Lauri Haarlan 'Merkkitulet' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3791. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen, Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.




MERKKITULET

Yksinäytöksinen sortokauden näytelmä


Kirj.

LAURI HAARLA





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1937.





HENKILÖT:

SIMUNA HAMPUS, satulamaakari.
RUUSA, hänen vaimonsa.
NIILO MARKKULA, ylioppilas.
OLLI TOKKA, lyseolainen.
SALIN, komisarjus.
MIRJA, hänen tyttärensä.
KIRJURI,
POLIISI.

Tapahtuu maaseutukaupungin laitamalla kevättalvella v. 1904.


NÄYTTÄMÖ

Satulamaakarin verstastupa.

Vasemmalla (vasen ja oikea katsomosta katsottuna) akkuna, tämän edessä
matala, neliskulmainen suutarinpöytä ja tuoli; vasemmalla takaseinällä
seinäkello; takaseinässä ulko-ovi; ovesta oikealle peräikkuna ja tämän
alla penkki; oikealla nurkassa hellauuni, tämän lähellä oikealla
kamarinovi ja oikealla etualalla pöytä penkkeineen; työpöydän
lähettyvillä korjattavia huonekaluja, valjaita y.m.; katossa kirkkaasti
valaiseva lamppu, työpöydällä tuikkulamppu.

Taustalle ajatellaan tie vasemmalle alas järvenrantaan ja oikealle
kaupunkiin päin.

On myöhäinen ilta; ulkona kevättalvinen kuutamo, joka tulee näkyviin
näyttämöllä lampun tultua sammutetuksi.


I KOHTAUS

(_Simuna Hampus_, noin 50-vuotias satulamaakari, jonka otsa on
korkealta kalju, mutta päälaella sekaisena pörrönä, hurjannäköisenä
törröttävää tukkaa ja leuassa harvaa partaa, istuu suutarintuolillaan
ahkerassa työssä, molempien lamppujen kirkkaassa valossa, sankalasit
nenällä. — Vetää pikilankaa pitkin ottein, pysähtyy, nuuskaa
työpöydältä ottamastaan rasiasta kiivaasti, ojentaa jalkansa ähkäisten
tyytyväisyydestä, katsoo seinäkelloa, joka on tulossa yhdeksään.)

HAMPUS (viitaten kuin olettaisi vaimonsa olevan hellan luona). Ruusa...
(Kääntyen katsomaan, kamarinoveen päin.) Ruusa! (Ottaa vieressä
olevalta nojatuolilta pienikokoisen sanomalehden, »Vapaita lehtisiä»,
ja hakee jotain määrättyä kohtaa; löytää sen, näyttää suutahtavan,
nuuskaa taas, pärskähtelee vihastuneena.) Sen saakurin sieluneltarit,
kätyrit, viidenmarkan ketaleet, en paremmin sano... (Taas kamariin
päin, kokonaan muuttuneena; leppoisan leikillisesti.) Nänää, sinä
Kakriaisen Ruusa... Kahvia! (Nousee, kurkistaa kamarin ovesta; siirtyy
ulko-ovelle; huutaen ulos.) Ruusa! Ruusa-a-a-! (Palaa, ottaa taas
lehden käsiinsä, jääden seisaaltaan lukemaan.)


II KOHTAUS

(_Ruusa_, vaalea, iloluontoisen näköinen, nelissäkymmenissä oleva,
nuorekas emäntä, tulee vesisanko kädessä.)

RUUSA (leikillisesti, mehevästi). No, hellanletta mun pörröpäätäni, kun
ihka kuutamosta huutelee vielä tätä vanhaa kutaletta, kuin morsianta
ikkää...

HAMPUS Keitä kahvia. (Istuutuu taas työhönsä.)

RUUSA (yhä iloisempana). Ka, tottahan tokkiisa... omalle herralleen ja
mestarilleen!

HAMPUS (yhä tehden työtään; kiusotellen). No mikäs sen muorin suun nyt
on pannut sillä tavalla vehnäselleen...?

RUUSA Johan ma sen sanoin — kun paistaa kuutamo ihka poven pohjaan...
(Hellan luota, asettaessaan pannua tulelle.) Vai muistaakos mestari
Hampus, mitä hän sanoi kaksikymmentä vuotta sitten kauppias Tokan
nuorelle sisäkölle, sille entiselle Kakriaisen Ruusalle, justiinsa
tällaisella kuutamolla, kun tuonne Mykänsalmen alle oli jo revähtänyt
laakea kevätrailo, kuten nytkin, ja oltiin promeneeraamassa...? (On
lähestynyt, leikillisesti uhaten.) Sanopas tarkkaan! Vai tarraanko ma,
töyhtöhyyppä, sun... (On tukistavinaan Hampusta päälaelta.)

HAMPUS (on edellisen repliikin aikana ottanut taas lehden, lyöden
sitä rystysillään). Pirut ja pulituurit! sanon minä. Näetkös tuota
tuossa...! Se saakurin ryssänkätyri, komisarjus Salin, on ollut
nuuskimassa ampumaseuran luetteloita, ja siinä kun on liemessä niin
Tokan poika kuin...

RUUSA Niilo-majisteri? (Hätäillen, moittivasti.) No, enköstä mä sitä
jo sanonut! Sehän se on ollut poika parka niitä vinsesteriseuroja
perustelemassa kylästä kylään... Vai luuletkos, etten ole kuullut
supatuksianne? Ja sinäkin, vanha mies — sellaisiin Helsingin herrojen
peleihin! Etkös ole jo nähnyt, että...

HAMPUS (viittaa kädellään vaikenemaan). Ssss... (Kurkoittuen
jännittyneenä sivuikkunaa kohti.) Hiljaa.

RUUSA (yhä omaansa jatkaen). Siperiaan siitä vielä pääset, sanon minä,
sellaisille sällinmatkoille, jotta...

HAMPUS (tarttuen lujasti Ruusan käsivarteen; kuiskaten, käskevästi).
Sammuta... lamppu! (Toistaa, Ruusan ällistyessä, sanansa.) Sammuta,
sanon minä...

RUUSA (vääntää kattolampun melkein sammuksiin, niin että tupaan tulee
jotakuinkin pimeä, kuutamon valaistessa akkunasta.)

HAMPUS (on heti lampun sammuttua harpannut vasemmanpuolisen ikkunan
luo; puoliksi itsekseen) Ei näy enää mitään, mutta... (Kello alkaa
lyödä yhdeksää; hetken vaitiolo.)

RUUSA (säikähtyneenä). Jesses, kun ihan...

HAMPUS (palaten akkunan luota; yhä matalalla äänellä). Tuon akkunan
taitse vilahti varjo.

RUUSA Varjo? (Päästen pelästyksestään.) Ja mun mikä? Haamuja tässä!
(Leppoisasti toruskellen.) No, sitä se tekee, kun nai itseänsä
toistakymmentä vuotta vanhemman miehen, ja rillit ja sangat on
kaihtamassa näköä! (Vääntäen taas lampun palamaan.) Pysy sinä, ukko
parka, vain kirkkaassa valossa, ettes... Kas, noin! Rehellisten
ihmisten lamppujen tulee palaa rehelliseen maatapanoon asti. Ja
varokin, mestari, niille enää niitä mänttihihnoja ja patukoita
mitä lienevät rustaamasta, kuten viime kevään sotamiessyyniin ja
rähinänpitoon, jos haluat pitää hyvän omantunnon ja...

HAMPUS (nousee; jyrkästi, käskevästi). Suu poikki nyt, muori! Simuna
Hampus, joka on sällinmatkoillaan patikoinut sipulin ja votkan
hajussa Pietaria tuonnemmaksikin, ei kaveeraa koskaan tuollaisten
Knipovitsien, Ivanohvien, Salinien ja pollarimestari Hjelmien kanssa,
sillä tätä vanhaa mestarinsydäntä eivät ole kyenneet tärvelemään ei
viinat, ei ryssänkäryt eikä pulituurit. Vai haluaisitko sinä lähettää
nuoret miehemme haistelemaan saapastököttiä Venäjän kasarmeihin,
vuosikausiksi, viisiksi vuosiksi vai..? (Ryhtyy taas kiivaasti työhön.)

RUUSA (tuhertaen itkua). Enhän minä, ukko rakas, mutta... kun ovat
suuriakin herroja tukuttain ajaneet maanpakoon, Ruohtinmaalle kuulema,
niin... mitäs sitten Tokan Ollille, koulupojalle, ja ylioppilaalle,
Markkulan Niilolle, ja sinulle, satulamaakarille, niin mestarismies
kuin oletkin...? (Äkkiä tuohtuen; huolestuneen torailevasti.) Ja
kyllä minä sen sanon, että pyykissä se on silloin... Siperian
jokiloissa vaimoparkojenkin paita! Eihän se miten Markkulan kovan työn
raihnaannuttama leskikään kestäisi ainoan poikansa joutumista susien
kitaan.

HAMPUS (ärtyneesti). So-so siinä... Suu tukkoon ja kahvit pannuun. Tänä
yönä on valvottava. Pojat ovat tulossa.

RUUSA (tiukasti). Ja mitäs niillä juupeleilla nyt on sitten tällä
kertaa tekeillä?

HAMPUS (viitaten ylimalkaisesti). Eivätpä ole sen enempiä kertoneet...
Mitä he pientä koiranjuonta Salinia ja Hjelmin kapteenia vastaan. (Jää
tarkastelemaan nauraa hihittäen valmistamaansa kojetta.)

RUUSA (siepaten tekeleen; tuimasti) Ja mitäs koiruutta se tämä on?
Jalkavipu vai...? Ja kenen koipien varalta, sanopas?

HAMPUS (nousten; vetäisten kojeen takaisin; hirmustuen). Ja nyt, muija,
hommiisi tai... (uhaten, muuttautuen taas puolittain leikilliseksi)
kamppaan tällä sinut takakoivesta permannolle! He-he-he...

RUUSA (livahtaa hellan luo, panee nopsaan kahvit pannuun.)

HAMPUS (on sillä aikaa mennyt ulko-ovelle; kurkattuaan ovesta oikealle
päin). Eivätpäs kuulu... (Levottomana.) Lieköhän tullut jotain
poikkipäistä?

