Vasta hiljattain — olosuhteitten pakosta — jouduin tänne.
Tätä huvilaakin sain etsiä koko kauan, vaikka portti oli melkein
vastapäätä Karskin taloa, missä asun. Tapasin sitten tuolla pihalla
palvelijattaren ja apulaispojan, autoa pesemässä.

VIRVA (nauraen). Palvelijattarenko? Se oli ruhtinatar Narcyza —
kotinimeltään Sissa —

LEO. Mikä? Kuka?

VIRVA. Ruhtinatar Sissa, joka pesi autoa.

LEO (yllätettynä). Oh! No hitto soikoon! (purskahtaa nauramaan). Pyydän
tuhannesti anteeksi. Minähän teen aika kauniita kepposia vierailuni
suosittelulle. Oi minua tuhmaa kananpoikasta. Pietarissa kyllä olisin
ymmärtänyt sanoa ylhäiskeimailijoista, että tuo on kai paroonitar
Ivanowna — ja tuo nappikaupustelija lie kreivitär se ja se — oo, se
on siellä ymmärrettävää, mutta täällä — täällä tahtoo vanha Aatami
pilkistää milloin mistäkin reiästä.

VIRVA (nauraen) Ettekö sitten tuntenut häntä?

LEO. Muistaakseni olen nähnyt hänet vain kerran — pikku tyttönä. Enhän
voinut aavistaa, että täällä ja tuossa yhteydessä —. Pesusieni roiskui
ja ruisku suhisi — tuskin pääsin kuivana heidän ohitseen — (Katselee
pukuaan, nauraen.)

OSMO. Mainittuanne muutamia erikoisia piirteitä naapurivaltakunnasta
sallinette kysyä — herra — herra —

LEO. Leo Jarosov —

OSMO. Kiitos. Olette kai venäläinen — nimestä päätellen?

LEO (vilkkaasti). Teitte ystävällisesti, insinööri, että avasitte oven
luottamukselliseen seurusteluun. Isäni oli ukrainalainen, kreivin
arvoinen aatelinen. Hän joutui naimisiin unkarittaren kanssa. Minäkin
haluan olla unkarilainen —

VIRVA (herttaisesti). Sepä miellyttävää. Olemme kuin heimolaisia.

LEO (surumielisesti hymyillen). Niin — vaikken paljoakaan Unkarista
muista — siltä lapsuuskaudelta, jolloin äitini vielä eli. Sen jälkeen
jouduin loma-ajoiksi tänne Koivistolle tätini hoiviin, (iloisemmin).
Poikavuosieni kesät vietinkin siellä. Leikin ja tappelin sikäläisten
ikätoverieni parissa, ja melskasin kaunista kieltänne kuin Koiviston
polskaa.

OSMO. Vai Koivistolla. No, eipä ihme, että puhutte kieltämme kuin
alkuasukas. Anteeksi, että keskeytin kiinnostavat muistelmanne.

LEO (masentuen). Pyydän — vain ikävä osa onkin enää jäljellä.
Koivistosta, jossa jo tunsin itseni melkeinpä suomalaiseksi,
vieraannuin niinkuin Unkaristakin. Isäni sotilastoimi oli Varsovassa.
Venäläisenä upseerina hän oli saanut komennuksen tänne Suomeen — ja
— ja siitä kerrottiin, että — Suomen vapaustaistelun alkuvaiheissa —
hänet oli ammuttu Viipurin linnansillalla — ja heitetty virtaan. Oliko
niin tapahtunut siellä tai muualla — siitä en ole saanut tarkempaa
tietoa.

VIRVA. Ei jatketa. Näen, että se vaivaa teitä. Hirmutekoja oli sattunut
siihen aikaan paljon.

OSMO. Kiitos kuitenkin kertomuksestanne, kreivi. Se voitti
luottamuksemme ja ystävyytemme, vaikka — mitäpä meistä — tämän talon
ventoisesta väestä —

LEO (kohteliaasti). Kyllä vain. Olen erittäin kiitollinen
ystävällisyydestänne — mutta — pyydän — jättäkää tuo kreivittely.
Haluan olla vain sitä, mitä olen — tavallinen, pelkkä ihminen —

OSMO. Tahtonne mukaan — tietysti. Ymmärrämme hyvin, että aatelisen on
vaikea liikuskella vallankumouksen keskessä.

LEO. Mahdotonta.

VIRVA. No, mutta — kuinka sitten ruhtinas Bole uskaltaa mennä Pietariin?

LEO. Pietariinko?

VIRVA. No, niin hän kertoi aamulla. Pysähtyi vain lepäämään, kun oli
matkannut Torniosta asti.

LEO. Torniostako? Ei! Pietarin junassa hän tuli, (hämmentyen toisten
hämmästyneistä ja kysyvistä ilmeistä). Oh. Anteeksi — minulle
kerrottiin väärin — tai sotkin jutun — tai kuulin väärin —

OLGA (tuo penkinpeitteen alakerrasta). Rouva Tiura lähetti tämän verhon.

VIRVA (menee vastaan).

OSMO. Älkää mitenkään häiriintykö. Verhoan vain tuon pöydän ja penkin.
Se on tietysti sopimatonta vieraan läsnäollessa, mutta — eihän niitä
voi noinkaan jättää —

LEO. Verhoatte — sanoitte? Millä tavoin?

OSMO. Heitän nuo kankaat ylitse — ei muuta.

LEO. Vai niin. Minä jo ajattelin, että teiltä ehkä oppisin jotakin —
ammattiin kuuluvaa — verhoilija-ammattiin. Minä nimittäin — hm — tuota
— olen mieltynyt — verhoilijan ammattiin.

VIRVA. Ehkä saan nyt jättää herrat. Meillä on tänään pienet juhlat.

LEO. Olen sittenkin kai haitaksi —

VIRVA. Ette ensinkään. Parisenkymmentä koululasta tulee vain tänne
iltateelle, ja ruhtinatar on järjestänyt heille pienen tanssiesityksen
tuolla alasalissa.

LEO. Pyydän, neiti. Puhukaa puolestani. Haluaisin päästä katselijaksi.

VIRVA. Luulen, että ruhtinatar sallii sen mielellään.

BOLE (tulee yläkerrasta puettuna yksinkertaiseen turistipukuun. Hän on
sairaloinen, liikkuu hitaasti ja hiljaa, ei ole mistään huvittunut, on
elämään kyllästynyt, väsähtänyt).

LEO (kuullessaan askeleet, kääntyy nopeasti ja menee herttaisena Bolen
luo, syleilee häntä). Bole! Bole, poikaseni!

BOLE (syleilemisen jälkeen). Kas vain! Terve, Leo!

SISSA (juoksee alhaalta aika rymyllä, pukeutuneena jonkinlaiseen
tanssipukuun, pesusieni toisessa ja kuurausharja toisessa kädessä,
pitäen niitä korkealla ilmassa. Hän on siro ja notkealiikkeinen,
kaunis, kehittynyt vartalo, tummanruskea tukka ja voimakkaan värinen
hipiä. Hänen kasvoillaan on nopea, ilmehtivä väreily, kuvastaen
jokaista mielialaa, mutta kiihoittuneena piirteet jäykistyvät
päättäväisiksi osoittaen itsepäisyyttä ja lujaa tahtoa. On vapaa
kaikesta teennäisyydestä). Heleijaa! Eläköön kuurausharja ja pesusieni!
Kaksi puhtauden mahtihenkeä. (Tulee nauraen keskilattialle.) Löin vetoa
Olgan kanssa, että pesen auton nopeammin kuin hän paikkaa revenneen
tanssipukuni helmuksen — ja minä voitin. Heleijaa! Pianolle, Virva!
Nopeasti! Tai pesen sinutkin. »Nyt helskyy tamburiinit» —

VIRVA (elostuu kuin sähköistyksestä, hypähtää pianolle ja alkaa
repäisevästi soittaa »espanjalaista»). Varo ruhtinasta ja kreiviä,
Sissa rakas.

SISSA (tanssii notkeasti ja sirosti, käyttäen harjaa tamburiinina).
Hiuuh!

TOISET (vetäytyvät syrjään, väistääkseen vesipisaroita).

SISSA. Hiuuh! (nauraa vallattomasti tanssin loputtua, heittäytyen
nojatuoliin).

LEENA (on tullut sisään tanssin aikana). Rakas ruhtinatar. Täällä on
vieraita.

LEO (välittömästi ja nuorekkaasta taputtaen käsiään). Todellakin
erikoista ja miellyttävää. Ihastuttavaa!

SISSA (on istunut selin Leoon). Hiuuh! (Hypähtää ylös.) Täällähän on
joukossa ihminen — joka ymmärtää jotakin.

BOLE (vaivaantuneesti). Sissa-rakas. Minä pyydän sinua ottamaan
huomioon — täällä on perheemme ystävä, kreivi Jarosov, joka pyytää
tervehtiä sinua.

LEO. Olen sanomattoman onnellinen, että minulle sattui tällainen
odottamaton ilo — tällainen harvinainen tilaisuus —

SISSA (ylhäisnaisen tapaan). Minuakin ilahduttaa, herra kreivi. Tunnen
teidän ja sukunne vilpittömyyden meitä kohtaan. Gora-suvun jälkeläiset
ovat teille kiitollisia. Tervetullut kotiimme, herra kreivi — ja
suvaitkaa antaa anteeksi — että on — (näyttää käsiään), tilapäinen este
lähempään tervehdykseen. Jos sallitte, niin esittelen teille — tulehan
tänne, rakas Leena-täti —

BOLE (keskeyttäen). Sillä aikaa, Sissa, kun sinä vaihdat pukua, voimme
me —

SISSA. On erittäin imartelevaa minulle, kun saan esittää teille, kreivi
Jarosov, toisen elossa olevan äitini. Oikean äitini kuoltua on minulla
ollut kaksi äitiä — Eufemia-täti ja tämä Leena-täti.

LEO. Erittäin hauska tutustua — nöyrin palvelijanne.

LEENA (välittömän herttaisesti). Olen iloinen saadessani tutustua
ruhtinattaren ystävään.

SISSA. Ja vielä pyydän esittää —

BOLE (tiukemmin). Myöhemmin, myöhemmin! Nyt olisi tärkeätä, että —

SISSA. Mikä olisi tärkeätä, rakas Bole?

LEO. Minä jo äsken sain kunnian tutustua —

BOLE (ei voi hillitä tyytymättömyyttään eikä pilkallista sävyään). No,
niin. Jos arvoisa herrasväki sallii, niin Leo ja minä siirrymme vähän
keskustelemaan —

SISSA (ylhäisesti ja melkein kylmästi). Rakas Bole-veljeni. Pyydän,
ettet loukkaannu, jos sanon, että sinä tulet ehkä sellaisesta
maailmasta, jonka kukkuloita todellisuuden viimat eivät vielä ole
tuivertaneet. Omat sukukukkulamme ovat jo paljaat — ja niillä on liukas
jalansija, jos yrität yhä ylhäismielessäsi pysytellä. Ellet tätä ole
oppinut, niin varoitan sinua kulkemasta idemmäs. Täällä sinulle vielä
voidaan hymyillä, mutta siellä — (nyykäyttää päätään sivulle) — siellä
sinut tuhotaan, (kumartaa lievästi kuin vastaanoton lopettamiseksi,
muuttaen käytöksensä yhtä vapaaksi ja hillittömäksi kuin ennenkin,
iloisesti). Kuulehan, Osmo. Sinä aina kierrät ja kaarrat kaikenlaisia
nyppyjä ja nystyröitä autoajelulla. Mutta minä haluan ajaa suoraan
hyytyneen hyhmän halki — ja yli jäisen roudan. Lähden Matin kanssa — ja
ajan aidattomalle — vapaalle kanervaiselle kankaalle. — Sitä sinä et
ole uskaltanut. Heleijaa! (juoksee nauraen alas ja huutaa mennessään).
Matti! Portit auki ja kone käyntiin!

LEENA. Voi toki, voi toki. Hänhän voi murskata itsensä.

LEO. Osaako ruhtinatar ajaa autoa?

OSMO. Mainiosti. — Ei ole pelkoa.

LEENA (lähtee alas). Tule kuitenkin, Osmo, estämään lähtö — tai mene
mukaan! Minua niin peloittaa. (Menee alas.)

BOLE (tylysti). Jos olette talon autonkuljettaja, niin estätte tietysti
emäntänne oikun.

OSMO. Vasten ruhtinattaren tahtoa ei kukaan voi häntä estää mistään,
(kumartaa ja menee).

VIRVA. Täällä sisällä alkaa kohta hämärtää — saanko antaa herroille
valoa?

BOLE. Kiitos!

VIRVA (sytyttää sähkövalon ja menee).

BOLE (istuutuu). Katso, Leo! Lähteekö hän?

LEO. Koneen surina ainakin kuuluu, (menee kuistikon ikkunaan). Hän
ajaa jo hiekka-käytävää portille — nyt kääntyy tielle — siellä juoksee
insinööri — hän hyppää takaapäin avoautoon — aivan niin — hän onnistui
— he katosivat.

BOLE (odottaa kotvan, ivallisesti). No, mitä vielä näet?

LEO (nojaa ikkunapieleen kädellään). En mitään, (tulee alas). Hän on
suurenmoinen — hän on kuin ilmestys.

BOLE (ottaa kotelostaan savukkeen, kuivasti). Kuka?

LEO (yksinkertaisesti). Sisaresi, ruhtinatar Sissa.

BOLE (ivallisesti). En luullut sinun enää jaksavan haaveilla.

LEO (pyyhkii otsaansa, istuu ja hymyilee). Nuoruus on tarttuvaa, eikä
vahingoita ketään — tuskin meitäkään —

BOLE (katkerasti). Joutavia! Mitä nuoruudella tekisi, kun kaikki muukin
näkyy menneen. — Poltatko?

LEO. Kiitos. Jos sallit, niin käytän mieluimmin tämän maan tuotteita.
(ottaa savukkeen kotelostaan).

BOLE. Olen kuullut, että hirveitä asioita on tapahtunut kotimaassa — ja
muualla —

LEO. Oletko? No, ei puhuta niistä sitten.

BOLE. Ne ovat siis tosia?

LEO (vaipuu tuijottamaan, ei vastaa).

BOLE (odotettuaan hetken vastausta, katsoo Leoon, nousee raskaasti,
mutta painuu entiselle paikalleen). Kuulehan, Leo. Mistä tiesit, että
olin saapunut tänne?

LEO. Muistatko entisen palvelijani, oikeastaan kuskini — suomalaisen
Aleksin? Hän harjoittaa nykyisin ajurinammattia täällä. Oli asemalla
nähnyt sinut.

BOLE. Oliko? Hm. Missä asut? Muistaakseni ei sinulla ole ollut huvilaa
täällä. Oleskelit poikasena Koivistolla.

LEO. Niin. — Minä asun tuon samaisen Aleksin luona —

BOLE. Niinkö? — Vähän omituista — sattumien kulkua —

LEO. Juuri niin. — Asia onkin omituinen sattuma. Kun ukko alkoi
vähän ränsistyä, niin turvasin hänen vanhuudenpäivänsä pyöreällä
rahasummalla. — Hän osti täältä pienen huvilan.

OLGA (tulee ja tuo tarjottimen, jolla on kaksi lasia ja mehukannu).
Tehkää hyvin. Rouva lähetti sitruunamehua. Tarvitaanko muuta?

BOLE. Kiitos! Ei.

OLGA (menee).

BOLE (kaataa laseihin). No, niin? Ostit kuskillesi huvilan?

