Martti Wuoren 'Kiusankappale' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3625. E-kirja
on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään
rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.




KIUSANKAPPALE

Yksinäytöksinen ilveily


Kirj.

MARTTI WUORI





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1925.






HENKILÖT:

Osmo Laipio, filosofian tohtori, kirjastonhoitaja.
Maire Telkiä, konttorineiti.
Roope Rahkasuo, maisteri, Laipion koulutoveri ja vanha ystävä.

Tapahtuu Helsingissä nykyaikaan.




Konttorihuone. Oikealla ikkunaseinä, ikkunan edessä kaksipuolinen
pulpettipöytä; vasemmalla sohva, kaksi nojatuolia ja sohvapöytä,
siinä tarjottimella vesikarahvi ja kaksi lasia, peremmällä ovi
varastohuoneeseen ja nurkassa uuni; keskellä peräseinää ovi, jonka
vasemmalla puolella vaatenaulakko, oikealla taas kirjahylly.
Kirjakääröjä siellä täällä nurkissa ja seinustalla.

MAIRE TELKIÄ (vähän yli kahdenkymmenen vanha, sievähkö, vilkas, iloinen
neiti, tulee perältä, avaten amerikkalaisella lukolla varustetun
ulko-oven, panee laukkunsa pulpetille ja riisuu päällysvaatteensa,
jotka ripustaa naulakkoon; ottaa sitten laukustaan pienen peilin,
katselee ja korjailee hiuksiaan, panee peilin pois, järjestelee minkä
mitäkin huoneessa, itsekseen hyräillen, ja käy lopulta pulpetin ääreen
istumaan, kasvot katsojiin päin; selailee kotvan aikaa papereitaan ja
kirjojaan, mutta jää vihdoin tuijottamaan ulos ikkunasta, leuka toisen
käden kämmenen varassa; kuuluu lyhyt kolkutus peräovelle). Sisään!

ROOPE RAHKASUO (lähes neljänkymmenen ikäinen, pienenpuoleinen,
kuivannäköinen koulunopettaja, jonka silmistä kuitenkin veitikka
pilkistää, kömpii hitaasti huoneeseen). Pyydän anteeksi, — tohtori...?
(Katselee kysyvästi ympärilleen.)

MAIRE (vastaa vilkkaasti, mutta hieman hätääntyneellä äänellä,
ennenkuin edellinen on ehtinyt edes kysymystään lopettaa). Niin,
tohtori ei ole täällä. Tohtori ei ole vielä tullut. Kummallista kyllä,
tohtori ei ole tullut.

ROOPE (veitikkamaisesti). Vai niin?! Kummallista!

MAIRE. Mutta ehkä tahdotte olla hyvä ja odottaa; maisteri...? Maisteri
Rahkasuo, eikö niin?

ROOPE. Aivan oikein.

MAIRE. Minä luulen, että tohtori kohta tulee. Olkaa niin hyvä ja
istukaa, maisteri!

ROOPE. Mutta ellei hän niin kohta tulekaan?

MAIRE. Kyllä. Hänen pitää tulla. Tänään hänen pitää varmaan tulla. —
Saanko minä riisua päältänne?

ROOPE. Oo, kiitoksia, kiitoksia, neiti Telkiä! Kyllä minä
vielä toistaiseksi siinä tulen omin neuvoin toimeen. (Riisuu
päällysvaatteensa.)

MAIRE (hiukan hämillään). Pyydän anteeksi, en minä niin tarkoittanut.

ROOPE. Ette suinkaan. Minä puolestani osaan antaa arvoa teidän
avuliaisuudellenne, mutta teidän arvonne naisena asetan kuitenkin
korkeammalle.

MAIRE (kuin syrjään). Niin vähissä se ei kuitenkaan ole, että se olisi
siitä mennyt, luulen ma.

ROOPE (nauraa). Tietenkään ei, kun ei ollutkaan puhe sen enemmästä kuin
vain päällystakin riisumisesta vanhanpojan hartioilta.

MAIRE. Tehkää hyvin ja istukaa, maisteri!

ROOPE. Kiitän. (Istuutuu sohvaan.) Mutta missähän, — taas asiaani
palatakseni, — se vanha ystäväni, tohtori, oikein oleksii?

MAIRE (kuin edellä, hieman hätääntyneellä äänellä). En tiedä, en tiedä
todellakaan. Eilen hän ei ollut koko päivänä täällä.

ROOPE. Se on jo todellakin kummallista.

MAIRE. Niin, eikö ole?

ROOPE. Hän, joka käydä naksuttaa säännöllisesti kuin vanha kello, ei
ole täällä yhtenä päivänä ollut, se on jo kummallista! Semmoistahan ei
ole tapahtunut kertaakaan sillä aikaa, kuin te, neiti, olette täällä
ollut toimessa?

MAIRE. Kahteen kuukauteen — ei, ei kertaakaan.

ROOPE. Siis todellakin hyvin kummallista!

MAIRE. Ehkä tohtori on sairastunut?

ROOPE. Ehkä tohtori on sairas.

MAIRE. Mutta silloinhan hän olisi kirjoittanut?

ROOPE. Mutta silloinhan hän tietysti olisi teille kirjoittanut!

MAIRE. Mutta jos hän on niin sairas, ettei jaksa kirjoittaa?

ROOPE. Sekin on mahdollista.