RUUSA (on siirtynyt kamarinovelle; viitaten pannuun). Ja hoitelekin
itse, ukko parka, nämä kestingit. Minä en pidä suden enkä lampaan
puolta, jotta jää ees yksi ihminen vapaalle jalalle, senkin... (Lähtee
kohti kamarinovea.)

HAMPUS (jatkaen välittömästi Ruusan sanoihin; humoristisesti). »Hampun
sälli»...! Niinhän sitä haukuttiin ennenmuinoin kisällitappeluissa.
(Istuutuu, Ruusan poistuttua kamariin, työtuolilleen ryhtyen, hyräillen
jotain vanhaa laulua, viimeistelemään tekelettä. Ulko-ovelta kuuluu
pari kolme kertaa tarmokasta koputusta; Hampuksen hyräily lakkaa; hän
kuulostelee toinen käsi korvallisella huonokuuloisen tapaan. Koputus
kuuluu uudestaan.)

HAMPUS (itsekseen; ihmeissään). Mitäs ne nyt... koputtamalla?
(Koputuksen kuuluessa taaskin; ärähtäen.) Sisään sieltä!


III KOHTAUS

(_Mirja_, nuori neito, puettuna hiihtopukuun, tulee ulkoa.)

MIRJA (iloisesti, viehättävästi). No, eikös se mestari enää aio
päästää sisään entistä ystäväänsä? (Ojentaa kätensä istumaan jääneelle
Hampukselle.)

HAMPUS (kummissaan). Mirja, komisarjuksen Mirja...?

MIRJA (yhä säteilevämmin). Mirjapa hyvinkin! (Kiertää tupaa,
Muistelussa sekä totta että teeskentelyä.) Oo, miten täältä
lemahtaakaan ihanasti yhä tuo vanha mänttihihnan, nahan ja lakkojen
tuoksu! Muistatteko, mestari, kun...? (Riisuu päällystakkinsa ja
lakkinsa oikealle, seinäpenkille.)

HAMPUS (epäluuloisena). Mitenkäs se... Salinin mamselli on sattunut
tänne... kaupungin huonomaineisille laitamille...?

MIRJA (kierrellen yhä tupaa tarkaten; ilakoivasti). Sanokaapas muuta...
tuon santarmien rengin ja suomisyöjien kätyrin tytär⁻ — oikean
tulipalo-aktivistin verstaassa! (Sieppaa nojatuolilta lehden; muka yhä
ilakoiden.) No, vaikkapa silmäilemässä näitä maanalisia sanomia...
(Lukien lehden nimeä.) »Vapaita lehtisiä»... Jaha, suomenkielinen
painos...

HAMPUS (on noussut; raivostuen). Jei bohu! (Riipaisten lehden Mirjan
käsistä.) Davai, dievushka! Mamselli kai ymmärtää parhaiten isänsä ja
satraappi Hjelmin kieltä. Noh, mikäpäs siinä. (Purevasti.) Ilmiannosta
maksetaan nykyisin santarmilaitoksella viisi markkaa kappaleelta.
(Rajattoman halveksuvasta ) Liikatarjontaa nähkääs, sanovat
kauppamiehet. (Purevasti.) Mutta tarvinneehan se komisarjus pennin ja
kopeekankin... kohmeloryypyikseen. (Siirtyy peräakkunan luo.)

MIRJA (sävähtää kuin äkkinäisestä iskusta, mutta nopeasti välähtää uhma
hänen katseestaan ja puhe muuttuu taas monisävyiseksi ilakoinniksi;
lähestyen Hampusta; hyväilevästi). No, mutta, mestari hyvä! Luuletteko
te, että minä olisin täällä onnettoman isä raukkani asioilla? Minäkö,
joka jo kouluaikana hiihtelin täällä, teidän verstaallanne, Niilo
Markkulan kanssa ja...?

HAMPUS (käännähtäen ikkunan luota; tuimasti). Onko Niilo ja Tokan Olli
vangittu?

MIRJA. Hui hai! (Huomaten kahvipannun kiehuvan yli laitojen kiirehtii
hellan luo.) No, mutta ylihän tämä kiehuu... poikien vieraskahvit!
(N ostettuaan pannun syrjään; hellan luota, helakasti nauraen.)
Vai vangittu? Ei sinne päinkään! (Lähestyen; salaperäisesti.)
Eilisaamuna tavattiin. Minun piti telefoneerata poliisimestari
Hjelmille ja houkutella hänet tänne, se kun on hätyytellyt minua muka
lemmentunnustuksillaan (yhä ilakoivammin) ja juoksee vaikka tuonne
railoon jos...

HAMPUS (on istuutunut edellisen repliikin aikana; käyden taas
levottomaksi; äkkiä). Mitä ne aikovat... pojat?

MIRJA (välittömästi). Sitäpä ne juuri eivät sanoneet! Mutta sellaista
minun piti liverrellä, Niilon käskyn mukaan, että jos se vanha konkari
tulee tänne Petäismäelle yksin, reellä ajaen, tänä iltana kymmenen
tienoissa, niin (helakasti nauranen) saa minut muka viedä ajelulle
tuota viittatietä pitkin.

HAMPUS (yltyen nauramaan). Kas, kas, kas, kas! (Ottaen viereltään
valmistamansa kojeen, puoliksi itsekseen.) Vai sitä varten ne näitä
kamppauskojeita...? (Nauraa yhä kuuluvammin.) Ahaa, ahaa, ha-ha-haa!
Saakoonkin, saakuri soikoon, se koijari ja kansan kiusaaja! (Pysähtyy
äkkiä naurustaan ja elehtimisestään, sillä ulko-ovi kuulun käyvän hänen
selkänsä takana.)


IV KOHTAUS

(_Kirjuri_, luihukasvoinen, huonohkoisiin vaatteisiin pukeutunut mies,
on ilmestynyt äkkiä pujahtaen, yksi suksi, jonka varpaallishihna on
poikki, kädessä, ovensuuhun. Silmäilee nopeasti ympärilleen.)

MIRJA (näyttää hämmästyvän; siirtyy hellan luo, ryhtyen asettelemaan
pannua uudestaan tulelle).

KIRJURI (Hampukselle; venytellen, teennäisen tuttavallisesti). Vieläkös
sillä mestarilla olisi aikaa vetäistä kiinni tämä varpaallishihna, kun
sattui rävähtämään... tuossa Petäismäen alamäessä risukkoon.

HAMPUS (on ottanut suksen, jääden katsomaan miestä; äkkiä, epäillen).
Mistäs päin sitä ollaan?

KIRJURI Tuoltahan minä selän takaa, kaupungista päin aioin painella
kotorantaan. (Tarkastelee samalla jalkavipua, nojatuolissa olevaa
sanomalehteä ja ympäri huonetta.)

HAMPUS Katsastellaanpa tässä... (Ryhtyy hitaasti työhön.)

KIRJURI (kulkee Mirjaa kohti, joka on siirtynyt istumaan pöydän
luo penkille; näyttää tälle, äkkiä nutun rintamusta kääntäen,
poliisimerkkiä).

MIRJA (kavahtaa seisalleen; sopertaen). Miksi te...?

KIRJURI (painaa varottavasti sormen huulilleen; päästää sihistävän
varoituksen ja viittaa päällään Hampusta kohti; muina miehinä). Olisi
tässä kiirettä — asioilla... (On kääntynyt jo Hampuksen puoleen.)

HAMPUS (on tarkastanut hihnaa juurta jaksain, vetää sen murahtaen
kiinni; ojentaa sen miehelle; lyhyesti, synkkänä). Siinä on.

KIRJURI Ja paljonkos siitä sitten...

HAMPUS (näytellen huoletonta hyvänahkaisuutta). Ei penniä eikä
kopeekkaa! Sopii painella vaan... (Seuraa miestä kuin häätäen ovelle
saakka.)

KIRJURI (katoaa ulko-ovesta).

HAMPUS (katsoo hetken ulko-ovesta vasemmalle; vetää oven äkkiä kiinni;
Mirjalle, synkästi). Se mies oli vakooja! Varpaallishihna ei ollut
kulunut eikä revennyt, se oli leikattu puukolla.

MIRJA (epävarmana). Tavalliselta mieheltähän tuo näytti..?

HAMPUS (pidättyvän uhkaavasti). Vai tavalliselta? Oli ehkä hyväkin
tuttu, vai..? (Lähestyen; jäyhästi.) Suoraan sanoen... näin akkunan
kuvajaisesta miehen tekevän merkkejä teille, hyvä mamselli.

MIRJA (hätääntyneenä). Niin, hän näytti minulle poliisimerkkinsä. Mutta
minä en ole koskaan miestä nähnyt enkä...

HAMPUS. Ehkäpä ette. (Ankaran syyttävästi.) Mutta te olette täällä
tällä hetkellä saattamassa poikia ansaan, sillä sielunsa ja kunniansa
myynyt komisarjus Salin tarvitsee nähtävästi virankorotusta ja
palkanylennystä, tai ainakin prenikan rintaansa... (Nähden Mirjan
painuneen kokoon penkille kitin iskun saaneena.) Ahaa, jokos sattui?
Ette kykene edes puolustautumaan!

MIRJA (kooten kaiken rohkeutensa; uhmaten). Entäpä jos kykenenkin!
(Ottaa penkiltä päällystakkinsa taskusta pienehkön paperikäärön; tätä
avatessaan.) Tiedän kyllä, että nuuskijoita on heitä seurailemassa,
kun ovat... varsinkin Niilo, usuttaneet taas asevelvollisia lakkoon
ja kuuluvat ampumaseuraan. Mutta katsokaas, mestari, tässä,
lukekaa! Ampumaseuran jäsenluettelo! (Nauraen.) Puhalsin sen isän
pöytälaatikosta, viime yönä. Siitä ei tiedä vielä mitään Niilokaan...

HAMPUS (on ottanut luettelon; siirtyy lampun alle sitä lukemaan).

MIRJA (jatkaen selittelyään). Tosin heitä ei voida vangita pelkästä
ampumaseuraan kuulumisesta, mutta eipähän vara venettä kaada ja
senvuoksi...

