Maila Talvion 'Lokakuun morsian' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3623.
E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään
rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.



LOKAKUUN MORSIAN

Kertomuksia


Kirj.

MAILA TALVIO





Porvoo • Helsinki,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1948.






SISÄLLYS:

Lokakuun morsian
Eräskin päivä
Karkuripoika
Jouluksi kotiin
Leijona-nappi
Se odotettu laiva
Asioitsija Catheus
Pakolaisparonittaren testamentti
Vedenpaisumus ja öljypuunlehvä




LOKAKUUN MORSIAN


Raihnas vanha autobussi, täällä päin "Erämaan Kameeliksi" nimitetty,
retuutti lastiaan — sekä elävää että kuollutta — mäkiä ylös ja
mäkiä alas, sydänmaan rapakkoisia, kapeita teitä pitkin, välittäen
liikennettä lääninpääkaupungista kaukaiseen kauppalaan. Ja olipa tänään
tämä paikkakuntansa iäkäs ja nöyrä palvelija liki päivän pituisella
matkallaan jo sivuuttanut pahimmat mutkat ja sillat ja tyhjentänyt
kyliin monet kuljetettavansa.

Tämän hyvin vanhamallisen linjurin penkeillä oli siinä aikansa
istunut rauhallisia Matteja ja Maijoja, Marjattoja ja Ruusa-Liljoja.
Mustalais-Ville puolestaan, joka oli saanut edullisesti vaihetetuksi
kaakkinsa "Mätkän", taas, oli tässä nautiskellut niitä viinojaan ja
herättänyt pahennusta alituisella vaeltelullaan vaunun toisesta päästä
toiseen taskukellon vaihettamisen toivossa. Manu Marjelin tuli akkansa
kanssa huutokaupasta ja olivat he kuin vahingossa onnistuneet saamaan
hopealusikan viidellätoista markalla. Mutta ehkei tuo ollutkaan hopeaa
— sellainen epäilys kyllä sitten tuli ja puri heitä kuin ilkeä sääski.
Kätilö Emma Muunlaisella oli niin kiire uuteen toimipaikkaansa, ettei
hän olisi antanut kuljettajan polttaa savukettaan loppuun. Siitäkin
oli pikkuisen kinastelua koko autoväelle. Kanttori Sileniuksen lesken
havaittiin niin nuortuneen viime keväästä, ettei sopinut epäilläkään
hänen aikovan uudestaan aviosäätyyn. Mitäpä nuori leski olisi sitä
salannutkaan ja sulhanenkin tuli samassa tietoon. Nousi siinä
aikamoinen hyvätuulisuus vähäksi aikaa, kun linjuriseurakunnan iloisin
matkustaja, ystävällinen emäntä-ihminen Hilma Hyvönen heti tarjoutui
puettamaan morsianta, sanoi siihen taitoon _hyvin_ harjaantuneensa,
kolme tytärtään kun oli vihkikuntoon pannut ja odotti vaan sitä
kaunista neitoa, joka valloittaisi hänen ainoan poikansa sydämen
— kas, sen tytön hän vielä myöskin haluaisi puettaa! Sillä ainoan
pojan morsian on kyllä eri asia kuin kaikki muu. Pojan oli jo aika
naida, Valo Voitto täytti tässä juuri neljäkolmatta. Tämä oli hauskaa
puhetta ja peräti rattoisa matkustaja olikin emäntä Hilma Hyvönen,
Valo Voiton äiti. Sellainen kun sattuu Erämaan Kameeliin, niin erämaa
muuttuu huvituskentäksi. Toki iloisuuden laine laskeutui, kun kameeli
pysäytettiin vastaanottamaan heikkoa sairasta. Voi toki, mies raukkaa,
luuliko tuo nyt maallisten tohtorien vielä voivan itseään auttaa.
Ainakin hänen nuori tyttärensä, väsymättömänä häntä palvelemaan,
lujasti uskoi siihen yksinkertaiseen parantajaan, joka piti täältä
metsäkylistä löydettämän. Sellainen ihmeparantaja täällä piti oleman.
Emäntä Hyvönen liittyi heti tytön uskoon, tarjosi sekä isälle että
tyttärelle kalakukko-evästään, vakuutti ihmeitä yhä tapahtuvan niinkuin
sekä vanhan- että uudentestamentin aikaan, ja katsoi aivan vielä
tuntemattomien yliluonnollisten ilmiöiden ajan olevan tulossa. Jospa
hän vaan kertoisi mitä oli kokenut, niin kyllä siinä jokaiselta voisi
tukka nousta pystyyn. Hän oli unennäkijä.

— Herran tähden, keskeytti hänet yhtäkkiä ikäneito, joka sylissään
piteli kahta pärekoppaan peitettyä nuorta kanaa, — rauhoittukaa ja
istukaa paikoillanne. Vasta pääsimme eroon mustalaisista. Täällä
linjurissakin pitäisi sentään olla jokaisella oma rauhansa.

Emäntä Hyvönen hämmästyi. Hän oli tottunut siihen, että kaikki ihmiset
mielellään kuuntelivat kun puhuttiin — nimittäin kun _hän_ puhui
yliluonnollisista asioista. Hän sentään heti asettui paikalleen,
tarttui kutimeensa, jonka puhtaaseen vaatteeseen käärittynä oli
jättänyt istumasijalleen, ja hoki itsekseen: kanoilla taitaakin olla
huonot hermot, kyllähän sen tietääkin, että kanojen hermot eivät kestä
yliluonnollisia.

Voi yhtäkaikki kuin tämä kanojen hermo-asia taas huvitti Kameelin
matkustajia. He naurahtelivat ja mutruelivat ja katsahtelivat
ikäneitoon. Heidän hermonsa kyllä kestäisivät "yliluonnolliset" ja he
kävivät pyytämällä pyytämään, että emäntä vaan kertoisi eteenpäin.
Nimenomaan sen sairaan vanhan miehen tytär, joka pani toivonsa
ihmeparantajaan, uskoi saavansa kuulla jotakin, joka vahvistaisi
hänen isänsä luottamusta parantumiseensa. Emäntä Hyvönen ei taipunut,
vaan sulki suunsa suppuun — mitäpä hän tässä haluaisi vaivata
kanssamatkustajiaan, ihmisiä enempää kuin kanojakaan, tai koiria...

Koira, nimenomaan pieni Killi-pentu pääsi mukaan luetteloon, se kun
juuri tällä hetkellä törmäsi laatikostaan penkin alta ja viattomin
lapsen-askelin alkoi tepastella vaunun käytävällä. Kukaan ei tätä
paheksunut, päinvastoin jokainen ojensi kätensä tarttuakseen sen
untuvaisiin käpäliin. Kävi selville, että Killiä vietiin kauppalaan
morsiuslahjaksi vastanaineelle pariskunnalle. Valkotukkainen tyttönen,
jonka hoivissa Killi matkusti, tavoitti sen nopeasti käsiinsä ja
sijoitti vanhan säkin alle laatikkoonsa penkin alle. Killi sieltä
vingahteli mieltä osoittavasti — Killi oli herttainen!

Hyväntuuliseen, paksuun autobussi-ilmaan syntyi yhtäkkiä hiljaisuus,
ihmiset kun havaitsivat, että raskaasta taivaasta oli alkanut kyennellä
ensimmäinen lumi. Tästä harvakseltaan keskusteltaessa emäntä Hyvönen
kiihkeästi ja ympärilleen katsomatta liikutteli kutimensa puikkoja.
Syyspimeyden yhä tihentyessä hänen täytyikin varoen luoda sitä
suloista, pientä ja pehmoista vaatekappaletta, joka hänen käsissään
muodosti tämän tihruisen vaunuvaltakunnan valokohdan. Hän kutoi sinistä
röijyä pienelle lapselle. Tämän sekalaisen seurakunnan keskuuteen
johdatti pieni vaatekappale ja sen tuntematon tuleva omistaja kiinteän
salaperäisen utukuvan siitä yliluonnollisesta ja selittämättömästä,
johon kutojatar äsken oli koskettanut: pienokaisen syntymiseen. Tässä
hämärässä, joka jonakin paksuna, nimeltä tuntemattomana aineena läikkyi
ja vapisi suljetussa vaunussa, syntyi tuollainen esine, joka saattoi
puolittain olla hengellisen äidin-rakkauden ja puolittain hänen
maallisen itsesäilytysvaistonsa tuote.

Kanssamatkustajat huomauttivat kutojattarelle, että jo oli aivan
liian pimeä. Tällaisena valottomana aikana olisi ollut poltettava
lamppua aamusta iltaan. Mutta tässä pimeässäkin saattoi emäntä kertoa,
kenelle tuo kaunis kolttu oli tuleva. Ja minkätähden ei Hilma Hyvönen
sitten olisi kertonut. Hänen vanhimmalle tyttärelleen oli syntynyt
lapsi ja ristiäisiin hän oli menossa. Ensimmäinen lapsenlapsi se oli.
Yliluonnollinen ja salaperäinen asia se oli.

Pimeässä aavistivat kanssamatkustajat, että iloinen hymy nyt valaisi
kertojattaren kasvoja.

Äkkiä ilmestyi hänen eteensä, tyhjälle paikalle asettuen, vanha mies —
kaikin puolin vanhanaikaisen talonisännän mallinen —, jolla oli peräti
totinen puhuttava.

— Koska näytätte olevan hiukan niinkuin povari, tai unenselittäjä,
tai sellainen tietäjä, jommoisista Raamatussakin puhutaan, niin
mahtaisittekohan te osata antaa selitystä sellaiseen asiaan, jota nyt
jo vuoden ajan on selvitelty meidän pitäjässä; ja sitä on käytetty
selvittelemässä sekä Helsingin poliiseja että heidän koiriaan. Ja suuri
palkintokin oli luvattu. Eikä mitään ole tullut ilmi.

Hilma Hyvösen silmät välähtivät. Hän nousi seisoalleen ja katsoi
pimeästä pitkään puhujaa silmiin.

Pitkä oli äänettömyyskin joka seurasi.

— Se on sitten murha, sanoi unennäkijäemäntä.

— On.

Emäntä istuutui jälleen. Isäntämies ei liikahtanut. Ei puhuttu yhtään
sanaa.

Autobussi seisautettiin ja kuljettaja tuli sytyttämään lamppuja.
Emäntä Hyvönen tarttui käsityöhönsä. Pieni taivaansininen villavaate
liikkui hänen käsissään kuin lieventäväksi tarkoitettu lämmin haude.
Kanssamatkustajat ympärillä olivat käyneet tarkkaaviksi.

— Se on sitten jo vuoden vanha asia? kuului kutojattaren kalisevien
puikkojen takaa. — Se on sitten jo liian vanha asia.

— Jaa, niinkös te tarkoitatte?

Emäntä Hyvönen mainitsi vähäisiä asioita, jotka muutaman päivän tai
viikon takaisina oli ilmoitettu hänelle. Sellainen oli se kanttorin
rouvan suuri sininen silkkiliina, jota hän oli neuvonut etsimään
postikonttorin puutarhan aidan luota — mistä se moniin papereihin
käärittynä sitten oli löydettykin. Toisen kerran häntä käskettiin
menemään järvenrantaan, sille kohdalle missä Syväojan pappa-vainaja
ennenvanhaan piti ruuhtaan, ja sieltä löytyikin Serafiia-raukan
lapsen ruumis, jota joulusta asti oli etsitty — kivet, näes, olivat
kuluttaneet säkin, mihin tyttö oli vastasyntyneen lapsensa pannut. Ja
entäs kun Sinivuoren Heikki rupesi katselemaan köyhää Ahtolan Annia,
niin Hilma Hyvönenpä tämän mahdottoman asian tunsi nenäänsä ennenkuin
yksikään kylän akka haistoi mitään. Tämä oli nyt sitä samaa kuin
kaivonkatsojan vainu — toisille se oli annettu, toisille ei. Mutta uusi
aika teki tuloaan ja salat piti vielä julki julistettaman. Ja kuka sen
oli sanonut, ettei ylähältä vannotettu vainu-ihminen saattaisi vaan
noin näkemältä ja tuntemalta löytää ihmisjoukosta murhaajankin, joka
korkean oikeuden edessä, sormet kirjan päällä, kielsi vaikkapa koskaan
tunteneensa murhattua!

Vanha isäntämies, joka kahden muonarenkinsä kanssa jälleen oli
liikkeellä tuon mainitsemansa murhan tähden, tunsi kiinteää tarvetta
harvinaiselle matkatoveri-emännälle kertoa tästä salaperäisestä
murhasta. Nuori naisihminen oli hävinnyt jäljettömiin. Vasta
rippikoulun käynyt tyttö ja kunniallisten ihmisten lapsi. Tiedossa
oli paikka mistä hän oli lähtenyt kotiin tulemaan ja aika milloin hän
oli lähtenyt. Eikä tietä ollut kuin kolmatta kilometriä. Mutta kotiin
ei lapsi tullut eikä häntä löydetty, vaikka kyläkunnat vuoronperään
ketjussa olivat kulkeneet etsimässä maat ja metsät ristiin-rastiin.
Ja asia oli pantu sanomalehtiin ja se tiedoitettiin radiossa. Eikä
vaan tähän asti mitään ollut selvennyt. Ymmärtäähän sen, että lapsen
äiti oli kuin sekaisin surusta. Isällä oli ollut sellainen tumma
vahvakasvuinen tukka, mutta nyt se oli aivan valkoinen. Molemmat
kuljeskelivat metsissä niin kauan kuin maa oli paljaana ja säikähtivät
toisiaan kun sattuivat vastatusten.

"Erämaan Kameelin" matkustajia seisoi nyt tiukassa rykelmässä puhujan
ympärillä. Eikö tosiaan kukaan ollut unessakaan saanut murhaajasta
ilmoitusta? ihmetteli yksi ja toinen. Tavallisesti sentään joku eno tai
leikkitoveri jotakin näki unessa.

Ei, ei mitään ollut selvennyt, ei luonnollista eikä yliluonnollistakaan
tietä.

Emäntä Hyvönen tuntui saaneen päähänsä, että ennättää kutoa loppuun
pienen taivaansinisen koltun. Puikot hänen käsissään liikkuivat hyvin
nopeaan. Hän oli lausunut sanansa, ettei niin vanhaan asiaan enää saa
mitään yhteyttä, ja ajatteli nyt vaan sitä pienokaista, jolle tahtoi
viedä koltun tuliaisiksi. Ei hän ottanut osaa siihenkään keskusteluun,
joka koski rikollisen syyllisyydentuntoon tulemista. Ani harvoinpa
nykyajan ihmiset sai heräämään synninhätään. Ennen vanhaan ihmiset
olivat herkempiä. _Hyvä_ pappi melkeinpä aina taivutti paatuneenkin
tunnon. Sekin moninkertainen murhamies, se Sahramäen Jussi läksi
lopulla kääntyneenä syntisenä Siperianmatkalle.