MAIRE. Silloin pitäisi...

ROOPE. Niin, silloin pitäisi teidän mennä katsomaan, kuinka hän voi.

MAIRE. Niin, niin, mutta eihän se sovi, eihän se sovi.

ROOPE. Niin, ei... että nuori neiti menee sairasta vanhaapoikaa
katsomaan.

MAIRE. Semmoista se nyt on!

ROOPE. Kun ei miehellä ole vaimoa, joka häntä edes sairaana hoitaisi.

MAIRE (pahastuen). En minä ymmärrä, kuinka te, maisteri, voitte laskea
leikkiä niin vakavasta asiasta.

ROOPE. Pyydän anteeksi. Kun ihminen itse on terve, niin eihän sitä
toisen kipuja tule ajatelleeksi — sydänvikoja varsinkaan.

MAIRE. Vaikka on toisen vanha ystäväkin. Hyväkin ystävä sitte! — Mutta
ehkä te nyt, maisteri hyvä...

ROOPE. Menisin häntä katsomaan, tiedustelemaan? Niinkö?

MAIRE (rukoilevasti). Niin juuri, olkaa niin hyvä!

ROOPE. Mutta minä luulen, että se on aivan turhaa.

MAIRE. Kuinka niin?

ROOPE. Hän ei ole kotona kuitenkaan.

MAIRE. Mistä te sen tiedätte?

ROOPE. Hän ei ollut kotona eilenkään.

MAIRE. Te siis olette käynyt?

ROOPE. Kävin.

MAIRE. Hyvä Jumala!

ROOPE. Enkä toissakaan päivänä saanut häntä käsiini.

MAIRE. Voi, hyvä Jumala!

ROOPE. Kokonaiseen kahteen kuukauteen, — siis niin kauan kuin te olette
täällä kirjastonapulaisena palvellut, en ole häntä käsiini saanut,
vaikka kuinka olisin puhelinta ja hänen ovikelloaankin soittanut.

MAIRE. Jotakin siis on tapahtunut!

ROOPE. Niin, jotakin on siis tapahtunut.

MAIRE. Mutta mitä?

ROOPE. Teiltä juuri, neiti, olen siihen kysymykseen tullut vastausta
saamaan.

MAIRE. Mistä minä...? Minähän itse olen niin...

ROOPE. Senpä vuoksi juuri se »niin» sanoo niin sanomattoman paljon ja
varmaan voi olla avaimenakin tähän arvoitukseen.

MAIRE. Minä en ymmärrä.

ROOPE. Mutta minä ymmärrän. Tuon vanhanpojan pää on mennyt sekaisin.

MAIRE. Taivaitten taivas!

ROOPE. Ja siihen olette te nähtävästi syypää.

MAIRE. Minä?

ROOPE. Te olette pannut hänen päänsä pyörälle.

MAIRE. Sitä en tiedä.

ROOPE. Mutta minun paha aavistukseni on alkanut muuttua kamalaksi
varmuudeksi.

MAIRE. Sillä...?

ROOPE. Tekin häntä rak... säälitte, minun piti sanoa.

MAIRE- Kuin ihminen ihmistä — vain.

ROOPE. Enemmän.

MAIRE. Hyvää ihmistä — vain.

ROOPE. Vielä vähän enemmän.

MAIRE. Onnetonta, kärsivää lähimmäistään — vain.

ROOPE. Jotenkin siihen suuntaan on tässä ajatustenne ja tunteittenne
ilmapuntari näyttänyt — vain.

MAIRE. Mutta jos te olisittekin, herra maisteri, huono havaintojen
tekijä?

ROOPE. Niin se olisi sekä onni että onnettomuus tohtoriparalle.

MAIRE. Onnettomuus?

ROOPE. Ettei hän siis saisikaan teitä, jos hän teitä rakastaa.

MAIRE. Sillä...?

ROOPE. Sillä teistä mahdollisesti (anteeksi, minä olen naimattomuuteen
piintynyt) voisi tulla hänelle hyvä ja rakastettava vaimo.

MAIRE. Heittäkäämme mielistelyt syrjään! Ja onni? Mikä onni?

ROOPE. Hänestä ei tulisi valapattoa.

MAIRE. Mitä se merkitsee?

ROOPE. Hän on kerran Bacchuksen edessä ja minun edessäni ja minun
kanssani vannonut valan, ettei hän koskaan naisi.

MAIRE. Se... se oli hyvin tyhmä...

ROOPE. Varomaton...

MAIRE. Ja — varomaton vala.

ROOPE. Jota hän nyt mahdollisesti katuu.

MAIRE. Katumus ei ole koskaan myöhäistä.

ROOPE. Eikö hänenkään ikäiselleen?

MAIRE. Kuinka voisin hänen samanikäiselle ystävälleen antaa muuta kuin
kieltävän vastauksen.

ROOPE (syrjään). Totta toisen kerran, tuohon tyttöön voisin minä
itsekin lopulta mieltyä. — (Ääneen). Mutta jos se vala on peruuttamaton?

MAIRE. Se olisi vahinko. Mutta sehän ei sitä ole?

ROOPE. Koska...?

MAIRE. Koska teidän vallassanne on antaa ystävällenne synninpäästö.

ROOPE. Venuksen edessä? Sen jumalattaren, joka on Bacchustakin
voimakkaampi?

