'Medlikott'en rouvan huvihuone' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3628.
E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme
aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.




MEDLIKOTT'EN ROUVAN HUVIHUONE

'King Cophetuan' kirjoittajan kirjoittama


Suomensi Emanuel Törmälä





Tampereella,
Wesanderin Kirjakauppa,
1885.






Huvihuone oli yhtä ruma, kuin Medlikott'en rouvakin itse, ja asia on
siten parhain puolisesti selitetty.

Eräällä huoneen päivettyneistä seinistä riippui vieläkin muotokuva,
joka esitti arvoisaa rouvaa pönkä-hameessa ja senkin saakelin koruissa:
hänellä oli puuteroittu tukka, hansikkaat käsissä, päivän-varjostin
ja puna-korkoiset kengät, — kuva oli vanha kiero-silmäinen kuva,
joka oli jo yli sadan vuoden kurkistellut kullatusta kehyksestään
ja kiinnittänyt katseensa ulkona olevaan viherjäiseen ketoon, jonka
pensakoissa vartiota pitävät kaikenlaiset kuusipensas aitauksiin kuvat
kummitukset: kotkat, lohikärmeet ja monet muut samallaiset hirviöt.

Huvihuone ei ollut sen nykyiselle omistajalle, rotevalle Roger
Medlikott'ille, mikään mielikki-paikka, eipä edes kellenkään talon
asukkaista; sillä siellä sanottiin asuvan perintö-peikon, ja peikon
eli kummituksen kehuttiin olevan yhteydessä vanhan rouvan hajonneen
huvihuoneen kanssa.

Ei kelläkään näyttänyt olevan täyttä tolkkua tapahtumasta. Wiehätys,
jolla vielä yksi tahi pari miespolvea sitten, uskottiin aaveita,
näytti aikaavoittain haihtuneen, ja kaikki, mitä vanhoista kaskuista
oli jäljillä, oli usko — ja erittäinkin piikain päässä — siitä, että
Medlikott'en rouva oltiin nähty käyvän ympärinsä, ja eritenkin aina
aamu-hämärässä, joka on omituista tälle kaskulle, koska muutoin muissa
kummitus-jutuissa puolen-yön aika ja viimeinen kahdentoista-lyönti
pidetään pää-asiana. Niin, Medlikott'en rouva nähtiin aamupuhteilla
patustelevan niissä tomuisissa ja kajavissa kammioissa, joita hän oli
suosinut suurella ihastuksella ja huonolla aistilla eläissänsä.

Sinisten, satumaisten tulien sanottiin tuikkineen huvihuoneesta
rouvan siellä kummitellessa, ja ne, jotka olivat kyllin rohkeoita ja
uskalsivat lähestyä akkunata, näkivät rouva-vanhan sekoittelevan samoja
korttia, jotka hänellä olivat olleet: eläissään aina taskussansa, ja
viittailevan kurkistelijoita kanssansa kauhistavaan ja peljättävään
öiseen peliinsä.

Mutta nyt oli monta muuta hyvää tilaisuutta viihdyttää Medlikott'essa
tähän aikaan olevia vieraita, eikä se siis ollut mikään ihme, että
vanha kummitus melkein kokonaan unhoitettiin.

Kunakin eri-aikana käytiin erityisillä metsästyksillä ja huviteltihe
kroketin lyömisellä, piljaardin-pelaamisella, souto-retkillä, isännän
hyvällä viinillä; mutta viimeinen ja paras huvitus kaikista, oli
Medlikott'en neiti, Aliisa, isännän yhdeksäntoista vuotias tytär, jolla
oli kastanjan-ruskeat kähärät ja kauniit kasvot, joista melkein kaikki
miehet pitivät paljon, ja tuskin voivat niitä koskaan unhoittaa.

Aliisa oli myöskin kaikkein muiden hyväin avuinsa ohessa
yksinkertainen ja suora-mielinen, ja taitamattomuutensa taivuttaa
tekosanaa "kiemailla" suututti sangen kovin niitä nuoria keikareita,
jotka tulivat Medlikott'een ja olivat hyvin harjaantuneet Londoon
heiskaroimisiin.

Aliisa oli saanut hyvän kasvatuksen, oli sydämmellinen ja uskollinen ja
suora kaikissa asioissa, ja oli suloisin tyttö koko Loweshire'ssa.

Niin kuitenkin ajatteli Jaakko Austin, kun hän oli viettänyt yhden
päivän Medlikott'en suotuisissa suojissa, joissa johti hallintoa
Medlikott'en neiti, yhdessä lihavan ja iloisen taloudenhoitajattaren,
rouva Bunn'in kanssa, joka oli talossa, kuin ensimmäinen ministeri.
Ja viikon viivyttyänsä Medlikott'essa, jossa iloinen seura syksyksi
oli kokoontunut, oli Austin rakastunut korvihin asti isännän ainoaan
tyttäreen.

Jaakko oli köyhä, mutta suurta sukua, eikä hänellä ollut maailmassa
muuta, paitsi hyvä kasvatus, rehellinen, nuori ja toivoa ja
sääliväisyyttä täysi sydän ja muutaman sadan vuotuinen eläke isänsä
jälkeen, ja sen tähden piti hän parhaimpana hirttää itsensä, taikka
mennä jonakin varhaisena aamu-hetkenä ja hukuttaa itsensä järveen,
joka kylläkin oli syvä peittämään häntä, vaikka hän olikin koko rojo
pituudeltansa.

"Tuonmoisen pienen perhanan suloisen sikiön ei pitäisi sallia pitää
kanssa-käymistä nuorten poikain kanssa eikä erittäinkään sellaisten
köyhäin vaivaisten kanssa, kuin minäkin olen", huokasi Jaakko
kujerrellen ja viskeli itseänsä edes-takaisin vuoteellansa, kauniissa
huoneessaan joka oli nuorille miehille jätetyssä pytingin päässä. "Ompa
se oikein, heittää ihmis-parka kiusauksen-pätsiin! Tyttö peijakas on
oikein ihastuttavan ystävällinen meitä kohtaan! Siunatkoon suotuisa
taivas häntä! Niin, olkoon hän siunattu meidän onnettomain veitikkain
ivaksi! Huomenna en minä lähesty häntä koko pitkänä päivänä, ja niin
pian, kuin suinkin säädyllisesti voin, palajan minä takaisin kurjaan
kotihini. Minä kirjotan jonkun kertomuksen tahi ilveily-näytelmän, —
minun pitää tehdä jotakin, josta hänkin saa kuulla puhuttavan. Oi,
Aliisa, Aliisa!"

Ensimmäinen ihminen, jonka Jaakko kohtasi seuraavana aamuna, kun
hän meni alas ala-kertaan, oli ihana emäntänsä, ja kohtaus tapahtui
naurettavan aikaiseen aamulla.

Tyttönen seisoi rappuisten ala-päässä, muutamia kukkaisia kädessänsä
ja kuiskutteli kiireisesti Bunn'in rouvalle jotakin. Hän näytti
peljästyneeltä ja murheelliselta.

"Mistä saan minä rahoja, Bunn?" kuuli Jaakko hänen sanovan, ja
kopisteli jalkojansa merkiksi kuiskuttelijoille, ett'ei tulisi
hiipimällä heidän kimppuunsa.

Aliisa hämmästyi ja huudahti "ah!" Bunn'in rouva kiiruhti, keikutellen
ruumistansa kummallekin puolelle, pois ja Austin'in Jaakko puristi
kädestä isännän tytärtä, joka näytti raittiilta, kuin bellis-kukka,
vaalean-punertavassa musliini-hameessaan ja punastui, vaikka kuinkakin
vähäisen, — Jaakko olisi vaadittaissa vannonut sen todeksi — kun hän,
Jaakko, pyysi häneltä, yhtä neilikkaa napin-läpeensä.

"Ne ovat liian huonoja, herra Austin," epäsi Aliisa, mutta valitsi
kumminkin kauniimman niistä hänelle ja sanoi: "Olen poiminut ne isääni
varten. Hän rakastaa niiden tuoksua."

Neilikka soveltui hyvin Jaakon samettiseen aamu-takkiin ja Medlikott'en
neiti havaitsi, kun hän sattumalta silmäsi miestä vähän neilikkaa
ylemmältä, pari mitä ystävällisintä ja säihkyvämpää silmää maailmassa
katselevan itseänsä tyytyväisesti hymyillen. Neiti ei voinut olla
ajattelematta, että herra Austin oli kaunis.

Molemmat menivät he sitten yhdessä ruoka-kamariin

Medlikott'en herra oli siellä jo ennen heitä, vaikka hekin olivat
aikaisia; ja kohta tuli muitakin vieraita, jonka jäljestä kukin teki
esityksensä päivän huvituksista.

Neiti Medlikott tahtoi lähettää huvittelijoille päivällisen vuoren
huipulle, sanoi hän, katsoi sääliväisesti isäänsä ja lisäsi: "eikö
pappa seuraa vierasten mukana?"

"En," vastasi Medlikott'en herra jäykästi, "Minulla on tehtäviä,
joidenka vuoksi saan olla kotona."

Jaakko Austin vähän kummastui herran vastausta, sillä se oli sama este,
jota hän oli koko Jaakon olo-aikana käyttänyt ja jättänyt vieraansa
metsänvartijain huostaan. Niin, isäntä ei lähtenyt kotoansa juuri
paljon koskaan.

Jaakko huomasi myöskin nyt, kun kerran uteliaisuutensa oli herännyt,
että herra avatessaan tapansa mukaan posti-laukkua ja jakaissaan
kullenkin kirjeensä, hyvin tarkoin tutkiskeli jokaista Aliisalle
tulevaa kirjettä ennen, kuin hän laski ne pois kädestänsä.

Näkipä Jaakko myöskin tyttö-raukan punastuvan, ottaissaan kirjeitään
vastaan, ja ihmetteli, mitä tuhannen saakelia se kometia merkitsi.

Wieläpä muisti hän kuiskutuksen rahastakin, jonka hän sattumalta oli
kuullut, — mikähän viaton vastahakoisuus olikaan mahtanut tavata
tyttö-raukkaa?

"Toivoisin uskaltavani tarjota apuani hänelle," huokaili Jaakko
toivotonna. "Minä olen varma siitä, että hän on jossakin väli-kädessä
ja vanha karhu, isä, pitää häntä tarkasti silmällä."

Mutta luonnollisesti ei Jaakko voinut asialle tehdä muuta, paitsi
huokailla.

Järvellä laskeusi hän pitkällensä veneen pohjalle, veti hatun
silmillensä, sytytti sikarin palamaan, katseli Aliisan antamaa
neilikkaa napin-lävessään ja vaipui usean-tuntiseen rauhalliseen
miettimiseen vesi-liljain keskellä.

Mutta mitä enemmän hän yritti ajattelemaan muita asioita, sitä
uskollisemmasti tahi itsepäisemmästi palasivat ajatuksensa Medlikott'en
Aliisaan.

"Woi, miten huvittomaksi käypi taas entinen elämäni, kun tulen takaisin
kaupunkiin!" ajatteli hän ja pössytteli sikariansa. "Päivälliset
ravintoloissa, hullunkuristen tyttöin salaiset silmäykset, kauhistava
seka-melska ja siveytettömät kertomukset tupakkahuoneessa — — ah,
ihmisen täytyy kyllästyä tuohon kaikkeen! Ja mitenkä tomppelilta ja
halvalta hän tuntee itsensä, kun hän tapaa sellaisen suloisen naisen,
kuin tyttönen tuolla talossa on, ja miten vähän parhaimmallakaan
miehellä on tarjottavata vastalahjana tytön puhtaudesta elämästä ja
ajatuksista! Meitä pitäisi savustaa ennen kuin lähestymme heitä, — —
meidän pitäisi, jumal'avita, käymään siveydellisen rutto-sulun lävitse!"

Maailman-parantaja sytytti uuden sikarin ja käänsi toisenkin kylkensä
puolipäivän-auringon paistettavaksi.

"Kohta minä paistun läpi-kotosin", arveli hän, "ja sitten menen minä
kotihini. Tuolla tirkistää tuo julma vanha huvihuone minua himmeöillä
klasi-silmillänsä. Minua ihmetyttää, ett'ei herra anna sitä repiä pois.
Se rumentaa koko ympäristön. Medlikott'en rouva! Oikeinpa kummastelen,
mahtoiko hän olla kauniin jälkeläisensä kaltainen. Olikohan hänellä
niitä kahta kuoppaa, jotka syntyvät ja häviävät Aliisan poskissa,
kun hän nauraa; — — ja olikohan hänellä niin terveet ja valkoiset
hampaat, — — ja — — voi, minua — — olikohan hänellä niin pitkiä
kastanjan-ruskeita palmikoita? Palmikkonsa pääsivät puutarhassa
jonakin päivänä valloillensa, ja rippuivat vyötäryksessä ala-puolella.
Minkähän näköinen mahtoi olla vanha rouva aikanansa, jolloin hän
piti vieraspitoja ja iloisia kekkereitä tuossa rauenneessa hekuman
templissä? Minua haluttaa mennä sitä katsomaan lähempätä."

Ja sen sanottuaan nousi Jaakko istumaan, otti airot käsiinsä ja souti
verkallensa venehuoneelle takaisin. Siitä meni hän oitis kedon poikki
huvihuoneelle.

Huvihuone oli eräässä pensaikossa, jossa hoitamattomat pensaat ja
kierros-kasvit sitä ympäröitsivät. Ovi rippui rempallansa ruostuneilla
saranoillansa, moni-vuotinen tomu ja sadevesi olivat tahrineet akkunat
ja monta ruutua oli peräti pois.

Medlikott'en rouvan kuva, jokunen pajuista tehty tuoli ja pöytä ja
jänteetön vanha klaveri olivat ainoat huone-kalut koko rakennuksessa.

Niin paljon huomasi Jaakko huoneen tilasta, kun hän hajamielisenä ja
viheltäen astui huoneen astumia ylös, ja aikoi tarkastaa sitä kuvaa,
joka esitti Medlikott'en Aliisan kanta-äitiä. Eikä huoneessa ollutkaan
juuri mitään muuta katseltavata.

Päivä oli hiljainen ja rauhallinen syyskuun-päivä, eikä edes
tuulen-hengähdystä tuntunut; muuri-vehreän lehtien varjotkin lepäsivät
liikkumattomina lattialla päivän-paisteessa. Mutta samassa kuin Jaakko
oli tullut ylimmälle astuimelle ja astui ovesta sisälle, lyötiin joku
vastakkainen ovi kiini sellaisella paukauksella, että tomu pilvinä
lenteli ja kaiku kajahteli katossa.