Mutta kun nyt oli tällainen tapaus, ettei voitu ketään vakituisesti
epäilläkään! Ainahan oli sellaisia, jotka viimeksi olivat olleet
yhteydessä murhatun kanssa ja joita kuulusteltiin ja joitten piti
jotain tietää. Mutta tuntui siltä kuin maa olisi tämän nuoren viattoman
tytön niellyt.

Se heikkohermoinen ikäneito, joka kuljetti kopassa noita kahta kaunista
nuorta kanaa, tuli nyt keskustelupaikalle lausuakseen sanansa, hänkin.

— Se on kaikki pahanhengen tottelemista tuo unennäkeminen ja
ilmoitusten vastaanottaminen. Sellainen pitäisi ankarasti rangaistaman.
Sillä juopa on kiinnitetty tämän maailman ja toisen maailman välille
eikä sieltä saa tulla tänne tai täältä mennä sinne, niinkuin selvästi
sanassa _luetaan_... Ihmisen ei sovi sellaisia udella, pitää _tyytyä_
siihen mitä annetaan hänen tietoonsa...

Emäntä Hyvösen teki mieli kysyä oliko keskustelu taas hermostuttanut
kanoja. Mutta hän vaan leiskautti silmäänsä koleaa puhujatarta kohden
ja sulki huulensa lujasti vastatusten.

Kaikki olivat ääneti.

Tultiin Riutan kylän bentsiiniasemalle ja täällä tapahtui
Erämaan Kameelin kokoonpanossa yhtaikaa suurempi muutos. Sairas
ukko tyttärineen autettiin lumisateeseen, samoinkuin myös joku
vähempimerkityksellinen vaimoihminen lapsineen. Pieni koira
holhoojattarineen tepasteli iloisesti ja kaipausta tuntematta ovelle
asti, missä nuori vastaantulijarouva riemuissaan otti sen syliinsä ja
suuteli sitä suoraan kuonolle. Uutta kansaa tuli vaunuun. Takaosan
päähän asettui nyt pieni vanttera, tummapukuinen mies, etuosaan
taas, suoraan kuljettajan taakse, pitkä solakka vaalea neiti. Tällä
hyvällä kohdalla sattui olemaan tilaa ja neiti varisteli siinä lunta
tavaroistaan ennenkuin nosteli niitä hyllyille.

Hän oli erikoisesti puoleensavetävä, tämä neitonen, sen totesi koko
vaunu. Jo hänen varusteensakin olivat sirot ja sidotut hyvillä
nuorilla. Koko tyttö tuntui olevan häihinsä menossa. Eikö hän ensinkään
huomannut, että tuli taivaan täydeltä raakaa lumiräntää? Soljet
välähtelivät hänen kenkiensä kärjistä ja pieni musta hattu heilautteli
töyhtöään, haluamatta mitään tietää lähestyvästä talvesta.

Emäntä Hilma Hyvönen päästi käsityön helmaansa ja katseli uteliaana
tulijaa. Tässä olisi ollut morsian Valo Voitolle, hänen pojalleen!
Tämä tyttö olisi taltuttanut hänen tulisen luontonsa. Täytyi vaan
saada tietoonsa, kuka tuo valloittava nainen oli. Hän oli tosiaan
silmänräpäyksessä niin valloittanut Valo Voiton äidin, ettei
aikaisemmin kukaan milloinkaan sillä lailla valloittanut, sanaa
vaihtamatta tai katsettakaan tänne päin luomatta. Mitenkä tästä olisi
päässyt puheisiin hänen kanssaan? Olisikohan joku noista muista
matkustajista sattunut tietämään hänen nimensä?

Emäntä Hilma Hyvönen, vaikka hyvin tunsi ennustaja- ja
unennäkijä-arvonsa, jopa puolittain leikillä, puolittain tosissaan
niistä osasi ylpeilläkin, koki nyt outoa liikehtimistä ruumiissaan ja
sielussaan. Tätä se juuri oli, kun henki alkoi liikahdella. Jokin outo
ja näkymätön käsi tarttui hänen sydämeensä ja likisti sitä niin että
kuuma veri pyrki esille. Tämä veri ei ollut suolaista ja hapanta, vaan
makeaa, ja jotenkuten ujostuttavalta tuntui koko tilanne. Tällaista
oli ollut silloin yöllä, kun hän heräsi siihen uneen, että oli nähnyt
kirkon kellarista tulevan varkaan. Tällä hetkellä vielä hän saattoi
nähdä sen miehen: se oli musta pahantekijä, se sama joka aina on
liikkeellä milloin minkäkin rikoksen teossa. Jotenkuten tuo vanha
Musta tällä hetkellä kiersi tätä vanhaa vaivaista linjuriakin. Ja
taisipa erikoisesti ympäröidä parasta mitä täällä oli, koska se aina
oli sellainen, että se parhainta halusi tuhota. Kirkon viinivarkaat
tunnettiin sitten kyllä hänen unensa mukaan. Olivat kyllä tosin
ennättäneet juoda viinin nahkoihinsa. Ainahan ei rikoksentekijöitä
saatu kiinni, niinkuin nyt juuri oli ilmennyt tuon vanhan isännän
kertomuksesta. Vaan jotakin jännittävää, aavistuksen hahmoista kyllä
emäntä tunsi tässä pienessä pyörivässä vaunun tilassa. Tuntui siltä
kuin pahahenki olisi vaaninut täällä saalista. Siitä tuli kuvottava
olo. Ilon aalto kuitenkin yhtäkkiä leiskahti emäntä Hyvösen sydämeen —
ties mistä se tuli —, niin että hiki puhkesi hänen otsalleen: olisiko
tuo herttainen nuori neiti lähetetty tänne siinä tarkoituksessa, että
Valo Voiton äiti tutustuisi poikansa tulevaan vaimoon?

Emäntä Hyvönen tarttui nopeasti pieneen taivaansiniseen untuvaläikkään,
joka kuin perhonen oli hänen käsistään laskeutunut alakuloiselle
autonistuimelle. Mutta siinä samassa hän oli näkevinään siistissä
laatikossa hyllyllä valkoisen, huolellisesti sinne asetetun
morsiuspuvun ja harsonkin. Hän näki tämän kuin lasin läpi.

Joutavia! intti hän ajatuksissaan itseään vastaan. Siellä voi olla
jotakin tykkänään toista. Kunpa olisikin. Ja varmaan onkin!

Äsken tullut neiti oli asettunut paikalleen, sijoittanut pienen tyynyn
niskansa taakse ja nostanut polven toisen päälle niin että kenkien
soljet jälleen näkyivät. Nyt hän kääntää ylhäältä kaulasta takkinsa
liepeet kasvoilleen ikäänkuin nukkuakseen. Valo Voiton äiti ei enää
saata hillitä itseään, vaan virkkaa — ainoastaan jotakin sanoakseen ja
vaistoten, että saattaa puhua miten kauan tahansa, joutavista asioista
vaan, kunnes voittaa tuon vieraan tytön puolelleen:

— Eihän vaan minun käsi-ompelukoneeni ole siellä neidin tiellä? Otanko
pois? Sattui tulemaan mukaan hiukkasen liian paljon kampsuja. Näes,
olen menossa tuonne kauppalaan, kun minulla on tytär siellä, joka tässä
hiljan sai pienokaisen. Ja se pitäisi nyt kastettaman. Mutta eikös
tosiaan olekin tiellä se kone?... Sille pikkuisellehan minä tässä
yritän kutoa röijyä. Tyttärelläni ei ole konetta ja tuollaiset vauvat
tarvitsevat aina niin paljon vaatetta... Kas, mummon pitäisi olla
sylikummina ristiäisissä — minkä nyt sitten pannevat nimeksi. Minä olen
Hilma, minä, mutta kyllä kai ne jonkin uudenaikaisen nimen panevat,
jonkin Murjun tai Lurjun, ne kun ovat niin rivoja nykyajan nimet, niin
en minä niistä pidä.

Hilma Hyvönen puhui puhumistaan, mutta mietti vaan sitä yhtä,
että kuinka saisikaan käännetyksi puheensa Valo Voittoon, koreaan
hulivilipoikaansa, joka tästä tytöstä varmaan saisi voittajansa ja
onnensa. Mutta kovin hiljaa vastasi se tyttö, auton jarruttaessa
saattoi nähdä vain hänen huultensa liikahtavan.

— Onkos neiti kauaskin menossa? alkoi emäntä Hyvönen taaskin. —
Olette niin ohuesti vaatetettu, lumisade näkyy yhäti yltyvän... Mutta
ettenhän vaan olisi nähnyt teitä viimekesäisissä maanviljelysjuhlissa?
Olin siellä poikani kanssa ja ettekös te seisonut katselemassa meidän
siipikarjaosastoa juuri siinä liki aitaa? Kyllä sen Valo Voitto
Hyvösen melkein muistaa, joka hänet kerran näkee. Sellainen kookas
vaaleatukkainen huiskale — kauniina pitävät! Eikä hänen olisi tarvinnut
tyttöjen puutteessa suinkaan naimattomana olla.

Äiti varisti kyyneliä silmistään, ne tulivat niin helposti, kun hän
tätä poikaansa ajatteli.

— Mutta se on niin ylpeähenkinen, meidän nuori isäntä, että pitää
löytää niin erikoisen korea. Minä sanoisin, että joteskin sellainen
kuin... vaikkapa tekin olette. Ettehän te pane pahaksenne, leikkiähän
minä puhun... Mutta näkisitte vaan minun poikani...

Ei, neiti ei ensinkään pannut pahakseen, hän pisti takin reunojen
takaa esiin punaposkiset kasvonsa ja nauroi. Ei hän ollut
maanviljelysnäyttelyssä ollut. Kyllä siellä oli ollut joku toinen.
Täällä, puolen tunnin perästä tulisi tienhaara. Se oli korkealla
mäellä ja kolmeen pitäjään siitä erkani tie. Hänen kotinsa oli parin
kilometrin päässä valtatiestä, kyllä hän sitä polkua osasi astua
pimeässäkin. Kylpy siellä pitäisi odottaman. Ei, ei hän ole talon tytär
— hän on vaan mökin tyttö...

Emäntä Hyvösen into hiukkasen laantui, kun neiti sävyisällä äänellään,
iloinen hymy suupielissä, puhui varattomista vanhemmistaan ja
samassa hetkessä katseli kaunista rannekelloaan. Olivatkohan he niin
varattomia? Ei tytön asu siltä näyttänyt. Ja kuka tuon kellon oli
voinut hänelle antaa? Etteihän vaan sulhanen? Hyvösen nuori isäntä
kyllä niin piti kiinni arvostaan, että hänelle kelpaisi vain ison
talon tytär eikä herrassyntyinen missään tapauksessa. Kyllä hän niin
talonpoikaisesta komeasta säädystään piti kiinni, että mökin tytöstä
hänen taloonsa oli vain lattianlakaisijaksi. Eikä kuitenkaan äiti
Hyvönen saanut mielestään, että tämän nuoren neidin nähdessään hänen
poikansa niin mieltyisi, ettei kysyisi mikä hän oli ja mistä hän tuli.

Vaan eipä neiti salannut ammattiaan: valokuvausliikkeessä hän palveli.
Kyllä hän siitä työstä piti...

— Minun pojallani myös on valokuvauskone, tointui emäntä Hyvönen
yhtäkkiä masennuksestaan, iloissaan siitä että löysi yhtymäkohdan. —
Kaikkia mukavia hän valokuvaa. Kun äskettäin kansakoulu paloi, niin sen
hän kuvasi ja lehteenkin lähetti. Ja tanssipari Arosuu, joka esiintyi
seurojen talolla, myöskin onnistui oikein hyvin. Eikö nyt olisikin
mukavaa tutustua meidän nuoreen isäntään...?

— Niin, miksei. Mutta toinen harrastaa valokuvausta huvikseen ja toinen
elääkseen.

Emäntä vaikeni ja totesi, että ei ollut mikään lampaankaritsa sentään
tämä kaunis neiti. Taisi ollakin niin, ettei siitä hyvää olisi tullut
Valo Voiton kanssa. Mutta mikä erinomainen vetovoima olikaan hänen
silmän luonnissaan nytkin taas, kun hän katsahti pieneen siniseen
käsityöhön ja siinä hymyili.

— Taidatte lapsista pitää?

— Tottakai minä lapsista pidän, kuka nyt ei niistä pitäisi.

Mitenkä lämpimästi se tyttö osasikin sanoa sen!

Näin hän huojutteli komean nuoren tuntemattoman isännän äitiä vuoroin
myötäpäivää ja vuoroin vastapäivää paljaalla katsannollaan ja ihan
puhumattomanakin. Mutta nyt se viimeinen solmukohta avautui: neitonen
katsahti rannekelloaan ja lausui:

— Pian se minun tienhaarani tuleekin. Ei siellä kukaan tiedä olla minua
vastassa, kun tämä autontulo on niin epävarmaa näin lokakuussa, mutta
kyllähän minä näiden tavarain kanssa selviän. Tämä tosin ei saisi
kastua, siinä on minun hääpukuni.

Hilma Hyvösen käsityö vaipui helmaan. Eikös hän ollut sitä arvannutkin.
Voitonkiihkeänä hän sanoi:

— Tiesinhän minä sen. Näinhän sen kuin lasin läpi. Enkö sanonut, että
olen unennäkijä ja todenkin.

Ja toinen virkkoi naurahtaen:

— Mitenkäs te sen olisitte nähnyt. Pitäisihän siinä olla eheä paperi.
Tänä pyhänä kuulutetaan kolmas kerta ja viikon päästä vihitään.

— Älkäähän nyt! puolittain parahti emäntä Hyvönen.

— Eihän nyt kukaan lokakuussa mene naimisiin.

— Miksei?

— Ja sitä vielä kysytte. Lokakuun morsian on tuomittu morsian.

— Eihän, naurahti morsian, — kun minun isäni ja äitinikin ovat vihityt
lokakuussa ja onko nähty onnellisempaa pariskuntaa.

— Siitä ei vielä ole tietoa, se voi olla edessäpäin se heidän
lokakuunsa.

Hilma Hyvösen ääni viilsi kuin viikatteen terä.

Pitkässä ylämäessä oli keskustelu luistanut aika mukavasti, mutta nyt
vieritettiin Erämaan Kameelia kolistellen alas mäkeä eikä saattanut
kuulla linjurin toiselta penkiltä, mitä toisella sanottiin. Yhtäkkiä
ajettiin aikamoisen kuopan ylitse, niin että koko vaunu keikahti kuin
ojan pohjalle. Ihmisetkin luiskahtivat huiskinhaiskin toistensa syliin.
Suuret lumiläiskät olivat lyöneet suoraan vaunun ikkunoita vasten,
niin ettei ulkoa saattanut erottaa mitään muuta kuin auton edessä
himmeän valotien, jolla valkoiset märät lumihahtuvat tanssivat. Kuinka
olikaan tässä kolkossa katiskassa nyt outo olo. Entisten matkustajien
kaikotessa ei enää tullut uusia.

