Larin-Kyöstin 'Kruunun-perämies' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3790. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen, Johanna Kankaanpaa ja Projekti Lönnrot.




KRUUNUN-PERÄMIES

Saaristolaiskertomuksia


Kirj.

LARIN-KYÖSTI





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1926.




SISÄLLYS:

Kruunun-perämies
Jouna ja Asseri
Antsetä ja harmaahylje
Kiduttajat
Salakuljettajat
Ajoverkoilla
Suvinen saarimuisto
Oinaansarven säveliä




KRUUNUN-PERÄMIES


Siinä Kummelniemen keskikohdalla, vastapäätä Suurviirin meri-ulkosaaren
aallonmurtajaa, seisoi ennen vanhaan aikaan punaisista tiilistä
rakettu, kaksikerroksinen kivirakennus, jonka yhtä merenpuoleista
seinää pitkin kulki viistoon leveä halkeama kuin verinen naarmu pitkin
otsaa. Rakennuksen näössä oli jotakin surullisen synkkää. Kuin musta
laastari silmällä tuijotti sokea, musta ikkuna yön pimeyteen. Mutta
tuli tuikki siihen aikaan yöllä yläkerran kulmakamarista ollen usein
merenmerkkinäkin tutuille merenkävijöille ja salakuljettajille. Siellä
yliskamarissaan istui silloin Julius, Sam Johnson, kruunun-perämies
ja saaren järjestysmies, tai repsi, kuten kansa häntä nimitti.
Tällaisia, jonkinlaisia siltavoudin valtuuksilla varustettuja
virkamiehiä sanottiin siihen aikaan pitkin Suomenlahden ulkosaaria
kruunun-perämiehiksi. Se nimitys on kadonnut kuten entinen, hurja
sissielämä seikkailuineen, kadonnut kuten tiilirakennuskin, josta vain
kivijalka törröttää horsman ja maksaheinän sekä hiiltyneiden hirsien
alta.

Julius Sam Johnson tai Djonson, kuten hän amerikkalaiseen tapaan
lausui nimensä nousuhumalassa ollessaan, mongersi käheällä
kurkkuäänellään jotakin saksan-ruotsin-englanninkielen sekaista
»skandinaaviskaansa», yleismaailmallista merimieskieltä. Sam Johnson
oli isokokoinen, paksu, jättiläismäinen, rosonaamainen, karskin
näköinen miehenrumilas. Mutta suuresta, pörröisen pyöreästä päästä
tirkisti kaksi pientä, veitikkamaista, hylkeenruskeata silmää pitkien,
piikkeinä heiluvien hyljeviiksien yltä. Ja leveätä kuunaamaa halkaisi
komonenä, sinipunertava kuin laivanmastolyhty ankkurissa ollessaan,
oikea sellainen kolmen korpin lepopuu. Sitä nenää täytyi kiertää
ja kaartaa tiilirakennuksen ohi kulkiessa, veistelivät kalastajat,
kun Sam Johnson kyseli, mikseivät taloon poikenneet. Mutta se nenä
oli tarkkavainuinen kuin hylkeen. Sillä hänellä oli ihmeellinen
hengenhaistajakyky saada selville, milloin salakuljettajat palasivat
öisin yöttöretkiltään Viron Portkundaasta tai Saksan Meemelistä.
Silloin hän kolmesta kookkaasta laivarengistään lähetti vahvimman
vaatimaan ruukun Riianpalsamia tai kannun Spanskan malagaa, verona
lastista, jonka yöttömies oli liivaan, lentohiekkaan tai aittansa
nurkkaan hylkeennahkojen tai silakkatynnyrien joukkoon piilottanut.
Oikeastaan hänen velvollisuutenansa olisi ollut ilmiantaa löytö, mutta
hän ummisti silmänsä, sillä hän vihasi virkaveljiään tullinuukkareita,
tullihuntteja, pahuksen puplikaaneja. Niitä hän ei voinut sietää.

Hänellä oli hidaskulkuinen alus lahdessa ankkuroimassa. Pilan
vuoksi hän joskus sillä kansimiehineen purjehti pitkin ulkoluotoja
ulottaen retkensä kauas Tytärsaarelle, Seiskarillekin ja ajeli takaa
hyrskyjen kanssa kamppailevia salakuljettajia, kun nämä rahtasivat
silkkipakkoja, kahvi- ja sokerilastejaan. Ammuskeli ilmaan pienellä
kansitykillään. Mutta lopulta hän jätti salakuljettajat rauhaan.
Partaansa naurellen ja viiksiään väännellen sekä heille nyrkkiä
puiden hän käänsi myötätuuleen ja oli heitä kotirannassa kajuutassaan
odottamassa. Rengit ottivat vastaan hänelle tulevan veron, ja sillä oli
kaikki vaivat kuitattu. Hän ajatteli, että mitäpä se köyhä kalastaja
ansaitsi kehnoilla verkoillaan. Usein hailien hinta oli niin huonossa
huudossa, ettei mannerkaupungin Stuckmannin kauppahuone niitä huolinut
edes lannaksikaan, vaan käski kauppias heittää hailit tuhlipellolle.
Pietariin niitä mätiä silakoita sitte kuljetettiin, mutta sinne oli
vesitie pitempi ja vaivaloisempi. Täytyihän köyhän kalastajan elää!
Eipähän hylkeenpyynnilläkään suuren suuria ansainnut. Kädestä suuhun,
se oli se ainainen huutavan ääni yksinäisellä meren saarella.

Niin, yksinäinen se saari oli. Jotain iloa köyhälläkin piti olla.
Antoipahan nyt kalastajaeukkojen koristella itseään sunnuntaisin
kirkonmäellä salaatuoduilla kukallisilla silkkiliinoilla sekä
meriukkojen pröystäillä syöskumipiipuilla ja ankkurikelloillaan.
Piippu, vaimo ja hyljepyssy ne olivat saarelaisen ainoita huvituksia.
Ei niitä saanut koskaan lainata. Sillä jos ne saikin takaisin, niin ne
olivat pilaantuneita. Niin veisteli Sam Johnson kirkkovenerannassa.
Ja lisäksi rommi makea ja mieltä nostava, syksyisin, kun kalastajien
öljykangashousut mereltä tullen jäässä kihisten kalisivat. Eipäs
se pieni ryyppy silloin pahaa tehnyt! Sitä mieltä oli Julius Sam
Johnsonkin. Hän ryyppäsi itsekin, ryyppäsi kuin virtahepo, kulahutti
poskeensa horjumatta puoli kannua. Alkoi ryypätä siitä hetkestä asti,
jolloin hänen rakas vaimonsa Eulaalia hukkui matkalla Loviisaan
hankkiessaan talvirehuja heidän ainoalle lehmälleen. Sitä ennen oli Sam
Johnson vallan toinen mies, sillä vaimo osasi pitää häntä kohtuudessa.
Siihen aikaan oli iso, haaksirikkoutuneesta norjalaisesta laivasta
maihin ajelehtinut sekä kivirakennukseen kuljetettu vaatekaappi
ollut hyvässä järjestyksessä, lakanat, pöytäpeitteet ja pyheliinat
kauniina kasoina, paidat ja sukat olivat ehjiä, hänen pyhäpukunsa aina
putsattu ja puhdas. Hopeakalut, vaskiset pannut ja kattilat kiiltävinä
keittiön seinähyllyillä. Olipa ollut ilo katsella sitä hohtoa ja
kauneutta kodissa, mutta nyt oli kaikki toisin. Hämähäkinseittiä ja
tomua olivat seinät ja nurkat täynnä, nahkainen sohva aina pölyinen,
jolla Sam kuorsaili juominkiensa jälkeen. Onnettomuus oli sillä
kuohuttavalla kuolinhetkellä taloon tullut. Sillä Sam oli rakastanut
suurella merimiehen lapsensydämellään vaimoaan, joka hoiteli häntä kuin
jättiläislasta.

Sam olikin oikea jättiläinen ja laajalti tunnettu suurista
ruumiinvoimistaan. Hän saattoi yksin kiskoa maalle ison haapion sekä
taittoi pienen ankkurinsiiven paljaalla kämmenen kouristuksellaan.

       *       *       *       *       *

Sam Johnson heräsi siihen, että männynkävyt komahtaen putosivat lähellä
olevista mäntypuista, pompahtaen peltikattoon. Hän nousi vuoteeltaan,
vyörytti koko ruhonsa sängynlaidalle, kolkutti isolla rautapuntilla
lattiaan. Sieltä kuului nuoren naisen kimakka ääni, johon sekoittui
vanhemman vaimohenkilön matalampi mumina. Puntin kolina kajahti pitkin
kiviseiniä. Pian lipsattivat pienet nahkatohvelit vasten kiviportaita.
Huoneeseen astui noin kahdenkymmenen korvissa oleva tytön huipukka.
Oven edessä murahti pörröinen, harmaankirjava hyljekoira Pyry. Sekin
oli väkevä kuten sen isäntäkin, jaksoi kaksi tuntia tapella kahdeksan
koiran kanssa. Niin ainakin kruunun-perämies väitti. Koiran isäntä oli
tunnettu suurvalehtelija, hän osasi syöttää pajuköyttä, jaaritteli
vanhoja, meheviä merimiesjuttujaan. Niiden seikkailuissa hän itse
tavallisesti oli pääsankarina. — Koiraa kaartaen toi nyt Pirkko, nuori
emännöitsijä, kahvipannun kuppeineen pöydälle. Sam katsahti häneen ja
murisi:

— Olit taas tanssissa!

— Niin, miksen tanssisi, olenhan vielä nuori. Enhän minä voi täällä
nunnanakaan istua!

— Kuka käskee istumaan, en sinulta tanssia kiellä, olenhan itsekin
nuorena ulkomaan satamissa pyöritellyt kreolittaria, havailaisia
neekerityttöjä, mehevän mustia... siihen aikaan kun olin Kongossa,
pippurirannikolla.

— Siinä näet, senkin eppu! Tanssi se on mälvää.

— Eppu, mälvä, kylläpä sinä mongerrat sitä rantalaitakaupungin
siansaksaasi. Mistä olet oppinutkin!

— Mistä sinä olet oppinut juomaan kuin kiiliäinen! Eilen saunassa joit
taas sen Kundulan Appeloonin kanssa, mokoman viinasissin.

— Yhtä hyvä se on Appelooni kuin joku muukin, ei ole ryssä eikä
kostjumalan kauppias, se mies on meriä seilaillut kuten minäkin ja se
poika osaa nauraa, kun minä juttelen.

— Nauraa mieliksesi.

— Niin taidat tehdä sinäkin.

— Olen sellainen kuin luotu olen, toisinaan en mahdu itseeni.

— Sinä aina vain ärsytät minua. Kaksi asiaa olen sinulle muistuttanut:
älä katsahda liikaa toiseen mieheen ja ole rehellinen.

— Häpeä, lumppuri, varjoas! Rehellinen, rehellinen, sitä sinä aina
jankutat, päissäsi kun et muista mitään. Sinulla oli vaimosi kuoleman
jälkeen useita emäntäpiikoja, mutta kukaan ei täällä pysynyt sinun
hurjan luontosi ja juomahalusi takia. Lakanoita ja muita kapistuksia
lie kadonnut jo ennen minun taloon tuloani.

— Taitaa olla niinkin, no se sikseen. Saisit sentään paremmin hoitaa
taloutta. Neuloisit nyt edes napin paitaani, ja täällä on nurkat ja
kaapit tomua täynnä.

Pirkko kivahti: — Mikä siivo täällä olikaan tänne tullessani! — Hän
kaivoi piirongin laatikosta neulan ja lankaa ja kiinnitti napin
kruunun-perämiehen kotikutoiseen merimiesvillaröijyyn. Johnson
näet halveksi virkamiespukua ja käytti kalastajien vaatepartta.
Perämies tunsi lähellään nuoren vartalon lämmön, tunsi suuressa
yksitoikkoisessa yksinäisyydessään jonkinlaista lapsellista lohdutusta,
johon aina sekoittui hiukan karua epäluuloa. Liekutellen punoi Pirkko
pienet käsivartensa perämiehen kaulaan ja makeili hunajaisella
teko-äänellä: Kuulehan, rakas merikarhuni, annathan minulle uuden
tanssisilkkiläningin. Luotsin vanhimmalla tyttärellä on paljon parempi,
ja minä saan melkein hävetä. Ja kuule, käädyt ja korvarenkaat sinä
ostat minulle Virosta, kun seprain juhlilla käydään.

— No saamas pitää, Sam sanoi hiukan heltyneenä, mutta sinä et saa niin
paljon tanssia sen Pikkuviirin majakan ryssäläisen siknalistin kanssa.

— Mitä sinä nyt hullujasi, eihän siinä tanssissa taikaa ole, keimaili
Pirkko. — Tanssithan itsekin nuorena.

— Hehhee, kuin karhu köydessä. No niin, tulehan sitte illalla... vaikka
saisit sinä asua täällä ylhäälläkin.

— En minä, kun sinä juot. Kuinka minä täällä voisin nukkua, kun sinä
räyhäät ja remuat kannukaveriesi kanssa. Minä en kärsi sitä Kundulan
Appeloonia, salakuljettaja se on, trokari mikä lie. Panettelee minua.

— Älä hiidessä hiisku tästä, suu poikki! Ja sano nyt, että tätisi Erika
tulee minua iltapäivällä hieromaan.

— Kyllä sanon! — Pirkko pyörähti huoneesta ikäänkuin helpotuksesta.

Tyyntyneenä kuunteli perämies pienten tohvelien liksutusta vasten
kiviportaita ja huokasi.

Hän vetäisi nyt pitkät pieksut jalkoihinsa ja kiinnitti ne »siteillä»,
punavalkearuutuisilla sidenauhoilla polvien alta solmuun. Sitte kulki
hän kaapille, kulahutti jotain hollantilaista juomaa poskeensa. Istahti
virkapöytänsä ääreen, katseli merta yli niemenkärjen, jossa oli
pienellä viheriäisellä lipulla varustettu pieni ruutikellari. Niin,
ne pahuksen kasaveikat olivat leikkineet sillä vanhalla ruostuneella
kalliotykillä, olivat sen täyttäneet kivillä ja dynamiitilla. Siitä
oli tehty ilmoitus. Tavallisesti kruunun-perämies teetti pöytäkirjansa
ja kirkkokuulutuksensa lukkarin pojalla, joka oli käynyt pari vuotta
Porvoon kimnaasia. Tällä kertaa hän alkoi itse kömpelöllä, isolla,
karvaisella kädellään kirjoittaa seuraavaa hullunkurista kuulutusta:

»Liki Kummelniemen kivipytinkiä on Kruutia Rantapuotissa ja paikka
on merkittynä viheriäisellä lakulla ja muistutetaan tämän kautta ja
ohessa, ettei kukaan tulis tulella, piipulla tai muilla vaarallisilla
vehkeillä sinnepäin, sillä hän saa silloin itse vastaa oman
puolestansa, jos vahingon siitä tapahtuis.»

Hän jatkoi nyt toista kuulutusta:

»Koska yksi osa tämän saaren kansasta on tullut semmoiselle pahalle
tavalle, että ne ilman mitään asiaa yökausina juoksevat minun luo
eikä anna minulle yörauhaa sabatina ja muina pyhäpäivinä, en ruve
minkäänlaiseen virkatoimitukseen vaan potkasen pihalle asianomaset.»
Hän raapi pois sanan potkasen ja jäi miettimään.

Rappusista näet kuului kolinaa. Hiukan hoippuen astui sisään
iso saarelaispoika hiukan hämillään, suutaan pyyhkien, silmissä
veitikkamainen ilme.

— Jaahah, pyhi jalkasi ja suusi ja astu lähemmäksi, senkin jumalaton
junkkari ja sabatinpäivän rikkoja! Etkö sinä, senkin riiviö, tiedä,
ettei minua saa sunnuntaina vaivata. Sun saksan sapeli ja tuhannen
tultatuiskivaa mörssäriä. Perskuta! Istu! — Miksi sinä ja sinun
kumppanisi ovat räjähyttäneet tykin palasiksi, niin että kyläkunnan
ruutuja on mennyt rikki ja puunoksia taittunut pappilan puutarhasta!

— Enhän minä, enhän minä, väitteli iso, roteva nuorukainen.

— Kyllä sinä, kyllä sinä, tunnusta vain pois. Pane sormi pöydälle ja
muista valas!

— En minä ole räjähyttänyt tykkiä, olin juuri siihen aikaan, kun
kruunun-perämiehen renki kävi Kundulan Appelloonin aitassa viinaa
noutamassa — niin hik, hik, minä olin silloin rantauunissa haileja
savustamassa.

— Älä valehtele, senkin sekuli ja saunaveden loppu! Ja sinä soperrat
kuin ryygeniläinen kippari. Taidat olla juovuksissa, porsas!

— Por-porsas, sammalteli mies. — On hauska nähdä herra
kruunun-perämiestä juovuksissa.

— Mitä, huuti helkutissa, mitä sinä mies oikein meinaat.

Mies alkoi taas: On oikein hauska nähdä herra kruunun-perämiestä
juovuksissa.

— Häh, — mitä! Olenko minä juovuksissa? Vastaappas sanoistasi. Minä
haastan sinut Mokran välikäräjille kunnianloukkauksesta. Sanoppas vielä
kerran sama syyte, niin minä, jukoliste, teen sinusta linnunluita ja
munavoimoskaa.

Mies jatkoi: On oikein hauska nähdä, herra maistraatti, saaren kuningas
ja herra, her, herra kruunun-perämiestä juovuksissa.

— Vai vielä vatkutat. Haenko pampun nurkasta. Mutta kyllä minä
muutenkin sinulle näytän, mistä Taavetti oltta osti.

Perämies iski rautapuntilla lattiaan, sitte hän nosti pitkän miehen
koikaleen ilmaan ja piteli häntä käsivarttensa varassa ylhäällä päänsä
päällä.

Mies sätki säärillään.

— Sanoppas vielä kerta!

— Hyvä herra kruunun-perämies, valitti mies. Minä vain silleen
meinasin, että minun on hauska nähdä kruunun-perämiestä — juovuksissa
kun olen.

— Hahhaa, rähähti perämies ja nauroi niin, että iso vatsa hyllyi. Hän
laski miehen lattialle.

— Oletpa sinä aika veussu ja koiransilmä. No olinhan sitä minäkin meriä
selaillessani toisinaan tuusan mullikkana. Se sutkaus maksoi sinun
selkänahkasi ja sakotkin. No mene, senkin sittiäinen, äläkä tee toiste
kolttosia!

Nyt astui pahin kylän juoru-akka huoneeseen. Niiaten hän palkkion
toivossa tuli ilmiantamaan: Minä vain että rannassa on virolainen
perunajaala, mutta epäilen että tuhlien alle on kätketty jotain, sillä
koko ruuma löyhkää pirtulle.

— Vai niin, sanoi Johnson nyt varovasti. — Sano, että tulen kun
olen syönyt. Akka meni, mutta Sam viivytteli niin kauan, että jaala
ehti sanan saatuaan lähteä merille. Sam viuhtoi sille ikkunasta
alushousuillaan ja vihelteli. Sellainen oli Julius Sam Johnson.

Sam oli taas hyvällä tuulella. Kuin laiva raskaassa lastissa hän
paineli nyt pihalle, soudatti haapiolla itsensä aallonmurtajalle.
Asteli pyylevänä lakki takaraivolla, paksut ankkurivitjat pöhömahalla,
kädet housujen taskuissa, pitkin saaren mäkikujia, joiden varrella
könöttivät pienet kalastajatuvat kuin haahkanpesät pienine pihoineen,
joissa kasvoi kirsikka- ja omenapuitakin. Pienien verkkoaitauksien
takana heloittivat heinäkuun heleydessään pienet merirautamot
ja koirankaalikukkaset ja aittojen seinämiä ryömivät jo krassit
ja köynnöskasvit. Sam poikkesi puhuttelemaan kalastajavaimoja,
taputteli vanhoja vaareja, nipisteli nuoria tyttöjä leuasta ja
kutitti kujeellisesti kellonperillään pienten kehdossa keikkuvien
pojanpaapattien poskia. Kaikkialla kuului hänen remakka, leveä
naurunsa, kaikkialla hän oli tervetullut. Mutta tappelupukarit ja
kotiutuneet, villit merimiehet pysyivät loitolla, sillä he tunsivat
hänen moukarinkokoisen nyrkkinsä voiman. Monet hyljekoirat seurasivat
hänen kintereillään, hän heitteli niille leivänpalasia. Pyry haukahteli
kopissaan salmen toisella puolella, ja pian yhtyivät haukuntaan saaren
muutkin koirat. Sam suuntasi nyt askeleensa kujaa pitkin rantaan. Kujan
päässä siinti pala merta ja kaukana hohti kolmimastoinen, valkoinen
purjelaiva. Satayksitoista ja purjeet kuin avonainen virsikirja ja
aasillaan, kuten Sam kuvaili.

Rannalla seisoivat muutamat kalastajat kuin pingviinit takaräpylöillään
ja pitivät n.s. »rantakäräjiä». Kalastajat näet toisinaan istuen kukin
omalla käräjäkivellään muodostivat omassa keskuudessaan jonkinlaisen
tuomioistuimen. Näillä käräjillä ratkaistiin heidän keskinäiset
riitansa rantaoikeudesta, silakanhinnoista, merihylkyesineiden
omistuksesta sekä niihin merkityistä puumerkeistä. Rikoksena pidettiin,
jos ken otti toisen merkitsemän lankunpätkän. Usein kävi riita oikein
äänekkääksi, harvoin se jätettiin maallisen oikeuden ratkaistavaksi,
aniharvoin tapahtui saaressa varkauksia, sillä minneppä se varas
saaresta pääsee, arveltiin. Siksi tupien ja aittojen ovet öisin
olivat lukitsematta. Ainoastaan Pirkko oli varustanut vahvoilla
hakasilla kivirakennuksen alakerran oven. Hän pelkäsi muka ryssäläisiä
rantapatterisotilaita. Niin menetellen hän kavalaan sydämeensä kätki
omat salaiset tarkoituksensa.

Pirkko oli tullut taloon mantereelta kaukaa jostakin Savosta. Erika
täti oli hänet toimittanut hieroessaan Sam Johnsonin luuvaloisia
jalkoja, sen jälkeen kun Samin kolmas emäntäpiika oli livistänyt
tiehensä erään koivistolaisen rantakipparin mukana. Pirkko oli
pienenläntä, kiukkuinen ja kateellinen piian juippi. Hän oli jossakin
suhteessa sievä, mutta teerenpilkut rumensivat kasvoja, ja hän käytti
niitä poistaakseen kaikenlaisia voiteita. Hän peilasi itseään pitkin
päivää ison kuvastimen edessä, peilin pöydällä oli kaikenlaisia
rusetteja, porsliinikoiria, paperiperhosia, hajuvesipulloja ja
rasvapurkkeja. Silmät välttelivät ja niissä oli sivusta katsoen
itsekäs, ilkeäsävyinen, harmaan vihreänvipevä välke. Vihan syttyessä
saattoi se leiskua aivan saatanallisesti. Hän oli jo nuoresta pitäen
ollut yökengässä nurkkatansseissa, oli asunut jonkun sukulaistädin
luona, isä oli hänet hänen kesyttömän luonteensa takia jo aikoja
sitte hylännyt. Ei häneen pystynyt isän nuhteet, ei vitsat eivätkä
remmitkään. Lyö vaan, minä en kiusallakaan huuda! Oli jo lapsena
oppinut näpistelemään ja veikeilemään hulttiomaisille poikaviikareille.
Niiltä hän oli oppinut kiroilemistaidonkin. Katovuosina oli hän myynyt
maalaistätinsä leipiä saadakseen makeisia. Sellainen oli Johnsonin
emäntäpiika.

Pirkko oli tullut saarelle puettuna kurjiin vaatteisiin. Nyt hän oli
pöyhistynyt, halveksi »sillinhirttäjiä», »rantaraasulia», kalastajia,
kävi kiiltokengissä, kaupunkilaishattu päässä ja välähytteli kuin
kiusaksi saaren tytöille pikkusormen sinikivistä akvamariinisormustaan.
Kaikki saaressa jo tiesivät, että hän oli Samin salainen vihkimätön
vaimo. Monet kuten Kundulan Appellooni varoittivat perämiestä. Mutta
Sam oli kuin sokea, sanoi parjauksia akkojen loruksi. »Enhän minä voi
naista lyödä, mutta kyllä minä miehisen miehen nujerran.» Niin hän
kehaisi Appelloonille, kun tämä kehoitti kurittamaan.

Alakerrassa Pirkko ja Erika-täti valmistivat aamiaista. Pirkko keitti
Erikalle erikoiskahvit. »Katsos, itse minä juon paraat kahvit», virkkoi
Pirkko, »sille jääkarhulle minä syötän vesimaitoja ja vanhoja korppuja.
Piru paikatkoon sen rumilaan vanhoja pikipöksyjä. Tässä, täti, on
sinulle kahvipussi, hierothan sitte kinttujani, palellutin ne kerran
talvitansseissa siellä maalla.»

— Ole varovainen, perämies voi vielä huomata, supatti viekas Erika.

— Mitäpäs se huomaisi. Uskoohan se omiakin merimiesjuttujaan, niin
mikseipäs minunkin valeitani. Kyllä minä sen pimittää osaan, se kun on
niin ahne naiselle ja viinalle. Silloin se uskoo vaikka mitä.

— Mutta se majakan Saska hiiviskelee täällä nurkissa liian usein. Jos
karhu huomaa...

— Kyllä minä sen niin viisaasti olen järjestänyt, naurahti Pirkko ja
vilkuili levottomana Itäkorkian majakalle, joka pikkuluostarin tavoin
seisoi korkealla vuorikalliolla.

— Saska asettaa katajapensaalle punaisen paidan, ja siitä minä tiedän,
että Saska tulee. — Minä taas vedän rullakartiinit alas, siitä sen
Saska ymmärtää, sillä Saskalla on kiikari. Se on metka poika se
Saska, kyllä se ryssä sentään rakastaa osaa! Menen kai sen kanssa
naimisiin. Mutta jos se liiaksi tsiikaa luotsintytärtä, niin minä
lähden Amerikkaan ja nain rikkaan varmarin. Mutta kyllä minä sen karhun
ensin kynin. Minulla on nyt väärä avain, jolla pääsen sen piirongin
laatikkoihin.

— Voi, voi sinuas, ettes vain minuakin saata onnettomuuteen, kadun
kun näihin rottosiin rupesinkaan. No niin, oli miten oli, hamekankaan
saat minulle ostaa, se vanha hame on jo repaleinen, kun saa sen
lehmän perässä iltakaudet vuoren rotkoissa koluta. Ei löydä Prinsessa
tarpeeksi jäkälää lähivuorilta, eksyy vaivainen ja minä saan sen takia
kärsiä, voi näitä köyhän koetuksia, valitti Erika.

— Suus kiinni, muuten isken halolla, jos mitä virkat!

— Vest' ja varjele, jos sentään, enhän minä... Mutta ole varovainen,
varpuseni.

— Se karhun köriläs tahtoo niin usein, on vielä riuska mies. Kuin karhu
se talvet pesässään nukkuu, mutta annas olla, kesällä se on kiivas
kuin kettu. Mutta kyllä sillekin keinon keksin. Se Saskakin on niin
hanakka... Pirkko hahatti ja alkoi lallattaa jotain rumaa laulua.

— Kyllä sinä olet peijakas tytöksi, oikea tuusan jeeveli, kuten
perämies sanoo. Mutta jos hän aavistaa...

— Mitäpäs se mies näistä naisasioista... Minä sanon, että minulla on
kuukausivika, uritas, mikä lie, sanoi kaupungin lääkäri, se heikentää,
en voi, sanon.

— Kyll' olet ovela ja niistä olet kaikki oppinutkin!

— Kyllä se maailman ranta opettaa ja sitte...

— Mitä sitte, velmuili rokonarpinen, mäyräsilmäinen, latteanenäinen
Puoskari-Erika ja hörppäsi koukkuleuka lautasella höyryävää kahvia.

— Sitte minä, Pirkko jatkoi, vähitellen teen itselleni lapsen.

— Vai lapsenkin, pahus, leksotteli Erika.

— Niin, minä panen pienen tyynyn kureliivin alle ja uskottelen, että
köriläs saa sellaisen pikku Samin.

— Voi pikuna! Vai pikkusia sinä puuhaat, no sitte ei tarvitsekaan
asettaa kirveenvartta sängyn alle, että poika tulisi, Erika hihitti.

— Hihi, hihitti Pirkkokin ja heilutti päätään tanssien pitkin lattiaa.
Sitte minä kiskon ruokkorahat ja matkustan Montreaaliin, Kanadaan,
siellä on jo eräs suomalainen rouva hommannut minulle oikein hienon
paikan sellaisen miljunäärin luona. Ehkä minä vielä saan jonkun vanhan
miljunäärinkin ja sitähän se kaltealaisassyrialainen unikirjakin
ennustaa. — Pirkko alkoi lallatella: »Aameriikan laivat seilaa
hopeaisella sillalla.» Pihalta kuului repsirenkien askeleita kalliolla.
Erika kääpäsi myttynsä, johon oli pistetty pari pöytäliinaa ja katosi
pian taakseen vilkuillen rantatien katajapensaisiin valkoisen kummelin
taakse.

       *       *       *       *       *

Sam Johnson seisoi ryhmässä rantalaiturilla jutellen hymyilevänhienon,
sinitakkisen ja valkoisissa housuissa astelevan karanteenitohtorin
Kurre Caulenin sekä sepelpartaisen, lyhytjänkkäisen, länkisäärisen,
punanenäisen luotsinvanhimman, kapteeni Kallu Lundrenin kanssa. Sam
nosti messinkinahkakuorisen kaukoputken veristäville silmilleen
ja tähysteli merelle. Loitompana seisoivat vanhemmat kalastajat
hiukan happamen ja pettyneen näköisinä, kädet housujen taskuissa,
harmaat paikatut tilkat sinisten niekkojen olkapäillä sekä matalat
solkinahkakengät jaloissa.

— Niin, virkahti Sam. — Kas vaan! Jo hilaavat sitä merenpohjaan
uponnutta ankkuria.

Luotsinvanhin tokaisi siihen: »Kuuluu olevan kuusikymmentä syltä
pitkälti rautavitjoja. On siinä Pietarin saalista neljälle venekunnalle
ja kahdeksalle merikravulle.» Sam lisäsi: »Syystormissa takavuosina
se rotterdamilainen rautaparkki menetti ankkurinsa. Siitä on kulunut
jo kymmenen vuotta ja oikeus ankkuriin on menettänyt lain voiman,
jess. Kundulan Appellooni merkitsi aikoinaan paikan muistiin. Nyt
saadaan pitkät ankkuriryypyt, kipparinkermat, ja palsamikorkit
pannaan paukkumaan. Ool rait! Se mies ei ookkaan tuulen tavalla
tehty, Appellooni, niin. Kas, kas!» — Merellä näkyi neljä isoa
haapiota, niiden laidoille oli poikkiteloin asetettu paksu tukki, sen
keskikohdalla oli vipulaitteet. Nostokurjilla miehet väänsivät jotain
näkymätöntä, raskasta esinettä. Lokit ja tiirat kaareilivat lähellä
kirkuen luotojen yllä, joiden kivilokeroissa niillä oli pesänsä.
Joskus teräsharmaanvalkoiset siivet aivan sipaisivat miesten päitä.
Ja ylt'ympärillä väreili meri hienon sinijuovaisena pikku vihurin
viiltäessä hopealle hohtavaa auringonkuvajaista, kimmeltävää kalvoa.

Mereltä kuului karkea kirous.

— Jo luiskahti, pihahti kiilusilmäinen tullimies, — meri otti omansa.

Vahingoniloisena säestivät sanoja toiset rantamiehet, jotka eivät
kuuluneet venekuntiin.

Samikin kirosi: Senkin sakramenskatut öljypöksyt ja mämmikourat! Nyt
meni kuin Konkkalan kaivoon! Eipäs se kalastaminen vetele nykyään.
Lohen olette täällä saarella sukupuuttoon hävittäneet. Äsken olitte
kuin happamet silakat nelikon pohjalla, laiskoja julleja kuin harmaat
hylkeet. Luuletteko te, pohjoisnavan alkuasukkaat, että etelänapa
pyörii vain teidän vunteerinkinne mukaan, jos akseliin hiukan pistää
vanhaa tervaa ja hylkeenrasvaa, te jäämeren pohjoiset pingviinit!
Katsokaas, on tässä saaressa miehiä jos on akkojakin. Toiset tutkivat
kaikki karit ja ankkuripaikat, kun ei huono silakan saalis leiville
lyö, mutta te vain odotatte mannan satavan kuin saavista selkoiselta
taivaalta. Appellooni se on oikea Kolumpus, totta vie! Tiedättekö
mitään Kolumpuksen munasta. Syntyikö ensin kana vai muna, kananvillat!
Kyllä se ankkuri vielä nostetaan, juuri justiinsa ja prikulleen.
Kahdeksan tuhatta markkaa, ei se ole lötöstystä se löytöpaikka! Kun
minä olin Tyynellä merellä, siellä Päiväntasaajalla, jossa kova tormi
käy ja taivas on kuin kiehuva pikipallo, niin minä kerran kuljetin
strutsin- ja krokotiilinmunalastia Haitiin, mutta silloin satamassa
hyökkäsi kimppuuni kannelle viisitoista mulkosilmäistä mulattityttöä ja
kaikki munat menivät plittiin, mjam, mjam, maiskutteli perämies.