MAIRE. Niiden kärsimysten tähden, jotka ovat saaneet vanhanpojan pään
pyörälle, niin että ei puhelin eikä ovikello soi eikä hänen vanha paras
ystävänsäkään saa häntä käsiinsä.

ROOPE. Minä luulen, että olette voittanut. Alan pelätä pahinta.

MAIRE. Niinkö todellakin?

ROOPE. Etteivät asiat vain olisi hullusti!

MAIRE. Herran tähden!

ROOPE. Silloin olisi syynne tuhat kertaa suurempi!

MAIRE. Minun?

ROOPE. Teidän! Teidän!

MAIRE. Teidän, herra maisteri, sillä tehän olette yhdessä tuon hullun
valan vannoneet! Vannomatta paras aina!

ROOPE. Ettäkö minun siis pitää ottaa se syy niskoilleni?

MAIRE. Teidän, teidän, teidän juuri!

ROOPE. Silloin ei auta muu kuin heti koettaa saada onneton vanhapoika
käsiinsä.

MAIRE. Mutta mistä?

ROOPE. Hän ei näy tulevankaan tänne.

MAIRE. Ei näy, ei näy.

ROOPE. Vaikka puoli tuntia tässä olemme jo rupatelleet.

MAIRE. Ja odottaneet.

ROOPE. Ja odottaneet turhaan. Minun on siis lähdettävä.

MAIRE. Häntä etsimään!

ROOPE. Tietysti, tietysti! Vaikka mistä!

MAIRE. Mutta ei poliisin kautta.

ROOPE. Kaikista kapakoista!

MAIRE. Hyvä Jumala! Mutta tehän palaatte, niinhän?

ROOPE. Bacchuksen nimessä!

MAIRE (auttaen päällystakkia Roopen päälle). Kaikkien vanhain —
jumalain nimessä!

ROOPE. Näkemiin siis, neiti Telkiä! (Aikoo mennä, mutta kääntyy.) Rakas
neiti Telkiä! Rakas neiti Telkiä!

MAIRE. Menkää jo, menkää jo, hyvä maisteri Rahkasuo!

ROOPE. Mutta älkää kovin surko, ellen minä tohtoria löydä! Olenhan minä
jälellä. Minä luulen melkein jo, että minä... että minäkin jo teitä...
jo teitä... jo teitä —

MAIRE (sysäten Roopen menemään). Vaiti, vaiti, maisteri! Ja menkää,
menkää!

ROOPE. Kyllä, kyllä, mutta minä palaan. Tehän pyysitte, että palaisin,
niinhän?

MAIRE. Niin, niin, niin!

ROOPE (ovessa teutaroiden). Mikä herttainen, mikä herttainen ihminen!
(Menee.)

MAIRE (kävelee pari kertaa levottomasti edestakaisin huoneessa,
sijoitellen ja järjestellen siellä täällä joitakin esineitä, huudahtaa
lopulta huolestuneena). Mitä minä nyt teen?! Mitä minä nyt teen?!
(Istahtaa sitte sohvaan ja purskahtaa itkuun, peittäen kasvonsa pöytää
vasten.)

OSMO LAIPIO (tulee samassa vasemmalta, varastohuoneesta, silkkihattu
päässä ja palttoo yllään; noin neljänkymmenen korvissa oleva parrakas
mies, luonteeltaan sulkeutunut ja harvapuheinen). Hyvää huomenta,
neiti... Maire!

MAIRE (hypähtää seisaalleen ja kirkaisee äänellä, josta kaikuu
sekä pelästystä että ihastusta). Ah! — Hyvää huomenta... toh...
tohtori! (Pyyhkii nopeasti silmänsä ja menee paikalleen pulpetin
ääreen istumaan, ryhtyen työhönsä. Osmo on sillävälin riisunut
päällysvaatteensa. Hän on puettu mustaan pitkään takkiin, jonka alta
kiiltää puhtoinen kaulus ja kalvosimet. Sitäpaitsi näkee, että hän
juuri on käynyt parturilla. Hän astuu verkalleen paikalleen pulpetin
ääreen vastapäätä Mairetta ja on ryhtyvinään työhön. Pitkänlainen
vaitiolo. Maire luo silloin tällöin katseita Osmoon, mitään sanomatta,
ja niistää lopulta nenäänsä.)

OSMO (joka ei ole nostanut päätään, mutta luonut salavihkaa
silmäkulmiensa alta katseen Maireen, sanoo vihdoin, tähystäen johonkin
paperiinsa, kuin sivumennen). Sanoitteko jotakin?

MAIRE. En, tohtori.

OSMO. Vai niin, mutta te katsoitte minuun.

MAIRE. Ehkä... kyllä.

OSMO. Kyllä, kyllä, sillä minä tunsin, että te katsoitte minuun? Miksi
te katsoitte minuun? Onko teillä jotakin sanomista minulle?

MAIRE. Ei, tohtori.

OSMO (viitaten sormellaan Maireen päin). No, kirjoittakaa sitte!
(Taas pitkänlainen vaitiolo, jonka aikana molemmat ovat ahkerasti
työtä tekevinään. Vihdoin puhkeaa Osmo sanoihin, aivan kuin
itsekseen.) Tuota, että... (Maire ei ole kuulevinaan.) Tuota, että...
(Äänettömyyden jälkeen, kun toinen ei kysy mitään.) No, miksi ette sano
mitään?