HAMPUS (on siirtynyt työtuolilleen; hakien sormellaan kiihkeästi
poikien nimiä; lopulta ne löytäen). Markkula ja-ja-jja... Tokka.
(Ihastuen.) No, jumalavita... juoskoot ja nuuskikoot nyt... nuo
viidenmarkan ketaleet. (Nauraen rehevästi.) Ei meitä poikia niin vain
hirteen kiskota! (Käyden vakavaksi; rehdisti.) Mutta kyllä se mamselli
saisi nyt hirttää tämän ukon omiin harjaksiinsa ja pikilankaansa!
Epäillä nyt sillä tavalla... viatonta ja säällistä ihmistä. (Ojentaa
kättään anoakseen anteeksi; laskien lopuksi leikkiä.) Ja kukaties vielä
Niilo pojan morsianta, vai...?

MIRJA (muka peitelläkseen; ilakoivasti). Vai tässä, vielä morsiameksi!
Niilo tarvitsee vain entistä koulutoveriaan, kun tämä sattuu olemaan
»vihollisen» puolella.

HAMPUS (nousten; vakavasti).

Katsokaas, Mirja, se kun on varsinkin Markkulan Niilo ihankuin oma
poikani. Sen isä, nähkääs, vanha vaelluskamraattini, kuoli kesken
ikiään. Ja saipa silloin sujauttaa roposensa tämäkin mies leskiparan
esiliinaan, ennenkuin saatiin pojasta ylioppilas ja majisteri, jotta...
(Liikutettuna.) Niin, tuota... tuonne Mykänsalmen sulaan, jään alle
tämä ukko kolhaisee jokaisen koijarin ja konnan, joka sen pojan pettää,
sillä...


V KOHTAUS

(_Hampus_ katkaisee puheensa, sillä taustalta alkaa kuulua _Olli Tokan_
laulamana säkeitä Suonion »Suksimiesten laulusta», sen kolmannesta
säkeistöstä):

    »Koli kontion on tuossa,
    siihen sukset kääntäkää!
    Havuin alla korpisuossa
    vanhus nukkuu röhöttää.»

Säe säkeeltä lähestyy laulajan ääni.

MIRJA (laulun aikana, melkein kuin pelosta vavisten; siirtyen hellan
luo). He tulevat...

HAMPUS. Se on Tokan poika! (Aivan oven takaa kajahtavat kertosäkeet:)

    »Kuules, ukko,
    oves lukko
    miehissä jo murretaan!»

(Ja ovi levähytetään auki; sisään astuu aikamiesmäisen reippaasti
lyseolainen 18-vuotias Olli Tokka, yllään lyhyt sarkatakki ja
karvalakki syvään päähän painettuna, reppu selässä.)

OLLI (viitaten peukalollaan olkansa yli Mirjalle; yliolkaisen
toverillisesti, hieman vintiömäisesti). Hei, tipu, hei! (Yritellen
huvittavin tuloksin näytellä oikeata aikamiestä; Hampukselle.) Terve,
Hampun ukko! (Riisuu repun, heittäen nojatuoliin.)

MIRJA (jännittyneenä). Missä on Niilo?

OLLI (vintiömäisesti; sivumennen). Noo, älä nyt pihkaasi kuole, Mirri!
(Huomaa jalkavivun lattialla; siepaten sen käsiinsä; mielihyvästä
irvistellen, lomaan poikamaisesti hihitellen.) Ahaa, vai tässä se on...
pollarimestarin kinttunuora? Saakuri, sano' Hampun ukko! (Tarkastelee,
kiskoo hihnoista, painelee solmupaikkoja.) Kyllä kestää... sen konkarin
koikkelehtia! (Nauraa.)

MIRJA. Mutta Niilonhan piti...?

OLLI (yhä virnuillen). Hö-hö-hö, oletkos mustankipeä Granbergin
Ellille, vai...? (Taas vipua ihastellen.) Rojahtaa, saakeli soikoon...
se kaluunaherra, se sveesien mätämuna... (Äkkiä, Mirjalle.) Onks'
selvä... se telefooni-soitto?

MIRJA (joka on istuutunut oikealle, nyökkää myöntävästi). On kyllä.

OLLI (vetäisten patongin taskustaan). Ja tällä patukalla kun voitelee
päälle, jo älähti... se Knipovitsin pokkuroitsija!

HAMPUS (joka on katsellut myhäillen nuorukaista; kääntyen vakavaksi).
Älä siinä venkoile, poika! Mihin Niilo jäi?

OLLI (tärkeänä; puolittain kuiskaten). Se on Ahosen pojan boksissa...
Helsingistä on tullut kaveri, viestintuoja. (Taas virnistellen
poikamaisesti Mirjalle.) Ehtii kyllä treffiin sun kanssas, Mirri!
Mutta... missäs se on Ruusa-muori? (Hampuksen viitattua ottaa reppunsa
tuolilta; kulkien kamaria kohti.) Hoi, mamma!


VI KOHTAUS

(_Ruusa_ tulee jo ovessa vastaan.)

RUUSA (ottaa hyväilevästi käsivarresta). No, siinäkös se minun
mörököllini? (Heilahtaen hellan luo hommaamaan.) Onkos kahvin jano,
vai..?

OLLI Hiiteen kahvit! (Ojentaa reppunsa.) Pane tuohon sapuskaa ja
täyteen, niin että kestää pari kertaa yöpyäkin, korpeen, jos on
tarpeen. (Hätääntyvälle Ruusalle.) No, no, mars, mamma!

RUUSA Mennään, mennään... (Huomaa Mirjan; iloisen ystävällisesti.)
Kappas vain, komisarjuksen Mirja-neiti! No, johan minä sen sanoin,
vaikka en mitään puhunut, että ei ne hiihtämismatkat sen Niilo
pojan kanssa siihen paikkaan lopu! Se on nähkääs sillä tavalla sen
synnyntärakkauden laita, että...

HAMPUS (keskeyttäen; kiukustuen). Lipettiin siitä nyt, muija!

RUUSA (toraillen reimasti vastaan). Kellariin minä tästä lähden...
kinkkua leikkaamaan, höpsö! (Poistuu ulko-ovesta.)

HAMPUS (Ollille). Mitä teillä oikein on aikeita, kun on eväitä tarvis?

OLLI (käsi nyrkissä, selittäen). Se on peitettävä, pormestari! Ja
siihen malliin, ettei nouse sängynpohjista kutsuntapäivään mennessä.
Mitä se auttoi viime kevännä, vaikka hakattiin poliisit henkihieveriin?
Uusia tuli paikalle lisää, kun katteini komensi. Ei se kuole...
ryssänmato, muusta kuin päästä! (Yhä enemmän elostuen; näytellen
aiotun kohtauksen kuin se tapahtuisi silmien edessä.) Katsokaa
nyt... tällä tavalla! (Riipaisten Mirjan penkiltä, asettaen hänet
touhuten paikalleen.) Tämä hempukka seisoo Petäismäen syrjässä, vähän
loitompana tiestä ja kuutamo toljottaa männikön laitaa. Se vanha
hurri ajaa kaupungista päin, että soivat ja hurisevat setolkkaruplat,
komeat munteeringit yllä. No, ka... polle pysähtyy, naiskonkari
kurkkailee suu messingillään ja viiksiä pyyhiskellen, jotta ei muka
tässä jäisellä suulla... (Maiskuttelee matkien suutelemista.) Mutta
silloinpa alkaa piipittää ja kuhertaa tämä pyykana, tämä kettu
repolaisen houkutuslintu, ja herra katteini saapastelee, kumartelee
kädet harallaan ja maiskuttelee ja pomiloi: »Majaa miilushka, majaa,
majaa, miau, miau...» Niilo sitaisee sillä aikaa pollen puuhun ja minä
poika hievahutan tällä (ottaa jalkavivun) kas, tällä tavalla konnalta
koivet alta. Ja sitten se alkaa tanssi, patukkatanssi! Ja Niilo jatkaa,
jos tämä koura herpoo. Ja sitten.. (remahtaen nauramaan) ei muuta kuin
herra rekeen ja hevosta selkään, jotta lennättää sen saamarin koreasti
kaupunkiin. Mutta näitten poikien on parasta häipyä muutamaksi yöksi
korpeen, (nauraen) soitimelle nähkääs, jotta on niinkuin sitä alibin
tapaista... ha-ha-ha. Mitäs sanotte, pojat?

HAMPUS. Ha-ha-haa... peijoonit!


VII KOHTAUS

(_Ruusa_ tulee hätäisen näköisenä ulko-ovesta, jättäen sen auki;
kädessä täyteen ahdettu reppu.)

RUUSA Sus-siunatkoon, hyvät ihmiset! Minä kun kiersin kellarikuopalle,
livahti nurkan taakse sellainen miehenkuvatus, että vieläkin läklättää
syänalassa. (Laskee repun seinäpenkille.) Mitähän se sellainen...?
(Ollille; ankarasti.) Ja mitäs murhatöitä te oikein täällä aiotte,
lortit, etten...

OLLI So-so, muori! Eihän tässä sen kummempia kuin teerensoitimelle!
Kamariin siitä...

RUUSA No, mennäänhän tässä... (Siepaten kahvipannun hellalta;
kipakasti.) Mutta kyllä nämä kahvit nyt sentään laitetaan. Käväiskää
ennen lähtöänne täältä kamarista kuppi kuumaa. (Poistuu oikealle
kamariin.)

HAMPUS (matalalla äänellä). Se mies on pantava hihnoihin, ettei pääse
näkijäksi. (Ryhtyy kokoamaan pöydältä paria mänttihihnan kappaletta.)

OLLI (samoin kuiskaten). Anna tänne...

HAMPUS (ojentaa hihnat Ollille ja nousee tuoliltaan. Ulkoa, läheltä
avoimeksi jäänyttä ovea alkaa kuulua kamppailua, joka loppuu yhtäkkiä,
maahan isketyn miehen voihkaukseen; tuvassa olevat ovat pysähtyneet
jännittyneinä paikoilleen, kunnes kuuluu ulkoa _Niilo Markkulan_ ääni.)

NIILO (ulkoa).

Olli hoi, tuo hihnaa tai köyttä!

OLLI (syöksyy ulos hihnat kädessä).

MIRJA (todella pelästyneenä). Tämähän on kauheaa, mestari. (Vetää
ulko-oven kiinni.)