Sam Johnson laski kiikarin kädestään ja lopetti leksotuksensa kesken.
Ettette te, vastarannan kiisket, katselemisesta parane. Mutta nyt
mister Sam Djonson menee murkinalle. Gud bai ool bois! Hyvästi, pojat!

       *       *       *       *       *

Samaan aikaan Saska signalisti laski kiikarin kädestään Itäkorkian
majakalla. Hän oli pieni, viekas, vilkas mies, kullanruskeat silmät
pyörivät alituisesti sinne tänne epämääräisesti, niiden ilmeistä
ei päässyt oikein selville, ne olivat haihattelevia ja haihtuvia.
Hartiat nytkähtelivät käsien tehdessä liukkaita liikkeitä. Hän tönäsi
majakkatoveriaan kylkeen, kaivoi merimieshousuistaan messinkisen,
kullatun sormuksen, virnisteli ja viittasi kädellään Kummelniemelle,
jonka savupiipusta sauhu nousi kohtisuoraan ilmaan. Toveri supatteli
suhuäänteisesti venäjänkielellä:

— Tavaarits, vaikka sinulla on Volhovassa maatuska ja omat mukulat,
niin sinä vain hissuttelet niitä tsuhnien tollakoita.

— Illalla... niin, mennään »Rakkauden polulle» metsään kävelemään, ehkä
saadaan luotsinkin tytär mukaan. Toveri vihelsi.

Saska nauroi ja asetti punaisen paitansa kuivumaan katajan oksalle.

       *       *       *       *       *

Sam Johnson kuorsasi nahkasohvallaan iltapäiväuniaan. Tällaista
oli hänen elämänsä vaimonsa kuoleman jälkeen. Vaimon kuva oli
ripustettu seinälle vastapäätä sohvaa. Kun Sam pitkinä talvipäivinä
merta tähystellen asteli raskaasti oven luota pienen ikkunan luo,
seurasivat vaimon kuvan katseet häntä kuin vaitelias syytös. Miksi hän
joi? Tappaakseen ainaista kalvavaa tuskaansa. Hän valvoi usein öitä
vuoteellaan katsellen kaukaista Käärmekarin vilkkumajakkaa tai luki yhä
uudestaan paksukantista Rocambolea tai muita rosvoromaaneja. Iltaisin
hän joskus kantoi Pirkon vahvoilla käsivarsillaan kuin lapsen pitkin
kivirappuja ja sulki oven. Pirkko käänsi silloin aina kuvan seinään
päin. Mutta tämä elämä ei antanut tyydytystä Samin rakkautta surevalle
sydämelle. Hän oli alkanut puhua itsekseen kuten yksinolijat, hän oli
alkanut jo juodakin yksikseen. Sitä hän ei tehnyt vaimonsa eläessä. Hän
ei mahtunut itseensä kuten Pirkko sanoi. Se Pirkko ei koskaan tullut
omaa hyvyyttään, ei hyväillyt eikä hyräillyt hiljaista onnea kuten
vaimovainaja. Toisinaan Pirkko saattoi jonkin äkkinäisen mielijohteen
vallassa kapsahtaa hänen kaulaansa ja suutelikin häntä hiukan
viileästi. Minun tulee sinua niin sääli, sinä jääkarhu, oli Pirkko
lausunut ja samassa taas vinkaissut tiehensä ikäänkuin olisi tuntenut
huoneen ilmassa sen raskaan painon raskaan kömpelön olemuksen ympärillä.

— En minä tarvitse sääliä, sinä senkin sakramenskattu, pieni kanalja,
huusi Sam kiviportaihin niin, että seinät kajahtivat. Hän puhui taas
yksin. Ei kukaan häntä kuullut, ei kukaan saaressa häntä ymmärtänyt.
Hänen teki silloin mieli mässätä ja meluta. Hän saattoi joulun pyhien
edellä kelirikon aikana äkkiä komentaa laivarenkinsä matkalle. Hän
kuljetti itseään myrskyssä mantereelle isolla haapiolla, jonka alla
oli rouki, reenjalakset. Vuoroin venettä lykkien jääsohjon, ahtojään
ja railojen yli, vuoroin sulaa vettä pitkin soudellen hän saapui
rantakaupunkiin. Siellä hän kipparikrouveissa hummasi ja tuhlasi
rantaviskaalien ja rappeutuneiden puoliherrojen parissa. Ravintolassa
hän tappeli, asetti rämisevän pianon kuin katusuluksi käytävään ja
nakkeli herroja pihalle. Tilasi kaupungin kaikki ajurit seuraamaan
itseään, kun hän juomaveikkoineen ajeli pitkin katuja vierellään
täytetty sukeltajan kumikuvatus, jonka päässä keikkui tarjoilijattaren
olkihattu. Kerran hän sirkuksessa ollessaan markkinoilla keikahti
kaiteen yli ja alkoi sahajauhoitetulla miekan- ja tulennielijäin
matolla tehdä häränpyllyjä yhdessä seuran klovnin kanssa lasketellen
merimiessukkeluuksia. Ja koko kaupunki nauroi hänen hullutuksilleen.
Hän oli pelätty ja tervetullut kaikkialle, sillä saaren karskin
merikarhun pinnan alla sykki koristelematon, suora sydän. Hän maksoi
vahingon hyvyydellä, kuljetti juottamansa ajurin, rekeen istutettuna,
hevosta taluttaen pitkin torinlaitaa kotiin. Vei hevosen talliin,
heitti kauroja pilttuuseen, heiniä häkkiin ja kantoi paksun ajurin
vuoteelle. Toisinaan keksi hän kiskoa kaikki palotynnyrit talonpihoilta
torille. Niitä kuljetettiin sitte väsähtyneitä viinaveikkoja suihkuilla
virvoittaen ohi paksuturkkisten, kuhmurasauvaisten yövartijoiden
poliisiputkan ohi. Vartijat vain nauroivat hänen kujeilleen ja
veistelivät vuorostaan: »Ajakaa vain hiljaa, että meidän vieraat saa
nukkua rauhassa!» Koko kaupunki nauroi.

Siten hän viikkomääriä hummasi humussa ja sumussa viskellen hotellin
ikkunasta rahoja katupojille. Palasi taas yksinäiseen saareensa,
makasi viikkomäärät nahkasohvallaan. Näki puoli-unessa näkyjä,
haaksirikkoutuneita laivoja, merihirviöitä ja neekerityttöjä, jotka
piirittivät häntä ja irvistelivät hänelle valkoisilla hampaillaan.
Hän näki unissaan vaimonsa, joka astui alas puitteista ja näytti
kihlasormustaan. Hän heräsi omaan kiljahdukseensa. Hän nousi
ja piilotti kuvan merikartan taakse. Pirkko riensi alkuaikoina
yliskamariin yöllä hänen huutonsa herättämänä. Perämiestä vaivasi
verenvoima aivoissa ja hengenahdistus. Hän kyseli tohtori Kurre
Cauleniltakin neuvoa. Tohtori hymyili ystävällisesti ja neuvoi
säännöllistä elämää, säännöllistä elämää! Niin, niin, huokasi Sam:
Perskuta sentään, alkaahan tähänkin tottua kuin entinen lautamies
herrastuomariarvoonsa. Hän olisi tohtorilta mielellään kysellyt
enemmänkin, mutta ei uskaltanut, sillä pelkäsi tulevansa naurettavaksi.
Olisi kysellyt, oliko se yksinpuhuminen kovin vaarallista järjelle.
Jo merillä yksin yössä kannella vartiossa ollessaan hän oli alkanut
puhua itsekseen. Oli ensin hiljaa kiroillut, kun tuuli vei sydvestin.
Oli sitte oppinut omin päin jatkamaan ääneen mietteitään. Puhelipa
joskus jonkun näkymättömänkin kanssa. Jumalanko kanssa hän haastoi?
Jumalan, joka kulki merellä ja asetti myrskyn? Niin, Sam ei sitä
kenellekään sanonut. Hän oli ollut taikauskoinen. Kun muudan meripoika
oli Päiväntasaajalla kuumeen uhrina laivalippuun käärittynä upotettu
mereen. Sam oli silloin mutissut itsekseen: Isä meidän ja niin
edespäin, varjele maalla ja merellä kulkijoita, perskuta pom! Hän
oli pelännyt laivarottia, sillä ne tuottivat onnettomuutta, mutta
hän ei pelännyt vahvinta runnaria, joka oli häntä pettänyt laivoista
karatessaan. Sen hän pehmitti mastonköydenpätkällä jollakin Pernambucon
tai Sydneyn pimeällä takakadulla.

Sam kuunteli yöllä myrskyn vinguntaa huoneensa ikkunakomerossa, johon
kaikki tuulet osuivat, kuunteli rotan nurkantakaista nakerrusta ja
kolahutti puntarillaan lattiaan. Hetkeksi ääni taukosi. Alhaalta Pirkko
huusi: Mitä sinä taas meluat, annatko minun maata rauhassa, senkin
repsi ja raasuli! Sam nukkui pitkälle keskipäivään saakka. Sellaista
oli Samin suruton ja suruntäysi, tyhjä elämä. Unikeon ja Viattomain
lasten päivinä hän piti oikein jymykekkerit. Niiden jälkeen hän tuli
jyskyttämään alakerran ovea, hän tahtoi nähdä Pirkon. Mutta Pirkko ei
nostanut hakasiaan ovelta, ei vaikka Sam uhkasi vanhalla pistoolilla
ampuvansa jokaisen ryssän soltun. Mene, muuten isken sinua kirveellä,
kivahti Pirkko ja avasi hiljaa ikkunan, josta öinen vieras häipyi
hämäryyteen... Kohmeloisena hän aamulla, Pirkon kylkiäisessä lehmää
lypsäessä kompuroi alakertaan, viskoi tytön vaatteita huiskin haiskin.
Hän ei kärsinyt valkoista silkkipukua, minkä antajasta hänellä ei
ollut täyttä varmuutta. Hän tarkasteli tytön muistikirjaa, jossa oli
tuntemattomien miesten kuvia. Hän repi ne palasiksi. Pirkko pillahti
silloin itkemään ja uhkasi lähteä koko saaresta, mutta uusi lahja sai
hänet taas leppymään. Kun Sam tiedusteli, miksi ruoho ikkunan alla oli
tallattu, niin Pirkko selitti pesseensä ikkunoita. Pirkko oli ovelana
todella aikaisin aamulla pessyt ikkunat. Samin kehoituksesta hän nyt
oli pessyt yläkerrankin ikkunat, pyyhkinyt hiukan hämähäkinseittejäkin.
Sam oli vaatimattomuudessaan taas tyytynyt tähän näennäiseen, pieneen
ystävyyden palvelukseen. Suuressa lapsensielussaan hän kaipasi hiukan
osanottoa. Pirkko oli joskus työtuulella, oli vilkas, vinkeä ja
puuhaili pyrynä kaikkialla, mutta into laimeni pian. Pirkko oli ollut
hänen luonaan jo viidettä vuotta, oli jo tottunut Samin tapoihin ja
osasi sen mukaan menetellä. Sam kammoksui uusia emäntäpiikoja. Mistäpä
hän paremmankaan ottaisi. Pirkko ei hevillä säikähtänyt hänen hurjia
mielenpurkauksiaan. Sam alkoi tyytyä kohtaloonsa ja jumalaansa. Eihän
tämä maailma paremmaksi muuttuisi, vaikka pohjoisnavan muuttaisi
etelänavaksi, yön päiväksi tai päinvastoin. Ihminen oli ikuisesti
erehtynyt ja tuomittu kuin hylkylaiva harhailemaan loppumattomalla
merellä, kuin särkyvä kupla kaikkeudessa. Perskuta!

       *       *       *       *       *

Kundulan Appellooni oli vihdoin venekuntineen saanut ankkuriketjut
merestä kiskotuksi. Ne lojuivat nyt pitkinä kiehkuroina aallonmurtajan
kivilaiturilla. Kateellisina kulkivat muut saarelaiset niitä katsellen
ja niiden hintaa arvioiden. Mutta pönäkästi kädet ristissä rinnalla
seisovat ankkurimiesten vaimot laiturilla. Appelloonin eukko ei
ollut suostunut pitämään kekkereitä omassa tuvassaan, joten ne Samin
kehoituksesta päätettiin pitää kivikerroksessa, siellä syrjäisessä
Kummelniemessä. Sitä varten oli tilattu Meemelistä rommi- ja
malaga-ankkureita, Stuckmannin kauppahuoneelta arkangelinkaviaaria,
lohta, ankeriaisia, hummeria, sveitsiläistä juustoa, sardiineja y.m.
Sitävarten oli syöttiläsporsaskin tapettu.

Pirkolla ja Erika-tädillä oli ylen paljon puuhaa. Se ei estänyt
Pirkkoa iltaisin hämärissä tapaamasta Saskaa. Tämä oli hänet nyt muka
kihlannut, Pirkko kantoi sormusta salaa metsätiellä käydessään. Saska
kävi yhä rohkeammaksi. Asetti merkiksi paitansa majakan kalliolle,
laskeutui alas jyrkänteitä ja souteli pienellä haapiolla maan taitse
ja nousi Kummelniemen rantaan piilottaen venheensä katajiin. Hän kävi
niin julkeaksi, että kruunun-perämies kerran tapasi hänet sekä Pirkon
ruutipuodin luona. Sam oli hiukan kohmeloisena luullut nähneensä
heidän hiipivän aittaan. Kun Sam julmistuneena jättiläisaskelin riensi
aittaan, hän ei tavannut muita kuin Saskan joka sanoi tarvitsevansa
ruutia. Pirkko oli piiloutunut oven avautuessa sen taakse. Pirkko
sanoi jälkeenpäin neuvoneensa Saskan ruutipuotiin sekä olleensa
niemessä sieniä poimimassa. Saska oli tarvinnut ruutia. Pirkko näytti
niin viattoman ja lapsellisen näköiseltä, että Samia melkein nauratti
oma luulottelemansa harhanäkö. Mutta humalapäissä ollen heräsi
taas hirveänä kostonhalu ja epäluulo Samin sekavissa aivoissa. Hän
pirstoi ja rikkoi mitä eteen sattui, heitti Pirkon porsliinikoirat ja
puuteripurkit palasiksi sekä kantoi Pirkon rautasängyn alakerrasta
yläkertaan. Niinä öinä nukkui Pirkko tätinsä luona kylässä tai hiipi
majakalle, josta vasta aamulla silmät mustina renkaina pelokkaan
röyhkeänä palasi. Pirkko päätti kostaa, se koskisi Samin arimpaan
kohtaan. Sam saisi katua ja pyytää anteeksi, sen Pirkko oli vannonut.

       *       *       *       *       *

Kummelniemen virkatalon pihalle oli pukeille pystytetty iso juomapöytä
lehtimajaan. Puiden oksille oli asetettu kirjavia, kiinalaisia
paperilyhtyjä, jotka heloittivat monikirjavina illan hämärässä. Sataman
ulkopuolelle ankkuroineet ulkomaalaiset laivat sekä kaljaasit olivat
mastoihinsa nostaneet laivalyhtynsä, jotka kauniisti kuvastuivat
keulojen kuohuviin. Pienellä kansitykillä olivat repsin rengit
ilmoittaneet pitojen alkamisen... Oli syöty ja juotu, kalanruotoja,
kravunkuoria ja sikarinpätkiä oli ruohikossa pöydän ympärillä. Kaikki
olivat jo nousuhumalassa. Siinä istui viekkaantyynenä, salaperäinen
ivan väre suupielissä Kundulan Appellooni, Samin vieressä, joka
oli noussut rommitynnyrille. Joukossa oli hienohymyinen, nuori
tohtori Caulen, joka aina varoi valkoisia housujaan ja nosteli
nenäkakkuloitaan. Siinä oli kalastaja Asseri, luotsinvanhin, nuori
kesätaiteilija leveine hatunlierineen ja maalista tahraantuneine
sormineen sekä Tulli-Mikko, aina varova ja välttelevä, salapistävä ja
vakoileva ilme pulleissa silmissä. Sam oli päivän kunniaksi pistänyt
rintapieleensä Belgian valtiolta saamansa hopeamitalin, hän oli jo
keikissä, vaikka hän tavallisesti kesti juoda paljon ja horjumatta.
Mikko maisteli kuten tavallisesti varovammin. Kaatoiko hän salaa osan
juomastaan maahan vai nauttiko hän etikkaa ennen juominkeja? Selvä hän
vain oli. Mutta Sam oli päättänyt tehdä hänelle kepposet. Juomaveikot
odottivat saunaa.

— No valehtelehan, Sam, hiukan niitä merirosvojuttujasi, sinä osaat,
sinä!

— En minä koskaan valheita lykkää, paitsi silloin, kun minua huvittaa
muita huvittaa!

Niin alkoi Sam. Kun minä olin siellä Kongossa, pippurirannikolla, niin
juotiin ja syötiin kuten nytkin. Komendantti kysyi, tiedättekö, hyvät
herrat, mitä olette syöneet. Apinan ja aasin lihaa! Hyi sun sulttaani
ja hänen kolmesataa kaunista rouvaansa! Sinä päivänä me nielaisimme
kuin hiilihangot olisivat kurkuissa kolisseet. Minulla oli siihen
aikaan sellainen pieni penteleen neekeriprinsessa luonani ja se laittoi
minulle ruokaa. Minä maksoin siitä neekerikuninkaalle lavemangin ja
korkkiruuvin. Sillä tytöllä oli haju kuin virtahevolla, kaulalla ja
nenässä kilisi kolmekymmentä norsunluuta. Niin, älkää naurako! Kyllä
se on totta! Siitä nenärenkaasta minä kerran kuljetin kaunottaren
neekerikylästä. Komendantti vain piirsi puukonkärjellä pari puumerkkiä
bambumajamme ovikamaraan ja niin me olimme mies ja vaimo. Mutta kerran,
kun minä rahtasin kulta- ja norsunluulastia pitkin Kongo-virtaa,
niin minä ammuin mäeltä kaksikymmentä isoa norsua, jotka kihnuttivat
kylkiään bambupuuta vastaan. Ne vierivät virtaan ja tukkivat meiltä
tien. Silloin pensasaavikolta tuli tanssien hottentottilaisia, ne
hyppivät rannalla kuin pienet paholaiset keihäät tanassa. Keihäiden
kärjissä oli myrkylliset, pallomaiset kasvit. Minä ja kokkipoikani
ammuimme niitä kuin kärpäsiä. Se neekerityttöni hyppäsi silloin virtaan
ja sille tielle se jäi. Perskuta, mutta minä hieroin pian nenääni
toisen neekeritytön nenää vastaan. Sellaista se on suuteleminen siellä
pippurirannikolla. Tai keikutetaan kahdessa bambupuussa, kunnes
latvat yhtyvät. Se on vapaata vihkimistä se, tuusan jeeveli sentään!
Oli ne aikoja, oli ne. Mutta nyt minä olen kyllästynyt kaikkiin
ja kaikenlaisiin naisiin. Perskuta! — Sam löi huutokauppanuijalla
rommitynnyrin kanteen. — Tässä minä myyn huutokaupalla paljon
vanhaa remua ja romua. Muistot, merimieskaskuni! Kolme vanhaa
pankkoruplaa, eikö tarjota enempää! Tässä on vaimovainajani häähuntu
ja myrttiseppele. Kymmenen ruplaa! Huit rumsis! Tässä vanha kompassi,
joka aina näytti väärin, kun seilasin elämän mustalla merellä,
tässä katkennut ankkuri, joka ei pohjannut vahvaa maakamaraa, tässä
ravistunut ruumislaivani, hyrskyssä heiluvat sen purjeet repaleisina,
sen punainen kokkapuu on usein törmännyt päin pimeitä salakareja ja
viinivuoria. Ja tässä lopulta se sieluparka, aina arka, perskuta
vieköön! Sitä ei huoli pirukaan! Sitä rataa on mennyt monta sataa,
tietä leveätä ja kaitaa, monta liinaa ja paitaa, pitkin kaikkia meriä,
sormuksia, kellonperiä! Sinä taaksesi vilkuva, pieni naissaatana, sinä
olet kaiken haaverin syy, synti ja siunaus. Ja nyt saunaan! —

Kaikki tanssivat ympäri pöydän, joka kaatui ryskeellä maahan.
Sitte marssivat he saunaan. Tulli-Mikko esteli ja lupasi tulla
jälkeenpäin. Hän meni meren rantaan ja pesi kasvonsa selviytyäkseen.
Kalastajatuvista olivat useat traaniöljylamput sammuneet mäkilöillä
liivalahden toisella puolella. Yhdestä tuvasta tuikki vielä tulia,
oven auetessa sieltä kuului viulun ja haitarin ääniä ja tanssitouhussa
telmivien kenkien kolketta. Siellä vietettiin suntiopojan häitä. −
Miehet olivat hihkuneet ja heilutelleet saunavihtojaan. He töytäsivät
nyt ilkisenalastomina ja tiilenpunaisina saunasta ja alkoivat taas
juoda. Tulli-Mikko hiipi nyt saunaan, hän asteli hiljaa lavolle ja
alkoi hiljaa hikoilla. Lisää löylyä saadakseen hän kaatoi täysinäisen
kiulun kiukaalle. Kuului aika pauke, muuri halkesi niin, että piipun
syrjästä näkyi taivaalla tuikkivat tähdet. Sinivihreitä lieskoja
leimahti kiukaalta. Ilman paine paiskasi Mikon lauteilta, hän oli aivan
pökerryksissä ja huikeassa äkkihumalassa. Hän töytäsi hoiperrellen
pihalle. Nurkan takana hohottivat juomaveikot, he miltei kantoivat
hänet rommitynnyrille. Koko Mikon luonne paljastui pohjiaan myöten.
Tämä salakähmäinen, hiljaisjuoppo alkoi nyt inisevällä saarnanuotilla
pauhata saaren tapojen turmelusta vastaan, hän kun oli arvonsa tunteva
kirkkoraadin jäsen. Mutta hän humaltui yhä enemmän. Kiukaalle heitetty,
viinalla täytetty kiulu teki tehtävänsä. Hän alkoi soperrella sekavia
sanoja, rivoja sutkauksia ja rääkytteli kuin alju varis säädyttömiä
rekirenkutuksia. Kaikki hohottivat täyttä kurkkua ja kruunun-perämies
takoi naurunkouristuksissaan tynnyrintapilla napaansa. Lopulta tupertui
Tulli-Mikko ruohikkoon. Nenä oli punamullalla maalattu ja rinta
pullonkuvilla tatuoitu. Ruumisvirttä veisaten kannettiin Mikko tyhjään
sikolättiin. Ovelle maalattiin: Dässä maga yksi vanha tullimees, joka
kannun ääreen kerran kuolla tees!

Mutta Sam vain jatkoi hullutuksiaan. Äkkiä hänen päähänsä pälkähti
lähteä häitä kuokkimaan suntion taloon. Rengit saivat vetää purjeet
haapioon, hoilaten laulua:

    Kaksitoista miestä meni mastoon,
    neljä oli pumpuss' kii,
    hurraa me nuoret meripoijat — —

kiipesivät toverukset alastomina haapioon.

Koko kylänranta kaikui naurusta ja laulusta. Rannan kohdalla pälkähti
Samin päähän kiivetä mastoon. Haapio kallistui ja kaikki kellistyivät
veteen. Rantaan uituaan loikkivat luotsit ja kalastajat koteihinsa,
mutta Sam sekä tohtori Kurre Caulen kömpivät liivarannasta raskaassa
sannassa kohden suntion tuvasta tulvivaa valoa. Äkkiä valkea sammui.
Santatöyryllä näkyi pari varjoa. Hämärästä erottautui merimieslakin
kiiltävä ankkuri sekä heiluvat nauhat. Vierellä vilahtivat naisten
valkeat puserot. Saska se siellä Pirkon ja luotsintyttären seurassa
tuli terhakkana ja iloisella tuulella. He olivat pujahtaneet kivisen
kirkkoaidan sivuitse metsästä rakkauden polulta, siellä he olivat
keinuneet ja sitte lähteneet suntiolle tanssimaan brissakkaa. Saska
siinä Samin ohi kulkiessa huuteli hänelle: Pirkulas, tsuhna!

Samassa oli Sam yhtenä ryöppynä koholla merisotilaan kimpussa. Hän
tömisti maata kuin raivoisa karhu, tarttui miestä rintakaulukseen sekä
repi olkalaput. Saska kiristeli hampaitaan, veti revolverin taskustaan
ja ampui ilmaan. Tytöt juoksivat kirkuen tiehensä, ja hääväki pysytteli
loitommalla.

— Ryssän roisto, ammu vaan, tässä on rinta!

Ryssä vain kiroili ja kehui olleensa Jaapanin sodassa.

— Taisit saada siellä selkääsi, tahdotko lisää!

— Mine ei jummarra.

— Jos minun jälkiruokani sinulle maistuu, niin ool rait. Nai naikko,
jos haluttaa!

— Sinu flikuska ei minu maatuska, tsuhna, tsuhna!

— Sanoppa se vielä kerran. — Sam tempasi revolverin ryssän kädestä ja
heitti hänet töyryltä kauas liivaan. Se oli siihen aikaan, kun ryssä
maahan tuli, ilkkui Sam. Vihdoin sai tohtori Samin ruotsia puhumalla
taltutetuksi. Hän tolkkasi ryssälle jotain raportista ja sai Samin
vihdoin huoneeseensa. Sillä välin oli ryssä löytänyt aseensa ja ampui
yön pimeään kaikki panoksensa. Hänen toverinsa talutti hänet majakalle,
matkalla hän yhä hoki ampuvansa kruunun-perämiehen.

Johnson ei rauhoittunut tohtorin kiikkutuolissa istuessaan. Hän muisti
nähneensä jotain valkeata vaatetta liivan yllä leijuvassa hämärässä.
Aivoissa välähti ja sisu oli kuohuksissa. Missä oli Pirkko, missä hän
oli? Hän raivoili, saaren suuri, ahavoittunut jättiläinen. Onneton
Otello ei mahtunut enää itseensä. Äkkiä hän nousi, juoksi ovesta
melkein selkiintyneenä, mennä melkotti pitkin aallonmurtajaa. Viskautui
veteen ja ui Kummelniemelle. Alakerrassa syttyi tuli lamppuun. Hän
kiirehti huoneeseensa. Ensiksi hän näki, että vaimovainajan kuva
oli viety. Pirkko oli sen mustasukkaisuudessaan vienyt. Vaikka Sam
toisinaan hurjia näkyjä vieroessaan kavahti sen katseen kalseutta,
mikä seurasi häntä lattialla kulkiessaan edestakaisin, niin hän sitä
nyt kaipasi, kaipasi kuin entistä eloansa, perheonneaan ja rauhaansa
rakkaudessa. Pirkko oli kostanut. Pirkko oli tämän tehnyt! Hän kompuroi
alakertaan. Hän naputti oveen, ei avattu.

— Tuletko, Pirkko, hän kähisi.

— En tule, en voi, Pirkko vastasi pelokkaana.

— Sinun täytyy, Sam sähähti.

Silloin perämies väänsi kangella oven saranoiltaan. Hän astui
huoneeseen ja tarttui Pirkkoa tukkaan. Senkin naissaatana, mikset sinä
tule!

— Etkö tiedä, että minä olen sinulle raskaana, katso.

— Mi, mitä sopersi Sam.

— Niin, se häpeä nyt tuli minulle, anna minulle matkarahat, niin lähden
Kanadaan. Minä en kestä tätä, minä tulen hulluksi tai myrkytän itseni,
minä en kestä olla täällä sinun kanssasi.

— Mutta kestät kyllä juosta joutavan ryssän jälillä. Luuletko, etten
tiedä, tunnusta pois!

— En tunnusta vaikka tappaisit. Renttu!

— Auta armias, älä sano rentuksi, huusi Sam hypähtäen ilmaan niin, että
ikkunat helisivät. — Älä sano sitä toiste, muuten...

— Lyö vaan, ilkkui tyttö.

— En minä naista voi lyödä, mutta aittaan minä sinut telkeen. Siellä
sinä olet tahtonut yösi maata. Kyllä minä syyn arvaan.

Pirkon kirkumisesta huolimatta perämies kantoi potkivan tytön
kala-aittaan ja asetti kangen oven eteen.

Sen onnettoman illan jälkeen Sam Johnson alkoi juoda aivan hirveästi,
hän joi viikkomääriä. Itse Pirkko toimitti hänelle nyt viinaa,
varasteli paitoja ja liinoja Saskalle, kokosi salaa matkalaukkuihinsa
kaikkia Samin vaimon peruja, koreita shaaleja ja koruompeluksia. Yön
aikaan hän niitä kantoi Erika-tädin tupaan. Joka päivä hän kiusasi
Samia, uhkasi käräjillä, haasteilla ja ruokkorahoilla, toisinaan
hän oli hyväilevinhän ja säälivinään isoa jättiläistä, joka vähästä
heltyi. Selvinpäin ollen Sam taas ärhenteli, Pirkko pilkkasi ja
ärsytteli, heidän yhdyselämänsä oli muuttunut maalliseksi helvetiksi.
Pirkko uhkasi saattaa sikiönsä tehottomaksi. Sam uskoi ja alkoi
pelätä pahinta, lähestyvää rikosta ja häväistystä sekä valotonta
vanhuutta. Ei, tästä elämästä täytyi tulla loppu! Eräänä iltana,
kun Sam oli jo juonut itsensä miltei tiedottomaksi, Pirkko sai
hänet pankin valtakirjalla allekirjoittamaan viidentuhannen markan
suuruisen tunnusteen. Täten hän tuhlasi viimeiset, vaimonsa mukana
pesään kertyneet säästönsä. Hän oli nyt köyhä mies. Hän heräsi kuin
pahasta painajaisesta vielä hirveämpään todellisuuteen. Hän katui
tyhmää tekoaan, mutta oli liian ylväs välittääkseen siitä Pirkolle
tai saarelaisille. Ja siinä joulun tienoissa sitte Pirkko lähti,
kun kruunun-perämies nuokkui torkuksissa leposohvallaan, puoleksi
loppuunpalanut, kiinalainen piippu suussa. Tuli Pirkko kukkia kädessä
kantaen ja teeskennellen, niiaten kuin olisi vielä ollut rippityttö.
Sam purskahti itkuun, ei tytön tähden, vaan oman viheliäisen itsensä
tähden, turhaan kulutetun, kurjan elämän tähden ja hirveän, yllättävän
yksinäisyyden tähden. Hän katseli seinälle jälleen ilmestynyttä
vaimonsa valokuvaa. Niin se katsoi vakavasti kuin kuoloansa aavistava,
se katse tunkeutui hänen sielun sisimpäänsä, se nuhteli hiljaa,
mutta ei tuominnut. Sellainen oli ollut vaimovainaja. Mutta Sam oli
raiskannut rakkaimpansa muiston. Vihdoin hän nukahti.

Kun Sam aamulla heräsi, oli meri jäässä yltympäriinsä. Vain laivan
jättämä jälki röykkiöjäineen osoittivat sen suunnan, jonne Pirkko
oli kadonnut tuntemattomia vuosia ja vaiheita kohden. Sam Johsonin
elämän tunnit olivat nyt kuin jääpirstaleita keskellä autiota,
kohmettunutta merta. Hän ei toipunut. Sam Johnson alkoi kulkea
kumarassa, muinoin kookas mies kulki nyt hartiat hytkähdellen, ja
kädet vapisivat. Hän alkoi ränsistyä. Hän sai Amerikasta kirjeen,
se oli täynnä teeskenneltyä rakkautta ja anteeksipyyntöä. Se rouva
Montrealissa ei ollutkaan satamassa vastassa. Kaikki oli ollut petosta.
Pirkko oli nyt jonkinlaisessa lastenkodissa, sai siivota kuin pahin
palkkalainen, oli matkustanut Torontoon. Hän kärsi kurjuutta, nyt hän
tiesi, kuinka kova maailma voi olla. Hän painelisi vaikka jalkaisin
Samin luo Kummelniemelle, jos vain voisi. Aina hän oli Samilta saanut,
nyt ei kukaan antanut mitään. Nyt olivat rahat lopussa, pyysi edes
kymmentä markkaa. Ei penniäkään, kivahti Sam itsekseen ja löi nyrkillä
pöytään. Kirjeen hän viskasi tuleen. Nyt jälkeenpäin hän sai tietää,
miten Pirkko oli häntä petkuttanut ja häneltä varastanut. Pirkko
oli röyhkeydessään piilottanut suosikkinsa ruokakonttoriinkin Samin
syödessä päivällistä. Se lapsijuttukin oli ollut vain kieroa keksintöä
ja kiristystä. Rautoihin se naikkonen olisi ollut saatava! Mutta
kylläpähän se kaikkivaltias, ylimmäinen kirjanpitäjä taivaassa määräsi
kullekin kohtalonsa. Kyllähän sen Pirkonkin kohtalon arvasi, olihan se
jo näpistellyt lapsenakin. Sam huokasi ja rinta korisi. Hän nousi ja
korjasi vaimonsa kultapuitteista kuvaa. Se oli siirtynyt hiukan vinoon.