LEO. Niin tein — ja se oli onneni, (hymähtää). Oli ehkä ainoa hyvä työ,
minkä olen tehnyt itselleni. Suurpohatta Uljadov usein pilkkasi siitä.
Muistathan hänet, Vasilin —?

BOLE. Kyllä. Missä hän nyt iloansa pitää?

LEO. Pietarissa — Moskovan asemalla — myy tupakkaa ja tulitikkuja (pää
painuu) partainen, pörröinen ja räsyinen —

BOLE (katsoo pitkään). Ellen näkisi vakavuuttasi, niin uskoisin, että
puhelet piloja.

LEO (matalasti). Minäkin luulin _hänen_ kujeilevan — hän oli
ensimmäinen meikäläisten piireistä, jonka näin sellaisessa tilassa. Sen
jälkeen olen nähnyt monta — monta — (pyyhkii otsaansa) oh, on suotta
ajatella sitä mullistusta — (juo lasinsa pohjaan). Levottomuus ajoi
minut taas äskettäin Pietariin. Ajattelin, että voisin siellä — hm —
järjestellä erästä — joitakin asioitani — mutta siellä ei ole mitään
järjestettävää — kaikki entinen on maanpinnalta pyyhitty pois —

BOLE. Miten käy rajan yli kulkeminen?

LEO (hymähtäen). Etkö ole yrittänyt?

BOLE (kartellen). Djersnajaan — pitäisi yrittää —

LEO (viittaa kädellään keskeyttävästi). Henkesi uhalla, jos yrität —

BOLE. Omalla passillasiko matkustit?

LEO. Kuljen aina työmieheksi puettuna (katsoo pukuaan) ja nimeni on
Leo Karski — (hauskasti). Olen entisen kuskini, Aleksi Karskin poika,
ammatiltani verhoilija.

BOLE. Lörpötteletkö?

LEO. En, jumaliste! Olen sellaisen unohtanut. — Täälläkin oli
vallankumous ja sota, joka isänikin vei, kuten tiedät. Tuon kuskini
poika, Leo, kaatui tämän maan vapaustaistelussa, — ja minulla on nyt
hänen nimensä — ja tietysti ammattinsakin. Olen Leo Karski, (sytyttää
tupakan). Jarosovit ovat kaikki kuolleita — ja — ehkä haudattujakin
— toivottavasti — (nousee). Ajattelehan — sattuma salli minulle oman
nimeni — ristinimeni — olen Leo edelleen. (Näkee kuvan penkillä.)
Kas! Vanha ruhtinas Kazimierz! Hän yhä vain hymyilee — kaikelle.
Vanha Kazimierz! Muistatko, kuinka kerran poikasina istuimme hänen
troikassaan, kiidellessämme pitkin Jelaginin rantoja, lumen tuprutessa
ja kulkusten soidessa —? Sinä vain hymyilet, setäseni — hyvä, ettei
sinun tarvitse itkeä.

BOLE (nousee hermostuneena). Etkö näe, kuinka ivallinen ja ilkeä hänen
hymynsä on? (Menee katsomaan kuvaa.) Katso, kuinka hän ilkkuu koko
naamallaan, parrallaan, silmillään! Etkö näe, mikä hävityksen hurma
hänestä uhkuu? Jos hän voisi — niin kuulisimme varmaankin ivanaurun
kaikuvan täällä ympärillämme, (kävelee hermostuneena). Jos voit tarttua
tuohon kuvaan, niin käännä se seinään päin! (menee kaatamaan mehua).

LEO (katsoo pitkään Bolea, kääntää sitten kuvan, sanomatta mitään.)

BOLE (on kaatanut mehua tehdäkseen jotakin, katselee ympärilleen).
Miksi täällä on niin pimeä? No, olkoon! On kai talon tapa —
säästeliäisyyttä — (istuu entiselle paikalleen, nojaa pöytään ja
naputtelee otsaansa, liikahtaa). Kuulehan, Leo Jarosov! Jos sinulla ei
ole mitään tärkeätä kotona — vai onko?

LEO (kohauttaa olkapäitään). Leo Jarosovilla ei ole enää mitään
tärkeätä — tässä elämässä. Häntä ei enää ole. (Hymähtää.) Mitä
tekemistä lie sitten Leo Karskilla — siitä en ole vielä päässyt
selville.

BOLE. No, niin. Tuolla ylhäällä on huoneita riittämään asti. Pidämmekö
seuraa toisillemme niin kauan kuin olen täällä? Suostutko?

LEO. Mielelläni. Täytyy vain käydä ukko Karskille ilmoittamassa asiasta.

BOLE. Mainiota. Kävelemme sinne sitten myöhemmällä. Sinä voit antaa
minulle hyviä neuvoja rajan yli kulkemisessa — ja —

LEO (istuu). Vain yhden: Älä mene!

BOLE (melkein äkäisesti). Minun täytyy käydä Djersnajassa tapaamassa
tuota ilkkuvaa isoisää, (kiivaasti). Ajattele, että minä olen luullut
kuuluvani mahtavaan sukuun, loppumattomine rikkauksineen. Se harhaluulo
on vienyt minut täydelliseen perikatoon. Tuo ukko rahjus hajoitti
rikkaudet kuin akanat tuuleen. Sissalle vain jäi pieni elinkorko —
almuksi — ehkä siksi, että hän on toista äitiä kuin minä.

LEO (hämillään). No, jumaliste! Ukkoko näin harkitsemattomasti
menetteli?

BOLE. Harkitusti. Riivatun harkitusti! Ostaakseen sielulleen pääsyn
taivaaseen hän lahjoitti omaisuutensa taivaan tuuliin, säätäen
ainoastaan pienet eläkerovot perillisilleen. Sanoinko pienet? Minulla
ainakaan niitä ei ole enää riunaakaan. Venäjältä ei tule ropoakaan. —
Ja tämän hullutuksen on tuo mielipuoli rahjus tehnyt salassa minulta,
suvun ainoalta miehiseltä perilliseltä! Sitten ukko katosi. Häipyi
jäljettömiin. Panin liikkeelle kaikki mahdolliset nuuskijat, ja sain
selville, että hän oleskelee Djersnajassa.

LEO. Mikä hiton reikä se mahtaa olla?

BOLE. Jokin luostari-pahainen jossakin etelän metsissä. Siitä
rotanreiästä ukko teki upporikkaan — ja vallankumous tietysti
rutiköyhän.

LEO. Ja sinne aiot mennä! Mitä varten?

BOLE. Puolalaiset tiluksemme voisi ehkä vielä pelastaa. —
(Pitkäveteisesti.) Pitäisi edes yrittää — tai jättää silleen — ja
kulkea virran mukana. Valikoimisen varaa ei minulla ole enää — tässä
elämässä. —

LEO (tutkivasti). Mitä tarkoitat puheellasi virran mukana kulkemisesta?

BOLE. Tarkoitan, että annan vahingon kulkea yhä laajemmalle (nousee
kävelemään). Kirottu tilanne! Enkä minä vielä tällä hetkellä edes
tiedä, mitä ukko tekee Djersnajassa. Ja kuitenkin haluaisin päästä
sinne. Oh! Annetaanpa olla! Tutustummeko nyt yläkerran huoneisiin?

LEENA (tulee alhaalta ja kurkistaa arasti vanhan ruhtinaan kuvaa).
Antakaa anteeksi, hyvät herrat, jos häiritsen, mutta — — minä en saa
rauhaa —

BOLE (melkein käskevästi). Mistä on kysymys?

LEENA. Tuo kuva otettiin äsken seinältä — enkä voi sitä mitenkään
sallia —

BOLE. Miksi kuvan pitää välttämättä olla seinällä?

LEENA (hätääntyneenä). Vanha ruhtinas määräsi itse paikan. Ja
ajatelkaa, että hän sanoi: — kun tämä tästä siirretään, olen minä
kuollut. — Ymmärrättehän, että pelästyin kuvan poistamisesta. Nyt se
jo ihan kauhistuttaa minua. Olisin iloinen, jos se taas pantaisiin
paikoilleen.

LEO (ystävällisesti, noustessaan). Tietysti, tietysti! Tahtonne mukaan,
hyvä rouva.

LEENA. Siitä olen kovin kiitollinen. Muuten se ennustaa pahaa tälle
talolle.

BOLE. (Leenalle). Kreivi on vieraani niin kauan kuin viivyn täällä —
joten menetellään sen mukaan.

LEENA. Kyllä — ruhtinas! Menee alas.

BOLE (pilkallisesti hymyillen). Eukkorievulla on sairaita
päähänpistoja. Hyvä, että lohdutit häntä. Minä en olisi tullut toimeen
hupakon muijan kanssa.

LEO (hauskasti). Olen niin tottunut vanhoihin naisiin — ja täteihin
erittäin.

BOLE (vastenmielisesti ja kiinnottomasti). Hm. Muistan heistä
Krispina-tädin. Missä hän nyt on?

LEO. Kuollut, kääntyy poispäin. Kuolleita kaikki.

BOLE. Setäsi ja serkkusi?

LEO (tukahdutetusti). Kaikki.

BOLE (on aikonut lähteä, mutta pysähtyy ja herpaantuu, nojaa tuoliin).
Kuollutta kohta koko ympäristö —

LEO (kääntyy). Mitä sanoit?

BOLE. Mitä hyödyttää sitten — meidän — elää? Tai — mitä hyödyttää
potkia tutkainta vastaan?

LEO. Mitäkö hyödyttää? kohauttaa olkapäitään. Ei mitään tietysti,
mutta voimmehan katsella ja ihmetellä. Monesti olemme istuneet paljon
pienemmässä teatterissa aika jännittyneinä — miksi ei sitten tässäkin!
(menevät oikealle).

OSMO (alhaalla hetken hiljaisuuden jälkeen). Kas niin! Varovasti nyt
vain! Astutaan portaita hyvin hiljakseen — niin — varovasti — ei —
ei tämä oikein käy, kyllä minun täytyy — sallitteko —? (tulee hetken
kuluttua, kantaen Sissaa). Ei loukkaantunut jalka siedä portaita — näin
se käy kivuttomasti ja vaivattomasti —

SISSA (hymyillen). Ainakin minulle vaivattomasti —

OSMO (pysähtyy keskilattialle). Mihin haluatte asettua? Huoneeseenneko?

SISSA. Niin — ehkä — ei, ei — ei sentään sinne. Mietitäänpä vähän —
painanko minä?

OSMO. Tietysti — jonkin verran — ruhtinatar —

SISSA. Miksi et sinuttele minua — vaikka autossa ehdotin — ja löimme
kättä päälle? Sinuttelenhan minäkin. Sano Sissa, — Sissa!

OSMO. Tuolla sohvalla on mielestäni hyvä levätä —

SISSA. Mietitäänpä sitä. — No? Sissa?

OSMO (vetää Sissan kiinteämmin luokseen). Sissa! Sissa!

SISSA. Mitä tahdot, Osmo?

OSMO (hämillään). En mitään — sanoin vain, kun pyysitte —

SISSA. Kun _pyysit_ —? Osaatko sanoa — »sinä»? No Sinä — sinä?

OSMO (kiihkeästi). Sinä — sinä!

SISSA. Kuuletkos, poikaseni, kuinka se kuuluu kauniilta?

OSMO. Oh, Sissa, sinä —

SISSA. (Pyyhkii kädellään Osmon otsaa). Olet ihan palavissasi —
karhunpoikaseni. — Sainpa sinut talttumaan. Nyt ehkä mietimme tuota
sohvaa —

OSMO. Hyvä on — (vie Sissan sohvalle).

SISSA (kiertää kätensä Osmon kaulaan). Älä vain pudota!

OSMO. Enhän toki — sitten asetamme tyynyn — onko hyvä noin —?

SISSA. On. Ota tuoli tähän viereen.

OSMO (ottaa tuolin). Pitäisikö hakea lääkäri?

SISSA. Anna minulle kätesi — noin — ja istu siihen.

OSMO (istuu). Menen sanomaan äidille — pitää kai panna kylmä kääre —

SISSA. On niin rauhoittavaa pitää sinua kädestä — se viihdyttää ja
raukaisee — tuntuu niin hyvältä — hermot soittavat — kuuletko — hermot
soittavat —

OSMO. En tiedä — en ole koskaan kuullut sellaista sanontaa —

SISSA. En minäkään ole kuullut sanottavan, enkä ole ennen tuntenut, —
mutta nyt tunnen — ne soittavat — eikö ole omituista — ne soittavat —

OSMO. Ettei vain olisi kuume tulossa! — Koskeeko jalkaan? — Kumpi jalka
se oli?

SISSA (hymyilee). Niin — kumpi se mahtoi olla —?

OSMO. Oikealle polvelle sinä lankesit —

SISSA. Niin lankesin, ihan oikealle polvelle — (nauravat). Vahinko,
ettei isoisä tuntenut sinua! Hän olisi pitänyt sinusta. Olet aina
jossakin työntouhussa. Hän piti rajattomasti kaikista työtätekevistä
ihmisistä — sellaisista, jotka olivat pelkkiä ihmisiä, ilman
ylhäiskuonan helistimiä ja kalistimia nimiensä ja ansiottoman
turhuutensa ympärillä — vain pelkkiä työnsä ja kykynsä mukaisia ihmisiä.

OSMO. Hänhän oli sitten erinomainen ihminen!

SISSA. Minä olen samaa mieltä kuin isoisä. Olenko minäkin erinomainen?

OSMO (lämmöllä). Olet erinomainen — kaikin tavoin — ja vieläkin
parempi —

SISSA (hymyilee). Miten nimität sellaista, joka on vieläkin parempi
kuin erinomainen?

OSMO (välittömästi). Sissa!

SISSA (nauraa iloisesti). Nooh! Tiesinhän, ettet ole yksinkertainen.
Olet vain niin mahdottoman ujo.

OSMO (nousee hitaasti). Päästä minut —!

LEENA (tulee kiireesti alakerrasta). Mitä kuulinkaan? Oletko loukannut
itsesi, rakas lapseni? Miten — millä tavoin?

OSMO Hypätessään autosta. Sissa nyrjäytti jalkansa —

LEENA. Pahastiko? Näytähän! Pitää kutsua lääkäri —

SISSA (estäen). Ja apteekkari ja sairaala ja punainen risti. Istuhan
nyt tähän tuolille, tätiseni — niin kerron sinulle, että emme
ajaneetkaan männikköön, vaikka uhkasin —

OSMO. Onko varma, ettei tarvita lääkäriä?

SISSA. Näytänkö minä? (aikoo nousta)

LEENA. Älä, älä — lapsi kulta —

OSMO. No, menenpä sitten ajamaan auton vajaan.

SISSA. Mene vain — mutta ellet tule heti takaisin — niin tulen sinua
hakemaan.

OSMO. Minä tulen — ja tuon vasaran ja naulan tuon kuvan muuttamista
varten, (menee).

LEENA. En voi sallia, että kuva muutetaan — toiselle seinälle.

SISSA. No, annetaan sen jäädä paikalleen. Voithan sitten kuvitella,
että kuva siitä syystä hymyilee kiitollisena. Ei vainkaan, täti-kulta,
kyllä isoisä hymyilee sinulle kiitollisuuttaan siitä syystä, että olet
ohjaillut minun raisupäisyyttäni.

LEENA. Hätäkös — kun on niin älykäs, lahjakas ja perin erinomainen
tyttö kuin —

SISSA (panee kätensä Leenan suuta kohti). Kuin höpön pöpö! Älä
aloitakaan sieltäpäin! Olen itsepäinen kuin perisynti — enkä anna
ohjata itseäni. Saat nähdä, että olen kohta kypsynyt ihan uskomattomiin
tekoihin.