HAMPUS (nauraen huvitettuna). Ehei, Mirja neiti! Tämähän on vasta
sitä passiivista vastarintaa, kuten Helsingin herrat sanovat. Meidän
kesken sanoen, jos olisi kysymyksessä vain oma hirsipuuni eikä poikien
joutuminen liian suureen vaaraan, nitistäisin tuollaisen kätyrin kuin
silakan niskasta, noihin noin... pulituurin kirkastamiin hyppysiini ja
loiskis, hurluiskis — tuonne avantoon ja sitä tietä ryssän helvettiin.
(Yhä julmistuneempana.) Tapporaha sellaisista pitäisi saada...
vahinkoeläinten kassoista!

MIRJA (on vetäytynyt oikealle, aivankuin Hampuksen julmaa hahmoa
peläten.)


VIII KOHTAUS

(_Niilo_ Markkula, ylioppilas, rehdin näköinen nuorukainen, puettuna
hänkin hiihtotamineisiin, tulee ulko-ovesta.)

NIILO (etupäässä Mirjalle; hyväntuulisesti). Kilpailijani ei uskalla
tulla edes lemmenkohtaukseen ilman nuuskijoitaan! (Ottaen Mirjaa
käsistä; vetäen hänet hetkeksi lähelleen; puoleksi kuiskaten.)
Älä pelkää, rakas... (Jälleen kuuluvasti.) Taisivat tulla oikeaan
saunanlöylyyn, sekä renki että herra!

HAMPUS (ottaen esille ampumaseuran jäsenluettelon; Niilolle). Et
kuulema vielä tiedä, että tämä Mirja mamselli on pelastanut teidät
isänsä luetteloista. Luepas! (Ojentaa paperit Niilolle.)

NIILO (silmättyään luetteloa; Mirjalle; ihailevan rakastuneesti). Hyvin
tehty, Mirja! Etpä taitanut olla turhaan rohkein tyttö muinoisessa
kelkkamäessämme. (Läheisesti.) Muistatko?

MIRJA (kylmähkösti; sanojen alla katkeruutta). Taidanpa muistaa
etupäässä vain sen, että minua haukuttiin pollarin tyttäreksi.

NIILO (lähestyen; lämpimästi). Ja nyt olet kostanut jalosti, pelastanut
eräät noista pojanvintiöistä santarmien hanskoista! (Muuttautuen
päättävän asialliseksi.) Meille nämä paperit eivät kylläkään enää
merkitse mitään, sillä...


IX KOHTAUS

(_Olli_ ulko-ovesta.)

OLLI Tehty on. Saunassa on lurjus, ja hirrenpuolikas ovella!

MIRJA (uteliaasti; osoittaen Niilon kädessä olevia papereita). Ja miksi
eivät merkitse mitään — nuo paperit?

NIILO (kaikille; vuoroin asiallisen terävästi, vuoroin innostuen).
Niin, olen saanut viestejä, jotka asettavat meidät, aktivistit,
eräällä tavalla seinää vasten. Tähän tapaan ei voi enää jatkua,
jollemme halua (kuohahtaen) narrinhiippaa tai — itsemurhaa. Nämä pienet
löylyttäjäiset, turhat mellakat ja kissannaukujaiset ovat jo pitkän
aikaa minua kiusanneet...

OLLI (keskeyttäen; poikamaisen uhkaavasti). Aiotkos perua, vai?

NIILO (äsähtäen ärtyneenä; käyden kiivaasti yli näyttämön). Vätyksiä
tai jaloja narreja meistä tulee tällä tavalla. Vai mitä sanotte siitä,
että toissayönä lähellä Helsinkiä eräs nuori lääkäri ampui itsensä,
saatuaan käskyn toimia sotamiessyynissä lääkärinä?

HAMPUS. Kas, kas, sepäs oli uljasta poikaa!

NIILO. Niin, se on jaloa, se on ylpeätä. Mutta se on tappion
tunnustamista, se on hyveellistä narriutta, johon meillä ei ole varaa!
Meidän on lyötävä sortajaa eikä itseämme.

HAMPUS. Ohoo, poika, äläpäs ratsasta ilman satulaa, sanoo
satulamaakari, ettet löydä itseäsi ojasta! Annapahan ensin Nipponin
poikien suomia ryssän selkänahkaa, niin...

NIILO (yhä purevammin). Ja odottaa suuhun paistettuja varpusia,
niinkö? Sitä juuri me olemme tähän saakka tehneet ja peräytyneet askel
askelelta — vätystelemällä, sensijaan, että olisimme iskeneet merkin,
joka tokenee.

OLLI. No, etkö sinä nyt lopultakin saa leipäläpeäsi auki sillä tavalla,
että...?

NIILO (yhä kiihkeämmin; Hampukselle). Nyt on kolmannet kutsunnat
ovella. Ja mikä on ollut tähän saakka tulos? Toissa kevännä tämä kansa
oli yksimielinen. Viime kevännä Bobrikoffin sopi jo nauraa partaansa.
Ja nyt? Renki ja torppari antaa ilmi isäntänsä, isäntä virkamiehen,
virkamies onkii stanislafkoja tai surmaa itsensä. Sukulaisuus, ystävyys
ei maksa kopeekkaa enemmän ja vala syödään ruplasta. Niin kehno kuin
nyt, niin sydänjuuriin mätä kuin tällä hetkellä ei tämä kansa ole ollut
vielä koskaan koko nöyräselkäisen elämänsä aikana. (Kääntyen Mirjan
puoleen; ottaen häntä käsistä.) Eikö ole totta, Mirja, sano?

MIRJA (hermostuneesti). Mistäpä minä sen tietäisin? (Kärsivästi.) Olen
tulemaisillani sekapäiseksi — kovin kauniista ja pitkistä puheista!

NIILO (ilostuen; itseään nauraen). Hyvin isketty, Mirja! Mutta tämä,
tämäpä sattuukin olemaan viimeinen noista »kauniista ja pitkistä
puheista», sillä (erikoisesti Mirjalle; läheisen kiihkeästi) nyt on
tullut _tekojen aika_. (Kaikille; voimakkaasti elehtien, haaveellisen
hurjasti.) Nyt on lyötävä salama, joka välähtää joka soppeen...
merkkitulena!

MIRJA (lähestyen; uteliaasti; jännittyneenä). Onko sinulla myöskin
suunnitelma? (Loitoten; iva sanojen alla.) Vai oliko tuokin vain hyvin
sorvattua lausetta?

NIILO (yhä kiihkeässä sävyssä; huomaamatta Mirjan ivaa). Olen ollut
jo liian kauan mukana monimutkaisissa ja tehottomissa suunnitelmissa!
(Muistellen, ivallisesti.) Tähtitorninmäen kallioilta piti paiskata
pommit satraapin jalkojen eteen. Siitä ei tullut mitään. Kaivopuistossa
piti ampua tyranni seurueineen. Omatekoisia pommeja kasataan kätköihin
kasaamistaan. Catanin takahuoneessa kiehuvat nuoret ja kuumat aivot
suunnitelmista ja — ruotsalaisesta punssista! Mitään, ei kerrassaan
mitään ole tapahtunut. (Valoisan rohkeasti.) Mutta nyt? Minä otan
suorittaakseni teon, joka tuli itse minua vastaan, äsken tuolla
hiihtopolulla, välähtäen ja vaativana. (Raskaasti.) Tosin on hirveätä
menettää toinen ihmisolento, kurjinkin ja kehnoinkin, mutta...

OLLI (käsi sojossa, surkeilematta). Ahaa, äkkäsinpäs! Me kopautetaan
sen mätämunan kuoret auki... ruskuaista myöten! Häh?

NIILO (matalalla äänellä, mutta varmasti, käden painuessa
vaistomaisesti takataskulle). Niin, se on tehtävä. Mies on surmattava
ja tänne jääpien turvallisuuden vuoksi myös tuo... nuuskija lurjus.

MIRJA (sanoissa salaista syytöstä). Ja itse aiot siis paeta vai kuinka?

NIILO Niin, me hiihdämme läpi korpien merenrantaan ja sitten
Pohjanlahden yli. (Ikäänkuin puolustaen itseään; erikoisesti Mirjalle.)
Me karkoitamme itse itsemme siksi, kunnes alkaa täysi taistelu.
(Katsahtaen seinäkelloon.) Ja nyt... Aikaa ei ole hukattava. (Ollille.)
Sinä... Petäismäen laitaan! Kun kuulet setolkkaruplan tai aisakellon
ääntä tai tapahtuu mitä taliansa yllättävää, juokse sana.

OLLI (kiirehdittyään jo ulko-ovelle; pysähtyen). Mutta pirskalettakos
minä siellä saan aikaan ilman asetta, jos..?

NIILO (lyhyesti). Meillä on vain yksi käsiase. Ja minä teen teon. Mene.

OLLI (poistuu ulko-ovesta).

NIILO (Hampukselle). Ja sinä, mestari, mene vartioimaan vankia, ettei
se pääse missään tapauksessa yllättämään. (Ankarasti.) Mutta muista,
että sinun asiasi ei ole koskea häneen.

HAMPUS (nousten; tuimasti, melkein kuin vihapäissään). Menen kyllä.
Mutta sitä ennen muutama sana, sinä sakramenskatun poika! (Käyden
epävarmaksi.) Olet kyllä ylipäänsä oikealla tolalla. (Taas tuimistuen.)
Mutta minä kiellän sinua tähän tekoon ryhtymästä!

NIILO (iskevästi). Siksi, että haluat minua varjella vaarasta. Jos
olisi kysymyksessä toinen mies, et asettuisi vastaan. Olenko oikeassa?

HAMPUS (joutuen hätään; ristiriitaisessa mielentilassa). Taidatpa olla,
mutta etkö sinä muista, peevelin juveeli, että äitisi on kouluttanut
sinut pyykinpesulla ja lattianpesulla ja minulle, saakuri syököön,
olet kuin omalla mänttihihnallani kypsytetty kisälli, koomminkin kuin
oma poika. Olet, jumalavita, liian kallis tenava kiskottavaksi ryssien
hirteen!

MIRJA (jälleen salatun syyttävästi; ikäänkuin itseään ja aikeitaan
puolustaen). Hänhän aikoo paeta! (Ivallisesti). Ettekö kuullut, mestari?