Sam voimistui hiukan niistä ankarista iskuista, jotka olivat
kohdanneet hänen hyvää sydäntään. Suorana, pää pystyssä kookkaampana
muuta kansaa hän kulki taas kylillä välittämättä syrjäkatseiden
ilakoivasta sävystä. Hän tukki mehevillä, läpi luiden ja munaskuiden
tunkeutuvilla, salamantapaisilla sutkauksilla pilkkaajien suut. Pian
hän oli taas kokkapuheiden ja kompien kuningas. Mister Sam Julius
Johnson, ool rait, Djonson kävi kutsumassa tuttuja tupamiehiä ja
naapureita kekkereihin, entisen elämänsä peijaisiin, kuten hän sanoi.
Mutta ei niissä itkuvirsiä veisattaisi, repäisevä oli oleva meininki
ja hurtti humoori, peli ja soitto, pilaileva puhe ja pamaus, perskuta
pom! Sillä Sam, rehti repsi ja kautta Suomenlahden tunnettu herra
kruunun-perämies aikoi nyt ottaa eron virastaan saatuaan eläkkeen. Hän
muuttaisi saaresta, jossa oli niin monta iloa ja kovan onnen päivää
viettänyt. Hän oli nyt tuuliajolla, hän sanoi, hän heittäisi ankkurinsa
mereen ja ajelehtisi pois jotakin kaukaisen saaren satamaa kohti ilman
kompassiakin. Sillä Jumalan sormi oli saanut sen kompassin epäkuntoon,
sen neula pyöri ja osoitti kaikkiin ilmansuuntiin. Ehkä maapallon
äärillä olisi jokin taivaan ennusmerkki, johon voisi vielä luottaa. Hän
alkoi jo vanheta, hän tunsi sen. Ö män häs foolen ouvö bood! Kannen yli
on mennyt mies merehen!

Pidot oli pidetty. Sam Julius Johnsonin juttu ei luistanut enää kuin
ennen. Hän unohti usein kertomuksen langanpään, sekaantui ja turvautui
lasiin, joka saattoi vyyhdin vain sotkuisemmaksi. Lopuksi hän istui
kahden Kundulan Appelloonin kanssa ja tuijotti vaimonsa kuvaan.

— Tuijota, tuijota sinä vaan, puhui kruunun-perämies kuin itsekseen.
— Niin, sinä olet usein nähnyt, mitä minä kurja olen tehnyt sinun
vihkivuoteellasi, perskuta! Olinpa minä narri, repsi ja rakkari,
perskuta pom! — Sam tarttui vanhaan kivääriinsä ja ampui akkunasta
ilmaan.

— Hei, Appellooni, mikset sinä juo!

Sam tempasi pistimen käteensä. Sitä heiluttaen Appelloonin nenän
edessä hän tanssi jotakin neekerien sotatanssia, hihkaisi ja lauloi
räikeästi jotakin englantilaista merimieslaulua, ool rait, skol alle
mand! — Niin! En man över bord, ool rait. Yks sinne toinen tänne!
Miksi sinäkin, senkin saikkari ja vanha salasissi, tuijotat minuun
kuin tulikärpänen tai Niilinvirran krokotiili. Sam Johnson on nyt
hiprakassa, Kundulan Appellooni saa salaa kuljettaa mister Djonsonin
johonkin hätäsatamaan taivaan Portkundaan portille, jossa pyhä Pietari,
joka oli kalastaja hänkin, antaa meille luotsin ja potkun toiseen
maailmaan itse isä Jumalan tykö, itse isä Jumalan tykö, aamen! — Sam
tarttui kämmenellään Appelloonin pitkään partaan. Hän joutui aivan
raivoihinsa. — Mitä sinä vielä tuijotat, tuusan jeeveli! Katsos tätä
kuvaa. — Sam otti kuvan seinältä. — Eikös ollut kaunis kuin herttarouva
ja Belgian kuningatar. Sano, että oli kaunis, muuten teen sinusta
nuuskaa. — Sam yhä kiristi parrasta.

— Hellitä jo, hullu mies, kaunis se on.

— Niin — ja niin hellä ja höyli vaimoihminen, minulle se oli hellä
ja hellä se oli meidän lehmälle, niin oli. Ja sillä oli korpletti
pitempi kuin sinun pukinpartasi, se kesti kuin toppseilin köysi,
totta totisesti. — Sam alkoi itkeä. Kyyneleet valuivat pitkin hänen
rosoista naamarustinkiaan: — Appellooni, kiva kaveri, anna anteeksi.
Mister Djonson on hullu ja hullu se, joka hänet viisaaksi uskoo. — Sam
kuukertui vuoteelle. Appellooni hiipi hiljaa huoneesta ja jätti hänet.
Kruunun-perämiehen pää painui vasten yöpöytää. Jamaikkapullo kaatui
lattialle ja neste vuoti lattiarakoa pitkin nurkkaan. Puoleksi palanut
kiinalainen piippu putosi hänen hampaistansa. Johnson mörisi ja mutisi
itsekseen.

Ja mister Julius Sam näki merkillisen unen. Hän oli purjehtivinaan
Päiväntasaajalle isossa parkkilaivassa, jonka kaikki raakapurjeet
olivat pullollaan. Kundulan Appellooni istui perää pitäen. Hänen
partansa kasvoi kasvamistaan niin, että se ulottui peräkajuutan koijan
kannen yli. Pitkin partaa kiipeili tulikärpäsiä, ja Appelloonilla oli
silmät kuin mustekalalla. Johnson käveli kannella. Ihmeellinen oli se
laiva. Kuta enemmän hän käveli, sitä mukaan laivakin piteni, kokka
siirtyi yhä kauemmaksi, vaikka Johnson otti oikein jättiläisaskeleita.
Ja purjeet pamisivat ja paukkuivat. Mastotkin pitenivät pilviin saakka,
ja pian sitä seilattiinkin korkealla, pilvien päällä pitkin avaruuden
merta, jossa hattarat olivat kuin pumpulisaaria ja luotoja. Tähdet
tuikkivat kuin majakkatulet. Yhä korkeammalle kohosi laiva yli tähtien
ja kuun. Kuun keskellä oli kultainen luukku kuin kanavan sulkuportti.
Siitä sitä kohottiin yhä ihmeellisempiin ilmoihin, seitsemänteen
taivaaseen. Siellä oli suuri majakanmuotoinen tuhattorninen,
kupukattoinen merimieskirkko. Ja pyhä Pietari seisoi valkoisella
poutapilvellä, jolle oli levitetty Amerikan tähtilippu.

— Mitä te etsitte? Pietari huusi.

— Kuka siellä on, kuului ääni kuin pitkäisen pauke pilven takaa.

— Herra, täällä on kaksi matkustavaista, Pietari vastasi.

— Täällä olen vain minä vaivainen syntinen mister Djonson ja Appellooni
Suurviirin Suurkylästä ja Kundulan talosta. Meillä ei ole kompassia ja
olemme eksyneet sumussa.

— Mitä te haette? Pietari kysyi.

— Me haemme luotsia hätäsatamaan.

— Tämä on juuri hätäsatama, Pietari virkkoi ja veteli partaansa, joka
oli vielä pitempi kuin Appelloonin. Se oli hopeanhohtava, ja hiuksien
yllä paistoi kuin kirkas kesäpäivä merellä.

— Olemme siis tulleet taivaan valtakunnan rajakaupunkiin. Meillä ei
ole passia, mutta paperit on puhtaat. Tässä on lähtösataman kuitti
rahtimaksuista. Me annamme meriselityksen.

— Hyvä, huusi taas ääni pilven takaa. Mister Djonson ja mister Absalon
Mc Kundul, heittäkää ankkuri. Myrsky on jo tauonnut; Soutakaa hiljaa
jollalla maihin, etteivät hyvät enkelit herää.

— Mutta mikäs kirotun käry se sieltä alhaalta nokkaani nousee? Tuntuu
kuin Stuckmannin tupakka-aitta palaisi, Johnson huomautti.

— Helvetistä se nousee, pyhä Pietari sanoi.

— Entä nuo veijarien varjot alhaalla sekä balalaikan paholaissoitto?

— Siellä Tulli-Mikko ja puoskari Erika tanssivat pirunpolskaa
rantanuotiolla.

— Onpas se ryssän helvetti, huusi Johnson. — Nyt minä näen. Ja Saska
siknalisti istuu punainen paita päällään itse Pelsepuupin polvella,
toisella polvella kököttää Pirkko kuin räkättirastas palavan rantauunin
edessä. Kohta ne kai heitetään palavaan pätsiin.

— Niin heitetään, Pietari myönsi.

— Huh, huh, hohkasi Johnson, eikös teillä ole vettä, ihan korvani
kuumenevat. Herra isä meidän ja niin edespäin, auta meitä. Perskuta, en
enempää muista!

Samassa Sam heräsi ritinään ja rätinään. Aukaisi silmänsä. Huoneen
toinen seinä ja oven nurkka leimahti tuleen. Sam heitti rautapuntarin
ikkunasta, tulinen aalto leiskahti siitä katolle, huone täyttyi
savulla. Johnson kopeloi eteensä, hoipersi ovelle, tuli tarttui hänen
vaatteisiinsa. Hän nousi ja huitoi ja kompuroi alas kiviportaita,
lankesi ja vyöryi pitkin pituuttaan alakerran ovelle. Hän ryömi
pihalle, kiljahtaen hän kieriskeli ruohikossa. Tuli tuprusi sankkana
ulos ikkunasta, mereltä tuiskahti tuuli ja pyyhkäisi lieskojen
pyrstöt pitkin kattomalkaa. Pian oli koko rakennus ilmitulessa.
Maassa kamppaili Johnson kuin karhu kuoleman kanssa. Rengit riensivät
valelemaan vettä hänen ylitsensä. He kantoivat tiedottoman Johnsonin
vanhan vajan kylkiäiseen. Tulikekäleet sinkoilivat tuulessa yli
liivalahden, yli aallonmurtajantornin kylään saakka. Poroksi paloi
koko rakennus. Ihmisiä liikkui vajan ympärillä. Mister Johnson veti
viimeisiä henkäyksiään. Tohtori seisoi hänen edessään, kuulotorvella
hän tunnusteli sydämen lyöntiä ja ravisti päätään. Hän asetti Samin
kädet ristiin rinnalle ja sulki silmät. Sam Julius Johnsonia ei ollut
enää, mister Sam Djonson oli päässyt hätäsatamaan hyvän isän Jumalan ja
rajattoman ikuisuuden rannalle. Hänen huulensa olivat hymyssä ikäänkuin
ne olisivat supisseet: Isä meidän ja niin edespäin, perskuta kun en
muista sen enempää. Hänen allaan olisi pitänyt olla tähtilippu, yllään
merikapteenin puku, rinnalla belgialainen Kongon kunniamerkki, vieressä
piippu ja puteli sekä kädessä kompassi. Nyt hän makasi vanhalla
niinimatolla, silakkatynnyreille asetetuilla laudoilla. — Meren laidan
yli nousi juuri taivaan tulipalonpunainen kerä, se valaisi hiiltyviä
raunioita. Kylkiäisen seinänraoista se pilkisti kruunun-perämiehen
viinin, päivän ja pakkasen punertamiin poskipäihin ja kirjavaan
komonenään.

Kukko kiekahti jo pihalla ja kanat alkoivat kopista päässeinä pöyhiä
höyheniään pehmeässä, vielä lämpöisessä tuhassa.




JOUNA JA ASSERI


Meren saaressa asui kaksi kalastajaa, Jouna ja Asseri. Kummankin
tupa seisoi kivisellä, harmaalla mäentöyryllä, vastatusten,
mutkittelevan saarikujan alapäässä, josta näkyi kaistale sinistä
merta, verkkovavetarha sekä kaljaasien mastonhuippuja. Kummallakin
heillä oli oma vavetarhansa, kaljaasinsa ja rantansa. Ja rantaoikeus
oli myös ammoisista ajoista heillä ollut. Minkä tuuli rantaan toi, se
oli omistajan omaa, olivat ne sitten laivasta pudonneita lankkuja tai
haaksihylyn kappaleita. Kuten molempien hyljekoiratkin, jotka aitan
alla päivän helteessä lojuivat vaanien syrjäsilmällä toinentoisensa
toimia, niin Jouna ja Asserikin kadehtivat ja kantoivat kaunaa,
eritoten saita Jouna, joka tahallaan kulki repaleisiin vaatteisiin
puettuna vaikuttaakseen köyhältä. Kummallakin oli säästöjä, enemmän
ehkä sentään Jounalla, hän oli nuorempana käynyt Meemelissä ja
Portkundaassa Viron puolella salakuljettajien yöttöretkillä,
tuoden salaa maihin pumpulipaaleja, raakaa intialaista silkkiä
ja Riianpalsamia. Jouna oli väärällä tavalla osannut kartuttaa
säästöjään, niitä hän kätki kaikenlaisiin lokeroihin saunan ja
aitan palkkien rakoihin. Ja niin oli hän kerran menettänyt osan
omaisuuttaan saunanpalon kautta. Jouna himoitsi ja ahnehti Asserin
aarteita, joita tällä kerrottiin olevan, mutta Asseri kätki kaikki
säästönsä taitavammin tai vei ne rantakaupungin pankkiin. Jounasta
saaressa tiedettiin, että hän joskus oli käynyt salaa kokemassa
toisten verkkoja. Yhteisillä nuotanvedoilla he kävivät ulkoluodoilla,
siellä heillä molemmilla oli oma kalasaunansa. Mutta aina Asseri sai
isomman kalansaaliin, joko siksi, että hän paremmin tunsi ja tiesi
kalan kutupaikat, tai siksi, että hän huolellisemmin kutoi ja paikkasi
verkkonsa. Jouna oli toisinaan niin kiukustunut tällaisten matkojen
jälkeen, että hän melkein itki. Mutta hän halveksikin kalastusta.
Salakuljetus ja haaksirikkojen korjaaminen oli tuottavampaa. Siksi
saaren miehet iltaisin pitkät kaukoputket käsissä tähystelivät taivaan
rantoja. Kaikki saaressa odottivat haaksirikkoja, joiden korjaamisesta
he hyötyisivät. Vanha merirosvon henki eli vielä heidän verissään
heikontuneenakin. Ja tarinat kertoivat usein tuimista verisistä
otteluista ja murhistakin aavalla merellä tai yksinäisillä luodoilla.

Jos Asseri muiden tietämättä nosti purjeensa haapioon, Jouna alkoi heti
hauraammalla haahdellaan lähteä Asserin jälkiä seuraamaan. Jos Asseri
lähti hyljekoiransa kanssa syksyllä hylkeenpyyntiin, niin Jouna seurasi
jälessä, olalla vanha piilukkonsa. Sellainenkin sääntö oli saaressa,
että jos hyljekyttä muun osuuskunnan nähden tappoi hylkeen, tulivat
silminnäkijätkin osallisiksi saaliista. Mutta Asseri, hyvätuulinen,
leikkisä ja lempeämpi mies, ehti aina saarten taitse edelle ja ampui
muiden huomaamatta hylkeen. Asserilla oli parempi koira, sillä
hän antoi sille parempaa ruokaa, vaikka hyljekoiria tavallisesti
kidutettiin nälällä — pyytöä varten. Ne kulkivat kesäisin takkuisina
ja vihaisina pitkin liivaa lentohiekkarannalla, siepaten silloin
tällöin verkonsilmuista hailin tai kujista hylkeenluita etsien. Kun
Asseri talvella lähti meren aavikolle pyyntiin, hänen hallinsa juoksi
kaukana edellä, vainusi jo kaukaa hylkeen kuutin olinpaikan jään hangen
alla, jonne sen emo jäähän reiän hengittämällä oli lumeen kaivanut
poikaselleen lämpöisen suojan. Kun koira tuli reiän kohdalle, Asseri
hyppäsi sauvansa varassa uitinreikään ja vangitsi siten elävänä kuutin.
Sitoi sen sitten hyljerautoihin ja laski kuutin köydellä mereen,
houkutteli siten emonkin rautoihin ja kiskoi saaliinsa hangelle,
koiran ärhennellessä hylkeen kimpussa. Mutta Jouna epäonnistui usein
tällaisissa hommissa. Hän kantoi alituista vihaa Asserille ja päätti
keinolla millä hyvänsä viedä Asserilta onnen ja säästöt sekä salaiset
kätköt. Suvussa oli vanhaa vihaa jo ennestäänkin. Kerrotiinpa, että
Jounan taatin taati oli yhteisissä salakuljetusvehkeissä pettänyt
Asserin mufan veljen. Taatin taati oli itse jäänyt Portkundaan Viron
seprajuhliin, oli lastannut perunoilla jaalan, mutta salaa hän oli
ruuman pohjalle kätkenyt kahvisäkkejä, joiden kuljetus oli kielletty.
Mufan veli joutui ulkosaarella kiinni tullipetoksesta ja sai istua
Viipurinlinnassa pari kuukautta. Rantakäräjillä kerrottiin usein
tällaisia juttuja rohkeista kaappauksista, kaukaisista maista ja
merimiesseikkailuista. Siihen aikaan kerrottiin Asserin taatin aitan
oven olleen mahonkipuusta ja ovipielien norsunluusta, kerrottiinpa
Asserin vaarin norjalaisen parkkilaivan kuolleelta kapteenilta
ryöstäneen timanteilla koristetun kultakellon ja Sydneystä kuljetetun,
korallisen, tähdenmuotoisen koristeen, jollaisia merimiehet tuovat
tuliaisina omaisilleen.

Jouna ja Asseri miettivät näitä entisiä kultaisia aikoja, jolloin aarre
oli aarteen ottajalla. Mutta nyt otti tullinuukkari suurimman osan
merensaaliista. Salassa he toivoivat kuitenkin rajuja syysmyrskyjä
ja haaksirikkoja. Jounan kerrottiin sunnuntaisin rukoilevan saaren
vanhassa puukirkossa, jossa alttarin keskellä nousi saarnastuoli
suurilla kompassikuvilla varustetulta seinäntaustalta. Hän jupisi
jumalalleen: »Hyvä jumala, anna meille syys myrskyinen ja siunaa
rantojamme runsailla haaksirikoilla.» Jouna näet puhui usein
omiaan; sen tavan hän oli saanut ihmisiä karttelevassa, saidassa
yksinäisyydessään.

Kerranpa sitte eräänä syysyönä, kun Jouna nukkui hiukan ränstyneessä
rantahökkelissään olkikuvollaan ja homeisilla rievuillaan, jokin
vihreä esine ajelehti juuri Asserin rantaan. Asseri oli unessa nähnyt
ison laivan, joka hukkui merellä. Unettomana hän oli lähtenyt rantaan
vaistonsa ja tapansa mukaan tarkastamaan kala-aittaansa, jonka erään
lattiapalkin outo varas kerran oli kiskonut irti, kuljettaen Asserin
lohitynnyrin yön pimeyteen. Asseri kulki pitkin rantakallioita,
joilla kasvoi päivän paahtamaa kaakaonruskeaa merilevää. Siellä levän
seassa oli kuun valossa kimmeltänyt vihreä, messingillä päärmätty
merimieskirstu, minkä aalto oli mereltä etelänpuolesta maihin ajanut.
Asseri ilostui, meni aittaansa, otti sorkkarautansa ja avasi kirstun.
Kirstun pohjalla kilisi ja kulisi kirkkaita kultakolikoita, oli
siellä guldeneja, puntia ja taaloja, merikortti sekä meriselitys ja
hollantilaisen merikapteenin viimeinen kirje vaimolleen Rotterdamiin.
Asseri vilkui ympärilleen. Kylä oli umpikuljuisen pimeä, ei edes pieni
kitupiikkikään tuikkinut saidan Jounan mökistä. Asseri kantoi kirstun
haapioonsa, kääri villavaatteella hangat ja aironlehdet sekä meloi
hiljaa pitkin rantoja maan taakse, saaren korkean vuoren läntiselle
puolelle. Hän kätki aarteensa erääseen koluiseen rantaluolaan, korkean,
puoleksi irtonaisen kallion alle.

Seuraavina päivinä iltahämärissä Asseri usein poikkesi metsään
kierrellen kätköpaikalleen. Tämä alkoi ihmetyttää Jounaa. Jouna
alkoi epäillä Asserin salahommia. Kun hän uteli asiaa Asserilta,
niin tämä selitti vain hakevansa vuorenrotkoista lehmäänsä, joka
jäkälesammalta etsiessään oli eksynyt. Asia oli kuitenkin niin, että
Asseri itse oli jälkiään peittääkseen ajanut lehmänsä kauemmas saaren
sisälammikon taakse pykäläisten, rotkoisten vuorien peittoon. Eipä
Asserin vaimokaan aavistanut mitään. Asseri kävi kätköpaikallaan,
ihaili ja laski rahojaan. Mutta pian Jouna alkoi seurata salaa ja
kaukaa Asserin jälkiä. Pensaissa piillen, paasien taakse kyyristyen ja
töppösillään hiipien onnistui hänen vihdoin löytää Asserin kätköpaikka.
Hän ei voinut voittaa saalinhimoaan, hän otti kultarahan silloin
tällöin ja kätki sen Asserin ajoverkoilla ollessa aittansa salaisiin
piilopaikkoihin. Usein hän varjostimella varustetun kitupiikkinsä
valossa kävi tarkastelemassa koreita kultarahoja. Hän paadutti
omaatuntoaan sillä, että hänellä oli yhtä suuri oikeus ottaa Asserilta
kuin Asserillakin ottaessaan kuolleen haaksirikkoutuneen kapteenin
kirstun. Ehkäpä kirstu olikin ajelehtinut Jounan ranta-alalle, ja
jos tullihuntti olisi saanut vihiä löydöstä, niin tokko Jouna tai
Asserikaan olisi saanut saaliista kiesuksen killinkiäkään. Niin mietti
Jouna ja kulki yhä useammin metsässä Asserin kätköpaikalla ja kähvelsi
kourallisen silloin tällöin. Mutta pian alkoi Asseri huomata rahojen
katoavan. Hän oli kalamatkoilta palattuaan nähnyt Jounan toisinaan
hiipivän metsästä kylään. Hän alkoi epäillä Jounaa varkaaksi.

Kun rahoja yhä enemmän alkoi kadota, hän mietti kostoa, ja vähitellen
syntyi hänen mielessään sukkela ajatus. Eräänä päivänä hän kutsui
kesteihin kaikki saaren naapurimiehet, myös Jounan, joka ei ollut
käynyt talossa moneen vuoteen. Asseri kantoi kannuja kellarista,
hoputti ja juotti sekä kehoitti pistämään kipparinkermaa kuppeihin.
Muiden kiskoessa »partakyynäriä» hän kaatoi kuppinsa sisällön kannuun
tai pistäytyi juomassa etikkaa pysyäkseen selvänä. Pian juopuivatkin
miehet ja Jouna ahmi saituudessaan enemmänkin. Asseri teeskenteli
humaltunutta, riehui, rähisi, löi nyrkkiä pöytään ja kehaisi:

— Niin, minulla on rahaa kuin roskaa, ja minulla on kätköpaikka
metsässä.

Jouna hätkähti ja kätki kasvonsa kannun taakse.

— Niin on, kautta Kalifornian! Siitä kätköstä ei tiedä kukaan, ei edes
Jounakaan, vaikka se aina kärkkyilee kintereilläni.

Jouna höpisi hämillään:

— Mitäpäs minä, mitäpäs minä, sinun kätköistäsi...

Sitte Asseri oli kuiskaavinaan erään pöytänaapurin korvaan. Hän
kuiskasi niin äänekkäästi, että sen Jounakin kuuli:

— Ja minä kerron sen hiljaa. Viime yönä löysin merenrannalta pullon
täynnä espanjalaisia seteleitä. Joku laiva suolalasteineen Cadizista on
kai haaksirikkoutunut! Mutta älä virka, veikkonen, tätä kellekään!

Jouna jäi suu auki tuijottamaan. Hän katui kähvellyksiään. Nyt Asseri
huomaisi jonkun käyneen kätköpaikalla eikä piilottaisikaan uutta
löytöään vanhaan paikkaan. Jounassa välähti äkkiä kavala ajatus saada
tämäkin löytö. Hän veisi jo tänä yönä entiset ryöstönsä kätköpaikkaan.
Asseri ei huomaisi mitään, piilottaisi setelipullonsa samaan paikkaan,
ja niin saisi Jouna koko saaliin, oikean Pietarin-saaliin. Sitte hän
kevään tullen purjehtisi mantereelle sukulaissaarelleen elääkseen
loppuikänsä oikein ruhtinaiksi. Illan tullen hiipi Jouna joukosta
aittaansa. Hän ei uskaltanut sytyttää kitupiikkiänsä, hän kopeloi
hiukan huipperissapäin pimeässä ja sulloi taskuihinsa joukon kolikoita,
niitä erikoisesti tarkastamatta. Siten hän sekoitti joukkoon omia
vanhoja säästöjään. Mitäpäs niistä, saisihan hän nyt kokonaisen
aarteen. Taskut täynnä kolikoita hän hiipi nyt metsään ja kätki rahat
rotkon rakoon. Mutta Asseri oli toisella silmällään seurannut Jounan
liikkeitä. Kun vieraat olivat poistuneet, hän hiipi aitan taakse
väijyksiin. Ja kun Jouna palasi metsästä, Asseri kulki kiertoteitse
kätköpaikalle ja kantoi kotiin kaikki rahansa, jopa Jounankin. Jounan
säästöt hän päätti lahjoittaa saaren vanhoille merimiehille.

Seuraavina päivinä Jouna oli surkean ja happamen näköinen. Mutta Asseri
kulki hyvätuulisena saaren kujaa, nauroi ja siveli sepelikaulapartaansa
haroen ja heitti aina jonkin kompasanan vanhalle Jouna-saiturille, joka
harmaana hapuili ja hamuili huoneessaan, imeskellen vanhaa, kulunutta,
inisevää keisarinsaunapiippuaan pistellen siihen ryssänlehtiä ja tieltä
noukkimiaan sikarinpätkiä. Ja Jouna alkoi vältellä saaren väkeä. Hän
suri mennyttä säästö-osaansa. Harvoin hän kävi kalassa. Hän ei sietänyt
miesten pistopuheita kätketyistä kultarahoista. Hän alkoi aavistaa,
että Asseri oli tehnyt hänelle kurjat kepposet. Hän kulkisi näin ollen
kuin variksenpelätin koko ikänsä tässä surkeassa saaressa pilkattuna,
kulkisi kuin piesty kulkurihyljekoira, jolle ohikulkijat luun asemesta
heittelevät vain pieniä, pistäviä kiviä. Hän päätti jättää saaren.

Ja keväällä hän möikin mökkinsä ja tavaransa, pystytti purjeet
haapionsa mastoon ja purjehti sukulaissaareen. Asseri seisoi kalliolla
ja katseli kauan hymysuin hänen lähtöänsä.




ANTSETÄ JA HARMAAHYLJE


Vanha Antsetä ja hänen iäkäs hyljekoiransa olivat erottamattomia
ystäviä. Antsetä asui vanhassa kalasaunassa meren kallion kyljessä.
Takkuinen hän oli, pää kuin haahkanpesä ja kulmakarvat törröttivät
niinkuin ahvenruohot. Ja hyljekoira Hurri, takkuinen, pörröinen oli
sekin. Päivisin se lojui saunan alla muristen unissaan, iltaisin se
vielä jaksoi tapella muiden saarikoirien kanssa kalastajakyläkujassa.
Ja silloin kajahteli haukunta kallioilta kallioille kiiriskellen
avonaiselle merelle ja läheiselle hyljeluodolle.

Ja vanha Antsetä lepäsi saunalavollaan ja mietti. Mietti yksinäistä
elämäänsä. — Vaimo oli kuollut, pojat maailman merillä. Hänellä oli
vain yksi kiihkeä, kuluttava ajatus. Hänen nuorin poikansa oli tullut
meriltä, yhdessä olivat olleet kalastamassa, hylkeitä ampumassa.
Kerran talvella oli poika hukkunut hypätessään hylkeen uitinreikään.
Se harmaahylje, kalastajan vanha vihollinen, ei ollut tarttunut
hyljerautoihin. Oliko pojan hyljekeihäs, jonka varassa hän hyppäsi
reikään, luikahtanut? Mene ja tiedä, tapauksessa oli varmaan taikaa. Se
vanha hylje oli varmaan vietellyt pojan jään alle, se kuningashylje,
meren hiisi ja hirviö. Aina se vain vältti vaaran, ei tarttunut
koukkuun. Se oli jo vuosikausia ulvonut syysöisin siinä luotonsa
kupeella. Se se juuri repi Antsedän parhaat verkot. Niitä sai sitte
vaari verkonkäpy kädessä vanhan haaksirikkoutuneen kajuuttakellon
naksaessa, pienen, vaivaisen lampun ääressä korjailla ja paikkailla. Se
hylje, se hylje söi suuhunsa talven kalavarat. Mutta tänä talvena, kun
jo helmikuukin oli käsissä, saisi se vanha paholainen, itse meren paha
pelsepuupi ja ilmestyskirjan peto, rangaistuksen rikoksestaan.

Antsetä nousi ja haki nurkasta hyljeraudat. Hän alkoi niitä kovasimella
hieroa teräviksi. Noihinpa sarviin kun saatanan sikiö, hylkyhuntti
tarttuu, niin eipäs heltiä, eipäs! Hän tutki köyttä, jonka hän oli
syksyllä paksuksi punonut ja tervannut. Kyllä se kesti. Vaari venytteli
käsissään köyttä ja vanhat, vielä vahvat käsivarret jännittyivät
jäykiksi. Kyllä oli vaarissa vielä voimaa! Kas noin, noin hän kiskoisi
hylkeen piilopaikastaan jäälle. Ja hän kiusaisi sitä, kiduttaisi sitä.
Antaisi terävien piikkien pistää raskasta ruumista ja sitte iskisi hän
tuuralla ihan silmien väliin niin, että vietävän viikset lakkaisivat
liikkumasta ja nuo pienet, pippurinväriset silmät sammuisivat. Kosto
olisi tehty, meren vanha kosto vanhalle vihamiehelle, joka oli vienyt
hänen rakkaimpansa, hänen poikansa.

Vaari muisti usein saunassa nukkuessaan sen saman sekavan näyn. Hän
näki poikansa hiihtävän merenselkää luodolle, pyssy olalla. Ja Hurri
edellä, kippurahäntä vinosti heiluen, käpälien tassuttaessa meren
jäisellä, aavalla hangella. Tuuli oli luodolta puhaltava, vastainen,
joten se hylkeen yletys ei voinut haistaa hänen hikeään. Jo puolen
kilometrin päässä Hurri haisteli ja inisi. Se juoksi edelleen ja
seisahtui hiljaa pienen lumitöyryn kohdalle. Siihen kohtaan oli
hylje, se helvetin hurtta, puhaltanut jäähän hengitysreiän, oli
partareiästä noussut jäälle sekä kaivellut jään ja hangen väliin
pikkukammioita, johon se kantoi pienen poikasensa. Siellä kammiossaan
se kuutti oli tepastellut ja telminyt. Sitä se Hurri tarkalla
vainullaan haisteli. Ja hänen poikansa hiipii hiljaa liotusreiälle,
suksisauvansa varassa hän hyppää aukkoon, jonka hän ruumiillaan
täyttää. Kuutti on nyt vangittuna, se ei pääse mereen luiskahtamaan.
Poika kiinnittää jo hyljerautaa kuutin ruumiin ympärille laskeakseen
sen mereen sekä vietelläkseen emonkin rautoihin. Sillä äidinrakkaus
pakottaisi sen pelastamaan poikasensa. Sekin tarttuisi koukkuun.
Vihdoinkin, vihdoinkin vanha, viisas hylje joutuisi ansaittuun ansaan.
Hengellään saisi se maksaa monet talviset vaivat ja särpimettömät,
kalattomat, ikävät illat. Saisi korvata karvallaan köyhän kalastajan
kaikki vahingot. Ja Hurri saisi hylkeen rehevää rasvaa, oikeata
koiraparatiisin parasta himoruokaa. Hurri ärhenteli siinä henkireiän
ääressä niskakarvat pystyssä, raisuna ja raivoissaan, kun Antsetä
saapui siihen hengästyneenä. Poika kuljetti jo kuuttia veden alla. Jo
tarttui, hän huusi. Mutta silloin! Oi, sinä mittaamaton meri ja ankara
avaruuden taivas! Oi, Jumala, miksis tämän teit! Tai painiskeliko
silloin paholainen vedessä? Iso hylje-emo viiletteli vihaisena veden
alla. Vaari ihan näki sen sähköiset silmät, saatanan silmät. Ja
sen eturäpylät kapertuivat kuin kahmaukseen, kuoleman syleilyyn.
Niin silloin, oi, taivas, sitä surkeata hetkeä, sitä kurjan elämän
onnettominta takaiskua. Suksikeihäs taittui ja hänen poikansa vaipui
jään alle. Vaari näki vain sammuvan, särkyneen katseen ja käden, joka
viittilöi kuin hyvästiksi, haruili ja haipui poreilevaan, mustaan
veteen. Mutta harmaanhylkeen paksu selkä vilahti vedessä. Se nousi
ihan reiän alle ikäänkuin ilkkuakseen. Se ihan irvisteli, ikäänkuin se
olisi tahtonut ulvoa ukolle: Kas noin nyt kävi, kurja, kirottu mies!
Sinun poikasi tahtoi riistää minun poikaseni, minun kauniin, korean,
silkkipehmoisen, keltaisen kuuttini. Mutta minä olin voimakkaampi. Nyt
minä vuorostani vien sinun poikasi. Varo toiste tänne tulemasta minun
vanavesilleni, sillä täällä minä olen käskijä ja kuningas. Ja niin se
sitten sukelsi se hylje syvyyksiin. Hurrikin oli vaiti ja ihmeissään.
Raskaasti huokaillen asteli Antsetä kotirannalle, se oli hänen elämänsä
Golgatankulku kärsimyksen tiellä. Ilmestyksen peto oli voittanut.