LEENA. Ei, lapsi kulta — ei ajattelemattomuuksia!

VIRVA (juoksee kiireesti sisään). Onko totta, että Sissa on
loukkaantunut? — Osmo sanoi, ettei toki vaarallisesti —

SISSA (kohottautuu, ilakoiden). Mistä Osmo tietää, mikä vaara tässä
piilee —!

VIRVA. Onko sitten vaikeasti —?

SISSA. Älä nyt voivottele. Koululapset tulevat tuossa paikassa — ja
kohta saat nähdä minun tanssivan —

VIRVA. Tanssivanko? Se täytyy siirtää.

SISSA. Emme siirrä mitään — ja tänään minä tanssin aivan sieluni
sisimmästä vaatimuksesta. Tunnen ilmielävästi, että haluan tanssia
puolalaista masurkkaa, (hypähtää istuessaan, huudahtaen) Ai-ihme!
Nyt juuri aukeni neron silmu minun aivoissani. Me tanssimme kaikki
— Osmo ja minä, Virva — ja Leo. Eihän meitä ole kuin neljä, mutta
saapa riittää, ja kaikki saavat osansa. Ei yksin Bolelle ja minulle
puolalaista, vaan kaikille omansa. Leo saa unkarilaisen tsardaksen
— ja Osmo ja te toiset saatte Koivistolaisen — Bole soittaa — ja
katselijoina ovat täti ja Olga ja Matti — ai, tätä neron ja ilon
leikkiä —

VIRVA (nauraen). Älähän nyt hulluttele! Mekö neljä tsardakset ja
pilkistykset —

SISSA. Pieni pala vain, lapseni, pieni pala jokaisesta — järjestän heti
nuotit Bolelle — menee pianolle järjestelemään nuotteja.

LEENA ja VIRVA (ihmettelevät Sissan jalan terveyttä).

SISSA. Oi, oi, kuinka hauska ilta meille tulee — lasten poistuttua. Me
laulamme suomalaisia, puolalaisia ja unkarilaisia lauluja — vietämme
oikein loisto-illan.

VIRVA. Minkätähden niin paljon touhua yhtäkkiä? (painaa soittokelloa ja
toimittaa tarjottimen Olgalle sopivassa tilaisuudessa).

SISSA. Minkätähden? Hm! Bolen kotiintulon johdosta — ja — ja sentähden,
ettei minun jalkani mennyt ihan poikki — vielä — vaikka sanottekin,
että avioliittokuulutus vie jalan poikki, nauraa iloisesti ja vetelee
lyijykynällä merkkejä nuottivihkoihin.

OSMO (tulee, vasara ja naula kädessään). No, minne taulu nyt pannaan?

SISSA. Huomisesta alkaen, Osmo, alkaa sinulle ankarat päivät — alamme
tiukat tanssiharjoitukset — pitää näes, olla tottunut parikumppani —

OSMO. Eipä minusta — ajattelin lähteä jo ylihuomisin — tiistaina —

SISSA (kimmastuneena). Lähteä!? Jo tiistaina? Siitä ei tule yhtään
mitään, kuuletko. Ei sitten hituistakaan. Tuollaisenko tyhmän ajatuksen
löysit sieltä autovajasta — ja tulet oikein vasaralla takomaan sitä
minun päähäni?

LEENA. Älähän nyt noin kiivastu, Sissa-kulta — eihän Osmon matkaa vielä
ole päätetty —

SISSA. No, niin! Kuuletko, Osmo! Sitä ei ole vielä päätetty.
Ensimmäinen päivähän on vasta perjantaina — ja lähtemiseen tarvitaan
koko huvilan suostumus —

OSMO (hymyilee). Niin kai — Mattia myöten —

SISSA (nauraa). Näetkös — nyt jo viisastut! Keskustele ensin Matin
kanssa, ennenkuin tuollaisilla tulet peljättämään tätiä ja Virvaa — ja
— ja — no, naulaa nyt ajattelemattomuutesi sinne seinään kiinni —

BOLE ja LEO (tulevat yläkerrasta).

SISSA. Kuulehan, Bole! Minä tässä merkkailen muutamia tansseja, joita
koko huvila pyytää sinun soittamaan, kun toinen puoli huvilaa tanssii.
Vietämme hauskan illan sinun kotiintulosi johdosta — ymmärrätkö,
Bole — sinä avustat ja kilkutat klaveeria. Me, näes, pidämme oikein
kansainväliset tanssiaiset. — Osmo! Ripusta ensin isoisän kuva
entiselle paikalleen!

OSMO (on katsellut seinää). Penkin yläpuolella näkyy olevan vanha
naulakoukku. Sopii mainiosti, ripustaa taulun penkin yläpuolelle.

SISSA. Sitten istumme tarinoimaan koko perhe — ja perheen ystävät —

LEO. Kiitän nöyrimmästi. Näin paljon herttaisuutta ei ole tullut
osakseni pitkiin aikoihin. Tekee hyvää sydämelle, kun vielä joskus
löytää leppoisan maailman.

SISSA. Olen kuullut teitä ylistettävän tanssin ystäväksi, kreivi —

LEO. Pyydän teiltä suosiollisuutta — kaikilta — älkää nimittäkö minua
siten. Olosuhteitten pakosta olen nyttemmin Leo Karski — ammatiltani
verhoilija. Kohdelkaa minua ulkoasuni mukaan. Kreivi Leo on kuollut —
pyydän teitä ymmärtämään tilanteen — olen Leo —

SISSA (herttaisesti). Siis Leo — ilman muuta — ja ammattilainen —
(ojentaa kätensä) — ja minä olen vain Sissa, tanssijatar — muistakaa
se, rakas Leo —

LEO (suutelee Sissaa kädelle). Pilaatte minut ylenpalttisella
hyvyydellänne, armollinen —

SISSA (keskeyttää). No?

LEO. Sissa! — Kiitän sydämestäni!

SISSA. No, niin! — Nyt saatte verestää muistojanne. Tehän osaatte
masurkan ja tsardaksen. Eikö niin? Ja sitten ehkä — nuoruuden
päiviltänne — koivistolaisen tanssin?

LEO (vastenmielisesti). Ky-yllä!

SISSA. Mainiota. Terhakka ilakointi on syytön nykyiseen viheliäisyyteen
— ja railakas karkelointi on ilon symbooli —

LEO. Minulla ei juuri ole syytä — iloon —

SISSA. No, sitten me iloitsemme ilman syytä, kaiken harmauden
uhallakin. Tänään me tanssimme, Leo, eikö niin?

LEO (kumartaa). Voihan — meikäläinen tanssia vaikka — omalla haudallaan.

BOLE (istuu Osmon penkille). Sanoit oikein, Leo! Mehän elämmekin kuin
omissa hautajaisissamme — teemmepä niin tai näin.

SISSA. Minne aiot, Osmo? Et saa lähteä pois. Nyt istumme täällä,
odotellessamme lapsukaisten saapumista. Sitten juomme teetä heidän
kanssaan — syömme voileipiä ja tädin leipomia piiraita — Virva
kertoo satuja ja minä tanssin »jäniksen hyppyä», ja sitten alamme
oman illanviettomme — päivällisineen ja — Osmo, hei —! Tuossa Virvan
vieressä on tilaa — tee hyvin, Osmo. Kuulehan, Leena-täti! Näetkö,
että Bole istuu tuolla isoisän kuvan alla? Ja kuva on paikallaan. No,
niin! Kun viimeisen kerran tapasin Eufemia-tädin, niin hän sanoi, että
Leena-täti kertoo isoisästä kaiken mitä tietää — silloin, kun Bole on
tullut kotiin minun luokseni —

BOLE (hämmästyy). Tiesikö hän, että minä tulisin —?

SISSA. Kyllä — hän aavisti sen. — Nyt Bole on täällä — ja nyt pyydän
tätiä kertomaan meille —

LEENA (neuvottomana). Voi, Sissa-rakas — en ymmärrä, miten alkaisinkaan
näin yhtäkkiä.

SISSA. Kerro hänen katoamisensa — ja syy siihen. Muunhan tiedämme.

LEENA (hiljaisesti). Hän tuomitsi itsensä, surressaan hukkaan
mennyttä elämäänsä. Tahtoi keventää omaa syntikuormaansa — ja tehdä
jälkeläisistään onnellisempia ihmisiä.

BOLE. Niin — niin! Me tiedämme parhaiten, kuinka onnellisiksi hän
meidät teki — mutta emme tiedä, kuinka onnelliseksi hän itse tuli.
Miten kävi maailmanparantajalle itselleen?

LEENA. Hän ei etsinyt itselleen onnea — hän etsi vain sovitusta
— kieltäytymysten ja kärsimysten tiellä. Hän vetäytyi Djersnajan
luostarin turviin loppuiäkseen.

BOLE (ivallisesti). Osti täysihoitolan — veltostuneelle mukavuudelleen.

LEENA. Paljon kauheammaksi tämä oma tuomio tuli. Hän rakennutti
itselleen pienen mökki-talon — ilman ikkunoita. Yksi ainut ovi — ja
pieniä ilmaluukkuja vain jätettiin seiniin. Yksi vähän isompi. Kun
ruhtinas sitten astui tuosta ovesta sisään — hän sulki sen umpitiukasti
jälkeensä — ja niin hän oli kuollut maailmalta. Isoimmalle luukulle oli
tuotava karu ravinto kerran päivässä, — hän ottaisi sen siitä kenenkään
näkemättä häntä itseään — ja jos ruoka pysyisi seitsemänä päivänä
koskemattomana — ei senjälkeen olisi ravintoa tuotava.

SISSA. Näinkö Eufemia-täti on sinulle kertonut?

LEENA. Näin, sanasta sanaan, mikäli muistan.

SISSA. Eikö kukaan saanut häntä puhutella?

LEENA. Ei. Näkymättömänä hän itse avaisi ja sulkisi rautaluukun
sisäpuolelta. — Ja mökin uunia lämmitettiin ulkopuolelta —

SISSA. Mutta — jos hän olisi halunnut jotakin — tai pyrkinyt ulos?

LEENA. Hän oli lahjakirjaan pannut ankaran määräyksen, ettei häntä
saanut totella. Jos hän jotakin pyytäisi tai haluaisi — olisi se vain
pahanhengen ilkivaltaa, tai heikkouden puuskaa hänessä, eikä sellaisia
oikkuja saanut totella.

BOLE. Hullua! Hullua! Vanhain tarinain toisintoa! Täysin päätöntä
järjettömyyttä ja mielisairautta sekä ilveilevää petkutusta niissä
lurjuksissa, jotka roistoamalla yrittivät rakentaa metsäluostarista
rikasta hotellia laiskoille veijareille.

LEO. Tavattomuuksien ja uskomattomuuksien aika! Uskonnolliset houreet
ovat sumuttaneet vanhan miehen.

SISSA (tuijottaa eteensä). Minä näen tässä kirkkaasti selvän ajatuksen
— näen isoisän tarkoituksen ja inhimillisen onnen avaimen. Hän itse ei
enää pystynyt työhön, mutta hän tahtoi teollaan sanoa, että jos ihminen
haluaa olla onnellinen, niin tehköön rehellistä työtä elatuksekseen.
Olkoon hyödyllinen itselleen ja muille! Siinä oli hänen osoittamansa
onnen ohje. Isoisä valmisti perillisilleen tilaisuuden tehdä
jälkeläistensä kautta tästäkin veltosta ruhtinassuvusta hyödyllisiä
ihmisiä.

BOLE. Niin — hän luuli keksineensä ikiliikkujan — mutta niistähän
puuttuu aina yksi ratas. — Tästä puuttui tulevien myllerryksien ratas.
Kaaokseen on nyt murskaantunut tuo virheellinen kone —

SISSA. Suuri elämä on itsessään ikuinen ikiliikkuja.

BOLE. Karta sitä! Älä ihaile! — Et tunne elämää. Ei se ketään turvaa.

LEENA (arasti). Eiköhän sentään — työ antaa mielenrauhan ja toivon
paremmasta elämästä — kovissakin kohtaloissa.

SISSA (iloisesti). Kiitos, täti! Niin olet sanonut minulle monta
kertaa, ja se on minua lohduttanut. Ainoa, mikä meitä lie pahimmin
estämässä, on valheellinen, ylvästelevä ja kateellinen omanarvon tunto.
Se estää soveltumasta ympäristöön ja oleviin oloihin. Bole! Ottakaamme
esimerkkiä ystävästämme Leosta.

LEO (hauskasti). Oh! Minä löin kyllä vanhaa Aatamiani puulla päähän,
mutta — verhoilijan ammattia en silti ole oppinut.

OLGA (tulee alakerrasta). Siellä alhaalla on pari pikku tyttöä —

SISSA. Ai — joko he ovat tulleet?

OLGA. He tulivat sanomaan, että lapset eivät tulekaan tänä iltana.

SISSA. Eikö tänä iltana? Sepä ikävää. Onko heillä esteitä —?

OLGA. Sanovat, että eivät saa ollenkaan tulla — sanasta sanaan sanoivat
— muukalaisten seuraan.

SISSA (hypähtää seisomaan). Mitä se merkitsee? Sitäkö, että minä en ole
suomalainen?

OLGA. En tiedä enempää. Niin sanoivat.

LEENA (nousee). Minä menen ottamaan selvän —

VIRVA. Anna minä — minä liikun nopeammin — (menee nopeasti Olgan
seuraamana).

OSMO (on noussut). Miten on jalan laita nyt?

LEENA. Niin — eikö jalkaan koske enää?

SISSA. Ei — ei koske — jalkaan. Oman arvon valheelliseen tuntoon taisi
kolahtaa, (istuu keskustelemaan Leenan ja Osmon kanssa).

BOLE. (Leolle). Omituisia nuo omaisuuksien tasaajahaaveilijat.

LEO (iloisesti). Sanohan muuta! Samaa on usein yritetty, mutta
varallisuus kertyy aina vain milloin mihinkin lätäkköihin aivan kuin
sadevesi. Camorratyperyys syntyy ja kuolee nähtävästi yhä uudelleen
ja uudelleen — jossakin muodossa — mutta lyö päänsä aina seinään,
poistamatta puutteen kurjuutta. Tämä vanhan ruhtinaan teko — omansa
antaminen — on tietenkin eri juttu, mutta lätäkköihin se on kuitenkin
lirissyt — sekin. Haaveitten kieputtama ratas näkyy olevan samanlainen
ikiliikkuja kuin itse elämäkin.

BOLE. Sinä osaat pilailla. Jos minulla olisi sinun valoisa luonteesi,
niin voisi olla mahdollista, että perääntyisin — mutta — ei — ei — ei
se — näin ollen — enää käy — (vaipuu tuijottamaan).

SISSA keskusteltuaan hiljaa Leenan ja Osmon kanssa. Ei, Osmo-hyvä! Tänä
iltana en halua kuulla enempää sinun matka-aikeistasi — sanoinhan sen
jo. Huomenna on uusi päivä. Tämän illan pidän iloisena ja valoisana.
Sen elvyttävää muistoa voin vielä tarvita elämässä.

VIRVA (tulee).

SISSA. No? Mitä lapset sanoivat?

