Tatu Valkosen 'Tatu tapaa Ilonan' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3626.
E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään
rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.




TATU TAPAA ILONAN

Romaani


Kirj.

TATU VALKONEN [Ilmo Lassila]





Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1935.






1. LUKU,

jossa tekijä kertoo hämärästi hämärästä lapsuudestaan.


Vaikeata meidän on yleensä sanoa, miltä ajankohdalta elämämme
ensimmäiset muistot alkavat. Se vain on varmaa, että syntymäämme emme
voi muistaa. Meillä on muistoja varhaisesta lapsuudestamme, mutta nämä
koskevat usein niin vähäpätöisiä asioita, ettei niiden ajankohtia voida
tarkistaa. Sellaista, mikä on piirtynyt aivan unohtumattomasta johonkin
aivojemme soppeloihin, on tapahtunut siksi usein, etteivät muut siinä
ole huomanneet mitään erikoista.

Minun ensimmäinen varma huomioni oli se, että kuulin sanottavan: Ei
siitä lapsesta mitään tule. Tämä merkitsi sitä, että terveyttäni
pidettiin kovin huonona. On myös jäänyt mieleeni, että minut kerran
nostettiin vuoteesta ja annettiin hengittää raitista ulkoilmaa. Ja
samalla sain kuulla, että olin kestänyt vaikean taudin.

En silloin käsittänyt, että tauti tosiaankin oli ollut vaikea, sillä se
oli ollut koleraa, joka siihen aikaan raivosi Viipurissa. Tähän aikaan
en vielä ollut kahta vuotta täyttänyt.

Sitten avautuu silmieni eteen eräs huviretki, jolla olin äitini, isäni
ja eräiden heidän tuttaviensa kanssa. Muistan, että jalkapohjiani alkoi
äkkiä aivan ihmeellisesti. polttaa. Poltto tuntui siksi tuskalliselta,
että en voinut sitä kestää, vaan huusin apua. Selvisi lopulta, että oli
tehty nuotio, jolla oli keitetty kahvia ja ruokaa, ja ennen retkeltä
lähtöä isäni oli sammuttanut nuotion sekä varmuuden vuoksi heitellyt
kekäleet mereen. Mutta hän ei huomannut varoa esikoistaan astumasta
tulikuumaan hiekkaan. Olen todennut, että näin on tapahtunut ja että
silloin olin 2-vuotias.

Tässä on siis varhaisesta lapsuudestani toistaiseksi kaksi sellaista
tapausta, jotka ovat jääneet mieleeni ja jotka ovat olleet
todenperäisiä.

Muitakin muistoja minulla on, mutta ne olen provosoinut ajatuksistani
vertaamalla mielteitäni toisten kertomuksiin. Olen siis niin sanoakseni
seulomalla seulonut tapauksia ja yrittänyt niitä ryhmitellä oikeihin
aikoihin. Tällainen on mm. muistoni merkillisestä laivasta, jota
katsomaan serkkuni oli minua kuljettanut. Se oli oudon näköinen,
erilainen kuin muut laivat, hyvin pitkä, mutta samalla kapea.

Tämän tapauksen, vaikkei se mikään merkillinen ollutkaan, olen
onnistunut toteamaan, ainoastaan sillä erotuksella, että itse asiassa
olen nähnyt tuon laivan monta kertaa. Meidän lähellämme oli nim.
laituri, jossa usein oli sotalaivastoon kuuluvia kuorma-aluksia, mutta
oli siinä myös parina päivänä viikossa ankkuroituna torpeedovene, ja
juuri sellainen oli tuo laiva, jonka olin nähnyt.

Näiden aikaisimpien muistojeni jälkeen tulee sitten tiivistyneempiä.
Muistan, että asuimme kesäisin maalla merenrannalla eräässä
talonpoikaistalossa, jonka nimi oli Hanski.

Tässä talossa tunsin olevani kotonani, sillä Hanskin vaari otti minut
aivan erikoiseen suosioonsa. Vaari salli minun mm. katsella sitä suurta
toimitusta, jonka nimi on parranajo, ja kun hän partaisena aloitti
tämän toimituksen ja sen jälkeen sen lopetti, niin hän sanoi minulle,
että "eikö vaari taas ole nuoren näköinen". Sen jälkeen hän selitti
minulle, että partaveitsi sellaisenaan on hyvin vaarallinen kappale,
jota ei mitenkään ole annettava lapsille. Muistan, millä hellyydellä
hän tätä vehjettä kohteli: hän kuivasi sen erittäin tarkkaan, työnsi
oudon näköiseen laatikkoon ja koko ajan korosti allekirjoittaneelle,
että ainoastaan hänen käsissään tämä vehje on jonkin arvoinen,
mutta jos se joutuu vääriin käsiin, niin sillä voidaan saada aikaan
suunnattoman paljon pahaa. Hanskin vaari vaati minulta juhlallisen
lupauksen, että en missään muodossa ja millään tavalla tähän
vaaralliseen kappaleeseen sekaantuisi.

Kuitenkin tapahtui, että minun ajatukseni eivät askaroineet missään
muussa kuin tässä partaveitsessä. Kun myöhemmin ajattelen asiaa, en
voi käsittää muuta kuin että Hanskin vaari oli hyvin huono pedagoogi.
Muistan, että monta kertaa käännyin hänen puoleensa ja pyysin nähdä
tätä vaarallista kapinetta. Ja sainkin nähdä sen monta kertaa,
sillä aina kun Hanskin vaari tahtoi nuorentua, niin hän käytti tätä
taikavehjettä, vieläpä salli minun sivellä poskeansa ennen kuin veitsi
oli sitä kosketellut ja sitten salli tunnustella, minkä vaikutuksen
se oli tehnyt. Ja sen jälkeen tämä vehje painettiin salaperäiseen
säilöönsä ja selitettiin, että ainoastaan Hanskin vaarilla on
erikoisoikeus käyttää tätä vehjettä. Minun täytyy sanoa, että se alkoi
minussa herättää mitä suurinta mielenkiintoa, ja muistan melkein,
että kerran rukoilin Hanskin vaarilta, että hän edes lyhyeksi ajaksi
luovuttaisi tämän ihmeellisen aarteensa minun käytettäväkseni. Tähän
pyyntöön vaari huomautti, että hän hyvin mielellään antaa aarteen
minun haltuuni, mutta että ennen kuin se on mahdollista, on minun
perehdyttävä laivanrakennukseen. Heti sen jälkeen kun olen sen
salaisuuksista selvillä, pääsen mahdolliseksi tämän salaperäisen
kapineen käyttämiseen.

Ja sen jälkeen Hanskin vaari kehoitti, että lähtisimme yhdessä
katsomaan, kuinka laivaa rakennetaan. Tämä tapahtui siten, että
vaari näytti minulle jonkinlaista puukappaletta, luullakseni se oli
koivu- tai leppäpölkky, ja ilmoitti, että tämän kappaleen sisällä on
paremmanpuolinen 3-mastoinen laiva. Ainoa konsti on purkaa se sieltä
nähtäväksi.

Tämä herätti jonkin verran uteliaisuuttani, mutta joka tapauksessa
mieltäni kiinnitti enemmän Hanskin vaarin partaveitsi, ja minä kysyin,
löytyykö tuosta puupökkelöstä mahdollisesti myöskin tämä salaperäinen
kapine, joka vaarin nuorentaa ja joka on minulta jyrkästi kielletty.
Tähän kysymykseen Hanskin vaari vastasi, että tästä puukappaleesta
löytyy kaikki, mitä minä yleensä voin uneksia, ja että minun ei
tarvitse muuta kuin katsoa ja odottaa, mitä kaikkea tästä kappaleesta
löytymän pitää.

Täten minulle siis oli luvattu paljon, minä tiesin, että tuossa
puupökkelössä oli kokonainen maailma ja myös Hanskin vaarin
partaveitsi, mutta toiselta puolen näin tämän partaveitsen kotelossaan
Hanskin vaarin piirongin päällä. Ajattelin itsekseni, että toistaiseksi
oli tarpeetonta partaveistä ruveta hakemaan puupökkelöstä, koska
3-vuotiaat silmäni olivat nähneet, että se oli melkein kädellä
tavoitettavissa vaarin piirongista. Ja jollakin ihmeellisellä tavalla
partaveitsi joutuikin käteeni, ja minä päätin lähteä nuorentamaan
itseäni samalla tavalla kuin Hanskin vaarikin. Vaistomaisesti
ymmärsin, että esiinnyin rikollisesti, enkä voinut esim. saippuoida
kasvojani samalla tavalla kuin Hanskin vaari, joka teki sen kaikessa
tyyneydessään, vaan saatuani aarteen kainalooni lähdin mahdollisimman
kauaksi, jotta ei kukaan minua näkisi.

Pensaikossa pistin naamani sellaiseen luontaiseen saippuaan, jonka
jokainen tavallinen lehmä jättää jälkeensä. Sen jälkeen vedin
esille Hanskin vaarin aarteen ja olin sen melkein aukaissutkin, kun
korkeammat voimat tarttuivat kaulukseeni (jos minulla siihen aikaan
lienee sellaista ollut). Hanskin vaarin aarre poistettiin käsistäni
ja minut siirrettiin sangen kotoisiin oloihin. Muistelen, että olin
jonkinlaisessa kotiarestissa pitkän aikaa, ennen kuin uudelleen tapasin
vaarin, joka näytteli minulle puupökkelöänsä ja ilmoitti taas, että sen
sisällä on laiva.

Varovaisuuden vuoksi hän ei kuitenkaan puhunut partaveitsestä mitään,
eikä se asia minuakaan kiinnostanut, sillä olin tullut huomaamaan, että
partaveitseen tarttuminen tuottaa minulle ruumiillista tuskaa.

Hanskin vaarin kanssa sen jälkeen ryhdyimme tutkimaan tuota merkillistä
puukappaletta, jonka sisällä mukamasti oli laiva. Laivahan sieltä
vähitellen alkoi löytyäkin, ja kaikkein merkillisintä oli se, että
Hanskin vaari eräänä päivänä ilmoitti, että ennen kuin kaikki on
lopullisesti valmista, on käytettävä erästä työkalua, jonka nimi on
meisseli. Hän huomautti, että tämä työkalu on paljon vaarallisempi kuin
partaveitsi, josta olin saanut niin ruumiillisen käsityksen, ja että
sitä ei käytetä parranajoon, vaan ainoastaan laivan hakemiseen siitä
puukappaleesta, joka jo oli saanut erinäisen laivan hahmon. Erikoisesti
allekirjoittanut muistelee sitä, että kun tämä vehje asetettiin tuota
tulevaa laivaa vastaan ja sitä iskettiin pari kertaa puunuijalla,
niin se alkoi antaa tälle puunkappaleelle aivan lopullisesti laivaa
muistuttavia muotoja.

Kun sitten työpäivä oli päättynyt ja Hanskin vaari oli jättänyt tämän
ihmeellisen kappaleen, en voinut olla sitä ihailematta käsissäni.
Huomasin heti, että kysymyksessä oli paljon yksinkertaisempi kappale
kuin partaveitsi. Olin sitä paitsi huomannut, että saippuata tai muita
välikeinoja ei tarvittu, jotta tämä kappale alkoi antaa puupölkylle
uusia hahmoja. En silloin käsittänyt, että tällä välikappaleella
oli luotu maailman suurin taide, mutta minun täytyy sanoa, että
monta kertaa ajattelin itsekseni, kuinka on mahdollista, että noin
yksinkertaisella vehkeellä ja siihen lyövällä nuijalla voidaan
tavallisesta puupökkelöstä vähitellen saada aikaan esim. laivan
näköinen vehje. Ja niin minun sormeni vaistomaisesti tarttuivat
meisseliin ja puunuijaan, ja minä päätin itse lähteä kokeilemaan, mitä
näillä vehkeillä mahdollisesti voi saada aikaan. Koska en tahtonut
sekaantua Hanskin vaarin laivaan, kuljin nuija ja meisseli kourassa
lähimpään paikkaan, jossa voisin koettani tehdä. Mutta en päässyt
sitä edes aloittamaan, kun arvoisa isäni riisti vehkeet käsistäni, ja
muistan, että sekin tuotti minulle ruumiillista tuskaa ja ehkä siinä
yhteydessä lausuttiin Hanskin vaarillekin erinäisiä kohteliaisuuksia.
Harjoituksemme loppuivat tämän jälkeen lyhyeen, sillä huomasin, että
Hanskin vaari ja minä emme saaneet tavata toisiamme.

Mutta sitten sattui taas kerran tapaus, jonka muistan koko ikäni.
Muistan, että eräänä aamuna, tai lieneekö se ollut ilta, heräsin
siihen, että tunsin koko ruumiissani suunnatonta kipua. Tämän jälkeen
vielä jäi mieleeni, että puhuttiin jostakin taudista, jota sanottiin
vilutaudiksi eli malariaksi. Eräänä aamuna minua katselivat monet
sydämelliset silmät ja minulta kysyttiin, mitä oikeastaan tahtoisin.
Pyysin partaveistä, ja heti Hanskin vaari toi sen minun käteeni. Sen
jälkeen pyysin meisseliä, ja myöskin se annettiin minulle. Ja lopulta
nostettiin käsiini se laiva, joka meisselillä oli puupökkelöstä vuoltu.
Näiden kaikkien kanssa olisin saanut tehdä mitä halusin. Sain tietää,
että olin parantunut taudistani ja että oli henkilöitä, jotka siitäkin
iloitsivat. — Sain ennen ihailemani esineet käsiini, sekä partaveitsen
että meisselin, mutta ne unohtuivat aivan täydellisesti, kun minulle
ojennettiin 3-mastoinen uhkea fregatti, joka tosiaankin oli lähtenyt
siitä puupökkelöstä, jonka Hanskin vaari oli minulle näyttänyt.
Sanottakoon muuten, että tämä fregatti todennäköisesti on ollut hyvin
arvokas kapine ja se seurasi minua kallisarvoisena omaisuutenani hyvin
pitkän ajan, kunnes vaihdoin sen pienoishöyrykoneeseen — jota ei minun
järjelläni saatu käymään.

Tiedättehän, miltä näyttää rannalla istujasta vene, joka valkoisine
purjeineen liitelee edes takaisin, ja erittäin kadehdittavalta
tuntuu henkilö, joka istuen veneen perässä on ikäänkuin elementtien
yläpuolella. Olin kauan aikaa ihmetellyt, kuinka eräs vene, joka
oli aivan liikkumattomana Virolahden satamassa, sai eloa ja liikkui
ja siirtyi paikasta toiseen ainoastaan sen vuoksi, että eräs minun
tuntemani henkilö istui sen perässä. Huomasin, että tämä oli aivan
erikoinen elämys. Ajatella, että sinun tarvitsee vain istua veneen
perässä ja voit viilettää minne ikänä haluat, niemen nenästä toiseen,
ja vielä ylpeästi katsella niitä vaivaisia, jotka seisovat rannalla
ja kadehtivat sinun voittokulkuasi. Kysyin isältäni, eikö hän voisi
hankkia minulle samanlaista venettä ja salaperäistä voimaa, joka sitä
kuljettaa, ja ennen kaikkea tilaisuutta itse ohjata jotakin tämän
tapaista ihannekapinetta. Siihen vastasi isäni, että kenties joskus
ja sen jälkeen kun minusta on tullut paljon suurempi ja viisaampi,
ehkä voidaan ajatella tämäntapaista, mutta että toistaiseksi minulta
on kaikkien tällaisten asioiden ajatteleminenkin jyrkästi kielletty.
Muistelen kysyneeni kuinka kauan minun oikeastaan tarvitsee elää
ennenkuin voin saavuttaa toiveitteni päämäärän, jolloin minulle
vastattiin, että niin pian kuin ulotun isäni hartioihin, on minulle
tämäkin tie avoinna. Kun katselin tätä pitkää välimatkaa, tuntui
saavutus minusta mahdottomalta, ja tunnustan, että vietin monta
unetonta yötä, sillä en voinut keksiä keinoa kasvaa niin että
ulottuisin isäni hartioihin.

Ja taas muistan erään tapauksen aivan kuin se olisi sattunut
eilispäivänä. Muistan, että silakoita perattiin, jota muuten sanottiin
silakoiden ruokkimiseksi. Tässä tilaisuudessa näin ihanteeni, sen
purren, jonka olin nähnyt viilettävän ties minne ja ties mihin
suuntaan, enkä tiedä, kuinka siihen astuin. Purjeita en saanut
liikkeelle, mutta jollakin tavalla vene irtaantui laiturista.
Perästäni kuului hätääntyneitä huutoja, ja minä huomasin itsekin
olevani suuressa vaarassa. Ehkä ei matka laiturista veneeseen ollut
kymmentä metriä pitempi, mutta ainakaan sillalla olleiden kädet
eivät kyenneet pidättämään sen kulkua. Rannalta kuuluvat hätähuudot
kuitenkin herättivät mielenkiintoani siksi paljon, että aloin katsella
ympärilleni. Huomasin veneen keulassa ankkurin tapaisen, jolla päätin
pysäyttää laivan kulun tuntemattomia kohtaloita kohti. Vielä tällä
hetkellä on minulle käsittämätöntä, kuinka sekaannuin ankkuriin, joka
nähtävästi oli painavampi kuin minä itse, sillä perästäpäin kuulin,
että minut ja ankkuri nostettiin veneeseen samalla kertaa. Tämän
jälkeen muistan taas tunteneeni hyvin vihlovaa ruumiillista tuskaa,
jolla rakas isäni koetti selittää minulle, kuinka sopimatonta oli siinä
iässä sekaantua sekä veneeseen että ankkuriin.

Tämän jälkeen siirrymme taas seuraavaan näistä hajanaisista ensimmäisen
lapsuuteni muistelmista. Tapahtui, että perheemme taas lähti niin
kutsutulle huviretkelle. Muistan, että juuri ennen lähtöämme isäni
lausui jotakin siihen suuntaan, että tämä on viimeinen kerta, kun häntä
tämmöiselle matkalle yleensä narrataan. Sitten muistan, että siirryimme
jollekin saarelle, ja siellä yritettiin keittää kahvia, mutta sateet
tulivat ja tuulet puhalsivat ja kastuimme koko joukko likomäriksi. Tämä
ei olisi vielä paljon merkinnyt, mutta yhtäkkiä saapui Hanskin poika
ilmoittamaan, että meidän veneemme oli karannut rannalta ja tuulten ja
vesien mukana purjehtinut tuntemattomia kohtaloita kohti. Isäni lausui
erinäisiä kohteliaisuuksia venemiehellemme ja komensi hänet uimaan
veneen perään, mutta nähtyään itse, kuinka pitkän matkan päässä vene
oli, ei voinut muuta kuin selittää, että nyt on paras tehdä hätä- ja
lämmitysvalkea. Sen jälkeen alettiin kerätä risuja ja tehdä merkkitulta
ja samalla myöskin keitettiin kahvia ja odotettiin, että joku meidät
haaksirikkoiset löytäisi ja huomaisi. Mutta alkoi jo tulla ehtoosta
ja aamusta toinen päivä, kokonaisen yön nim. värjötimme yksinäisellä
saarellamme, ennen kuin taivaan voimat lakkasivat riehumasta ja näimme
erään veneen laskevan saaren rantaan. Mannermaalla oli nimittäin
huomattu hätämme ja lähdetty meille avuksi.

Kun olimme juuri veneeseen nousemassa, niin isäni muisti unohtaneensa
erään kirjan, joka hänellä oli hetken ratoksi mukanaan, ja antoi
minun tehtäväkseni noutaa se veneeseen. Matkaa veneestä kirjaan
lienee nykyisen arvioni mukaan ollut enintään 5 metriä, sillä hän
näytti minulle tarkalleen kirjan paikan ja kehoitti minua sen
sieltä noutamaan. Mutta niinkuin aina, ei suorin viiva ole viisain
ja nerokkain tie kahden pisteen välillä, sillä kun olin kirjan
saavuttamaisillani, huomasin aivan erikoista pakotusta säärissäni
ja reisissäni ja purkaannuin mitä rajattomimpaan itkuun ja
hirvittävimpiin hätähuutoihin. Silloin en nimittäin vielä tuntenut
suomuurahaisia, vaan olin kavunnut maassa olevan pökkelön yli, jossa
oli komea keltamuurahaispesä. Tuskiini käytettiin kaikki mahdolliset
parannuskeinot. Äitini voiteli minua voilla, Aleksiina poimi pois
muurahaisia ja kyytimiehemme kostutteli ruumistani merivedellä. Mutta
mikään näistä toimenpiteistä ei lievittänyt tuskiani.

Mutta lopulta saavuttiin kotirantaan, ja siellä kannettiin myös
tämä itkevä ja parkuva kappale kaikkien muiden huvimatkavehkeiden
mukana, ja sattuipahan Hanskin emäntä olemaan vastaanottamassa koko
tätä huviseuruetta. Kuultuaan, mistä oli kysymys, hän ilmoitti,
että piipun sylki on kaikkein paras lääke tähän tuskaan. Ja sen
voin vakuuttaa teille, rakkaat lukijani, että jos satutte astumaan
keltamuurahaispesään, niin tätä lääkettä kannattaa koetella. Sillä
kun Hanskin vaari oli pari kertaa sylkäissyt päälleni suklaan värisen
tupakkasylkensä, ja sillä hieronut ihoani, niin tunsin, että tuskani
alkoivat lievitä, painuin hyvin lohdullisesti hänen rintaansa vastaan
ja ilmoitin samalla, että tahdon olla vaarin luona koko yön ja etten
halua mitään muuta seuraa. Ja se yö vietettiin sillä tavalla, että aina
kun tunsin tuskia ruumiissani, vaari vetäisi pitkät savut piipustaan,
sylkäisi kipeään paikkaan ja hieroi sitä. Aamuyöstä muistan hänen
jo kyllästyneen piipun polttoon, ja ehkä hänen sylkivarastonsakin
loppui, sillä hän etsi suurikokoisen nuuskalaatikon, alkoi pureskella
huulinuuskaa ja sekoittaa siitä voidetta, jolla minua edelleen
paranneltiin.

On selvää, että tällainen ystävä jäi 3-vuotiaan mieleen. Sen jälkeen
seurustelin kaikkein mieluimmin juuri Hanskin vaarin kanssa. Vaari,
joka todennäköisesti oli vanha merikapteeni, sai lopulta päähänsä
ruveta rakentamaan minulle uutta laivaa. Ja niin päätettiin, että
laiva oli rakennettava pulloon. Apteekkipullo otettiin esille,
minun käsittääkseni noin 300 à 400 gramman vetoinen, ja sen jälkeen
selitettiin että tähän laitokseen on pystytettävä 4-mastoinen fregatti.
Tästä en tosiaankaan paljon oppinut, sillä itse asiassa vaari oli
paljon enemmän innostunut tähän työhön kuin minä. Sen verran vain
muistan, että tuo homma oli monta kertaa onnistumaisillaan, kun minun
varomattomuuteni sai koko loistavan rakennelman sortumaan. Ja eräänä
kauniina päivänä vaari ajoi minut ulos verrattain ankarin sanoin ja
lausui käsityksenään, että ainoastaan minun läsnäoloni on syynä siihen,
että laivan rakentaminen ei lopullisesti onnistunut. Ja voi siinä olla
perääkin, sillä muutamia aikoja sen jälkeen sain tosiaankin nähdä
laivan täysin valmiina, mutta aivan toisissa olosuhteissa, jotka minun
on sitä ennen kerrottava.

Virolahdelta nähtiin mm. laajalti aavaa merta. Siellä näki laivoja jos
jonkinlaisia, ja joskus isäni asetti yksisilmäkiikarin silmieni eteen.
Tavallisesti en kiikarilla nähnyt mitään muuta kuin aaltoja, mutta
joskus kyllä huomasin osia laivoistakin, mutta en kyennyt pitämään
kiikaria siksi paikoillaan, että olisin nähnyt enempää.

Eräänä päivänä Hanskin vaari pukeutui juhlapukuun. Huomasin muutenkin,
että jotakin erikoista oli tekeillä, ja kuulin mainittavan sanan
keisari. Sen enempää en sitten muista tästä asiasta kuin sen, että
Hanskin vaarin tultua takaisin joltakin salaperäiseltä matkalta
katseltiin kiikarilla sitä laivaa, jolla keisarillinen perhe
seurueineen oleskeli. Isäni sanoi, että siinä laivassa on yhtä paljon
asukkaita kuin Virolahden pitäjässä, ja nosti taas kiikarin minun
silmilleni. Mutta minä en nähnyt sillä mitään muuta kuin aaltoja ja
vettä ja pyysin sen vuoksi tuota vehjettä omaan käyttöön. Hanskin vaari
ehdotti, että minun annettaisiin yrittää, mutta isäni sanoi, että laite
on siksi raskas, etten minä sitä kuitenkaan kykene hallitsemaan. Ja
niin jäi minulta keisarillinen laiva näkemättä, vaikka sekä Hanskin
vaari että isäni yrittivät pitää kiikaria silmieni edessä ja asettaa
sitä sellaiseen asentoon, että jotakin näkisin.

Mutta hyötyä tuli minulle kuitenkin keisarivierailusta. Saatiin nim.
kuulla, että keisarinna oli järjestänyt jonkinlaiset kansanjuhlat
läheiseen kylään, ja sinne oli kaikilla vapaa pääsy. Minutkin
otettiin mukaan. Ja hauskaa siellä olikin. Oli paremmanpuoleinen
torvisoittokunta ja muistan, että istuin Hanskin vaarin sylissä ja että
ohi kiitävät hameet monta kertaa pyyhkäisivät naamaani. Istuimme nim.
tanssilavalla, sillä Hanskin vaarilla oli oikeus istua aivan lähellä
tätä komeutta. Ja sitten sattui eräs elämäni ihanimpia tilaisuuksia.
Eräs nainen, josta en muista muuta kuin miellyttävän hajun ja joitakin
epämääräisiä röyhelöitä, nipisti minua leuasta ja työnsi suuhuni hyvin
pitkän karamellin, josta oli vielä jonkin verran jäljellä seuraavina
päivinäkin. Sen on ehdottomasti täytynyt olla erikoisen pitkän, sillä
useita päiviä vielä tämän tapauksen jälkeen imeskelin sitä Hanskin
vaarin huoneessa. Vaari ilmoitti, että minulle oli tapahtunut aivan
erikoinen suosio, sillä itse keisarinna oli tämän karamellin suuhuni
työntänyt. Mitä keisari ja keisarinna oikeastaan olivat, sitä en
kyennyt käsittämään, mutta sen verran ymmärsin, että he olivat vielä
korkeampia kuin luotsipäällikkö, jonka paikalle saapuessa itse Hanskin
vaarikin oli syvissä kumarruksissa. Ja keisarillisella suosiolla oli
myös omat tuloksensa. Niitä en kykene aivan tarkoin selvittämään,
ainoastaan sen verran muistan, että eräänä aamuna heräsin ja tunsin
aivan tuskaa koko takaruumiissani. Jos tarkemmin tahtoisin kuvata tätä
tilaa, niin tuntuipahan siltä kuin palava hiilihanko olisi työnnetty
erääseen vissiin paikkaan. Sen jälkeen en muista yleensä mitään, mutta
myöhemmin sain kuulla, että olin sairastunut rehelliseen lavantautiin
ja että tämä hiilihangon tuntemus oli jo jonkinlaista parantumisen
merkkiä. Muistan myös, että äitini samassa silmänräpäyksessä sanoi:

— Ihme on tapahtunut, hän elää vielä.

Ja kestipä sitten luullakseni jonkin viikon. Kun taas katselin
ympärilleni, niin huomasin kädessäni sen Hanskin vaarin pulloon tekemän
laivan, jonka rakentamista olin häirinnyt.




2. LUKU,

jossa Tatu saa kilpailijan, tutustuu hauvaan ja silinterihattuun,
esiintyy ensi kerran häätilaisuudessa, ansaitsee rahaa y.m. y.m.


Nämä muistot, jotka edellä olen kertonut, ovat luullakseni kahden kesän
ajalta. En ole niitä sen paremmin kyennyt järjestelemään.

Tämän jälkeen muistini alkaa saada määräperäisempiä muotoja. Niinpä
muistan, että minulle oli ilmestynyt sisar, josta muuten sanottiin,
että en saa häntä millään tavalla häiritä ja jonka unta varsinkin
pidettiin tärkeänä. Yleensä melkein kaikki kotona oli sallittua paitsi
tämä unen häiritseminen. Siitä nostettiin paremmanpuolinen elämä. Eikä
uudella tulokkaalla näyttänyt juuri olevankaan muuta tehtävää kuin
kelliä selällään ja yrittää nukkua, mikä kuitenkin näytti olevan homma,
mihin hän kaikkein vähimmin pystyi.

Oikeastaan olin jo monta kertaa huomannut, että olin joutunut perheessä
sangen syrjäytettyyn asemaan. Tulokas kiinnitti aivan erikoisesti
koko perheen huomion, ja jos vieraitakin taloon saapui, niin tämä
laitos tuotiin aina näytteille, jota vastoin allekirjoittanut melkein
täydellisesti jäi syrjään. Minua harmitti varsinkin se, että tämän
tulokkaan ulkomuotoa erikoisesti ihailtiin, mainittiinpa jo erinäisiä
sanoja siitäkin, että hänen kasvonpiirteensä osoittivat paljon jalompaa
kehitystä kuin allekirjoittaneen, ja huomautettiin, että erinäiset
merkit viittasivat myöskin suurempiin hengenlahjoihin.

Tunsin itseni suunnattomasti syrjäytetyksi. Silloin kun meille tuli
vieraita, koetin näyttäytyä niin edullisesti kuin mahdollista,
mutta nämä yritykseni päättyivät tavallisesti siihen, että minut
säälimättömästi siirrettiin viereiseen huoneeseen, ja uusi tulokas sai
nauttia seurustelun kaikista eduista.

En tiedä mikä oikeastaan lopulta johti minut rikoksen poluille.
Nähtävästi se oli ainoastaan sattuma, sillä nokikolari oli käynyt
talossa ja puhdistanut uuneja ja jättänyt hetkeksi lusikan nokineen
uunin eteen. Uunista kaappasin kourallisen tätä mustaa ainetta ja
ripottelin sen huolellisesti koriin, jossa sisareni nukkui. Tiesin
nim., että Pia-musterin piti taas pian saapua, jolloin ihmelapsi
nostettaisiin ihailtavaksi. Ajattelin ainakin tällä kertaa huomion
kiintyvän enemmän minuun kuin tuohon nokikolarin näköiseen olioon,
joka sängystä nostettaisiin. Enkä siinä kovin erehtynytkään. Tosin ei
huomio erikoisesti kiintynyt minuun, vaan nokikolariin, jonka kimppuun
sekä äitini että musterini hyökkäsivät, ja muistan vieläkin hänen
viattoman ja pettyneen naamansa, kun hän vakuutti, ettei hän voinut
käsittää, kuinka noki oli hänen lusikastaan muualle voinut joutua. Hän
vakuutti hoitaneensa ammattiansa vuosikymmeniä, mutta ei milloinkaan
todenneensa tällaista tapausta, joka siis oli aivan ainutlaatuinen
hänen elämässään. Minun täytyy sanoa, että katsellessani sohvan alta
tapauksen kulkua tunsin jonkinlaista syntistä iloa, kun nokikolari
lopulta poistui ja vakuutti, ettei hän enää toista kertaa tähän taloon
tule.

Koska siis vaara mielestäni oli kokonaan ohitse, katsoin sopivaksi
kömpiä esille. Mutta silloin huomasinkin, että olin tullut aivan
sopimattomassa asussa, sillä luultavasti olin yhtä nokinen kuin
sisarenikin, ellen vielä nokisempi. Ja siinä oli ajattelemista sekä
äidilleni että musterille pitkäksi aikaa. Äitini oli sitä mieltä,
että syy sittenkin taitaa olla minun, mutta musteri puolusti minua
loistavasti ja sanoi, että syy kuitenkin on luultavasti nokikolarin,
joka törkeässä huolimattomuudessaan on pitänyt nokilusikkansa
sellaisessa paikassa, missä sen ei olisi pitänyt olla.

Ja niin taas rientää näiden hajanaisten muistojen aika. Mainittiin
sana 'häät' ja keskusteltiin siitä, minne sisareni ja minut voitaisiin
tämän tilaisuuden ajaksi sijoittaa, sillä meitä ei nähtävästi
tahdottu ottaa mukaan. Lopulta asia näytti selviytyvän siten, että
meidät sijoitettaisiin täti Niskan luo. Tämän tädin talossa asui
se enoni, jonka häät vietettäisiin. Sinne siirrettiin sisareni ja
allekirjoittanut. Siinä huoneessa äitini viimeisteli pukuaan, ja siellä
minä näin ensimmäisen kerran elämässäni silinterihatun, jonka isäni
löisi päähänsä häihin lähtiessään.

Silinterihattua en ennen ollut nähnyt ja muistan, että kun isäni oli
pannut sen päähänsä, niin piika Aleksiina sanoi äidilleni, että "kyllä
se tuo lehtori sentään on komean näköinen, melkein yhtä komea kuin
Kauhavan rovasti Lyypekki".

Mutta pian silinteri, isäni, äitini, Aleksiina ja sisareni poistuivat
häähuoneeseen ja minut kuljetettiin rouva Niskan puolelle samaan taloon.

Oikeastaan en voi moittia sitä, että rouva Niska olisi ottanut minut
huonosti vastaan, sillä hän vei minut suuren hauvan luokse ja opetti
minut tekemään hauvan tuttavuutta. Hyvin ystävällisesti tämä ottikin
minut vastaan, sillä se työnsi heti suustaan pitkän kielensä ja alkoi
nuoleskella naamaani. Se ei minua miellyttänyt, jonka vuoksi yritin
työntää petoa pois luotani, mutta siitä se vain yltyi, niin että
lopulta huomasin olevani tämän petoeläimen vallassa. Aloin päästää
hirvittäviä hätähuutoja, sillä olin nähnyt parin verestäviä silmiä
ja hirvittävän suun sekä valkoiset ja nykyisellä kielellä sanoen
hyvinhoidetut hampaat. Ulvoin siis täyttä kurkkua, minkä jälkeen täti
Niska nosti minut sohvan kulmaan ja ilmoitti, että hauva on kiltti ja
tulee olemaan minulle hauska seuralainen.

Hauva polvistui sohvan eteen ja minä istuin äärimmäisessä sohvan
kulmassa. Mutta heti kun yritin liikahtaakaan, hauva nousi paikaltaan
ja alkoi haukkua. Liikkua en siis voinut, joten minun oli turvauduttava
voimakkaaseen ääneeni. Huusin ensin avuksi äitiäni ja sitten isääni ja
sen jälkeen Aleksiinaa, mutta huomasin, että nämä voimanponnistukset
eivät mitenkään liikuttaneet hauvaa, joka suu auki ja hiukan
hämmästyneen näköisenä katseli edesottamuksiani. Se oli nähtävästi
saanut määräyksen, että sen ei tarvinnut puuttua minun huutooni eikä
välittää siitä, jota vastoin kaikenlainen liikehtiminen sen heti
oli huomioonotettava. Kun olin huutanut aikani, saapui täti Niska
viereisessä huoneessa olevasta puodistaan, jossa myytiin kaikenlaista
ruokatavaraa, pääasiallisesti kuitenkin leipurintavaraa, ja kysyi mitä
Tatu tahtoo.

Tatu vaati äitiänsä, isäänsä ja Aleksiinaa. Mutta tämä ei Niskan tätiä
ensinkään liikuttanut, vaan hän veti oven perässään kiinni ja lähti
rauhassa jatkamaan kauppaansa.

Jatkoin itsepintaisesti huutoani, ja aina vähä väliä täti Niska raotti
ovea ja kuunteli toivomuksiani. Kun taikasanat äiti, isä ja Aleksiina
eivät tehneet minkäänlaista vaikutusta, muistin silinterin ja aloin
huutaa:

— Tatu tahtoo silinterin, Tatu tahtoo silinterin, Tatu tahtoo
silinterin.

Ja tämä huuto vaikutti, sillä Niskan täti pistäytyi viereisessä
huoneessa ja löi kouraani jonkinmoisen silinterin, knallin ja
tavallisen hatun välimuodon, jolla hänen parikymmentä vuotta sitten
autuaasti edesmennyt miehensä jolloinkin nuoruudessaan oli herrastellut.

Sain tämän erinomaisen vehkeen käteeni, ja raskaalta ja suurelta
se tuntui, mutta kovasti ponnistaen sain sen kuitenkin nostetuksi
päähäni. Ja jonkinmoinen varmuus lienee täyttänyt mieleni,
sillä kerrotaan, että juuri kun pappi oli lausumassa viimeisiä
vihkiäissanoja, niin kaapertelivat ovesta sisälle tämän kirjoittaja
harmaan-vihreän-keltaisessa silinterissä ja hänen rinnallaan hauva,
joka nähtävästi oli käsittänyt, että luottamus, joka minulle annettiin,
kun olin saanut tämän silinterin haltuuni, merkitsi sitä, että hänen
oli seurattava minua samalla kunnioituksella kuin silinterin entistäkin
kantajaa. Ja näin olimme siis kävelleet yli pihan toiseen rakennukseen.

Mutta minun pieni sydämeni oli siksi täynnä, että kesken kaikkien
toimitusten polkaisin jalallani Sohvi-tädin, morsiamen, valkoisen
hääleningin slääppiä, minkä jälkeen kuulin äänen: viekää pois se
kamala poika. Mutta tämä oli helpommin sanottu kuin tehty, sillä
hauva sekaantui asiaan. Ja vasta sen jälkeen, kun isäni mahtava hahmo
oli sukeltautunut esiin jostakin huoneen uumenista, huomasin hauvan
kiljahtaen poistuvan isäni ulospotkaisemana, mutta minä löysin itseni
Piia-musterin sylissä. Ja tämä ilta päättyi muuten sangen iloisesti,
sillä minut vietiin lopulta johonkin sängyn nurkkaan nukkumaan, jota
paitsi Piia-musteri oli luvannut minulle oikean mustan silinterin ja
hauvankin, jos lupaisin rauhallisesti nukkua yöni.

Ja niin taas aika, tuo väsymätön matkamies, rientelee jonkin matkaa
eteenpäin, kun muistan, että perheeseemme oli paitsi jo ennen mainittua
nuorempaa siskoani, joka vähitellen alkoi saada inhimillisiä muotoja
ja mm. oppi liikuskelemaan lattialla, ilmestynyt eräs uusi henkilö,
nim. serkkuni Toivo. Hän oli päässyt Viipurin lyseoon, kuten myöhemmin
olen saanut tietää, ensimmäiselle luokalle ja oli siihen aikaan noin
12-vuotias. Ja tämä serkkuni osoittautui erittäin hyväksi ystäväkseni,
sillä hänen kanssaan pääsin liikkumaan paljon laajemmille aloille kuin
sitä ennen. Muistan, että serkkuni tehtävänä oli mm. pieniä ja hommata
polttopuita, ja kun hän oli moniaan hyvän sylyksen tuonut, niin isäni
antoi hänelle silloin tällöin lantin, so. 5-pennisen, kouraan. Kun
lantteja oli kerääntynyt jokin määrä, niin astuimme yhdessä lähellä
olevaan Argillanderin puotiin, jossa nämä rahat vaihtuivat erinäisiksi
makeisiksi, mm. lakritsiksi, jota minullekin annettiin imettäväksi
palanen.

Tällöin ensimmäisen kerran elämässäni heräsivät halut ansaita rahoja,
ja kun huomasin mahdottomaksi käsitellä sahaa ja kirvestä, keräsin
jostakin liiterin nurkasta lastuja aimo sylyksen ja lähdin niitä
kuljettamaan keittiöön. Yritykseni ei kuitenkaan onnistunut, sillä
huomasin, että Aleksiina minun poistuttuani oli siirtänyt lastut
rikkaläjään. Hän ei nähtävästi käsittänyt hyvää tarkoitustani.
Noukin uudestaan lastut syliini ja lähdin viemään niitä viereiseen
huusholliin, jossa muuten siihen aikaan asui eräs venäläinen
sotakapteeni rouvineen. Olin nostanut lastut heidän eteiseensä ja
ilmoittanut että Tatu tahtoo lanttia. Ja hommaan ehättivät kapteeni
ja kapteenska ja talon suomenkielinen piika, niin että tällä kertaa
onnistuin yli kaikkien odotusten. Sillä paitsi kaikkea mahdollista
maallista hyvyyttä, mitä voidaan ajatella, minulle soitettiin pianoa,
näytettiin pyssyjä ja revolvereja, sain juosta kilpaa talon rouvan
kanssa ja lopulta minulle annettiin kouraan seteliraha, 5-markkanen.

En siihen aikaan oikeastaan käsittänyt setelikantaa, mutta
todennäköisesti en myöskään ollut tyytymätön, sillä minua oli kohdeltu
erittäin hyvin ja sain vielä itse nähdä, kun lastuni halkojen kera
heitettiin uuniin. Ne palaa loimahtivat siellä melkeinpä paremmin kuin
tavalliset halot.

Ihastuneena palasin täältä herran vapaaseen ilmaan, ja vasta silloin
muistui minun mieleeni Argillanderin puoti ja se, että minullakin
oli rahaa. Astuin tiskin ääreen ojensin setelini. Olin odottanut,
että minulle aivan samalla tavalla kuin Toivollekin laitettaisiin
tötterö ja siihen pantaisiin lakritsia ja karamellejä, mutta näin ei
tapahtunutkaan. Minun paperiani pyöriteltiin ja käänneltiin ja taskuni
tutkittiin nähtävästi siinä tarkoituksessa, olisi saatu selville,
mille asialle minut oli lähetetty, ja kun ilmoitin tahtovani "melliä"
ja lakritsia, annettiin minulle yksi melli ja lakritsitanko kouraan,
minkä jälkeen Tehvu-niminen renki otti minut syliinsä ja kantoi kotiin.
Siellä jouduin hyvin tarkan ristikuulustelun alaiseksi. Ja mikä kaikkein
hävyttömintä, minulta riistettiin pääomani, kun asia selvisi, ja
ilmoitettiin, että sillä ostetaan minulle hopealusikka. Tämä oli muuten
ensimmäinen katkera pettymys elämässäni.

Sen verran käsitin kuitenkin, että paperiraha oli paljon
suurenmoisempaa kuin ne lantit, joita Toivo oli saanut.

Tämä setelimatkani oli kuitenkin minulle erittäin kohtalokas, sillä
sen jälkeen sairastuin vesirokkoon ja sain pitkän aikaa katsella
maailmaa vain ikkunan läpi. Mutta kun taas pääsin jalkeille, päätin
lähteä yrittämään vanhaa koeteltua keinoa. Kompuroin halkoliiterin
takana olevalle lastukasalle, kokosin hyvän sylyksen kouraani ja lähdin
taas kapteenin keittiöön. Mutta suuri oli pettymykseni, sillä tällä
kertaa aukaisi oven täti Niska. Kapteeni rouvineen oli nim. muuttanut
talosta pois, ja täti Niska perheineen oli ottanut haltuunsa hänen
huoneistonsa. Ystävällinen oli nytkin vastaanotto, sillä sain mielin
määrin tepastella huoneessa, ja lopulta minulle näytettiin sekin
miellyttävä seikka, että lastuni paloivat niinkuin viime kerrallakin.
Ja yhden ainoan setelin sijasta sain kokonaisen kimpun seteleitä.

Entiseen tapaan askelsin Argillanderin puotiin ja löin setelit
tiskille. Mutta tällä kertaa oli vaikutus aivan toisenlainen kuin
viime kerralla, sillä koko puoti kundeineen purskahti leveään nauruun.
Minulle annettiin ainoastaan lakritsitangon puolikas ja setelini
takaisin. Selvisi muuten, että setelini eivät olleet mitään muuta
kuin sokeritoppaetikettejä, ja Toivon kanssa olimme edelleen hyvät
ystävät. Mutta kerran sattui tapaus, joka pitkäksi ajaksi erotti meidät
toisistamme. Jo kauan aikaa olin huomannut, että Toivoon suhtauduttiin
paljon luottavammin kuin minuun. Hänelle annettiin tehtäviä, joita
olisin mielelläni halunnut suorittaa, mutta olin tottunut hiljaisessa
mielessäni paljon kärsimään. Kerran kuitenkin tulvahti mitta yli
äyräittensä. En ole maininnut, että Toivo asui vinttikamarissa,
jollaisia oli siihen aikaan melkein kaikissa Viipurin puurakennuksissa.
Oli huomattu, että vinttikamarin ikkuna oli turvonnut, joten sitä ei
saatu kiinni vetämällä, kun tavallista syysikkunanlaittoa tehtiin, ja
senvuoksi isäni sanoi Toivolle, että hän kiipeäisi porstuan katolle ja
halolla hiljakselleen löisi ikkunan kiinni.

Minä tarjouduin kiipeämään katolle ja suorittamaan tämän teon, mutta
minun tarjoustani ei otettu kuuleviin korviin. Päinvastoin minua ei
päästetty edes pihalle, vaan sain vinttikamarista Aleksiinan sylistä
katsella, kuinka kadehtimani ystävä sai nousta tikapuita myöten eteisen
katolle ja sieltä kurkottautua koputtamaan ikkunan kiinni.

Mitkään protestit eivät auttaneet, kukaan ei käsittänyt, kuinka
syvästi minua oli loukattu. Ja sen jälkeen ei minulla ollut korkeampaa
toivomusta kuin saada kohota tikapuita myöten eteisen katolle lyömään
vintin ikkunaa kiinni.

Tällä välin sisareni oli yhä kasvanut ja kehittynyt, joten muistan,
että hänestäkin oli seuraa. Hän jo kävellä tepsutteli pitkin tasaisia
lattioita, ja kerran sain päähäni ohjata hänet myöskin Toivon
vinttikamariin. Tällä kamarilla oli nim. omat viehätyksensä. Kaikissa
muissa huoneissa oli melkein kaiken koskeminen kiellettyä ja särkyviä
kappaleita oli yleensä uskomattoman paljon, jota vastoin Toivon
kamarissa, jossa luultavasti ei ollut muita mööpeleitä kuin Toivon
kirstu ja sänky, joista ensinmainittu teki pöydän ja kirjoituspöydän
ym. virkaa, liikuntamahdollisuudet olivat aivan erikoisen vapaat.

Ja nouseminen onnistuikin melkolailla hyvin, vaikka sisareni
kävelytaito oli aivan alkuasteellaan. Hänen kaikkia neljää ulotintaan
ja minun ritarillista apuani käyttäen onnistuimme kapuamaan Toivon
huoneeseen, jossa täysin siemauksin nautimme elämän vapaudesta, ja
erikoisesti muistan Tyyran nauttineen siitä, että kierittelin häntä
pitkin lattiaa huoneen päästä toiseen aivan kuin tynnyriä.

Ja jos tätä olisi jatkunut, niin ehkä ei huvillemme olisi tullut niin
surkeaa loppua kuin sille tuli. Mutta minä ymmärsin, että Tyyra oli
kyllästynyt leikkiini ja tahtoi vinttikamarista alas.

Tämä olikin vaikeampaa kuin nousu, sillä jo ensimmäisillä askelilla
kadotimme molemmat tasapainomme. Muistan, että syöksyimme täydessä
epäjärjestyksessä keittiöön, jossa paitsi äitiäni sattui sillä kertaa
istumaan äidinäiti ja Heikku-eno, ja muistan vielä tänä päivänä,
että heidän edessään oli olutpullo ja pari lasia. Nähtävästi ei
kuitenkaan mitään vaarallista tapahtunut, mutta kun jokin päivä tämän
jälkeen pyrin Toivon huoneeseen, niin vinttikamarin ovi oli kiinni.
Siis tämäkin paratiisi oli minulta suljettu. Ja kun yritin vierittää
Tyyra-siskoa salin lattialla, johon hommaan hän muuten itse oli hyvin
mieltynyt, katkaistiin leikkimme heti, joten sekin ilo oli päättynyt.

Taas saatiin jäädä vanhaan yksitoikkoiseen elämään, kunnes seuraava
suuri muisto, eräs elämäni suurimpia, astuu mieleeni. Olin Toivon
kanssa kävelemässä, ja seuraamme ilmestyi hänen toverinsa Minni
suunnilleen samanikäisine veljineen. Ja kuinka olikaan, nämä molemmat
saivat päähänsä katsella, kumpi meistä painikilpailussa voittaisi.
On mainittava, että asuntomme oli sangen lähellä kaupungin laitaa,
niin että noin kadunkulman päästä sitä seurasi herran vapaa luonto
eli lähemmin sanoen pehmeä, hieman suoperäinen nurmikko. Sen takana
oli muuten Venäjän-vallan aikuisia pattereita. Luultavasti koko
painiskelutemppu keksittiin vain sen vuoksi, että nuo vanhemmat
ystävykset halusivat saada tilaisuuden hoitaa omia asioitaan. He
päättivät jättää meidät nuoremmat omiin hoteisiimme. Kun siis
tartuimme toistemme kauluksiin, niin minä pidin aivan luonnollisena,
että voittaisin vastustajani, sillä olin häntä melkein puolta päätä
pitempi. Ikävä kyllä en tiennyt, enkä olisi sitä ehkä käsittänytkään,
että Minnin nuorempi veli oli minua vanhempi ja muutenkin paljon
tanakampitekoinen. Ei senvuoksi kestänyt montakaan sekuntia ennenkuin
huomasin olevani kintut pystyssä ja hyvin nöyryyttävässä asemassa.

Ja kun sitten pääsin ylös, niin ympärillämme oli epälukuinen määrä
samanikäisiä nallikoita, jotka raikuvin riemuhuudoin tervehtivät
allekirjoittanutta hänen kömpiessään seisoalleen. Tähän asti en
ollut huomannut, että pukuni oli ollut aivan erilainen kuin Minnin
nuoremman veljen. Häntä verhosivat jo aivan täydelliset miehiset
vaatekappaleet, jota vastoin tämän kirjoittaja esiintyi eräänlaisessa
ankkurikuvioisessa koltussa, jossa minut aikaisemmin oli valokuvattu,
ja minun hartioilleni valuivat paremmanpuoliset kiharat. En ollut
milloinkaan tullut ajatelleeksi, ettei tämä puku olisi ollut niin
sanoakseni säännönmukainen, mutta ensimmäisen kerran elämässäni
kuulin äänen joukosta kysyvän, onkohan tämä poika vai tyttö. Tähän
kysymykseen vastasin tietysti ylpeästi olevani poika, mutta en keksinyt
mitään keinoa todistaakseni asiaa sen repäisevämmin. Ja jonkinmoista
neuvottelua siinä sitten syntyi, kunnes eräs hieman arvokkaampi kaveri
lausui: Kysykää siltä mokomalta, mikä sen nimi on.

Tähän vastasin eräänlaisella itseluottamuksellisella ylpeydellä:

— Tatu.

— Vai Täti, sanoi kysyjä.

Jolloin koko joukkokunta ihastuksesta ulvoen ilmoitti, että tyttöhän se
on ja siitähän se näyttääkin.

Voi käsittää, miltä tuntuu, kun ihmisen kaikkein pyhimpiä tunteita
loukataan, ja kun en tosiaankaan tiennyt, että minulla oli muitakin
paljon mahtavampia nimiä, en voinut esittää mitään erityistä
argumenttia tätä häväistystä vastaan. Purskahdin siis itkuun, purin
hammasta ja uhkailin koko maailmaa.

Mutta missä hätä on suuri, siellä on pelastuskin lähellä. Paikalle
oli ilmestynyt eräs melkein Toivon ja Minnin kokoinen Pekka
Smirnow-niminen poika. Hän osoitti sormillaan melkein miehen korkuista
takiaispensaikkoa ja sanoi, että jos juokset tuon lävitse, niin olet
mies.

Minulla on aina ollut yritys hyvä 10, ja niin syöksyin heti
takiaispensaikkoon. Sinne pysähdyin kuin Apsalonvainaja sekä
suortuvistani ja ankkuripuvustani että villasukistani, ja ainoastaan
valtavat hätäparkunat ja itkut ilmoittivat, että puskissa oli elämää.

Pekka Smirnowin vanhemman sisaren ja hänen äitinsä ja Toivon ja Minnin
ansioksi on luettava, että allekirjoittanut puolikuoliaana vapautettiin
tästä murhan loukusta, sillä Pekkaa ynnä muita kavereita ei enää
silloin ollut näkyvissä. Ja muistan vielä tänä päivänä, että useita
viikkoja kesti, ennen kuin tunsin, että kaikki takiaisenpiikit olivat
poistuneet sukistani ja vaatteistani. Luultavasti ne oli noukittu jo
samana päivänä, mutta tunto ihossa eli vielä pitkän aikaa ja vaivasi
minua varsinkin öisin, jolloin pidin kovaa ääntä ja pyysin noukkimaan
niitä pois, vaikkei niitä tietysti kukaan löytänyt. Niin merkillinen
voi tällainen hermojärkytys olla, että esim. jaloistani tunsin näiden
piikkien häviävän vasta sen jälkeen, kun olin saanut ruskeat sukat
harmaiden sukkien sijasta, jollaisia minun kaikki muut sukkani olivat.
Nämä sukat minulle muuten lahjoitti Pekka Smirnowin äiti.




3. LUKU,

jossa tekijä johdattaa lukijan kauniin sisäjärven rannoille ja kertoo,
mitä siellä tapahtui ja kuinka hänen elämänsä sitten muuttui.


Olimme todennäköisesti asuneet tähän mennessä kaikki kesät samassa
ympäristössä, joko Virolahdella tai sitten Ristiinassa ja ehkä
Taipalsaarellakin.

Mutta sitten muistan, että meidän piti lähteä uuteen kesäasuntoon.
Tällä kertaa matka oli tavallista hankalampi arvatenkin sen vuoksi,
että täytyi matkustaa junassa ja sen jälkeen liittyi vielä junamatkaan
useiden peninkulmien hevosmatka. En muista tästä matkasta sen
kummempaa, kuin että istuin äitini sylissä rattailla ja vieressämme
istui isäni hevosta ajamassa, jota vastoin Tyyra ja Aleksiina yhdessä
saivat istua kadehdittavalla peräpenkillä, jossa minä otaksuin
olevan paremman istua kuin meillä edessä. Luultavasti ei malli olisi
muuttunut, jos olisin saanut muuttaa paikkaa, mutta koko matka tuntui
vain kiusallisen pitkältä ja yksitoikkoiselta. Lopulta se kuitenkin
päättyi, ja näin olimme siirtyneet Artjärvelle isäni kotitaloon.

Ja siellä ilmestyi piiriimme vaarini, joka muuten monessa suhteessa
muistutti Hanskin vaaria. Hän otti isällisesti haltuunsa sisareni ja
minut, ja aivan lukemattomia olivat huvituskeinot, joita hän meille
keksi. Artjärven savesta hän muovaili meille mitä merkillisimpiä
kappaleita, veisteli meille pajupillejä ja opetti meidät samalla
kun paikkaili verkkojaan järven rannalla heittelemään voileipiä
savipalasella, jonka hän oli muovaillut ohuen kiekon muotoiseksi.

Se oli oikeastaan hyvin ihmeellinen ja riemuisa kesä sen vuoksi, että
vaari oli kaiket päivät meidän mukanamme ja me saimme sisaremme kanssa
telmiä niin vapaasti kuin halusimme. Ehkä juuri se ihana vapaus,
jota tänä kesänä nautimme, oli niin täydellinen, ettei siitä jäänyt
kovinkaan kummallisia yksityiskohtia mieleen.

Eräänä päivänä kuljetettiin sisareni ja minut Valkolan
vasemmanpuoliseen peräkamariin. Siellä makasi äitini sängyssä, ja
sängyn vieressä oli pieni pärekoppa ja siinä sinisen punertava olento,
joka esitettiin uudeksi veljeksemme. Näin oli Taru Aarre liittynyt
seuraamme, ja nyt hän siirtyy tämän kertomuksen piiriin.

Hyvin vaativalla tavalla hän muuten vähitellen alkoi ilmoittaa
tyytymättömyyttään ympäristöönsä ja oleviin oloihin, ja lopulta
muistan, että Salmelan kylästä hommattiin erikoinen kätkyt, jotta
tulokas saisi mukavamman makuusijan. Mutta tämäkään ei häntä
tyydyttänyt, mikä muuten riippui siitä, että Valkolan talon lattiat
eivät suinkaan olleet nykyaikaisia parkettilattioita, joten kehto
liikutettaessa kolisi ja helskyi. Mutta taas: missä hätä on suuri,
siellä on apu lähin. Sillä jostakin vintin uumenista vaari toi
useita iankaikkisen vanhoja huopahattuja ja leikkasi näiden lieristä
jonkinmoista nauhaa, joka kiinnitettiin kehdon jalaksiin, ja näin
saatiin kehdon kulku vähän pehmeämmäksi.

Muuten en tästä kesästä muistakaan sen enempää, kuin että isäni syystä
tai toisesta täytyi matkustaa ennen meitä muita, eikä meillä myöskään
sillä kertaa sattunut olemaan palvelijaa, joten äitini sai kolmen
kollinsa kanssa matkustaa Viipuriin asti. Eikä se matka suinkaan
mahtanut olla mikään huvimatka, sillä oli ajettava 4 peninkulmaa
senaikuisilla linjaalittomilla rattailla ja sen lisäksi aika hyvä
junamatka Kausalasta Viipuriin — aikana, jolloin junat eivät kulkeneet
pikajunanvauhtia eivätkä rautatievaunutkaan olleet niin mukavia kuin
nykyään. Olen myöhemmin ottanut selvää siitä, että tämä junamatka,
joka nyt kuljetaan 4 tunnissa, kesti siihen aikaan 12 tuntia. Vain
sen verran muistan tältä matkalta, että me kolme itkimme ja huusimme
koko ajan ja että äitimme oli meidän kanssamme aivan toivottomuuden
partaalla. Pelastajaksi ilmestyi lopulta vanhapoika, isäni
opettajatoveri lehtori Skogberg ja hänen sisarensa, vanhapiika neiti
Alma Skogberg. Ensinmainittu otti allekirjoittaneen ja jälkimmäinen
sisareni haltuunsa.

Vasta tällä matkalla opin ensi kerran elämässäni tuntemaan, mitä on
viipurinrinkilä, sillä aina kun suuni aukaisin ulvoakseni, Skogberg
leikkasi sopivankokoisen palasen viipurinrinkilästä, työnsi sen
etusormella suuhuni ja piti sitä siellä niin kauan, että käsitin olevan
parasta pureskella ja niellä sen ja lopettaa ulvomisen. Tämän matkan
jälkeen olen pitkän aikaa muistellut kauhulla viipurinrinkilöitä,
ja kesti vuosikymmeniä ennenkuin käsitin, että niitäkin voi pitää
herkkuina.

Vielä mainittakoon, että Skogbergin setä aina, kun huomasi
allekirjoittaneen jotakin tarvitsevan, ei suinkaan vaivautunut
riisumaan housujani, vaan vei minut vaununsillalle ja antoi minun
päästää "tunteeni valloilleen", joten kuulemma äitini, kun lopulta
olimme Viipuriin saapuneet, ei ollut hänelle aivan jakamattomasti
kiitollinen.

Mutta joskin tämä syksy oli siis alkanut näin erikoisella tavalla,
niin vielä kummempaa jatkoa piti tuleman. Isäni oli silloin opettajana
Viipurin suomalaisessa tyttökoulussa, mikä seikka erikoisesti jäi
mieleeni sen vuoksi, että tyttöjä usein kävi kotonamme asioilla, esim.
tuomassa vihkoja, ja he tietysti juttelivat myös minun kanssani.
Tällä tavalla sain paljon ystäviä, joita opin tervehtimään kadulla
tavatessani, ja hyvin usein sain kohteliaista kumarruksistani ja
lakinnostostani konkreettisen palkinnonkin. Näiltä ajoilta on jäänyt
mieleeni kaksi suurta juhlatilaisuutta, joiden vertaisissa en ennen
ollut ollut.

Tyttökoulun juhlasalissa Viipurin pataljoonan soittokunta piti pyhisin
konsertteja, ja erääseen tällaiseen otettiin minutkin mukaan. Mikä
komeus oli nähdä vormupukuiset sotapojat kiiltävine torvineen, joista
huomiotani luonnollisesti kaikkein enimmän herätti bassotorvi! Sen
soittaja kohosi silmissäni miltei Jumalan vertaiseksi, ja ensimmäiset
tulevaisuudenkuvitelmani olivat saada joskus maailmassa tällainen
kadehdittava instrumentti käsiini, sillä mielestäni mölähdykset, jotka
siitä tulivat, olivat sittenkin erikoisempaa kuin koko muu luritus,
mitä soittokunta sai aikaan. Myönnettävä kuitenkin on, että myöskin
bassorummun paukuttaja herätti ihailuani, ja varsinkin erinäisissä
marssikappaleissa ihailin häntä, kun hän oikein olan takaa paukutti
rumpuunsa, niin että koko tyttökoulurakennuksen seinät kajahtelivat.

Jonkinlaisena sivutekijänä herätti myös huomiota kapellimestari, setä
Laurent, etupäässä sen vuoksi, että hänellä oli komeampi vormu kuin
muilla. Käsitin, että hänen jossakin suhteessa täytyi olla tärkeämpi
henkilö kuin muiden, sillä hänen paikalle astuessaan alkoi musiikki ja
hänen poistuessaan se loppui, mutta minkävuoksi hänen koko ajan täytyi
sätkiä keppinsä kanssa, sitä en voinut käsittää.

Mutta vielä merkillisempää piti tänä syksynä tapahtuman. Ensimmäinen
huomio tästä oli, että meille alkoi tulla sähkösanomia. Sähkösanoman
tuoja oli vormupukuinen henkilö, joten hän jo sellaisenaankin herätti
huomiota, mutta uteliaisuuteni kasvoi yhä, kun näin hänen niin usein
saapuvan taloon. Lopulta en malttanut olla kyselemättä, mitä nuo laput
olivat, joita meille niin paljon kannettiin, ja silloin sain tietää,
että ne olivat onnitteluja, sillä isäni oli saanut uuden viran. Samalla
ilmoitettiin minulle, että muuttaisimme Viipurista Poriin. Poria
muuten kuviteltiin jonkinlaiseksi onnelaksi, jossa rieska ja hunaja
vuotaisi. Ja sitten alkoi meille ilmestyä suuri määrä kehystettyjä
tauluja. Ne olivat tyttökoulun eri luokkien ryhmäkuvia ja muuten hyvin
yksitoikkoisen näköisiä, sillä niihin oli koottu kunkin luokan oppilaat
lättänän muotoiseen ryhmään. Kun olin joukosta maininnut ne, jotka
satuin tuntemaan, niin siihen loppuikin mielenkiintoni niihin.

Mutta sitten kuulin, että tyttökoulussa pidettäisiin jonkinmoinen
juhla, luultavasti isäni lähtiäiset, ja sinne pääsyä vaadin jyrkästi.
Ensin vastustettiin kovasti, mutta lopulta sain kuin sainkin luvan.
Tämä juhla ei kuitenkaan vastannut toivomuksiani. Siellä ei ollut
torvisottoa, vaan soitettiin urkuharmonilla ja ennen kaikkea soitettiin
suuta. Varsinkin erään neidin kimakka ääni ja säännöllinen änkytys
herätti huomiotani: se olikin ainoa, mikä minua huvitti tällä kertaa.
Ensimmäisen väliajan sattuessa yritin toistaa hänen sanojansa, mutta
tämä luvallinen hommani keskeytettiin töykeästi. Vasta kotona sain
tilaisuuden nousta eteisessä olevalle isolle kirstulle, niinkuin
puhujalavalle ainakin, ja täällä oli minulla tilaisuus Miina ja
Aleksiina kuulijoinani suorittaa esitystäni, joka palkittiin vilkkain
suosionosoituksin. En käsittänyt, minkä vuoksi se keskeytettiin, kun
seuraavana päivänä uudistin sen tyttökoulun täti johtajattarelle ja
parille hänen opettajatoverilleen, jotka olivat saapuneet meille
hyvästiä heittämään.




4. LUKU,

jossa tämän kertomuksen pääsankaritar, Ilona, esiintyy.


Aivan erikoista hommaa ja liikehtimistä oli muuten jo pitkän aikaa
ollut talossa. Suuria pakkilaatikoita ilmestyi sinne ja niiden
kimpussa hääräilivät isäni, palvelijattaret ja äitini sekä Anttu-eno,
jolla muuten oli monennäköisiä työkaluja ja joka laitteli sellaisia
laatikoita, joihin kaikenlaiset esineet parhaiten soveltuivat.
Pakkaaminen oli oikeastaan siihen aikaan vähän erilaista kuin nykyään
— oliko sitten syy siinä, että silloin enemmän kuin nyt pelättiin
tavaroiden särkymistä, vai siinä, että matkat olivat hankalammat kuin
nykyään.

Viipurista Poriin pääsi kahta tietä. Joko matkustettiin junalla
Tampereelle asti, josta sitten oli Poriin 12 peninkulman hevosmatka
— Porin rataa ei nim. silloin ollut — tai matkustettiin Viipurista
Turkuun junalla ja sieltä laivalla Poriin. Olisi myös päässyt koko
matkan laivalla, mutta sitä pidettiin tietysti hankalampana, sillä
laivamatka oli hitaampi junamatkaa. Isäni oli valinnut matkatieksi
matkan junalla Turkuun ja sieltä laivalla Poriin. Se oli hänen
mielestään mukavin, ja ehkä se oli nopeinkin.

Vähitellen olivat kaikki tavaramme kadonneet laatikkoihin ja kuormiin
ja lähdön aika koittanut. Viimeisen päivän olimme enomme, isoäidin
ja musterin luona, sillä juna lähti vasta yöllä. Ja lopulta tuli
sitten lähtökin, jossa minun ei sallittu istua kuskipukille, niinkuin
olin toivonut, kun lähdettiin asemalle ajamaan. En myöskään päässyt
kuormarattaille asetetun ison kirstun päälle niinkuin hartaasti
toivoin, vaan minun oli, oih kuinka nöyryyttävää, istuttava Aleksiinan
syliin. Onneksi oli kuitenkin yö, joten toverini eivät tulleet tätä
surkeutta näkemään, mutta nöyryytyksen kyyneleet kihosivat kuitenkin
matkalla silmiini. Äitini ja isäni istuivat toisessa hevosessa, Tyyra
isäni ja Aarre äitini sylissä. Jos minä olin tyytymätön, niin oli
veljenikin, sillä koko matkan hän parkui kuin riivattu.

Piletit ostettiin sitten ja astuttiin vaunuun, joka oli täpö täynnä.
Siellä isäni ryhtyi herättämään makaavia ihmisiä ja sai ärjyä
hyvänpuoleisesti, ennen kuin sai varsinkin erään ryssän käsittämään,
ettei hän saanut maata niinkuin haluaa. Isäni ei osannut venäjänkieltä
eikä ryssä suomea, ja kun ei asia muuten selvinnyt, tarttui isäni
ryssää kauluksesta ja takalistosta ja nosti hänet istumaan penkin
nurkkaan akkunan ääreen. Sitä paitsi hän ärjäisi voimakkaasti ainoan
venäjänkielisen sanan, jonka hän todennäköisesti osasi, ja tämä sana
oli:

— Durak.

Tämän jälkeen ryssä ja muutkin makuillaan-olijat käsittivät mistä oli
kysymys, sillä ruumiillinen voima tekee aina vaikutuksensa.

Ei se juna siihen aikaan kovin nopeasti kulkenut, ja pysäysajatkin
asemilla olivat pitkänlaiset. Hyvin pian kuitenkin nukahdin, ja
muistoni tältä matkalta heräävät oikeastaan vasta Riihimäellä.
Tämä johtui siitä, että se oli ensimmäinen asema, jolla saimme
nousta junasta ja olla muuten pitkähkön ajan. Tuntui mukavalta
jaloitella, ja Riihimäen aseman takana oli siihen aikaan puisto,
jonka käytävillä saimme juoksennella. Sitä paitsi isäni toi minulle
asemalta appelsiinin, jollaisen muistan tällöin ensi kerran saaneeni.
Hedelmät, joita Viipuriin tuotiin, tuotiin pääasiallisesti Venäjältä.
Niitä oli runsaasti, joten kyllä olin perehtynyt omeniin, luumuihin
ja arbuuseihin, mutta appelsiineja en ollut eläissäni maistanut enkä
nähnyt, ja mitäpä niillä siihen aikaan olisi tehnytkään, kun meillä
saatiin ihania venäläisiä hedelmiä, jotka ehdottomasti olivat parempia
kuin ne, mitä meillä nyt saadaan.

Nähtävästi isäni oli väsynyt matkasta tai muuten havainnut III
luokassa matkustamisen liian hankalaksi, sillä summa summarum oli,
että Riihimäeltä lähdettyämme huomasimme istuvamme vaunussa, jossa
oli topatut sohvat. Mutta paitsi tätä tehtiin vielä eräs uusi huomio.
Aleksiina oli hävinnyt ja hänen sijalleen oli ilmestynyt uusi
palvelijatar, jonka nimi oli Manta. Aleksiina jäi Riihimäen asemalle
ja huiskutteli sieltä meille kättään jäähyväisiksi. Sitä paitsi oli
vaunuun ilmestynyt meidän seuraamme eräs pitkä ja solakka herrasmies
sekä hänen seurassaan tyttö, joka oli minua koko lailla vanhempi.

Tytön nimi oli Ilona, ja Manta oli oikeastaan hänen
"kamarineitsyeensä", joka myös tulisi jossakin muodossa hoitamaan
Aleksiinan tehtäviä. Tuttavuus Ilonan kanssa oli pian tehty, sillä hän
aukaisi valtavan eväskorin, joka sisälsi mielestäni enemmän ihanuuksia
kuin koko Argillanderin kauppa. Oli siellä jos jotakin hyvyyttä,
eikä korin kantta pantu kiinni, kun sieltä oli jotakin ottanut, vaan
se oli koko ajan auki. — Isäni vetäytyi toiseen penkkiin ja jutteli
kauan tuon vieraan sedän kanssa, ja sen jälkeen tulimme taas asemalle,
jossa muutettiin junaa. Kun juna lähti liikkeelle, oli setä ihmeekseni
hävinnyt, mikä seikka aiheutti epätoivoista parkunaa Ilonan puolelta.
Mutta pian Ilona kuitenkin tyyntyi, kun Manta huomautti hänelle, että
Tatu on aivan ällistyksissään, kun näkee noin ison daamin itkevän.
Ilona kuivasi kyyneleensä ja ilmoitti, ettei hän oikeastaan ollut
itkenyt muuta kuin vain ollut itkevinään.

Tällä välin oli vaunuun ilmestynyt isäni seuraan uusi setä. Muistan
vain, että hän oli tummaverinen, että hänellä oli tumma suippoparta ja
että hän silloin tällöin nosti kakkulat nenälleen ja väliin taas pani
ne pois. Hän oli minusta erittäin hienon ja ylhäisen näköinen, mutta
hänen kasvoissaan oli samalla jotakin, joka pani ikäänkuin pelkäämään.

Ja silloin se tapahtui. Hän kutsui minut tervehtimään, teki minulle
joitakin kysymyksiä. Minä häkellyin enkä saanut mitään vastatuksi,
vaan aioin livistää tieheni. Mutta silloin tämä setä kaappasikin minua
kädestä ja nosti syliinsä. Sanoi: Nytpä minä vien sinut.

Kovasti minä pelästyin, ryhdyin puolustusasentoon ja — sylkäisin setää
päin silmiä.

Olin tehnyt ikimuistoisen munauksen. Setä ei ollut kukaan muu kuin
isäni korkein esimies ja entinen opettaja, matematiikan ja fysiikan
opetuksen ylitarkastaja Adolf Streng. Sedän ote heltisi ja minä
sain äkkiä siirtyä äitini seurassa erääseen pieneen sivuosastoon,
jossa minulle paremman puutteessa annettiin erinäisiä luunappeja ja
tukkapöllyä, sillä sopivampaa menettelytapaa ei näin rautatiellä
tarpeellisten välineiden puutteessa voitu käyttää... Kun sieltä sitten
saavuin, Ilona näytti minulle pitkää-nenää ja sanoi: — Hää, hää, toi
sai selkäänsä, toi sai selkäänsä!




5. LUKU,

jossa tekijä selostaa rautatiematkan loppua ja hämmästyttää
hotellihenkilökuntaa Turussa.


Hitaasti, ainakin minun mielestäni hyvin hitaasti, juna kulki
eteenpäin, ja kuinka pitkäksi tämä matka olisi tullutkaan, ellei Ilona
olisi keksinyt uutta ajanvietekeinoa! Hän nim. hankasi kädellään II
luokan vaunun penkin sarkakankaaseen ja painoi kätensä minun poskelleni
ja sanoi: Eikö ole ihme, kun tämä käsi on kuuma. Minä tein saman
tempun, eikä siinä monta kertaa tarvinnutkaan kättään hangata ennen
kuin kämmenenpohjaa melkein poltti. Jatkoimme tätä leikkiä, hankasimme
käsiämme sohvaan ja painoimme niitä toistemme poskille tai otsaan ja
ihmettelimme, kumpi saisi kätensä kuumemmaksi. Tällä välillä Tyyra oli
myös sekaantunut asiaan ja alkanut hangata käsiänsä, mutta luultavasti
hän hankasi niitä liikaa, sillä koko hankaushistoria päättyi nahan
lähtemiseen ja kauheaan parkunaan.

Suunnilleen samoihin aikoihin heräsi Aarre ja nosti äläkän. Tyyran otti
eräs vaunuun astunut täti syliinsä ja yritti häntä parhaansa mukaan
viihdyttää, mutta se muistaakseni enemmän pahensi kuin paransi asiaa.
Lopulta myöskin Ilona sai päähänsä lähteä Tyyraa lohduttamaan, ja tämä
tapahtui siten, että hän alkoi jakaa Tyyran tuuheata tukkaa, joka
oli yhdessä ainoassa letissä, pariin kolmeen lettiin. Tämä jakaminen
vaati myös pään kääntämistä, ja kun Tyyra oli nukahtamaisillaan tädin
sylissä, joka itse torkahti, niin silloin Tyyra tipahtikin lattialle ja
Ilona jäi häntä pitämään letistä kiinni. Tällä välin Aarre oli aivan
luonnollisista syistä rauhoittunut, mutta Tyyra makasi "juur siin'
maass'" ja veri purskui virtanaan hänen nenästään. Hän oli tipahtanut
tädin sylistä Ilonan häntä shamponeeratessa ja kääntäessä päätä ja
sattunut putoamaan nenälleen.

En tarkoin muista, kuinka tämä päättyi, minulle annettiin erinäisiä
luunappeja, Ilonalle lausuttiin muutamia uhkauksia ja sen jälkeen
jatkettiin matkaa siten, että Miina, joka oli ilmestynyt joltain
väliasemalta Aleksiinan tilalle, ja minä istuimme toisessa sohvassa ja
Manta ja Ilona toisessa, ja molempien palvelevien henkien piti valvoa,
että me emme saisi sekaantua toisiimme.

Ja näin matka jatkui painostavan mielialan vallitessa, kunnes joskus
aamuyöstä ilmoitettiin, että Turun kaupunki alkaa lähestyä, ja Miina
ja Manta saivat määräyksen ruveta kokoamaan meidän vaunussa olevia
kampsujamme.

Niitä taisi ollakin aika paljon, ja erikoisesti muistuu mieleeni eräs
hyvin merkillinen kappale, nim. kaisloista tehty matto. Sen isäni
oli saanut lahjaksi jollakin väliasemalla ja sitä ei tietysti ollut
pantu pakaasiin, vaan työnnetty vaunun istuimien väliin. Se aiheutti
jokaiselta konduktööriltä huomautuksia, että tuo kappale olisi vietävä
pakaasiin, mutta siitä hommasta isäni kuitenkin kieltäytyi huomauttaen,
ettei hän ollut ottanut sitä mukaansa alkuasemalta, vaan saanut sen
lahjaksi matkalla, ja koska sitä paitsi ei koko rautatien tariffissa
mainita ruokomatoista mitään, hän kieltäytyi tarttumasta siihen
sormellakaan, ja siihen se asia jäi.

Kun nyt siis kapineiden kokoamista alettiin suorittaa, syntyi suuri
häärääminen. Vieläpä niin suuri, että Ilona ja minä pääsimme taas
yhtymään toisiimme, ja silloin löysimme myös Ilonan eväskorin, josta
hän otti pitkän kappaleen lakritsinauhaa meille kummallekin ja ohjasi
meidän molempien tiemme — klosettiin.

— Täällä me voimme olla rauhassa, sanoi Ilona, ja täällä meitä ei
kukaan ahdista, mutta ollaan hyvin hiljaa, ettei kukaan tiedä, missä me
olemme.

Ja niin luultavasti vierittiin useita asemanvälejä, ja me nautimme
täysin siemauksin elämästä emmekä huomanneet, että juna pysähtyi,
kunnes ovi äkkiä tempaistiin auki ja konduktöörin ja minun isäni
naamat, joista viimeksimainittu oli erittäin vihaisen näköinen,
ilmestyivät ovelle.

Meitä oli haettu ja lausuttu sekin otaksuma, että olisimme vasten
kieltoa astuneet junasta tai kompastuneet kiskoille, joten vastaanotto
oli samalla kertaa sekä vihainen että jonkin verran myös tyytyväinen.

Ja niin astuttiin sekavien tunteiden vallassa Turun kaupunkiin.

Täällä saimme odottaa rautatienasemalla pitkät ajat, sillä sen muistan,
että nukuttamaan ja hermostuttamaan pakkasi. Isäni oli luultavasti
hommaamassa pakaasiamme rautatieltä, ja ajoneuvoista oli suunnaton
puute. Lopulta asia järjestyi siten, että äitini, Aarre, Tyyra ja
Miina pantiin hevoseen ja isäni lähti heitä saattelemaan majapaikkaan,
jota vastoin Mantan, Ilonan ja minun piti odottaa siksi, kunnes hän
tulisi meitä noutamaan. Hän nähtävästi pelkäsi, että eksyisimme Turun
kaupungin sokkeloisille kaduille. Vihdoin tuli sitten meidänkin
vuoromme, mutta meille ei pistouvattu hevosta, mikä ei muuten ainakaan
minun mielestäni ollut ikävä asia, sillä hauskaa oli saada jaloitella.

Ensi vaikutelma, jonka Turun kaupungista sain, oli, että Viipuri
sentään oli jotakin toista. Koko matkalla ei näkynyt juuri muita
kuin matalia yksikerroksisia puurakennuksia, ja muutenkin koko
kaupunki näytti hyvin harmaalta ja yksitoikkoiselta. Lopuksi tultiin
yksikerroksiseen puurakennukseen ja me saimme käskyn riisuutua ja panna
maata. Huone, johon tulimme, oli koko lailla suuri, suurempi kuin
mikään meidän huoneemme Viipurissa, mutta on jäänyt mieleeni, että se
oli erittäin huonosti valaistu. Ainoastaan jossakin nurkassa paloi
kaksi kynttilää, ja kun vähän tarkemmin tutkittiin asiaa, huomattiin,
että äiti, Aarre ja Tyyra olivat sijoittuneet huoneen toiseen päähän.

Vähän ajan perästä ilmestyi sinne isäkin, aukaisi viereisen huoneen
oven ja ilmoitti, että minä saan kunnian tulla hänen huoneeseensa. Jos
edellinen huone oli ollut suuri, tuntui tämä aivan erikoisen pieneltä,
sillä siinä ei ollut muita huonekaluja, ainakaan ensi silmäyksellä
katsoen, kuin varsin leveä sänky ja jokin pöydäntapainen. Siellä
paloi kynttilä, jonka isäni oli pistänyt olutpullon suuhun. Isäni
riisui minut ja asetti sänkyyn, riisuutui hitaasti itse ja asettui
minun viereeni. Tilaa meillä oli yltäkyllin. Nukahdin luultavasti
heti, mutta heräsin aikamoiseen pauhinaan ja räiskeeseen, joka johtui
siitä, että isäni oli tämän pienen isänmaan ehkä suurin kuorsaaja. Hän
veti henkeään perin pohjin, siis erittäin voimakas sisäänhengitys,
ja sen jälkeen hän möyrysi ilman takaisin, niin että sänky natisi
liitteissään. Tämä ei oikeastaan minua ensinkään häirinnyt, päinvastoin
se herätti jonkinverran mielenkiintoani, ja minäkin koetin saada
aikaan samanlaisia ääniä, mutta ne häipyivät kokonaan siihen valtavaan
luonnonvoimien kohinaan, joka tapahtui vieressäni.

Joka tapauksessa lienen taas nukahtanut hyvin pian, ja kun aamulla
heräsin, ei isääni näkynyt. Venyttelin vuoteellani ja huomasin tilan
tosiaankin siksi laajaksi, että aloin sillä heitellä kuperkeikkoja.
Lopulta alkoi yksinäisyys tuntua painostavalta ja päätin lähteä
viereiseen huoneeseen, kun yhtäkkiä huomasin, etten ollutkaan yksin.
Minua vastapäätä hymyili paitaressu-poikanen. Minusta hän oli aivan
sopiva seurakseni, ja tein siis hänelle jonkinmoisen viittauksen
kädelläni. Poika vastasi samanlaisella liikkeellä viittaukseeni, ja
minkä liikkeen tahansa tein, poika teki aivan samanlaisen. Jos pistin
kielen ulos suustani, poika pisti myöskin, jos koetin levittää suutani
korviin asti, poika levitti myös, ja lopulta en voinut muuta kuin
tarttua isäni kävelykeppiin, jonka huomasin nurkassa, ja uhata käyttää
tätä asetta. Mutta tämä toinenkin kaveri löysi kepin ja heilutti sitä
aivan samalla tavalla kuin minäkin. Silloin en voinut muuta kuin
lyödä — ja silloin hävisi myös tämä kiusanhenki silmistäni. Mutta sen
sijaan huoneessa lenteli lasinpalasia, sillä olin ensimmäisen kerran
elämässäni tekemisissä ns. kokopeilin kanssa, jollaista vehjettä en
sitä ennen ollut eläissäni nähnyt. Näin olin siis saapunut Suomen
kulttuurikehtoon, maamme ikivanhaan pääkaupunkiin Turkuun, saapunut
sinne lasinsiruja tekemään, ja lasinsiruthan aina merkitsevät onnea.