Mutta vielä kerran vaari voittaisi sen harmaanhylkeen, sitä varten
hän oli varustautunut jo koko syksyn. Hän kostaisi kolminkertaisesti
poikansa surman hamaan viime hetkeensä. Näitä näkyjään ja murheellisia
muistojaan Antsetä nyt mielessään kairamoi valvoessaan yksin yöllä
saunanlavolla levätessään.

Hän oli nyt tekoonsa valmis, pian hän lähtisi ulkoluodolle Hurri
mukanaan, hyljeraudat olalla, mielessä sammumaton viha ja koston ilo.
Antsetä käännähteli, kääri lammasnahkapeitteensä tiukemmin raihnaisen
ruhonsa ympärille ja nukahti vihdoin. Hurri saunan alla murisi
kirpuille, jotka peuhasivat sen paksussa turkissa.

       *       *       *       *       *

Siinä kynttelinpäivän aamuna Antsetä sitte Hurrin seuraamana läksi
hylkeenpyyntiretkelleen vetäen pientä kelkkaa. Siinä oli tuura,
hyljeraudat sekä eväshyljereppu.

Hylje-emo se nytkin oli samaan ulkoluodon laitaan laittanut
lumikamarit kuutilleen. Hylje kävi tavantakaa hengittämässä ilmaa
reiässä ja katseli päivän kilo katseessaan poikasensa temmellystä
jään reunalla. Ahtojäitä oli rannoilla, koko merenulapan valkoinen
lumivaippa kimmelsi huurrekiteineen, ja eteläisellä taivaanrannalla
kaarteli kullankellervä, hieno juova, minkä väri muistutti nuoren
kuutin silkinkimmeltävää karvaa. Ulkona merellä oli pystytetty
jäälle kangastelttoja, sillä siellä saarelaiset harjoittivat
talvikalastustaan. Näkyi mustia pilkkuja, ne liikkuivat mantereelle
päin. Ne olivat kalakuormahevosia, joita raasulit, kalanostajat,
ohjasivat mannermerisatamiin.

Jo kaukaa Hurri haisteli irvet ikenissä ilmaa ja läksi juoksemaan
pystykorvat pystyssä ja kippurahännän heiluessa. Antsetä kiiruhti
vanhoja askeleitaan. Hänen murtunut ja surullinen sydämensä hakkasi nyt
kiukusta ja kiihkosta kumeammin niinkuin hänen kajuuttakellonsakin,
kun se oli saanut jonkin hullunkurisen päähänpiston jättäessään ajan
mittaamisen oman onnen varaan.

Niin, nyt oli tullut tilinteon hetki!

Yhä läheni Antsetä ulkoluotoa. Tuuli oli vastainen, niin ettei hylje
voinut haistaa hänen tuloaan. Hän hiiviskeli nyt hiljemmin, ikäänkuin
hiihtäen. Koira oli häntää heiluttaen seisahtunut aivan reiän
kohdalle. Nyt vaari tiesi piilopaikan. Hän kouhkoili varovasti kuin
haroen reiälle. Äkkiä hän hyppäisi reikään ja antaisi kuoliniskun,
kuten hylje oli vietellyt hänen poikansa tarttuessaan hänen koipeensa
luullen häntä ehkä omaksi poikasekseen, uittaessaan häntä väkevillä
räpylöillään ja torahampaillaan syviin syväreihin. Sellaisia tarinoita
tiesivät vanhat vaarit kertoa jo entisiltäkin ajoilta. Mutta tämä hylje
se oli oikea päärosvo, koko saarikunnan kirous ja kauhistus. Se oli
noiduttu, sitä ei mikään hyljekytän piilukkoluoti ollut tavannut. Aina
se oli osannut oikealla hetkellä soljahtaa käsistä. Mutta nyt ei vaari
hellittäisi, ennenkuin hänen poikansa surma oli saanut sovituksen.
Vaari kirosi hiljaa itsekseen ikäänkuin voimia kootakseen. Hän ei
säälistä nyt kietoisi koukkua kuutin ruumiin ympäri, vaan hän antaisi
koukunkärjen tunkeutua kylkeen, niin että musta merivesi vertyisi.
Vaari suoristautui pitkin pituuttaan, asetti sauvaskeihään poikkiteloin
rintaansa vasten, tuura toisessa kädessä pudota polskahti hän reikään
kainaloltaan myöten. Kuutti inisi ja juoksenteli pitkin lumilinnansa
komeroita. Vaari tavoitti sen, pisti koukun kylkeen. Se parahti ja
ulvahti hetken kuin haavoittunut koira. Vaari nousi vaivaloisesti
jäälle. Hän upotti nyt kuutin köyden varassa mereen ja kuljetti sitä
edestakaisin. Hän antoi köyden lipua syvemmälle. Siellä syväreissä ei
hylje-emo huomaisi näitä helvetin vietteleviä vehkeitä. Sinne syvälle
se oli vietellyt hänen poikansa. Nyt se itse tarttuisi virittämäänsä
ansaan. Sen äidinhellyys sokaisisi sen viekkaan vaiston. Ja Antsetä
tiesi, ettei hylje-emo mitään pelkää, silloin kun sen poikanen on
hengenvaarassa tai kun sillä ei ole pakomahdollisuutta sulaan veteen.
Silloin se saa eloa ja rohkeutta ja voimaa, vaikka se kesän poutaisella
säällä on meren laiskin elukka. Makailee vain ja nukkuu soluen
selällään, antaen merivirran itseään kuljetella. Eikä herää, vaikka
kaljaasi kulkee aivan sen pölkynpäätä muistuttavan pään ohitse.

Vaari tunnusteli. Jo oli emo tarttunut koukkuun kiskoessaan kainaloonsa
kuuttiaan. Raskas se oli kuin syntisäkki, painava kuin paholaisen
verkon pohjakivi. Kaikilla voimillaan vaari kiskoi. Hylje harasi
vastaan niin paljon kuin se ikinä ennätti. Se oli hyvin tottunut
vellomaan omassa vesivaltakunnassaan. Se meloi ja potki vimmatusti,
niin että Antsedän täytyi panna ihan hartiavoimat liikkeelle. Viimein
se alkoi kiertää huimalla vauhdilla ympäri henkireikää. Vaari vain yhä
kiristi tuuma tuumalta nyöriä lyhyemmäksi. Ja vesi alkoi jo myllätä
henkireiässä kuin kosken kurimuksen pyörteessä. Lyö, lyö! käski käsi
ja sydän säesti: lyö, lyö! Ja Antsetä iski sitä tuurallaan selkään.
Tuura kimposi hylkeen rasvaisesta nahasta. Yhä vaari iski, mutta hylje
vain kiemurteli jään alla. Antsetä pelkäsi iskevänsä köyteen sekä
katkaisevansa sen. Mutta vihdoin hän osasi, vaikkei isku sattunutkaan
heikkoon kohtaan. Hylje uupui hetkeksi. Nyt vaari riuhtaisi, kiristi
hampaitaan, päästeli kidastaan kaameita kiroja, painoi ja puhkui,
ponnahti ja jäykisti sääriään. Koira haukkui täyttä kurkkua reiän
reunalla, niin että punainen kitalaki hohti päivänpaisteessa. Vahvalla,
tahtoperäisellä tempauksella hän ponnahutti ja pakotti emon nousemaan.
Ja hän sai sen jäänreunalta hangelle. Siihen se mätkähti. Torahammas
irvisteli hänelle ja sen mustat pippurinsilmät ihan säkenöivät
vihaista sisua ja sähköä. Vaari luuli näkevänsä ihan saatanan silmän
ja väristys kävi hänessä. Mutta pian toipui iskusta hylje-emo. Se
näki vierellään kurjan poikasensa, joka kiemurteli henkihieverissä.
Veri tahrasi kuuraisen hangen, kuutti kitisi hyljeraudan puristamana.
Silloin hylje liikahti. Sen valtasi äkkiraivo, puolustushimo ja
villi vihanpuuska. Se tahtoi viimeiseen saakka puolustaa ja pelastaa
poikasensa tuon vanhan vihollisen, ihmispedon julmista käsistä.
Sen katse vaani salaa, se väijyi kuin äkkisalaman singahtaessa
myrskypilven alta. Vain toinen räpylä oli tarttunut koukkuun. Ja niin
se ilkeästi irvistellen riuhtautui irti. Se oli temmottu, riivattu
se meren helvetinkoira. Ei siihen taika eikä tauti pystynyt. Kuten
murhamiesvanki kalisti se kahleensa jäälle. Vaari peräytyi askelen,
kalpeni ja tarttui tuuraansa. Mutta silloin harmaahylje ponnahti
pystyyn pitkin pituuttaan, se sai aivan muodottoman möhkälehahmon
ja sen musta pölkkypää kohosi vaarin haahkanpesäpäätä korkeammalle.
Se ikäänkuin käveli kohti vaaria. Se oli kuin joku alku-ajan
jättiläislisko, hurja hirviö-aave alkuvaistossaan. Antsetä hoiperteli.
Hurri vimmattuna ärhenteli hylkeen kimpussa purren sitä purstoon, mutta
hylje ei siitä väistynyt, sillä se oli aivan sokea, kostonsairas ja
suunniltaan. Se heittäytyi nyt koko lyijynraskaalla painollaan vasten
Antsedän rintaa ja painoi hänet hangelle. Vaari läähätti ja koetti
tuuralla pistää sen kurkkuun. Yhä tiukemmin puristautui vaari hylkeen
alle, hän tukehtui tukehtumistaan. Viimeisillä voimillaan työnteli
hän tuuran hylkeen kurkkuun, joka korahti. Niljainen hylkeenrasva
tahrasi hänen kasvonsa ja hänen huulensa. Hän ei voinut huutaa. Kuin
luja liharengas kiertyi koko ruumiin ympärille, rintaa ahdisti ja
hengitys kävi heikoksi. Vaari työnteli, työnteli tuuraa. Salaman
valaisemissa aivokuvissa välähti esiin hänen koko elämänsä, hänen
lapsuutensa saaren suloisilla rannoilla, miehuuden aika vierailla
merillä ja kaukaisissa seikkailurikkaissa satamissa, vanhuuden vaikeat
päivät kotisaaressa, monet hyljeretket ja kalamatkat, pojan kurja
kuolonkamppailu tämän saman hurjan hirviön kanssa. Eikö apua missään,
eikö kukaan merenjäällä huomannut, kuinka hän yksin taivasalla vaalean,
aamuisen kuun kuultaessa ahtojäiden ja pitkien lumivalkoisten pilvien
yllä kamppaili viimeisiä otteitaan. Hänen kätensä herpaantuivat,
hengitys kävi harvemmaksi, hänen vanhat voimansa väsyivät. Mutta
hyljekin alkoi väsyä, tuurankärki oli jo sattunut syvemmälle, räpylät
heltisivät ja sen pursto kävi liikkumattomaksi. Vaarin pää retkahti
taaksepäin. — Hän ajatteli, että kajuuttakello jäisi nyt vetämättä,
eilen hän oli mietteissään asettanut sen tuntia edelle, että ehtisi
ajoissa perille. Nyt se kello yksin naksuttaisi tuvassa, enkelinkuvan
alla, jonka vieressä oli pojan Sydneystä tuoma korallinen tähtikuva
sekä sitte lause: sopu, rauha, ompi kodin kaunistus. Niin, sopu, rauha,
rauha! Nyt hän pääsisi rauhaan, sinne rakkaan poikansa luo Aaprahamin
ja taivaallisen isän helmaan. Vai oliko tämä kaikki vain syysöistä unta
myrskynenteen edellä, kun painajainen, se vanha vastustaja rinnasta
purija painosti... Se ennusti aina haaksirikkoja... Kerran se myrsky
oli ajanut pienen merimieskirstun hänen mökkinsä rannalle. Nyt se
näytti — ruumiskirstulta. Vaarin silmissä kaikki musteni — hän näki
äitinsä kalpeat, lempeät kasvot. Silmä sammui, hän oli poissa —.

Kun talvikalastajat iltapäivällä kuormineen siitä ohi ajoivat, vaari
makasi verisellä hangella, vieressä hylje ja kuutti. Hurri lojui kuono
Antsedän vaarin rinnalla, huokasi ja katseli itsepintaisesti kuun
kalpeata reunaa.




KIDUTTAJAT


Syrjässä saaristokylässä asui rokonarpinen, särkisilmäinen, ilkeä
kalastaja, jolla oli kaksi poikaa. Hän punnitsi kesävieraille
väärin kaloja ja kävi salaa kokemassa muiden verkkoja, sentähden
saaristolaiset vieroksuivat häntä. Hänen molemmat poikansa kasvoivat
ilman opastusta ja ohjausta. Kun isä ei voinut pitää niitä kurissa, hän
nai erään kesävieraan mukana tulleen keski-ikäisen palvelijattaren,
jolla oli rahasäästöjä pankissa. Sinä päivänä hiipi kirous kalastajan
mökkiin.

Isä heitti heti teeskentelynsä, kävi laiskaksi ja raa'aksi ja kärkkyili
rahoja, mutta vaimo ei hellittänyt. Hän alkoi salassa vihata sekä
miestään että poikapuoliaan. Vanhemman pojan nimi oli Matsas ja
nuoremman Jyrki. Matsas oli perinyt isänsä luonteen. Hän alkoi kiusata
äitipuoltansa ja vietteli usein veljensä kaikenlaisiin koirankujeisiin.
He porasivat salaa läpiä venheisiin, viiltelivät saaristolaisten
verkkoja veitsellä ja heittelivät naapurin pientä, kesyä oravaa, joka
kieppui kehällä pienessä häkissään pihalla.

Mutta sitä heidän ei olisi pitänyt tehdä, sillä orava oli naapurin
pikku Madlin lemmikki. Kun Madli itkien juoksi pihalle, pudotti Jyrki
kiven kädestään, mutta Matsas pilkkasi häntä siitä. Mutta kun Matsas
oli jollakin asialla, hiipi Jyrki naapurin pikkutytön luo aitan
taakse, jossa Madlilla oli mitä ihmeellisin leikkitarha. Siellä oli
kivestä tehty pieni majakka, jossa pieni, ihmeellinen nukkeprinsessa
asui pienessä katinkultasalissa. Siellä oli kummallisesti veistettyjä
eläimiä, hajasarvisia kuningaspeuroja, karhuja, susia, korppikotkia
ja merikäärmeitä. Ja Jyrki toi kolmimastoisen pienen jaalansa Madlin
mökin rantaan, ja hän oli purjehtivinaan luumulastineen kauas vieraille
maille. Sieltä toisi hän Madlille kultaa ja kalliita kiviä, ja sitten
menisivät he tietysti naimisiin. Näin haaveksivat Madli ja Jyrki, mutta
Matsaan aikana ei Jyrki hiiskunut sanaakaan. Ja kun äiti huusi poikia,
irvisteli Matsas, Jyrki teki samoin, sillä hän tahtoi matkia kaikessa
vanhempaa veljeänsä.

Pojat kasvoivat, ja heistä tuli notkeita ja voimakkaita nuorukaisia,
ja nuori Madli puhkesi kuin auringonkukka kauniiksi ja kukoistavaksi.
Hänessä oli jotakin merestä, hän oli oikukas ja levoton, syvä ja
sydämellinen, samalla kuin hän oli keimaileva ja keveä. Hän oli saaren
ihanin tanssija-impi, jota kaikki pojat liehakoivat. Jyrki alkoi
karttaa häntä. Hänen nuori rakkautensa oli nyt herännyt. Mutta sitä
mukaa kuin Jyrki kartteli, kiihtyi Madli, sillä häntä harmitti, ettei
Jyrki kieppunut hänen ympärillään niinkuin muut pojat, ja hän tahtoi
saada valtaansa ujon nuorukaisen.

Eräänä päivänä Matsas ja Jyrki onkivat venevalkamassa.

— Minä olen jo tähän väsynyt, sanoi Matsas.

— Niin olen minäkin, sanoi Jyrki ja katsoi merelle, josta nousi musta
pilvi. Tiirat tulivat lentäen kaukaa korkealla ilmassa. Niiden väkevät,
teräsharmaat siivet kaartelivat uljaasti, ja ne kirkuivat nälkäisinä.
Merentausta tummeni yhä ennustaen myrskyä. Tiirat tulivat kirmaellen
kaukaisilta luodoilta etsimään ruokaansa saarikylän tyynemmiltä
rannoilta. Nuolena ne pitkässä kaaressa sukelsivat veteen ja lentelivät
taas iloisesti raikkaasta suolakylvystä kohonneina kimmeltävä kala
nokassa yli väkevähajuisen kalliomännikön kalastajan valkamalle, missä
tavallisesti pitkin rantaa kiilui kalansuomuja ja vedessä kellui
kuolleita kaloja.

— Katsos tiiroja, huudahti Matsas, nyt minä keksin jotain uutta!

— Nehän kirkuvat kuin pienet lapset, sanoi. Jyrki.

— Ne kirkuvat niinkuin meidän hyvä äitipuolemme! Ne pilkkaavat
meitä, me emme ole enää lapsia, sanoi Matsas ja seurasi ilkeillä
särjensilmillään tiirojen lentoa.

— Me olemme jo aikamiehiä, matki Jyrki.

— Mutta kyllä minä niille tiiroille opetan, ne kirkuvat ikäänkuin me
olisimme pahoja poikia. Minä tahdon olla paha, sähähti Matsas.

— Niin minäkin, en välitä mistään, sanoi Jyrki hiukan epävarmemmalla
äänellä, melkeinpä pelästyen omaa ääntänsä. Hän katseli arasti naapurin
mökille, missä Madli istui aitan kynnyksellä kammaten tukkaansa uudella
luukammalla, jonka Jyrki kerran oli tuonut mukanansa kalamarkkinoilta
rantakaupungista.

— Ongitaan tiiroja! huudahti Matsas.

— En minä, sanoi Jyrki arkaillen, ikäänkuin hän olisi pelännyt sitä,
mitä Madli siitä ajattelisi. Mutta samassa hänetkin valtasi rohkeus,
sillä hän huomasi Matsaan suupielessä tuon ärsyttävän pilkan, jota hän
aina pelkäsi.

— Mikäs mies sinä olet? Ei sinusta koskaan tule jungmannia, ja tytöt
nauravat sinulle.

— Ongitaan vaan! sanoi nyt Jyrkikin, sillä hän ei tahtonut olla
veljeänsä huonompi.

Pojat kiinnittivät ongenkoukkuihinsa elävän, kimmeltävän, sätkivän
hailin ja heittivät pitkässä kaaressa vinkuvan, valkean siiman
veteen. Sitten jäivät he jännityksestä jäykkinä odottamaan. Komea
tiira tuli ylväästi kaartaen, se liiteli poikien päitten päällä kuin
surmanenteinen henki, se kirkui nälkää ja sen kimeän äänen olisi
pitänyt vihlaista kovintakin sydäntä. Se huomasi hailin ja putosi kuin
luoti, sukelsi veteen ja iski nokkansa Matsaan ongenkoukkuun. Se nousi
vedestä, sen siivet välkkyivät, vihreät vesipisarat kimmelsivät sen
selässä. Sen silmät loistivat elämän suuresta ilosta, se kohosi komeana
pystysuoraan ilmaan. Matsas tarttui molemmin käsin vavan päähän, ja
kun tiira oli ilmassa, tempasi Matsas ja kirkaisi. Silmänräpäyksessä
laskeutui tiira alas, mutta kun se huomasi olevansa vankina, se
tempoutui taas ilmaan, koukku oli tarttunut sen kurkkuun. Matsas
kiskoi kiskomistaan kuin pieni paholainen. Lintu putosi veteen, luuli
taas olevansa vapaa ja nousi uudella voimalla ilmaan, mutta koukku
takertui yhä lujemmin sen kurkkuun. Sen siivet alkoivat lepattaa,
sen nokasta tippui verta ja silmät kävivät raukeiksi. Matsas veti
tiiraa pitkin rantakalliota, nauroi, hyppi ja kirkui. Maassa pyristeli
tiira siivillään, se kaatui vasten sammalia, nousi, kaatui, laahautui
kyljelleen. Kauniit, teräsharmaat siivet tuhraantuivat mullassa,
uupuivat, silmät sumenivat. Matsas kiskoi linturaukkaa yhä ylemmäs
kalliolle.

— Pahuksen lintu, lyö sitä kivellä päähän, ettei se potki! huusi Matsas.

Jyrki ei ymmärtänyt, mitä hän teki, villi vaisto ohjasi kättä, hän
otti ison kiven ja heitti sillä tiiraa päähän. Tiiran terävä, iloinen,
viisas katse sammui, nytkähdys... nykäys... kuolema... naurua.

Samassa pyllähtivät pojat voimakkaasta iskusta maahan. Kesäasukas,
se vieras ystävällinen taidemaalari, jolla oli leveälierinen hattu
päässään, oli nähnyt koko kamalan näyn — liian myöhään.

— Jos te, riivatun pojat, toiste kidutatte tiiroja, niin minä heitän
teidät mereen! — Ulisten juoksivat pojat kalastajamökkiin. Seurauksena
tästä oli, että isä, joka oli alkanut väsyä poikiinsa, lähetti heidät
maailmalle. Ensin lähti Matsas ja pääsi parkkilaivaan, joka lähti kauas
suurelle valtamerelle. Jyrki lähti maailmalle viimeisenä, hän oli
saanut jungmannin paikan erään urheilijan kutterissa. Illalla ennen
lähtöään koputti hän Madlin aitan ovelle. Madli tuli pihalle, sitte
he istuivat kauan vaieten ja katselivat tyyntä merta. Vihdoin nousi
Jyrki ja sanoi: »Madli, minä tahdon tulla paremmaksi ihmiseksi ja sinä
voit minua auttaa. Lupaatko odottaa minua. Minäkin lähden kerran kuten
Matsas, hyvin kauas, ja jollen minä palaa viiden vuoden päästä, niin
sinä voit ottaa toisen. Lupaatko sinä, Madli?»

— Lupaan, sanoi Madli, sillä hän oli iloinen, että Jyrkikin oli
taipunut hänen tahtonsa alle. Hänen rintansa sykki ehkä sillä kertaa
rajummin kuin meren rinta, joka aamun sarastaessa alkaa kohota.

Sitte he erosivat.

       *       *       *       *       *

Kului monta vuotta. Kun pojat olivat lähteneet, tuntui koti vielä
kolkommalta. Kerran oli Jyriltä tullut kirje jostakin ulkomaan
satamasta, Matsas ei kirjoittanut koskaan. Mies ja vaimo vieraantuivat
toisistaan, kuilu kasvoi heidän välillään melkein ylipääsemättömäksi.
He askartelivat kumpikin omassa huoneessaan eivätkä puhuneet luotua
sanaa toisilleen moneen päivään. Vain ruoka-aikoina he yhtyivät,
mutisivat jonkin sanan toisilleen. Ja jos he joskus elostuivat,
niin he kiihtyivät sanomaan toisilleen pahoja sanoja, jotka iäksi
syöpyivät heidän sydämiinsä. Ukko tahtoi akan säästörahoja, mutta
akka piti niistä kiinni kuin sielunsa autuudesta. Ukkeli kävi yhä
useammin öisillä salaretkillään, hän kuljeskeli saaristosaksojen
ja kuljeskelevien souvarien seuroissa. Päivät hän nukkui ja vaimo
perkasi vieraista verkoista nostettuja kaloja. Ohikulkijat kuulivat
öisin melua ja kirouksia tuvasta. Aviopuolisot eivät tyytyneet enää
myrkyllisiin sanoihin, vaan alkoivat tapella. Lopulta he pönkittivät
huoneiden välisen oven. Mies kulki tuvan ovesta, vaimo ikkunasta ja
repi kätensä rikki vattupensaisiin. Pieni yrttimaa lakastui, lehmä
sai sotkea kukkia, joita vaimo oli istuttanut. Viikkokausiin he eivät
sanoneet toisilleen mitään. He elivät kuin erakot, mutta kuitenkin
yhdessä kuin kaksi yhteen juotettua kahleenrengasta. Niin kului aika
yksitoikkoisesti, milloin riidassa, milloin lyhyessä sovussa. Vuodet
tulivat ja menivät kuin raskaat pilvet purjehtien yli saaristokylän.

Niin lähtivät mies ja vaimo kerran silakkaveneellä kalamarkkinoille
rantakaupunkiin. Matkalla tuuli yltyi, mutta vielä valtavampi
sisällinen myrsky nousi huippuunsa aviopuolisoiden välillä. He
alkoivat veneessä riidellä, sillä he alkoivat epäillä toistensa matkan
tarkoitusta.

Kauan kinattuaan huusi mies:

— Sinä aiot minut jättää, luuletko, etten minä sitä huomaa. Anna tänne
heti säästökirja!

— Senkö tähden sinä viettelit minut mukaasi? kysyi vaimo kalveten
ja puristi kädessään taskuun kätkettyä, nenäliinaan käärittyä
säästökirjaansa.

— Niin, luuletko, että minä olisin nainut sinut, vanhan rähjän, itsesi
vuoksi, sähisi mies hampaittensa välistä ja kiristi purjenuoraa, niin
että vesi kohisi yli haapion laidan.

— Hyvä kiesus, sinä tapat minut!

— Anna hyvällä!

— En hyvällä enkä pahalla, kirkui vaimo.

— No, mennään sitte päin Lokkiluotoa, päin helvettiä molemmat!
sanoi mies ja ajoi karille. — Mies tarttui rautaisilla sormillaan
pankkikirjaan ja työnsi vaimon veteen. Vaimo kahlasi karia myöten,
matalalle luodolle. Mies kiskoi hurjalla voimalla venettä karilta.
Vihdoin hän sai sen voimakkaalla tempauksella irti. Säästöpankkikirja
kädessään hän kiidätti yli vihreän, vihaisen meren. — Kalamarkkinoilla
hän möi polkuhinnasta kalansa, nosti pankista rahat. — Niin kertoo
tarina. — Toiset kertovat, että hän olisi sysännyt vaimonsa veneestä
mereen. Kaupungin rantakrouvissa istuessaan hän oli höpissyt
kummallisia asioita, oli sanonut, että vaimo oli hypännyt mereen.
Kukaan ei siitä koskaan saanut selvää. Sinä yönä oli tullut niin raju
myrsky, että se kynti kuin vakoa saariston metsiin kaataen puita kuin
heinää. Samana yönä norjalainen parkki oli haaksirikkoutunut. »Se oli
meren kostoa», sanoivat vanhat saarikyläläiset. Mene tiedä, sinä yönä
ei kukaan saanut unta silmiinsä. Majakanvartijat olivat nähneet jotain
liikkuvan Lokkiluodolla, sitte koko luoto oli ikäänkuin vaipunut veden
alle. Oliko se aave, oliko se harhanäky? Siitä eivät vanhat vartijat
koskaan päässeet selville, sillä sinä yönä oli kaukoputken lasi ollut
ihan kuin noiduttu, se näytti kaikki esineet ylösalaisin.

       *       *       *       *       *

Mies pysytteli maissa kuukauden ajan. Hän hummasi kuin hullu souvarien
ja hurjien houkkien kanssa ikäänkuin hän olisi tahtonut nukuttaa ääntä,
joka huusi hänelle jotain kaukaa nokipimeästä yöstä tai hänen oman
kurjan sielunsa pohjattomasta kuilusta. Kuukaudessa hän oli tuhlannut
kaikki. Kun hän pimeässä purjehti kotiinsa, hän oli Lokkiluodolla
näkevinään liekin, joka heti sammui. Näkikö hän oman elämänsä sammuvan
liekin vai luuliko hän fosforitulta majakan loistoksi? Siitä ei
tiedä kukaan. Hän ajoi sitä liekkiä kohden karille ja hukkui. Samana
yönä olivat tiirat kokoontuneet isoin parvin kalastajan mökille, ne
kirkuivat ikäänkuin ne olisivat käyneet käräjiä. — Miehen ruumista
naarattiin, mutta sitä ei koskaan löydetty. — »Sekin oli meren kostoa»,
sanoivat taas vanhat saarikyläläiset ja sivelivät salaperäisinä
harmaita merimiespartojaan.

       *       *       *       *       *

Kun saaren merimiehet saapuivat jouluksi kotiinsa kaukaisilta meriltä,
he kertoivat ihmeellisiä asioita maailmalta. Matsaan oli käynyt hyvin.
— Hän oli kultakaivoksista kaivanut paljon kultaa, kerran hän oli
löytänyt kultakimpaleen, pääkallonsuuruisen. Toiset kuiskuttelivat
salaa, että joku toinen oli sen saanut maksaa puhkaistulla
pääkallollaan. Vai olivatko ne kultakaivostarinoita ja satuseikkailuja,
joita merimiehet kertovat toisilleen kajuutoissa, kun tähdet syttyvät
taivaalle ja illat käyvät pitkiksi? Kullalla oli Matsas ostanut ison
maatilan Keski-Amerikasta, hänellä oli satoja mustia orjia, laajoja
sokeri-istutuksia, tupakantaimitarhoja, isoja härkiä ja hurjia hevosia,
ja hän oli nainut kauniin, rikkaan, tummaihoisen, sekarotuisen
plantaashinomistajan tyttären. Merimiehet sanoivat, että Matsas oli
kyllästynyt kuumaan maahan, hän aikoi nyt palata kotimaahan, mutta
saarikylään ei hän koskaan palaisi eikä hän antaisi saaren vaivaisille
penniäkään, vaikka hän nyt voisi ostaa koko saarikylän. Hän oli jo
ostanut valkoisen, komean huvilan Suomenlahden rannalta, siellä tahtoi
hän parantaa terveyttänsä, jonka hän oli turmellut kaivoksissa. Hän oli
kerran halpaantunut, mutta eräs lääkäri oli tehnyt hänet taas terveeksi.

Ja vanhat meripekat kertoivat Jyristä, että hän oli karannut useat
kerrat laivoista, hän oli harhaillut maailman kaikilla merillä, oli
käynyt ruskeaksi ja rotevaksi, ystävälliseksi ja ymmärtäväiseksi, hän
oli pelastanut monen ihmishengen ja hänen sinisessä merimieskirstussaan
oli paljon »hiirennahkoja», seteleitä. Niin kertoivat myhäillen vanhat
meripekat ja iskivät karkeiden kulmakarvojensa alta nauraen silmää
Madlille, joka punastui ja hiipi pois. Madli ei uskaltanut katsoa heitä
silmiin, hän oli mielestänsä tanssinut pois nuoruutensa kauneimman ajan
odotellessaan turhaan Jyrkiä, joka ei koskaan palannut. Samalla tunsi
Madli petollisessa sydämessään pienen, vihaisen pistoksen. Sitten hän
muisti lapsuutensa nukkeprinsessat ja katinkultasalit. Hän hymähti
hassunkurisille ajatuksilleen, seisahtui kalliolle ja kuuli etäältä
rantatuvasta vanhan viulun soiton ja jalkojen töminän avonaisesta,
höyryävästä akkunasta. Hän keikautti päätään ylpeästi ja kulki hämärää
kalliopolkua, joka oli kuin harmaa, mutkitteleva viiva. Hämärässä
näki hän jotain, mikä kimmelsi ja liikkui häntä vastaan. Ne olivat
kuin pyöreitä kultamarkkoja, laskivat ja nousivat kuin tulikärpäset.
»Ne vanhat merimiehet ne nyt valehtelevat jos jotakin, niin että
aivoissa alkaa kummitella!» ajatteli Madli ja naurahti. — Nyt erotti
hän kullatut napit, sitten valkean luotsinlakin ja sen kulta-ankkurin.
Pian seisoi nuori, kookas luotsi hänen rinnallaan, ja he kulkivat käsi
kädessä tanssitupaa kohden.