"Ihmeellistä!" sanoi Jaakko, meni ovelle ja tarttui sen
lukonvääntimeen. Mutta ovi oli täydessä lukossa.

"Oli ehkä auringon-piston vaikutus", päätti hän hetkisen hiljaa
oltuansa. "Luulin oven paiskatun kiini."

Kun hän niin päätteli, keskeytti hänet kova aivastus ja hän huomasi,
ettei ainakaan se ollut mielen-kuvitusta, että paksu tomu täytti koko
huoneen ja peitti hänet paksulla harmaalla kerroksella ja vieläpä oli
päälle päätteeksi tukehduttaa hänet.

"Medlikott'en rouva kummittelee," sanoi hän nauraen ja pyhkieli
tomua vaatteiltansa, — kummitukset eivät ole päivän aikaan lainkaan
peljättäviä. "Tämäpä näyttää käyvän hauskaksi".

Hän tutkei huoneuksen hyvin tarkoin, mutta ei löytänyt mitään uusia
löytöjä. Hän kiipesi vahvoja muurivihrejän köynnöksiä pitkin akkunaan
ja näki huoneen, jonka salaperäinen ovi oli lukossa, aivan tyhjäksi, —
se oli kaikki, mitä hän näki.

"Mahtoi olla vanha hyvä rouva itse", päätteli hän ja katseli
neilikkaansa rinnallansa ja kosketti sitä hellästi. "Eipä hän liene
aivan miellyttävä ilmestys tavattava, kun hän näyttäytyy hämmästyneille
jälkeläisillensä samassa puvussa, jota hän kantoi eläissänsä. Piru
vieköön, mimmoinen kauhistava kuvatto hän on mahtanutkaan olla!"

Kun Jaakko oli vieläkin kerran silmäillyt Medlikott'en rouvan kuvaa,
muisti hän olevan jo päivällis-ajan, ja että Medlikott'en neiti
luultavastikin oli päivällisillä saapuvilla. Ja hän meni aika huippua
taloa kohden.

Mutta Medlikott'en neiti ei ollutkaan näkyvissä. Innokkaassa
kroketti-pelissä olivat vieraat ruokasalin akkunan alla olevalla
tasaisella ruohokolla, ja Jaakkoa huudettiin oikein miehissä mukaan,
— hän oli nimittäin aika mestari kroketti-pelissä ja sen lisäksi
vielä niin kaunis ja siivo nuorukainen, että kuka tyttö tahansakkin
olisi toivonut häntä peli kumppaniksensa. Mutta Jaakko pudisti
päätänsä surumielisesti, ja kun hän huomasi, ettei hänellä ollut
yhtään nälkäkään, meni hän huoneesensa ja vietti ikävän ehtoopäivän
siten, että kirjoitti jonkun kirjeen ja tähysteli ruskeakähäräisen
kultansa kuvaa, jonka hän oli varastanut vieraskamarissa olevasta
valokuva-kirjasta.

Medlikott'en neiti tuli puolen minuuttia liian myöhään päivälliselle,
ja talon herra oli huomattavasti rauhattomalla päällä, ainakin huomasi
sen aina varoillaan oleva Jaakko — kunnes tyttärensä tuli näkyviin.
Jaakko koki parhautensa mukaan keskeyttää huoneessa vallitsevaa
äänettömyyttä siten, että kertoi tapauksen huvihuoneessa, ja puollusti
kertomuksensa totuutta niitä vastaan, jotka epäuskoisina nauroivat
hänelle. Silloin tuli Aliisa huoneeseen, ja näytti vähän kalvealta ja
väsyneeltä.

"Miksi, Herran nimessä, et pue itseäs ajoissa, Aliisa?" närisi vanha
herra. Ja kun Aliisa alkoi nyyhkien: "Minä olen hyvin pahoillani,
pappa, minä — — —" keskeytti isä hänet sanoilla:

"Puollustukset eivät paranna asiaa. Ja nyt, luulen minä, voimme ruveta
ruoalle."

Kun neiti jätti huoneen ja meni vanhan kenraalin, Trevely'n,
taluttamana pois, sattui hän silmäämään Jaakkoon, joka seisoi oven
suussa ja nojasi pihtipieltä vastaan.

Neidin siniset silmät olivat täynnä kyyneliä; mutta nuoren miehen
ystävälliset ja kauniit kasvot, — vai lienekkö se ollut hullunkurinen
lakastunut neilikka hänen takkinsa rinnassa? — — näyttivät iloittaneen
neidin surua; sillä hymy heijastui hänen huulillansa ja hän kumarsi
ystävällisesti Jaakolle. Jaakko ravitsi itsensä sillä hymyllä ja
kumarruksella, ja vaikka hän tiesi olevansa pakoitettu muutaman päivän
perästä olemaan paitsi sellaista kallis-arvoista ateriata, piti hän sen
kumminkin sangen suloisena.

Se jotakuinkin miehistynyt nuori nainen, jonka Jaakko oli johtanut
päivälliselle, ilmaisi ja muutaman minuutin kuluttua olevansa hullu,
että viitsii enää elääkkään.

"Kiljuva koko rakastuneita raukkoja!" huudahti hän ajatuksissaan. "Minä
ihmettelen, kuka tuon tulen esine lienee." Ja niin jätti hän Jaakon
rauhassa tarkastamaan pöytä-vaatetta.

Ihastuneena palasi Jaakko taas vieras-huoneesen ja tähtäili valkoista
ihastuttavaa olentoa muiden naisten seasta.

Wiimein huomasi hän esittävänsä etäällä ja rupesi verkallensa
raivaamaan itselleen tietä tuolien välitse siksi, kunnes hän saapui sen
sohvan luokse, jossa neiti Medlikott istui ja kuunteli rouvan puhetta
ja leikitteli päivän-varjon pitimellänsä aivan, kuin ei hän olisi
lainkaan tiennyt, mistä puhe olikaan.

Taaskin olisi Jaakko voinut vannoa, että hän näki hienon punastuksen
Medlikott'en neidin uinailevissa posti-kuopissa, kun hän lähestyi
häntä. Jaakkoa rupesi ajatteluttamaan, että hän lienee aikeessa tulla
mielen-vikaan tahi että — —

Medlikott'en neiti kohotti samassa siniset silmänsä Jaakon puoleen ja
kysyi häneltä taaskin hymyten, huolisiko hän teestä.

Teetä? Nektaria! Jaakko seisoi kuppi kädessä ja nieli, kuin nukkuissaan
sisäänsä suloista, vaarallista lientä.

Wanha Gabbett'in rouva jatkoi puhettansa hengen-ahdistuksestansa,
villa-koirastansa ja nappula-pelistä, ja Jaakko ei lainkaan väsynyt
kuulemasta; sillä hän seisoi Aliisan lähellä ja katseli hänen kauniita
olkapäitänsä, jotka heijastuivat valkoisen hienon tröijyn lävitse, ja
tarkasteli hänen paksuja palmikoitansa, sinisiä silmiänsä ja rakkaita
poski-kuoppiansa.

Jaakko siunaili Gabbett'in rouvaa sydämmestänsä; ja samoin siunasi hän
myöskin kenraalia, joka tuli samana hetkenä ja vei "hänen armonsa"
pois peli pöydän ääreen korttisille, joten Jaakolle jäi vapaa paikka
Medlikott'en neidin vieressä.

Hawtrey'n neiti — tuo miehistynyt nuori nainen, — lauloi erään
nauru-sävellyksen Offenbach'ilta erinomaisella elämällä ja metelillä.
Huoleti taittiin siis antautua keskusteluhun, ja olihan Jaakolla herran
tytär aivan yksin hallussansa. Ja se tapaus oli nyt ensimmäinen Jaakon
ollessa Medlikott'essa.

Wieläkin silmäys Aliisan silmistä — sellaisia silmiä ei ollut koko
maailmassa toisia — ja Jaakko oli neidin sivulla sohvassa. Mutta nytpä
puuttuikin Jaakolta puheen voima. Neidin täytyi alkaa puhe. Hän katseli
päivän-varjostintaan ja eperöitsi enemmän, kuin sanat vaateivatkaan.

"Hawtrey'n neiti laulaa sangen hyvin — ettekös tekin pidä sitä siksi,
herra Austin?"

"Kyllä — — en — — olenkos minä hänen kuullut koskaan laulavan?"

Aliisa nauroi ja punastui.

"Minun täytyy olla nyt vaiti", sanoi hän. "Minun ääneni taitaa tehdä
sen, ett'ette kuule hänen lauluansa."

"Puhelu on joskus parempaa, kuin laulu."

"Ette ole siis musiikin suosija?"

"No, niin, neiti! en minä sitä juuri tarkoittanut."

"Ette suosi myöskään metsästystä luulen ma?"

"Miksi sitä kysytte?" Ja Jaakon mustat silmät säkenöitsivät
äkkinäisestä ihastuksesta.

Ja taaskin ajatteli Aliisa, kun hän katseli Jaakkoa, että Jaakko oli
erittäin kaunis, ja että hän näytti sangen hyvältä ja että hän hymyili
suloisesti.

"Te jäitte kotihin samoin kuin isäkin, tänä päivänä," sanoi neiti.
"Kaksi puuttui seurastamme".

"Minä tiedän sen; mutta en voinut sitä auttaa. Minun täytyi, — täytyi
olla kotona."

"Ja palkoiksenne saitte te jonkun seikkailun."

"Aha, te olette sen kuulleet?"

"Olen; — Gabbett'in rouva kertoi sen minulle juuri äskettäin. Toivosin
teidän sen kertovan minulle, herra Austin. Mitä te todellakin näitte?"

"Näjin? En niin mitään," vastasi Jaakko ja alkoi uudestaan kertomaan
pientä kummitus-juttuansa.

Suureksi hämmästykseksensä näki Jaakko neidin ihanat kasvot kalvastuvan
hänen puhuessaan kertomustaan.

"Ettehän vain pelkää, hyvä neiti?" keskeytti Jaakko kertomuksensa.
"Ettehän vain luule, että — — —"

"En, en," vastasi Medlikott'en neiti toipuen ja puhkesi pieneen
teeskenneltyyn nauruun. "Miten yksinkertaiseksi minua luulettekaan?
Mutta — — —"

Hän vaikeni, puri huuleensa ja yritti selkeästi voittaa jotain salaista
liikutusta.

Jaakko rohkaisi itseään ja kuiskasi joitakuita lohduttavia sanoja
hänen korvaansa; sanoja, joita eivät muut kuulleet Hawtrey'n neidin
"tra—la—lan" kirkunan vuoksi.

Sitten jatkoi Aliisa, vieläkin epäillen:

"Herra Austin! Se olisi liikaa ystävällisyyttä teiltä, olisin teille
hyvin kiitollinen, jos — — —"

"Onko maailmassa mitään, jota voisin tehdä hyväksenne, neiti?" puhui
Jaakko innoissaan ja kuiskutellen. "Jos jotakin on, niin toivon, että
suotte minulle sen huvituksen.

"Olette kovin hyvä," vastasi Aliisa ja katsoi taaskin nuoren miehen
eläviin ja ihastuneisiin kasvoihin aivan, kuin olisi hän tahtonut lukea
niistä jotakin. "Ei mitään muuta paitsi — — tuo kummitus-juttu — — — se
saattaisi ihmisiä puhumaan huvihuoneesta ja peljättäisi palvelijoita
ja suututtaisi isää — — tahdotteko siis olla hyvä, ett'ette puhu koko
asiasta enään mitään kenellekään muulle, paitsi minulle?"

"En koskaan mainitse sanaakaan siitä enään kenellekään muulle paitsi
teille," lupasi Jaakko juhlallisesti. "Teimpä oikein koko-lailla
tyhmästi, että lainkaan rupesin siitä puhumaan. Olisihan minun pitänyt
tietää — — —"

"Ei kaikkia, herra Austin," keskeytti Aliisa häntä. "Olen oikeen
iloinen siitä, että te olitte se, joka näki sen — — näjitte oven
suljettavan. Tiedän, ett'ette sitä tahtonut — — ah, tuoll' on isäni!
Hän etsii minua. Olkaa hyvä, herra Austin, ja taluttakaa minua hänen
tykönsä!"

Medlikott'en neiti nousi seisoallensa ja laski kätensä Jaakon
käsivarrelle, ja yhdessä menivät he pitkän huoneen toiseen päähän.

Uni oli vallan vento vieras sinä yönä Jaakolle. Kun hän pääsi
huoneesensa, käski hän palvelijansa pois ja avasi akkunansa viileänä ja
täysi-kirkkaana yönä. Sitten puhdisti hän tarkallensa neilikkansa ja
pani sen vesi-klasiin ja seisoi katsellen sitä noin puolen tunnin ajan.

Jaakon akkuna oli juuri pylväs-lakkaa päin, josta juuri lyhykäisellä
matkalla hänen huoneestaan johtivat eräät puu-portaat alas puutarhaan.

Kun Jaakko oli kylliksensä katsellut neilikkaansa, meni hän ulos
hiljaiseen ja kukkaisten tuoksusta täytettyyn öiseen ilmaan, etsiäkseen
rauhaa rauhattomalle rinnallensa ja taas uudestaan hengittääksensä
hemmoiteltua, ihanan Aliisan kaunista katselua ja jumalaista juttelua.
Warastamansa valo-kuvan otti hän tietämästänsä sala-taskusta ja asetti
sen muuri-vihreän peittämälle pylvähälle, nojasi kätensä kaide-puita
vastaan ja puheli ihanassa, öisessä hiljaisuudessa kauniille kokonansa
käsittämättömälle kuvallensa.

"Sinä saakelin sulo-sikiö! Moni mies on sua suosinut ja samoin tekee
vastakin; mutt'ei kenkään niin juurta-jaksain, kuin Jaakko tekee — —.
Ei kenkään! Woi, jospa olisin rikas! Ei sentähden, että minusta enempää
pitäisit, vaan sentähden, että uskaltaisin etsiä voittaa sun viattoman
ja sykkivän sydämmesi. En ole koskaan rakastanut rahaa, en ennen, enkä
nytkään, luulen ma; enkä nytkään muistele muuta, paitsi sua."