Tosin ei onnea minulle, sillä vielä pitkät ajat sen jälkeen sain
kuulla, että minun huoneenvuokrani Turussa oli maksanut yhtä paljon
kuin muiden yhteensä, ja ihmettelen vielä tänä päivänä isäni
kärsivällisyyttä, kun hän ei tämän tapauksen jälkeen antanut minulle
selkään, vaan päinvastoin kuivasti totesi, että vahingolle ei voi
mitään. Niin harvinaisia kappaleita olivat siihen aikaan tällaiset
kokopeilit, etten minä ollut joutunut niitä milloinkaan näkemään.
Tuskin kukaan uskoo, että vielä 5-vuotiaana siihen aikaan voitiin
löytää tästä maasta henkilö, joka ei milloinkaan ollut katsonut
sellaiseen peiliin, jossa olisi nähnyt itsensä kokonaisuudessaan. Voi
myös olla, että minun järkiriepuni oli pienempi kuin muiden, mutta joka
tapauksessa viime aikojen edistys on ollut siksi huomattava, ettei tätä
nykyä herraslapsia enää vedetä huulesta kokopeilillä samalla tavoin
kuin minua aikoinaan.

Olimme siis saapuneet Turkuun, mutta sieltäpä ei matka kovin äkkiä
jatkunut. Nykyään moni jo sadattelee, kun menee puolen päivää ennenkuin
pääsee junasta laivalle, mutta tällä kertaa oli "Ebba Munck", se
laiva, jonka piti meidät kuljettaa Poriin, saanut siksi edullisen
lastin, että se myöhästyi 2 viikkoa. Tämän ajan saimme siis odotella
Turun hotellissa. En tiedä vielä tänä päivänäkään, olisiko isäni ehkä
tehnyt jonkin laskuvirheen tätä matkaa suunnitellessaan, mutta tuskinpa
vain, sillä huomattava on, että hänellä oli mukanaan siksi paljon sekä
elävää että kuollutta kalustoa, ettei hän kovin mielellään halunnut
Tampereenkaan kautta matkustaa. Jouduimme siis odottamaan Turussa 2
viikkoa.

Hotellista muistuu erikoisesti mieleeni biljaardi. Olimme Ilonan
kanssa vähitellen tutustuneet koko taloon, mutta jostakin syystä
talon palveluskunta ei suosinut Ilonaa niin paljon kuin minua. Minä
sain melko vapaasti liikkua paikasta toiseen, ja niinpä vietiin minut
kerran katsomaan jotakin sellaista, jonka myöhemmin olen käsittänyt
biljaardiksi. Kaikkein pahinta koko hommassa oli, että en saanut
käsiini ainoatakaan noista kiiltävistä palloista. Mutta tapasin siellä
erään sedän, joka ilmoitti, että hänelläkään ei ole oikeutta pistää
niitä taskuunsa, mutta että hän seuraavana päivänä tulee tuomaan
minulle vielä paremman pallon kuin ne, joita tuolla liikutellaan, nim.
sellaisen, että kun sen iskee lattiaan, niin se ponnahtaa kattoon asti.
Ja setä pitikin sanansa, sillä seuraavana päivänä hän pisti käteeni
mustan kumipallon. Kun setä iski sen pari kertaa lattiaan, niin katso,
se ei ainoastaan ponnahtanut kattoon asti, vaan melkeinpä lattiasta
uudestaan kattoon. Tämä pallo oli muuten suurin aarteeni kauan
aikaa, ja olen saanut selville sen lahjoittajankin: se oli kuuluisa
lääninsihteeri Tatta Vigren.

Mutta vielä suurempia ihmeitä piti minun saada Turussa nähdä. Eräänä
päivänä isäni oli erittäin hyvällä tuulella ja ilmoitti, että
pääsisimme ajelemaan. Ja niin meidät kuljetettiin umpinaiseen vaunuun,
joka kulki kiskoilla samalla tavoin kuin rautatievaunu, mutta jota
hevoset vetivät. Ja esiintyi siellä konduktöörikin, joka ojensi
jonkinmoisen ihmeellisen näköisen vehkeen, jonne isäni työnsi muutamia
lantteja, ja niin jatkui matka taas entistä latuaan. Pitkän aikaa tällä
vehkeellä ajeltiin, kunnes Ilona rupesi vaatimaan, että hänen täytyy
päästä takaisin kotiin. Ilmoitti tottuneensa tällaiseen vehkeeseen
ja sanoi, ettei se häntä yhtään huvita. Mutta lähelläpä siinä olikin
koti, ja silloin Ilona sai lähteä ulos, jotavastoin me isän kanssa
jatkoimme matkaa. Ajoimme jonkin aikaa, astuimme sitten vaunusta ja
menimme erääseen pieneen ravintolaan tai kahvilaan, jossa isäni tilasi
itselleen tuutingin ja kysyi minulta, mitä minä haluaisin. Minä sanoin
haluavani sitä samaa kuin pappakin, jolloin isäni naurahti ja eräs täti
toi kouraani suuren omenan. Meidän siinä vähän aikaa istuttuamme ja
odotettuamme saapui seuraamme lyhyt, hieman kumara, hyvin ystävällisen
näköinen pitkäpartainen mies, jota isäni nähtävästi oli odotellut.

Ja niin alkoi elämäni siihen asti suurin elämys. Astuimme nim. Turun
tuomiokirkkoon, jossa vahtimestari suurine avaimineen otti meidät
vastaan, ja minullakin oli kunnia kulkea koko tämän kirkon läpi. Olen
tehnyt saman matkan kerran jälkeenpäinkin ja tuntenut itseni sen
loppuessa aika väsyneeksi, mutta tällä kertaa en väsymystä tuntenut.
Isäni oli hyvin innostunut muinaistutkimukseen, ja senvuoksi kuljettiin
tämä kirkko luultavasti sangen perinpohjaisesti. Minulle ei ole siitä
jäänyt mitään sen kummempaa muistoa kuin se, että olimme tornissa ja
siellä ihmeteltiin eräässä paikassa tiilejä, jotka olivat Turun palossa
sulaneet yhteen. Sitten olimme hautaholveissa ja eräässä holvissa
aukaistiin arkku, jolloin isäni naputti kävelykepillään erästä ruumista
ja mainitsi, että sehän on kivenkova.

Tämän jälkeen en muista Turusta sen enempää kuin että meidät koko
joukko oli kutsuttu visiitille juuri tuon pitkäpartaisen sedän luokse,
että meitä pidettiin siellä erikoisen hyvänä ja että mm. jälkiruokana
tarjottiin hillottuja päärynöitä, puolukkahillossa hillottuja
luultavasti, koskapa muistan niiden olleen punaisen värisiä, ja vielä
että koko visiitti oli päättyä suureen surkeuteen senvuoksi, että
minulle ei mielestäni annettu tarpeeksi tätä jälkiräättiä, joten tein
täydellisen kapinan ja aloin vaatia lisää. Mielenosoitukseni olisi ehkä
päättynyt huonosti, ellei tämä vanha herra, rehtori Jansson, muuten
nykyisen teknillisen korkeakoulun professorin Janssonin isä, olisi
sanonut isälleni, että hän kyllä hoitaa tämän asian, jonka jälkeen hän
nosti koko maljakon eteeni ja antoi minun ottaa sieltä niin paljon kuin
halusin. Minä itsekin häkellyin tällaisesta suosionosoituksesta, mutta
setä valitsi minulle sieltä kolme erittäin suurta päärynää ja antoi
suuremman lusikan, ja niin oli tämä asia kuitattu.




6. LUKU,

jossa keinutaan Pohjanlahden aalloilla, koetaan paljon uutta ja
purjehditaan satamaan.


Nuo juhlat olivat luultavasti jonkinlaiset lähtiäiset isäni Turusta
poistuessa, sillä tämän jälkeen muistoni katkeavat ja heräävät vasta
"Ebba Munckissa", jolla olimme matkalla Poria, tuota ihannoitua onnelaa
kohti.

Asuimme luullakseni peräsalongissa. Ensimmäinen heräämiseni oli siinä,
että veljeni Aarre oli sijoitettu shaaliin, jonka nurkista Miina ja
Manta pitivät kiinni ja heiluttivat tätä myttyä äitini laulaessa
kehtolaulua. Hyvin pian väsyivät heiluttajat, sillä he jättivät
myttynsä siihen ja poistuivat kannelle ja uhrasivat meren jumalalle.
Eräässä nurkassa istui Ilona kalman kalpeana eikä saanut sanaakaan
suustaan. Ainoa, joka tuntui olevan jonkin verran tavallisessa
tällissään, oli sisareni, joka vuoroin käveli ja vuoroin konttaili
pitkin hytin lattiaa. Äidilläni näkyi olevan erittäin paljon puuhaa,
mutta ei hän näyttänyt kipeältä.

Sen jälkeen saapui isäni paikalle, nosti Ilonan ja Tyyran syliinsä,
käski minun ottaa palttooseensa kiinni, ja niin kuljetettiin meidät
laivan kannelle. Siellä makasivat Manta ja Miina hyvin surkean
näköisinä yhdessä lytyssä köysikasan päällä. Tähän samaan kasaan
liitettiin Ilonakin. Sitten saapui kapteeni paikalle ja antoi
kummallekin vanhemmalle hieman viiniä, mutta Tyyra ei saanut mitään,
hänen huuliaan vain pyhkäistiin tällä kallisarvoisella nesteellä
ja hänet vietiin takaisin mamman luo. Mutta minä olin koko ajan
reippaana ja sain seurata isääni ja kapteenia tätä "jättiläislaivaa"
tarkastamassa. Olen täysi-ikäisenä, lähemmin sanoen 22-vuotiaana,
nähnyt Ebba Munckin, ja se aleni hyvin paljon minun silmissäni.
Mutta lapsena se tuntui minusta siksi suurenmoiselta, että tuskin
toista sen vertaista valtamerihöyryä mielestäni oli olemassa.
Erikoisesti imponeerasi isääni ja tietenkin minua se, että kapteenin
kädessä oli erikoinen koneisto, jolla hän määräili niinkuin sanotaan
"ramootpakkia", ilman että hänen täytyi karjua kuulotorveen.

Tämän lisäksi muistan, että kapteeni, jonka nimenkin opin tuntemaan —
hän oli muuten af Tengström — koko matkan selosti sitä, että aniharvoin
näin suuri laiva on käynyt Porin kaupungin rannassa asti.

Ja niinhän kävikin, laiva oli tosiaankin liian suuri. Sillä kun
olimme saapuneet lähelle Poria, todennäköisesti ns. Skriivarin luodon
kohdalle, niin ei kapteenin instrumentti enää auttanut, vaan istuttiin
siinä kiinni. Siihen aikaan ei ollut langattomia sähkölennättimiä
eikä niitä tarvittukaan, sillä molemmin puolin jokirantaa nähtiin
mällisteleviä naamoja, jotka katselivat ihmeekseen tätä "suurta"
alusta, joka avuttomana seisoi paikallaan propellin pieksäessä
Kokemäenjoen savista vettä.

Vasta sitten kun W. Rosenlew & C:on hinaaja Vilpas ja F.A. Juseliuksen
Houru olivat saapuneet paikalle, alkoi Ebba Munck hitaasti irtaantua
pohjalietteestä ja siirtyä syvemmille vesille Kokemäenjoen pääuomaan ja
Porin kuuluisaa rantaa kohti. Mutta täälläkään sitä ei saatu laituriin,
vaan se jäi siitä ainakin noin 10 metrin päähän siitä luonnollisesta
syystä, että vettä oli liian vähän.

Kapteeni Tengström räyhäsi komentosillallaan jotakin sen tapaista, että
hän asettaa syytteeseen Porin kaupungin sen johdosta, että tämä ei
tarpeeksi "mutraa" kulkuväyliään, niin että kun vähänkin suurempi laiva
saapuu Poriin, niin sille aina tapahtuu tämäntapaisia hankaluuksia.

10 metriä on lyhyt matka, melkeinpä naurettavan lyhyt, mutta kuitenkaan
eivät mitkään laivasillat, ainakaan senaikuiset olleet tälle matkalle
venytettävissä, joten meidän maallinen omaisuutemme näytti saavan
jäädä Ebba Munckiin. Ainoastaan meidät persoonallisesti kuljetettiin
mantereelle. Sen jälkeen alettiin touhuta väliaikaisen sillan
rakentamista laivasta laiturille.

Tällä välin oli jo isänikin ennättänyt hermostua. Hän oli nim. Turussa
tehnyt ennenkuulumattoman suuren kaupan. Hän oli ostanut itselleen 100
markan hintaisen kirjoituspöydän, jota hän oli silmäteränään suojellut
koko matkan ajan. Minullekin oli näytetty sen jalkoja, jotka pistivät
pakkauksesta esille. Hän pui nyrkkiään kapteeni Tengströmille ja
ilmoitti, että jos pöydässä on naarmuakaan, ei hän ota pöytää vastaan
ja kapteeni saa suorittaa tuon uskomattoman suuren summan, Smk. 100: —,
eikä hän tule saamaan penniäkään rahtia koko pöydästä.

Olimme sitten astuneet ihannoidulle Porin kamaralle. Mutta silloin
äitini huomautti, että meiltä on elämä kokonaan poikki, ellemme saa
suurta kirstua mukaan, jossa kaikki välttämättömyyskapineet ovat. Se
kirstu oli tosiaankin kannella, mutta kun kantajia tarvittiin, ei
löytynyt ketään, joka olisi pystynyt sitä kuljettamaan.

Siinä oli luultavasti kaikki talon rautatavarat, prässiraudat ja padat
ja mitä mahtoi olla muuta raskainta omaisuutta, sillä kun 4 laivamiestä
tarttui sen kulmiin — siinä kun ei ollut minkäänlaista kädensijaa —
niin eipä se juuri hievahtanut paikaltaan.

Isäni huusi rannalta kapteeni Tengströmille:

— Käske niiden äkkiä nostaa se kirstu tänne!

Ja keinohan siihen keksittiin, miehet tekivät jonkinlaisen liikkeen
alkaakseen vierittää kirstua. Mutta äitini päästi epätoivoisen huudon
ja sanoi, että vierittäminen on mahdotonta.

Silloin tapahtui jotakin suurenmoista, jonka muistan koko ikäni.

Isäni sanoi: Tekin muka olette olevinanne miehiä. Heitti päällystakin
yltään, nousi uudestaan laivaan tilapäistä lankkukäytävää myöten,
hyppäsi tasajalkaa sen keskivälillä nähtävästi koettaakseen,
kannattavatko nämä vehkeet hänet ja kirstun, tarttui kirstun toiseen
päähän molemmilla käsillään ja kantoi sen laivasta niinkuin se ei olisi
painanut mitään.

Kun hän oli näin saanut kirstun rantaan, kutsui hän luokseen lähimmän
kuorma-ajurin ja pyysi nostamaan kirstun rattaille.

— Ei sitä niingäs vain näill gärryilb ban, tämä on Ramberin hevone.

— Oli kenen tahansa, sanoi isäni, mutta minä nostan kirstun tähän ja
nostan sinne vaikka teidät ja hevosen ja vedän teidän itse kaupunkiin,
jollette tottele.

Ja niin tapahtui, että me muut ajoimme ajuri Heinen kahdella hevosella
Porin kaupunkiin ja perässä tuli isäukkoni istuen tuon kuuluisan
kirstun päällä ja ohjaten kauppias Rambergin hevosta. Sillä renki oli
hävinnyt ilmoittamaan isännälleen, että hirveä omistusoikeuden loukkaus
oli tapahtunut.




7. LUKU,

jossa kerrotaan Luvian palatsista, rukouksen voimasta ja
taideharrastuksista.


Jo matkalla oli isäni ilmoittanut, että me saisimme Porissa erittäin
loistavan asunnon, jonka nimi oli Luvian palatsi. Ja komea asunto se
olikin. Tuskinpa vielä nykyäänkään on sen komeampaa puurakennusta.
Huoneiden lukumäärää en osaa vieläkään lausua, mutta jonkin verran
käsitystä arvoisa lukija saaneet siitä, minkä laajuinen tämä lokaali
oli, kun mainitsen, että meidän silloisesta salistamme on tehty
kansankirjasto ja lukusali, siis kaksi verrattain laajaa huonetta.
Kulmahuoneesta, joka oli isäni työhuone, on tehty kahvilasali ja
verrattain laaja 2-huoneinen yksityisasunto. Sitäpaitsi meidän
huoneistoon kuului 4 pihanpuoleista huonetta keittiöineen ja niinkuin
nykyään sanoisimme mukavuuksineen. Olen myöhemmin tosin vain
askeltamalla laskenut tämän ensimmäisen lokaalimme pinta-alan, ja se
oli noin 500 neliömetriä.

Täytyy myöntää, että tuntui sangen tyhjältä, kun ei tässä huoneistossa
aluksi ollut muita mööpeleitä kuin ne nyytit ja korit, mitä sinne
tuotiin, isäni sinne kantama suuri arkku. Mutta vähitellen alkoi
muitakin huonekaluja ilmestyä, mm. isäni kirjoituspöytä ja Viipurista
tullut kalustomme, mutta kovin laajoilta tilat tuntuivat sittenkin.
Kun vielä lisätään, että Luvian palatsin isäntä ei ollut vielä
tapisoinut rakennustaan, että uunitkin osoittautuivat huonoiksi ja että
ne muutamat halkosylet, jotka isäni oli edeltäpäin tilannut, olivat
erittäin märkää puuta, niin alkoi äitini vähitellen valittaa, ettei
tässä loistorakennuksessa ihminen voi asua. Ja olkoonkin mainittu,
ettei sitä sen jälkeen varsinaisena ihmisasuntona ole käytetty, vaan
kesti suunnilleen 30 vuotta ennenkuin tämä talo saatiin siihen kuntoon,
että sen erinäiset osat jäivät vakinaisesti ihmisasunnoiksi.

Mutta me lapset emme ainakaan olleet suruissamme siitä, että meillä
oli näin laajat liikkumistilat. Sillä oli siinä mahdollisuutta keikkua
huoneesta huoneeseen sen kuin halusi, ja niin tulin ajatelleeksi
sitäkin, että eräässä välihuoneessa voisi esittää Prinsessa Ruususta —
sillä tilat olivat aivan yhtä suuret kuin Viipurin tyttökoululla, jossa
olin tämän näytelmäkappaleen nähnyt.

Esirippua ei kuitenkaan ollut, ja kun olen sen jälkeen käynyt Luvian
palatsissa, olen huomannut, että monta neliömetriä kangasta olisikin
tarvittu ennen kuin sellainen välikön aukeamaan olisi saatu. Mutta
olimme tottuneet luottamaan rukouksen voimaan. Pia-musteri oli nim.
meille opettanut ja selittänyt, että rukouksen vaikutus on erittäin
voimakas, varsinkin jos polvistuu rukoukseen ryhtyessään. Ilonalle
esitin tämän keinon, ja niin polvistuimme, Ilona, Tyyra ja minä, ja
rukoilimme, että välikön aukkoon ilmestyisi esirippu, jotta kykenisimme
aloittamaan näytelmäharjoitukset.

Niinkuin lukija edelläolevasta huomaa, taipumuksia teatteriin päin on
ollut allekirjoittaneellakin. Polvistuessani Luvian palatsin lattialle
Ilonan ja Tyyran seurassa ne ilmenivät ja en kyennyt ajattelemaan
mitään sen suurempaa ja toivottavampaa ihmettä maailmassa, kuin että
tuohon välikköön ilmestyisi esirippu, joka voitaisiin nostaa ja laskea.
Se mielestäni vain puuttui saadaksemme toteutetuksi meissä asuvia
korkeasti taiteellisia taipumuksia.

Minä lienen ollut jonkinlaisena esilukijana, ja hartaasti lausuimme
tätä toivomustamme, kun isäni sattui saapumaan paikalle. Hänen
huomiotansa herätti ehkä jonkin verran erikoinen asentomme ja ristissä
olevat kätemme, ja hän kysyi, varsin leppeällä äänellä muuten: Mitäs te
teette lapset? Tällöin Tyyra ilmoitti, että me rukoilemme esirippua,
joka varmasti tulee, sillä yleensä kaikki rukoukset kuullaan.

Isäni ei sekaantunut asiaan sen enempää sillä kertaa, mutta
aamiaispöydässä istuessaan hän loi tuikean katseen äitiin ja kysyi
häneltä: Et suinkaan sinä ole opettanut lapsille näitä tyhmyyksiä?
Äitini ei tiennyt asiasta mitään ja rupesi tiedustelemaan, mistä oli
kysymys.

Isäni kertoi koko asian, jolloin äitini hieman hymähti ja sanoi sen
jälkeen, että ainakin hän on syytön koko näytökseen, mutta että hänestä
ei siinä itse asiassa ole mitään pahaa.

Isäni mietti hetkisen ja sanoi sitten, että ehkäpä ei olekaan. Kyllähän
rukoilemisellakin tässä maailmassa voidaan saada jotakin aikaan,
ja jotta Jumala ei joutuisi häpeään, niin hänellä ei ole mitään
vastaan auttaa Jumalaa. Esirippua näin suureen aukkoon ei tosin hänen
varoillaan voida hankkia, mutta välikön päässä on pieni konttori, jossa
lapset voivat näytellä, ja mamma voi antaa heille vanhan lakanan, joka
saa tehdä esiripun virkaa.

Ja niin olivat rukouksemme tulleet kuulluiksi, sillä äitini
silmäiltyään lakanoitaan, tosin varsin vastenmielisesti, paikkasi
niistä erään ja antoi sen meidän näyttämötarkoituksiimme. Se
ripustettiin välikön takana olevan konttorin oviaukkoon, ja niin meillä
oli sekä näyttämö että varsin laaja sali, johon yleisöä mahtui.

Nyt oli ainoastaan kysymys siitä, mitä piti näyteltämän. Ilona
oli ollut Helsingissä oikeassa teatterissa ja nähnyt oikean
näytelmäkappaleen. Hän selitti, että näytelmäkappaleeseen yleensä
kuuluvat pappa ja mamma, jotka riitaantuvat keskenään ja lopulta
rupeavat käyttämään kovia sanoja, ja sitäpaitsi siihen kuuluu myöskin
erinäisiä renkejä, sisäköltä, kyökkipiika ym. henkilökuntaa. Mutta
lapsia niihin ei tavallisesti kuulu, sillä vaikka Ilona oli ollut monta
kertaa teatterissa, ei hän ollut nähnyt näyttämöllä ainoatakaan lasta
ja hyvin vähän yleisön joukossakin. Tämä merkitsi hänen mielestään
sitä, että Tyyra ja Aarre eivät mitenkään voineet esiintyä näyttämöllä,
joten ainoastaan Ilona, minä ja palvelijattaret pääsisimme sinne.
Minä muistelin ainoata näytelmäkappaletta, jonka olin nähnyt, eikä
siinäkään esiintynyt Tyyran ikäistä henkilöä. Tosin tiesin, että
Tyyralla oli aivan erikoinen harrastus asiaan ja että hänen rukouksensa
esiripun hankkimiseksi olivat vaikuttaneet ehkä yhtä paljon kuin
minunkin, mutta en voinut mitään Ilonan selville argumenteille, joten
me kahdella äänellä yhtä poissaolevan ääntä vastaan päätimme, että
Tyyralla ei ainakaan toistaiseksi ollut oikeutta esiintyä varsinaisella
näyttämöllä, vaan hän kuului korkeintaan suureen yleisöön.

Minä en ottanut vastuulleni tämän päätöksen ilmoittamista Tyyralle,
vaan Ilona lupasi sen aikoinaan hänelle esiintuoda. Hän sanoi
nimenomaan: Älä kerro tästä asiasta Tyyralle äläkä kellekään mitään,
kyllä tämä asia muuten järjestyy. Sen jälkeen Ilona huomautti, että
tarjolla olevat henkilöt eivät mitenkään riitä näytelmäkappaleen
suoritukseen, vaan on hankittava lisävoimia. Minä utelin, mitä
näytelmäkappaletta olisi näyteltävä, ja ehdotin toistaiseksi ainoastaan
Prinsessa Ruususen sitä kohtaa, jossa prinssi herättää prinsessan.
Mutta Ilona sanoi, että se on menettänyt kokonaan taiteellisen
merkityksensä ja on vanhanaikainen. Oli paras esittää sellainen
kappale, jossa hän näyttelee mammaa ja minä pappaa.

Sitä paitsi kappaleeseen tarvitaan välttämätön kyökkipiika, joksi Manta
lupautui, ja välttämätön kamaripiika, joksi taas Miina lupautui.

Meitä oli siis jo alkuaan 4 henkilöä, mutta sitä paitsi Ilona mainitsi,
että kappaleeseen tarvittiin luutnantti ja nokikolari. Näiksi hän
ehdotti paakerska Vilposkan molempia poikia, joiden luokse lähdimme
neuvotteluihin. Toinen heistä suostuikin mielihyvin rupeamaan
luutnantiksi, joksi Ilona hänet valitsi, mutta toinen, jolle tarjottiin
ainoastaan nokikolarin titteliä, käänsi meille selkänsä eikä suostunut
koko hommaan. Kun neuvottelut olis lopetetut ja me palasimme kotiin,
niin Ilona ilmoitti, että minä aivan hyvin voin samalla kertaa esittää
sekä papan että nokikolarin osaa, sillä he eivät esiinny näyttämöllä
yhtaikaa. Minusta oikeastaan tuntui jonkin verran vääryydeltä, että
Tyyraa ei otettu mukaan, joten rohkenin esittää, että Tyyra saisi
esiintyä edes nokikolarina, mutta tämän ehdotukseni Ilona kumosi
entisellä argumentilla, että näyttämöllä esiintyy ainoastaan naisia ja
miehiä, mutta ei lapsia.

Harjoittelimme sen jälkeen näytelmää, Ilona sijoitti nurkkaan
pöydäntapaisen ja ilmoitti minulle: Sinun on sanottava minulle: sinä
olet minut pettänyt, jonka jälkeen minä sanon: nyt minä pyörryn, ja
sinun täytyy silloin yrittää tukea minua. Ja kun minä olen pyörtynyt,
niin täytyy sinun kävellä edes takaisin lattialla tällä tavalla (ota
hyvin pitkiä askeleita ja sano lopulta 'haa' ja sano taas: sinä olet
minut pettänyt), ja sen jälkeen minä saan kohtauksen, kas näin, minä
teen sen tällä tavalla, ja sitten me riitelemme, kas näin, ja sen
jälkeen kutsumme kamarineitsyen sisälle, kas näin. — Näin pitkälle
olimme näissä harjoituksissa päässeet, kun kysyin Ilonalta, mitä
nokikolarilla oikeastaan oli tekemistä tässä näytöksessä ja minkä
vuoksi minun täytyi olla pappa ja nokikolari samalla kertaa. Tämä pani
Ilonan hiukan miettimään ja hän sanoi, ettei hän tosiaankaan muista,
missä yhteydessä nämä henkilöt olivat keskenään ja että hän ehkä on
sekoittanut pari näytelmäkappaletta toisiinsa. Mutta joka tapauksessa
tuntuu siltä, että me olemme täysin harjaantuneet tätä näytelmää
esittämään ja että pääasia on vain ratkaista, kuka on piletinmyyjänä.
Sellainenkin henkilö nim. kuuluu kaikkiin teattereihin, ja täytyy siis
myös olla pilettejä, jota ei tähän asti ensinkään oltu ajateltu.

Lähdimme tekemään pilettejä. Tämä tapahtui siten, että eräs isäni
pöydällä oleva kirjoitusvihko jaettiin alkutekijöihinsä, siellähän
oli mm. pitkät sakset, ja Ilona alkoi tekstata sanoja, joiden piti
olla "Pääsylippu". Tosiasia lienee muuten ollut, että hän hyvällä
käsialallaan, sillä siihen Ilonalla oli taipumuksia, kirjoitti
"Päsylipu", ja tämä vei melkoisesti aikaa minun mällistellessäni
tärkeätä toimitusta. Ei kestänyt kauan, kun Ilona kyllästyi tähän
puuhaan ja sanoi, että "siinä sinäkin mällistelet etkä tee mitään,
alappa sinä myöskin kirjoitella näitä pilettejä, tässä on paperia niin
paljon kuin ikänä haluttaa ja tässä on kynä." Jonka jälkeen Ilona
sanoi: Kirjoitappa niinkuin minä kirjoitan. Minä tein työtä käskettyä,
mutta minun täytyi huomauttaa, että en ollut milloinkaan ollut oppinut
tuntemaan kirjaimia ja vielä vähemmän pitämään kynää kädessäni, joten
jo ensimmäisen pääsylipun kirjoittaminen toi minulle aivan erikoisia
hankaluuksia. Ja kun kohotin katseeni, oli Ilona hävinnyt ja huomasin
edessäni isän. Hyvin törkeällä liikkeellä hän otti kynät ja paperit
kourastani ja alkoi sen jälkeen, niinkuin sitä ruotsinkielellä
sanotaan, himlata. Olimme nim. pääsylipuiksi jakaneet erään oppilaan
vihon, jonka isäni oli äskettäin korjannut, ja sitä, mikä on särjetty,
et saa milloinkaan eheäksi jälleen.

Seurasi ristikuulustelu, jossa Ilona ja minä syytimme toisiamme ja asia
päättyi siihen, että isäni antoi meille molemmille ojennusta. Muistan
vielä sen kapinaa kuvastavan katseen, jonka Ilona loi isääni ja sanoi,
että "setä ei saa minua lyödä". Hänen protestinsa hukkuivat hyvin
pian hätähuutoihin, kun isäni leveällä kämmenellään pehmitti hänen
takapuoltaan ja ilmoitti, että Ilonalla ei ole minkäänmoista oikeutta
sekaantua hänen kirjoituspöytäänsä eikä mihinkään, mitä siellä on.
Korkeintaan paperikorista hän saa ottaa esille papereita ja käyttää
niitä niin kuin haluaa. Sen jälkeen tuli minun vuoroni, ja minut
pehmitettiin aivan samalla tavalla isän kädellä.

Hyvin murtuneina ja kärsineinä poistuimme Ilonan kanssa jatkamaan
näytelmämeininkiämme. Ilona istui pallin päälle, kätki kasvonsa
käsiinsä ja purskahti itkuun. Hän sanoi, että tämä sivukohtaus on
mitä suurinta vääryyttä ja että hän ei oikeastaan itke tuskasta, vaan
vihasta sen vuoksi, että kohtelu, joka on tullut hänen osakseen, on
aivan ennenkuulumaton. Ei edes siinä näytelmäkappaleessa, jota meidän
pitäisi esittää, ole tapahtunut sellaista, että sankaritarta näin
raa'asti piestään.

Joka tapauksessa kuitenkin pääsyliput myytiin. Rahoja niistä ei
tietenkään kukaan maksanut, mutta jonkinnäköisiä hyödykkeitä piti
ainakin antaa, ja ihmeellistä kyllä, nämä ensimmäiset pääsyliput
maksettiin lankarullilla. Eräs lahjakas liikemies oli nim. Porin
läheisyyteen perustanut lankarullatehtaan ja sen jälkeen tehnyt
konkurssin. Lankarullia käytettiin juuri näihin aikoihin polttoaineena
halkojen sijasta ja niitä oli mm. Luvian palatsin pihalla melkoinen
kasa. Lankarullat siis vaihdettiin "Päsylipuihin" ja tyytyväisyys
oli aivan yleinen. Muistaakseni meillä oli noin 8 katselijaa, niiden
joukossa mm. tuomarin rouva Maexmontan, jolle olimme käyneet monta
kertaa kertomassa suuresta yrityksestämme.

Ja niin alkoi näytös. Ilona astui esille, teki mahdollisimman
teatraalisia liikkeitä ja lausui kaikki sanottavansa sovitun mukaan ja
minä tein parastani. Tyyra istui katsomon edustalla ja kysyi lopulta,
eikö hänen vuoronsa vähitellen tule. Ilona sanoi: Sinä kuulut vasta
viimeiseen näytökseen — mutta tätä ei Tyyra hyväksynyt, vaan syöksyi
äkkiarvaamatta näyttämölle ja korotti äänensä ja itki ja sekoitti
meidän konseptimme. Minä olin pukeutumassa nokikolariksi Tyyran
tullessa näyttämölle ja huutaessa Ilonalle: Anna pois minun hattuni,
sinä et saa viedä minun hattuani, etkä saa panna sitä päähäsi. Silloin
Ilona sanoi: Tämä on hävytöntä, minä suutun ja lopetan koko homman. Ja
hän poistui paikalta, meni viereiseen huoneeseen, kätki naamansa sängyn
pieluksiin ja itki. Mutta Tyyra veti hatun päähänsä, kysyi, milloinka
hänen vuoronsa on esiintyä, sillä hänellekin on annettu jonkinmoinen
tehtävä näytelmäkappaleessa, ja jollei Tatu voi sitä antaa, niin hänen
täytyy kysyä Ilonalta, mikä tämä tehtävä oikeastaan on.

Tällä välillä Ilona oli rauhoittunut ja ilmoitti, että me emme voi
muuta tehdä kuin ottaa kolmisin toistemme käsistä kiinni ja kumartaa
yleisölle ja ottaa vastaan mahdolliset suosionosoitukset.

Niin teimmekin, ja kaikki päättyi aploodeihin. Häradshövdinska
Maexmontan ilmoitti pitävänsä taiteilijoille karonkan, ja me siirryimme
hänen puolelleen. Ja hyvä karonka siitä tulikin, mutta ei aivan
puolueeton. Ilonalle annettiin nim. kahvia, mutta minut katsottiin
liika nuoreksi sitä saamaan, joten minulle tuotiin maitolasi ja
manteliässä. Sen jälkeen katseltiin, mitä Tyyralle olisi tarjottava, ja
tämä tapahtui lopulta siten, että täti hienonsi jotakin sokerileipää
teevadille, kaasi sen päälle kermaa ja rupesi lusikalla ruokkimaan
Tyyraa.

Ja tämän jälkeen täti Maexmontan rupesi siirtämään meitä kotipuolelle
ja me lähdimmekin sovinnolla paitsi Tyyra. Hän oli jostakin syystä
ihastunut paikkaan ja kieltäytyi jyrkästi lähtemästä. Luultavasti tämä
riippui siitä, että hän sai istua mukavassa nojatuolissa ja olisi
halunnut siihen nukahtaa. Lopultakaan ei siirto onnistunut muulla
tavalla kuin siten, että äitini haettiin kantamaan Tyyra pois.




8. LUKU,

jossa muun muassa Kalle Pekka Malmgren puuttuu tapahtumien kulkuun.


Kun tulimme kotiin, huomasimme, että jotakin oli tapahtunut. Meidät
vietiin hyvin äkkiä toiseen huoneeseen ja huomiota herätti se, että
itse piirilääkäri Kalle Pekka Malmgren oli saapunut paikalle.

Minun täytyy lukijoille esittää Kalle Pekka Malmgren. Hän oli tunnettu
lääkäri, vieläpä tiedemies alallaan. Koko hänen olemuksessaan ei
nähty muuta kuin viisi palloa, siten että kaksi alimmaista palloa
olivat hänen lihavat säärensä, niiden yläpuolella oleva pallo edusti
keskiruumista ja kaikkein ylimpänä oli hänen päänsä, joka miltei
täsmällisesti edusti sfäärillistä perusmuotoa.

Hän oli käynyt toteamassa, että Aarre oli sairastunut tulirokkoon, ja
neuvotteli isäni kanssa siitä, mitenkä meidät muut eristettäisiin.
Ja tämä neuvottelu päättyi siihen, että meidän kaikkien muiden piti
muuttaa talosta. Tuli päätökseksi, että meidät vietiin erään isäni
virkatoverin luo, joka muistaakseni asui jossakin kaupungin rajamailla.

Mutta tuskin olimme päässeet perille, kun meitä rupesi pyörryttämään
ja päätämme kivistämään, ja niin huomattiin, että me myöskin olimme
saaneet tulirokon.

Siitä tuli pitkäaikainen sairastaminen, sillä lopulta sairastuivat
kaikki muut paitsi isäni ja äitini. Isänikin kyllä sairastui
kaulapaiseeseen ja sitten vatsatautiin. En muista tältä ajalta
paljoakaan, mutta kuulin täti Seliniltä monta vuotta perästäpäin, että
perheemme kova kohtalo oli herättänyt osanottoa koko kaupungissa,
ja hänkin mainitsi liikuskelleensa meidän asuntomme ulkopuolella
kuullakseen edes lapsen itkua.

Minun muistoni sairauden jälkeen palasivat hyvin omituiseen tapaukseen.
Minua vilutti ja muutenkin tuntui oloni hyvin epämukavalta enkä
oikein käsittänyt, missä olin. Lopulta kuitenkin huomasin, että olin
yksinkertaisesti pudonnut sängystä lattialle. Kun tästä asiasta olin
päässyt selville, päätin kömpiä sänkyyni takaisin. Mutta se oli
helpommin ajateltu kuin tehty, sillä putoaminen on helppoa, mutta
nouseminen on vaikeampaa. Ja ponnistukseni päättyivät lopulta siihen,
että sain tyynyt ja patjat päälleni, mutta jäin kuin jäinkin lattialle
makaamaan. Olin luultavasti tukehtumaisillani, sillä kuulin ainoastaan
äitini äänen: Herra Jumala, poikahan on kuollut, hän ei hengitä enää.
Isäni saapui myös paikalle ja huomasi, ettei mitään vaaraa ollut, nosti
minut sänkyyn ja hieroi ruumistani hieman, luultavasti pannakseen
vereni liikkeelle. Mutta kuinka lienee ollut, olin jollakin tavalla
maannut niskani uuvuksiin, sillä kun mukamas olin muuten terve, en
saanutkaan päätäni käännetyksi. Silloin pelästyttiin taas ja luultiin,
että olin saanut jonkinmoisen halvauksen. Ja niin ilmestyi Kalle Pekka
Malmgren paikalle, hiveli jonkin verran niskaani ja niskasuoniani ja
sanoi, että tämä ei ole mitään muuta kuin tavallista päänväärää, joka
on johtunut siitä, että jouduin makaamaan tyynyjen ja patjojen alla pää
jollakin tavalla luonnottomassa asemassa. Mutta yhtäkkiä syöksyi taas
äitini huoneeseen hirvittävän hätäisenä. Hänellä oli Aarre sylissään ja
hän huusi: Tohtori, tohtori, auttakaa, nyt tämä lapsi kuolee. Ja siltä
näyttikin, sillä Kalle Pekka, joka ei ollut niitä kaikkein hätäisimpiä,
otti Aarteen syliinsä, väänteli ja käänteli häntä ja sanoi, että niin
taitaakin olla.

Vähän ajan päästä hän kuitenkin kysyi, oliko talossa viiniä.

Viiniä tuotiin, ja Kalle Pekka aukaisi Aarteen suun, kaatoi sen viiniä
täyteen, pisti sormensa suuhun ja aukaisi pojan kurkun nähtävästi
saadakseen viinin painumaan alas. Ja ihmeellisen vaikutuksen tämä viini
tekikin, sillä Aarre virkosi paikalla ja alkoi huutaa henkensä edestä.

Tämän jälkeen Kalle Pekka ryhtyi tutkimaan syitä ja huomasi
määränneensä Aarteelle sellaista lääkettä, joka ei hänelle sopinut.
Nähtävästi poika ei siedä kalomelia, tuumaili Kalle Pekka, iski
toiset silmälasit nenälleen, silmäili reseptiä, silmäili Aarretta
ja sanoi, että tässä on tainnut tulla erehdys, sillä tämähän näkyy
olevankin Lindforsin resepti ja hän on sattunut sekoittamaan nimet.
Poika on saanut väärän satsin, mutta niinkuin sanottu, ei se nyt sen
vaarallisempaa ole.

Silloin jo isänikin suuttui, iski nyrkkinsä pöytään ja sanoi, että
hän valittaa asiasta lääkintähallitukseen ja että tämä juttu ei
varmastikaan tule päättymään tähän eikä loppumaan ennen kuin Kalle
Pekka Malmgrenilta on riistetty kaikki mahdollisuudet kirjoittaa
minkäänlaisia reseptejä ja yleensä hoitaa sairaita.

Johon Kalle Pekka hyvin tyynesti vastasi, että veljen ei pidä
kiivastua, sillä käräjöimällä tämä asia ei enää muutu. Hänen täytyi
lähteä katsomaan toisia sairaitaan, ja hän pistäytyy sen jälkeen
meillä ja tuo maharuiskun ja puhdistaa Aarteen täydellisesti. Mutta
toistaiseksi, jos poika saa samanlaisia kohtauksia, ei tarvitse muuta
kuin asettaa hänet selälleen, aukaista hänen suunsa ja kaataa sinne
viiniä. Jos ei se painu alas, on parasta ottaa nenästä kiinni, sillä
silloin nieleminen tapahtuu paremmin.

Ja lupauksensa mukaan Kalle Pekka saapuikin parin tunnin päästä,
puhdisti Aarteen täydellisesti ja rupesi tutkimaan myös minun
terveydentilaani. Päänväärä osoittautuikin kurkkupaiseeksi, sillä
Kalle Pekka ei ollut tullut katsoneeksi minun suuhuni, eivätkä sinne
muutkaan olleet katsoneet. Vähän aikaa mietittyään sanoi Kalle Pekka,
että on sittenkin parasta, jos isä ottaa minut mukaansa hänen kotiinsa,
jossa hän leikkaa paiseen, sillä on tarpeetonta, että hän lähtee
instrumenttejaan hakemaan.

Isäni sanoi, että hän mielellään neuvottelisi tästä asiasta jonkun
muun lääkärin kanssa, mihin Kalle Pekka vastasi, että sehän on aivan
oikein, mennään vain tohtori Schildtin kautta, hänellähän on myöskin
instrumentteja, niin voidaan poika leikata siellä.

Tähän isäni suostui, minut puettiin ja käärittiin vilttiin, ja niin
lähdettiin tohtori Schildtin luo. Mutta sinne ei meitä huolittu,
sillä hänen vastaanottohuoneessaan oli juuri äkkiarvaamatta havaittu
isorokkopotilas, ja meidät häädettiin kiireimmän kaupalla ulos. Niin ei
ollut muuta neuvoa kuin lähteä Kalle Pekan luo.

Muistan, että Kalle Pekan asunto oli erikoisen komea niihin verrattuna,
mitä olin ennen nähnyt. Sitä paitsi tohtori oli kaikkien aikojen
suurimpia hyönteistutkijoita, ja hänestä sanottiinkin, että hän hyvin
vastenmielisesti otti vastaan potilaita silloin kun hän oli kiertämässä
jonkin sontiaisen jalkaa mikroskoopin alla.

Kun me tällä kertaa saavuimme paikalle, käski Kalle Pekka meidän vähän
aikaa odottaa ja painui huoneeseensa.

Odotus muodostui kuitenkin sangen pitkäksi, ja lopulta isäni
hermostui ja naputti Kalle Pekan ovelle. Vastausta ei kuulunut, jonka
vuoksi isäni aukaisi oven, ja siellä kuulemma nähtiin Kalle Pekka
mielityössään, tutkimassa joitakin koppakuoriaisia, joita hän oli
saanut jostakin paremmanpuolisen lähetyksen. Kesti jonkin aikaa ennen
kuin hän havahtui ja muisti, mistä oli kysymys.

Hän ryhtyi keittämään instrumenttejansa ja muisti sen jälkeen myös
isorokkotapauksen. — Pirullinen asia, sanoi hän, olin kokonaan
unohtaa tämän homman, sen isonrokon nimittäin, siitähän minun täytyy
antaa raportti lääkintähallitukseen. Ja muuten, niin, minun täytyy
luonnollisesti eristää teidät, sillä ettehän te saa mennä kotiin, jossa
on heikkoja sairaita, sillä te voitte levittää sinnekin tartuntaa.

Silloin isäni suuttui ja löi nyrkkinsä pöytään.

Hän sanoi: Olemme tulleet tänne lääkärin luo. Puhkaisetko tämän pojan
paiseen vai jätät sen puhkaisematta.

Kalle Pekka rupesi raapimaan harmaata päätänsä ja sanoi, että laikusten
ei yleensä pidä sekaantua ammatti-ihmisten asioihin, sillä tietysti
hän leikkaa paiseen ja leikkaa sen varmasti ja hyvin, mutta että sitä
ennen hän kirjoittaa raportin lääkintähallitukseen isorokkotapauksesta.
— Tällaiset asiat on tehtävä ennen kuin mitkään muut vähäpätöisemmät,
sillä niin määrää armollinen asetus, jonka veli näkee tässä. Sanoi ja
työnsi isäni kouraan pinkan rikkinäisiä ja ruskeanharmaita papereita ja
lisäsi, että yleensä, kun lääkäriä arvostellaan, olisi mm. myös hyvä
tuntea edes alkeellisesti nämä asiat.

Sitten Kalle Pekka otti esille paperia ja rupesi tekstaamaan sille
selostustaan. Kesti majesteetillisen kauan ennen kuin paperille mitään
ilmestyi. Sillä välillä minun isäni jo oli ehtinyt tutkimaan Kalle
Pekan hänelle työntämää asetuskokoelmaa ja ilmoitti, että täällähän on
selvä planketti, jonka mukaan tällainen ilmoitus on kirjoitettava.

Kalle Pekka innostui ja sanoi, että "de ä sant de, nämä
isorokkotapaukset ovat siksi harvinaisia, että minä tosiaankin unohdin
aivan kokonaan nuo planketit."

Jonka jälkeen Kalle Pekka alkoi aukaista pöytälaatikoltaan ja hyllyjään
ja rupesi ihmettelemään, minne nämä planketit oikeastaan olivat
joutuneet. Lopulta hän kääntyi isäni puoleen ja sanoi, että "minulla ei
ole näitä planketteja, joten minun täytyy itse kirjoittaa kirjelmä, ja
siinähän minä voin samalla tilata näitä plankettejakin".

Kalle Pekan planketteja etsiessä isäni oli kirjoittanut asetuksen
mukaisen raportin, löi sen Kalle Pekan nenän eteen ja sanoi, että tästä
puuttuu ainoastaan sinun allekirjoituksesi.

Kalle Pekka nosti toiset silmälasit nenälleen ja tavaili vuoroin
asetusta ja vuoroin isäni kirjoittamaa kirjelmää, pärskäytti siihen
nimensä alle, pani kirjekuoreen, kirjoitti osoitteen ja sanoi:
"Nu ä den saken klar". Tämän jälkeen hän selitti, että hän oli
löytänyt erään hyvin harvinaisen hyönteisen, jota ei ole kuin kerran
löydetty Huippuvuorilta ja jonka löytö oikeastaan tulee tekemään
hänet maailmankuuluksi, ja että hän kaiken "varmuuden välttämiseksi"
on asettunut tässä asiassa kirjeenvaihtoon alan etevimpien
asiantuntijoiden kanssa. Nämä kirjeet pannaan samaan postiin kuin
raporttikin. Ja nyt Kalle Pekka aukaisi erään pöytälaatikon ja nosti
sieltä sylyksellisen hienoja kirjekuoria valmiiksi kirjoitettuine
osoitteineen.

Siihen aikaan ei ollut sähkösoittokelloja, mutta Kalle Pekalla oli
pöydällään nauhanpää, josta hän veti, ja palveleva henki ilmestyi
huoneeseen.

— Ja sitten Maija vie nämä kirjeet postiin, sanoi Kalle Pekka.

Silloin isäni sanoi, että kuinkas Maija voi lähteä tästä talosta, sillä
hänellähän on isorokkotartunta myöskin. Samalla kun meidät Tatun kanssa
isoleerataan, samasta syystä Maija on isoleerattava myöskin.

Siihen Kalle Pekka vastasi, että tämä kaikki on turhaa ja tyhmää
viisastelua, sillä "asetuksessa on nimenomaan sanottu, että
isorokkotapauksesta on tehtävä raportti, eikä ole vaadittu, että
piirilääkärin itsensä pitäisi lähteä viemään sitä postiin. Ja koska
se, mikä ei ole kielletty eikä käsketty, on sallittu, on selvää, että
minä lähetän Maijan viemään postiin nämä kirjeet". Ja niin Maija lähti
kirjeineen.

Sen jälkeen Kalle Pekka alkoi luoda meihin hämmästyneitä katseita,
sillä hän ei varmasti tietänyt, kumpi meistä oli sairas, isäni vai
minä. Mutta lopulta hän käsitti, että jos isäni olisi ollut sairas,
niin olisi tietenkin ollut aivan tarpeetonta ottaa minut matkaan, joten
hän viittasi minulle kädellään ja sanoi: Tule tänne istumaan sedän
polvelle.

Tottelin kutsua. Setä räknäsi valtasuoneni lyönnit ja sanoi, että se
on sitä tavallista vatsainfluenssaa, jota nykyään on liikkeellä, ja
että oikeastaan on paras antaa pojalle ruokalusikallinen risiiniöljyä.
Sillä vatsanpuhdistus on kaikissa taudeissa ensimmäinen ja hyvin tärkeä
homma, ja sen jälkeen voidaan sitten antaa muitakin lääkkeitä, jos
tarve vaatii.

— No, mutta sinunhan piti puhkaista paise pojan kurkusta, sanoi isäni.

— Jaa, aivan niin, paremminhan se risiiniöljy silloin menee alas, minä
olin vähällä unohtaa koko paiseenpuhkaisemisen.

Ja sen jälkeen Kalle Pekka ryhtyi putsaamaan instrumenttejaan.

Tällöin rupesi minullekin selviämään, että sittenkin oli tosi
kysymyksessä, ja jonkinmoinen epämääräinen aavistus rupesi vähitellen
sanomaan minulle, että Kalle Pekka lähtee näine vehkeineen suuhuni.
Rupesin huutamaan täyttä kurkkua ja sanoin, että Tatu tahtoo kotia
mamman luokse. Isäni tarttui minua pontevasti ranteesta kiinni ja
sanoi, että niin pian kun setä on vähän pyhkäissyt sinun kurkkuasi,
päästään kyllä kotiin.

Mutta pian huomasin, että ei kotikaan ollut kovin houkutteleva, sillä
siellä odotti minua kokonainen lusikallinen risiiniöljyä.

Tunsin itseni koko lailla avuttomaksi, sillä tiesin, että isäni
otteista en voinut päästä irti. Minulla ei ollut muuta neuvona kuin
huutaa apua sen kuin leukani kestivät.

Tällä välillä Kalle Pekka hieroskeli instrumenttejaan, höristeli
korviaan ja sanoi, että hänestä se paise oikeastaan ei taida ollakaan
kovin vaarallinen, koska pojalta käy huutaminen niin hyvin.

— Mutta pidäpäs nyt sitten poikaa oikein hyvästi kiinni ja aukaise
hänen suunsa, niin minä puhkaisen sen paiseen.

Isäni otti pöydältä paperiveitsen ja väänsi sillä minun suuni auki.
Minä tietysti koetin puristaa hampaitani yhteen niin hyvin kuin voin.
Kalle Pekka katseli suuhun ja sanoi: Ojennappas kielesi ulos, enhän
minä siihen kurkunpäähän muuten pääse.

Mutta se poika, joka ei kieltänsä ojentanut, oli allekirjoittanut.
Kalle Pekka pisti oman kielensä ulos suustaan ja sanoi: Näytäpäs
sedälle, että sinullakin on kieli.

Minä pusersin kieltäni yhä enemmän hampaiden taakse ja olin vakavasti
päättänyt, että se on sieltä väkivalloin nostettava.

Aloin olla tukahtumaisillani, kunnes äkkiä yskähdin, ja silloin lensi
myös paise kurkustani Kalle Pekan siihen koskematta.

Kalle Pekka korjasi koko roskan pois ja sanoi, että kai se on sieltä
kokonaan tullut, ja ellei se ole lähtenyt, niin tulkaa uudestaan tänne
vastaanotolle, niin hän opereeraa siitä loput.

Olimme juuri poistumaisillamme, kun Kalle Pekka yhtäkkiä taas muisti,
että hänen oli isoleerattava meidät.

Mutta silloin isäni sanoi, että jonkin verran saa ruiskuttaa
karboolivettä meidän päällemme, mutta sen enempää tässä ei tehdä. Ja
Kalle Pekan protesteista huolimatta isäni otti minut kainaloonsa ja
poistui talosta.

Kaikki oli mennyt onnellisesti, suurena pelkona ja kauhistuksena oli
ainoastaan risiiniöljy, jota minun siis piti kotona ottaa. Mutta kun
olimme päässeet kotiin, sanoi isäni, että tällä kertaa pääsen siitä
risiiniöljystä, kun lupaan muuten olla kiltti.

Tämäntapaista sairastelemista kesti sitten pitkän aikaa, sillä hyvin
vastenmielisesti ja hitaasti poistui tulirokko jälkisairauksineen
kodistamme.




9. LUKU,

jossa tutustutaan lumottuun maailmaan, Väinöön, Arvoon, Pekkaan ja
Paavoon ja jossa tekijä tutustuu Kokemäenjokeen.


Mutta tuli lopulta sekin päivä, jolloin taas sain hengittää herran
vapaata ilmaa. Tästä päivästä on muistonani, että kävelimme Porin
torille ja että minun oli vaikea käsittää, että tori voi olla kaupungin
keskellä eikä meren rannalla, niinkuin Viipurin tori. Mitään muuta
erikoista en muista tältä matkalta kuin sen, että siellä oli oikein
vormupukuisia sanomalehdenmyyjiä, jotka huusivat:

— Ostakaa Satakunta, 5 pennii kappale, lisälehti fölis.

Minkävuoksi näiden lehdenmyyjien täytyi olla uniformoituja
Satakunta-nimisine lakkeineen, en tosiaankaan nyt käsitä, sillä
paikkakunnalla ei ollut ainoatakaan kilpailevaa lehteä — mutta komeus
kuin komeus, ainahan se jotakin vaikuttaa.

Ja niin alkoivat sitten vähitellen löytöretket viereiselle tontille,
uuteen maailmaan, jossa Pekka ja Paavo Lönngren ja Väinö ja Arvo
Jakobsson asuivat.

Se tuntui aivan rajattoman suurelta, se uusi maailma, ja vielä nytkin,
kun täysi-ikäisenä olen nähnyt Lönngrenin tontin, voin vakuuttaa, että
siihen silloisessa koossa aivan hyvin mahtuisi Helsingin Espis. Siihen
aikaan ei vielä tämän ja viereisen Jakobssonin tontin välillä ollut
raja-aitoja, vaan kaikki muodosti suuren lumotun metsän.

Miten ensi kerran satuin puljahtamaan sille puolelle, en tosiaankaan
muista, mutta kun sinne tulin, näin siellä neljä poikaa hyvin tärkeässä
touhussa. He ilmoittivat pystyttävänsä karusellia. Se oli laitos, jonka
laadusta minulla ei ollut aavistustakaan. Maahan oli lyöty pystyyn
tukintapainen ja Pekka ja Paavo iskivät parast'aikaa tämän yläpäähän
napaa, jonka ympäri karusellin piti kiertää.

Mutta Väinö ja Arvo tekivät epätoivoisia yrityksiä saadakseen lankkuun
reiän, johon napa uppoaisi.

Koko homma oli hyvin salaperäistä, sillä koko ajan pojat vilkuilivat
ympärilleen, ja kun he havaitsivat minut he ilmoittivat, että minä saan
ehdottomasti selkääni, jos kerron tästä kellekään.

Ja mitä enemmän työ edistyi, sitä salaperäisemmäksi se kävi.
Lopulta minulle ilmoitettiin, että minun oli asetuttava vahtiin ja
ilmoitettava, jos ketään saapui.

Ja hyvin pian minun olikin raportteerattava, että eräs pitkäpartainen
mies oli liikkeellä.

— Missä hän on?

— Hän liikkuu höyläpenkin luona tuossa talon edustalla ja vääntelee ja
tutkii höyläpenkin laatikoita.

— Älkää olko millännekään, sanoivat Arvo ja Väinö yhdestä suusta.

— Ota sinä Tatu tämä vinteli ja sinä Pekka tuo saha ja kierrä sinä tätä
vintteliä näin ja sahaa sinä näin.

Jonka jälkeen nuo muut karusellin konstruoijat poistuivat, minä väänsin
parhaani mukaan vinteliä ja Pekka sahasi lautaa siihen merkittyä
piirtoa myöten sen kuin ennätti.

Ja lopulta saapui myöskin pitkäpartainen meidän luoksemme tutkimaan
hommiamme.

— Voi taivahan talikynttilät. Mistä olette löytäneet tämän leipälaudan
ja kuka on keksinyt hakata rikki tämän tammipölkyn, josta minun piti
kapteeni Ruusteenille sahata ruumisarkkulautoja!

Nyt myös Pekka hävisi salaman nopeudella ja allekirjoittanut sai jäädä
selostamaan tilannetta. Minä huomautin, että kaikki oli tapahtunut
siinä luvallisessa tarkoituksessa, että perustaa karuselli.

— Vai karuselli, sanoi Jakobsson, joka oli se pitkäpartainen henkilö.

— Kyllä minä sinulle annan karusellia! Jonka jälkeen hän nosti minut
polvelleen ja antoi minulle hierontaa paremmanpuolisella kädellä.

Niin pian kun olin saanut selkääni, ilmoitin, että olin aivan syytön,
jota vastoin Arvo ja Väinö ja Pekka olivat pääsyylliset tähän asiaan.

— No ei se selkäsauna pahaa tee sinullekaan, sanoi Jakobsson, mars
tästä pihasta pois, äläkä koskaan enää tänne tule.

Kun sitten parin päivän päästä kävelin kadulla, tuli Väinö vastaani ja
iski minua nyrkillä päin taulua.

— Siinä saat kreetuamisestasi.

Kun olin noussut ja alkanut itkeä hoilottaa sen kuin kurkustani lähti,
tuli seuraava täräys. Arvo maksoi minulle kalavelkansa.

Silloin otin jalat alleni ja koetin syöksyä pakoon, mutta kuinka
olikaan, tulinkin syöksyneeksi taas Lönngrenin pihalle ja huomasin
olevani saarroksissa.

Pekka oli myös ilmestynyt paikalle, mukanaan Paavo, jolla oli sininen
esiliina edessään ja joka muuten oli puettuna avohousuihin, jollaisten
käyttämisestä nyttemmin on luovuttu. Ne ovat siirtyneet historiaan,
niinkuin monet muut hyödylliset keksinnöt.

Paikalle muodostui jonkinmoinen oikeudenkäynti, jossa
allekirjoittaneeseen kohdistettiin hyvin rajaton halveksuminen
kreetuamisen johdosta. Kun sitten asiaa oli harkittu, määräsi
tuomioistuin lopulta, että minun oli painiskeltava Paavon kanssa.

Minulla ei ollut siihen aikaan pienintäkään käsitystä jalon painitaidon
säännöistä, joten tarkoitukseni oli tarttua Paavon siniseen esiliinaan.
Mutta hän käänsi jostakin syystä paremman puolensa, ja silloin jäi
minun käteeni hänen paitansa sillä seurauksella, että kun Paavo poistui
näyttämöltä, oli minun kädessäni melkoinen kappale kangasta. Se puuttui
siitä paikasta, jonka näin vilkkuvan ja häviävän tasaisesti kiihtyvällä
nopeudella silmistäni.

Kun Paavo täten oli poistunut ekvationista, oli minun painiskeltava
Pekan kanssa.

Pekka oli paljon liukkaampi kuin veljensä eikä voinut tarjota niin
loistavaa kiinnekohtaa, mutta sitä vastoin herra oli siunannut hänelle
aika pulleat posket. Näihin molempiin iskin kynteni. Siinä syntyi
taistelu elämästä ja kuolemasta, ja juuri silloin kun minä romahdin
selälleni, selkääni saaneena, Väinö huusi mahtavalla äänellä:

— Loskuta nyt sitä perkelettä.

En oppinut tietämään mitä loskutus merkitsi, sillä nyt saapui paikalle
Väinön isä ja sanoi: Kukas täällä kirosi?

Tarttui Väinöä ja Arvoa korvasta kiinni ja lähti taluttamaan heitä
pois. Tässä tilaisuudessa minä pääsin irtaantumaan. Pekan syleilystä ja
juoksin kotia sen kuin koipeni kannattivat.

En ollut ensinkään huomannut, että olin syleillyt isänmaata siksi
paljon, että olin melko kunnollisesti ryvettynyt.

Kun tulin kotiin, kysyi äitini:

— Missä sinä olet ollut?

Nyt on minun ilmoitettava, että minua oli melkein pään menetyksen
uhalla kielletty poistumasta Luvian palatsin pihamaalta, joten sanoin
pudonneeni halkopinon päältä ja siinä loukanneeni itseni.

Minun vielä puhuessani ilmestyivät paikalle Paavo Lönngren ja hänen
äitinsä, jolla viimeksimainitulla oli käsissään kangaskappale. Hän
ilmoitti vaativansa "edesvastuuta" allekirjoittaneelle poikansa paidan
repimisestä.

Minun tapani ei ole milloinkaan ollut yrittää vetäytyä vastuusta, mutta
koko tämä karusellihomma oli käynyt niin paljon hermoilleni, että
huomasin vastoin tahtoani poistuvani huoneesta, siirtyväni seuraavaan
huoneeseen ja sieltä vähitellen herrasväenpuolelle, kunnes aukaisin
oven ja huomasin käveleväni Länsi-Esplanadinkadulla, jonka varrella
Luvian palatsi sijaitsi.

Täällä minulla oli valittavana kaksi suuntaa: joko astella kohti
Lönngrenin pihamaata, jonne en kuitenkaan sattuneesta syystä halunnut
lähteä, tai painella minulle tuntematonta Raatimiehenkatua. Valitsinkin
jälkimmäisen vaihtoehdon ja astelin kohti tuntemattomia kohtaloita.
Ja paljon minulla olikin näkemistä tällä matkalla. Ensin jouduin
Raatihuoneen puistoon, ja sen sivuutettuani matka jatkui yhä eteenpäin,
kunnes Kokemäenjoki tuli vastaani.

Raatihuoneen puiston käytävät olivat jonkin verran sekoittaneet
tietäni, niin että en joutunutkaan rantaan puiston kohdalla, vaan
ns. Karjarannalla, jossa siihen aikaan Porin pyykkimuijat pesivät
pyykkiänsä. Hyvin tärkeänä tekijänä tässä hommassa oli siihen aikaan
puupukki ja kurikka, jolla vaatteista lopulta puristettiin vesi pois.
Asianomaista perseedeliä virutettiin aikansa vedessä, sen jälkeen
siitä puristettiin enin vesi kourien välissä ja sitten se asetettiin
puupukille, jossa sitä iskettiin kurikalla, kunnes liika vesi oli
lähtenyt.

Siihen aikaan eivät vaatteet olleet samaa rationalisoitua ja
standardisoitua tekoa kuin nykyään, joten ne kestivät tällaisenkin
menettelyn.

Istahdin Kokemäenjoen rannalle ja katselin tätä hommaa. Ja mitä enemmän
sitä katselin, sitä mielenkiintoisemmalta se alkoi minusta näyttää.
Minua rupesi vaivaamaan kova halu tarttua johonkin vaatekappaleeseen,
levittää se pukille, iskeä sitä pari kolme kertaa ja nauttia siitä, kun
vesi suihkuna räiskyili ympäri.

Ja niin se sitten tapahtuikin. Hammarenska oli levitellyt erinäisiä
vaatekappaleita läheisyyteensä, kun hän äkkiä tunsi kahvihammastaan
polttavan, astui rannalle, kaivoi koristaan useihin edesmenneisiin
villasukkiin ym. lämmönpitäviin tavaroihin kierretyn olutpullon, kaasi
siitä kahvia kuppiin ja nosti sen huulilleen. Ja hänen viereensä saapui
myöskin Gladeska, joka ojensi kuppinsa. Tämäkin lirautettiin täyteen
ruskeata nestettä.

Silloin katsoin minäkin hetkeni lyöneen. Astuin sillalle, otin sieltä
lähimmän vaatekappaleen, joka muuten osoittautui Gladeskan punaiseksi
alushameeksi, ja ryhdyin sitä viruttamaan vedessä. Minulla ei
kuitenkaan ollut käsitystä toisaalta tämän hameen painosta ja toisaalta
Kokemäenjoen virran voimasta: hame tempasi minut mukaansa ja tunsin
olevani märässä elementissä.

Minun rajuihin hätähuutoihini yhtyi se moniääninen kuoro, joka sattui
olemaan Karjarannassa pyykkiä pesemässä. Ties kuinka minun olisi
käynyt, ellei Karhu-Imperi, joka sattui olemaan tukinuittohommissa,
olisi ojentanut keksiään ja vetänyt minua ylös.

Ja riemusaatossa minut kuljetettiin tämän jälkeen kotiin. Karhu-Imperi
ei ymmärtänyt tehneensä mitään urotyötä, joten hän rauhallisesti palasi
työpaikalleen, mutta Gladeska, joka arvasi, että tässä oli jonkinlaisia
ansaitsemismahdollisuuksia, ja joka muuten tunsi kaupungin kaikki
ihmiset, kietoi minut esiliinaansa ja lähti viemään minua kotiin.

Täällä oli jo poistumiseni huomattu ja minua oli etsitty kaikkialta.
Kun Gladeska saapui, otettiin hänet avosylin vastaan. Hän esitti
pöyristyttävän kertomuksen siitä, kuinka hän oli pelastanut minut
uhkaavasta hengenvaarasta. Minä olin jo kolme kertaa vaipunut pohjaan
ja kaikki muut hätäilivät ja vapisivat ja olivat neuvottomia, mutta
hän, Gladeska, riuhtaisi uskomattomilla voimilla erään veneen
rautakettingin rikki, niin että renkaat lentelivät, työnsi veneen
aalloille ja tarttui minua kauluksesta kiinni.

En käsittänyt oikeastaan, miksi Karhu-Imperiä ei tässä hommassa
ensinkään mainittu, mutta kun mielestäni omatkaan asiani eivät olleet
oikealla tolalla, en sekaantunut koko keskusteluun. Eikä siihen ollut
syytäkään, sillä Manta ja Miina olivat pukeneet minut uusiin lämpimiin
vaatteisiin. Minun kouraani oli työnnetty suuren suuri juustovoileipä
ja Miina oli vielä salaa työntänyt toiseen kouraani kolme isoa
sokeripalaa. Paavon paidasta ei puhuttu mitään.

Eikä siinä Gladeskallakaan ollut moittimista. Höyryävä kahvipannu
oli hänen edessään ja äitini kaateli kahvia niin runsaalla mitalla,
että sitä valui samalla teevati täyteen, ja käski ottaa lisää. Ja
kun he lopulta erosivat, syleilivät he toisiansa, itkivät ilosta ja
toivottivat toisilleen Jumalan siunausta.

En sitten muista tästä asiasta sen enempää kuin että äitini kanssa
kävimme yhdessä lahjoittamassa Gladeskalle kuvaraamatun ja "Kristuksen
veren voima"-nimisen teoksen. Äitini sanoi, että minun on aina
erikoisella kiitollisuudella muistettava Gladeskaa, joka tavallaan on
minun toinen äitini, sillä ilman Gladeskaa minä olisin siellä, jossa
minun rakkaat esi-isänikin ovat, nim. turpeen alla.

Ellen juuri tätäkään kunniaa tahdo Gladeskalle antaa, on minun
kuitenkin myönnettävä, että hän esiintyi jonkinlaisena deus ex
machinana, sillä Paavo Lönngrenin paidasta ei myöhemminkään puhuttu
mitään. Tämä asia oli sekaantunut ja unohtunut minun ensimmäisen
ihmeellisen hengenvaarasta pelastumiseni johdosta.




10. LUKU,

jossa Lönngrenin pihalla tapahtuu ihmeitä, jossa Bieglas ilmestyy
näyttämölle, jossa ikkunan ruutu särjetään ja joka päättyy selkäsaunaan.


Kun aikojen perästä uudemman kerran siirryin Lönngren & Jakobssonien
pihamaalle, niin minua odotti siellä valtava näky. Siellä oli neljä
erittäin laihaa harmaapilkkuista hevoskonia, vankkureita, suuremmoinen
määrä pakkilaatikoita, mies- ja naispuolisia työntekijöitä sekä eräässä
pihannurkassa Väinö, Arvo, Pekka ja Paavo.

Tällä kertaa kaikki vanhat vihat olivat unohtuneet, ja kun minä
tiedustelin, mitä oli tekeillä, niin Pekka ilmoitti, että tänne oli
saapunut karuselli. Koska minulla viimekertaisesta karusellista oli
omat ja verrattain huonot käsitykseni, purskahdin hillittömään itkuun
ja aloin rukoilla armoa. Minulle ilmoitettiin, että tällä kertaa ei ole
mitään pelkäämisen syytä, on ainoastaan pysyteltävä hieman syrjässä,
sillä heilläkään ei ole oikeutta muuta kuin näin salaa ja syrjästä
katsella, mitä tuleman piti. Paitsi karusellia tulisi tänne myöskin
sirkus. Kun kysyin, mikä tämä on, kaikki ilmoittivat, että he eivät
sitä tiedä, mutta kai se vähitellen selviää, kun tässä tarpeeksi
odotellaan.

Juuri kun näin pitkälle olimme päässeet, kuului Pekan äiti huutavan
poikiansa. — Ollaan hiljaa, sanoi Pekka, ja tule sinäkin paremmin tänne
puskiin piiloon, sillä ne voivat muuten nähdä meidät.

Kyyköttelimme hiljaa kuin hiiret ja näimme Pekan äidin vetäytyvän
takaisin keittiöön. Ja niin päästimme helpotuksen huokauksen.

— Tuolta tulee itse Bieglas, kuiskasi pojat korviini.

Punapartainen, pitkä ja laiha, kultakakkulainen täystyyppinen
sirkustirehtööri ilmestyi paikalle. Hänen orjansa alkoivat Hehtoa.
Vähitellen ryhdyttiin pystyttämään kapinetta, jonka arvasimme olevan
karusellin, varsinkin kun Pekka ja Väinö, jotka olivat tällaisen
vehkeen nähneet, väittivät sen siksi.

Vähä väliä Pekan äiti ilmestyi huutamaan poikiaan, ja jo alkoi myös
Arvon ja Väinön äiti silloin tällöin huudahdella poikiensa nimiä.
Kuuluipa meidänkin pihaltamme Mantan ääni, jolla allekirjoittanutta
huudettiin.

Siitä en vielä välittänyt, mutta sitten, kun isäni aukaisi akkunan
luultavasti siinä luulossa, ettei muiden ääni kuulu, ja karjaisi
nimeni, niin täytyi minun poistua. Kaikki muut panivat jyrkän
vastalauseen, mutta minä en uskaltanut enää jäädä, vaan lähdin
kaapertelemaan tieheni.

Kun tulin portille, huomasin, että se oli kiinni. Nähtävästi Bieglas,
joka valmisteli yllätyksiään, oli päättänyt sulkea sen ulkopuolella
olevilta uteliailta. Pääasia oli, että se oli kiinni ja pysyi kiinni.

Ja taas kajahti ilmoille isäni ääni, jolla nimeni lausuttiin. Päätin
tunkeutua portin alitse. Tämä olisi onnistunutkin, ellen olisi
tarttunut piikkeihin, joita Porin porteissa siihen aikaan oli. Ja
niin kovasti tartuinkin, että liikuinpa sitten eteen tai taaksepäin,
huomasin housujeni välttämättömästi repeävän.

Ymmärsin, että kaikkein parasta oli irroittaa housunsa ja kömpiä
esille, ottaa sen jälkeen housut irti ja pukea ne uudestaan jalkaan.
Täten eivät ainakaan housut repeäisi. Kaikki kävi laskelmien mukaan,
mutta juuri kun olin irroittamassa housujani, saapui paikalle Vilposka
ja kysyi, mitä Tatu nyt tekee.

Minä olin kuitenkin saanut housut kainalooni ja laputin tieheni sen
kuin koipeni kannattivat. Jatkoin matkaani hamaan meidän keittiöömme
asti huomaamatta vetää niitä jalkaani.

Täällä äitini ja Manta ja Blomsterska räknäsivät paraikaa pyykkiä. Minä
onnistuin luiskahtamaan huomaamatta ovesta sisään, mutta kun rupesin
vetämään housuja ylleni, hoksasi minut äitini ja kysyi, mitä Tatu tekee.

— Minä, minä, minä, minä räknään kanssa pyykkiä.

— No, mutta poikahan on kokonaan verissä, huudahti Blomsterska.

Ja niin olikin asia, vaikka en sitä ollut itse huomannut, jokin piikki
oli nim. tarttunut erääseen ruumiini pehmeimmistä paikoista. Housuja
riisuessani olivat myös käteni haavoittuneet, ja lopulta olin saanut
verta naamaanikin.

Siinä pidettiin ns. silmämääräinen tarkastus ja sen jälkeen suullinen
kuulustelu. Ja tosiaankin räknättiin vaatteeni muun pyykin jatkoksi ja
minut kuljetettiin sänkyyn.

En tiedä kuinka kauan olin nukkunut, kun joku kosketti kättäni. Se
oli Ilona, jonka pitkäksi aikaa olemme unohtaneet. Hän oli ollut
siksi sairaana, ettei hänestä tahtonut eläjää tulla, ja hänet oli
lopulta viety Porin lääninsairaalaan. Sieltä oli hän nyt juuri tänään
"uloskirjoitettu" ja vietti ensimmäisiä vapauden hetkiänsä sairaalan
muurien ulkopuolella.

— Kyllä minä jo olen terve, hän sanoi, mutta kovin ikävää siellä on
ollut, enkä tiedä, olisinko vielä nytkään päässyt pois, mutta kun
sytytin sen tantin nutturan palamaan, niin täytyihän niiden päästää
minut irti.

Minä kysyin Ilonalta, tiesikö hän, mitä on sirkus.

Sen nimittäin, että karuselli oli tammiparru-akselin ympäri pyörivä
kiikkulauta, sen minä, niinkuin lukija muistaa, jo ennestään tiesin,
mutta mitä on sirkus, sitä en osannut aavistaakaan.

Ilona sen tiesi. Sirkukseen kuuluu erinäinen määrä hevosia,
kuperkeikkoja heittäviä ihmisiä, ratsastajattaria ja ennen kaikkea
ulkomaan eläimiä, leijonia, tiikereitä, elefantteja jne.

Minä ilmoitin, että tänne Lönngrenin pihaan juuri par'aikaa rakennetaan
sirkusta. Ilona ei oikein tahtonut uskoa sanojani. Mutta lopulta hän
kuitenkin ilmoitti, että jos niin on asia, niin hän ainakin jättää
tämän ikävän ja kuivan Valkosen perheen ja liittyy sinne, minne hänen
verensä vaatii, nim. sirkukseen, jonne häntä vastoin hänen kaikkea
tahtoaan ei ole päästetty. Päinvastoin oikeastaan koko hänen elämänsä
tragedia on siinä, että hänen tunnoton isänsä Lieman ei ole päästänyt
häntä sirkukseen, vaan syössyt hänet tänne kaukaiseen provinssiin siinä
toivossa, että hänen kuuma taiteilijaverensä jähtyisi.

Mutta äitini tuntui liikahtavan vuoteessaan, ja salaman nopeudella
Ilona oli hävinnyt vuoteeseensa.

Sinä yönä en nukkunut sekuntiakaan. Koko tämä ihanuus, joka oli meistä
ainoastaan muutaman kymmenen metrin päässä, askarrutti aivojani. Kun
päivä alkoi sarastaa, oli Ilona jo jalkeilla ja veti minut ikkunaan.

Ja aivan ihmeellistä sieltä näkyi.

— Sinä olet oikeassa, sanoi hän. Katsos tuossa pystytetään
sirkustelttaa ja tuo laitos tuossa vieressä on karuselli.

Ei se karuselli ollut tosin sellainen, jota me olimme konstruoineet,
sillä se oli loistava rakennus ja ihmeellisen näköisiä hevosia ja
vaunuja ja leijonia ja kameeleja sinne pystytettiin.

Mutta meille molemmille, Ilonalle ja minulle, annettiin määräys poistua
ikkunasta ja ilmoitettiin, ettei se, mitä viemisellä tontilla tapahtuu,
ensinkään liikuta meitä. Ja varmemmaksi vakuudeksi meidät talutettiin
molemmat peräkamariin ja käskettiin leikkiä siellä. Talossa oli nim.
suursiivous, joten meidän katsottiin olevan tiellä.

Kun ovi oli suljettu jälkeemme, tuntui minun mieleni ylen haikealta,
mutta kestin sentään tämän loukkauksen miehen lailla. Toisin oli Ilonan
laita. Hän heittäytyi mahalleen sänkyyn, pureskeli päänalusta ja
purskahti hillittömään itkuun.

— Nyt en kestä enempää, hän sanoi. Minua ei koskaan ymmärretä tässä
maailmassa, kaikki kohtelevat minua niinkuin minulla ei saisi olla
mitään omaa tahtoa. Mutta nyt minä näytän.

Sanoi ja iski tuolin jalalla ikkunan rikki. Ikkunan takana oli porstua,
joten ikkunasta ei korkealta pudonnut.

— Nyt Tatu karkaamme, sanoi Ilona. Hän pisti kätensä ruudusta, aukaisi
lähellä olevan oven haan, ja niin astuimme herran vapaaseen ilmaan.

— Minä saan kyllä paikan sirkuksessa, hän sanoi, ja kyllä minä pidän
sinustakin huolen. Tässä talossa emme ole päivääkään emmekä pian
edes tässä kaupungissa. Hän tarttui minua kädestä kiinni ja lähti
retuuttamaan Lönngrenin pihamaalle.

Tällä kertaa olivat Pekka, Paavo & consortes saaneet oikeuden
katsella valmistuksia. Olipa heille annettu oikein aktiivista
tehtävääkin. Siihen aikaan kuului nim. kaikkiin sirkuksiin jonkinlainen
arpajaismeininki. Arvat maksoivat 5 penniä. Nämä nuoret herrat olivat
saaneet tehtäväkseen tyhjien arpojen pyörittämisen. Paperilappu
pyöritettiin käärölle ja sitten se pujotettiin nauhakengän renkaaseen.

Hyvin tärkeinä pojat hääräsivät tehtävissään. Pekka ilmoitti jotakin
sen tapaista, ettei heillä ole aikaa keskustella meidän kanssamme
ja että he toivoisivat, ettemme häiritsisi heitä heidän tärkeässä
tehtävässään, sillä heillä oli tavallaan urakkatyö. Kun he saisivat
tämän kaiken valmiiksi, niin heille kullekin annettaisiin sekä sirkus-
että karusellipiletit. Tämä merkitsi sitä, että he tulevat pääsemään
sekä sirkukseen että karuselliin, joihin "te ette kumpikaan tule
pääsemään, sillä piletit ovat kalliita eikä teidän isällänne ole varaa
teille sellaisia hankkia."

Tämän jälkeen he kiinnittivät katseensa Ilonaan ja sanoivat että te
taidatte molemmat olla sisaruksia. Minä huomautin, että minä kuulun
miespuoliseen sukupolveen, jota vastoin tämä Ilona on tyttö, mutta ei
minun sisareni, sillä hänen isänsä on rakennusmestari Lieman, joka asuu
Helsingissä, mutta Ilona asuu meillä.

Tähän huomautti Väinö, että minä en missään tapauksessa voi olla poika,
sillä Täti ei ole mikään pojan nimi. Se on aivan selvästi tytön nimi,
ja että minä olen tyttö, sitä todistaa mm. se, että minulla on pitkä
tukka ja pitsipöksyt. Varsinkin viimeksimainitut ovat mitä selvin
todistus siitä, että minä en voi olla poika.

Ilonalla taas oli lyhyt tukka, sillä se oli kuumeen vuoksi leikattu,
mutta se seikka, että hänelläkin oli pitsipöksyt ja sitä paitsi hameet,
todisti mitä selvimmin, että hänenkin täytyi olla tyttö.

Sattui siinä sitten Ilona huomaamaan Paavon avonaiset housut ja
ilmoitti, että pitsit ainakaan eivät todista sukupuolta niin varmasti
kuin avonaiset housut, jollaiset hän on nähnyt sekä Miinalla että
Mantalla ja sairaanhoitajatar-tädillä.

— Asia taitaa olla niin, sanoi Väinö, sillä myöskin Södergrenskalla on
samanlaiset housut kuin Paavolla.

Näin tulikin kansanäänestyksen tulokseksi, että Paavo sittenkin taitaa
olla tyttö, ja hän poistui itkien valittamaan äidilleen surkeuttaan.

Tällä välin Ilona oli alkanut kierrellä arpoja ja ilmoittanut, että hän
hyvin tietää niiden tarkoituksen. Ne eivät suinkaan kaikki saa olla
numeroimattomia, vaan on niihin myös merkittävä numeroita. "Minä menen
noutamaan kynän ja mustetta. Koska te muut ette osaa kirjoittaa, saatte
te tehdä numeroimattomia arpoja, minä teen numerollisia."

Ja meidän siinä hommatessamme saapui myös Bieglas paikalle ja Ilona
riensi häntä tervehtimään. Tosin hän ei tarjonnut Ilonalle primadonnan
paikkaa seurueessaan, mutta kun liput olivat käärityt, niin me saimme
kukin kaksi pilettiä, so. kaksi punaista paperilappua, joissa oli jokin
numero. Mekin siis pääsimme sirkukseen ja karuselliin.

Ilonan naisellinen vaisto kai ilmoitti hänelle, ettei tästä asiasta
kovin kannattanut kotona skropata. "Oli vahinko, että ikkuna oli tullut
rikotuksi", sanoi hän, "mutta siitä minä otan syyn päälleni. Mennään
vain rauhassa kotiin, mutta ei puhuta näistä pileteistä mitään. Minä
kätken ne."

Minulla ei ollut ainoatakaan taskua vaatteissani, mutta Ilonalla taisi
olla, sillä hän ilmoitti työntävänsä paperit sellaiseen paikkaan, ettei
niitä sieltä kukaan löydä.

Kun saavuimme kotiin, astui äitini esille ja kysyi: Kuka särki ikkunan?

Hiljaisuus. Minä odotin, että Ilona tunnustaisi niinkuin sovittu
oli, mutta hän ei ollut niinä miehinäänkään. Herättääkseni hänen
omaatuntoaan minä sanoin:

— En minä sitä särkenyt. Silloin heräsi Ilonakin ja sanoi:

— Tuuli sen särki.

Tähän päättyikin tämä ristikuulustelu, sillä äitini haki koivurieskan
ja pehmitti sillä allekirjoittaneen siksi, kunnes selvisi, että minä
tosiaankin olin viaton ikkunan särkemiseen.