       *       *       *       *       *

Kalastajan mökki oli kuin kuollut, ei kukaan siellä asunut. Ikkunoiden
eteen oli naulattu lautoja ja ovi oli lukossa. Ryytimaassa rehoittivat
kilvan nokkoset ja koiruohot, vattupensaat levittivät laihoja oksiaan,
ja turvekatolla kasvoi tervakukkia ja sinikelloja, ja myrsky ravisteli
syksyöin autiota mökkiä, jossa vain nälkäiset hiiret vikisivät. Siellä
kummitteli, kerrottiin, Öisin oli siellä nähty valkeata, joka heti oli
sammunut. Joku oli nähnyt irvistävät kasvot akkunalautojen takana;
vai oliko hän nähnyt omat kasvonsa lasissa! Vanhemmat karttoivat sitä
paikkaa, sillä he muistivat vielä tiirojen pahaenteisen kirkumisen
sinä hirmuisena myrsky-yönä. Mutta lapset tekivät sinne syksyllä
marjaretkiä, ja joku nuori ihmispari eksyi sinne joskus elokuun
kuutamoiltoina, sillä he saivat siellä kulkea rauhassa pahansuovilta
silmiltä.

Eräänä syyskuun iltana kulki mökille outo mies. Hän seisahtui ja
katseli ympärilleen ikäänkuin olisi etsinyt jotakin. Mökki häämötti
hänen silmissään kuin iso ruumiskirstu, joka jo on naulattu kiinni.
Niin, sen mökin entinen elämä oli kuin kuollut ruumis. Ei siinä ollut
enää sielua. Se oli nyt niin autio kuin hänen oma surullinen sydämensä.
Eihän hänellä enää täällä ollut mitään tekemistä, iäksi täytyi
hänen riistää sydämestänsä tämä kolkko kuva, joka vain katkeroitti
muistoillaan. Tänne ei hän enää koskaan palaisi. Ottakoon veli mökin,
ajatteli Jyrki, joka nyt oli palannut tyhjään kotiinsa. Naapurimökissä
oli se ainoa, joka voisi häntä ilahduttaa hänen yksinäisyydessään.
Nukkuiko jo Madli, menisikö hän herättämään? Ei vielä, hän tahtoi
säästää tätä jälleennäkemisen kaivattua hetkeä, sillä onni on onnen
odotuksessa, ajatteli Jyrki. Hän meni istumaan aitan portaalle. Silloin
hän kuuli askeleita, jotka kolahtivat kiviin. Nurkan takaa tuli nuori
nainen ja mies käsi kädessä. Savuke riippui miehen huulilla. Mies
raapaisi tulta laatikon syrjästä, ja nyt Jyrki näki Madlin ja nuoren
luotsin, joka veti tytön luokseen ja kyykistyi istumaan vattupensaitten
taakse. — Jyrki ei muistanut jälkeenpäin oikein, kuinka kaikki oli
käynyt. Jyrki ei ollut vavissut myrskyssäkään, kun hän oli keikkunut
mustien vesikuilujen päällä korkealla mastoväylingeissä korjaillen
purjeita. Mutta silloin oli ase niin vavissut oikeassa kädessä, että
hänen oli täytynyt sitä tukea vasemmalla. Se ajatus oli tullut kuin
äkkisalama, joka lyö jostain näkymättömästä pimeydestä alas laivan
viereen. Hän oli hypännyt kuin peto vattupensaan luo ja hän oli
laukaissut aseensa luotsia kohden. Mitä sitte tapahtui? Korahdus, Madli
oli huutanut, juossut kylään, — hälinää — ihmisiä — kahlerautoja,
pitkiä kuulusteluja, sieluntuskia, koston iloa, katumusta — häpeää —
uhmaa ja — vankila.

       *       *       *       *       *

Keväinen, antelias aurinko paistoi yli Viaporin kirkkojen sipulitornien
ja harmaiden luotojen Jyrkin vankikoppiin Katajanokalla. Hän tunsi
vanhoissa merimiessieraimissaan tuoreen, suolaisen viileän meren
hengen. Hän nosti pöydän muuria vasten ja veti itsensä ylös riippuen
käsistään ristikon raudoista.

Hän veti täysin siemauksin rintaansa keväistä, väkevää tuoksua, joka
ihan huumasi. Hän tunsi rakkaan merensä, joka loisti kuin lasilattia,
jolla tuhansia kipenöiviä tulipisteitä tanssi heikon vihurin kaikissa
väreissä. Mereltä tuli iso, valkoinen höyrylaiva. Sakea savu vyöryi
pitkin näköpiiriä, ja iso, punainen savutorvi töräytti iloisen
tervehdyksensä yli keväisen, iloisen ja keveän kaupungin. Jyrin
väsyneihin silmiin tuli hiukan eloa. Hän ajatteli, että ehkä hän vielä
kerran saisi käydä tuollaisen komean laivan kannella kaukaisella
merellä. Hän matkustaisi kauas eikä koskaan palaisi. Ehkä hän voisi
unohtaa elämänsä suuren erehdyksen ja alkaa aivan alusta, sillä olihan
hän vielä nuori. — Silloin lensi siinä yksinäinen tiira. Näytti siltä,
kuin se olisi lentänyt suoraan ristikkoa vasten, mutta se lensikin yli
vankilan, palasi taas ja kirkui ihan Jyrin pään päällä. Mitä tämä oli,
ihanhan se puhui kuin ihminen, ja se puhui juuri hänelle? Se kirkui
samalla lailla kuin se tiira, jota Jyrki veljensä kanssa oli nuorena
kiduttanut ongenkoukulla, joka oli tarttunut linturaukan kurkkuun. Hän
muisti sen niin hyvin. Ihmeellistä se oli. Jyristä tuntui, ikäänkuin
sen tiiran kidutus olisi ollut suurempi rikos kuin luotsin murha,
sillä luotsi oli kuollut ilman kärsimyksiä. »Lyö sitä kivellä päähän,
lyö sitä kivellä päähän!» kuuli hän korvissaan veljensä äänen. Hän
raivostui omille muistoilleen. Jos hänellä nyt olisi ollut kivi
kädessä, niin hän olisi heittänyt sillä tiiraa. Mutta tiira kirkui
yhä kimakammin, ja toiset tiirat lahdella yhtyivät samaan vihaiseen
vihellykseen. Oh, oliko hän jo niin paatunut! Jyrki ei voinut katsella
kauemmin. Hän luisui alas ristikolta ja heittäytyi vuoteelleen, painoi
kädet korvilleen ja keinutti ruumistaan. Sitte purskahti hän itkuun.
Muut vangit saattoivat iloita keväästä, auringosta ja merestä. Hän ei
voinut enää koskaan iloita edes nuoren tiiran iloisesta tanssista yli
kimmeltävän meren, loistavan kuin kristalli-lattia, jolla hyppelehtii
tuhansia tuliläikkiä.

       *       *       *       *       *

Valkoinen höyrylaiva kääntyi salmesta satamaan, ja parvi tiiroja
lenteli sen vanavedessä. Takakannella istui nuori kreolitar, jonka
silmät loistivat kuin kaksi mustaa timanttia. Hän heitteli nisuleivän
palasia tiiroille, jotka vapaina ja vallattomina laskeutuivat veteen.

— Mateo, katso kuinka ne ovat kauniita! Onnellinen olet sinä, koska
olet jo lapsuudestasi saakka saanut ihailla näitä lintuja.

— Isabella! vastasi synkkä ja ahavoitunut mies hänen vieressään, älä
heitä niille enää mitään.

— Rakkaani, miksen heittäisi, ne tuottavat minulle onnea astuessani
ensikerran sinun kotimaasi rantamalle.

— Isabella, eivät ne tuo onnea, kirouksen ne tuovat. Niille pitäisi
heittää ongenkoukku kurkkuun, minä en kärsi noita lintuja, minä vihaan
niitä!

— Mateo rakas, voisitko sinä rääkätä noita valkoisia lintuja, sittenhän
sinä voisit rääkätä minuakin?

— Isabella... sinä et tiedä... niin, minä voisin rääkätä sinua, jos
sinä kerran tahtoisit tietää... jos sinä tietäisit, mitä minä kerran
olen tehnyt.

Ah, nyt oli sanottu se paha sana, joka vieroittaisi heidät. Matsas
aavisti sen, että jotain hirveätä oli tulossa, että heidän elämänsä
tulisi yhtä onnettomaksi kuin isän ja äitipuolen. Matsas nousi, otti
seltteripullon pöydältä ja heitti sen tiiroja kohden. Sitten hän jäi
tuijottamaan kuin jotain näkymätöntä, kamalaa näkyä, tapaili kädellänsä
kurkkuaan ikäänkuin siellä olisi ollut terävä koukku. Hän horjahti ja
kaatui laivankannelle, hän oli saanut halvauksen.

Tiirat kirkuivat kuin vahingoniloisina. Ne katselivat pienillä,
terävillä silmillään voimakasta miestä, joka huohotti kannella
kuin voimaton lapsi. Sitten ne kimmahtivat nopeasti korkeammalle
ja leijailivat laivan ja vankilan väliä ikäänkuin ne olisivat
vieneet veljeltä veljelle onnetonta viestiä, ne ikäänkuin olisivat
salaperäisellä tavalla heimolaisiltansa kuulleet tarinan kahdesta
sydämettömästä pojasta, jotka kerran kiduttivat kuoliaaksi pienen,
nälkäisen tiiranpoikasen.




SALAKULJETTAJAT


Siinä juhannuksen edellä kohosi Kurtin Konsta kookkaana peräpenkiltään,
kulki ikkunan luo ja sanoi matalalla, myrskyssä karaistuneella äänellä:

— Länsipohja painaa, tulee hyvä purjelaitatuuli. Minä lähden tänään
Portkundaan.

Oven puolella, viheriäisellä merimieskirstulla istuva, hintelä,
vilhuilevan vilkas mies vastasi siihen leikillisesti:

— Niin, ei itä eikä naisväki lakkaa ennenkuin itkee. Tuuli on muuttunut.

— Sen olen päättänyt, sanoi Kurtin Konsta varmasti.

— Kuten sovittu, lähdetään vaan, eihän siinä muuta tarvita kuin yksi
peräpuuta keikuttamaan, toinen purjeita liekuttamaan ja kolmas huttua
hämmentämään, sano savolainen tervahöyryn hinaaja.

— Ei, Särkkä, nyt tarvitakaan hämmentäjää, vaimoni Miili tulee mukaan,
käydään sukulaisissa. Sovin viime syksynä seprani Öunapuun Jyrin
kanssa, että tullaan juhannuksena sopimaan hailin ja tuhlien vaihdosta.

— Etkö pelkää tuoda vaimoasi! Särkän Akki vastasi. — Siellä
Portkundaassa on nyt se Pitkä-Peetro rantaryykkärinä. Viepä vielä
paraan lastisi, olihan se kovin hanakkana, kun sinä siellä ylämaalla
Miiliä kosiskelit.

— Hahaa, naurahti kuivasti karunkomea ja hiukan karheakasvoinen Konsta.
— Kyllähän se hääräili Miilin aitan nurkissa, mutta minä telkesin sen
aiturin aittaan.

— Kyllä se Peetro kantaa sinulle siitä kuoleman kaunaa ja se pitää
Virossa meidän hommiamme silmällä, niinkuin Tulli-Mikko täällä omassa
saaressa.

— Niin —. Se käy ja nuuskii nurkissamme, mutta merelle ei Mikko
myrskyssä uskalla lähteä, maakrapu...

Särkän Akki tokaisi:

— Pelkuri se on miehekseen, mutta kyllä siinä maissa miestä on.
Haaksirikkohuutokaupoissa se saalistaa ja vie meiltä osuutemme.

Kurtti kivahti:

— Mutta uskaltakoonpa tulla minun rannaltani haaksihylkyjä hakemaan,
niin kyllä tuntee joutuneensa merikravun saksiin, sen sanon. En ole
miestä lahjonut kuten muut enkä lahjo Pitkää-Peetroakaan.

Konstan naapuri, Akki, lisäsi siihen:

— Kyllä me vedämme niitä nenästä. Tuhma se on Mikko, vaikka pitää
itseään kovin ovelana. Muistatkos, kuinka kuppari-Kaisa sitä juoksutti.
Vei haapiolla riianpalsamia mantereelle, niin jopas äkkäsi merellä
Mikko ja saavutti akan, jolla oli poika mukanaan. »Minne sitä nyt
niin metkasti mennään?» Mikko kyseli. — »Poikaa vain tässä lääkärille
vien.» — »Vai lääkärille? Taidat vain olla yksissä juonissa sen Kurtin
Konstan ja Särkän Akin kanssa. Sinä hiiviskelet usein niillä apajilla.»
— »Mitäs minä», Kaisa vastasi ja nipisti salaa poikaa pohkeesta. Poika
huutamaan. »Jospa tarkastankin sinun pohjalastiasi», Mikko uhkasi.
»Hyvä herra tullivahtimestari, poika on hengen hieverissä, säälikää nyt
toki vaivaista, ettei se kuoliaaksi säikähdä!» Niin akka taas valitti
ja nipisti salaa poikaa. Poika huusi kuin vietävä. »No vie se kirkuva
kiusankappale vaikka pippurimaahan», Tulli-Mikko tiuskasi ja käänsi
keulansa tuuleen.

Kurtti ei nauranut, otti seinältä kotelosta kiikarin ja katseli etelää
kohti, josta utuisena juovana häämötti Viron lakea ranta ja sanoi: »Ei
se Käärmeskarin liivaranta ole enää varma paikka, eikä Kaakkoiskärjen
luolakaan, meidän täytyy keksiä sopivampi paikka. Mikko on jo
liikuskellut niillä main.»

Särkkä osoitti saarivuoria ja virkkoi:

— Siellä maan takana vuoren rotkossa on hyviä kätköpaikkoja, on
hiidenkirnuja, louhiuunia ja lähellä on hyvä ankkuripaikkakin. Ensi
hädässä voimme viedä rommilastin vaikka sinun saunaasi, ei Mikko
ymmärrä sitä sieltä etsiä. Revimme vain pari palkkia saunan lattiasta.

— Niin, onhan se Mikko uhannut panna jalkoihini viljapultit ja viedä
Viaporin västinkiin tullipetoksesta istumaan. Mutta tämä poika ei
sinne hevillä lähde. Eikä Pitkä-Peetrokaan minua tavoita, vaikka se
nyt ryssän raasulina ratsastelee pitkin Viron rantoja kasakankeihäs
sivulla. — Vaimoni takia se minua vainoaa.

— Varo sentään sitä miestä, neuvoi Särkkä, täytyyhän meidän rasvoa
niitä kansliakelmiä ja muita tsinovniekkoja, että pumaakat ja puumerkit
saadaan. — Mutta, kas, kuuromykkä Tohmo puuhaa jo kalarannassa ja
hiilaa tavaroita kaljaasiin. Kyllä keksit sopivan renkimiehen, ei
kelpaa todistajaksi, jos kerran kovalle ottaa, sanoi Särkkä ja katseli
nyt pihalle. Silmiin syttyi luihumainen välähdys, ja ruumiissa kävi
intohimoinen väristys. Hiukan teeskennellyn tyynellä äänellä hän lisäsi:

— Ja kala-aitasta tulee vaimosi Miili. Yhä on solakka ja sulava, kuin
rippitytär ikään.

— Tuo kai Viron viemisiä. — Kas, kas, taisitpa jo rippiskoulun aikana
iskeä silmää, naurahti Kurtti, mutta ei tarttunut kala koukkuun,
vilahti minun verkkooni.

— Rivakka ja vinkeä on sinulla vaimo, Kurtti. Molttinsa äärestä lähti
kalarannasta tupaan synnyttämään ja palasi heti kaloja perkaamaan.
Sellaisia ne on meidän saaren naiset.

— Ihme kun et ole nainut, parempi naida kuin palaa, sanoo apostoli
Paavalikin.

— Mitäpäs minusta poikamiehestä, vastasi Särkkä ja silmät vilkuilivat
viekkaasti. Ilman aikojani minä vain... niin, Konsta, kaikessa sinä
voiton viet. Saaliin olemme kristillisesti jakaneet niin tyynellä kuin
myrskyssä. Yhtä älä lainaa, hyljepyssyä, viulua, vaimoa, et niitä
takaisin saa.

— Ja jos saat, niin saat ne pilattuina takaisin, sanoisi meidän hauska
kruunun-perämiehemme, yhtyi Kurtti leikinlaskuun.

       *       *       *       *       *

Samassa astui tupaan Miili. Hän oli tummahipiäinen, mustatukkainen,
ohimoilla kiertelivät hienot, luonnolliset kiharat, joista vielä huokui
kuin meren hengen ja suolan raikasta tuoksua. Silmät olivat ruskeat,
hiukan kullalle kimmeltävät, ja niissä kuvastui hilpeän altis ja hellä
ilme. Hän hymyili kaikille, puhutellessaan outoakin. Käynti oli vielä
notkea kuin varttuneen neitosen, hänessä oli jotakin kiihoittavan
etelämaalaista, vierastuntuista. Meren takaa oli neito tuotu, Viron
pikkumoisiosta ylämaasta. Sepramatkoillaan ja kalamarkkinoilla
Portkundaassa oli Kurtti hänet aikoja sitten tavannut, hänen tumma,
kukkiva kauneutensa oli kiehtonut karun, hiukan kopeankiivaan
saarelaisen mielen. Ja Miilikin oli vastavuoroon käynyt Suurviirin
Kiislankylässä virolaisten kalastajien mukana. Seprat hinasivat
kiislankyläläisiltä heidän verkkojansa jakaen osan kalasaaliistaan
saarelaisten alkuasukkaille. Virolaiset olivat rantanuotioittensa
ääressä vapaasti kuorossa säestäen hyräilleet omituisia laulujaan sekä
tanssineet vilkkaita tanssejaan. Niissä oli Kurtin Konsta uudistanut
vakavankiihkeän ystävyyssuhteena, mikä oli päättynyt vanhanaikaisiin
häihin ja hyljepyssyn paukkeihin. Miili ei ollut nyt pitkään aikaan
käynyt sukulaisissa meren takana, siksi hän nyt mielellään oli
suostunut lähtemään sukulaiskutsuihin, vaikka hän kammoksuikin Kurtin
salaisia yöttöretkiä. Vavistuksella ja valvoen hän oli usein odottanut
Kurttia kotiin, syysöisin polttaen hylkeenrasvalamppua merimerkkinä
meren suurelle sissille ja salakuljettajien kuninkaalle.

— Kuule, Konsta, nuori vaimo virkkoi. — Minä pelkään näitä sinun
matkojasi, ne tuovat vielä kerran onnettomuuden taloomme.

— Älä pelkää, Konsta vastasi ja katseli syvänlempeästi vaimonsa
aurinkoisiin silmiin. — En pelkää miestä maalla enkä merellä... Kun on
verkko veissä, niin on kala käissä, kun on tilaisuus, niin ota, mistä
saat! — Kun sinut häistä toin, ei ollut meillä kuin neljä tyhjää,
köyhää kättä.

— Muista taatasi kuolemaa, muistutti vaimo.

— Niin, taata hukkui mereen, kun tullinuukkari ajoi takaa. Takavarikoi
jaalan, lastin, verkot vei. Niin, Tulli-Mikon taata ne vei, siksi
vihaan poikaakin. Tämä yöttö on meillä suvussa ja veressä.

— Täytyy elää kuin hauen vedessä. Täytyy purra pikkupurtteja. Eipäs
tässä kalalla elele. Souda, kisko, kihnuta ja tuo simppuja sumppuun,
ehei, ei se vetele. Eikä haaksirikkojakaan ole tapahtunut pitkään
aikaan, vaikka rukoilemmekin: Tuo syys myrskyinen ja siunaa rantojamme
haaksihylyillä. Ei kuule pyhä Pietari, niin kalastaja kuin olikin. Ei
vetele sekään. Oli ennen rantaoikeus, sen kun otit, minkä aalto rantaan
ajoi. Olipa ennen täällä läättienkin ovet ja pielet pyökkipuusta
ja elhvenanluusta. Mutta mitä nyt! Lankunpätkiä, ei niistä ole
ruumiskirstuksikaan! Niin veisteli Särkkä. Konsta jatkoi mietteitään:

— Nyt, Miili, on meillä paremmat olot, silkissä olet saanut käydä
kirkolla pyhänä ja käädyt kaulalla, ei meidän tarvitse hävetä.

— Onhan sitä kamaa jo tarpeeksi. Kirkolla ne vihjaisevat ja
supsuttavat, että vallan hävettää, Miili sanoi hiljaisella, väräjävällä
äänellä.

— Se on niin kateellista tämän saaren kansa. Ja naiset kairamoivat
sinun kauneuttasi, Miili, Särkkä mielisteli ja hiveli katseellaan
vaimon upeata uumaa.

— Kaksikerroksisen majakantapaisen minä vielä rakennan sinulle ja
pojulleni, usko pois Miili. Ja voinhan sitte heittää tämän hurjan
ammatin ja lähteä vaikka Amerikkaan! Miksi meillä miekkoisilla pitää
olla tullit ja rajapyykit! Millä maksat verot ja velat! Hei, antaa
mennä vaan! Meri antaa jos ottaakin. Meri ja myrsky, ne on minun
luontoani. Vapaa minä tahdon olla kuin merikotka!

— Meissä on hiukan merirosvoa itsekussakin, Särkkä sanoi. — Nyt tuodaan
Portkundaasta hyvä Pietarin-saalis, rommia, silkkiä, puuvillaa. Se
se leiville lyö. Mutta kas tuolla luovii Tulli-Mikko, se merivaris.
Mistäs nyt tuulee? Mitäs se luulee löytävänsä. Muistatkos, Konsta,
kun kaasimme traaniöljyä yhteen tyhjään viinitynnyriin, niin Mikko
tulla piipahti pillillään maistelemaan... Taitaa se maku vieläkin olla
suussa, koska se sitä aina niin vääristelee, länkisääri, tullihuntti!

— No niin, illalla lähdetään ja pikku poika otetaan mukaan. Sen täytyy
jo aikaisin tottua mereen! Onhan sinulla, Miili, valmiina tuomiset,
savustetut kalat, hylkeenrasvat ja sukat sukulaisille.

— Kaikki on reilassa. — Miili kulki kehdolle. Siinä makasi viikonvanha
lapsi, äiti kutitti sitä otsakiharillaan. Lapsi kummasteli ja
heilautteli pientä, pyöreätä, ruusunhohtoista kättä. Se hymyili ja
katseli katossa riippuvaa pientä purjelaivaa, ikäänkuin se jo olisi
kuunnellut rantatyrskyjen kumeata kohinaa, joka jyskytti kotikalliota.
— Toisinaan pirskahti vaahto tuvan ikkunaankin.

Kurtin Konsta läksi rantaan katsomaan kaljaasiansa. Rantalaiturilla
puuhaili kuuromykkä Tohmo asettaen purjeita kuntoon, kantoi
lammasvällyjä, eväitä ja teekojeita kaljaasin pieneen peräkoijaan.
Kajuuttakoija oli pieni ja savustunut, kummallakin seinällä oli pieni
makuulaveri, polat, niiden välissä pieni pöytä sekä nurkassa pieni
rautapeltiuuni, minkä torvi kulki reiästä koijan katolle. Pöydän edessä
seinällä oli pieni merikartta, iso kompassi, Viktoria-kuningattaren
kuva, sivuilla kiikarikotelo sekä öljytakkeja, sydvestejä. Nurkassa
seisoi tyhjä hollantilainen nahkapullo sekä vesileili. Peilin yllä
riippui vanha piilukkopyssy.

       *       *       *       *       *

Kurtin harmaa kalastajamaja seisoi aivan mereen pistäytyvällä,
äärimmäisellä kalliokielekkeellä. Jotenkin syvä ranta lainehti
nousuveden aikana miltei kivijalan tasalle. Peräkamarista näkyi
merelle. Pienestä väliköstä johti ovi isoon tupaan. Siinä oli iso,
valkeaksi silattu muurikiuas, pata riippumassa haahlassa tulisijan
yllä. Lieden takana pankko, jonne tiilirappuset johtivat. Ja pellillä
riippumassa lapikkaita, kintaita ja takkeja. Ison pöydän ääressä
syötiin koko talon väki yhdessä. Silloin ei paljoa hiiskuttu,
kuten talossa, jossa aina tapahtui jotain laissa luvatonta ja
salaperäistä. Vanha laivakello naksutti nurkassa, seinällä oli
siniseksi maalattu astia- ja ruokakaappi, pitkin seinää ali akkunoiden
ulottui rahi. Mielivieras johdettiin aina peräkamariin, josta äänet
eivät tunkeutuneet uteliaaseen ulkomaailmaan. Siellä oli vanha
klaverikin, ties mistä oli sinne joutunut, ehkä jostakin isosta
haaksirikkolaivasta. Sillä ei kukaan soittanut, se oli mykkä kuin
Tohmokin. Toisinaan se mykkyys oli olennaista koko talolle, kuuli vain
kuiskaavaa supatusta tai tehtiin salaisia merkinantoja. Harvat olivat
sanat kuten käskytkin. Hiljaisuuden katkaisivat vain onnistuneiden,
rohkeiden retkien jälkeiset jymykekkerit. Mutta merellä ja yötön aikana
tuli olla selvänä, sen oli Konsta määrännyt. Samea silmä ei osannut
suuntaa eikä voinut eksyttää vainoojien vakoilua.

Pihalla oli puoleksi veistetty haapio teloillaan. Pihan sivuilla
pikku-aitat kallioilla, niiden välitse kulki kalliotie loivasti
rannalle pienelle salmelle, ohi venetalaan rantalaiturille. Aittojen
vieressä oli sarai, vaja, läävä ja talli, jossa iso korskea ori
tömisteli pilttuussaan. Aitan malkalautaan oli pystytetty riuku, jonka
päässä oli kottaraisenkota, kuivunut männynoksa kodan katolla. Aitan
seinään oli naulattu hylkeennahka kuivumaan. Syrjemmällä myröttivät
makkihuoneet, joiden ovet jyskyttivät selkoisen selällään, kun tuuli
sattui sivulta pyyhkäisemään. Ja kylätie kulki kallion uurretta,
molemmin puolin ahtaissa kujissa oli harmaita kalastajamökkejä ja
vavetarhoja kallionrinteillä. Ne olivat kuin harmaita vesilinnunpesiä
harmailla paasilla. Korkeammalla rantakallioilla seisoivat saaren
miehet kädet housujen taskuissa merelle tähystäen. Kallioitten kyljissä
maan puolella oli vaivaisia niittypälviä aitauksineen. Koluiset tiet
johtivat matalien männikköjen kautta karuille, pykälämuotoisille
kiviröykkiöille pitkin karjakujaa, kohden harmaita vuoria, joiden
alla pikkulammet ja rosoiset rotkot antoivat vuoriketjulle kolkon
ja karhean muodon. Sinne ne lehmätkin eksyivät jylhiin onkaloihin
ja rotkorepeämiin etsiessään kauempaa vuorijäkälää. Siellä saaren
sydämessä, hämärässä kätkössä asui itse salaperäisyys ja outo, öinen
erämaa-elämä ja jännitys luonnon luolissa, korkeiden kallioseinien
suojassa. Harvoin siellä lintu liversi puussa, joskus vain merihaukka
kirmaisi yltä äkkijyrkän Huhkavuoren, jonka laella törrötti lahonnut,
vanha, tutiseva näkötorni.

Kylärannassa yli laiturien ja luotojen liitelivät lokit ja tiirat.
Paasia ja rantakiviä oli väännetty väyläksi, joka johti pieneen
sisäsatamaan. Saaren ulkona oli riuttoja ja kareja. Ne olivat
vaaralliset kiertää myrskyssä, mutta lähisaarten sokkeloiset, kapeat
salmet antoivat oivan oikotien pakoretkeilijälle.

Sellainen oli kylä ja ympäristö, jossa Kurtin Konsta ja hänen
esitaatansa olivat asuneet, kalastaneet ja salaretkillä risteilleet
sitte miesmuistien.

       *       *       *       *       *

Iltapäivänä hyvää laitatuulta viiletti kaljaasi kotirannasta. Ruotelia
hoiti itse Kurtin Konsta. Särkkä oli kiristänyt koutia ja jalusnuoria,
kuuromykkä Tohmo istui jo perunaruuman kannen laidalla imien piippuaan.
Koijassa istui Miili makuulaverilla imettäen pientä lastaan, katsellen
pienestä, viheriälautaisesta ikkunasta kaukana, taivaanrannassa,
sinisessä udussa häämöttävää, hienoa juovaa, kotimaansa kaukaista
rantaa. Purjeet pamisivat, aallot jyskyttivät hiljaa kaljaasin
sinilaitaista kylkeä ja keula halkoi vaahtoja. Kaksi lokkia seurasi
kaljaasia kauas merelle. Sieltä näkyi tullijahti, joka suuntasi Suomen
mantereelle.

       *       *       *       *       *

Viron Portkundaassa oli seprainmarkkinat parhaillaan, kun Kurtin
Konsta laski lakealle rannalle. Hän ankkuroi lahdelle. Kuuromykkä
Tohmo ja Särkkä vetivät kahvelipurjeet ja topseilin alas kannelle. Ne
kiedottiin kääröille ja sidottiin kouteilla ja köysillä. Siinä sitte
merenneitseellinen haaksi keikkui keveässä aallokossa joutsenkaarevine
kauloineen sekä linnunnokkaa muistuttavine kokkapuineen. Se kellui
siinä kuin lintu pitkän merilennon jälkeen siivet kylkiä vasten
puserrettuina. Tätä matkaa varten oli kaljaasin alaosa tervattu
emäpuuta myöten, laidat oli maalattu sinisiksi. Kaljaasin peräpeiliin
oli suurilla mustilla, hiukan koukeroisilla kirjaimilla piirretty
nimi: Miili. Tohmo kuljetti pestillä kaljaasiin kiinnitetyllä pienellä
jollalla purjeet, tavarat ja ihmiset maihin. Useita muita jaaloja
ja kaljaaseja oli jo rannan lähellä ankkurissa. Kaukaa nähden pieni
mastometsä antoi rantamaalle vilkkaan merinäyn. Ja maalla näkyi
purjeista tehtyjä telttoja. Ylämailta oli saapunut virumaalaisia,
jopa kuresaarelaisia, oli tullut tuttavia Tuolisesta ja Rakverista.
Seprat etsivät Suurviirin kauppatuttaviaan. Kullakin suvulla oli
oma sepransa, sepran toimi kulki perintönä suvusta sukuun, isältä
pojalle. Rannikkoasukkaat puhuivat viroa, jota monet suurviiriläisetkin
osasivat. Moni oli jo nuorena kuljettanut silakkatynnyreitään Viron
satamiin. Ja virolaiset seprat tulivat sitte siinä kekrin aikoina
perunavankkureineen rannikolle ohi laajojen ruis- ja vehnäpeltojensa,
pitkin liejuisia teitä. Kansaa kuhisi nyt rannalla, oli joukossa
vilkkaita virolaistyttöjä kirjavine kansanpukuineen, nuoria miehiä
lippalakkeineen ja villaröijyineen sekä muikkupartaisia merikarhuja.
Markkinakojuja oli pystytetty ylemmäksi rannalle. Siellä oli
kaupustelijoita Tallinnasta, tataarilaisia ja juutalaisia, jotka
tarjoilivat rihkamaansa. Kansan joukossa kulki saksanherroja,
moisniekkoja, kotiin palanneita merimiehiä, sotilaita, kippareita ja
merikapteeneja. Niistä erottautuivat n.s. rantaryykkärit, ratsastavat
tullipoliisit, jotka kulkivat kopeillen ja tönien. Ylinnä muita
leveästi liikkuen ja mahtaillen, auringonsiemeniä pureskellen
koikkelehti Pitkä-Peetro. Ylimielisesti hän paiskeli siemenkuoria
ihmisten silmille. Peetro oli syntyään virolainen ja oli ryhtynyt
ryssän palvelukseen vain koreillakseen kiiltonappisella puvullaan.
Peetro ja Miili olivat samasta ylämaan kylästä. Kaikista keimailusta
ja ahdisteluista huolimatta oli Miili pysynyt hänelle kylmäkiskoisena.
Peetro ei voinut unhottaa niitä kepposia, joita Kurtti oli hänelle
kosioretkellään tehnyt. Siksi hän nytkin etsi riidan syytä sekä
väijyili saarelaisten salahankkeita. Hän oli jo hiukan nousutuulella.