Vanha isäntä ja hänen molemmat renkinsä kokosivat hekin kapistuksensa
ja tulivat jättämään emäntä Hyvöselle hyvästiä. Eikä tämä eroaminen
tapahtunut vailla pientä alakuloisuutta, sillä jonkinlainen
yhteenkuuluvaisuus oli pitkän matkan varrella ennättänyt syntyä,
varsinkin sen järkyttävän tapahtuman johdosta, johon isäntä oli
pyytänyt matkakumppaniltaan valaisua.

Tuntui siltä kuin ei vanha mies olisi sittenkään vielä heittänyt
kaikkea toivoa, sillä hän toisti nuoren neidinkin kuullen lyhyesti
tapahtuman kulun ja lausui viimeiseksi:

— Jos rouva nyt tällainen tietäjä on, niin ottaisitte minun osoitteeni
että kirjoittaa voisitte, jos sattuisitte saamaan yliluonnollisen
ilmoituksen.

Kun vanha mies veti hatun päästään, huomasi Hilma Hyvönen, että hänen
hiuksensa olivat lumivalkoiset. Hän jäi pitelemään miehen kättä.

— Te siis olettekin sen kadonneen tytön isä! Olisihan minun pitänyt
se heti arvata. Jospa vaan saisinkin ilmoituksen... Ehkä se olisi
mahdollista. Mutta ettehän sentään usko, että tyttärenne on hengissä...?

— Mutta jos _olisi_... Joskus minä uskon.

Kiikkerän linja-auton paksussa hämärässä muodostui jäähyväishetki
tilapäisten tuttavien kesken melkeinpä kirkolliseksi toimitukseksi. Se
olisi saattanut olla vihkitilaisuus, tai hautausjuhla, tai vaikkapa
kentälle jääneiden siunaushetki. Vallitsi outo yhteenkuuluvaisuus.
Kaikki sanoivat toisilleen nimensä ja osoitteensa. Iloluontoinen
Hilma-emäntä, jolle tämä kyyneltyminen ja saamaton vaikeneminen pian
kävi painostavaksi, käänsi kuitenkin kaikki äkkiä leikiksi, sanoen,
että jos joku sattuisi kadottamaan jotakin — morsiamelta voisi hukkua
korea solkikenkä tai vaikkapa valkoinen huntu, kun hän räntäistä
tietä kulkisi kotiinsa, tuo musta mies tuolla nurkassa voisi pudottaa
kirjavan kaulahuivinsa... "Kyllä teiltä jotakin hukkuu, uskokaa vaan.
Ehkäpä tälle unennäkijäemännälle annettaisiin ilmoitus...!"

Mutta kun poistuneet matkustajat olivat hävinneet kylätielle ja Erämaan
Kameeli, uupuneena kallistellen alas painuneita takakulmiaan, laahautui
lokakuun sohjossa viime taivalta määränpäätään kohti, otti raskas
masennus vallan harvojen matkamiesten kesken. Morsian, joka vasta nyt
oli saanut tietoonsa kertomuksen kadonneesta tyttärestä, teki kaikki ne
kysymykset, jotka sadat ihmiset olivat vuoden mittaan tehneet. Lapsen
isä yhä näytti herättävän henkiin moneen kertaan kuollutta toivoaan
hänen löytämisestään.

Aino Salmenkivi, kaunis kihlattu neitonen Erämaan Kameelin tyhjillä
törkyisillä penkeillä, kurottautui ottamaan alas tavaroitaan.
Emäntä Hilma Hyvönen pani kokoon pienen sinisen käsityönsä — se ei
valmistunut, oli ollut liian pimeää.

— Onnea nyt sitten vaan — oikein paljon onnea. Olisinpa melkein
toivonut että poikani...

— Me olemme niin vanhoja ystäviä sulhaseni kanssa. Kiitoksia vaan
kaikesta. Hän on kovin hyvä, sulhaseni...

Morsian antoi kättä ovensuussa istuvalle vanhalle vaimolle, joka piteli
hänen tavaroitaan, ja astui lumeen. Saattoi erottaa tienviitan ja kolme
tienhaaraa. Metsä näytti olevan matalaa sekametsää. Lumi peitti kaikki
märkiin läiskiin. Morsian hävisi heti näkyvistä.

Vaunuun jääneet seisoivat ikkunoissa ja katselivat hänen jälkeensä.
Hetkiseksi sattui auton valo kolmen tienhaaran ankaraan vartijaan, joka
ojensi viittakirjoituksiaan pimeään. Ei enää näkynyt mitään.

       *       *       *       *       *

Lienee kulunut kymmenen päivää, kun Suomen yleisradio tiedoitti,
että lokakuun sinä ja sinä päivänä, siinä ja siinä pitäjässä, siihen
ja siihen aikaan neiti Aino Salmenkivi oli kadonnut tietymättömiin.
Tuntomerkit mainittiin. Joka kadonneesta voi antaa tietoja,
ilmoittakoon ne sinne ja sinne. Tiedoista, jotka johtavat tulokseen,
luvataan viidenkymmenentuhannen markan palkinto. Tämäntapaisia uutisia
oikeastaan välitettiin yleisölle joka päivä. Niiden järkyttävä vaikutus
oli tottumuksen kautta laimentunut ja käynyt verraten lyhytikäiseksi.
Kuitenkaan ei voi kieltää, etteivät ne asianomaisen likeisten piirissä
olisi herättäneet kauhua, niinkuin tässäkin Salmenkiven tapauksessa.
Varsinkin kun paikalliset sanomalehdet aina olivat anteliaampia kuin
radio. Suurten otsakkeiden alla kerrottiin, että Salmenkiven pariskunta
lauantai-ehtoona odotti kotiin tytärtään ohi kulkevasta autobussista.
Kun ei häntä kuulunut edellytettiin, että hän jostakin syystä
sulhasensa kanssa tulisi likempänä hääpäivää. Hääpäivän edellisenä
päivänä saapui sulhanen kuitenkin yksinään, edellyttäen morsiamensa
viikkoa aikaisemmin tulleen kotiin, niinkuin oli sovittu. Jo nimenomaan
sen vuoksi, että häävalmistukset hänellä olivat kesken.

Morsiamen pienessä kodissa oltiin ymmällä. Koko paikkakunta oli
ymmällä. Ainoa mitä voitiin todeta oli, että naapurin koira tuona
kohtalokkaana iltana oli vimmatusti haukkunut. Viikon kuluessa oli
ennättänyt pakastaa ja tulla vahvasti lunta. Kirkonkylässä väitettiin,
että oli kuultu hätähuutoja. Kauhu morsiamen pienessä kodissa kiihtyi
kiihtymistään. Neuvottomat perheen jäsenet ajoi hirmutapaus yöt
päivät risteilemään lumessa. Ainoat jäljet, joita voitiin löytää, oli
kettu jättänyt perässään. Kadonneen neidon sulhanen pani liikkeelle
viranomaiset ja tuotti poliisit koirineen pääkaupungista asti.
Kylissä nostatettiin etsimään niin nuoret kuin vanhatkin. Kuljettiin
ketjussa peninkulman säteellä eri haaroilta käsin, keskipisteenä
maantie, mistä tyttö oli lähtenyt liikkeelle. Tämä kauhea asia oli
käynyt niin toivottomaksi, kun koko viikko oli päässyt tapahtuman ja
etsiskelyn väliin ja lumi oli peittänyt jäljet. Morsiamen isä — kun
etsivät naapurit olivat lähteneet kotiin — kuljeskeli yksikseen ja
aina pysähtyi siihen, missä tie haaraantui kolmelle kirkolle. Siinä
hän tuijotti tienviittoihin. Hänen teki mieli lyödä vahvaa tolppaa
kylkeen, kunnes se ilmaisisi mitä se tiesi. Sillä senhän täytyi kaikki
tietää. Onneton isä iski kädet omaan otsaansa vaatien armahdusta
mielipuolisuudesta.

Hänen tyttärensä oli raiskattu ja sitten tapettu. Tämä hirvittävä rikos
oli tapahtunut, muuta selitystä ei voitu ajatella. Rikos ei tullut
lievemmäksi sentähden, että sellaista nykyään tapahtui niin usein.
Mutta olisihan lapsen ruumiin täytynyt löytyä jostakin. Äiti virui
polvillaan hangessa, milloin likempänä kotia, milloin kauempana siitä,
mutta aina sen tien varrella, mikä mökiltä johti isolle tielle, ja
huusi avukseen Jumalaa.

Näiden äärimmäisten ponnistusten tulokseksi oli saatu, että etsiskelyt
täytyy jättää kevääseen, jolloin maa paljastuu. Silloin tartutaan
työhön täysin vedoin.

Niin kävivät morsiamen omaiset vastaanottamaan joulua tietämättä
mitä heidän tyttärelleen oli tapahtunut ja vielä raviten rinnassaan
toivoa, jonka täyttymyksen mahdollisuuteen he eivät kuitenkaan
vähääkään voineet uskoa. Kauhu, joka lokakuun päivän tapahtuman jälkeen
oli vallannut paikkakuntalaisten mielet ei yksin järjen kannalta
ja järjestyksen rikkoutumisen puolesta, vaan suorastaan ihmisten
sydänjuuria raadellen, oli alkanut ottaa uusia muotoja. Kaikkeenhan
ihminen tottuu ja kuuman veren haju laantuu, kun sitä ripotellaan
ja levitellään. Vereksestä kauhutapahtumasta oli tullut vaikuttava
ja kiitollinen ryyti kaikkiin yhdessäoloihin. Missä kaksi tai kolme
kohtasi toisensa, nostettiin salaperäinen morsiamen katoaminen esille.
Tuskallinen pelko etsinnän ja oikeuskäynnin paljastuksista vivahti
vähitellen jännittävään uteliaisuuteen. Huhut olivat saaneet suuret
siivet. Erämaan Kameeli, murhenäytelmän tapahtumapaikka, houkutteli
kansaa katsomaan kuluneita istuimiaan, jopa kävi tuomari itsekin kerran
näkemässä, miten päähenkilö ja todistajiksi haastetut kanssamatkustajat
olivat olleet sijoitettuina. Monia ihmisiä oli haastettu, joista ei
ollut mitään hyötyä. Se vanttera mies, joka oli istunut toisessa päässä
vaunua ja jolla oli ollut kirjava kaulaliina, antoikin emäntä Hyvöselle
väärän nimen ja häneen kiintyi epäluulo erikoisesti. Häntä kuitenkaan
ei löydetty mistään. Väitettiin että kaksi henkilöautoa oli tullut
edestäpäin, onnettomuusiltana sivuuttaen kolmen tien haarassa vanhan
linjurin. Lumi oli peittänyt ja pehmentänyt kaikki jäljet.

Aika ei pehmentänyt hirmuisia mielikuvia, jotka pysyvästi olivat
asettuneet onnettoman neidon kotiväen läheisyyteen. Tutut ja
tuntemattomat näkivät unia ja antoivat neuvoja. Kaikki otettiin
varteen, mikäli oli mahdollista. Kadonneen morsiamen isä ryömi
likeisten heinälatojen alle ja teki pitkiä tiedusteluretkiä toisiin
kyliin. Pääsiäisen edellä, kun jo saattoi odottaa maan paljastuvan,
tuli morsiamen äidille kirje.

"Kunnioitettu rouva, minä olen yksi niitä matkustajia, jotka viimeksi
kuluneen lokakuun 15 p:nä istuin samassa linja-autossa kuin teidän
tyttärenne, josta radiossa on tiedoitettu, että hän katosi sillä
matkalla. Kun minut nyt on määrätty puhumaan asiassa, niin ehkä voin
jotakin kertoa. Siellä oli myös vanha mies, joka meni tohtoriin ja
hän on tullut terveeksi, että voi kertoa ja myös hänen tyttärensä.
Mutta minulle nyt on henkiennustaja antanut sellaisen ilmoituksen, ja
teidän tyttärenne ääni se oli, että 'miksette tule minua hakemaan, minä
en ole kaukana'. Ja kevättalvella oli kauppalassa myyty morsiuspuku
ja helmassa oli ollut veritahra ja sitä oli yritetty pestä, ja
hunnussa oli ollut. Että tämä on kyllä hirveää. Olen ihan itkenyt
kuin sukulaista. Mutta viime yönä unessa vielä sanottiin minulle
että: 'Kenkäni kärki näkyy'. Hänellähän oli sellaiset kauniit pienet
kengät ja soljet. Ja minä muistan kuinka hän otti kalossit ja astui
alas lumeen. Että etsikää nyt likeltä kotoa, kun hän sanoi ettei ole
kaukana ja että kengän kärki näkyy. Poikanikin on ollut ihan otettu
tästä tapauksesta. Tulen käymään sinne jos tulee käräjät. Kaikella
kunnioituksella Hilma Hyvönen."

Kadonneen morsiamen kotona ei odotettu lumen sulamista. Vielä kerran
poljettiin lapio kourassa jokainen tuuman ala, tarkastettiin jokaisen
puun ja pensaan alusta, etsittiin jokainen kiven kolo. Tanner oli kuin
eläinten tallaama, mutta mitään ei löydetty.

Ja taas vielä uuden ja uuden kerran etsittiin, seulottiin ja kaivettiin
kodin ympäristö poikki ja halki. Mitään ei löydetty. Salassa toisiltaan
vaelsivat kadonneen morsiamen isä ja äiti mäelle tienhaaraan, missä
kolmelle kirkolle näyttäviä teitä tukeva tolppa vartioitsi. Siinä oli
silmän edessä vanha koukeroinen sotatie ja siinä oli kaksi viivasuoraa
nälkävuosina metsien läpi puhkaistua maanväylää. Erämaan Kameeli
rytyytti illoin aamuin lastiaan kuoppaisella kamaralla, haaralle jos
toisellekin. Muuten oli liike hiljaista. Yksinäisenä saattoi kadonneen
neidon isä pitkiä tuokioita seisoa tienviittojen vierellä silmäilemässä
vuoroin likelle, vuoroin etäisyyteen. Yksinäisenä saattoi äiti tulla
metsänlaitaan mäen alle tuijottamaan tienviittoihin, puunlatvoihin
ja tantereeseen, mitä hänen lapsensa jalan oli täytynyt tuona
hirmuiltana polkea. Hänellä ei enää ollut kyyneliä, mutta sitä enemmän
sydämenlyöntejä. Ei muuta turvaa kuin nöyrtyminen Jumalan edessä.

Kun lumi suli alkoi suuri ketjuetsintä. Sata ihmistä kokoontui
maantielle kolmen tien haaraan, mistä mykät tienviitat, saidasti
salaisuuttaan pidellen seurasivat heidän touhuaan. Siinä oli
tosiaankin touhua, kun johtajat järjestivät rivejä ja määräilivät
minne minkin ryhmän piti suunnata kulkunsa. Eikä tässä puuttunut
seikkailuintoakaan, kun nuoret pojat naapuripitäjistä asti vertailivat
varustuksiaan, odotellessa pistivät pieneksi painiksi, kivittivät
variksia ja haukkasivat eväitään. Mitenkä noita lintuja olikin niin
paljon — olisipa sietänyt olla pyssy mukana. Huudettiin, naurahdeltiin,
lähdettiin.