NIILO (hämmästyen; Mirjalle). Oliko sinun äänessäsi ivaa ja syytöstä,
Mirja? Luulinhan jo selvästi sanoneeni, ettei ole turhan vuoksi
uhrattava yhdenkään taistelijan elämää. Se on säästettävä uusia tekoja
varten, ei heikkoudesta.

HAMPUS (yhä ristiriitaisessa tuskassa, rukoilevasti). Sittenkin,
Niilo, jätä se tällä kertaa... (Kuohahtaen.) Ennen minä vaikka omalla
suutarinveitselläni otan mittaa sen roikaleen selkänahasta! (Haamaisee
työpöydältä veitsen lujasti kouraansa; hirsipuuhuumorin sävyissä,
alla yhä hätä Niilon puolesta.) Minä, vanha haaska, minä se vasta
komistaisin köydenpäätä, niin että pirutkin saisivat tanssitaudin ja
ryssille maistuisi ripatshka.

NIILO (jyrkästi). Käsken täkäläisten aktivistien päällikkönä ja
pääkaupunkilaisen seuramme jäsenenä. Mene. Mutta... (osoittaen
käskevästi Hampuksen käteen puristettua veistä) jätä suutarinveitsesi
paikalleen. (Hampuksen yhä aikaillessa.) Etkö kuule? Katso, kellon
viisarit eivät odota.

HAMPUS (masentuneessa tuskassa). Menen kyllä, sinä sakramenskatun
poika... (Poistuu ulko-ovesta.)

NIILO (Mirjalle; levittäen kätensä; rakastuneesti, kiihkeästi). Tule,
Mirja, tule...!

MIRJA (väistäen kutsua; ilakoiden). Oletpa sinä oikea tyranni! Käsket
kuin omaasi, muka.

NIILO (pyytävästä; katsahtaen taaskin kelloa). Meillä on vain vähän
aikaa... Ja niin paljon on jäänyt puhumatta. (Ottaen Mirjan käsistä;
vetäen puoleensa.) Rakastan sinua, Mirja.

MIRJA (irroittautuen; jäntevästi). Luulenpa sinun sentapaista
näytelleen näinä parina viikkona. Mutta miksi huomasit minut vasta
sitten, kun tarvitsit minua salaisiin aikeisiisi? (Istuutuu oikealle
seurannan repliikin aikana.)

NIILO (rehellisesti). Niin, on totta, että lähestyin sinua pelkästään
entisenä koulutoverina, vieläpä kehnosti epäillen sinua... isäsi
tyttäreksi. En ollut omalle osalleni ajatellut ketään naista enkä
rakkautta. Olinhan vihkiytynyt yksinomaan taistelijaksi. (Lähestyen;
istuutuen Mirjan viereen penkille.) Mutta se tuli salakavalana
yllätyksenä... rakkaus. Huomaamattani tulin tapaamispaikkoihimme kuin
lemmenkohtaukseen ja...

MIRJA (kylmästi naurahtaen). Uskoapa tuota! Et ole näinä viikkoina
puhunut mitään muuta kuin juonitteluistasi, vihasta ja halveksumisesta
jokaista ihmistä kohtaan, joka...

NIILO (keskeyttäen; kiihkeästi selittäen). Niinpä niin. Mutta nyt
tiedän rakastavani. Sillä juuri sinun ansiostasi uskallukseni nousi
päivästä päivään. Mikään teko ei ollut enää kylliksi rohkea tullakseni
sinun rakkautesi arvoiseksi. Minulla ei mielestäni ollut oikeutta
sinulle edes puhua rakkaudesta, ennenkuin se oli ikäänkuin vihitty ja
karkaistu yhteisessä taistelussamme. Mutta nyt! Nyt on minulla selvänä
teko. Ja minulla on myöskin oikeus... (Vetää Mirjan lähelleen.) Mirja,
rakastan sinua.

MIRJA (riistäytyen erilleen; nousten, loitoten vasemmalle;
tulistuen, halveksivasti). Niinpä kai! Ja luultavastikin yhä vain
tuon loppumattoman puhumisen oikeudella. (Äkkiä, utelevasti.) Ja
onko sinulla lupaa tuohon tekoon... helsinkiläiseltä päälliköltäsi?
(Kauttarantain, sanojaan venytellen.) Tiedätkös edes, kuka hän on,
vai...?

NIILO (epämieluisasti hämmästyen). En käsitä sinua Mirja? (Kauhistuen
vavahduttavaa epäluuloa.) Ethän toki... aio asettua vastaan aiettamme,
tai...? (Ottaen päästään molemmin käsin.) Ooh, mikä kauhistava ajatus
pälkähtikään...?

MIRJA (epävarmasti; hermostuneena; kuiskaten). Ja mikä ajatus...?

NIILO (häätäen epäluulonsa; ratkaisevasti). Ei, ei, ei, ei!
(Heittäytyen taas yksinomaan rakkautensa valtaan; lähestyen, kuumasti.)
Sano vain, että rakastat minua... tulet omakseni, kun kerran palaan!

MIRJA (vältellen; yhä jännittyneempänä; katsoen kelloa; liikehtien
etualalle). Ooh, mitä sinä vaaditkaan? Eihän nyt toki ole aikaa...
sellaisiin...! (Jää tuijottamaan suoraan katsomoon katseessa tuskaa.)

NIILO (lujasti). Täytyy olla! Minun täytyy saada se tietää, sillä sinun
on lähdettävä heti kaupunkiin, kotiisi. Sinuun ei saa jäädä epäilyksen
varjoakaan. Eikä näin ollen sinun täällä olosi ole tarpeellistakaan.
Meillä ei siis ole mitään muuta tilaisuutta, ehkäpä vuosikausiin. Sano
siis, rakas... (Keskeyttää kysymyksensä kamarinoven avautuessa.)


X KOHTAUS

(_Ruusa_ tulee kamarista.)

RUUSA (jo ovelta; kimeällä äänellä). No, mutta pilallehan se jähtyy
koko pannu! (Sulaen kokonaan, muka voivotellen.) Aijai jai jai...
ja ihka kahden kesken ja ilman förkkeliä! Kyllä sen nuorenparin nyt
täytyy...

NIILO (jyrkästi; viitaten kamariinpäin). Emäntä nyt odottaa... siellä.

RUUSA (hämmästyneenä). Jestamadeeraa! Enpä ma ole tämän kummempaa
iltayötä nähnyt. (Poistuessaan.) Ihanhan tässä täytyy olla vankina
omassa pöksässään... (Katoaa ovesta kamariin.)

NIILO (Mirjalle; jatkaen kysymystään; maltittoman kiihkeästi). Sano,
rakastatko minua, sano!

MIRJA (Karttaen vastaamasta; muka kuulostellen). Kuuletko jotain...?
(Rientää ulko-ovelle; avaa sen, kuulostelee oikealle.)

NIILO (jo Mirjan kulkiessa ovelle; hätkähtäen). Mihin aiot? — Sulje ovi!

MIRJA (palaten ovelta; puoliksi itsekseen). Ei vieläkään ketään...
(Osoittaen kelloa; arvoituksellisen uhkaavasti.) Ja katso, aika kuluu!

NIILO (yhä pyytävästi). Siksipä juuri, rakas Mirja...?

MIRJA (syrjäyttääkseen kysymyksen, mutta myöskin itse yhä kuulostellen
henkeä salpaavassa jännityksessä, äärimmilleen hermostuneena). Etkö
kuule hänen ajamistaan? Vuoroin heleästi soipaa, vuoroin painavasti
sorahtelevaa soittoa... Ilo hypähtelee juoksijan luokan nenästä,
pienistä tiuista aivankuin ilmaan... Setolkan suuret ruplat hurisevat,
kumajavat sekaan raskasta säveltä... »Kuuhut paistaa heleästi, kuollut
ajaa keveästi...» (Äkkiä.) Miltä sinusta tuntuu? Ajattele, olet
päättänyt murhata!

NIILO (tuimasti). Tämä on sotaa, jossa kaadutaan molemmin puolin!
Emmekä me ole sitä alkaneet. (Entistä kummastuneempana.) Mutta... sinä
käyt yhä kummallisemmaksi! Et näy tahtovan antaa rehellistä vastausta
rehelliseen kysymykseen?

MIRJA (arvoituksellisesti). Ehkäpä minä varjelen sinua lupauksista,
joita saisit pahasti katua (salauhkaisesti, osoittaen kelloa)
luultavasti jo muutaman minuutin kuluttua!

NIILO (masentavassa tuskassa). En ymmärrä sinua. (Päättävästi.) Mutta
täältä sinun on joka tapauksessa lähdettävä. Haluan sinut ainakin
pelastaa... itseäni onnellisemmalle.


XI KOHTAUS

(_Olli_ ulko-ovesta,)

OLLI (jännittyneenä). Se on tulossa. Mutta kaukana vasta. Kiipesin
petäjään, josta näkyi Keljon mäkeen saakka!

NIILO. Hyvä. (Viitaten penkille päin.) Ota reppu, painu alas rantaan
ja odota suksilla. (Ollin jo kääntyessä ovea kohti.) Älä hievahda
paikaltasi, kuulet mitä tahansa!

OLLI (nyökäten tarmokkaasti). Selvä on. (Poistuu ulko-ovesta.)

NIILO (Mirjalle; tyynesti). Sinun on siis lähdettävä. Hiihdät tietenkin
rantalatua. (Ojentaen kätensä; surumielisesti.) Hyvästi. (Katsoo
pitkään Mirjaa, kääntyy poispäin, pöydän luo, jossa ottaa taskustaan
käsiaseen, avaten sen varmistimesta; kääntyen jälleen, hitaasti,
luullen jo olevansa yksin; hämmästyen nähdessään Mirjan jääneen
liikahtamatta seisomaan lähelle ulko-ovea.) Mitä odotat? (Kiihkeän
tuimasti.) Sinun täytyy lähteä silmänräpäyksessä.