Kaikkein merkillisintä oli se, että Ilonalle hän ei tehnyt mitään. Kun
olimme jääneet kahden kesken, sanoi Ilona, että "kyllä sinä sentään
olet pehmeä laitos, sillä en ole kuullut kenenkään itkevän ja parkuvan
sillä tavalla selkäänsä saadessaan kuin sinun. Mutta niinkuin huomasit,
niin minulle ei annettukaan selkään, eikä yritettykään, sillä kukaan ei
uskalla piestä minua, sillä minä olen täysikäinen ihminen."

Hänen vielä puhuessaan oli isäni astunut huoneeseen. Hänen toisessa
kädessään oli koivurieska, ja hän sanoi:

— Tatu on jo saanut selkäänsä, ja koska Ilona on särkenyt ikkunan, niin
täytyy hänen myöskin saada.

— Älkää, älkää rakas setä, älkää, ei saa, huu, haa, hei, ai jai, ai
jai... läiskis, läiskis.

Ilona parkui kuin porsas aidan raossa ja lupasi parantaa tapansa,
rukoili armoa ja itki vielä kymmeniä minuutteja sen jälkeen kun hän oli
saanut housunsa kiinni.

Mutta vähitellen hän sai takaisin naisellisen luontonsa, alkoi
narskuttaa hampaitaan, hypellä tasajalkaa ja huutaa:

— Minä en kestä enää, minä en voi kestää enää tällaista nöyryytystä,
minun täytyy kuolla. En minä itkenyt niinkuin sinä, mutta minä huusin
suuttumuksesta ja vihasta. Minut on nöyryytetty, minua on lyöty...




11. LUKU,

jossa ollaan karusellissa ja arpajaisissa, josta selviää, ettei makeaa
saa syödä mahan täydeltä.


Tällöin oli taas ovi auennut ja isäni sanoi: Mitäs se Ilona siellä
mököttää, täytyykö minun uudestaan antaa sille piiskaa? Mars, lapset,
menkää maata.

Mutta tuli sitten sekin hetki, jolloin saimme tilaisuuden lähteä
karuselliin ja sirkukseen. Ensimmäisellä kerralla kävimme ainoastaan
karusellissa, ja olihan siinäkin näkemistä. Minä istuin hevosen
selkään ja Ilona kameelin selkään, ja niin lähdimme marssin tahdissa
vaeltamaan retkelle, joka tuntui meistä tai ainakin minusta yhtä
kummalliselta kuin maailman ympäri matkustaminen. Ihmeellinen laitos
oli tämä karuselli. Kaksi hevosta sitä pyöritti, mutta ne olivat
sijoitetut peilien taakse, joten niistä ei näkynyt muuta kuin koivet.
Musiikista piti huolta setä Päärsteini, joka otsansa hiessä pyöritteli
mahtavaa posetiivia. Se ei ainoastaan viheltänyt ja puhaltanut ja
torvia toitottanut, vaan lisäksi siitä vähä väliä ilmestyi tanko, joka
alkoi kilistää kahta posetiivin yläpuolella olevaa suurta kelloa.
Tällä välillä Bieglas möi arpoja. — Ostakaa lotti, sanoi hän, se on
yksi suuri lotteri, suurin voitto on 100 markka, toiset voitot on
hopealusikat, on harmonikka, on huopasaappat, on kintat, on vantut, on
pardaveitsi, on kaikki tavara. Täällä itse näke kaikki tavara.

Ja pian ilmestyikin onnellisia voittajia. Ensin vietiin Bieglasilta
harmonikka. Sen jälkeen alkoi ilmestyä numeroituja lippuja kuinka
paljon tahansa ja Bieglas alkoi huutaa: — Sinu on skoijari, sinu itte
olla kirjoitta tämä numero, ei se on minu kirjoitta.

Aluksi ei kukaan ottanut Bieglasia kuuleviin korviinsakaan, mutta
kun useita samoja numeroita alkoi ilmestyä, niin sekaantui jo
poliisikonstaapeli Toivonenkin asiaan.

Tällä välin sattui karusellikin pysähtymään. Ilona tarttui minun
käteeni ja sanoi, että nyt Tatu me lähdemme kotiin, sillä olemme
nähneet tarpeeksi tällä kertaa.

— No eikös me sitten mennä sirkukseen?

— Ei, sanoi Ilona, mennään vasta huomenna tai ylihuomenna. Minä en
ainakaan sinne tänään lähde.

Karvain sydämin, mutta ilman mitään sen suurempia seikkailuja
poistuimme Ilonan kanssa. Kun pääsimme kotiin, Ilona aukaisi erään
pienen lippaan, veti sieltä esille kokonaisen kiiltävän 50-pennisen ja
sanoi:

— Jos sinä olet oikein kiltti etkä puhu mitään, niin me ostamme
huomenna tällä karamelleja. Silloin kun olimme Riihimäen asemalla ja
isäni maksoi siellä, sain tämän kaapatuksi.

Jonkin ajan kuluttua painuimmekin yhdessä Vidbomin puotiin, jossa
ystävällinen Köhler teki meille palveluksiaan. 50 penniä oli siihen
aikaan suuri raha, ja valtavan pussin lakritsia ja karamellia me sillä
saimmekin. Luultavasti Köhler antoi enemmänkin kuin rahalla oikeastaan
olisi pitänyt saada. Koska kysymyksessä oli näin valtava salaisuus,
oli meidän myöskin etsittävä sopiva paikka, missä voisimme nauttia
kaikessa rauhassa. Kömmimme siis halkopinojen väliin. Söimme ensin
lakritsia niin paljon kuin jaksoimme ja ryhdyimme sen jälkeen jatkamaan
karamelleilla. Hyvin pienen kolon olimme saaneet valtaviin pusseihin.

Lopulta tulimme siihen pisteeseen, ettemme enään jaksaneet enempää.
Päätimme lähteä antamaan Väinölle, Pekalle, Paavolle ja Arvolle heidän
osansa.

He olivat juuri menossa sirkukseen, ja sinne lähdimme mekin, sillä
olihan meillä piletti vanhastaan. Istuimme jollekin etupenkille
ja vedimme esille makeisemme. Kyllä siinä toveriemmekin hampaat
narskuivat, mutta lopulta olivat hekin saaneet kyliänsä. Ja yhä
edelleen pussit olivat melkein koskemattoman näköiset.

Yhtäkkiä Ilona sanoi, että nyt lähdetään Tatu pois. Ja vastustamaton
halu minulla olikin lähteä, sillä mahaani pakotti kuin tulessa. Koko
sirkuksesta en nähnyt mitään. Puolipökerryksissä juoksimme Ilonan
kanssa kotiin, ja sen verran vielä muistan, että Ilona piilotti pussit
piirongin ja seinän väliin. Sen pitemmälle emme ehtineetkään, kun
molemmat purskahdimme yksiäänisesti sydäntäsärkeviin hätähuutoihin,
sillä vatsaa yhä poltti kuin tulessa ja ohimosuonet jyskyttivät.

Saapuivat siihen hätään isä ja äitikin ja ihmettelivät, mikä meille oli
tullut.

Mutta tuskamme moninkertaistuivat, ja lopulta sanoi Ilona ensimmäisenä:
yö, yöö, minkä jälkeen hänen suustaan pursui lakritsinauhoja ja
karamellejä ym. hyvyyttä, tosin vain kirjavan värisenä massana.

Tämän jälkeen minä aukaisin suuni korvia myöten ja jatkoin harjoituksia.

— Tällä kertaa emme kutsu Kalle Pekkaa, sanoi äiti, mutta kun nyt
kutsutaan joku toinen lääkäri.

Jonkin aikaa kesti, mutta eihän Porin kaupunki ollut kovin laaja, niin
että jokseenkin pian saatiin hommatuksi lääkäri, tällä kertaa tohtori
Schildt.

— De ä lakrits och karameller, sanoi Schildt ja ihmetteli, mistä
olimme saaneet tämmöisen määrän tätä hyvää tavaraa. Jag måste gå efter
magspruta.

Tällöin puuttui äitini asiaan ja ilmoitti, että mitään magspruutoja
tässä ei ryhdytä käyttämään. Asia päättyikin siihen, että meille
annettiin ns. kräkviiniä, joka siihen aikaan oli hyvin yleinen lääke.
Siinä oli risiiniöljyä, portviiniä, natriumkarbonaattia ja ns.
pirunpaskaa. Kun sitä oli niellyt yhden ruokalusikallisen, niin jopa
pursuivat suustamme viimeiset karamellit ja lakritsit ja jonkinmoinen
helpotus alkoi tuntua ruumiissamme.

Tämän jälkeen tutkittiin asiaa lähemmin, ja myöskin ne kaksi pussia
löytyivät piirongin takaa. Alkoi vähitellen tutkimus siitä, mitenkä
olimme voineet saada tällaisen määrän makeisia.

Lopulta selvisikin, mistä Ilona oli tuon 50-pennisen "löytänyt".
Nyt päätettiin erottaa meidät toisistamme. Sekä äitini että isäni
määräsivät, että Ilona on tästä lähtien pidettävä meistä muista
erillään, jottei hän pääse meitä demoralisoimaan.




12. LUKU,

jossa muutetaan Rantamaalle, harrastetaan suonkuivausta, näytetään
koski, kiivetään korkealle vuorelle, lauletaan hei juu ja junttaamme
poo..., mutta joka päättyy suureen surkeuteen, kunnes taas valoakin
pilkistää.


Kevät oli vähitellen kulunut loppuun ja kesä alkoi lähestyä. Oli
päätetty, että hankimme kesäasunnon jostakin Porin läheisyydestä.
Siksi valittiin eräs Rantamaa-niminen torppa, joka sijaitsi Fleivikin
kartanon alueella noin peninkulman päässä Porin kaupungista.

Tämä torppa oli ns. kalastajatorppa, joten se ei suinkaan ollut
rakennuksiltaan pieni, päinvastoin siinä oli kaksi päärakennusta,
joista vanha päärakennus tuli kuulumaan meille ja uudessa oli huone
Ilonaa ja Mantaa varten. Uudessa asuivat kesäaikana myös talonväet.

Niinkuin nimestä selviää, sijaitsi tämä torppa rantamaalla, aivan
lähellä merenrantaa. Lähin ranta oli loivaa hiekkarantaa, nykyisen
käsityksen mukaan aivan ihanteellista uimarantaa, sillä sellainenkin
nappula kuin minä sain kävellä niin pitkälle kuin halusin ennen kuin
vesi ulottui kainaloihini asti.

Jonkin matkan päässä talosta oli pieni metsikkö, ja kun sen läpi
käveltiin, päästiin venelaiturille, joka oli syvemmän lahden rannalla.
Siellä olivat Rantamaan Jannen, niin oli muistaakseni isännän nimi,
kalastusveneet, hänen verkkokojunsa ja kalastusvehkeensä.

Matka Porista Rantamaalle ei ollut sekään aivan vailla mielenkiintoa.
Ensin ajettiin Vähälle Raumalle oikein maantietä myöten, sieltä
jatkettiin Vanhankartanon ohitse ja lopulta alkoi Fleivikin tie, jossa
täytyi ajaa hyvin varovasti. Se oli kyllä olevinaan jonkinlainen
kärrytie, mutta linjaalirattaat siinä heiluivat pahanpuoleisesti.
Meidän uljas muuttokuormammekin kerran matkalla kaatui tienoheen ja
erinäisiä porsliineja särkyi, mutta mitään sen suurempaa haittaa ei
kuitenkaan tapahtunut.

Suurin ilomme oli aluksi polskia hiekkarannassa, rakentaa hiekasta
vallituksia ja pyydystää simpukoita, joista teimme kaikennäköisiä
leluja.

Mutta pian alkoi meille mielenkiintoisempi homma.

Isäni oli päättänyt ottaa ruumiinliikuntoa ja tätä tarkoitusta varten
oli hän päättänyt kuivata erään suon, joka oli Rantamaan läheisyydessä.
Hän oli konstruoinut erittäin vankan lapion, joka oli hänen
ruumiinmittojensa ja voimiensa mukainen, ja niin aloitettiin tämä työ.

Me kaikki muut saimme olla sitä katsomassa.

Olen sen jälkeen ollut mukana monessa suonkuivaushommassa, mutta mikään
niistä ei ole herättänyt niin paljon mielenkiintoa kuin tämä.

Kävelimme ensin metsään, jossa näimme pienehkön lammikon tai
sisäjärven. Siellä isäni tutustutti meitä ensin tämän lammikon
eläimistöön. Erikoisen kiinteästi on jäänyt muistiini vesihämähäkin
matkustus pesäänsä ja sieltä pois, sukeltajat ynnä muu tämäntapainen
fauna sekä pari vesipäästäistä, jotka myös satuimme näkemään.

Alempana oli sitten varsinainen suo, joka luultavasti ei sekään
ollut kovin monen kämmenenleveyden laajuinen, ja sitten siirryttiin
kuivemmalle maalle, jonka läpi oja oli kaivettava.

Isäni suunnitteli ojan mittoja ja laskua vatupassia käyttäen. Tämä
vehje herätti kaikkien meidän huomiotamme ja me kyselimme sen
merkitystä. Silloin isäni selitti, että se on hyvin tärkeä kapine tässä
maailmassa, sillä sillä määritellään jotakin sellaista, joka pitää
paikkansa. Tulee kyllä kestämään kauan, suunnattoman kauan, ennen kuin
tätä vehjettä kykenisimme käsittämään, saati sitten käyttämään.

Ja niin alkoi sitten kaivuutyö. Käsittääkseni se edistyi aika nopeasti,
sillä isäni oli vankka mies ja maantöihin tottunut, ja ainakin
Rantamaan ja lähiseudun miehet kävivät ihmettelemässä, kun isä loi ojaa.

Mitään ihmettelemistä siinä ei kuitenkaan ollut, sillä isäni oli
Orimattilan naapuripitäjästä kotoisin — ja siellähän tavataan vielä
tänä päivänä maamme ja ehkä koko maailman parhaat ojankaivajat.

Syystä, jonka vasta tänään ymmärrän, isän täytyi erääseen kohtaan tehdä
sulku. Kun nim. tuon pienen järven vesi oli laskettava ojaan, olisi se
laskeutunut liika äkkiä ja syövyttänyt alla olevan osan, ja senvuoksi
isä ryhtyi jo suon alapuolelle rakentamaan sulkua. Niin lehtorismies
kuin olikin, oli hän hyvin kätevä tämäntapaisissa hommissa. Hän sanoi,
että sitten vasta teillä on hauska katsella, kun sulku avataan ja vettä
kokoontuu allaolevaan ojaan.

Näitä töitä tehtäessä saapui paikalle Ilonan isä ja hänen seurassaan
Ilonan veli Väinö Lieman. He olivat yllättäneet meidät saapumalla
Helsingistä muutaman päivän vierailulle.

Väinö oli vuotta vanhempi kuin Ilona ja siis oikeastaan kaikkien meidän
yliveto. Hän osasi mm. soutaa ja purjehtia, ja jo ensimmäisenä päivänä
saimme irti erään Rantamaan Jannen veneistä. Olisimme painuneet siinä
ties kuinka pitkälle Pohjanlahdelle, ellei meitä olisi ajoissa huomattu
ja saatu naapurista lainaksi venettä, jolla meidät tuotiin takaisin.

Tämän jälkeen kiellettiin meitä kokonaan venerantaan menemästä, joten
meillä ei ollut muuta neuvoa kuin käydä tarkastamassa isän ojatyötä.

Oli eräs lauantaipäivä, sen muistan aivan tarkkaan, sillä silloin
olivat Lieman, sattumalta paikalla vieraileva kirjakauppias Rosten ja
isäni juuri kylpeneet ja istuivat naukkaamassa saunatotejaan. Siihen
aikaan nim. oli herroilla se paha tapa, että kun he olivat kylpeneet,
niin he keitättivät kuumaa vettä, kaatoivat sen lasiin, pudottivat
sinne muutamia sokeripalasia, ja kun ne olivat sulaneet, he sekoittivat
tähän sokeriveteen konjakkia ja rommia. Tätä he sitten latkivat
ja tuntuivat olevan erittäin hyvällä tuulella, eikä muuten kukaan
sekaantunut heidän iloonsa.

Mutta tällä välillä olimme siis, Väinö, Ilona ja allekirjoittanut,
tutkimassa isäni rakentamaa patolaitosta. Ja sen takana oleva suo oli
vettynyt ja näytti sekin mielestäni samalta järveltä.

— Mistähän saisi lapion, sanoi Väinö, minä olen ennenkin nähnyt
tämäntapaisia laitoksia, ja kun ne puretaan, niin saatte nähdä kosken.

Kolmeen pekkaan noudimme ensin isäni vankan työlapion ja sen jälkeen
kaikkia muita mahdollisesti löytyviä työkaluja, jotka saimme käsiimme.
Ja aivan oikein: onnistuimmekin lopulta saamaan patoon reiän, josta
ensin tihkui pienenlainen vesisuihku. Mutta äkkiä se suureni,
kunnes koko patorakennus romahti ja me kaikki kolme, purjehdimme
sulkulaitteiden kanssa kohti vanhaa saunarakennusta, jonka edustalla
isämme maistelivat tuutinkejaan. Ja valtavan ähäyksen tämä homma
antoikin, sillä itse saunarakennuskin kallistui, kun tulva nykäisi sen
kulmalta yhden peruskiven pois.

Merkillistä kyllä ei tästä asiasta kuitenkaan tullut sen pahempia
seurauksia, luultavasti senkin vuoksi, ettei itse isäntä, Janne
Rantamaa nim., siitä sen kummempaa välittänyt. Sauna oli vanha ja se
oli muutenkin aiottu purkaa.

Mutta sitä vastoin eräs toinen tapaus sai aikaan paljon suuremman
hälinän, meidän kenenkään voimatta käsittää, missä oikeastaan oli
syy. Rannassa oli eräs korkea kivi, meidän mielestämme täydellinen
kallio. Erikoisten temppujen avulla kykenimme nousemaan sen päälle ja
ihailemaan sieltä suurenmoista näköalaa. Tosin sieltä ei näkynyt sen
pitemmälle kuin Yyterin sannalle, luultavasti noin 4 km:n päähän, mutta
Väinö ilmoitti, että vastapäinen ranta on tietysti Ruotsin rantaa,
joten tässä oli paikka, josta näki Pohjanlahden yli. Ja sitten eräänä
päivänä Väinö ehdotti, että lähtisimme sinne oikein eväiden kanssa ja
pitäisimme siellä huviretken.

Ja se eväs, joka otettiin mukaan, oli hyvin erikoista; Ensinnäkin
koottiin suolaheiniä, mutta kun nämä alkoivat olla jo vähän
kovanpuoleisia ja muutenkin laihoja näin merenrannalla, kerättiin
männyn kerkkejä.

Väinö sanoi: Tämä kallio ristitään Kerkkikallioksi, sillä siellä
syödään kerkkejä.

Ja niin hävitimme erään männyntaimiston paljon paremmin kuin
mitkään latinalais-nimiset vahinkohyönteiset katkomalla lihavimmat
vuosikasvaimet. Ne kerättiin ensin Ilonan esiliinaan, josta tehtiin
nyytti, ja sen täytyttyä Ilona suvaitsi riisua hameensa, josta myöskin
saatiin erittäin sovelias keräyspaikka. Sen jälkeen Ilona ilmoitti,
että Väinö voisi vuorostaan riisua housunsa, sillä kun niiden molemmat
lahkeet pannaan kiinni, niin niistä tulee sopiva säkintapainen laitos
ja sinne mahtuu paljon tätä hyvää evästä.

Meillä oli siis aika kantamukset tätä tavaraa mukanamme. Tarkoitus oli
hissata se vuoren laelle. Täällä vannoisimme sitten ikuista ystävyyttä
ja viettäisimme rauhallisia päiviä niin kauan kuin eväät riittäisivät.

Ilman mitään evässäkkejä pääsi tälle vuorelle aika helposti, mutta
kaikkine näine vehkeinemme kiipeäminen tuotti jonkin verran vaikeuksia.
Tuumimme monet kerrat, kuinka asia oikeastaan onnistuisi, kunnes Väinö
ilmoitti, että tässä tarvitaan köyttä, jota Tatu lähteköön noutamaan.

Hänhän ei ollut turhan vuoksi rakennusmestarin poika, joten hän tiesi,
että köydellähän ne kaikki vehkeet hassataan rakennusten yläkerroksiin.

Minä lähdin köyttä etsimään. Jo ensimmäinen silmäys osoitti minulle,
että pellinnyörit olivat aivan liian lyhyet, enkä muutenkaan huomannut
asunnossamme mitään niin pitkää köyttä kuin mielestäni olisi tarvittu.

Mutta sitten huomasin aidan päällä ohjakset kaikkine niihin kuuluvine
vehkeineen ja nostin ne selkääni. Ne olivat kyllä raskaanlaiset, ja
muistan, että monta kertaa kompastelin matkalla, mutta sain kuin
sainkin ne lopulta laahatuksi perille.

Mitä suurimmalla ihastuksella ne otettiin vastaan. Väinö veti esille
linkkuveitsen ja alkoi erotella niitä sopiviin osiin. Olihan niissä
sitä paitsi renkaita ja muita laitteita, jotka aivan hyvin soveltuivat
juuri Väinön suunnitelmiin. — Tämä kestää nyt jonkin aikaa, hän sanoi,
mutta sitten tästä tuleekin aika hyvä.

Sillä välin oli setä Rostenin hevonen haettu haasta, rillat vyörytetty
esille, setolkka nostettu hevosen selkään, ja ainoastaan suitset
puuttuivat. Mutta löytyiväthän ne vihdoin — juuri silloin, kun meidän
tällinkimme oli jo valmiina ja Väinön pöksyllistä männyn kerkkiä
hissattiin kalliolle laulaen Väinön meille opettamaa laulua: Hei juu ja
junttaamme poo, nostakaa ylös ja laskekaa joo.

Tämän laulun Väinö oli oppinut Helsingissä isänsä rakennustyömiehiltä,
jotka junttasivat perustuspaaluja niihin rakennuksiin, joita hänen
isänsä oli sinne istuttanut useitakin. Niistä on kuuluisin se rakennus,
jota nykyään kutsutaan Hotelli Grandiksi, entinen Fennia.

Me olimme siis korkealla kalliolla, meidän mielestämme nimittäin,
sillä mittakaavat muuttuvat iän mukaan, ja, nautimme olostamme
suurenmoisesti. Meille oli ollut mieluista jättää Tyyra vanhempien
henkilöiden seuraan sen vuoksi, että Väinö ja Ilona sanoivat, ettei
siitä laitoksesta ole muuta kuin kiusaa. Mutta kuinka kävikään, niin
ilmestyivät Tyyra ja Manta yhdessä meidän kalliomme alapuolelle ja
Tyyra alkoi vaatia, että hänet nostettaisiin korkeuksiin. Me kaikki
protesteerasimme ja ilmoitimme, ettei täällä ole tilaa enemmälle kuin
kolmelle, mutta Manta kuittasi asian sillä, että hän kohotti kätensä ja
nosti Tyyran meidän seuraamme.

Melko yksimielisen äänestyksen jälkeen päätettiin, ettei Tyyralle
ainakaan anneta männyn kerkkejä, sillä ne oli tämä triumviraatti
päättänyt syödä yhdessä. Väinö purki juuri niitä housuistaan esille
vetääkseen housut sen jälkeen jalkaansa. Niin tyhjennettiin myöskin
Ilonan vaatteet ja ihmeteltiin sitä, että Ilonan housuissa oli kaikkein
enimmän tätä kallisarvoista tavaraa.

Olimme vähitellen pukeutuneet ja sen jälkeen annoimme myöskin armon
Tyyralle, joka melko halukkaasti alkoi pistellä männyn kerkkejä
suuhunsa. Hän ei ollut perehtynyt näiden syömisen jaloon taitoon. Väinö
oli opettanut meille, että niistä oli neulaset ensin kynsittävä pois,
mutta Tyyra söi ne neulasineen. Eikä Mantakaan huomannut häntä sen
paremmin varoittaa. Lopulta kajahti äitini ääni Mantaa huutaen, ja se
merkitsi sitä, että meidän oli astuttava alas näistä korkeuksistamme ja
lähdettävä syömään, luultavasti jotakin päivällistä vastaavaa ateriaa.

Tämän aterian muistan sangen hyvästi, sillä Lieman, isäni ja äitini
ja Ruusteeni istuivat samassa aikaihmisten pöydässä, jota vastoin
meille oli "tuukattu" eri pöytään, jota Manta johti. Tyyralla oli oma
valtaistuimensa, joka oli kuljetettu kaupungista tänne maalle asti,
eräänlainen hyvin korkeajalkainen tuoli asianomaisine esteineen,
jonka me kaikki lapsuudestamme muistamme. Ruokajärjestystä en tarkoin
muista, mutta luultavasti meille muille annettiin jotakin kalasoppaa
ja Tyyralle korppua ja maitoa, kun Tyyra yhtäkkiä korotti äänensä
ja itki. Ja tuli siinä äitinikin katsomaan ja ihmetteli, mikä tässä
lapsukaisessa oikeastaan mahtaa olla. Vähitellen hän alkoi hengittää
hyvin raskaasti ja huohottaa, ja silloin jo kysyttiin, mitä Manta on
tälle tytölle tehnyt. Kaikkein merkillisintä oli, että vähitellen alkoi
viheriää vaahtoa purskua hänen suupielistään...

Minä aloin tuntea merkillistä kirvellystä ihossani, ja vähän ajan
perästä huomasin, että Väinö liikkelehti hyvin oudosti tuolillaan.
Ilona ei ollut pitkään aikaan puhunut sanaakaan, mutta kun vilkaisin
häneen, niin huomasin hänenkin olevan kalmankalpean.

Jokin vaistomainen aavistus ja aivan vastustamattomat ruumiilliset
tuskat sanoivat minulle, että tässä on hätä käsissä, ja niin me melkein
kuin yhteisestä käskystä kaikki kolme nousimme penkiltämme ja aioimme
livistää tiehemme.

Mutta sepä ei onnistunutkaan. Minä huomasin lentäväni nenälleni,
samalla tavalla kompastui Väinö ja vähän aikaa urhoollisesti
yritettyään Ilona.

Äitini, isäni ja Lieman ryhtyivät tekemään tarkkoja tutkimuksia. Miten
nämä suoritettiin, en kerro, mutta voinee lukija kuvitella, kuinka
tämä on tapahtunut, sillä tulos on täysin tunnettu. Kompastuksemme
johtui siitä, että olimme kaikki kolme kuljettaneet pihkaisia kerkkejä
housuissamme ja nyt istuneet housumme kiinni. Kun siis lähdimme
juoksemaan, niin luonnollisesti housujen laajuus jonkin verran määräsi
matkan pituuden, ja tästä syystä meidän romahtamisemme tapahtui siinä
järjestyksessä kuin edellä on mainittu.

Mutta, mikä oli sitten syynä meidän epätoivoiseen tilanteeseemme
ja siihen, ettei kalasoppa meille oikein maistanut? Se riippui
yksinkertaisesti siitä, että Rantamaalla ja Kuuminaisissa oli
keltamuurahaisia, jotka juuri tähän aikaan vuodesta mielellään nousevat
männyn vuosikasvaimiin. Olimme varanneet niitä housuihimme suuren
määrän.

Tätä samaa muurahaislajia esiintyy muuten tekijän nykyisellä huvilalla.
Olen vielä täysikäisenäkin joutunut kokemaan sen, että niiden tuottama
tuska on aivan yhtä suuri kuin miksi sen lapsuuden ajoiltani muistan.
Täysikäisenä en tosin voinut käyttää sitä hyvää lääkettä, jota meille
silloin käytettiin ja jolla oli hyvin hyvä ja tyynnyttävä vaikutus.
Kun Rantamaan Janne nim. oli käsittänyt, mistä oli kysymys, niin
hän sekoitti tervaa ja hylkeenrasvaa eli ns. traania toisiinsa,
ja sen jälkeen siveltiin asianomaisia paikkoja tällä pehmeällä
voiteella. Manta hoiti Ilonaa, mamma Tyyraa, Lieman Väinöä ja isäni
allekirjoittanutta. Ensimmäisen kerran eläissäni oli minua tällaisella
radikaalisella voiteella voideltu. Sillä pyhittiin alaruumiini
jokseenkin perinpohjaisesti.

Mutta sen jälkeen saimme me kaikki kolme Tyyraa lukuunottamatta
oikeuden ja tavallaan velvollisuuden kävellä vapaassa herran ilmassa
siksi, kunnes kihelmöiminen oli loppunut. Tämän jälkeen voideltaisiin
meidät uudelleen hylkeentraanilla ja kuljetettaisiin saunaan, jossa
tuo hieno väri pestäisiin pois. Terva ja hylkeentraani nim. yhdessä
antavat ihmisiholle suunnilleen saman värin kuin se, mikä tätä nykyä on
bantuneekereillä.

En ole muistanut mainita, että lehtori Edw. Selin perheineen asui
Langsanda-nimisessä huvilassa, joka sijaitsi jonkin verran meistä niin
sanoakseni eteenpäin. Hänellä oli virka kaupungissa ja hän saapui
tavallisesti lauantaisin ajaen komeasti ajuri Heinin hevosella. Olin
jo pari kertaa onnistunut aukaisemaan hänelle portin. Tämä oli muuten
sangen mieluisa tehtävä, sillä hänellä oli tuomisia mukanaan lapsilleen
ja hän aukaisi tavallisesti jonkin pussin ja heitti allekirjoittaneelle
milloin kanelikorpun, milloin manteliässän, milloin muuta hyvää.

Kun me nyt kaikki kolme odotimme saunavuoroamme saunan katoksen alla,
jossa meistä pestäisiin terva ja hylkeentraani, niin kuulin tutun
kärryjen ratinan. Heinillä oli nelipyöräiset kärrit, jollaisia vehkeitä
ei tällä tiellä tavallisesti nähty, ja muutenkin oli helppo arvata,
kuka oli tulossa. Syöksyin hienossa vormussani aukaisemaan veräjää,
mutta eivät Väinö ja Ilonakaan malttaneet odottaa, joten lehtori Selin
tuli kolminkertaisesti palvelluksi.

Hän ihastui tästä palveluksesta siksi ikihyväksi, että hän siirsi ajuri
Heinin viereensä ja nosti meidät kolme kuskinpukille. Niin jatkettiin
riemullista ajoa 1/2 km:n pituinen matka hamaan Langsandaan asti.

Täällä otettiin meidät suurella riemulla vastaan ja tant Sasha
Fagerlund, Porin kaikkien koulujen piirustuksenopettaja, ikuistutti
meidät asennossa, jonka hän itse määritteli. Tämän jälkeen he päästivät
meidät lahjottuina luotansa. Minä muistan saaneeni ensimmäisen kerran
eläissäni sellaisen leivoksen, jota korvapuustiksi sanotaan, Väinö
Lieman oli taas valinnut itselleen lohivoileivän ja Ilona kaappui
suuren juustovoileivän kera. Olimme tulleet hevoskyydillä, mutta
meidän oli lähdettävä takaisin jalan. Päätimme oikaista ruispellon
poikki, sillä sen takana häämöitti aivan lyhyen matkan päässä Rantamaan
sauna. Sitä paitsi veti Langsandan pihasta jokseenkin suoraan eräs
oja lähelle Rantamaan saunaa, joten päätimme lähteä astelemaan ojan
pohjaa myöten. Alkumatka onnistui sangen hyvästi, mutta vähitellen
aloimme tuntea, että jalkoihimme tarttui savea tai jotakin sen tapaista
ainetta, jota meidän aina vähä väliä täytyi irroittaa. Tietysti meidän
täytyi silloin asettaa eväämme ojan varteen, tarttua käsillämme kiinni
savimöhkäleisiin ja sen jälkeen jatkaa taas matkaa.

Lopulta selitti Väinö, että hän vanhimpana ja kokeneimpana alkaa johtaa
ja polkea meille uraa. Hän oli nim. huomannut, että kun jokainen astuu
toisensa jälkiin, niin tuota välttämätöntä saven poistamista ei enää
tarvita.

Ja niin painuimme sitten hiljakselleen eteenpäin. Kunnes äkkiä meistä
urhoollisin, Väinö, päästi valtavan hätähuudon ja vaipui syvyyteen
kurkkuaan myöten.

Niin olikin häneltä kaikki urhoollisuus mennyt, sillä hän ei voinut
muuta kuin aukoa suutansa ja huutaa: isä, isä, setä, setä, Manta,
auttakaa, auttakaa! Me Ilonan kanssa huomasimme myöskin, että maapohja
alkoi hyllyä allamme, ja yhdyimme tähän valtavien huutojen kuoroon.

Mutta jälleen: missä hätä on suurin, siellä on myös apu lähinnä, sillä
pelastus ilmestyi Rantamaan Jannen muodossa, joka asetti lankun allensa
ja nosteli meidät kaikki järjestään ylös.

Olimme saapuneet liian lähelle Rantamaan karjapihaa, ja se
ruskea neste, johon olimme vaipuneet, oli hyvin kunnioitettavaa
lannoitusainetta, olimme nyt vielä koreammat kuin lähtiessämme.

Mutta nähtävästi se koko hyvin liuotti tervat ja traanit, sillä
saunassa tuli meistä hyvin puhtaita, ja ainoa, mikä on jäänyt
mieleeni, oli se, että seuraavana yönä nukuttaessa tuntui naamaani
jonkinmoinen merkillinen haju, joka yhdistää kaikki Suomen
alkuperäiset pääelinkeinot, tahtoo sanoa hylkeenpyynnin, tervanpolton
ja järkiperäisen maanviljelyksen. Varsinkin viimeksimainittu haisi
nenässäni pitkän aikaa.




13. LUKU,

jossa tämän kertomuksen ensimmäiset laukaukset kajahtavat ja jossa
tekijälle käy yhtä huonosti kuin Väinämöiselle.


Väinö lähti isänsä kanssa, ja sen jälkeen en ole häntä nähnyt.
Samalla hetkellä kun hän poistui paikkakunnalta, erotettiin Ilona
ja allekirjoittanut toisistaan ja he siirtyivät Mantan kanssa taas
erilleen Jannen rakennuksen puolelle.

Tämän jälkeen muistan ainoastaan sen, että syksy alkoi lähestyä ja
Edward Selin ja isäni kävelivät hyvin usein yhdessä. Heillä näytti
olevan jonkinlaista keskusteltavaa, ja aina kun minä yritin tunkeutua
heidän läheisyyteensä, minut häädettiin hyvin äkkiä pois.

Vähitellen oli Ilonakin taas asettunut yhteyteen kanssani, ja
hän ilmoitti myös huomanneensa, että näillä herroilla on jotakin
erikoisen salaperäistä tekeillä, ja sitähän heillä olikin. He olivat
päättäneet ryhtyä ampumaan maaliin, laittaneet itselleen jonkinlaisen
ampumaradan, ja isäni luontaiseen varovaisuuteen kuului, ettei kukaan
saisi olla läheisyydessäkään, kun ensimmäisiä laukauksia ammuttiin.
Ja yhä merkillisempää hommaa nähtiin. Kapteeni Stephen, Ravanin kylän
reservikomppanian päällikkö, ilmestyi paikalle, hänen mukanaan eräs
henkilö jota karahteerattiin jefreitteriksi, ja sitä paitsi myös eräs
valkoisissa housuissa ja mustanpuoleisessa takissa oleva ns. sotilas.

Ja silloin näimme, mitä nämä salaperäiset valmistukset oikeastaan
merkitsivät. Jefreitteri siirsi erään metsään hakatun linjan päähän
maalitaulun, sen jälkeen kapteeni nosti kiväärin olkapäälleen ja ampui
useita kertoja. Sitten me huomasimme, että tauluun liimattiin valkoisia
lappuja reikiin, jotka kuula oli tehnyt.

Sen jälkeen kohotti Selinin setä kiväärin olkapäällensä ja ampui
myöskin viisi kertaa, ja taas liimattiin samannäköisiä paperilappuja.

Sitten otti myös isäni kiväärin ja ampui laukauksensa. Kuului erikoinen
ihastus, sillä kapteeni sanoi, ettei hänen tietääkseen kukaan ole sen
paremmin ampunut, mutta nähtävästi tämä riippuu sattumasta.

Isäni oli aivan samaa mieltä, minkä jälkeen asetettiin uusi taulu
paikalleen. Isä lasketti taasen viisi laukausta perätysten, ja silloin
olivat kaikki yksimielisiä siitä, että sen tarkkakätisempää ampujaa ei
yleensä ole nähty.

No, tämä homma itsessään ei oikeastaan meitä kiinnostanut, meitä
kiinnosti kaikkein enimmän mahtavat paukaukset, jotka kivääreistä
lähtivät. Sitä paitsi huomasimme, että jokaisen laukauksen jälkeen jäi
tienoheen hyvin kauniita messinkisiä kappaleita, joita nimitettiin
patruunoiksi.

Otin itse tällaisen vehkeen haltuuni, Ilona tarttui toiseen, ja me
huomasimme, että niitä etsittiin. Siihen aikaan patruunat ladattiin
uudestaan, ja herätti tietysti hieman hämmästystä, että näitä ei
löytynyt.

Mutta meillä oli aarteemme ja me lähdimme näiden kahden kiiltävän
kappaleen kanssa miettimään, mihinkä tarkoituksiin niitä oikein voisi
käyttää. Ja kuinka olikaan, niin saimme päähämme, että tämäntapaiset
vehkeet voidaan ehkä valmistaa jonkinlaiseksi koristeeksi. Ilona
oli sitä mieltä, että jos niihin saataisiin reikä, jonka lävitse
vedettäisiin jonkin verran nauhaa, niin niistä alkaisi tulla siedettävä
kaulakoriste. Ja vehkeen, jolla reikä saataisiin, Ilona oli nähnyt,
sillä Jannella oli jonkinmoinen pora. Sitä hän painoi rintaansa vastaan
ja siinä olevaa liikuteltavaa kappaletta hän kuljetti edes takaisin, ja
katso, vähitellen saatiin sillä metallilevyyn muodostumaan reikä.

Tämä oli muuten hyvin mielenkiintoista, ja hyvin pian me löysimmekin
asianomaisen kapineen. Minä asetin patruunan polvelleni, Ilona painoi
leukansa poraa vastaan ja alkoi kuljettaa luiskaa edes takaisin. Mutta
koska kiväärin patruuna on lieriön muotoinen, niin pora luisui minun
polveeni, ja ennen kuin olin ennättänyt aavistaakaan, pyöritteli Ilona
sitä minun polvessani. Sinne se tarttui jollakin tavalla kiinni eikä
pyörinyt enää. Hätäännyksissään Ilona tarttui meisseliin ja nosti
vehkeen sillä pois. Mitään kipua en tuntenut, mutta huomasin polvessani
ammottavan haavan ja rupesin huutamaan apua. Tästä haavasta minulla on
vielä tänä päivänä merkki polvessani, mutta vasta seuraavassa luvussa
kerron lähemmin siitä, kuinka polvea hoidettiin.

Sen vain mainitsen, että verta siitä virtasi, kuten Väinämöisen
polvesta aikoinaan ja kiireen vilkkaa oli riennettävä Poriin lääkäriin.




14. LUKU,

jossa ensin käydään Santeri Vipusen, alias Hjelmmanin luona, jossa
tekijä sitten itse hoitelee jalkaansa, viedään uudestaan Santeri
Vipusen luo, mutta joutuukin odottamattomiin seikkailuihin.


Professori Hjelmman, joka otti haavan käsiteltäväkseen, oli hyvin
perinpohjainen mies. Hän pesi ensin kätensä, sen jälkeen rupesi hän
puhdistamaan kynsiänsä, pesi kätensä uuden kerran ja sitten hän alkoi
epäillä, että haava myöskin olisi pestävä, sillä hän otaksui siellä
olevan bakteereja. Ilmoitti, että hän nim. oli valmistautunut neulomaan
haavan kiinni, mutta asiaa lähemmin ajateltuaan hän oli tullut siihen
käsitykseen, että tuossa iässä haavat kasvavat kiinni neulomattakin
ja että sen vuoksi oikeastaan haava on ainoastaan sidottava, mikä
myös tehtiin. Sen jälkeen annettiin minulle ilmoitus, että jalka on
pidettävä suorassa, koska se ehdottomasti edistää haavan parantumista.
Tosiasia onkin, että haava parani aivan tuskattomasti ja ilman että
siinä oikeastaan käytettiin sen enempää lääketiedettä kuin se side,
jolla haava ympäröitiin.

Kun ajattelee entisiä murheitaan ja surujaan, niin täytyy minun myöskin
kertoa eräs asia, josta äitini keskusteli pyykerska Blomsterin kanssa.
Olin juuri saanut tämän siteen polveni ympärille, ja nämä naiset
keskustelivat lääketieteestä. Allekirjoittaneesta sanottiin, että
on aivan todennäköistä, että en milloinkaan voi oikaista polveani,
sillä Blomsterska oli sitä mieltä, että haava olisi sittenkin
pitänyt neuloa kiinni. Hän esitti useita esimerkkejä siitä, että
tällaisissa tapauksissa lääkärit tavallisesti erehtyvät ja että heidän
erehdyksiensä loppusumma on se, että potilas joutuu kärsimään niistä
koko ikänsä. Blomsterska oli sitä mieltä, että minä en voi milloinkaan
maailmassa saada jalkaani suoraan.

Minä onneton kuulin seinän takaa tämän keskustelun. Minusta
rupesi elämä tuntumaan hyvin huonolta, toisessa jalassa olisi
seitsemänpeninkulmaiset saappaat, mutta toinen jalka seuraisi kankeana
perästä. Päätin senvuoksi itsekin tutkia asiaa. Olin huomannut, että
jalan suorana pitäminen ei ollut aivan välttämätöntä, päinvastoin
kun sitä koukistin, tuntui siltä, että tämä koukistaminen antoi
jonkinmoisen hyvinvoinnin koko jalalleni. Senvuoksi aloin vähitellen
irroittaa siteitä, ja eräänä päivänä huomasin, että voin aivan hyvin
hypätä tasajalkaa.

Mutta tätä yritystä minun ei olisi pitänyt tehdä.

Juuri silloin kun olin oikaissut jalkani, hypännyt tasajalkaa ja pannut
taas siteen paikalleen ja kävellyt yksinäisyydessäni kotia päin,
kuulin, että perheeseen oli tullut vieraaksi eräs satunnainen setä.

Kun lähemmin perehdyin tähän herrasmieheen, huomasin, että hän ei
ollut kukaan muu kuin tohtori ja sittemmin syfilidologian professori
Helsingin yliopistossa J.W. Hjelmman. Hän tietysti tarkasti polveani
ja antoi hirvittävän määräyksen, määräyksen, jota kauheampaa en
milloinkaan ole voinut ajatella. Se oli se, että jalan kummallekin
puolelle oli pantava lastat, sillä hänen käsittääksensä hänen
määräystään ei ollut noudatettu ja hän ei ainakaan voi ottaa
vastuulleen sitä, että polvi menisi pilalle. Tämän jälkeen setä
Hjelmman ilmoitti, että kun isäni ja minä ensi kerran käymme
kaupungissa, niin hän itse sitoo jalan, mutta sillä välin on pidettävä
huolta, että pidän jalkaani suorassa.

Olen aina ollut jokseenkin kohtelias ja hyvänlaitainen, mutta tällä
kertaa en voinut hallita tunteitani. Ilmoitin ainoastaan, että tällä
jalalla voidaan juosta niin paljon kuin halutaan ja että en halua
minkäänlaisia siteitä enkä muita vehkeitä, vaan että tahdon olla vapaa
kuin taivaan lintu. Ja kaikkein parhaaksi vakuudeksi riistin tohtori
Hjelmmanin siteet jalastani, heitin ne lattialle ja juoksin huoneesta
pois.

Isäni ilmoitti, että hän pitää huolen siitä, että jalkaa hoidetaan
oikein ja että "kun sinä", nämä sanat sanottiin tohtori Hjelmmanille,
"olet sen uudestaan sitonut, niin minä kyllä pidän huolen siitä, että
siteet pysyvät paikallaan".

Ja murheellinen oli se matka Poriin. Olin itse aivan varma, että
molemmat jalkani toimivat yhtä hyvin, ja jo silloin käsitin,
että lääketiedekin voi erehtyä, varsinkin hyvin yksinkertaisissa
tapauksissa. Mahdollisesti ajateltiin tässä jotakin jälkiseurauksia,
mutta ne eivät mahtuneet minun päähäni. Kauhulla ajattelin, että vain
minun täytyi pitää vasenta jalkaani suorana, jota vastoin kaikki muut
saivat hyppiä ja heilutella sitä kuinka tahansa.

Isäni ei ollut mikään erikoinen hevosmies. Hänen luonteeseensa kuului
varsinkin huonoilla teillä varovaisuus, joten 10 km:n matkan ajaminen
kesti vähintään noin pari tuntia. Hän oikeastaan sääli hevosta hyvin
paljon, mikä ei ollut ihmekään, sillä hän painoi 150 kg ja tie oli
huononlainen, joten hänen täytyi joka mutkassa ja käänteessä katsella,
että hevonen ei rasittuisi liikaa. Hän oli niinkuin ruotsinkielellä
sanotaan en stor hästgråtare. Vähän väliä hän kävi konstateerailemassa,
että kaikki vehkeet olivat paikallaan, ja kun vastamäen tapaista tuli,
hän nousi kärryistä, ja luultavasti en valehtele sanoessani, että
hän nosti hevoset ja rattaat mäen päälle ja tutki taas, voidaanko
matkaa rauhallisesti jatkaa. Minut hän oli kokonaan unohtanut, sillä
hän tiesi sijoittaneensa minut rattaiden peräistuimelle ja oli
selvillä pääasiasta, nim. siitä, että lähtisimme tri Hjelmmanin luokse
sidottamaan minun polveani.

Kun olimme päässeet siihen tienhaaraan, jossa Fleivikin ns. kylätie ja
maantie yhtyvät, niin silloin korskahti meitä vastaan kahden hevosen
vetämät vaunut. Näissä istui F.A. Juselius ja vaunut kulkivat aivan
vinhaa vauhtia, sillä hevoset olivat maamme parhaita. Niin varovainen
kuin isäni oli ollutkin, ei hän ollut osannut aavistaa näiden
vaunuhevosten tuloa, ja seurauksena oli yhteentörmäys, jossa meidän
hevosemme ja ekipaasimme lensi ojaan. Sen jälkeen kauppias Juseliuksen
renki yritti pidätellä hevosiaan, mutta tulos oli yhtä huono, sillä
vähitellen ne siirtyivät ekipaaseineen tien pinnalta. Niin olivat siinä
sekä vaunut että hevoset nurin. En tosiaankaan voi käsittää vielä
tänäkään päivänä, ettei asiasta syntynyt sen suurempaa riitaa, sillä
tavallisestihan tällaisessa tapauksessa syytetään toistaan. Nyt asia
näytti päättyvän hyvin suloiseen sovintoon.

Kesti jonkin aikaa, ennenkuin Juseliuksen renki oli siirtänyt molemmat
ajoneuvot raiteille, ja niin päästiin taas matkaa jatkamaan. Ja hauska
matka piti siitä lopulta tullakin, sillä kun olimme tulleet Poriin,
isäni ilmoitti, että koska tohtori Hjelmman ei tänään ole tavattavissa,
hän oli kai sen saanut kuulla herra Juseliukselta, niin minulla ei
sinä päivänä ole mitään muuta velvollisuutta kuin toistaiseksi pitää
jalkaani suorana, jota vastoin hän lähtee omille asioilleen. Mitä nämä
asiat sitten mahtoivat olla, siitä en ole vieläkään saanut täyttä
selvyyttä, mutta muistan äitini kerran sanoneen isälle, että onko tämä
nyt laitaa, kun sinä otat poikalapsen mukaasi, jolla on kipeä jalka,
jätät hänet yksin ja lähdet pärsäämään ja reuhaamaan.

Millä matkoilla isäni oli ollut, en siis tiedä, mutta siinä suhteessa
oli syytös ainakin väärä, että minut olisi jätetty yksin. Päinvastoin
isäni lähtiessään kaupunkiin vei minut Vilposkan puolelle ja sanoi,
että minusta oli siellä pidettävä huoli.

Ja hyvää huolta minusta pidettiinkin, sillä heti isäni lähdettyä
Vilposka alkoi ottaa lämpimiä kakkoja uunista ja leikkasi minulle
eräästä suuren viipaleen, halkaisi sen osaksi ja upotti sisään
runsaasti voita. Sen jälkeen hän ryhtyi taas leipomahommiinsa, mutta
ilmoitti, että Franssi tulee pian ja hän saa pitää sinulle seuraa.

Jonkin ajan perästä Frans saapuikin. Hän oli noin 15-vuotias
viilarinoppilas, joka tällä kertaa sattumalta asusti Vilposkan luona.
Työvaatteissaan mekaanilta tullessaan hän oli tietysti sen näköinen
kuin konepajatyöläiset ainakin, noessa ja hiilessä, mutta pian hän
oli siistinyt itsensä, vetänyt puhtaat vaatteet yllensä ja tuli
leipomatupaan aterioimaan.

— Kas tässä on Franssi ja Franssi saa nyt lähteä sinun kanssasi
kävelemään.

Jos olisin osannut lukea Franssin kasvojen ilmeet, niin olisin
huomannut, että minun kävelyttämiseni oli hänelle kaikkea muuta kuin
tervetullut. Sen vain huomasin, että puuro meni hänelle kurkkuun ja hän
kakisteli jonkin aikaa ennen kuin sai sanotuksi:

— Kenenkäs poika tämä on?

— Hän on lehtorin poika tästä talosta ja on jätetty tänne minun
hoidettavakseni, mutta minulla on tätä leipomista ja sitten en
muistanut, että minulla on muitakin asioita, niin että minun täytyy
olla poissa ainakin kello 11:een asti, niin että sinä saat nyt pitää
huolta tästä pojasta.

— Hyvä on, sanoi Franssi, lähdetään nyt sitten kävelemään, minä lähden
pojalle näyttämään viidettä kaupunginosaa.

Ja niin lähdimme Franssin kanssa.

— Mikäs sinun nimesi?

— Tatu.

— Vai niin, Tatu. Me emme sentään lähdekään viidenteen kaupunginosaan,
muuta kun lähdemme yli joen Sofiegartenin puolelle, siellä taitaa
sittenkin olla mukavampaa näin kesäaikaan.

Minusta oli sama minne lähdettiin, vieläpä mieluisampaa, kun pääsin
kävelemään joen yli. Mentiin siis Sofiegartenin puolelle, ja siellä
Frans kuljetti minut erääseen pieneen, sievään taloon, jossa oli
kaunis puutarha. Franssi naputti ovelle, ja ystävällisen näköinen
vanhanpuoleinen naisihminen tuli ovea aukaisemaan.

— Nyt on asia niin, sanoi Frans, että Vilposka on jättänyt minulle
tämän pojan hoidettavaksi, hänen vanhempansa asuvat Luvian palatsissa,
Vilposkan näet täytyi lähteä kaupungille asioille. Minulla olisi tässä
myöskin vähän asioita, mm. soutuharjoitus, ja pyytäisin, että täti
ottaisi tämän pojan luoksensa siksi aikaa.

Tämän jälkeen pelattiin jonkinlaista silmäpeliä, ja lopulta täti
murahdellen suostuikin ottamaan minut haltuunsa.

Sanoin, että talossa oli sievänlainen puutarha. Omenat olivat jo
alkaneet kypsyä, punaiset viinimarjat riippuivat kauniina lihavina
terttuina, melkeinpä viinirypäleen kokoisina, vitmustikoiden huumaava
tuoksu väreili ilmassa ja kirsikat keinuivat herttaisen punaisina.

Ja Sööstetska, sillä se oli hän, pistäytyi puutarhassa, tuli takaisin
ja levitti eteeni melkoisen vadillisen kaikkea hyvää, mitä puutarhassa
oli.

— Tässä on sinulle vähän marjoja, hän sanoi, ja on siinä pari
omenaakin. Minun täytyy lähteä vähän asialle, mutta minä kyllä palaan
pian takaisin. Syö nyt vain marjoja, niin sinulle ei tule ikävä, ja
tässä on kirja, jossa on kauniita kuvia.

Sanoi ja levitti suuren kuvaraamatun eteeni.

Siinä kuluikin aika mukavasti, sillä tällaista määrää herkkuja ja näin
mukavaa kuvakirjaa ei edessäni milloinkaan ollut ollut. Tosinhan joskus
näytettiin, mutta aivan erikoisin juhlallisuuksin. Tällä kertaa sain
siis aivan mielivaltaisesti käännellä tämän kirjan lehtiä.

Mutta marjat alkoivat tehdä vaikutuksensa. Kun syö pari litraa
punaisia ja mustia viinimarjoja ja kirsikoita ja niiden päälle vielä
vetää naamaansa pari kolme puoliraakaa omenaa, niin ei sitä kestä
strutsinkaan vatsa.

Vähitellen alkoivat Raamatun kuvat tanssia silmissäni, Ja lopulta
rupesi vatsaani polttamaan kovasti.

Puhkesin sydäntäsärkeviin hätähuutoihin, mutta niihin ei vastannut edes
kaiku.

Jotakin oli tehtävä.

Sööstetskan asiat vaativat nähtävästi pitkäaikaista poissaoloa, sillä
häntä ei alkanut kuulua. Lopulta päätin lähteä ulos, jollei muuta niin
ottamaan vähän liikuntoa ja ehkä hakemaan muualta apua.

Mutta voi kauhistus! Sööstetska oli pannut oven kiinni. Hän oli
nähtävästi tahtonut vakuuttua siitä, etten hänen poissaollessaan
pääsisi karkuun. Silloin kun ei päästä ovesta, mennään ikkunasta, ja se
oli täällä hyvin yksinkertainen asia, sillä ikkunan sai helposti auki
eikä se ollut korkealla.

Tuntui erittäin mukavalta päästä jaloittelemaan, ja mahapurut alkoivat
loppua.

Astelin alas jokirantaan ja silmäilin sieltä Porin kaupunkia, joka oli
vastapäisellä rannalla. Siinä oli paljon nähtävää. Veneitä liikkui
vesillä, proomuja siirreltiin hinaajilla ja varppaamalla ja iloista
laulua kuului vesiltä.

Kaikilla oli hauskaa, mutta minä onneton ainoastaan olin yksin. Istuin
tässä hylättynä pollarilla Kokemäenjoen rannalla eikä minusta kukaan
maailmassa välittänyt, sillä kaikki olivat minut hylänneet.

Näin ei ollut kuitenkaan asian laita, sillä tunsin jotakin lämmintä
huokunaa niskassani. Kun käänsin katseeni, näin takanani korkean mustan
eläimen, jota en tuntenut.

Siinä lähellä oli kuiva oja. Hyppäsin heti sinne piilottautuakseni
sillan alle. Mutta elukka tuli perästä.

Koetin kaikki konstini, mutta mikään ei auttanut. Jos minä pysähdyin,
pysähtyi tämäkin, ja jos minä juoksin, juoksi tämäkin. Lopulta
nousin ojasta, astuin pelloille ja päätin hakea turvaa läheisistä
ihmisasunnoista.

Mutta naurismaalla juokseminen oli täällä hyvin vaikeaa, maa oli
vetelää ja kokkareista. Lopulta tuli jokin este eteeni ja minä aloin
huutaa apua. Sillä peto oli tullut perästä, alkoi taas hengittää
päähäni ja niskaani ja vielä työnnellä minua turvallaan.

Saapui sinne sitten eräs vanha muijakin, tarttui minua kauluksesta ja
sanoi:

— Jopas tässä yksi naurisvaras kerran jäi kouraani. Mutta toista kertaa
sinä et enää tänne tule, kyllä sinä sellaisen selkäsaunan saat! Ja niin
lähdettiin kulkemaan asutuksia kohti.

Peto astui rauhallisena perästä, mummo ja minä kuljimme edellä. Minä
itkin ja rukoilin armoa.

Tässä on minun ilmoitettava, ettei ole niin ihme, jos minua tämä peto
kauhistutti. Sellaisia näkee vielä nytkin harvoin, sillä se oli se
maailman kuulu Sööstetskan pässi.

Musta pässi on jo sellaisenaan hyvin harvinainen. Kun tämä kerran oli
puskenut erästä kaupungin arvokkaimmista rouvista niin, että rouvaparka
oli menettää henkensä, niin päätettiin se tappaa. Mutta Sööstetska ei
hennonut luopua pässistään. Senvuoksi hän sahautti sen sarvet, jonka
lisäksi pässi vielä kuohittiin. Oli nim. tarkoitus, lyödä se vähitellen
paistiksi, ja juuri tällä tavalla pässistä rasvaisin paisti saadaan.
Paistiksi lyönnistä ei tullut mitään, vaan pässistä tuli uskollinen
kotieläin, joka muistaakseni myöhemmin päätti elämänsä kuolemalla
vanhuudenheikkouteen.

Sööstetskan elukalla oli lumivalkoiset silmäripset ja, mikä vielä
harvinaisempaa, hopealta kuultavat polisongit sekä patriarkan parta
sellainen, jota mikä juutalainen rabbiini tahansa olisi kadehtinut.

Olen aivan varma siitä, että kun kuka hyvänsä odottamatta tällaisen
laitoksen näkee elokuisen illan kuutamossa, niin hätä siinä tulee itse
kullekin. Jos minä olisin tuohon aikaan ollut tutustunut niin hyvin
pimeyden ruhtinaaseen kuin tätä nykyä, niin olisinpa varmasti luullut
tavanneeni itse Hänen Majesteettinsa.

Tällä kertaa siis astelimme kolmin naurismaalta, ja yhtäkkiä täytyi
minun sanoa tuo tunnettu sana yyöö, sillä marjat alkoivat siirtyä
sisältäni.

— Älä konstaile, sanoi akka, selkääsi sinä kuitenkin saat.

Sanoi, asetti polvilleen ja iski toiseen päähäni. Itse suitsutin
toisesta päästä. Muorin kämmenet olivat luisevat kuin moukari, joten
tämä selkäsauna melkein vastasi rakkaan isäni kuritusta.

Mutta elokuun hämyisessä kuutamossa seisoi myös Söötetskan pässi pää
kallellaan ja katseli tätä näytelmää. Ties, kuinka kauan sitä olisi
kestänyt, ellei Sööstetska olisi saapunut paikalle. Hän havaitsi
pässinsä ja tarttui sitä partaan sanoen: Kuinkas sinä Jussi olet tänne
päässyt. Lähdetään kotiin.

Sitten hän silmäili meitä molempia ja kysyi: Kenenkäs poika sinulla
siinä on?

— Mikä lienee naurisvaras?

Minun naamani käännettiin kuuta kohti, ja silloin Sööstetska tunsi
suojattinsa.

— Voi sen s—tanan kakarat ja mukulat! Paninhan minä oven kiinni, mutta
tuo vietävän pentu näkyy päässeen ikkunasta. Ja sitten se on jättänyt
veräjän auki ja päästänyt vielä Jussin perästä. Vaikkapa, mitä tuo
tekee, jos Jussi vähän käveleekin, sehän on vanha ja viisas, mutta kun
nämä kakarat pääsevät irti, niin ne tekevät aina roimeita.

Sanoi ja tarttui minun käteeni. Niin lähti tämä kolmikko astumaan
Sööstetskan matalaista majaa kohti. Tällä kertaa en enää pelännyt
Jussia, vaan se sai mielensä mukaan nuoleskella niskaani ja naamaani.
Varsinkin naamani nuoleskeleminen näytti sitä suuresti huvittavan.

— Kyllä sinä nyt olet ryvettänyt itsesi, kakara, sanoi Sööstetska.

— Niin kai, kun Jussi ajoi minut ojaan, buuh, sanoin min#.

— Ei Jussi ketään ojaan aja, mutta älä nyt siinä itke, katsotaan,
kuinka saadaan sinun vaatteesi kuntoon.

Eihän niitä tietenkään kuntoon saatu.

Kun sitten Franssi saapui iltamyöhällä kotiin, oli Sööstetskalla ja
hänellä aika kiivas välien selvittely, johon Franssi sanoi jotakin sen
tapaista, että "kyllä me tämän pojan kanssa asiat selvitetään, ei se
kellekään kerro, että hänet on huoneeseen teljetty. Minähän se tämän
matkan selostan Vilposkalle ja poika ei kyllä puhu mitään."

Ja sen jälkeen Franssi tarttui käteeni ja ilmoitti, että jos minulta
kotona kysytään, missä olen vaatteeni ryvettänyt, niin on minun
kerrottava asia aivan niin kuin hän sen Vilposkalle kertoo. Kun
tottelet, niin saat limonaatia ja sitä paitsi soudamme joen yli.

Kiitollisuudella ja mielihyvällä tietysti suostuin näihin ehdotuksiin.
Niin astuimme veneeseen ja sain ensi kerran eläissäni tehdä
ikimuistoisen soutumatkan Kokemäenjoen yli. Se oli aivan erikoista,
sillä jouduttiin tietysti virtaan ja virta painoi venettä, joten saimme
puikkelehtia proomujen välitse emmekä tulleet läheskään samalla kohtaa
vastapäisellä rannalla. Mutta täällä oli virta heikompi, ja niin
alettiin soutaa vastavirtaan ja tultiin siis määräpaikalle.

Kun Vilposkan ovi aukaistiin, antoi hän Franssin tietää, mitä kuuluu
ja kuka käski. — Missä sinä olet lorvaillut? Kello on jo lähes 12, ja
minä olen pelolla ja vavistuksella odottanut, milloin poikaa tullaan
noutamaan. Jumalan kiitos, ettei lehtori ole vielä tullut, sillä mitä
olisin hänelle sanonut! — Mutta hyvät ihmiset, minkälaisessa tällissä
poika on. Hänellä oli paraat vaatteet päällänsä ja nyt on kaikki
märkänä ja kurassa! Mitä sanoo lehtori ja mitä sanoo lehtorska! Voi
herra Jesus sentään, kun tässä kaikki pitää itse tehdä, ja kun vain
selkänsä kääntää, niin aina jokin menee hullusti! — Mutta kyllä minä
tiedän, missä sinä Franssi olet ollut. Sinä olet käynyt Liisan luona
Toejoella, sinnehän minä hänet lähetin. Et malttanut antaa hänen olla
edes tätä yhtä päivää rauhassa, kun hän juuri par'aikaa ripille lukee.
Ja kuitenkin pitäisi hänen päästä edes ennen kuin koulu alkaa. Montakos
päivää tässä enää on jäljellä. Mutta kyllä minä nyt panen Liisan
semmoisten lukkojen taakse, että hän saa lukea rauhassa. Kakaroita te
vielä olette molemmat.

— Enhän minä ensinkään ole Toejoella ollut, muuta kun olin
Juhannesluntin plaanilla urheilemassa, ja kun sieltä lähdettiin pois,
niin Tatu sattui putoamaan ojaan, ei se sen kummempi asia ollut. Mutta
on kai se poika ennenkin ryvettänyt vaatteensa, ja niinkuin täti näkee,
niin ei minusta ole lapsenpiiaksi, olisi täti itse ottanut hänet
mukaansa.

Tähän täti ei vastannut mitään, sillä nähtävästi minut oli aiottu
jonkinmoiseksi "förkkeliksi".

Täti riisui yltäni vaatteet ja rupesi niitä puhdistelemaan. Minut
nostettiin sänkyyn, enkä tiedä, mitä sen jälkeen tapahtui.

Kun heräsin, oli aurinko jo korkealla.

Löysin itseni suureksi hämmästyksekseni omassa sängyssäni ja isä
ilmoitti, että nyt lähdetään kotiin.

Lääkärillä käynnistä ei siis tullut mitään. Kääre oli hävinnyt jalasta
eikä sitä siihen sen koommin tullutkaan.

Ehkäpä oli kilpajuoksu Jussin kanssa lopullisesti parantanut jalkani.




15. LUKU

jossa neidit Carlson saapuvat, Ilona kauhistuu ja minä vierin neitien
Carlsonien jalkojen juureen.


Niinkuin jo edellä mainittiin, oli syksy lähestymässä. Sen merkkeinä
oli mm. se, että äitini sanoi, ettei ole montakaan päivää täällä olon
aikaa ja että vähitellen on siis pakattava kaupunkiin menoa varten.
Ja niin siirtyivät lautaset ja kahvikupit ja muu irtain omaisuus
vähitellen pakkilaatikkoihin, niin että lopulta meillä ei enää ollut
minkäänlaisia syömä- tai juomavehkeitä, ainoastaan pari lautasta ja
puolen litran mitta, josta kaikin joimme maitoa. Ja rauhalliselta
näyttikin tämä kesän loppu, mutta yhtäkkiä saapui Kuuminaisten
kartanosta viesti, että isääni oli pyydetty puhelimeen.

Kuuminaisten kartanoon oli matkaa noin 3 km, ja yleensä ei siihen
aikaan ihmisiä hyvin turhista syistä puhelimeen vaivattu, joten isäni
tiedusteli, kuka häntä on puhelimeen kutsunut. Lähetti ei osannut sanoa
mitään asiallista, sillä hän sanoi, että patruuna vain ilmoitti, että
lähtekää sitä lehtoria hakemaan, hänen täytyy tulla telefooniin.

Ja niin isäni marssi Kuuminaisten kartanoon, siis 3 km edestakaisin, ja
sen jälkeen keskusteli äitini kanssa.

Puhelu oli tehnyt heihin molempiin hyvin järkyttävän vaikutuksen, sillä
äitini sanoi:

— Mikä ne nyt tänne lykkäsi ja juuri nyt, kun kaikki on jo pakattu
kaupunkiin lähtöä varten.

Ja melkeinpä sadatellen alkoi laatikkojen purkaminen. Niistä nostettiin
kahvikuppeja, lautasia ja muita talousvehkeitä. Äiti sanoi isälleni,
että "kyllä sinä et osaa mitään järjestää, olisit sanonut sille, että
nyt ei enää passaa tulla tänne maalle, me olemme juuri lähtemässä
kaupunkiin, ja täytyyhän sinun tietää, mikä vaiva siinä on, kun nyt
taloon tulee tällä tavalla vieraita, sillä olisihan tämä asia voitu
yhtä hyvin kaupungissa järjestää".

— Eikä meillä ole ruokaakaan, eikä ole edes kahvia paahdettu, ja sen
laatikon, jossa oli kahviprännäri, minä jo lähetin Jannen kanssa
kaupunkiin. Että kyllä sinun täytyy mennä takaisin sinne Kuuminaisten
kartanoon ja sanoa, että tästä visiitistä ei tule nyt mitään.

— Sinne minä en kuitenkaan lähde, sanoi isäni, olethan sinäkin sentään
Sotkamon rovastin tytär ja pappilassa kasvanut, pitäähän sinun osata
ottaa vastaan vieraita milloin tahansa.

— Sotkamon pappila on sentään toista kuin Rantamaa, ja jos sinä olisit
rovasti, jota sinusta muuten ei koskaan tule, niin silloin varmasti
asuisimme pappilassa eikä Rantamaan vanhassa rakennuksessa. Katsos nämä
ovat kaksi eri asiaa, nämä. Mutta senhän minä olen aina sanonut, että
sinua ei koskaan pitäisi päästää yksin asioita järjestämään. Mutta kun
oli 3 km matkaa, niin enhän minä ennättänyt lähteä sinun mukaasi.

— Kuule, sanoi isäni, jos me pyytäisimme Rantamaan mummun keittämään
kahvia ja tilaisimme häneltä savustettuja silakoita ja ottaisimme
vastaan nämä vieraat Rantamaan puolella.

— Siinä sinä nyt taas puhut pehmeitä, kuinka minä voin ottaa vastaan
vieraita Rantamaan puolella, eiväthän he ole tulleet visiitille
Rantamaalle vaan meille. Ja miksi et heti paikalla sanonut, että täällä
ei ole kotona enää muita kuin sinä eli Taavetti Tyhmä ja Rantamaan
mummo ja että me syömme silakoita ja juomme kahvia Rantamaan mummon
luona.

Sanoi ja loi halveksivan katseen mieheensä, alkoi purkaa laatikoita,
jonka jälkeen kahvit ja silakat lopulta löytyivät ja vielä puhdas
valkoinen pöytäliina pöydälle. Meidät lapset kutsuttiin myös huoneeseen
ja asianomaisesta putsattiin ja niistettiin ja sanottiin, että tämä
visiitti koskee ainoastaan Ilonaa, mutta että siinä tapauksessa, että
meitäkin kutsutaan esille, niin "esiintykää siivosti ja varsinkin Tatun
täytyy osata kumartaa ja raapasta jalkaansa".

Ja sen jälkeen, kun oli aikansa odotettu, alkoi kuulua kärryjen kolinaa
ja äitini sanoi isälle: mene sinä nyt sitten ottamaan vastaan nämä
vieraasi äläkä siinä seiso ja mällistele.

Ja niin isäni lähti kohteliaasti avaamaan veräjän ja auttoi kärryistä
neidit Hulda ja Hildur Carlsonin.

He olivat kaksoissisaria ja siinä määrin toistensa näköiset, että
minusta tuntui siltä, että näin saman henkilön kaksi kertaa. Jonkin
verran eroa huomasin sen jälkeen, kun neidit Carlson olivat astuneet
kärryiltä, sillä toinen heistä oli nähtävästi runollisempi ja toinen
proosallisempi.

Kun nim. Hulda loi katseensa ympäristöön ja sanoi, että kylläpä täällä
on kaunista, oikeen molääristä, niin Hildur sanoi, että käydään nyt
vain sisälle, sillä voidaanhan me tätä luontoa myöhemminkin ihailla.

Ja ehätti siihen minun äitini, puristi nämä molemmat kaksoissisaret
kiinteään syleilyynsä ja sanoi, että voi kuinka hauskaa, kun Hulda
ja Hildur ovat tulleet meillä käymään, astutaan nyt tänne sisälle ja
otetaan kuppi kuumaa, mutta kahvileipää ei meillä nyt satu olemaan, kun
ette aikaisemmin ilmoittaneet tulostanne, sillä jos minä olisin saanut
tämän tietää vähän aikaisemmin, niin olisin leiponut oikein komean
rinkelin ja vielä pikkuleipiä lisäksi.

Tämän kirjoittaja kuunteli ja katseli koko tätä menoa oven takana ja
odotteli hetkeä, jolloin hänet esitettäisiin näille tädeille.

Ja kun tädit olivat haukanneet jonkin kupin kahvia, tuli äitini
ilmoittamaan, että Ilonan on astuttava esille. Hyvin vastenmielisesti
Ilona nousi paikaltaan ja yritti jo karata takaovesta, mutta äitini
käskevä katse pakotti hänet astumaan tätien luo.

Tämän jälkeen suljettiin ovi. Niin sanoakseni kaiken varmuuden
välttämiseksi isäni hääti meidät takahuoneeseen ja ilmoitti vielä,
että jos hän vain huomaa meidän kurkkivan ja kuuntelevan ovissa, niin
tiedätte, mitä tapahtuman pitää.

En siis tietänyt, mitä viereisessä huoneessa tapahtui. Jätän tahallani
lukijan uteliaisuuteen, samaan, jossa minäkin olin, sillä selviäähän
tämä asia lopulta kuitenkin.

Pitkän aikaa Ilona oli poissa, mutta kun hän sitten saapui luoksemme,
oli hän aivan murtunut. Häneltä ei edes riittänyt kyyneleitä kaamean
kohtalonsa lievittämiseksi, vaan hän istui lattialle ja lopulta
ilmoitti pyörtyvänsä.

Minultahan on aina riittänyt osanottoa kärsivälle lähimmäiselleni,
ja minä aloin udella, mitä Ilonalle oli tapahtunut. Lopulta hän sai
soperretuksi:

— Tämä on halpamaista, tämä on aivan hirvittävää, kun ei enää kehenkään
voi luottaa. Nyt se surkeus alkaa taas.

Sanoi ja sai tällä kertaa myöskin kyyneleet esille ja kävi aivan
puhumattomaksi.

Ja viimein "surkeus" mateli esille, sillä silloin kuulin ensi kertaa
katkerasti lausuttavan sanan "koulu".

Minun täytyy siis taas lähteä kouluun, vaikka isä lupasi minua tänne
tuotaessa, että minun ei enää milloinkaan tarvitse siihen laitokseen
mennä.

Koetin lohduttaa Ilonaa ja selittää hänelle, että eihän se koulu
nyt niin kauhea asia mahda olla. Mutta silloin suuttui jo Ilonakin
ja sanoi, että "kyllä te miehet kaikki puhutte yhtä pehmeitä ja
sinäkin puhut aivan samalla tavalla kuin minun isäni, joka on
koettanut uskotella, ettei koulu mukamas mitään kauheata olisi. Mutta
älkööt luulkokaan, että se tällä kerralla onnistuisi paremmin kuin
viimeinkään, sillä minä teen kaikki aivan päinvastoin kuin opettaja
määrää, ja suuttuvathan ne vihdoinkin ja ajavat minut koulusta pois."

Sen jälkeen meidät muutkin kutsuttiin esille ja minäkin rupesin
tuntemaan kylmiä väreitä selkäpiissäni. Sillä minua rupesi vähän
peloittamaan, että minäkin joutuisin samaan surkeuteen, joka Ilonaa
niin kovin peloitti.

Vapisevana ja hermostuneena astuin siis tätien eteen, raapaisin
jalkaani niinkuin opetettu oli ja tein syviä kumarruksia.

Ja silloin Hulda Carlson loi minuun silmäyksen ja lausui sanat:

— Mikä on sinun nimesi?

— Tatu.

— Tahtooko Tatukin kouluun?

Silloin eivät hermoni enää kestäneet, vaan purskahdin itkuun ja
syöksyin ovesta ulos. Juosta laputin aina saunarakennukselle asti ja
piilottauduin sinne saunalavojen alle.

Sinne saapui hetkisen päästä Ilonakin ja ilmoitti, että meitä ei
petetä, sillä nyt me karkaamme yhdessä.

Ja niin mietimme ja teimme matkasuunnitelmia. Ilona sanoi, että
tällaisissa ratkaisevissa tapauksissa täytyy ihmisen olla viekas, ja
että ollaan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta sitten, kun
päästään Poriin, niin siellä me näytämme pitkää nenää näille molemmille
tädeille ja vilistämme karkuun niin, että ainakaan koulussa ei meitä
kumpaakaan nähdä.

Ja kun sen jälkeen istuttiin ruokapöytään, niin nähtiin siellä kaksi
hyvin hiljaista ja asiallista lasta. Hulda Carlson keskusteli minun
kanssani ja kuulin hänen sanovan äidille: Pelkääkö tämä poika aina
niin paljon vieraita kuin tällä kertaa? Minusta pitäisi häntä jollain
tavalla karaista, sillä hän näkyy olevan aivan liian arka luonnostaan.
Mutta poikalapset ovat vähän arkoja, niinkuin se Qvistin Laurikin;
kun sen mamma toi sitä kouluun, niin se itki koko matkan, ja kun sen
mamma oli lähtenyt pois, niin minä kysyin siltä, mitä Lauri itkee, ja
Lauri sanoi, että Lauri tahtoo kotia mamman luokse. Mutta nyt se on jo
päässyt kolmannelle luokalle eikä enää itke yhtään.

Sen jälkeen minun äitini ilmoitti, että siellä on kyytimies käynyt
kysymässä, milloin neidit haluavat lähteä. Molemmat neidit katselivat
toistansa ja ilmoittivat, ettei heillä puolestaan ole mitään kiirettä,
varsinkin kun uhkaava sadepilvi oli näyttäytynyt taivaalla.

Mutta silloin isänikin sekaantui asiaan ja ilmoitti kautta rantojen,
että hän on ollut puoli vuotta assistenttina, meteorologisessa
keskuslaitoksessa, minkä johdosta hän aivan hyvin tuntee pilvien mallit
ja sateen tulot. Hän ilmoitti, että niin satamatonta iltapäivää kuin
tänään ei hänen käsittääksensä tänä syksynä saada.

Häneen yhtyi erittäin sydämellisesti minun äitini, ja suoraan sanoen
melkein lievällä väkivallalla talutettiin neidit Carlson rattaille.
Minä huomasin rengin vielä protesteeraavan isälle ja puhuvan jotakin
ukonilmasta, mutta isäni työnsi kokonaista 2 mk. hänen kouraansa. Sen
jälkeen renki astui rattaille ja niinkuin Kalevalassa sanotaan "iski
virkkua vitsalla, helähytti helmivyöllä".

Nyt päästimme kaikki helpotuksen huokauksen, ja vielä tarttuu muistooni
äitini sanat, sillä hän sanoi: sitten he lopulta lähtivät.

Ja tämän jälkeen äitini sanoi, että tämä vierailu on muuttanut hänen
suunnitelmansa siinä määrin, että hän ei enää tiedä, tuleeko hänestä
kaupunkiin lähtijää, hänellä on ns. terveys, joka on tällä kertaa aivan
lopussa. Hänen on taas uudestaan pakattava kaikki kimpsut ja kampsut
ja hän lisäsi, että tämän jälkeen emme enää milloinkaan lähde maalle
kesäksi.

— Asutaan Porissa, siellähän meillä on hyvä olla, eikä koskaan lähdetä
tänne Rantamaalle, sillä kyllä se minäkin alan kyllästyä tähän ns.
suvilystiin.

Mutta sen jälkeen kuulimme oudon humahduksen ja luulimme koko talon
hajoavan. Sillä ukonilma oli alkanut, luultavasti mahtavin, mitä
eläissäni olen nähnyt.

Salamat iskivät tuhkatiheään ja vettä tuli niin mahtavasti, ettei
kattokaan enää pitänyt, vaan valtava vesivirta alkoi vieriä lattialle.

Äitini huomautti jotakin sen tapaista, että "tämä on kaikki sinun
syysi, sillä jos näitä Carlsoneja ei olisi tänne tullut, niin me
olisimme jo tänään ennättäneet lähteä pois".

Ilona kätki kasvonsa lähimpään vuoteeseen ja sanoi, että hän ei pelkää
mitään niin paljon kuin ukkosta, ja jatkoi siihen suuntaan, että hänen
muistaakseen silloin, kun hänet vietiin Helsingin yhteiskouluun, myös
raivosi mahtava ukonilma.

Meidän vielä puhuessamme ovi aukeni ja täti Carlsonien kyytimies
astui sisälle ojentaen isälleni kaksimarkkasen, jonka hän oli antanut
juomarahaksi, ja sanoi:

— Minä annan tämän rahan takaisin, sillä enhän minä niitä neitejä
saanut kuljetetuksi muuta kuin puolentoista kilometrin päähän, sen
jälkeen ne nostivat niin kovan porakan, että minun täytyi tuoda ne
takaisin ja tuolla ne ovat kärryillä, että jos lehtori tulisi ottamaan
heitä vastaan.

Minä muistan vielä tällä hetkellä isäni hätääntyneen katseen, ja
muistan ne murskaavat silmänluonnit, jotka äitini loi häneen. Sen
jälkeen isäni astui auttamaan tätejä rattailta.

Ja työtä siinä olikin, sillä Hildur oli saanut sydänkohtauksen ja Hulda
ilmoitti, ettei häntä niinkään voida rattaista nostaa ennen kuin hän
on saanut kamferttitippoja. Ne olivat heiltä unohtuneet Poriin, mutta
luultavasti ja toivottavasti niitä on täällä kesäasunnolla.

Isäni ei sekaantunut tähän keskusteluun, vaan nosti molemmat tädit
huoneeseen. Silloin oli äitini myöskin tointunut hämmästyksestään ja
sanoi: Oi rakkaat ystävät, enhän minä teitä olisi millään tavalla
lähettänyt sinne Jumalan ilmaan, mutta kun tuo Taavi sanoi; että tästä
ei ukkosta tule.

Niitä kamferttitippoja ei tietenkään ollut, vaan isä otti
kuminaviinapullon ja sanoi, että tästä pullon suusta sopii ottaa
kulaus, sillä tämä on vielä parempaa kuin ne kamferttitipat, joita ei
meillä sattumalta ole. Ja kun Hildur, jolla oli sydänkohtaus, sanoi,
että ei suinkaan tämä sisällä alkoholia, niin isäni vakuutti, että
varmasti ei ainakaan enempää kuin kamferttitipat, mutta jos maku tuntuu
vastenmieliseltä, niin on se nautittava näin: — hän tarttui Hildurin
valtavaan nenään, työnsi pullon hänen suuhunsa ja sanoi, että vaikka ei
maku olekaan niin hyvä kuin kamferttitippojen, niin lääkettähän täytyy
aina ottaa.

Tämä lääketieteellinen käsittely näytti täti Hilduria rauhoittavan,
mutta sitä vastoin täti Hulda huomautti, että he molemmat ovat aivan
läpimärkiä ja että heidän täytyy saada kuivat vaatteet.

Silloin Ilonakin heräsi synkästä toivottomuudesta, joka hänet oli
vallannut, ja kuiskasi minulle, että nyt on paras siirtyä uunin taakse,
sillä tästä tulee paremmanpuoleinen spektaakkeli.

En kykene asiallisesti kuvaamaan Rantamaan uunin taustaa, mutta jo
heti sinne saavuttuamme huomasimme, että tila oli koko lailla ahdas
kahdelle. Sen huomasi Ilonakin ja sanoi, että "tänne ei mahdu muita
kuin minä, lähde sinä Tatu pois".

Mutta eihän minuakaan haluttanut lähteä, ja silmänräpäyksen neuvottelun
jälkeen sovittiin siitä, että minä kiipeisin Ilonan hartioille.

Joka myös tapahtui.

Tosin minun pääni oli melkein näkyvissä uunin takana, mutta koetin
vetäytyä niin pieneksi kuin mahdollista, sillä huomasin heti,
että näytelmä on katsomisen arvoinen. Ja niinhän se olikin, sillä
mielenkiintoni oli niin täydellinen, että en ensinkään kuullut Ilonan
sanoja ennen kuin hän nipisti minua koivesta. Hän kuiskasi nim., että
kylläpä ne ovat hitaita, täytyykö jok'ikinen vehje vääntää ennen kuin
muut riisutaan pois. Hän tarkoitti tällä sitä, että vaatteet oli
riisuttava ensin ja väännettävä vasta sen jälkeen.

Minähän en luonnollisesti voinut vastata tähän mitään, vaan tuijotin
yhä edelleen mielenkiintoiseen nähtävyyteen.