Tienviitat katselivat kylmästi tätä touhukasta lähtöä. Morsiamen isä,
tuskastuneena meluavaan joukkoon, pysähtyi viittapylvään vierelle
niinkuin niin monet kerrat ennen, kuunteli ajojen etenevää hälinää
ja totesi, ettei se tarkoittanut susia, vaan hänen nuorta tytärtään.
Hänen edessään tienlaidassa näkyi kolmion muotoinen tyhjä ala, juuri
ennen nuoren metsän reunaa. Siitä oli tytön täytynyt astua. Isä antoi
polttavien silmiensä kulkea yli tuon pienen aukean, niinkuin niin monet
kerrat näiden raskaiden kuukausien kestäessä. Tienviitat tuijottivat
onnettomaan isään. Ne näkivät hänen paljastavan päänsä ja pyyhkivän
hikeä otsaltaan. Hänen hiuksensa olivat valkoiset.

Varhaiskevään sinistä taivasta vasten erottui kolme suurta mustaa
lintua. Niitä tuli useampiakin, kokonainen parvi. Pienen kolmikulmaisen
aukean kohdalla ne yhtäkkiä syöksyivät suoraan alas. Siinä oli
risuläjä. Ahneina linnut alkoivat käydä jonkin saaliin kimppuun.
Risujen seasta kimmelsi auringossa kiiltävä kohta. Linnut tempoivat
niin innoissaan saalistaan, että valkopäinen mies pääsi aivan likelle.

Naisen jalka pisti esiin risuläjästä. Risukasan alla oli naisen ruumis.

Isä tunsi nyt silmänräpäyksessä suippokärkisen kengän soljen. Tunsi
vaaleat hiukset, jotka olivat takertuneet risuihin. Tunsi tyttärensä.

Tässä hän oli, Aino, heidän lapsensa, revittynä, raiskattuna. Kymmeniä
kertoja tästä oli kuljettu ja tästä etsitty.

Näin likellä kotoa hän oli hirvittävän taistelunsa taistellut. Näin
likellä isää ja äitiä.

Isän huokaus vihloi ilmaa kuin kuolevan hirven huuto.




ERÄSKIN PÄIVÄ


Niin se sitten nyt tuli, tuo pelolla odotettu sanoma, tuli äiti
Hakolankin kohdalle. Ei suinkaan ollutkaan kylässä enää sitä
kotia, johon ei se olisi tullut. Joka päivä toistettiin kotien
kesken samoja sanomia. Toisessa päässä puhelinlankaa oli sanoman
vaikutus veres ja vertatihkuva, toisessa myötätuntoa ja ymmärtämystä
ilmaiseva. Tähän sanomaan ei kukaan tottunut, vaikka sen kuinka
usein kuuli, eikä sen vaikutus pienentynyt siitä syystä että se
niin monen oli järkyttänyt. Jokainen vanha äiti ja isä kutsuttiin
kotoisesta työstään sanomaa kuulemaan ja jokainen vastaanotti sen
vain itselleen ja ikäänkuin ei sellaista ennen olisi tapahtunut. Mikä
oli paraikaa sytyttämässä kotoista liettä valmistaakseen perheelle
ateriaa, mikä oli nukuttamassa pientä lastaan, jota ei isä vielä
ollut nähnyt, mikä ompeli vaatekappaletta rintamalle lähetettäväksi
— siinä samassa juoksee naapurista lapsi sanomaan, että "tulisitte
puhelimeen, pitäisi kiirehtiä, on tullut sana..." Tai soi puhelin
suoraan sisään-kotiseinästä ja outo ääni alkaa kaukaa toimittaa, että
"toissapäivänä partiomatkalla se teidän poikanne haavoittui ja tänä
yönä kuoli". Tai ilmaantui kodin ovelle tuttu mies, toivottaen hyvän
päivän ja tuoden rintamalta terveisiä ja tunnossaan valmisti jotain
sanottavaa, josta oli vaikea puhua, ja sai sen sitten lopulta sanottua,
että korsuun tuli täysosuma ja siinä meni neljä miestä, ja...

Ei ollut vaikea arvata, kuka niistä neljästä oli neljäs. "Oi voi ja
voi! Herra hyvästi siunatkoon — ei suinkaan meidän Matille vaan mitään
tullut?"

Rikkaan Hakolan emännän ainoan pojan kuolinsanoma oli tavannut hänet,
äidin, juuri järjestämässä pakettia sinne jonnekin lähetettäväksi, ja
hän laskeutui penkille istumaan, kun mies kuvasi täysosuman tuhoa.
Mutta aikansa siunailtuaan ja oikeastaan ymmärtämättä mitä sanantuoja
tarkoitti, hän kimmahti pystyyn, sitoi tarmokkaasti paketin valmiiksi
niinkuin oli tehnyt sotavuosien kuluessa, ja aikoi käydä kirjoittamaan
osoitetta, kun sanantuoja, Matin ystävä vähän niinkuin ärtyneenä sanoi,
että sopiihan sinne kyllä muonaa lähettää, mutta vänrikki Hakola ei ole
tätä pakettia enää avaamassa ja sitä vaan sieltä nyt ilmoitettiin, että
ruumis lähetettiin tänä aamuna kotiin, pitäisi noutaa asemalta.

"No niin", pani emäntä äänellä, joka ei ollut hänen omansa,
"tiedättehän, että noudetaan..."

Hän ei saanut lausuttua sanaa "ruumis", vaikka niin monet kerrat oli
naapurien kesken pitänyt puhua kaatuneiden kotiin tuonnista, mutta
tämä oma asia oli kuitenkin taas niin toinen. Emäntä päästi paketin
käsistään pöydälle. Sen puhdas valkoinen pinta paistoi nuoraviivojen
takaa vailla osoitetta kuin kasvot, joissa elämän piirteet ovat
hävinneet olemattomiin. Hänen terveestä voimakkaasta pojastaankaan ei
nyt siis ole jäljellä kuin kuollut ruumis. Hänen Matti-pojastaan!

Tuskin sitäkään. Ja hänen mieleensä välähti eräs asia, jota hän
oli kuullut tällaisessa yhteydessä toistettavan. Se oli hyvin
järkyttävä asia: ei pidä haluta enää nähdä kaatunutta. Täytyy antaa
vieraiden hoitaa hänet hautaan. Ei saa ajatellakaan sellaista, että
järjestettäisiin kuolinhuone kuusineen ja jääsaaveineen ja että
äiti siellä kävisi poikaansa katsomassa. Sitä ei naisen luonto voi
kestää. Kuinkas olikaan käynyt Tuomaalan Liisan: hän pyörtyi ja oli
hautajaispäivänä niin huonona, ettei voinut mennä haudallekaan.
Rajalan Miina oli huutanut yötäpäivää ja vasta kun uhattiin viedä
mielisairaalaan, hän jaksoi tointua niin paljon että rupesi itkemään.
Ja kuitenkin oli niitä myös monta, jotka tahtoivat nähdä kuolleen,
vaikka se mitä olisi maksanut. Ja niin oli varmaan käyvä nytkin äiti
Hakolalle. Hän tunsi, että tärkeintä maailmassa oli hänelle saada
kotiin Matti. Ja nähdä hänet vielä kerran! Vaikka siinä menisikin
järki, niin mitä merkitystä millään hänen kohdaltaan enää oli. Koko
hänen elämänsä oli tarkoittanut vain pojan tien tasoittamista, se oli
ollut vain valmistusta siihen, että Matti kasvaa, Matti ottaa haltuunsa
kaikki. Nyt oli yhdentekevää kylvettiinkö ja kynnettiinkö Hakolassa. Ei
ollut isä-vainajan työn jatkajaa.

Äiti Hakola käsitti nopeasti, että hänen kipeä sydämensä saisi pyytää
lääkettä vasta yöllä, sitten kun kaikki käytännölliset toimet olisivat
suoritetut. Nyt oli pantava puhelimet soimaan.

Mutta vielä pienen hetken kaatuneen äiti istui penkillä helmassaan
paketti, johon ei enää voitu kirjoittaa osoitetta, ja kuunteli
sanantuojan kuvausta. Ja tunsi jo, että hän tulee omin käsin
kannattamaan poikansa päätä, kun hänet nostetaan arkkuun. Mutta siinä
samassa oli taas kuin joku sieltä kaukaa olisi sanonut: "...jos hänellä
vaan on päätä." Äiti Hakola puraisi poikki tämänkin hirvittävän uhkan
ja jatkoi äskeistä ajatustaan: vielä kerran hänen kätensä pitelevät
paksua vaaleaa tukkaa... Ja siinä johtui hänen rintaansa muisto pojan
lapsuudesta, jolloin hän sitaisi suortuvia hänen hikiseltä otsaltaan,
kun Matti leikin hurmassa karkasi sisään ottamaan palloaan...

Mutta nyt kyyneleet eivät enää tehneet nousua rintaan. Tuntui siltä
että täytyy tukahtua. Ei, tämä ei ollut soveliasta. Pitihän sotamiehen
äidillä olla järkeä päässä, vaikka veri sydämessä hyytyi. Ei, nyt
täytyi ryhtyä soittamaan ja järjestämään asioita.

Mutta eivätkös siinä samassa ennättäneetkin naapurit taloon. He olivat
kuulleet mikä sanoma oli saapunut Hakolaan. Ja he elivät uudestaan oman
tuskansa niiltä hetkiltä, jolloin heidän poikansa kuolinsanoma oli
saapunut. He olivat milteipä uskoneet, että äiti Hakola säästettäisiin
tältä kovalta iskulta, hän kun oli ollut niin avulias kaikille,
tosiaankin oikea kylän äiti. Ja sellainen oli hänen poikansakin ollut.
Olisi saanut säästyä Matti Hakola. Mutta kun nyt oli näin käynyt, niin
nyt pyrki jokainen auttamaan neuvoillaan ja kokemuksillaan.

Oli tärkeää että kaikki tapahtuisi niin nopeaan kuin mahdollista. Oli
kauheaa, kun ruumiit joutuivat seisomaan asemilla. Kun oli näin kesää
ja ukkostakin jo saattoi odottaa. Ja siinä puhelinkeskustelujen lomassa
toistettiin kaatuneen äidille jälleen neuvo, ettei pitänyt enää haluta
nähdä vainajaa.

Mutta jota useammin ystävät ja jopa kaatuneen äiti itsekin tätä
toistelivat, sitä voimakkaammin kypsyi äiti Hakolassa päätös: tahdon
nähdä hänet, viimeisen kerran. Vaikka siinä järki menisi.

Ja kaiken kauhun uhalla, mikä liittyy tähän viimeiseen näkemiseen,
hymyää sen takaa kipeästi lapsi, poikanen, joka jäi pieneksi isänsä
äkillisen kuoleman jälkeen ja johon sitten vuosi vuodelta kohdistui
kaikki rakkaus, usko ja toivo. Vielä kerran äiti voi saada nähdä tämän
lapsen — tätä tilaisuutta ei hän jätä käyttämättä. Ja tämän viimeisen
hetken odotuksessa hän toimii. Kuka nyt perii Hakolan vanhat pellotkin?
Peltoja tuntui olevan erikoisen surku. Matti aina niistä puhui ja aina
niin keväällä odotti, että jo pääsisi kynnölle. Ei ole enää Matti
kyntämässä, vain näkemisen viimeinen kerta on heillä jäljellä...

Varhain aamulla tuli ruustinna itse ilmoittamaan, että kaatuneita
tuodaan jo tänään iltajunalla. Hän oli asemapäälliköltä itseltään tämän
kuullut. Se onkin mukavampaa illalla, kun ilma on viilennyt. Ja nyt
hänkin, ruustinna, kosketti tuohon järkyttävimpään kysymykseen: ei pidä
haluta nähdä vainajaa, antaa tottuneiden miesten hoitaa se asia, naisen
luonto ei sitä kestä.

Ymmärsihän äiti Hakola, ettei sopinut käydä ruustinnaa vastustamaan,
mutta hänen päätöksensä lujittui kivikovaksi, ei mikään maan päällä
olisi häntä pidättänyt, vaikka häneltä olisi uhattu ottaa iankaikkinen
autuus. Hän toivoi vaan että saisi jäädä yksinään ja pukeutua
juhlavaatteisiinsa. Ja jäädä yksinään Matin kanssa. Ja saada nähdä
hänen kasvonsa ja katsoa niihin kauan. Hän haluaa hyvissä ajoin lähteä
asemalle, lähteä yksinään ja olla yksikseen. Ja niin hän sitten
yhdenistuttavissa kääseissään ajoi asemalle Matin nimikolla, ajoi
hiljaista hölkkää ja tunsi olevansa matkalla juhlaan.

Parempaa ystävää ei hänellä olisi tällä matkalla voinut ollakaan kuin
kaatuneen nuori hevonen. Se oli sekin ollut sodassa ja tullut sieltä
niin huonona, että oli vain luuta ja nahkaa ja märkiviä haavoja.
Kuitenkin se oli ollut hengissä ja jäi eloon. Matti sai sen heti
varsana ja antoi sille Mielikin nimen. Ja niin se oli ollut hänelle
mieleen, ettei kukaan muu saanut sitä edes sukia ja syöttää, kunhan
vaan Matti kotosalla oli. Juosten tuli Mielikki matkojen takaa,
jos isäntänsä kutsuvan äänen kuuli. Ja aina hänen taskussaan oli
leivänpalasia Mielikkiä varten ja kyllä sen turpa myös sinne löysi.
Pian tulee heinänteon aikakin. Entisinä onnellisina päivinä kuului
niittokoneen särinää kaiket yöt joen varrelta korkean apilan joukosta.
Matti ja Mielikki siellä uurastivat.

Äiti Hakola ajattelee näitä, tuttujen viljelysten, aitausten ja
veräjien ohitse ajaessaan. Kaikki ne tulevat aivan kuin muistuttamaan
niitä aikoja, jotka olivat eivätkä palaa. Silloin tällöin hän puhuukin
hevoselle jonkin sanan.

— Oli se sentään hyvä, että sinä pääsit hengissä, Mielikki. Kuinkas
olisinkaan tullut toimeen ilman sinua. Kiirehditäänpäs nyt pikkuisen...

Äiti Hakolan kyyneleet vuotavat, hänen siinä seurustellessaan
poikansa nimikon kanssa, metsätien yhä tummetessa ja keväisen maan
yrttien hengittäessä tuoksujaan iltaan. Koivut eivät vielä ole
täydessä lehdessä, sananjalkojen viuhkat vasta oikaisevat latvojaan
pyöreistä keristä. Tuoksut ilmaisevat, että tuolla koivujen alla jo
kielot avautuvat. Niistähän Matti niin piti. Ja taas vuotavat äidin
kyyneleet niin väkivaltaisesti, että tuntuu siltä kuin nokimusta vaate
laskeutuisi koko kesäillan lumoa peittämään.