MIRJA (jäntevästi; taistelunhaluisesti). Entä en halua lähteä — paeta,
kuten sinä ja sinun toverisi, joiden jokaisen suunnitelman pääpykälänä
on pakomatka, aina vain pakomatka. Ooh, miten minä halveksinkaan
teitä, aktivisti parat! (Yhä hyökkäävämmin.) Missä te eroatte niistä
kiipijöistä ja komisarjuksista, jotka ajavat teitä takaa? Sanopa, hyvä
herra!

NIILO (yhä hämmästyneempänä, tuskin saaden sanaa suustaan). Oletko sinä
tullut hulluksi, vai...?

MIRJA En, sillä minä osaan nähdä ja myöskin osoittaa tarkan tarkasti
sen hiuksen hienon eron, mikä on heidän ja teidän välillänne. Te olette
juoksevinanne jaloa laukkaa suuret tuumat päässä ja sitten — jäniksinä
päät pensaaseen, kun hätä tulee. Ja he, nuo nöyrät virkaherrat ja
kätyrit? He kaivautuvat myyrinä pieniin koloihinsa satraapin jalkojen
juureen. He pakenevat vain _ajoissa_ myrskyn alta, ja te — pyssynsuun
edestä, kuten jänikselle kuuluu. (Myrkyllisesti.) Viisaushan näet ei
ole kaikille annettu.

NIILO (unohtaen revolverinsa pöydälle; melkein kauhistuen). Älä jatka
tai viimeinenkin uskoni sinuun pettää, pettää pahasti!

MIRJA. Minulla ei ole _teihin_ koskaan mitään uskoa ollutkaan!
(Hurjassa haaveessa.) Ooh, tulisipa kerran mies, joka surmaa ja ampuu
myöskin itsensä surmapaikalle, silloin...

NIILO (jäykän iskevästä; uhkaavasti). Niitäkin olet kai näkevä, mutta
tällä kertaa sinun on poistuttava. Tuossa on ovi! (Siirtyy tuimasti
ovea kohti.)


XII KOHTAUS

(_Hampus_ tulee vastaan ulko-ovesta, jättäen oven auki jäljessään.)

HAMPUS (synkkänä; hammasta purren). Nyt on piru merrassa, sanon minä.

MIRJA (alkaa siirtyä hitaasti oikealle pöydän päätyä kohti).

NIILO (Hampukselle). Mitä nyt?

HAMPUS (venytellen). Tuo nuuskija... tuolla saunassa laverteli minua
ärsytellen, ilkeä pilke silmissä asioita, joiden piti olla vain
meikäläisten tiedossa. (Katsoen epäillen Mirjaan, jälleen Niilolle,
äskeistä nopeammin.) Se viittaili melkein suorin sanoin tietävänsä
poliisimestarin ja tämän mamsellin...

NIILO (keskeyttäen; kärsimättömänä). No, mutta senhän minä oletin
selväksi asiaksi jo hänet kaapatessani!

HAMPUS (yhä kaivaen; hakien tarmokkaasti selvyyttä). Niinpä kyllä,
mutta se ilkeili myöskin panevansa vielä tänä yönä — »hilut kinttuihin»
meille kaikille. Kapteeni Hjelmillä täytyy olla jotain tietoa
sinun täällä-olostasi ja aikeistasi jo tätäkin iltaa aikaisemmin.
(Ratkaisevasti.) Kaupungissa on ollut tai on täällä parhaillaan (äkkiä;
iskien katseensa Mirjaan) — ilmiantaja!

NIILO (jääden tuijottamaan kauhuissaan Mirjaan). Ilmiantaja...? (Kuin
hakien pelastusta mahdottomasta ajatuksesta.) Entä tuo... luettelo?
(Viittaa työpöydällä olevaan ampumaseuran jäsenluetteloon.)

HAMPUS. Se voi olla pelkkä temppu.

NIILO (matalalla äänellä; käheästi, tuijottaen Mirjaa avuttomassa
tuskassa). Ilmiantaja...

(Alkaa kuulua taustalta, oikealta, kaukaista setolkkaruplien
soittoa; katsovat hievahtamatta yhä toisiinsa; Mirja seisoo oikealla
pöydän päässä, käsi revolverin lähettyvillä, jännittyneen kylmänä;
ruplain soitto lähenee, niiden ääni nousee ja laskee hevosen juoksun
poljennossa, käy hetki hetkeltä yhä kuuluvammaksi.)

NIILO (tekee vaistomaisen liikkeen syöksyäkseen ulos).

MIRJA (jäntevästi). Turha paeta tällä kertaa. Poliisit ja santarmit
ovat luultavasti jo piirittäneet tämän mökin ja...


XIII KOHTAUS

(_Kirjuri_ pujahtaa ovesta; jää seisomaan sen pieleen kasvoilla häijyn
voitollinen ilme.)

MIRJA. Näettehän, tuossa on vankinne! He ovat hänet vapauttaneet.
(Osoittaen itseään.) Ja ilmiantaja on tässä.

(Ruplain soitto yhä jatkuu, vahvistuu, käy yhä läheisemmäksi,
uhkaavaksi, kunnes se äkkiä katkeaa, hevosen pysähtyessä, pariin
voimakkaaseen sorahdukseen.)

HAMPUS (on lyyhistynyt työtuolilleen; painaa pään käsiinsä perinpohjin
masentuneena).

MIRJA (viitaten ulko-oveen päin). Kuulitteko? Siellä pysähtyi
kapteeni Hjelmin hevonen, mutta reessä istuu isäni, komisarjus, joka
aikoo pusertaa teistä ilmi helsinkiläisen salaliiton jäsenet. Kuten
näette, Niilo Markkula, teillä on nyt tilaisuus tulla sankariksi!
(Katkerassa suuttumuksessa.) Minua oli joka tapauksessa turha värvätä
kätyriksenne... näyttelemällä »rakkautta»!

NIILO (aivankuin havahtuen kauhistavasta unesta syöksyy äkkiä yhä
avoimesta ovesta ulos.)

MIRJA (voitonriemuisena). Näittekö, Hampun ukko, hän livisti ovesta.
Ensimmäisenä ja ainoana ajatuksena on heillä ainoastaan pako ja jälleen
pako! (Panee revolverin pöydältä hameensa taskuun. Ulkoa kuuluu
huutoja: »Stoi, durak!» »Stoi!» »Sisään siitä... takaisin!» »Tsuhna,
tsuhna!» »Skoreje!»)


XIV KOHTAUS

(_Ruusa_ kamarinovesta.)

RUUSA (hätääntyneenä). Jes sentään, mitäs helskettä täältä... pihasta
ja tuvasta...?

MIRJA (tyynesti; tarmokkaasti). Rauhoittukaa. (Muuttautuen melkein
leikkisäksi.) Me naiset taidammekin pitää pienet kahvikestit sillä
aikaa kun... (Vie Ruusan mukanaan; molemmat poistuvat kamarinovesta.)


XV KOHTAUS

(_Niilo_ työnnetään kovakouraisesti ulko-ovesta sisään.)

HAMPUS (kiireesti kuiskaten). Älä tunnusta mitään, poika.

NIILO (ryhdistäytyen; kuin löytäen uuden, ylpeän ajatuksen). Alan
aavistaa, että merkkitulet voivat syttyä monella eri tavalla.


XVI KOHTAUS

(_Salin_, komisarjus, kasvoiltaan juoponnäköinen, joskus puheessaan
takelteleva ja änkyttävä mies, kuluneessa huonosti hoidetussa
virkapuvussa, tulee ulko-ovesta vanha nahkasalkku kädessä, jäljessä
_Poliisi_, joka jää ovenpieleen _Kirjurin_ lähettyville.)

SALIN (kieppuen hengästyneenä, katse epävarmana keskellä lattiaa;
alkaa supista hätäisesti, huvittavan kohteliain elein, aivankuin olisi
tottunut aina ja kaikkialla kumartelemaan). Jaha, jaha... Rotat ovat
siis loukussa, vai...? (Säikähtyen.) Missäs se Mirja?

NIILO (iloisen halveksuvasti). Olkaa huoletta, herra komisarjus!
Yksinpä teidän juustopalannekin on yhä syömättä, tuolla kamarissa
(viitaten kamariin päin)... pitämässä hiirien ja rottien peijaisia.

SALIN (nyokkäillen; hätäisesti). Jaha, jaha...(Kirjurille; ojentaen
salkkunsa.) Otapas, kirjuri. (Tärkeästi.) Jokaisesta sanasta,
jokaisesta sanasta... pöytäkirja! (Yhä hyörien; tiukalla äänellä, mutta
hermostuneesti.) Ja sitten... todistuskappaleet, todistuskappaleet...
ta-ta-tarkasti ta-ta-talteen. (Käy istumaan oikealle pöydän taakse.)

KIRJURI (ottaen »Vapaitten lehtisien» numeron, luettelon paperit ja
jalkavivun ja tuoden ne pöydälle; virkaintoisesti). Tässä, herra
komisarjus, heidän maanalisen painonsa viimeinen numero ja tässä
(hihittäen mielihyvästä) meidän oma jäljennöksemme ampumaseuran
luetteloista ja tässä jonkinlainen vipu, jalkavipu, jolla luultavasti
nuo roistot aikoivat kampata uhrinsa — herra poliisimestarimme.


XVII KOHTAUS

(_Mirja_ on tullut edellisen repliikin aikana kamarista ja jäänyt
seisomaan ovipieleen.)

SALIN (huomaten Mirjan). Jaha, siinähän sinä, Mirja. (Kirjurille.) Entä
muuta, aseita tai...?

NIILO (alkaen nauraa; hyvätuulisesti, sanojen alla uhmaava päätös).
Turha vaiva, herra komisarjus, nuuskia ja hakea! (Salaivaisesti;
kumartaen syvään.) Olen valmis tekemään nöyrän ja perinpohjaisen
tunnustuksen.

SALIN (hätiköiden). Jaha, jaha, sehän voi, nuorukaisparka, lieventää
teidän...

HAMPUS (käännähtäen tuolillaan; kauhistuneena). Niilo!

NIILO (tyynesti). Vaikene. (Salinille; vuoroin ivaa täynnä, vuoroin
halveksumista ja ylpeää uhkaa). Niin, katsokaas, herra komisarjus,
aion antaa teille varman ylennyksen virassa niin sanoakseni —
viehättävän tyttärenne kunniaksi. Ajatelkaas, ilman minua, mies parka,
te... saamattomana, kyvyttömänä ja lopullisesti viinan tärvelemänä
joutuisitte huomissa päivänä, kuten olen kuullut, potkituksi pois
kätyrinvirastanne.