Silloin Ilona yhtäkkiä ilmoitti: Minä en jaksa enään, sinun täytyy
lähteä pois, kiipeä sinne uunin päälle.

Se oli muuten helpommin sanottu kuin tehty, sillä minkäänlaista
kiintopistettä ei löytynyt. Hapuilin turhaan ja kuiskasin lopulta
Ilonalle, että enhän minä tästä mihinkään pääse.

Ilona vastasi, että "koetapas pitää jostakin paikasta kiinni vähän
aikaa, jotta minä voisin ojentaa itseäni, ja sen jälkeen ollaan samassa
asennossa". Minä levitin käteni uunin päälle ajatellen, että tämä
kestää ainoastaan murto-osan sekuntia.

Mutta sen jälkeen jalkani eivät enää tavanneetkaan Ilonan hartioita.
Sillä hän oli katsonut viisaimmaksi poistua yhtälöstä.

Ja niin vyörähdin minä vasten parempaa tahtoani ja tietoani melkeinpä
molempien tant Carlsonien jalkojen juureen.




16. LUKU,

jossa eräs laiva lähtee ja jossa myös hevoskaravaani pannaan liikkeelle.


Tahdon olla siksi hienotunteinen niin hyvin itselleni kuin muillekin,
joita tämä kertomus koskee, että vedän verhon sen eteen, mitä tämän
jälkeen tapahtui.

Koko yön sataa lotisti, ukkonen jyrisi ja salamat sinkoilivat, eikä
mikään tunnukaan sen kaameammalta kuin tällainen, tosin sangen
harvinainen, syysyön ukonilma. Ukkosen jyrinää ja sateen lotinaa ja
tuulen viuhunaa säestivät neitien Carlsonien kauhunhuudahdukset, eikä
sinä yönä nukutuksi tullut.

Seuraavana aamuna selvisi, ettei neitien Carlsonien lähtö ollut
mahdollinen. Heidän vaatteensa eivät olleet kuivuneet, ajopelit, joille
ei ollut tilaa katoksessa, olivat aivan läpimärät, ja pian saapui myös
viesti, että vesi oli vienyt mennessään pari siltaa matkan varrelta.

Ei siinä auttanut muu kuin ruveta taloksi uudelleen, ja minusta tuntui,
ettei tämä ainakaan äitiä ja isää miellyttänyt.

Sen jälkeen, mitä tapahtunut oli, päätimme Ilona ja minä pysytteleidä
hieman syrjässä, mutta samalla kuitenkin, niinkuin sanotaan, olla
hyödyksi.

Ilona kuiskasi minulle:

— Eiköhän ole paras, että lähdetään kuivaamaan ja laittamaan kuntoon
nuo vieraiden rattaat, jotta pääsevät täältä mahdollisimman pian
matkaan.

Ja niin lähdimme linjaalirattaiden luokse, nostimme niiltä nahkatyynyjä
kiville kuivamaan auringossa, irroitimme footmantteleita jne.

Myös Tyyra saapui paikalle ja ryhtyi avustamaan työssämme. En muista,
mitä toimimme siellä jossakin peräpenkin tienoilla, kun kärryt äkkiä
nousivat pystyyn ja tekivät komean voltin. Maa taisi sillä kohtaa
viettää, eivätkähän linjaalirattaat muutenkaan niin hyvin tasapainossa
pysy. Koko joukko jäi kärryjen alle.

Kärryjen alta alkoi kuulua itkua ja parkunaa, ja hätään riensivät
ensi työkseen neidit Carlsonit, jotka sattuivat olemaan lähinnä. Ja
tuiskahtivat siihen äitinikin ja Miina ja Manta, mutta tästä hätä vain
paremmin lisääntyi kuin väheni. Vasta sitten kun isäni oli saapunut
paikalle ja nostanut kärryt päältämme, alkoi hätä lauhtua.

Ei siinä kovin ihmeitä ollut tapahtunut, sillä kärryt olivat
vierähtäneet sangen pehmeästi maalle. Jonkin verran naarmuja olimme
saaneet, varsinkin Tyyra, joka katseli käsiänsä ja huusi kauhuissaan:
Verta, verta, verta.

Mutta muita suurempia vahinkoja alkoi paljastua.

Rattailla oli ollut jonkinmoinen tököttitölkki kärrynrasvoineen, ja
tämä sisällys oli jokseenkin täydellisesti hieroutunut vaatteisiimme.

Parhaita juhlatamineitamme meillä ei tosin yllämme ollut, mutta olimme
sentään puetut vähän paremmin kuin tavallisesti. Olihan kolmen puvun,
tietysti alusvaatteineen, perinpohjainen pesu tiedossa.

Neitien Carlsonien läsnäolon ansioksi on luettava, ettei tilitys tullut
sen ankarammaksi kuin se tuli.

Isäni nähtävästi oli erittäin innostunut toimittamaan neitejä
Carlsoneja tiehensä, sillä hän oli käynyt Jannen luona puhumassa
heidän Poriin toimittamisestaan. Näin ainakin otaksuin tapahtuneen,
sillä aamiaista syödessämme hän ilmoitti, että Janne lähtee kaupunkiin
asioille ja että neideillä on tilaisuus, jos haluavat päästä sinne
oikein purjeveneellä.

Ukkosilman jälkeenhän on aina ilma jonkin verran seestynyt, ja isälläni
oli erinäisissä tapauksissa koko hyvä ylipuhumiskyky. Varsinkin tällä
kertaa hän lienee ollut erikoisen kaunopuheinen, sillä neidit päättivät
kuin päättivätkin astua purjeveneeseen.

Kyllähän Ilona ja minä kadehdimme heitä ja tarjouduimme kovasti
lähtemään mukaan, mutta meidän rukouksiamme ei tietenkään otettu
kuuleviin korviin. Kademielin katselimme, kun vene irtaantui laiturista
ja alkoi painua Yyterin rannikkoa kohti.

Isäni ja äitini heiluttivat nenäliinaa, ja heidän kasvoillaan
kuvastuivat tunteet, joiden laadun lukija arvannee. Mutta kun tupaan
oli saavuttu sanoi isäni:

— Nyt pannaan äkkiä pillit pussiin ja lähdetään Poriin, kyllä me
jollakin tavalla niiden ojapahasten yli pääsemme.

— Kuka sen tietää, vaikka olisivat täällä parin tunnin päästä takaisin,
jatkoi isä. Äitini vastusteli, sillä hän pelkäsi tavaroiden särkymistä
ja muutenkin vaivalloista matkaa, eikä sitä paitsi pakkauskaan ollut
niin pienen ajan homma.

Mutta isäni ryhtyi hartiavoimin pakkaamaan ja antoi ohjeita Miinalle
ja Mantalle. Käden käänteessä pakkilaatikot olivat kiinni. Tuli siinä
muuten Ilonan hattukin ja meidän rasvaiset vaatteemme pakatuksi samaan
röyhäkkään ja Tyyran kenkiä ei löytynyt mistään, mutta isäni ilmoitti,
että sille asialle ei mahda mitään, tulkoot tällä matkalla toimeen
niinkuin haluavat, sillä nyt on poistuttava.

Hevoset sitä paitsi odottavat ulkona.

Ja pika pikaa olivat laatikot myös pakatut rattaille, ja siellä
istuimme pian me muutkin. Niin lähdettiin Rantamaan pihalta sellaisella
kiireellä kuin pakolaiset ikään. Rantamaa oli evakuoitu.

Ilona ja minä istuimme linjaalirattaiden takapenkillä ja edessä
istuivat äitini ja isäni.

— Tulivatko ne hopealusikat sieltä tuvan akkunalta matkaan? kysäisi
äitini.

— Kaupungissa se nähdään, sanoi isäni ja nykäisi hevosta suitsista.

— Tuliko se paketti sieltä uunin reunalta matkaan? kysäisi äitini.

— Kaupungissa se nähdään, sanoi isäni.

Tätä keskustelua jatkui jonkin aikaa, kunnes karavaani äkkiä pysähtyi.
Ensimmäinen silta oli tullut vastaan.

Ei se puro siinä leveä ollut, mutta hieman pehmeäpohjainen. Ensimmäinen
hevonen kieltäytyi jyrkästi astumasta veteen.

Isäni läksi kyytimiehen kanssa hommaamaan ylimenoa, äitini nousi
kärryiltä ja ilmoitti, ettei hän ainakaan niillä istu, kun ojan yli
mennään. Myös Miina ja Manta nousivat kärryiltä. Tässä siis oltiin
kaalamopaikoilla, niinkuin Jaakop eli Israel aikoinaan. Mainita
sopii, että toisena kyytimiehenä oli 13-vuotias poika ja että toinen
kyytimiehemme oli nilkku. Isäni alkoi tutkia ylipääsyä. Hän riisui
kengät jalastaan ja vähän muutakin, kahlasi ensin yli ojan ja rupesi
sen jälkeen taluttamaan ensimmäistä hevosta ylitse.

Hevonen alkoi vikuroida vastaan ja hyppäsi kahdelle jalalle. Mutta se
oli enemmän kuin isäni jaksoi sietää, sillä hän nykäisi suitsista aika
hyvästi ja sai hevosen hyvin pian jaloilleen. Sen jälkeen hän tarttui
sitä korvista, ja yhdellä nykäisyllä se oli ojan toisella puolella.
Mutta rattaat olivat jääneet ojaan, sillä ranta oli jyrkkä.

Vielä uusi nykäys hevosen korvista ja toisella kädellä, kärryn
aisoista, ja niin olivat rattaat ojan toisella puolella.

Sen jälkeen isäni päätti muuttaa taktiikkaa. Hän riisui hevosen
aisoista ja talutti hevosen ensin yli ojan. Sen jälkeen hän itse
parilla vankalla vetäisyllä veti kärryt yli. Ja sitten saatiin vielä
siirtää ojan yli Miinat ja Mantat, äitini ja nilkku Nikukin, joka
ihmeissään mällisteli ojan toisella puolella ja joka nostettiin
viimeiseksi.

Hevoset valjastettiin ja matkaa jatkettiin. Vielä kaksi kertaa tämä
näytelmä uudistui, mutta silloin olikin päästy jo valtamaantielle ja
siinä olivat sillat kunnossa. Mutta juuri sillä kohtaa, missä Fleivikin
tie ja valtamaantie yhtyvät, näkyy merta.

Ja tällä kohtaa isäni astui rattailta. Otti esille kiikarin, joka
hänellä muuten oli aina lähellään, ja silmäili merelle. Siellä näkyi
yksinäinen pursi.

— Aivan oikein, sanoi isäni, siellä palaavat Janne ja neidit takaisin,
mutta me olemme pelastetut. Minä arvasin, että niin pian kun ne ovat
päässeet Fleivikin lahdesta aavalle merelle, ne alkavat hätääntyä,
ja senvuoksi neuvoinkin Jannea purjehtimaan mahdollisimman hitaasti.
Sanoin, että matkan pitää kestää vähintään 4 tuntia, sillä silloin
olemme jo Porissa. Mutta nyt näyttää tuuli kääntyneen, joten heillä
on myötätuuli takaisin tullessakin, ja tällä tavalla meiltä on mennyt
ainakin tunti kallista aikaa hukkaan.

Nousi rattaille ja huusi Nikulle ja Villelle:

— Nyt ajetaan hyvin. Kun tullaan kaupunkiin, niin minä annan teille
hyvät juomarahat.

Ja tällä kertaa isänikin osoittautui hyväksi kyytimieheksi, sillä hän
ajoi kuin markkinamies.




17. LUKU,

jossa tehdään suuria suunnitelmia ja ryhdytään niitä toteuttamaan.


Olimme saapuneet kaupunkiin elokuun viimeisinä päivinä.

Maalla oli meren rannalla kaikki syksyistä, mutta kaupungissa oli
vielä kaunis kesä. Alkoi tuntua siltä, että turhan aikaisin oli maalta
lähdetty.

Mutta asettuminen kaupunkiteloille vaati aikansa ja puuhansa.

Ilona oli käynyt hyvin synkäksi. Hän tiesi, että hänen oli taas
ryhdyttävä jatkamaan koulunkäyntiä. Hänet oli päätetty panna koetteeksi
valmistavan koulun III luokalle, mutta jollei hän siellä tullut
toimeen, niin hän joutuisi II luokalle.

Hänen mielestään koulu tietysti oli tuiki tarpeeton, ja hän tiedusteli
kautta rantojen mm. Mantalta ja Miinalta, miten pääsisi lyhintä tietä
Helsinkiin. Hän oli varma siitä, että hän siellä löytäisi jonkinmoisen
turvapaikan, kun vain kerran onnistuisi pääsemään täältä pois.

Manta ja Miina eivät tätä asiaa tarkemmin tietäneet, mutta kehoittivat
kääntymään naapurissa asuvan Gröndahlin puoleen, joka nuoruudessaan
oli monet kerrat tehnyt hevoskyytiä Turkuun ja Poriin ja ken ties
Pietariinkin.

Gröndahli oli ajuri, joka joskus vieläkin teki pitempiä kyytejä.
Tapasimme hänet pihalla ajurinroskiaan rasvailemassa ja kunnostelemassa.

Hän ei muuten ollut lapsirakas mies, joten häntä oli lähestyttävä
kauhistuksella ja varovaisuudella. Hän osasi erittäin hyvin
kiroilemisen taidon, ja vaikkei hänellä siihen olisi ollut erikoista
syytäkään, niin hän usein kirota paukutteli itsekseen.

Tällä kertaa tilanne näytti edulliselta, sillä hän istui pakkilaatikon
päällä ja täytti piippuaan.

Ilona astui rohkeasti hänen eteensä, niiasi ja sanoi:

— Voiko kiltti setä sanoa, mitä tietä täältä mennään Helsinkiin?

— Vai kiltti setä, p—le vieköön, kiltti (useampia kiroussanoja),
kyllähän minä sen tiedän (samoin) — — Ei siinä muuta kuin kävelette
tästä Isonlinnan kadulle ja Isonlinnan kadulta Kokemäenjoen sillalle,
sitä myöten joen yli ja siitä vasemmalle ja niin tietä myöten
eteenpäin, niin kyllä se Helsinki sieltä löytyy, kun vain tarpeeksi
kyselette aina silloin, kun tienhaara tulee.

Mutta tämän jälkeen hän heristi meille nyrkkiään ja karkoitti meidät
tiehemme.

Pahin este oli siis voitettu ja Ilona ehdotti, että vielä kävisimme
naapurien kanssa neuvottelemassa asiasta. He voisivat ainakin ohjata
meitä niin pitkälle kaupungin ulkopuolelle kuin olivat itse käyneet.

Ilona piti nim. selviönä, että minä lähtisin mukaan.

Kahden vuoden tai ainakin kolmen vuoden perästä täytyy sinunkin lähteä
kouluun, ja kun minä tästä olen päässyt karkaamaan, niin kyllä sinua
silloin vahditaan niin tarkoin, ettet hevillä pääse.

Lähdimme naapuriin tervehtimään Väinöä, Arvoa, Pekkaa ja Paavoa. Väinöä
ja Arvoa emme kuitenkaan saaneet käsiimme, sillä he olivat päässeet
isänsä kanssa Kalaforniaan haukia pyytämään. Sinne oli myöskin Pekan ja
Paavon isä ja eräs hänen kisälleistään lähtenyt, mutta Pekkaa ja Paavoa
ei ollut otettu mukaan. He olivat syvästi katkeroituneet, kun kaverit
olivat päässeet matkaan ja heidän oli täytynyt jäädä kotiin.

Meidän matkasuunnitelmamme lankesi siis sangen otolliseen maaperään.
Pekka ilmoitti, että kuka tahansa heidän kisälleistään kykenee
neuvomaan Helsingin tien. Mutta varsinkin kykenisi siihen Sööterin
Kalle, joka juuri äskettäin oli Helsingistä saapunut, vieläpä
jalkapatikassa ja osaksi hevoskyydillä, joten hän tunsi hyvin tien.

Kalle oli saapunut Sörkkä-nimisestä laitoksesta, jonne hänet oli
tuomittu erään viime joulumarkkinoilla sattuneen välikohtauksen vuoksi,
jossa hän lopulta oli näyttänyt, että prässiraudan pyörittäjässäkin on
voimaa. Hän varmaan voisi antaa parhaat ohjeet Helsingin matkaa varten.

Tämä oli jo jotakin. Minä en ollut alussa niin erittäin innostunut
koko matkaan, mutta nyt, kun Pekkakin oli siihen mukaan tulossa eikä
Paavokaan enää ollut halveksittavaa seuraa, sillä hän oli kesällä
kovasti kasvanut ja saanut jalkaansa lailliset housut, niin alkoi
Helsingin matka tuntua sangen viekoittelevalta.

Ja siinäkin suhteessa näytti onni meitä erikoisesti suosivan, että isä
Lönngren ei ollut saapuvilla. Voimme päästä räätälinverstaaseen ja
antautua keskusteluun sällien kanssa, mikä muuten oli kielletty. Kun
tähän vielä lisätään, että äiti Lönngren oli tärkeissä pyykkihommissa
suuren pihan takana olevalla pesutuvalla, siis aivan toisessa päässä
pihaa, niin oli olomme jotenkin turvallinen. Helsinkiläinen ei käsitä,
kuinka mahtava tämä Lönngrenin tontti oli laajoine puutarhoineen,
suoalueineen, lampineen, huvimajoineen ja monen monine rakennuksineen.
Olo pesutuvassa merkitsi tavallaan oloa toisessa valtakunnassa.

Lähdimme koko joukko verstaaseen ja haimme siellä esille Kalle
Sööterin. Hän ei kuitenkaan heti ollut halukas keskustelemaan
kanssamme, vaan ilmoitti, että keskustelun pohjustukseksi oli
hankittava vähintään yksi pullo olutta.

Tämä oli koko mutkikas homma, tämä, sillä pääomia meillä ei ollut.
Ainoa, jota vähänkin voitiin pitää kapitalistina, oli Ilona, joten
loimme odottavia katseita häneen. Ja hänhän se tilanteen pelastikin.

Hän oli nim. saanut kesällä lainatuksi Väinö veljeltään lähes 2
markkaa. Hänen isänsä ei hänelle mitään antanut, sillä oli sovittu,
että kaikki rahat kulkevat isäni kautta. Mutta Väinöllä sitä vastoin
oli paremmat mahdollisuudet saada rahoja isältään ja muiltakin
Helsingissä, joten hän oli lainannut Ilonalle tuon summan.

Me käsitimme samalla, että tämä summa oli meidän kaikkien yhteinen
matkapääoma, sillä selvää selvempää oli, ettemme sitä ainakaan kovin
suuressa määrässä voisi lisätä.

Siihen aikaan ei olutpullon ostaminen ollut niin monimutkaista kuin
nykyään, sillä sen sai käydä puodista hakemassa kuinka alaikäinen
tahansa, kun vain jaksoi pullon kantaa ja heitti siitä tiskille rahat.
Näin saavuimmekin pian Kallen luokse. Hän työnsi pikkusormellaan pullon
korkin sisään ja antoi sen sisällyksen nopeasti luiskahtaa kurkustaan
alas. Nielemisvaivat olivat varsin vähäpätöiset, jos niitä oli
ensinkään, sillä Kalle oli tällä alalla melkoinen spesialisti.

Hänestä oli mukavinta ensin pyrkiä laivalla niin pitkälle kuin suinkin
pääsi. Parasta oli siis esim. astua Vilpas-nimiseen laivaan Porin
satamassa ja etsiä siellä sopiva piilopaikka, sellaisia oli yllin
kyllin, ja siten pääsi aivan helposti Reposaarelle asti.

Reposaarelta oli paras siirtyä Konstantiaan, joka jatkoi matkaa joko
Turkuun ja Kööpenhaminaan ensinkään välillä pysähtymättä, jolloin oli
paras nousta Turussa ja keinotella sieltä sitten Helsinkiin asti,
vaikkapa rautateitse. Mutta joka toisen tuurin Konstantia tekee
Pietariin, ja silloin se pysähtyy Helsinkiin, joten voi suoraan
Helsingin satamassa nousta pois.

Sanoi, pyyhkäisi huuliansa ja ilmoitti antavansa lisätietoja, mutta
tätä varten oli yksi olutpullo tuiki tarpeellinen.

Ilona nähtävästi oli sitä mieltä, että tietoja oli aivan tarpeeksi,
koska hän otti tyhjän pullon, viittasi meidät mukaansa eikä
lähtenytkään hakemaan uutta.

— Mikäs meillä on hätänä, hän sanoi. Turun satamanhan tunnemme aivan
hyvin, sillä sieltähän lähdimme Poriin, ja jos taas Helsinkiin tullaan,
niin emme me suinkaan sivu aja, sillä kaikki Helsingin satamat minä
tunnen aivan hyvin. Mutta nyt meidän on kiireellisesti ryhdyttävä
matkavalmistuksiin.

Siinä olikin jo tullut päivällisaika. Päivällinen syötiin silloin kello
kolmelta, sillä siihen aikaan ihmiset elivät mm. ruoasta.

Niinpä meilläkin oli aamulla pullateet tai pullakahvit heti noustuamme,
sitten 10:n korvissa aamiainen, 12:n korvissa päiväkahvit, 3:n korvissa
päivällinen, 6:n korvissa iltapäiväkahvit ja 9:n korvissa illallinen.
Me söimme siis vähän kuin englantilaiseen tapaan, eikä siihen aikaan
nykyaikaisia nälkäkuureja pidetty terveellisinä.

Kun päivällinen oli syöty, Ilona ehdotti, että lähtisimme Porin
satamaan tutkimaan laivan lähtöaikoja ja lähtöpaikkoja.

Vilpas-laivaa emme siellä löytäneet, ja kun sitä satamassa
tiedustelimme, saimme kuulla, että se oli pukseerausmatkalla. Mutta
sitä vastoin ilmestyi satamaan aivan kuin meidän onneksemme toinen
laiva. Sen nimi oli Houru, ja sillä kohtaa laituria, jonne se ilmestyi;
oli valtaisa määrä tyhjiä sillitynnyreitä.

Matkustajat, joina oli Juseliuksen työväkeä, astuivat pois laivasta.
Sen jälkeen laiva siirtyi ulommaksi joelle ja hinaili sieltä laiturin
viereen suurehkon proomun.

Niin alkoi proomun lastaus. Tyhjiä sillitynnyreitä nostettiin proomuun,
ja me riensimme lähemmin tutkimaan asiaa. Saimme kuulla, että nämä
olivat Benjamin Laitasen tyhjiä sillitynnyreitä, joita hän oli koonnut
kaikkialta maakunnasta. Mitä hän niillä myöhemmin aikoi tehdä, ei
kukaan tietänyt, mutta sittemmin saatiin tämäkin asia tietää, joten
lukija ehkä suvaitsee, että kerron sen heti.

Porissa oli useita kunnallisia laitoksia, joissa tarvittiin
ruokatavaraa, mm. vaivaistalot, ja tällaisia laitoksia oli tietysti
muuallakin läänissä. Eräs Manner-niminen kauppias oli ottanut
hankkiakseen näille tarpeelliset sillit ja sitä paitsi myynyt niitä
kauppiaille pitkin maakuntaa. Mutta laiva, jonka piti hänen sillinsä
tuoman, oli tehnyt haaverin jossakin Reposaaren ulkopuolella.
Tietysti olivat sillitynnyrit menneet hajalle, mutta erääseen Porin
hinaajalaitoksen entiseen proomuun hän oli saanut pelastetuksi
melkoisen määrän. Myöhemmin selvisi, että myös Porin ruoppaaja oli
ollut avullisena tässä työssä. Kaikki tämä ynnä paljon muutakin selvisi
oikeusjutussa Porin kaupunki ym. ym. contra Manner & Benjamin Laitanen
ym. ym.

Olimme Ilonan kanssa täysin yksimieliset siitä, että meidän oli paljon
edullisempi matkustaa tällä proomulla Reposaarelle kuin konsanaan
Vilppaalla. Ilmitulemisen vaara oli ilmeisesti paljon pienempi, sillä
jokainen tyhjä sillitynnyri oli hyvä piilopaikka, ja miehistöäkään ei
tässä proomussa sanottavan paljon ollut.

Myöhemmin kuljetimme Pekankin paikalle, ja Pekka hyväksyi täydellisesti
suunnitelmamme. Hän oli ryhtynyt aivan suurenmoisiin toimenpiteisiin
matkaeväiden hankkimiseksi. Pekan kotona nim. olivat räätälinkisällit
ja oppipojat talon ruoassa, ja heidän lisäkseen oli vielä maalari
Tammisen työväki, joten siellä oli melkoinen huusholli. Tästä syystä
oli siellä aivan kuin maalla oma ruoka-aittansa, leipä leivottiin
kotona jne.

Sopivaan paikkaan maalari Tammisen varastohuoneen vintille oli Pekka
tietysti Paavon avustuksella hankkinut arvioimansa eväsmäärän.
Siellä oli 5 reikäleipää ja melkoinen määrä silakoita, jotka Pekka
oli silakkanelikosta käsittänyt. Mutta sitä paitsi oli kasvisruokaa
aivan yllin kyllin. Lönngrenin mammalla oli hyvä keittiökasvitarha,
josta riitti kasviksia myytäväksikin. Pekka oli koonnut hyvän
kantamuksellisen lanttuja ja porkkanoita.

Voidakseen saada haltuunsa tuon vinnillä olevan sopivan varastopaikan
oli hänen täytynyt uskoutua Tammisen Eerolle ja Sirkalle, joten
he tiesivät salaisuutemme. Tässä ei ollut kuitenkaan mitään
vaaraa, sillä he olivat jyrkästi päättäneet lähteä muiden mukaan,
varsinkin kun Eeroa uhkasi sama kohtalo kuin Ilonaakin, hänen nim.
oli astuttava valmistavan koulun ensimmäiselle luokalle. Eerolta
oli katalasti salattu, mikä kauhea laitos koulu on. Päinvastoin
hänelle oli uskoteltu, että kouluun pääseminen merkitsi jonkinlaista
etuoikeutta. Hänen silmänsä olivat nyt auenneet ja hän oli innokkaissa
matkapuuhissa. Hän oli muuten esittänyt neuvotteluja Ilonan kanssa,
sillä hänellä kuulemma oli uusia ehdotuksia tekeillä.

Mutta aika riensi. Sopivalla tavalla saimme mekin siirretyksi
mielestämme tarpeelliset matkakapineet Tammisen tallin vintille, josta
mukavimmin päästiin kadulle ja vapauteen. Se oli siis tätä retkeä
varten strateegisesti sopivin paikka.

Ilonan oli keittiön konttorista onnistunut puhaltaa pari hillopurkkia
ja Vilposkan leipomosta pari junttapullaa sekä lonkaa meidän yhteisen
matkakassamme yhtään pienentymättä. Minä olin käynyt tutkimassa talomme
vintin ja löytänyt suuren hylkeennahkaisen selkälaukun, jota isäni oli
käyttänyt retkillään.

Nämä tavarat oli pian kuljetettu tallin vinnille, mutta sinne
jäivät keskustelemaan ainoastaan Eero ja Ilona, jotka olivat meistä
kokeneimmat.

Pekka kutsuttiin sinne ja sai määräyksen lähteä hakemaan neulaa ja
lankaa. Sen jälkeen valmistettiin vinnillä olevista jauhosäkeistä
jonkinlaisia hyvin alkeellisia pusseja, joista jokainen sai omansa. Ja
ei siis muuta kuin matkalle vain!

Tällä kertaa oli kuitenkin tarkoitus vain sopivasti kuljettaa eväämme
proomuun, sitten tulisimme vielä kotiin päivällisille, loisimme
kotinurkkiimme viimeiset silmäykset, ja niin lähdettäisiin oikein
vesiteitse kohti tuntemattomia kohtaloita.




18. LUKU,

josta selviää, että maalla ei ole helppo tietää, mitä merellä tapahtuu.


Päivällinen oli syöty, isä oli vetäytynyt ruokalevolle ja äiti
keittiöön tiskien kanssa puuhaamaan. Astuimme Ilonan kanssa
turvallisesti ulos ja nousimme tallin vinnille. Sieltä tähystelimme
muita. Yhtäkkiä nähtiinkin Eeron laukkaavan hyvin hätääntyneenä tallin
taakse ja viittoilevan meille käsillään. — Mene sinä heiniin piiloon,
sanoi Ilona, minä menen alas ja tulen sinut noutamaan.

Ja niin minä makasin heinissä pää supussa ja kohottelin vähän väliä
nenääni, mutta mitään ei kuulunut.

Tirkistelin pihalle enkä nähnyt ketään. Lopulta kapusin varovasti alas
ja aioin lähteä Lönngreniin tiedustelemaan, mitenkä asia siellä oli.
Ihmeekseni näin Paavon nenän akkunassa, ja silloin aloin aavistaa, että
jokin este oli tullut matkallemme.

Kömmin varovasti kotiin ja katselin, oliko Ilonaa näkyvissä, mutta
eihän häntä näkynyt. Ajattelin, että sittenkin oli parasta uudestaan
astua heiniin, luiskahdin ovesta ja menin vanhalle tähystyspaikalleni.

Tätä edestakaista matkaa tein ainakin 10 kertaa, mutta asia ei siitä
selvinnyt.

Taitavana romaaninkirjoittajana jätämme Tatun miettimään Ilonan ja
Eeron katoamista ja seuraamme heidän jälkiänsä.

Eero oli sanonut Ilonalle jotakin, ja sen jälkeen he olivat syöksyneet
suoraa päätä niin nopeasti kuin suinkin rantaan ja asettuneet
piilopaikkaan proomussa. Aivan viime hetkessä he tulivatkin, sillä
vähän sen jälkeen proomu alkoi irtaantua laiturista ja Hourun vetämänä
painua Reposaarta kohti.

Mutta tätä minä en siis tiennyt yhtä vähän kuin Pekkakaan, joka lopulta
oli saanut tilaisuuden puikahtaa minun luokseni.

— Nyt on p—u merrassa, sanoi Pekka. Kun minä olin Tammisella
päivällisellä, sillä siellä olen usein, niin Sirkka purskahti itkuun
kesken kaiken. Ja kun häneltä kysyttiin, mitä Sirkka itkee, niin sanoi
Sirkka, ettei hän tahdo lähteä Helsinkiin eikä muuallekaan, vaan hän
tahtoo jäädä kotiin äidin luokse. Ja sen jälkeen se rupesi puhumaan
Ja selostamaan koko meidän asiaamme, mutta se, ei siitä kovinkaan
paljon tietänyt eikä edes tiennyt sitä, miten meidän piti lähteä. Mutta
silloin me Eeron kanssa luikimme pakoon ja Eero lähti tallin vintille,
niinkuin sinä tiedät. Mutta Tammisen muori juoksi meidän perästämme
ja sai minut kiinni ja sen jälkeen vietiin minut ja Paavo kotiin. Ja
siellä meitä tutkittiin ja minä pelkäsin kovasti, että Paavo kertoisi
koko asian, ja puhuin senvuoksi niin paljon kuin ennätin, ettei
Paavolta mitään kysyttäisi. Eivätkä he oikeastaan ole saaneet tietää
mitään, mutta minut ja Paavo pantiin arestiin ja pääsin nyt vasta
sieltä karkaamaan. Minun täytyy nyt pian lähteä takaisin. Nyt sinä
tiedät kaikki, mene siis vaan kauniisti kotiin, kyllä sinne Ilonakin
tulee, sillä Eero on kertonut tietysti hänelle kaikki.

Mutta niinkuin lukija tietää, ei Ilonaa alkanut kuulua. Kun
illallispöytään astuttiin, ei Ilona ollut tullut. Sama tietysti oli
asianlaita Eeron kotona. Mutta että näillä molemmilla katoamisilla oli
jotakin yhteyttä keskenään, sitä ei tietysti kummassakaan perheessä
aavistettu. Pekka, Paavo ja minä vaikenimme kuin muuri, sillä meille
oli selvinnyt, että nämä kaksi, ja siis juuri ne, jotka olivat meistä
suurimmassa vaarassa, olivat päässeet onnellisesti pakoon. Ja onneksi
Sirkkakin siksi vähän käsitti asiaa, ettei hänestä selvää saatu.

Mutta kun ei kadonneita vielä seuraavanakaan aamuna näkynyt, alkoi
tulla tosi eteen. Mekin viiletimme ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta
seuraavana aamuna neuvotteluun.

Ristikuulustelujen pelko oli aivan ilmeinen, ja senkin vuoksi
neuvottelimme, mitä sanoisimme.

— Eiköhän kysytä Kalle Sööteriltä neuvoa, tuumi Pekka.

— Mistä me saamme pullon olutta? sanoin minä.

Ja niin olikin asia, oluen hankkimiseen meillä ei ollut tarpeellisia
pääomia.

— Jaa, jos Eero olisi täällä, niin olisimme voineet antaa hänelle
pulituuria, tuumasi Pekka.

Mutta Eeroapa ei täällä ollut.

Vähän asiaa mietittyämme pitivät Pekka ja Paavo kuitenkin mahdollisena,
että pulituuria voitaisiin puhaltaa maalari Tammisen varastohuoneesta
ja tällä tavalla saada Kalle Sööterin siunausta tuottavat neuvot.

Mitä pulituuri oli, en silloin tietänytkään, mutta poistuimme kuitenkin
ihailemaan Tammisen maalariverstasta ja huomasimme tilanteen varsin
otolliseksi, sillä pappa Tamminen oli aivan verstaan toisessa päässä
sangen tärkeissä tehtävissä, hän nim. tuntui jauhavan värejä. Se on
niinkuin tiedätte tärkeätä hommaa, ja senpä vuoksi ehtikin Pekka
pistäytymään tietyssä paikassa ja ottamaan sieltä melkoisen suuren
pulituuripullon mukaansa. Hän kätki sen johonkin ja tuli uudestaan
takaisin, minkä jälkeen me sopivan ajan päästä poistuimme arvokkaasti.

Ja niin sitä mentiin Sööterin Kallen luokse. Tämä haisteli pulloa ja
sanoi, että pulituuria se näkyy olevan, ja otti siitä hyvän kulauksen.
Kysyi sen jälkeen, että mitäs teillä nyt sitten olisi asiaa.

Me selitimme asiamme. Kalle antoi seuraavan lakoonisen vastauksen:

— Älkää puhuko mitään, ja jos tulette kovin tiukalle, niin syyttäkää
minua.

Ihmeellistä kyllä: minkäänlaisia kuulusteluja ei tullut. Ei edes
Ilonasta tiedusteltu mitään, vaikka koulun piti alkaman seuraavana
päivänä. Tämä hiljaisuus myrskyn edellä alkoi meitä hermostuttaa.

Oli jo juotu päiväkahvit, kun isäni kutsui minut luoksensa, veti oven
perästään kiinni ja sanoi: Sanoppas Tatu suoraan, missä Eero ja Ilona
ovat.

— En tiedä.

— Jospa sinä sittenkin tietäisit, sanoi isä-ukkoni, astui samalla
ovelle ja ilmoitti sieltä: Tuoppas Manta tänne kyökistä hyvä vitsa.

Tilanne oli hyvin uhkaava, sillä isäni oli toiminnan mies ja tiesin
hyvin, että ainakin kokeeksi saisin hyvän selkäsaunan, sillä ainahan
siihen syytä oli, vaikka ei sitä sattuisikaan olemaan tämän asian
yhteydessä.

Turvauduin heti paikalla viimeiseen pelastuskeinoon ja ilmoitin, että
koko asia on Sööterin Kallen syy. Sillä tähän ilmoitukseen minulla oli
täysi oikeus.

— Kuka on Sööterin Kalle? kysyi isäni.

— Eräs Lönngrenin kisällejä.

— Vai niin, sanoi isäni, mitä hänellä on tämän asian kanssa tekemistä?

— Hän ilmoitti, miten laivalla paraiten pääsee Helsinkiin.

Piiska viuhahti ilmassa.

— Ja missä ovat siis Eero ja Ilona?

— Matkustaneet yhdessä Helsinkiin, vastasin minä.

       *       *       *       *       *

Suunnilleen samanlainen lienee ollut Pekan kuulustelu, sillä vähän
sen jälkeen istuimme, Pekan isä, minun isäni, Paavo, Pekka ja minä,
Lönngrenin luona siinä huoneessa, jossa vaatepakat olivat näytteillä ja
jossa mitat otettiin. Ja pian siinä oli asia kerrottu, ei kuitenkaan
sillitynnyrejä myöten, jotapaitsi erinäisistä yksityiskohdista edelleen
vaiettiin, niinkuin esim. olut- ja pulituuripullosta ja eväiden
hankkimisesta. Hourun nimi tuli kuitenkin mainituksi.

Kalle Sööteriä kuulusteltiin myös, mutta hän oli ollut iässään siksi
monessa poliisi- ym. kuulustelussa, ettei häntä kovinkaan paljon
vaivattu. Eikä hän paljon valehdellutkaan, selitti vain sanoneensa
meille, että rahan puutteessa on paras matkustaa Helsinkiin, ja
minne tahansa, pommilla laivassa, sillä jos junassa matkustaa, niin
voi sattua, ettei pääse eteenpäin kuin pari asemanväliä. Ei ollut
muuten osannut käsittääkään, että joku meistä kysyjistä olisi aikonut
tuon matkan tehdä, vaan oli arvellut sen olevan tavallista lasten
uteliaisuutta. Mutta kun Hourun nimi oli mainittu ja kuultiin, että
se oli lähtenyt hinaamaan sillitynnyrejä, niin voitiin helposti asiaa
selvitellä.

Lönngren ymmärsi niin, että sillitynnyrien suhteen oli paras
kääntyä Benjamin Laitasen puoleen, ja koska höyrylaiva Houru oli
F.A. Juseliuksen, niin voitiin sen suhteen tehdä tiedusteluja hänen
konttoristaan.

Laitanen tiesi ainoastaan myyneensä tynnyrit ja että ne oli noudettu
häneltä, mutta sen pitemmälle hän ei tietänyt.

Juseliuksen konttorissa tiedettiin sen verran, että Houru oli vuokrattu
kahden päivän pukseerausmatkoja varten eikä se ainakaan kovin paljon
Reposaarta edemmäksi ollut mennyt, mutta ei sielläkään tiedetty, millä
asioilla Houru näihin aikoihin liikkui. Reposaarelle ei siihen aikaan
päässyt puhelimella, joten ei asioiden tiedusteleminen ollut niin
yksinkertaista kuin nykyään..

Oli taas tiedusteltava Laitaselta, kenelle hän oli myönyt nuo
sillitynnyrit. Mutta tämä asia oli nähtävästi liikesalaisuus, sillä
Laitanen ilmoitti, ettei hän siitä tiedä. Hänen renkinsä tekee
tuollaiset tynnyrikaupat, sillä hänen aikansa ei riitä mokomiin
pikkuasioihin. Mutta voi hän tiedustaa asiaa rengiltänsä, sitten kun
tämä on palannut Kaskisista, josta oli lähtenyt vuotia hakemaan.

Kun Lönngren kuuli nämä puheet, niin hän ilmoitti, että on aivan
tarpeetonta ruveta tiedustelemaan tätä asiaa enää Laitaselta, sillä
sieltä ei ala kuulua mitään, vaan on parasta mennä kuulustelemaan
jätkiltä rannasta, kenenkä nuo tynnyrit olivat ja minne ne olivat
joutuneet.

Ja vähän päästä tavataankin isäni ja Lönngren rantajätkien kanssa
keskustelemassa. Selvisi hyvin pian, että Manner oli tynnyrit
Laitaselta ostanut.

Silloin Lönngren muisti Mannerin sillihaaverin ja arvasi samalla, että
tynnyrit oli pukseerattu haaksirikkopaikalle.

Ja niin ei auttanut muu kuin katsoa, oliko satamassa mitään Reposaareen
menevää laivaa. Löytyihän siellä pikkuinen alus, joka oli juuri
lähdössä, viimeinen laiva, jolla sinä päivänä pääsi. Ja niin isäni
astui sen tien laivaan ja Lönngren toi kotiimme tiedon hänen lähdöstään.




19. LUKU,

jossa kuvataan Ilonan ja Eeron matkaseikkailu, josta selviää miten
sillejä suolataan ja joka päättyy juhlalliseen vastaanottoon Porin
satamassa.


Seuraavana päivänä iltapäivällä oli isäni saapunut tietysti Ilona
mukanaan.

Pari päivää kesti ennen kuin minulle selvisi, mitä matkalla oli
tapahtunut.

Kaikki oli mennyt suunnitelman mukaan Porin satamasta lähdettäessä,
ainoastaan sillien haju oli ruvennut tuntumaan hieman kiusalliselta.
Laivan kannelta löytyi kuitenkin sopiva suojaisa paikka, jossa oli
mukavampi olla, ja siinä otettiin esille eväät. Ensin pureskeltiin
leipää, jonka päälle sormin siveltiin vadelmahilloa, ja luulenpa
melkein, että molemmat matkailijamme olivat tyytyväiset oloonsa.

Kokemäenjoen maisemat välähtelivät sivuitse, joten niitäkin tietysti
oli hauska katseita, sillä ainahan laivasta mielellään samoja maisemia
katselee.

Mutta vähitellen alkoi tulla ilta ja pimeä, sillä Houru ei proomuineen
kulkenut pikajunan vauhtia. Matkailijamme eivät olleet kovin lämpimästi
puetut. Alkaa olla viileä elokuun yö, kun lähestytään Reposaaren
satamaa, ja varsinkin, kun Reposaaren ulkopuolelle pistäydytään.

Vilu rupesi vähitellen tulemaan, joten oli etsittävä jotakin suojaa.
Tarkempi tutkimus osoitti, että proomun keulassa oli luukku ja sieltä
voi painua alas ruumaan.

Ja koska Mannerin proomulla oli kuljetettu yleensä kaikkea, mitä
voidaan ajatella tyhjistä sillitynnyreistä heiniin ja hevosiin asti,
niin löytyi täältä keulasta erittäin lämmin soppi. Sillä lämpö henki
lahoavasta hevosen lannasta ja sen päällä olevista heinäkerroksista.

Tänne painautuivat siis matkailijamme jo ennen Reposaareen tuloa ja
tänne he sitten molemmat käsi kaulatusten nukahtivat, sillä sillä
tavallahan vielä lämpimämpää saatiin.

Näin ei Eerokaan, joka Reposaaren tunsi, huomannut ettei edes
Reposaaren merenpuolisella rannalla pysähdytty, vaan jatkettiin matkaa
yhä edemmäksi, aina Paakin karille asti. Tämä surkeus huomattiin vasta
seuraavana aamuna, kun matkailijamme kömpivät lämpimiltä yösijoiltaan.

He olivat näet heränneet kannelta kuuluvaan liikkeeseen, sillä
tynnyrien kanssa oli alettu toimia. Ruoppaaja nosti höyryn voimalla
tavaraa meren uumenista, ja se laskettiin jollekin siivilän tapaiselle
laitokselle, minkä jälkeen se tarkoin tutkittiin. Silli kerrallaan
noukittiin siitä, virautettiin merivedessä ja lyötiin tynnyriin, ja
aina silloin tällöin sinne heitettiin kahmalollinen heinäsuolaa.

Mutta matkailijoillemme oli tullut suuri hätä. Heitä oli alkanut
janottaa.

Vesi, jota proomupumpulla saatiin proomun pohjasta, osoittautui siksi
epäilyttäväksi, ettei se kelvannut edes matkustajillemme. Heidän
urhoollisuutensa alkoi laskea, kunnes Ilona lopulta lähestyi erästä
proomun kannella toimivaa miestä, purskahti itkuun ja pyysi setää
antamaan hänelle vettä.

Ehätti siihen Eerokin, ja saivathan he molemmat parempaakin kuin vettä
nim. kaljaa, jota laivoissa tähän aikaan aina oli. Saapuivat siihen
sitten muutkin aina ruoppaajan uumenissa istuvaa kokkiämmää myöten
asiaa ihmettelemään.

Selostus Helsingin matkasta herätti tavatonta mielenkiintoa, ja kun
Eeroa oli vähän tarkemmin tutkittu, se tahtoo sanoa: hänen kasvojansa
vähän paremmin pesty merivedellä, sanoi proomun kokkimuija:

— Sus siunatkoon, eikös tämä sitten olekin maalari Tammisen poika.
Kyllä siinä Eetlalla nyt mahtaa olla hätä. Mitä tässä nyt oikein on
tehtävä, sillä Hourukin lähti pois ja Reposaarelle on pari peninkulmaa
matkaa. Täältähän emme saa sanaa ennenkuin ylihuomenna. —

Tästä asiasta ilmoitettiin oikein kapteenillekin. Kapteeni oli sitä
mieltä, että jonkun miehistä on soudettava karkurit Pirskerin saareen,
joka on 7 km:n päässä.

— Sieltä pääsevät nämä purjeveneellä Reposaarelle, sillä minä panen
kirjeen mukaan.

— Mutta ei suinkaan vain lapsilla ole kovin nälkä. Mitenkäs olette
tulleet laivassa toimeen?

Ei heillä nälkä ollutkaan, paremmin päinvastoin, sillä olivathan he
kumpikin syöneet pienehkön purkillisen vadelmahilloa ja popsineet
melkein kokonaisen "longan".

— Ei, huusivat molemmat yhdestä suusta, ei meillä nälkä ole, meillä oli
matkaa varten evästä.

— Niin, eihän sitä Helsingin matkalle vain niin ilman evästä
lähdetäkään, tuumivat miehet.

Haettiin eväät esille erään sillitynnyrin pohjalta. Kaikki olivat sitä
mieltä, että he olisivat näillä eväillä pärjänneetkin Helsinkiin asti,
kun heillä vain olisi ollut vettä.

Ja niin nostettiin heidät eväinensä ruoppaajan pelastusveneeseen.
Hartiakas merimies lähti soutamaan Pirskeriä kohti.

Tuuli oli myötäinen ja matka oli sujunut eri vauhtia. Kyytimies tuntui
olevan tyytyväinen, sillä hän oli päässyt sillin lastauksesta ja
ymmärsi tietenkin hyvin, että hänen matkansa palkittaisiin. Ja yhtä
hyvin oli myös matka Reposaarelle sujunut, jossa molemmat karkurit
vietiin haminakapteenin konttoriin.

Tänne oli isänikin saapunut. Hän oli ensin koettanut tiedustella Hourun
retkiä muualta, mutta eihän niitä sen tarkemmin tällä kertaa tietty,
kukaan ei ollut pannut merkille näin pientä tapausta.

Lopulta neuvottiin häntä menemään haminakapteenin konttoriin. Siellä
keskusteltuaan asiasta kapteeni Helsingiuksen kanssa isäni sai kuulla,
että kun hän parin tunnin perästä palaa konttoriin, niin silloin siellä
kyllä tiedetään Hourun matkat.

Ja kun hän sinne sitten parin tunnin kuluttua palasi, niin tiedettiin
siellä sekä Hourun matkat että vedettiin esille myös Ilona ja hänen
kaverinsa, jotka sillä välin olivat paikalle saapuneet.

Sekä Pirskerin kalastaja että soutaja, jotka molemmat olivat paikalla,
saivat runsaan palkintonsa. Asia oli siksi hyvissä ajoin toimitettu,
että isäni vielä ennätti laivaan, tällä kertaa Vilppaaseen, sen
lähtiessä Reposaaresta.

Ilonan ja Eeron kotiintulo oli suuri triumfi.

Siellä, missä eivät puhelimet toimi, siellä toimii kaikkivoipa
puukenkäposti, ja niinpä pistäytyi Kakko-Tilta ilmoittamassa meille,
että lehtori ja lapset kuuluvat palaavan Vilppaalla. Sanoi ja
riensi edelleen tätä tärkeätä uutista ilmoittamaan. Äitini lähti
rantaan Miinan ja Mantan kanssa, ja kun ei meitä lapsiakaan voitu
kotia yksinään jättää, otettiin meidät kaikki mukaan, Aarre Mantan
käsivarrella ja Tyyra Miinan hoivissa.

Ja viereisestä portista astuivat Lönngren ja Lönnggrenska ja Tamminen
ja Tammiska ja matkalla liittyi meihin muuta väkeä. Mutta kun rantaan
saavuttiin sille kohdalle, johon Vilppaan piti laskea, niin oli täällä
laituri sakeanaan yleisöä. Järjestyksen pidosta huolehti konstaapeli
Viitanen, jota myöskin mamselipoliisiksi kutsuttiin.

Lopulta höyrysi laivakin laituriin ja ihmiset kurkottivat päitään.
Mutta ei sieltä sen kummempaa näkynyt, kuin että isäni astui lankonkia
myöten laiturille ja talutti toisessa kädessään Ilonaa ja toisessa
kädessään Eeroa. Sillitynnyrien ym. merkit olivat heissä koko selvästi
erotettavissa. Isäni vähän ihmetteli suurta väkijoukkoa silmäillessään.

— Menkää te kaikki kotiin, hän sanoi, minä tulen perästä.

Hän ei nähtävästi halunnut johtaa tätä mahtavaa saattuetta, vaan painui
takaisin laivaan.

Ilona nykäistiin meidän perheeseemme ja Eero Tammisen perheeseen, ja
niin kulkivat nämä kolme perhettä läpi Porin kaupungin. Heitä seurasi
mahtava saattojoukko eli prosessi, niinkuin sitä sen kaupungin kielellä
sanottiin.




20. LUKU,

jossa Ilonan ja Eeron taistelu vapautensa puolesta raukeaa tyhjiin,
mutta jossa he loistavasti puolustavat kunniaansa.


Tämän jutun jälkiselvitystä en tarkoin muista. Sitä ei tainnut
ollakaan, sillä Ilonaa oli toimitettava seuraavana päivänä kouluun.
Tämä ilmoitettiin Ilonalle ja sanottiin Miinalle, että Miinan oli
perinpohjaisesti putsattava hänet ja hommattava hänen yllensä parhaat
vaatteet. Äitini lähtisi saattamaan Ilonaa tätien Carlsonien opinahjoon.

Ja tässä olikin Ilonalle tarpeeksi rangaistusta, sillä hän itki ja
rukoili ja sanoi tulevansa maailman kilteimmäksi tytöksi ja tekevänsä
mitä ikinä vaaditaan, kun ei hänen vain tarvitse lähteä kouluun.
Hän jättää kaikki pahat tapansa, antaa joka aamu nurkumatta kammata
hiuksensa, esiintyy villasukissa, ei milloinkaan kiipeä puihin eikä
lankkujen yli ym. — kun hänen ei vain tarvitse tyhjentää tätä kalkkia.

Mutta äitini ja myös isäni, joka oli tullut kotiin, olivat
taipumattomia.

— Minä en ainakaan tahdo huomenna kouluun, sanoi Ilona, sillä nyt
kaikki tuntevat minut pitkin kaupunkia. Enhän minä voi huomenna
mihinkään lähteä, minä lähden kouluun vasta viikon päästä.

Tämän jälkeen tehtiin taas lupauksia, kunhan vain viikon lykkäys
myönnettäisiin. Mutta siihenkään ei suostuttu.

Ensimmäisenä päivänä toimitettiin koulussa ainoastaan jonkinlainen
"sisäänkirjoitus" niinkuin nykyäänkin, joten se matka ei kauan
kestänyt. Mutta jo tälläkin välillä olivat kaupungin katupojat ehtineet
kuiskata Ilonalle hänen tulevan nimensä, jota hän sai kantaa kaikista
ponnistuksistaan huolimatta. Tämä nimi oli Sillimamselli. Kun nim.
oltiin tulossa koulusta, sattui nelisen katupoikaa seisomaan eräässä
kadunkulmassa. Ilonan huomattuaan he lausuivat hänelle julki tämän
nimityksen. Ilona sai nytkäistyksi kätensä äitini kädestä ja syöksähti
joukkoon.

— Kuka tässä on Sillimamselli! hän huudahti.

Ennen kuin äitini ehätti joukkoon, oli pojista jo kaksi tantereella
ja kolmatta kuritettiin. Neljäs oli poistunut niin että hippulat
vinkuivat. Mutta tämä kolmas oli sinnikkäämpi kuin muut. Hän oli
paremman puutteessa iskenyt hampaansa Ilonan käteen ja purra
rouskuttanut siksi, kunnes ote irtosi.

Nyt oli jo äitinikin ehtinyt joukkoon ja tempaissut Ilonan mukaansa.
Mutta ei se mikään huvittava kotimarssi ollut, sillä kun pojat
näkivät, ettei Ilonasta enää ollut mitään vaaraa, niin he juoksivat
perässä ja näyttivät pitkää nenää ja aina vähän väliä huutelivat: Hää
Sillimamselli, hää Sillimamselli.

Jos ei Ilona ollut hyvällä tuulella kotiin tullessaan, niin ei ollut
äitinikään.

Eikä Eeronkaan kohtalo hauska ollut. Hänet kuljetti kouluun äitinsä,
mutta jätti hänet sinne muiden joukkoon.

Kaikki kävi hyvin ja rukoukset oli luettu. Eero lähti muutamien poikien
kera painumaan kotiin. Poikien tie koulusta kotiin ei kuitenkaan ollut
yhtä suora kuin Ilonan ja äitini. Siinä täytyi tietysti tutkia jokaisen
talon portti, tehdä merkkejä seiniin ym. tärkeätä.

Nuo 4 poikaa olivat vahtineet Eeroakin nurkan takana, mutta
huomattuaan, että hänellä oli seuraa, käyneet hommaamassa avustusta.

Eero oli muuten hyvin vankka ikäisekseen ja sitä paitsi valmistavaan
kouluun tavallista vanhempi. Hän ei siis ollut mikään halveksittava
vastustaja. Mutta joka tapauksessa, kun viskaali Holmbergin asunnon
kulmaukseen oli saavuttu, kajauttivat kuusi väijyksissä olevaa
sotahuudon:

— Hei Sillikapteeni!

— Olenko minä mikään Sillikapteeni, sanoi Eero ja syöksähti joukkoon.

Siinä oli siis kolme kuutta vastaan, mutta Eero oli kaikista
ylivoimaisin. Kun hän huomasi taistelun toivottomaksi, hän peräytyi
lähellä olevaan pihaan, jossa tiesi löytävänsä jotakin kättä pitempää.

Ja löytyihän sitä pian, sillä viskaali Holmbergin kellaria korjattiin
ja muurpruukkitynnyrit lastoineen sattuivat olemaan juuri nenän edessä.
Eero soti sekä vihollisia että ystäviä vastaan, kunnes jäi yksin
tantereelle.

Mutta taistelun tuoksinassa häneltä jäi huomaamatta, että myös hän itse
oli saanut päälleen valtavat määrät muurpruukkia ja että hän muistutti
kotiin saapuessaan jossakin määrin muistopatsasta.

Tällainen yhteinen seikkailu tietysti sitoo ja yhdistää. Niinpä
tulikin Ilonasta ja Eerosta hyvät ystävät. Kun molemmat vielä samana
päivänä olivat tavanneet toisensa, alkoivat he purkaa surujaan ja
onnettomuuksiaan.

— Minua ne haukkuivat Sillimamselliksi.

— Ja minua Sillikapteeniksi.

Tämän jälkeen he vakuuttivat pyhästi toisilleen, ettei kukaan
rankaisematta saa käyttää heistä näitä häpäiseviä nimityksiä. Jos
niissä olisi jotakin perää, niin antaa mennä, mutta nimityksethän ovat
aivan aiheettomat. Olihan aivan sama, mitä tynnyreitä tuolla laivassa
olisi ollut, aivan yhtä hyvin siellä olisi voinut olla olut- tai
petroleumitynnyreitä, joten tämä nimitys on aivan typerä.

Ja tämän jälkeen Ilona ja Eero siirtyivät Lönngrenin portille ja
alkoivat silmäillä ohikulkevia. Joku tuntematon poika ja tyttö näkyivät
kävelevän kadulla. Ilona ja Eero syöksyivät juoksujalkaa heidän
luoksensa.

— Sinä taisit sanoa minua Sillikapteeniksi.

— Sinä taisit sanoa minua Sillimamselliksi.

— E... e... en minä...

— Älkää valehdelko, te puhuitte yhdessä ja nauroitte, ja mitäs te muuta
olisitte nauraneet kuin meille.

Ja vasta sitten, kun nämä molemmat olivat nöyrästi vakuuttaneet,
etteivät Sillikapteenin ja Sillimamsellin nimet milloinkaan pääse
heidän huuliltaan, vasta silloin heidät päästettiin menemään.

Luonnollisesti kutsuttiin myös koolle Pekka, Paavo ja minä, ja meille
selitettiin, että joka nämä sanat lausuu, on tuhon oma. Huonosti
käy meidän siis, jos ne lausumme, mutta sitä paitsi on meidän
velvollisuutemme iskeä päin taulua jokaista muutakin, joka nämä sanat
uskaltaa sanoa.




21. LUKU,

jossa tekijä valittaa kovaa kohtaloaan, saa kannettavakseen elämänsä
ehkä raskaimman taakan, josta urhoollisesti yrittää vapautua.


Näin oli Ilonan ja Eeron koulunkäynti alkanut. Uudet nimensä he saivat
molemmat pitää, ja jo seuraavana päivänä Ilona löysi kotiin tultuaan
kirjansa välistä lapun, johon suunnilleen yhtä taiteellisesti kuin
suurtaiteilijat nykyään kykenevät oli piirretty sillitynnyrin ja
mamsellin kuva sekä sanat Sillimamselli.

Eeron luokkatoverit eivät osanneet kirjoittaa, sillä he olivat
aakkosista alkavaisia, mutta kun Eero koulusta lähti ja nosti kirjan
kainaloonsa, niin hän huomasi sen välissä sillin kuvan, joka oli
saksilla leikattu Benjamin Laitasen ilmoituksista.

Koska tarkoitukseni on vähitellen jättää tämä silliasia, on
minun mainittava, että Manner toimitti kuin toimittikin lopulta
sopimuksenmukaiset sillitynnyrit vaivaistaloille ja reservikasarmeihin,
niinkuin kontrahdeissa oli määrätty. Ja sen jälkeen alkoi kuulua
kovaäänisiä moitteita näiden sillien laadusta ja ilmestyi uutisia
sanomalehtiinkin.

Lopulta meni asia oikeuteen ja kieppui kaikki tuomioistuimet.
Manner pääsi lukemaan pätkäisiä vuoden päiviksi, jota vastoin muut
asianosaiset vapautettiin kaikesta vastuusta.

Ilonan koulunkäynti merkitsi aivan uutta vaihetta elämässäni.

Hänet pantiin ensin koetteeksi kolmannelle luokalle, mutta tämä koe
ei kauan kestänyt, sillä jo parin päivän päästä oli hänet siirretty
toiselle. Hänen koulunsa kesti 9—11 ja 12—3. Parhaan ja mehevimmän ajan
päivästä hän siis tuli olemaan poissa.

Mutta vielä senkin jälkeen oli määrätty, että hänen oli istuttava
lukemassa läksyjään. Näin hän ei päässytkään ulos ennen kuin kello 5:n
aikaan, jolloin taas minun täytyi olla sisällä.

Mistä tuo kello 5:n määräys oikeastaan mahtoi tulla, sitä en oikein
käsitä, mutta nähtävästi sen pohjana oli se, että yleensä silloin muut
lapset pääsivät ulos. Äitini oli laskenut, että tällä tavalla meillä
sisaruksilla oli vähemmän mellastusmahdollisuuksia. Lönngrenillä
ei tällaista hullutusta voitu tehdä sen vuoksi, että heillä ei
päivällisaika ollut niin aikainen kuin meillä.

Elämä alkoi muodostua kuivaksi. Kotona ei minulla ollut muuta seuraa
kuin Tyyra, joka oli minua 3 vuotta nuorempi, minkä vuoksi seurustelu
hänen kanssaan oli sangen ikävä, ja sitä paitsi hänelle heti annettiin
täysi ylivalta minuun. Jos leikissä jokin paikka ei ollut Tyyralle
mieleen, hän nosti siitä heti aika äläkän ja meni kantelemaan
äidilleni, joka säännöllisesti ratkaisi asian Tyyran hyväksi. Ratkaisun
motiivina oli se, että "koska sinä Tatu olet vanhempi ja viisaampi,
niin täytyy sinun ymmärtää Tyyraa, joka on nuorempi ja lapsellisempi,
ja antaa hänelle perään. Ja oikeastaan pitäisi sinustakin olla lystiä,
kun Tyyra on hyvällä tuulella eikä tahdo mitään pahaa, niin että sinä
olet paha poika, jos et tee Tyyralle mieliksi."

Kun isäni tuli koulusta, ei hän tietenkään mielellään kuunnellut
valituksia, ja sen vuoksi kävinkin ainoastaan kerran hänen luonaan
kantelemassa. Mutta täällä toistettiin minulle aivan samat sanat, nim.
ne, että koska minä olin vanhempi ja viisaampi, minun oli annettava
kaikessa perään.

No, mutta miksi en sitten käynyt leikkimässä Pekan ja Paavon kanssa?
Tähänkin oli omat syynsä, Pekalle ja Paavolle oli annettu tehtävänsä.
He istuivat miesten joukossa korkealla räätälinpöydällä ja pääsivät
sellaisiin hommiin, joissa he huomasivat olevansa hyödyllisiä.
Pääasiallisesti heitä käytettiin vaatteiden ratkomisessa, jopa nappien
kiinnineulomisessakin ja muussa sen tapaisessa hyödyllisessä työssä.

Tänne olisin minäkin mielelläni mennyt, mutta sehän ei tietysti tullut
kysymykseenkään. Kuulin, kuinka äitini kerran ihmetteli isälleni sitä,
että Lönngrenin rouva antaa lastensa olla siellä räätälin verstaassa
kuuntelemassa kisällien rivoja puheita. Ja tätä ihmetteli isänikin.
Sillä he eivät kumpikaan tietäneet, että ylimmällä pöydällä verstaassa
istui mestari itse ja että verstaan työtunneilla vallitsi aivan yhtä
täydellinen hiljaisuus kuin minun isäni koulutunneillakin.

— Mutta kaikkeen ihminen tottuu. Tästä kaikesta oli ainakin se hyöty,
että opin pyhittämään pyhäpäivän. Sillä pyhänä Ilona oli kotona, ja
pyhänä päästiin taas Lönngrenien ja Jakobsonien kanssa leikkimään.
Mikään lepopäivä ei pyhä minulle oikeastaan ollut, päinvastoin se
oli työn ja toiminnan päivä, sillä silloinhan sai oikein täydestä
sydämestään ottaa osaa muiden leikkeihin ja olla ulkona enemmän kuin
minään muuna päivänä.

Talvi oli alkanut lähestyä ja sen vuoksi oli ryhdytty erinäisiin
toimenpiteisiin terveytemme turvaamiseksi. Hyvin tärkeä näistä oli se,
että meillä täytyi olla lämpimät vaatteet ulkona ollessamme.

Eräs isän vanha turkki purettiin ja siitä tehtiin turkit Tyyralle ja
minulle. Minun turkkiini tuli vielä runsas kasvamisen vara: se ulottui
maahan asti. Lumihangessa sillä ei tietysti voinut kävellä ensinkään
ja vaivalloista oli liikkua käytävilläkin. Ankarana määräyksenä
huomautettiin, ettei turkkia millään ehdolla saa ulkona ottaa päältään
pois.

Ilonalle tietysti hankittiin myös lammasnahkaturkki, ja näin olimme
turvatut tulevan talven tauteja vastaan!

Epäilen pahasti, että nämät neuvot olivat kotoisin Kalle Pekka
Malmgrenin viisaasta päästä, sillä jo sitä ennen hän määräili melkein
kaikille karkeita villapaitoja, jollaisen kanssa minäkin myöhemmin
jouduin tekemisiin.

Kun näin oli siis talvivarustuksista päästy, annettiin, meille hyvin
ankarat määräajat ulkonaolemiseen. Muistaaksemme saimme olla ulkona
enintään tunnin päivässä. Hyvin kuvaavaa tämänaikaiselle käsitykselle
ulkoilman merkityksestä meidän perheessämme oli se, että Tyyra kerran
lausui:

— Minä koetan vähitellen oppia olemaan kokonaan sisällä, niin elän
hyvin vanhaksi.

Ja ulos ei Tyyran tarvinnutkaan mennä, ellei hän tahtonut, eikä hänellä
erikoista halua ollutkaan luultavasti sen vuoksi, ettei hän parhaalla
tahdollakaan jaksanut pitkää aikaa kantaa raskasta turkkiaan.

Minä sitä vastoin käytin kaikki mahdollisuudet saada oleskella ulkona.
Milloin vain oli mahdollista, tarjouduin käymään puodeissa asioilla,
sillä täten sain haukata ylimääräisestä ulkoilmaa.

Toisten lasten kanssa en tietenkään voinut leikkiä, sillä turkkia en
saanut ottaa päältäni. Tästä syystä asetuinkin tavallisesti seisomaan
vahtisotamiehen tavoin portin pieleen ja katselin ohikulkevia.

Aikani kuluksi valmistelin lumipalloja, ja kun huomasin jonkin
koiran lähestyvän, heitin sitä. Lapsia en uskaltanut heittää, en
pienempiäkään, sillä nämä ilmestyivät heti nenäni alle pilkkaa tekemään
ymmärtäen aivan hyvin, etten minä heitä kiinni saisi.

Ilona saapui koulusta tavallisesti hyvin tyytyväisen näköisenä. Se,
kuinka hän koulussa menestyi, liikutti häntä tuiki vähän. Harva se
päivä hän toi kotiin päiväkirjan muistutuksineen, ja joka lauantai hän
istui arestissa. Mutta hänellä oli muuten kadehdittavat olot, sillä hän
oli saanut tyttö- ja poikatovereita, joiden luokse hän pääsi käymään.
Ja ettei täällä lumilinnoja rakennettaessa ja muuta peliä pidettäessä
lammasnahkaturkkia pidetty päällä, siitä olen ihan varma. Ja lopulta
Ilona joutuikin koko lammasnahkaturkin asiassa törkeästi kiinni,
sillä hänen koulussa ollessaan turkki oli löytynyt — halkokellarista.
Asiaan kuuluu, että hänellä kuitenkin koulusta tullessaan aina oli
ollut turkki päällään. Kouluun lähtiessään hän siis meni halkokellarin
kautta, jätti sinne tuon kiusankappaleen ja pani tullessaan sen taas
päälleen.

Eikä hänen sitä kauan tarvinnut pitääkään, sillä kerran saapui Ilonalle
Helsingistä siedettävä talvimekko. Sen jälkeen lammasnahkaturkki sai
riippua naulassa.

Mutta minun kohtaloni ei parantunut, ja tukalaksi alkoi elämä tulla.

Vanha huvini, nim. koirien heitteleminen lumipalloilla, loppui,
sillä sen sattui huomaamaan eräs katupoika. Katupojiksi sanon tässä
poikia, jotka eivät olleet aivan naapurista kotoisin ja joiden puku
ei ollut parasta laatua. Kun tämä huomasi minun urheiluni, tuli hän
kieltämään, ja kun en totellut, hän töykkäsi minut kumoon lumihankeen.
Ja sen jälkeen hän huvitteli katsomalla, kun koetin kömpiä sieltä
ylös. Se ei oikein tahtonut onnistua, niin epämukava turkkini oli, ja
aina kun olin pääsemäisilläni jaloilleni, hän työnsi minut uudestaan
kinokseen. Tietysti ilmestyi muitakin katselijoita, ja pian siinä oli
puolitusinainen poikajoukko ihailemassa minun voimistelutemppujani. En
tosiaankaan voinut näille kiusaajille mitään. Vasta sitten, kun eräs
akka oli saapunut paikalle, livistivät pojat tiehensä ja minä pääsin
ylös kinoksesta.

Lähdin kompuroimaan kotiin. Mieleni oli tosiaankin katkera ja voin
sanoa, että minulla ei monta tämän katkerampaa hetkeä ole elämässäni
ollut. Kompuroin pihan, perälle, jossa oli suuri lumikasa, sillä sinne
oli koottu pihalta lakaistu lumi. Riisuin kiusankappaleen päältäni,
tein lumeen kuopan ja upotin sen sinne.

Tämän jälkeen nautin täysin siemauksin vapaudesta. Kiipesin aidan yli
Pekan ja Paavon puolelle. Siellä oli iloinen homma täydessä käynnissä.
Suurta lumilinnaa oli rakennettu ja se oli jo siksi korkea, ettei sen
valleille päässyt kuin portaita myöten, jotka olivat lumesta tehdyt.
Varsinkin Pekalla oli rakennusmestarin taipumuksia, ja muistelen
tämän linnan rakennustaiteen mestariteokseksi. Ensin vyörytettiin
lumipalloja, joiden koon Pekka määritteli, sen jälkeen vuoltiin niistä
puuveitsellä osia pois ja osia täytettiin. Näin tehtiin nelikulmaisia
tiilejä, jotka vietiin Pekalle, joka taas vuorostaan määräsi, minne ne
olivat asetettavat. Kaksi uutta tuttavuutta oli mukana, nim. Stenin
Aaroni ja Klasu. He eivät kuitenkaan olleet veljeksiä, niinkuin nimestä
päättäen luulisi, vaan serkuksia. Aika meni nopeaan. Ennen kuin
huomasinkaan, oli heidän päivällisaikansa käsissä ja he painuivat pois.
Tämä merkitsi sitä, että minä olin aivan huikeasti myöhästynyt, mutta
kotiin oli mentävä.

Astelin kotiin tai paremminkin, juoksin ja hyppelin niinkuin nuori
vasikka, sillä tuntui tosiaankin aivan taivaalliselta, kun oli päässyt
tuosta turkin painajaisesta.

Lukija arvannee, mikä minua kotona odotti, mutta olin tällä kertaa
päättänyt puolustautua viimeiseen asti. Kun siis minulta kysyttiin,
missä turkki oli, ilmoitin, että se oli varastettu.

Sanotaan, että hätävalhe ei ole synti. Olen vielä tänä päivänä tuiki
vakuuttunut, ettei sitä valheiden sarjaa, jonka tämän turkin kätkemisen
johdosta syötin, minulle viimeisellä tuomiolla kovinkaan suureksi
viaksi lueta. Kerroin ensin, kuinka minut oli työnnetty lumihankeen,
kuinka olin siinä saanut rapistella ja kuinka sen jälkeen turkki oli
riisuttu päältäni ja tuntemattomat pojanroikaleet olivat paenneet sen
kanssa.

— Ja kun minulta kysyttiin tuntomerkkejä, aloin selostaa niitä poikia,
jotka olivat minut lumihankeen työntäneet. — Missä sinä sitten olet
ollut kaiken päivää? kysyttiin. Ilmoitin olleeni Lönngrenin puolella
lumilinnaa rakentamassa.

— No mutta sittenhän sinä olet ollut ulkona ilman palttoota melkein
koko päivän.

— Niin olen.

Äitini hätääntyi. Oli selvä, että tulisin saamaan nyt kuristustaudin,
joka par'aikaa oli kaupungissa liikkeellä, ja ties mitä muita tauteja
tahansa.

Ahdistaminen muuttui hädäksi ja kuumelämpömittari otettiin esille.
Tietysti ei kuumeen haikuakaan ollut, mutta äitini neuvotteli isäni
kanssa, mitä tällaisessa tapauksessa oli tehtävä, ja lopulta päätettiin
minulle antaa kuumaa maitoa ja preserveerattuja ruokia.




22. LUKU,

josta selviää, että sananlasku "toisen kuolo toisen leipä", pitää
paikkansa, ja jossa tekijälle uskotaan tärkeä luottamustehtävä, jonka
hän ottaa suorittaakseen.


Ilonasta, niinkuin sanottu, ei minulla ollut pitkään aikaan
ollut seuraa. Vanhempani koettivat aivan tahallaan pitää häntä
minusta erillään, eikä se vaikeaa ollutkaan, sillä hän oli saanut
samanikäisiä tovereita. Sitä paitsi hänelle oli hankittu luistimet ja
luistinratamerkki, joten hän sai harjoittaa tätäkin viehättävää huvia.
Hän komistui huomattavasti, kasvoi niin, että silmissä näkyi, ja söi
nurkumatta mitä ruokaa tahansa. Hänelle ei ainakaan ulkoilma pahaa
tehnyt.

Jos luulin, että minulla turkin kätkemisestä oli jotakin hyötyä, niin
huomasin pian erehtyneeni. Sillä nyt ei minua päästetty ulos ensinkään,
ennen kuin turkki oli löytynyt. Ja sitä paitsi kuulin vielä seuraavana
päivänä isäni sanat:

— Tutkitaan Tatua vielä. Mutta jollei asia ole selvinnyt tänään, niin
on paras ilmoittaa poliisille.

Tämä ei tuntunut ensinkään lupaavalta. Poliisi oli sentään toista kuin
äitini ja isäni. Olin mm. kuullut mainittavan, että pahankurisille
pojille annetaan selkään raastuvan rappusilla, joten kauhun väreet
alkoivat liikkua ruumiissani.

Kenelle minun pitäisi uskoutua? Ei tietysti kenellekään muulle kuin
Ilonalle, ja hänelle kävin siis kertomassa asian.

— Kyllä me tästä selviydytään, sanoi Ilona, jätä sinä asia vain minun
huolekseni. Jos ne sinulta jotain kysyvät, niin pysy sanassasi äläkä
pelkää poliisia, tavallinen ihminen se poliisikin on.

Tämä keskustelu tapahtui ennen Ilonan kouluun menoa. Se rauhoitti
jonkin verran mieltäni. Mutta joka tapauksessa ahdistukseni oli
suuri. Tulin suorastaan sairaaksi ja kalpeaksi. Mantakin jo huomautti
äidilleni, että poika ei ole oikein terve, sehän on vallan kalpea.
Nähtävästi olin hyvin surkean näköinen, sillä äitini sanoi: Siinähän
se nyt sitten on, tietysti hän on vilustunut. Sitä poikaa ei ensinkään
pitäisi laskea ulos. Sano minulle Tatu, mikä sinua oikein vaivaa. Mikä
paikka on kipeä? Niin olin minäkin häkellyksissäni, että vastasin: —
Vatsa.

Olisin mielelläni ottanut nämä sanani takaisin, mutta se oli myöhäistä,
sillä äitini käski Mantan noutamaan kaapista risiiniöljypullon.

Tämä oli siis ensimmäinen kaamea rangaistus, jonka turkin kätkemisestä
olin saanut, ja sekin jo mielestäni riittää hyvittämään kaiken sen,
mitä turkkiasiassa olin rikkonut.

Ilona oli saapunut koulusta kotiin ja kuiskasi minulle kuin sivumennen:

— Olen jo käynyt noutamassa turkkisi ja kätkenyt sen lumihankeen
lähelle sitä paikkaa, missä pojat sinun kanssasi telmivät. Löydän sen
sieltä sattumalta iltapäivällä.

Mitään kuulustelua ei isäni kuitenkaan pitänyt koulusta tultuaan. Hän
oli nähtävästi unohtanut koko turkkiasian. Veti vain kamarinsa oven
lukkoon ja heittäytyi aamiaislevolle.

Sanotaan, ettei ole mitään niin pahaa, ettei siitä olisi jotakin
hyvääkin. Tuskin isäni ja Ilona olivat päässeet kouluun, kun Vilposka
ilmestyi keittiöön. Huomasin hänen roikottavan käsissään minun
turkkiani. Hän oli löytänyt sen herrassyötinskan koiran suusta, ja
koira oli jo ehtinyt koetella, oliko turkki syötävä. Se oli pureskellut
turkin alareunan aika pahasti pilalle.

Tunsin syntistä iloa, kun näin piinaajani tuossa surkeassa tilassa.
Mutta yhä minua peloitti tuleva kuulustelu.

Olemme jokainen elämässämme kokeneet, että kun meitä onnettomuudet
vainoavat, niin ne tulevat moninkertaisina. Lieneekö syy tähän
korkeammissa voimissa vai onko asia yksinkertaisesti siinä, että
jokainen haluaa kääntää selkänsä sille, jota onni on kovasti
kolhaissut. Kukapa tahtoisi esim. olla tekemisissä sellaisen kanssa,
joka on sairas ja köyhä.

Mutta varmasti myöskin kohtalon sormi ohjaa meidän vaiheitamme tässä
murheen laaksossa. Siitä sain aivan varman vakaumuksen, kun muistelen
tätä ilon päivää.

Sillä tuskin Ilona oli päivällisen jälkeen lähtenyt luistinradalle ja
minulle annettu sipulimaitoa kylmääntymisen estämiseksi ja vielä uhattu
antaa kalanmaksaöljyä, kun näin oudon saattueen lähestyvän kotiani. Kun
en päässyt ulos, seisoin tähän aikaan pääasiallisesti akkunassa ja loin
katseitani vapaaseen luojan ilmaan.

Näkyi tulevan saattue oikein paarien kanssa, ja hämmästyksekseni
avattiin ovi ja astuttiin meille sisälle.

Ilona oli luistinradalla taittanut jalkansa.

Sanani eivät riitä kuvaamaan sitä hälinää, mikä tässä syntyi. Ilona
itki ja huusi, ja hädissään olivat myös hänen saattajansa, jotka
jokainen koettivat parhaansa mukaan selittää, miten kaikki oli
tapahtunut.

Isäni oli noussut päivällislevoltaan, katseli tuikean näköisenä koko
saattuetta, komensi kaikki ulos ilmoittaen, että paarit saa noutaa
aikaisintaan tunnin päästä.

Isä konstateerasi pian, että jalka oli poikki, asetti sille
väliaikaisen lastan, muistaakseni viivoittimen ja päreen, sekä otti
Ilonan mukaansa viedäkseen hänet lääkärille sidottavaksi. Eivät he
kovin kaukaa viipyneetkään ennen kuin Ilona tuotiin takaisin ja pantiin
vuoteeseen.

Levoton se yö oli, sillä Ilona sai kuumetta ja taisi houraillakin.
Mutta jo seuraavana päivänä hän näytti koko hyvinvointiselta.

Siihen aikaan ei käytetty vetositeitä ja muita sen tapaisia
piinavehkeitä kuin nykyään, vaan yksi tai oliko siinä kaksi lastaa
ja hieman siteitä riitti saamaan jalan paikalleen. Nykyäänhän jalkaa
ensin venytetään vetositeessä ja sitten toimitetaan röntgaus, jolloin
huomataan, ettei jalka ole paikallaan, joko katkaistaan se uudelleen
tai aletaan hieroa. Ja olen nähnyt tapauksia, joissa tavallinen
jalantaittuma on saatu kestämään puolitoista vuotta ja jalkansa
taittaneesta on sittenkin tullut nilkku.

Tällä kertaa oli jalan sitonut tohtori Liljeblad ja hän oli
ilmoittanut, että lysti kestää 4 viikkoa.

Kuulin myös isäni ja äitini keskustelun tapahtuman johdosta.

— Siinä ne nyt sitten ovat ne luistimet, sanoi äitini. Johan minä
sanoin silloin, kun sinä luit Liemanin kirjeen, jossa hän määräsi
ostamaan Ilonalle luistimet, että niitä ei ikinä osteta, sillä niistä
se vasta harmi tulee. Mutta sinä ostit ne kuitenkin. Kyllähän sinä
tästä vähällä pääset, sillä minä se olen, joka saan Ilonan hoitaa ja
yöt valvoa.

Näille argumenteille ei isänikään voinut mitään, sillä eittämätön
tosiasia on, että Ilona ei olisi taittanut jalkaansa, jollei hänellä
olisi ollut luistimia jalassaan ja jollei hän luistinradalla olisi
sattunut luistelemaan jään halkeamaan.

Oli miten oli, joka tapauksessa minun turkkijuttuni oli unohtunut.
Vielä toinenkin etu tästä oli, nim. että olin taas uudestaan saanut
Ilonan seurakseni. Minä sain istua hänen huoneessaan ja tehdä hänelle
pieniä palveluksia. Toisen kuolo toisen leipä.

Tämä sallittiin minulle sen vuoksi, että otaksuttiin Ilonan olevan
täysin vaarattoman niin kauan aikaa kun hän koipensa vuoksi oli
sängyssään ankkurissa.

Jo kolmantena päivänä Ilona tunsi olevan tarpeellista purkaa minulle
sydäntänsä. Sitä ennen hän kuitenkin vannotti minut visusti vaikenemaan
siitä, mitä tuleman piti.

Hän osoitti minulle tien kulmakonttoriin ja käski siellä aukaisemaan
arkkunsa.

Siinä oli puulaatikko, sellainen, jollaisia vielä usein näkee ja
joka aukenee ainoastaan "konstin" tuntemalla. Laatikko oli kätketty
taitavasti sukkapariin.

Toin tämän laatikon Ilonalle. Hän aukaisi sen näyttämättä kuitenkaan
minulle, miten tuo kaikki tapahtuu. Laatikossa oli kirjeitä. Ilona
tutki niitä hetken aikaa, painoi niistä jokaisen poskeansa vastaan,
silmäili niitä hellästi ja asetti ne takaisin laatikkoon. Tämän jälkeen
laatikko kätkettiin sukkaan ja minä sain viedä sen samaan paikkaan
takaisin.

— Minä olen rakastunut, sanoi Ilona.

— Mitä se on?

— Niin, et sinä tietenkään sitä ymmärrä, mutta ensin

ollaan rakastunut ja sitten mennään naimisiin. Silloin kun on
naimisissa, ei tarvitse käydä koulua, eikä minun myöskään tarvitse olla
täällä sinun isäsi ja äitisi komennettavana eikä oman isänikään. Minä
tapasin luistinradalla sulhaseni, ja me menemme naimisiin joululomaksi,
vaikka ties mitä siitä nyt tulee, kun tämän minun jalkani kanssa
kävi näin ja joulu on jo lähellä. Mutta nyt en ole saanut hänelle
kirjoitetuksi. Kun sinä menet portista ulos, prenkadun portista, niin
portissa on keskellä suuri rako, ja kun sitä rakoa katsot, niin siinä
on laudoitus kaksinkertainen, ja sinne väliin voi pistää kirjeen. Kyllä
minä arvaan, että Bruno käy siellä joka päivä katsomassa, sillä hän
tietää varmasti, että minä hänelle kirjoitan.

Ja sitten hommasin Ilonalle paperia ja kirjan ja lyijykynän. Mutta
Ilona huomasi pian, ettei hän voinut kirjoittaa, sillä hän ei päässyt
tarpeeksi liikkumaan sängyssään.

Tämä oli huikean ikävä asia, sillä Ilona sanoi:

— Ei sinusta Tatu tosiaankaan ole minua auttamaan, sillä sinähän et
osaa kirjoittaa.

Kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä, mutta pian hän taas rauhoittui.

— Piirrä sinä Tatu siihen sydämen kuva, niin se on aivan yhtä hyvä asia.

Minä en tosiaankaan tietänyt, minkälainen tämä jalo ruumiin elin
oli, mutta Ilonan selitysten perusteella lopuksi saatiin paperille
tyydyttävä kuvio. Ensin se oli suunnilleen kananmunan näköinen, mutta
sitten se sai vähitellen lopullisen muotonsa.

Kun Ilona sen jälkeen oli taittanut asiakirjan haluamaansa muotoon,
lähdin viemään sitä sovitulle paikalle.

Ainoa paikka, jossa sain käydä vapaasti, oli niinkuin sitä sanottiin
Porin kaupungin kielellä, 'käynti yli pihan', nykyaikaista mukavuutta
ei Porissa vielä siihen aikaan asuinrakennuksen katon alla ollut.
Tehtäväni onnistui vastoin odotuksia, sillä sain ongituksi raosta
useita kirjeitä ja sitä paitsi asetin lähetetyn paikoilleen.

Minun on taas palattava tuohon toivottomaan turkkiin. Se oli näet
uudestaan otettu esille ja äitini paikkaili sitä uuteen uskoon.
Huomasin mielihyväkseni, että koira oli tehnyt minulle suurta hyötyä,
sillä kaikki koiran särkemät osat leikattiin pois ja vielä enemmänkin.

Tätä työtä tehdessään äitini pujahti kerran keittiöön. Silloin Ilona
kuiskasi korvaani: Mene nyt kiireesti ja leikkaa siitä vielä lisää.

Tätä ei tarvinnut kahteen kertaan käskeä, ja niin hyvin tosiaankin
onnistuin leikkauksessani, ettei äitini mitään huomannut. Olin näet
saanut aikani kuluksi leikata maton kuteita, ja siinä oppii sangen
taitavaksi saksen käyttäjäksi.

Kun äitini sitten oli turkin troklannut, koetettiin sitä minun
päälleni. Se oli nyt melkoisen siedettävä, sillä pääsin sen kanssa
ainakin liikkumaan.

Ilonan terveys oli alkanut käydä äkkiä vähän huonommaksi. Hän alkoi
saada kuumetta, ja sen vuoksi kutsuttiin Kalle Pekka häntä katsomaan.
Ehkäpä Liljeblad oli matkoilla tällä kertaa. Kalle Pekka tutki sairaan
tapansa mukaan ja sanoi lopulta, ettei Ilonaa mikään vaivaa ja että
tuollainen kuume on hyvin tavallista. Varmuuden vuoksi sanoi hän
kirjoittavansa reseptin ja siirtyi sitä isäni huoneeseen laatimaan.

Minä olin juuri silloin saanut turkin päälleni ja astuin katselemaan
Kalle Pekan touhua. Kun hän oli saanut reseptinsä valmiiksi, katseli
hän minua ja sanoi:

— Eikös olekin mukavaa, kun on tuollainen lämmin turkki? Sen kanssa ei
palele ulkona eikä tule sairaaksi.




23. LUKU,

jossa tekijä osaksi pääsee ahdistuksesta, mutta osaksi joutuu uuteen
vaivaan. Tekijä astuu sotapolulle ja oppii sotatekniikkaa.


Tämä oli sentään jo liikaa, minä purskahdin itkuun ja purin Kalle
Pekalle katkonaisina lauseina kaiken sen surkeuden, mitä turkki oli
minulle aiheuttanut. Samassa tuli äitinikin huoneeseen, ja Kalle Pekka
ryhtyi miettimään.

— Älä nyt itke, hän sanoi, ei ole hyvä vilustua, sillä silloin
tulee sairaaksi ja saa pahanmakuisia lääkkeitä. Mutta ehkä tuo
turkki sittenkin on hankala ulkona liikkuessa. Ja niin Kalle Pekka
mietti asiaa hetkisen ja ilmoitti äidilleni, että karkea villapaita
iholla ja tietysti villaiset alushousut ajaisivat saman asian. Tämän
jälkeen hän esitelmöitsi siitä, minkälainen oikean villapaidan tulee
olla. Ja lisäsi: Kun on villapaita päällä ja kaulaliina kaulassa,
niin suojailmoilla voi vallan hyvin olla ulkona tavallisella
talvipalttoollakin, jos pojalla sellainen on.

Asia jäi tähän, mutta siemen ei ollut kalliolle langennut, ja
aina kun vain oli mahdollista, itkin ja rukoilin villapaitaa ja
villaisia alushousuja. Niin tarkka oli valvonta, että ainoastaan
poikkeustapauksissa pääsin heittämään turkin päältäni ulkona ollessani,
johon Ilona oli minut neuvonut.

Kun sitten eräänä aamuna heräsin, huomasin vieressäni lautasen, jolla
oli muutamia piparikakkuja. Huudahdin ihastuksesta, sillä aivan oikein:
tuolilla oli myös tuo kaivattu villapaita ja villa-alushousut.

— Olin tosiaankin aikonut antaa sinulle nämä vasta joululahjaksi, sanoi
äitini, mutta saat ne nyt tässä.

Kiitollisuuden kyyneleet kohosivat silmiini. Yks' kaks' olin pukeutunut
näihin uusiin varusteisiini ja pyysin päästä ulos. Vanha talvimekkoni
ei ollut milloinkaan näyttänyt minusta niin ihailtavalta kuin tällä
kertaa, kun sen sain vetää päälleni. Se ei ollut paljon tavallista
takkia pitempi. Niin olin heti valmis lähtemään ulos.

Ajatuksen nopeudella syöksyin Pekan ja Paavon puolelle, jossa ei minua
moneen aikaan ollut nähty. Täällä oli lumilinna valmistunut täyteen
komeuteen. Se oli kirkon tapainen laitos ja tornin huipussa oli ontto
lumipallo, jonka sisällä poltettiin kynttilänpätkiä. Siten saatiin
aikaan ilotulitus.

Mutta linnan sisällä oli ammusvarasto. Oli tehty mahdollisimman
kovia lumipalloja ja tehtiin edelleenkin, ja sitä paitsi nämä
pallot kastettiin veteen ja asetettiin jäätymään. Niitä oli jo
suuret määrät pyramiidinmuotoisissa keoissa linnan sisäpuolella ja
vallituksilla. Stenin Klasu, joka oli asettunut, ollen muita vanhempi,
homman johtajaksi, oli tämän konstin neuvonut. Toisena johtajana
puuhaili Eero, ja Pekka oli tavallaan degradeerattu jonkinmoiseksi
alikenraaliksi. Muut olivatkin sitten tavallisia sotamiehiä. Joukkoon
oli haalittu myös Virtasen ja Silverin pojat.

Yhteisinä vihamiehinä olivat entiset toverimme Arvo ja Väinö.
Pian selvisi vihollisuuksien syy. Siihen aikaan oli Porissa joka
korttelissa ruiskumakasiini ja siinä ainakin meidän mielestämme valtava
paloruisku. Arvon ja Väinön isä ei ollut suostunut hankkimaan pojilleen
luistinratamerkkiä, vaikka heillä oli luistimet. Hän oli tehnyt heille
erääseen heidän puutarhansa soppeen luistinradan ruiskuttamalla sille
vettä paloruiskun avulla.

Oli selvää, että tällainen komeus oli nostanut Väinön ja Arvon
omanarvontuntoa. Kun Lönngrenin pihalaiset olivat lähteneet radalle
sitä koetellakseen, siis joko luistellakseen ne, joilla luistimet oli,
tai muuten iloitakseen ne, joilla luistimia ei ollut, tulivat Arvo ja
Väinö karkoittamaan heidät pois. Tosin he eivät yksin siihen pystyneet,
mutta erään rengin avulla, siis aivan kansainvälisten sopimusten
vastaisesti, he olivat karkoittaneet tämän puolen miehet radaltaan..
Mutta sen lisäksi he olivat hankkineet tuntematonta seuraa ja viettivät
nyt aikansa riemussa ja humussa valaisten mm. paperilyhdyillä ratansa.

Tämä oli siivotonta, sen ymmärsi jokainen, ja sen vuoksi oli rata
päätetty hävittää. Lönngrenin vajassa oli kuormittain hiekkaa, jota
käytettiin katujen hiekoittamiseen. Aluksi olikin vain tarkoituksena
hiekoittaa rata, mutta Klasu Sten tiesi vielä repäisevämmän keinon.
Benjamin Laitasen talossa, jossa kalaa ja vuotia suolattiin,
käsiteltiin paljon suolaa eikä suinkaan säästäväisesti, niin että sitä
voi sieltä viedä koreittaan. Useita päiviä oli tehty työtä ja kannettu
hiekkaläjään melkoinen suolavuori.

Itse päätehtävän suorittaisivat Klasu ja Eero illan hämärissä sen
jälkeen, kun kaikki olivat lähteneet radalta pois.

Mutta koska Lönngrenin pihalla ollut linnoitus oli herättänyt
huomiota kautta koko läheisen ympäristön, oli selvää, että Väinö ja
Arvo tulisivat apujoukkoineen yrittämään hajoittaa linnoituksen maan
tasalle. Tästä syystä varustauduttiin jo etukäteen tätä hyökkäystä
vastaanottamaan.

Linnoituksessa oli muuten eräs hyvin viisas linnoitusteknillinen
yllätys. Se sijaitsi nim. erään vanhan ja käyttämättömän perunakuopan
päällä, ja nostamalla salaluukkua voitiin äärimmäisessä hätätilassa
paeta perunakuoppaan, jonka toisesta päästä taas aukeni salakäytävä
aika tiheään pensastoon — ja sitä tietä päästiin edelleen Virtasen
tontille.

En tietysti saanut kovinkaan kauan olla ulkona ennen kuin huomasin,
että oli aika lähteä päivälliselle. Olinkin erittäin täsmällinen, sillä
pelkäsin muuten joutuvani kotiarestiin, ja niin jäisi minulta kaikki
nämä jännittävät seikkailut näkemättä. Kun tulin kotiin ja istuin
paikalleni, tunsin olevani kuin pakkopaidassa. En ollut tuolla kiihkeän
toiminnan tuoksinassa mitään huomannut, mutta millaiselta minusta
tuntui, selvinnee seuraavasta:

Andersenin saduissa kerrotaan kuninkaan pojista, jotka olivat
muuttuneet joutseniksi. Lumous saatiin poistetuksi siten, että heidän
sisarensa kutoi heille paitoja nokkosista, ja kun jokaisen joutsenen
ylle asetettiin nokkospaita, niin se muuttui taas prinssiksi. Muistan,
kuinka tätä satua kuullessani aina kuvittelin, miten kauhealta mahtoi
tuntuakaan noille uudestaan syntyneille prinsseille, kun huomasivat
olevansa nokkospaidassa. Suunnilleen samalta tuntui minusta nyt, kun
lähemmin rupesin ajattelemaan niitä ihanuuksia, joita Kalle Pekan
määräämä villapaita ja villahousut tuottivat. Paitahan ei saanut
olla kudottu eikä pehmeä, vaan sen piti olla kankainen ja villainen.
Tavallisin villakangas oli siihen aikaan käsinkudottu sarssi, joka oli
puoleksi villaa ja puoleksi pumpulia. Siitä tehty paita seisoi aivan
hyvin itsestään, ja epäilemättä oli Kalle Pekan selitys siitä, että se
säilytti hyvin sisällään paidan ja ihon välissä olevat ilmakerrokset,
täysin pätevä. Mutta kun esim. istui hiljaa ja hiemankin käännähti tai
liikahti, oli kuin tuhannen riivinrautaa olisi ihoa hangannut. Ulkona
teutaroitaessa ei tämä niinkään tuntunut, mutta huoneessa elämä oli
pirullista.

Olisi tehnyt mieleni kiskoa yltäni nuo kirotut alusvaatteet, mutta en
uskaltanut. Sillä silloin olisin tietysti saanut päälleni turkkini. Sen
kanssa taas ei ollut sotaan lähtemistä, sen tiesin aivan varmaan.

Seuraavana päivänä en malttanut edes käydä Ilonan luona, vaan lähdin
heti aamulla Lönngrenien puolelle. Johtajamme olivat koulussa ja
kotona olivat siis vain Pekka ja Paavo. Nämä ilmoittivat eilisen
hyökkäyksen onnistuneen suurenmoisesti, sillä heitä oli ollut kaikkiaan
4 poikaa, jotka olivat kantaneet luistinrataan pari pärevasullista
hiekkaa ja suoloja. Kukaan ei ollut heitä huomannut. Pekalla oli juuri
tarkoituksena lähteä erityistä salatietä myöten tutkimaan, millaisia
seuraukset olivat olleet.

Tämä tie oli muuten täysin turvallinen, sillä luistinrata oli
pensasaidan ympäröimä osa puutarhaa.

Ja tosiaankin oli hyökkäys onnistunut aivan erikoisen hyvin, sillä
hiekkaa oli radalla siksi paljon, ettei sillä kukaan luistelemaan
pystynyt, ja sitä paitsi radassa oli nyrkin mentäviä reikiä, jotka
suola siihen oli syönyt.

Kun tämän kaiken olin nähnyt, ihmettelin, milloin hyökkäystä oli
odotettava. Pekka arveli, että hyökkäys alkaisi vasta kello 4:n
tienoissa, jolloin kaikki tavallisesti olivat radalle kokoontuneet. Hän
oli siinä oikeassa.

Minä lähdin heti kotiin pitämään Ilonalle seuraa ja osaksi myöskin
neuvotellakseni hänen kanssaan, miten voisin keinotella itseni ulos
kello 4:n aikaan, sillä niin myöhään ei minua tavallisesti mihinkään
päästetty.

Ilonan ei tarvinnut kauan miettiä, ennen kuin hän sanoi:

— Kun kello tulee 4:n korville, niin pyydä, että saisit lähteä
ostamaan minulle lakritsia, ja sen jälkeen sinä lähdet ja olet mukana
lumisodassa niin kauan kuin haluat, ja kun tulet kotiin, niin sinä
sanot, että olet juossut pakoon katupoikia.

Sairaallehan kaikki myönnetään, eikä noussut minkäänlaista vastusta
asialle lähtemiseeni. Ja niin astuin suoraan linnoitukseen, johon
kaikki olivat kokoontuneet.

Minun on ihmeteltävä kenraalieni harvinaista sotatottumusta, sillä
kiireen kaupalla oli myös linnoituksen läheisyydessä tien varrella
oleva lumivalli yhdistetty linnoitukseen ja siihen oli kätketty
lantareki koreineen. Tämä vastasi siis niitä sudenkuoppia, joita mm.
länsirintamalla käytettiin.

Lähellä olevan liiterin katolle oli Virtasen Paavo asettunut
tähystäjäksi. Hän antoi sieltä meille signaaleja, sillä me kaikki
istuimme muuriemme takana ja olimme hiiren hiljaa.

Pekan ennustus piti aika täsmällisesti paikkansa, sillä pian antoi
tähystäjä merkin ja me tiesimme olla varuillamme. Ensimmäinen sotajuoni
oli se, että meidän oli hyökättävä, kun vihollinen oli päässyt tykin
kantomatkan päähän linnoituksesta sudenkuoppavarustuksen taakse, ja
annettava ensimmäinen vastaanotto.

Kaikki onnistui odotusten mukaan. Saimme ensinnäkin lennätetyksi suuren
määrän hyvin osuneita projektiileja vihollisia vastaan, ja mm. tuli
eräs täysosuma, sillä Väinö eli Kippa sai jäisen pallon nenäänsä ja
veri purskui ympärille. Sen jälkeen me peräydyimme linnoitukseen, johon
oli vain yksi sisäänkäytävä — mutta se oli erittäin luja.

Ja aivan oikein: pari vihollistamme syöksyi meidän asettamaamme
sudenkuoppaan ja jonkin verran hämminkiä syntyi.

Mutta sen jälkeen ryhdyttiin itse linnoitusta valloittamaan.

Se oli tosiaankin vaikea asia, sillä heti paikalla kun vihollinen
tuli läheisyyteen, hän sai sellaiset projektiilit naamaansa, että oli
vetäydyttävä takaisin. Mutta piirittäjäkään ei menettänyt tarmoaan. Se
perääntyi, mutta tuli pian takaisin rautakangein, jäätuuran, rauta- ja
puulapioiden kera. Ja sitä paitsi jälkijoukko kantoi mukanaan paria
ämpärillistä kuumaa vettä, joka oli anastettu pesutuvasta.

Ennen kuin lopulliseen hyökkäykseen ryhdyttiin, esitettiin kuitenkin
antautumisen ehdot, joita kaikkia en tällä kertaa tarkemmin muista.
Ensimmäisenä ehtona oli kuitenkin se, että luistinrata oli korjattava
alkuperäiseen kuntoonsa, ja tätä valvoisivat työnjohtajina ja
täysivaltiaina komentajina Arvo ja Väinö.

Antautuminen ei tietysti tullut kysymykseenkään, joten
antautumisehtojen lukija sai ryöpyn jääpalloja naamaansa ja peräytyi
nopeasti.

Mutta sen jälkeen alkoi piiritysjoukko lähestyä. Lapiot olivat
oivallisina kilpinä ja oivallisia kilpiä olivat myös keinulaudat ja
puutarhapöydän levy, joiden avulla hyökkääjät kuulasateesta huolimatta
astelivat aivan linnan muureille asti.

Kuumaa vettä kaadettiin pari ämpärillistä muurille ja sen jälkeen
alettiin muureja murtaa kangin ja rautalapioin. Mutta suuri oli
luultavasti hyökkääjän pettymys kun se astuessaan etuvarustukseen
huomasikin linnoituksen tyhjäksi. Olimme kaikki perääntyneet
perunakellariin ja olimme siellä hiljaa kuin hiiret.

Mutta pian huomasimme, että perunakellarin oveakin alettiin ryskyttää,
ja selvä oli, ettei se rautakangen edessä kauan kestäisi.

Päällikkömme antoikin käskyn perääntymiseen. Riensimme ovelle päin.
Mutta voi kauhistus, se olikin suljettu. Kippa tunsi vanhasta
kokemuksesta perunakellarin. Meidän pakotiemme oli suljettu
puutarhapöydän levyllä, jota voimakas vihollinen piteli kiinni.

Jo murtui myöskin kellarin ovi, ja silloin oli joukko jo ilman
äänestystä päättänyt antautua.

— Kyllä me teidät pesemme, ilmoitettiin ulkoa, nyt ulos joka sorkka,
mutta yksi kerrallaan.

Klasu Stenin kunniaksi minun on mainittava, että hän ryhdikkäänä astui
ensimmäisenä ulos ja sivalsi Kippaa korvalle sen kuin jaksoi. Mutta
sen jälkeen hänet peitattiinkin niin, että me muut kiemurtelimme aivan
kuoleman tuskissa.

Eero jo astui suurin epäilyksin ulos, mutta hänen kunniansa vaati
meidän nuorempien edessä sen tekemään. Ja perinpohjainen löylytys ja
perinpohjainen alistuminen odotti häntä linnoituksen ulkopuolella.

Mutta kun seuraavaa kutsuttiin esille, ei kuulunut ketään.

Me olimme Pekan kanssa hoksanneet erään sopivan laarin ja vetäytyneet
sinne. Sydän kurkussa tähyilimme, mitä tapahtuman piti.

Kun ei ketään kuulunut, astui vihollinen sisälle ja hoksasi heti Jaakon
ja Paavon. Näiden löylytys oli aivan sydäntäsärkevä, sillä koska heidän
pelättiin huutavan, upotettiin ensin pää kinokseen ja vasta sen jälkeen
alettiin ns. loskutus.

— Missä ovat loput? tiukkasivat linnan valloittajat Kyllä niitä enemmän
oli, eihän täällä ole Pekkaakaan. Aukaiskaa takaportti ja otetaan
tulta, niin kyllä sieltä loput löytyvät. Ne ovat tietysti laareissa.

Ja niin kaivettiinkin vielä 4 linnan puolustajaa laarista ja heille
annettiin myös se, mikä heille kuului.

Minä sain vielä ekstra potkut, sillä minut lennätettiin ulos ja
sanottiin, että mene sinä Tatu kotiin mamman luokse, sillä sinä olet
tullut tänne salaa, ja vedä turkki päällesi ja lähde portillesi
vahtimaan koiria.

Minua ei suinkaan tarvinnut kahta kertaa kehoittaa. Niin poistuinkin
paikalta peläten vielä uusia lisäselvityksiä.




24. LUKU,

jossa Ilonalla on vieraita, ja josta selviää, mitä on egyptinpimeys.


Kun sitten saavuin kotiin, niin ei kukaan epäillyt, kun itkien ja
parkuen selitin, että katupojat, nykyään kai käytetään nimitystä
'tuntemattomat miehet', olivat saartaneet minut ja antaneet minulle
selkään. — Veivätkö ne sen lakritsinkin? kysyi Ilona.

— Veivät, veivät, sanoin minä, ja tähän vastaukseen Ilonakin tyytyi.

Kun sitten sodan aiheuttamia vaurioita lähemmin tarkastettiin,
huomattiin, etteivät ne suinkaan olleet niin suuret kuin oli saattanut
otaksua. Oikeastaan siinä nöyryytys oli ehkä kaikkein katkerinta, ja
kun Ilonan kanssa neuvottelin ja ilmoitin, että huomenna luultavasti
joutuisin talkoolla korjaamaan luistinrataa Arvon ja Väinön
komennuksessa, niin Ilona sanoi, että mitä sinä sinne lähtisit, jos
käyt ulkona, niin käy silloin, kun Väinö ja Arvo ovat koulussa Pekan
ja Paavon luona, mutta tule sitten minun seurakseni ja anna poikien
laittaa rata kuntoon, jos haluavat.

Ilonalle oli aika ruvennut käymään pitkäksi, sillä hänellä ei ollut
kovinkaan paljon seuraa. Silloin tällöin oli äitini lukenut hänelle
satuja, mutta ne eivät Ilonaa huvittaneet. Hän inhosi yleensä kaikkea
lukemista ja olisi tahtonut jotakin iloisempaa ajanviettoa.

Jalan parantuminen edistyi nopeasti ja sairas sai jo istua sängyssään.
Katsottiin mahdolliseksi, että hän saisi ottaa vastaan vieraita, ja hän
sai itse laatia luettelon niistä, joita hän halusi luokseen. Vieraiden
lukumäärä määrättiin viideksi. Minun oli vietävä kutsukortit perille.
Ihmeekseni hän kutsui ainoastaan tyttöjä, mutta Brunoa, jonka kanssa
hän oli ollut kirjeenvaihdossa, ei hän ensinkään kutsunut.

— Miks' et sinä kutsu Brunoa?

— Etkö sinä ymmärrä, että se on suuri salaisuus, eikä sitä kukaan saa
tietää. Sitä ei tiedä tällä kertaa muut kuin Bruno ja minä ja sinä.
Tietysti minä tuhat kertaa mieluummin ottaisin tänne Brunon kuin nuo
tytöt, mutta niin kuin ymmärrät en voi. Mutta samalla kertaa, kun sinä
menet näitä kutsuja viemään, niin käy ostamassa lakritsia ja toimita se
Brunolle.

Minä huomautin, etteivät lakritsit mahdu siihen portin rakoon, johon
kirjeet oli viety.

— No ei suinkaan se ollut tarkoituskaan, vaan sinun pitäisi viedä
lakritsit Brunolle, hän asuu toisella puolella jokea. Hänen nimensä
on Bruno Bredvik. Mutta ehkä on sittenkin parasta, että minä lähetän
Brunolle rahat. Sanoi ja kirjoitti kirjeen, ja sinne pantiin 25 penniä,
joten Bruno sai osan kestityksestä. — Tähän olen myös kirjoittanut,
miksen ole Brunoa tänne kutsunut, vaikka kyllä hän sen muutenkin
ymmärtää.

Vieraille laitettiin teetä ja minä sain käydä hakemassa pikkuleipiä,
niin että kutsuista näytti tulevan oikein suurelliset. Olihan muutenkin
aivan ennen kuulumatonta, että meillä lapset saivat neljän seinän
sisällä ottaa vastaan vieraita, joten minäkin olin kovassa touhussa.

— Niin, tänne tulee siis viisi neitiä, sanoi Ilona neuvoessaan minulle
tarkoin, miten minun oli kutsut toimitettava.

Hyvin minä ne toimitinkin, ja määräaikana myös neidit saapuivat. He
olivat hieman nuorempia kuin Ilona ja pienempiä kasvultaan, ja minun on
muutenkin sanottava, että Ilona heistä kaikista oli parhaan näköinen.
Kun siis viimeinen neideistä oli astunut sisälle, astuin minäkin Ilonan
huoneeseen, sillä toivoin saavani uusia tuttavuuksia.

Mutta eihän toki Ilonan sopinut tunnustaa tällaista tuttavuutta, joka
oli näitä neitejä siksi paljon nuorempi. Ilona sanoi minulle, etten
minä tähän neitiseuraan kuulu sillä täällä tullaan keskustelemaan
asioista, joita minä en ymmärrä, joten minun on poistuttava omalle
puolelleni. Minä tietysti poistuin ja paiskasin mennessäni oven kiinni.
En ollut tosiaankaan parhaalla tuulella, sillä olihan minua syvästi
loukattu. Minä siis muka olin vain lapsi ja nuo tuolla toisella
puolella mukamas neitejä. No, olivathan he kaikki minua suurempia,
mutta sittenkin oli mielestäni räävitöntä, että minua tällä tavalla
kohdeltiin.

Mutta vielä katkerampaa minun täytyi kokea, sillä Manta astui
huoneeseen kantaen teeprikkaa, jolla oli höyryävät teekupit, lautasia
ja vielä vadelmasylttiäkin. Olin odottanut, että hän kutsuisi minut
sisälle edes teetä juomaan, mutta niin ei tapahtunut. Kuppeja oli tasan
kuusi joten minulle, joka olin toimittanut kutsut ja käynyt ostokset,
ei ollut varattu mitään. Ja kun Manta palasi, niin hän oli jättänyt
prikan sinne, joten minulla ei ollut mahdollisuutta edes kyökissä saada
osaani.

Ja hauskaa siellä tuntui olevan, sillä teekupit kilisivät ja neidit
nauraa kikattivat, panivatpa vähän väliä lauluksikin. He lauloivat
jotakin piirileikkilaulua, jonka olivat koulussa oppineet.

Mutta vieläkään ei ollut mitta täysi, sillä vähän ajan perästä tuli
eräs tytöistä ja sanoi: Poika, meneppäs noutamaan meille shaali.

Poika sana soi hirveältä minun korvissani. Itseään ne kutsuivat
neideiksi ja minua pojaksi. Minä en vastannut mitään koko komennukseen,
vaan päätin olla sitä kuulematta. Mutta siitä ei neiti perustanut, vaan
jatkoi matkaansa, kunnes löysi keittiön. Tietysti minun täytyi seurata
perästä saadakseni tietää, miten hänen asiansa siellä onnistuisi.

Neiti astui Mantan luo ja toisti pyyntönsä.

— Mitä te teette shaalilla?

— Me tarvitsemme sitä, sillä me leikimme Egyptin pimeyttä.

Siinä siis uusi ja tuntematon leikki, jossa minä en saisi olla mukana.
Mikä kiehtova salaperäinen nimi!

Ja niin tyttö hävisi Ilonan huoneeseen shaaleineen. Suuri riemu alkoi
siellä. Koetin raottaa oveakin, mutta se oli sisältä reikelissä.
Tämä egyptinpimeys-leikki oli erittäin salaperäistä, koska ei minua
siihenkään huolittu ja koska vielä kaikeksi varmuudeksi ovi oli pantu
kiinni.

Mutta yhä edelleen jatkuivat orgiat. Manta saapui toisen prikallisen
kanssa: nyt sillä oli mehulaseja ja manteliässiä. Hän koetti ensin
aukaista ovea, mutta kun ei sitä aukaistu, hän naputti ovelle ja astui
prikkoineen sisälle.

Mutta nopeammin kuin tämä on sanottu minä nappasin avaimen sisäpuolelta
ja pistin sen taskuuni.

Manta tuli takaisin teelaseineen, ja niin tarkkaa oli tehty, ettei
tarjottimella ollut muuta kuin yksi ainoa kanelikorppu. Sokeriastiakin
oli tyhjennetty ja kermakannut oli nähtävästi huuhdottu, sillä niistä
ei riittänyt kermaa edes kielenpäähän.

Mutta silloin muistin, että nythän minulle oli mahdollista nähdä,
minkälaista peliä tuo egyptinpimeys oli. Hiivin varpaillani ja raotin
ovea. Näky, joka minua kohtasi, ylitti kaikki odotukseni. Shaali oli
kiedottu erään neidin pään ja yläruumiin ympäri, ja tämä neiti oli
syvästi kumarruksissa pää tuolin alla ja selkäpuoli toisiin päin
kääntyneenä. Jokainen järjestään tuli ja iski kämmenellään siihen
asianomaiseen paikkaan. Pää hupussa olevan neidin oli arvattava, kuka
löi. Mutta Ilona istui sängyssä ja piti kirjaa, sillä nähtävästi oli
korkeimman pistemäärän saajalle luvattu jokin palkinto.

Vedin hiljaa oven kiinni ja astuin keittiöön tiedustelemaan, olisiko
mahdollisesti ensinkään pikkuleipiä tai manteliässiä jäljellä. Mitään
ei ollut. Äitini oli lähtenyt kylään ja antanut Mantalle tietyt määrät
kutakin lajia, ja tämä oli tyhmyydessään vienyt kaikki neideille.

Minua harmitti se, että minut oli syrjäytetty, ja minä mietin kostoa.
Mutta mitään sopivaa en keksinyt, ja niin ajattelin, että oli sittenkin
parasta lausua Ilonalle suorat sanat sen jälkeen kun vieraat olivat
lähteneet.

Ties kuinka kauan neidit olisivat viipyneetkään, ellei heitä vähitellen
olisi tultu noutamaan kotiin. Kun he olivat poistuneet saattajiensa
kanssa, niin minä lähdin Ilonan luo ja moitin häntä katkerasti hänen
hävittömästä käyttäytymisestään.

— No mutta etkö sinä ymmärrä, enhän minä huolinut tänne Brunoakaan,
kuinka minä sitten olisin huolinut tänne sinua.

— Niin, mutta Brunolle sinä lähetit 25 pennin edestä lakritsia, mutta
minulle, joka olen kaikki asiat hommannut, ei sinulta jäänyt mitään.

— Ohoh, sanoi Ilona, vai ei mitään! Manteliässiä en tosiaankaan saanut
pelastetuksi, mutta kaikkea muuta täällä on.

Ja niin selvisi, että joku tytöistä oli ehdottanut egyptinpimeyden
leikkimistä, ja sen, joka voittaisi, piti saada palkinnoksi kaikki
jäljelle jääneet pikkuleivät. — Ehdotus hyväksyttiin ja minusta tuli
palkintotuomari. Minä käskin antamaan leipäkorin sänkyyn, jotta voisin
siitä jakaa palkinnon. Onnistuin sentään pimittämään peiton alle nämä.
Sanoi ja ojensi useita kourallisia hienonnettuja santapakuloita ym.
hyvää.

— Se on hauska leikki se egyptinpimeys, sanoin minä ja tunnustin
samalla, että olin seurannut leikkiä oven raosta.

— Jassoo, sinäkö sen avaimen veitkin, sanoi Ilona. Me etsimme sitä
kovin, mutta kun emme sitä löytäneet, luulimme sen johonkin hukkuneen.
Sen jälkeen piti aina yksi tytöistä vuorollansa ovesta kiinni.

— Kukas sitten leikin voitti?

— Minähän olin palkintotuomari, ja minä annoin ensimmäisen palkinnon
Rauhalle, sillä hän arvasi useimman kerran oikein, mutta kaikki muut
väittivät, että hän oli fuskannut.

— Kuinka niin?

— Hän oli nostanut paitansa ylös, ja sillä tavalla oli hänen tietysti
helpompi tuntea kuka löi kuin niiden, joilla oli sekä paita että housut
välissä. Niin hän myönsi tehneensäkin, mutta kun ei tästä ollut mitään
ennen leikin alkua sovittu, niin minä sanoin, että olisitte tekin,
tehneet samoin. Ja annoin kakut Rauhalle.

Mainita sopii, että heti seuraavana päivänä opetin egyptinpimeyden
Pekalle ja Paavolle ym. linnanpuolustusväelle, ja se tavallaan myös
sovitti välimme luistinratalaisten kanssa, sillä jo muutamien päivien
päästä olimme kaikki mitä parhaimpia ystäviä ja seisoimme rivissä
Jakobsonin tallin vintillä, jossa oli avarat tilat. Täällä leikittiin
uutta leikkiämme, ja hyvin innostuneita siilien oltiin. Sen nimi vain
tuntui meistä kovin epämiehekkäältä, joten se muutettiin. Me ristimme
leikin p—seenknakiksi.




25. LUKU

jossa tekijä saa hyvän neuvon, joka helpottaa hänen oloansa, tekee
uusia tuttavuuksia ja kokee monenlaista ihanuutta.


En voi vielä olla kerran mainitsematta turkkiani ja villaisia
alusvaatteitani. Turkista pääsin vähällä, sillä senhän voin riisua
päältäni, kun kerran olin naapuripihaan päässyt, mutta villaisten
alusvaatteiden laita oli toinen. Myös niistä pelasti minut Ilona,
vaikka tavalla josta koitui minulle erittäin suuria ikävyyksiä.

Ilona oli jo päässyt jalkansa kanssa niin pitkälle, että hänet voitiin
nostaa päivisin sängystä, ja hän sai vähin nilkutella huoneissa,
vaikka hyvin varovaisesti ja ainoastaan silmälläpidon alaisena. Me
olimme saaneet muutamia pelejä, mm. Mylly-Matti-pelin ja Kirppu-pelin.
Pelasimme niitä. Sitä paitsi Ilona oli saanut isältään vesivärejä
ja kirjoja, joita hän suurella mielenkiinnolla väritteli. Ilonalla
oli erittäin hyvät taipumukset tämäntapaiseen hommaan. En ole enää
sattunut näkemään samanlaisia kirjoja, mutta niiden järjestelmä
oli se, että ensin oli ylempänä kuva valmiiksi väritettynä, sitten
värittämätön kuva, jossa oli jonkin verran tärkeimpiä ääriviivoja; se
oli väritettävä mallin mukaisesti. Alimpana oli vielä tyhjä tila, johon
oli itse lyijykynän ja värien avulla piirrettävä ja maalattava kuva.

Ilona osasi tosiaankin värittää kaikki kuvat niin, että ne olivat
täysin ylinnä olevan mallin mukaisia.

Tällä tavalla oli meillä mielenkiintoista työtä sisälläkin, vaikka
selvää on, että Ilonan aika kävi pitkäksi. Tietysti hän usein tuskastui
ja valitti surkeuttaan.

Ja silloin minä myös kerroin siitä surkeudesta, minkä nuo sarssiset
alusvaatteet tuottivat. Ja tosiaankin niillä oli se ominaisuus, että
niihin ei voinut tottua.

— Sinä saat minulta housut ja paidan, sillä on asia kuitattu. Ota
sieltä konttorista se punainen paita ja punaiset housut, ne sopivat
kyllä sinulle, vaikka ovat vähän liika suuret.

Niin tapahtui, että vähän ennen kuin minun oli lähdettävä ulos,
minä poistuin siihen vissiin paikkaan pihan toiselle puolelle,
riisuin siellä nuo kauhunkuvatukset ja vedin ylleni Ilonan pehmoiset
alusvaatteet.

Tämän jälkeen oli vapaus täydellinen. Nyt olin yhtä notkea ja
rivakka kuin muutkin ja uskalsin liikkua vapaasti. Niin kauan kuin
olin vähänkin riehunut noilla sarssisilla alusvaatteilla, oli minun
tullut vaikea olla enkä tahtonut jaksaa siinä kuin muut. Mutta nyt
huomasin pian, että olin muita ikäisiäni vikkelämpi. Ja liikkeessä oli
pysyttäväkin, sillä jos vähänkin seisahtui, niin hampaat rupesivat pian
lyömään loukkua.

Joulu oli tulossa ja koulu loppui. Ilonallekin lähetettiin todistus,
josta isäni sanoi: En ole milloinkaan elämässäni nähnyt näin huonoa
todistusta, jos tätä yleensä todistukseksi voi sanoa.

Olen nähnyt tämän todistuksen myöhemmin ja luettelen siitä muutamia
arvosanoja. Käytös oli huono 4, ahkeruus ja tarkkaavaisuus huono 4,
huolellisuus huono 2. Useissa muissa aineissa oli arvosana 0, mutta
kaunokirjoituksessa oli 10 ja käsitöissä 10. Sisäluvussa oli myös vähän
parempi, muistaakseni 7.

Osaksi tämä todistus saattoi olla näin huono siksikin, että Ilona oli
ollut poissa koulusta kokonaisen kuukauden, mutta joka tapauksessa se
kuvasi koko lailla hyvin hänen taipumuksiansa.

Se, että Ilonalla laskennossa oli 0, on kyllä käsittämätön asia, sillä
hän oli hyvin näppärä laskemaan päässään, mitä tavarat maksoivat.
Siihen aikaan toivat maalaiset paljon tavaraa myytäväksi kotiin.
Tuotiin voita, kaloja, lihaa jne., ja nämä punnittiin puntarilla.
Tavallisesti Ilona osasi sanoa melkein heti, mitä ostos maksoi.

Joulun tulo merkitsi sitä, ettei isänikään tarvinnut käydä koulussa,
joten hän ryhtyi kotitöihin. Lisäksi se merkitsi mm. sellaista muutosta
talon oloihin, että isän huoneen ovet suljettiin, ja täten tämä avara
kulmahuone oli meiltä kadotettu paratiisi. Se oli oikeastaan suuri
vahinko, sillä se oli ainoa huone, josta voi nähdä Lönngrenin puolelle
ja kadulle samalla kertaa.

Isäni ryhtyi tekemään jotakin matemaattista julkaisua, niinkuin
myöhemmin olen tullut tietämään, ja tämä työ vaati hiljaisuutta. Voin
sanoa, että melkein kaikki kovaääninen puhelu oli ankarasti kielletty,
eikä kovin paljon tarvinnut hihkaista, ennen kuin isäni ilmestyi
huoneensa ovelle ja vaati hiljaisuutta.

Talossa oli muuten senkin vuoksi hermostuttava olo, että Aarre oli
käynyt kärsimättömäksi. Luultavasti hänellä oli hampaiden puhkeamisen
aika, joka valvotti äitiäni öisin. Päivisin hän tietysti oli hiljaa
kuin tukki.

Merkkitapauksena mainittakoon myös, että Tyyra oli saanut uuden mekon.
Tämän laatua en lähemmin muista, mutta siinä oli vyön sijasta nauha,
jossa oli kaksi suurta tupsua, jotka solmittiin ruususolmukkeelle.
Selvää on, että nämä tupsut olivat selässä.

Mekkoa ei tietysti käytetty kuin pyhäpäivisin, mutta Tyyra olisi
halunnut saada sen useamminkin ylleen. Hän oli siis saanut elämäänsä
surun hänkin, sillä joka päivä aina jonakin hetkenä hän itki mekkoa
ylleen.

Emme usein käyneet kylässä, mutta kerran sitten tapahtui suuri
merkkitapaus, jolloin meidätkin otettiin mukaan. Isäni oli tehnyt
tuttavuutta kauppias Vikstedtin kanssa, ja tällä oli kaksi lasta,
joiden nimet olivat Alberta ja Konrad.

He olivat molemmat vanhempia kuin minä, Alberta oli Ilonan ikäinen
10—11-vuotias, Konrad 8-vuotias. Minä olin tähän aikaan 6-vuotias.
Sisar Tyyra on minua 3 vuotta nuorempi.

Oli merkkitapaus, kun siis päästiin visiitille, ja juhlalliselta lähtö
tuntui. Isäni tälläsi itsensä pitkään takkiin ja äitini veti yllensä
silkkileningin, jota en ollut nähnyt kuin Heikku enon häissä.

Ja silinteri otettiin kätköistään esille.

Minun puvussani ei ollut paljon sortteeraamista. Muistan, että minulla
oli siniset housut ja sininen kudottu villapusero. Luonnollisesti oli
meillä kummallakin nuo siunatut sarssiset alusvaatteet, ja muuten
Tyyralla ensimmäistä kertaa.

Vikstedt oli eräs Porin suurimpia kauppiaita. Hän oli leskimies
ja hänen talouttansa hoiti täti Hemlén, jota myöskin Hemlénskaksi
kutsuttiin. Konrad kävi samaa valmistavaa koulua kuin Ilonakin ja oli
toisella luokalla, jota vastoin Alberta oli ruotsalaisessa koulussa.
Perheen kotikieli oli ruotsi, mutta kaikki osasivat täydellisesti
suomea.

Vikstedtin talo oli torin laidassa. Se oli kaksikerroksinen kivitalo,
jonka alakerroksessa olivat puoti- ja liikehuoneistot ja yläkerroksessa
asuinhuoneet. Oikeastaan talo ei ollut vielä tähän aikaan Vikstedtin,
vaan sen omisti kauppias Svensberg, mutta hän oli jo lopettanut
kauppahommansa ja hänellä oli ainoastaan parin kolmen huoneen
asuinhuoneisto.

Kun astuimme sisälle Vikstedtin tampuuriin, niin meitä kohtasi
suurenmoinen näky. Tampuurista saliin menevällä ovella oli raskaat
villaiset draperiat ja niiden välistä häämöitti koko salin lattiaa
peittävä brysselinmatto.

Kauppias, lyhyt, lihava, kaljupäinen, hyväntahtoisen näköinen henkilö
ja tant Hemlén, tyypillisen kauppiaan rouvan näköinen, keskikokoinen
nainen konkkanenineen ja pitsikroosineen, olivat meitä eteisessä
vastassa. Isä esitti äidin, teki kohteliaita hovimiehen kumarruksia ja
lausui kohteliaisuuksia, joita hän erittäin hyvin osasi kun vain halusi.

Sen jälkeen astuttiin saliin. Mattoon upposivat jalat minusta nilkkoja
myöten, ja oli muutakin näkemistä. Kaksi suurta katosta lattiaan
ulottuvaa kultakehyksistä peiliä, kaksi silkkipeitteistä huonekalustoa,
kullatut kartiinilistat, tauluja ja bystejä ynnä muuta komeutta, jonka
arvoista en ollut milloinkaan nähnyt. Ei ole ihme, että Vikstedtin sali
teki minuun aivan suurenmoisen vaikutuksen, sillä olen käynyt siellä
myöhemminkin isona poikana ja voin sanoa, että komea se oli.

Jäimme Tyyran kanssa suu selällään ihmettelemään tätä komeutta.

Mutta samassa astuivat sisään Konrad ja Alberta, joita emme tietysti
ennen olleet nähneet. Alberta oli hyvin arvokas ja luoksepääsemätön,
mutta Konrad paremmin ryhtyi kaveeraamaan minun kanssani.

— Tulkaapas lapset tänne meidän huoneeseemme, sanoi Alberta ja tarttui
Tyyraa kädestä.

— Tyyra jää mamman luo, buuh, sanoi hän, repäisi kätensä irti ja
tarttui mamman hameen helmoihin. Mamma nosti Tyyran syliinsä ja sanoi,
että mennään nyt katsomaan, mitä siellä viereisessä huoneessa on.

Ja oli tosiaankin huone näkemisen arvoinen, sillä siellä oli
kaikennäköisiä leikkikaluja. Kuka niitä kaikkia mahtaa luetellakaan,
mutta sen muistan, että kun Tyyra oli saanut käsiinsä topatun,
kankaasta tehdyn kissan, niin hän tyyntyi, ja äitini sai lähteä saliin
muille seuraa pitämään.

Alberta oli, niinkuin sanottu, tätimäinen ja hyvin arvokas. Hän
ilmoitti heti alussa, ettei hän pidä leikistä ja leikkimisestä.
Tämä oli aivan luonnollistakin, sillä hän oli neiti, eikä hän juuri
kääntänyt päätänsäkään, elleivät piiat häntä kutsuneet röökinäksi.
Mutta Tyyran kanssa hän tuli hyvin toimeen, sillä hän kohteli Tyyraa
täysin äiti- tai tätimäisesti.

Konradilla ja minulla oli hauskaa, sillä nyt näin ensimmäisen kerran
kaikennäköisiä mekaanisia leikkikaluja. Siellä oli mm. juna, joka
pantiin kulkemaan kiskotietä myöten, ylellinen leikkikalu nykyäänkin.
Oli kokonainen pieni asemarakennus kaikkine siihen kuuluvine
vehkeineen, siellä oli tinasotamiehiä ja kanuunat, joilla niitä
ammuttiin, ja kalalammikko, jossa uitettiin kaloja. Lammikko oli melko
suuri allas ja kalojen suussa oli pieni rautakappale, ja kun magneettia
kuljetettiin vedessä; kalat liikkuivat tietysti sen perässä.

Kyllä siinä oli näkemistä.

Mutta oli sitä Tyyrallakin, sillä siellä oli nukke, joka osasi sanoa
"pappa" ja "mamma", ja lehmä, joka osasi ammua niinkuin lehmä ainakin.

Mutta äkkiä Tyyra alkoi itkeä.

— Tyyra on pipi, ää, Tyyra tahtoo mamman luokse, ää. Ja mitkään
lohdutukset ja hyvittelyt eivät auttaneet. Alberta arveli ensin, että
kysymyksessä on se ja se, mutta vei kuitenkin varmuuden vuoksi Tyyran
saliin, ja täältä poistuttiin viereiseen huoneeseen. Mutta ei tästäkään
apua ollut, sillä Tyyra huokaili ja valitti yhä edelleen. Hän oli kuin
noiduttu.

Vaikealta alkoi minunkin oloni tuntua, sillä villapaita alkoi tehdä
vaikutuksensa. Kudottu mekkoni oli myöskin aika kuuma. Minun oli hyvin
paha olla ja kuiskasinkin jo Konradille, että minun on kuuma.

Olinhan useimmiten kaikessa hiljaisuudessa esiintynyt Ilonan paidassa
enkä senvuoksi ollut pitkään aikaan tottunut Kalle Pekka Malmgrenin
patenttiin.

Mutta pian kuitenkin minun huoleni unohtuivat. Sisälle tuotiin ensin
pyörillä kulkeva pöytä, jollaista en tietysti milloinkaan ollut
nähnyt, ja tämän päälle asetettiin tarjotin. Ja voi sitä maallisen
hyvyyden paljoutta, mikä tällä tarjottimella oli! Siinä oli monenlaisia
leivoksia, keksejä nimittäin, siinä oli torttuja, manteliässiä, ja
mantelirinkilöitä, ja pullakiivut olivat niin suuret ja paksut, että
minulta väkisinkin pääsi huudahdus: Voi kuinka paksuja.

— Maltahan nyt, sanoi Alberta, joka hoiti serveerausta. Hän toi sisälle
uudella tarjottimella 4 jättiläiskuppia suklaata, joiden pinnalla
kellui valtava kimpale kuohukermaa.

Viereisessä huoneessa oli Tyyrankin ääni tauonnut, sillä hänen eteensä
oli myös asetettu kupillinen kuohukermaa. Äitini syötteli häntä ottaen
osaa keskusteluun.

Mutta silloin Alberta sanoi:

— Uno eli mikä sinun nimesi oli, jassoo, Tatu, ole niin hyvä.

En osaa lukijoilleni kuvata, miten menettelin, mutta valmiiksi leikatut
pullakiivut loppuivat hyvin pian, eikä kestänyt monta silmänräpäystä,
kun suklaakuppi oli tyhjillään. Konrad oli tällä välin ehtinyt maistaa
vähän kuohukermaa ja Alberta hämmenteli kuppiaan.

Kun Alberta huomasi, että minulta oli suklaa loppunut, niin hän toi
eteeni uuden kupin. Se painui tietysti, jo hieman hitaammin kuin
edellinen, ja kolmannen kupin juotuani, jolloin muut olivat saaneet
ensimmäisen kuppinsa loppuun, sanoin minäkin jo kumartaen: ei kiitoksia.

Mutta vähän ajan päästä alkoi Kalle Pekan patentti tuntua entistä
kauheammalta ja olo muutenkin vaikealta. Kuiskasin Konradille, että
eiköhän lähdetä ulos.

Konrad kävi puolestaan tant Hemléniltä kysymässä lupaa, joka tietysti
saatiin. Mutta minun isäni huomautti, että minun on vedettävä turkki
päälleni, johon minä tietysti mielihyvällä suostuin. Niin painuttiin
Vikstedtin pihalle.




26. LUKU,

jossa lukijalle näytetään senaikuinen suurkauppiaan piha ja tekijä saa
juhlapäivällisen.


Senaikuisen kauppiaan piha oli suuri näkemys. Sitä ympäröivät
makasiinirakennukset, tallirakennus, sillä kauppiaalla oli useita
hevosia, kärryliiteri ja ajokalurakennus, pesutupa ja sauna ja sitten
renkien ja väen rakennus.

Kaikki kundit, jotka maalta saapuivat ostoksille, saivat hevosensa
talliin ja sitä paitsi väen tuvassa yösijan. Tietysti kundeja
koetettiin kohdella mahdollisimman hyvin ja tarjota heille
mahdollisimman suuret mukavuudet, sillä täten heidät saatiin
säännöllisesti palaamaan taloon. Mutta kaikki kundit eivät edes
riisuneet hevostaan. He panivat ainoastaan sen päälle loimen, ja
hevonen sai seisoa pihalla sen aikaa kuin kauppoja tehtiin.

Oli siinä siis ensikertalaiselle näkemistä. Ensi työkseni kuitenkin
ilmoitin Konradille, etten pidä turkista ja että kätkisin sen
mielelläni johonkin sopivaan paikkaan, jotta olisi helpompi liikkua.

— Viedään se Iisakin tupaan, sanoi Konrad, ja niin astuimme ensimmäisen
kerran renki Iisakin huoneeseen.

Hän oli muuten voimistaan tunnettu mies, raitis ja kunnollinen työmies,
joka oli talossa todellinen aarre. Hän oli aina hyvällä tuulella ja
muuten piti lapsista.

Kun olin päässyt turkista, teimme kierroksen pihalle ja rakennuksille.
Siinä oli siksi paljon nähtävää, ettei sitä tietysti ensimmäisellä
kerralla voinut sulattaa.

Kaikkein enimmän minua kiinnosti tallissa kauppiaan oma puoli ja
siellä vaunuhevoset. En ollut ennen nähnyt tällaisia kiiltäväksi
suittuja hevosia, joiden hännät olivat tasaiseksi leikatut ja harja
hoidettu aivan kuin naisen tukka. Konrad tunsi myös kundien hevosia
ja näytti niistä erästä, jonka hän sanoi olevan paljon paremman kuin
heidän vaunuhevosensa. Se oli Naakan Hurra, joka muuten oli pitkän
aikaa Suomen paras juoksijatamma, mutta joka ei suinkaan ollut komean
näköinen. Se oli pieni ja mitättömän näköinen, kun sitä vertasi noihin
ulkolaisrotuisiin valkoisiin vaunuhevosiin.

Ajokaluliiterissä oli vaunut, kuomureki ja kasanilainen reki sekä monta
muuta komeutta.

Olisin katsellut ties kuinka kauan, mutta Konrad sanoi, että nyt on
taas lähdettävä sisälle. Minun olikin jo hyvä olla, mutta Tyyra jatkoi
tuskitteluaan ja oli vähällä pilata koko visiitin, kunnes hänet lopulta
saatiin sivuhuoneeseen nukkumaan.

Mutta sisälläkin oli vielä uusia nähtävyyksiä. Menimme kauppiaan ja
hänen rouvavainajansa makuuhuoneeseen, josta kiertoportaat johtivat
vinttikerrokseen. Sen yhdessä vinttikamarissa oli keilarata. Siellä
tosiaankin oli hauskaa, sillä siellä sai riisua takkinsa niinkuin.
Konradkin teki, ja sen jälkeen paiskasimme keilaa oikein sydämen
pohjasta.

Mutta jonkin ajan perästä kuultiin kellon kilinää, ja niin lähdimme
alas oikein ruoalle. Ruokasalissa oli katettu kahdelle pöydälle:
toisessa istuivat täysikäiset ja Tyyra äidin vieressä korkealla
telinetuolilla, ja toisessa pöydässä me lapset ja Alberta, niinkuin
Alberta sanoi.

Ja kyllä siitä tuli juhla-ateria. En tietysti muista ruokalajien
määrää, muistan ainoastaan katkerasti katuneeni, että olin juonut
niin paljon suklaata. Sillä mättäessäni naamaani vasikanpaistia
muurainhillon kera aloin ensi kerran elämässäni tuntea, että minunkin
vatsallani on rajansa.

Huomasin kuitenkin pian, että aukaisemalla housut voi tilannetta jonkin
verran helpottaa — ja tämähän tapahtuikin aivan huomaamatta. Siunasin
sitä, että ylläni oli kudottu pusero.

Mutta vielä vasikanpaistin jälkeenkin tuli monenlaisia ruokalajeja.
Ruokajärjestys oli siihen aikaan vähän toinen kuin nykyään.
Senaikuisessa ruokapöydässä voi olla aivan hyvin tusina ruokalajia.

En tiedä, kuinka olisin jaksanutkaan, mutta setä Vikstedt saapui
pöytäämme asetti meidän kunkin eteen lasit ja sanoi, että annetaan
lapsille vähän viiniä.

Viini oli muuten samppanjaa, jota saimme pikkuisen lasin pohjalle
ja joka ei minusta niin erikoiselta maistunut. Aivan vähitellen
sitä maistelimme. Mutta vaikutuksensa sillä oli, sillä tuntui ihan
siltä kuin minulle olisi auennut uusi vatsa. Ja kun siis tuotiin
riisiryynimakkaroita, jonka vertaisia ainoastaan Porin kaupungissa
osataan valmistaa, niin nämä mahtuivat aivan hyvin, vieläpä
jälkiruokakin. Sinä oli hedelmiä: omenia ja viinirypäleitä, joita sain
ensi kerran elämässäni.

Niin noustiin pöydästä, ja oli myös tietysti kiitettävä. Minä lähdin
oikein kädestä täti Hemléniä kiittämään, ja harvoin mikään kiitos on
niin todellisesti sydämestä noussut kuin tämä.

Ja erikoislaatuiseksi kiittäminen muodostuikin, sillä en ollut
muistanut panna kiinni housujani. Tehdessäni syvää kumarrustani ja
raapaistessani jalallani tuuperruin nenälleni tant Hemlénin jalkojen
juureen.




27. LUKU,

jossa turkki kummittelee, jossa Ilona lyödään hämmästyksellä ja jossa
ostetaan joululahjoja.


Ruoan jälkeen leikimme vielä jonkin aikaa, kunnes ilmoitettiin, että
siellä on joku meitä odottamassa. Manta oli ilmestynyt eteiseen. Hän
oli tullut noutamaan meidät lapset pois, mutta äitini ja isäni vielä
jäivät kylään.

Tyyra oli nukuksissa ja Manta otti hänet syliinsä. Astelimme pitkin
Porin katuja, ja kyllä minulla oli kertomista. Minusta Manta käveli
aivan hirvittävän hitaasti, sillä minulla oli suuri halu päästä
Ilonalle kertomaan elämyksistäni. Lopulta en enää malttanut odottaa,
vaan lähdin juosta lönkyttämään edellä.

En huomannut, että minulla oli yllä siunattu turkkini, ja kun olin
päässyt pari kadunkulmaa, niin oli minut jo huomattu. Kolme katupoikaa
seisoi eräässä nurkassa ja he haukkuivat kuin koirat.

— Hau, hau, hau!

Mutta minä olin jo havainnut voimani ja suuruuteni ja säntäsin perästä.
Pojat olivat painuvinaan pakoon, ja minä juoksin, puin nyrkkiäni ja
huusin:

— Kyllä minä teidät opetan, kyllä minä teille näytän! Vikstedtin herkut
ja turkkini kai saivat kulkuni hieman raskaaksi, ja lopulta minun
täytyi pysähtyä huoahtamaan. Silloin pojatkin pysähtyivät, näyttivät
minulle pitkää nenää ja haukkuivat uudestaan.

Minä heitin turkin päältäni, paiskasin sen lumikinokseen ja lähdin
uudestaan ja paremmalla vauhdilla.

Mutta taas tapahtui sama pitkännenän näyttö, ja minun oli uudestaan
ponnistauduttava eteenpäin. Tällä kertaa pojat alkoivat juosta entistä
nopeammin ja minun täytyi taas pysähtyä. Lopuksi eivät koipeni enää
kannattaneet, vaan minä istahdin kadulle.

Ja noin käden saavuttaman päähän asettuivat nuo kolme poikaa
ympärilleni ja härnäsivät minua. Joka kerta, kun minä syöksähdin ylös,
ne vetäytyivät aina käden saavuttamattoman päähän, haukkuivat ja
ulisivat ja tietysti näyttivät pitkää nenää.

Minä kömmin ylös, käänsin heille selkäni ja lähdin hakemaan turkkiani.
Mutta silloin pojat juoksivat minun sivuitseni, kaappasivat turkin
lumihangesta ja heristelivät sillä minulle.

Ja nöyryyttävää se kotiinmeno oli, sillä edellä kulkivat nämä kolme
poikaa kantaen riemusaatossa minun turkkiani ja minä sain löntystää
perässä. Sivuitseen ne eivät minua päästäneet.

Mutta vihdoin oli tämäkin Golgata lopussa ja pääsin kuin pääsinkin
kotiin.

Päivän ilo oli pilattu, sillä katkerat muistot olivat jääneet
viimeiseksi mieleeni. Minä huohotin väsymyksestä, ponnistuksesta ja
ylensyömisestä, ja sitä paitsi alkoi paita kuumentaa.

Kyllä varmaan kaikki ne vanhemmat, jotka kiusaavat lapsiaan liioilla
vaatteilla, heltyisivät, jos olisivat voineet katsoa sieluuni
tällä hetkellä. Ja koska minä olen lasten ystävä, rukoilen kaikkia
lasten vanhempia: älkää milloinkaan kiusatko lapsianne liioilla
vaatteilla. Tosinhan hygieniset käsitykset nykyään ovat aivan toiset
kuin puoli vuosisataa sitten, mutta puhun kuitenkin kaiken varalta,
sillä tyhmyyksillä on se ominaisuus, että ne usein toistuvat. Lapsi
vilustuu ja sairastuu paljon paremmin, jos hänet ulos mennessä liiaksi
pyntätään, kuin jos hän saa olla siedettävästä puettu. Keskimääräisesti
terveen 5-vuotiaan poikalapsen ruumiinrakenne, ihon rasvakerrokset
ym. ovat sitä laatua, ettei hän normaalioloissa ulos lähtiessään
tarvitse muuta vaatetta kuin tavallisen pukunsa ja enintään lakin ja
kintaat. Lasten suurin nautinto on liikunto. Heille ei tarvitse antaa
liikuntakasvatusta, on vain päästettävä heidät irti, ja he kyllä
pitävät itsensä lämpiminä.

— Mutta, sanovat viisaat vanhemmat, hehän voivat istua lumihankeen.

Istuvat varmasti ja sitä varmemmin, jos heitä kielletään, mutta
mitään erikoista nautintoa he eivät lumihangessa istumisesta tunne,
korkeintaan voivat siinä jonkin hetken huoahtaa ja ottavat taas
lämmityksen uudelleen.

Näiden viisauksien jälkeen palaan silloiseen todellisuuteen ja
ilmoitan, että kuivasti riisuin kaikki liiat vaatteet pois yltäni ja
lähdin yöpaitasillani Ilonan puheille. Tällainen puku on muuten vielä
nytkin mielestäni suurten päivällisten jälkeen paras, eikä minulla ole
mitään vastaan, vaikka sitä saisi pitää päivällisten aikanakin.

Aloin kertoa Ilonalle elämyksiäni ja näkemyksiäni. Kun olin maininnut
Vikstedtin salin komeudesta, sain heti vastaukseksi:

— Meillä on kotona paljon komeampaa.

— Onkos teillä sitten salissa kaksi suurta katosta lattiaan ulottuvaa
peiliä? Onko teillä piano?

— Ei ole kuin yksi, mutta meillä on pelitoosa, joka soittaa kuinka
monta kappaletta halutaan, kun vain siihen pistää levyjä.

— No onkos teillä sitten kultaiset kartiinilistat?

— Ei ole, mutta meillä on tammiset ja ne ovat paljon hienommat.

— Onkos teillä sitten niin pehmeä ja hieno matto, että siihen jalat
vaipuvat kantapäihin asti?

— On ollut, mutta se on heitetty vinnille, sillä meillä on
tammiparketit joka huoneessa.

Näin alkoi jo minun varmuuteni vähän horjua, mutta Ilona sanoi minulle:

— En ole tullut kertoneeksi sinulle mitään kodistani enkä Helsingistä,
sillä et sinä niistä mitään ymmärtäisi. Kuinka monikerroksinen on
Vikstedtin talo?

— Kaksikerroksinen, alakerroksessa puotihuoneet ja konttori ja
yläkerroksessa asuinhuoneet. Sitten on vielä vinttikamareita.

— Niin, mutta mitäs siitä sanot, kun meidän talomme Helsingissä on
viisikerroksinen? Siinäpä se onkin juuri ero, ja minä olen varma siitä,
että Vikstedtin talo mahtuisi siihen pariinkymmeneen kertaan. Ja mitä
muuten mööpeleihin tulee, niin meillä on varmasti hienommat mööpelit
kuin Vikstedtillä, sillä salin mööpelit ovat Pietarista ja sängyt
Englannista.

— Mutta onkos teillä sitten keilarata?

— Ei ole, sanoi Ilona, mutta meillä on biljaardi.

— Mikä se on?

— Se on sama peli, jota pelataan punaisilla ja valkoisilla kiiltävillä
palloilla, jonka sinä näit Turussa.

Näin jatkui siis väittelyämme, mutta kun kerroin trahtamenteista, niin
silloin tuli Ilonallekin jo vesi suuhun.

Hän huokasi syvään ja sanoi: Niin, viinirypäleitä en ole saanut maistaa
moneen vuoteen, eihän täällä teillä koskaan mitään saa. Mutta pian
tulee joulu ja silloin tulee isäni käymään täällä ja tuo niitäkin.

Minä olin saanut yliotteen, ainakin toistaiseksi, ja kerroin
yksityiskohtaisesti päivällisistä.

— Ensin oli klimppisoppaa, sitten oli lohta ja sitten oli
vasikanpaistia — — ja sitten oli riisiryynimak...

— Voi, voi, vai on täällä riisiryynimakkaroitakin, ja niitäkään en ole
teillä koskaan saanut.

Ilonalla oli vesi suussa, mutta äkkiä hän suuttui ja sanoi:

— Mene tiehesi, on siinä kanssa mies, joka tulee paitasillansa nuoren
naisen makuuhuoneeseen.

Jonkin päivän päästä Ilona pääsi jo ulos ja käveli koko terhakasti
kainalosauvojen avulla. Ja kun parantumisen tahto on luja, niin
tapahtuu ihmeitä, sillä jo jouluneduspäivinä Ilona käveli tuskin
huomattavasti ontuen ja pani juoksuksikin.

Oli se jännittävä odotus, joka on tavallista joulun edellä. Ilona
sai 2 mk ostaakseen joululahjoja, ja tästä syystä kävin minäkin
anomassa joululahjarahaa. Äitini ilmoitti, ettei minun tarvitse mitään
joululahjoja ostaa, mutta isäni antoi minulle pitkien miettimisien
jälkeen 25 penniä.

Lähdin Ilonan kanssa ostoksille.

Minä olin ennen käynyt useissa puodeissa, niinkuin maitopuodissa,
olutpuodissa, Vidbomin puodissa jne., mutta esim. kirjakaupassa en
ollut eläissäni käynyt. Uteliaisuuteni oli siis suuri, kun Ilona
ilmoitti, että suuntaamme askeleemme kirjakauppaan, sillä siellä on
saatavissa melkeinpä mitä tavaraa tahansa.

Että Satakunnan Kirjakauppa oli taatusti monipuolinen firma, siitä
olkoon todistuksena eräs ilmoitus juuri näiltä ajoilta, joka on
myöhemmin sattunut käsiini. Kas tässä luetteloa siitä, mitä kaikkea
tästä kirjakaupassa voi saada:

Suomalaista ja ruotsalaista kirjallisuutta, kirjoitus- ja
kuvaantotarpeita, konttorikirjoja, valokuva-, muistivärsy-,
postimerkki- ja piirusalbumeja, kaikenlaisia kalastustarpeita,
leikkikaluja, joulukuusen koristeita, ilotulitustarpeita ja penkaaleja,
rahakukkaroita ja lompakoita, käsityö-, koulu- ja hylkeennahkaisia
matkalaukkuja, ilmapuntareita, lämpömittareja, kompasseja ja
kiikareita, kaikenlaatuisia pöytä-, tualetti- ja seinäkoristimia,
valokuvia, tauluja, valokuva- ja taulun kehystimiä ynnä kaikenlaista
muuta tarpeellista ja somistavaa tavaraa.

Jo tästä luettelosta näkyy, että kaupassa oli jotakin nähtävää. Siellä
oli pitkän pitkiä pöytiä, joille oli ladottu kaikkea sitä hyvyyttä,
mitä edellä on mainittu. Ja tavaroita sai vapaasti katsella ja
käännellä, ja hintalaput niissä oli myös nähtävissä.

— Katso sinä nyt, mitä sinä tuolta haluat itsellesi joululahjaksi.

Minä jouduin melkein samaan asemaan kuin entinen aasi kahden
heinäruo'on välissä, aasi joka kuoli, kun ei voinut päättää, kummasta
oli ensin haukattava. Kestikin tuntikaupan, ennen kuin olin löytänyt
haluamani esineen. Se oli pieni posetiivi, noin 5 senttiä kantilleen,
ja kun sitä veivasi, se soitti yhden kappaleen. Tämä kappale tuntui
minusta hyvin ihastuttavalta. Sen nimi, jonka myöhemmin olen saanut
tietää, oli Im Grünewald ist Holzauktion.

Mutta kun kysyttiin hintaa, niin se maksoi 5 mk eli enemmän kuin
mihin Ilonankaan pääomat riittivät. Siihen se asia sitten jäi, mutta
sen jälkeen Ilona teki joitakin kauppoja ostaen mm. penkaaleja,
tähtitikkuja, nallipyssyn ym. hyvää.

Sitten pistäydyimme apteekissa ostamassa kamferttia, jota Ilona osti
kokonaisen 50 pennin edestä. Kun kysyin, mihin sitä tarvittiin, sanoi
hän, että sen saisin myöhemmin tietää.

Minä olin kovin vaikeassa asemassa, kun en tietänyt kenelle
joululahjoja ostaisin ja mitä. Olin tiedustellut hintoja Satakunnan
Kirjakaupassa, mutta havaitsin ne siksi kalliiksi, ettei kassani niihin
pystynyt.

Kävimme sitten vielä useissa muissakin puodeissa, mutta kaikkialla oli
minun mielestäni liian kallista. Ainoastaan Vidbomilla löysin erään
sievän näköisen laatikon; jossa oli jotakin sisällä, ja kun kysyin,
mitä se maksoi, mainittiin hinnaksi ainoastaan 10 penniä.

Kun en tiennyt, mitä laatikko sisälsi, kysyin sitä Ilonalta. Tämä
tavaili kirjoitusta kannessa ja sanoi, että se taitaa olla venäjää eikä
hänkään tiedä, mitä se on.

— Mutta joka tapauksessa minä ostan sen, hän sanoi, niin saadaan nähdä,
mitä aski sisältää. Sehän on kaunis aski.

Minun 25 penniseni oli siis edelleen koskematta. Olimme tulleet torille
ja tiedustelimme täällä hintoja, ja nyt huomasin, että minullakin oli
rahaa. Silakoita olisin saanut 5 pennillä jo melkoisen määrän, ehkäpä
meille kaikille yhdeksi ateriaksi, 2 vispilää maksoi yhteensä 15 penniä
ja hyvä luuta, jollaista minä en kuitenkaan ymmärrettävistä syistä,
halunnut ostaa, ainoastaan 5 penniä.

Kun nyt ajattelen, mikä hyöty ja merkitys koivuluudalla on ollut sen
sukupolven kasvatuksessa, johon minä olen kuulunut, ja mikä sillä
vieläkin voisi olla, niin täytyy minun sanoa, että hinta oli tosiaankin
suunnattoman halpa.

Siinä torilla kulkiessamme olimme tulleet stondien eli myyntitelttojen
luo. Täällä oli siihen aikaan ryssillä oma osastonsa, ja he möivät
kankaita, nenäliinoja, pöytäliinoja, turkiksia, kalvosinnappeja,
kumikauluksia, leikkikaluja ym. tavaraa.

Minulla on vielä tänäkin päivänä eräs aikoinaan tästä osastosta ostettu
nahkalakki. Vain reunoista se on hieman kulunut, mutta jos sitä vähän
pöyhisi ja siihen panisi uuden vuorin, niin se olisi aivan kuin uusi.
Olen myöhemmin ostanut ehkä tusinan nykyaikaisen turkistalouden hienoja
tuotteita Helsingistä ja muualta, mutta ne kaikki on koi syönyt ja
ruoste raiskannut, joten tuo vanha ryssältä ostettu lakki yhä uudestaan
palaa päähäni.. Mutta Kafiatulla Alejeffillä ei ollutkaan loistoautoja
eikä nykyaikaisia loistotyöhuoneita, vaan hän näperteli turkiksiaan
Malmbergskan piharakennuksen vinnillä. Epäilen muuten, oliko
Kafiatulla kovinkaan perehtynyt nykyaikaiseen myyntitaitoon, jonka
loistosaavutuksena mainitaan, että kun eräs herra astui tavarataloon
ostamaan hummeripurkkia, niin hän huomasi lähtiessään sieltä ostaneensa
auton. Mutta joka tapauksessa sai Kafiatulla kaupan käymään kuin siimaa.

Hän siis ryhtyi heti kauppoihin minun kanssani ja kyseli, mitä minulle
pitää olla. Minä ilmoitin, että minä olin ostamassa joululahjoja,
jolloin hän heti kysyi, kelle niitä pitäisi olla.

Minä ilmoitin, että halusin jotakin, mikä sopisi isälleni.

Ja niin oli kaupat tehty, sillä Kafiatulla ojensi minulle luisen
kauluksennapin, joka muuten maksoi 5 penniä, pani sen vielä pieneen
laatikkoon, josta napit oli myyty, ja kiersi somaan pakettiin.

Siinä oli sitten lähellä Kakko-Tiltan puoti, ja kun sen tulin
huomanneeksi, oli minulla täysin selvillä, mitä ostaisin äidilleni.
Olin päättänyt ostaa hänelle yhden kakon, joka maksoi 10 penniä. Astuin
Kakko-Tiltan puheille ja selostin hänelle asiani.

Tilta ilmoitti kuitenkin, että kakko ei ole sopiva joululahja, sillä
jouluunhan on vielä 4 päivää. Mutta kun hetkisen olimme neuvotelleet,
päätin ottaa 10 pennin edestä hapankorppuja. Kakko-Tilta laittoi ne
hienoon pakettiin.

Minun oli enää ostettava joululahja vain Ilonalle. Rahoja oli jäljellä
10 penniä. Ilona oli jo aikoja sitten lopettanut kassansa, ja me
ihmettelimme, mitä minun lopulla rahallani ostaisimme. Mutta viimein
Ilona lausui toivomuksensa sanoen: Ostetaan tyhjiä paperipusseja. Niitä
on hyvä paukutella.

Käännyimme takaisin, menimme Vidbomin puotiin ja pyysimme saada ostaa
pusseja. Ilmoitimme, että haluaisimme pienintä kokoa. Saimme niitä aika
pinkan, ja nekin pantiin vielä pyynnöstä sievään pakettiin.

Meidän joululahjamme olivat siis ostetut, mutta vielä oli Ilonan
pantava joululahjansa pakettiin ja lakattava ne. Sehän toki oli
välttämätön asia. Minunkin lahjoihini pantiin lakat ja Ilona kirjoitti
niihin nimet.

Suuria jouluvalmistuksia ei tietysti kaupungissa ole, lukuunottamatta
joulusiivousta. Mutta siinä olikin kylliksi työtä laajassa
huoneistossamme. Huonekaluja meillä ei tosin sanottavasti ollut, mutta
huoneita sitä enemmän. Niinpä oli esim. molemmilla palvelijoilla oma
huoneensa, vaikkei näissä juuri muita huonekaluja ollut kuin tuoli ja
kirstu.

Jonkin verran muutakin joulupuuhaa tietysti oli, sillä mm.
vehnäset, hiivaleivät ja joulutortut leivottiin kotona. Mutta Porin
virkamiesperheissä jo melkein kaikki muu ostettiin valmiina, ja
tavallisesti, paitsi jouluna, ruokaleipä ja kahvileipä ostettiin
kotileipureilta.

Ilona odotteli isäänsä saapuvaksi, mutta saikin sitten pari päivää
ennen joulua sen murheellisen tiedon, ettei hänen isänsä tulekaan.
Väinö oli pahasti sairastunut, en muista mihin tautiin, ja sen vuoksi
ei Ilonan isä voinut lähteä.

Tämä oli Ilonalle suuri pettymys, ja hän pani ensin itkuksi, mutta
sanoi sitten: Kyllä isä varmasti on lähettänyt hyvät joululahjat,
vaikkei setä niistä ole puhunut. Ja kyllä te sieltä saatte muutkin.
Jouluna isä on aina ollut hyvällä tuulella, ja minä olisin ehkä saanut
hänet taivutetuksi viemään minut täältä pois.

— Mutta, lisäsi hän vähän ajan päästä, en minä täältä sentään niinkään
halua lähteä, sillä tuskinpa isäni antaisi minun ottaa Brunoa mukaan.
Minä olen muuten ostanut Brunolle hyvän joululahjan, joka maksoi
kokonaisen markan.

Tiedustelin, mikä tämä joululahja mahtoi olla, ja lopulta sain tietää,
että hän oli ostanut sulhaselleen — kävelykepin. — Sellaisia ei kellään
muilla hänen ikäisillään ole, ja minä olen varma siitä, että Bruno
hämmästyy, kun hän sen saa.

Mutta alakuloiseksi Ilona kuitenkin pakkasi tulemaan sillä olihan
se pettymys hänelle, ettei hän saanut nähdä isäänsä ja veljeänsä.
Kyyneleet tulivat hänelle väkisinkin filmiin ja kovasti minunkin kävi
sääliksi. Me muut odotimme joulua suurena ilojuhlana, ja nyt oli Ilona
jo ennen joulua saanut kokea pettymyksiä.

Pian hän kuitenkin talttui ja ehdotti, että lähtisimme viemään Brunon
joululahjaa perille. Se oli paperiin käärittynä huolellisesti kätketty
paraatirappujen alle.

Kuljimme jään yli toiselle puolen jokea, kunnes saavuimme erään
kaupungin laidassa olevan rakennuksen luo. Se oli aika pieni, mutta
sievä puurakennus aidattuine pihamaineen, jossa paitsi tavallisia
ulkohuonerakennuksia oli mm. melkoinen halkopino.

Ilona hiipi pinon takana olevan aidan alitse pihalle ja työnsi lahjansa
pinon alle. Sitä paitsi hän teki sinisellä värikynällä merkkejä
halkoihin. Tämän jälkeen hän puikahti takaisin ja ilmoitti, että nyt on
kaikki tehty.

— Minä olen kirjoittanut Brunolle, että lähetän hänelle joululahjan
ja panen sen halkopinon alle. Hän löytää sen siltä kohdalta, missä on
siniliitumerkit.




28. LUKU,

josta selviää, millainen oli joulun vietto porvarillisessa perheessä
1890-luvun alussa.


Jouluaatto oli tullut. Me kaikki odotimme salin ulkopuolella, jossa isä
ja äiti hääräsivät. Ja lopulta ovet aukaistiin ja me pääsimme sisälle.

Kun ajattelen niitä joulukuusenkoristeita, joita meillä siihen aikaan
oli, niin eiväthän ne juuri mitään ole nykyaikaisen rinnalla.

Mutta kuusi oli ylen komea. Luvian palatsin huoneet olivat aivan
palatsimaisen korkeat, kun vertaa niitä nykyisen Töölön vuokrakasarmien
huoneisiin. Ja takkavalkea paloi salin molemmissa kaakeliuuneissa.

Meillä lapsilla oli tilaa juosta ja telmiä lattialla, sillä hienoja
lasikaappeja hopeineen ja kristalleineen ei salissa ollut. Eikä
muutenkaan liikaa särkyviä huonekaluja.

Meidän joulumme alkoi siten, että äitini luki Topeliuksen "Lasten
Evankeliumista" niin sanoakseni saarnan, joka ei suinkaan ollut
pituudella pilattu.

Isäni, jolla oli omat mielipiteensä uskonnollisista — asioista, siirtyi
täksi hetkeksi omalle puolelleen ja ryhtyi valmistamaan totiansa. Hän
järjesti tämän homman hyvin perinpohjaisesti, mm. melkoisena kemistinä
hän oli selvillä, miten tämä laitos oli tehtävä, ja vielä myöhemmältä
iältä muistan mm. sen, että hänen mielestään ei totivedeksi saanut
käyttää kaivovettä, vaan toti oli tehtävä jokiveteen. Nämä valmistukset
kestivät suunnilleen sen ajan kuin saarnakin, joka muuten ei ollut
väsyttävä, vaan päinvastoin hartautta herättävä. Olen ihmetellyt,
että Topeliuksen "Lasten Evankeliumi" on hävinnyt käytännöstä, sillä
ainakaan minun käsittääkseni ei sen parempaa hartauskirjaa ole
olemassa. Kyllä se kelpaa aikuisillekin.

Näin oli meissä syntynyt harras mieliala, joulutunnelma niin
sanoakseni. Me lapsetkin olimme hetken hiljaa, kunnes päästiin
aineelliseen puoleen. Manta ja Miina kantoivat sisälle teeprikan
fiinine leipineen ja muine hyvineen. Tietysti pantiin teehen
vattusylttiä, jota sai ottaa itse, sillä minkäänlaista säännöstelyä ei
tällä kertaa ollut. Aivan samoin oli teeleivän laita, sillä sitä sai
ottaa niin paljon kuin halusi.

Ja sitten tulivat joululahjat. Ensin aukaistiin enon ja murmuurin
lähettämä postipaketti, jossa oli kirje äidille ja koko perheelle ja
sopiva joululahja itse kullekin.

En muista, mitä kukin sai, isäni muistaakseni sai murmuurin
kutomat villasukat, mutta minä sain vehkeen, jonka muistan ikäni,
nim. laitteen, jolla koulukirjoja kannetaan. Se ei muuten mikään
halveksittava vehje ollutkaan, sillä siinä oli kaksi nahalla
päällystettyä puukantta nahkaremmeineen, ja näiden väliin voi
asettaa kirjat ja vihkot. Enoni ehkä luuli, että jo olin aloittanut
koulunkäyntini. Tämä vehje korjattiin kuitenkin heti pois ja
ilmoitettiin, että Tatu saa sen vasta sitten kun koulunkäynti on
alkanut. Minusta tämä ei oikeastaan tuntunut mukavalta, sillä olin
saanut jotakin — ja samalla en ollut saanut. Äitini mutisikin, että
vehje oli aivan liian kallis ja komea lapselle annettavaksi, mutta
eiväthän ne vanhatpojat mitään ymmärrä, ja niin oli todellisuudessa
asian laita, enkä vielä tänä päivänä käsitä, mikä sai enoni ostamaan
minulle näin komean lahjan.

Tyyra sai lahjan, jonka minä olisin hyvin mielelläni ottanut. Se oli
villalangasta kudottu sokeritopanmuotoinen myssy, jonka voi vetää
korville, mutta myös kääriä kokoon, suunnilleen samantapainen, joita
urheilijat nykyään käyttävät hiihtolakkeina. Äitini sai villasukat.
Voin muuten sanoa, että hänen jalkojaan ei tietääkseni ole milloinkaan
kolottanut, mutta ei se ole ihmekään, sillä tuollaisissa kotikutoisissa
harmaissa villasukissa kyllä tarkenee. Tai muistaakseni nämä eivät
olleet yksivärisen harmaat, vaan niissä oli erivärisiä poikkijuovia,
niinkuin sen ajan sukissa aina oli.

Mutta paitsi näitä lahjoja oli mukana myös kotitekoista suuhun
pantavaa, karamellejä, leivoksia jne., jollaisia ei saanut puodista
ostaa.

Ja tämän jälkeen avattiin isäni sukulaisilta saapunut joulupaketti.
Paitsi sukkia, jotka tähän aikaan olivat hyvin yleinen ja muuten
järkevä joululahja, oli siinä minulle joululahja, joka oli erittäin
tervetullut, nim. itsensä Taavi-suutarin tekemät saappaat.

Mitanottoon ei Taavi-suutarilla tietysti ollut ollut tilaisuutta, joten
hän oli tehnyt saappaat ulkomuistista. Niiden varret ulottuivat polvien
yläpuolelle, joka muuten ei ollut mikään surkeus, päinvastoin, mutta
itse jalkapuoli oli aivan liian suuri.

Kun niitä koeteltiin, ne mahtuivat aivan hyvin Ilonan jalkaan, ja siinä
koetellessa keksittiin, että kaikkein paras keino oli työntää ensin
kengät niiden sisälle ja sen jälkeen vasta vetää saappaat jalkaansa.
Silloin ne sopivat minulle mainiosti, ja minä olin erittäin tyytyväinen.

Muina lahjoina oli Artjärven herkkuja, joista mainittakoon
artjärveläinen rieska eli rieväleipä ja senaikuinen sianlihasyltty,
jonka vertaista ei enää mistään saa, sillä emäntäkoulut ovat tehneet
tehtävänsä Artjärvelläkin ja tämän ruokalajin valmistaminen on
unohtunut.

Ilona oli siis tähän asti jäänyt hyvin vähille, sillä hän ei ollut
saanut muuta kuin suuhun pantavaa. Mutta hän arvasi, että hänen
vuoronsa oli tuleva. Ja niin kannettiin sisälle Ilonalle osoitettu
paketti. Se oli puolestaan jaettu useihin pieniin paketteihin, joissa
oli järjestysnumero aukaisemista varten. Isäni otti tämän paketin
haltuunsa ja ilmoitti antavansa aina yhden numeron kerrallaan.
Aloitettiin siis ykkösestä.