Vaan nyt päättyy metsätie. Ollaan jo peltoaukean laidassa ja
lähestyvien hetkien jännitys tarttuu surevaan äitiin ja ravistaa
hänet järkiinsä. Tuntuu oudon vieraalta ajatella, mitä varten hän
tänne on tullut. Ja tuntuu oudon juhlalliselta astua alas rattailta,
sitoa hevonen puomiin ja ottaa kärrynpohjalta heiniä sen eteen. Ne
ovat nuoria väkeviä heiniä. Hevonen hengittää ahneesti niiden tuoksua
ja tarttuu heti kiinni. Mitä varten hän onkaan tänne tullut? Eihän
siitä ole kovin pitkältä, kun he Mielikin kanssa täällä kävivät Mattia
saattamassa. Mitäs tämä elämä oikeastaan onkaan? Yhtä tulemista ja
menemistä ja saattelemista kotiin ja pois. Ja sitten tulee se viimeinen
kerta. Aina se siellä askeleen päässä odottaa. Ei, ei ole pysyväistä
sijaa.

Mutta onpa ihme ettei täällä vielä ole muita vainajien omaisia heitä
vastaanottamassa.

Entäpä tänne ei olekaan muita tulijoita kuin se meidän Matti. On määrä
pysäyttää juna kahdellakin asemalla ja jättää kaukaisemmat ruumiit
niille.

Mutta pysähtyykö juna yhden vuoksi? hätääntyy Matin äiti äkkiä.
Etteivät vaan ajaisi ohitse...?

Kun ruustinna oli puhunut asemapäällikölle, että pysähdyttäisiin sen
yhdenkin vuoksi — eikös se asemapäällikkö mahda olla hänen sukulaisiaan.

Oliko ruustinna tosiaankin ollut näin hyvä! läikähtää lämpöisenä
laineena äiti Hakolan rintaan.

Ja sitten hän istuu puistikon penkillä, mistä näkee Mielikin ja
kuulee kuinka se rouskuttaa ruohoa. Mutta ennen kaikkea hän kuuntelee
maan ääntä junien alla. Tuossa on keltainen tavaramakasiini, tuossa
röykkiö maitotonkkia, tuossa polkupyörä... tällaistahan täällä aina
on ollut. Ja kuitenkin tänään on ihan outoa. Asemahuoneen rappusilla
istuu pari tyttöä, torkkuen matkalaukkujensa ääressä. Joku vanha rouva
haukkaa voileipää ja itkee kyynelvirtoja palan painikkeeksi. Se on
kuin omainen, tuo itkeväinen. Mikähän silläkin lienee suru — vanhalla
paralla? Olisikohan siltäkin joku kaatunut? Äiti Hakola aikoo jo liketä
häntä, mutta muistaa ettei tunne häntä, meneekin hevosen luokse, joka
on likeinen, sivelee sen kaulaa ja turpaa ja puhelee niitä vanhoja
tuttuja asioita. Kaiken aikaa hän kuuntelee ja tarkkailee junan tuloa.
Täällä on kaikki niinkuin aina on ollut. Asemamiehetkin ovat olleet
niitä samoja jo vuosikymmeniä. Ja kuitenkin on elämä kiertynyt jo aivan
oudoksi. Hän alkaa astella edestakaisin, sillä kaste lankeaa ja alkaa
tuntua kylmältä. Eikä vaan vieläkään maa tärise.

Olisi se Matti ennättänyt edes kihloihin mennä, mutta ei hänellä kotona
ollut muuta intoa kuin pellot ja suot. Ei kansanopistossakaan ketään
sellaista tyttöä sattunut tulemaan häntä vastaan. Palasihan niitä
monenmoisia morsiamia rintamilta, lapset syntyivät milloin missäkin
nurkassa. Ei Hakolan nuori isäntä kuulunut siihen sulhasluokkaan. Näin
he istuivat tällä samalla penkillä kun poika viime kerralla lähti
lomalta. Härkävaunu oli täynnä juopuneita sotamiehiä, ja haitari
soitti, tuntui pahalta kun Matti sinne joukkoon katosi.

Mutta nyt. Nyt maa selvästi tärisee. Äiti Hakola kiirehtii vielä
hevosen luokse, toteaa, ettei siltä mitään puutu, ja tulee radan
varrelle. Tärinä voimistuu. Varmaan se on tämä juna.

Jaa, mitäs kello jo onkaan? Kyllä se hyvinkin voi olla tämä juna. Sillä
tämän ylimääräisen pitää ennättää edelle siitä vakinaisesta, joka tulee
kahdentoista maissa.

Jäätävä kylmyys tarttuu äiti Hakolan jäseniin. Hän on luullut
olevansa valmis kaikkeen, mutta nyt häntä peloittaa. Korva jännittyy
äärimmilleen, silmät ovat kuin jähmettyneet tuijotukseen, jäinen
kylmyys on jähmetyttänyt joka jäsenen, ei kuitenkaan sydäntä, joka
tulikuumana vapisee. Vihdoin näkyvät kiskojen päässä junan tuliset
silmät.

Ja nyt ilmestyy asemalle yhtäkkiä väkeä. Missä lienevät olleetkaan. Nyt
tulevat esille. Mutta se äskeinen vanha rouva onnahtelee asemamiehen
luota toisen luo ja anoo, että hänet päästettäisiin mukaan tähän
junaan. Hänen tyttärenpoikansa ruumis on siinä junassa. "Hän kaatui
toista viikkoa sitten — ja kun minä olin hänet kasvattanut, orvoksi jäi
isästään ja äidistään. Antakaa minun mennä tässä junassa seuraavalle
asemalle... Minä rukoilen Jeesuksen Kristuksen tähden... Olen
ruumisvaunussa, siellä missä poikakin. Voi antakaa, armahtakaa..."

— Ei siellä kukaan voi olla. Siellä ei ole tilaakaan.

— Ei se mitään, antakaa, armahtakaa... Enkö minä jaksaisi siellä missä
poikani.

— Menkää matkustajajunassa...

— Se ei pysähdy, minun täytyy päästä...

— Ei näissä saa elävät matkustaa, sen kun kuolleet. Lakatkaa siinä
hokemasta.

Verkalleen ajaa jyryyttää hidas tavarajuna pientä hiljaista asemaa
kohden. Käen kukunta ja korpirastaan viheltely siitä tuskin laantuvat.
Ihmiset eivät kuuntele näitä, heidän silmänsä ja korvansa seuraavat
yksinomaan pitkää vaunujonoa, joka aaveena liikkuu kesäyön sumussa.
Tuskinpa nuo odottavat ihmiset ovat panneet merkille mikä väkevä maan
ja yrttien tuoksu on irtaantunut sumuun ja ympäröinyt heitä, mutta sitä
he eivät voi välttää huomaamasta, että toinen lemu nyt yhtäkkiä painuu
heitä vastaan, silmät ja sieraimet täyttäen ja hengityksen tukahuttaen.
Se on imelä mädätyksen katku.

Mutta äiti Hakola enempää kuin muutkaan odottavat eivät nyt ennätä
jäädä tarkkailemaan hirveää hajua, jonka he tietävät lähtevän siitä
mikä kerran oli heille nuorta, kaunista ja elämäntäyttä. Sillä vaunut
jytisevät jo aseman kohdalla, mutta pysähtymättä. Ja he huutavat kaikki
yhteen ääneen asemamiehille ja huitovat käsiään. Vaunut saadaankin
pysähtymään, haju on seurannut ruumiskuormaa ja odottavat ihmiset
ryntäävät alas ratavallia kuin tavoittaakseen tuon häviävän hajun.
Heidän ei tarvitse kysyä mitä vaunua he tavoittelevat. He juoksevat
pian sen kiinni ja seisovat alhaalla, suut avoinna ja silmät tuijottaen
sumun läpi vaunuun. Äskeinen vanha rouva, joka kävelee niin huonosti,
vaappuu kuin tuulimylly, hiki valuen kasvoilta. Ei voi tietää pyyhkiikö
hän kyyneliä vaiko hikikarpaloja.

— Miksette tule aukaisemaan? huutaa äiti Hakola sumujen laaksosta,
mistä hänen verestävät silmänsä katsovat likaisen valkoisen
tavaravaunun pintaan. — Yksi kaatuneista on jätettävä tänne,
kuuletteko: yksi kaatu...

— Ja minun pitää päästä tuohon vaunuun! kiiruhtaa sanomaan vanha rouva.

Silloin huomataan vastaanottajien joukossa, että asemamiehen on
tavoittanut hento pieni nainen, joka joukon huudoista huolimatta
pidättää miehen puheellaan. Se on lottatyttö, helppo on tuntea hänet
karusta manttelista ja pienestä tutusta lippalakista. Joukko seuraa
malttamattomana keskustelua, josta ei se voi mitään kuulla, ja alkaa jo
äänekkäästi tiukata, että miehen on tultava avaamaan.

— Hakolan emäntä, sanoo asemamies kiivetessään vaunujen portaita
pitkin kyseessä olevalle vaunulle. — Tulkaa tänne, tässä on lotta, tai
oikeastaan niitä äsken oli kaksikin, joka kysyy teitä.

Mutta äiti Hakola ei nyt kuuntele mitään pyyntöjä. Hän odottaa
vain, että puomi tuon määrätyn vaunun edestä työnnettäisiin syrjään
ja hänen kallis viimeinen hetkensä lopullisesti lähestyisi häntä.
Asemamies kiertääkin kiinnikkeitä puomin päästä, työntää puomia.
Läpi päivän helteen tänne varastoitu katku, joka ei enää ole mikään
eetterin varassa kulkeva näkymätön ilma, vaan tulikiven mustakeltainen
hajutiivistymä, syöksyy alas sumun laaksossa odottavien ihmisten suihin
ja sieraimiin. Heiltä pääsee huuto ja he loittonevat päätään pidellen.
Matin äitikään ei ole voinut kuvitella tällaista. Iso palttinainen
nenäliina suun edessä hän kuitenkin pysyy paikallaan ja käsittää, että
hänen nyt pitäisi päästä noiden ruumislaatikoitten joukosta tuntemaan
oma poikansa.

— Auttakaa minut sinne, niin etsimme yhdessä meidän Matin.

— Enköhän minä tässä... sanoo asemamies. — Pyörrytte vielä. Tuolla
alhaalla juuri jotakuta virvoitellaan. Onhan näissä selkeät nimet.
Täällä on paha liikkua, näiden laatikkoröykkiöiden keskellä. Ja
saappaatkin pitäisi olla...

— Mitenkä niin. Kukaties minä voisin löytää hänet.

— Katsokaa noita. Matoja. Noin niitä tippuu.

Äiti Hakolassa kohoaa koottu urhoollisuus hetkessä johonkin
aavistamattomaan ylevyyteen, missä ei enää ole eroa ruman ja kauniin,
hyvän ja pahan välillä, on vain väistämätön välttämättömyys, on
viimeinen hetki, sen peruuttamaton menetys, jos päästää silmänräpäyksen
käsistään. Äiti Hakolan äsken niin vapisevan olemuksen on täyttänyt
lempeä rauha, jokin anteeksiantava suhtautuminen kaikkiin ja kaikkeen.
Hän lausuu:

— Onko teillä tulitikkuja, koettakaa pian löytää meidän poika. Minä
maksan teille kunnollisesti.

Mies ottaa taskustaan savukkeen ja suitsuttaa sitä voimiensa takaa.

Pienet liikkuvat läjät kierittelevät arkkujen vierellä.

— Tässä lukee: Matti Hakola.

Kesken hetken kurjuuden käy vihlaiseva ilonaalto läpi äidin rinnan. Hän
on löydetty, hän on täällä! Matti tulee vielä kotiin. Viimeinen onnen
hetki lähestyy.

Ikäänkuin jotakin vaistoaisi, hirnuu Matin hevonen, tavaramakasiinin
takaa. Emäntä käsittää, että vouti ja renki ovat Hakolasta saapuneet,
niinkuin määrä oli, ja omalle hevoselle Mielikki hirnahtaa.

— Katsotaanpas nyt onko täällä jokin kirjoitus, puhuu asemamies. —
Niissä sanotaan usein, voiko vainajia katsoa vai eikö. Ei näy olevan
mitään. Kaippa sitten voikin katsoa. Ojentakaappas tänne tulitikkuja.

Kymmenkunta kättä ojentuu vaunua kohden, missä karkeat, harvat
ruumislaatikot lepäävät ladottuina ristiin toistensa päälle.
Tupakansavu alhaalta on asettunut sinisenä pilvenä vastustamaan kalman
laskeutumista elävien joukkoon. Ja elämä pitää puoliaan. Mieliala on
jonkin verran keventynyt. Siirrellessä arkkuja miehet jo laskettelevat
pikku kirosanoja. Äiti Hakola ei sittenkään ole ainoa, joka on tullut
hakemaan tältä asemalta vainajaansa, mutta se toinen ei saa osakseen
sitä hellyyttä, millä äiti Hakola vastaanottaa poikansa.

Talon miehet nostavat karkeista laudoista kyhätyn laatikon vaunusta
hartioilleen, kansanjoukko antaa paljastetuin päin tilaa, talon miehet
nostavat laatikon olkapäilleen ja äiti Hakola pitkässä vanhanaikaisessa
surupuvussaan muodostaa surusaaton. Jota etäämmä jää vaunurivi
hälisevine ihmisineen, sitä selvemmin alkaa kuulua korpirastaan
vihellys. Lintu laulaa ypöyksinään, mutta niin puhdas ja kirkas on
sen vihellys, että se täyttää koko tienoon. Se laulaa kuin kaatuneen
äidin puolesta, laulaa kuolleelle pojalle. Niin kirkas on nyt hänen
ilonsa, etteivät kaikki maailman murheet kykene tästäpuoleen hänen
rauhaansa riistämään. Hänen poikansa pääsee kotiin, kotoiseen multaan!
Pyhä kukkanen puhkeaa pitäjän vanhaan hautausmaahan: Matin hauta!
Kaatuneitten hauta.

Kun pieni surusaatto on päässyt penkin kohdalle ja arkku lasketaan
siihen, pyytää emäntä miehiä menemään hevosten luo. Hänen kaivattu
hetkensä on käsissä: hän jää kahden rakkaansa kanssa. Oi sinä
poika, oi sinä lapsi...! Mutta tuskin on äiti Hakola tuntenut tuon
yliluonnollisen kipeän onnen, mitä tämä hetki hänelle sisältää, kun
joku lähestyy, toivottaen hyvää iltaa. Eikä tämä tungettelija väisty,
vaikka kaatuneen äiti viittaa häntä poistumaan. Se on se vähänläntä
lotta-sisar. Hän puhuu hiljaisella yksikantaisella äänellä — niin,
mitäpä hänen anteeksipyyntönsä tässä merkitsevät. Äidin kallis hetki
särkyy...