Kurtti oli jo pystyttänyt telttansa hänkin, sinne oli viety teekeittiö
ja tuliaiseväät. Sanoma oli kulkenut saarenmiesten tulosta lähimpään
Kundaan kylään, sieltä se oli liikkunut edemmäksi. Niin oli Öunapuunkin
Jyri jo kauan odottanut Kurttia. Jyri, hänen vaimonsa ja lankonsa
astuivat telttaan juuri kun kuuromykkä Tohmo oli asettanut teekupit
silakkatynnyrin kannelle. Miili oli lähtenyt markkinoille ostoksille,
Ilari-piikatyttönen koiteli pienokaista.

— Tere, tere tulemast! Terve, terveisiä meidän saaresta! Niin
tervehtivät tuttavat toisiaan, Jyrin vaimo avasi paksun nyyttinsä,
siitä hän kaivoi esille kananmunia, voita ja villoja. Lahjat
vaihdettiin vaiteliaina, vakaasti ja hiukan ujostelevasti hymyillen. Ne
lahjathan olivat yksinkertaisia ystävyyden osoituksia, joille annettiin
suuri arvo. Jyri-sepra vilkutti Kurtille silmää ja alkoi:

— Eikös saa olla hiukan meidän moisniekkain kipparinkermaa. Eiköhän se
merimatkan jälkeen maistune. — Niin, kuten sovittu, tuhlit tuon siinä
kekrin tienoissa.

— Ja minä kalat ja suolat, kui hyvä tuul tuleb, lisäsi Kurtti viroksi.
Tere, tere!

— Terve! — Kupit kilahtivat toisiinsa.

Sitte raotti Jyri teltan sivua ja tirkisteli tielle. Pannen kätensä
Konstan kaulaan Jyri kuiskutti: »Tavarat on saatu talteen. Rommit
ja silkit piilotin minä Tuolisen vanhan linnan raunioihin ja peitin
ne turpeilla, kyllähän tiedät. Ennen lähtöäsi voimme ne toimittaa
kaljaasiin, ryykkärit olen jo pehmittänyt parilla pankkoruplalla.
Ja minun naapurini juottaa Peetron niin, ettei se erota kuunaria
kaljaasista, se on niin pirtulle perso.» — Siihen Särkkä puhua
poksautti: »Kas jokamies on sotamies, mut merimies on eri mies!» Kaikki
nauroivat, Tohmokin, vaikka ei ilon syytä tiennyt.

Siinä kuulumisia ja yhteisiä seikkailuita selvittäen aika kului
hilpeästi Särkän veistellessä juttuja nuukkareista ja monista
metkuista. Ilo oli ylimmillään ja teltasta kajahti karkea hohotus.
Markkinoilta kuului suupillien ja sirmankan haikea, hohkiva ääni
sekä humina markkinamiesten hevosvaihtopaikalta. Kurtti läksi Jyrin
kanssa muihin telttoihin juttelemaan vanhoista merimiesmuistoistaan,
haaksirikoista ja vaarallisista vaiheistaan purjehtiessaan nuorena
maailman ympäri. Selvin ollen hän oli jyrkän harvasanainen, mutta
päihtyneenä pahapäinen ja kiivaanvilkas. Silloin ei ollut hyvä häntä
lähteä härnäilemään. Hän saattoi kimmahtaa kuin kihopää vihainen vihuri.

Öunapuun vaimo läksi hakemaan Miiliä. — Miili lie tavannut nuoruutensa
ylämaan tyttötuttavia, koska ei vielä palannut. Olihan ollut uudenoutoa
kuulla oloista kotikylässä, muistella entisiä neitsytiloja, kaihoja ja
mielenmurheita. Niistä laaja, mittaamaton meri nyt erotti, kiinnittäen
hänet kovaluonteiseen mutta hyvään mieheen sekä karuun kalliosaareen.
— Vai oliko Miili eksynyt joukostaan? Kuuromykkä Tohmo oli istunut
sammunut piippu suussa teltan nurkassa, hänkin oli saanut osansa.
Hän katseli kuumeisilla, räämeisillä silmillään toisten liikkuvia
huulia. Hän ei kuullut sanoja, mutta silmien ilmeestä ja käsien
liikkeestä hän ymmärsi joskus niiden salaisen tarkoituksen. Kuuma kuppi
vaikutti hänen suureen, sielulliseen, sisäiseen yksinäisyyteensä,
hän ei kuullut markkinamelua, mutta hän tahtoi sen nähdä. Hän läksi
hänkin hoipperoimaan naapuritelttoihin. Särkkä oli jo aikoja sitte
luikkinut omille retkilleen. Särkkä oli kaksinainen luonne ja kätki
salaisimmat halunsa liukkaan ja viekkaan kuoren alle. Hän vaihtoi
nahkaa kuin merikäärme. Hän oli eri ihmisten seurassa erilainen. Hän
mielisteli tullimiehiä, mutta petti heitä, saarelaisten seurassa hän
oli juonitteleva ja kadehtiva. Hän kadehti salaa Kurtin kaljaasia,
kadehti hänen onneaan, ajatteli järjettömän itsepintaisesti nuorta,
vinkeätä vaimoa, jota hän jo nuoruudesta pitäen oli katsellut
karttelevan ja samalla lähentelevän röyhkeästi. Mieletön ajatus
omistaa saavuttamatonta karkoitti joskus hänen unensa, mutta Kurtin
läsnäollessa hän oli olevinaan kylmä vaimolle eksyttääkseen miehen
vaistoa. Oman kuluttavan rakkaudenpalonsa hän piilotti leikkiä laskien
kaksimielisten sanojen taakse.

       *       *       *       *       *

Aika oli kulunut iltapäivätunnille, markkinatouhu oli vähitellen
käynyt hiljaisemmaksi, kuului vain ohi ajavien mustalaisten piiskojen
läimäyksiä sekä likaisten lasten porua. Mutta teltoista kuului
kaihonsekaista laulua, vuoroin se kiihtyi, kun toiset äänet yhtyivät
kertaussanoja säestämään. Laulussa oli jotain maininkien poljentoa,
meren ainaista, alakuloisen aaltoilun huokausta ja huminaa. Sitte sävel
muuttui kehtolauluksi. Hyssyttäessään sylilasta pieni Ilari kuunteli
sitä laulua hiljaa hiiskumatta. Nyt kuului kuin lokin kirmaisua?!
Eihän se ollut linnun kimakkaa huutoa vaan naisen! Teltan ulkopuolelta
kuului melua. Ilari katseli teltan aukosta. Hän näki, miten hänen
emäntänsä juoksi alas mäkeä rantaan... Ja kintereillä kiirehti pitkiä
sääriään heilutellen outo mies. Pitkä-Peetro siellä ajoi Miiliä, mies
horjahti joskus sivulle, juoksi taas kädet levällään, nyt hän kahmasi
Miiliä vyötäröiltä. Miili kaatui ja kirahti. Silloin erään teltan
aukosta ilmestyi kuparinruskea, päivettynyt, iso, pörröinen pää.
Kurtin Konsta seisoi siinä uhkaavana ja hurjistuneena, hänen kasvonsa
hehkuivat ja silmät tuijottivat tulisina. Äkkiä hän syöksähti Peetron
kimppuun tarttuen häntä takinkaulukseen. Molemmat miehet tanasivat
kantapäänsä hiekkaan, he väänsivät toisiaan hartiain väellä. Konsta
koetti ruumiillaan painaa Peetron olkaa, mutta nokkelasti kiepsahti
tämä taas syrjään. Ympärille kokoontui nyt seproja ja nuottamiehiä.
Hampaita kiristellen huusi Konsta: »Vai sinä, ryssän rietas, väijyt
minun vaimoani! Saat sinä sen tuhannen tulisesti maksaa. Mutta siihen
ei ruplat riitä.» — Konsta syöksähti nyt koko voimallaan ryykkärin
kimppuun ja paiskasi hänet nurinniskoin olkansa yli maahan. Hän etsi
vimmoissaan kiveä, jolla olisi mukiloinut, mutta kun hän ei sitä
löytänyt, hän iski nyrkillään otsaan. Hän olisi tehnyt Peetrosta
tuhkaa ja tuomaskuonaa, kuten hän kiroili, jollei miehiä olisi
tullut välittämään. He kiskoivat Peetron raivoavan Konstan alta ja
taluttivat hänet telttojen ja rihkamakojujen taakse. Sinne hän katosi
kyläkujan hämärään jonkun suojelijansa tupaan. Mutta Konsta hyppeli
tasajalkaa maassa ja takoi nyrkkiänsä rantapaaluun. Vihdoin Miili sai
hänet hellällä, hyväilevällä kosketuksella taltutetuksi ja vei hänet
telttaan. Nähdessään lapsensa Konsta lauhtui ja kävi hiljaisemmaksi,
mutta kauan kävi sisäinen myrsky hänen mielessään. Hän uhkasi kerran
kamalasti kostavansa häväistyksen. Vihdoin hän nukahti teltan nurkkaan.

       *       *       *       *       *

Oli kai viikko vierinyt, oli käyty ylämaan Kundaan kylässä
heimokesteissä. Kurtin Konsta tuli sieltä selvenneenä ja tyynempänä,
mutta hänen povensa pohjalla kiersi ja kaiveli vielä ahdistava ajatus,
hänen vaimoansa kohdannut loukkaus. Peetro oli viime aikoina urkkinut
juuri Kurtin Konstan salakuljetusta saadakseen hänet syytteeseen
ja vangituksi, nyt oli tullut lisäksi yritys tahrata hänen ainoa
ilonsa elämässä. Nyt hänellä oli kaksinainen syy kostoon. Mutta hänen
täytyi olla varovainen. Salalasti oli saatava suojaan kotisaareen.
Sitä varten hän jo oli kuljettanut kaljaasinsa vanhan Tollpukin
raunionpuoliselle merenlahden poukamalle. Miili, Ilari ja lapsi olivat
koijassa. Aironlavat oli kuuromykkä Tohmo käärinyt rohtimilla, niillä
hän souteli hiljaa maihin iltahämärissä. Taivas oli pilvessä ja
heitti varjon yli valkoisella kalkilla silaillun linnanmuurin, jonka
soraisissa pihakuopissa kasvoi nokkosia ja horsmia. Linnanmuurin alla
hiipi miesten varjoja. Yksi varjo viittasi Tohmolle ja hän souteli
lastauspaikalle. Osan rommitynnyreitä ja silkkipakkoja oli hän jo
kuljettanut kaljaasin pohjalle. Tohmo astui rantaan. Muurin suojassa
vyöryttivät miehet uksaamia ja pumpulipaalia, he ähkivät ja huohottivat
hämärässä. Silloin kuului kaukaa tieltä kavionkopsetta, mikä läheni
lähenemistään linnanraunioita kohden. Särkän Akki nosti päänsä ja
kuulosteli: Rantaryykkäri tulee, nyt on piru merrassa!

— Pian tavarat mereen! karjaisi Konsta. Tynnyrit viskattiin mereen.
Samassa Tohmo veti valkeata piippunsa tupakkaan. Toiset huitoivat ja
huusivat hänelle, mutta eihän se Tohmo kuullut. Tulta kohden töytäsi
nyt rantakasakka täyttä vauhtia. Miehet juoksivat muurin taakse
piiloon, mutta Tohmo asteli vain rauhallisesti kohden ratsastajaa, joka
pysäytti hevosensa. Rantaryykkäri tiukkasi viron ja venäjänsekaisella
kielellä Tohmolle: »Mitäs, sinä mies, täällä teet? Senkin rantarosvo,
taidat kuljettaa tullaamatonta tavaraa. Missä on toveritsas? Hoi,
musikka!» Tohmo vain ällisteli. »Sano, muuten...» — Kasakka iski Tohmoa
piiskalla poskeen. Silloin Tohmo mölysi kuin mieletön, silmät pyörivät
ja kuola valui hänen suustaan. Hän oli vahva mies, oikea »murhamies»,
koko joukon kuudetta jalkaa pitkä ja hartiat kuin härällä. Tohmo
tarttui nyt karvaisilla, paksuilla, riippuvilla käsivarsillaan hevoseen
ja painoi pienen, pörröisen kirgiisiläiselukan polvilleen. Sitte kiskoi
hän satulasta miehen ja heitti suinpäin mereen. Konsta, Särkkä ja sepra
juoksivat nyt muurin takaa esille. Tieltä kuului taas kavion kopsetta.
Särkkä katsoi taakseen ja huudahti:

— Nyt on kiire, kaikki kaljaasiin, sieltä tulee kai nyt Pitkä-Peetro!
Juokse Jyri! — Rantaryykkäri kahlasi sapeli kädessä matalassa vedessä.
Hän vihelsi. Silloin juoksi Tohmo ja nosti hänet vedestä harteilleen
ja heitti rantahietikolle. Hän potkaisi hevosta niin, että se laukkasi
tiehensä. Sitte tukki hän ryykkärin suun rantahatrulla, pisti seipään
hiansuista hartiain taitse ja pakotti hänet juoksuun. Sillä välin
olivat jo Konsta ja Särkkä saaneet tynnyrit, pumpulit ja silkkipakat
kannelle. He kiskoivat kiireisesti purjeita mastoon. Viimeisenä souteli
aivan rauhallisesti Tohmo jollalla purjealukseen ja nousi nuoratikkaita
pitkin kannelle. Hän irvisti ja pui nyrkkiään, kun rannalle ratsasti
kaksi kasakkaa. Keihäitä heilutellen he huusivat ja uhkailivat.
Pitkä-Peetro kiroili ratsunsa selässä: »Kirotut tsuhonskit. Annappas
meren jäätyä, kun toiste tulette, niin ajamme teitä takaa vaikka
Suurviiriin saakka!» Konsta vastasi ilkkuen: »Anna tulla vaan, täällä
on ja täältä annetaan, helvetin hallit!» — Sadatellen ajoivat kasakat
tiehensä, irroitettuaan toverinsa seipäästä ja nostettuaan hänet
satulaan. Mutta miehet kannella nostivat jo ankkuria. Täysin, pullein
purjein he laskettivat aavaa merta kohden. Vuorotellen seisoivat
Kurtti ja Särkkä ruotelin takana ja luovivat puoleksi vastatuuleen
päin kotisaarta. Kuuromykkä Tohmo oli apuna kaljaasia käännettäessä.
Silloin purjeet koutien kitistessä paisuivat, iso puomi kohosi kohti
keskimastoa ja lipui kaaressa toiselle hangalle aaltojen harjoille.
Klyyvarit ja huippupurjeet lepattivat, kaljaasi kallistui toiselle
kyljelleen, isopurje sai tuulta, se pullistui ja antoi taas vauhtia.
Kaljaasi natisi ja keula halkoi kokkahyrskyjä, jotka silkin tavoin
sihisten solisivat pitkin aluksen kylkiä.

       *       *       *       *       *

Siinä yön yksinäisyydessä Kurtti mietti, miksi kohtalo oli antanut
hänelle liian kauniin vaimon, joka sai miesten mielet ja katseet
kiihtymään. Pitkän-Peetron ahdistelun jälkeen Kurtti oli nyt käynyt
epäluuloisemmaksi. Eikös vain Särkkäkin salasilmäyksillä katsellut
Miilin askartelua aitoissa ja lieden luona. Miksi Särkkä oli jäänyt
naisetta, olisihan voinut jo akottua? Keitteli itse ruokansa ja pesi
joskus lattiansakin. Siitä oli usein leksoteltu. Joskus oli Miili
pyhien edellä hyvyyttään, säälien käynyt naapurissa siivoamassa, oli
niin hyväntahtoinen, hymyili sille, ken eteen sattui. — Niin, hymyili
Tohmollekin. Ei, ei! Olihan Särkkä hänen vanha myrskyveikkonsa,
sellainen huikentelevainen pisi tosin, yhdessä sentään oli jaettu
vaivat ja voitot. Se Särkkä oli ovelampi, sai usein tullisyökäreiltäkin
vihiä väijytyksistä. Ei, kyllä Kurtti oli erehtynyt. Mikäpä ne hullut
ajatukset toikaan! Tohiseva tuuli, josta ei tiedä, mistä se milloinkin
tulee. Kurtti väänsi ratasta ja katsahti samalla sivulleen. Kannen
laitakäytävää hiipi Särkkä ja laskeutui hiljaa koijaan pieniä rappuja
pitkin. — Mitä etsit? Kurtti kysyi. — Haen vain kiikaria nähdäkseni,
onko Tulli-Mikko liikkeellä. — Särkkä seisoi keskellä koijaa. Miili
makasi selällään lammasvällyillä. Hän hymyili unessakin, pyöreät, vielä
tiukat rinnat kohosivat suloisesti. Maidontuoksuinen hengitys huokuili
hänen pehmeänpunaisilta huuliltaan. Ihana oli hän siinä nukkuessaan.
Särkkä painautui hänen puoleensa, miehen kasvot värähtivät, koko ruumis
vapisi. Hän ahmi silmillään tätä suurta suloa, jota hän oli kaivannut.
Hänen teki mielensä painaa huulensa noille avonaisille rinnoille...
Silloin puomi komahti koijan kattoon. Se kolkutti kuin paha omatunto.
Paha peikko rinnassa kuiskasi ja kiihoitti: Syökse salaa Kurtti
mereen, niin vaimo on omasi, on avuton, suree vuoden, mutta suostuu
lopulta pyyntöösi. — Taasen komahti, nyt kaksi kertaa. Kummitteliko
kaljaasissa? Särkkä ponnahti kuin poukka. Mikä julma, jumalaton
aatos! Hän pelkäsi omaa pelkoansa. Ei, ei, pois, pyhä isä, mitä minä
mietinkään! Hän juoksi nopeasti kannelle.

— Nukkuivatko? Konsta kysyi.

— Nukkuivat, Särkkä vastasi teeskennellyn tyynellä äänellä. Hän asetti
kaukoputken silmilleen, sormet vapisivat, hän ei nähnyt mitään, kiikari
näytti kaiken ylösalaisin, maan ja meren, koko kurjan, kaipaavan
elämän, hyvän ja pahan, taivaan ja helvetin. — Kiikarissa on vika, hän
sanoi ja kulki kokkaan tuijottaen alas veteen. Sieltä nousi kuin jotain
mustaa ja märkää, haparoivia sormia... Oh, Särkkä peitti kasvonsa,
oliko hän sairas...

       *       *       *       *       *

Myöhään yöllä ajoi kaljaasi Kiislankylään ja ankkuroi pienelle
lahdelle. Koko kylä oli hiljainen, vain luotsivanhimman tuvasta
tuikki tuli. Ikkuna oli auki, sieltä raikui yöhön räikeä,
ruotsinvoittoinen merimieslaulu: Från England till Skotland där
seglade en brigg. Luotsivanhin oli kai tänään tullut ulkomaalaisesta
laivasta, kapteenilta lie saanut hollantilaista akvaviittaa, jota nyt
Tulli-Mikkokin varovasti oli maistellut. Kiiruusti kaljaasimiehet
hiljaa häärien, haapiolla hoivasivat tavarat maihin ja vyöryttivät
tynnyrit lankkuja pitkin saunaan. Pimittääkseen tullimiehiä Kurtti
käski heti lämmittää saunan. Kului siinä puolisen tuntia, jolloin
luotsintuvasta valkea sammui. Kaikki kurkkiva Särkkä sen huomasi.
Miili oli jo matkasta puutuneena lähtenyt lapsineen kylpemään, kun
luotsinvanhin kulkea kouhkoili pitkin kujaa pitäen käsikynkästä
Tulli-Mikkoa, joka tähysteli saunalle päin. Särkkä seisoi nurkan
takana salaa tirkistellen saunaluukun syrjästä. Hän vilkuili
ympärilleen ja katsoi tuvan valaistuun ikkunaan. Tuvassa seisoi
Kurtti kookkaana paitahihasillaan, kulki vanhalle, haaksirikosta
korjatulle kajuuttakaapille, avasi sen oven, otti sieltä vanhanaikaisen
sirotekoisen, suvussa perintönä kulkeneen, hopeaisen häätuopin.
Kaatoi tuoppiin espanjalaista vanhaa, väkevää malagaviiniä. Hän
asetti pullon pöydälle, joi kulauksen ja katseli yöhön. — Miksi hän
vaivasi päätänsä typerän turhilla ajatuksilla? Olihan hänellä viisas,
veikeä vaimo, oma koti, kaljaasi ja edessä meri, joka ei säästänyt
antimiaan, jos miehellä vain oli hiukan neuvokkuutta ja rohkeutta.
Ammoisista ajoista oli tätä sala-ammattia harjoitettu, olihan moni
menettänyt siinä henkensäkin kuten hänen taatansa. Lauloihan se julma
meri kasvattipojalleen kehtolaulua, se oli usein monen hautanakin.
Poika perisi kaikki, saisi käydä kouluja, hänestä tulisi kerran
ison valtamerilaivan kapteeni. Niin. Sitte tarpeeksi rehkittyään ja
rikastuttuaan Kurtti heittäisi koko homman Miilinkin pelon takia ja
rupeaisi vanhana paikkaamaan verkkoja.

       *       *       *       *       *

Tulli-Mikko virkkoi tiellä luotsille:

— Kas, kitupiikki palaa Kurtin saunassa, mennääs katsomaan, mitä siellä
taas hommataan. Se Kurtti olisi saatava kerran kiinni, lurentreijari,
lurjus.

— Hohoo, haukotteli luotsivanhin, oliskohan sillä pirtua, minulta kun
jo loppui.

— Älä hiidessä siltä utele, muuten se on varuillaan.

Särkän tirkistellessä tulivat miehet pihaan. Särkkä vihelsi heille.
Ahnehtiessaan siinä naapurin vaimoa ja hänen omaisuuttaan pälkähti
Särkän päähän pirullinen juoni ilmiantaa kaikki Tulli-Mikolle. Siten
hänkin saisi osuutensa takavarikoinnista. Mutta — samalla hän itse
voisi joutua syytteeseen tullipetoksesta. Konsta oli häntä viime
aikoina kohdellut hiukan tylysti ja epäluuloisesti. Särkkä ei siis
vielä ilmaisisi, mutta tilaisuuden sattuessa hän järjestäisi asian
omaksi edukseen. Tulli-Mikko tuli hiukan hätäisenä ja vahingoniloisena
Särkän luo, he alkoivat kuiskutella. Vanha vaisto pettää tullia
oli herättänyt Särkässä ovelan tuuman saada Tulli-Mikko juuri nyt
tarkastamaan taloa, myös saunaa. Sinne ei Mikko säädyllisistä syistä
tietysti menisi, sen Särkkä aavisti. Halu pettää oli hänessä jotain
synnynnäistä.

— Onkos tietoja? Mikko uteli.

— Mitäpäs tässä, Särkkä väitteli.

— Taisitte tulla Portkundaasta, kuinkas kävi?

— Haaveri, haaveri. Saareen lie kätketty, jos on kätketty.

— No entäs kellari, aitat ja sauna? kyseli taas Mikko.

— Vai sauna? Ei siellä mitään ole.

— Kas, kas, katselenpa saunaakin.

Mikko raotti saunan ovea. Siellä hän näki Miilin kylvettävän lasta,
jonka syntymisestä hän mannermatkojen takia ei vielä tiennyt. Särkkä
sanoi tahallisen äänekkäästi: »Älkää saunaan menkö, siellä...»

Tulli-Mikko hiukan säpsähti avatessaan oven. Sitte hän kikatti ja
lasketteli piloillaan:

— Ai, ai, täällä tehdäänkin pikkasia. Mikko sulki oven nauraen, kulki
tupaa kohden ja naputti ovea.

Kurtti karjaisi: »Kuka lempo siellä yöllä kolkuttaa, tule vaikka olisit
itse pääpiru!»

— Minä vain, sanoi Mikko ja astui tupaan.

— Mitäs on asiaa, sanoi Kurtti.

— Virkani puolesta minä vain tulin. Olet tullut Vironreissulta, sinua
on jo kauan epäilty, sinä olet saaren suurimpia kruununvarkaita. Aina
sinä olet välttänyt... mutta kerran minä nappaan sinut kiinni.

— Etsi joka nurkka jos haluttaa. Keskellä yötä tulet tänne häiritsemään.

— No enhän minä, enhän minä yörauhaasi riko, kunhan hyvällä ilmoitat,
minne olet tavarat kätkenyt.

— Sitä en ikinä sano, mene jo, muuten tästä tuleekin toisenlainen
leikki.

— Sinä uskallat vastustaa virkavaltaa.

— Mikäs virka sinulla, koiran virka ja villat ja urkkijan palkka!
Haluttaakos juoda malagaa, niin, juo, salajuoppo! Vai pitääkö olla
rahaa? Kurtti heitti viisipennisen pöydälle.

— Kuules, junkkari, älä häväise, olispa täällä todistajia, mutta eihän
tuo kuuromykkä mitään voi todistaa.

— Niin, Tohmo on reilumpi mies kuin sinä ja koko sinun virkakuntasi. Ja
lähde jo tästä, muuten en vastaa teoistani.

— Tiedätkös, kuinka isäsi kävi.

— No kuinkas sen kävi?

Mikko piruutteli:

— Istui kerran Viipurinlinnassa tiilenpäitä laskemassa ja ajoi
kännipäissään karille.

— Anna olla isävainajan rauhassa! Nyt on jo maatapanon aika. Tuossa
on ovi! Kurtti nousi varpailleen, notkahutti polviaan ja nosti
puukkovyötään.

— So, so, hiljempää, kyllä ajamattakin lähden. Mutta kyllä minä tämän
muistan.

— Mene! huusi Kurtti!

— No, ennen kuolemaa kai tavataan vielä, mutta silloin et pääsekään
näin vähällä.

Mikko Iäksi ilkeästi nauraen. Pihalla hän vielä hetken rupatteli
Särkälle. Lupasi hänelle palkkion sekä osan saaliista. Mikko löi kättä
ja läksi. Kaksimielisenä Särkkä astui tupaan. Kurtti käski: Hei, nyt
juodaan, soikoon horna, täällä se tullikoira kävi nuuskimassa. Auta
armias nyt koko maailmaa, tekisi mieli lyödä! Ja Pitkä-Peetrokin koitti
raiskata vaimoni. Hii, nyt on koko tupa täynnä perkeleitä. Kyllä minä
sen konnan talvella tapaan ja silloin vaikka tapan.

       *       *       *       *       *

Kurtti oli humaltunut. Särkkä maisteli ja punoi juoniaan: »Niin, sahaa
sinne ulkosaaren jäähän railo ja anna ryykkärin sinne upota. Meri on
mykkä, meri ei puhu mitään.»

Kurtti hoputti ja ärtyi.

— Ja sinäkin, Särkkä, mikset katso silmiin, taidat sinäkin minua
pettää. Sinulla on häijy katse, miksi sinä aina vilkuilet vaimooni.
Sano, vastaa, miksi? Nyt minä tahtoisin tapella. — Kurtti nosti kättään.

Samassa Miili astui puhtaan punakkana tupaan, hän kiersi käsivartensa
Kurtin kaulaan ja sanoi:

— Tyynny, Kurtti, miksi sinä Särkkää moitit? Särkkä esteli äsken
Tulli-Mikon tulemasta saunaan minua häpäisemään.

— Entä rommiankkurit? huudahti Kurtti. Miili tyynnytti ja lohdutteli
häntä.

— Särkkä ne pelasti niinkuin minun kunnianikin. Syyttä sinä Akkia
soimaat. Tämä yöttö vie meidät perikatoon.

— No, no, juodaan pois riita, Särkkä. Olen kännissä.

Kurtti siinä sammalten, kunnes vihdoin heittäytyi vuoteelle. Hänen
avonaisessa suussaan oli nyt jotain raakaa, jota Miili ei ennen
ollut huomannut. Särkän lähdettyä Miili purskahti itkuun. Hän valvoi
kauan ja katseli miestään lemmensäälillä. Tuntui kuin se yo olisi
autioinut onnen, ikäänkuin onnettomuuden outo varjo jo olisi seissyt
ovenpielessä. Ulkona ulvoi tuuli tuvan nurkassa. Rantakalliot
kumahtivat hyrskyjen hyökätessä. Vuoren pykäläinen, ryhmyinen selkä
syöksyi kuin sylipainiin alas kuohuvaan meren jättiläiskitaan.

       *       *       *       *       *

Kurtti otti orhin tallistansa ja valjasti sen pitkän reslareen eteen.
Siihen hän sulloi suolasäkkejä sekä tulitikkulaatikoita viedäkseen
ne Viroon. Hän karahutti alas merelle maahelliä pitkin. Oli kylmän
viiltävä alkukevään ilma. Paksut lammasnahkaturkit yllään sekä
hyljekintaat käsissä Kurtti ajoi nyt aavaa, lumipeittoista merta.
Kellankelmeinä kaarsivat taivaanrannat, suuret saaret hohtivat
huurreharsoisina, ja pienemmät luodot välkkyivät kuin suuret valkeat
valaat. Hän sivuutti monet ulkosaaret, joiden kalliorannoille oli
kohonnut ahtojäitä, jotka kimmelsivät kristallitorneina. Kurtti näki
kaukana merellä talvikalastajat, jotka olivat jäälle pystyttäneet
telttojaan, hakanneet jäähän avannoita, joiden alitse he kuljettivat
verkkojaan. Toisaalla hän näki hyljekyttien ryömivän jäällä valkoisiin
vaatteisiin puettuina. He lykkäsivät edellään leveitä suksia. Kyttä
veti jälessään kainaloitten ympäri sidotulla nuoralla tankoa, minkä
kärkipuolella oli haarukka pyssyn piippua varten. Pyyntipaikkaa
lähestyessään pyyntimies hiipi sukkasillaan luotoa kohden jäärikoksien
taakse työntäen tankoa edellään. Pyssynpiippukin oli liidulla
valkaistu. Hiljaa hiipi kyttä hylkeen liotusreikää kohden, hylje oli
noussut hengittämään aukkoon, jonka se oli »puhunut». Kuului pamaus, ja
hyljekoira syöksyi vimmattuna hylkeen kimppuun.

Kurtin vieressä reessä istui Särkkä viluisena. Hän olisi jäänyt
kotiin, mutta Kurtti oli pakottanut hänet matkalle. Siitä hän oli nyt
nyreissään. Reenpohjalla oli jääsaha sekä tuura. Särkkä arvasi nyt
Kurtin aikeet. Olihan Särkkä itse puoleksi piloillaan niin neuvonut.
Kurtti istui vaiti, hän aikoi siis surmata rantaryykkärin tai asettaa
hänelle ansan. No, itsepä siitä vastatkoon, — Niin ajelivat miehet
tuntikausia, kunnes kotiranta jäi kauas silmänsiintäviin. Kurtti
lähestyi pitkän ajelun jälkeen etäistä ulkoluotoa liki Viron rantaa.
Hän nousi nyt reestä. Särkän avulla hän nyt sahasi merenjäähän hevosen-
ja reenmittaisen aukon, jota hän vähitellen oli laajentanut. Vähitellen
oli hän ruoskaa käyttäen ja karjaisten opettanut hevosensa loikkaamaan
yli aukon. Hevonen korskui ja nousi takajaloilleen. Siten Kurtti sai
sen vihdoin väkisin tekemään kuolinhyppynsä. Se hyppäsi kaaressa yli
laajennetunkin aukon. Reki ja mies soljahtivat mukana. Onnellisesti
tämä koe sujui. Kurtti kätki nyt tuuran ja sahan luodolle ja ajoi
iltayössä Viron rantaan. Hän kävi majapaikassa, onnellisesti hän oli
saanut salatavarat maihin. Kiire hänellä oli, jo samana yönä hän
aikoi palata. Sillä virolaiset kalastajat kertoivat myrskyn rikkoneen
Suomenlahden jään. Pitkin rosoista rannikkoa oli nähty pitkiä repeämiä,
ja koivistolaisia kalastajia oli nähty tuuliajoilla jäälautoillaan.
Kurtti toivoi vielä ehtivänsä kotiin kiertämällä ulkoluotoja, joissa
jää oli vahvempaa. Hänellä oli nyt lastinaan riianpalsamikruuseja,
ne hän oli kätkenyt heiniin reen pohjalle. Hän ajoi hiljaa pitkin
rantajäätä, kulkusen hän oli täyttänyt heinillä, ettei ääni kuuluisi.
Sillä rantaryykkärit olivat taas liikkeellä. Olivat ehkä saaneet vihiä
Kurtin käynnistä. No saisivat tulla, nyt hän valmistaisi heille kylmän
kylvyn. Hän tahtoi viekoitella heidät jäälle. Rannalta kuuluikin jo
vieraan hevosen korskuntaa, siihen vastasi Kurtin orhi. Ja nyt kuului
pitkin rosoista iljannetta kavioiden kopsetta. Kaksi rantaryykkärin
hahmoa näkyi hämärässä, ne suuntasivat tiensä kohti edellä liukuvaa
rekeä. Kurtti hoputti hevosta, kasakat olivat jo lähempänä. Kurtti
erotti jo pitkän-Peetron, Peetro ajoi edellä, toinen kasakka jättäytyi
vähitellen jälkeen ja kääntyi pian rantaan päin. Mutta Peetro vain
kiihdytti kannustaen ratsuaan. Kurtti suuntasi ulkoluodon jääaukkoa
kohden. Kuului jo hevosen läähätys takana. Peetro nousi satulastaan ja
huusi:

— Seis, muuten minä isken keihäällä.