MAIRE. Anteeksi, sanoitteko jotakin, tohtori? Luulin, että vain
itseksenne puhuitte.

OSMO. Minähän kysyin, miksi taannoin niin pelästyitte, kun minä tulin
sisään? Mutta te ette vastaa.

MAIRE. Kysyittekö? Niin, niin todellakin. Minä niin kovasti pelästyin.

OSMO. Miksi te sitte niin pelästyitte?

MAIRE. Miksikö? Eihän sen niin kummallista pitäisi olla. Tehän tulitte
tuolta (osoittaa varastohuoneeseen päin) niin odottamatta, olette ollut
niin kauan poissa, olitte eilen koko päivän poissa, ette ollut täällä
tänäänkään niinkuin tavallisesti ja sitte olette noin juhlapukuun
puettu, noin juhlallinen kaikessa. Eihän sen sitte niin kummallista
pitäisi olla.

OSMO. No, nyt taas tavallisuutenne mukaan sanoitte niin paljon yhdellä
kertaa, etten minä siitä oikein tolkkuakaan saanut. Sanokaahan
uudelleen! Ensiksikin?

MAIRE. Ensiksikin te tulitte tuolta varastohuoneesta päällysvaatteet
yllänne, niin odottamatta, etten tietänyt teidän täällä olevankaan.

OSMO. Miksikäs teidän olisi tarvinnut sitä niin välttämättä tietää?

MAIRE. Sillä täällä kävi vieras, joka tahtoi teitä tavata, ja minä en
tietänyt sanoa teidän olevan täällä.

OSMO. Se vierashan ei ollut sen kummempi kuin että hän lupasi tulla
takaisin.

MAIRE. Te olette siis kuunnellut?

OSMO. Niin. Eikös minulla olisi oikeutta?

MAIRE. Minä en ymmärrä missä tarkoituksessa.

OSMO. Ei teidän tarvitsekaan ymmärtää. — Ja sitte toiseksi? Miksi se
sitte oli niin kummallista — toiseksi?

MAIRE. Toiseksi olitte ollut niin kauan poissa.

OSMO. Kauan? Yhden päivän.

MAIRE. Niin, te olitte eilen koko päivän poissa.

OSMO. Se oli kolmanneksi, eikö niin?

MAIRE. Niin. Ja ilmoittamatta siitä mitään.

OSMO. Onko minua täällä kaivattu ehkä?

MAIRE. On.

OSMO. Kuka?

MAIRE. Se oli eräs. Se oli eräs, joka ei tahdo nimeään mainittavaksi.
En minä tiedä kuka hän oli.

OSMO. Tahtoiko hän ehkä tietää, missä minä eilisen päivän olin?

MAIRE. Tahtoi.

OSMO. Mitäs te sanoitte?

MAIRE. Minä sanoin, etten minä sitä tiedä.

OSMO. Ja kuitenkin minä olin koko eilisen päivän tuolla sisällä —
varastohuoneessa.

MAIRE. Se ei ole totta, se ei ole totta.

OSMO. Varmaan uskotte, kun sanon, ettette te käynyt siellä kertaakaan
koko päivän kuluessa.

MAIRE. Se on totta — kyllä.

OSMO. Uskotte siis?

MAIRE. Mitäs teillä oli siellä tekemistä sitte niin salaperäisesti?

OSMO. Minä vain tahdoin kuulla, mitä teillä olisi sanomista minun
poissaolostani.

MAIRE. Tuommoinen salaurkkijako te, tohtori, olettekin!

OSMO. Minä, nähkääs, tahdoin ensin paastota ja ruumiillisesti itseäni
valmistaa.

MAIRE. Mihin? Minusta pilkkaa tehdäksenne?

OSMO. Paljoa tärkeämpään.

MAIRE. Ja sen tautta olette nyt noin juhlapuvussakin, noin...?

OSMO. Niin — niin!! (Molemmat vaikenevat äkkiä ja ryhtyvät työhönsä.)

ROOPE (katsoo kotvan kuluttua peräovesta sisään. Merkitsevästi.) Ahaa!

MAIRE (katsottuaan oveen päin, myöskin merkitsevästi, mutta taaskin
toisessa äänilajissa). Ahaa!

OSMO (huomattuaan Roopen, myöskin merkitsevästi, mutta toisessa
äänilajissa.) Ahaa!

ROOPE (riisuutuen). Niin juuri (matkien heitä) ahaa, ahaa! Mutta mitäs
tämä oikeastaan merkitsee, neiti Telkiä?

MAIRE. Oli vahinko, ettette odottanut vielä vähän aikaa, sillä tohtori
tulikin kohta teidän mentyänne.

OSMO. Niin. Minä tulin juuri sinun mentyäsi. Päivää! (Kättelyä.)

ROOPE. Päivää! Oli se vähän kummallista, ettet tullut vastaani, kun
tulit juuri minun mentyäni.

OSMO. Luonnollisesti, sillä sinä tulit varmaan toista tietä kuin minä.
Mutta istuhan nyt sitte! Mitäs sinulle kuuluu? Sinä siis kävit minua
tapaamassa?

ROOPE. Niin. Ja minä olen sinua jo etsinyt, sydän kurkussa, kolmesta
paikkaa. (Telkiälle.) Minä palasinkin näin pian, arvoisa neiti,
ilmoittaakseni teille, etten noista kolmesta paikastakaan löytänyt
vanhaa ystävääni, jota kahteen kuukauteen olen turhaan koettanut saada
käsiini.