— Ajattelin vaan, että kun satuin näkemään hänen viimeisen
silmänluontinsa... puhuu harmaa pieni nainen. — Ihmisen viimeinen
silmänluonti on niinkuin pilkahdus iankaikkiseen elämään. Minä satuin
siihen, kun tuotiin haavoittuneita korsusta. Siihen oli tullut
täysosuma ja ne olivat menneet niin pahasti hajalle. Tämä vaan oli
jäänyt ihan eheäksi ja vielä aukaisi silmänsä... Ajattelin, että
jos emäntä tahtoisi jotain kuulla. Ei silti, että enhän minä muuta
tiedäkään. Kuului siinä joku sanovan, että hän oli Matti Hakola ja
äitinsä ainoa poika. Ja minun kävi niin surku häntä ja sitä äitiä. Ja
hän oli siinä niin kauniina eikä yhtään muuttuneena, aivan niinkuin
olisi nukkunut vaan. Ja minä ajattelin, että puetanpa hänet nopeasti,
että hän ennättää mukaan lähetykseen, jota luvattiin lähteä viemään.
Eihän minulla siinä muuta ollut, omia vaatteitani vähän otin havujen
päälle... Niin oli kuin nukkunut olisi, kun naulasimme kiinni kannen.

Pieni harmaa lotta-tyttö tarttuu karkein käsin kulmalautaan, joka
viimeksi on lyöty kiinni. Hänen ei tarvitse kuin pari kertaa kiskaista,
niin jo jää arkkuun rako, josta havuneulat ja valkoiset kasvot näkyvät.
Vieras tyttö on ollut kantta naulaamassa ja hän myös osaa kiskoa sitä
auki. Hän toteaa, ettei kaatunut ole eilisestään paljon muuttunut,
korjailee hiukkasen karua vaatetusta, hymyilee niinkuin hyvästi
jättääkseen, mutta ei häviäkään kesäillan hämyyn, niinkuin äiti on
odottanut.

Ja himmeän vihreässä pimennossa äiti nyt sitten onkin yksinään poikansa
kanssa. Molemmat elävät uutta outoa elämää, molemmat hymyilevät uutta
outoa hymyä. Äidin kädet löytävät lapsen hiukset, nuo samat, joita hän
silloin pyyhki hiestyneeltä pojanotsalta, kun poika leikin hurmassa
juoksi huoneeseen. Hänen silmänsä löytävät armaat piirteet ja lepäävät
tässä näyssä, joka on hänelle lahjoitettu vailla kaikkea odotusta, niin
kauniina ja pyhänä. Matti ei nuku, Matti ei näe unta, Matti on kuollut.
Nämä tapaamisen hetket ovat viimeisiä. Äidillä on voimaa todeta tämä
kaikki, mutta hänellä ei ole voimaa irroittaa katsettaan tuon ahtaan
arkun pohjalta, missä hänen lapsensa valkoiset kasvot liikkumattomina
nukkuvat. Jälleennäkemisen ilo ja lähestyvän eron tuska keinuttelevat
häntä yhtaikaa ylös, alas, ylös, alas.

Silloin se pieni harmaa nainen taas yhtäkkiä on hänen likeisyydessään
ja hiljaa puhuu:

— Sanoisin vaan vielä emännälle hyvästi.

Jokin iloinen toivo välkähti äkkiä kaatuneen äidin mielessä ja hänkin
puhui hiljaa:

— Kuka te olette? Ettehän vaan ole ollut poikani morsian?

— En. En. Ystävättäreni oli. Hän on tässä. Häntä on niin
ujostuttanut... Minä vaan satuin siihen silloin ja jouduin näkemään
Matti Hakolan viimeisen katseen. Ajattelin, että emännälle puhun miten
kaunis se oli, tämän poikanne kuolema. Hänellä on varmaan nyt hyvä.

Kun pieni harmaa lotta-tyttö puhui harvakseltaan ja lempeästi niinkuin
keväinen sade putoaa, niin äiti Hakola yhtäkkiä havahtui tietämään,
että hän nyt jää hyvin yksinäiseksi ja että hänellä lohdutuksena voisi
olla ihminen, joka oli nähnyt hänen poikansa viimeisen katseen ja joka
oli kauniisti valmistanut tämän hänen viimeisen vuoteensa. Äiti jatkoi
sitä kevätsateen kaltaista lempeää puhetta.

— Hyvä lapsi, etkö sinä nyt kuulu tänne, minne minun poikani kuului
ja kuuluu iankaikkisesti, hänen kotiinsa? Jää meille ja puhut minulle
Matista. Olet tuntematon tyttö, mutta et ole vieras...

Tuntematon ei liikahtanut. Hän katsoi rannekelloaan ja sanoi
ajannäyttäjän pian osoittavan puoliyötä. Niin olikin nyt kesäisen
vuorokauden hiljaisin hetki, jolloin eivät linnutkaan laula. Niin
olikin nuoren vainajan hiljaisin maanpäällinen hetki, jolloin
lahoaminen vielä silmänräpäyksen viipyy ja kaipauskin vielä vaieten
katsoo häneen viimeisen kerran.

Entistäkin hiljaisemmin se totinen pieni sotasisar puhui ja tuli
puhuessaan aivan likelle kaatunutta, ikäänkuin olisi tahtonut puhua
hänen puolestaan.

— Eihän minusta voi surevalle äidille olla mitään lohdutusta, mutta
tässä on toinen. Hän on poikanne vihkimätön vaimo. Hänelle syntyy
puolen vuoden kuluttua tämän Matin _lapsi_...

Onko mahdollista että sellainen tapahtuu, mikä nyt keskellä vuorokauden
hiljaisinta hetkeä ja henkeäsalpaavaa sydänten sykintää tapahtui?

Kuollut puhui. Kuollut todisti sanat tosiksi. Epätodellisen valkoinen
säde kävi yli Matti Hakolan vaikenevien kasvojen ja molemmat naiset,
jotka seisoivat kaatuneen sotilaan ruumiin ääressä, ymmärsivät
tällä hetkellä yliluonnollisen ilmoituksen. Toinen oli äiti, toinen
oli vihkimätön vaimo. Äskeinen sotasisar oli hävinnyt ja jättänyt
heidät omaan rauhaansa, nuo molemmat elävät, kuolleen, ja sen vielä
syntymättömän.

Se mikä tässä äsken yhteenliittyneessä perheessä nyt seurasi oli
sota-ajan vihkitoimitus, todistajinaan uuden päivän aurinko ja kukkiva
maa.




KARKURIPOIKA


Hänen oli onnistunut piikkilangan alitse litistäytyä ulkopuolelle
aitauksen — koirakaan ei haukkunut, hän oli niukan ateriansa muruilla
saanut sen lahjotuksi — ja nyt hän maata myöten ryömi läpi hiekkapihan,
pääsi metsikköön ja kimmahti siellä pystyyn, lähtien juoksemaan,
juoksemaan, minkä jaloista pääsi, pois, pois, yhdentekevää minne,
kunhan vain vartijat eivät enää ennättäisi perässä eivätkä kyläläiset
huomaisi häntä. Hiki valui pitkin pintaa, jalat nytkähtelivät, koko
ruumis tutisi. Voimat olivat ihan lopussa, hän lyyskähti pensaaseen
istualleen eikä kuullut muuta kuin sydämensä taonnan ja pyörryttävän
kiehunnan päässään, joka tuntui olevan halkeamaisillaan. Varmaan
hän oli lyyskähtänyt liian aikaiseen, eikö vaan tanner tömissytkin
takaa-ajajien askelten alla ja koiran läähätys hipaissut korvaa?
Mutta hän ei enää pääse minnekään, niin on ihminen heikentynyt. Ei
ketään tullut; ei kuulunut askelten töminää, ehkeivät pitäneet vaivan
arvoisena lähteä haeskelemaan. Saattoi taas hengittää ja uskoa että oli
pelastunut!

Yhtäkkiä hän tunsi himokasta nälkää, sellaista ettei koskaan ennen.
Hän otti poveltaan paksun viipaleen likilaskoista limppua ja tunsi
syljen täyttävän suunsa. Vilja tuoksui viettelevästi. Mutta ei auttanut
käydä siihen koko nälkänsä voimalla. Täytyi jakaa se viiteen-kuuteen
osaan eikä päivässä ylittää sille tulevaa osuutta. Jo tällä hetkellä
hän kuitenkin oli ylittämäisillään määrän. Hän oli säästänyt leipänsä
koiralle ja nyt hänen nälkänsä oli raju ja hillitön. Koko hänen
huomionsa kohdistui laskelmoimaan leipäviipaleen kokoa ja mitä
mahdollisuuksia löytyisi aterian saantiin ulkopuolella tämän viipaleen.
Hän säikähti itseään huomatessaan, että nieli tätä ainoaa evästään
hotkimalla niinkuin eläin, joka ei tiedä huomispäivän tarpeista. Tämä
viimeinen kappale oli toki huolellisesti kätkettävä, ja niin joutui
leipä risaisen takin ja vuorin väliin, missä se oli kuin taskussa, tämä
kallis, himoa herättävä leivänkappale.

Kunhan olisi voinut aavistaa missäpäin nyt kulki. Maa oli täysin
tasaista ja kasvoi parikymmentä vuotta sitten kaskettua sekametsää.
Pitkät suksentapaiset, moniin kertoihin paikatut kengät tarttuivat
yhtämittaa mättäisiin ja kantojen juurakkoihin. Hän sai itsensä
kuitenkin hallituksi aina juuri ennenkuin uuvuksissaan kaatui. Jos
sattuisi mukava puu, niin nousisi latvaan katsomaan eikö täällä
missään olisi asumusta, minne voisi pyrkiä yöksi. Täytyyhän onnistua
jostakin saamaan työtä ja ruokaa. Hänen oli yhä kiihtyvä, viiltävä
nälkä ja leipäpalanen hänen takkinsa sisässä liikahteli kuin viettelijä
kiusatessaan synnintekoon. Kunpa tietäisi minne olisi parasta asettua
yöksi ja nukkua. Eikö täällä olisi yhtään latoa? Auringon säteet, jotka
halkaisivat metsän pimentoja, menivät jo viistoon ennustaen illan
tuloa. Hän lyyskähti mättäälle suuren kuusen alle ja ennätti ajatella,
että kuusessakin olisi katosta häntä suojaamaan, jollei löytyisi muuta.
Ja hän oli jo nukkumaisillaan, kun huomasi outoa rapinaa selässään
ja sieraimissaan. Mutta nämä eivät olleet niin pieniä eläimiä, jotka
olivat olleet vitsauksena vankilassa, nämä purivat toisella tavalla
ja levittivät jälkiinsä hapanta myrkkyä. Muurahaisia — hän makasi
muurahaispesässä ja muisti kaukaisesti miten käärmeen käy, kun se
tällaiseen paikkaan pannaan. Hän oli itse kerran ollut muiden poikien
kanssa sellaisessa toimituksessa mukana. Kesäyön kasteisessa hämyssä
hän ravisteli vaateriekaleitaan ja joutui nyt toisen puun alle, missä
oli pehmoista sammalta. Kerran hän havahtui sikeästä unestaan siihen,
että jokin karvainen nuuski hänen kasvojaan. Mutta hän huitaisi vain
kädellään ja käänsi toista kylkeään ja nukkui, nukkui kirkkaaseen
päivään asti. Silloin oli siinä heti paikalla vastassa nälkä, niinkuin
harmaa halla seisoo juhannusaikaisen viljapellon ääressä. Hänen
elämässään olisi luonnon mukaan pitänyt olla juhannusaikaa: kovin
nuorena hän oli karkaamalla lähtenyt sotaan. Ja nyt hän karkurina oli
palaamassa kotiin. Nälkä vei tällä hetkellä voiton siitä ikävästäkin,
joka oli häntä kalvanut koko vankeusajan. Kykenemättä hillitsemään
itseään hän vapisevin käsin etsi esille viimeisen leipäviipaleensa. Ja
viluisena niin että hampaat kalisivat hän ahmaisi kirpeän jumalanviljan
suuhunsa. Nyt ei kiusausta enää ollut. Takinvuorin sisästä löytyi vain
murusia. Ei ollut enää syötävää. Eivätkä marjat vielä olleet kypsyneet.
Vaan olihan ruohoja ja juuria. Oli niillä sellaisilla eletty ennenkin.
Ja löytyisihän täältä toki kyliäkin. Jota etäämmä pääsi vankilasta,
sitä helpommin uskalsi lähestyä ihmisiä.

Vaan eikö tuolla näkynytkin sauhun nousu ja sen takana joki, ja
törmällä asumus? Niin ja kokonainen kylä kahdenpuolen jokea! Kaikki
tämä veti häntä niin vastustamattomasti puoleensa, ettei hän muistanut
olevansa karkuri, vaan lähestyi, metsikön jättäen, kyläaukeaa. Lapsia
juoksi vastaan, kanat raaputtivat pellonsyrjällä. Vanha vaimo tuli
esiin olkikatoksen alta. Vaimo säikähti ja tarttui luudan varteen.
Mies seisahtui: hän muisti oman äitinsä — kuinka lieneekin muistanut,
sillä ei tämä vieras risainen vaimo toki vähääkään muistuttanut hänen
äitiään. Pois, pois! Ei saa tulla! lausui sävy vaimon särkyneessä
äänessä. Karkuri teki liikkeitä, jotka tahtoivat sanoa, että hän
pyysi syömistä. Lapset olivat pysähtyneet, kanat juoksivat kaakattaen
asumusta kohden, rikkaruohoa kasvava sänkipelto oli siinä välillä.
Vaimo, nähdessään ettei outo mies loitonnut, otti kiven maasta ja
heitti häntä kohden. Lapset etsivät kiviä hekin ja heittivät. Karkuri
kääntyi etenemään ihmisistä ja asteli pellon laitaa jonnekin päin,
missä vaistosi olevan kylätien. Auringosta päättäen hän sittenkin kulki
kotiin päin, Suomeen.

Tämä Suomi se juuri oli pannut hänet ryömimään korkean piikkilangan
alatse. Tämä Suomi se oli nostattanut hänet pystyyn, vaikka hän kaksi
viikkoa oli maannut kuoleman heikkona. Hänen mieleensä oli piintynyt,
että hän haluaa kuolla kotona eikä hän lepää ennenkuin on päässyt
yli sen pienen joen, jonka toisella puolella on Suomenmaata. Vaikka
sitten siihen kaatuisi. Mutta ehkei tarvitse siihen kaatuakaan — ei se
äitimuorin mökki silloin enää kaukana ole, kun on päässyt sen pienen
rajan toiselle puolelle. Tai onko mökkiä olemassakaan? Ehkä ovat pommit
osuneet? Ehkä on vieras ottanut haltuunsa? Ei varmaan äiti ole jaksanut
peltoa hoitaa — ehkä on jäänyt kyntämättä ja kuokkimatta, rikkaruohon
valtaan. Hän, karkuripoika olisi nyt pystynyt aurankurkeen. Se oli
vielä huonoa silloin, kun hän oli neljännellätoista ajastajallaan.