Särkkä painautui peloissaan reenpohjalle, mutta Kurtti vain ilkkui:

— Iske vaan, kyllä sinä osaat suuta soittaa naisille, mutta et osaa
tapella. Et sinä minua voita, senkin rietas ryssä! Tulehan meille,
jos uskallat, niin pääset saunaan, kuuma löyly ja selkäsauna, siinä
sinulle! Siellä on kuuma kuin ryssän helvetissä! Tulehan!

— Sinä se oletkin, Kurtti, kyllä arvasin. Mutta nyt et pääsekään
karkuun, ajan sinua takaa vaikka kotiisi saakka. Kyllä sen nyrkiniskun
nyt saat maksaa, kytken sinut rautoihin ja vien Tallinnan tyrmään. —
Samassa singahti keihäs ja tarttui reslareen häkkiin.

— Kas vain, sain hyvän hyljekeihään. Kiitos lahjasta. — Pistooli
ojennettuna karahutti nyt Peetro. Samassa ehti Kurtti jo aukolle, hän
ruoski orhia niin, että piiskanvarsi taittui. Orhi hypähti hurjana
ilmaan ja loikkasi niin, että vatsa vongahti, yli jää-aukon. Jälessä
ajoi kiihkeätä vauhtia Peetro, hän ei nähnyt hämärässä railoa. Hän
suistui suin päin sulaan veteen. Kurtti nousi reestä ja nauroi. Kurtti
kuunteli. Mereltä kuului kummaa kohua. Siellä räiskyi ja ryskyi,
ahtojäät iskivät ahtojäihin, jotka halkesivat. Ankara myrsky oli
irroittanut jäälauttoja. Hän kuuli jään kaukana vongahtavan, ranta
ritisi pitkin pituuttaan, mutta edessä näkyi vielä kiintojäitä. Jäät
saattoivat lähteä liikkeelle yhdessä yössä. Nyt oli miehillä kiire.
Avonaisessa jääsohjussa taisteli Peetro henkensä puolesta. Ratsu
oli vaipunut jään alle, Peetro kohosi jäänreunalle, mutta silloin
Kurtti juoksi ja painoi pään veden alle. Kurtti näki vain huitovan
käden sekä sameisen silmän. Sitte hän ei nähnyt mitään. Myrsky kohisi
kaukana. Kurtti heittäytyi äkkiä rekeen, asetti keihään reenpohjalle
ja karahutti suoraa tietä kaukaista kotirantaa kohden. Hänen ajeltuaan
monia tuntia jää alkoi äkkiä notkua, Kurtti näki ympärillään yössä
mustia railon silmiä. Hän oli näkevinään poreita, ne nousivat kuin
ihmissilmät meren syvyydestä. Syyttäviä, suuria, sameita silmiä, ne
seurasivat reen sivulla, ne hyppelivät kuin lumitähdet hangella. Kurtti
käänsi pois kasvonsa, ne olivat kauhusta kalpeat. Merivirrat liikkuivat
ja estivät paluun. Kaikkialla ammottivat aukot, vesivuoret vyöryttivät
ahtojäitä, jäälautat murskaantuivat Kurtin ympärillä, sillat särkyivät,
kun hän kiersi kuiluja. Hauras lautta kääntyi avomerelle, orhi vaipui.
Kurtti irroitti aisat, heitti ohjat. Kurtti ui nyt reessä. Särkkä
alkoi huutaa apua, mutta Kurtti komensi: — Älä huuda, vaan iske puukko
reenlaitaan. Näin sitä ehkä nyt mennään viimeiselle tuomiolle ja tapaan
siellä Peetronkin.

Hyrskyt heittivät miehiä milloin aallon harjalle, milloin he taas
vaipuivat reen reunoista pidellen aallon pohjaan. Kurtti tarttui
keihääseen, sen ja reenjalaksen varassa hän pysytteli veden pinnalla.
Miehet ajelehtivat kauan yöpimeässä märkinä ja väsyneinä. Toisinaan
kädet tahtoivat kentästä uupua, mutta Kurtti vain ponnisteli. Ja kuin
ihmeen kautta ilmestyi silloin pimeästä heidän raukeitten silmiensä
eteen jotain suurta ja valkeata. Särkkä oli jo huutanut äänensä
käheäksi, hän ei ymmärtänyt sitä ihmeellistä, valkeata parkkilaivan
valkoiseksi purjeeksi, joka heitä lähestyi. Se tuli kuin suuri,
valkea taivaanlintu avuksi. Korkea hyrskylaine heitti reen ja miehet
laivankannelle. Kuin ihmeen kautta he olivat pelastuneet. Parkkilaiva
purjehti reivatuin purjein kohti kotisaaren majakkatulta. Laivasta
heitettiin merkkitulia ilmaan. Luotsinmajasta tuli iso haapio noutamaan
merihädässä olleita. Raskain askelin kulki Kurtti rantakallioita pitkin
kotiinsa. Hän ei käsittänyt, miksi hän vielä kantoi kädessään keihästä.
Hän näki vielä Peetron sammuvan silmän, häntä puistatti. Oliko hän
surmannut? Mutta Peetrokin olisi iskenyt häntä tällä samalla keihäällä.
Kurtti oli voittanut. Ei kukaan tiennyt yön salaisuutta paitsi hän ja
Särkkä. Mutta yksikin sen tiesi... Kurtti katseli Särkkää vihaisesti,
hän vihasi häntä kuin omaa rikostaan. Hän erosi hänestä, hiipi hiljaa
huoneeseensa. Hän huokasi raukeasti, riisuutui ja jäi miettimään. —
Niin, hevonen oli mennyt, lasti mennyt ja sielun rauha oli mennyt iäksi
päiväksi. Mutta kyllä kaikki unohtuisi. Kurtti puri huultaan ja asetti
varovaisesti keihään seinälle vuoteen yläpuolelle. Saisihan se siinä
olla muistona yön kamppailuista. Hän hiipi hiljaa vaimonsa vuoteen
viereen lattialle. Siihen hän väsyneenä nukahti. Hän käänteli usein
unissaan ja höpisi hämäriä sanoja, aivoissa kulki hirveä myllerrys.
Myrskyn raivot ryskyivät ikkunapieliin. Kaukana merellä kiitivät
tyrskyjen valjut varjot kuin ratsuilla rientäen ja riutuivat mykkään,
mustaan luodon laitaan. Pieni lapsi kätkyessä huitoi kerran kättään.
Kaikki oli tuvassa kaamean hiljaista, ikäänkuin siinä hiljaisuudessa
olisi liikkunut pahoja voimia.

       *       *       *       *       *

Kurtti oli saanut kokoon säästöjä salakuljetusmatkoillaan, häntä
pidettiin jo varakkaana miehenä. Hän alkoi nyt vastapäiselle kalliolle
vedättää omasta metsästä tukkipuita. Niitä hän Tohmon kanssa kaatoi
maahellin takaa rannoilta, joten niitä oli helpompi haapiolla
kuljettaa. Kivijalkakin oli jo puolivalmiina. Sinne kalliolle hän
rakentaisi uuden unelmiensa linnan. Mutta työt jäivät kesken.
Kurtti oli sen talviöisen merikamppailun jälkeen railon jääsohjossa
muuttunut umpimieliseksi ja levottomaksi. Hän ei viihtynyt enää
kotona, kulki yksin yksinäisillä luodoilla hylkeitä ampumassa tai
teki uhkarohkeita yöttömatkoja. Mannersaarilla hän väijyili hirviä
ja ampui niitä luvattomallakin ajalla. Hätyytettyinä olivat hirvet
uineet maalta saarille. Usein ajoi hän niitä purrellaan takaa ja
kellisti ne tarkalla luodilla, möi nahat ja lihat rantakaupunkiin.
Hirvensarvet oli hän ripustanut ulko-oven kamaraan. Vanhoissa
ulkoluotojen kalasaunoissa hän piileskeli peläten murhan ilmituloa.
Vaistomaisesti hän vältti rantaryykkärin surmansilmää ulkoluodon luona.
Hän kuljetti viinaa ja alkoi itsekin juoda. Särkkä väitteli ja teki
esteitä. Särkkä syytti itseään, hänhän oli neuvonut Kurttia sahaamaan
aukon. Mutta Kurtti oli painanut kasakan pään jään alle, syyttäköön
itseään. Kun Kurtti epäluuloisena ja hurjana palasi matkoiltaan,
vaimo koetti hellillä sanoilla taltuttaa hänen mielenpurkauksiaan.
Asettuipa joskus oven eteen, kun Kurtti hurjapäissään aikoi kylille
tovereita hakemaan. Kurtti epäili ja pelkäsi Särkkää. Särkkä oli
elävä todistus salarikoksesta, sen Särkkä voisi heikkona hetkenään
ilmaista. Mutta Kurtti uhkaili. Tunnontuskat ajoivat häntä aavalle
merelle uhallakin ohi ulkoluodon, omituinen voima kuin merenvirta
veti häntä surmapaikalle. Uhalla hän haapiollaan ajoi joskus yli
särkkien ja karien kuin olisi etsinyt kuolemaa. — Särkkä autteli
Kurtin poissa ollessa Miiliä, hän kantoi vettä ja toi puita takkaan,
ilahutti häntä pitkinä syysiltoina hauskoilla merikaskuilla. Hän
käytti hyväkseen Miilin äidinrakkautta. Päästäkseen lähemmäksi
naista, jota hän jo nuoruudesta saakka oli halunnut, hän veisteli
lapselle kaarnalaivoja, valmistipa pienen purjelaivankin. Taitavasti
hän nyöreillä punoi purjeet ja mastot litteiksi ja pujotti laivan
lasipulloon. Nyöristä vetäen saatiin purjeet pullossa mastoihin. Ja nyt
sitä yhdessä pienokaisen kanssa seilattiin luumulastilla Rio Janeiroon
ja Honoluluun. Nämä olivat Miilille lepohetkiä. Särkkä oli varuillaan,
hän tahtoi hiljaa vieroittaa vaimon mielen miehestään ja voittaa
alttiudellaan hänen sydämensä. Ja vaimo alkoikin kammoa miestään. Sillä
kun Kurtti saapui kotiin ja näki Särkän tuvassa sekä seinällä riippuvan
keihään, hän saattoi niin raivostua, että ajoi Särkän, vaimon ja lapsen
yönselkään. Yöllä hän kavahti unestaan ja pelkäsi keihään putoavan
päähänsä. Mutta hän ei ottanut sitä seinältä, hän ei tahtonut näyttää
taikauskoista merimiespelkoaan. Olisihan se keihäs voinut sattua Kurtin
selkään silloin meren jäällä, mutta kohtalo oli suunnannut iskun
syrjään. Itsepuolustuksekseen oli Kurtti painanut pään jään alle. Niin
hän selittäisi, jos Tulli-Mikko tai kruunun-perämies häntä tutkisivat.
Sillä Särkkään ei ollut luottamista. — Kurtin kätköpaikoista alkoi
kadota yhtä ja toista, hän epäili Mikkoa, hän epäili Särkkääkin,
mutta ei rohjennut häntä julkisesti syyttää. Kohtauksien jälkeen hän
kohmeloisena itki ja pyyteli anteeksi vaimoltaan. Huhu alkoi liikkua
kylillä, että Kurtti oli hiukan sekapäinen. Tukit lojuivat kalliolla
ja talo joutui rempalleen. Mannerkapakoissa Kurtti vain hummasi ja
tuhlasi merimiesten ja rantajätkien seurassa säästöjään. Hänen täytyi
nyt tehdä rohkea kaappaus, oikea jättiläisyritys, josta hänen maineensa
salakuljettajien kuninkaana vain kasvaisi. Hän oli Stuckmannin
kauppahuoneen kanssa mantereella sopinut suuresta salalastin
kuljettamisesta Saksan Memelistä. Hän toisi sieltä kalliita kankaita,
intialaista silkkiä, norsunluita ja jalokiviä. Ja hänen voittonsa
olisi niin suuri, että hän voisi jatkaa rakennustöitään. Tai jättäisi
hän ne sikseen ja matkustaisi Astoriaan koettamaan onneaan. Siellä
unohtuisivat kaikki entiset muistot ja rikosten jäljet painuisivat
unohduksen usvaan.

Särkkä liikuskeli omilla retkillään, kävi joskus ajoverkoilla ja
kalasaunoilla, hän kyyryili tullimiesten luona ja purki kylässä
salattua pilkkaansa. Sopivassa tilaisuudessa hän Kurtin merellä
ollessa ilmaisisi Kurtin murhaajaksi. Hän kostaisi sen, että Kurtti
jo kerran oli ajanut hänet kovakouraisesti tuvasta. Kulki tieto,
että outo ruumis oli ajelehtinut nimettömälle meren saarelle.
Kirous oli tullut Kurtin kotiin. Salaperäiset voimat ahdistelivat
nyt häntä ja hän päätti ennen talvea tehdä matkansa Memeliin. Mutta
Tulli-Mikko oli käynyt rohkeammaksi, hän oli jo kerran löytänyt Kurtin
kätköt vuorenrotkosta. Mikko oli saanut viranomaisilta nuhteita
leväperäisyydestään. Siksi hän oli hankkinut jahtiinsa uudet, isommat
purjeet. Hän alkoi iltaisin risteillä yöttöreiteillä, hän oli Särkän
kautta saanut vihiä siitä, että Kurtti pyhäinmiesten aaton aikaan toisi
suuren, kalliin lastin Saksasta. Saaliinjako ja toivo palkinnosta
tekivät Mikon nyt valppaammaksi, hän oli asettanut jahtinsa keulaan
pienen kansitykin sekä saanut avukseen uuden, nuoren ja reippaan
tullimiehen. Särkkä toivoi nyt, että Kurtti joutuisi satimeen, saisi
ehkä surmansa tai joutuisi linnaan. Hän tiesi Kurtin luonteen, ettei
tämä vastustamatta antautuisi, vaan panisi kovan kovaa vastaan. Siitä
hän saisi vain pitemmän rangaistuksen. Ehkä Miili vallan kyllästyisi
mieheensä, ottaisi eron ja Särkkä astuisi tilalle pelastajana. Särkkä
kiihoitteli Kurttia matkalle, mutta ei seurannut mukana, teeskenteli
sairautta saadakseen olla yksin Miilin lämpöisen sulouden lähellä.
Ennen pyhäinmiesten päivää Kurtti purjehti Memeliin, kansimiehenä vain
kuuromykkä Tohmo.

       *       *       *       *       *

Kotiin pyrki Kurtti pyrysäässä, lumimyrsky möyrysi Suomenlahdella.
Kaljaasin kansi oli jäässä, niin mastot kuin touvitkin, ja
jääpuikkoja riippui koijan katolta. Tulli-Mikko oli majakkakallioilta
kaukoputkellaan seurannut Kurtin tuloa. Hän oli nopeasti pannut
jahtinsa purjehduskuntoon. Uudet purjeet hohtivat lumivalkoisina, kun
hän maahellin taakse jäi väijyksiin, siellä ei käynyt niin korkeata
aallokkoa. Kurtin kaljaasi oli nyt raskaassa lastissa, tuuli oli
navakka. Lasti oli siis kallisarvoinen, siitä oli Särkkäkin vihjannut.

Kotikallioita kohden luovi Kurtti, kun tullijahti äkkiä tuli esille
kallioniemen takaa. Kurtti huomasi sen, edessä oli kareja ja saaria,
hänen olisi täytynyt kiertää ehtiäkseen kätköpaikalle. Hän kääntyi
sentähden takaisin merelle. Kuin kiitävä hollantilainen, sadun
salaperäinen mertenkävijä Kurtti seisoi kookkaana ruotelin takana ja
Tohmo veti mastoon kaikki huippupurjeetkin. Kolme klyyvaria lepatti
kokkapuolella, kaljaasi kallistui ja sai vauhtia. Mutta tullijahtikin
edensi vauhtiaan, niin luovivat ja risteilivät molemmat alukset. Alkoi
ankara kilpajuoksu talvisyksyisessä säässä. Kurtin nyrkki oli aivan
sininen hänen vääntäessään ruotelia. Mutta tullijahti oli niemeltä
lähtien jo päässyt tuulen yläpuolelle ja kaljaasi kulki lastinsa takia
raskaasti. Kurtti arveli jo heittää lastinsa mereen sekä ankkuroida.
Kalliit kivet ja timanttikotelot hän aikoi ankkurin ketjuun sidottuina
kätkeä mereen, mutta sääli tuli muutakin tavaraa. Saaliinhimoisena
ja kiukkuisena entisten kolttosten takia Tulli-Mikko päätti hinnalla
millä saavuttaa vanhan vihamiehensä sekä vangita hänet. Mikä riemu
olisikaan kuljettaa Kurttia käsirautoihin kytkettynä läpi kylän. Eipä
silloin Kurtti kaikkien kuullen häntä pilkkaisi. Allapäin astelisi
korska ja kopea merisissi. Kurtti huomasi tullijahdin lähestyvän, hän
näki jo pienen kansitykin suun. Hän kiristi hampaitaan ja kallistutti
tahallaan kaljaasia saadakseen suuremman vauhdin. Kunhan hän pääsisi
avomerelle, niin hän olisi pelastettu, sinne myrskyjen pahimpaan
pauhinaan ei Tulli-Mikko uskaltaisi häntä seurata. Mutta hän erehtyi,
nuori tullimies oli rohkeampi. Tullijahti yhä vain läheni.

Tuulen mukana huusi nyt Mikko voitonvarmana:

— Seis, muuten minä ammun ja isken tulta kansitykkiin.

— Tuhlaa tuuleen, kuiva ruutisi kastuu.

— Kyllä sinut elävänäkin otan. Kätkösi jo tutkin. Ja olen havainnut ja
harkinnut sinut Peetron murhaan vikapääksi. Vien sinut Viipuriin ja
pistän torniin. Mutta ensin kytken sinut köydelläsi mastoon.

— Sopii yrittää, ota kiinni lokki lennosta jos saat. Varo puukkoani,
jos kannelle uskallat. En sua säikähdä, köytä, köytä, köytä, täss' on
pesti, ettäs perässä pysyt.

— Senkin rantarosvo, kolmasti varoitan, sitte ammun, jollet hyvällä
suostu.

— En ikinä! Vai Särkkä perkele minut petti! Tästä taitaa tulla
verikestit, tilit teen sen kurjan konnan kanssa. Vai murhaan syypääksi!
Pois alta, tullikoira, ja auki reitti!

Äkkinäisen päähänpiston valtaamana ja tavoittaakseen Särkän vaikka
henkensä uhalla sekä välttääkseen takaa-ajajien taholta vaanivan
vaaran Kurtti nyt äkkiä käänsi kaljaasin keulan maata kohden. Hän
päätti tehdä hurjan kuolemanhypyn, yli karisen matalikon, kunhan vain
saisi hurjan vauhdin. Mereltä tulikin iilintapainen tuulenpuuska.
Kääntyessä kaljaasin kaikki purjeet nyt pingoittuivat, kaljaasi eistyi
jättäen taakseen tullijahdin, se ei rohjennut lähestyä vaarallisia
salasärkkiä. Kurtti syöksyi nyt kaljaasillaan pitkin syvännettä ja
raakapurjeen puomi viisti vettä. Särkkien vedenalaiset särmät riistivät
kaljaasilta osan emäpuuta. Kurtti karahutti kolinalla ja kauhealla
rytinällä yli karikon. Ruuma rusahti, keskimasto kaatui ja perä peittyi
lumisohjeen sekamelskaan. Korkea, yhdeksäs jättiläishyökyaalto hyökkäsi
nyt korkealle ilmaan ja nosti pauhaavalla paukkeella ja tempauksella
kaljaasin karilta. Silloin jahdista kuului pamaus, tykinsuusta lensi
kolme pikkukuulaa, yksi sattui peräsimeen, toinen Kurtin käteen ja
kolmas selkään. Toisella kädellä, seisoen peräkannella kuin muinoinen
merten rosvopäämies Kurtti ohjasi nyt kaartoteitse syrjäisen salmen
kautta kotisaaren valkamaan. Siinä seisoi hän jäykkänä ja järkkymättä,
katsoi taakseen ja pui toisella kädellään nyrkkiään.

       *       *       *       *       *

Kurtin poissa ollessa oli Särkkä usein käynyt Kurtin tuvassa. Hän
lohdutteli murehtivaa Miiliä ja koetti imelästi mairitellen olla
hänelle mieliksi. Hän liekutti lasta, sytytti valkean uuniin sekä
rupatteli tyhjiä tarinoitaan pitkän syysillan painoa poistaakseen. Hän
ahmi silmillään nuoren vaimon armautta ja teki laskelmia viekkaissa,
vietillisissä ajatuksissaan. Hetken valmistettuaan puhettaan
kauttarantaisilla viittauksilla hän sanoi hiljaa tekosääliä ja
osanottoa ilmaisevalla äänellä:

— Älä pelästy, Miili, luulen, että tämä on Kurtin viimeinen matka.
Tänään Tulli-Mikko vangitsee Kurtin tai... no niin... Pääsethän
miehestä rauhaan, eihän sinun avio-olosi ole muuta kuin helvettiä maan
päällä. Kurtti rääkkää ja kiusaa sinua syytöksillä. Ja minua, parhainta
ystäväänsä hän härnää ja hätyyttää. Mitä olen Kurtille tehnyt? Täällä
olen ollut turvanasi, kun olet yksin ollut ja jään vastakin — niin,
vaikka iki-ajoiksi, niin... jos sattuisi, että Kurtille tapahtuisi
äkkionnettomuus. Sitä emme kukaan voi edeltäpäin aavistaa. Esimerkiksi
äkkikuolema. Niin, minun täytyy se sanoa, vaikka se koskisikin.
Kurttia epäillään Peetron murhaajaksi. Tahdotko sinä olla murhaajan
vaimo? Kurtti tuomitaan ehkä elinkautiseen vankeuteen ja sinä jäät
yksin. Mutta älä itke, minä hoidan talosi ja lapsesi sekä sinutkin...
niin nain sinut, jos suostut jakamaan elämän pienet ilot minunlaisen
yksineläjän kanssa. Ajattelehan...

Särkkä keskeytti kiusaajansanansa, kun tuuli toi paukahduksen kaiun
kalliolle. Miili säpsähti ja nousi pystyyn.

— Ei, ei, tuhat kertaa ei, se ei voi olla totta, tämä on hirveätä, ei,
ei, ei, valitti vaimo.

— Totta se on ja kuule! Äsken pamahti, minä luulen, että Kurtti on
jo kuollut! Tullijahti ajaa häntä takaa. Kuollut ja sinä olet vapaa!
Tyynnyhän, tyynnyhän, Miili, et usko, kuinka sinusta olen pitänyt.
Aina, aina vain olet mielessäni ollut, rakas, sinä rakas...

Särkkä nousi. Kiihkeänkuumaa mielikuvaa luoden hän äkkiä tarttui Miilin
vapisevaan käteen, kiimoissaan hän kahmasi vaimon rintojen kahta
kumparetta ja tempasi hänet väkisin rintaansa vasten.

— Ei, ei, pois, petturi, sinä mietit murhaa, sinä olet murhannut
Kurtin. — Miili nosti kätensä kalpeille ohimoilleen ja torjui Särkän
luotaan. Kaikki on kadotusta, kaikki toiveesi ovat turhia. Kurtti
kuollut! Oh, minäkin tahdon nyt kuolla, minä en kestä tätä, kestä tätä,
oh!

Miili pyörtyi ja horjui. Särkkä otti hänet käsivarsiensa väliin ja
suuteli häntä kiihkeästi.

Samassa astui Kurtti tupaan. Jäässä kalskaen hän kulki hitaasti
keskelle permantoa, hyhmääntynyt öljytakki päässä. Pieksut tippuivat
verta ja palkit siitä tahraantuivat. Kalpein kasvoin Kurtti katseli
kauhean kalseana vaimoaan ja vanhaa ystäväänsä. Jäinen henki huokui
hänen hurmeestansa, jokainen hänen jänteensä oli kuin jäänä, katse
jäätä. Hyisin huulin hän kuiskasi hirveällä, haudanhiljaisella äänellä.
Ääni kaikui onton onnettomana:

— Särkkä, kaikki kuulin, kuule, kaikki kuulin, kaikki tiedän...
kuule... kahden kuollaan... ennenkuin nyt kuolen, kuolet, konna!

Kurtti talutti vaimon vuoteelle. Katseli hetken lasta, joka uinaili
kehdossa pyöreänä ja pörröisenä. Huudosta se heräsi ja katseli suurilla
tummilla silmillään pitkää miestä, joka kurottautui, kohosi ja tempasi
seinältä pitkän keihään. Särkkä seisoi hänen edessään vavisten
sanattomana ja sekavana. Äkkiä ja vihanvimmoissaan Kurtti karjaisten
hyppäsi tasajalkaa permannolla ja iski keihään kärjen Särkän rintaan.
Särkkä kaatui pitkin pituuttaan. Kurtti tempasi hänet kouriinsa ja
heitti ikkunasta mereen. Sitte hän hoipersi ja lysähti lattialle kehdon
viereen. Siihen hän korahtaen kuoli. Toinen käsi oli hervahtanut
kehdon laidalle. Lapsi huitoi pienillä sormillaan, tarttui veriseen
käteen ja hyväili sitä hymyillen, ikäänkuin se olisi hyvästellyt meren
matkamiestä, niinkuin ennen niin monta kertaa, kun isä oli lähtenyt
jonnekin, hyvin, hyvin kauas, yön pimeyteen ja tummaan tuntemattomaan.
Hymyili, hymyili, eikä ymmärtänyt äidin itkun syytä.

Meri riehui kuin äitipuoli säälimättä saaren rintalastaan, myrskyn
suurta poikaa. Hyrskyjen komahtaessa rantakallioihin tuntui kuin kirkon
malmikello olisi kumahtanut. Ja myrskylinnut saapuivat vinkuen mereltä,
hännit huusivat ikäänkuin nälissään, ne kaartelivat yli tuvan katon
kimakasti kirkuen kylmässä ilmassa. Surulliset syystähdet tuikkivat
jo usvaisen tahmealla taivaallaan, ikäänkuin ne olisivat oudostelleet
ainoastaan omaa suurta arvoitustaan.




AJOVERKOILLA


Karantteenitohtori Kurre Caulen ja hänen ystävänsä kesätaiteilija
istuivat vanhassa kaljaasin koijassa. Viron puolella oli ilmestynyt
pilkkukuumetta. Kurre Caulen odotti nyt mereltä saapuvia purjealuksia
tarkastaakseen laivamiehistöjen terveyttä. Siinä aikansa kuluksi alkoi
leveälieristä huopahattua käyttävä, pitkänsolakka taiteilija kertoa ja
kuvailla:

— »Eikös lähdetä ajoverkoille?» kyseli hilpeä vilke silmänreiässä
kesä-isäntäni saaristossa, hartaan harvasanainen kalastaja Lunni.
»Lähdetään vaan!» minä sanoin ja katselin ikkunastani merelle, joka
loivasti kuin säteilevä loistolattia kohosi kohden taivaanrantaa, jossa
kaukana tiesin Viron rannan riutuvan siniharmaassa udussa.

Koko kesän olin tätä outoa hetkeä odottanut. Kalansaanti on kesällä
köyhän köykäistä. Kevät ja syksy ne ovat kalastajan parhaita
pyyntiaikoja.

Taloon tuli vilkkautta. Emäntä puuhaili saunan puolella eväitä, isäntä,
hänen poikansa sekä apumiehenä naapurinmies, jolla itsellään ei ollut
verkkoja, hääräilivät kylkiäisessä siniseksi värjättyjen verkkojen
ääressä paikkaillen ja parsien repeytyneitä silmuja, kiinnittäen
verkon yläpäähän puuttuvia korkkikohoja sekä alapäähän poltetusta
savesta pyöristettyjä ja reiällisiä riippakiviä. Sapalyhtykin oli
otettu naulastaan porstuan peräseinältä, ja sen pollari oli kesällä
punaiseksi uudestaan maalattuna ollut kuivumassa aitan seinämällä
auringonpaisteessa. Sapalyhty on pieni, japanilaisen pienoistemppelin
muotoinen siro lyhty, joka kiinnitetään puisen, pyöreän, loivan,
punaiseksi maalatun leveän polon keskisyvennykseen. Näitä sapalyhtyjä
on kaksi, jotka sidotaan verkkoköyden kumpaankin päähän. Verkon
kulkiessa merenvirran mukana nämä sytytetyt sapalyhdyt osoittavat
kalastajille aamun hämärtäessä paikan, minne verkko yön kuluessa on
kulkeutunut.

Siinä kahdeksannen tunnin tienoilla illalla me sitten astelemme
mutkikkaita kyläpolkuja pitkin kallioillaan kyköttävien kalastajatupien
ohi meren suuren saaren rantaan. Siellä, missä miehet tavallisesti
pitävät »rantakäräjiään», ratkaisevat kovaäänisesti keskinäisiään
riitojaan, siellä kuhisee nyt vilkasta elämää. Kunkin kalastajaryhmän
laiturien ääressä on liikettä. Vavetarhoista rannoilla kantavat miehet
verkkoja, veneisiin, purjeita nostetaan pystyyn, moottoriveneiden
koneita kiskotaan käyntikuntoon. Yksi ja toinen lähtee jo
aallonmurtajan ohi väljemmille vesille. On siinä touhua ja puuhaa,
kuka ensimmäisenä ehtii »maan taakse» korkean saarivuoren läntiselle
puolelle, jossa kalansaalis on runsaampi. Me olemme nopeakulkuisella
haapiollamme jättäneet muut taaksemme. Haapion kokka kohoo ylpeästi
pitkien, loivien merenaaltojen heittelemänä sinkauttaen tyrskyjä
ilmaan, jotka pirskeinä pirstoutuvat öljytakeilla peitettyihin
niskoihimme. Niin me illan hämärässä aavan meren lainehtivilla
liepeillä liuvumme ohi louhisten rantojen, ja tuolla kaukana kiidättää
jälessämme muita haapioita.

Olemme löytäneet sopivan ankkuripaikan. Isäntäni, hänen poikansa
ja apuri laskevat nyt pitkän verkon veteen, viistoon ulos meren
aavaa ulappaa kohden. Verkon kummassakin päässä riippuvat
painopohjakivet. Kohot painuvat veden alle. Pollareihin kiinnitetään
sapalyhdyt palamaan. Haapion tuhtoon on sidottu verkkoköyden pää.
Kokkamastoonkin sytytetään laivalyhty, joka jo heittää väilyvän
välkkeen veteen. Ja nyt valmistutaan yölepopuulle. Haapion pohjalle
on laidasta laidalle levitetty lammasnahkavällyjä ja haapion ylle on
pingoitettu öljykangasteltta. Bentsiiniteekeittiö porisee jo kokan
puolessa. Se tuo mieleeni kaupunkien kadut ja vilinän karjuäänisine
autoineen ja moottoripyörineen, joista hyrräävistä hurjimuksista
ja tunteentappajista olen kaukana, kaukana Suomenlahden keskellä,
kelluvalla merellä alla siunatun sinitumman taivaan, jonka katto
on kuin jonkun itämaalaisen ruhtinaan timanttihohtoisen vuoteen
baldakiini kattorubiineineen ja safiireineen. Syksyn kirkkaat
tähdet syttyvät yllämme korkeassa avaruudessa. Meri ja taivas
näyttävät äärettömiltä varjoineen ja väreilevine viivoineen. Ja
pitkin merenpintaa värähtelevät myös siellä täällä rannan puolella
syttyvät muiden kalastajien sapalyhdyt. Ne kieppuvat kuin pomppivat
tulikärpäset tai fosforitulet vuoroin välkähtäen pitkin aallonharjaa,
vuoroin ikäänkuin sammuen painuessaan pitkän, tasaisen aallon
pohjaan. Tämä on unohtumaton näky! Tuhannet miljoonat välkkyvät valot
taivaan lakeudella, jossa jo kuukin alkaa pilkistää pilvien raosta.
Se kelluu kuin kultainen haapio keskellä tähtimerta, ikäänkuin ukko
ylijumala siellä ajelehtisi heitellen välkkyviä verkkojaan. Ja me
pienet ihmisparat alhaalla samassa tärkeässä työssä, laivalyhdyn
valon varjossa, ympärillämme kelluvia, kiiltäviä tulipisteitä.
Bentsiinikeittiökin tuo iltayöhön väriloistoa himmeine, sinivihreine
välkkeineen.