MAIRE. Minä kiitän teitä, maisteri. Minä näen, että vaivanne ovat
olleet turhat, ja olen kovin pahoillani, että näin tulin turhaan teitä
vaivanneeksi.

ROOPE. Älkää olko! Teidän tähtenne ja vanhaa ystävääni löytääkseni on
se ollut rakas vaiva.

OSMO. Tuota, tuota! Sinulla siis oli minulle jotakin asiaa, vai?

ROOPE. Niin, hyvin tärkeätä päälle päätteeksi, vanha mies!

OSMO. No, puhutaan sitte! Minulla onkin hyvää aikaa. Tässä, neiti
hyvä (ottaa, paperin pulpetilta), minulla olisi eräs lausunto
kirjoituskoneella kirjoitettava. Ehkä tahtoisitte kirjoittaa sen sillä
aikaa puhtaaksi... tuolla... tuolla (osoittaa varastohuoneeseen, mutta
antaa erehdyksestä paperin Roopelle.) Tehkää niin hyvin! (Roope ottaa
paperin ja aikoo mennä. Mairelle.) No, paina puuta sitte! (Roope
ja Maire purskahtavat nauruun.) Häh? Mitä te? Kas, olinpa minä nyt
hajamielinen!

ROOPE. Oletpa todellakin!

OSMO (sieppaa paperin Roopelta ja tuppaa sen Mairelle). Menkää!
Kirjoittakaa! Sillä ei ole ollenkaan kiirettä, kunhan vain tulee hyvin
tehdyksi.

MAIRE. Minä koetan. (Menee vasemmalle.)

ROOPE (nauraen). Jaa, jaa, jaa, jaa! Luulen, että tulollani todellakin
panin sinut päästä pyörälle.

OSMO. Mitä sinulla on asiaa? Vastaa kysymykseeni: mitä sinulla on
täällä tekemistä?

ROOPE. Oooho! Onpas se komea kysymys! Niinkö sinä otat vastaan vanhan
koulutoverisi ja ystäväsi, joka sinusta on ollut huolissaan...?

OSMO. Niin otan. Sinulla ei ole ollut vähintäkään syytä olla
huolissasi. Minä elän ja olen terve, niinkuin näet.

ROOPE. Mutta äkäisempi kuin koskaan ennen.

OSMO. Minä kysyn vieläkin: Mitä sinulla on täällä tekemistä?

ROOPE. Mitäkö? Tulinpahan vain katsomaan, ettet olisi väärille teille
joutunut vanhoilla päivilläsi.

OSMO. Minun tieni kulkee vain kotoa tänne ja täältä kotia, niinkuin
tiedät.

ROOPE. Ja kuitenkin voit jo silläkin matkalla — kompastua, jos olet
lyhytnäköinen.

OSMO. Sinustapa on tullut salanuuskija, näen mä.

ROOPE. Minä en ole unohtanut valaani ja velvollisuuttani. Muistathan
sopimuksemme, että meidän piti valvoa toistemme askeleita, ettei
kumpikaan meistä lankeaisi kiusaajan verkkoon ja naimisiin joutuisi.

OSMO. Silloin olisi sinun ensin pitänyt lakaista puhtaaksi oman ovesi
edusta, mikäli minä olen voinut sinun askeleitasi valvoa.

ROOPE. Selitä, mitä tarkoitat!

OSMO.⁻ Että täällä taannoin käydessäsi olit jo neiti Telkiään ihastua.

ROOPE. Sinustapa on tullut salanuuskija, näen minä vuorostani.

OSMO. Minä en ole unhottanut valaani ja velvollisuuttani.

ROOPE. Ahaa! Nyt minä ymmärrän. Sinä siis olitkin jo täällä taannoin,
kun kävin sinua tapaamassa. Vai sillä lailla! No, nyt minulle selviää!
Sinä olit siis tuolla sisällä? Neitisi vain ei tahtonut sanoa. Teillä
on siis jo salaliitto valmis? Vai sillä lailla asiat sitte ovatkin?

OSMO. Suus kiinni, senkin vanha susi!

ROOPE. Hauku, hauku, mutta niin se on.

OSMO. Niin se on, että sinä näyt käyvän täällä minun konttorineitiäni
liehittelemässä.

ROOPE. Lohduttamassa vain, sillä hän näkyi olevan kovin huolissaan, kun
oli sinut kadottanut.

OSMO (innostuen). Niinkö tosiaan luulet?

ROOPE. Minä en vaan luule, vaan olen siitä vakuutettu.

OSMO. Kuuleppas! Siitä tahdoin minäkin tulla vakuutetuksi — meidän
kesken sanoen.

ROOPE. Ja mistä syystä niin?

OSMO. Hänestä, näetkös, on tullut minulle oikea kiusankappale. Siitä
saakka kun hänet tänne otin, en päivääkään ole saanut täällä rauhassa
työtä tehdä ja vielä kotonanikin, öisinkin, hän ihan kuin painajainen
vainoo minua.

ROOPE. Se on sinulle oikein!

OSMO. Kuinka niin?

ROOPE. Kukas sinun käski ottaa neidin tänne konttoriin?

OSMO. No, kun ne naiset ovat tuppautuneet jo joka alalle.
Kiusankappaleita todellakin ovat!