SALIN (ällistyneenä). Mitäs tä-t-ä-tä... tämä?

NIILO (jatkaen; nopeasti; hyökkäävästi). Ja miten kävisikään silloin
hienosukuisen kapteeni Hjelmin kihlauksen katu-ojaherran tyttären
kanssa päinsä? (Viittaa Mirjaan.)

MIRJA (vavisten saamastaan iskusta). Säästäkää solvauksenne, herra...!

SALIN (ärtyen; menettäen kokonaan malttinsa). Tunnustus alusta loppuun,
juurta jaksain, salaseuran johtajat ilmi ta-ta-tai...

NIILO (nauraen raikuvasti; äkkiä muuttautuen ivallisen nöyrään
puhetapaan). Valitan, valitan, syvästi, että tuota salaseuraa ei ole
olemassakaan, paperilla nimittäin. Ja sitäkin, että tuon luettelonne
jäsenet kuuluvat laillisesti, oikein bobrikoffilaisen laillisesti
rekisteröityyn ampumayhdistykseen, ettekä voi heille sen enempää kuin
vakoilla ja rettelöidä. (Muuttautuen salaperäisen jännittäväksi.) Mutta
ajatelkaas... nimetön ja kirjoittamaton salaseura ulottuu yli koko
tämän onnettoman maan... työläiskodeista tehtaisiin, koneitten ääreen
ja pääjohtajien konttoreihin, ylioppilaskammioista pienten nimismiesten
virkahuoneisiin ja kouluihin, yläluokkalaisista rehtoreihin saakka,
niin, mökistä palatsiin saakka kaikissa niissä, joiden sydän keskellä
mätääkin on säilynyt saastuttamattomana. Ja minä, pikkuruikkuinen
ylioppilas, pesijättären poika, olen tällä hetkellä ja tässä paikassa
tuon jalon salaseuran ainoa näkyvä päällikkö! (Ivaa ja uhmaa täynnä.)
Olen, piru vieköön, harvinainen saalis, herra komisarjus.

MIRJA (kylmästi; vaativasti). Ehkäpä, herra Markkula, jos kykenette
tunnustamaan myöskin jotain — _asiallista asiaa_.

NIILO (nauraen; näytellen kohteliasta). No, mutta, hyvä neiti, te
tulette suorastaan ihmettelemään minun intoani päästä hirteen! (Äkkiä;
vakavasti.) Katsokaas, vainotulet voidaan sytyttää monella tavalla,
ehkäpä tuhannella eri tavalla!

MIRJA (hyökkäävästi). Ja yhä vain etupäässä suurilla sanoilla,
palopuheilla!

NIILO (asiallisesti; jäntevästi). No, hyvä. Kirjoita, kirjuri, ja
tarkasti! Tiedättekö? Kokonainen sarja murhaajia seisoo tänä hetkenä
valmiina teitä vastaan. Ja minä olen niistä yksi! Aioin vakaasti ja
säälimättä surmata kapteeni Hjelmin ampumalla kuulan tuon elostelijan
kalloon. Ja lisäksi: pakomatkalla päätin hukuttaa Mykänsalmen sulaan
(osoittaen sormellaan Kirjuria) tuon syyhyisen koiran, johon kunnon
mies ei kehtaa tuhlata ruutia ja lyijyä.

SALIN (ylen tärkeänä). Jaha, jaha... Siis revolveri? (Poliisille.)
Tarkastakaa.

NIILO (kumartaen Mirjaan päin, ivallisesti). Aseeni on teidän
tyttärenne jalomielisessä huomassa. Ja hän on todistava sitäpaitsi
jokaisen sanani todeksi. (Myrkyllisesti.) Synnynnäisenä provokaattorina
hän osasi pelata erään hounan sydämellä kuin kumipallolla tai...
shakkinappulalla.

SALIN (Mirjalle; hätäillen). Nä-nä-näytä tuo... ase!

MIRJA (isälleen; tukahtuneen lyhyesti). Odota. (Niilolle; epävarmana;
yrittäen yhä taistella tehottomassa ivassa.) Ja mitä rohkenette muuta,
herra itsemurhakandidaatti?

NIILO (ylpeän iskevästä). Tuomita teidät sitä hetkeä varten, jolloin
sortajat on ajettu tästä maasta pakoon.

MIRJA (pakostakin ihaillen, mutta yrittäen yhä jatkaa ivan sävyissä).
Ja tuomio? Avantoon vai...?

NIILO (perinpohjin halveksivasti). Ooh, tuskin muuta kuin annos
solmuruoskaa ja — häämatka pyhän Venäjä-äidin syliin. Te ette ole edes
tuon kätyrin vertainen.

SALIN (on noussut rähmälleen pöytää vasten; änkyttäen
vimmastuksissaan). Ä-ä-ä-älkää leikkikö, nuori mies, tulella! (Täristen
hermostuneesta vihasta.) Salaliittolaiset ilmi! sa-sa-sa-sanon
minä. (Viitaten pihalle päin.) Tai saatte tuolla ulkona sellaista
pa-pa-patukkaa, että kuutamo tanssii si-si-silmissänne.

NIILO (rohkeasti). Oivallista. Kiduttakaa, teilatkaa ja hirttäkää!
Kärventäkää minkälaisella roviolla tahansa! Siitä, juuri siitä on
meidän vainovalkeamme leimahtava yli maan. Jokaisen nuoren miehen
käsivarsi on jännittyvä aseeseen ja...

SALIN (keskeyttäen; hihittäen). Ja torakka kun nitistetään
seinänrakoon, niin si-si-siitäkös, hä-hä-hä... syntyy vasta huuto ja
melske! Koko Venäjänmaan hallitus on ka-ka-ka-kauhistuva, ha-ha-ha...

NIILO Eihän toki, herra komisarjus! Sehän kulkee... tuo viesti
meistä, kiduttamistanne ja surmaamistanne, salaisena kuiskeena
sydämestä sydämeen, se soi tuulikantelena jokaisen mökin nurkalla,
mykät kivet puhuvat siitä ja se huutaa veljesverenä maasta! (Uhkaavan
riemuitsevasti) Ja tiedättekö? Te itse, te... Delilat ja Iskariotit,
te kuiskitte sitä vavisten yksinänne, kun tuomion päivä kuumottaa
teille painajaisunissanne, te juoruatte siitä toisillenne: Jopas, jopas
nitistettiin sekin torakka! Te hääritte ja hosutte, kääritte rahaa ja
hukkaatte sen humalaan tai koruihin ja hetaleisiin, vai kuinka, neiti
Mirja?

MIRJA (peittää kasvonsa kädellään; sisimmässään kauhistuneena,
tukahtuneesti). Kiellän teitä jatkamasta!

NIILO (voitollisesti). Juuri niin! Sillä tuo pelko teidän kasvoillanne
paljastaa teidät. Ja tietäkää! Se on myöskin lisääntyvä päivästä
päivään jokaisessa teissä. Te olette näkevä joka puolella meidän
merkkituliemme syttyvän, sammuvan, ja taas leimahtavan tuhantena
lieskana. Ne ovat kuin virvatulet ja aarrevalkeat. Te ette saa niitä
kiinni! Ja vihdoin... kauhu pakahduttua teidän mustan sydämenne.
'Vuoret, langetkaa meidän päällemme!' huutaa paha omatuntonne
huutamalla julki.

MIRJA (tukahtuneessa raivossa). Isä, estä hänet... kuuletko!

SALIN (tyttärelleen; hätääntyneenä). Mi-mi-miksi sinä et to-to-todista,
vaan...?

NIILO (Salinille; iskevästi). Miksi te ette lyötä minulta hampaita
suusta päästäksenne totuuksista? Siksi, että olette pelkuri. Ja
tuo nainen tuossa... teidän tyttärenne, on tietenkin isänsä lajia.
Hän pelkää. Hänhän pelkäsi yksin meidänkin, aktivistien, vapisevan
pelosta. Kuulkaa siis viimeinenkin kirjain tunnustuksestani — oikea
majesteettirikos!

MIRJA (totisessa hädässä, kiihkeästi). Jos ette välitä muista,
säästäkää itseänne, Niilo!

NIILO (Kirjurille; käskevästi). Sinä lurjus, kirjoita! Kuukaudessa tai
kahdessa on saapa surmansa Nikolai Ivanovitsh Bobrikoff...

MIRJA (rukoilevasti). Älkää jatkako...

NIILO (rautaisen tyyneesti). Sen tekee minua onnellisempi mies tai
_minä_, jos ette passita minua kyllin nopsaan Tomskiin, Jeniseille,
Amurinmaahan tai — hirteen.

MIRJA (lähestyen; rakastuneen naisen särkevässä hädässä). Jos olet
koskaan minua rakastanut, Niilo, niin...?

NIILO (työntää jäätävän kylmästi Mirjan syrjään). Pysykää loitolla
minusta, hyvin loitolla. (Salinille.) Niin, tämä kai riittää
matkapassiksi, herra komisarjus?

SALIN (yrittää nousta pöytää vasten; kärsimättömänä). Mu-mu-mutta...

MIRJA (isälleen; painaen hänet takaisin istumaan). Hän hourailee, isä!
Näethän sen...


XVIII KOHTAUS

(Alkaa kuulua melua ulkoa.)

OLLI (ulkoa; kiukkuisena). Päästäkää minut, senkin...! Älkää lyökö...
takaapäin! (Työntyy sisään riuhtaistuaan itsensä irti oven taakse
seuranneen poliisimiehen käsistä; ovelta pihalle päin; poikamaisen
raivostuneena.) Saakurin pollarit! (Kääntyen tupaan; pidellen
takaraivoaan kaksin käsin; jupisten synkkänä.) Takaapäin mukiloivat...
(Niilolle.) Pirskalettakos tämä tällainen? (Salinille ja muille.) Ja
luuletteko te, piskit ja piiskurit, että tämä poika jättää kaverinsa,
kuskatkaa vaikka...