VIRVA. Opettaja oli kieltänyt lapsia saapumasta tänne — minkäänlaisille
juhlille — ne eivät sovi pikku lapsille —

SISSA (hypähtää ylös). Tuo aapisen opettaja luulee tietävänsä, mikä
sopii köyhille lapsille, jotka tuskin milloinkaan saavat nähdä mitään
kaunista, tuskin milloinkaan tuntea kohottavaa iloa —

BOLE. Näes! — Tällaisia ne ovat ne ratasvirheet elämän ikiliikkujassa —

SISSA (huiskahuttaa kädellään). Olkoot mitä lienevät! Silloin on
käännettävä uusi ratas kiertämään. Tämä hämy kaipaa kirkasta iloa.
Sallikaamme se itsellemme! menee Bolen luo ja vie hänet pianolle.
Soittamaan, vanha Bole! Unohda surut! Unohtamisen taito on kotoisin
valistuksen voiman lähteestä. Jos olemme sivistyneitä, niin osaamme
hallita surujamme.

BOLE (kireästi). Emmekö sitten ilojamme?

SISSA. Mitä tarkoitat?

BOLE. Tuntuu siltä, että olet — tarpeettoman raju iloissasi. Meidän
elinosamme ei aiheuta sitä tällä hetkellä.

SISSA. Tällä hetkellä minulla on syytä rajattomaan iloon.

BOLE tiukaten. Syytä? Mikä syy se on — mikä?

SISSA (hilliintyy hetkeksi). Sanon sen sitten myöhemmin.

BOLE (kylmästi). Mutta jos tuo syy on ulkopuolella meidän
perinnäistapojamme, niin —

SISSA (henkeään pidättäen). Niin — mitä?

BOLE (ankarasti). Sellainen syy on tuhottava!

SISSA (tulistuen). Niinkö — vanha Bole? Tuhota sinä tahdot? Et
rakentaa? Tahdot tuhota tuhottua tuhkaa? Niinkö? Mitä sinä haluat
tuhota?

BOLE. Sanon sen sitten — myöhemmin, (kylmästi). Mitä pitäisi minun
soittaa?

SISSA (nyrpeästi). Ei mitään! Annetaan jäädä? (kääntyy poispäin,
iloisemmin). Tai — sittenkin! Virva! Huuda Olga ja Matti sisään,
(kääntyy rivakasti takaisin pianon luo). Istu soittamaan, Bole! Siinä
on edessäsi nuotit. Masurkka, tsardas ja koivistolainen. Ole kerrankin
vain pelkkä ihminen! (entiseen raisuun tapaansa). Osmo! Auta minua
tekemään tilaa! Tarvitsemme paljon tilaa. Kas niin, Osmo! Haluamme
liikkua vapaasti. Noin! Leo ja Virva! Paikoillenne! Hiuuh! Anna mennä,
Bole! Enemmän valoa, täti! Enemmän valoa nykyisyyden pimeyteen! Valoa
ja iloa!

OLGA ja MATTI (tulevat perälle. Tanssit aloitetaan ja niitä jatketaan,
mikäli — halutaan).

_Väliverho_




TOINEN NÄYTÖS


Sama huone. Ilta, muutamia päiviä myöhemmin. Valaistus vain etualalla.
Kuistikko on melko pimeä, saaden ainoastaan valojuovan alakerrasta,
mistä kuuluu sekaäänistä laulua, jonka loputtua.

Bole tulee Leon kanssa alakerrasta, keskustellen.


LEO. Tunnen, kuinka olen elpynyt teidän herttaisesta seurastanne näinä
parina päivänä. Sittenkin — kaiken uhalla — elämä voi vielä olla
elämisen arvoista.

BOLE. Niinkö arvelet, vaikka äskettäin sanoit, ettei sinulla ole
minkäänlaista kiinnekohtaa elämän virrassa!

LEO. Hm! Kiinnekohta on kahle. Olen henkinen mierolainen. Sellaiselle
on parasta, ettei ajattele, kuinka on ollut tai kuinka voisi olla.
Ajattelee vain: näin on tänään. — Hyvä! Olen tyytyväinen.

BOLE. Hm! Silloin kai onkin hyvä olla — sen, joka niin uskoo.

LEO (kävelee, nauraen). Eihän minulla muuta olekaan kuin usko — ja
pieni pätkä teoriaa, mutta ei aloitekykyä — ei juuri vielä — ainakaan,
(pysähtyy vakavana). Mutta jos kenellä on tarmoa ja luottamusta ja
valoisa maailmankatsomus, niin Sissalla.

BOLE (istuutuu). Paljonko se merkitsee — yksinäisen naisen elämässä!

LEO. Sissan ei tarvitse olla yksinäisenä kauemmin kuin itse haluaa,
(istuutuu).

OLGA (tuo kahvitarjottimen pöydälle). Haluavatko herrat jotakin muuta?

BOLE. Tahdotko lasin konjakkia? Minulla on huoneessani.

LEO. En — kiitos!

BOLE. Ei sitten muuta.

OLGA (menee alakertaan).

BOLE. Niin — Sissa! Häntä johduin ajattelemaan — oikeastaan nyt vasta,
kun olin kuullut isoisän tarinan. Hm! Mennyt on mennyttä. Mutta Sissa?
Miten hänen tulee käymään? — Se huolestuttaa —

LEO (murheisesti ja omakohtaisesti). Suru toisen kohtalosta vasta onkin
suru, (tuijottaen eteensä). Kauhu valtaa olemuksen, ja kuoleman hätä
täyttää aivot.

(Sissan laulu kuuluu alakerrasta).

BOLE (katsoo pitkään). Olet paljon kärsinyt. — Jotakin järkyttävää on
sinulle tapahtunut. Kadun, jos tahtomattani —

LEO. Älä välitä! Muistot sattuvat hipaisemaan joskus — yhtä hyvin
varjoa kuin valoakin, (laulun jälkeen). Tuo pieni laulun siru saattoi
minut taas tasapainoon.

BOLE. Olet onnellinen luonne, Leoseni. Sopisit Sissan veljeksi paremmin
kuin minä. — Minua hän nimittääkin aina »vanhaksi Boleksi». Eikö ole
ihmeellistä, että me molemmat, sinä ja minä, olemme aina olleet hyviä
ystäviä, vaikka olemme niin eriluonteiset?

LEO (hymyilee). Ehkä juuri siksi, — me kirkastamme toistemme virheitä —
ja niitähän ihminen itsessään eniten rakastaa.

BOLE. Tunsitko Sissan aikaisemmin?

LEO. Olin nähnyt hänet vain kerran ennen. Luulen muistavani — jossakin
vastaanotossa. Sissa oli silloin pikkutyttö.

BOLE. Isoisä puhutteli sinua silloin — taputti olalle ja sanoi: älä
ihmettele, Leo-poikaseni — tässä kulkee ehkä sinun tuleva morsiamesi.
Olen monesti sen muistanut — ja sellainen —

LEO (lyhyesti). Sen olen unohtanut.

BOLE (jatkaa ajatustaan). — on ollut minunkin ajatukseni. Mutta — ethän
pahastu? Ajatus on kuin lintu — ei se jokaiselle oksalle pesää rakenna
— vaikka istahtaa. — Sanoin vain ajatukseni. — Anna linnun mennä
menojaan — ja unohda!

LEO (vakavasti). Helppo unohtaakin. Enhän edes tiedä, miten voin
elättää itseni —

BOLE (vitkaan ja tunnustellen). Minä tiedän: Matkusta Moskovaan!

LEO (yllätettynä, mutta sitten hauskasti). No niin! Jos verhoilijan
ammatti näyttäytyy vaikeaksi, niin miksipä ei! muuttuu vakavaksi.
Ohimennen — naisista puheen ollen — tunsitko Theresian — laulajattaren?

BOLE. Tottahan toki — tuon eteerisen keijukaisen, joka aikoinaan
taivutti koko Varsovan jalkoihinsa. Mitä hänestä?

LEO. Olin hänen kanssaan salakihloissa.

BOLE (hämmästyy, pyyhkii otsaansa). Tarkoitat tietysti —

LEO Tarkoitan, mitä sanon. Me olimme kihlattu pari.

BOLE. Olitte? Noo — missä hän nyt on?

LEO (pää painuu). Hän on kuollut. Katosi jo keväällä. Vasta kesällä
sain kuulla — että muuan rikas elostelija oli saanut hänet pauloihinsa,
ryöstänyt hänet. — Theresia oli hankkinut jostakin ampuma-aseen —
ampunut ensin roistoa — osumatta — ja — sitten itseänsä — osuen —
tarkalleen —. Lähdin etsimään hänen kuolemansa aiheuttajaa. Turhaa
kaikki — turhaa — sitä roistoa en ole löytänyt mistään, (nousee,
kävelee poispäin). Nyt ehkä ymmärrät —

BOLE. Tuskanajan mainingit vielä käyvät — sen ymmärrän. Olet kärsinyt
paljon.

LEO (pysähtyy ristikkojalkaisen pöydän luo, hiljaisesti). Olen —
(palaa, istuutuu). Sydän joskus aikoo — pysähtyä — (painaa pään käsiin).

BOLE (katsoo Leoa säälien). Et saa katketa! Elämän voima ei ole vielä
sinussa kuollut, (nousee, kävelee kuistikolle).

LEO (hetken äänettömyyden jälkeen, nostaa vähitellen päänsä, nojautuu
taaksepäin, tekee liikkeen kuin irtaantuakseen muistoistaan.)

BOLE (tulee alas). Luuletko, että menemme vielä kävelemään? Siellä
näkyy olevan leuto sää.

LEO. Voihan sitäkin ajatella. En ole tottunutkaan sellaisiin
voima-aterioihin, joita täällä tarjoillaan, (hymyilee). Harrastan
nykyään vegeteeraamista.

BOLE. Niin, niin — harrasteleminen onkin nykyisin vaivattominta.

LEO. No, kuulehan! Mitä sinä nykyisin harrastelet?

BOLE (hymähtäen ja istahtaen). Harrastelen — ajattelua. Eikö ole
ihmeellistä? Minä — ajattelua! Mutta niin vain on.

LEO. Ja mitä raiteita sinun ajattelusi kulkee?

BOLE. Enkö jo kerran sitä sanonut? Annan vahingon kiertää? Kun minua on
kohdannut isoisän tuhoteko, niin — niin miksipä ei sitten tuho saisi
tulla muillekin! Tuhoutukoon koko entinen aikakausi. Menköön menojaan!
Vääryys on nostattanut minuun koston — ja kosto on kiehutellut minut
kypsyneeksi jollekin uudelle — mille tahansa — saman tekevää —

LEO. Ilman verukkeita! Oletko vakoilija?

BOLE. Käytä siitä mitä nimitystä tahansa — joka tapauksessa minä olen
sukuni arvoperinteiden tiukka vaalija.

LEO (hyvätuulisesti). Vai niin — huopatossut jalassa ja juhlapuku
niskassa. Sepä neuvokkuutta. »Savoir faire!» No, se sikseen — ja
asiasta toiseen. »Sauve qui peut» — jokainen pelastukoon omalla
tavallaan, (vakavasti). Luottamus luottamuksesta. Minä aion liittyä
tähän kansaan, jonka heimoa olen jo unkarilaisen äitini kautta — tähän
maahan, jossa olen kauan oleskellut, nousee. Ja, nyt — mennään vain
kävelemään, mutta nyt tiedämme kulkevamme eri viittateitä — kuulumme
vastakkaisiin leireihin.

BOLE (nousee). Mutta emme kai sentään henkilökohtaisiin vihamiehiin.
Olet minulle aina »persona grata».

LEO. Samoin, samoin. Olkoon »profanum vulgus» — alhaiso — meistä
kaukana.

BOLE. Kiitos. Kävelyllä voimme keskustella enemmän — nykytärkeästä
suhtautumisesta — tärkeisiin tapahtumiin. (Menevät oikealle.)

LEENA (tulee alakerrasta Olgan seuraamana). Herrat näkyivät siirtyneen
yläkertaan. Vie tarjotin alas!

OLGA (ottaa tarjottimen ja poistuu).

VIRVA (tulee alakerrasta).

LEENA. Lähtikö Osmo?

VIRVA. Jäi Sissan kanssa kuistikolle. Odottaa sinua. Mutta lepää nyt
hetkinen. Näytät niin rasittuneelta.

LEENA. Vieraat kai ovat tuottaneet vähän outoutta, (asettuu
nojatuoliin).

VIRVA. Milloin luulet, että Osmo matkustaa? — Minun mielestäni hänen
pitäisi lähteä jo huomenna.

LEENA. Huomennako? Minkätähden?

VIRVA. Tällainen joutilaisuus jo riittää, ettei palaisi onnettomana —
sensijaan että olisi virkistynyt. Uusi toimensakin odottaa —

LEENA (pyyhkii otsaansa). Onnettomana! Mitä tarkoitat? Etkö voi puhua
niin, että ymmärrän?

VIRVA (menee äidin luo ja panee kätensä hänen olalleen). Älä kiihdy,
äiti kulta! Luulin käsittäväsi tämän paremmin. Et enää muista,
minkälaista on nuoruus. Jos kaksi nuorta ihmistä on niin paljon yhdessä
kuin Sissa ja Osmo varsinkin eilen ja tänään ovat olleet, niin he eivät
voi kauan pysyä välinpitämättöminä toisilleen — eikä siitä ole pitkä
matka rakastumiseenkaan.

LEENA (ymmärtäen, helpottuneena). Kas Virvaa! Joko sinäkin, lukutoukka,
ymmärrät sellaista? Ole huoletta! Kyllä Osmo käsittää tilanteen. Hän on
järkevä poika.

VIRVA (menee pöydän toiselle puolelle istumaan). Luuletko sen aina
auttavan?

LEENA. Kuinka olet tullut ajatelleeksi sellaista, että Osmo — ja Sissa,
ruhtinatar —?

VIRVA (hymähtää). Ruhtinatarkin on — vain nainen, ja Sissan erikoinen
luonne ja mielipiteet antavat elinvoimaa tällaiselle, hänen mielestään
korkeammalle rakkaudelle, joka ei halua tietää mistään ulkonaisista
rajoista.

LEENA. Sinähän puhut aivan kuin tositapahtumista!

VIRVA. Niin puhun.

LEENA (hämmentyneenä). Älä — hyvä lapsi — (vakavasti). No — sitten
Osmon on matkustettava! (nousee). Minä puhun hänen kanssaan heti —

VIRVA (nousee). Älä nyt, äiti! Ei pidä ahdistaa monelta taholta —
ellei hän itse ala, siellä kotona — nyt illalla — tai aamulla. Ehkä on
parempi, että minä juttelen hänelle ensin.

SISSA (tulee alakerrasta). Lamput sammuivat ruokasalissa. Osmo rupesi
korjaamaan. Huh! Kuistikolla alkoi tulla viileätä.

LEENA. Kultaseni! Minähän jo kerran kielsin — nythän on jo talvi,
marraskuun loppu.

VIRVA. Minä tuon sinulle vaipan, menee Sissan huoneeseen.

LEENA. Kuistikolla ei saa enää istuskella. Rupeamme jo odottelemaan
tositalvea.

SISSA (heittäytyy nojatuoliin). Minä en halua odotella mitään
epämieluista. Mikä on tullakseen — tulee kyllä muutenkin.

VIRVA (tulee). Tässä lämmin kauhtanasi — otahan.

SISSA (pukiessaan, naureskellen). Kumma, ettet hakenut talviturkkejani.
Kiitos, Virva!

LEENA. Pianhan sekin aika tulee —

SISSA. No, mutta — Leena-täti! Älähän nyt juokse ajassa niin hirveästi
eteenpäin! Tuleehan se kauhea yksitoikkoisuus muutenkin. Pitkät
talvi-illat. Ajatteles, Virva! Istumme tässä vain kahden, täti ja minä.
Tädillä on sukankudin — minä joskus teen käsitöitä, joskus luen ääneen,
joskus tanssin ilman soittoa — joskus soitan ja laulan. — Ajattelehan,
kuinka herttaisen yksitoikkoinen meidän elämämme on!