Jaakko-parka pani raskaasti huoaten päänsä käsivarsillensa ja yritti
unhoittamaan hetken tuottamia tuumiansa; mutta sepä ei ollut mikään
helppo tehtävä, ja vastoin hänen tahtoansa kuljeksi mielikuvittelonsa
turhan-päiväisissä tulevaisuuden-unelmissa.

Päivän ensimmäinen hämärä valo kuvastui jo taivaan rannalla ja
syksyiset tähdet alkoivat vaaleta, kun hän vihdoin heräsi unelmistansa
ja tunsi käsivartensa kankistuneiksi ja valkoisen kaulansa kokonansa
hermottomaksi öisestä ilmasta.

Haukotellen ja hymyellen hulluudellensa, laittausi Jaakko ryömimään
akkunasta huoneeseensa, kun samassa kuului korvissansa jotain kohinata
aivan, kuin vaimoväen hamehista. Ja kiiruisesti kääntyen ympärinsä,
näki hän seisovan pylväs-lakan alla, puutarhaan johtavain astuinten
yläpäässä — kummituksen — itse Medlikott'en rouvan.

Ei mikään erehdys ollut mahdollista. Olihan kummituksella tuo
sahramin-karvanen pönkä-hame ja korkea pää-koriste; olipa sillä myöskin
puoli-lapaset ja puna-korkoset kengät.

Edessänsä seisoi itse olento, jonka jälkeen oli maalattu sama kuva,
joka rippui huvihuoneen seinällä.

Jaakko katseli kauhistuneena ihmeellistä ilmiötä, ja perääntyi
ehdottomasti askeleen taaksepäin.

Hän — — se — — kummitus katseli Jaakkoa tyhjillä näkymättömillä
silmä-kuopillansa, ja sitten silmäili se pimeään puutarhaan, huokaili,
eperöitsi, ja huokaili vieläkin ja sitten pujahti se pylväs-lakkaan
ohjaavasta ovesta sisälle huoneisiin.

Jaakko syöksyi ovelle; mutta samalla menestyksellä, kuin kerran ennen
huvihuoneessa. Ovi oli lukossa.

"Mahdankohan tulla jo mielettömäksi?" mutisi Jaakko, hieroi silmiänsä
ja meni takaisin huoneeseensa. "Tuhat-tulimmaista! Näinhän minä hänet
aivan selvästi! Hän on kauhea aina, koska hyvänsäkkin hänen kohtaa, kun
häntä vain pelkää. Mutta odotappas! Mennäämpäs käytävään!"

Muistamata, että oli riisunut takin ja liivit päältänsä, aukasi Jaakko
oven ja meni heikosti valaistuun käytävään.

Siell' oli hiljaista — — — hämärää — — ei yhtäkään ihmistä liikkeellä.
Hän meni kalterin lävitse; mutta Medlikott'en rouva ei näyttänyt itseään
enään.

Sadatellen hulluuttansa, palasi Jaakko huoneeseensa ja kävi levolle.
Mutta nukkua ei hän vielä kerjennyt ennen, kuin jo ilosta kaikkuen
vuoteellaan rupesi päättelemään, että hän oli saanut tuosta äskeisestä
tapauksesta oivallisen syyn etsiä saada puhutella kahden-kesken
Medlikott'en neitiä; ja mokomaa tilaisuutta ei hän aikonut päästää
käsistänsä seuraavana päivänä.

Mutta saada tavata neitiä kahden kesken ei näyttänyt olevan mikään
helppo asia, Medlikott'en herra piti vieläkin ihmeellisellä
sissimisellään silmällä tytärtänsä. Ja vaikka Jaakko olisi kuinkakin
juoksennellut koko päivän ympärinsä huoneissa ja puutarhassa, niin ei
hän kuitenkaan saanut käyntiin kertaakaan niin tärkeää keskustelua,
kuin aikeensa oli.

Oliko nuori neiti, ehkä havainnut Jaakon kokeet saada tavata häntä, vai
mahtoiko sattumus sen niin sovittaa, että tapahtui, kun Jaakko meni
vähää ennen päivällistä huoneeseensa kuva-kalterin kautta, että myöskin
Medlikott'en neiti meni pukemaan itseään päivälliselle; ja kun Jaakko
lähestyi, seisahtui hän syvään akkunan-loukkoon, melkein kokonansa
kätkeytyneenä alasrippuvain punaisten akkuna-verhojen suojaan.

Eikä Jaakko voinut sitä auttaa, että piti sattuman oikkuna koko
kohtausta, — — — sydämmensä alkoi kovin sykkiä, kun Aliisa, nyt aivan
selvästi punastui, kääntyi Jaakkoon päin ja katseli kainosti häntä
akkuna-verhojen välistä.

Luonnollisesti meni Jaakko hänen luoksensa avaraan akkunaloukkoon, joka
varmaankin oli tehty sellaisia suloisia viiden minuutin keskusteluja
varten, kuin seuraavakin oli.

"Tässä on yksi minun mieluisimmista näkö-aloistani," sanoi Aliisa
kiireisesti, kun raskaat akkuna-verhot menivät samassa yhteen heidän
takanansa ja melkein eroittivat heidät muusta huoneesta. "Eikös ole
kaunis näkö-ala?"

"Erinomaisen kaunis," myönsi Jaakko ja katseli hänen sinisiin
silmiinsä. "Olen oikeen iloissani, että saan tavata teidät yksinänne
jonkun minuutin, hyvä neiti. Minulla on jotakin sanottavaa teille."

"Sanottavata minulle? Mitä sitten?"

"Muistattehan, että annoitte minulle luvan puhua teille, — — —
huvihuoneesta?"

"Kyllä — — — no?"

"Wiime yönä oli minulla uusi seikkailu. Minä näjin, — ettehän vain
peljästy?"

"E — — hei!"

"Antakaa ensin kätenne minun käteeni, älkääkä näyttäkö niin kalvealta,
muutoin en sano enään mitään."

Jaakko ojensi kätensä ja Aliisa pani kohta siihen pienen kätösensä
suoraan ja luottavaisesti ja pyysi Jaakkoa jatkamaan kertomustansa.

"Minä näin itse Medlikott'en rouvan!"

Aliisan pienet sormet vapisivat; mutta hän purskahti nauruun.

"Miten voitte puhua sellaisia mahdottomuuksia, herra Austin?" lausui
hän ja yritti vetämään pois kättänsä; mutta Jaakko piti kiini, eikä
laskenut.

"Se on totisesti tosi!" väitti Jaakko. "Minä näjin vanhan rouvan,
keltaisen kläningin ja kaikki yhtä selvästi, kuin näen nyt teidätkin
— —" Jaakon ääni laskeusi petollisesti hänen sanoissaan viimeistä
sanaansa — — ja sepä merkitsi Jaakosta sangen paljon. "Rouva seisoi
pylväs-lakassa akkunani alla ja katosi viereisestä ovesta ennen, kuin
kerkesin hänen tykönsä."

"Te — — te kuvittelitte mielessänne niin — — — te uneksuitte," sanoi
Aliisa jotenkin matalalla äänellä.

"Niin, minä uneksuin," vastasi Jaakko hillityllä innolla, "vaikka
kokonaan toisista kasvoista, kuin Medlikott'en rouvan. Mutta minä olin
vallan valveillani silloin."

Neiti istahti akkunan-laudalle, ja kun Jaakko piti vieläkin hänen
kädestänsä kiini, istuuntui hänkin neidin viereen ja katseli häntä.
Neiti nojasi kaunista leukaansa toista kättänsä vastaan ja näytti
neuvottelevan itseksensä.

"Yritättekö selittämään ilmestyksiä?" kysyi Jaakko hiljaa, eikä
laisinkaan nauranut hänelle, "tai luuletteko vieläkin, että se oli vain
mieli-kuvitukseni kepponen?"

"Minä uskon jok'ainoan sanan, mitä sanotte, herra Austin."

Aliisa näytti sitä sanoessaan niin viehättävältä, ystävälliseltä ja
suruiselta, että Jaakon täytyi purra kieltänsä, ettei kohta paikalla
tunnustaisi rakkauttansa. Hän päästi neiden käden kädestänsä ja pisti
kätensä syvälle metsästystakkinsa taskuun, käänsi kasvonsa pois ja
tähysteli päättäväisenä ulos akkunasta siksi, kunnes kaunis näky-ala
edessänsä muuttui hämäräksi ja utuiseksi.

Aliisa rupesi kohta, kun oli saanut kätensä vapaaksi, isolla
innolla silittelemään ja taas rypistämään jotain koru-neulousta
musliini-kläningissään. Wihdoin sanoi hän kainosti:

"Tahdotteko vielä pitää salassa kummituksen, herra Austin? Tiedättehän,
että kummitusten sanotaan merkitsevän jotain onnettomuutta; — ja vaikka
minä luonnollisesti en usko sellaisia, niin voipi löytyä joku syy
siihen, jonka näjitte, jota minä en voi selittää."

"Tiedättehän, että voitte luottaa minuun," oli kaikki, mitä Jaakko
uskalsi vastata. Hän pelkäsi sinä hetkenä kielensä pettävän hänet.

"Kiitoksia, paljon kiitoksia! Nyt minä menen pukemaan itseäni
päivälliselle."

"Ensin täytyy teidän luvata minulle, ett'ette ole millännekään koko
kummituksesta, hyvä neiti! Minä toivon ja uskon, että onnettomuus
on hyvin kaukana teistä ja teidän kodistanne; ja tosiaankin luulen
minä, että joku veitikka huvittaa itseään mokomalla pilan-teolla,
uskottaaksensa minua."

"Mutta missä tarkoituksessa?" lausui Aliisa ja näytti hämmästyneeltä ja
peljästyneeltä.

"Sepähän saadaan nähdä. Luottakaa minuun! Minä paljastan totuuden ja —
— —"'

"Ah, älkää, älkää — — minä pyydän!" huusi Aliisa tuskallisesti.
"Luvatkaa minulle, ett'ette yritä mitään sellaista. En minä pelkää
vähääkään, — — — en minä huoli yhtään mitään koko asiasta, herra
Austin."

Ja hän laski totisena ja rukoilevaisena kätensä Jaakon käsivarrelle ja
lisäsi:

"Sanokaa, ett'ette ole tietävinännekään kaikesta, mitä ehkä satutte
näkemään. Minä tiedän, että te pidätte minua sangen omituisena
ihmisenä, vaan en voi kuitenkaan selittää asiaani, mutta — — —"

Ja hän käänsi korvansa pois, salataksensa kyyneliään, jotka täyttivät
hänen suuret siniset silmänsä, ja Jaakko unhoitti kaikki viehekkäät
päätöksensä ja puhkesi tulisiin sääliväisyyden sanoihin, rukoili häntä
luottamaan itseensä, ja uskomaan, että hän, Jaakko, tekee kaikki, mitä
hänelle vain käsketään.

"Jos vain tuntisitte minut paremmin, hyvä neiti," sopersi hän ja
muisteli pientä keskustelua rahasta, jonka oli sattunut kuulemaan, sekä
isän sissimisistä neidin kirjeistä, ja jatkoi: "Ettekö voisi — — —
minä luulen, että voitte — — — olla rauhassa ja uskoa asianne minulle.
Totisesti — — olkaa varma siitä — — — minä vaikenen, kuin hauta, ja
minä — — — menen vaikka kuolemaan, saadakseni palvella teitä."

Ja hän tarttui neidin pieneen, kauniiseen käteen ja kosketti sitä
huulillansa. Mutta Medlikott'en neiti tempasi kätensä pois, viskasi
viehättävän, vihaisen ja hyvin onnellisen katseen Jaakkoon, juoksi pois
akkuna-verhon takaa ja kiirehti hämyisen huoneen läpitse tiehensä.

Jaakko meni huoneeseensa, lukitsi ovensa, viskausi vuoteellensa ja
peitti patjoihin onnesta sädehtivät silmänsä.

"Hän pitää minusta — — — hän tekee sen — — — hän tekee sen." Ja Jaakon
sydän sytkähteli ja pomppoili povessa. "Hän luottaa minuun viattomassa
murheessaan, — — mikä se sitten lieneekään. Ei hänellä ole äitiäkään,
lapsi-raukalla, ja isä on hänelle niin kauhean kova — — — se on oikein
hävitöntä! Mutta mitä merkitseepi tuo kummitus-juttu? Onko joku niin
halpamielinen ihminen, että yrittää peljättämään ja uhkaamaan häntä
sellaisella perkeleen pelillä? Jumal'auta, jos minä saan sen ihmisen
käsiini!" Ja Jaakko hyppäsi pystyyn raivostuneena, että hän ainoasti
otaksui luulonsa totuutta.

"Minä valvon tänä yönä", päätti hän ja puki itsensä pikaisesti
päivälliselle. "Minä menen huvihuoneelle ja otan selvon totuudesta."




TOINEN LUKU.


Puoli tuntia myöhemmin meni Jaakko astumia alas, ilosta vavisten,
toivossa, että saisi taaskin tavata Aliisan. Mutta ruoka-salissa seisoi
Aliisa isänsä vieressä ja puheli erään miehen kanssa, jota Jaakko ei
ollut ennen nähnyt. Se oli joku vastatullut vieras ja katsoi Jaakkoa
erittäin totisena ja tölpöllä pienellä hymyllä huulillansa.

Puoleksi mieltyneenä ja puoleksi närkästyneenä, kääntyi Jaakko
toisaalle ja joutui iloisen Hawtrey'n neidin käsiin, joka rupesi
pitämään pientä pilaa Jaakon synkistyneestä katseesta.

"Ei käy laatuun, herra Austin", sanoi hän äidillisesti nyökäten. "Minä
neuvon teitä lakkaamaan leikistä, muutoin joudutte virka-heitoksi. Minä
vakuutan sen kunnia-sanallani."

"Minä pidän sananne, minkä arvoisina hyvänsäkkin, neitiseni,"
vastasi Jaakko, istui hänen viereensä ja väänteli viiksiänsä. "Mutta
mistä leikistä nyt sitten on kysymys, ja minkä vuoksi olen tuomittu
onnistumattomaksi?"

"Tyyneessä lammessa — — te tiedätte," vastasi nuori nainen ja nyökkäsi
taaskin. Sitten lisäsi hän äkkiä: "Mitä pidätte miljonain omistajista?"

"Minä ihmettelen ja kunnioitan heitä kaikkia."