NIILO (keskeyttäen, jyrkästi). Suu tukkoon poika! (Salinille.) Tämä
koululainen ei tietenkään tiedä mitään äskeisistä aikeistani, eivätkä
muutkaan täällä — satulamaakari Hampus tai hänen vaimonsa.

HAMPUS (nousten; osoittaen Niiloa; jyrkkänä). Tuo mies valehtelee joka
sanan alusta loppuun. Suunnitelma on tosin olemassa, mutta se on minun
ja minä sen aioin panna toteen.

NIILO (kiukustuneena). Hiljaa, vanha rahjus!

HAMPUS (järkkymättömän todistelevasti). Minun on tuo kielletty lehti.
Minä olen tehnyt tämän kamppauskojeen, kuten mänttihihnat ja patongit
viime kevääksi, ja tällä, jumal’avita, tällä suutarinveitsellä
minun piti ottaa mittaa Hjelmin roiston selkänahasta, ja tuolla
revolverilla...

NIILO (vaimennetuin äänin; käskevästi). Vaiti, sanon minä. (Yksin
Hampukselle.) Sinä tiedät millä oikeudella käsken.

SALIN (ärjähtäen). Kumman on revolveri? (Mirjalle.) Anna se tänne!
Kumman? sanon minä.

MIRJA (yllättävästi; koko olemuksessa rakkaus Niiloa kohtaan). Se
on minun! (Kaikkien ällistyessä; hakien selitystä.) Niin, otin sen
varoilta, suojakseni.

SALIN Mi-mi-mistä?

MIRJA (epävarmasti). Sinun... laatikostasi.

SALIN (on kahmaissut aseen tyttärensä kädestä; sitä katsottuaan). Eihän
tä-tä-tämä... (Täysin ällistyneenä.) Mitäs si-si-sinä, Mirja...?

MIRJA (yrittää kiihkeästi pelastaa Niiloa). Ettekö näe, että
häntä ajaa mielenvikainen halu päästä marttyyriksi? (Nopeasti,
todistelevasti.) Koko yritys oli pelkkää koninleikkiä tai... keltanokan
mustasukkaisuutta! Hän luulotteli näet... ajatelkaas, ihan todella —
rakastuneensa minuun. Ja hänen piti antaa vain poikamainen löylytys
kapteeni Hjelmille. Tuolla kojeella piti uhri kampata niin ja sitten...
kai vähän käytellä patukkaa.

NIILO (halveksien). Jos luulette, että tuolla lievittelyllänne voitte
pestä itsenne puhtaaksi ryssänhajusta, niin... erehdytte pahasti.

MIRJA (jatkaa omaa todisteillaan). Muistathan, isä, että me olimme
toisiimme rakastuneita jo kouluaikoina, mutta minä... huikentelevaisena
kai, annoin kapteeni Hjelmin itseäni liehitellä ja...

NIILO (jyrkästi). Turha jatkaa! (Surumielisenä, synkästi.) Sitä saastaa
ei pestä kuitenkaan missään muualla kuin (osoittaen vasempaan akkunaan
päin,) tuolla... Mykänsalmen jääsulassa.

MIRJA (läheisesti; kuin nöyrtyen tuomioon). Olet oikeassa, Niilo
Markkula. (Muille; päättävästi.) Mutta tämän enempää en suostu
todistamaan mihinkään teidän protokolleihinne, se tietäkää.

SALIN (unohtaen itsensä; hätääntyneenä ja ärtyneenä; tyttärelleen).
Mutta e-e-etkö sinä ymmärrä, että eihän tästä tä-tä-tällä tavalla tule
sen enempää kuin ka-ka-karkoitus tai...?

MIRJA (melkein riemuitsevasti). Ymmärrän. Ja siksipä juuri! (Tuskalla.)
Suru sydäntautisen äitimme vuoksi, hätä viiden sisarukseni kohtalosta,
sinun sortuessasi yhä syvemmälle lokaan, sai minut siihen, missä nyt
olen, mutta... tämän syvemmälle en enää aio painua, sillä... (Katsoo
rakastuneesti Niiloon.)

NIILO Mikään ei oikeuta pettämään isänmaan asiaa!

MIRJA (tyynenä; kirkastuvana). Tiedän sen. En pyydä armoa, Niilo
Markkula.

SALIN Tä-tä-tämä on hy-hy-hysteriaa. Vi-vi-viekää nuo — tuo poika,
ylioppilas ja satulamaakari... ka-ka-kamarille.

POLIISI (tarttuu Niilo Markkulan käsivarteen).

HAMPUS (ottaa seinältä lakin; valmistuen lähtemään).

OLLI (reimasti). Vsjoo prashloo, sano' ryssä!

NIILO (työntää Poliisin syrjään; Mirjalle; surumielisen vakavasti).
Ymmärsin sinut, Mirja parka, väärin ja oikein. Nyt saatan vain surra
sitä, että meidän välillämme on railo, jonka yli ei mikään jalka voi
astua. Tämän kaiken jälkeen ei voi olla enää jäljellä sen enempää
kuin... sääli — tuo ihmissydämen kaukainen hyvästijättö, tuo...
kerjurin ropo.

MIRJA (lähestyen; hellästi). Älä sääli minua, Niilo Markkula. Minkä
teen, sen ilolla teen. Tiesin vain liian myöhään... sinua rakastaneeni
aina... kelkkamäestämme saakka.

NIILO (ylevässä murheessa). Ehkäpä, ehkäpä... Nyt on minulla vain
yksi näky... (Kaikille.) Tuo kolmipäinen peto: Bobrikoff, Plehwe ja
Kuropatkin, joka jäytää Suomen kansaa kantapäästä sydämeen saakka!
Eikä se haihdu minun silmistäni, ennenkuin saan kylki kyljessä marssia
veljieni kanssa veristyviä hankia pitkin, kerran... vapautemme
teräksisessä aamussa! Hyvästi, Mirja. (Poistuu _Poliisin_ ja _Ollin_
seuraamana ulos.)

MIRJA (pää syvässä kumarassa). Hyvästi...


XIX KOHTAUS

(_Ruusa_ on tullut kamarista, seisahtunut ovenpieleen...)

RUUSA (lähestyen Hampusta; hiljaisessa hädässä). Mihin ne aikovat
teitä...?

HAMPUS (silittäen Ruusan hiuksia kömpelösti; rohkaisevasti). Mitäpäs
nuo tuollaiset! Kaipa... parin viikon kisällireisulle.

RUUSA. Mutta minä kun en sinua jätä! Milläs sinä, ukko parka, minua
ilman ees osaat naamasi pestä ja...

HAMPUS (jyrkästi). Sinä jäät tänne ja... (viittaa Mirjaan) hoitelet
tuota naista. Tulen parissa päivässä. (Poistuu ulos jäljessään
_Kirjuri_ salkkuineen.)

SALIN (tyttärelleen; hammasta purevassa kiukussa). Rekeen siitä!

MIRJA. Jään tänne. Mene.

SALIN (hermostuneessa kiukussa). Sinun täytyy lähteä ja sinun täytyy
to-to-todistaa... noita lu-lu-lurjuksia vastaan!

MIRJA (puoliksi itsekseen, puoliksi-isälleen; toivottomassa haaveessa).
Etkö nähnyt hänen huuliensa halveksivaa, ylpeää hymyä, hänen silmiensä
läpitunkevaa katsetta... uhratessaan itsensä omalle aatteelleen?
Hänen kätensä, käsivartensa olivat valmiit kuristamaan minut...
sivumennen kuin tielle sattuneen saastaisen elukan, ja silloin — hän
oli yht'äkkiä minulle... ihmeellinen sankari! (Molemmille, Ruusalle
ja isälleen; parahtaen tuskasta.) Ooh, ettekö ymmärrä, että meidänkin,
naisten, täytyy ensin herätä, ennenkuin kykenemme edes uskomaan...
rakkauteen!

SALIN (vapisevassa hädässä). Sa-sa-sanon vieläkin, että sa-sa-sairaan
äitisi ja sisartesi vu-vu-vuoksihan me, tuota...

MIRJA. Äitimme sydämen mursit häpeällä, sisareni näivetit pelolla ja
nälällä. Nyt sait minutkin... (katkerasti) viimeiseen ansaan. Eikö jo
riitä? Mene!

SALIN (kuin pelastaen itsensä pälkäästä). No, ka, ku-ku-kun ei, niin
ei, sinä kovakorvainen tytär! (Painuu hätäisesti ovelle; täältä vielä,
aikoen jotakin sanoa, ojentaa kättään.)

MIRJA (raskaasti; kuin vapauttaen itsensä saastaisesta hengestä). Mene,
etten sinua näkisi iankaikkisesta iankaikkiseen...

SALIN (on kadonnut jo edellisen repliikin alussa ovesta; kuuluu ulkoa
setolkkaruplien ääni hevosen lähtiessä liikkeelle; soitto loittonee).

RUUSA (sulkee oven).

MIRJA (hitaasti; ajatuksissaan). Älkää sulkeko ovea, Ruusa-muori.
Minäkin tästä... lähden.

RUUSA (epäillen; pelokkaissa aavistuksissa). Mihinkäs se... Mirja neiti?

MIRJA (aivankuin havahtuen). Niin... minäkö? Kotiin päin... tietenkin
kotiin. Hyvästi! (Siirtyy, ottamatta takkia ylleen, hitaasti ovelle;
siitä ulos; työntäen oven jäljessään hitaasti kiinni.)

RUUSA (jää kummastellen katsomaan hänen jälkeensä; huomaa Mirjan
päällystakin jääneen penkille; ottaen sen käsivarrelleen). Mitenkäs
se nyt nuttunsa siihen? (Pysähtyy ymmällään; pudottaa takin maahan,
juoksee vasemmalle akkunaan; palaa; kauhuissaan.) No, mutta —
rantaanhan se? (Näyttää äkkiä käsittävän kaiken.) Herra nähköön ja
hyvästi varjelkoon... (Juoksee ovelle; työntää sen rävähtäen auki;
huutaen jo ovelta.) Palatkaa, Mirja-neiti...! (Katoaa ulos; yhä
jatkaen.) Palatkaa, palatkaa! (Yhä kauempaa kuuluen.) Takaisin! Mirja,
Mirja! (Äänessä kaukaista toivoa.) Palatkaa, palatkaa!

_Väliverho_.