ROOPE. Sinä siis kadut hänet tänne ottaneesi?

OSMO. Tavallani.

ROOPE. Tavallasi siis vain?

OSMO. Hän on, näetkös, muuten niin ihmeen herttainen ihminen!

ROOPE. M—h!

OSMO. Etkös sinäkin sitä huomannut? Eikö sinustakin?

ROOPE. Ky-kyllä.

OSMO. No? Mitäs sinä siihen sanot?

ROOPE. Sinun pitäisi hyvissä ajoin toimittaa hänet täältä pois.

OSMO. Se on vähän niinkuin vaikeata.

ROOPE. Vai niin, vai on se jo sitä? Jaa, jaa! Sen minä uskon! Niin se
käy, niin se käy!

OSMO (suuttuen). Mikä niin käy? Mitä sinä uskot? Mikä niin: jaa? jaa?!
Mikä: vai niin?

ROOPE. No, no, no, älä nyt joutavia suutu!

OSMO. No, mitä sinä sitte joutavia mökötät?

ROOPE. No, aja hänet pois sitte! Pellolle!

OSMO. Sehän se on vaikeata, kun ei ole vähintäkään syytä. Hän toimittaa
kaikki tehtävänsä hyvin ja säntillisesti kuin Herran enkeli.

ROOPE. Keksi joku tekosyy?

OSMO. Minkä tähden?

ROOPE. Saadaksesi hänet pois ja toisen sijaan.

OSMO. Sääli on tyttöä, oikein sääli.

ROOPE. Ajattele itseäsi etupäässä!

OSMO. Sitähän minä teenkin. Mistä minä toisen, yhtä hyvän sijaan saan?

ROOPE. Ole ennemmin ilman!

OSMO. Pöllö!

ROOPE. Muista valaasi, muista valaasi!

OSMO (kynsien raivoisasti päätään). Kaikenlaisiin tuhmuuksiin sinä olet
minut saanutkin — huonossa seurassasi. (Nousee ja kävelee kiivaasti
edestakaisin.)

ROOPE (nauraa hiljakseen, seuraten häntä silmillään). Mikä komea
sulhasmies!!

MAIRE (tulee vasemmalta). Anteeksi, että häiritsen.

OSMO (kokonaan muuttuen lauhkeaksi kuin lammas). Tehkää niin hyvin,
neiti hyvä, tehkää niin hyvin! Mistä on kysymys? Millä voin olla teille
avulias?

MAIRE. Minä tahdoin vain kysyä teiltä, tohtori. Tässä on muuan lause,
josta minä en saa selkoa.

OSMO. Mikä se on? Saanko nähdä?

MAIRE. Se on tässä.

OSMO. Tässä, tässä? Missä? (Painaa päätään hellästi niin lähelle kuin
suinkin Maireen päin ja koskettaa hellävaroen hänen käsivarteensa.)

MAIRE. Tässä keskellä kaikkea olette kirjoittanut: »Yhdestä
kiusankappaleesta, lähetyskustannuksia niin ja niin paljon.»

OSMO. Ettekö ymmärrä?

MAIRE. En. Sehän 'ei kuulu ollenkaan asiaan.

OSMO. No, pyyhitään se lause sitte kokonaan pois. Sitä ehkä ei nyt
tarvitakaan. Siitä koituisi vain turhia ikävyyksiä ja kustannuksia.

MAIRE. Sitä minäkin. (Aikoo mennä.)

OSMO. Kiitos, kiitos, hyvä...! (Taputtaa häntä olkapäälle.)

MAIRE. Se oli minun vikani. Olisihan minun pitänyt ymmärtää, että se
oli poisjätettävä. (Menee.)

OSMO. No? Mitäs nyt sanot?

ROOPE. Että sinulla nyt on täysi syy ajaa hänet pois, kun hän ei saa
selkoa siitä, mitä sinä kirjoitat.

OSMO. Mutta sehän oli minun syyni eikä hänen, että minä olin siihen
järjettömyyksiä kirjoittanut.

ROOPE. Nyt minä olen täydellisesti vakuutettu, että sinä olet
kadottanut järkesi kokonaan. Sinä olet mennyt mies. Hyvästi! Valapaton
kanssa minä en tahdo enää puheissakaan olla. (Alkaa pukeutua.)

OSMO (on vaiti ja katselee kuinka Roope tekee lähtöä; vihdoin). Ihanko
sinä todellakin?

ROOPE. Ihan. Tule mukaan, jos vielä tahdot pelastua! Älä jää tänne
enää, Osmo! Käänny ja tee parannus! Tule pois minun seuraani!

OSMO. Tarkoitatko totta?

ROOPE. Totta! Se on viimeinen sanani!

OSMO. Sinulla on konnankoukku mielessä, sinä vanha koiranhammas.

ROOPE (nauraa salavihkaa). Ettäkö epäilet minua kilpailijaksesi?

OSMO. Kuka sinut tietää!

ROOPE. Hyvästi!

OSMO. Odota! Minä tulen, minä tulen! (Pukeutuu nopeasti ja seuraa.)

ROOPE (ovessa). Pelastettu! Pelastettu! (Ottaa Osmon käsivarteensa ja
menee.)

MAIRE (tulee samassa vasemmalta). Mitä? — — He menivät? — Yhdessä! — —
Viettelijä, se Rahkasuo!