"Mutta minä tarkoitan erittäinkin tuota miljonain-omistajaa, — — —
hän on tuossa ja puhelee Aliisan ja hänen isänsä kanssa. Tuo tuossa,
jolla on niin pyhä naama ja leveät leukaperät, hän on Meadwell, joka
on voittanut äärettömiä rikkauksia kaivannoista, tahi jostakin — — en
oikein tiedä, mistä. Eikö hän ole koko ruma mies?"

"Rikkaat miehet eivät ole koskaan rumia, hyvä neiti," vastasi köyhä
Jaakko, näytti valkoisia hampaitansa ja mustia silmiänsä, jotka
koristivat häntä puheissansa. Neiti liikautti huo'ahtaen laihoja
olkapäitänsä ja toivoi itseksensä, ett'eivät köyhät miehet olisi niin
usein kauniita ja siivoja, kuin tapahtuu.

"Eivätkö ole?" vastasi hän Jaakolle ihmetellen. "Ja vaikka hänellä
onkin miljonia markkoja, niin en minä häntä kadehti, Aliisalta."

"Mitä hänen miljonillansa on tekemistä Medlikott'en neidin kanssa?"

"Medlikott'en neiti saapi hyvän tekemisen niiden kanssa, kun hänestä
tulee rouva Teofilus Meadwell, — — — sellainen nimi!"

Ja Hawtrey'n neiti kiinnitti kavalan, osaksi sääliväisen katseen
Jaakon kalvastuneille kasvoille. Jaakko koki parhautensa mukaan salata
mielen-liikutustaan ja kumartui asettamaan neidin jalka-rahia oikeaan.

"Te ette usko sitä?" jatkoi neiti, kun näki, ett'ei Jaakko mitään
puhunut. "On ehkä kovaa, kaikkein pienten suloisten kahdenkeskisten
kohtausten perästä, uskoa, että Medlikott'en neiti on suurin
kiemailija, mitä koskaan on elänyt. Näytätte siltä, kuin aikoisitte
sanoa jotakin hyvin voimallista, herra Austin. Sanokaa vain! Kääntäkää
kasvonne pois ja sanokaa: 'Tuhat-tulimmaista!' Minä sanon usein niin,
kun kamari-neitsyeni vetää minua tukasta, ja mun tulee kohta parempi
ollakseni."

Jaakko purskahti katkeraan nauruun ja väänsi voimakkaasti viiksiänsä.

"Niin," alkoi Hawtrey'n neiti puheensa taas, "se on oleva hänen
onnensa, luulen minä. Asia luonnollisesti on kokonansa isän tekoa. Hän
rakastaa rahoja aivan, kuin ei Aliisalla niitä olisi itsellänsäkin.
Perheessä oli kerran kotiopettaja, tahi kirjuri, tahi joku muu
sellainen, joka rakastui neitiin... muistattehan te sen vielä? Ette?
Olitteko te silloin Saksanmaalla? No, sama se! Medlikott'en herra ajoi
mokoman herran pois perheestään, ja siitäkös vasta meteli syntyi? Niin
kerrotaan."

"Ja Medlikott'en... neiti... vastasiko hän sen jonkun raukan intohimoa
lemmellänsä?"

"No, niin! En minä tiedä into-himosta mitään. Minä otaksun vain
varmaksi, että mies-parka oli mielettömästi rakastunut neitiin...
nykyaikaiset miehet eivät ymmärrä mitään intohimosta."

Samassa keskeytti Jaakko hänet jollakin huonosti onnistuneella
mairittelulla, joka kumminkin ihastutti neitiä niin, että hän rupesi
palavalla innolla puhumaan rakkaudesta ja avioliitosta ja miesten
uskottomuudesta kummassakin seikassa.

Mutta Jaakko johti hänet jälleen aljettuun aineesen; sillä hän tahtoi
kaiken mokomin tuntea asian juurta jaksain.

"Suosiko Aliisa koti-opettajata?" kysyi hän.

"Kyllä... minä ainakin luulen niin, herra Austin. Mutta hän on
sellainen kiemailija... en tiedä, mitä hänestä oikein uskoisin. Se on
nyt selvä itsestänsä, että hänen pitää saada rikas mies... sentähden
uskallan väittää, että ei hän pidä sitä minään vahinkona, että hän
vähän ilakoitsee, kunnes tulee naitua."

"Silläkö tavalla miesten sydämmistä pilaa tehdään?" lausui Jaakko
teeskennellyllä tunteellisuudella, vahvana aikeissansa, näytellä
sparttalaispojan osaa niin hyvin, kuin suinkin taisi nykyisessä
valmistaumattomassa tilassaan. [Sparttalainen poika oli varastanut
ketun ja pistänyt sen poveensa. Häntä tutkittiin, mutta hän ei
ilmaissut rikostaan, vaikka tunsi ketun kaivavan rintaansa läpitse.
Kuolleena kaatui poika maahan. Hän antoi ennen henkensä, kuin
miehuutensa. Suom. muist.]

"On onnekseni, että olen nuorin veljeksistä ja niin-muodoin varaton
rakastumaan."

Peljästymättä Jaakon köyhyyden-passia, antausi miehistynyt nuori
nainen Jaakon kanssa tuliseen armasteluun, jota kesti koko ehtoon.
Medlikott'en neidin siniset silmät havaitsivat sen myöskin, kun hän
kerran vilkaisi heihin, Jaakon mielestä nuhtelevaisesti, mennessään
herra Meadwell'in taluttamana pianon tykö.

"Kamala lumoojatar!" ajatteli Jaakko suruisena, kumartui vähän
eteen-päin, katsoaksensa huolettavalla katseella Hawtrey'n neidin
silmiin; ja jatkoi mietteitänsä. "Wiattomalta ja ihanalta sinä näytät
istuissasi siinä, pitkät silmä-ripset alas taipuneina suurille
silmilles! Minä ihmettelen, tokko sinä muistat sitä miesparkaa, joka
häväistiin ja ajettiin pois sen tähden, että hän rakasti sinua.
Käytätkö menneitä tapahtumia apunas, antaakses voimaa ja henkeä
laululles, jota laulat? Ovatko naiset tosiaankin niin sydämmettömiä?
Tekeekö se hänet onnelliseksi, että tietää turmelleensa vieläkin
yhden miehen elämän ja ajaneensa hänet luotansa, huolettomana ja
välinpitämättömänä? Mutta hän näyttää todellakin pitävän minusta.
En ole ennen nähnyt yhdenkään naisen punastuvan niin, kuin hän teki
silloin, kun tapasi minut ehtoo-hämyssä kalterissa. Hän sallei minun
pidellä kättänsä, siniset silmänsä loi hän alas, kun katsoin häneen, ja
nyt... kun miljonain-omistaja tulee, saan minä oppia tietämään, että
minun täytyy unhoittaa kaikki, ja että pieni pila on loppunut. Mutta
hyvä! Minä rakastan häntä sittenkin! En koskaan tahdo rakastaa jotain
toista naista, ja sitten... se on päätetty!"

"Antakaa, neiti Hawtrey, tuo kukan oksa minulle", sanoi Jaakko sitten
ääneensä, otti pienen myrtin-oksan nuoren neidin kukkaisvihosta ja
kiinnitti sen takkinsa rintapieleen. — "Antaakko jälleen takaisin
teille? Ettehän voi olla niin kova! Minä kätken kukkaisenne kalliimpana
aarteenani niin kauvan, kuin elän,... se muistuttaa minua aina
ihanimmasta ilosta, kuin koskaan..."

Jaakko-raukka ei voinut pitemmälle kestää... hän hyppäsi ylös
istuimeltaan, jupisi jotain puollustukseksensa, kiirehti ulos, jauhoi,
kohta ulos päästyänsä, pölyksi vihatun kukan ja viskasi sen suurella
ylönkatseella maahan.

Ehtoo alkoi käydä jo myöhäksi. Wierashuone jäi vähitellen tyhjäksi, ja
kynttelit alkoivat tuikkiella talon ylikerran akkunoissa.

"Waikka oletkin pitänyt minua pilkkanas, Medlikott'en Aliisa",
ajatteli Jaakko noustessaan astuimia ylös, "niin et kuitenkaan
teeskennellyt pelkoas, kun kuulit kummituksesta mun puhuvan. Sinulla
on, lapsi-raukka, joku syy, pitää sitä salassa. Mutta ennen, kuin
lähden talosta, tahdon minä parhauteni mukaan koettaa päästää sinua
siitä pelvosta, olkoonpa se sitten, mikä tahansakkin. En anna sinulle
enään mitään salaisia ystäväntapaamisia, kertoaksenne keskenänne
yö-valvomisteni tuloksista... en annakkaan, Aliisa! Minä vartioitsen
teitä vieläkin yhtä uskollisesti, jos voin."

Sitten riisui Jaakko juhlapukunsa pois, pani karkean takin päällensä,
vankat saappaat jalkoihinsa, otti piippunsa ja tupakkikukkaronsa
mukaansa ja lähti järvelle. Huvihuoneen ympärillä näytti olevan jylhää
ja yksinäistä tähti-kirkkaassa yössä.

Jaakko irroitti veneen, lykkäsi sen vähän ulos rannasta ja kiinnitti
sen vanhaan, edestä ylös pistävään piilipuun kantoon. Sitten sytytti
hän piippunsa palamaan ja rupesi laittelemaan tilaansa niin mukavaksi,
kuin tilaisuus sen sallei.

"Saman tekevä", tuumiskeli hän, "koska tulen luultavasti viipymään
tässä koko yön. Wanha rouva ei näytä itseään ennen, kuin
päivän-valjetessa, luulen ma. Se oli juuri siihen aikaan, kun hän
suvaitsi käydä vieraisilla tykönäni."

Sitten pani hän pitkäksensä veneen pohjalle, asetti kätensä päänsä alle
ja kiinnitti katseensa huvihuoneen pimeöihin akkunoihin.

Ensimmäisen puolen tuntia tunsi hän itsensä aivan valppaaksi; mutta
tupakki oli nukuttavata. Wiimeisenä yönä oli hän ollut ylhäällä
päivän-koittoon asti... ja kun hän nyt makasi tähti-taivaan alla ja
ajatteli kyllä murheissansa Aliisaa, sulkeentuivat silmänsä, piippu
putosi pois huuliltansa veneen kostealle pohjalle ja... Jaakko nukkui.

Wilponen tuuli, joka puhalteli Jaakon ylitse ja röyhelsi järven
tyyntä pintaa, herätti hänet vihdoin. Unisena ja hämillänsä katseli
hän ympärillensä eriskummallisessa leposijassansa. Päivä rupesi
juuri kajastamaan idässä ja heijastui veden pinnasta heikkoina
vaalean-punaisina säteinä.

"Perhana vieköön! Minä olen nukkunut!" jupisi hän, venytteli itseään ja
haki haukotellen piippuaan. "Olen kumminkin herännyt hyvään aikaan...
juuri päivän-koitossa... ja minä uneksuin hänestä niin ihanasti. No,
hyvä! Hyvästi nyt unet ja kaikki muut, minä lähden huvihuoneelle!"

Ja pian oli hän rannalla, ja alkoi ruveta pyrkimään eteenpäin niin
hyvin, kuin taisi pensaikossa ja kiertelevillä poluilla, kunnes pääsi
vihdoin eräästä metsän-aukosta vanhan huvihuoneen akkunan alle.

Woiton ilosta sykähteli sydämmensä, kun hän näki tosiaankin himmet
akkunat heikosti valaistuiksi, ja että vaivansa ei ollut mennyt hukkaan.

"Medlikott'en rouva on liikkeellä aamu-hetkenä, näen sen", sanoi hän
mielissään. "Paetkoompas nytkin minua, jos voipi!"

Hiljaa ja kuulumattomin askelin hiipei hän seinän viereen ja rupesi
suurimmalla varovaisuudella samoin, kuin kerran ennenkin, kiipeämään
muurivihreän runkoja pitkin ylös akkunaan, josta sinertävä valo näkyi.

"Tahdompa ensin tarkastella", ajatteli hän. "Jos menen ovelle, niin
saan ehkä yhtä pitkän nenän, kuin ensi kerrallakin."

Melkein henkeänsä pitäen ja ajatuksissaan kirosi hän sitä jytinää,
joka syntyi seinästä irtautuneen saven ja roskan putoomisesta ja hänen
painonsa alla taipuvista muurivihreöistä, kiipesi Jaakko lehtein
verhoamaan akkunaan ja katsoi huoneeseen sisälle.

Siellä oli rouva taaskin! Siellä oli sama olento, jonka hän oli
nähnyt pylväs-lakassa, ja joka oli kopia siitä tirkistävästä kuvasta,
joka rippui huvihuoneen seinällä suuressa mustuneessa kehyksessä.
Saman kuvan alla istui kummitus pöydän ääressä, kukkaro ja sytytetty
vahakyntteli edessään.

"Pitää saada nähdä kasvotkin", puheli Jaakko itseksensä, ja oli
melkein varma siitä, että hän saisi ehkä havaita vähän viiksiä tahi
poski-partaa pilkistävän tuon vanhanaikuisen päähineen alta. Mutta
eipäs vain: kasvot olivat epäilemättömästi vaimolliset... kellertävät,
ryppyiset, ja kulmakarvat kutistuneet,... mutta kumminkin vaimolliset
kasvot.

"Täss' on piru merrassa", ajatteli Jaakko innossansa tilansa
kiihoittavasta luonteesta. "Mahtaiskohan tuo pahuus pyytää minua
kanssaan korttisille? yrittää sopii."

Ja samassa löi hän nystyröillään aika täräyksen akkunaan, ja katseli
lakkaamata huoneeseen.

Kummitus katsahti ylös, kohotti kukkaroansa, helisteli siinä olevia
rahoja, nyökkäsi ihmeellisesti valkoisessa yö-lakissaan ja viittasi
Jaakolle kädellänsä, jossa nytkin oli lapanen, tulemaan sisälle.

"Aivan mielelläni, rouva", sanoi Jaakko, kohotti kohteliaasti lakkiansa
ja alkoi kiivetä alas yhtä suurella innolla, kuin oli ylöskin kiivennyt.

Hän hyppää ylös astuimia ja avaa ulommaisen oven; mutta huone oli
tyhjä, kyntteli pois ja ainoasti heikko, harmaja hämärä paistoi
likaisten akkunain lävitse ja levitti huoneeseen puoli-pimeätä valoansa.