Olihan siellä kotona leikkitoverikin melkein puhuttuna, mutta mitäpä
niistä silloisista, he olivat lapsia silloin ja eiväthän tytöt odota.
Äiti odottaa eikä väsy odottamasta.

Hän kulkea laahautui eteenpäin vaihtelevalla onnella. Hän nukkui
usein. Aurinko hautoi hänen pakottavia jäseniään. Hän sattui löytämään
paimenen eväät eikä hänen mieleensä edes johtunut, että hän teki
varkauden ottaessaan repun leipineen, piiraineen päivineen. Hän sai
voimaa paeta minkä jaksoi, ettei repun omistaja onnistuisi ottamaan
häntä kiinni. Hän voimistui näistä eväistä. Hänellä oli nyt veitsi,
hän saattoi sen turvin valmistaa jonkin tarvekalunkin ja laitumilla
käyvistä karjoista lypsää itselleen maitoa. Kun hän vielä tuli
vakuuttuneeksi siitä että oli oikealla tiellä, ei hänellä ollut
hätääkään. Hän ei enää voinut olla kuin parin päivän matkan päässä
rajasta, kun hän joutui työmaan laitaan, missä työskenteli sekä
miehiä että naisia ja lapsia. Siinä kitkettiin ja kasteltiin suurta
vihanneskenttää. Karkuri pysähtyi katselemaan ja sai vihdoin kysytyksi
mitä viljaa tässä kasvoi. Sokerijuurikkaita. Näitä vainioita oli
silmänkantamattomiin. Ruhtinas S:n maita olivat olleet, vaan nyt ne
olivat talonpoikien. Karkuri sai täällä työtä ja alkoi toivoa, että
ansiollaan voisi hankkia vaatetta kotiinpaluutaan varten. Etteivät
aivan säikähtäisi häntä! Mutta kun hän oli kaksi päivää ollut
haraamassa peltoa noiden vanhain miesten vierellä — nuoriahan ei ollut,
kun kaikki olivat sodassa — ja ehtooaterian jälkeen lähtenyt makuulle
navetanparvelle heiniin, kuuli hän outoa puhetta pihalta ja ymmärsi,
että jotkut viranomaiset kysyivät häntä. Silloin oli ryhdyttävä
äkkilähtöön. Hän laskeutui katonluukusta alas, juoksi lantaluukulle,
tunkeutui siitä ulos ja kuunteli, pääsi kyyryselin läpi nokkosryteikön,
ryömi rakennusten taakse, ryömi suurten nelipyöräisten vankkurien
alle, joihin illalla oli sälytetty kuormallinen kaaliksia vietäväksi
aamuvarhaisella kaupunkiin. Täällä hän makasi kaikenlaisten naattien
peitossa, kun talon vanha isäntä levollisesti puhellen saattoi pois
vierasta. "Mikä lienee ollut virolainen", selitteli ystävällinen ukko,
"kotiin pyrki, Viroon. Emme häneltä mitään tiedustelleet, vaimoaan
vain mainitsi. Bog snim, ajattelin, menköön Herran nimeen minne
tahtoo. Vähänkös niitä tästä on kulkureita kulkenut. Ei vaan ole
tullut meidän poikaa. Pietarin puolessa on taistelemassa suomalaisten
kanssa. Tykit tänne asti kuuluu. Suomalaiset julmia tappelemaan...
Ah, Jumala, Jumala... Suomalaiset julmia..." ajatteli karkuri "Niin
sanoo tämä vanha vaari. Ja me suomalaiset... Minkä tähden pitää olla
sotaa ja verisiä vaatteita?" Rauhallisesti vanhus selitti asioita
tuolle poliisille. Lienee johdattanut hänet vallan rauhoittuneena pois
talosta. Taisi turhaan tulla lähdetyksi navetanparvelta. Oi Jumala,
Jumala...! Mutta palkka se jäi kuin jäikin nyt saamatta. Yön ollessa
pimeimmillään ja kaikkien äänien vaiettua talossa, hän jälleen vaelsi,
vaelsi syvälle vaipuvaa hiekkaista tietä. Ei kuulunut muuta kuin
koirain haukunta vastakkaisilta laidoilta kylää. Hänen askeliaanko ne
haukkuivat? Vai kuulivatko ne tykkien jylinän Pietarin puolesta? Oi
Jumala, Jumala... Yhä tihentyen kokoontuivat sumut yli peltolakeuksien.
Ne ryhmittyivät jättiläiskokoisiksi saariksi, jotka yön tummassa
valaistuksessa levottomina vaelsivat, milloin pysähtyen paikoilleen,
milloin taasen lähtien matamaan.

Koirien haukunta kiihtyi. Lentokoneen surina läheni jostain kaukaa.
Pieni tulipallo hypähti äkkiä taivaalla näkyviin, leijaili keveänä
ja verkalleen sumujen yläpuolella ja hukkui sitten sumumereen:
karkulainen, päässyt irti jostain pommituksesta. Koira kivahti joltakin
pihamaalta valveille, haukahti ja äityi sitten ulvomaan. Lentokonettako
sen ulvonta tarkoitti vaiko ylt'yleensä tämän ajan hätää? Karkurista
tuntui siltä kuin se olisi valittanut hänen puolestaan ja tarjonnut
hänelle yösijaa kopissaan. Hän pysähtyi portille ja katseli, olisiko
mitään suojaa, jonne voisi päästä näiksi yön kylmimmiksi tunneiksi.
Koira karkasi raivokkaasti häntä kohden mutta ei päässyt tekemään
pahaa, se kun oli pitkissä kalisevissa kahleissa. Se tuntui sanovan
ettei tänne sovi poiketa. Hän ajatteli, että lyyhistyy tähän aidan
ääreen vaikkapa pieneksi aikaa. Kahlehditun koiran läheisyys
tuntui miltei turvalliselta. Pihasta häämötti rattaita ja joitakin
maitoastioita. Näkeeköhän hän koskaan kodin pihamaan ja maitotonkat,
jotka äiti pitää kuivamassa penkillä sireenipensaiden juurella?
Siihenhän se Liisa aina tuli ja siinä odotti kunnekkas äiti kävi
täyttämässä hänen maitohinkkinsä. Liisa ei ole katsonut kehenkään
muuhun, Liisa kyllä odottaa... Eipäs odota, kukaan ei odota miestä,
joka neljä vuotta on ollut kateissa. Lapsihan hän oli lähtiessään ja
olisi lapsi vieläkin, jollei sota olisi vanhentanut. Äitikään ei ehkä
enää odota. Neljä vuotta hänen poikansa on viettänyt vangin elämää,
karkurin elämää, ja nyt hän on matkalla kotiin. Ja, hullu, uskoo että
häntä siellä vielä kaivataan!

Heti kun hän päästi polvensa sävähtämään, hän oli unessa, yhdentekevää
makasiko hän ojan pohjalla vaiko höyhenvuoteessa. Mikään ei olisi
saanut häntä heräämään, eivät pommit, eivät syöpäläiset eivätkä
lentokoneet. Hänen unensa oli raskaan kiven unta. Ihmisten
hyväntahtoisuus hänet kuitenkin tällä kertaa herätti. Vanha vaimo
kosketti hänen olkapäätään, ja silmänsä aukaistessaan hän uskoikin
äitinsä siinä olevan, ja vieras vanhus vei hänet sisälle ja antoi
hänelle valkoista leipää ja kuumaa teetä. Ja kissa nousi hänen
syliinsä, koukisti selkää ja sipaisi hännällään hänen parroittunutta
poskeaan. Lapsetkin kokoontuivat kysymään kuka hän oli ja minne oli
menossa. Viroon, sanoi hän oudolla kielellään. Eikä häntä enää mikään
olisi pidättänyt täällä, hänelle tuli sellainen kiire kotiin. Ties
mikä häneen yht'äkkiä meni, hän olisi varmaan saanut täältä työtä ja
ansiota. Mutta hänen täytyi rientää. Täytyi. Varmaan hänen äitinsä on
sairaana, eikö hän nähnytkin häntä yöllä unissaan.

Niin hän siis uskaltamatta enää antaa väsymykselle valtaa kiiruhti
kohti sitä pientä jokea, jonka toisella puolella oli Suomenmaa. Hänen
tiensä kulki tästälähin läpi raunioituneiden kylien ja vielä savuavien
asumusten, missä ihmiset neuvottomina ja hätääntyneinä liikkuivat.
Karkurilla oli kiire. Hän riensi sääliä tuntematta ohi kuolleen tai
haavoittuneen ihmisen ja hän otti ovelasti ja omantunnonvaivoitta mitä
tarvitsi nälkäänsä ja janoonsa. Hänellä oli kiire. Minne? Kotiinko?
Missä ei kukaan häntä enää tunne. Yli sen kapean joen, jonka toisella
puolella on Suomenmaa. Sen yli hän ui sydänyöllä, kun vartijat
torkkuvat. Hänellä oli hyvin kiire. Lopulta hän riensikin puolijuoksua,
väsymystä tuntematta.

Tännekö hänen siis oli ollut niin kiire? Täällä kotipitäjän kirkolla
oli juhlat. Kirkonkellot pauhasivat entisellä mahtavalla äänellään,
ihmiset kirkkovaatteissaan kävelivät kukkakimput käsissä. Oli
liikkeellä vanhoja, nuoria ja lapsia. Sotamiehiä marssi pienissä
ryhmissä yllään hyvät vaatteet ja juhlaryhdissä. Surupukuiset nuoret
naiset kantoivat seppeleitä. Ei ollut vaikeaa arvata, että he olivat
leskiä. Karkuri ei tuntenut ketään eikä kukaan katsahtanutkaan häneen.
Risaisissa vaatteissaan hän ujostellen väisti näitä hyvin puettuja
ja juhlallisia ihmisiä. Kyynelet nousivat hänen silmiinsä, sillä he
puhuivat hänen kieltään, hän olisi voinut heitä puhutella. Mutta hänen
täytyi pelätä heidän kysymyksiään ja tiedustelujaan. Hän oli lähtenyt
kotoa lapsena ja karkaamalla. Se tyttökin, jota hän oli vieraalla
maalla muistellut, oli ollut lapsi. Yhtä ainoaa hän täältä silmillään
etsi: vanhaa vaimoa, joka olisi hänen äitinsä. Olihan täällä tutunkin
näköisiä ihmisiä, kaikkikin olivat tutun näköisiä. Ehkä olisi saanut
heille puhutuksi, jos olisi ollut pyhävaatteissa.

Niin antoi karkuri ihmisvirran vieriä ohitseen tuttua ylämaata, mikä
johti kirkolle ja hautausmaalle. Pappilaan oli tehty uusi navetta.
Kestikievarin naapuriksi oli tullut autokorjaamo. Kehrääjä-Miinan
keltainen pieni rakennus oli kallistunut toiselle laidalleen. Mahtoiko
Miina olla elossa — Miina oli tämän karkuripojan kummi. Miina hänet
varmaan vielä tuntisi, jos punaisten pelakuunien takaa nyt katsahtaisi
maantielle. Sielläpä kulkee Eino Mäkelä, hän ajattelisi. Voiko se olla
Eino? Ei ole Einosta kuulunut moneen vuoteen. Ei ole tuo Eino vanha
mies on! Kummi ei tule muistaneeksi, ettei sotavankipojalle kuulukaan
nuoruus. Hän menee lapsuudesta suoraan vanhuuteen.

Eino Mäkeläksihän häntä oli sanottu. Nyt hän sen jälleen muisti.

Juhlallisessa marssissa asteli hänen ohitseen harmaapukuisia vanhempia
miehiä, lippuja kantaen. Ei milloinkaan hän ollut täällä kotona nähnyt
tällaista juhlakomeutta. Pianhan sen saattoi arvata, että täällä
vietettiin hautajaisia. Ja karkuri alkoi arvaella, ettei pitäjässä niin
suurellista yksityistä ollutkaan, että hänelle tällaista muhkeutta
olisi toimeenpantu. Täällä varmaan siunattiin kotiseudun multaan
kaatuneita sotamiehiä, poikia, jotka lähtivät silloin kun hänkin
vapaaehtoisena lähti. Nämä vainajat hän varmaan olisi kaikki tuntenut,
mutta he olivat jo kannetut haudan pohjalle, mistä ei enää puhuta.
Jokin itkettävä hirveä yksinäisyys alkoi painaa nuoren karkurin mieltä.
Olisipa hänkin saanut kaatua niinkuin nuo muut, niin koko tämä loisto
olisi ollut omistettu myöskin hänelle. Nyt hän hylättynä, nälkäisenä ja
risoissaan seisoi täällä koko juhlaväen takana. Ei varmaan äitiäkään
hänellä enää ollut. Ei yhtä kirjettä äiti ollut häneltä saanut eikä hän
äidiltä näinä viimeisinä neljänä vuotena, hän oli joutunut vangiksi
heti ensimmäisinä päivinä, kurjuuteen ja vaivaan. Mitä varten hän
tänne oli ikävöinytkään? Kaikki nuo tutun näköiset ihmiset kulkivat
kaksittain ja ryhmittäin — hän vain oli yksinään jossakin kauempana,
yksinäisempänä kuin yksikään kaatuneista.

Hänen vierelleen aitauksen taakse ilmaantui yhtäkkiä kaksi pientä
tyttöä. Hekin olivat kauniissa puhtoisissa vaatteissa — enkeleiksi
heitä olisi voinut nimittää. He haukkasivat voileipää ja heidän
kukkakimppunsa olivat asetetut heidän jalkainsa juureen hiekkaan.
Rentukoita olivat, keltaisia, lihavia rentukoita — Eino Mäkelä muisti
selvästi jokiniityn, missä niitä kasvoi. Himokas nälkä iski häneen ja
hänen kätensä ojentui voileipiä kohden. Hämmästyneinä tyttöset kesken
haukkaamisen työnsivät viipaleensa laihaan likaiseen käteen.

— Menenkö minä hakemaan lisää? kysyi toinen tytöistä.

— Mene.

Suurempi tyttösistä hävisi ja pienempi läksi pian säikähtyneenä hänen
perässään. Karkuri ei ajatellut mitään muuta kuin että hän saisi
syötävää. Ihana laulu, lippujen loisto poutaista kesätaivasta vasten,
kukkivien sireenien tuoksu aidan takaa, kaikki tämä oli unentapaisessa
kaukaisuudessa. Karkurin koko odotus keskittyi tyttöjen palaamiseen
ja leipään, jota he olivat lähteneet hakemaan. Hän asettui ruohikolle
ratasrivin syrjälle, missä kirkkokansan hevoset aterioivat, mikä
heinäannoksiaan, mikä kaurojaan. Mitähän hänelle tuodaan?

Hänelle tuotiin kokonainen reikäleipä ja jotain hyvää ja lihavaa siinä
päällä.