LEENA. Ja sitten meillä on sukset ja kelkat ja luistimet —

SISSA (itkunsekaisesti). Niin! Ja Matti lumiauroineen! Niin on!

VIRVA. Nythän on hyvä tilaisuus suunnitella jotain, kun ruhtinas Bole
on täällä. Jotakin tositointa pitäisi sinulla olla, Sissa.

SISSA (kuivaa silmänsä). Bole? Ja tositoimi? Sepä keksintö! naurahtaa.
Bole on ruhtinas — ymmärrätkö — ruhtinas kurjuuden partaalle asti
— siihen asti, jolloin pitäisi alkaa olla vain ihminen, pelkkä
ihminen. Mutta juuri siihen loppuu hänen tiensä — hän ei pääse
yli, kuten Leo — vaikka isoisä olisi tuhannesti tien osoittanut.
Toisin on minun laitani. Minun on päästävä yli — ja minä tahdon
päästä, mutta en Bolen viittojen mukaan, (nousee). Minä en rupea
olemaan kerjäläisruhtinattarena, enkä minkään muunkaanlaisena
variksenpelättimenä.

LEENA. Onhan Sissa-kultasellani vielä vastaiseksi hyvä —

SISSA (kääntyy ympäri, menee nopeasti tädin luo). Niin on, täti. Ethän
sinä ole syypää meikäläisten kohtaloon. Minun parastani olet ajatellut
aina — mutta — (hauskasti) sinun tyhmä Sissasi on ollut sellainen kana,
ettei ole itse mihinkään pystynyt. Nyt me kuitenkin alamme touhuta.
Ensityöksi myymme auton, jota en enää halua käyttää — kun talvikin
tulee ja — ja — rahoja tarvitaan. Eikö niin, täti? — Oi, täti ressu,
olet väsyneen näköinen. Kuule! Sinun on heti lähdettävä kotiin! Tule!
Minulla on viitta ylläni — saatan sinut perille — saan samalla vähän
tuuletusta —

VIRVA. Kyllähän minä —

SISSA. No, sinä tai minä — tällä kertaa minä —

LEENA (nousee). Hyvää yötä sitten, Virva!

VIRVA. Hyvää yötä, rakas äiti! Ole nyt varovainen — ettet vilustu.

LEENA. Kyllä, kyllä! Emme me vilustu! menevät.

VIRVA (katselee ympärilleen, onko kaikki järjestyksessä, sitten istuu
pianon ääreen ja laulaa tai hyräilee pienen pätkän).

OSMO (tulee alakerrasta laulun loputtua). Joko äiti on lähtenyt?

VIRVA (poistuu pianon luota). Jo — äsken. Sissa meni saattamaan.

OSMO. Vai niin — minäkin ehkä lähden —

VIRVA. Jutellaan nyt hetkinen! Äskenhän meidän täytyi, tuolla alhaalla,
lopettaa puhelumme kesken.

OSMO (menee penkin luo). Ei minun mielestäni. Kiirehdit lähtöäni
aivan suotta. Toimenihan alkaa perjantaina. Vai — oliko vielä jotakin
muutakin?

VIRVA. Kyllä. — Tiedät hyvin, minkälainen on tilanne. — Mitä ajattelet
seurustelusta — ja uudesta tuttavallisesta —?

OSMO (keskeyttää ja asettuu istumaan). Kun kutsuit minut tänne äidin
syntymäpäiväksi, et kysynyt ajatustani. Miksi kysyt nyt, kun tahdot
lähettää minut suin päin tieheni?

VIRVA. Kun kutsuin sinut tänne, olin sokea ja tyhmä. Tilanteen suhteen
olin tyhmä ja sinun suhteesi sokea.

OSMO (tarkistuen)? Sokea? Mitä tarkoitat?

VIRVA. En ollut ennen huomannut sinua niin reippaaksi ja niin — kuinka
sanoisin — niin joustavan taipuisaksi näihin outoihin olosuhteisiin.
Olin sokea, mutta nyt haluan huomauttaa, että Sissan suosiollisuus
perustuu kokonaan tähän ulkonaiseen puoleen, eikä sellaiselle suhteelle
voi mitään rakentaa — ja hän on mieltynyt siihen ainoastaan —

OSMO. Ainoastaan —?

VIRVA. Seuran puutteesta. Sitä en pystynyt etukäteen näkemään.

OSMO (pilaillen). Etkä tyhmyydessäsi hoksaamaan tilannetta. No, nyt kun
olet viisas, niin — millainen se on?

VIRVA (vähän tulistuen). Älä laske leikkiä! Asia on vakava. Olet
kai huomannut, että Sissa ei ole mikään tavallinen tyttöheilakka —
ei ulkonaisesti eikä henkisesti. Hänen kehittyneisyytensä on joka
suhteessa aivan erikoinen, ja hänen älynsä loistava ja terävä.
Sellaisena hän on kuin hieno ansarikasvi, jonka kukintaa on miellyttävä
katsella ja ihailla. Mutta kukkisiko se edelleen, jos se istutettaisiin
juurineen päivineen työtä tekevän miehen kotiin, karumpaan maaperään
ja koleampaan ilmaan? Puutarhurin poikana ja insinöörityöläisenä
ymmärtänet vertauksen.

OSMO (naurahtaa). Enhän minäkään ole mikään kyvytön lötys enkä tomppeli
enkä männyn käpy.

VIRVA. Et. Siinäpä se! Nyt tultiin toiseen asian ytimeen.

OSMO (harmistuen). Onpa sulia ytimiä ja kukkia! Älä vain enää jatka
esitelmää ydinmehuista ja kukkien heimoista!

VIRVA (hymyillen). En. Rotu on tässä parempi sana kuin heimo. Sissa on
eri rotua kuin sinä. Lyhyesti ja selvästi! Perisuomalainen mies ei voi
mennä avioliittoon sellaisen kanssa. Onni ei suosi niin erirotuista
yhtymää. Nousee. Nyt tiedät ajatukseni. Huomaat kai, että sinun on
lähdettävä.

OSMO (nousee, pyyhkii otsaansa, epämääräisesti). Niin — onhan minun
lähdettävä — toimeeni —

VIRVA. Huomenna aamujunassa!

OSMO (vähän ärtyen). Mitä ihmettä merkitsee tällainen hätä?

VIRVA. Jos leikkaus on tehtävä, on se tehtävä heti. Tällainen mahdoton
tilanne, johon nyt olemme joutuneet — on katkaistava. Sissa on joutunut
harhakuvien valtaan — ja sinä myöskin — älä kielläkään — olen sen
teistä huomannut, ja olen varma, että kreivi ja ruhtinaskin ovat sen
huomanneet. Eikä sellainen käy päinsä! Se ei saa jatkua. Sissalle ei
saa tapahtua ikävyyttä eikä onnettomuutta meidän perheemme taholta.
Mehän kuulumme kuin ruhtinattaren palveluskuntaan — isä ja äiti ovat
ikänsä kuuluneet tämän talon palvelusväkeen — ja meille on tehty vain
hyvää. — Pitäisikö jonkun meistä palkita se huonosti ja alhaisesti?
Juopa heidän ja meidän välillä on niin leveä ja monisyinen, ettei sen
yli voi hypätä tuhoutumatta — yrittipä kummalta puolelta tahansa.

OSMO (menee ja ottaa Virvaa käsistä). Virva! Älähän nyt jatka enää
tuota sanaryöppyä — vaan sano minulle — kumpanako minua pidät — huonona
ihmisenä vai tyhmänäkö?

VIRVA. En kumpanakaan. Olet aina ollut mielestäni rehti ja älykäs poika.

OSMO. Usko sitten, kun sanon, että en ole tehnyt mitään ajateltua pahaa
— ja se ajattelematon, mitä lie, on niin veres ja nuori, ettei se vielä
ole ehtinyt harkintani silmäterään — nähdäkseni mitään juopia, kuiluja
tai hyppäyksiä. (Irtautuu.) Nyt vasta oivallan — jotakin — hiljaisesti
— tai ehkä tunnen — istuu penkille, sivelee otsaansa. En tiedä, mitä
sanoisin.

VIRVA (hermostuneesti). Sinun täytyy ymmärtää, että jotakin ratkaisevaa
on nyt tehtävä.

OSMO (ajatuksissaan). Niin on — tietysti —

VIRVA. Sissan talousasiatkin on vihdoinkin järjestettävä. Sanon sen
vain meidän kesken. Olen antanut palkkani äidin käytettäväksi kokonaan
— ja ne tuhatmarkkaset, mitkä toit tullessasi äidille lahjaksi, on äiti
myöskin jo käyttänyt talouteen —

OSMO. Niinkö? No, sitten minä ymmärrän —

VIRVA. Hyvä on! Lähdet siis huomenna!?

OSMO. Tarkoitin, että ymmärrän erään asian. Sissa sanoi, että lähtisin
hänen kanssaan huomenna kaupunkiin autolla — ja että — auto siellä
myytäisiin.

VIRVA. Tekö yhdessä!? Ei — (kuuntelee). Hss! Kuuluu puhelua alhaalta
— Sissa tulee! Sano hänelle, ettei siitä lähdöstä tule mitään, (menee
omaan huoneeseensa).

SISSA tulee alakerrasta. Ohhoh, kuinka minä juoksin! Ajattelinkin, että
olit täällä. Istuhan nyt. On vielä aivan liian varhaista lopettaa tämä
ihana päivä.

OSMO. Olin ajatellut sanoa hyvää yötä ja päästää naiset lepäämään.

SISSA. Joutavia! Täti on jo kotonaan — emmekä Virva ja minä ole
ollenkaan levon tarpeessa, (hymyilee ja menee lähelle Osmoa). Oletko
sinä?

OSMO. En tietysti, mutta —

SISSA. No, tuo onneton »mutta» — niin — sehän se tunkeutuu joka
paikkaan — _mutta_ ei välitetä siitä! Istuhan nyt, että saamme edes
keskustella huomisesta matkastamme.

OSMO. Jos auto on huomenna vietävä kaupunkiin, niin eiköhän ole
parasta, että minä ajan sen yksin sinne?

SISSA. Parasta? Minkätähden?

OSMO (epävarmana). Hm — olisi jo palattava toimeeni, möisin auton,
lähettäisin rahat — ja sitten —

SISSA. Eikä täti halua, että me lähdemme yhdessä — eikä Virva halua —
niinkö?

OSMO (hiljaisesti). Niin — monestakin syystä —

SISSA. Niin — tietysti. Hyvin monesta syystä! Sen arvaan. — Mutta
emmekö äsken päättäneet, että lähdemme yhdessä?

OSMO. Kyllä — mutta — toisten mielestä ei ole soveliasta — että —

SISSA. Sen ymmärsin jo äsken. Jää vain kysymys — kuinka on sinun
mielesi?

OSMO (tuskallisesti). Minulla ei _saa_ olla mitään vapaata
mielipidettä. Myönnän, että he ovat oikeassa.

SISSA. Mutta — jos sinulla _saisi_ olla oma mielipide — entä sitten?

OSMO (kääntyy nopeasti päin). Sittenkö? (katselee Sissaa hehkuvasti).
Silloin minulla myöskin olisi mielipide, (kiivaasti). Ei, ei! (pyyhkii
otsaansa). Harhakuvia ei saa manata esiin. (Menee Sissan ohi,
väsähtäneesti.) Karulle todellisuudelle ei pidä antaa mielityötä —
sellaisten murskaamiseen.

SISSA. Kuitenkin olet, ihan tällä hetkellä, valmis leikittelemään tuota
karua todellisuutta murskataksesi minut.

OSMO (kääntyy kiihkeästi). En, ruhtinatar!

SISSA (tulisesti). En ole ruhtinatar — kuuletko! Siitähän olemme jo
sopineet, (heittäytyy nojatuoliin). Luulin, että olimme jo sopineet
paljon enemmästäkin — vaikka ilman sanoja — mutta — kaikki tuo oli
tietenkin vain harhaa — koska noin helposti ryhdyt murskaamaan —

OSMO. Sissa! Minä rukoilen —

SISSA. Mitä?

OSMO. Rukoilen — anna minun mennä yksin! — Tuotan vain onnettomuutta
sinulle. Olen ollut ajattelematon — olen unohtanut olosuhteet — ja —

SISSA. Niin! Olet unohtanut, ettet minusta rahtuakaan välitä. Nyt sen
muistit — ja nyt olet valmis pakenemaan minua. Mene! Mene vain heti —
ja koeta säilyttää hyvä muistisi!

OSMO. Minä menen. En näe mitään muuta tietä kuin sen, mikä vie meidät
etäälle toisistamme. Ymmärrä ja anna anteeksi!

SISSA (hypähtää tuolista tulistuneena). Vai niin! Vai pitäisi minun
olla sekä viisas että jalomielinen, vaikka sinä uppoat kaikkein
typerimpään tyhmyyteen. Suljet silmäsi, korvasi ja sydämesi — pimität
aivosi ja koko olevaisen olemuksesi. Ymmärtääkö minun pitäisi tätä?
Niinkö? Ymmärtää — ja antaa anteeksi?

OSMO. Jos näkisit minun sieluni, Sissa — niin et puhuisi noin!

SISSA (menee Osmon luo, tarttuen häneen). Sinun sielusi kosketti minun
sieluani eräänä hetkenä — vieläkin olen tuon kosketuksen lumoissa
— ja tulen aina olemaan. Älä yritä pettää noita sielu-parkoja! Älä
rupea vangitsemaan niitä — viheliäisistä kaavoista ja ennakkoluuloista
tehtyihin verkkoihin! Ne verkot eivät ole meidän tekemiämme. Ne ovat
peräisin muukalaisuudesta ja ylvästelyn piireistä, joita ei meillä
voi olla olemassa. Minun muukalaisuuteni ei ole peräisin barbaarien
laumasta, enkä minä ylvästele —

OSMO (keskeyttäen). Et, et! Mutta koko sinun olemuksesi on olemassa.
Sen perinnäistavat, kasvatus ja kehitys ovat kokonaan toisesta
maailmasta kuin minun. Jos arvonimityksesi karistatkin yltäsi, niin ei
se hiuksen vertaa alenna sinun olemuksesi arvoa.

SISSA (hymyilee). Alentuako sen pitäisi? Niinkö ajattelet?

OSMO (neuvottomana). Ei — en — tarkoitan vain sitä juopaa, mikä meidät
erottaa. Minähän olen vain yksinkertainen ihminen, elätän itseäni
työkykyni avulla —

SISSA. Enkä minä ole yksinkertainen ollenkaan — enkä elätä itseäni
yhtään millään, (nauraa heleästi). Siinäpä onkin kyllin syvä juopa.
Sinä et voi koskaan tulla minunlaisekseni, sillä silloin me kuolisimme
nälkään. Mutta jos minä tulen sinun kaltaiseksesi, niin me tulemme —

OSMO. Ei, ei. Se on mahdotonta!

SISSA (irtaantuu Osmosta, tiukasti). Mahdotonta? Niinkö? Enkö minä ole
mielestäsi yhtä kunnollinen kuin joku toinenkin, vaikka olenkin eri
kansallisuutta? Olenko minä tyhmempi, olenko saamattomampi, olenko
heiveröisempi —?