Nyt ei Jaakko tiennyt, mitä hänen piti uskoa. Hän muisti, että hänellä
oli tulitikkuja... olihan niitä noin puoli tusinaa hänellä jäljillä.
Niillä raaputti hän valkeata toisella toisensa perästä ja etsei huoneen
ympärinsä... jokaisen aukon ja sauman, pöydänaluksen, takan-piipun, ja
kaikki paikat, joissa joku henki tahi kuolevainen taitaisi kätkeytyä.
Mutta turhaan!

Hän koetti avata vastakkaista ovea, mutta se oli lukossa.

"Lukossa!" parkasi Jaakko. "Mutta täss' ei kursailla!" Ja "krats"
panivat paikat, kun hän nojasi olkapäillään märäntynyttä ovea. Ja nyt
oli hän sisimmäisessä huoneessa.

Mutta huone oli yhtä tyhjä, kuin sekin, josta hän tuli... sen verran
taisi hän nähdä hämärässä. Ja että siellä oli vähän huonekaluja, eikä
mitään takkaa, oli etsiminen pian toimitettu.

"Tät' en käsitä lainkaan", jupisi Jaakko ja meni takaisin ensimmäiseen
huoneeseen. "En ymmärrä, mikä perkule..."

Samassa tunsi hän jotain jalvoissaan ja seisahtui. Hän kumartui alas ja
otti esineen ylös.

Se oli naisen korkea-korkonen kenkä.

Ja kun Jaakko tuli ulos vanhasta pimeästä huvihuoneesta, näki hän,
että kenkä oli pieni ja sievä... ja hän tarkasteli sitä kirkastuvassa
aamun-koitossa ja huomasi, että se oli oikein sievä pieni kenkä
mustasta sormikas-nahasta, ja että siinä oli punainen korko ja punanen
ruusu-sidelmä.

Jaakko käänteli kenkää ja tunnusteli sen pohjaa. Se oli kostea ja
kantoi selviä merkkiä tuoreessa ruohossa kävelemisestä.

Hän katsahti kengän sisälle, ja siellä oli puhtaaseen pohjavuoriin
painettu erään parisilaisen suutarin nimi.

Ei Jaakko ollut siis nähnytkään mitään kummitusta, kun kaikki käytiin
ympärinsä. Kenkä oli vieläkin lämmin sen pienen jalan lämmöstä, jota se
oli suojannut. Mutta kenenkä oli se pieni jalka? Olikohan tuo naukuva
noita, tuo Hawtrey'n maso... niin nimitteli Jaakko eilen-ehtoista
armastettuansa, sattunut kuulemaan jotain hänen ja Aliisan
keskustelusta ja päättänyt tehdä hänelle tuollaista kolttosta.

Mutta ei... olihan hän lausunut koko ajan, ja paitsi sitä ei tuo kenkä
ollut koskaan kuulunut hänelle,... hänellä on kauhean suuret jalat...
latuskaiset, kuin pannukakku.

Kenen oli kenkä siis? Jaakon sydän alkoi palpattaa taas. Hän kalvastui,
kätki kengän takkinsa taskuun ja meni suoraa-päätä kotihin.




KOLMAS LUKU.


"Asia on selvä", sanoi Jaakko suruisesti, kun tuli takaisin
huoneeseensa, kenkä todistajana taskussansa. "Onneton lapsi-raukka!
Minä en tahdo saattaa häntä häpeään. Minä luulen kotiopettajan
olevan tässä kysymyksessä, ja tyttö vieläkin rakastaa häntä. Oikein
Medlikott'en herralle, koska hän tahtoo pakoittaa tytärtänsä ottamaan
miehekseen tuota Meadwell-aasia. Mutta tyttö pitää estettämään tuolla
tavalla panemastaan mainettansa vaaraan. Minun täytyy puhutella häntä."

Jaakko tuli ensimmäisenä ruokasaliin sinä aamuna. Hän kurkisteli
hartaudella, saadakseen nähdä Aliisa-neitiä, mutta häntä ei näkynyt.

Wanha herra suuttui ja punastui, kun vihdoin Aliisan kamarineitsy tuli
ja pyysi puhutella häntä.

"Mitä tahdot, Karter?" kysyi hän äreästi. "Missä neitinne on?"

"Aliisa-neiti pyysi minun sanomaan terveisiä teille, herra, ja käski
ilmoittaa, että hän on loukannut jalkansa. Hän pyytää sen vuoksi
anteeksi, että hän jääpi pois aamiaiselta tänä päivänä."

"Loukannut jalkansa! Miten? — Koska?" ärjyi vanha herra. Karter
peljästyi ja rupesi änkyttämään.

"Hullutuksia vain!" möyhysi vanha herra. "Olihan hän aivan terve eilen
ehtoolla. Sano Aliisa-neidille, että minä tahdon, että hän tulee
aamiaiselle. Kuuletko sinä?"

Karter meni.

Jaakko ihmetteli, mahtoiko tuo seikka olla joku toinen pieni pätkä
ilveilyä... viekkaus... tahi oliskohan Aliisa todellakin loukannut
pienen jalkansa silloin, kun pakeni häntä viimeisenä yönä.

Mutta ainoa katsahdus neidin kasvoihin, kun hän jokunen minuutti
sittemmin tuli huoneeseen, ontuen ja nojaten kamarineitsyeeseen,
todisti hänelle, että neiti todellakin kärsi kipua, ja hänen sydämmensä
soimasi häntä epä-uskosta.

Hän kiirehti ylös, meni neitiä vastaan, tarjosi hänelle käsi vartensa
ja talutti hänet istumaan eräälle tuolille. Aliisa sallei hänen
vai'eten taluttaa itseään.

"Mitä hullutuksia nyt olet tehnyt, Ally?" lausui isä epäillen
samalla, kun Meadwell'in herra istuu mykkänä ja hermottomasti hapuili
ruoka-liinaansa. "Jalkasi oli aivan terve eilen ehtoolla, kun menit
huoneeseesi."

"Oli kyllä, isä", vastasi Aliisa epä-varmalla äänellä, "mutta kenkäni
kirposi jalastani, kun... kun menin astumia ylös, ja silloin väännähti
jalkani."

Sitä sanoessaan istui hän ja puri huuleensa, siten peittääksensä tuskan
tuottamaa valitusta.

"Minä luulen neidillä olevan kovemmat kivut, kuin että hän voisi
olla istuallansa, herra", kiirehti Jaakko sanomaan. "Jos saan sanoa
ajatukseni... hyvä Jumala, hän pyörtyy!"

Woimain-ponnistus on todellakin ollut yli-voimainen neidille:
tuskan tuottavalla huudahduksella vaipui hänen kaunis päänsä Jaakon
käsivarrelle ja silmänsä sulkeentuivat kuolonkaltaiseen pyörtymiseen.

Samassa silmän-räpäyksessä oli koko kartano sikin-sokin. Karter ja
Bunn'in rouva tulivat vanhan herran huudosta juosten sisälle. Hawtrey'n
neiti ja hänen äitinsä, jotka juuri tulivat aamiaiselle, olivat valmiit
tarjoamaan apuansa, sana lähetettiin lääkärille, ja Jaakko, joka oli
pitkä ja väkevä mies, sai... onnellinen tuon surun ja epä-toivon
hetkenä... kantaa rakastettunsa ylös toiseen huonekertaan ja asettaa
hänet sohvalle neidin omassa huoneessa.

Sen tehtyään ajettiin Jaakko luonnollisesti ulos ja sai hän mennä
syömään aamiaistaan niin hyvin, kuin se hänelle maistui.

Se oli surkea päivä. Hawtrey'n neiti toi Jaakolle tietoja pari kertaa
Medlikott'en neidistä ja näytti taipumusta jatkamaan eilen-ehtoista
armasteluansa; mutta Jaakko oli jörö sille yritykselle.

Jaakko kuljeksi vain murheisena ympärinsä kalterissa ja käytävissä, ja
kantoi tuota pientä juoru-kenkää sametti-takkinsa taskussa, eikä voinut
ryhtyä mihinkään tosi toimiin.

Illan lähestyessä tapasi hän Karterin ja antoi hänelle markan, että
Karter sanoi hänelle neidin voivan nyt paremmin ja olevan melkein
päässyt kivuistansa.

Kun Jaakko sitten, ilosta hurmaantuneena, kiirehti käytävän kautta
takaisin huoneeseensa, syöksyi hän suoraan jonkun syliin, ja huomasi
syleiltynsä vanhaksi herraksi, joka oli matkalla, mennäksensä
tervehtimään tytärtänsä.

"Tekö se olette, Austin?" kysyi vanha herra. "Olitte vähältä tallata
kihtisen varpaani, poikani! Ei mitään anteeksi-anomisia. Tääll' on
helkkarin pimeä! Tulkaa kuulemaan, miten Aliisa jaksaa."

Jaakko sopersi muutamia myöntymyksen sanoja, eikä tahtonut uskoa hyvää
onneansa, vaan seurasi vanhaa herraa neiti Medlikott'en huoneeseen.

Hawtrey'n rouva istui sairaan hoitajana; sairas makasi sohvalla, ja
oli peitetty pehmeällä ja koristetulla saalilla. Pieni pöytä seisoi
sohvan vieressä, ja pöydällä oli tee-tarjotin valmiina. Aliisa hymyili
patjainsa välistä ja sanoi isän tulleen juuri soveliaaseen aikaan,
juomaan teetä hänen kanssansa.

"Sitten saat antaa jotain herra Austin'illekkin, Ally", vastasi isä,
kumartui tyttärensä puoleen ja suuteli häntä. "Hän tuli kanssani
kysymään, kuinka sinä voit."

Silloin astui Jaakko esille ja Aliisa sanoi, pahasti punastuen, että
nyt hänellä oli koko kasa vieraita, ja että he olivat hyvin hyviä, kun
tulivat huvittamaan häntä hänen yksinäisyydessänsä.

Silloin sanoi vanha herra neidille Meadwell'in herralta kohteliaan
tervehdyksen, jota kuullessaan ei Aliisa lainkaan punastunut. Ja sen
jälkeen alkoi Hawtrey'n rouva tarjota teetä.

Hawtrey'n rouva oli iloinen, pieni ihminen, joka oli nähnyt paljon
maailmaa miehensä eläissä, monilla matkoillansa, — ja kun ei häntä
estänyt miehistyneen tyttärensä vartioiminen, taikka muut saman tytön
aikomat yritykset, taisi hän kertoa paljon huvittavia kaskuja ja
pahan-juonisia pieniä kertomuksia, joilla hän sangen suuresti huvitti
vanhaa herraa, hänen teetä juodessansa.

Mutta he saivat pitää pilaa keskenänsä. Jaakko ei voinut vetää
katsettansa Aliisasta. Aliisan kullan-kellertävä ja kastanjan-ruskea
tukka oli valloillansa ja peitti patjoja, ja hänen kauniit kasvonsa
olivat tavallistaan kalpeammat ja silmänsä tavallistansa sinisemmät.

Jaakosta näytti hän kauniimmalta, kuin koskaan ennen.

Kumminkin oli Aliisa rauhaton Jaakon vaikenemisen vuoksi; hän leikitsi
lusikallansa, katseli Jaakkoa takka-hyllyn viereen, jossa hän seisoi,
loi katseensa alas, näytti vähän vihaiselta, ja pyysi häneltä vihdoin
vähän sokeria.

Jaakko totteli ja ojensi hänelle pienen sokeri-astian ja sokeri-pihdit.

"Yksi ainoa palanen vain. Tuo on liian suuri... ja tuo on liian
pieni..." hän vaikeni, punastui taas ja sanoi sitten kainosti
kuiskaten: "Ettekö ajattele mitään keskustella kanssani, herra Austin?"

Jaakko katseli häntä sanomattomalla, suruisella katseella sumeoissa
silmissään ja sanoi, myös kuiskaten:

"Minä näen suureksi riemukseni, että tuskanne ovat vähentyneet, hyvä
neiti!"

Hawtrey'n rouva kertoi juuri parhaillansa jotain mielikkikertoelmaa, ja
vanha herra kuunteli häntä suurella tarkkuudella.

Aliisa katsahti heihin ja heitti sitten, mitä huomaamattoman pienen
silmäyksen maailmassa vuoteensa vieressä olevaan tuoliin.

Mutta Jaakko seisoi sokeri-astia kädessään, eikä tahtonut ymmärtää.

Silloin nosti Aliisa katseensa hänen kasvoihinsa ihmetellen ja
arasti... ja kun hän huomasi Jaakon hyvin vakan ja hyvän ja samalla
myös hyväksymättömän katseen, punastui hän kovin ja loi silmänsä alas
sanaakaan sanomata.

Sitä ei Jaakko voinut kestää. Hän pani sokeriastian pois, lähestyi
Aliisaa ja istui hänen osoittamallensa tuolille.

"Hyvä neiti!" alkoi Jaakko varovasti hillityllä äänellä. "Minulla on
teille annettavana jotakin, joka, luulen on varmimmassa tallessa teidän
hallussanne."

"Minulle annettavana?" Ja hän katsoi kummastellen Jaakkoa. Mutta kun
Jaakko veti, silmät kiinnitettyinä vanhaan herraan, josko se huomaisi,
pienen sievän kengän taskustansa, punastui ja kalvastui Aliisa samalla
kerralla, otti Jaakolta kengän ja kätki sen jotenkin kauhistuneena
pehmeän peitteensä alle.

"Te löysitte sen?" sanoi hän hätäisesti.

"Niin, minä löysin sen huvihuoneesta."

"Woi, te tiedätte siis?"

Jaakko vaikeni.

"Minä näen, että te tiedätte", jatkoi Aliisa vapisevalla äänellä. "Ja
te moititte minua?"

"Minulla ei ole mitään oikeutta sitä tehdä."

Aliisa huokasi.

"Luulen, ettette sitä tekisi, jos tietäisitte kaikki. Minä teen sitä,
kun on oikein ja vihaan jotain salata isältäni. Mutta mitä voin minä
tässä asiassa? Hän kärsii kovin ja kaikki minun tähteni."

Ehdottomasti mytisti Jaakko suutansa. "Miehellä ei ole oikeutta
valittaa", sanoi hän lyhykäisesti, "vielä vähemmin lupaa, vietellä
lapsellista... lapsellista nuorta... nuorta tyttöä vaaraan itsekkäissä
oikuissansa."

"Waaraan!"