Se oli jonkinlainen metalliesine, josta emme kukaan saaneet selvää, ja
kovasti koetettiin arvailla, mikä se mahtoi olla. Ilona itse arveli,
että se ei voi olla mikään muu kuin jonkinlainen matkapikari.

Tämän jälkeen tuli toinen melkein samanlainen, mutta paljon pienempi,
ja silloin isäni sanoi, että nyt hänkin vähitellen arvaa, mikä vehje on
kysymyksessä. Sitten alkoi tulla pieniä teräsjousia ja kaiken näköisiä
muita vehkeitä, joten kaikki kokoonnuimme pöydän ääreen, mihin isäni
niitä latoi numerojärjestyksessä. Yleinen mielenkiinto oli herännyt.

Ei kukaan tiennyt, mitä tästä lopulta piti tulla.

Ja arvatkaapas, mikä siitä tuli! Siitä tuli lopulta päivänvarjo
kädensijoineen. Se voitiin purkaa metalliseen koteloon. Kun se oli
pantu kokoon, huudahti Ilona ihastuksesta ja sanoi, että tällä kelpaa
lähteä kävelylle, jahka kesä tulee.

Ilonan lahjan purkaminen oli kestänyt jo pitkän aikaa ja vasta oli
ensimmäinen paketti aukaistu. Me muut vaadimme, että myös meidän
pakettimme oli aukaistava.

Siinä oli meille jokaiselle paketti. Itse sain aika suuren käärön.
Kun rupesin sitä purkamaan, niin oli ensin useita paperikerroksia ja
lopulta tuli esille paperinen laatikko, joka oli huolellisesti lakattu
ja nyöritetty. Tämän pakkauksen purettuani oli alla toinen samanlainen,
hieman pienempi, ja kun sen olin purkanut, tuli taas samanlainen esille.

Paketti pieneni pienenemistään, kunnes se lopulta oli suunnilleen
nyrkin kokoinen — ja vielä ei ollut mitään näkyvissä. Mutta sitten
vasta tuli lahja, nim. puinen kananmuna, punaiseksi maalattu. Ja kun
sen aukaisin, niin aina löytyi sisältä erivärisiä munia, yhä pienempiä
ja pienempiä. Kun viimeinen muna oli aukaistu, niin siellä oli vielä
pieni silkkipaperipaketti, ja kun se aukaistiin, oli siellä kaksi
kultarahaa.

En ollut sitä ennen milloinkaan nähnyt kultarahoja. Keräännyimme kaikin
niitä ihailemaan. Jo silloin käsitin, ja sanoivat sitä muutkin, että
oli kysymyksessä uskomattoman suuri pääoma. Äitini otti, ikävä kyllä,
nämä rahat heti haltuunsa ja sanoi, että näillä ostetaan Tatulle joskus
jotakin.

Olin silmänräpäyksen uneksinut, että saisin pääoman omaan käyttööni,
mutta niinkuin lukija on huomannut, ei siitä tullut mitään. Sain
vielä jonkin aikaa ihailla kultarahoja, ja sen jälkeen isäni otti ne,
aukaisi kirjoituspöytänsä laatikon ja pani ne siellä olevaan pieneen
rahalippaaseen.

Tietysti tuo munakin oli aivan ihastuttava kapine, mutta minusta alkoi
tuntua, että minulle oli tehty vääryyttä.

Seurattiin taas asiain kehitystä. Tyyra sai aika suuren paketin, ja kun
se aukaistiin, ilmestyi sieltä mitä ihanin nukke. Se osasi sulkea ja
aukaista silmänsä. Nähtyään sen osasi Tyyra antaa sille heti nimenkin
sanoen: Antakaa Tyyralle Ruusa.

En muista luetellakaan kaikkea sitä hyvyyttä, mitä Liemanin paketeista
löytyi, mutta sen muistan, että vanhempani saivat lahjaksi hopeiset
hedelmäveitset niihin kuuluvine telineineen.

Ilonan pakettia purettiin taas vähitellen, sillä isäni oli
asettunut joulupukiksi. Mitään sen kummempaa joulupukkia meillä ei
ole milloinkaan ollutkaan, joten joulupukin uskoa ei ole meidän
perheessämme ollut. Isäni vain piti järjestystä lahjojen jaossa, joten
paketteja aukaistiin aina vähitellen.

Kyllähän Ilona sai hyvin monenlaisia ja arvokkaita lahjoja, mutta en
ainakaan minä osannut häntä kadehtia, sillä suurin osa niistä oli
sellaisia, jotka eivät minua miellyttäneet. Ainoa, jota oikeastaan
kadehdin, oli soittokone, jota tieteellisellä nimellä sanotaan
xylofooniksi, ei tosin niin suuri kuin orkesterissa, mutta ei suinkaan
tavallinen leikkivehjekään, sillä sillä osattiin, niinkuin myöhemmin
tulemme tietämään, soittaa koko lailla paljon ja hyvin.

Mutta ei Lieman unohtanut palvelijoitakaan, sillä heille oli myös omat
pakettinsa, jotka lähemmin tarkastettaessa sisälsivät leninkikankaan
kummallekin, ja Mantan paketista löytyi vielä kultarahojakin. Ei
Aarrettakaan ollut unohdettu, sillä Miinan pakettia purettaessa sieltä
löytyi hyvin juhlallinen lahja, nim. torvi. Eikä suinkaan tavallinen
läkkipeltinen, vaan siinä oli klaffeja, joten sillä sai aika mahtavan
äänen. Lieman ei nähtävästi ollut aivan selvillä Aarteen iästä,
mutta joka tapauksessa tämä kykeni, kun oli hieman opetettu, torveen
puhaltamaan, ja mahtava ääni sieltä lähti. Torvea ei saatukaan sitten
Aarteen käsistä pois, vaan hän puhalteli siihen siksi kunnes nukahti.
Hän sai muuten torven mukanansa sänkyyn.

Tällä välin oli isäni aina silloin tällöin maistanut tuutinkiaan, ja
äitini hänen seurakseen otti kahvikupista silloin tällöin vaatimattoman
kulauksen.

Sitten tuli taas meidän joululahjojemme vuoro. Minua onnisti
erittäin hyvin, sillä sain kelkan. Tyyra sai toisen nuken, joka
oli paljon suurempi kuin Ruusa, mutta joka ei kuitenkaan osannut
aukaista silmiään. Muitakin lahjoja tietysti tuli, mutta ne olivat
vähäpätöisempiä, joten niitä en niinkään muista. Tietysti oli äitini
kutonut minulle villavanttuut jne.

Mutta sitten tuli pienehkö paketti, ja kun sen aukaisin, huomasin siinä
ihmeekseni juuri sen posetiivin, jota olin kirjakaupassa ihaillut. Ei
ollut tilaisuutta tiedustella Ilonalta asian laitaa, mutta kun kerran
sitä häneltä kyselin myöhemmin ja ihmettelin, kuinka hän oli sen saanut
ostetuksi, se kun maksoi 5 mk, niin Ilona sanoi: Sinä muistat väärin,
se maksoi vain markan, ja näkyyhän sen hinta siinä vieläkin.

Ja sitten Tyyra sai sen pienen punaisen rasian, jonka ostamisesta on
mainittu ja jonka minä olin aikonut hänelle ostaa, mutta jonka Ilona
osti. Tyyra otti rasian käteensä, ja Ilonan ja minun avustuksella hän
sen sai auki. Mutta silloinpa me värjäännyimmekin kaikki mustiksi,
ja mustiksi värjäytyivät myös Ruusa ja Aleksiina, joksi suurempi
nukke oli ristitty. Siihen joukkoon ehätti Mantakin, mutta sattui
onnettomuudekseen aivastamaan, ja pian pyörimme kaikki neljä mustassa
pilvessä ja neekerinnaamaisina.

Siinä oli hommaa aivan työksi asti. Isäni ymmärsi pistää
kimröökkilaatikon, sillä sitä siinä oli, kannen kiinni ja työntää sen
uuniin.

Kimröökkiä käytettiin nähkääs tähän aikaan kengänmusteena. Kengän
kiillottaminen tapahtui siten, että kostutettu harja kastettiin
kimröökkiin ja sen jälkeen siveltiin tätä kengälle. Sitten alkoi
kengän harjaaminen, joka kesti kauan aikaa. Kengälle sylkäistiin tuon
tuostakin, ja sen jälkeen sai oikein käsivoimalla heitellä harjaa,
kunnes kenkään ilmestyi kiiltävä pinta, joka sitten vähitellen alkoi
kasvaa. Mutta kyllä kengät tulivat myös kiiltäviksi, varsinkin
hevosennahkaiset. Ei nykyään niin kiiltäviä kenkiä näe paitsi tietysti
kiiltonahkaisia.

Mutta, niinkuin sanottu, surkeus oli suuri, sillä paitsi sitä, että
naamamme ja kätemme olivat mustat, olivat parhaat pukumme mustuneet.
Ja keinoa, millä kimröökki lähtee, ei kukaan läsnäolevista tietänyt.
Äitini päivitteli, Miina päivitteli ja Manta päivitteli, ja lopulta ei
auttanut muu kuin pestä kädet ja kasvot ja muuttaa puvut. Arkiryysyissä
siis jatkettiin joulun viettoa.

Mutta tällä välin oli jouluateriakin sentään saatu pöytään. Siitä ei
ole kovin paljoa mainitsemista. Se oli samanlainen kuin kaikkialla,
mutta oli siinä sentään vielä hyvä yllätys, sillä pöytään tuotiin
kraakmanteleita ja kruukrusinoita. Ne oli Ilonan isä lähettänyt äitini
osoitteella, ja hän oli säästänyt ne viimeiseksi.

— Niin, viinirypäleitä ei tosin tullut, mutta arvasinhan minä, että
kyllä isä jotakin hienoa lähettää.

Näitä herkkuja ei meillä sitä ennen ollut nähty. Mitään
"pähkinäknäppäriä" ei meillä tietysti ollut, vaan vanhempani kuorivat
manteleja sormillaan ja minä käytin hampaitani. Äitini piti huolen
Tyyrasta ja pisti aina silloin tällöin hänelle rusinan ja mantelin.

Mutta yhtäkkiä Tyyra alkoi haukata ilmaa ja hänen kasvonsa tulivat
mustanharmaiksi. Häntä ruvettiin tarkemmin tutkimaan, ja silloin
huomattiin, että hän ei ollut muistanut tarpeeksi purra mantelia ja se
oli tarttunut hänen kurkkuunsa. Nyt olivat hyvät neuvot kalliit, ja
kaikki ihmettelivät, mitä olisi tehtävä. Mutta isäni keksi keinon. Hän
työnsi yksinkertaisesti sormensa Tyyran kurkkuun niin pitkälle kuin
pääsi, ja sinne se manteli painui.

Minä olin, niinkuin sanottu, lahjoittanut isälleni kauluksennapin.
Kun Tyyran kanssa häärättiin, istui Aarre joka oli herännyt, Miinan
sylissä, ja yhtäkkiä tuli kysymys siitä, minne kauluksennappi oli
joutunut. Isäni oli asettanut sen juuri sen pöydän kulmalle, jonka
läheisyydessä Aarre ja Miina istuivat. Kun asiaa lähemmin tutkittiin,
havaittiin, että Aarteella oli ollut nappi kädessään, ja sen jälkeen se
oli hävinnyt.

Tutkittiin lattiat ja kaikki läheiset ympäristöt, mutta, mitään ei
löytynyt, eikä silloin voitu ajatella muuta, kuin että Aarre oli napin
niellyt. Ja niin olikin asia.

Siihen se joulun vietto sillä kertaa loppui. Puhelinta meillä ei ollut,
eikä sitä ollut koko talossa, se oli harvinainen vehje siihen aikaan.
Ei siis muuta kuin isäni ja äitini lähtivät kiireimmän kaupalla Kalle
Pekan luokse Aarre, mukanaan. Joulunviettoon oli tullut ikävä keskeytys.

Mutta tuskin he olivat päässeet ulos ovesta, kun Ilona sanoi: Nyt
mennään pihalle ja pidetään ilotulitusta.

Ja niin lähdettiin. Meillähän oli tähtitikkuja, penkaaleja ja
räiskypommeja, niin että me saimme aikaan jo hyvin mahtavan yllätyksen
ainakin omasta mielestämme. Mutta sitä paitsi meillä oli kamferttia.
Kamferttipalasia levitettiin lumihankeen ja sytytettiin ne palamaan.
Niistä muodostettiin J-kirjain, joulun merkiksi tietenkin.

Vilposka oli nähnyt meidän hommamme, ja kun ei hän ollut perillä
ilotulitushommista, niin hän saapui paikalle ja sanoi, että lapsilla
ei saa olla tulitikkuja ja tulivehkeitä. Hän polki sammuksiin meidän
J:mme, takavarikoi meiltä tähtitikut ja penkaalit ja kuskasi meidät
sisälle.

Sillävälin olivat äitini ja isäni saapuneet ja Vilposka katsoi
asiakseen ilmoittaa, että nämä kläpit olivat olleet sytyttämäisillään
koko talon palamaan, ellei hän, Vilposka, olisi ennättänyt hätään.
Hän oli ottanut tulitikut pois ja sammuttanut tulet, niin että mitään
vaaraa ei enää ollut.

Mutta isäni tukisti meitä molempia, kaatoi Vilposkalle pienen
konjakkarin, antoi sokeripalasen ja lähetti hänet kyökkiin. Mutta sen
jälkeen hän sanoi: Nyt on lapset pantava maata.

Tietysti me olimme uteliaita kuulemaan, miten Aarteen oli käynyt. Sillä
me ajattelimme, että Kalle Pekka olisi vähintään ryhtynyt aukaisemaan
hänen mahaansa. Mutta mitään tietoja emme saaneet, sillä äitini ja
isäni olivat siirtyneet isän huoneeseen ja jatkoivat siellä suljettujen
ovien takana joulun viettoa, ja Miina oli hommannut Aarteen nukkumaan.

Perästäpäin selvisi, ettei Kalle Pekka ollut ottanut asiaa kovinkaan
vakavalta kannalta. Jos nappi on kerran mennyt alas luonnollista
tietä, niin oli Kalle Pekka tuumannut, niin se tulee kyllä toista
tietä ulos, eikä se niin kovin vaarallinen ole, sillä eihän siinä ole
mitään teräviä särmiä. — Vähän toista on, jos lapset nielevät nupeja
ja neuloja, jommoisia tapauksia on myös minun praktiikassani, mutta
eivät nekään kovin vaarallisia ole sillä nekin tulevat ruumiista ulos.
Antakaa lapselle raparperipulveria.

Selvää on, että Aarteen hommia sen jälkeen pidettiin hyvin tarkasti
silmällä, ja kun ehtoosta ja aamusta oli tullut kolmas päivä, niin
todettiin, että Kalle Pekka oli oikeassa. Tämän toteamuksen teki muuten
allekirjoittanut.




29. LUKU,

jossa kerrotaan Tapanin-ajosta, Ilonan ja Albertan jalosta
kilvoittelusta, jossa tekijä saa luistimet, jossa vielä saadaan
muutakin hyvää ja jossa nainen arvostelee naista.


Jouluaikana tehdään jouluvisiittejä. Meidän tuttavapiirimme oli sangen
pieni, mutta iloinen yllätys oli, kun meille ilmoitettiin, että me
lapset pääsisimme oikein Tapanin-ajolle.

Tämän ajon pistouvasivat Vikstedtit, ja suurella jännityksellä
sitä odotettiin. Kaksi rekeä oli meitä odottamassa. Toiseen rekeen
asettuivat tant Hemlén, äitini, Tyyra ja sai Ilona siinä tuon
kadehdittavan paikan kuskin rinnalla. Toiseen rekeen taas asettuivat
isäni, Alberta, minä isäni syliin, ja Konrad sai kadehdittavan
kuskipaikan. Itse Vikstedtiä ei ollut ensinkään matkassa, hän oli
omilla reissuillaan.

Tietysti minä kauppasin itseäni kuskipukille, ja minusta tuntui ylen
nöyryyttävältä, että minun täytyi istua isän sylissä. Kun asiaa
tarkemmin tutkittiin, niin huomattiin, että minä melkein mahduin isäni
ja Albertan viereen, kuitenkin niin, että olin puolittain kummankin
sylissä.

Albertakin huomasi tämän asian ja sanoi, että istu sinä Tatu vain
paremmin minun sylissäni, ethän sinä paljon paina. Siis nöyryytys oli
vielä suurempi, joten katsoin parhaaksi painautua paremminkin isäni
polvelle. On muuten mainittava, ettei siinä Albertallakaan kovin paljoa
tilaa ollut, sillä isäni oli tähän aikaan parhaassa kukoistuksessaan,
painoi luullakseni noin 150 kg.

Mutta on minun nyt kuvattava muutakin. Toinen reki oli musta ja
kiiltävä, niin että siinä melkein kuvansa näki. Hevosen valjaat olivat
ylelliset ja mm. kaulan ympärillä längissä oli kulkunen kulkusen
vieressä. Mustaa ja hopeaa hohtivat kaikki muutkin valjaslaitteet.
Meidän rekemme taas oli niitä hylkeennahkaisia rekiä, joita tällä
puolella käytetään, ja komeat olivat senkin valjaat. Ja kuskeilla oli
livreensa, joten kyyti oli suorastaan ylellinen, niinkuin siihen aikaan
Porin pomoilla ainakin.

Ajelimme ensin kaupungilla ja näimme siellä muita yhtä komeita
ajoneuvoja. Sen jälkeen ajettiin kaupungin ulkopuolelle hautausmaiden
sivu aina Vähälle-Raumalle asti, palattiin ja ajettiin vielä
Ruosniemelle. Ja sitten palattiin Vikstedtiin, jonne tultiin siis
Tapanin-vierailulle. Kyllä sydämeni pamppaili, kun huomasin, että
käännyttiin Vikstedtin portista sisälle, sillä huomasin, että makian
leivän päivät olivat tulossa.

Kun oli päästy sisälle, niin ei pappa Vikstedtiä näkynyt, mutta kuulin
tant Hemlénin sanovan, että siellä ne ovat istuneet Lindénin kanssa
ihan aikaisesta aamusta asti. Ja isäni jätti meidät ja lähti Vikstedtiä
ja Lindéniä katsomaan. Me muut astuimme sisälle ja lähdimme katsomaan
Konradin ja Albertan joululahjoja.

— Kuinka monta joululahjaa sinä olet saanut? kysyi Konrad minulta.

Niitä en tosiaankaan ollut laskenut, mutta koettelin muistella ja
lopulta tulin vastanneeksi valehtelijan määrän 7.

— Jassoo, ei sen enempää, sehän on vähän se, meillä sai Stiinakin 10
lahjaa.

— No kuinka monta sinä sitten sait?

— 24.

Siinä oli myös Alberta lähellä, ja hän teki Ilonalle saman kysymyksen
kuin Konrad minulle. Mutta Ilonapa ei vastannutkaan, vaan kysyi
vuorostaan Albertalta:

— Kuinka monta lahjaa sinä olet saanut? Minä en tullut oikeastaan
lahjojani laskeneeksi.

— 18, vastasi Alberta, mutta ne olivat kaikki hyviä ja kalliita
lahjoja, minä en milloinkaan ole niin hyviä lahjoja saanut.

— Jaa, kuinkas monta minä sainkaan, sanoi Ilona — ja sen jälkeen hän
oli laskevinaan: yks, kaks, kolme — — 28 — — 29 — — 32.

Silloin jo lensivät Albertan ja Konradinkin silmät selälleen, ja
lopulta Alberta jonkin aikaa ilmaa haukattuaan sanoi: Se ei voi olla
totta. Olenhan minäkin saanut lahjaksi tammipelin, ja jos minä lasken
kaikki prikat erikseen, niin kyllähän minäkin silloin pääsen 33:een tai
oikeastaan 34:ään. Ja sitten saan vielä pistää 17 lahjaa lisää. Kuinka
on muuten käsitettävissä, että Tatu sai vain 7 joululahjaa ja sinä 32?

Tähän Ilona selitti, ettemme me ole sisaruksia, vaan Tatun vanhemmat
ovat köyhiä, joilla ei ole edes omaa taloa, jota vastoin hänen,
Ilonan, vanhemmat ovat rikkaita ja hänen isällään on mm. 5-kerroksinen
kivimuuri Helsingissä. Talo on niin suuri, että nämä teidän talonne
kaikkiaan eivät edes vastaa sen piharakennusta. Oletko sinä muuten
koskaan nähnyt 5-kerroksista kivimuuria?

— Olen kyllä.

— Missä?

— Tukholmassa ja Berliinissä.

— Oletko sinä Ilona käynyt Tukholmassa ja Berliinissä?

— E—e—en, kyllähän isä olisi minut kumpaankin vienyt, mutta minä en
viitsinyt lähteä. Mutta oletko sinä käynyt Helsingissä?

— En ole käynyt, mutta sehän on paljon pienempi kaupunki kuin Tukholma
ja Berliini.

— Niin, en tiedä, voi kylläkin olla, mutta meillä on talo Helsingissä,
ja sitä teillä ei ole Tukholmassa eikä Berliinissä.

Tämän jälkeen keskustelu siirtyi joululahjoihin, ja Ilona kysyi:

— Mikäs oli sitten sinun paras joululahjasi?

— En oikein tiedä, kumpaa pitäisin parempana, mutta minä sain
joululahjaksi kellon ja rannerenkaan.

Ilona vaati niitä näyttämään. Alberta lähti kumpaakin hakemaan, mutta
ne olivat tant Hemlénin takana ja kesti jonkin aikaa, ennen kuin ne
sieltä tulivat esille. Alberta tunnustikin, että hän saa niitä pitää
ainoastaan juhlallisissa tilaisuuksissa ja että ne olivat molemmat
hänen äiti-vainajansa perintöä.

— Jaa, sanoi Ilona, jos niin ajatellaan, niin kyllä minun
äiti-vainajallakin oli kelloja, monta rannerengasta ja sormuksia, ja
ne ovat tietysti minun ilman muuta. Mutta ei minun isäni päähän ole
pöllähtänytkään antaa niitä minulle joululahjaksi, sillä jos minä
jonkin joululahjan saan, niin se on minun ja minä saan pitää sen
milloin tahdon.

— No mikä sinun paras joululahjasi sitten on?

— Se on päivänvarjo, jonka saa niin pieneen kokoon, ettei kukaan
tiedäkään, mikä se on, eikä semmoista kukaan täällä Porissa ole ennen
nähnytkään.

— No, mutta mitä sinä päivänvarjolla näin talvella teet?

— Enhän minä sillä talvella mitään tee, mutta minä -saan sen joka
tapauksessa pitää itse ja purkaa sen ja panna kokoon, eikä se ole
minkään täti Hemlénin kaapissa.

Tämän jälkeen rupesivat neidit arvostelemaan toistensa pukuja.

— Tämä minun pukuni on Helsingistä, sanoi Ilona, niinkuin asian laita
olikin.

— Minusta se ei ole oikein hyvää kangasta, kyllä minun pukuni on
paremmasta kankaasta, ja sitä paitsi, niin, minä en milloinkaan käy
kylässä luistinkengissä, sanoi Alberta. Niinkuin näet, minulla on
kiiltonahkakengät.

— Minulla on monta paria kiiltonahkakenkiä, valehteli Ilona, mutta
kun lähdettiin ajelemaan, niin minä ajattelin, että on parasta ottaa
luistinkengät jalkaansa.

Niinkuin lukija näkee, keskustelivat neidit paremmuudestaan, kunnes
Alberta lopulta kysyi: — Kuinka monta hevosta teillä on?

Ja tässä häkeltyi Ilonakin, sillä hänen täytyi nyt tunnustaa, ettei
heillä ole ainoatakaan hevosta.

— Meillä on 4, sanoi Alberta, ja niistä kaksi vaunuhevosta.

Tällä välin olimme katselleet Konradin leikkikaluja. Hän oli saanut
mm. aivan ihmeelliset kapineet, nim. luistimet, jotka olivat kengissä
kiinni.

Mutta minäpä annan sinulle vanhat luistimeni, koska sinulla ei
luistimia ole.

— Et sinä saa niitä antaa, sanoi Alberta.

Mutta tällöin aukeni ovi ja sisälle astuivat Vikstedt, Lindén ja isäni.

Alberta nyrpisti nenäänsä ja kuiskasi Ilonalle jotakin sen tapaista,
että nyt on pappa taas pannut itsensä pälliinsä ja on sellaisessa
tilassa, että oikein ällöttää.

Minä en puolestani hänessä mitään huomannut, jota vastoin Lindén käveli
hieman epävarmasti, hikotteli vähän väliä ja hyräili jonkinmoista
laulua.

Silloin Konrad meni isänsä luokse ja kysyi häneltä:

— Saanko minä lahjoittaa Tatulle luistimet?

— Saatpa tietenkin, sanoi Vikstedt, ja sitten te saatte mennä puotiin,
siellä on Salonen, ja sanokaa, että Salonen antaa teille jonkin
joululahjan.

Tämä oli jotakin tämä. Olin siis jo saanut luistimet ja vielä saisin
jotakin muuta.

Mentiin puotiin, ja siellä oli Salonen nähtävästi inventointia
aloittamassa. Hän oli vanha mies, jonkinmoinen talon vanha inventaario,
joka ei milloinkaan saanut tilojansa muussa kuin työssä. Hänen täytyi
aina keksiä jotakin, ja tällä kertaa hän oli laskemassa lankarullia,
silmäneulapreivejä ym. rihkamaa.

— Isä sanoi, että Salonen antaisi Tatulle ja Ilonalle joululahjan.

— Jaa, sanoi Salonen, vilkaisi meihin, näytti miettivän
silmänräpäyksen, veti sen jälkeen auki jonkin laatikon ja työnsi meille
kummallekin pötkyn rintasokeria.

Meidän naamamme venyivät pitkiksi, ja Konrad ja Albertakin koettivat
selittää, ettei ollut kysymys makeisista, vaan että pitäisi antaa
jotakin muuta.

Salonen näkyi miettivän hetken aikaa ja sanoi sen jälkeen: Pankaapas
nyt sitten takaisin nuo rintasokerit, ja raotti laatikon uudestaan.
Tämän jälkeen hän siirtyi rihkamiensa ääreen ja antoi sieltä minulle
pyöreän taskupeilin ja Ilonalle kaikkein yksinkertaisimman kamman,
minkä löysi.

Naamamme ei oikeastaan tullut sen tyytyväisemmäksi, mutta sen jälkeen
Salonen sanoi: Älkää häiritkö setää, sillä sedällä on työtä. Ja niin
oli meidän marssittava pois.

Kun tulimme sisälle, odotti meitä trahteeraus. Suklaata oli niinkuin
viime kerrallakin monine leivoksineen ja joulutorttuineen.

— Me juomme kotona joka päivä suklaata vispikerman kanssa, sanoi Ilona.
Ja meillä on suklaan kanssa myös aina leivoksia. Hän koetti näyttää
siltä kuin hän olisi täysin tottunut tällaiseen trahtamenttiin. Mutta
hän miltei voitti Tatun juomisessa ja syömisessä, joten hän soperteli
suu täynnä joulutorttua, että me Liemanit olemme kaikki suuriruokaisia.

— Niin näyttää, sanoi Alberta.

Mutta silloin kuului viereisestä huoneesta kilaus, joka ilmaisi
lasiastioiden särkymistä. Syöksyimme sinne ja näimme, että Lindén
makasi mahallaan lattialla, jolta hän kompuroi ylös. Hän oli astunut
pöydän ääreen, ottanut käteensä punssilasin ja skoolatessaan
pokkuroinut, jolloin hän oli menettänyt tasapainonsa ja kaatanut
mennessään pöydän.

Mutta tant Hemlénin arvokkuus oli mennyt, sillä hän väänteli käsiänsä
ja huusi:

— Kolme uutta asettia, voi herra Jumala, kolme uutta asettia! Meidän ei
olisi pitänyt päästää sisälle niitä sikoja.

Mutta Vikstedtin naama loisti kuin aurinko. Hän sanoi ruotsiksi:

— Skärvor tyda lycka, kyllä meillä puodissa asetteja on ja punssia myös.

— Niin, mutta minun hienoon brodeeraukseeni on tullut fläkki.

— Kyllä punssifläkit lähtevät.

Eikä se sen kummempi asia ollutkaan. Hyvin pian oli pöytä yhtä koreana
kuin ennenkin, ja Lindén kohotti taas lasiansa ja kumarteli sanoen:
Har den äran, har den äran, kunnes Salonen saapui alakerrasta, tarttui
häntä käsipuolesta kiinni ja talutti pois.

Kun sitten taas olimme tulleet omalle puolellemme, heitteli Alberta
niskojaan ja sanoi, että kyllä tämä elämä on sentään traagillista, kun
tuo pappakin on tuommoinen juoppo. Ja kun pappa tuli meitä katsomaan ja
jutteli meille mitä tahansa, niin Alberta antoi hänelle näsäviisaita
vastauksia ja heitteli nenäänsä. Vähän ajan perästä tuli täti Hemlén
noutamaan sedän pois sanoen: Käy nyt vielä siellä näyttelemässä itseäsi
lapsille!

Mikä tässä oikeastaan oli sopimatonta, minä en ainakaan voinut
käsittää. Ehkäpä Vikstedt nyt hieman sammalsi puheessaan, ja voi olla,
että hänen käyntinsä oli hiukan epävarma, mutta koko hänen katseensa ja
olemuksensa säteili iloa, hyvyyttä ja sydämellisyyttä.

Tällä kertaa emme jääneet päivälliselle, mutta meidän lähtiessämme
Vikstedt ojensi meille jokaiselle makeispussin. Eikä se niin pieni
ollutkaan. Siinä oli kaikkea hyvää, mitä vain Vikstedtin puodista voi
saada. Ja Viksted sanoi vielä, että hän laitattaa heidän prenkadullensa
luistinradan, jonne Ilona ja minä olemme tervetulleet.

Niinkuin tästäkin näkyy, pienet tapaninaukut tekevät ihmisen
anteliaaksi, ja tant Hemlén sanoikin siihen suuntaan, että on hyvä,
ettei täällä sen suurempaa seuraa ole, sillä luultavasti Albert, se oli
Vikstedtin nimi, kenkkäisi pois kaikki, mitä hänellä on.

— Niin, oletkos sinä näyttänyt sitä priljanttiprossia, jonka olen
sinulle kenkännyt, sanoi Vikstedt. Se olikin paras prossi, minkä täältä
Porista sai, niin että kyllä sinun pitäisi olla siihen tyytyväinen.

Tietysti sen tantti oli näyttänyt, sehän komeili hänen rinnallaan, eikä
se luultavasti hullumman näköinen ollutkaan, suuri se ainakin oli.

Tässä yhteydessä mainittakoon, että tant Hemlén kaikessa hiljaisuudessa
spekuleeraili päästä rouva Vikstedtiksi, joten hän itse asiassa piti
kauppiasta aika hyvänä samoin kuin hänen lapsiansa ja myös vieraita
lapsia, jotka siellä kävivät. Vaikka luultavasti varsinkin lasten
hyvänä pitäminen ei ollut hänelle kovin helppoa, sillä hänellä oli aika
tuikea ja kiivas luonto.

Kun oli tultu kotiin, niin tietysti aukaistiin Vikstedtin antamat
makeispussit. Mutta suuri oli surkeus, kun äitini takavarikoi ne. Hän
antoi meille vain omenan ja jonkin karamellin ja sanoi, että loput
pannaan talteen, sillä "muuten te syötte itsenne kipeäksi".

Kun sitten jouduin keskusteluun Ilonan kanssa, niin melkeinpä
ensimmäiset sanat, mitä Ilona sanoi, olivat: — Minä en voi sietää
sitä Albertaa. Mikä se nyt hänkin on oikeastaan olevinaan. Jos hän
sattumalta on käynyt Berliinissä isänsä ja äitinsä kanssa ja ollut
siellä pari päivää ja samoin Tukholmassa, niin se on aivan toinen asia
kuin se, että minä olen ollut Helsingissä vuosimääriä. Ja minä myönnän,
että hänellä oli aika hienot leningit ja monta leninkiä, ja kyllä
minullakin oli niin kauan kuin äiti eli, sillä ei kellään muulla ollut
sen hienompia leninkejä kuin minulla. Ja se on oikeastaan sinun äitisi
vika, ettei minulla sen hienompia leninkejä ole, sillä hän teettää
ne Emma Virtasella niinkuin omansakin, vaikka täällä tietysti olisi
parempiakin ompelijattaria.

— Minä muuten kysyin Albertalta, ketä heillä käy, aivan tahallani, eikä
hän tiennyt sen hienompia herskapeja kuin tuomarin ja kruununvoudin ja
vallesmannin. Mutta meillä on esim. käynyt kuvernööri ja senaattori.
Yliarkkitehti käy meillä hyvin usein ja minun isäni pelaa korttia
hänen ja parin muun arkkitehdin kanssa. Niin että kyllä meillä on
paljon hienompia vieraita kuin konsanaan Vikstedteillä. Ja varmasti
rakennusmestari myös on hienompi kuin kauppias. Mm. meidän talomme
alakerrassa on kolme kauppiasta, ja he ovat hyvin kohteliaita minun
isälleni. Näkee kaikesta, että minun isäni on enemmän kuin he.

— Niin, mutta teillähän ei ole hevosia eikä rekiä eikä vaunuja eikä
kahta renkiä.

Ilona vaikeni hetkeksi ja näytti miettivän. Mutta lopuksi hän sanoi,
että "mitä me niillä sitten oikein tekisimme, kun Helsingissä pääsee
raitiolla minne vain haluaa ja rautatientorilta saa issikan milloin
haluaa".

— Ja sitä paitsi minusta ei itse Vikstedtikään vaikuttanut oikein
sivistyneeltä, mikä lienee entinen puukhollari. Minun isäni-isä oli
ruununvouti ja hänellä oli suuri kartano Espoossa, ja isänisänisä
oli pappi. Minun äitini-isä oli eversti. Minä en tullut Albertalta
kysyneeksi hänen sukuaan, mutta sen näkee jo kaikesta, että ei se
mitään sivistynyttä sukua mahda olla, kun Vikstedtikin tuolla tavalla
laittaa itsensä päihinsä puukhollarinsa kanssa keskellä kirkkainta
aamupäivää. Minun isäni ei milloinkaan juo kuin hienojen herrojen
kanssa, jotka ovat tuomareita tai arkkitehtejä, ja silloin he aina
pelaavat korttia.

— Niin, mutta teillähän ei ollut pianoa.

— Minä olisin saanut vaikka kaksi, ja isä tahtoi kovasti, että minä
olisin ruvennut soittamaan, mutta minä en halunnut, ja sentähden ei
meille hankittu pianoa. Mutta meidän pelitoosamme, jonka nimi on
Orkestrion, on hienoin Helsingissä ja maksaa paljon enemmän kuin
piano. Minä en tiedä kuinka paljon se maksaa, mutta silloin, kun isä
sitä ensimmäisen kerran näytti senaattorille, niin hän sanoi, että sen
hinnalla saisi talon.

— Muuten minä huomasin, että Vikstedtin kartiinit eivät olleet hienot.
Meillä on salissa silkkiset kartiinit, jotka ovat tuodut Pietarista,
ja meillä on paljon hienommat taulut kuin Vikstedtillä, sillä meillä
on oikeiden taiteilijoiden maalaamia tauluja, ja meidän salimme
yksi seinä on kokonaan maalattu, se on yhtenä ainoana tauluna, joka
on maalattu seinälle, ja sellaistakaan maalausta ei Vikstedtillä
ollut. Muuten minulla on paremmat luistimet kuin Albertalla, sillä
minä pyysin nähdäkseni hänen luistimensa ja ne olivat suomalaiset.
Minulla on amerikkalaiset, ja minun luistimeni ovat niklatut ja oikeat
kaunoluistelijan luistimet.

Niinkuin näkyy, oli hyvin vaikeata päättää, kumpi talo oli oikeastaan
hienompi, Vikstedtin vai Liemaninko, mutta koska en ollut Liemanin
komeuksista mitään nähnyt, niin oikeastaan kaikessa hiljaisuudessa olin
sitä mieltä, että Vikstedt oli sittenkin enemmän kuin Lieman.

Ja siihen loppui sitten keskustelumme. Sen verran vain Ilona vielä
sanoi, että kun Vikstedtin luistinradalle mennään, niin siellä hän
tulee näyttämään, mitä on kaunoluistelu, jota ei Alberta varmastikaan
yhtään osaa. Mainittava on muuten, että Ilonan jalka oli jo melkein
terve, ihme, jollaista ei nykyään tapahdu, sillä jos nykyään jalkansa
taittaa, niin on se lapsillakin puolen tai koko vuoden asia.




30. LUKU,

jossa selostetaan käynti valokuvaajan työhuoneessa 1890-luvun
alkuvuosina.


Niinkuin mainittiin, olin saanut joululahjaksi Liemanilta kaksi 10
markan kultarahaa. Vanhempani harkitsivat, mitä niillä tehtäisiin. Kun
Lieman oli kirjoittanut, että Ilonaa olisi käytettävä valokuvaajassa,
päätettiin, että osa minun pääomiani käytetään meidän muiden
valokuvaamiseen ja loppu sijoitetaan postisäästöpankkiin korkoa
kasvamaan.

Oikeastaan minä olisin kaikkein mieluimmin ottanut luistinkengät,
johon tämä saamani pääoma aivan hyvin olisi riittänyt, ja olisi siitä
vielä jäänytkin. Mutta silloin minulle ilmoitettiin, että minulla on
Artjärveltä saamani saappaat, ja siinä on luistinkenkää kylliksi.

Kun tarkastettiin luistimia, havaittiin, että niitä varten tarvittiin
nahkaremmit. Niiden ostamiseen luovutettiin osa minun joululahjaksi
saamastani pääomasta.

Mutta sen jälkeen ilmoitettiin, että meidän oli lähdettävä jonakin
sopivana päivänä valokuvaajalle.

Jos tätä nykyä tahtoo saada valokuvan itsestään, niin se tapahtuu sillä
yksinkertaisella tavalla, että astutaan johonkin valokuvausliikkeeseen
aikana, jolloin liike on auki, tilataan ensin näytekortit ja sen
jälkeen päätetään, kuinka monta korttia otetaan. Eikä ole väliä siitä,
vaikka aurinko jo olisi mailleen mennyt, sillä nykyään käytetään
keinotekoista valoa. Niin ei silloin ollut asian laita. Ensimmäiset
mangneesiumivalolla meidän maassamme otetut kuvat ovat noin paria
vuotta myöhemmältä ajalta kuin se suurtapaus sattuu, jota tässä ryhdyn
kuvaamaan. Tapaninpäivän jälkeen oli alkanut pyryttää ja päivät kävivät
muutenkin pimeiksi, joten valokuvauksesta ei isäni eikä äitinikään
mielestä voinut kunnollista tulla. Oli heidän mielestään odotettava
aurinkoista, kirkasta päivää, jolloin kuvat tietysti parhaiten
onnistuisivat.

Mutta tällä välin valokuvaushomma askarrutti meidän mieliämme, ja minä
tiedustelin mm. isältäni valokuvaamistaidon salaisuutta.

Selostukset, jotka hän siitä antoi, eivät oikeastaan olleet valaisevia.
Eikä Ilonakaan, joka kaikki asiat tiesi, osannut selittää sitä, kuinka
valokuvaaminen tapahtui. Senhän tietysti jokainen tiesimme, että sitä
varten tarvitaan valokuvauskone, mutta kuinka tuo kone lopulta kykenee
siirtämään kuvan paperille, siitä ei Ilonallakaan ollut aavistusta.
Hän lausui kuitenkin mielipiteenään, että koko valokuvaushomma on
jonkinlaista petkutuspeliä ja että valokuvaaja itse asiassa piirtää
kuvan.

Tuli sitten aurinkoinen päivä, ja silloin ilmoitettiin, että nyt on
meidän lähdettävä valokuvaajalle.

Meidät riisuttiin ja pestiin ja kammattiin ja me saimme puhtaat
vaatteet paitaa myöten ja kenkämme kiilloitettiin. Meistä tehtiin siis
vielä hienompia kuin kylään lähtiessä.

Ilona istui peilin edessä ja Manta koetteli antaa hänen tukalleen
sopivia muotoja, mutta Ilona ei ollut mihinkään tyytyväinen. Hän
vaati, että hänen hiuksensa käherrettäisiin, mutta "piippasaksia" ei
meidän talossamme ollut. Äitinikin sattui kuulemaan tuon vaatimuksen
ja huokaili jotakin siitä, että Ilonasta ei milloinkaan kunnon ihmistä
tule, kun jo lapsena on niin turmeltunut, että ajattelee hiuksien
piippaamista.

Ilona sai tyytyä siihen, että Manta tavalliseen tapaan kampasi hänen
tukkansa. Myös leningin suhteen ei saavutettu yksimielisyyttä. Ilona
olisi tahtonut yllensä valkoisen leningin, mutta sekä äitini että Manta
sanoivat, että on hupsutusta lähteä talvella liikkeelle valkoisessa
kesäleningissä. Päätökseksi jäi, että Ilonan on pantava yllensä paras
ja uusin talvileninki.

Kun nämä päätökset oli tehty, purskahti Ilona itkuun, heittäytyi
mahalleen sänkyyn ja sanoi:

— On se nyt sentään merkillistä, ettei edes valokuvaan mennessä saa
pukeutua nätiksi, vaan on laitettava itsensä niin, että on kuin mikäkin
tarhapöllö.

Tällä välillä äitini oli järjestänyt Tyyran pukeutumisen. Huomattiin,
ettei Tyyralla ollut ainoatakaan sukkaparia, joissa polvet olisivat
olleet parsimattomat, ja ihmeteltiin sitä, että nyt parsitut paikat
tulisivat näkyviin. Äitini ehdotti jo, että valokuvaus lykättäisiin
seuraavaan päivään, jolloin hän saa Tyyralle aiotun uuden sukkaparin
valmiiksi. Mutta isäni oli tehnyt päätöksensä ja sanoi, että tänään
lähdetään valokuvaajalle eikä minään muuna päivänä.

Ja siihen se asia jäi.

Minä sain ylleni kudotun sinisen puvun, jossa oli kudotut housutkin, ja
muuten ei minun pukemisessani kovin ihmeellisiä hommia ollutkaan. Sen
verran vain muistan, että minulla oli nämä kudotut housut ensimmäisen
kerran ylläni, ja juuri kun oltiin lähdössä, havaittiin, että olin
vetänyt ne väärin puolin jalkaani, joten tämä erehdys oli korjattava.

Sitten lähdettiin. Ilona teki tenää viimeiseen asti ilmoittaen, että
harakatkin nauravat, kun hänet valokuvataan tässä puvussa. Ja selvisi,
että puvun suurin surkeus oli siinä, että hame oli Ilonan mielestä
aivan liian lyhyt. Se oli niin lyhyt, että pöksyjen pitsit näkyivät, ja
Ilona ilmoitti, ettei se sovi hänen ikäiselleen neidille ja että hän
juuri tästä syystä vaatii saada yllensä pitemmän hameen.

Mutta hänen protesteistaan ei perustettu, vaan siirryttiin
Esplanaadikadun yli, sillä valokuvaaja Rosendahlin ateljee oli
meitä vastapäätä. Hän oli muuten kaupungin palomestari ja hänellä
oli tulipalojen aikana komea punainen vormulakki, joten hän jo
senkin vuoksi oli herättänyt minussa suurta respektiä. Mutta hänen
pääammattinsa oli valokuvaaminen, niinkuin sanottu.

Kun sitten ateljeehen tultiin, niin ensimmäisenä määrättiin
valokuvattavaksi Ilona. Hän vastusteli kovasti, mutta isäni loi häneen
tuikean silmäyksen, ja silloin oli Ilonan toteltava.

Valokuvaaja olisi ottanut hänestä kokokuvan, mutta kun Ilona purskahti
katkeraan itkuun syystä, jonka jo edellä olemme maininneet, niin
suostuttiin lopulta siihen, että hänestä otettiin rintakuva.

Tämän jälkeen luulin minä vuoroni tulleen, mutta Aarre oli alkanut
hermostua. Niinkuin valokuvaajilla yleensä, oli Rosendahlillakin pöytä,
jolla oli koreissa näytekuvia. Niitä äitini Aarre sylissään katseli
sillä aikaa, kun Ilonaa valokuvattiin. Aarre oli saanut erään kortin
käsiinsä ja rupesi tietenkin työntämään sitä suuhunsa, jolloin kortti
otettiin häneltä pois. Tätä ei Aarre tietysti hyväksynyt, vaan alkoi
ulvoa täydellä kurkulla.

Kun Ilona oli palannut ateljeen puolelta naama niin synkkänä kuin
mahdollista ja mutissut vielä, ettei hän edes saanut istua niinkuin
olisi tahtonut ja asettaa kättänsä leukaa vastaan, vaan hänet oli
valokuvattu aivan kuin pikku lapset, niin päätettiin, että ensin
valokuvattaisiin Aarre ja Tyyra, jonka jälkeen äitini saisi viedä
heidät kotiin ja minut valokuvattaisiin viimeiseksi.

Kaikkein ensin siis otettiin käsiteltäväksi Aarre, joka huusi ja parkui
enemmän kuin olen kuullut hänen milloinkaan huutavan.

Rosendahlilla oli jos jonkin näköisiä leluja, jotka tuotiin Aarteen
eteen, jotta hän tyyntyisi, mutta mikään niistä ei kelvannut, sillä
hetken niitä katseltuaan hän heitti jokaisen järjestään lattialle ja
alkoi uudestaan ulvoa.

Mutta Rosendahl ei ollut ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Hän otti
liivintaskustaan 10-pennisen ja antoi sen Aarteen kouraan. Ja silloin
poika vaikeni aivan kuin olisi hänen suunsa neulottu kiinni. Hänen
kasvonsa saivat melkeinpä tyytyväisen ilmeen, ja kuvassakin hän istuu
10-penninen kädessään, kuten vielä tänä päivänä voimme nähdä. Olkoon
muuten sanottu, ettei hän lähtiessäkään tätä 10-pennistä suostunut
luovuttamaan, vaan hän sai pitää sen kotiin asti ja — hän on senkin
jälkeen aina pitänyt pennistä kiinni.

Tyyran valokuvauksesta en muista tapahtuneen mitään erikoista, sen
verran vain voin sanoa, ettei kuvassa tosiaankaan tullut näkyviin, että
hänellä oli sukkien polvet parsittu.

Muut olivat lähteneet pois, myös isäni, ja minä jäin kahden Rosendahlin
kanssa. Minulle siis osoitettiin tällainen suuri luottamus, ja tunsin
itseni oikeastaan jonkin verran ylpeäksi.

Tietysti sydämeni pamppaili hieman, kun astuin ateljeehen ja Rosendahl
veti oven perässään kiinni. Tunsin itseni vähän turvattomaksi, sillä
silloin kun muita valokuvattiin, olivat joko isäni tai äitini olleet
läsnä, mutta minä olin ypöyksinäni.

Minulle viitattiin paikka ateljeen takaseinällä, ja sen jälkeen
Rosendahl siirtyi koneensa taakse ja veti mustan vaatteen päälleen.
Vähän ajan perästä hän tuli minun luokseni, asetti tällingin niskaani
ja rupesi sen jälkeen vääntelemään päätäni, käsiäni ja jalkojani.

Lopulta hän sanoi:

— Koetappa nyt olla vähän aikaa hiljaa, minä lasken seitsemään.

Tämä ei vielä ollut varsinaista valokuvausta, vaan Rosendahl kokeili,
kuinka hiljaa voisin olla.

Ja kyllä se oli vaikeata, sillä olihan minulla ylläni tuo siunattu
villapaitakin, ja tuskan hiki valui muutenkin otsaltani. Minä olen aina
ollut hyvin herkkä hikoilemaan, ja olen taipuvainen otaksumaan, että
koko tämä vika on minuun tullut Kalle Pekan siunatusta villapaidasta.

Mutta joka tapauksessa kestin kuin kestinkin kokeen, ja sen jälkeen
Rosendahl siirtyi koneensa luo. Mutta hän ei huomannut ilmoittaa
minulle, että minulla oli tilaisuus ottaa jonkinlainen lepoasento. Minä
seisoa törrötin siinä asennossa, joka oli määrätty, ja kestikin kauan
aikaa ennen kuin Rosendahl oli saanut kaikki kuntoon.

Mutta lopulta hän kohotti kätensä ja ilmoitti taas laskemansa
seitsemään. Minä ymmärsin, että nyt on tosi edessä. Mutta nenääni
alkoi syyhyttää ja varmasti puraisi kirppu toista jalkaani, sillä kun
Rosendahl oli päässyt neljään, täytyi minun aivastaa ja raapaista
jalkaani. — Voi sen saakelin poika, kun pani yhden plootun pilalle.

Rosendahlin katse oli kaikkea muuta kuin ystävällinen. Ja sen jälkeen
asetettiin minut uudestaan perusasentoon ja minä koetin urhollisesti
pysyä paikoillani, mutta niin pian kun Rosendahl poistui koneensa
luokse, tuntui siltä kuin ainakin 70 kirppua olisi tanssinut selässäni,
nenääni syyhytti, ehkäpä tukassanikin oli jotakin elämää. Vielä
toinenkin levy meni pilalle, sillä kesken kaiken minun täytyi ruveta
kynsimään niskaani, jota sekä syyhytti että pakotti.

Mutta silloin Rosendahl sanoi: Nyt sinä olet pilannut jo kaksi plootua,
ja ellet sinä nyt ole hiljaa ja kauniisti, niin kolmannen plootun
jälkeen, jos se menee pilalle, minä annan sinulle selkään. Minulla on
tuolla viereisessä huoneessa rottinki ja sitä minä käytän tämmöisessä
tapauksessa.

Seitsemän sekuntia ei ole elämässäni milloinkaan ollut niin pitkä aika
kuin tällä kertaa, mutta kun kaikkeni ponnistin, niin sain kuin sainkin
olluksi hiljaa sen aikaa kuin vaadittiin. Tuntui tosiaankin ihanalta,
kun Rosendahl ilmoitti, että kaikki oli valmista.

Mutta niin äkkiä minä valokuvaajalta poistuin, että sinne kintaani
unohtuivat, sillä ajattelin sittenkin, että Rosendahl voisi saada
päähänsä ottaa rottingin esille.




31. LUKU,

jossa kuvataan eräs kaunoluistelunäytös ja sen jälkinäytökset.


Kun tultiin kotiin, saatiin kuulla se iloinen uutinen, että päivällisen
jälkeen pääsisimme Ilona ja minä Vikstedtin paanalle luistelemaan.
Minäkin saisin siis ensimmäisen kerran koettaa, miltä luisteleminen
tuntuisi.

Ja niin sitä lähdettiin. Tietysti äitini piti huolta siitä, että
minä olin tarpeellisen lämpimästi puettu, ja koska Ilonakaan ei
ollut pitkään aikaan luistellut, pidettiin huoli, että hänkin sai
tarpeelliset villapaidat yllensä.

Meidän täytyi siis puikahtaa kaikessa hiljaisuudessa siihen vissiin
paikkaan, jossa saimme puretuksi yltämme liiat vaatteet, sillä
muutenhan luistelu olisi tullut aivan liian raskaaksi.

Kun tulimme takaisin, niin huomasimme ihmeeksemme, että Alberta oli
tullut meille. Hänellä ei muuten ollut muuta asiaa kuin että hän kävi
kutsumassa isääni ja äitiäni myöhemmin iltapäivällä kylään Vikstedtiin.
Kun lähdimme, sanoi äitini Albertalle:

— Albertakin vain nyt katsoisi, ettei Tatu aukaise turkkiaan
luistellessa, sillä silloin hän voi vilustua. Ja juuri kun olimme vielä
lähdössä, niin äitini harkitsi asiaa ja kietoi vielä kaulaani villaisen
kaulaliinan. Oli nim. sinä päivänä, niinkuin kirkkaina päivinä ainakin,
hieman pakastunut.

Kun lähdimme, kuiskasi Ilona korvaani: Minä olen varma siitä, että
tuosta Albertasta lykkäsi meille aika vastuksen, sillä varmasti hän
kreetuaa kaikki. Et sinä nyt voi luistinradalla ottaa turkkia pois
päältäsi.

Ja murheellisena ja allapäin minä siinä astelin, sillä olin aivan
varma, että se, mitä Ilona sanoi, oli täyttä totta.

Tuli sitten hetki, jolloin luistimet oli ensi kerran saatava
jalkaan. Ne olivat ns. vieteriluistimet, joita en tässä yhteydessä
kykene selittämään, mutta ne saatiin pysymään jalassa mm. siten,
että kantapäätä puristi edestä ja takaa koukut, joita liikutettiin
vieterillä, ja samoin puristettiin luistimet myös kengän anturan
kylkiin. Sitä paitsi vedettiin luistin vielä remmillä kiinni.

Konrad autteli minua tässä hommassa, ja samalla tavalla hääräsi siinä
Ilonakin, mutta meidän voimamme eivät riittäneet puristamaan vieteriä
paikalleen. Renki Iivari oli kutsuttava avuksi, ja vasta silloin oli
minulla, molemmat luistimet jalassa.

Nousin seisomaan, mutta lensin samassa istualleni.

Alberta ja Ilona huomasivat pian, että minua oli ensin talutettava,
ja niin koetin heidän välissään ottaa ohjeiden mukaisia liikkeitä.
Mutta vaikeata se oli. Turkki oli suurena esteenä, ja kun vielä
saappaanvarret ulottuivat yli polvien, joten en voinut koukistaa
jalkojani, niin luistelemisesta ei tietysti tullut mitään. Lopulta muut
kyllästyivät ja istuttivat minut lumihankeen ja sanoivat, että "sinä
saat katsella päälle, kun me muut luistelemme".

Mutta nyt Alberta, Ilona ja Konrad rupesivat näyttämään taitoaan.
Porissa oli käynyt joku kaunoluistelija ja antanut siellä mm. tunteja,
joihin Albertakin oli ottanut osaa, ja hän näytti kaikkein ensin
taitoaan. Ihmeelliseltä tämä kaikki minusta näyttikin, vaikka olin
Jakobsoninkin paanalla katsonut luistelua. Mutta siellä tavallisesti
luisteltiin kilpaa, kun vain saatiin joku kelloa katsomaan. Ja ellei
kellon katsojaa sattunut olemaan, käytettiin laskijaa, joka suullisesti
luki sekunnit. Minullekin annettiin pari kertaa tämä kunniatehtävä,
mutta myönnän olleeni siinä hieman puolueellinen.

Albertan esitettyä näytäntönsä tuli Ilonan vuoro. Hän ei tosin ollut
käynyt mitään luistelukursseja, vaikka hän heti aikaa-päälle ilmoitti,
että hänellä on ollut Helsingin parhaat opettajat ja että heidän
talossaan asuu Suomen kuuluisin kaunoluistelijatar, jonka luona hän
on aivan kuin kotonaan ja joka on aivan erikoisesti ihastunut hänen
taipumuksiinsa ja rukoillut hänen isäänsä, että hänestä, Ilonasta,
tehtäisiin kaunoluistelijatar, jolloin hänestä varmastikin tulisi
maailmankuulu, muttei hänen isänsä ollut tähän suostunut.

Ja tämän jälkeen Ilona heitti kapan pois päältään ja rupesi tekemään
temppujaan. Hän oli varmasti notkeampi kuin Alberta ja oli nähtävästi
luistinradalla ottanut oppia muista, sillä kyllä minun täytyy myöntää,
että Ilonan temput sittenkin olivat toista kuin Albertan. Hän nim.
ensin suoritti koko Albertan ohjelman, Albertan tosin koko ajan
väittäessä, etteivät suoritukset olleet sinne päinkään ja että heti
näki, ettei Ilona ollut ottanut tuntiakaan kaunoluisteluopetusta,
mutta sen jälkeen Ilona esitti vielä "vapaan ohjelman" tehden mitä
mahtavimpia hyppäyksiä ja pyöräyksiä, kunnes lopulta lentää loskahti
pää edellä lumihankeen, aivan minun viereeni. Ja lumessa sattui
vielä olemaan jääpalanen, joka viilsi paremmanpuoleisen haavan
Ilonan poskeen, jota paitsi nenästä alkoi pursuta veri. Mutta kun
Ilona hangesta nousi, ojensi Alberta hänelle nenäliinansa naaman
pyhkäisemistä varten ja siteeksi ja sanoi, että "niin se tahtoo käydä,
kun ei temppujansa osaa, ei pidä lentää korkeammalle kuin siivet
kannattavat".

Tähän lisäsi Konradkin, että hänen tietääkseen Alberta ei ole
milloinkaan kaunoluistelunäytöksissään kaatunut ja että ainoastaan
taitamattomat luistelijat lentävät nenälleen lumihankeen.

— Mitä sinä nulikka höliset, sanoi Ilona, kyllä minä näytän, kuka tässä
pyörii lumihangessa. Tarttui Konradia kauluksesta kiinni ja pyöräytti
hänet hankeen ja sanoi: Kyllä minä pesen sinut — ja pesi kuin pesikin
lumella perinpohjaisesti Konradin naaman.

— Tämä on hävytöntä, tämä on sivistymätöntä, sanoi Alberta, minä
kiellän sinua koskemasta Konradiin.

— Vai kiellät sinä minua, sanoi Ilona. Tarttui Albertaa vyötäisiltä,
ja niin tuli Albertan kanssa sama leikki. Ja kun Alberta oli noussut
lumihangesta, ei hän tahtonut uskoa silmiään, vaan haukkasi ilmaa ja
sanoi: Etkö sinä tiedä, ettei naista saa lyödä ja etteivät neidit
pruukaa pyöriä lumihangessa. Sinähän olet aivan yhtä sivistymätön kuin
Dalinska, joka tappelee miehensä kanssa.

— Vai olen minä sivistymätön, sanoi Ilona, kyllä minä näytän sinulle
sivistystä. Sanoi ja pyöräytti Albertan uudestaan selälleen hankeen.
Nyt saat ympäri korviasi siksi, kunnes et enää puhu sivistyksestä
mitään. Ja niin alkoi löylytys, jossa Albertalta puristettiin erilaisia
tunnustuksia, kunnes hän lopulta itkien tunnusti, että Ilona on sekä
sivistynyt että hieno ja parempi kaunoluistelija kuin hän ym., ym.

Ja lopulta Ilona päästi Albertan altaan. Alberta lähti itkeä köllöttäen
pois.

— Juu, mene sinä vain tant Hemlénin hameiden alle, huusi Ilona hänen
mennessään.

Mutta Ilona otti myös luistimet jalastaan ja lähti tiehensä, ja niin
jäimme Konradin kanssa luistinradalle kahteen pekkaan.

— Tämä on rumaa, tämä on epänaisellista, tuumasi Konrad.

Mutta minä en tuuminut mitään, vaan heitin turkin päältäni, kompuroin
lumihangesta ja yrittelin uudestaan luistelemista, joka vähitellen
alkoi onnistua. Minun yrityksiini Konradkin innostui ja sanoi lopulta:

— Koetappas nyt luistella kerran radan ympäri, niin saadaan sanoa, kun
mennään sisälle, että sinä osaat luistella. Luistelin aivan helposti
kierroksen ja vielä toisenkin. Rukoilin Konradia, ettei hän kertoisi,
että olen ottanut turkin pois päältäni, johon hän tietysti suostui, ja
sen jälkeen otimme luistimet pois jalasta ja lähdimme.

Mutta sisällä oli kauhea mullistus. Äitini väänteli käsiänsä ja Alberta
makasi sohvalla tant Hemlénin hautoessa hänen kasvojaan "odekolognilla"
ja muulla hyvällä. Hän valitti koko ruumistaan särkevän ja puhkesi
silloin tällöin syviin nyyhkytyksiin ja väitti kuolevansa.

— Missä on Ilona? kysyi isäni.

— En minä tiedä, vastasin, hän lähti Albertan jälkeen pois ja me
luulimme hänen tulleen tänne.

Koko visiitti oli näin ollen mennyt pilalle, mutta sen verran
kuitenkin siitä vielä oli hyötyä, että saimme Konradin kanssa kahvit,
mutta sittenpä koko herskapi lähtikin. Minusta lähtö tuntui nololta,
enkä olisi lainkaan ihmetellyt, vaikka minulta olisi vaadittu
lahjaluistimeni takaisin. Sillä minulla oli vähän sellainen tunnelma,
että minuakin rangaistaisiin, niin uhkaavalta näyttivät Hemlénskan ja
isäni naamat.

Kun kävin Albertaa hyvästelemässä, sanoi Alberta: Kyllä Konrad ja
sinä kanssa olette miehiä. Minä halveksin teitä kaikesta sydämestäni,
oikeastaan vielä enemmän Konradia kuin sinua, sillä sinähän olet
nuorempi. Sallitte piestävän ja pahoinpideltävän naista ettekä tule
häntä auttamaan.

— Kyllähän minä olisin tullut, sanoin minä, mutta enhän minä turkkineni
päässyt ylös lumihangesta, enkä uskaltanut ottaa turkkia pois, sillä
sinunhan piti pitää huolta siitä, etten minä saisi ottaa turkkia pois
päältäni.




32. LUKU,

josta selviää, että rikosta seuraa rangaistus, että ylpeys käy
lankeemuksen edellä ja Golgata on kuljettava loppuun asti.


Ilona oli smiitannut kotiin, riisuutunut ja heittäytynyt sänkyyn maata.
Hän oli sitä paitsi käärinyt märän nenäliinan otsansa ympärille ja
ilmoitti, että häntä oli lyöty.

— Alberta alkoi ensiksi, sanoi Ilona, ja minun täytyi puolustautua.
Minä työnsin hänet pois, mutta hän tuli kuitenkin päälleni, ja kun
hän löi, niin täytyihän minunkin lyödä. Ja minun naamani on kokonaan
verissä niinkuin täti ja setä näkee ja minun nenäni on paisuksissa.

Ja tosiaankin hänen naamansa oli vallan kauhean näköinen, niin että
äitini lähti hakemaan sopivia voiteita.

Mutta sillä välillä pui Ilona minulle nyrkkiään ja sanoi, että "jos
sinä Tatu vain tästä lähdet kreetuamaan, niin minä pesen sinut niin,
että sinä makaat kolme päivää."

Sillä välin oli isäni saapunut paikalle, komensi Ilonan ylös sängystä
ja heilautti koivuniemen herraa ilmassa. Mutta Ilona vakuutti
syyttömyyttään ja sanoi Albertan lyöneen ensiksi.

— Kuinka oli asia, Tatu, kysyi isäni minulta.

Isäni loi minuun tutkivan silmäyksen, ja Ilona heristeli minulle
nyrkkiään hänen selkänsä takana.

— Mi—mi— minä en nähnyt, mi—mi—minä en nähnyt koko asiaa, minä näin
vasta sitten, kun Alberta läksi itkien pois.

— No missä sinä sitten olit?

— Minä istuin lumihangessa.

— Herra jestas, huusi äitini, poika on istunut lumihangessa, ja nyt se
on varmasti vilustunut.

— Kuinka sinä istuit lumihangessa, kysyi isäni, eikös sinua ole
kielletty lumihangessa istumasta?

— Kun en minä pysynyt seisomassa.

— Mikset sinä pysynyt seisomassa?

— Niin kai, kun minulla oli luistimet jalassa.

— No, mutta sinähän sanoit, että sinä olit luistellut kahteen kertaan
luistinradan ympäri.

— Niin, mutta silloin minulla ei ollut turkkia päälläni.

− − −

— Mitä? Eikö sinulla ollut luistinradalla turkkia päälläsi?!!

Huomasin itsekin, kauhistuksekseni, että olin kokonaan pudonnut
osastani ja että koko turkkisalaisuuteni oli tullut ilmi.

Mutta isäni ei kiinnittänyt tähän asiaan huomiotaan, vaan alkoi
perinpohjaisesti tiedustella, mitä luistinradalla oli tapahtunut, ja
minä sain kertoa asian niinkuin halusin. Mutta tämän jälkeen isäni
lähetti minut huoneesta ja Ilonan kuulustelu alkoi. Mitä häneltä
kysyttiin, sitä en tiedä, mutta sitä vastoin tiedän hyvin, mikä
tuomarin päätökseksi tuli, sillä vitsan läiskynä ja Ilonan sydäntä
särkevät huudot olivat todistuksena siitä, että hänet oli havaittu
syylliseksi.

Pian oli kaikki rauhoittunut ja olimme tulleet illallispöytään,
jossa Ilonakin istui. Hän kieltäytyi ensin jyrkästi syömästä, sanoen
mieluummin haluavansa kuolla, mutta kun isäni huomautti, että hän
ennen kuolemaansa kuitenkin saisi selkäänsä, ellei ole mököttämättä
ruokapöydässä, niin hän ryhtyi kuin ryhtyikin syömään. Hyvin näyttikin
hänelle ruoka maittavan.

Mutta kun ruoan jälkeen hieman olimme päässeet kahden kesken, sanoi
Ilona minulle:

— Odota sinä huomista päivää, niin kyllä minä annan sinulle selkään
ja vielä paremmin kuin Albertalle. On siinä kanssa mies, joka käy
kreetuamassa heti, kun ensimmäisen kerran kysytään.

— No, mutta enhän minä mitään kreetunnut — —

— No, kerroithan sinä sen, että me kilpailimme kaunoluistelussa. Sitä
sinun ei olisi pitänyt kertoa, sillä heti sen jälkeen, kun sen olit
kertonut, isäsi sanoi minulle, että "tässä on selvitys, että Alberta
ja sinä olette kilpailleet kaunoluistelussa, ja sitten on syntynyt
riita siitä, kumpi on voittanut, ja sen jälkeen sinä olet ruvennut
tappelemaan". Ja sitä paitsi sinä olet vielä sanonut, että minä olin
kertonut saaneeni kaunoluistelutunteja Helsingissä, joka tietysti oli
kaikki valetta. Kyllä sinä Tatu saat selkääsi, mutta kun minä tarkemmin
ajattelen, en minä viitsi sinulle selkään antaa, vaan kerron Pekalle ja
Väinölle, että sinä olet kreetumylly, ja he osaavat kyllä sitten hoitaa
sen asian.

Mutta meidän vielä puhuessamme isäni kutsui Ilonan ja minut huoneeseen.

— Onkos sinulla Tatu ollut tapana riisua päältäsi turkki silloin kun
sinä olet ulkona?

— Ei, ei, ei!

— No, mutta sinähän sanoit, että sinulla ei luistelussasi ollut turkkia.

— Niin, minä en päässyt muuten ylös lumihangesta, sen vuoksi minun
täytyi ottaa turkki pois päältäni.'

— Mutta sinähän olisit voinut sen sitten heti panna päällesi.

— En minä olisi voinut, sillä jos minä olisin luistellut, olisin minä
taas kaatunut lumihankeen.

— Sanoppa minulle suoraan, Ilona, onko Tatu riisunut ulkona ollessaan
tavallisesti turkkinsa pois.

— On, vastasi Ilona. Heti paikalla, kun hän on päässyt ulos, hän on
riisunut pois turkkinsa ja ollut ulkona ilman palttoota.

Minä lysähdin kokoon, sillä minun suurin salaisuuteni oli tullut ilmi.

— Housut alas, sanoi isäni, kyllä minä pidän siitä huolen, ettet sinä
ainakaan tällä kertaa vilustu.

Mutta vielä toinen kauhistus piti paljastuman, sillä Kalle Pekan
sarssialusvaatteiden sijasta tulivatkin esille Ilonan punaiset
villahousut ym.

Exekutioni keskeytyi hetkeksi, ja sitä seuraavassa ristikuulustelussa
selvisi vielä, missä nuo Kalle Pekan ordineeraamat vaatteet olivat. Ja
tämän jälkeen seurasi sitten kuritus, jonka muistan vielä tänä päivänä.

Mutta tämäkään rangaistus ei ollut vielä riittävä.

Ensinnäkin ilmoitettiin seuraavana aamuna, etten minä pääsisi kahteen
päivään ulos. Se rangaistus oli tosiaankin kauhea, sillä sitä paitsi
sain tietysti pitää ylläni nuo Kalle Pekan siunatut alusvaatteet. Minut
määrättiin vielä kiltisti leikkimään Tyyran kanssa.

Mutta kaameampi oli Ilonan rangaistus, sillä hänen oli äitini kanssa
lähdettävä Vikstedtille ja persoonallisesti pyydettävä anteeksi
Albertalta.

Ennen kuin Vikstedtille lähdettiin oli kuitenkin Manta lähetetty
tiedustelemaan Albertan vointia, ja oli saatu kuulla, että asiat olivat
huonosti. Alberta kuulemma makasi sängyssä kiireestä kantapäähän asti
kääreissä, ei nauttinut ruokaa eikä juomaa ja oli aivan kuumeessa.

Manta oli laskettu hänen luoksensa, ja hän oli katsonut
velvollisuudekseen kertoa Ilonan selitykset, sillä Ilona tietysti
yhä pysyi selityksissään, että Alberta oli häntä lyönyt ja hän oli
siinä saanut kasvonsa verisiksi. Silloin oli Albertakin jonkin verran
vironnut, nostanut päätänsä sängyn pieluksilta ja sanonut, ettei
hän milloinkaan ole kenenkään kuullut niin paljon valehtelevan kuin
Ilonan. Ilona loukkasi itsensä kaatuessaan lumihankeen, kun ei osannut
kaunoluistelua, selitti Alberta, niinkuin asia olikin, ja jatkoi:
Kyllähän minä olisin voinut lyödä Ilonaa takaisin, mutta minä en
halunnut, sillä minä olen nainen enkä minä tappele.

Lopulta oli kuitenkin saatu sovitetuksi, että Ilona saapuisi kello
kolmelta viralliselle anteeksipyynnölle.

Tämä päätös ilmoitettiin Ilonalle, joka ei myöskään ollut päässyt ulos
ja jonka sitä paitsi täytyi istua huoneessaan kotiarestissa. Hänen
oli lisäksi täytynyt vetää yllensä kaikkein huonoin puku, ja peili ja
kaikki muut irtaimet kapineet oli korjattu huoneesta pois.

Mutta kun Manta oli käynyt Ilonalle ilmoittamassa anteeksipyynnöstä,
niin Ilona alkoi karjua kiukusta. Hän hyppeli tasajalkaa, pui nyrkkiään
ja ilmoitti, että hänestä selkäsaunassa ja tässä kotiarestissa jo oli
aivan tarpeeksi rangaistusta ja että oli suorastaan petomaista lähettää
hänet vielä Albertan luokse anteeksi pyytämään. Kyllä siinä nyt Alberta
jupileeraa, kun häntä näin nöyryytetään.

Mutta mikään ei auttanut, Ilonan oli lähdettävä. Ja vielä kaikkein
huonoimmassa ja lyhimmässä leningissään sekä harmaissa villasukissa,
joten hänen nöyryytyksensä oli aivan täydellinen.

Perästäpäin sain kuulla, kuinka tämä retki oli käynyt.

Äitini talutti Ilonaa, mutta kun noin pari kadunkulmaa oli kuljettu,
riuhtaisihen tämä irti ja yritti paeta. Eikä äitini tietysti olisi
häntä kiinni saanutkaan, mutta kun hän ilmoitti, että kumminkin tulee
pahempia perästäpäin, ellei Ilona kauniisti seuraa, oli Ilona nöyrtynyt
ja lähtenyt äitini perästä.

Matkalla oli hän sitten aloittanut neuvottelun. Hän oli ehdottanut,
että hänet pantaisiin arestiin, pimeään koppiin, joka kaamea rangaistus
aivan hyvin vastaisi anteeksipyyntöä, joten hänen ei tarvitsisi tulla
häväistyksi Albertan edessä. Mutta äitini oli järkähtämätön!

Vielä Vikstedtille tultaessa ilmaantui Ilonalle viimeinen tilaisuus.
Portista sisälle astuessa tuli nim. pappa Vikstedt vastaan, ja Ilona
alkoi pyytää häneltä anteeksi. Pappa Vikstedt, hyväntahtoisena niin
kuin aina, otti Ilonaa leuasta ja sanoi, että mitäs näistä eilisistä
asioista enää puhutaan, kyllä hän puolestaan antaa anteeksi. Ja näin
sanottuaan Vikstedt oli painunut konttoriinsa, jonne hän oli menossa.

Mutta silloin Ilona ehdotti, että käännyttäisiin ympäri, sillä hänen
mielestään oli anteeksipyyntö jo tehty. Tottahan Albertan isällä oli
täysi oikeus rangaista tai päästää tyttärensä puolesta.

Mutta tämäkään ei vedellyt, sillä Golgata oli käytävä loppuun asti, ja
Ilona oli saanut mennä Albertan luokse ja pyytää anteeksi tant Hemlénin
ja äitini läsnäollessa. Tästä kauhun hetkestä kertoi Ilona seuraavaa:

— Tietysti se oli jo noussut ylös ja istui nojatuolissa niin kuin
kuningatar eikä noussut edes tervehtimään, kun minä tulin sisälle.
Minä pysähdyin oven suuhun ja loin siihen tuikean silmäyksen. Minä
olisin sille puristanut nyrkkiäni, mutta sekä äitisi että Hemlénska
näkivät minut. Mene nyt sanomaan Albertalle päivää, sanoi äitini.
Niin, siinä se istui niinkuin kuningatar valtaistuimellaan, ja minun
täytyi mennä sitä tervehtimään. Minä niiasin sille sanoen, että "hyvää
päivää, neiti Alberta", ja se nyökäytti niin armollisesti päätänsä ja
nousi sitten seisomaan. Mutta silloin sinun äitisi sanoi, että nyt
on Ilonan pyydettävä anteeksi ja sanottava: Anna minulle anteeksi,
kiltti Alberta, sillä Ilona on ollut sinulle paha, Ilona lupaa olla
aina kiltti sinulle eikä koskaan lyödä sinua, ja Ilona tekee tämän
anteeksipyynnön katuvaisena ja sydämestään. — Ja minun täytyi sitten
toistaa nämä sanat, ja kyllä se Alberta katseli minua voitonriemuisena,
niin että veri oli hyytyä minun suonissani, ja sitten se sanoi: Kyllä
minä annan sinulle anteeksi, rakas Ilona, enkä minä ole sinulle
vihainen. Ja sen jälkeen se kuvatus tuli vielä minua suutelemaan, eikä
siinä auttanut muu kuin olla mukana, mutta kyllä minä puristin sen
rintaani vastaan, niin että kylkiluut ryskyivät. — Ja sen minä sanon,
että koko huone rupesi tanssimaan ja pyörimään minun silmissäni, niin
vaikea minun oli olla.

Ja kun Ilona oli lopettanut kertomuksensa, puri hän yhteen hampaitaan
ja pui nyrkkejään, käveli edestakaisin, huohotteli ja huokaili.

— Kyllä tässä nyt Alberta mahtaa jubileerata ja kertoa kaikille, kuinka
minua on nöyryytetty. Ja kaikkein pahinta on se, että minun täytyy
tavata hänet huomenna luistinradalla, ja tietysti hän silloin tulee
minun kanssani juttelemaan ja on niin kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Se on semmoinen tekopyhä laitos, mutta kyllä minä sille jotain keksin.
Minä kerron Brunolle koko asian, ja tottapahan Bruno jonkin konstin
keksii, sillä minä en toista kertaa ota selkääni Albertan takia.




33. LUKU,

jossa tekijä perehtyy erinäisiin liikesalaisuuksiin, harjoittaa
luistinurheilua ja pääsee kelkkamäkeen ja jossa kerrotaan, mitä siellä
ja sen jälkeen tapahtui.


Luistimista oli minulle paljon iloa. Ilona ei kovinkaan mielellään
käynyt Vikstedtin luistinradalla luistelemassa. Olihan hänellä sitä
paitsi luistinratamerkki, ja hyvin usein oli Albertakin oikealla
luistinradalla, joten me saimme Konradin kanssa yhdessä luistella.
Mutta paitsi luistelua oli meillä monta muuta iloa, jota tällainen
suuri kauppatalo tarjoaa. Saimme istua Iivarin rekeen ja ajaa
pakkahuoneelle, josta noudettiin tavaroita makasiiniin, ja saimme
ajella kaupungilla, kun tavaroita kuljetettiin kundeille. Nämä olivat
erittäin hauskoja matkoja, varsinkin kun Iivari oikein hyvällä tuulella
ollessaan antoi meille ohjakset käsiin ja me saimme opetella ajamaan.

Väentuvassa kävimme salaa, sillä sinne meno oli Konradiltakin
kielletty, tietysti siinä hyvässä tarkoituksessa, ettei hän kuulisi
rumia puheita ja oppisi kiroilemaan. Tavallisesti oli ohjelma
sellainen, että me yhdessä lähdimme luistinradalle, minkä jälkeen joku
Albertan tovereista tuli häntä noutamaan, ja niin jäimme me Konradin
kanssa kahden kesken. Silloin hiivimme heti väentupaan ja kuuntelimme
siellä miesten meheviä juttuja, joita oli kaikilta aloilta. Tietysti:
opimme myös kaikki tarpeelliset voimasanat eli siis juuri sen, mitä
meidän ei olisi pitänyt oppia. Oikeastaan ei väentuvassa mitään
erikoisen hauskaa muuten ollutkaan, ja tuskin olisimme sinne menneet,
ellei meitä olisi kielletty.

Ainoa ilo oli oikeastaan käydä syömässä keittoa, jota väelle
valmistettiin, ja osaksemme tuli se suuri nautinto, että saimme syödä
silakoita ja perunoita sormin käyttämättä veistä ja kahvelia.

Oli siellä sentään vielä ilo, jota ei muualla ollut, nim. se, että
silloin tällöin saimme kulauksen olutta. Meillä kotona käytettiin
joskus olutta, mutta ei sitä tietysti lapsille annettu, eikä
Vikstedtilläkään käydessä lapsien pöydässä olutta tarjottu, ainoastaan
setä Vikstedt antoi meille joskus hyvällä tuulella ollessaan pienen
kulauksen erittäin hyvää viiniä.

Mutta täällä meillä oli täysi vapaus. Yleensä ei Konradille annettu
rahoja käytettäväksi sen enempää kuin minullekaan, mutta hän osasi
tehdä sopivia vaihtokauppoja. Makasiinissa käydessään hän osasi hyvin
helposti puhaltaa milloin pussillisen herneitä, milloin sokeria ja
muuta sen tapaista tavaraa, jota makasiinissa oli siksi paljon, ettei
sen vähenemistä kukaan havainnut. Tämä käytiin sitten vaihtamassa
Vikstedtin kivijalassa olevassa kahvilassa olueen, junttapullaan tai
muuhun hyvään.

Kun ensimmäisellä kerralla tällainen kauppa tehtiin, olimme olleet
rantamakasiinista noutamassa kuivattua kapakalaa ja siinä yhteydessä
puhaltaneet sitä hyvän sylyksen, aivan kuin halkokantamuksen ikään.
Nämä kantamuksemme veimme kiireimmän kaupalla taas tuohon kivijalassa
olevaan kahvilaan, jossa Kreeta-mummu tuli erittäin hyvälle tuulelle,
sillä tästähän hän sai lipeäkalaa pitkäksi ajaksi. Me vaadimme häneltä
kahta pulloa olutta, mutta hän luultavasti pelkäsi, että vaikutus olisi
liian mahtava. Hän ei antanut kuin yhden pullon, mutta sanoi, että
limunaatia saamme kyllä toisen pullon, jos haluamme.

Ja niin saimme pullon olutta ja pullon limunaatia sekä lisäksi vielä
puolikkaan junttapullaa ja pitkän kappaleen makkaraa, joka oli
sentapaista halpaa makkaraa kuin nykyään on. Ja sen jälkeen lähdimme
luistinradalle ja nautimme näitä herkkuja.

Ne tietysti maistuivat paljon paremmilta kuin hienot voileivät, jotka
vähän ennen olimme Vikstedtiltä saaneet.

Olimme kuitenkin arvioineet ruokahalumme liika suureksi, sillä
limonaatipulloon emme enää jaksaneet tarttua ja ainakin puolet
makkarasta ja junttapullasta jäi jäljelle. Limonaatipullon Konrad
kätki makasiiniin tyhjien säkkien joukkoon, mutta loput makkaraa ja
junttapullaa hän sanoi lahjoittavansa minulle. Makasiinista löysimme
jotakin paperintapaista ja käärimme nämä aarteet siihen, ja suurella
mielihyvällä lähdin minä viemään niitä kotiin.

Ajattelin ensin, että jakaisin osani Ilonan kanssa, mutta koska
seuraavana päivänä oli juhlavalaistus Jakobsonin luistinradalla, niin
päätin ottaa eväät sinne.

Jakobsonin luistinradalla pidettiin nim. silloin tällöin
juhlavalaistuksia, johon tarkoitukseen oli käytettävänä kolme
paperilyhtyä. Mutta tällä kertaa ilmoitettiin, että radalla olisi
soihtukulkue. Pääsymaksu oli 5 penniä, mutta sen voi myös suorittaa
luonnossa, jolloin tuotiin karamellejä, nappeja ja miltei mitä tavaraa
tahansa. Olin kerran löytänyt kuolleen rotan, ja se meni pääsymaksusta,
sillä sillä voitiin ärsyttää kissaa.

Porin VPK oli muistaakseni viettänyt jotakin juhlaa ja järjestänyt
soihtukulkueen, joka tietysti teki meihin aivan ylen mahtavan
vaikutuksen. Ja tästä nyt johtui se, että Arvo ja Väinö olivat
päättäneet järjestää soihtukulkueen juhlavalaistuksen yhteyteen.

Jännitys ei suinkaan ollut pieni, kun lähdin Ilonan kera, sillä
Ilonakaan ei voinut voittaa kiusausta, vaikka olisi päässyt oikealle
luistinradalle. Ja kun pääsymaksua vaadittiin, vedin ylpeästi esille
aarteeni. Ja aivan mielellään se hyväksyttiinkin, vieläpä kahden
pääsymaksusta; arvioitiinpa riittävän aivan hyvin kolmea varten.