ROOPE (palaa; ovessa puhuen ulospäin). Minä unhotin kalossini. Minä
tulen heti. (Sisällä, pantuaan oven kiinni.) Ahaa! Täällähän olettekin,
neiti. Tahdoin sanoa teille pari sanaa.

MAIRE. Se on...!

ROOPE. Minä pyydän sydämestäni: älkää saattako turmioon vanhaa
ystävääni, (väräjävällä äänellä) vanhaa uskollista ystävääni!

MAIRE. Mitä tarkoitatte, maisteri? Minä en ymmärrä.

ROOPE. Kyllä te ymmärrätte. Hän on jo ihan hullaantunut, ihan
järjiltään, huomaan minä. Ja senhän huomasitte jo tekin hänen
hassutuksistaan keskellä vakavaa kirjoitusta.

MAIRE. En tiedä kuitenkaan, mitä minulla olisi siinä tekemistä!

ROOPE. Kyllä, kyllä te sen tiedätte. Te olette pannut hänen päänsä
pyörälle, niinkuin jo vähällä olitte minunkin pääni saada sekaisin.

MAIRE. Ei, mutta se on jo liikaa, maisteri Rahkasuo!

ROOPE. Niin onkin: liikaa se on, ihan liikaa. (Tarttuu Mairen käteen,
jota toisella kädellään taputtaa.) Minä siis rukoilen teitä, neiti
kulta, että jos hän sattuisi teille tekemään erään kysymyksen, hyvin
vakavan kysymyksen, niin älkää vastatko siihen, älkää vastatko siihen,
Jumalan tähden. Tahi jos aiotte vastata, niin ajatelkaa ensin hyvin
tarkkaan, mitä vastaatte!

MAIRE. Kyllä, kyllä, kyllä. Sen minä teen.

ROOPE. Punnitkaa asia ensin sekä vanhan että uuden mittajärjestelmän
mukaan ja antakaa hänelle kieltävä vastaus.

MAIRE. Miksi? Minä en ymmärrä...

ROOPE (rukoilevalla äänellä). Minun tähteni, ellette hänen itsensä
tähden, minun, hänen vanhan ystävänsä tähden!

MAIRE. Mutta maisteri hyvä, enhän minä voi teitä molempia ottaa.

OSMO (pistää samassa päänsä ovesta sisään). No? Näinkö kauan sinä
kalossia — kädestä piteletkin.

ROOPE. Minä tulen, minä tulen. Minä huomaan, ettei minulla kalosseja
ollutkaan mukanani.

OSMO. Minä huomaan, etten minä joudakaan tulemaan kanssasi enää.

ROOPE. Kuinka?

OSMO. Niin. Nyt saat, hyvä veli, mennäkin yksin, — koska sinulla ei
kalosseja olekaan.

MAIRE. Tässä olisikin, tohtori, tämä kirjoitus vertailtava.

OSMO. Kyllä, neiti, kyllä. Me vertaillaan ja — heti. (Roopelle.)
Mene jo, mene! En minä jouda enää kanssasi tulemaan. Meidän pitää
kollatsionoida.

ROOPE. Hyvä, minä menen. Ja kollatsionoitukaa sitte yhdessä kuinka
paljon tahansa! Mutta varokin itseäsi, Osmo! (Menee.)

OSMO (kävellen edestakaisin). Senkin... kun tässä tuli häiritsemään ja
käänsi kaikki ylösalaisin.

MAIRE. Rauhoittukaa, tohtori! — Te teitte oikein, ettette mennyt.

OSMO (ärtyisästi). Niinkö? Mistä te sen tiedätte? Kuinka te tiedätte,
mitä minä aion tehdä ja mikä on oikein, mikä väärin. Istukaa
paikallenne! Kummallista, miksi naiset aina sekaantuvat asioihin,
joista eivät ymmärrä tään taivaallista.

MAIRE. Anteeksi!

OSMO. No, niin! (Pitkä vaitiolo. Molemmat ovat kiinni työssään.
Vihdoin, turhaan odotettuaan Mairen alkavan puhua, ikäänkuin itsekseen,
mutta pontevasti.) Teistä tulisi kiltti vaimo!

MAIRE (ei ole kuulevinaan). Sanoitteko, tohtori, että meidän piti
kollatsionoida?

OSMO. En. (Taas vaitioloa. Kuin itsekseen.) Kuka senkin sanan lienee
keksinyt? Ei se sovi tähän tilaisuuteen ollenkaan. (Taas vaitioloa.
Maire aukaisee laatikoitaan ja on jotakin etsivinään, nostaen sitte
pulpetin kantta ja pitäen sitä kauan auki, hyräillen itsekseen.)
Minä en ymmärrä, mitä te päivät pitkään istutte aina tuossa minua
vastapäätä. Aina teillä on samat temput ja aina katselette samalla
lailla, aina olette yhtä tyytyväinen ja aina pidätte tuota kantta niin
kauan ylhäällä, etten minä teitä näe. Nauratteko te siellä salassa
minulle vai itkettekö te, hä?

MAIRE (paiskaa kannen kiinni). Anteeksi; minä en ollenkaan kuullut,
mitä te sanoitte.

OSMO. No, se oli hyvä. (Nousee paikaltaan ja menee sohvaan istumaan.)
Vertaillaan, vertaillaan — kollatsionoidaan — noidaan nyt sitte.