"Niin, hyvä neiti! Olen luvannut teille, olla vaiti tästä asiasta,
mutta minä tekisin todellakin suuren vääryyden teitä kohtaan, jos
sallisin teidän nuoruudessanne ja kokemattomuudessanne jättäytyvän
sellaiseen varomattomuuteen, kuin viime yönä sain nähdä. Älkää suuttuko
minulle", jatkoi hän lempeämmällä vakavuudella, kun huomasi punan
kohoutuvan Aliisan kasvoissa. "Mieluummin hakkaan käteni poikki, kuin
sissin teidän tekojanne. Mutta minä erehdyin liikutuksestanne, kun
kerroin teille kummituksesta... ainoa aikeeni oli, kun vartioitsin
huvihuonetta, säästää teitä enemmistä hankaluuksista."

"Minä uskon teitä, herra Austin", vastasi Aliisa lempeästi. "Mutta
mitä pitää minun tehdä? Isäni on sangen hyvä ja minä rakastan häntä
sydämmestäni; mutta kun hän on kerran saanut jotakin päähänsä, niin on
se mahdotonta saada sitä sieltä enään pois. Tiedän, ettei minun pitäisi
puhua teille sillä tavalla, herra Austin; mutta..." kyyneleet kohosivat
hänen sinisiin silmiinsä... "minulla ei ole yhtäkään ystävää, joka
voisi minua auttaa. Kaikki kirjeeni pidetään tarkan vaarin alla. Minä
en saa yksin mennä mihinkään, ja hyvä Bunn'in rouva, joka holhoi minua
pienuudessani ja näki äitini kuolevan, tekee tähteni kaikki, mitä vain
toivon, mutta ei mene huvihuoneelle. Te ymmärrätte siis, että minun
täytyy itse mennä sinne. Miten voisin minä antaa mies-raukan kuolla
pieneen rahan puutteeseen?"

"Rahan puutteeseen!" ihmetteli Jaakko, vieläkin samalla matalalla
äänellä, vaikk'ei voinut pidättää itseänsä osoittamasta
ylönkatsettansa, joka ei kuitenkaan ollut ai'ottu Aliisalle. "Hyvä
neiti!" lisäsi hän. "Ette suinkaan tarkoita, että tuo... mies-kelvoton
antaa teidän mennä yöllä yksinänne ulos, kummituksena, hankkimaan
hänelle rahoja?"

"Mitäs minä muuta voin tehdä? Minä olen turvassa kummituksen-puvussa...
jos joku sattuisi minut näkemään, juoksisi hän kummitusta pakoon, ja
mies-raukka on todellakin rahan tarpeessa. Minun täytyi viime viikolla
myydä yksi sormuksistani, että sain hänelle vähän rahaa. Isä ei anna
minulle enään yhtään rahaa, vaan maksaa itse kaikki rätinkini."

Jaakko katseli hyvin hämmästyneenä hänen kauniita surullisia kasvojansa.

"Hyvä neiti!" alkoi hän taas vakaasti. "Toivoisin teidän uskovan
täydellisimmän asianne minulle. Te olette aina näyttänyt minusta
paljon toisellaiselta, kuin muut tytöt... avosydämmellisemmältä ja
luonnollisemmalta... melkein joltain viattomalta, kauniilta pojalta.
Miks'ette voi kuvitella mielessänne, että olette poika, ja että minä
olen teidän suuri veljenne, joka toivoo saada kuulla kaikki teidän
vastoin-käymisenne, auttaaksensa teitä niistä."

"En tiedä, miks'en voi", vastasi Aliisa ja lensi ruusunpunaiseksi;
"mutta kuitenkaan en voi, herra Austin. Pelkäämpä jo sanoneeni teille
enemmän, kuin olisi ollut tarpeellistakaan."

"Ja kuitenkin, luulen minä", väitti Jaakko innolla, "säilyttäisin
minä salaisuutenne ja suojelisin maineenne paremmin, kuin tuo mies on
tehnyt, jota te... rakastatte."

Aliisa käänsi hitaasti päätänsä, katsoi Jaakkoa suoraan kasvoihin ja
poskensa kävivät vallan kalveoiksi.

"Ketä minä rakastan?" kysyi hän vähän hämmillänsä. "Herra Austin!
Luuletteko te... luuletteko te... että minä menen huvihuoneelle,
tavatakseni jotain... rakastelijaa?"

Lämmin veri tuli syöksyen taas kirkkaana ja punaisena neidin poskihin,
ja Jaakon sydän sytkähteli ihastuksesta.

"Oi, antakaa anteeksi!" kuiskasi Jaakko hellästi. "Minä en usko mitään
muuta, paitsi sitä, mitä sanotte. Mutta minä en tiennyt, mitä minun
piti uskoa teidän omista sanoistanne..."

"Kyllä, minä tiedän... hiljaa!" Ja Aliisa nousi istumaan patjoissansa
ja alkoi kiireesti ja matalalla äänellä puhua:

"Jos minä aamulla olisin tiennyt, että se olitte te, herra Austin, niin
luulen, ett'en olisikkaan jalkaani loukannut, kun pakoon juoksin...
vaikka olishan minun pitänyt se arvatakkin, mutta empäs vain sitä
tehnyt. Tahdotteko mennä huomenna huvihuoneelle silloin, kun isä
syö suurusta, ja pyytää henkilötä, jonka siellä tapaatte, sanomaan
teille kaikki? Sanokaa minun lähettäneen teidät. Menkää sisimmäiseen
huoneeseen. Peilin oikeanpuoleisessa kehyksessä löydätte pienen
messinkisen napin... painakaa sitä... niin..."

Woimatonna tukahduttamastaan tuskasta ja pelvosta, vaipui hän jälleen
makuulle, lausuen puolittain huo'aten, puolittain itkien "Jumala", ja
sulki silmänsä.

"Woi, minun Jumalani!" huudahti iloinen Hawtrey'n rouva ja kääntyi
ympäri istuimellansa... ei kuitenkaan pikemmin, kuin että Jaakko
kerkesi pikkuisen puristaa kaunista ja kuumaa kättä, jonka Aliisa
kainosti ojensi hänelle. "Pelkään, että olemme olleet liian iso-äänisiä
sairaamme vuoksi, herra", jatkoi Hawtrey'n rouva. "Aliisa, rakas
lapseni! Pakoittaako jalkaanne?"

Aliisa myönsi olevansa vähän väsyneen, jonka jälkeen isä ja Jaakko
menivät matkaansa, isä hellästi suudeltuaan ja vähän taputeltuaan
sairasta, ja Jaakko heitettyään pienen ihmettelevän suostumuksen ja
salaisuuden tietämisen katseen häneen.

Jaakolle ei maistunut taas ruoka sinä ehtoona, vaan vetäysi hän
kohta aikaisin huoneeseensa, viettääksensä kolmatta unetonta yötä
yksinänsä, tehdäksensä seuraavana aamuna syömättömällä vatsalla retken
huvihuoneelle.

Matkallaan huvihuoneelle ei Jaakko tavannut ainuttakaan elävää sielua
läheisyydessä, ja huvihuoneen sisimmäinen ovi oli vieläkin samassa
tilassa, johon hän päivää ennen oli sen jättänyt.

"Lapsi-raukka", ajatteli hän sääliväisesti. "Miten peljästynyt hän
mahtoi olla, kun hän aivan yksin hiipei pienillä jalvoillansa kaikkein
noiden pimeäin pensasten peitossa? Ja minkä paholaisen näkönen mahtaa
se mies olla, joka sallei hänen sitä tekevän? Hyvä! Kohta ma saan sen
tietää. Tuoss' on peili. Mutta missä on nappi? Loppumattomat lehti-
ja kukkais-leikkaukset, mutta... ahah, tuossapa se on! Niin pieni ja
ruosteinen, että sen voisi luulla kuuluvan leikkaus-työhön. Nyt se
tapahtua! Nyt minä saan sen nähdä."

Kun Jaakko oli miehekkäästi painanut peukalollansa pientä nappia, näki
hän ensin peilin ja seinän, jolla se riippui, hitaasti väistyvän pois
ja jättävän pienen aukon, joka johti johonkin pieneen sala-suojaan,
jossa oli ainoasti pari tuolia. Toisella tuoleista näki hän sitten
istuvan vanhanpuoleisen vaimon mustissa vaatteissa ja mustassa hatussa.
Waimo peljästyi sangen kovin, kun näki Jaakon tulevan sisälle, ja
näytti yrittävän paeta.

"Minä pyydän, älkää peljästykö, hyvä rouva", rauhoitti Jaakko häntä
tavallisella hyvän-sävyisellä käytöksellään ja nosti lakkiansa. "Minä
tulen Medlikott'en neidin pyynnöstä; hän on loukannut jalkansa, eikä
voi päästä ulos."

Kun Jaakko niin puheli, huomasi hän pienen huoneen saavan ainoan
valonsa akkunasta katossa ja että salaovi oli mennyt jälleen
paikoillensa ja jättänyt heidät varmaan yksinäisyyteen kenenkään
huomaamatta.

"Sitten voin minä hyvin mennä kotihini, herra", sanoi vanha rouva
alakuloisena. "Olettehan te kuitenkin niin hyvä, että sanotte
Medlikott'en neidille, ettei poikani ole lainkaan parempi, eikä näytä
tulevankaan paremmaksi,... kait hän kysyy teiltä sitä."

Sitten ilmoitti Jaakko hänelle Medlikott'en neidin tervehdyksen, että
hänen pitäisi ilmoittaa Jaakolle kaikki. Ja muutaman minuutin kuluttua
näytti salaisuus, joka Jaakkoa oli niin kovin kiusannut, ainoastaan
hyvin surkuteltavalta jokapäiväiseltä tapaukselta.

Gilbert Rae, vanhan rouvan poika, oli ollut niin mieletön, kun
oli kotiopettajana jossain perheessä läheisyydessä, että rakastui
Medlikott'en Aliisaan. Hän oli pitkittänyt hullussa rakkaudessaan,
vaikka nuori neiti oli häntä kauniisti, mutta kuitenkin selkeästi
siitä nuhdellut. Wihdoin tavattiin nuorukainen eräänä ehtoona melkein
puoli-hulluna innossaan, neidin akkunan alla, ja Medlikott'en herra
käski kahden palvelijansa viedä hänet pois ja uittaa häntä järvessä.
Kun nuorukaisen isäntä kuuli tapauksen Medlikott'en herralta, ajoi
hän vihastuneena nuorukaisen pois; ja suruisena ja häväistynä tuli
poika-raukka — hän ei ollut juuri parempi, kuin poikanen, kertoi äiti
itkussa-silmin — kotiin äitinsä tykö. Kylmä kylpy, jonka nuorukainen
oli saanut, vaikutti hänessä kuume-taudin ja monta päivää oli hän
elämän ja kuoleman välillä.

"Ei hän enään parane, herra", Rae'n rouva sanoi surullisesti päätänsä
pudistaen. "Wilustus on vioittanut hänen keuhkojansa, ja minä
tiedän, ett'ei hän enään elä kauvan, ollaksensa seurustelijani tässä
maailmassa."

Jaakko jupisi joitakuita sääliväisyyden sanoja... häntä suuresti
miellytti pieni kertomus.

"Me elimme kokonansa hänen palkallansa", jatkoi leski, "ja sitten
hänen sairastuksensa jälkeen ei meiltä ole puuttunut tarpeellista
toimeen-tuloa. Mutta Gilbert on niin ylpeä, ett'en uskaltanut sitä
hänelle ilmoittaa, että minä vihdoin rohkasin itseni ja käännyin
pyytämään apua Medlikott'en neidiltä. Sen tein poikani tähden... itse
olisin mieluimmin kuollut nälkään, kuin koskenut penniinkään heidän
rahoistansa."

"Ja Medlikott'en neiti sitten?"

"Hän oli hyvin pahoillansa poikani tähden, vaikka minun täytyy
tunnustaa asia suurimmaksi osaksi poikani omaksi syyksi. Neiti
antoi minulle kaikki rahansa, mitä hänellä oli, lainaksi, sanoi hän
viehättävällä tavallansa, ja että saisin ne jälleen maksaa, kun Gilbert
voipi ruveta taas ansaitsemaan. Kuinka olikaan, en minä hävennyt,
ottaa vastaan Medlikott'en apua; mutta vanha herra pääsi pian asian
perille ja kielsi minut kokonansa koko taloon tulemasta. Hän ei
sallinut tyttärensä sanovan sanaakaan siitä asiasta, vaan päätti minun
poika-raukkani sairauden paljaaksi petokseksi. Ah, herra, hän ei
sanoisi niin, jos hän vain näkisi Gilbert'in".

"Minä pyydän, älkää pitkittäkö puhettanne, jos se tekee teidät
murheelliseksi", sanoi Jaakko ystävällisesti.

"Loppu asiasta on pian puhuttu, herra. Aliisa-neiti sanoi minulle, että
hän on tarkoin punninnut asiaa ja huomaa, että hänen velvollisuutensa
on, auttaa sitä, joka hänen tähtensä on kärsinyt niin paljon, ja että
hänen täytyi siksi, kunnes isä tottelisi järkeänsä, ottaa asia omiin
käsiinsä. Saman asian johdosta tuli hän ajatelleeksi tätä keinoa,
koska vanha herra on niin kovin kova ja vartioitsee kaikkia hänen
yrityksiänsä. Hän lupasi hiipiä tänne aina ehtoisin ja jättää rahaa...
hän sai aina vähän erältänsä vanhan herran epäilysten tähden... ja
minä tulin niitä ottamaan, kuten näette, varhain aamuisin ennen, kuin
kukaan oli ylhäällä. Olen nähnyt kerran ennen teidät, herra", lisäsi
Rae'n rouva suruisesti hymyellen. "Luulen, että uskoitte kummitukseksi
sitä, joka löi oven kiini ehtoo-päivällä, jonka muistatte. Minä tulin
myöhään sinä päivänä; mutta sittemmin olen minä päättänyt viipyä täällä
pienessä huoneessa siksi, kunnes voin turvallisesti lähteä pois."

Paljoa tyhjemmillä taskuilla, kuin aamulla lähtenyt oli, palasi Jaakko
huvihuoneesta. Totisesti olivat hänen taskunsa yhtä köykäiset, kuin
sydämmensäkkin, joka oli niin täydellisessä onnen tilassa, kuin ei
mitään miljonain omistajia oliskaan maailmassa, tahi ikään, kuin
kasvaisi vaimo-väen vaatteet, vaunut, hevoiset ja kartanot kaikissa
pensaissa, eivätkä olisi mitään mahdottomia saatavia köyhällekkään
nuoremmalle pojalle.