Paperilyhtyvalaistuksen olin jo ennen nähnyt, joten siinä ei ollut
mitään erikoista. Mutta tällä kertaa oli myöskin hankittu musiikkia.
Sitä hoitivat Strömin Franssi ja Pekka. Franssilla oli vanhahko
harmonikka. Hän soitteli sillä sikäli kuin palkeet kestivät. Sillä kun
vähän jännittävämpiin paikkoihin päästiin, niin silloin tämä harmonikka
sanoi: puuh. Mutta Pekka oli käärinyt paperiin kamman ja esitti sillä
torvimusiikin tapaista musiikkia, siis harmonikan säestyksellä.
Musiikki tehosi Ilonaankin, niin että hän suvaitsi sen tahdissa tanssia
meille polkkaa luistimilla.

Ilonahan oli saanut joululahjaksi xylofonin, mutta siihen hän ei
ollut koskenutkaan, ja nyt vasta hän sen muisti. — Kun teillä on ensi
kerralla juhlavalaistus, niin ilmoittakaa minulle, niin saatte kuulla
oikein komeata xylofonin soittoa, lupasi hän.

Meitä oli radalla aika paljon poikia ja tyttöjä ympäristöstä. Mutta
sitten poistuivat Väinö, Arvo, Eero, Pekka, Paavo ja pari muuta poikaa,
sillä soihtukulkueen piti alkaa.

Ja kulkue oli oikein vormupukuinen, sillä jokaisella oli päässään
valkoisesta paperista tehty piippulakki, jossa oli punainen tupsu ja
joka siis oli olevinaan jonkinlainen sotilaan vormulakki. Ensimmäisenä
asteli Väinö päällään valkoinen viitta, so. lakana, kuningaskruunu
päässään ja valtikka kädessään. Tämä kaikki teki hyvin juhlallisen
vaikutuksen, ja ihastuksen huutoja kuului joukosta. Mutta yhtäkkiä
juhlakulkue heitti käsistä soihtunsa ja lähti lipettiin sen kuin
koivista pääsi.

Vika oli yksinomaan soihtujen, sillä niiden rakenne oli varsin
alkeellinen. Eero oli onnistunut puhaltamaan jonkin määrän paloöljyä.
Siihen oli kastettu sahariman päitä ja nämä oli sytytetty palamaan.
Mahtava roihu niistä aluksi lähtikin, mutta se alkoi hyvin pian tulla
aivan liika mahtavaksi ja uhkasi polttaa soihdun kantajat, joten ei
auttanut muu kuin heittää soihdut lumihankeen.

Ja siellä ne paloivat sitten iloisesti. Ilona oli ensimmäinen, joka
hoksasi lähteä niitä vähän kohentelemaan ja sanoi, että ei mitään
hätää, nythän vasta onkin saatu oikea juhlavalaistus. — Minulla on
kotona penkaaleja ja sähkötikkuja, ensi kerralla teemmekin oikean
komean juhlavalaistuksen.

Mutta roihumme oli ehkä ollut liika mahtava, sillä sen oli huomannut
Jakobsonien isä, joka nyt kiiruhti paanalle ihmettelemään, mitä siellä
oikein oli tekeillä.

— No sen vietävät, mistä ihmeestä te olette saaneet tämmöistä päähänne?
Tehän voisitte vaikka polttaa koko talon!

Ja hän sammutti koko meidän ilotulituksemme potkimalla rimat hankeen ja
sanoi: Ja antakaakin tänne kaikki tulitikut, kellä teillä vain niitä
sattuu olemaan. Kyllä minä pidän huolta, ettei teillä tästä lähtien ole
tikkuja taskuissanne.

Niin saivat Arvo ja Väinö ojentaa tulitikkulaatikkonsa. Mutta joka
tapauksessa paperilyhdyt saivat jäädä palamaan ja musiikki soitti.
Hauskaa meillä oli niinkin, sillä pufetti toimi myöskin ja siellä
myötiin mm. junttapullaa ja makkaraa, juuri sitä, mitä minä olin
tuonut. Ja muutakin herkkua siellä oli, sillä niinkuin sanottu
pääsymaksun oli moni maksanut luonnossa.

Jakobsonin paanan yhteydessä oli myös kelkkamäki ja siellä olin minäkin
joululahjakelkallani ottanut monet hyvät kyydit. Eihän se mäki mikään
erittäin korkea ollut, mutta aika pitkän matkan sillä kuitenkin pääsi
luistamaan.

— Toista on sentään raastuvan mäki, sanoivat pojat, ja niin
päätettiinkin, että kerran lähdetään oikein miehissä sinne. Se oli
Porin kaupungin suurin kelkkamäki: ja sinne kokoontuivat sanalla sanoen
kaikki, joilla vain kelkka oli.

Oli kulunut muutama päivä soihtukulkueesta, kun meidän joukkomme
lähti kelkkamäkeen. Mutta tietysti tämäkin homma vaati erikoiset
valmistuksensa. — Kun me sinne lähdetään, sanoi Väinö, niin kyllä
meidän täytyy sentään pitää huoli siitä, että saamme laskea mäkeä
rauhassa. Tämä merkitsi sitä, että oli aseistauduttava, ja niin
hiottiinkin pari päivää aseita. Paras ase oli Strömin Franssilla, sillä
hänellä oli nahkaremmi, jonka päähän oli kiinnitetty lyijypuntti.

Minulla ei muistaakseni ollut sen parempaa kuin sahanrimasta tehty
keppi, jonka päähän kiinnitettiin nuorasilmukka, ettei sitä voisi
nykäistä kädestä pois. Pekka oli löytänyt jostakin kärpäsläpän,
sellaisen, jonka päässä on nahkalappu, ja Arvo oli tehnyt
köydenpätkästä suopungintapaisen laitoksen, jolla voi pyydystää
vihollisia tarpeen vaatiessa. Mutta sitä paitsi otettiin Lönngrenin
takapihalta sarvikelkka ja lastattiin siihen valmiiksi jäädytettyjä
lumipalloja.

Pyysimme myös Ilonaa mukaan. Mutta hän ilmoitti, ettei daamien sovi
tulla tuollaiselle retkelle, vaan hän lähtee luistelemaan, joten
hänellä kyllä oli sama matka, sillä luistinrata oli raatihuoneen mäen
alapuolella.

Ja sitten lähdettiin. Kun saavuimme perille, oli siellä jokin
määrä kaupungin hienoston lapsia hienon hienoine kelkkoineen ja
potkukelkkoineen. Kun he näkivät meidän sarvikelkkamme ja muut
vehkeemme, niin he osoittivat meitä sormillaan ja puhuivat ruotsia
keskenään. Mutta silloin ärjäisi Arvo:

— Puhu suomea, Suomesta sinä leipäsikin saat — ja heitti suopunkinsa
lähimpänä olevan kaulaan.

Ja niin oli Albiini Rahikainen, sillä hän se oli, ensimmäisenä
pyydystetty. Suomalaisesta nimestään huolimatta hän näet oli
ruotsinkielinen.

— Jaha, nyt on nahkiainen pyydystetty, sanoi Väinö, ja suurella
riemulla talutettiin Albiini vieressä olevaan raatihuoneen puistoon ja
köytettiin lähimpään puuhun.

— Ja nyt kaikki ruotsinpukit pois mäestä, kaikui Strömin Franssin
sotahuuto. Niin lähti hän heiluttamaan kamalaa asettaan, remmiä, jonka
päässä oli lyijypallo.

Onneksi huomasivat ahdistetut, minkälainen ase oli heitä uhkaamassa,
ja pakenivat sen kuin koivista lähti. Ainoastaan yksi ainoa sai
takapuoleensa täräyksen tästä kaameasta vehkeestä ja poistui
kiljuen kuin porsas aidan raossa. Kun sitten vielä oli perään
heitetty ammusvarasto, joka sarvikelkassa oli, niin silloin olikin
taistelutanner tyhjennetty ja me saimme kelkkamäen yksinämme haltuumme.

Kyllä siinä sitten kelpasikin lasketella, ja erittäin hauska oli laskea
sarvikelkalla, sillä siihen mahtui istumaan pari kolme poikaa ja neljäs
seisoi jalaksilla potkien vauhtia.

Minä olin juuri laskemassa mäkeä, kun takanani alkoi kuulua aivan
epäinhimillinen hätähuuto. Kun käänsin naamaani, niin huomasin
kauhukseni 4 suurta poikaa, jota paitsi meidän karkoittamamme, mäellä
ennen olleet pojat olivat tulleet takaisin. Nämä olivat käyneet
hakemassa apua. Ylivoima oli siksi valtava, ettei siinä mikään
auttanut. Pisin ja suurin meistä, Strömin Franssi, oli heilutellut
asettaan ja onnistunut iskemään sillä erästä suurista pojista kalloon,
mutta sen jälkeen oli häneltä otettu ase pois ja pehmitetty sillä hänen
omaa selkäänsä niin, että hän ulvoen rukoili armoa.

Minä työnsin kelkkani sen kuin ennätin alamäkeen ja pääsin sieltä
kääntymään eräälle puiston käytävälle. Tutkin tilannetta pensaikosta.

Tällä välin oli Rahikainenkin herännyt ja huusi apua sen kuin kurkusta
lähti. Ja hänet tietysti huomattiin ja irroitettiin puusta. Strömin
Franssi "ristiinnaulittiin" hänen sijaansa. Pekka, Paavo ja Väinö
suhahtivat sivuitseni sarvikelkkoineen potkien kelkkaa vimmatusti. Ties
kuinka heidän olisi käynytkään, ellei läheisestä kulmasta olisi tullut
Jakobsonin hevosta, ja niin he pääsivät "slääppiin" ja poistuivat
taistelutanterelta.

Tämän jälkeen alettiin sotavangin kuulustelu ja kovisteltiin
Franssilta, olivatko kaikki jo päässeet pakoon? Franssi vakuutti, että
hän oli ainoa, joka enää oli mäessä. Mutta oli siinä sitten eräs, joka
oli havainnut minun turkkini ja artjärveläiset saappaani, sillä olihan
minut näiden vehkeiden perusteella helppo erottaa massasta, ja hän
ilmoitti, että sen näköistä poikaa ei ainakaan ollut sarvikelkassa.

— Niin, se on Tatu, sanoi Rahikainen eli nahkiainen, hän ei ole
mitenkään voinut päästä pakoon, sillä hän ei voi juosta.

Mutta isot pojat olivat saaneet hommasta tarpeekseen, joten he lähtivät
tiehensä ja jättivät pienemmät pojat kelkkamäkeen ja Strömin Franssin
puuhun. Ja kun he olivat päässeet kunnioitettavan matkan päähän, niin
Franssi alkoi vaatia vapauttamistaan. Hän sanoi, ettei häntä tässä
kuitenkaan ikuisesti voida kiinni pitää, ja jos hän jonkun heistä irti
päästyään tapaa, niin kyllä sille ei kunnian kukko laula. — Kyllä minä
silloin pehmitän teidät niin, että teille jokaiselle tulee äitiä ikävä.

Selvää oli, ettei kukaan pojista liikuttanut sormeansakaan Strömin
Franssia vapauttaakseen. Mutta pelastus tuli toiselta taholta.

Ilona palasi luistinradalta kantaen luistimiaan remmissä. Franssi
huomasi hänet ja huusi avukseen. Tietysti Ilona riensi heti paikalla
auttamaan ja päästi Franssin siteistä, jonka jälkeen tämä syöksyi
vangitsijoitaan pehmittämään. Ilonassakin heräsivät taistelijan
vaistot, ja hän astui joukkoon. Pian makasi puoli tusinaa poikaa maassa
itkien ja apua huutaen. Mutta Ilona ja Strömin Franssi pieksivät heitä
armotta ja isän kädellä.

He eivät vuorostaan huomanneet tässä taistelun tuoksinassa, että
kolme paikalla ollutta isoa poikaa oli kuullut hätähuudot ja riensi
juoksujalkaa sinne. Strömin Franssi oli jo lähdössä lipettiin, mutta
Ilona sanoi: On siinäkin mies, joka pelkää tappelussa, kyllä me kahteen
pekkaan pärjäämme koko tämän joukon kanssa. Ota sinä toinen luistin,
minä otan toisen.

Ja niin Ilona asettui puolustusasentoon teatterihuoneen plankkia
vastaan ja ilmoitti, että se, joka tulee liika lähelle, saa heti
sellaisen täräyksen, että muistaa. Kun eräs isoista pojista tuli Ilonan
mielestä liian lähelle, niin Ilona antoi sellaisen täräyksen, että tämä
sankari heti vetäytyi tiehensä. Mutta Ilona ei hellittänytkään, vaan
säntäsi perästä ja pieksi remmin päässä olevalla luistimella sen kuin
jaksoi vakuuttaen koko ajan, että vaikka hän onkin nainen, niin hän
pärjää vaikka kymmenelle tuollaiselle roikaleelle. Ja lopulta taisi
tätä suurta poikaa sattua kipeästi, sillä hän päästi pahanpuolisen
ulvahduksen ja lähti lönköttämään tiehensä.

— Täällä on vielä toisia, sanoi Ilona ja kääntyi toista poikaa kohti,
joka oli häntä runsaasti päätä pitempi. Nyt oli Franssikin saanut
rohkeutensa takaisin, eikä kestänyt kauan ennen kuin tämä toinenkin
sankari oli lähtenyt ulvoen ja parkuen tiehensä.

Taistelutanner oli pian toisen kerran tyhjänä, ja silloin uskalsin
minäkin kömpiä pensaikosta esille. Ilona heitti niskaansa ja sanoi:
Niin, sinä olet tietysti ollut puskan juuressa paossa. Arvasinhan minä
sen. Ei sinusta koskaan miestä tule.

— Kyllähän minä olisin lyönyt, sanoin minä näyttäen keppiäni, mutta
kaikki olivat jo lähteneet pois ja ennättäneet pakoon silloin, kun minä
saavuin paikalle. Eihän tämän turkin kanssa voi juosta.

— Olisit sitten heittänyt turkin pois, kyllä sinulla oli siihen hyvää
aikaa.

Ja niin sitä sitten lähdettiin kotiin. Minä istuin kelkkaan ja Ilona
ja Franssi suvaitsivat vetää minua. — Sillä tavalla pääsemme pikemmin
perille, sillä eihän se sen turkkinsa kanssa tänä iltana kotiin
ennättäisi, oli heidän sanansa.




34. LUKU,

jossa esitetään kelkkamäessä käynnin seurausten ensimmäinen vaihe.


Kotona oli tilaisuus lähemmin tutkia Ilonan haavoja, sillä selvä oli,
ettei hänkään ollut päässyt taistelusta ehjin nahoin. Ja kun hän
vilkaisi peiliin, niin hän parkasi kauheasti, sillä nenä oli nyrkin
kokoinen, otsassa komeili kaksi suurta sarvea, alahuuli oli paisuksissa
jne. Ja huulet alkoivat paisua yhä edelleen, niin että puhekin alkoi
käydä vaikeaksi.

— Bidä Buuno nyd banoo, oli Ilonan ensimmäinen huokaus. Matkisin
mielelläni hänen puhettaan, mutta se ei ole mahdollista, sillä meidän
aakkosissamme ei ole sitä varten tarpeeksi kirjaimia. Hän puhui sekä
nenäänsä että huuliinsa, niinkuin helposti voi ymmärtää.

Mutta myös vaatteita tarkastettaessa huomattiin taistelun kaameat
jäljet, sillä Ilonan hieno kappa oli selästä revennyt kahtia. Joku
isoista pojista oli töytäissyt sitä suksisauvallaan, ja hänen
ruumiillisissa ponnistuksissaan oli myös hame syystä tai toisesta
antanut perään.

Isäni ja äitini eivät sattuneet olemaan kotona, joten Ilona neuvotteli
Mantan kanssa, voitaisiinko asiaa jollakin tavalla korjata. Mutta eihän
siihen ollut mahdollisuuksia. Ei siis voitu muuta kuin asia täytyi
tunnustaa äidille hänen tultuaan kotiin.

Eikä se niin kovin vaikeata ollutkaan, sillä Ilona presteerasi hyvin
perinpohjaisen kertomuksen siitä, kuinka tuntemattomat katupojat
jo pitkän aikaa olivat osoitelleet häntä sormillaan ja haukkuneet
häntä Sillimamseliksi ja kuinka hän, Ilona, lopulta oli menettänyt
kärsivällisyytensä ja juossut heidän perästään ja saanut kiinni erään
heistä ja ryhtynyt antamaan tälle kohtuullista pehmitystä. Mutta
silloin olivat kaikki toiset iskeneet hänen kimppuunsa niinkuin
mehiläisparvi ja lyöneet ja peitonneet hänet melkein tainnoksiin, mutta
hän oli lopulta päässyt pakoon näiden hirviöiden kynsistä.

Ilonan kasvoja ryhdyttiin sitten hautomaan kylmälle vedellä ja
säälittiin häntä kovasti, varsinkin kun pelättiin, että hän
mahdollisesti saisi arpia kasvoihinsa, ja kovasti pelästyi Ilonakin,
kun isäni koetteli hänen nenäänsä ja pilallaan virkkoi:

— Mitäs sinä sanot, jos sinun nenäsi jää tuommoiseksi?

Mutta seuraavana päivänä, aamiaisaikoihin, ilmoitettiin, että rouva
Fors tahtoi puhutella isääni.

Hänet kutsuttiin istumaan saliin siksi aikaa, kun isäni lopetteli
aamiaistaan, ja sen jälkeen isä lähti häntä puhuttelemaan. Salissamme
istui hienosti puettu rouvasihminen, jolle isäni kumarsi sisään
astuessaan.

— Mikä suo minulle sen kunnian, sanoi isäni, herrassöötinska on hyvä ja
istuu.

Minä olin myös astunut saliin, mutta isäni komensi minut tieheni. Tämä
merkitsi sitä, että poistuin lähimmästä ovesta ja kiersin toisen oven
taakse voidakseni tarkoin kuunnella, mitä salissa tapahtui. Eikä siinä
kovin tarvinnutkaan heristää korviansa, sillä vaikka keskustelu alussa
oli jonkin verran hiljaista, niin pian oli herrassöötinska päässyt
ääneen.

— Jollei tämä asia tästä pian selviä, sanoi hän äänellä, joka kaikui
läpi laajan Luvian palatsin, niin minun mieheni ilmoittaa asian
kouluylihallitukselle ja poliisille. Meidän Albertillamme oli päällään
aivan uusi kostyymi, jonka hän oli saanut tädiltä Helsingistä, aivan
hieno sporttikostyymi ja puoliturkki, jossa oli kriminnahkakaulus. Ja
sitten tuli tämä teidän vanhin tyttönne yhden katupojan kanssa ja he
pieksivät häntä luistimilla ja repivät hänen palttoonsa ja kostyyminsa
ja nyt hän on niin sairas, että hänen on täytynyt olla poissa
koulusta ja minun mieheni ei ole nyt kaupungissa, mutta kun hän tulee
kaupunkiin, niin hän nostaa tästä asiasta prosessin.

Isäni koetti saada ääntänsä kuuluviin ja keskeyttää rouvan puhetta,
jota yhä edelleen jatkui, mutta ei se tahtonut onnistua ennen kuin hän
korotti äänensä ukkosen jyrinäksi. Silloin vaikeni herrassöötinskakin,
huokaili syvään ja ilmoitti saavansa sydänhalvauksen tai vähintään
pyörtyvänsä.

Mutta isäni poistui hetkeksi huoneesta, talutti Tyyran sisään ja sanoi
herrassöötinskalle:

— Tässä on minun ainoa tyttäreni, eikä tällä ole mitään luistimia
eikä tämä ole poikaanne lyönyt. Mutta minun täytyy nyt ryhtyä
vihkoja korjaamaan, joten toivon, että herrassöötinska saapuu tänne
uudestaan iltapäivällä, jos herrassöötinska katsoo, että on asiaa. Ja
kohteliaasti kumarrellen ja melkein lievää väkivaltaa käyttäen isäni
talutteli herrassöötinskan ulos.

Hän aikoi sen jälkeen heittäytyä keskipäivälevolleen, mutta tuskin
hän oli sohvalle laskeutunut, kun hänelle tultiin ilmoittamaan, että
Björlinska, Anderssonska ja Rosenströmska pyrkivät hänen puheilleen.

Mutta minun isäni talutti heti Tyyran heidän eteensä ja sanoi ankaralla
äänellä:

— Te olette tulleet tänne kertomaan, että minun tyttäreni on pieksänyt
teidän poikianne. Tässä hän on, sanokaa se hänelle vasten naamaa. Minä
en nyt ehdi lähemmin keskustelemaan teidän kanssanne, minä pyydän teitä
olemaan ystävällisiä ja saapumaan tänne iltapäivällä klo 5. Sanoi ja
aukaisi oven, ja rouvat poistuivat nurkumatta.

Tämän jälkeen isäni heittäytyi uudestaan levolle eikä antanut häiritä
itseään.

Minä olin jo kauhun valtaamana kertonut Ilonalle, mitä tapahtunut oli.
Mutta Ilona sanoi: Semmoisia ovat nämä nykyajan miehet, mukamas. Ovat
olevinaan jotain ja kerskuvat voimistaan ja muskeleistaan, mutta sitten
kun tosi tulee, niin annan minä selkään neljälle pojan roikaleelle,
jotka ovat pitempiä kuin minä, ja kun, nämä ovat saaneet selkäänsä,
niin juoksevat he itkien kantelemaan mammansa luo. Semmoisten pelkurien
kanssa minä en milloinkaan menisi naimisiin, vaikka minun pitäisi jäädä
vanhaksipiiaksi elämäni loppuun asti. Älä sinä ole milläsikään, äläkä
sekaannu tähän asiaan, kyllä minä tämän asian hoidan.

Päivällispöydässä ei isäni puhunut asiasta mitään, ja jännityksellä
odottelimme, mitä kello 5:n aikaan tapahtuisi.

Ja silloin sitä vasta tapahtuikin. Sillä herrassöötinki oli saapunut
paikalle ja ajoi hän yhdessä kaikkien kantajien asiaa, mutta sitä
paitsi saapuivat myös neidit Carlsson, ruotsalaisen yhteiskoulun
johtajatar ja paikkakunnan kansakouluntarkastaja. Vähän myöhemmin
ilmestyivät paikalle Lönngren ja Tamminen.

Meidän salimme oli kyllä tarpeeksi laaja, mutta istuimia sieltä
puuttui, joten tuoleja oli hankittava muista huoneista.

Me luulimme Ilonan kanssa, että siitä tulisi hyvinkin pitkäaikaiset
käräjät, mutta kun kaikki olivat saapuneet paikalle, aukaisi isäni oven
omaan huoneeseensa ja astui pöydän ääreen.

— Olen lähettänyt noutamaan Vilposkaa ja Grönrooskaa todistajiksi,
ja he saapuvat heti paikalla. Sen jälkeen voi jokainen esittää
vaatimuksensa ja minä pidän pöytäkirjaa.

— Minusta lehtori on jäävi pitämään pöytäkirjaa tässä tapauksessa,
sanoi herrassöötinki.

— Se on samantekevä se, sanoi isäni, mutta joka tapauksessa minä sen
pidän, ja ellei siihen mitään haluta sanella, niin voi jokainen astua
täältä ulos.

Tällä välin olivat Vilposka ja Grönrooska astuneet sisälle. Isä
ilmoitti heille, että heitä tarvitaan todistajina, ja heidän olisi siis
tarkoin pantava mieleensä, mitä täällä on sanottu. Sen jälkeen isäni
kääntyi Björlinskan puoleen ja kysyi häneltä:

— Mitä Björlinskalla on sitten sanottavaa?

Björlinska alkoi jotakin änkytellä eikä tahtonut saada sanaa suustaan.
Mutta silloin isäni ärjäsi hänelle: Sanokaa pian ja selvästi, sillä ei
minulla ole tässä pitkää aikaa odotella sitä, että te selvittelette
ajatuksianne, olisi pitänyt ajatella valmiiksi jo silloin kun tänne
tuli, mitä on puhuttavaa. Man ska tänka först och tala sen, bästa fru
Björlin.

Mutta tästä vain Björlinska häkeltyi yhä enemmän, niin että lopulta hän
ei saanut mitään sanotuksi.

Tällä välin olivat Anderssonska ja Rosenströmska hävinneet.

Ja herrassöötinska nousi ja sanoi: Kyllä minäkin lähden, Robert, sillä
minä en tahdo keskustella sanaakaan tuon grobiaanin kanssa.

Tämän jälkeen jäivät siis paikalle ainoastaan tuomari, neidit Carlsonit
ja kansakouluntarkastaja...

Isäni viittasi Vilposkalle ja Grönrooskalle ja sanoi, että he saisivat
mennä.

— Nyt on asia selvä, sanoi isäni. Mikäli minä tiedän, on raatihuoneen
mäellä ollut jonkinlainen tappelu, johon mm. minun holhottini Ilona
Lieman on ottanut osaa. Niinkuin näette on häntä lyöty pahanpäiväisesti
ja myöskin hänen leninkinsä ja kappansa on särkynyt. Nyt on siis
kysymys siitä, kuka on syypää kaikkeen. Sitä asiaa en minä voi tutkia,
sillä minä olen aivan yhtä jäävi kuin tämä tuomari tässä, yhtä vähän
kuin sitä voi tutkia Lönngren ja Tamminen, jotka ovat myöskin jäävejä.
Eikö niin, herra tuomari? Koska tässä on kysymys koululaisista, niin on
asianomaisten koulun johtajattarien ja johtajien suoritettava tutkimus
kouluissaan. Minä puolestani olen jo ilmoittanut, etten minä tiedä
asiasta mitään muuta kuin sen, että Ilonan palttoo on tämän näköinen,
Ilonan hame on tämän näköinen ja Ilona itse on tämän näköinen.

Sanoi ja näytti Ilonan ja hänen revityt perseedelinsä läsnäoleville.




35. LUKU,

jossa selviää, ettei Ilonan olisi pitänyt nuolaista ennen kuin
tipahtaa, ja josta voidaan nähdä, että kosto on suloinen.


Tällä kertaa oli siis alustava kuulustelu loppu, ja kaikki asianomaiset
poistuivat meiltä. Mutta seuraavana päivänä alkoi vasta oikea
kuulustelu. Pekka, Paavo ja minä jäimme kokonaan sen ulkopuolelle,
sillä emme olleet missään koulussa, mutta sitä tiukemmin ahdisteltiin
muita. Tappelus oli puheenalaisena koko kaupungissa ja kuohutti laajoja
piirejä. Kansakouluntarkastaja, joka edusti Strömin Franssia, piti
urhoollisesti hänen puoltansa, sillä hän tahtoi todettavaksi, että kun
hänen johtamissaan kouluissa oli mallikelpoinen.

Ja kun sitten viimein selvisi, että sekä Strömin Franssi että
Rahikainen olivat olleet sidottuina puuhun, huomautti tarkastaja,
etteivät he näin ollen olleet voineet mitään tehdä, joten heidät oli
kokonaan vapautettava jutusta. Ja niin tapahtuikin.

Tämän jälkeen olivat Väinö, Arvo ja Eero kovasti helisemässä. He eivät
voineet tyydyttävällä tavalla selittää, minkä tähden sarvikelkassa
oli kuljetettu suuri määrä valmiiksi jäädytettyjä jääpalloja
raastuvanmäkeen. Senhän piti mitä ilmeisimmästi todistaa, että he
olivat tulleet sinne tappeluksen tarkoituksessa. Mutta heidät pelasti
tietysti kansakouluntarkastaja, vaikkei asia häneen kuulunutkaan, siitä
syystä, että he olivat kertoneet kuulustelussa, että Strömin Franssi
ja Rahikainen olivat sidotut puuhun. Hän huomautti, ettei noilla
lumipalloilla nähtävästi ollut tehty mitään vahinkoa, sillä ei ollut
edes väitetty, että niillä olisi ketään särjetty, eikähän lumipalloilla
yleensä voida vaatteita repiä. Että taas sarvikelkka oli otettu mukaan,
oli aivan luonnollinen asia, sillä sillä kelkallahan pojat olivat
siellä laskeneet.

Ja niin vapautettiin myös Arvo, Väinö ja Eero yleiskuulustelusta.

Tämän jälkeen ei paikalle jäänytkään kuulusteltaviksi muita kuin
Ilona ja hänen neljä syyttäjäänsä, jotka tietysti työnsivät kaiken
syyn Ilonan niskoille. Ja lopulta, kysyttiin neideiltä Carlsoneilta,
minkälainen oli Ilonan käyttäytyminen koulussa. Ja kun kuultiin, että
hänellä oli käytöksessä 4, niin havaittiin, ettei tässä suhteessa
ainakaan ollut mitään alentamisen varaa.

Ilonasta oli siis tullut syntipukki, ja hän palasi kotiin
yleiskuulustelusta, joka muuten oli toimitettu kansakoululla. Hän oli
erittäin iloisen ja tyytyväisen näköinen.

— En minä viitsinyt niitä ensinkään vastustaa. Minulle näytettiin
siellä remmi, jonka päässä oli lyijypuntti, ja kysyttiin tietysti,
kenenkä se oli, ja minä sanoin, että kyllä se oli minun. Sillä minulla
on 4 käytöksessä ja arestia olen jo istunut 2:kin tuntia pari kolme
kertaa, niin että niillä nyt ei ole muuta konstia kuin kuskata minut
pois koulusta. Ja tällä tavalla minä pääsen tästä surkeudesta ja koko
ikävästä Porin kaupungista taas Helsinkiin. Ja elämä on sentään siellä
toista kuin täällä, se on varmaa se.

Mutta näin hullusti ei sentään käynyt, sillä sen jälkeen kun asia
muuten oli selvitetty, ja siis ainoastaan yksi syyllinen löydetty,
ryhtyi isäni Ilonaa puolustamaan. Sehän oli hänen velvollisuutensa
holhoojana.

Hän aloitti tuomarista, ja he molemmat pääsivät suloiseen sovintoon.
Tietysti kaikki särjetyt vaatteet maksettiin, siihenhän kyllä Ilonan
isällä riitti rahaa, ja sitä oli luultavasti tämäntapaisiakin
mahdollisuuksia varten varattu. Ja neitien Carlsonien kanssa
neuvoteltiin uudesta ankarammasta rankaisumuodosta, jollaista ei Porin
valmistavassa koulussa ennen ollut käytetty. Täksi tuli se, että Ilonan
oli mentävä kouluun tuntia aikaisemmin kuin muiden ja lakaistava
luokkien lattiat sekä tehtävä muita tämäntapaisia järjestelytöitä.
Ja taas sen jälkeen kun muut lähtivät koulusta, Ilonan oli jäätävä
tunniksi avustamaan luokkahuoneiden siivoamisessa.

Ilonaa ei tietenkään tämä rangaistus tyydyttänyt, ja hän sanoi muuten
monta kertaa, ettei häntä ainakaan kesän jälkeen koulussa nähdä, siitä
asiasta hän kyllä pitää huolen.

Tuttavuutta Brunon kanssa oli jatkettu ja minäkin satuin joskus
näkemään Ilonan yhdessä hänen kanssaan, mutta yleensä hän vaikeni tästä
asiasta kokonaan.

En ole tullut lähemmin selostaneeksi, mikä Bruno oli miehiään. Hänen
isänsä oli ollut merimies, joka oli hukkunut, ja Brunon äiti asui
poikineen pienessä talossa joen pohjoispuolella.

Brunon äiti pesi pyykkiä ja hommaili kaikennäköisiä muitakin tehtäviä.
Taisi hänellä olla jonkin verran rahojakin, sillä yleensä Bruno oli
melko hyvin puettu. Mutta hänen koulunkäynnistään ei ollut tullut
mitään, hän oli yritellyt sekä kansakoulua että valmistavaa koulua ja
nämä molemmat olivat häneltä jääneet.

Hän autteli äitiänsä pilkkomalla halkoja, noutamalla pyykkivaatteita ja
kuljettamalla niitä jne. Mutta sitä paitsi hän oli teurastajan opissa.
Kun ei hänen koulunkäynnistään tullut mitään, oli hänen äitinsä pannut
hänet oppiin teurastaja Veslanterille, joka asui heidän lähimmässä
naapurissaan. Ja oikeastaan tämä teurastajanoppi olikin ollut alkusyynä
siihen, että Ilona oli Brunoon ihastunut.

Valmistavan koulun pihan toisella puolen oli tavallinen porilainen
talo, jonka isäntäväki piti mm. lehmiä ja porsaita, ja siellä oli
kerran sian teurastus, jossa myöskin Bruno oli mukana. Samoihin
aikoihin oli lähdetty kuljettamaan lehmää portista, mutta lehmä tekikin
tenän, ja kiskaisi itsensä irti. Se syöksyi valmistavan koulun pihalle,
jossa opettajat ja oppilaat par'aikaa viettivät välituntia.

Tämä Rostedtin lehmä oli vihainen. Se syöksyi ensi työkseen
lapsiparveen ja aiheutti tietysti suurenmoisen hämmingin. Mutta
silloin saapui paikalle Bruno, joka oli tottunut eläimiä käsittelemään
lahtarinopissa ollessaan, ja talutti lehmän pois. Tällainen sankaruus
tietysti herätti Ilonan ihailua. Seuraavana välituntina Ilona hiipi
katsomaan toiselle puolelle Brunon hommia ja esitti itsensä Brunolle.
Tästä oli siis tuo rakkaus saanut alkunsa, ja se oli johtanut
kirjeenvaihtoon ja salaisiin kohtauksiin, niinkuin lukija tietää.

Ja nyt siis esiintyy Bruno näyttämöllä, tällä kertaa kostajana.
Niinkuin muistamme, oli Ilona ensin hyvin tyytyväinen siitä, että
tappeluksen syy joutui hänen päällensä, mutta huomattuaan, ettei se
merkinnytkään vapautusta koulusta, vaan tosi rangaistusta, hän alkoi
miettiä kostoa, eikä siinä voinutkaan sen sopivampaa keinoa keksiä kuin
kääntyä Brunon puoleen.

Hän oli ilmoittanut Brunolle, että Forsin poika, Björlinin poika,
Anderssonin poika ja Rosenströmin poika olivat tehneet hänelle veristä
vääryyttä, josta syystä heille olisi kostettava. Ja kosto olisi
suoritettava siten, etteivät ainakaan kostettujen vaatteet menisi
pilalle, mutta muuten se saisi olla kuinka ankara tahansa.

Talvi oli jo tehnyt menoaan, jäät olivat joista lähteneet ja kevät
alkoi saapua. Kaikki kaupungin pojat, jotka vain suinkin kynnelle
kykenivät tai muuten rantaan pääsivät, polasivat Varvin- tai
Herranlahdenrannassa rakentamassa sulkuja, uittamassa tekemiään veneitä
jne.

Ja tähän joukkoon saapui sitten kerran Brunokin — tai oli saapunut,
sillä minä en ollut siellä — veneellä, jonka oli jostakin saanut
käsiinsä. Tietysti kaikki halusivat venekyytiin, sillä Bruno sanoi
soutavansa aina Kirjurinluotoon, asti. Mutta monet ovat kutsutut ja
harvat ovat valitut. Niinpä ei otettukaan mukaan muita kuin Forsin,
Björlinin, Anderssonin ja Rosenströmin pojat. Ja heitä kohdeltiin hyvin
ystävällisesti, sillä he saivat oikein soutaa ja vuorollansa pitää
perää. Niin laskettiin kuin laskettiinkin Kirjurinluodon rantaan.

Kirjurinluoto on ns. delttamaa. Sen läpi kulkee monia pieniä puroja
ja siinä on useita pienehköjä saaria. Täällä oli siihen aikaan myös
heinälatoja, sillä Kirjurinluoto kasvoi hyvää heinää.

Erääseen heinälatoon suuntasivat nyt retkeilijämme kulkunsa. Mutta kun
saareen oli päästy, niin Bruno työnsikin veneen menemään ja ilmoitti,
että se, joka kykenee uimaan, uikoon saaresta.

Näissä pojissa ei kenessäkään ollut sellaista uimaria kuin nyt olisi
tarvittu, sillä lähimpään rantaan oli ainakin viitisenkymmentä metriä,
ja kevätvesikin oli kylmänpuoleista.

Mutta ladon ovesta astui esille Ilona ja ilmoitti, että tässä on nyt se
paikka, jossa kaikki vääryydet kostetaan. Ja Bruno lisäsi tähän, että
heitä kahta varten on täältä evästä vaikka viikoksi, mutta muille ei
anneta mitään. Tämän jälkeen Bruno ja Ilona istuivat ladon ovelle ja
alkoivat nauttia eväitänsä. Sitä ei suinkaan ollut hauska katsella, ja
kun alkoi tulla ilta ja hämärä, niin tuli pojille hätä ja he rupesivat
rukoilemaan armoa.

He olivat nähtävästi lähteneet rantaan ilman lupaa ja tiesivät, että
heitä odotti kotona ankara selkäsauna, kun tulisivat liian myöhään.

He rukoilivat kyyneleet silmissä, että Bruno päästäisi heidät menemään.
— Pääsettehän te, sanoi Bruno, mikäs teitä estää uimasta joen yli, ja
vene on tarttunut tuolla toisella rannalla ruohikkoon, niin että siitä
saatte veneenkin. Ilona ja minä jäämme tänne.

— Emme me osaa uida noin pitkää matkaa, ja vesi on vielä kovin kylmää.

— Ei vesi enää kylmää ole, sanoi Bruno, minä olen jo uinut monta
kertaa. Ja ellette uskalla uida, niin minä tulen teille näyttämään,
kuinka tuosta uidaan yli. Siinä on muuten siksi matalaakin, että
suurimman osan matkaa saa kahlata.

— Mutta entäs vaatteet, emmehän me voi lähteä alasti.

— Riisukaa nyt ensin vaatteenne ja sitokaa ne nyyttiin oikein
kauniisti, niin minä sitten näytän, mitenkä päästään joen poikki.

Pojat tekivät työtä käskettyä, ja niin pian kun he kaikki olivat
Aatamin puvussa, syöksyivät Ilona ja Bruno notkeiden pajuvitsojen
kanssa heidän kimppuunsa. Oli siinä eri läiskinä, pakoonkaan ei
päässyt, ja sitä paitsi eivät pojat voineet paljain jaloin juosta
yhtä hyvin kuin Ilona ja Bruno kengät jalassa. Nämä olivat lisäksi
miettineet sopivan sotasuunnitelman, ja lopulta pojat huomasivat
olevansa saarroksissa kapealla niemekkeellä, jossa heille annettiin
viimeinen löyly, niin ettei ollut muuta keinoa kuin syöksyä miltei
jääkylmään veteen.

Vasta täällä annettiin armoa, pojat saivat nousta vedestä ja vetää
vaatteet yllensä. Sen jälkeen otettiin heiltä vielä pyhä lupaus,
etteivät puhuisi asiasta mitään.

Ja nyt Bruno otti pensaikosta esille ruuhen, jota ei kukaan ollut
huomannut. Kaikki astuivat siihen, ja niin soudettiin puron toiselle
puolelle veneen luo. Täältä matka jatkui kaupunkiin.

Oli siis jo hyvin myöhä ilta, kun Ilona saapui kotiin. Tietysti häneltä
kovin tutkittiin, missä hän oli ollut. Hän ilmoitti rehellisesti, että
hän oli ollut Brunon kanssa soutelemassa, että he olivat olleet joen
toisella puolella ja että oli mennyt näin myöhään ennen kuin he olivat
päässeet takaisin.

Kuka Bruno oli, sen tiesivät vanhempani hyvin, vaikka he eivät
tietäneetkään Brunon ja Ilonan välisistä suhteista. Isäni ymmärsi
myös, että Bruno hyvinkin tulee toimeen venepelissä, asuihan hän joen
varrella, joten hän ei itse hommaa pitänyt kovin vaarallisena. Ilmoitti
vain, ettei Ilona vast’edes saa lähteä ilmoittamatta soutelemaan eikä
myöskään saa tulla näin myöhään kotiin.




36. LUKU,

jossa kevät saapuu Lönngrenin pihaan, jossa Ilona viettää
syntymäpäiväänsä ja jossa Pekka esiintyy edukseen.


Kevät oli tuonut mukanaan uusia askareita. Varsinkin Lönngrenin pihalla
oli monenlaista puuhaa. Se oli näet pieni valtakunta metsineen, soineen
ja lammikkoineen. Ensin aluksi tietysti tehtiin ojankaivutöitä, so.
aukaistiin ojia lammikkoon, joka oli eräässä pihan kulmauksessa ja joka
muuten oli aika suuri. Tässä lammikossa voi purjehtia. Venettä meillä
tosin ei ollut, mutta olimme löytäneet pari keinulautaa ja muita sen
tapaisia vehkeitä ja naulanneet niistä lautan, jolla voitiin kyyditä
lammen yli. Eero ja Väinö olivat vuoronsa perään lauttamiehinä ja meitä
muita kuljetettiin matkustajina. Se oli jo hauskaa hommaa sekin, mutta
paljon muuta hauskuutta oli, pihalla. Nythän voitiin alkaa leikkiä
piilosilla, sillä piilopaikkoja oli täällä aivan rajattomasti. Ja sitä
mukaa kuin piha alkoi kuivua, alkoivat myös palloleikit.

Siihen aikaan tehtiin pallo siten, että tavallisesti korkkisen
sydämen päälle kierrettiin kaikenlaisia jätelankoja, joten saatiin
ensin pallonmuotoinen kerä, joka päällystettiin kauniisti, neulotulla
villalankakudoksella. Mitä tiiviimmin ja lujemmin kerä oli kierretty,
sitä kimmoisampi ja parempi oli pallo. Toinen pallomalli oli
nahkapallo, joka tehtiin tavallisesti siten, että tuollaisen kerän
ympärille ommeltiin nahkapäällys. Joka tapauksessa tällainen pallo oli
luja, ja oli selvää, että pallo sattui, kun sillä esim. kuningaspelissä
heitettiin. Ei voinut sanoa, ettei ollut huomannut.

Lönngrenin pihalla oli aivan erinomainen tilaisuus leikkiä palloa,
sillä se oli siksi laaja, ettei akkunoiden särkymisiä tarvinnut pelätä.
Ei meistä kukaan olisi kyennyt lennättämään palloa pihan toiseen
päähän, ei edes sitä mailalla sinne ponnahduttamaan.

Tästä syystä olikin Lönngrenin pihasta tullut pallopelikeskus, johon
siirtyi pallon pelaajia kaukaa ympäristöstä. Ja siellä, missä tällaista
leikkijoukkoa on koolla, siellä on myös kova hälinä ja tappelu aina
silloin tällöin.

Isä Lönngren ei paljon perustanut elämästä, jota pihalla pidettiin,
jota vastoin äiti Lönngrenin huolena oli kutsua poikansa sisälle
silloin, kun aika oli tullut. Ja silloin hän tavallisesti myös hääti
vieraat pojat pois pihasta. Hän herätti meissä muuten aivan erikoista
respektiä, sillä hänen ei tarvinnut muuta kuin ilmestyä, niin silloin
tuli äkkilähtö. Tämä respekti riippui luultavasti siitä, ettei hän
säästänyt vitsaa, vaikka hän sattui saamaan käsiinsä vieraankin pojan.
Tosin hän oli lihava ja kömpelö, eikä hän kilpajuoksuun antautunutkaan,
mutta hän piti tottelemattomuudet mielessään ja voi niistä sopivassa
tilaisuudessa antaa ojennuksen. Ja monelle, jotka olivat suututtaneet
hänet, pysyi Lönngrenin piha kauan aikaa suljettuna paratiisina, joten
hänen kanssaan oli oltava hyvissä väleissä.

Ilona ei pitkään aikaan ollut leikkinyt kanssamme. Hän oli aika lailla
kasvanut ja huomautti, että hän on jo täyttänyt 11 vuotta ja on
toisella kymmenellä, joten hänen ei oikeastaan sovikaan lasten kanssa
leikkiä.

Ilonan 11-vuotispäivää olikin juhlallisesti vietetty, Kauan aikaa
olivat isäni ja äitini kahden vaiheilla siitä, sallittaisiinko sitä
laisinkaan viettää. Mutta he päättivät sitten armon käydä oikeuden
asemesta, sillä olivathan Ilonalta jo etu- ja jälki-istunnotkin
loppuneet. Ilona oli ahkerasti harjoitellut xylofonillaan ja oppinut
sillä soittamaan polkan ja jenkan, joten juhlissa aiottiin oikein
tanssia piirileikin lisäksi. Sitä paitsi oli Ilona saanut luvan kutsua
juhliinsa Brunon ja koko luokkansa. Helsingistä, saapui hänelle
paketti, jossa oli uuden uutukainen kesäleninki ja oikein tekokukin
koristettu kesähattu, jollaista ei edes Albertalla ollut.

Tietysti minäkin puuhailin juhlavalmistuksissa, ja yhtenä
ohjelmanumerona oli kuvaelma, johon minunkin piti ottaa osaa.
Kuvaelmaksi oli ensin aiottu Kuolevaa soturia, mutta sitten
osoittautui, ettei siihen tarpeellista maisemaa mitenkään saatu
hankituksi, ja senvuoksi päätettiin esittää Suojelusenkeli. Tätä
varten oli verrattain helppo muodostaa kalliorotko, jonka reunalla
Tyyra ja minä seisoisimme ja Ilona esiintyisi enkelinä, joka ojentaisi
suojelevan kätensä meidän päällemme.

Minkävuoksi Ilona juuri oli Suojelusenkelin valinnut, en varmaan tiedä,
mutta luultavinta on, että tähän oli syynä se, että suojelusenkeliä
esittävässä kuvapostikortissa enkelillä oli tukka nutturalla. Ilona oli
laskenut, että hän saisi pitää sen jälkeen tukkansa nutturalla koko
illan ja eroaisi siten edukseen muista neideistä, joiden tukka oli
palmikolla.

Kun ensimmäinen harjoitus oli, huomasimme Tyyra ja minä, että meidän
täytyi esiintyä kappaleessa paljain jaloin. Tätä vastaan minä
protesteerasin ja olin sitä mieltä, että me voisimme aivan yhtä hyvin
esiintyä kengät jalassa. Mutta Ilona kumosi meidät viittaamalla
postikorttiin, jossa molemmat lapset tosiaankin esiintyivät
paljasjalkaisina.

Penkaaleista piti huolen Eero, joka muutenkin oli tottunut
ilotulituksiin. Jo harjoituksissa näytelmä teki suuren vaikutuksen
katsojiin, nim. Konradiin ja Albertaan, jotka olivat sitä
arvostelemassa. Alberta tosin huomautti, että kuvaelma suuresti
voittaisi, jos Ilonan tukka laskettaisiin irralleen. Mm. Porin kirkon
alttaritaulussa on enkeli, eikä sen tukka ole nutturalla niinkuin
tuossa kuvapostikortissa, joka Albertan mielestä muutenkin oli hyvin
tökeröä tekoa. — Koko postikortti taitaa ollakin vain valokuvan mukaan
tehty eikä siinä oleva enkeli ole oikea enkeli, hän sanoi.

Mutta Ilona sanoi, että kun kerran 11-vuotispäivä on hänen eikä
Albertan, niin hän se määrää eikä suinkaan Alberta, miten kuvaelma on
järjestettävä.

Alberta oli muuten hyvin ihastunut Tyyraan ja piti huolta Tyyran
pukeutumisesta. Hän oli tuonut kotoaan jonkin entisen leninkinsä,
joka oli mielestämme hyvin kaunis. Siinä oli silkkinauhoja ja pitsejä
ja muuta komeutta. Ja Alberta muovaili Tyyran tukkaa letitellen sitä
mielestään sopivimpaan muotoon ja solmieli siihen silkkinauhoja. Tyyra
oli tietysti hyvin mielissään tästä huomaavaisuudesta.

Minä puolestani kysyin, pitäisikö minun jollakin tavalla pukeutua.
Minulle sanottiin, että en tarvitse mitään muuta kuin paidan ja housut.
— No, mutta minkätähden sitten Tyyraa noin tällätään? kysyin. Eihän
tyttö tuossa postikortissa ole sen kummempi kuin poikakaan. Ei siinä
tytöllä ole mitään silkkinauhoja hiuksissaan, ja näyttääpä melkein
siltä kuin hän olisi paitasillaan.

Konradkin oli sitä mieltä, että kun kerran Tyyra niin komeasti puetaan,
niin minäkin oikeastaan tarvitsisin vähän jotakin komeampaa päälleni,
jotta tekisin paremman vaikutuksen. Ja hän ilmoitti, että hänellä on
sopiva vormu, joka aivan hyvin sopisi minulle. Nyt ei Ilonakaan enää
vastustellut, sillä hän tuumasi, että ehkä sittenkin voidaan hieman
poiketa tuosta postikortista, mutta siinä tapauksessa täytyy myös hänen
saada vähän komistaa pukuaan.

Kun siis tuli toinen harjoitus, oli minun päässäni preussilaismallinen
kypärä ja vyölläni Konradin sapeli, ja tietysti jalassani pitkävartiset
artjärveläiset saappaani. Ilona oli eräältä toveriltaan saanut
lainatuksi hänen vanhemman sisarensa silkkileningin, joka ulottui
maahan asti. Hän katsoi myös asialliseksi panna päähän uuden, hattunsa
siitä syystä, että minäkin esiinnyin hattu päässä. Tyyran päähän
lyötiin Ilonan entinen kesähattu, ja hän sai sitäpaitsi jalkaansa
Albertan entiset kiiltonahkakengät sekä Albertan parasollin.

Väinö ja Arvo olivat saaneet tehtäväkseen valmistaa enkelin siivet. Ne
oli tehty masiinapaperista ja olivat tuetut saharimoilla. Mutta kun
ne piti asetettaman Ilonan päälle, havaittiin, etteivät ne ensinkään
sopineet hänen pukuunsa. Ja niin päätettiinkin ne jättää pois. Tästä
nyt tietysti Arvo ja Väinö loukkaantuivat, mutta Ilona sanoi, että
kyllä hän heidät hyvin palkitsee, ja siivet voidaan käyttää muihin
tarkoituksiin.

Kuvaelma saavutti aivan loistavan menestyksen ja esitettiin moneen
kertaan. Kaikkein parhaan arvostelun siitä antoi Manta, joka sanoi,
että hänestä kuvaelma oli aivan suurenmoinen, sillä Ilona oli niinkuin
rouva ainakin ja Tatu ja Tyyra hänen lapsensa. Hänestä ei kuvaelmasta
puuttunut muuta kuin se, että Ilonallakin olisi voinut olla päivänvarjo
niinkuin Tyyrallakin.

Tämän jälkeen tietysti nautittiin virvokkeita, mm. limonaatia, ja
sitten alkoi yleinen tanssi. Tietenkään ei kukaan muu osannut tanssia
kuin Ilona, Alberta, Bruno sekä Eero, joka osasi vähän kaikkea.
Musiikista piti huolta pääasiallisesti Eero ja joskus myös Ilona, joka
kuitenkin mieluimmin pyöri lattialla. Kun Eero tanssi, vihelteli hän
sointuvasti polkkaa ja jenkkaa, sillä valssia ei osannut kukaan muu
kuin Alberta ja Bruno.

Bruno esiintyi muuten hyvin edukseen, sillä hänellä oli pitkät housut
ja kova kaulus, joten hän herätti meidän kaikkien hämmästystä ja
ihailua. Hän tanssi myös usein Albertan kanssa, varsinkin silloin kun
Ilona oli xylofonia soittamassa, mutta senpä jälkeen ei Ilona enää
soittokoneensa ääreen astunutkaan.

Kun näin oli pelimannista puute, vaadimme me kaikki muut piirileikkiä,
ja sitä tulikin. Mutta vain hetkeksi, sillä Ilona oli pistäytynyt
ulkona ja saanut käsiinsä Strömin Franssin, joka saapui paikalle
haitareineen. Ja sen jälkeen alkoi taas tanssi, jolloin meidän muiden
täytyi istua vesissä suin katselemassa. Minä sanoinkin Pekalle, että
kyllä meidän on opittava myös tanssimaan, sillä onhan skandaali, että
täällä istuu neitejä seinänvieret täytenään, emmekä me kykene heitä
auttamaan.

— Minä osaan tanssia, jos tahdon, sanoi Pekka.

— Etpäs osaa!

Mutta tällä kertaa oli Alberta juuri päässyt istumaan. Pekka astui
arvokkain askelin hänen eteensä ja teki mitä komeimman kumarruksen.
Alberta ei ollut näkevinäänkään, mutta Pekka yskäisi ja kumarsi
uudestaan.

Ilona oli huomannut asian ja riemuitsi tietysti siitä, että Alberta oli
saanut itsellensä näin lapsimaisen kavaljeerin.

— Kyllä sinun täytyy tanssia Pekan kanssa, kun Pekka kerran pyytää,
sanoi Ilona.

— No enhän minä voi tanssia hänen kanssaan, kun ei hän uletu minua edes
vyötäröisiin asti, ja en minä ole hänelle esitetty. Ja muuten minä olen
vanhempi kuin sinä, sillä minä täytän pian 12 vuotta ja ymmärrän kenen
kanssa minun on tanssittava ja kenen kanssa ei.

Mutta silloin Ilona polki jalkaansa ja mutisi jotakin, siihen suuntaan,
että ellei Alberta tanssi, niin hänet tanssitetaan, ja silloin Albertan
oli lähdettävä.

Strömin Franssi veti haitariaan oikein sydämen hartaudesta, eikä
lattialla muita pareja pyörinytkään. Pekka heitteli jenkan askeleita
niin hyvin kuin voi ja tanssi minun käsitykseni mukaan kaikkien
taiteen sääntöjen mukaisesti, sillä olihan hän ottanut osaa kisällien
tanssiharjoituksiin heidän verstaassaan.

— Kyllä minä osaan tanssia valssiakin, sanoi Pekka vietyään Albertan
paikoilleen.

Mutta silloin huomattiin, että Pekan kämmenistä oli jäänyt Albertan
leninkiin selvät jäljet. Hän oli ollut avustamassa Eeroa penkaalitulien
kanssa, jossa hommassa mm. oli käytetty erästä vanhaa kattilaa.

Kun Alberta tämän huomasi, ilmoitti hän lähtevänsä pois ja meni
sanomaan äidilleni hyvästiä.

Noki on kyllä hyvin vaikeata lähtemään, mutta isässäni oli sen verran
kemistin vikaa, että hän jonkin aikaa Albertan leninkiä putsailtuaan
sai sen ennalleen.

Tällä välin olivat enemmistön protestit tanssia vastaan käyneet
siksi voimakkaiksi, että se täytyi lopettaa. Lopulta eivät näet
lattialla pyörineet muut kuin Ilona ja Bruno, ja silloin kävi äitini
ilmoittamassa, että nyt on otettava jotakin muuta leikkiä.

Tosin siinä Ilona äitini mentyä hieman mukisi, mutta hänen täytyi
taipua. — Kyllä se on sentään hävytöntä, hän sanoi, ainoastaan kerran
elämässään viettää 11-vuotispäiväänsä ja silloinkaan sitä ei saa
viettää niinkuin tahtoo.

Mutta pian olivat piirileikit ja kaikki muut senaikuiset leikit
alkaneet, ja meillä oli erittäin hauskaa. Alberta tiesi jos
jonkinlaisia leikkejä, joita hän oli aikoinaan leikkikoulussa oppinut.

Näin emme huomanneetkaan, että Ilona ja Bruno olivat hävinneet.
Vasta sitten, kun viimeinen trahtamentti, nim. voileivät, tuli
esille, huomattiin, ettei heitä mistään löytynyt. Heitä huudeltiin ja
etsittiin, mutta turhaan.

Vähitellen tuli sitten se aika, jolloin vieraat lähtivät, ja pian sen
jälkeen Ilonakin ilmestyi paikalle. Kun häneltä tiedusteltiin, missä
hän oli ollut, kieltäytyi hän sitä ilmoittamasta, eikä häneltä sitä sen
enempää kovisteltukaan, sillä hän oli ollut poissa vain lyhyen ajan.




37. LUKU,

jossa tekijälle uskotaan Ilonan ja Brunon salaisuus, näytetään
Golcondan aarteita ja joka päättyy ilmamatkaan.


Kun sitten pääsimme Ilonan kanssa kahden kesken, kysäisin häneltä,
missä hän oikeastaan oli ollut. Silloin Ilona ilmoitti, että he olivat
olleet Brunon kanssa Albergin konditoriassa ja syöneet siellä torttuja
ja juoneet olutta.

— No, mistä sinulla sitten on rahoja, kysyin minä.

— Minulla ja Brunolla on omat kassamme. Mikä on Brunon, se on minun, ja
mikä on minun, se on Brunon. Minä tiedän muuten, että jään luokalleni,
ja kyllä minä sen jälkeen laitan niin, että minua ei täällä enää
pidetä. On tosiaankin kauheaa ajatella, että joutuisin ensi kesänä taas
maalle, jossa minulla ei olisi muuta seuraa kuin sinä ja Manta. Mutta
kyllä kai isäni jo ymmärtää, että minä tarvitsen samanikäistä seuraa.
Minä olenkin hänelle kaikessa hiljaisuudessa tästä asiasta kirjoittanut
ja ehdottanut, että hän ottaisi Brunon hommiinsa ja minut Helsinkiin.
Jos hän ottaa Brunon rakennustöihin, niin silloin minä lupaan olla
kiltti ja koettaa parhaani koulussa, Helsingissä nimittäin, mutta en
täällä.

Mutta kun Ilona oli tämän sanonut, jatkoi hän:

— Älä silti luule, etten minä pitäisi jonkin verran sinustakin. Mutta
sinähän olet aivan lapsi minun rinnallani emmekä me tietysti voi olla
aina yhdessä. Selvää on, että minä haluan Helsinkiin, mutta en minä
voi sinne sinua ottaa, ja tuskin sinä itsekään sinne haluaisit. Mutta
sinä olet osoittautunut luotettavaksi, ja senvuoksi minä näytän sinulle
jotakin sellaista, jota minä en ole kenellekään muulle näyttänyt.

Tämän jälkeen Ilona poistui konttoriinsa ja pani oven kiinni.
Hän aukaisi sen pian ja asetti eteeni aika suuren pinkan pieniä
kirjavihkosia.

Minä en osannut lukea, mutta Ilona sanoi, että tässä on romaani, jota
he Brunon kanssa yhdessä lukevat. — Se on Rinaldo Rinaldini, joka oli
suuri ja urhoollinen rosvopäällikkö ja jolla oli myös morsian ja jota
kaikki naiset ihailivat. Me luemme tätä Brunon kanssa yhdessä. Mutta
sitten saat nähdä vielä muutakin.

Ilona poistui uudestaan konttoriinsa ja toi sieltä läkkipeltisen
lippaan, suunnilleen sentapaisen, missä nykyään keksejä säilytetään.

— Tässä on minun aarrearkkuni, hän sanoi. Ja niin hän aukaisi tämän
arkun: siellä oli jos jonkinlaista tavaraa, oli nukenpäitä, oli
huuliharppuja, avainkimppuja, kulkusia ja yleensä melkein mitä
rihkamaa tahansa. Mutta sitä paitsi siellä oli pieni pussi, ja kun
Ilona sen aukaisi, osoittautui, että siinä oli sekä hopearahoja että
kuparilantteja sellainen määrä, että minua ihan huimasi. Minä olin
yhtenä kysymysmerkkinä ja koetin udella Ilonalta, mistä hän nuo
aarteensa ja rahansa oli saanut. Mutta hän ilmoitti siihen, että se
on Brunon ja hänen välinen salaisuus ja että Bruno kykenee hankkimaan
hänelle mitä ikinä hän tahtoo ja toivoo.

— Kyllä Bruno on sentään jotain toista kuin te kaikki muut pojat.
Mutta hänhän onkin jo oikeastaan mies, joka hyvin pian tulee pitämään
huolta itsestään. Nytkin hän saa sanoa äidilleen, mitä hän tahtoo,
niin että kun hän tulee kotiin, niin hän vain komentaa ja äiti tuo
ruoat tai kahvit pöytään. Syötyään hän tavallisesti panee tupakaksi.
Olisi hänellä täälläkin ollut mukana paperosseja, mutta emme sentään
polttaneet teillä sisällä. Silloin kun me olimme poissa, olimme me myös
halkopinojen takana tupakalla. Mutta muistakin nyt, Tatu, että sinulle
on ilmaistu suurempi salaisuus kuin milloinkaan ennen. Siitä riippuu
kahden ihmisen elämän onni. Olet mies, jos voit sen säilyttää.

Kevätlukukauden loppuminen oli jo muistaakseni sangen lähellä, koska
isäni ja äitini alkoivat keskustella kesäasunnosta. Äitiäni ei
Rantamaa syystä tai toisesta miellyttänyt, ja senvuoksi isäni oli
käynyt katsomassa uutta kesäasuntoa. Ja tällä kertaa puhuttiin, että
asettuisimme kesäksi Luvialle.

Ilona oli saanut kirjeen isältään, ei tosin suoranaisena postina ja
kouluosoitteella, niinkun hän oli toivonut, vaan isäni kautta.

Sen mukana seurasi myös Ilonan isälleen lähettämä kirje, jotta isäni
olisi nähnyt, mitä suunnitelmia Ilonalla oli. Kirjeessä oli muuten
mainittu, että Ilona edelleen jäisi meille, ja vaikka hän tulisi
koulussa jäämään luokalleen, niin ei se tekisi mitään, hän saisi
uudestaan jatkaa samalla luokalla.

On selvääkin selvempi, että Ilonan mieli oli synkkä. Hänen suuri
salaisuutensa oli tullut ilmi eikä hän voinut siitä syyttää ketään.
Hän nyyhkytti ja sanoi, ettei kukaan ole niin yksin maailmassa kuin
hän. Hänellä ei ole muita kuin Bruno, sillä nyt hänen oma isänsäkin on
selvästi jättänyt hänet vieraiden komentajien haltuun.

Hän oli muuten kuullut, että Luvia oli kahden peninkulman päässä, siis
vielä kauempana kuin meidän entinen kesäasuntomme, joten oli selvää,
ettei hän saisi sinne mitenkään Brunoa seurakseen.

Mitä tuohon Ilonan ja Brunon seurusteluun tuli, niin eivät vanhempani
siitä sen paremmin välittäneet. He olivat tosin kuulleet, että Bruno on
aika vallaton poika, mutta eivät mitään sen pahempaa.

— Minä sanon sen varmaan, sanoi Ilona, että kyllä Bruno sittenkin
keksii jonkin konstin ja tulee minua kesällä tervehtimään, sillä minä
en voi elää ilman Brunoa eikä Bruno ilman minua. Ja kun minä asiaa
oikein mietin, niin kyllä Bruno keksii konstin siihenkin, ettei minun
tarvitse tänne enää tulla kouluun eikä mennä teidän kanssanne Luvialle.
Mutta sinä Tatu et saa näistä asioista kertoa kellekään, sillä olethan
sinä minun ystäväni. Ja koska minulla on rahaa, annan minä sitä
sinullekin. Sanoi ja antoi minulle kokonaista 25 penniä.

— Älä näytä sitä kenellekään, sillä silloin saat ympäri korviasi, sen
minä sanon.

Minä solmisin raha-aarteeni nenäliinan kulmaan ja olin mielestäni
sangen äveriäs mies. Ja pian tulikin tilaisuus, jossa pääomia
tarvittiin. Sillä eräänä päivänä tulivat Pekka ja Paavo ilmoittamaan,
että heidän pihassaan avattaisiin sirkus ja eläinnäyttely.

Pian valmistelut alkoivat. Kaksi jättiläistelttaa kohosi Lönngrenin
pihalle, niin suurta, ettemme sellaisia milloinkaan ennen olleet
nähneet. Ja suuria pakkilaatikkoja ja vankkureita ilmestyi myöskin niin
paljon, että Lönngrenin pihamaakin alkoi käydä ahtaaksi.

Tietysti meitä halutti kovasti nähdä noita ulkomaan eläimiä, mutta
pettymyksemme oli suuri, kun eräänä aamuna saimme tietää, että eläimet
olikin tuotu telttaan yöllä, joten ne meiltä jäivät näkemättä.

Pekalla ja Paavolla oli tietysti vapaapiletit, ja Ilonalleahan oli
kassansa, joten hän voi päästä näytöksiin milloin halusi. Minulla oli
25 penniäni, mutta sillä ei päässyt molempiin nim. eläinnäyttelyyn ja
sirkukseen, niin että minun oli valittava jompikumpi.

Vähän mietittyäni valitsin eläinnäyttelyn ja paljon näkemistä
siellä olikin. Siellä oli oikea leijona, oli kameli, sudet,
karhut ja marakatit ym. harvinaisuuksia, ja sitäpaitsi näytettiin
jättiläiskäärmettä, jonka eräs nainen antoi kietoutua ympärilleen.

Mutta sirkukseen, niinkuin sanottu, en päässyt. Ja jostakin syystä
eivät myöskään Väinö ja Arvo olleet saaneet sinne pilettirahoja.
Kyllä meistä tuntui katkeralta, kun Ilona ja Pekka ja Paavo kertoivat
ihmeistä, joita he olivat sirkuksessa nähneet. Pyysin isältäni
pääsymaksua sinne, mutta hän ilmoitti, etten minä sirkukseen
pääse, sillä se on paljasta humpuukia — mutta että hän vie minut
eläinnäyttelyyn.

Ojensin käteni saadakseni pääsymaksun, mutta isäni sanoi, että lähdemme
yhdessä. Ja mikäs siinä auttoi, minun oli lähdettävä toiseen kertaan
katsomaan samaa iloa, jonka jo olin nähnyt.

Jonkin verran vaihtelua tuotti se, että isäni ryhtyi ruokkimaan
eläimiä. Hän tiedusteli nim., saisiko niille jotakin antaa, ja kun
ilmoitettiin, että marakatteja, pesukarhua ja karhuja saa ruokkia, niin
hän osti karhuille limunaatia, joka kaadettiin paistinpannun muotoiseen
astiaan. Se oli aika suuri, joten siihen meni 3 pulloa. Karhut, joita
oli 2, joivat siitä ensin kaikessa sovinnossa. Mutta kun pohja rupesi
lähenemään, pistivät ne tappeluksi, ärjyivät ja painivat niin, että
heidän häkkinsä helisi, kunnes lopulta toinen pääsi limonaatin luo ja
hotkaisi sen naamaansa. Myös pesukarhulle eli nokkakarhulle annettiin
limonaatia, ja se imaisi sen uskomattoman lyhyessä ajassa. Sen jälkeen
rupesi nähtävästi hiilihappo kirvelemään sen kurkkua, sillä se alkoi
yskiä ja aivastella ja suuttui lopulta limonaatiastiaan ja potki sen
häkkinsä nurkkaan.

Marakattien ruokkiminen oli kaikkein hauskinta. En tiedä, mistä isäni
sai päähänsä ojentaa eräälle marakatille paperossin. Marakatti katseli
ja käänteli sitä jonkin aikaa ja äkkäsi sen jälkeen repiä ympäriltä
paperin, jolloin tupakka tietysti hajosi pitkin häkin lattiaa. Siihen
jäi marakatti tyhjä paperossin hylsy kourassaan ja päästi niin surkean
ulinan, että oikein säälitti.

Eläinten kesyttäjä sanoi, ettei marakattia saa opettaa polttamaan,
mutta jos sattuu olemaan pikanellitupakkaa, niin sille saa antaa pienen
palan. Eräällä läsnäolijoista tätä olikin. Marakatti sai pikanellin
ja pisti sen poskeensa niinkuin ihminen ainakin. Se vetäytyi syrjään
muista, pyöritteli mälliään ja oli ylpeän näköinen. Mutta muut
marakatit ilmestyivät myös ojentamaan käsiään häkkinsä ristikoista ja
tyytyivät vasta sen jälkeen, kun hekin olivat saaneet pikanellipalasen
suuhunsa.

Jotakin iloa siis minullakin oli tästä toisesta käynnistäni, sillä
sainhan kertoa muille näitä näkemyksiäni.

Oikeastaan oli isäni tavallaan syypää siihen, mitä sirkuksessa sen
jälkeen tapahtui. Kun olin kertonut Vikstedtin Konradille siitä, kuinka
mielellään karhu juo limonaatia, vei hän tätä kertomusta edelleen,
kunnes sen sai kuulla eräs Vikstedtin rommipuodissa oleva puukhollari.
Ja niin painui eräänä päivänä melkein koko Vikstedtin henkilökunta
eläinnäyttelyyn ja osti puhvetin puolelta limonaatia, mutta sekoitti
siihen runsaanlaisesti rommia. Eikä kestänytkään kauan ennen kuin
karhut ja marakatit olivat täyspänttärissä. Mutta kaikkein pahin oli
susi, joka myös oli saanut rommia ja joka ulvoi niin, että kortteli
kaikui.

Mutta nähtävästi oli sirkustirehtööristä hyvä aine mennyt vääriin
suihin, sillä pois lähtiessä oli rommin jäännös luovutettava herra
tirehtöörille. Ja hyvin pian oli myös koko henkilökunta hyvin
railakalla tuulella, niin ettei lopulta enää piletinmyynnistäkään
oikein selvää tullut. Mm. väitti tirehtööri kahden henkilön tulleen
sisälle ilman pilettiä ja lopuksi väittely kehittyi tappeluksi, jolloin
poliisi talutti sekä tirehtöörin että kaksi riitaniekkaa pahnoille.

Mutta myös minun piti pääsemän sirkukseen. Ilona sanoi minulle, että
kun hän nyt lähtee klo 5:n näytökseen, niin on minun tultava sirkukseen
sille paikalle, joka on lähinnä perunakellaria. — Ole siellä, niin minä
päästän sinut sisälle.

Ja aivan oikein, kun minä määrähetkellä saavuin paikalle, niin ojentui
telttakankaan alta Ilonan käsi, ja yhdessä silmänräpäyksessä minä olin
sisällä. Ja vähän ajan perästä huomasin siellä myös Arvon ja Väinön,
jotka olivat tulleet samaa tietä.

Ja kyllä me nautimmekin täysin siemauksin kaikesta siitä hyvästä, mitä
täällä esitettiin. Hevosia tässä sirkuksessa ei tosin ollut, mutta oli
kuperkeikan heittäjiä, klovneja, nuoralla tanssijoita ja käärmeihminen
ym. hyvää. Ja lopulta tuli sitten ohjelman kaikkein suurin temppu. Eräs
sirkuksen akrobaateista asettui selälleen ja pyöritti pitkää hirttä
jaloillaan niin taitavasti kuin me kävelykeppiä kädellä pyöritämme.
Sen jälkeen asetettiin hirren molempiin päihin istuinkori ja näihin
koreihin otettiin katsojajoukosta istumaan kaksi poikaa. Arvo ja minä
satuimme olemaan lähimpänä ja huomasimme pian istuvamme Arvo toisessa
korissa ja minä toisessa. Ja sen jälkeen alkoi pyöritys. Ensin meitä
pyöritettiin ympäri karusellissa ja sen jälkeen ylös ja alas, niin että
olimme milloin lattian tasolla ja milloin taas katon rajassa.

Minä pitelin kouristuksen tapaisesti kiinni ja koetin näyttää niin
urhoolliselta kuin mahdollista, mutta kun ylös- ja alaskeinuminen
alkoi, purskahdin minä hätähuutoihin. Arvo oli minua vanhempi ja
pysyi kauan urhoollisena, mutta pian alkoi hänkin itkeä köllöttää.
Meidän hätähuutomme hukkuivat yleisön suosionosoituksiin. Mutta kun me
pääsimme koreistamme alas, emme enää odottaneet näytöksen jatkumista,
vaan luikimme tiehemme sen kuin ennätimme.

— Se varmaan huomasi, että olimme tulleet ilman pilettiä, tuumasi Arvo
meidän mennessämme.




38. LUKU,

jossa tapahtuu ns. katastroofi, jota purkamaan vaaditaan itse Porin
Sherlock Holmes ja jossa paljastuu jotakin aivan valtavaa ja ennen
kuulumatonta.


Nyt minun täytyy pyytää lukijaltani anteeksi, jos ei hän oikein voi
seurata kertomukseni juoksua. Kirjailijalta vaaditaan usein aivan liika
paljon. Hänen pitää näet johdonmukaisesti kehittää tapauksen kulkua,
niin että kun saavutaan johonkin ratkaisevaan kohtaan, niin siinä
tapahtuu jotakin sellaista, jonka lukija ja arvostelija voi käsittää
selvästi johdonmukaiseksi seuraukseksi ennen, kerrotusta.

Mutta todellisuus ei useinkaan tällaisia valmistuksia tee, vaan
ratkaiseva tapaus sattuu usein ilman edelläkäypiä valmistuksia niin
kuin nytkin.

Kevät oli tullut hyvin äkkiä, ilmat olivat kauniimmat kuin
miesmuistiin, ja senvuoksi oli päätetty, että lähdettäisiin maalle
heti kun koulu on loppunut. Tavaroita oli jo vähitellen pakattu, jotta
kaikki olisi valmiina. Ilonakin siis tiesi, että hänen oli lähdettävä
kesäksi Luvialle ja tyydyttävä minun vaatimattomaan seuraani ja
mahdollisesti siihen muuhun seuraan, jonka hän siellä saisi. Mutta
tämäkään seura ei ollut erittäin lupaava, sillä saimme tietää, ettei
lähistöllä olisi muuta kuin talonpoikaisväkeä ja huvilan emännän poika
Albert, joka oli vähän vanhempi kuin minä.

Mutta silloin tapahtui jotakin, joka vaikutti aivan ratkaisevasti
Ilonan kohtaloon ja järkyttävästi kaikkiin piireihin koko Porin
kaupungissa.

Eräänä iltapäivänä päivällisen jälkeen näet saapui kotiimme
Grönlund, joka oli kirjakaupan johtaja, laahaten kädestä perässään
vastaanräpistelevää Ilonaa.

Hän vei Ilonan isäni eteen ja sanoi, että tämä Ilona oli juuri
varastamaisillaan hänen puodistaan, mutta joutui itse teossa kiinni. Ja
paremmaksi vakuudeksi hän löi isäni eteen taskumustepullon, jollaisia
siihen aikaan käytettiin. Täytekynää ei silloin vielä ollut keksitty,
vaan oli mustepulloja, jotka olivat metallilaatikkoon suljettuja ja
joita siis voi kuljettaa taskussa. Ne olivat hyvin kauniita vehkeitä
muuten ja luultavasti aika kallishintaisiakin.

— Minun mielestäni meiltä on viime aikoina kadonnut muutakin, sanoi
Grönlund, ja tämä tyttö on käynyt hyvin usein meillä ostoksilla.
Hänellä on näyttänyt olevan enemmän rahaa kuin koululapsilla
tavallisesti, ja usein on hänellä myöskin ollut Bredvikin Bruno
mukanaan. Niin syntyi asiassa ristikuulustelu, jossa Ilona jyrkästi
kielsi, mistä häntä syytettiin. Ei voinut käsittää, ettei hänellä
niinkuin muillakin ollut oikeutta silmäillä näytteillä olevia
tavaroita, ja niin hän oli myöskin ihaillut tätä mustepulloa, jonka oli
aikonut ostaa.

— Mutta eihän sinulla pitäisi olla mitään rahaa, sanoi isäni. Milläs
sinä sitten olet voinut tehdä ostoksesi? Minähän sinulle olen antanut
kaikki rahat, mitä sinä milloinkin olet tarvinnut.

— Kun isä lähetti minulle syntymäpäivälahjaksi leningin, oli sen
taskussa rahaa, valehteli Ilona.

— Se on valhe, sanoi isäni, sillä me olemme isäsi kanssa nimenomaan
sopineet, ettet sinä saa suoraan penniäkään, vaan kaikki rahat annetaan
minun kauttani.

— Niin no, ehkä sitten Väinö on pistänyt nämä rahat leningin taskuun,
mutta siellä ne vain olivat, vakuutti Ilona.

Kun jotakin tällaista järkyttävää ja romahduttavaa tapahtuu, niin
se tapahtuu kaikki yhdellä kertaa. Sillä, kun Ilonaa par'aikaa
kuulusteltiin, saapuivat paikalle neidit Carlson ja heidän seurassaan
neiti Amalia Pettersson, joka omisti ompeluateljeen ja rihkamaliikkeen.
Hän oli muitta mutkitta käynyt ilmiantamassa Ilonan neiti Carlsoneille,
sillä Ilona oli varastanut hänen liikkeestään kokonaisen preivin
hirvinappeja. Nämä olivat metallinappeja, joissa oli hirven pää ja
joita käytettiin metsästyspukuihin.

— Minä en ole milloinkaan ollut neiti Amalia Petterssonin liikkeessä,
tiuskasi Ilona.

— Kyllä sinä siellä olit ja vielä eilispäivänä Bredvikin Brunon kanssa.
Minä olin teitä kauan aikaa epäillyt, ja kun te tulitte liikkeeseen,
menin minä perähuoneeseen ja seurasin oviakkunasta teidän toimianne.
Sinä tulit ensin sisään, ja kun näit, ettei huoneessa ollut ketään,
niin sinä raotit ovea ja Bruno pisti taskuunsa nappipreivin ja lähti
pois. Sen jälkeen minä astuin sisälle ja sinä pyysit ostaa metrin
kanttinauhaa. Kyllä te olette käyneet meillä ennenkin, mutta nyt vasta
minä olen varma asiastani, ja sen vuoksi olen minä ilmoittanut asian
opettajille ja Brunon kantilta poliisille.

Mutta neidit Carlsonit, joiden silmät jo tullessa olivat punaiset kuin
särjen silmät, purskahtivat itkuun ja vääntelivät käsiänsä. Heihin
yhtyi äitini, joka oli tullut huoneeseen. Mutta Ilona seisoi tyynenä ja
yhä edelleen kielsi kaiken.

Tämäkään ei vielä riittänyt, sillä yhä jatkui näytös. Kotiimme astui
nim. salapoliisi Antila. Hän oli kaupungin Sherlock Holmes, joka
selvitti kaikki mutkikkaat asiat ja joka sittemmin suurlakon aikana
kunnostautui aivan suurenmoisesti ottaen hyvin äkkiä selvän sellaisista
asioista, joihin eivät maamme muut hienommat salapoliisit pystyneet.

Hän ei tarvinnet morfiinia eikä kokaiinia eikä tupakan tuhkia eikä
kemikalioita, kuten oikea Sherlock Holmes. Hänen aseistuksensa oli myös
paljon yksinkertaisempi kuin hänen kuulun englantilaisen virkaveljensä,
sillä hänellä ei ollut ilmapyssyjä eikä hämmästyttävän nopeasti
toimivia käsirautoja ym., vaan hänellä oli kolme asetta. Nämä olivat:
povitaskussa valtavan suuri puukko, jonka kärkeen oli isketty korkin
palanen, vyössä takin alla riippumassa paremmanpuolinen kumipamppu ja
oikeassa kädessä kävelykeppi, jonka sydämenä oli terästanko, mutta
jota ympäröi koivutuohilevyt, joten se siis oli tehty samaan tapaan
kuin tuohipäiset puukot. Tätä keppiä käytettiin aseidenriisumiseen.
Sillä kun Antila sillä yhden iskun antoi, niin lensi vastustajalta ase
kädestä, oli se sitten mitä laatua tahansa. Erinäisissä tapauksissa
sitä myös käytettiin vastustajan taivuttamiseen puhumaan. Puukko taas
oli puolustusase, jota ani harvoin käytettiin, sillä kun Antila veti
sen esille, niin silloin olivat vastustajat jo tavallisesti poistuneet
käden kantamattomiin. Pamppu sitä vastoin oli tärkein kuulusteluväline.
Kuulusteluja suorittaessaan Antila asettui kahden kesken kuulusteltavan
kanssa, otti sen jälkeen pampun vyötäröisiltään, mäiskäytti sen pöytään
ja ilmoitti lyhyesti, että tämän pampun avulla on saatu selville mitä
sotkuisimmat asiat. Sen jälkeen hän tavallisesti kehoitti pysymään
ankarasti totuudessa, sillä hän ei inhoa mitään sen enempää kuin
valetta, ja jos hänelle valehdellaan, niin hän hermostuu ja voi käyttää
pamppua.

Ehkä hänen joskus täytyi sitä käyttääkin, mutta tällä kertaa se ei
ollut tarpeellista. Antila ilmoitti vain, mille asialle hän oli
tullut, ja pyysi saada ottaa Ilonan hetkiseksi kahden kesken. Niin he
siirtyivät viereiseen Ilonan huoneeseen, ja Antila veti oven kiinni.

Juuri tähän huoneeseen olin minä kätkeytynyt oven taakse kuuntelemaan,
mitä oli tapahtumassa, ja ennätin tuskin paeta Ilonan konttoriin, kun
Antila saapui huoneeseen.

— Minä olen salapoliisi, sanoi Antila Ilonalle, ja minulle on puhuttava
totta. Vaikka ei tässä paljon puhumista olekaan, sillä Brunon minä
olen jo ottanut kiinni ja Bruno on tunnustanut. Bruno istuu nyt
parasta aikaa putkassa, ja sinun tunnustuksestasi riippuu, voidaanko
tässä löytää mitään lieventäviä asianhaaroja. Pääasia on, että kaikki
varastettu tavara saadaan takaisin ja tiedetään, minne se on joutunut,
sillä muuten on kai Bruno tuomittava elinkautiseen kuritushuoneeseen
tai mahdollisesti kuolemanrangaistukseenkin, riippuen tämä siitä,
kuinka paljon varastettua omaisuutta saadaan takaisin. — Sano nyt siis
suoraan, missä ovat varastetut tavarat, niin voit päästä ainoastaan
sillä rangaistuksella, joka sinulle annetaan koulussa. Mutta jos et
asiaa ilmaise ja minun täytyy ruveta tässä suorittamaan tutkimuksia,
niin silloin myös rangaistus kovenee, ja kaikkein vähin rangaistus on
poliisin antama selkäsauna raastuvan rappusilla.

— Saako sitä muutkin nähdä, kun raastuvan rappusilla piiskataan? kysyi
Ilona vapisevalla äänellä?

— Tietysti, sanoi Antila, siitä annetaan julkinen kuulutus ja sitä on
tavallisesti katsomassa koko kaupunki.

Ilona lysähti kokoon ja änkytti, että "ne tavarat, jotka ovat minulla,
ovat tuolla kont — kont — konttorissa". Paitsi tavaroita olin siellä
myöskin minä, ja hiukseni alkoivat nousta pystyyn, kun havaitsin, minkä
käänteen asia alkoi saada. Mutta mitään pakenemismahdollisuutta ei
ollut, sillä konttorissa ei luonnollisesti ollut muuta kuin yksi ovi.
Olin muuten saanut olla siellä aika pitkän aikaa, joten minulla oli
kuuma ja hiki, ja minua melkein jo pyörrytti. Kuulustelua oli kestänyt
kauemman aikaa kuin mitä tästä kertomuksesta voi päättää.