MAIRE (tuo hänelle konseptin ja palaa paikalleen istumaan). Luenko minä?

OSMO. Ette.

MAIRE. Minä kuuntelen sitte.

OSMO. Te olette kiusankappale!

MAIRE. Ei tässä niin sanota.

OSMO. Tulkaahan tänne! (Taputtaa sohvaa vierellään.)

MAIRE. Mitä tarkoitatte, tohtori?

OSMO. Kun vertaillaan, kollatsionoidaan, niin istutaan vierekkäin.

MAIRE. Kyllä minä kuulen tännekin. Minulla on hyvät korvat.

OSMO. Mutta minulla on huonot silmät. Minä tahdon myös nähdä, mitä
toisessa paperissa on.

MAIRE (menee ja seisahtuu pöydän luo). Pyydän, lukekaa!

OSMO. Pyydän — istukaa! (Taputtaa taas sohvaa vierellään.)

MAIRE (istuutuu sohvaan). Minä kuuntelen. (Silmät paperissa.)

OSMO (kotvan kuluttua, kuin lukien paperista). Asia on nyt sillä
kannalla, ettei enää käy päinsä, että te istutte minua vastapäätä
toisella puolen pulpettia. Minä en voi sitä enää sietää. Se on
mahdotonta. Siitä on tehtävä loppu.

MAIRE (samaan äänilajiin). Pitääkö minun siis väistyä ja lähteä pois?
(Vetäytyy kauemmaksi.)

OSMO (lyhyesti). Ei. Päinvastoin. Teidän pitää tulla lähemmäksi minua.

MAIRE (vetäytyy lähemmäksi). Paraneeko asia siitä?

OSMO. Jos tulette ihan lähelle minua! Tahdotteko? (Maire epäröi.) Minä
kysyn: tahdotteko?

MAIRE. Tahdon.

OSMO. Tulkaa sitte ihan minun viereeni, rinnalleni!

MAIRE. Eihän tästä vertailemisesta näin tule mitään.

OSMO. Minä pyydän teidän kättänne!

MAIRE. Mitä te sillä teette? Tuossa on!

OSMO. Te olette verraton! Minä pyydän teitä vaimokseni. (Roope
kurkistaa peräovesta, mutta rykäisee ja paiskaa oven jälleen kiinni.)

MAIRE. Maisteri Roope varoitti minua äsken ja sanoi, että minun pitää
sitä asiaa tarkoin punnita ennenkuin annan teille vastauksen.

OSMO. Ja te?

MAIRE. Minä olen sen jo punninnut.

OSMO. Mitä näyttää puntari?

MAIRE. Se kallistuu teihin päin. Minä suostun.

OSMO. Se on siis päätetty. Menkäämme paikoillemme! (Nousee ja menee
paikalleen.)

MAIRE. Menkäämme paikoillemme! (Tekee samoin.)

OSMO. Tämä on siis oikein kirjoitettu?

MAIRE. Kyllä.

OSMO. Niin, mehän jo kollatsionoimme.

ROOPE (tulee). Hm!

OSMO. Vieläkö sinä...?

ROOPE. Minä vain tulin sanomaan, että _jos_ tulisit rikkoneeksi valasi
— —

OSMO. Se on jo tehty.

ROOPE. Niin minä vapautan sinut sen sitovasta voimasta.

OSMO (kättä puristaen). Kiitos, veliseni, kiitos!

ROOPE. Sinua minä onnittelen, sillä sinä saat todellakin herttaisen
vaimon.

MAIRE. Kiusankappaleen!

ROOPE. Mutta te, neiti hyvä, (ottaa Mairetta kädestä) te saatte
mieheksenne oikean — Osmon! Tanssittakaa sitä karhua nyt oikein hyvin
pillinne mukaan!

MAIRE. Kiitos! Minä koetan parastani.

OSMO. Mutta eiköhän meidän nyt kaikkien yhdessä pitäisi poiketa tämän
päälle kilistelemään.

MAIRE. Konttoriaika onkin jo päättynyt.

OSMO. Menipä se pian tänään.

ROOPE. Ja niin onnellisesti, ettei täällä käynyt, tietääkseni, muuta
yleisöäkään kuin minä.

OSMO. Meidän liikkeemme toimiikin etupäässä vain kirjeellisesti.

ROOPE. Ja yleisö on vain syrjästäkatsojana.

OSMO (pukeutuen). Siis vaatteet päälle! (Auttaa Mairen päälle.)

MAIRE. Kiitos, kiitos, hyvä...

ROOPE. Niin — hyvä! Kulta jäi pois.

MAIRE. Enhän minä ole tähän tottunut.

ROOPE. Kyllä se vuoden perästä jää pois, se tapa.

OSMO. Mutta nyt se, jolla on, ottaa omansa kainaloonsa. (Ottaa Mairetta
käsivarresta.)

MAIRE. Ja lähtee.

ROOPE (tarttuen Mairen toiseen käsivarteen). Onhan tässä tilaa
minullekin.

OSMO. Seis, seis! (Kiertää ja ottaa Roopen toiselle puolelleen, niin
että itse jää keskelle.) Vain näin, ei muuten!

ROOPE. Nyt jo mustasukkaisuuden oire!

MAIRE. Niin, ei muuten — koskaan.

ROOPE. Vannomatta paras — kiusankappale! (Menevät yhdessä.)

    Väliverho.