NELJÄS LUKU.


Muutamia päiviä pakeni taas, ennen kuin Jaakko sai tilaisuuden
puhutella Aliisaa.

Turhaan ahkeroitsi hän astuskella tammisen kalterin katoksessa,
jonka sieluttomain seinäin sisällä lempensä esine lepäsi, — mitään
kutsumusta, tulla sisälle, ei enään uudistettu. Lääkäri oli käskenyt
neidin olla hiljaa ja levossa, eikä ketään vieraita otettu vastaan.

Jaakko sai ainoan lohdutuksensa lyhykäisistä, salaisista
keskusteluistaan Bunn'in rouvan kanssa, joka nyökäytteli ja vähän
nauraa tissutteli hänen kiihkeille kysymyksillensä aivan, kuin olisi
hän sanonut: "kyllä ymmärrän ja nuori neitini saapi kyllä tietää teidän
tuskanne."

Jaakko oli useammin, kuin yhden kerran kiusattu, halaamaan Bunn'in
rouvaa, mutta epäili käsivarsiensa ylettyvän mokoman rouvan ympäri.

Kumminkin kulkivat asiat kauhealla kiireellä eteenpäin alakerrassa.
Meadwell'in ja Medlikott'en herrat pitivät päivittäin pitkiä
keskusteluja keskenänsä, jotka tuumaelut täyttivät Jaakon kauhulla, ja
vahvistivat Hawtrey'n neidin kertomuksen Aliisan ja miljonain-omistajan
kihlauksesta.

"Kaikki on päätetty jo herra Austin", sanoi Hawtrey'n neiti iloisella
äänellä eräänä päivänä Jaakolle. "Rattray'n herra, asianajaja, tulee
tänne ensi viikolla... Medlikott'en herra on sen sanonut äidilleni.
Ja Aliisa on saanut, mitä kauniimman rannerenkaan: timantti-kärmeen,
jolla on smaragdin-kivestä silmät... vihreämmät silmät, kuin koskaan on
nähty."

"Wiettelevä tyttö, tuo pahuus", jupisi Jaakko ja pakeni hänen
hyväileviä hyökkäyksiänsä. "Mutt'en minä usko, että Aliisa levollisesti
antautuupi myytäväksi tuolle leveä-leukaselle pedolle. Hän on oikea
pöllöpää! Ja niin lyhyt-nenänen! En usko koko kertomusta ennen, kuin
Aliisa itse sen sanoo."

Lopulla viikkoa taisi Aliisa tulla vierashuoneesen ja pari päivää
lisäksi, niin oli hän aivan terve.

Jaakko ei saanut tilaisuutta puhutella häntä enempää, kuin sen verran,
että kerkesi sivu-mennen kuiskata jonkun sanan; mutta harvatkin sanat
tekivät Jaakon sanomattoman onnelliseksi.

Olipa kirkas ja kylmähkö lokakuun-ilma, lehdet puista putoilivat ja
myrsky raivosi ulkona; huoneessa loimusivat takkavalkeat, paloivat
kynttelit ja remusi viehättävä joukko ihmisiä.

Yksi ainoa ilkeä pilvi painoi yleistä ystävällisyyttä ja iloisuutta...
ja ilkeä ja häijy pilvi oli... herra Teofilus Meadwell.

Itsekullakin... paitsi Medlikott'en herralla... näytti olevan jotakin
vihaa häntä vastaan... vihasipa Aliisakin aivan selvästi häntä, ja enin
kaikista, vaikka kokikin olla kohtelias häntä kohtaan.

Jopa näytti miljonain-omistaja asettauneen kiusalliseen asemaan,
omistamaan Aliisaa, ja näytti uskovan, että Aliisan laulut olivat
yksinomaisesti hänelle ai'otut. Hän hymyili armollisesti Aliisalle, ja
Jaakon veri alkoi kiehua suonissa.

"En, jumal'auta, voi tätä enään kestää!" ajatteli Jaakko eräänä
päivänä, jona Meadwell oli ollut tavallistaan hävittömämpi ja
kiusallisempi. "Minun täytyy saada kohtaloni lopullisesti ratkaistuksi.
Jos olen erehtynyt, eikö Aliisa pidä minusta mitään väliä, niin on
parasta, että lähden täältä mitä pikemmin suinkin pääsen."

Eikä kauvan viipynytkään ennen, kuin Jaakko sai tilaisuuden tavata
Aliisaa, ja se tapahtui juuri samassa akkunan-loukossa, jossa hän
joku aika sitten puhutteli Aliisaa, joka koki kaikin voimin säilyttää
salaisuuttansa.

Jaakko huomasi tänä hämyisenä ehtoo-päivänä vähäisen vilahduksen
vaalean-punaisesta hameesta akuttimien ra'osta. Mutta siinäpä olikin
kylliksi hänen etsivälle silmällensä. Hän alkoi viheltää jotain
suosikki-säveltänsä ja teeskennellyllä huolimattomuudella veti hän
akuttimet sivuun ja meni pieneen akkunanloukkoon, ja oli olevinaan
yhtä suuresti hämmästynyt, että loukossa oli jo ennaltaan omistaja,
kuin tähtein tutkija, Gilbert'in huvinäytöksessä, hämmästyi, että näki
auringon nousevan idästä.

Mutta Aliisa käänsi hänen ystävällisiin silmiinsä niin murheisina
ja kyynelissä kasvonsa, että Jaakko vihastui itsehensä, että oli
tunkeutunut häntä häiritsemään sellaisena hetkenä.

"Minä... minä pyydän anteeksi, hyvä neiti", sopersi Jaakko ja vetäysi
takaperin. Mutta Aliisa pidätti häntä menemästä.

"Älkää menkö, herra Austin", pyysi hän innokkaasti. "Olen ensi kerran
tilaisuudessa, kiittääkseni teitä hyvyydestänne minua kohtaan, ja
avuliaisuudestanne rouva raukalle... No, niin! En puhu enään mitään
siitä asiasta, joll'ei se teitä miellytä; mutta saanhan toki kiittää
itse puolestani?"

"Saatte sanoa minulle, mitä vain haluatte", vastasi Jaakko matalalla
äänellä, ja piteli akuttimista kiini. "Haluaisin saada mukaani vielä
jonkun ystävällisen sanan huvittomiin huoneisiini kaupungissa.
Wiehättävä vierailuni, jota en ikänäni unhoita, on... minun on vaikea
sitä sanoa... on kohta lopussa."

Aliisa turvausi taaskin vanhaan puuhaansa, nimittäin kläninkinsä
koristeiden nypistelemiseen, eikä vastannut mitään.

"Mutta ennen, kun lähden", alkoi Jaakko jällensä... "ett'ette pidä
minua liian hävittömänä... ottaisin minä teiltä lupauksen siitä, että
lakkaatte vaarallisista käynneistä huvihuoneessa. En salli teidän
olevan sellaisen vaaran alaisena."

"Ei ole tarpeellistakaan enään, herra Austin", vastasi Aliisa
suruisesti. "Tohtori Price on vihdoinkin saanut vakuutetuksi isäni
Rae-raukan kovasta taudista, ja nyt on isäni alkanut kaikin tavoin
auttamaan häntä. Minä olen siitä oikein iloissani. Minä olen ainakin,
jollakin tavalla, pitänyt itseni syyllisenä mies-raukan onnettomuuteen,
ja se olisi julmasti tehty, antaa hänen kärsiä puutosta, kun minulla
rahoja enemmän, kuin tarvitsenkaan."

Aliisa jatkoi kläninkinsä nypistelemistä.

"Minä muistan aina teidän hyvyytenne, herra Austin", alkoi hän taaskin
puhettaan, vähän epäileväisesti. "Moni muu mies olisi epäillyt minusta
jotain pahaa, ehkäpä halveksinutkin minua. Minä... minä kiitän teitä,
että uskotte minua, ja toivon, että tulette hyvin onnelliseksi. Minä
olen varma siitä... mutta minun pitää mennä nyt... ja siinä soipi jo
vaatetus-kello."

Hän nousi ja lähestyi akuttimia; mutta Jaakko pidätti häntä
innollisella liikennöllä. "Onko se kaikki, mitä teillä on minulle
sanottavaa?" kysyi hän epä-selvällä äänellä.

Aliisa pysähtyi, vapisi ja punastui kovasti. On... kaikki, kuiskasi hän
hiljaa. "Antakaa minun mennä!"

"Niinpä menkää", sanoi Jaakko ja aukasi akuttimet vapisevalla kädellä.
"Menkää Medlikott'en neiti!"

Mutta että Aliisa oli vaimo, ei hän siis mennytkään, kun olisi päässyt.

"Minulla on vielä jotakin sanottavana teille", sanoi hän epäileväisesti
ja tuli takaisin rukoilevaisesti katsoen Jaakkoon, joka piti hänen
käytöksensä sanomattoman suloisena. "Miksi pakoitatte te minua tekemään
väärin?" sanoi hän ja rupesi itkemään. "Luuletteko, ettei minulla ole
silmiä ja sydäntä? Minä tiedän aivan hyvin, mitä te ajattelette sanoa.
Minä tiedän että te pidätte minusta."

"Te tiedätte, Aliisa?" kuiskasi Jaakko ja tarttui hänen käteensä.
"Luuletteko minun pitävän teistä? Woi, mokomaa hullutusta! Mitä teissä
on, josta joku mies voisi pitää? Te ette ole laisinkaan kaunis... ei,
ette vähääkään. Te ette ole suloisin, vakain lemmitty, josta joskus..."

"En ole vakaa... olen kiemailija... paha vehkeiliä. Minä pyydän,
antakaa minun mennä, herra Austin."

"Sanotteko ensin, että rakastatte minua?"

"En,... minä... minä en sitä tee!"

"Senkö tähden, että olen köyhä?"

"Sen tähden että olette köyhä."

"Hyvä! Tahdotteko katsahtaa minuun ennen, kuin menette?"

"En, en, en!"

"Woi, Aliisa, kuinka te kiusaatte minua! Te todellakin pidätte minusta.
Miks'ette sitä sitten sano?"

"Siks' että..." Hän käänsi kasvonsa pois, nojasi päänsä seinää vastaan
ja itki katkerasti.

"Miksi siksi? Älkää itkekö ihana lemmittyni!" vaikeroitsi Jaakko
hädissänsä. "Miksi, Aliisa? Teidän täytyy se sanoa minulle, armaimpani,
ja sitten saatte mennä, ja minä menen myöskin... enkä tiedä mihin."

"Siks', että", vastasi Aliisa, nosti hitaasti päänsä ylös ja katsoi
Jaakkoa silmiin... "siks' että olen jo kihlattu. Ette tarvitse paeta
minua. Sanoinhan minä jo teille, että olen paha ja pyysin teitä
päästämään minua; mutta te ette päästänyt herra Austin."

"Täss' ei ole mitään herra Austin'ia, kuiskasi Jaakko ja päättäväisesti
käärei käsivartensa hänen vyötäisillensä.

"Jaakko sitten. Minä pyydän Jaakko, antakaa minun mennä. Minä en voinut
sitä auttaa, ja teidän täytyy unhoittaa kaikki."

"Ette voinut auttaa, että menitte kihloihin, Aliisa?"

"En, en voinut auttaa, että pidin jostain toisesta enemmän."

Nyt seurasi äänettömyys.

"Siis te sen teette", sanoi Jaakko sitten. Aliisa kätki kasvonsa Jaakon
olkapäätä vastaan ja ainoasti kastanjan-ruskeat kiehkuransa ja pieni
punertava korva olivat näkyvissä.

"Teettekö sen, Aliisa?" kysyi Jaakko ja liikutti häntä vähäisen.

"E... en."

"Hyvä! Sitte saatte jäädä tänne siksi, kunnes päivälliskello soipi!"

"Isä tulee kovin vihaiseksi, herra Austin!"

"Herra?" Ja Jaakko otti hänen kainot kasvonsa kättensä väliin ja nosti
ne omia kasvojansa vastaan. "Mikä herra?"

Aliisa ei vastannut mitään, vaan kiinnitti, vieläkin enemmän punastuen,
rukoilevan katseen häneen. Silloin taivutti Jaakko ylempänä olevan
päänsä ja suuteli ensimmäistä lemmittyänsä kerran, kahdesti, jopa
kolmastikin.

"Minä rakastan teitä, Jaakko", kuiskasi Aliisa aivan tulipunaisena ja
käänsi hienon poskensa hänen poskeansa vastaan; "mutta minä olen kovin
paha, teidän täytyy antaa minun mennä!"

Mutta Jaakko ei suostunut siihen esitykseen, vaan vaatei Aliisan
istumaan viereensä akkuna-laudalle, — ja pitäen hänen pienestä
kädestään kiinni, alkoi kysellä häneltä miljonain-omistajasta.

"Minä luulen teidän tietävän, että olette pahemmassa kuin pulassa,
hyvä Aliisa", sanoi hän vakaasti. "Olla kihloissa kahden kanssa samalla
kertaa! Mitähän isänne tuosta tuumaa?"

"Älkää peljättäkö minua, Jaakko!"

Jaakko teki anteeksi-anomisia, vaikk'ei sanoilla. Aliisa koetti
tekeytyä vihaiseksi, pyysi häntä olemaan ihmisiksi ja sanomaan hänelle,
mitä hänen pitäisi tehdä.

"Tehdä? Rakasta minua kovasti, sievä tyttöseni!"

"Mutta sehän on niin kovin helppoa, Jaakko,... ajatellaampas asian
pahempaakin puolta."

"Pelkään sen tulevan liiankin aikaisin, armahani. Tiedäthän, että nyt
tulet naimisiin köyhälle miehelle, joka voipi tarjota sinulle ainoasti
vähäisen siitä, mihin koko elämässäsi olet tottunut."

"Mutta hän palkitsee vajavuuden paljolla minua rakastamisellansa, enkä
minä pelkää. Mutta isäni, Mitähän se sanonee? Mitä me teemme? Hän on
täydellä sydämmellänsä kiinnittynyt tuohon vihattuun naimis-puuhaansa.
Hän sanoo pitävänsä Meadwell'ia kelvollisena ja siivona miehenä, eikä
ymmärtävänsä syytä, miks'en minäkin tee samoin."