OSMO (vaipuu herpaantuneesti penkille). Tiedäthän, että olet yläpuolella
kaiken. Siksi juuri —

SISSA (menee istumaan, hymyillen). Alapuolella minä olen — hyvin
paljon alempana tätiä, Olgaa ja kaikkia kotitalousnaisia — mutta minä
olen koko vuoden harjoitellut — ahertanut ahkerasti — ja — ja — koska
kerran olen oppinut nypelöimään hienon hienoja käsitöitä, oppinut
tanssimaan, laulamaan ja soittamaan — ja puhumaan useita kieliä, — niin
luuletko minut niin tylsäksi, etten oppisi sukkaa kutomaan ja perunoita
keittämään — ja ehkä vielä vähän muutakin? Luuletko?

OSMO (painaa pään käsiin). Oh — Sissa, Sissa —

SISSA (vähän kiihoittuen). No niin — tästä kaikesta kyllä selvittäisiin
— mutta nehän ovat pelkkiä sivuseikkoja. Pääasiahan on vallan toinen.
Sinä katoat nyt minun näköpiiristäni ainiaaksi — sanon ainiaaksi. Enkä
minäkään aio tänne hautaantua. Jos joskus kävisit näillä seuduilla,
niin ei sinun tarvitse pelätä tapaavasi —

OSMO (hypähtää seisomaan). Älä, Sissa! Älä!

SISSA. No — eikö se sinua lohduta näin lähtöhetkellä, kun tiedät
lopullisesti pääseväsi henkilöstä, josta et ollenkaan välitä?

OSMO (syöksyy polvilleen Sissan tuolin viereen). Sissa, Sissa! Älä
kiduta minua! Tiedäthän, että rakastan sinua yli kaiken maailmassa.
Enkä minä itseäni ajattele — ainoastaan sinua.

SISSA (leikkisästi). Oliko tuo olevinaan jonkinlainen kosiminen:
rakkauden tunnustuksen ohella?

OSMO. Oi, Sissa! Minä en voi —

SISSA (ilakoiden). Etpä tietenkään — et voi kieltää, ettei se ollut
kosiminen. Ja minä — (nousee rivakasti, tarjoten kätensä) minä annan
suostumukseni, käteni ja sydämeni.

OSMO (nousten). Sinä pyörrytät minut — teet sekapäiseksi, mutta yksi
seikka kirkastui nyt juuri. Ei ole pakko mennä kaupunkiin. Minä ostan
autosi. Sivullisten aita murtuu ainakin siltä kohdalta.

VIRVA (tulee kiireellä huoneestaan). Kuulehan, Sissa — (pysähtyy).
Ai — Osmo! Olet vielä täällä! Luulin sinun jo lähteneen! — Mitähän
on tekeillä tuolla ylhäällä? Ruhtinas puhuu kovin kiivaalla äänellä.
Mahtavatkohan riidellä?

SISSA (vallattoman iloisesti). Eikö mitä! Bole on innostunut, kun minä
olen mennyt kihloihin. Onnittele meitä, Virva.

VIRVA (hämmästyy ensin ja tulistuu sitten). Mitä!? — Tämä ei voi
olla mahdollista! — Tällaisista asioista ei pidä laskea leikkiä! On
ajattelematonta puhua sellaista.

SISSA (moitteen uhka äänessä). Kas! Sinäkin innostutat itsesi ihan
punaposkiseksi meidän tähtemme. En laske leikkiä — iloitse siis! Puhuin
vakavinta totuutta.

VIRVA. Te ette ole tolkussanne, enkä mitenkään voi sallia että —

SISSA (ankarasti). Aivan oikein, Virva! Et voi sallia itsellesi mitään
asiattomia vapauksia. Ymmärrämme vallan hyvin, että osanottosi meidän
onneemme tekee sinut näin yllätettynä — sanattomaksi. — Hyvää yötä,
rakas Osmo? Minä saatan sinut portaille, (lähtee mukana alakertaan
päin, sieltä kuuluu selvästi heidän hyvästelyään, juoksee takaisin
portailta ja ottaa Virvaa vyötäisiltä, riemulla). Et voi aavistaa,
kuinka kaunis päivä tänään on ollut! Oh! Kuinka kaunis! (juoksahtaa
perälle ikkunan luo). Ja niin kirkas valaistus! Aivan päivä! — Tuolla
Osmo kulkee — niin hitaasti — tuskin astuu ollenkaan — ja avopäin.
Vahinko, ettei Osmo laula jotakin. Saisimme kuutamoserenaadin! Nyt hän
katsoo tänne, (huiskuttaa kättään ja avaa ikkunan). Ole tervehditty! Ei
hyvää yötä — vaan hyvää huomenta — elomme uutta huomenta! Elämän aamua
on tämä kirkas valo. Näkemiin! Näkemiin!

VIRVA (on tämän aikana tullut hitaasti ristikkopöydän luo, seisoen
mietteissään).

SISSA. No, nyt katosit lehtokäytävän pimentoon, (tulee alas vilkkaana
ja iloisena, syleillen Virvaa, herttaisesti). Virva Virva, Virva! Älä,
kultaseni, ole noin vakava! Anna minun iloita ja olla onnellinen!

VIRVA. Olisin minäkin, jos voisin —

SISSA. Niin, niin! Tunnen kyllä sinun ankarat ajatuksesi —

VIRVA. Ne eivät ole ankarat, mutta asiat — ovat.

SISSA (hauskasti). Asiat — niin — ja ihmisten periaatteet! Mutta elävä
elämä ei halua tietää mistään ontoista periaatteista, vaan murskaa
ne, näetkös! Ne ovat kuin saippuakuplia, jotka pirstoutuvat omaan
tyhjyyteensä. Eikö niin, isoisä? (lapsellisen iloisesti). Oi katsos,
Virva, kuinka herttaisesti isoisä hymyilee. Näetkö? Hän aivan kuin
nyökyttää päätään minulle! Niin, isoisä, niin! Minä tunnen, että olen
tehnyt oikein — ja näen, että olet minuun tyytyväinen. Minä ymmärrän
tarkoitustesi ytimen — ja sinä ymmärrät Sissan — eikö totta? Sinä
olet kuin tosielämän symbooli. Tulevaisuuden aamunsarastus väreilee
hymyssäsi. Niin, minä näen — sinä hymyilet yhä lempeämmin! Hyvää yötä,
rakas isoisä!

LEO (tulee kiireesti oikealta). Suuri tulipalo idässä päin — valaisee
koko itätaivaan.

VIRVA. Aavistin jotakin erikoista tapahtuneen, kun kuulin kovaa puhetta
yläkerrasta.

LEO. Tulipalonko tähden? (vähän hämmentyen). E-ei tulipalon — tai
— hm — ehkäpä — ehkä tosiaankin vähän melusimme, kun sen satuimme
huomaamaan —

VIRVA Onkohan se kovin lähellä? (menee kuistikolle).

LEO. Rauhoittukaa! En usko, että se on tässä kylässä.

SISSA. Virva sanoi Bolen yksin pauhanneen. Mistä Bole riiteli?

LEO (kartellen). Ei kai kovin tärkeästä — ehkä politiikasta —

SISSA. Emmehän lymyile, Leo. Olkaa hyvä ja sanokaa suoraan vain — etten
arvaa harhaan! Oliko puhe insinööristä ja minusta? No?

LEO. En haluaisi —

SISSA (tiukasti). Siitä siis oli puhe?

LEO. Kuten käskette. Bole ei pidä insinööri Tiurasta.

SISSA (naurahtaa hermostuneesti). Ei pidä minun tähteni. Arvasin. Eikä
muutenkaan. Laiska ei pidä ahkerasta.

OLGA (juoksee alakerrasta). Kylällä liikutaan ja puhellaan kiihkeästi
suuresta tulipalosta, joka tännekin näkyy.

VIRVA Juokse sanomaan äidille, että tulee tänne! Sano rauhallisesti,
ettet pelästytä!

OLGA (palaa alas).

SISSA. Menihän Osmo juuri kotiin. Kumma, etteivät jo palaa molemmat.

VIRVA (palaa kuistikolta). Ehkeivät huomaa sinne puiston suojaan.

LEO. Ei kai ole mitään vaaraa, ellei tuuli aja tänne kipinöitä. (Menee
kuistikolle.)

BOLE (tulee oikealta, välinpitämättömänä). Siellä näkyy leiskuvan kelpo
kokko.

LEENA (tulee kiireesti). Näin tulipalon ja tulin jo Olgaa vastaan. Mikä
on hätänä?

OSMO. Ei erikoista hätää, äiti kulta, mutta ryhdytään kokoamaan pieniä
tavaroitamme — vain kalleinta ja välttämättömintä — joita voidaan
ottaa mukaan. On parasta olla varuillaan, kun metsä palaa. Se saattaa
yhtäkkiä leiskahtaa liekkiin, vaikka luulee sen jo sammuneen, ja
kipinät voivat kirvota kauas ja tuoda tuhotulen mukanaan.— (Kaikki
toiset, paitsi Virva ja Osmo hajaantuvat eri tahoille).

VIRVA. Aivan niin, Osmo! Kipinät saattavat lentää ihmissydämissäkin ja
tuhota —

OSMO (hauskasti, vaikka harmistuenkin). Kuulepas nyt, Virva! Älä ole
niin lemmon tätimäinen! Olet liian hanakka esitelmöimään — ehkä siksi,
että olet, onnettomuudeksesi, hameväkinen maisterismies, jonka päässä
on syttynyt jokin talikynttilä — ja sen viisasta valoa on leiskuteltava
nuoremmalle insinööripoikasellekin. Viisastelematta sanon kuitenkin,
että minäkin olen jo mies. Sinä ja äiti ette ole sitä hoksanneet, vaan
olette pidelleet minua kuin nulikkaa. Nyt se saa riittää. Sissan ja
minun suhteet koskevat vain meitä. Yksinkertaisesti — kahden kauppa ja
kolmannelle nokan polte. Onko selvä, sisko hyvä?

VIRVA (vastahakoisesti). No, olkoon sitten selvä, minun puolestani.
Riitaa en rakenna. — (Tulenloimo näkyy selvästi huoneeseen).
Siunatkoon! Nyt se on täällä — tuli ja tuho. Osmo, kipinät ovat
lentäneet — sytyttäneet —. Herää todellisuuteen, Osmo!

_Väliverho_




KOLMAS NÄYTÖS


Sama huone. Edellisen illan jälkeinen päivä. Sissa, Leena ja Virva
istuvat painostavan mielialan vallitessa. Leo seisoo päällystakkiin
puettuna ja naapukka kädessä.


LEENA. Onpa sentään taas rauhallista kuin ennenkin. Eikä pahoin
väsytäkään, vaikka yö oli aika touhuinen. Pikkutavarat ovat kuitenkin
jo jotenkin koottuina, jos on lähdettävä pakomatkalle tulen tieltä —
ellei paloa saatukin jo lopullisesti sammutetuksi. Mitä arvelette,
kreivi — anteeksi — herra Karski?

LEO. En osaa sanoa sinne enkä tänne, mutta varuilla oleminen on
mielestäni viisainta.

VIRVA. Miltä ulkona näytti? Kävittekö ympäristössä?

LEO. Tällä matkallani en käynyt etäällä. Mutta saatoin kyllä huomata,
että kauempana kyti vielä — näkyipä tulenlieskaakin. On kai sitä
näkynyt tännekin?

OLGA (tulee vasemmalta sähke kädessä, mutta unohtaa sen tärkeämmän
asian vuoksi). Olemme nyt Matin kanssa kanniskelleet muutosmyttyjä
ulkoportaille, mutta uskaltaako niitä enää sinne? Kuljeskelee
kaikenlaista joutoväkeä. Varastavat vielä! Ja tuskinpa se tulipalo
tänne pääseekään!

VIRVA. Ollaan nyt vielä vähän aikaa varuillamme niin hyvin tulipalon
kuin varkaittenkin varalta! Metsä on tässä niin lähellä, että on
parempi katsoa kuin katua.

LEO. Menenpä karkoittamaan liian lähelle yrittäviä, menee.

SISSA. Kunhan nyt Osmo pian palaisi. Hän lähti ottamaan selkoa vaaran
suuruudesta. Siihen mennessä on paras oleilla kuin kaikki olisi
ennallaan. Aurinko paistaa kuin ennenkin — ja auto on valmiina pihalla,
jos tarvitaan. Sano, Olga, Matille, että huolehtii matkatavaroista!

OLGA (muistaen, katsellessaan ikkunasta). Ai, unohdin sähkösanoman.
Kuittasin tuojalle. (Antaa sähkeen Sissalle ja menee).

SISSA. Kiitos, Olga-kiltti! Mitähän tämä tietää? (avaa ja lukee). Jo
vähän aavistelinkin. Isoisä on kuollut — ja nyt vasta on siitä saatu
tieto. Nyt vasta.

LEENA. Minähän sanoin, kun ruhtinaan kuva otettiin seinältä —

SISSA. Rakas täti! Isoisä on kuollut jo joulun tienoissa. Audotja
sähköttää ihan selvästi, joulun aikaan vuonna 38 — ja kuukauden perästä
joulu vuonna 1939. Eufemia-täti on myös kuollut jo viime keväänä.
Kylläpä tiedotukset ovat myöhästyneitä!

LEENA (melkein itsekseen). Yhteys siinä oli kuitenkin, salainen —
salaperäinen — ennus —

VIRVA. Vanhoja ovat jo molemmat tapaukset.

SISSA (katselee sähkösanomaa). Eikä meillä ole tässä enää mitään
tekemistä. Isoisä oli elänyt omatekoisessa vankilassaan vain kuukauden
päivät.

LEENA (hiljaisesti). Ei kai muuta tehtävää kuin siunata vainajien
muistoa.

SISSA (katsoo isoisän kuvaa, nousee). Niin — siunata molempien
vainajien muistoa. Minä olen täällä yksin, rakas isoisä ja
Eufemia-täti. Siunaan muistoanne ja vakuutan, etten jää itkemään
entisen elämämme raunioille — sen elämän, joka teitä kauhistutti
— ja josta sinä, isoisä, tahdoit meidät pelastaa, (vilkkaasti).
Ajatelkaahan, kuinka paljon kaukonäköisempiä he olivat — kuinka paljon
edellä muita! Kaikki ne lukemattomat, jotka nyt vaikeroivat murskattua
entisyyttään ja istuvat tuhassa, voisivat vielä tulla onnellisiksi,
jos heillä olisi rohkeutta riisua yltään revityt vaatteensa. Minä
rohkenen irtaantua katinkulta-riekaleista ja uskallan pelkkänä ihmisenä
heittäytyä elämän virtaan — sillä minulla on ollut erinomainen isoisä
— ja — Eufemia-täti — (ottaa Leenaa kaulasta), ja erinomainen —
Leena-täti — ja Virva-sisko.

LEENA. Niin — ethän ole yksin, rakas lapsi — olemmehan me — ja on
veljesi Bole —

SISSA. Bole — niin! Vanha Bole! Hän ei kykene oppaaksi. (Istuu.) Hän
tulee hautaantumaan raunioihin — hän — ja monet hänen kanssaan. Leo
on vallan erilainen luonne. Ihmettelen vain, mistä hän lie saanut
uskalluksensa — ja uskonsa elämään? Ovatko ne ehkä hänen nuoruudestaan
— Koivistolta kotoisin?

LEENA. Hän on todellakin hyvin miellyttävä mies — juuri sellainen,
jonka soisin joskus Sissa-kultaselleni elämän toveriksi.

SISSA. Eikö Osmo sitten ole miellyttävä?

LEENA. Älä puhu noin ajattelemattomasti! Äsken aioin siitä jutella,
mutta — tuli tuo surun viesti —

SISSA (vakavasti). Surunviestikö? Älkäämme olko valheellisia! Tämähän
on vain välttämättömyyden toteaminen. Nuo rakkaat vanhukset olivat jo
siinä iässä, että elämän tuottamasta taakasta ja tuskasta pääseminen
oli heille onni.