Iltateet, sajut on jo juotu, on haukattu kimpale leipää, jolle on
levitetty vakkasesta voita, maisteltu vesilinnun munia, puraistu
rasiasta otettua silakkaa; sillä: »Kalasta leivän jatko», sanotaan
ulkosaaristossa. Korkea, jyrkkä vuorenseinä häämöttää sivullamme idässä
kuin jättiläishaamu, jolla ei ole ääriviivoja. Saaren kolme kyttyräistä
vuorikyhmyä, jotka muodostavat sen korkeimmat huiput, katoavat
hämärään. Vuoret jo nukkuvat. Tähdet niiden yllä ikäänkuin valvovat
niiden Yoldianmeren aikuista alkuaikaa, jolloin koko Viro ja suurin osa
etelä-Suomea aaltoili vapaana merenä näiden kolmen huipun hohtaessa
autiolla ulapalla kuin kolme alastonta luotoa. Tähdet valvovat vuorien
vuosisataista unta, jolloin päivästä tuli yö ja yöstä tuli taas päivä.

Nyt syttyy saaren pohjoisimmalle kukkulalle majakan tuli valaisten
loivaa rinteen reunaa, jonka alla jyrkänteen alla synkkä, miettivä
kuusimetsä seisoo kuunnellen rantapaasia vasten pauhaavia
merenmaininkeja.

Se majakka näyttää pieneltä luostarilta korkealla kalliollaan
pyhitettynä kaikkeudelle ja tähti-iäisyydelle. Heikosti kuuluu tuulen
mukana kalastajakylästä hyljekoirien haukunta. On yhdeksäs hetki
illalla. Joku outo kaupungin keikaileva kulkija kulkee varmaankin
saarikylän kujassa. Koira on aitanalaisesta piilopaikastaan kavahtanut
pystyyn. Se haukkuu ja kymmenet koirat muista taloista vastaavat
kallioiden kumeasti kajahtaessa.

Me asetumme lepäämään haapion pohjalaudoille allamme lämpöiset vällyt
ja yllämme ryijyt ja peitteet. Harvasanainen isäntäni, joka ei ole
koko kesänä vaihtanut kanssani montaakaan sanaa, kömpii ystävällisesti
silmiään vilkuttaen ja hymyillen luokseni. Hän on niitä ihmisiä,
jotka puhuvat silmillään, joiden vilkkeestä vielä loistaa puhdas,
turmeltumaton kalastajan-sielu. Melkein isällisesti hän käärii peitettä
tiukemmin ympärilleni, sillä yön viluinen viima ja meren hyinen henki
kulkee pitkin merenpintaa puistattaen jäykistyneitä jäseniä. Minä
vaivun lapsuuteni muistoihin, aikaan, jolloin äiti tuli vuoteen luo
peitettä käärimään jalkojeni ympäri. Isästä on vain harvoja, himmeitä
muistoja. Mutta tämä minulle outo, mykkämielinen, hyvänsuopa kalastaja
tuntuu nyt isältä, joka tahtoo minulle kaikkea kaunista ja parasta
tässä muuttelevassa, matoisessa maailmassa. Hänkin paneutuu levolle
poikansa ja apurinsa viereen, joka tasaisesti toraillen on sättinyt
poikaa kommelluksista tämän kopeloidessa taitamattomasti verkkoja
laskettaessa.

Nämä luonnonlapset meren pauhaavilla partailla nukkuvat pian. Kuuluu
vain tasainen ihmishengitys meren syvempää, levottomampaa hengitystä
vastaan. Meren suolainen henki, rantakallioiden mäkimäntyjen
tuores tuoksu ja haapion terve tervan haju tuudittavat minut
pian horroksenkaltaiseen uneen. Merenvirta kuljettaa haapiota ja
mukana seuraavaa verkkoa hiljalleen kohden laajenevaa, läikkyvää
merta, kohden yötä ja tummaa tuntemattomuutta, joka häämöttää
tähtien alta taivaanrannassa. Tuntuu kuin hiljalleen liukuisi pois
kaikesta olevaisesta, kaikesta mantereen mielenmataluudesta, elämän
katkeruudesta, ihmisten pienistä pistopuheista, kaikesta kavalasta
maailmasta, josta kuolematon Aleksis Kivi puhuu. Tuntuu ikäänkuin
luistaisin tähtien loistossa taivaanrannan tulipatsasporttien kautta
ulos aavalle, aukealle maailman merelle, maapallon ääriin, jonnekin
satujen saarelle, jossa palmut huojuvat neekerikalastajakylien
turvemajojen yläpuolella ja nuoret kuparipoviset neitoset tanssivat
uhritulien ääressä, vanhuksien juodessa tialva-juomaa, tietäjien
kalistellessa bambukeihäitänsä ja kilpikonnankilpiänsä. — Tähdet
tuikkien tanssivat ylläni. Näen kai valveilla unta tai olen jo
onnellisessa unessa. Suuret merivirrat kulkevat kiikuttaen hiljaa
haapiota, joka tuudittua tummaan tuntemattomaan...

Kun herään, on yö. Tähdet pääni päällä ovat suurentuneet. Kuu loistaa
nyt kuulakkaampana valaisten ja kimmellyttäen merta. Sen välkkyvä väylä
kipenöi tuhansin tulipistein aina taivaanrantaan saakka, jossa ohi
purjehtii joku kolmimastoinen purjelaiva kadoten kuin aavelaiva. Laine
laulaa ja liplattaa haapion laitaa vasten. Ajattelen kaunista saaren
kalastajatyttöä, jonka silmät väikkyvät harhatulina aatoksissani.
Miehet yhä nukkuvat, vihdoin minäkin nukun liplattavaan lauluun...

Aamulla neljännellä tunnilla tunnen hartioillani keveän kosketuksen;
isäntämme kehoittaa meitä nousemaan. Miehet pukeutuvat öljypukuihin.
Ilma on sateenharmaa. Korkean saaren ääriviivat hahmoittuvat sumun
seasta, jyrkkäsyrjäiset harjanteet ovat kuin pilvimöhkäleitä. Unisessa
udussa häämöttävät matalammat majakkamajat mastopuina tai lehtoina,
pipolakkisina peikkoina. — Toinen mies lappaa kokan kohdalla verkkoa
vedestä, toinen vetää verkkoa veneen laitaan kiinnitetyn, pyörivän
telan yli. Kohojen hienoimmat nuorat aukaistaan solmuistaan ja
eritellään kokkaan. Verkoissa kimmeltää, kuhisee ja kihisee haileja,
joiden vatsat ikäänkuin naukuvat. Ne pärskyttelevät purstojaan selät
fosforinvihreinä, kyljet violetteina. Varhaisvalvenneet kiislat ja
koskelot parveilevat ääneti sumussa saaren sivu. Koko veneen pohja ja
laidatkin täyttyvät kiiltävillä kaloilla. On tullut oikea Pietarin
kalansaalis. Pari naurulokkia, kalastajia nekin, leijailevat kirkuen ja
venettä seuraten yläpuolellamme. Silloin tällöin nappaavat ne veteen
nuolena pudoten jonkin taintuneen, pinnalla kelluvan hailin. Kohta
parveilee päällämme kokonainen lokkilauma. Katson merelle. Siellä
samanlaiset laumat seuraavat kymmeniä kalastajahaapioita, jotka ovat
samassa työssä. On liikuttu yöllä saaren suojasta merelle noin kolme
kilometriä haapion vetäessä verkkoa viiden metrin syvyydessä. Tähdet
ovat sammuneet, siellä täällä vielä joku sapalyhty tuikkelehtii.
Ilma jo selkenee, saaren harmaa graniittirinta alkaa jo erottautua
sumun ja siniharmaan udun seasta. Laivalyhty sammutetaan, purjeet
nostetaan pystyyn, aamun raikas tuuli alkaa puhallella maan puolelta.
Ja niin me viiletämme valkein purjein ohi saaren pohjoisniemen,
jossa radiolennätinlangat korkeilla raakapuillaan humisevat ilmassa
ja sumukellon torni rannalla punaisine kattoineen puuntaa silmään
kuin pieni Poseidonille pyhitetty temppeli. Haapio kellistyy ja
purje viistää kuin lokin siipi merenpintaa. Vesi kohisee ja sihisee
kuin silkki, kun kokka kohoaa aallon harjalle, sirahtaa silmillemme
suolaisia suihkuja. Meri, tuo julma, levoton äiti, pesee puhtaaksi
uniset kasvomme.

Hyvää vauhtia ajaen, kilpaa purjehtien solahdamme salmesta saaren
sisäsatamaan, jossa aamunvirkkuina kuin kaappivat orhit edestakaisin
huojuen heiluvat yöankkurissa seisseet jahdit ja kaljaasit.

Majakantuli on aikoja sitten sammunut, vilkuttaen vielä jäähyväisiksi
Viron puoleisille majakoille. Hyvää huomenta! välkyttävät
rinteellä mäkitupien ikkunat. Karahutamme omalle laiturille.
Rannassa on jo kuhinaa ja kohinaa. Vaimot ja vanhukset ovat meitä
jo kauan kiikaroineet kallioilla. Vaimot ovat vyöttäneet itsensä
öljyesiliinoilla. Raskaat pieksut jaloissa he ovat pian tyhjentäneet
moltteihinsa kalasaaliin levittäen sen laiturille tai rannalle, hailit
on pudistettu verkoista ja verkot huuhdottu ja kannettu vavetarhaan
kuivumaan. Jokaisen haapion ympärillä on vilkas vilinä, sormet
kiiltävät hopeaisten suomujen seasta auringon välkkyvässä valossa.
Sillä suuri päivän tulipallo on kohonnut merestä hälventäen sumun sekä
luoden vuoren harjanteihin ja männynlatvoihin kullanheleätä hohdettaan.
Ja meren suuri saari kylpee kuin kolmikyhmyinen alkuajan lisko tai
jättiläisvalas aamuauringon loistavilla laineilla.




SUVINEN SAARIMUISTO


Taiteilijatoveri kertoi tämän lyhyen suvisen tarinan istuessamme
kahdenkesken kalastajan isossa tuvassa.

Niin. — Se saari muistuu usein mieleeni. Siellä minä elin lyhyen
puhtaan sadun. Olin ollut väsynyt maailmaan ja pakenin tälle
yksinäiselle meren saarelle, joka suolaisine kylpyineen ja
aurinkoineen, paljaine kallioineen ja havumetsineen antoi minulle
takaisin elämänilon ja luomisvoiman. Kalastajakansa otti minut
muukalaisena ystävällisesti vastaan, kun he huomasivat, että minä
rakkaudella katselin heidän töitään, askartelujaan aitoissa,
verkkotarhoissa ja venevalkamassa, jossa punaposkiset saaren immet
istuivat molttiensa ääressä vaiteliaina kaloja peraten. Ihmiset olivat
niin koruttomia ja vakavia. Vasta iltaisin, kun tuli karkelon hetki,
saivat immet iloisen, odottavan ilmeen silmiinsä. Ne silmät kimmelsivät
kuin meri sinisen taivaan alla auringossa.

Kuljeskelin päivisin pitkin saaren hiekkaista mäntypylvästökujaa,
ohi puisen tanssilavan tai seisoin rantakivillä maalaillen merta sen
kaikissa rikkaissa värivivahduksissa. Ja minä sain työssäni rauhan.
Harvoin minä katselin saaren neitoja. Ne loivat minuun kummeksivan ja
aran katseen. Mitäpäs niistä! Olin saanut tarpeekseni turhista naisista
maailman suurilla turuilla. Kuuluinko minä enää siihen maailmaan? Mutta
enhän kuulunut tähän pieneenkään maailmaan tässä pienessä saaressa.
Kävinhän minä venerannassa joskus juttelemassa ystävällisen isäntäni,
kuulun haapionrakentajan kanssa. Vuorostaan hän tuli kalliolle
katselemaan minun maalaustani. Mutta kun hän huomasi minun vaiteliaan
kiintymykseni työhöni, hän läksi hyväntahtoisesti myhäillen oman
haapionsa luokse veistelemään ja tervaamaan sen laitoja.

Mutta illan tullen, kun olin juuri kuvannut iltalaskun heijastuksia
taivaan läntisellä laidalla ja laskin värilastan väsyneenä kädestäni,
minut valtasi entinen, ikuinen ikävä. Sellaisen tunteen voi vain meri
ja autio saari antaa. Tytöt ja pojat alkoivat iltahämärässä vaeltaa
tanssilavapaikalle saaren metsään, tytöt edellä ja pojat jälessä.
Vastustamaton halu veti minua sinne. Tahdoin vain katsella, mitäpä minä
puuttuisin heidän lemmenleikkeihinsä.

Ensin istuivat kaikki hiukan hidastellen lavan kaidepuulla. Pojat
kokosivat lantteja luotsin soittajapojalle. Ja pian alkoikin kuulua
haitarin voihkiva, vallaton ääni. Se sopii vain yksinäiselle saarelle
meressä tai mannermaan sisäjärven tukkiponttoon vorokin vierustalle.
Mutta suuressa maailman salissa se on narrintiuku kaikkien kauniiden
soittimien joukossa.

Pian alkoi piirileikki ja sitä seurasi jo kiihkeämpi, kivakampi
tanssintahti. Isäntäni poika Ania sai lopulta minut piirin pyörteisiin.
En kiinnittänyt keneenkään tyttöön erikoista huomiota. Pyörinhän vain
kuin marionetti, jota elämän oikku ja sattuma liikuttelee.

Pyörre veti minua kuin merivirta, ja minä annoin sen itseäni
kuljetella. Yhdentekevää, minne se veisi, kunhan vain voittaisin
iltaiset ikäväni, Olinhan kuitenkin ulkopuolella kaikkea tätä. Mitäpä
minä tässä oudossa joukossa merkitsin. Olin vain kesävieras, kulkuri,
jonka pian unohtaisivat. Tämä tunne herätti minut. Kesken karkeloa minä
hiivin pois hämärään. Mutta kauan kuulin kenkien kolkkeen ja haitarin
hohkivan, inisevän äänen. Mereltä kuulin naurulokkien kirkuvat äänet.
Minua nauratti.

Päivällä oli pieni huume kadonnut. Suurempi, valtavampi, haltioituva
huume odotti minua rantakalliolla maalaustelineeni takana, seuranani
vain paljas kangas, sielunilohduttaja, edessäni suuri, suunnaton meri,
minun ainoa suuri, uusi ystäväni. — Mutta illan tullen minut taas
valtasi kaipaus kosketella ihmistä, tuntea sen läheisyyttä, vaikka se
voisi vieroittaakin. Ja niin minä kuljin taas tanssilavalle. Useat
illat minä näin kuljin. Karkelossa minä unohdin työni ja päivän työssä
taas karkelon, jota pakenin.

Mutta eräänä iltana minä en paennut. Minä tanssin tulisemmin kuin
koskaan ennen. Vakava Ania tanssi aina naapurin Nannan kanssa. Ja
Nannan seurassa oli aina joku toinen tyttö, joka oli minua arastellen
katsellut. Ensi iltoina hän tuli ujona minua pyytämään piirileikkiin.
Mutta seuraavina yhä useammin. Minä en kiinnittänyt siihen mitään
huomiota. Tunsinhan vain lämpimän poven povellani, oliko se sitten
karkelon kiihkeydestä kuuma vai muusta syystä, sitä en kysynyt
itseltäni. Tänä iltana minä tanssin loppuun saakka.

Haitari taukosi äkkiä soimasta kuin yhteisestä sopimuksesta. Hameet
hulmahtivat, tytöt juoksivat pois. Sitten astelivat he hiljemmin,
kolme, neljä tyttöä eri joukkoina. Jälempänä Nanna ja se vieras tyttö.
Tanssin tauottua kaikki pojat riensivät tyttöjen jälkeen. Minä kuljin
nyt nopeammin kuin ennen. Kun saavuin tyttöjen luo, tarttui joku saaren
poika sen Nannan toverin, vieraan tytön käsivarteen, mutta tyttö
kiskaisi itsensä irti huudahtaen: »Mene pois!» Sitte hän äkkiä pisti
tanssista vielä kuuman kätensä käteeni ja kuiskasi: »Tule!» Tapahtuiko
tämä sattumalta vai naisjuonen viehättävän oikun vaikutuksesta? Minua
tämä yhtaikaa kummastutti ja huumasi.

Minä annoin kuljetella itseäni kuin pienen merivirran vietävänä.
Nannan saattajana oli Ania. Minä astelin hiukan oudostellen vieraan
saarineitosen rinnalla kaunista mäntyistä tietä iltayön hiljaisessa
hämärässä. Kuljimme meren nientä kohden. Valkeat kalastajatuvat
hohtivat hämärässä. Hieno tuulen viri kävi mereltä, taivas ei ollut
selkeä. Rannalla törröttivät isot, puolipyöreät, sivuilta latuskaiset,
korkeat paadet. Ne näyttivät hämyssä suurilta palloilta, joilla
jättijäiset ovat olleet keilasilla, tai suurilta lakikivitauluilta,
joita Mooses Sinain vuorelta laskeutuen löi rikki.

Kulkiessa sain tietää, että vieraan kumppanini nimi oli Meri. Ehkä se
alkuaan oli joku vieraskielinen nimi, mutta hän oli sen muuttanut.
Hän oli kotoisin kaukaisesta saaresta Viron puolelta. Hän ei pitänyt
tämän saaren sulhasista, nytkin ovat kai menneet kiusaa tekemään
hänen aittaansa. Mitäpäs heistä, väkivaltaisista, välittäisi! Oli
usein tullut pyytämään, ei tiennyt miksi. Oli usein salaa katsellut
minun maalauksiani. Saisinko minä hänet maalata? Mitäpä hänestä,
saarelaisesta, sellaisesta... Eikös mitä, hauska oli karkelossa
kiidellä sellaisen kanssa, joka ei polkenut jalalle eikä puristellut
kovakouraisesti. Olivat niin ilkeitä hänelle vierasveriselle,
vilkkaalle... Istuimme aittojen lähellä. Nanna se siellä aitanavain
kädessä ärsytteli, että kyllä hän yökyöpelit aitastaan kyörää. Sitte
tarttui hän Anian käteen... Pari katosi rannemmalle. Me katselimme
toisiamme. Vieras tyttö tuli minua lähemmäksi kuin tietämättään — ja
niin mekin hiivimme rantakallioiden taakse ja istahdimme hatruiselle
nurmentapaiselle, mikä lemusi kalalle, merelle ja kostealle
maksaheinälle. Laine läikähti kuin huokaillen aivan jalkojemme
juurella, liplatti ja leikki kuin tahallaan.

Hänen oli ikävä, ikävä omia oloja, oman saaren suloja. Hän huokaili.
Ennenkuin sen itse huomasin pitelin jo tytön kättä omassani.
Vastustelematta hän antoi sen tehdä. Hän antautui kuin luonnon suuri
levoton lapsi meren partailla hyväiltäväksi. Ei siinä sanoja tuhlailtu,
ruskeat nauravat, lymyilevät katseet vain kiilsivät hämärässä. Ruskea,
sileäksi kammattu tukka tuntui silkiltä. Vein käden hennolle uumalle.
Se oli kuin haahkanuntuvaa...

Katselimme merta. Kauempaa näkyivät suuren merisaaren hahmoääret. Kuin
suuren kivisen jättiläisvalaskalan selkä, jossa oli kolme kyhmyä,
kolme korkeata vuorta. Usko, toivo ja rakkaus! Ajatteliko hän nyt
tällaista? Ehkei ajatellut mitään — kuten en minäkään. Ei muuta kuin
saada olla lähellä jotakin lämmintä, vaarallisen, mittaamattoman meren
ääressä... Majakan vilkkuvalo välkytteli tutunomaisesti kuin silmää
räpäyttäen: ole varuillasi, ole varuillasi, voit laskea elämänhaahtesi
karille... Niin se räpytteli meille, myöhäiskesäyön helohämyssä
merentuulien tuutimille ihmislapsille. Minun ääneni alkoi säestää hänen
äänensä sävyä. Puhuin kuin hänkin yksinkertaisesti. Puhuin suurista
kaupungeista, joissa loistavien salien läpi kulkee myös suuri ikävä
kattokruunun kynttilävalojen lepattaessa levottomina.

Hänen äitinsä oli hukkunut mereen matkalla mantereelle, veljet
vierailla vesillä, hän vieraassa saaressa. Oh, hänen oli vilu!
Minä kiedoin käteni yhä tiukemmin hänen ympärilleen, ettei hän
tuntisi ikuista ikävää ja vilua. Voi, meitä ihmisparkoja! Kun olemme
yksinämme, niin kaipaamme ihmisiä, ja ihmisten parissa kaipaamme
yksinäisyyttämme. Sanoja, sanoja, miksi minä puhuin omia ajatuksiani!
Mitähän tämä minulle vieras olento ajatteli? Omaa onnea ja kotia?
Tai ei kaivannut, odottanut enää mitään. Sieluuni virtasi ikäänkuin
säveliä ikuisen, rauhattoman meren surullisesta soitosta. Se vaikutti
samalla kiihottavasti ja tyynnyttävästi. Tunsin ikäänkuin olisin nuori
kalastajapoika, joka on eksynyt vieraalle saarelle, tai niinkuin itse
Lemminkäinen, joka hetken ilakoi saaren impien parissa. Oliko minulla
oikeutta tähän onneen, oikeutta rikkoa onnea...? Ympärillä jotakin
kiehtovan himmeää, kutsuvaa, kiihoittavaa, taasen aavistelevaa,
arkaa, luoksepääsemätöntä, poistyöntävää. Taivaalla jo alkusyksyn
tähtiä, pieniä tähtiä, pari suurempaa. Rannan kala-aitat tyyninä,
makuuaittojen hämärässä pidätettyä naurua, kuin tukahtumista. Aittojen
seiniä pitkin puunsivat krassit kuin kuuman veren pisarat. Vakavat,
valkeat talot ylempänä, siellä nukkuivat vakavat vanhukset, väsyneet...
Verkot kuivamassa vapeillaan kuin neekerimajat jossakin Tyynenmeren
eteläisessä saaressa. Verkkoaitauksen suojassa merimieskarhun
kämmenen kokoiset keltaiset päivänkakkarat sekä unikukat, palsamit ja
hajuheinät. Pihamaalla unessa nuokkuvat kaivot, tupa-aitauksen sisällä
pyhitetyt omenapuut puolikypsine hedelmineen. Ja kallionlohkareiden
takana kuiske syyskesäisessä yössä ja viileä tuuli pyyhkimässä kuumaa
otsaa. Nuoren tytön poven nousu ja lasku kuin suvi-iltainen merenlaine.
Tytön käsi vapisi. Ruskea tukka koskee poskeani ja läpi ruumiin käy
väre kuin pistos, joka ei haavoita. Ruskea pää taipuu taaksepäin,
pehmeät lämpöiset kädet kietoutuvat kaulaani. Katse suunnattuna taivaan
kimmelkukkaiselle aavikolle...

— Tuletko huomenna luokseni?

— Tulen. —

Sitten syvä hiljaisuus. Me emme puhu mitään. Käyn kiihkeämmin tytön
käsivarteen. En voi ilmaista itseäni. Sydän soimaa, ettei tämä ole
rakkautta puoleltani, että leikittelen, lämmittelen vain hetken kuin
vieraan tuvan tulen ääressä lähteäkseni taas maailmalle. Tyttö tekee
kuin puoleksi hätääntyneen ja hämmentyneen liikkeen ja aikoo nousta.

Samassa kuuluu huuto yöstä. Aitoista tulee pareja, tytöillä valkeat
yöpuvut. Ne näyttävät haamuilta. Minä hätkähdän, otan hetkeksi kädestä
— kuin ovensuussa, ajautuakseni kuin koditon kylmään maailmaan.
Hyvästelen.

Seuraavana iltana kohtaamishetkellä on minulla vieraita
kalastajatuvassani. Katson usein ulos pimeään ikkunaan. Miksen koeta
saada vieraita pois? Olen kuin naulittu tuolilleni ja minä puhun
kuin unissani jotain outoa ja joutavaa. Hän kulkee kai nyt omenapuun
varjossa pitkin saarikujaa ja odottaa. Olin kuulevinani askeleita.
Myrsky kolkutti nyt ovea kuin paha omatunto.

Minä en tavannut häntä enää milloinkaan.




OINAANSARVEN SÄVELIÄ


Hellaan luonnonjumala, pyhä Paan, soitteli muinoin vanhassa Kreikassa
luonnonsäveliään pukinhuilullaan riemastuttaen koko luonnon, iloksi
ihmisille, johdattaen heidän heleihin sydämiinsä korkeanymmärtävän
yhteenkuuluvaisuuden lempeän luonnon ja kirkkaan kaikkisuuden
kaikkialla hymyilevän hengen kanssa.

Suomalaisilla oli omat haltijansa, lähteissä, puissa, vuorilla,
metsissä. Nämäkin olivat luonnon, milloin pahoja, milloin hyviä henkiä,
jotka ihmistäkin ilostuttivat tai niitä ilkkuivat. Oli peikot, maahiset
ja menninkäiset, metsällä ja merellä omat väkensä, vedenneitoset,
vesihiidet ja veteiset. Keväällä on omat keijunsa, kesällä omansa ja
lähenevä syksykin ja syysmyrsky voivat loihtia omat haltijansa, jotka
ruokohuiluillaan ja karhunputkipilleillään säestävät viimeisellä
kesän hehkullaan sykähteleviä säveliä. Ja kuuluupa silloin meren
saarella selällisellä menninkäisen oinaansarven säteileviä säveleitä
kaikuna kaukaisen armaan ajan, suuren luonnonjumalan, pyhän Paanin
paimenpillistä. Tällaisia täyteläisiä säveliä voi merta ja metsää
rakastava, herkkä korva kuulla jossakin sisäsaariston ulkopuolella
piileilevässä ulkoluodon saaressa lampaankeritsemisen aikaan. Silloin
syksy soittaa viimeisiä raikkaita riemusäveliään oinaansarvellaan.

Riemulla sitä aikaa odotetaan, odotetaan elokuun viimeisiä
kuutamoiltoja, jolloin mantereella jo elot korjattu on, kevään kylvöt
niitetty on. Silloin saarelaiset nostavat purjeensa, rantaan kertyy
kansaa, vaimoilla villavasunsa ja keritsimet mukanaan. Iloisesti
kilvan kiidättäen viilettävät purjehaapiot vesiä. Mies se joka ensinnä
ehtii. Haapiot melkein hipaisevat toisiaan. Karautetaan kohisevin
kokkatyrskyin suoraan ulkosaaren niemikallion loivaa kielekettä pitkin
ylös tasaiselle punaiselle paadelle. Kaikki pestistä, köydestä vetämään
venettä ylemmäksi, miehet, vaimot, pontevat pojat ja saaren ihmeelliset
immet. Mikä ilo, väri, nauru, veden vellova voima ja elämän halu!
Ja se saari on kuin mikäkin vaatimaton, valoisa, pieni paratiisi.
Vastaan tulvahtaa syyslämpöisen metsän ja lehdikon lempeä tuoksu.
Riemullisen rehevä kasvullisuus sivelee sulollaan silmiä, siinä on
hilpeä niitynpälve, tuossa tuoksahtaa pillikauraa, suhisee saarnia,
tohisee tuomia, vilisee villiruusuja, taipuu tuulessa taikina- ja
viinimarjapensaita, kallionlokeroissa kuultaa vaaleanpunaisia horsmia
ja keltaisia maksaheinänkukkasia.

Ja menninkäinen istuu jossain korkeassa saaren puussa ja soittelee
viileän villejä lurituksiaan. Ja se saa saaren väen valtoihinsa.
Hoilaten ja huutaen juostaan pitkin metsän polkuja, ajetaan lampaita,
jotka ovat hiukan villiintyneet nekin yksinäisellä meren suvisella
saarella. Teirit kohahtavat lentoon, vasikat ja mullit hyppivät
kuin hullaantuneina kopsahuttaen, kupperehtien. Kuuluu ilmasta
kalasääsken kimeä kirkuna. Jänöjussit pupperehtivat pelästyneinä juuri
aurinkounestaan heränneinä. Luikkivat, loikkivat pitkin pensaikkoja.
Kalastajapoika heittää lippalakkiinsa jäniksenpoikasen silmille. Se
saa kuin siivet, se viilettää vimmatusti piilopaikkaansa, jossa se
kerran on syntynytkin ja jossa sen iso ja emo kerran kevään keväässä,
kirkkaassa kiimassa ovat tavanneet toisensa täyttääkseen luonnon suuren
lain. Sinne ne ovat suojansa omalle pienoiselle piskuiselleen sammalien
viheriänheleään huoneeseen laittaneet, piiloon pahoilta vaanivilta
surman silmiltä, ettei ehkä mantereelta talvella jäitse saareen eksynyt
kavala kettu löytäisi heidän lempensä pientä lahjaa. Iloisena piipertää
piskuinen jäniksenpoikanen kalastajapojan pauloista pelastuneena
tuntiessaan taas omakseen ihanan metsän valkean vapauden. Ja
kalastajapoikakin makaa maassa nauraen täyttä kurkkua, hullunkurisesti
matkien jäniksen juoksua. Hän nauraa metsälle ja merelle ja omalle
nuorelle voimalleen. Ja merikin myhäilee ja nauraa, tiirat tirskuvat ja
taivaskin tanssii. Siltä ainakin näyttää. Mikä rajaton riemu ja runous!
Ja surullisen hupaisena hypähtelee puusta puuhun kirkuvan, kimpoavan
saarenväen edellä saaren yksinäinen oravaerakko. Ja merentuuli voi
tarinoida siitä vanhasta erakosta eriskummallisen tarinan.

Souteli kerran kalastaja saaren suojassa. Näki punaisen pilkun
merellä, luuli lumottuna merenhaltiaksi. Souteli, souteli lähemmäksi,
huomasikin oravan pujottelevan läpi laineiden lakkapäiden pölkyllä
tai leveällä lastulla häntä pulleana purjeenaan. Pistipä kalastaja
airon veteen, sitä pitkin orava juoksi veneeseen. Vei soutaja oravan
saareen. Orava otti sen asuakseen, armaaksi huomasi suvisen saaren.
Oli tiine, poikasia kohdussaan kantoi. Ja niin lisääntyi ja täytti
maan. Mutta tulipa sitten mistä tulikaan näätiä saareen. Näädät
surmasivat kaikki oravat paitsi yhden. Kulkivat sitte kalastajapojat
piilukkoineen saaressa ja surmasivat kaikki näädät sukupuuttoon. Siksi
nyt yksinäinen, erakko orava niin hupaisena hypähtelee saarenväen
tunkeutuessa tiheikköön. Ei ole vanhalla saareneläjällä kultaista
kumppania, pian se itsekin kuolee pois ilottomaan ikäväänsä.

Läpi saaren samoilee nuori poikaparvi, on sellainen hoilotus ja hälinä
kuin olisi tulipalo. Vihdoin lampaat saadaan ajetuiksi kallioniemeen.
Jalat sidotaan, miehet pitelevät ja naiset keritsimillään leikkaavat
lämpöiset villat, jotka kootaan vasuihin ja säkkeihin. Joku oikukas
lammas pääsee karkuun. Kadonnutta lammasta ajetaan taas takaa. Mies
katoaa metsään, pian palaa hän pensaan aukosta kantaen hartioillaan
vikuroivaa, villiintynyttä... Kerimisen aikana huohottavat lampaat
naisten sylissä, nuoret tytöt syöttävät niille leipää. Kerityt
kilit ja karitsat näyttävät noloilta, niiden villa loistaa nyt
melkein lumivalkoisena. Ne tuntevat itsensä keveiksi ja arastelevat
merentuulen henkäyksiä, ne määkivät iloisen avuttomina ja pysyttelevät
pelokkaina emojensa luona. Naiset kertovat taruja ja taikoja, miehet
ovat jo vetäytyneet johonkin kallion koloon, juttelevat omia meheviä
merijuttujaan ja nauravat. Saaren korkeassa puussa nauraa menninkäinen
ja soittaa hillitymmin hilpeitä säveliään. Lampaat juoksevat vapaina
ja kerittyinä hiljaa pitkin rantaa metsään. Jo alkavat kilit ja
karitsat hypellä taas hilpeämmin. Sillä menninkäinen päästelee nyt
pillistään piukkivia, sorkantöminälle kuulostavia loppusäveliään.
Saaren tytöt ja pojat saavat silmiinsä iloisen ilmeen. Ne alkavat
ajella toisiaan takaa pitkin kallioita, jotka riemusta kajahtelevat.
Riemuiten riennetään rantaan, pojat kaappasevat tyttöjä kaulasta, siinä
se syttyy monen salassa säilytetty lempi. Hulluna veri humahtaa, sillä
sydämissä soi menninkäisen maanitteleva soitto. Rymisten, rämisten,
notkuen ja nauraen työnnetään veneet vesille. Veneetkin tanssivat kuin
paimenhuilun tahdissa kiihkeiden kuohujen kautta täysinäisin pullein
purjein loitos, loitos, kohden omia onnellisia ja onnettomuudessakin
rakkaita kotirantoja.

Saaren suuressa saarnipuussa vaikenee vihdoin menninkäisen ilosta
menehtyvä oinaansarven soitto. Mutta vanhan männyn lakastuvassa
latvassa istuu vaiti vanha erakko-orava kuunnellen meren kumeata kohua,
miettien mennehiä nauravan nuoruutensa päilyviä päiviä. Ja elokuun
auringon viimeiset säteet sammuvat sen surullisiin silmiin.