"Se on helposti ymmärrettävä: isä, näethän, ei ole pakoitettu menemään
hänelle vaimoksi... eikös niin, armaani? Mutta kuuleppas nyt,
tyttö-kultani! Meidän pitää keksiä joku keino."

Sitten neuvottelivat he keskenänsä vakaasti niin kauvan, että ainoasti
jokunen minuutti oli jäljillä päivälliselle pukeutumiseen. Silloin
tällöin keskeytti keskustelua iloinen nauru, ja Aliisa näytti loistavan
onnesta, kun hän juoksi omaan kamariinsa.

"Minä panen Karter'in kohta toimeen ja myöskin Bunn'in pitää auttaa
meitä", kuiskasi hän mennessänsä.

Jaakko tuli päivälliselle ruoka-huoneeseen ja näytti niin kalpealta
ja kipeältä, että kaikki huomasivat sen. Aliisa-neiti näytti
erittäinkin murheiselta siitä, vaikka sinisissä silmissään leikkikin
koirankurisuus, kun hän kyseli "herra Austin" terveyden tilaa.

"Sairasko, hyvä neiti? En", vastasi Jaakko jurosti. "Ei minua vaivaa
mikään. Minä lyön vetoa, että te kaikki nauratte, mutta..."

"Mitä muuta?" kysyi vanha herra iloisena. "Sanokaapas nyt vain
sanottavanne, herra Austin!

"No, niin, herra! Minä olen nähnyt... kummituksen!"

Kieltämätön heikko-hermoisuus huomattiin huoneessa silloin. Aado
Hawtrey'tä väristytti nähtävästi ja äitinsä nauroi hermottomasti.
Meadwell'in herra nauroi ylenkatseellisesti, mutta kalveni kasvoiltansa.

"Kummituksen... tyhmyyksiä!" sanoi hän kohteliaasti, "ei mitään kummituksia
ole,... älkää sellaisia uskokokkaan!"

"Hän uskoo itse kummituksia olevan... huraa!" ajatteli Jaakko, ja "hän
uskoo", riemuitsi Aliisan pieni rauhaton sydän.

"Mutta missä... koska... miltä se näytti... puhuiko se?" kyseli kaikki
innoissaan. "Kertokaa meille kaikki juurta-jaksain herra Austin!"

Mutta Jaakko osoitti järkähtymätöntä vasten-mielisyyttä, jatkaaksensa
ainetta, ja sanoi mieluimmin pyytävänsä unhoittaa koko asian... jos
suinkin taitaisi.

Mutta siitä huolimatta, jatkoi Aliisa, erinomaisella kohteliaisuuden
puutteella, puhella koko päivällisten ajan kummituksesta ja veti esiin
koko joukon kauhistavia kertomuksia ja kaskuja, ja erittäinkin omasta
kotoisesta kummituksesta.

Herra Meadwell kävi yhä kalpeammaksi... tahi keltaisemmaksi... ja joi
enemmän, kuin tavallista viiniä, kuin kummitus-asioista keskusteltiin.
Hän näytti myöskin taipuvaiselta menemään tavallistaan myöhemmin
makuulle, ja istui ylhäällä myöhään yöhön asti Medlikott'en vanhan
herran kanssa sitten, kun kaikki olivat jo lähteneet levolle.

Kumminkin pidettiin samaan aikaan hyvän Bunn'in rouvan kamarissa
jotain sala-myhkäistä meteliä. Jonkun satunnaisesti valmistetun
vaatetus-peilin edessä seisoi eräs rouvas-ihminen, joka oli pitkä,
kuin "Niskalan kissa", ja jolla oli keltainen korukläninki ja
puuteroittu tukka, ja koki jauhoittaa pitkää viiksi-pariansa, ett'ei
niitä huomattaisi kummituksellisilla kasvoillansa, ja ett'ei hänen
tarvitseisi niitä ajella pois.

Emännöitsiä piteli lihavia sivujansa ja oli kovassa kiusauksessa,
koettaissaan kuulumattomasti nauraa. Aliisa-neiti neuloi punaista
nauha-ruusua Jaakon toiseen saappaaseen, ja Karter'illa oli aika työ,
tehdessään kulta-kirjaeltua kläninkiä,... jonka jäännökset hän oli
saanut käsiinsä ullakossa olevasta suuresta vaate-arkusta, joka oli
täynnä kaikkea vanhan-aikaista koru kalua... sitä piti hänen sovittaa
kummituksen leveöille hartioille.

"Nyt poltettu korkki, Bunn, tehdäksemme hänelle silmä-ripsiä", sanoi
Aliisa iloisesti. "Uh, kuin peljättävältä hän näyttää,... eikö ole
totta?"

Jaakko katseli hellästi, kauhistavassa puvussansa, armastansa.
"Toivoisin Teofiluksenkin ajattelevan samalla tavalla", puheli hän,
ja teki luonnottoman rypyn poltetulla korkilla silmäkulmainsa väliin.
"Mutta kuulkaas, Karter", jatkoi hän sitten, "jos te kiristätte
kure-liiviä kireemmälle, niin minä pyörryn."

"Älkää unhoittako, kallistella kukkaroanne,... aivan niin, herra
Austin", varoitti Aliisa, "ja mitä ikinäkään teette, niin älkää
naurako. Täss' on tumppusenne ja päivän-varjostimenne! Pitäkää
päivän-varjostinta hyvin viiksien suojana,... kas niin! Se on
oivallista! Eikös hän näytä koko-lailla muhkealta, Bunn? Ettekös
pelkäisi, ell'ette tietäisi häntä herra Austin'iksi?"

"Totisesti juoksisin minä häntä pakoon niin paljon kuin suinkin kinttuni
kannattaisivat", kähisi emännöitsijä, ja Jaakko vakuutti, ett'ei mikään
olisi hänelle niin suureksi iloksi, kuin että saisi nähdä Bunn'in
rouvan juoksevan.

"Nyt taka-trapuille", lisäsi hän sitten, kokoili koru-hameitansa
ja näytteli kahta verka-säärystimiin puettua säärtään. "Karter,
näytättehän toki valkealta, ja..."

Tahtoipa käydä vaikeaksi, päästä huoneesta ulos, eikä Aliisa neitikään
olisi suinkaan näyttänyt niin ihastuttavan totiselta, kun se viimeinkin
onnistui ja hän tuli takasin huoneeseen, jos hän olisi aavistanutkaan
edes, että pientä suoraa nenä-nippuansa koristi pieni jauho-pilkku,
joka arvattavasti oli lähtenyt Jaakon parrasta.

"Hyvää yötä!" sanoi hän ja meni Karter'in kanssa omaan kamariinsa.
"Minä oikein ikävöitsen huomista päivää, saadakseni kuulla jotain
hullun kurista!"

Päättääksemme seuraavain päivän tapahtumista, ei herra Meadwell'iä
laisinkaan huvittanut Jaakon kotoisen kummituksen peli; vaan
päin-vastoin, se pani hänet alakuloiseen tilaan ja poikamoiseen
pelkoon, jotka kumpikaan eivät olleet hänelle eduksi Aliisan silmissä.

Kolmannen kummitus-ilmiön perästä, jonka Jaakko teki niin ihmeen
taitavasti, ett'ei sitä kukaan epäillyt, oli vanhalla Medlikott'en
herralla, joka vihasi kaikkea, mitä hän ei ymmärtänyt, siihen luettuina
myöskin kummitukset ja heikot hermot,... niin hänellä oli suuri työ,
voidakseen estää Meadwell'ia matkustamasta pois kohta ensimmäisellä
junalla.

"Te olette heikko-hermonen", sanoi hän Meadwell'ille,
ylenkatseellisella äänellä ja isonnellen pelvottomuudellansa; "siinä
on koko asian syy. Enpä piru vieköön, minä ole koskaan nähnyt mokomaa
vanhaa rouvaa, ja että minä olen hänen sukulaisensa, niin olisi
hän toki minuakin käynyt tervehtimässä. Minä puhun teille jotain
rohkaisevata... minä ai'on olla ylhäällä teidän kanssanne tänä yönä
ja panna pistoolini laahinkin. Tahdommepa katsoa, käykö kummitusta
ampuminen."

Ja sen johdosta menivät molemmat herrat Meadwell'in kamariin ja
varustausivat vahvasti, valvoaksensa koko yön.

Mutta mokoma yritys raskautti vanhaa herraa kovin, joka oli ahkerasti
tehnyt työtä päivällä ja ajellut ympäri maitansa ja suunnitellut
parannuksia viljelyksessä. Ja taas Teofilus Meadwell oli huono
seura-toveri muinakin vuorokauden aikoina. Luonnollisena seurauksena
kaikesta tuosta oli se, että ennen tiiman kuluttua pari nauravaa ja
valpasta silmää verhon takaa näki, miten vanhan herran pulska pää
painui taakse-päin nojatuolin selkä-lautaa vastaan ja miten pistoolinsa
putosi lattialle, ja kova kuorskaaminen kajahteli aina kattoon asti.

Wanhan herran musiikkiin yhtyi pian Meadwell'kin samallaisella
soitolla, ja mokoman vuoro-reisun vallitessa hiipei Jaakko huoneeseen
ja silmän-räpäyksessä otti hän kuulan pois pistoolista.

Ja kun hän sen oli tehnyt, alkoi hän herättää Meadwell'in joka äkkiä
heräsi unestansa ja hyppäsi istumaan, niin kovin kauhistuneena, ett'ei
huomannut edes herättää nukkuvaa vanhaa herraa.

Jaakko uudisti samat sanomat haudasta, jotka olivat näyttäneet jo ennen
sangen tehokkailta, ja pujahti taitavasti ulos akkunasta ja meni omaan
huoneesensa.

Kun Meadwell oli vihdoinkin vapautunut kummituksen kamalan ja kiiluvan
katseen velhoavasta vaikutuksesta, hyppäsi hän ylös vuoteeltansa,
kauheasti kiljuen. Wanha herra hyppäsi ylös myöskin, ja ampui,
ystävänsä vapisevan sormen suuntaan, suoraan peiliin ja kiirehti sitten
tekemään tarkastuksiaan pylväslakkaan.

Mutta ei hän siellä nähnyt muuta, paitsi puutarhan, joka lepäsi
levollisena kiiltävässä kosteessa, ja puut, jotka juhlallisesti
kuiskailivat kumppaleillensa.

Kovin kiukustuneena vetäysi vanha herra huoneeseensa, kun oli ensin
kiukuissaan kiroillut törkeällä tavalla ja päässään päättänyt, ett'ei
Meadwell ollut yhtään parempi kuin pelkuri aasi, ja ett'ei aasi ollut
mikään sopiva puoliso hänen tyttärellensä.

Ei hän itse ollut nähnyt mitään kummituksia, tuumaili hän, ei niitä
siis ollut nähtävänäkään. Olihan se oivallinen johtopäätös, sa siitä
hän pitikin miehuullisesti kiini.

Kovasti hän kumminkin kummastui, kun hän seuraavana aamuna
tuli ulos huoneestansa ja sai kuulla nauruansa tukehduttavalta
pää-palvelijaltansa, että Meadwell oli matkustanut jo kuuden-junalla
Lontooseen ja jättänyt vierasvaraiselle isännälle erään kirjeen.

Medlikott'en herra luki kirjeen ja kävi punaiseksi, kuin krapu.

"Woi, sen ja sen", jyristi hän — ei kuitenkaan, että hän olisi suoraan
sanonut 'sen ja sen', — "luuleeko hän tytärtäni taidettavan viskellä
edes-takaisin kuin jotain tavara-kääröä... että hän on niin otettava
ja jätettävä, kuin hän luulee? Tyttäreni pitää tulla naiduksi jonkun
muun kanssa ennen kuukauden kuluttua! Hän! Hänen hermonsa eivät sitä
kestäneet! Onkos hullumpaa ennen kuultu? Kuolkoon hän vanhana poikana!
Ally, mun lapseni, tule tänne!"

Kaunis tyttärensä tulikin samassa. Hän näytti erittäin terveeltä ja
iloiselta. Kaunis Jaakko seurasi häntä mukana, kukkainen napin-lävessä.

"Minulla on sinulle vähän uutisia, tyttöseni! Et tarvitse hankkia
häitä varten itseäsi... Meadwell on muuttanut päänsä. Kuuletko
sitä, mamselli? Mitä sinä naurat? Meadwell sanoo olevansa liian
heikko-hermonen, voidaksensa kestää Medlikott'en kummitusta ja luopuu
siis vaatimuksistansa sinuun."

"Se merkitsee, isäni, luulen sitä, että te annoitte hänelle lähtiäiset
viime yönä. Woi rakas, hyvä isäni, miten onnelliseksi teit minut!" Ja
Aliisa kiersi käsivartensa isänsä kaulan ympärille ja suuteli häntä
punaisilla huulillansa vähintäinkin kaksikymmentä kertaa.

"Tiedäthän, isäni, ett'en minä voinut häntä koskaan kärsiä. Minä tein
vain teille mieliksi. Paitsi sitä ei minulla olekkaan halua vielä mennä
naimisiin. Minä olen hyvin tyytyväinen tilaani."

Jaakkoa pakkasi yskittämään.

"Ei halua mennä naimisiin... lorua ja järjettömyyttä, Ally!" ärjäsi
isä. "Minä sanon sinulle, että sinun pitää tulla naiduksi ennen, kun
olet päässyt kuukautta vanhemmaksi, ja koska minun naittajais-puuhani
saivat mokoman onnettoman käänteen, niin lupaan hirttää itseni, joll'en
anna sinua ensimmäiselle, joka suo kosii!"

Aliisa rupesi punastumaan ja vapisemaan ja suuteli taaskin isäänsä.
"Isä!" kuiskasi hän hiljaa, ojensi kainosti kätensä Jaakolle ja veti
hänet sivullensa... "isä... minä..."

"Mitä... mitä... häh?" kiljasi isä ja katsoi tyttärensä punaisilta
kasvoilta Jaakon tummiin rukoilevaisiin silmiin.

"Isä...!"

"Herra! Pitäkää puheenne, minä rukoilen! Antakaa minulle tyttärenne!"

Medlikott'en herra teki vähäisen suun-mytistyksen, vaipui alas
noja-tuoliinsa ja sanoi perään-antavaisesti:

"No, Jumalapa teitä siis siunatkoon!"

Loppu.