VIRVA. Olet oikeassa, Sissa, — mutta elämänkin onnessa on oma
vakavuutensa.

SISSA. Minä olenkin vakava. Niin tässä kuin äsken Osmonkin suhteen —

LEENA. Osmosta ei voi puhua, kun on kysymys kreivi Leosta. (Vuolaasti.)
Osmo on suomalaista sukua — talonpoikaista juurta — ei mitään arvoa —
ei merkkiasemaa yhteiskunnassa — ei mitään muuta kuin —

SISSA (keskeyttää). — kuin ammattitaitonsa, kunnollisuutensa ja
toimeliaisuutensa. Leolta puuttuu ainakin ammattitaito kokonaan.

LEENA. Mutta sivistys ja sukuperä ovat sinun tasollasi. Jos tahtoo
mennä naimisiin, niin on toveriksi etsittävä vertainen —

SISSA. Kuulehan, täti! Minä sanon nyt lopullisesti ja kertakaikkiaan,
että minä en tahdo jäädä riutumaan raunioille! Tahdon elää — ja
elää kauas tulevaisuuteen. En halua näivettyä enkä nääntyä velttoon
vaillinaisuuteen. Haluan täyteläisen, kokonaisen elämän —

LEENA (hermostuneesti). Niin, niin! Ruhtinas Kazimierzin
ihannehaavetta —

SISSA (nousee tulistuneena). Se ei ole haavetta, vaan arkista
todellisuutta — ja minä omistan joka ainoan — kuuletko — joka ainoan
isoisän ajatuksen. Sinä luulet, että en niitä ymmärrä — latelen
vain kuin fonografi — mutta minä en ole mikään äänilevy, vaan elävä
ihminen, kypsynyt käsittämään enemmän kuin aavistatkaan. Olen lukenut,
ajatellut, kuullut ja nähnyt aivan tarpeeksi — nähnyt seurapiirien
kuohuvan elämän ympärilläni. Isoisä ja Eufemia-täti eivät ole minulle
turhaan puhuneet. Vallankumous ja sen sinkoamat tuhannet ajatuskipinät
eivät ole turhaan ohitseni kulkeneet. En ole velttohermoinen töllerö,
joka vain kaikkea ohikiitävää ihmettelisin ja voivottelisin. En ole,
täti kulta! Minä olen terve ja avokatseinen nainen, jonka luontainen
vaisto valitsee itselleen mieleisensä elämäntoverin. Minun äitini oli
syntynyt avoimilla aukeilla, isoisä Karpaattien vuorilla, ja isäni
antoi henkensä Puolan vapauden puolesta. Minua ei huimaa korkeus eikä
ahdista pelko — enkä minä muutu alhaiseksi matalalla. Eikä minulta
myöskään puutu järkeä ymmärtääkseni mukautua uuteen aikaan ja oleviin
oloihin. Kaiken kaikkiaan, täti kulta, minä tahdon elää — elää
täyteläistä ja hyödyllistä, elävää elämää. (Kävelee kiihoittuneena.)

VIRVA. Tuon tapaisista ajatuksista olemme monesti puhuneet — ja minä
olen ollut samaa mieltä, mutta en aavistanut silloin, että Osmo olisi —

SISSA (pysähtyy). Osmoko muuttaa kaikki — väärentääkö hän ajatukset ja
todellisen elämän?

LEENA. Sissa rakas! Avioliitto on vaikea asia. Tulee paljon
erimielisyyksiä, yhteentörmäyksiä —

SISSA (hymyilee). Niin tulee, täti kulta! Älä koskaan lähde kävelemään,
voit liukastua ja loukata itsesi!

LEENA (nousee, huoahtaa raskaasti). Voi, kultaseni, voi! En osaa
sinulle enempää — ellei Virva — ja ellei ruhtinas —

SISSA (ottaa Virvaa kaulasta, nauraen). Jos Osmo ei olisi Virvan veli —
niin olisi Virva vienyt pojan jo aikoja sitten.

LEENA (huoahtaa). Minä menen nyt järjestämään Osmolle aamupäiväkahvit.
Kumman kauan poika viipyykin.

SISSA (seuraa Leenaa). Minä tulen avuksesi. — Anna, Virva, tuo
sähkösanoma Bolelle, jos tulee alas! (menevät vasemmalle).

VIRVA. Minäkin lähden. Mitäpä minä yksin täällä, (menee huoneeseensa,
muut menevät vasemmalle).

BOLE ja LEO (tulevat oikealta).

BOLE. Rajavartiosto näkyi liikehtivän.

LEO. Tietysti. Katsoo, ettei tuli pääse uudelleen valtaan. Ja kun ne
miehet ottavat asian hoitoonsa —

BOLE (istuu, ja viittaa Leolle). Kadehdin sinun ihanaa kykyäsi.
Voit löytää kaikesta lohdullista, voitpa kääntää kaiken ilakoivaksi
pilaksikin. Äsken kuitenkin, kun puhe kääntyi Sissaan, tulit kokolailla
umpimieliseksi.

LEO (hymyilee leikillisesti). Et usko, kuinka ihania naiset voisivat
olla — jos heillä ei olisi veljiä.

BOLE. Tämä Sissan asia vaivaa sinuakin — koska yrität kartella sitä.
Eikö mielestäsi Sissan ja tuon — tuon toisen, tuon työläismiehen,
välisissä suhteissa ole ollut jotain arvotonta — kuinka sanoisin —
liian läheistä —? Sinuahan on aina ylistetty erikoiseksi naisluonteiden
tuntijaksi, joten haluaisin —

LEO (naurahtaa iloisesti). Ennen olen ehkä ratsastellut jonkinlaisella
arvoitustenselittämis-keimailulla, mutta verhoilija Karski on luopunut
siitä, kuten muustakin keimailusta.

BOLE (pitkäveteisesti). Sissalla on jonkinlainen myötätunto tuohon
mitättömään mieheen, koska noin kartat kosketusta asiaan — (tiukasti,
lyöden kätensä pöytään) mutta minä en tunnusta sisarta, joka liehakoi
auturinsa kanssa.

LEO. Bole hyvä! Nykyaikana —

BOLE (kiivaasti). Hän on unohtanut sukunsa ja syntynsä — tahrannut
Gora-ruhtinattarien kunnian. Tätä minä en voinut ymmärtää heti. Ajatus
on hiipinyt minuun kuin myrkky. Ruoskalla minä karkoitan tuon miehen
talosta! Ruoskalla!

LEO. Älä kiivastu, Bole! Se ei tee sinulle hyvää. Ajattele
todellisuutta! Se Molok, joka nieli meidän varallisuutemme, nieli
myöskin aatelisarvomme.

BOLE (nousee, kiihkeästi). Henkinen aateluus riistyy vain siltä, joka
siitä itse luopuu! (pysähtyy äkkiä, ottaa tuolinselkänojasta kiinni ja
pyyhkii otsaansa, hengittäen vaikeasti).

LEO. Älkäämme puhuko enää tästä. Se kiihoittaa sinua, eikä sellainen
ole terveellistä itsellesi eikä kotirauhallekaan.

BOLE (pilkallisesti). Terveellistä — kotirauhalleko? katsoo Leoon.
Olen sellaisen seikan yläpuolella — tai ehkä — ulkopuolella — (kävelee
poispäin, koettaa takataskuaan kuin etsisi jotakin)

LEO (on tarkastellut Bolea). On kuitenkin ajateltava niitä, jotka ovat
sen sisäpuolella —

BOLE. Niitä juuri ajattelenkin.

LEO. Mutta tyynesti — harkitusti!

BOLE (pysähtyy). Tyynesti? Aivan oikein! Haen päällystakin ylhäältä —
ja menen sitä tietä vähäiselle kävelylle, (menee nopeasti oikealle).

LEO (seisoo liikahtamatta, katsoo ympärilleen kuin apua etsien,
pyyhkäisee otsaansa ja alkaa sitten hermostuneena kävellä, Pysähdellen
useasti. Näkyy, että hän miettii jotakin vaikeasti ratkaistavaa
kysymystä).

SISSA (tulee vasemmalta). Oletteko yksin, rakas Leo? Luulin insinöörin
jo tulleen tänne.

LEO. Bole meni juuri ylätien kautta kävelylle, enkä muita ole
nähnytkään. Hän palaa luultavasti hyvin pian. Astuu Sissaa kohti.
Sallikaa minun puhua teille — vakavasti.

SISSA. Mitä sitten?

LEO. Pyydän anteeksi, että esiinnyn kömpelösti — ja rikon sovinnaiset
tavat, mutta se on kiireen syy. Vaara uhkaa meitä. Mutta te voitte
pelastaa tilanteen, jos toimitte empimättä ja aprikoimatta.

SISSA. Mikä uhkaa? Ketä? Eikö paloa saatukaan sammumaan —?

LEO. Oh, en tarkoita mitään sellaista. Jälkeenpäin selitän. Nyt voin
antaa vain kunniani pantiksi, että tarkoitan parastanne —

SISSA. No — ja asia?

LEO. On jouduttu sellaiseen pulmaan, että siitä voidaan pelastua vain
siten, että — minä kosin teitä —

SISSA (hymyillen). Oh — Leo rakas —

LEO. Älkää naurako! Asia on liian vakava — teille ja insinöörille.

SISSA. Osmolle? Mitä sanotte?

LEO. Sanon totta. Myöntykää näennäisesti — vastaiseksi. — Selviämme
kyllä sitten, kun Bolen kiihtymys on torjuttu. Rukoilen teitä
hartaasti —

SISSA (alkaa kiivastua). Mistä syystä Bole on kiihtynyt?

LEO. Teidän älynne sanoo sen kyllä.

SISSA. Hän on siis puhunut teille minun asioistani, joista en ole vielä
sanonut hänelle ainuttakaan sanaa, (liikehtii, kiivaasti). Oh! Hän
kiirehtii tapahtumia, tuo omavaltainen Bole. Hän tallaa julkeasti niitä
oraita, joitten silmut eivät vielä ole puhjenneet ympäristön nähtäville.

LEO. Rauhoittukaa, herran tähden — ja olkaa viisas. Suostukaa
pyyntööni! Hän voi palata millä hetkellä tahansa.

SISSA. Tulkoon! Hän ei aavista, kenen hän tapaa.

LEO. Te ette myöskään aavista, että Bole voi saada aikaan
onnettomuutta. Vielä voitte sen estää. Kohta on ehkä liian myöhäistä.

SISSA (pysähtyy). Ja minä voin estää Bolen kiihtymyksen suostumalla
teidän kosintaanne — niinkö?

LEO. Niin — en ole voinut keksiä mitään muuta keinoa, mihin voisin niin
ehdottomasti luottaa — säilyttääkseni rauhan, kunnes hän on poistunut —
mikä tapahtuu ehkä hyvinkin pian.

SISSA (rauhoittuen). Kiitän teitä, rakas Leo! Uskon, että tarkoitatte
hyvää, mutta te olette unohtanut yhden pienen ja yhden suuren seikan
— tai oikeammin — te ette niiden olemassaolosta ole tietoinen.
Pieni seikka on se — että minua ei enää saa punnita tekoylhäisön
vaakakupissa, vaan sillä puntarilla, missä nainen yksin painaa —
vain vapaana ihmisenä, ansioittensa ja avujensa mukaan. Suuri seikka
on taas se, että minä annan myöntymykseni ainoalleni vain yhden
kerran — enkä sitä silloin voi pitää vaihtotavarana enkä tahrata
valheella, petoksella ja kujeella. Elämän myrskyt voivat ehkä tahrata
lokaan minulta kaiken muun, mutta tämän liitonteon muisto on pysyvä
himmentymättömänä hautaani asti.

LEO (katselee hetken Sissaa, tarttuu sitten kunnioittavasti hänen
käteensä). Tein — mikä mielestäni oli välttämätöntä. Pyydän sulkeutua
suosiollisuuteenne. Kunnioitan ja ihailen teitä aina.

SISSA. Uskon, että olemme todellisia ystäviä — vieläpä eritoten
siitäkin syystä, ettette kanna nurjaa mieltä tätä uutta kotimaatani
kohtaan.

LEO. Iloitsen vilpittömästi ystävyydestänne — ja iloitsen siitäkin,
että — tällä turmanhetkellä — olette kiinnostunut uudesta kotimaastanne
ja sen rauhallisesta kansasta.

SISSA. Totta kai olen. Rakastan ihmisiä, jotka ahertavat omissa
toimissaan ahnehtimatta valtaa ja vierasta aluetta. Vainon tihut
kauhistuttavat minua.

LEO. Olen samaa mieltä — ja siksi — sekä monesta muusta syystä olen
aikonut pyrkiä Suomen kansalaiseksi — olen tehnyt elämässäni vielä
tämän kuperkeikan Leo Karskin kunniaksi.

SISSA (ojentaa Leolle kätensä). Ymmärrän teitä. Olemme henkiystäviä.

VIRVA (tulee huoneestaan). Kuulin, että puhuitte Karskista. Kuinka te
täällä jo tiedätte, että Karskin kuorma-auto ajoi juuri pihaan. Näin
ikkunasta.

LEO. En minä niin suuresta herrasta puhunut. Vain pienestä itsestäni.
Kerroin juuri, että olen päättänyt pyrkiä Suomen kansalaiseksi.

VIRVA. Suurenmoista! Ette ole enää muukalainen, ettekä vain
heimolainenkaan — olette suomalainen, tervehtii Leoa.

BOLE (tulee vasemmalta talvisessa asussa). Täällähän näkyy olevan
levollista. Luulisi ettei minkäänlaista vaaraa ole ollutkaan
läheisyydessä, (avaa päällystakin ja istuutuu entiselle paikalleen).

SISSA (ottaa sähkeen Virvan tarjoamana ja vie Bolelle). Tässä on sähke,
jonka sain äsken.

BOLE. Kiitos! (lukee ja hymähtää halveksivasti). Luulin jo
tärkeämpääkin tapahtuneen. Hm! Vain piste höynien tekojen päätteeksi.
Huutomerkki hulluuden yöstä. Ukko on siis tehnyt viimeisen kepposensa.

SISSA. Mitä tarkoitat?

BOLE. Vihdoinkin on tapahtunut se, minkä olisi pitänyt tapahtua jo
paljon aikaisemmin.

SISSA. Kuinka voit edes ajatellakaan —?

BOLE (äkäisesti). En voikaan ajatella puoltakaan niin pahaa kuin tuo
ukko — usvaisten aivojensa syvyyksissä —

SISSA. Bole! Anna rauha vainajalle!

BOLE (kääntyy, kiivaasti). Mitä hän antoi jälkeläisilleen? Antoiko hän
rauhan?

LEENA ja OSMO (tulevat vasemmalta).

SISSA (menee vastaan). No, vihdoinkin tulet. Tuotko mitään uutisia?

OSMO. Enpä juuri erikoisia. Kyläläiset kyllä pelkäävät kulon leviävän.
Ja sitä vartenhan Raskikin toi autonsa, että ehkä latoisimme siihen
tavaroitamme. En kuitenkaan luulisi lisäautoa tarvittavan —

BOLE (myrkyllisesti). Ei tarvita autoa. Eikä tarvita täällä
autonkuljettajaakaan —

SISSA (kylmän rauhallisesti ja täsmällisesti). Kuulehan, Bole! Minä
olen tässä talossa vielä emäntä. Minun vallassani on määrätä, haluanko
keskustella ja seurustella talonväkeni ja vieraitteni kanssa.

BOLE. Minä haluan olla vain perheen ja ystävien kesken.