Ei ole siis ihmeellistä, että ryhdyin harkitsemattomaan tekoon.
Konttorin lukko voitiin reiklata sisältäpäin, ja niin minä väänsin
lukon reikeliin. Sitä paitsi vetäydyin viimeiseen nurkkaan niin
pitkälle kuin mahdollista Ilonan leninkien taakse.

Antila koetti ensiksi aukaista lukkoa ja huomasi, että se oli
reikelissä, mutta hänenlaiselleen miehelle oli vain silmänräpäyksen
temppu saada lukko auki. Mutta silloin minä kauhistuin, syöksyin
esille ja rukoilin Antilalta armoa, sillä minunkin mielessäni rupesi
kuvastumaan selkäsauna raastuvan rappusilla.

— Astu ulos ja seiso tuolla kakluunin edessä, niin saan sinuakin
kuulustella.

Tämän jälkeen Antila tyhjensi konttorin ja löysi sieltä kaikki Ilonan
aarteet, jolloin myös Brunon kirjeenvaihto takavarikoitiin.

Minä seisoin smirnaassa kakluunin edessä ja katselin tätä hävityksen
kauhistusta. Ilonalla oli paljon enemmän tavaraa kuin hän oli minulle
näyttänyt, ja rahojakin hänellä oli neljättäkymmentä markkaa. Sen
jälkeen Antila kääntyi minun puoleeni ja kysyi: Mitäs sinulla oli
siellä konttorissa tekemistä? Kerro suoraan, muuten minä syytän sinua
varastetun tavaran kätkemisestä, josta seuraa ainakin selkäsauna
raastuvan rappusilla.

Ja minä kerroin tietysti kaikki, mitä asiasta tiesin, eikä Antila
siihen mitään sen koommin tuumannut.

Kun hän poistui, ilmoitti hän, ettei meitä kumpaakaan, saa päästää
ulos, vaan on meitä pidettävä kotiarestissa siksi, kunnes hän saapuu.

Jos ei Ilonan asema ollut kadehdittava, ei ollut minunkaan, sillä
pidettiin aivan luonnollisena, että myös minä olin tästä hommasta
tietoinen. Tunnelma oli suorastaan hirvittävä. Ilonaa ei enää
kuulusteltukaan, mutta minua kuulusteltiin sitä enemmän, ja lopulta
tietysti tunnustin kaikki, mitä suinkin tunnustettavaa oli, mm. sen,
että olin saanut Ilonalta 25-pennisen ja että hän oli näyttänyt minulle
aarteitaan ja että olin käynyt ilman pilettiä sirkuksessa ym.

Mutta vähän väliä purskahtivat neidit Carlsonit ja äitini itkuun ja
valituksiin.

— Koko meidän koulumme on häväisty, sanoivat neidit, sillä onhan
kauheata, että koulumme oppilas paljastuu varkaaksi. Kuka uskaltaa enää
antaa lapsiansa meidän kasvatettavaksemme, ja voimmeko me enää saada
valtion apuakaan, kun näin huonosti on käynyt! Ja lopulta he melkein
rupesivat syyttämään isäänikin siitä, ettei tämä ollut antanut aikoja
sitten jo fokata Ilonaa koulusta.

Mutta Grönlund, joka oli käytännöllinen mies, sanoi, ettei tästä
asiasta muuten olisi mitään rytäkkää tullut, elleivät nuo onnettomat
olisi käyneet Amalia Petterssonin puodissa, joka tietysti sekoitti
tähän asiaan poliisin. — Minä puolestani olisin tyytynyt siihen,
että koulu ja koti rankaisee, eikä asian olisi tarvinnut mennä sen
pitemmälle. Mutta kun asia kerran on mennyt näin pitkälle, niin voin
minä ilmoittaa, etteivät Ilona ja Bruno suinkaan ole ainoat, jotka
tässä joutuvat kiikkiin, sillä kyllä tässä tulee joutumaan kiinni
muitakin.




39. LUKU,

jossa tekijä selostaa Ilonan ja Brunon kohtaloa, jossa Ilona
paljastaa sydämensä syvimmätkin salaisuudet, mutta joka päättyy suven
suloisuuteen Verkholman rannoilla.


Grönlund poistui tämän jälkeen. Ja kun oli pitkän aikaa odotettu,
poistuivat myös neidit Carlsonit. Minä tunsin itseni ylen masentuneeksi
ja rupesin rukoilemaan armoa ja anteeksiantoa, mutta sekä isäni
että äitini sanoivat, että syntini olivat siksi suuret, etteivät he
sellaisesta pojasta enää välittäneetkään.

Ja niin minä istuin isäni huoneen nurkkaan ja itkeä pillitin
ja ajattelin sitä surkeutta, joka tästä seuraisi, kun minut
karkoitettaisiin pois lämpimästä kodistani ja joutuisin mieron tielle.

Ilona oli teljetty omaan huoneeseensa ja istui siellä kotiarestissa.

Vähän ajan perästä saapui sitten Antilakin ja ilmoitti, että sen
jälkeen kun Ilona oli tunnustanut, oli hänen ollut hyvin helppo myös
saada Bruno tunnustamaan ja näyttämään kaikki varastetut esineet.
Tavaraa oli ylen paljon, ja Bruno oli ollut kompuksessa muidenkin kuin
Ilonan kanssa, joten kaupungin parhaita ja kuuluisimpia nimiä tulee
mainittavaksi tässä yhteydessä. Oli paljastunut oikea lasten varasliiga.

— Minä olen nyt kuitenkin käynyt neiti Petterssonin puheilla ja puhunut
järkeä hänen kanssaan. Hän on peruuttanut ilmiantonsa poliisille, niin
että tämä juttu jää nyt ainoastaan koulun asiaksi. Brunon juttu on
vähän ikävämpi senvuoksi, ettei hän ole missään koulussa, mutta kaipa
hänenkin kanssaan jokin keino keksitään. Ja mitä teidän poikaanne
tulee, niin hän on mielestäni varsin viaton, sillä eihän hän ole voinut
ymmärtää, että asiassa oli mitään pahaa.

Asian selvittelyä jatkui sitten kauan aikaa. Syyllisiä ilmaantui noin
tusinan verran. Oikeastaan Bruno oli ollut koko homman johtajana.
Hän oli käyttänyt sitä keinoa, että muut saivat "nykäistä" tavaran,
niinkuin heidän sanontansa oli, tai "iskeä" sen, ja se joutui sitten
tavalla tai toisella Brunon taskuihin, joka sen vei pois kaupoista. Kun
Brunolla oli rahaa, voi hän samalla tehdä jotakin ostoksia ja sillä
tavalla helpommin päästä luiskahtamaan pakoon tavaroineen.

Epäilyksiä ei olisi ehkä herännytkään muuten, ellei Brunoa ja Ilonaa
olisi niin usein nähty samoissa kaupoissa Porin kaupungissa oli näet
sopivia sekalaiskauppoja hyvin vähän, ja suurikokoista tavaraahan he
eivät voineet varastaa.

Se oli aikaa se. Kaikesta huolimatta eivät isäni ja äitini olleet minua
moneen päivään näkevinäänkään, ja lopuksi vasta äitini esirukoukset
saivat isäni heltymään. Ihmeellistä kyllä en tällä kertaa saanut
selkääni, mutta isäni sanoi, että minun paha omatuntoni saa olla
minulle rangaistuksena ja että luultavasti nyt olen oppinut näkemään,
mikä on hyvää ja mikä on pahaa, ja ymmärtämään myös sen, että se, joka
ottaa osaa toisen rikoksen salaamiseen, on myös itse rikollinen.

Istuivat siinä sitten opettajakunnat ja kouluneuvostot ja itkivät
opettajattaret ja mammat, ja lopulta sitten, tietysti myös
rangaistustuomio tuli julkisuuteen. Ilonan suhteen tuomio oli selvä.
Hänelle oli jo Antilan kuulustelun jälkeen ilmoitettu, ettei hänen
tarvitse enää mennä kouluun. Ja hänen tuomionsa oli siis: eropassit
harmaalla paperilla. Useita muita koulusta erottamisia ja pitkiä
jälki-istuntoja annettiin.

Mutta kuinka kävi Brunon? Minun täytyy myöntää, että hänen suhteensa ei
oppi siitä, että jokainen rikos saa oikeudenmukaisen tuomion, pitänyt
paikkaansa.

Syyllisten joukossa oli mm. erään liukkaan porilaisen ahviermiehen
lapsia, ja tämä otti Brunon puheilleen sillä seurauksella, että Bruno
otti hänen lapsiensa syyn päällensä — ja tästä hyvästä kauppias voiteli
ne, joilta tavaroita oli varastettu, niin, että he jättivät Brunon
rauhaan. Näin Bruno olisi oikeastaan päässyt kaikkein vähimmällä
ellei Antila olisi saanut kuulla asiaa. Hän meni Bredvikskan luokse
ja komensi äidin antamaan pojalleen selkään. Mutta silloin Bredvikska
hyrähti itkuun ja sanoi, ettei hän voi siihen pystyä, sillä poika on
häntä vahvempi, ja hän olisi kyllä pitänyt poikansa kurissa ja Herran
nuhteessa, mutta ei hän ollut siihen enää pitkiin aikoihin pystynyt.

— Hyvä on, sanoi Antila, minä täytän siis tällä kertaa teidän poikaanne
nähden rakkaan isän ja äidin velvollisuudet. Tämän lupauksensa Antila
myös silmänräpäyksessä toteutti.

Vielä viikkomäärin sen jälkeen nähtiin Brunon aniharvoin istuvan, ja
hän liikkui muutenkin ylen varovaisesti eikä ottanut osaa mihinkään
remuaviin leikkeihin. Mutta sitä paitsi hän oli ryhtynyt töihin,
sillä Antila oli hommannut hänet lautatarhaan lankkuja kantamaan ja
ilmoittanut, että hän aina silloin tällöin tiedustelisi ystävältään
lautatarhan hoitajalta, kuinka Bruno täyttää tehtävänsä, ja ellei
lautatarhan hoitaja ole häneen tyytyväinen, niin voi sattua, että hän
uudestaan asettuu Brunon isän ja äidin asemaan.

Ilonan isälle oli kirjoitettu ja Ilonan kamppeita pakattiin, sillä nyt
oli täysin selvä asia, ettei Ilona tulisi meidän mukaamme Luvialle.

Tuntui vain siltä, että asiassa jotakin kangerti, sillä kirjettä ei
Ilonan isältä alkanut saapua. Lopulta tuli Ilonan isältä vastaus. Hän
oli ollut matkoilla Venäjällä ja senvuoksi kirje oli viipynyt. Hän
ilmoitti, ettei hän heti voi saapua tytärtään noutamaan, ja pyysi, että
isäni pitäisi hänet vielä luonamme jonkin ajan. Hänen tarkoituksensa
oli hommata tyttärensä pahantapaisten lasten kasvatuslaitokseen
tai johonkin muuhun sopivaan paikkaan, koskapa Ilona oli siksi
pahantapainen, ettei hänestä enää perhekasvatuksella kalua tullut.

Isäni oli jo alkanut leppyä, sillä hänkin alkoi käsittää, mitä on
kleptomania, ja samoin alkoi äitinikin käydä vähän lempeämmäksi. Saimme
jo uudestaan seurustella Ilonan kanssa, ja ensi kerran katastroofin
jälkeen liikuimme yhdessä vapaassa ulkoilmassa. Mutta ulkopuolelle
meidän pihamme emme tietysti saaneet mennä.

Istuimme paistattamassa aurinkoa rappusilla, kun Ilona alkoi purkaa
sydäntään.

— Minä olen onnettomin ihminen maailmassa, hän sanoi. Minä olen saanut
kuulla, että jo minun äitini oli ylen onneton, ja niin olen myös
minäkin. Mutta kaikkein surkeinta on, että se Antila petti minut ja
että minä olen tullut ilmiantaneeksi Brunon. Kyllä se voikin olla
kavalan viekas, sillä olisihan minun pitänyt ymmärtää; ettei Bruno
ollut hänelle tunnustanut mitään. Mutta tietysti hän sitten tunnusti,
kun näki kaikki ne tavarat, jotka Antila oli minulta ottanut. Mutta
minä olen varma siitä, että Bruno on ollut urhoollinen viimeiseen asti.
Meitä pidetään tietysti aivan tavallisina varkaina. Ja kuitenkin minun
on sanottava, että me olemme aivan yhtä suuria sankareita kuin Rinaldo
Rinaldini ja Lorenza. Onneksi eivät sentään nämä romaanit olleet
konttorissa, sillä minä olin kätkenyt ne kellariin, joten niitä ei
Antila löytänyt, ja ne ovat olleet minun viimeinen lohdutukseni.

— Mutta eiväthän ne pöllöt olisi ymmärtäneet, jos minä olisin heille
selittänyt, ettei tässä ole kysymys mistään tavallisesta varkaudesta,
vaan että meillä oli aivan toiset ja suuret suunnitelmat. Sinähän
tiedät, ettei minua koulunkäynti miellyttänyt, ja luuletko sinä, että
Brunon lainen mies mielellään kantoi pyykkivaatteita paikasta toiseen,
vieläpä antoi katupoikien nurkan takaa huutaa itseään Pyykki-Brunoksi!
Tosin pitkän matkan päästä, sillä kyllä se aina sai selkäänsä, joka
sattui tämän haukkumanimen liika lähellä Brunoa lausumaan.

— Mutta minä sanon, että Bruno oli aivan yhtä suuri sankari kuin
Rinaldo konsanaan, ja jos hän olisi asunut Italiassa ja Abruzzien
vuoristossa, niin hän olisi varmasti tullut kuuluisaksi ja pitänyt
minusta huolta kuin prinsessasta. Niinpä minä en kertonutkaan noille
tyhmeliineille, että meidän tarkoituksemme oli mennä naimisiin. Tätä
varten meidän tietysti täytyi koota jonkin verran rahoja, jotta
olisimme voineet hankkia vähän taloustarpeita, ja sen jälkeen oli
meidän aikomuksemme siirtyä Fagerströmin riiheen, joka on kaupungin
metsän laidassa, siellä olisimme asuneet syksyyn asti, jolloin riihtä
tarvitaan ja sillä välin olisimme saaneet vähitellen myydyksi kaikki
tavaramme ja saaneet kerätyksi paljon rahaa. Sitten olisimme yhdessä
lähteneet maailmalle, ensin Helsinkiin ja sieltä Italiaan, jossa
olisimme liittyneet jonkun Rinaldo Rinaldinin jälkeläisen joukkoihin.

— Mutta tehän ette osaa kumpikaan italian kieltä ettekä muitakaan
vieraita kieliä, kuinkas te olisitte tulleet toimeen matkoilla?

— Ei siinä mitään kieliä tarvitse osata. Brunon isä oli merimies,
hän on matkustanut ympäri maapallon ja käynyt kaikissa maanosissa,
ja Bruno sanoi, että hän on vieraita kieliä osannut. Hän oli ollut
Italiassakin monta kertaa ja tuonut sieltä Brunolle tuomisiakin. Ja
tietysti kieltäkin vähitellen oppii. Eikä tässä hommassa kovin paljon
kielitaitoa tarvitakaan, sillä Bruno olisi tietysti vain vanginnut
vastustajia, jota vastoin minä olisin istunut luolassa ja laittanut
ruokaa ja pukenut itseni hienosti.

— Mutta ethän sinä osaa mitään ruokaa laittaa.

— No en suinkaan minä täällä viitsi pyöriä keittiössä tavallisten
kastrullien ja muiden kanssa. Mutta se on aivan toista, kun saa asua
luolassa ja siellä paistaa paistia vartaassa niinkuin romaaneissa
tehdään.

Minä ilmoitin Ilonalle käsityksenäni, että minusta sittenkin tuollaiset
puotivarkaudet ovat jonkin verran huonoa hommaa ja että niitä ei voi
katsoa miksikään muuksi, kuin aivan yksinkertaiseksi varkaudeksi, joka
ei tuota mitään kunniaa.

− Kyllä sen näkee, sano. Ilona, että sinä et ole lukenut romaaneja.
Tietysti me olisimme sitten Italiassa vain ottaneet rikkailta ja
antaneet köyhille, ja tietysti me olisimme tännekin lähettäneet
jokaiselle, jolta olimme jotakin ottaneet, kymmenkertaisesti takaisin
sen, mitä he olivat menettäneet — ja tämän tietysti hyvin salaisesti,
niin että ei kukaan olisi tietänyt, mistä tämä hyvä olisi tullut,
korkeintaan olisivat voineet sitä aavistaa. Me olisimme tehneet rikkaan
jokaisesta, jonka omaisuuteen olimme käyneet käsiksi.

— Koulusta olen joka tapauksessa päässyt, mutta nyt pannaan minut
pahantapaisten lasten kasvatuslaitokseen. Olenko minä mukamas mikään
lapsi, minähän olen melkein yhtä pitkä kuin Manta ja Miina, enkä minä
ymmärrä, minkä tähden minun täytyy käydä koulua. Nyt on koko meidän
suunnitelmamme mennyt myttyyn, ja, Brunoakaan en enää saa nähdä, kun
minua vahditaan niinkuin petoeläintä. Mutta joka tapauksessa minä
tietysti annan viedä itseni täältä Helsinkiin, mutta siellä minä
karkaan. Siellä pääseekin paljon paremmin karkuun kuin täällä, sillä ei
kai minua täältä ihan suoraan, pahantapaisten kasvatuslaitokseen viedä.
Kyllä tämä on niin kauheata, että minun tekisi mieleni lyödä rikki koko
maailma.

Mutta tämä niinkuin moni muukin uhkaus jäi Ilonalta täyttämättä, ja
muutaman päivän päästä istuimme taas kaikki kärryissä painumassa
kesälomalle, tällä kertaa Luvialle.

Oli hyvin kuuma kesäpäivä ja matka tuntui aivan väsyttävän pitkältä.
Tietysti olisimme voineet ajaa nopeammin, mutta vanhempani eivät
sallineet, että kuormahevoset jäivät yksikseen, ja niin painuttiin
hitaasti askel askeleelta Luviaa kohti. Matkaa oli vähän yli 2
peninkulmaa, mutta se kesti miltei kokonaisen päivän. Varsinkin
loppumatka oli hidasta, sillä taas käännyttiin jonkinmoiselle
kylätielle, ja täällä nousivat isäni ja ajomiehet kärryistä ja
pahemmissa paikoissa taluttelivat hevosia.

Olimme kulkeneet pitkät matkat asumattomia taipaleita, mutta vihdoin
metsä loppui ja toivoimme jo olevamme perillä. Mutta näin ei ollut
asian laita, sillä ajettiin kylän läpi ja tultiin taas metsään ja
jatkettiin vielä huonompaa tietä.

Lopulta kuitenkin taas metsä loppui, ja niin oli tultu, Verkholmaan,
meidän tulevaan kesäasuntoomme. Me saimme haltuumme paljon suuremman
rakennuksen kuin ennen. Siinä oli erittäin hyvät huonekalut, mattoja
lattioilla ja tauluja seinillä. Bergströmska, joka sen oli meille
vuokrannut, oli itse muuttanut saunaan poikansa Albertin kanssa, joten
me saimme koko päärakennuksen haltuumme. Siinä oli eteinen ja keittiö
keskellä ja näiden kummallakin puolella oli salit tai tuvat, ja tupien
takana oli kaksi kamaria.

Peräkamareista rannanpuoleiseen asettui isäni, rannanpuoleinen sali
jäi jonkinlaiseksi puolueettomaksi alueeksi, äitini ja me lapset
asetuimme pihanpuoleiseen saliin, ja Ilona ja Manta saivat haltuunsa
pihanpuoleisen peräkamarin.

Ja niin oli meillä taas tilaisuus tehdä löytöretkiä ympäristöön. Sinä
päivänä emme kuitenkaan pitkälle ennättäneet, sillä alkoi jo vähitellen
tulla ilta, mutta seuraavana aamuna piti Albertin, jonka kanssa olimme
tehneet tuttavuutta, tulla näyttämään meille ympäristöjä.

Kesäasuntomme oli aivan lähellä pitkän merenlahden rantaa. Siitä
vei merenrannalle ajotie, joka päättyi kalastajapuoteihin, so.
rakennuksiin, joissa kalastajilla oli venevajansa, kalastustarvikkeensa
ja kalatynnyrinsäkin. Mutta sitä paitsi oli rannassa hylätty
laivaveistämö. Siitä oli jälellä ainoastaan silta, jota myöten laivat
laskettiin teloiltaan veteen, lankuista rakennettu puunhöyrytyslaitos,
jolla lankkuja höyrytettiin, jotta niitä voitaisiin taivuttaa, ja
paljon jätteitä telineistä, joita oli käytetty laivoja rakennettaessa.
Eräässä paikassa oli vanha laivan kajuutta ja rannalla maalle
nostettuna ikänsä palvellut kaljaasi, josta ei ollut enää merenkävijää.
Muistona laivavarvista oli sitten vielä suuri lastujen paljous. Koko
ranta oli lastujen peitossa, ja oli niitä vedessäkin. Lastukasoista
löysi helposti onkimatoja, joten kalansyötistä ei ollut puutetta.
Kun taas kahlasimme veteen, oli meidän astuttava mätänemistilassa
oleville lastuille, ja silloin nousi pohjasta kaasukuplia aivan kuin
limonaatissa, mutta paljon suurempia. Vesi tuli aivan mustaksi ja
kirpeä haju nousi nenään. Olen muuten myöhemmin ajatellut, että tuo
kaasu mahtoi olla hyvin terveellistä, eikä sitä ensinkään olisi ollut
hyljeksittävä niinkuin isäni teki. Hän nim. tarkasteli ensin läheisiä
rantoja, ja kun hän huomasi, ettei siellä sopivaa uimarantaa ollut,
päätti hän, että oli rakennettava uimahuone. Sen edustalle asetettiin
sitten laudoista tehty laatikko, tosin tavallisen huoneen suuruinen,
joka upotettiin niin syvälle, että me siinä hyvin pohjasimme. Mutta
kovin huonolta tämä uima-allas meistä tuntui, sillä Rantamaalla olimme
saaneet kävellä hiekkapohjalla niin pitkiä matkoja kuin halusimme.

Mutta onkiminen täällä oli hauskempaa. Sillassa, jota myöten laivat
oli laskettu veteen, oli keskellä kouru, jossa köli oli kulkenut, ja
sen molemmin puolin kaksi siltaa, jota myöten liikkuivat telineet,
joilla laiva pidettiin pystyssä. Mutta näiden välille oli rakennettu
kivi-arkut, joita oli 8 kappaletta, 4 kummallakin puolen, ja arkkujen
väliin jäi neliskulmaiset vesisäiliöt, joiden sivu oli noin parin
metrin mittainen. Säiliöstä oli ensimmäisessä aivan matalalta vettä,
sitä seuraavassa aina vähän syvemmälti, kunnes viimeisessä oli niin
syvältä, ettei pohjaa enää näkynyt. Ja nämä säiliöt, ne olivatkin
erittäin mielenkiintoiset, sillä niissä uiskenteli monenlaisia kaloja,
rannemmalla rautakalaa ja salakkaa, vähän syvemmällä kiiskiä ja ahventa
ja lopuksi voi sattua, että näimme joskus kampelankin, kun ongen
vavalla saimme sen peloitetuksi esille. Täällä oli myös erittäin hyvä
tilaisuus onkimiseen. Tosin ei saaliimme ollut suuren suuri, mutta aina
satuimme sentään jonkin kalan saamaan, voipa joskus suurenpuoleinen
ahvenkin tarttua syöttiin. Ani harvoin näitä kaloja taloudessa
käytettiin, mutta mehän kalastimmekin vain kalastamisen vuoksi.

Ilona oli parina ensimmäisenä päivänä ollut meidän mukanamme, mutta
sen jälkeen kun uimahuone valmistui, hän ilmoitti luopuvansa meidän
seurastamme, osaksi senvuoksi, että hän oli neiti, jonka ei sopinut
uida yhdessä toisten kanssa, ja osaksi senvuoksi, ettei hän muutenkaan
tahtonut uida moisessa karsinassa.

Näin liikkui Ilona omilla teillään, jota vastoin Albert ja Saviperän
Iivari, eräs uusi tuttavuus, ja minä nautimme elämästä Verkholman
varvin rantamilla.

Siellä olikin leikkimismahdollisuuksia, sillä tuohon rannalla olevaan
vanhaan kaljaasiin oli tavattoman helppo kiivetä, ja Albert, jonka isä
oli merikapteeni, antoi meille ohjeita merimieshommissa. Kävimme siis
jonkinlaista merikoulua, tosin vain maalla. Ja kun me kolme mielestämme
olimme kylliksi taitavia, hankittiin apuväkeä, joten meillä lopulta oli
laivassa sekä Albertin että Iivarin käsityksen mukaan täysi miehistö.
Tietysti ei laivassamme ollut purjeita eikä siinä ollut peräsintäkään,
muta peräsimen sijaan ja kohdalle naulattiin puutanko, jota voi kääntää
kuin peräsintä ainakin. Osa taklaaseja oli jäljellä, joten voimme
kapuilla mastoihin silloin kun kapteeni käski.

Olimme jo viikon päivät nauttineet tästä laivaleikistä, kun se
keskeytettiin. Isäni oli havainnut meidän kapuamisemme mastoihin
ja saanut tietysti päähänsä, että me sieltä putoamme, ja tämä ilo
minulta kiellettiin. Minä jouduin tällä tavalla vähäksi aikaa aivan
orvoksi, sillä muut pojat tietysti jatkoivat leikkiään eivätkä heidän
vanhempansa siihen sekaantuneet.

Mutta minun elämäni ei kuitenkaan tullut ikäväksi, sillä pian sain
uutta nähtävyyttä. Joopin isäntä, joka muuten oli teloille vetäytynyt
merikapteeni ja tilanomistaja, rupesi rakentamaan itselleen sluuppia,
so. jonkinlaista kutterin tapaista suurta purjevenettä eli huvialusta.
Tässä työssä oli hänellä apunaan kaksi entistä laivatimpermannia, jotka
olivat hänen kanssaan purjehtineet ja jotka myös olivat vetäytyneet
eläkkeelle.

Ja nyt siinä oli jotakin näkemistä, kun he rupesivat töihin. Siinä sai
nähdä jos jonkinlaista työkalua ja myöskin kätevyyttä, jollaista en
ollut ennen sattunut näkemään...

En halua tässä yhteydessä kertoa kaikkia laivanrakennustietoja,
joita täällä sain, mutta sen vain muistan, että joka aamu lähdin
töihin yhdessä Joopin kanssa, jonka kanssa meistä tuli hyvät ystävät.
Vähitellen tulivat muutkin laivanrakentamista katsomaan, ja kaljaasilla
purjehtiminen jäi sikseen. Tällä kertaa oli minun vuoroni, pitää
suurta suuta, ja minä selitin muille, että minä oikeastaan tahallani
jätin heidän kaljaasinsa, sillä aivan toinen asiahan on purjehtia
toisten rakentamassa laivassa kuin rakentaa laiva itse. Senvuoksi olin
opiskellut laivanrakennusta ja minun tarkoitukseni oli rakentaa oma
laiva.

Meitä olikin jo sitten kokoontunut laivanrakennushommaa ihailemaan
siksi suuri joukko, että lopulta, kun Joopi ei enää laivaa rakentanut,
vaan timpermannit jäivät yksikseen, he häätivät meidät kokonaan pois.

Ilonakin oli osoittanut mielenkiintoa laivanrakennuspuuhaan, vaikkei
hän sitä oikein tahtonut myöntää. Mutta kerran hän kuitenkin tiedusteli
minulta, kuinka laivaa rakennetaan, ja minä annoin hänelle selityksiä
loistaakseni taidollani ja tiedoillani.

— Etpä sinä näy paljon laivanrakennuksesta tietävän, sanoi silloin
Ilona, sillä minä tiedän sen, että laivaa niinkuin rakennustakin varten
tarvitaan piirustukset. Sinä luulet osaavasi rakentaa laivan etkä edes
tiedä, mitä piirustukset ovat. Mutta minä olen rakennusmestarin tytär
minä, ja minä osaan tehdä piirustukset.




40. LUKU,

jossa selostetaan suurenmoinen laivanrakennushomma, ja jossa Ilonan
kohtalo alkaa saada uuden hahmon.


Laivan malleista ei ollut puutetta, sillä salimme seinällä oli
useitakin niiden laivojen kuvia, joissa Bergström oli ollut kapteenina.
Hän halkoi muuten par'aikaa merta ja oli lähettänyt kirjeen jostakin
Etelä-Amerikasta.

— Minä teen piirustukset, sanoi Ilona, ja ehkä sitten rupeamme
rakentamaan laivaa, sillä jotain tässä täytyy minunkin ruveta tekemään,
kun ei isästäni ole mitään kuulunut.

Ilonalla oli piirustustarvikkeita aivan yllin kyllin, ja pian hän oli
piirtänyt paperille aika komean laivan ja värittänytkin sen. Ja nimi
sille laivalle annettiin jo heti alussa, sillä Ilona sanoi ristivänsä
sen Brunoksi.

Mutta kun sitten täytyi ryhtyä piirustuksen teknillisiin
yksityiskohtiin, niin täytyi jo hakea Albert avuksi, sillä hyvin pian
myös minun tietoni osoittautuivat hatariksi.

Mutta Albertista oli aivan tarpeetonta tehdä turhaa — työtä. Hän
ilmoitti tietävänsä paikan, jossa oli eräs hylätty laivanjulla, josta
perinpohjaisilla korjauksilla voitaisiin saada täysin merikelpoinen.
Ensi aluksi ei tarvittaisi muuta kuin jonkin verran rautapeltiä, hieman
lautoja, tervaa ym. sen tapaista tavaraa, jonka jälkeen hän kyllä
osaisi antaa lähempiä ohjeita. Tuosta jullasta voitaisiin pienillä
ponnistuksilla saada jokseenkin sen näköinen kuin Ilonan piirustus
osoitti. Tämä oli kaikki järkevää puhetta, tämä, ja sen jälkeen Ilona
jäi tekemään yksityiskohtien piirustuksia, jota vastoin me Albertin
kanssa menimme tutkimaan jullan hylkyä. Se osoittautuikin suureksi
aarteeksi.

"Kung Fjalarissa" on kuvattu viikinkilaiva, joka oli suunnilleen
samassa tilassa kuin tämäkin, sillä paikoin oli julla, joka oli
ylösalaisin käännetty, ruohottunut ja — paikoin taas aurinko paistoi
sen pohjan läpi. Mutta joka tapauksessa se oli mielestämme hyvin
jalomuotoinen, ja Albert vakuutti, että siitä vähillä ponnistuksilla
saadaan merikelpoinen alus.

Sen jälkeen Albert otti maasta kiven ja minä seurasin hänen
esimerkkiään. Me aloimme nakutella Juliasta puhki ne osat, jotka
antoivat perään. Siihen tuli tosin aika suuria reikiä, ja varsinkin
pohja tuli huononlaiseksi, mutta Albert ilmoitti, että tämä oli
välttämätöntä, sillä näin saatiin tietää, mitkä osat laivasta pitivät.

Sitten menimme Ilonan luo, joka jo oli innostunut piirustamiseensa,
maalannut laivan oikein vedessä purjehtivana ja maalaili parast’aikaa
merimiehiä sen kannelle ja mastoihin.

Ilonalle Albert sitten selitti, mitä tarvittaisiin, jotta laiva
saataisiin kuntoon. Siihen tarvittiin läkkipeltiä, tervaa, nauloja,
lautoja, kittiä ym. ym.

Kaikki nämä tavarat Ilona lupasi hankkia. Kun minä tiedustelin häneltä,
mistä hän luuli saavansa siihen tarvittavat rahat, niin hän sanoi
pitävänsä siitä asiasta huolen ja ilmoitti, että tällä kertaa häntä ei
kohdellakaan sillä tavalla kuin viimeksi, sillä nykyään hän on täysin
vapaa ja riippumaton henkilö, joka ei ole koulun eikä muiden kahleissa.

Oikeaan aikaan ilmestyi paikalle kaikkea tarvitsemaamme tavaraa, ja
niin ruvettiin laivaa paikkaamaan. Albert ja Iivari toivat työkaluja.
Kirvestä ei heille kummallekaan uskottu, joten siitä oli aluksi
hyvin suuri puute. Mutta senkin Ilona meille hommasi ja otti itse
hartiavoimin osaa työhön.

En tiedä, minkänäköinen veneemme vieraasta arvostelijasta oli, mutta
joka tapauksessa se eräänä päivänä julistettiin valmiiksi ja vesille
laskettavaksi. Mastot ja taklaukset siihen pannaan vasta sitten, kun se
on laskettu veteen, ilmoitti Albert, joka oli kokenut meriasioissa.

Ja aika työ veneen vesille saamisessa sitten oli, sillä se oli koko
kaukana maalla. Mutta kun oli saatu rantaan kaikki Verkholman ja
Saviperän mankelitukit, niin onnistuimme kuin onnistuimmekin saamaan
aluksen vesille.. Ja suuri oli riemastuksemme, kun huomasimme, että
se tosiaankin oli vedenpitävä. Voimme astua veneeseen ja työntää sen
kaislikon ulkopuolelle ja sieltä takaisin.

Mutta tämän jälkeen oli ryhdyttävä tekemään kantta ja taklaaseja. Tämän
homman Ilona jätti meidän tehtäväksemme, sillä hän ilmoitti, ettei se
enää kuulu perustajalle, eikä häntä sen jälkeen näkynytkään meidän
joukossamme. Me kaadoimme tarpeelliset mastopuut, raa'at, klyyvarbummit
ym. tarpeelliset vehkeet.

Ilona, niinkuin sanottu, ei ollut seurassamme, ja hän tuli parina
iltana aika lailla myöhään kotiin illalliselle ja sai siitä nuhteita.

Mutta sitten tulikin tieto, että Ilonan isä saapuisi tytärtänsä
noutamaan. Pahantapaisten lasten kasvatuslaitokseen ei hän tyttöään
tosin ollut saanut, sinne vaadittiin nähtävästi vielä perinpohjaisempia
meriittejä kuin Ilonalla oli. Mutta Ilona pääsi johonkin hienoon
kasvatuslaitokseen Pietarin läheisyydessä, jossa hänelle opetettaisiin
hienoja tapoja ja jossa häntä pidettäisiin komennossa.

Lieman tulisi muuten Luvialle purjeveneellään ja purjehtisi sieltä
Reposaareen, jolloin hän sitten lähemmin harkitsisi, astuisiko hän
laivaan vai yrittäisikö purjehtia veneellään takaisin Helsinkiin.

Näin oli siis Ilonan kehityksessä taas alkanut uusi vaihe, ja se
oikeastaan häntä sekä miellytti että peloitti. Olihan jotakin päästä
hienojen tyttöjen kanssa kouluun Venäjälle, mutta toiselta puolen taas
oli hyvin epätietoista, millaiset olot siellä olisi.

Silloin selvisi, että Bergströmskan sisar oli naimisissa Venäjällä, ja
niin Ilona päätti tiedustella Bergströmskalta mitä hän tiesi Venäjän
tyttöopistoista. Ne tiedot, jotka hän antoi, eivät olleet kovinkaan
lohdullisia, sillä mm oli tällainen opisto ympäröity muurilla, joten
sen pihan ulkopuolelle ei päässyt, ja kaikilla tytöillä oli samanlaiset
leningit. Vanhemmat oppilaat saivat komentaa nuorempia, ja komento oli
muutenkin ylen ankara. Sitä paitsi oli kaikkien kammattava tukkansa
samalla tavalla Kirkossa oli käytävä joka päivä jne.

Kun Ilona tuli Bergströmskan luota, oli hän ylen synkkänä. Hänestä
tuntui siltä, että Luviallakin sentään olisi parempi kuin Pietarissa.

Parin päivän päästä saapui meille lähetti ilmoittamaan, että Lieman oli
jo tullut Poriin, mutta lähtisi sieltä purjeveneellään Verkholmaan.
Meille hän saapuisi ainakin parin päivän päästä. Ilona olisi siis
laitettava matkakuntoon.

Kun ihmiselämässä joudutaan uuteen vaiheeseen, niin silloin rupeaa
kaikki entinen tuntumaan kullankarvaiselta, sillä sanoohan vanha
sananlasku, että me tiedämme, mitä meillä on, mutta emme milloinkaan
tiedä, mikä meitä odottaa. Ja niin alkoi Ilonakin tulla ylen
liikuttuneeksi ja sanoi, että hänellä sittenkin kaikista kommelluksista
huolimatta on ollut Porissa hauska olla. Hän muistelee kaikkia
porilaisia hyvällä mielellä, ja "kyllä minulle tulee jonkin verran
ikävä sinuakin", hän sanoi. Ja myös tätiä ja setää.

— Entäs Carlsonin neitejä? minä kysäisin.

— Kyllä minun tulee ikävä heitäkin, sillä tietysti nämä uudet opettajat
eivät osaa edes suomenkieltä, enkä minä osaa venäjää. Enkä sieltä
saa edes kirjoittaa kirjeitä, niin sanoi ainakin Bergströmska, muuta
kuin opettajien kautta. Mutta jos nämä lukevatkin minun kirjeeni,
niin eiväthän he niitä ymmärrä, niin että ehkäpä tämä sentään ei niin
vaarallistakaan ole.




41. LUKU,

luku, jossa Ilona sanoo jäähyväiset, jossa kaljaasi palaa, jossa nyt
vasta puolen vuosisadan päästä eräs rikos saatetaan julkisuuteen ja
jossa Bruno ilmestyy näyttämölle.


Odoteltiin siis Liemania saapuvaksi, ja vähän väliä kävimme rannassa
katsomassa, kunnes isäni, joka tähysteli kiikarilla, ilmoitti, että
nyt siellä on nähtävästi Liemanin sluuppi tulossa. Ja komea sluuppi se
olikin. Se kuljetettiin rantaan asti. Lieman astui aluksestaan, mutta
kysyi heti, olisiko täällä ketään, joka ankkuroitsisi sluupin selälle,
koska sille ei ollut sopivaa vajaa.

Joku Joopin timpermanneista lupasi pitää asiasta huolen, ja niin
lähdettiin Verkholmaan. Tietysti Liemanilla oli mukanaan mahtavat
tuomiset niinkuin ennenkin, ja mm. minä sain lahjaksi onkivehkeitä jos
jonkinlaisia, kauniiksi maalattuine kohoineen, ja pari bamburuokovapaa.
Tyyra sai laatikon, jossa oli rakennuskapuloita, joista voi rakentaa
jos minkänäköisiä rakennuksia piirustuksen mukaan; eikä Aarrettakaan
ollut unohdettu, sillä hän sai mustan kumipallon ja pari kuminukkea.

Väinöä ei ollut matkassa, sillä hänet oli lähetetty maalle jonnekin
Liemanin tuttavien luo, mutta Liemanilla oli mukanaan Oskari, joka oli
hänen apunaan purjeveneen hoitamisessa. Hän oli nuori merimies, mutta
siihen aikaan Liemanin töissä.

Liemanilla ei ollut pitkää aikaa viipyä, ainoastaan seuraavan
sunnuntaipäivän hän oli aikonut viettää Luvialla, ja tietysti pantiin
myös sauna lämpiämään. Saunan jälkeen istuivat isäni ja äitini ja
Lieman vielä kauan aikaa keskustelemassa, mutta me emme voineet kuulla,
mitä he puhuivat.

— Kyllä siellä nyt tehdään suunnitelmia minun pääni menoksi, jotain
sen tapaista sanoi Ilona. En voi tarkoin muistaa, mitä sananmuotoa hän
käytti.

Maanantaiaamuna sitten tuli lähdön aika. Ilonan tavarat pantiin
kottikärryille ja me painuimme kaikki saattelemaan häntä rantaan.

Rannassa vielä hyvästelimme, ja itku siinä tuli Ilonallekin, kun vene
irtaantui laiturista ja lähti viemään Liemania, Ilonaa ja Mantaa
Liemanin sluupille. Me seisoimme kaikki katselemassa lähtöhommaa, kun
purjeet hinattiin ylös ja asetettiin paikoilleen ja ankkuri nostettiin,
ja lopulta sluuppi lähti painumaan hyvänpuolisessa sivutuulessa lahtea
avomerelle päin. Tietysti me heilutimme nenäliinojamme ja seisoimme
rannalla katselemassa niin pitkän aikaa kuin näimme Ilonan nenäliinan
vilahtavan, mutta sitten me käännyimme kotiin.

Huoneet tuntuivat minusta kovin tyhjiltä, kun ei Mantaa eikä Ilonaa
enää ollut. Kävin Ilonan huoneessakin, sillä Ilona oli sanonut, että
hän jättää minulle perinnöksi kaikki, mitä huoneeseen on jäänyt. Ja
siellä olikin ylen paljon ja mukavaa tavaraa. Oli Ilonan maalilaatikot
ja värikynät, piirustuspaperia, kumeja ja muita piirustustarvikkeita.
Sitä paitsi siellä oli Ilonan laivanpiirustukset.

Aukaisin Ilonan pöytälaatikot, ja näistäkin löytyi yhtä ja toista
mieluisaa tavaraa. Siellä oli lankarullia, parsinneula ja parsinlankaa,
kangaskappaleita, helminauha ym. hyvää. Mutta kaikkein mieluisin
havainto oli se, että Ilonan xylofoni oli piirongin alla. Sen hän oli
nähtävästi unohtanut.

Menin ilmoittamaan asiasta vanhemmilleni, jotka ottivat laatikon
haltuunsa. Mutta kun se aukaistiin, oli siellä paperilappu jossa Ilona
oli omistanut tämän kallisarvoisen kapineen minulle. Se oli ensimmäinen
kirje, jonka elämässäni olen naiselta saanut, ja se on senvuoksi
painunut mieleeni, sillä isäni luki sen minulle, ja pyynnöstäni
luki sen äitinikin minulle vielä moneen kertaan. Minä säilytin sitä
pitkät ajat tietysti sydämelläni, niinkuin olin kuullut sellaisia
kallisarvoisia kirjeitä säilytettävän, mutta koska eri ollut erittäin
tarkoin perillä anatomiasta, en oikein tiennyt, missä sydämen paikka
oli — ja senvuoksi tämä kirje sai paikkansa housun liitingin alla.
Kirje kuului näin:

 Rakas Tatu minä olen jo sinulle sanonut jäähyväiset ja tulee minulle
 sinua kovin ikävä minä en sinua tietysti voinut rakastaa mutta minä
 olen sentään pitänyt sinusta aivan niinkuin veljestäni ja minusta on
 sittenkin hyvin ikävä lähteä kun en tiedä mihin minä joudun sillä
 Manta epäili että minut pannaan luostariin jollaisiin naisia pannaan
 Venäjällä nunniksi jotka eivät saa mennä naimisiin vaan täytyy heidän
 ainoastaan rukoilla ja veisata ja asua luostarimuurin sisällä jota
 vartioitsee vahti kyllä minulla sentään teillä oli paljon hauskempi
 mutta isä ei näytä antavan perään ellei hän nyt matkalla helly kun
 häntä oikein rukoilen sinä saat tämän xylofonin sillä minä en sitä
 enään Venäjällä tarvitse sillä eihän siellä tietenkään saa tanssia
 eikä siellä tarvita iloista soittoakaan sinun pitää opetella sillä nyt
 soittamaan ja kun sillä soittelet niin muista silloin myös minua Ilona.

Sellainen oli tämä kirje, ja sitä jäin siis siinä ihmettelemään. Ties
kuinka kauan olisin ihmetellyt, ellei Miina olisi syöksynyt sisään ja
huutanut:

— Rannassa on tulipalo.

Ja aivan oikein, rannasta kohosikin mahtavanpuoleiset savupilvet. Isäni
arveli ensin, että jokin rantapuodeista olisi syttynyt syystä tai
toisesta palamaan, ja niin, riensimme aika kyytiä tulipalolle.

Ruiskuja ei tietysti ollut, mutta isäni otti kaiken varalta kaksi
tyhjää vesiämpäriä mukaansa. Kun saavuimme lähemmäksi, huomasimme,
ettei tuli sentään ollutkaan missään puodissa, vaan rannalle nostettu
kaljaasi roihusi mahtavin liekein.

— Ei sitä kannata enään sammuttaa, sanoivat Joopin miehet, jotka
viimeistelivät sluuppiansa. Se oli aiottu hakata polttopuiksi, mutta
ei siitä nyt suurta vahinkoa ole, vaikka se palaa muutenkin. Olisi
vain saanut palaa ylihuomenna, jolloin meillä on tämän sluupin
veteenlaskiaiset.

Rantaan oli kokoontunut väkeä vähän kaikilta kulmilta, ja kun
huomattiin, ettei tuli ollut sen vaarallisemmassa paikassa, istuttiin
katselemaan, miltä laivan palo näytti.

Laiva oli ollut maalla useita vuosia, joten se näytti erittäin hyvin
kelpaavan tulelle, ja kaikkein suurin oli jännitys katseltaessa, kuinka
mastot paloivat. Runkoon jo ilmaantui reikiä ja näytti hetken aikaa
siltä, että tuli alkaisi kitua, mutta yht'äkkiä liekit leimahtivat
korkealle, laiva rysähti kokoon ja mastot kaatuivat. Sen jälkeen se
alkoi palaa komealla roihulla.

Tämän tulipalon katselemista kesti siksi pitkän aikaa, että äitini
oli jo ehtinyt keittämään kahvit ja tuomaan ne rantaan. Siitä sitten
annettiin kahvia jokaiselle ja vietettiin kaljaasin lähtöä.

Mutta vaikka kukaan läsnäolevista ei perustanutkaan kaljaasin palosta,
niin perusti siitä ennen mainitsemamme kauppias Manner, joka oli
kaljaasin ostanut, vaikkeivät timpermannit tästä tietäneet. Kaljaasi
oli näet palovakuutettu ja Manner ilmestyi määräaikana vaatimaan
maksua. Ja näin täytyi myös toimittaa poliisitutkinto kaljaasin
palosta. Sitä asiaa tutkittiinkin pitkät ajat, mutta ei siitä
sitten lopulta mitään selvää saatu, ja Manner nosti kuin nostikin
palovakuutusmaksun, jonka yhtiö tietysti hyvin vastenmielisesti
suoritti.

Oikeastaan tämä kaljaasin palo olisi kokonaan jo vaipunut unholaan ja
unhon tuulahdukset olisivat puhaltaneet sen ylitse, ellen minä nyt sitä
tässä kaivaisi esille.

Sanotaan, että tuli on hyvä palvelija, mutta huono isäntä. En edes
hyväksyisi täydellisesti edes edellistä näistä vaihtoehdoista.
Kuinka harvoin esim. tuhopoltto onnistuu. Turhaan saa maksaa korkeat
palovakuutusmaksut, mutta vaikka aivan valittuja sytykkeitä käytetään
ja vaikka tuhopolton virittäjä ryhtyy työhönsä pitkän ja monipuolisen
harkinnan jälkeen, niin usein, tuiki usein, palo sammuu jo miltei
alkuunsa, tai jos sen saa syttymäänkin, niin paikalle jää aina jotakin
bensiiniin kasteltuja sytykkeitä tai lamppuöljysäiliöitä, joita poliisi
haistelee — ja niin saakin yritteliäs liikemies, sillä liikemiehiähän
nämä tavallisesti ovat, toivottujen rahojen sijasta 5—6 vuotta
kuritushuonetta.

Mutta tällä kertaa oli asia toisin. Ei tarkimmankaan tutkimuksen
avulla voitu löytää edes pienintä johtolankaa Verkholman rannassa
tapahtuneeseen kaljaasin paloon. Ja kuitenkin se oli tuhopoltto.
Paljastamme nyt vasta, lähes puolen vuosisadan kuluttua, tämän kaamean
salaisuuden.

Tyttölapsi ei olisi tyttölapsi eikä Ilona olisi ollut Ilona, — jos hän
olisi antanut niin pienten voimien kuin äitini ja isäni, yhden koulun
opettajakunnan, salapoliisi Antilan ym. katkaista suhteensa Brunoon.
Ei suinkaan. Suhteen ilmitulo teki hänet ainoastaan varovaisemmaksi.
Hän oli saanut kirjoittaa veljelleen eikä kukaan tietenkään tullut
epäilleeksi tässä kirjeenvaihdossa mitään. Hän oli siis ottanut
veljensä uskotukseen ja lähetti Brunolle kirjeitä Helsingin kautta.
Se oli aika pitkä kierros siihen aikaan, semminkin kun vastauksen
myöskin täytyi tehdä sama kiertotie, niin että luullakseni vastauksen
kirjeeseen sai vasta, kun toista viikkoa oli kulunut. Mutta joka
tapauksessa saatiin täten aluksi asiat järjestetyksi.

Sen jälkeen Ilona olikin saanut Luvialta vielä paremman rakkauden
postiljoonin, sillä se oli aivan äänetön. — Kun nim. Luvian
postihevonen lähti Verkholman rannasta, niin Ilona oli jo sitä ennen
piilottanut kärryihin kirjeensä, ja vanha kunnon postiukko kuljetti
tämän mitään pahaa aavistamatta Porin postikonttorin pihalle, josta
Bruno sen nouti ja pani oman kirjeensä tilalle.

Bruno oli kantanut lautoja ja lankkuja Seikun sahan lautatarhasta, ja
koska hän, vaikka olikin 13-vuotias, oli voimiltaan täysi mies, niin
hän tienasi hyvin. Tällä tavalla hänellä olikin pian hallussaan useiden
kymmenien markkojen kapitaali, joten hän voi ilmoittaa Ilonalle, että
heidän oli paras sittenkin yhtyä ja niin sanoakseni perustaa oma
huusholli.

Ja kevein jaloin Bruno laputti Porista Luvialle, sillä mitäpä 2
peninkulmaa hänen ikäiselleen pojalle on, ja asettui sopimuksen mukaan
asumaan tutun rannassa olevan kaljaasin keulaan.

Kaljaasin hyttipuoleen hän ei tietenkään katsonut viisaaksi asettua,
sillä sieltä olisi hänet helposti huomattu, mutta keulapäässä ei juuri
kukaan käynyt. Muuten kaljaasi olikin meiltä kokonaan unohtunut, sillä
meillä oli parempaa työtä laivan rakentamisessa..

Bruno asettui niin sanoaksemme kesälomallensa huvilanaan kaljaasi,
ja sieltä käsin oli hänen hyvin helppo tavata Ilonaa. Koko
meidän laivanrakentamisemme oli lopultakin Brunon keksintöä ja
ehkä jonkin verran Ilonankin, sillä tällä tavalla meidät saatiin
pysymään poissa kaljaasin luota. Brunolta tulivat rahat tervaan ja
rakennustarvikkeisiin.

Bruno ja Ilona voivat siis tavata toisiaan yhtä hyvin kuin ennenkin ja
laatia suunnitelmiaan. Mitä nämä sitten ovat olleet, sitä en tietysti
milloinkaan ole täydellisesti saanut kuulla, sillä Bruno ei niitä
lopulta kertonut edes äidilleenkään, joten minun on täytynyt useista
katkonaisista kertomuksista yhdistellä tapahtumien kulku.

Jotta asunto paremmin olisi pysynyt huomaamatta, oli Bruno rakentanut
vanhoista laudankappaleista ja laivasta löytämistään irtonaisista
lankuista itselleen keulaan huoneentapaisen. Hänellä oli mukanansa
evästä hyvä määrä, niin paljon kuin hänenlaisensa vankka poika jaksoi
kantaa, ja lisää hän sai kauppiaalta, jossa ei kukaan kysynyt, mistä
hän oli tai minne hän meni.

He olivat Ilonan kanssa päättäneet, että he sopivan tilaisuuden tullen
karkaavat yhdessä, Bruno oli varma siitä, että hän voisi elättää
morsiamensa, koska hän Seikun sahan lautatarhassakin oli ansainnut
täyden miehen palkan. Lautatarhatyö ei häntä miellyttänyt, ja senvuoksi
hän oli päättänyt ruveta merimieheksi niinkuin isänsäkin, josta syystä
hän oli käynyt Reposaaressa keskustelemassa laivanvarustaja Hortlingin
kanssa, ja oli sovittu, että hän pääsisi laivapojaksi purjelaiva
Rheaan, joka lähtisi Ykspihlajasta Pernambucoon heinäkuun puolivälissä.

Hänen aikomuksensa oli siis viettää lomaa Luvialla, kunnes tuo
lähtöhetki tuli, ja hän oli äidilleen ilmoittanut, että laiva oli
lähtenyt, joten hänen äitinsä luuli hänen par'aikaa keinuvan jossakin
Englannin kanaalin tienoilla.

Nyt oli suunnitelma sellainen, että hänen piti kaikessa hiljaisuudessa
saada Ilona laivaan, joten Ilona ilmestyisi esille vasta silloin, kun
oli päästy Atlantin rapakolle. Silloin häntä ei tietysti kukaan merellä
tavoittaisi, ja näin olisivat nämä kaksi nuorta päässeet solmiamaan
keskenänsä ikuisen liiton, jonka valtameren pauhu vahvistaisi.

Heidän mielestään ei muuten olisi ollut ensinkään hullumpaa pistäytyä
Pernambucossa, josta Brunon isä oli kertonut mitä ihmeellisimpiä
kertomuksia. Heidän aikomuksensa oli sitten sopivalla tavalla
keinotella itsensä Sisiliaan, jossa Bruno harjoittaisi Rinaldo
Rinaldinin ammattia.

Mutta Liemanin kirje oli tullut kuin salama kirkkaalta taivaalta ja
kumonnut kaikki heidän laskelmansa. Aluksi heidän tarkoituksensa
oli piilottautua yhdessä laivan keulaan ja päästää Lieman lähtemään
niine hyvineen, mutta tämä suunnitelma oli kuitenkin lopulta hylätty.
Ilonaa oli alkanut jänistää ja hän oli tuumannut, että Bruno sittenkin
aivan hyvin voisi piilottautua heidän kutteriinsa ja matkustaa hänen
kanssansa Helsinkiin. He voisivat siellä lähemmin suunnitella asiaa.
Mutta Brunon mielestä oli vielä edullisempaa sopivassa tilaisuudessa
niin sanoakseni miehittää kutteri ja lähteä sillä purjehtimaan
Ykspihlajan satamaan, jossa Rhea lastasi. Siellä he astuisivat suoraan
Rheaan. Jollei Rhea sieltä heti lähtisi, niin he voisivat viettää
hauskoja päiviä Ykspihlajan satamassa, jossa he työskentelisivät laivan
lastauksessa.

Näitä suunnitelmia olivat Bruno ja Ilona keskenään hautoneet kaljaasin
kokassa istuessaan. Mutta oli siinä tehty muutakin. Sillä Brunolla
oli hyvä veitsi, ja sillä rakastavaiset olivat kaivertaneet nimensä
laivan kylkilankkuihin.. Eikä sitä ollut tehty ainoastaan yksi tai
kaksi kertaa, vaan moniaita kertoja. Sitä paitsi Bruno oli rakentanut
keulahyttinsä aika vankasti. Hän oli nim. ottanut senkin seikan
huomioon, että heidät joskus yllätettäisiin, ja senvuoksi täytyi
hytissä olla yksi vankka ovi, ettei sinne heti päästäisi sisään.
Lisäksi oli varattu luukku, josta pääsi ulos, ja myös nuoratikapuut.
Kaikenlaista muuta tarpeellista kalustoa oli myöskin täytynyt
vähitellen hankkia, ja sitä oli sangen vaikea käden käänteessä kätkeä.

Kun oli tarkoitus, ettei kukaan milloinkaan saisi aavistusta niistä
salaperäisistä kohtauksista, joita kaljaasin keulassa oli pidetty,
oli Bruno harkinnut viisaimmaksi polttaa koko kaljaasin. Silloin se
tosiaankin kätkisi kaikki salaisuudet, jotka se oli saanut nähdä ja
kuulla. Ja Bruno oli nähtävästi taitavampi tuhopolttaja kuin moni
täysikäinen, sillä niinkuin näimme hän onnistui hommassaan aivan
täydellisesti.

Liemanin matka Reposaarelle onnistui hyvin. Kun oli saavuttu perille,
niin Lieman ankkuroi purtensa ja lähdettiin Reposaaren hotelliin
syömään ja myöskin yöksi. Seuraavana päivänä sitten oli tarkoitus
jatkaa matkaa.

Mutta pursi oli kadonnut ja samoin Ilona. Se ei nim. ollut ollut
lukossa, vaan se oli viety purjehdusseuran venevajaan, joten sieltä oli
helppo lähteä.

Se, että Ilona oli hävinnyt, oli salaperäinen juttu. Manta oli nukkunut
sikeästi, niinkuin aina, eikä ollut huomannut mitään. Brunosta ei
Lieman luonnollisesti tiennyt, joten hän ei osannut asettaa Ilonan
ja purren katoamista yhteyteen keskenään. Ajateltiin vain, että
Ilona olisi herännyt aikaisin ja lähtenyt toikkaroimaan laitureille
tai mahdollisesti uimaan ja hukkunut, ja että purren arvokkaine
matkatavaroineen oli joku varastanut.

Täytyi siis kuulustella hotellin henkilökuntaa ja kaikkia lähellä
olevia. Mutta Ilonaa ei kukaan ollut nähnyt. Purresta saatiin pian
tietoja, sillä oli nähty, että se oli purjehtinut merelle päin ja
että sitä kaikesta päättäen oli ohjannut tottunut käsi, joten mitään
epäilystä varkaudesta ei kenessäkään ollut herännyt.

Samalla kertaa, kun siis Ilonaa etsittiin ja naarailtiin ja toivottiin
edes jostakin rannoilta löytyvän hänen vaatteitaan, oli myös purtta
lähdettävä ajamaan takaa. Jos siihen aikaan olisi ollut nopeakulkuisia
moottoreita, niinkuin tätä nykyä, niin olisi etsiminen ollut hyvin
yksinkertainen asia. Mutta niitä ei ollut, ja Liemanin kutteri oli
siksi nopeakulkuinen, ettei koko Reposaarella ollut sen parempaa. Muuan
luvialainen kalastaja ilmoitti kuitenkin saavansa kutterin kiinni,
sillä hän oli monet kerrat ottanut osaa kilpapurjehduksiin ja joskus
voittanutkin sen puolen kutterit. Hänet palkattiin kutteria etsimään,
ja Lieman puolestaan katseli Reposaarta saadakseen selvää Ilonasta.

Reposaarella ei ollut tähän aikaan kuin yksi ainoa poliisi, Haglund,
joka muuten oli jo seitsemissäkymmenissä ja jonka tehtävänä oli
pääasiallisesti pitää järjestystä merimiesten keskuudessa, jos nämä
joskus sattuivat tappelemaan. Mutta itse asiassa ei hän ollut kovin
turhantarkka, sillä yleensä mainittiin, että hän antoi miesten kaikessa
hiljaisuudessa tapella nujakoida sen kuin halusivat, kun eivät
häirinneet paikallisasukkaita. Siinä tapauksessa, että tappelua syntyi
itse satama-alueella tai jossakin kapakassa, sekaantui Haglund asiaan
ja sai tarpeen tullen avukseen laivojen kapteeneja ja perämiehiä, joten
järjestys oli pian palautettu. Mutta mihinkään nuuskimisiin saaren
laajalla alueella hän ei ryhtynyt. Hänestä sanottiin, että hän korjasi
vain raadot siinä tapauksessa, että niitä sattui hänen eteensä.

Haglund ei siis ollut erikoisen pätevä kadonnutta etsimään. Hän vain
sanoi, ettei Ilona ainakaan ole satamassa voinut hävitä, sillä siellä
oli ollut väkeä työssä yötä päivää, joten joku olisi hänet huomannut.
Ja koska oli selvinnyt, että Ilona oli kadonnut vasta aamuyöstä, niin
ei hänen mielestään Ilona ainakaan satama-alueella ole voinut hukkua,
vaan hänen on täytynyt hukkua johonkin purjehdusseuran paviljongin
läheisyyteen tai sitten on hän tullessa huomannut hiekkarannan ja
kävellyt sinne uimaan ja uidessaan uupunut. Lieman oli jo luvannut 100
markan palkinnon Ilonan löytäjälle, joten koko Reposaari oli jalkeilla.
Siinä naarattiin ja siinä tutkittiin ja käveltiin ketjussa Reposaaren
metsissä. Olihan mahdollista, että Ilona oli äkämystyksissään
piilottautunut metsiin.

Liemania lohduteltiin sillä, että metsät eivät ole perin laajat, joten
niihin ei ainakaan voi eksyä. Kyllä siis Ilona ilmaantuisi niin pian
kuin hänelle tulisi nälkä tai vilu.

Näin meni se päivä, ja seuraavana päivänä luvialainen palasi ja
ilmoitti, ettei hän ollut saanut kutterista selvää. Sillä on ollut
nähtävästi liian suuri etumatka, hän sanoi. Reposaarelta ei myöskään
mitään löytynyt, niinkuin lukija hyvin voi ymmärtää, ja senvuoksi
Haglund ehdottikin, että Antila olisi kutsuttava asiaa tutkimaan.

Puolissa päivin Antila saapuikin. Hän oli tietysti kuultuaan Ilonan
häviämisestä kohta tullut ajatelleeksi Brunoa, saanut selville, että
Bruno oli hävinnyt ja että Brunon oli pitänyt lähteä laivaan. Hän
ymmärsi heti, että Brunon sormien täytyi olla pelissä. Kaljaasin
palosta hän ei tiennyt mitään, sillä tämä asia ei silloin ollut vielä
herättänyt mitään huomiota, mutta hän arveli, että Bruno oli saanut
jollakin tavalla tiedon Ilonan lähdöstä, kyttäillyt Reposaarella ja
siellä sitten vallannut purren. Hän tiedusteli tarkoin luvialaiselta,
mitä teitä tämä oli kulkenut, ja luvialainen oli tällöin selittänyt,
että hän oli lähinnä purjehtinut Ruotsiin menevää reittiä ja käynyt
mm. Säpin majakalla tiedustelemassa, oliko siellä päin nähty mitään
kutteria. Tämän jälkeen hän oli myös siirtynyt etelään päin ja
purjehtinut aika pitkät matkat ja tutkinut muutenkin sellaisia
paikkoja, joihin kutteri olisi voinut ankkuroida, mutta ei ollut
löytänyt mitään. Antila tiesi, että Bruno oli käynyt Raumalla ja että
Bruno muuten oli perehtynyt reimareihin ja merimerkkeihin. Hän piti
senvuoksi aivan luonnollisena, että Bruno oli lähtenyt etelään päin, ja
lähetti ottamaan selvää, olisiko Brunoa nähty jossakin Raumalla päin. —
Ei ole haitaksi tutkia pohjoistakaan suuntaa, hän sanoi, sillä tuskin
Bruno on uskaltanut Ruotsiin päin purjehtia.

Vielä meni sekin päivä jännityksessä, ja iltaan mennessä alkoi kovasti
myrskytä. Tuli sellainen myrsky, etteivät tottuneetkaan merenkulkijat
mielellään olleet liikkeellä.

Mutta vasta neljäntenä päivänä Antila onnistui ratkaisemaan
kysymyksen. Hänen pohjoiseen päin tekemänsä tiedustelut olivat olleet
tuloksellisia, sillä kutteri oli löydetty Merikarvian satamasta. Se oli
jonkin verran särkynyt, sillä se oli ajanut satamaan väärälle kohtaa.
Kutteri oli ankkuroitu lähelle rantaa, mutta siitä ei löytynyt ketään.

Selvä on, että tästä nuoranpäästä heti otettiin kiinni, ja Lieman
vuokrasi hinaajalaivan, jolla siihen aikaan mahdollisimman nopeasti
pääsi Reposaarelta Merikarvialle.

Kutteri tarkastettiin, mutta mitään erikoista sieltä ei löytynyt.
Liemanin ja laivamiehen tavarat olivat koskemattomat, mutta Ilonan
tavarat olivat poissa, ja silloin ymmärrettiin, että Ilona ja Bruno
olivat kutterilla lähteneet.

— Kyllä me heidät molemmat hengissä löydämme, sanoi Antila.

— Tällä kertaa kannattaa ruveta etsiskelemään metsiä, sillä kylään
eivät he ainakaan ole menneet. Paras on kuitenkin tiedustella
kauppapuodeista, jos niissä olisi käynyt joitain outoja henkilöitä,
sillä ehkä Bruno on saanut päähänsä ruveta korjaamaan kutteria, siinä
kun ei kovin suuria vikoja näyttänyt olevan.

Tehtiin tiedusteluja kylässä, mutta ei siellä mitään tiedetty.

— En voi kuitenkaan käsittää, sanoi Antila, että Bruno kutterin tuohon
jättäisi. Hän on nähtävästi aikonut purjehtia pohjoiseen päin, ehkä
vain vähän matkaa eksyttääkseen takaa-ajajiaan ja kääntyäkseen sen
jälkeen takaisin.

Niinkuin muistamme, oli Ykspihlaja eräs Brunon päämääriä, ja olemme
siis siksi paljon edellä asiaa tutkivista, että voimme arvata matkan
olleen suunnatun sinne.

Kun iltamyöhä oli tullut, niin saatiin ensimmäinen saalis. Antila oli
istunut rantapensaikossa ja koettanut höristellä korviaan. Aallot
loiskivat jonkin verran ja oli koko lailla hämärää, joten hän ei
ollut täysin varma siitä, liikkuiko jokin haamu purtta kohti. Hän oli
kuitenkin kuulevinaan rasahduksia rantapensaikossa ja erottavinaan
ihmisen, joka hyvin varovasti hiipi purtta kohti.

— Jos se on Bruno, hän ajatteli, on parasta vielä odottaa jonkin aikaa.
Purteen hän ehkä voi päästä huomaamattani, mutta jos hän siellä alkaa
jotain tehdä, niin silloin kyllä asian huomaan.

Vähän ajan perästä kuului loisketta purren läheisyydessä, mutta Antila
oli yhä hiljaa. Ja pian erottikin hänen tarkka korvansa, että purressa
liikuttiin. Silloin hän hiipi purteen. Aivan oikein, siellä olikin
Bruno ja vielä eräs apulainen. Pursi oli saanut vuodon, ja he olivat
väliaikaisesti tukkineet reiän ja ruvenneet pumppuamaan vettä pois.

— Kädet ylös, karjaisi Antila ja tarttui Brunoa kauluksesta kiinni.
Avustajasta hän ei välittänyt ollakseen sitä varmempi Brunosta, ja tämä
tietysti luikki tiehensä sen kuin käpälät kantoivat.

Niin siirryttiin rannalle, jossa Antila otti tärkeimmän
kuulusteluvehkeensä, nim. pamppunsa, esille. Alkoi Brunon kuulustelu.
Ei kestänyt kovin kauan, kun hän oli tunnustanut koko asian ja myös
sen, että Ilona oli matkassa, mutta hän koetti viimeiseen asti salata
Ilonan olinpaikkaa. Poika vain ilmoitti, ettei Ilonalla ole mitään
hätää, mutta häntä on turha etsiä:

Antila sanoi, että hän sai Brunon kanssa ponnistella uskomattoman kauan
ennen kuin selvisi, minne hän oli kätkenyt Ilonan. Kätköpaikka olikin
hyvin valittu, sillä he olivat ensin piileskelleet metsässä siksi,
kunnes tiesivät, ettei ketään enää ollut näkyvissä. Tämän jälkeen he
olivat kävelleet eteenpäin, kunnes olivat tulleet jonkin pienen joen
varteen, ja sitten jatkaneet jokea ylöspäin kunnes maantie siltoineen
tuli vastaan. Ja täällä eräässä sillan rannanpuoleisessa arkussa löytyi
siksi laaja tila, että siellä kaksi aivan hyvin voi oleskella. Täällä
oli Ilona kamsuineen jotka oli sinne kannettu. Kun matkaa oli noin
kilometrin verran rannasta, niin varmasti ei monikaan olisi tullut
ajatelleeksi häntä juuri sillan alta etsiä.




42. LUKU,

jossa tekijä pääsee kertomuksen loppuun ja ilmoittaa lukijalle Brunon
ja Ilonan myöhäisemmätkin elämänvaiheet.


Näin oli Ilonakin löydetty ja Merikarvian kievarissa nähtiin Antila,
Bruno, Lieman ja Ilona loppuselvitystä tekemässä. Brunon kanssa oli
oikeastaan loppuselvitys tehty, sillä hän istui nurkassa tuolilla ja
nyyhkytti niin, että hartiat hytkyivät. Hän kärsi sekä sielun että
ruumiin tuskia. Jos tunnemme Antilan oikein, niin luultavasti kuitenkin
viimeksimainitut olivat valtavampina.

— Se on hyvä, että sinä joudut merille, sanoi Antila, siellä sinulle
kyllä annetaan kuria sen kuin tarvitset ja vähän enemmänkin.

Ilona makasi sohvalla vatsallaan ja itki. Hänen surunsa oli yksinomaan
henkistä laatua, sillä hän ei ollut saanut minkäänlaista ruumiillista
kuritusta.

— Minä en tahdo jättää Brunoa, hän sanoi. Minä en tahdo Venäjälle
kouluun. Ensi kerralla minä en enää yritäkään karata, vaan minä hyppään
jokeen tai mereen, ja silloin teillä ei enää ole minusta kiusaa. Minä
en ymmärrä, miksi isä ei voi ottaa Brunoa luoksensa ja antaa meidän
edes mennä kihloihin, sillä Bruno osaa tehdä mitä tahansa, ja varmasti
olisi isällä työtä hänelle. Esim. tämän kutterin hän osaisi hoitaa
aivan hyvin, sillä ainoastaan myrskyn vuoksi ja sen takia, etten minä
osannut Brunoa auttaa, meidän kävi näin huonosti.

Mutta tällä välin oli kyytihevonen valjastettu. Antila hyvästeli ja
poistui Brunon kanssa kyytihevoseen lähteäkseen sillä Poriin.

Lieman oli tarkastanut purtensa ja havainnut, että sitä ei täällä
voitu korjata, vaan se oli vietävä Reposaareen. Laivamies määrättiin
tukkimaan pahimmat vuodot ja laittamaan muuten pursi siihen kuntoon,
että se voitiin hinata Reposaarelle, jossa se sitten otettaisiin
telakalle.

Näin olivat siis Lieman ja Ilona jääneet kahden kesken, ja se, mitä
nyt tapahtui, jää heidän keskeisekseen. Mutta sen verran Lieman on
kuitenkin kirjeessään isälleni ilmoittanut, että Ilona lopulta oli
selvittänyt isälleen kaikki suunnitelmansa Sisilian matkaa myöten.

Tämän jälkeen pidettiin Ilonasta hyvää huolta. Hän oli siksi voimakas
ja liukas, ettei häntä enää uskottu Mantan hoiviin, joka oli maitse
matkustanut Helsinkiin, vaan palkattiin aikaa-päälle miespuolinen
vartija. Tämä ei laskenut Ilonaa silmistään ennen kuin tyttö oli
luovutettu keisarinna Katariinan opistoon Pietarissa.

Siellä hän opiskeli kokonaista 6 vuotta, ja Venäjällähän saadaan
rahalla aikaan mitä tahansa. Niinpä onnistuttiin Ilonakin pitämään
siksi tiukalla, ettei hän päässyt karkaamaan koulusta kuin 3 kertaa
koko tänä aikana. Kunakin kertana tuotiin hänet uudestaan takaisin
entiseen kurjuuteen. —

Tästä näemme siis että luostarikoulut ovat kokolailla päteviä, sillä
niissä voidaan tyttölapsikin pitää tiukalla, vaikka hänellä on Ilonan
lahjat. Kun tätä nykyä puhutaan siitä, kuinka tärkeätä on, että
poliiseiksi otetaan myös naisia, niin olen tässä aivan samaa mieltä
kuin tämän ehdotuksen tekijä. Itse entinen Scotland Yardin johtaja sir
Basil Thompson on sanonut, että taitava salapoliisi voi saada selvän
kaikkien muiden rötöksistä, mutta silloin, kun johonkin hommaan on
sekaantunut tyttölapsi, jonka ikä on 14:n ja 18;n välillä, niin silloin
sekaantuu Scotland Yardkin. Voin tässä yhteydessä mainita, ettei esim.
Sherlock Holmes ole kertaakaan onnistunut paljastamaan tämänikäistä
tyttölasta, ainakaan ei hänen ystävänsä Watson tiedä sellaisesta
kertoa. Kyllä senvuoksi naisia varten tarvitaan omat naispuoliset
salapoliisinsa ja muutkin poliisinsa, sillä miehen he hyvin helposti
pystyvät jymäyttämään.

Mutta, niinkuin sanottu, Ilona siis joka tapauksessa kykeni karkaamaan
naisiltakin 3 kertaa 6 vuoden kuluessa. Tässä tietysti puhutaan
ainoastaan niistä kerroista, jolloin hän joutui kiinni, sillä niistä
kerroista, jotka hän muuten on oleskellut pensionaattinsa muurien
ulkopuolella, ei tiedä kukaan muu kuin hän itse.

En tunne lähemmin noiden kolmen kerran yksityiskohtia, sen verran vain
kuulin mainittavan, että hän ensimmäisellä kerralla karkasi luostarin
puutarhurin rengin kanssa, toisella kerralla luostarin suntion kanssa
ja kolmannella kerralla jonkun pyhimyksen kanssa, joka oli käynyt
luostarissa tyttöjä siunaamassa ja käsiään heidän päälleen panemassa.

Mutta että hän sittenkin luostarissa ollessaan oli perinpohjaisesti
seurustellut luostarinmuurien ulkopuolella, selviää siitäkin, että kun
hän oli sen jälkeen, kun luostarikoulu oli loppunut, saapunut kotiinsa,
niin hän ensi työkseen ilmoitti isälleen, että hän nyt oli 18-vuotias
ja kaikin puolin siis parhaassa naimaiässä. Hän toivoi, ettei hänen
isänsä tällä kertaa estäisi häntä menemästä naimisiin.

— Minä en tosiaankaan tiedä, missä sinun Brunosi on, oli Lieman siihen
vastannut, mutta voisimmepa kääntyä salapoliisi Antilan puoleen, ehkä
hän hakee Brunosi esille.

— Isän ei pidä tehdä minusta pilkkaa. Minua itseänikin naurattaa, ja
minä punastun, kun minä ajattelen koko Brunon historiaa. En minä sitä
ole edes kertonut tytöille siellä luostarissa, tai kyllähän minä sen
olen kertonut, mutta en minä sentään sanonut, että Bruno oli kantanut
lankkuja, vaan minä sanoin, että Bruno oli merimies. Oikeastaan minä
sanoin, että hän oli merikadetti, sillä eivät ne muut siellä olisi
tietäneet edes mikä merimies on. Mutta en minä merimiehestä välitä,
vaan minun mieheni täytyy olla luutnantti. Luutnantti on sentään jotain
jumalaista, ja kun hän istuu hevosen selässä ja hänen päällään on
kultainen haarniska ja kypärä ja hänen miekkansa välähtelee auringossa,
niin silloin hän on kuin Jumala. Minä en muuten ymmärrä, kuinka naiset
voivat mennä naimisiin siviilimiesten kanssa.

— No, mutta ne, joiden kanssa sinä karkasit, olivat kaikki
siviilimiehiä.

— Mitä pappa nyt siitä puhuu, enhän minä aikonut heidän kanssaan mennä
naimisiin, minä tahdoin vain päästä luostarinmuurien ulkopuolelle. Ja
minun toverini myöskin ovat kaikki sitä mieltä, että vain luutnantti
on jotain eli että ihminen oikeastaan vasta alkaa luutnantista. Kyllä
meitä käytettiin kadettien haaleissa, mutta ei heihin voinut oikeastaan
ihastua, sillä he olivat niin suunnattoman kloppimaisia ja lapsellisia,
ainoastaan luutnantit, jotka olivat heidän mukanaan, olivat jotain.

— Tytöt lähtivät kyllä kovin mielellään kadettibaaleihin, mutta minua
se oikeastaan ällötti, sillä minusta oli niin harmillista, kun nuo
kläpit olivat olevinaan täysiä miehiä ja vielä pyrkivät suutelemaan.
Mutta minua ne eivät kyllä suudelleet. Kun eräskin pyysi, niin minä
sanoin hänelle, että kyllähän me tytöt joskus suutelemme toisiamme
siellä koulussa, mutta ei se minusta ole hauskaa, ja jos minä teitä
suutelisin, niin se tuntuisi aivan samalta kuin jos minä suutelisin
jotain tytöistä, sillä eihän teillä ole edes viiksiä, ja minusta
miehellä täytyy olla viikset. Jos minä olisin mies, niin olisi minulla
varmasti komeat ja pitkät viikset.

Edelleen on sitten mainittava, että tämä keskustelu oli kai
jonkinmoinen valmistus siihen, mitä tuleman piti. Sillä noin viikon
sisällä oli jo neljä luutnanttia matkustanut Pietarista Helsinkiin ja
esittänyt Ilonan isälle kosintansa. Jokainen heistä oli tullessaan
aivan varma siitä, että he saisivat kukkaset, mutta saivatkin rukkaset.

Ja kun isä Lieman tätä asiaa ihmetteli, ja varsinkin sitä, että
jokainen heistä oli väittänyt olevansa salakihloissa Ilonan kanssa,
niin Ilona ilmoitti, että nämä kaikki olivat suuria narreja, joille
tuskin tarvitsi iskeä silmäänsä, kun he jo luulivat saaneensa myöntävän
vastauksen kosintaansa.

Mutta sen jälkeen saapui viides mies, ja kun Ilona oli kuullut hänen
askeleidensa kolinan, niin hän syöksähti isänsä kaulaan ja ilmoitti,
että tulijalle pitäisi olla erittäin kiltti.

Ja sisään astuikin vähän Liemania nuorempi, 38-vuotias eversti, ja
ennen kuin hän ennätti suutansa aukaista, oli Ilona jo lentänyt hänen
kaulaansa. Eversti oli ollut ennen naimisissa ja hänellä oli Ilonan
ikäisiä lapsia, mutta mitäpäs se asiaan vaikutti. Hän oli muuten
tarmokas mies, ja tyytyväisenä tietysti Lieman jätti Ilonan hänen
haltuunsa. Näin oli siis Ilona päässyt sinne, minne hän oli pyrkinyt,
nim. naimisiin. Ja kun hänen everstinsä oli jättänyt tämän maallisen,
niin hän meni naimisiin everstin pojan kanssa, pysyen siis uskollisesti
suvussa. Onko hän sittemmin sortunut vallankumoukseen vai onko hän
jonkun bolshevikikomisaarin rouvana Venäjällä, sitä en tiedä, sillä
vallankumouksen jälkeen ei Ilonan kohtaloista ole kuulunut mitään.
Mutta jos hän hengissä on, niin varmaa kyllä on, että hänellä on mies,
sillä en voi käsittää, että hän leskeksi olisi voinut jäädä.

Myös Brunon kohtalot voin kertoa. Hän oli pari matkaa ensin
merimiehenä, mutta kyllästyi tähän puuhaan. Syynä oli, että merellä
hänen kertomansa mukaan annettiin huonosti kolme kertaa päivässä
ruokaa, mutta erittäin hyvin kolme kertaa päivässä selkään. Hän
siirtyi siis lankkuja kantamaan, mutta koska hänen mielestään hänen
taipumuksensa sittenkin paremmin viittasivat vesille, hän päätti ruveta
proomumieheksi.

Se, joka tuntee, Kokemäenjoen proomumiehen työt näihin aikoihin,
tietää, että siinä hommassa voi päästä hyviin tienesteihin, mutta
silloin täytyy myös tehdä työtä aamusta iltaan, eikä tämä työ suinkaan
ole kevyttä, vaan se on raskainta, mitä on olemassa. Mutta kun vankka
mies siinä pääsee urakkahommiin, niin hän voi tienata siinä kuin moni
herra, ja kun ei kesäasuntokaan paljon maksa, niin saa siinä ainakin
kesähuvilan kustannukset säästöön, jos nim. on säästämiseen taipumusta.

Ja sitä Brunolla oli, sillä itse asiassa hän oli kunnon poika, vaikka
hänen yritteliäisyytensä joskus veikin hänet harhateille. Ketäpä ei
rakkaus muuten olisi saanut tekemään tuhmuuksia.

Mutta kun hän oli ollut jonkin aikaa proomumiehenä ja hänen äitinsä oli
kuollut, rakensi hän perintötontilleen komean puutalon, jonka toisessa
päässä hänellä vielä oli vuokralaisiakin. Näin hänen ansionsa yhä
lisääntyivät. Hän päätti lopulta mennä naimisiin ja löysikin itselleen
hyvin sievän vaimon, johon hän oli tutustunut sahan lautatarhassa.

Mutta vaimo ei ollut pitkä-ikäinen, sillä tuskin he olijat olleet
vuottakaan naimisissa, kun hän sairastui keuhkokuumeeseen ja kuoli
elämänsä kukkeimmillaan ollessa. Tämä veti Brunon synkäksi. Hänestä
tuli ihmisiä karttava, mutta työtä hän teki ehkä kolmen miehen edestä,
kunnes löysi odottamatta kohtalonsa.

Porin kaupunkiin oli saapunut sirkus ja sen ammattipainijat haastoivat
kaupungin voimamiehiä kilpailemaan keskenään. Brunoakin kehoitettiin
yrittämään. Kerran hän astuikin sirkuksen areenalle ja täräytti
muutamassa minuutissa tantereeseen yhden atleetin. Näitä oli kaikkiaan
3 kappaletta, ja kun lopulta kolmaskin oli kellistetty selälleen, ei
auttanut muu kuin ruveta selittelemään, ettei heillä tällä kertaa ole
rahoja maksaa luvattua 500 markan palkintoa, joten he toivoivat Brunon
tyytyvän 250 markkaan.

Mutta Bruno sanoi, että hän on täräyttänyt tantereeseen paljon
vahvempia miehiä kuin nuo eikä ole siitä mitään saanut, ei pennin
pyörylää, joten ei hän tälläkään kertaa halua maksua ottaa.

Mutta kun sirkusseurue poistui kaupungista, poistui Bruno heidän
mukanaan. Hänestä oli tullut ammattiatleetti, joka joutui kiertämään
maita ja mantereita, ja hänen jälkensä häviävät maailmansodan
myrskyihin.