SISSA. Muita täällä ei olekaan. Osmo ja minä voimme julistaa
kihlauksemme nyt yhtä hyvin kuin myöhemminkin. (Siirtyy Osmon lähelle.)

BOLE (lyö käden pöytään). Vaiti, Sissa! Älä häpäise itseäsi!

LEO. Ruhtinattaren kihlaus on mielestäni pidettävä kunniassa. Sallikaa
minun onnitella —

BOLE. Ei, Leo! Älä vaivaa itseäsi. Tällaista säädyttömyyttä, tällaista
alentavaa liittoa en hyväksy. Minä olen suvun päämies ja tahdon käyttää
oikeuttani.

SISSA (kiivaasti). Minkä suvun? Missä sellainen on? Tietääkseni ei
ole olemassa muita kuin me. — Jos haluat olla päämies, niin tarkoitat
kai sillä, että olet minun päämieheni. Mutta sen arvon kiellän. Minä
olen oma päämieheni ja täydellinen valtias itseni yli. Minä asun ja
elän isoisän säädöksien turvin — ja olen täysi-ikäinen, määrätäkseni
henkilökohtaiset suhteeni mieleni mukaan.

BOLE. Lörpötystä! On korkeampia lakeja kuin määrätty ikäraja —

SISSA. Ja sinäkö asetut niiden lakien käyttäjäksi?

BOLE. Minä! (noustessaan, Osmolle). Ymmärrätte kai, että teidän
paikkanne ei ole täällä. Tehkää hyvin ja poistukaa heti tästä talosta!

OSMO. Voin kyllä poistua, mutta en teidän käskystänne, ruhtinas. Niin
kauan kuin Sissa viipyy turvattomassa ympäristössä, en minäkään halua
poistua — helposti ymmärrettävistä syistä.

BOLE (kiihtyneenä). Ratsupiiskalla olisi teidät karkoitettava,
mutta kun ei ole takeita siitä, ettette, nousukas-kiipijän tavoin,
tunkeutuisi takaisin, niin täytyy käyttää muita, varmempia keinoja.

SISSA. Oletko aivan järkesi menettänyt? Oletko unohtanut ihmisyyden,
sivistyksen ja tavat?

BOLE. En hetikään niinkuin Gora-suvun ruhtinatar Narcyza! — Vaadin,
että tuo moukka lähtee heti tiehensä. Heti!

OSMO (astuu lähemmäs, hyvin tiukasti). Kuulkaahan nyt, ruhtinas!
Voitte nimitellä minua miksi ikinä haluatte — ja niin monin sanoin
kuin sivistyksenne vain sallii. Siitä en välitä itseni vuoksi, mutta
tämän maan ja kansan puolesta haluan valistaa tietämättömyyttänne sillä
tosiasialla, että ketään tämän kansan miestä ei säikytä ruoskan eikä
uhkausten uho. Sitä seikkaa sietää teikäläisten ajatella meikäläisiä
puhutellessa. Jos jotakin asiallista haluatte sanoa, niin tehkää se
säädyllisemmin. Kunniallisena miehenä minulla on oikeus vaatia sitä!

VIRVA. Älä, Osmo, älä!

SISSA. Anna olla, Virva! Osmo on oikeassa.

BOLE. Oikein on vain se, ettet sinä, Goran Narcyza, koskaan tule
häpäisemään nimeämme tuon moukan yhteydessä. Tämä narripeli loppukoon
tähän! (vetää nopeasti revolverin taskustaan, ojentaa sen Osmoa kohti
ja laukaisee perätysten kolme kertaa, mutta ase on tyhjä, se vain
naksahtelee).

SISSA (syöksyy parkaisten Bolen ja Osmon väliin). Bole!

OSMO (on salamana hypähtänyt Sissan sivu ja tarttunut Bolea ranteeseen,
painaen käden alas ja vääntäen häneltä aseen. Kaikki tapahtuu niin
nopeasti, että toiset ovat tuskin ehtineet liikahtaa). Rauhoitu, Sissa!
Ei ole vaaraa! Ase on minun kädessäni.

LEENA. Herra siunatkoon! Yrittikö hän ampua?

OSMO (pitäen vielä ranteesta). Istukaa, ruhtinas — (pakottaa Bolen
nojatuoliin) — tehän horjutte ja vapisette kuin kuoleman pelossa. En
minä aio teitä murhata.

BOLE (raskaasti ja menehtyneesti). En voi ymmärtää. — Aseen on täytynyt
olla jonkun hallussa — vai kuinka, Leo?

LEO (on koko ajan seisonut levollisena ja tarkkaavana katsojana, mutta
valmiina hyökkäämään Boleen käsiksi sillä hetkellä, kun tämä veti aseen
esiin. Nyt hän astuu levollisena Bolen luo). Kiitä kohtaloa, joka
varjeli kauheasta onnettomuudesta! Ehkä nyt poistut yläkertaasi?

BOLE (katsoo Leoa pitkään). Kohtaloa? — Tällaisia palveluksia ei
luullut tehtävän meikäläisten kesken.

SISSA (on seisonut liikahtamattomana tyrehdyksissään, kauhistuneena).
Mitä petomaisuutta tämä on? Sinähän puhut kauheista aiheistasi yhtä
kylmästi kuin jostakin leikistä. Ja mitä vertailuja teet teikäläisistä
ja Leosta? Älä koetakaan asettaa muita oman julkeutesi asteelle.
Korkein kiitos Leolle. Ilman häntä, nähtävästi, vallitsisi nyt kuolema
ja kauhu tässä huoneessa. Minä kammoksun sinua! Olet kuin kiljuvan
raivon ja kaamean kauhun kummitus siitä ajasta, jota ei ole, siitä
menneisyydestä, jota inkvisiittorit hallitsivat. Ymmärrätkö ollenkaan,
millainen ihminen olet?

BOLE (itsepintaisen kylmästi). Minä olen tuomari — sinun tuomarisi —
sittenkin — vaikka minut on petetty. Asia ei kuitenkaan siitä muutu.
Olen tuominnut sinun arvottoman menettelysi. Olen tuominnut tuon jätkän
kuolemaan, estääkseni sinut vajoamasta lokaan ja saastaan. — Vielä
riistän —

SISSA (kiivastuen). Vaiti! Et ole enää sivistynyt ihminen. Olet kuin
rosvolinnan parooni entisyyden hämärästä. Yrität murhalla ja verityöllä
varjella sukusi kuviteltua kunniaa. Mikä mielipuolinen päähänpisto!
Etkö huomaa, (kiivaasti liikehtien), että erehdyt! Erehdyt kokonaan —
ja alusta alkaen! Sinulla ei ole tuomiovaltaa — koska ei ole olemassa
voimaa, joka sitä valtaa tukisi. Sinä et voi riistää minulta mitään,
sillä se, mitä olen, ja se vähä, mitä minulla on, ei ole sinun valtasi
ulottuvilla. En ole sinulle velallinen. Et ole koskaan minusta
huolehtinut etkä minua hoivannut. Milloinkaan et ole tehnyt muuta kuin
kopeillut ja ylvästellyt sukumme kuvitellun kunnian puolesta. Sanon
kuvitellun — sillä kuinka aito se todellisuudessa on ollut — sen jumala
tietköön. Ainakin on täysi syy uskoa sen kehnouteen — koska isoisäkin
antoi sovitusuhriksi koko loppuelämänsä — ja kaiken omaisuutensa.
Nähtävästi hän tunsi elävästi, etteivät tämä kunnia ja tämä rikkaus
olleet siunausta tuottavia eivätkä siunauksesta syntyneitä. (Pysähtyy
liikkeissään.) Mitä oikeuksia vielä kuvittelet itsellesi — asettuessasi
minun yläpuolelleni?

BOLE (kiivaasti, nousten). Henkisten arvojen oikeuden, sen oikeuden,
joka on vääjäämätön jokaisella korkeammalla asteella olevalla olennolla
alempaansa kohtaan.

SISSA. Sinullako muka olisi korkeita henkisiä arvoja? Sinulla, joka
ammuskelet aseettomia, rauhallisia ihmisiä — sellaisia ihmisiä, jotka
ovat niin kunniakkaita, että he rehellisellä työllään elättävät
itsensä. Olemmeko me tehneet siten — sinä ja minä? Emme. Ei kumpikaan
meistä. Ja kun minä aion niin muuttaa elämäni kohtalon, että lähestyn
näitä kunnon ihmisiä —

BOLE (ankarasti) Sen lähestymisen estää ruhtinassukumme vuosisatainen
arvoasema.

SISSA (melkein säälien). Bole, Bole! Rikkinäinen ihmisyytesi ja
takaperoinen maailmankatsomuksesi on välillämme. En halua tuntea sinua
enää, enkä kuulla puhettasi. Olemme iäksi eroitetut toisistamme.

LEENA (vaipuu avuttomana istumaan, itsekseen). Herra armahtakoon meitä!

BOLE. Leolle, vähäksyäkseen Sissan puhetta. Tartuit epäystävällisesti
elämäni kulkuun, Leo. Leikit kohtaloa kuin Kasperteatterin marionetti —
ja lakkasit olemasta minulle »persona grata». Toista kertaa et tekojani
voi estää.

LEO (vakavasti). Suren syvästi voimattomuuttani. Toivon ja kehoitan,
että itse ne estäisit.

BOLE (naurahtaa pilkallisesti). Jokainen raivaa oman polkunsa elämän
näreikössä. Saamme nähdä, kuinka käy. Kohta jo umpi aukenee, kääntyy
Sissaan päin, kylmästi. Sanoit, että kokonainen maailma on välillämme.
Niin onkin. Side vain on katkaisematta. Nyt sen katkon. Minä olen
Gora-suvun täysivaltainen päämies. Minun on valta ja tuomio. Kuule
siis, Narcyza! Julistan sinut sukumme luopioksi. Riistän sinulta
ruhtinatar-arvosi ja -nimesi. En tunnusta sinulle veren enkä hengen
siteitä vanhan Gora-suvun juuriin. Olet irrallinen yksilö, ilman
nimeä ja arvoa, (värittömästi). Minne tämän jälkeen kulkenetkin, niin
muista aina, että Goran Narcyza on kuollut. (Hetken hiljaisuus, menee
kiivaasti vasemmalle.)

SISSA (on tuijottanut Bolea). Tuomio — kirotuomio oli veljen viimeinen
tervehdys. Suren häntä. Aavistin, ettei hän kykenisi sopeutumaan
muuttuneisiin oloihin, ei jaksaisi kuilun yli. (Pyyhkii otsaansa kuin
häivyttääkseen tuskaisen mielen.) Mutta hänen tuomionsakaan ei saavuta
enää minua, (painuu tuoliin vähän herpaantuneena). Eikö niin, Osmo — ei
kanna yli —?

OSMO (menee Sissan luo, lohduttaen). Rauhoitu, rakas! Pimeän mahdit
eivät yletä meihin asti. Mahtipontiset taikakaavat eivät kestä valoa.

VIRVA. Säilyttäkäämme tyyneytemme. Hän oli vain liian hermostunut.

LEENA. Oli se vain jumalatonta menoa. Ensin yritti ampua Osmon — ja
sitten julisti kironsa sisarelle, joka häntä on veljenään rakastanut.
Voi julmuria — voi!

OSMO. (Leolle). Voitteko arvata, mihin hän nyt syöksyi noin suinpäin?

LEO (kartellen). En tiedä. Ehkäpä hän tahtoi paeta — pois täältä —

OSMO. Pois täältä. Rajan taakse? Sitäkö tarkoitatte?

SISSA (alakuloisesti). Bole-raukka. Hän ei tiedä, mitä hän tekee.

OLGA (tulee vasemmalta hätäisenä, huutaa). Apuun, ihmiset, apuun!

LEENA. Olga! Mitä on tapahtunut? Sano pian!

OLGA (järkyttyneenä). Ruhtinas —

LEENA. Mitä tarkoitat? Kerro jo!

OLGA. Ruhtinas on tullut hulluksi. Hän kerää lastuja ja koettaa
sytyttää huvilaa palamaan —

LEENA. Voi meidän päiviämme!

SISSA nousee. Veli raukka!

OSMO (hyökkää ulos). Vielä ei liene myöhäistä estää tuhoa!

LEO (seuraa häntä). Me estämme sen.

VIRVA. Me tulemme kaikki — (menee, ja Olga seuraa häntä).

LEENA (toivottomasti). Oi, tätä käsittämätöntä elämää — tätä hirveää
maailman menoa —

SISSA (painuu istumaan, melkein itsekseen). Elämä on kummallista. On
usein vaikea käsittää kaiken tarkoitusta —

OSMO (tulee, käy Sissan viereen). Sissa — kultaseni —

SISSA (vilkastuen). Osmo, siinähän sinä olet —

LEENA. Onko kaikki hyvin?

OSMO. Kaikki on hyvin. Koko juttu tuntuu aivan lapselliselta. Heti
meidät nähtyään veljesi lähti pakoon.

SISSA. Ja tulipalo —?

OSMO. Leo jäi sen heikkoja jälkiä sammuttelemaan.

SISSA. Entä Bole? Mihin hän —?

OSMO. Rajaa kohti. Sen takana on hänen maailmansa. Mutta meidän —
meidän maailmamme on täällä.

SISSA. Niin, täällä! — Osmo, eikö elämä sittenkin ole ihana — kaiken
nurjuuden keskelläkin — ihmisen elämä — meidänkin —?

OSMO. On, on — säilytä vain rauhasi —

SISSA (hymyilee kalpeasti). Minähän olen rauhallinen! Näes! Bole ei
voinut eroittaa meitä. Hän yhdisti. Hän raivasi tieltämme esteet
ja väliltämme kaikki aidat. Riisti helyt ja ulkonaiset koristeet
ympäriltäni, nousee. Mitä minä olen nyt?

OSMO (huudahtaa lämpimästi). Sissa! Sissa!

SISSA. Juuri niin! En yhtään mitään muuta! Vain Sissa! Vain onnellinen
— ihminen —

OSMO (katsoo hellästi Sissaa, tarttuu hänen käteensä). Suuri
ihmeellinen on elämä!

_Väliverho_.





---

MUUTOSLUETTELO
(Oikoluvun jälkeen tehdyt korjaukset)

1. Rivi 67: "sovellutaan" → "soveltuu"
   Syy: Virheellinen verbinmuoto. "Näin vain soveltuu" on oikein.

2. Rivi 76: "Soitto kätkee" → "Soitto lakkaa"
   Syy: Väärä verbi. Soitto ei "kätkeydy" vaan lakkaa/loppuu.

3. Rivi 95: "väsähtäneesi" → "väsähtäneenä"
   Syy: Virheellinen partisiippimuoto. Oikea muoto on translatiivi "väsähtäneenä".

4. Rivi 128: "luhtinaan" → "ruhtinaan"
   Syy: Kirjoitusvirhe (l → r).

5. Rivit 212–213: "kuulen\nma" → "kuulemma"
   Syy: Sana "kuulemma" oli virheellisesti katkaistu kahdelle riville.

6. Rivi 1515: "s:nun" → "sinun"
   Syy: Kirjoitusvirhe tai lipsahtanut tekstintunniste tekstiin.

7. Rivi 1688: "puhuisi I noin" → "puhuisi noin"
   Syy: Ylimääräinen kirjain "I" sanan edessä.

8. Rivi 1722: "herpaantuneesi" → "herpaantuneena"
   Syy: Sama virheellinen partisiippimuoto kuin kohdassa 3.

9. Rivi 2510: "nurjuudcn" → "nurjuuden"
   Syy: Kirjoitusvirhe (c → e).