— Mitkäs juhlat täällä oikein tänään on?

— Sankarihautajaiset.

— Vai sankarihautajaiset. Keitäs te sitten olette?

— Suntion lapsia.

— Äitinnekö antoi?

— Äiti.

— Sanokaa hänelle kiitoksia.

Jota pitemmältä karkuri nautti tuttua kotipaikkansa viljaa, sitä
selvemmin hän alkoi kuulla laulua ja tajuta mitenkä iloista ja
juhlallista tämä oli. Ihan ilojuhlaa. Hänen mieleensä johtui yhtäkkiä,
että häneltä oli rippikoulu käymättä. Lapsia rupesi naurattamaan,
he eivät olleet koskaan nähneet niin ahmimalla ahmivaa ihmistä.
Karkuriakin alkoi naurattaa. Ei ollut enää nälkä, ei ollut vilukaan,
lasten äiti oli ollut hänelle hyvä, kauniisti tuolla lauloivat,
kauniisti liikahtelivat lippujen tangot auringossa. Tyttöset ottivat
kukkansa maasta ja tekivät lähtöä.

— Montako noita sankareita tässä on?

— Toistakymmentä. Mutta niistä siunataan yksi kentälle jääneenä.

— Vai yksi kentälle jääneenä.

— Viimein oli neljättäkymmentä kaatunutta.

— Oliko silloinkin kentälle jääneitä?

— Taisi olla joku.

Tytöt huomasivat kukkasensa kuihtuneiksi ja lähtivät juoksemaan porttia
kohden, joka vei hautausmaa-aitauksen sisälle. He viskasivat kukkaset
käsistään, lakkasivat puhelemasta ja hävisivät tungokseen.

Eino Mäkelää, karkuria uuvutti, mutta hän päätti kuitenkin kuunnella.
Nyt siellä lausuttiin nimiä, lausuttiin ne selkeällä ykstasaisella
juhla-äänellä. "Artturi Laitinen Kangasjärveltä, syntynyt...
kaatui... Erkki Tainio, syntyi... kaatui... Mikko Viljami Autere,
syntyi ... kaatui..." Joka nimeltä sävähti karkurin sydän: kaikkiin
noihin nimiin liittyi elävä ihminen, joka tuli ihan silmien eteen,
jokaisen kanssa oli kohdattu kyläraitilla, oltu yhdessä pellolla,
istuttu tuvassa ja oltu saunassa... Karkurissa alkoi liikkua outo,
väkevä elämä. Hän oli taas kylän poika ja halusi heittää palloa,
niittää kilpaa noiden suurempien kanssa... Kauhistuneena hän
huomasi, että heidät kaikki vasta oli kuopattu syvälle pimeyteen,
kauas vihreistä niityistä. "Eino Jalmari Mäkelä... syntyi... jäänyt
kentälle... Minä olen ylösnousemus ja elämä, joka minuun uskoo, hän
elää vaikka hän olisi kuollut..."

Eino Jalmari Mäkelä — sehän oli hänen nimensä, karkuripojan, joka aidan
takaa kuunteli juhlatoimitusta! He olivat nyt laskeneet hänetkin haudan
pohjalle ja panneet siunauksen sinetin haudan ovelle. Hänen oli nyt
oltava poissa maan päältä, ei ollut hänellä enää oikeutta kulkea täällä
peloittelemassa ihmisiä. Joka hänet näki, näki aaveen ja kauhistui.
Eino Jalmari Mäkelä... jäänyt kentälle. Sinne oli jäätävä — mikä
panikin hänet tulemaan tänne! Ja sellainen kiire hänellä oli ollut.
Olisi pitänyt heti tänne tultuansa avata suunsa ja puolustaa itseään.
Miksei hän sitä tehnyt? Olisi pitänyt valvoa elävänoikeuksiaan eikä
antaa heidän ennen aikojaan sulkea haudanpimeyteen. Hän oli nyt elävänä
haudattu.

Yhtäkkiä kuitenkin jokin valon välähdys läiskähti hänen pimeyteensä
ja hänelle selvisi, että hänen äitinsä varmaan on täällä, jos yleensä
elossa on. Tietysti hän on tullut hautaamaan kentälle jäänyttä
poikaansa. Hän on tässä kansanjoukossa, joka paraikaa veisaa viimeistä
jäähyväisvirttä hautojen ääressä. Ja vasta maahan siunattu Eino
Jalmari Mäkelä tuntee yhtäkkiä astuvansa keveästi kuin ennenvanhaan,
valtaisa ilo ja odotus mielessään. Ei vaivaa enää tuntoa kehno
vaatetus, hänellekin on siis kuulunut tuo muhkea juhlalippujen
kunnianteko, puheet ja kukkaset, ja hänellekin on luettu sana Jeesuksen
ylösnousemuksesta... Hän ei ole vuosiin kuullut näitä sanomia,
hänelle ei tullut kirjaa taskuun, kun hän joutui vieraalle maalle,
mutta äiti valistaa hänet. Ja äiti senkin asian korjaa, että hänen
ylösnousemuksensa tapahtuu nyt jo täällä maan päällä...

Tuntematta maata jalkojensa alla karkuri kuin siivillä pujottautui ohi
ihmisvirran. Ja seisoi portilla, silmä salamana läiskien tulijoihin.
Liput hulmusivat ohitse, sotamiehet riveissään marssivat ohitse ja
sitten alkoi tulla surevia, nuoria sotaleskiä, jotka taluttivat pieniä
lapsiaan. Ja nyt, nyt tulivat vanhat äidit. Kaikkien joukosta, heti
paikalla ja jo kaukaa tunsi Eino Jalmari Mäkelä oman äitinsä, tunsi
hänet totisista valkoisista kasvoista, joilta hän pyyhki kyynelen,
tunsi hänen mustan silkkiliinansa, tunsi mustan puvun, saman joka oli
ollut isän hautajaisissa, tunsi kapean kultasormuksen, joka kiilsi
virsikirjaa pitelevässä kädessä. Hän asteli toisten vaimojen keskellä
ja kulki aivan karkuripojan likitse. Ja siinä portista astuessaan
sanoi: "Kun en minä osaa sitä uskoa, että Eino olisi kuollut. Aina minä
vain häntä odotan..."

Silloin poika oli huutamaisillaan: täällä minä olen!

Hän läksi nyt seuraamaan vaimoja ja kuuli heidän puhelevan kauniista
sankarihautajaisista, jotka olivat antaneet paljon lohdutusta omaisille
heidän raskaassa surussaan. Ja vielä äiti puhui siitä, että kaikki
hänen lapsensa nyt olivat kuolleet, tämä viimeinenkin. Lapsellisuuttaan
Eino kotoa lähti. Hänellä ei enää ollut yhtään lasta. Ja mitäpä hän,
äiti, enää yrittää viljellä sitä peltoalaakaan, pitänee myydä pois,
onhan sitä kysytty. Mutta on se mukavaa, että vaikka se Eino nyt on jo
siunattukin, niin ei hän voi uskoa hänen kuolleen...

Tienhaarassa apteekin kulmassa vaimot lausuivat toisilleen hyvästejä.
Karkuri lähti taempaa seuraamaan sitä yhtä, joka yksinään asteli
nurmettunutta tietä apilapellon läpi. Hänen rintansa oli niin
tulvillaan ilon kyyneliä, että ne kohisten täyttivät koko hänen
olemuksensa.

Hän ei kuitenkaan tahtonut säikäyttää äitiään, vaan koetti pakottaa
itseään rauhalliseksi. Ja tuollahan näkyi jo harmaa asumus. Ja koira
haukkui. Se oli heidän vanha Halli...

Silloin kiiruhti karkuri askeleitaan. Ja tuli liki ja astui vierellä.
Ja kulki pienen matkaa vierellä ja odotti, että äiti ensin sanoisi
jotakin. Se oli hänen vakaa rauhallinen äitinsä. Nyt näkyivät hänen
kasvonsa, musta silkkiliina valahti olkapäille ja hän ottikin sen
käsiinsä ja laski kauniisti käsivarrelleen.

Silloin poika vuosien kärsimyksen ja kaipauksen alta, kuin paaden
puserruksesta sanoi:

— Ettekös te tunne minua? Minähän olen Eino... Sotavankeudesta minä
tulen...

Hämmästymättä ja säikähtämättä äiti pitkään katseli viimeistä ja
nuorinta lastaan.

Tiesihän äiti ettei hän ole kuollut!

— Tulehan, tulehan tänne, äidin lapsi...




JOULUKSI KOTIIN


"... Kyllä on ihanaa että taas pääsee kotiin. Me emme enää laske
yksin päiviä, vaan Reino on laskenut minuutitkin. Niitä tuli kyllä
hyvin monta tuhatta, en muista kuinka monta, minä kun olen huono
matematiikassa, niinkuin kaikki tietävät. Mutta sen ymmärtää minunkin
heikko pääni, että minuutit joka hetki vähenevät ja yhä lähemmäs tulee
päivä, jolloin pukeudutaan koulun päättäjäisiin ja sitten kirjat
komeroonsa ja asemalle. Minun hameeni on kyllä käynyt niin lyhyeksi
että täytyy varoa sukkia, etteivät näytä paljaita polvia. Mutta Tuulan
on vielä lyhyempi — me olemme niin hurjasti kasvaneet, vaikka onkin
tällainen aika. Minä tulin kovin iloiseksi, kun lähetit niin paljon
joulurahaa, en osannut ensinkään odottaa. Mutta sanon heti, rakas
pikku kulta oma äiti, että sinä saat vaan hyvin pienen ja mitättömän
joululahjan, sillä isän pitää saada suuri ja arvokas. Ja minä kyllä
tiedän, ettet sinä mitään pyydäkään, kuuluvat sellaisia olevan kaikki
oikeat äidit, etteivät he mitään pyydä, kun vaan kaikki muut saavat.
Ja kun isäkin nyt pääsee lomalle, niin että hän jouluaaton on kotona!
Se on ihan huikean hauskaa, hän kirjoitti meillekin ja kertoi, mutta
ei tietänyt päivää milloin tulisi. Saa sitten nähdä onko isä kotona
ennen meitä, vai menemmekö me asemalle häntä vastaan. Tietysti menemme
joka junalle sekä yöllä että päivällä, ei hän pääse salaa tulemaan,
niinkuin tuli viime kerralla ja avasi omalla avaimellaan ja tapasi
meidät kaikki sängyssä. Ei, nyt ollaan junasillalla ja tartutaan
käsivarteen ja tullaan riemumarssissa. Ja isä näkee nyt ensi kertaa
meidän pienen pojun, jolla ei vielä ole nimeä, kun et sinä ole tahtonut
sitä kastattaa ennenkuin isä on kotona. Vai kukaties te olette nimen
kirjeessä jo sopineet, vaikkette ole sanoneet minulle ja Reinolle.
Vaan meillä on myöskin ehdotuksia ja minun on kyllä erinomainen, sillä
minusta vauvan pitää olla isän kaima. Emme ole Reinon kanssa päässeet
yksimielisyyteen, vaan mitäpä sellainen vielä ymmärtää, sillä Reino
on aika lapsellinen. Hänen luokkansa on päättänyt — ajatteles! että
meidän uuden vauvan nimeksi pitää tulla Sisu Ilkka. No niin, mitäpä
vikaa olisi Ilkassa, mutta Sisu sopii paremmin sotakoiran nimeksi
kuin lapsen. Ja minusta Yrjö Juhani Karhula on kaunein nimi minkä
allakasta voi panna kokoon. Ja sen on mummi kyllä harkinnut, kun sen
isälle antoi. Olen minä vaan hirmu utelias tietämään, minkä te isän
kanssa panette. Kauniita nimiä on paljon, mutta ei mikään ole niinkuin
isän nimi, kun ei ole sellaista miestäkään kuin on meidän isä-ukko.
'Ukko-Pekka' olisi kyllä kaunis nimi sekin, mutta Yrjö Juhani on
sittenkin rakkain ja kaunein. Pian pääsemme kotiin, ei ole enää kuin
viikko aikaa, ja isä lupaa meidän kanssa hakea joulukuusen ja Tuulan
äiti antoi minulle pitkän eheän kynttilän, jonka voimme panna kolmeen
osaan, niin se puettaa kuusen. Äidin ei pitäisi antaa sitä pois,
niinkuin sinä annoit kirkkoon viime vuonna, kun oli sankarihautajaiset.
Isän tähden tahtoisin, että meillä olisi kynttelejä ja vauvan tähden.
Pitäähän vauvan ensimmäisenä joulunaan nähdä joulukuusi ja kynttilät,
kyllä se ymmärtää, vaikka pieni onkin. Kyllä annat isälle hirmuisen
hyvän joululahjan kun annat kokonaisen elävän vauvan, isä nostaa sen
korkealle kuusen tähteä kohti, eikä se isän käsissä paina enempää kuin
pikku enkeli. Sinun ei tarvitsekaan, pikku-oma-kulta äiti, ajatella
mitään muuta lahjaa meille kenellekään. Parsithan sitten joulun
jälkeen meidän sukkamme, en minä enää osaa haroa niitä kokoon, ja
kengänpohjat olisivat kyllä hirmuisen tervetulleet nekin, vaan mistäpä
ne ottaa! Mutta nyt olet varmasti hyvin halukas tietämään, mitä annan
isälle. Olen itsekin ylpeä niistä lahjoista. No, kuuntele sitten äläkä
hämmästyksestä putoa nurin-narin: hienon, kauniin ja hirveän lämpöisen
villapaidan, johon olen ristipistoin ommellut kirjaimet. Tuulan äiti
sai villoja, kun lampaat kerittiin, ja kehruutti ne jo syksyllä, mutta
minä sain tämän tietää vasta nyt, ja Tuulan äiti käski minua pitämään
tämän salassa, mutta ethän sinä kumminkaan sitä kerro isälle, vaan
hänelle se tulee yllätyksenä. Kas, minä olin koulussa kutonut isälle
sukat, ja ne onnistuivat oikein hyvin ja niihinkin tuli kirjaimet. Eikö
olekin hienoa! Mutta arvaapas, mitä Reino antaa? Tupakkaa. Hän vaihtoi
hyvät rukkasensa tähän tupakkaan ja sanoi, että kyllä äiti toimittaa
uudet! Toruin häntä, sillä mistäpä äiti aina toimittaa, kun me
hukkaamme ja kulutamme. Mutta hyvähän sillä ipanalla oli ajatus, sillä
rintamalla tupakka kuuluu olevan välttämätön. Vaan eipäs malttanut
olla siivolla, tuo samainen ipana: toisen laatikon kannen oli avannut
ja siitä nipistänyt itselleen savukkeita, ja saipa sitä kähvellystään
potea koko illan. Ei minun tullut surkokaan, nauroin vaan... Tätä
kirjettä näkyy siunautuvan sopimattoman pitkältä, mutta sitten en enää
kirjoitakaan, vaan puhelimessa sanon, millä junalla tulemme. Eikä minun
omanrakkaan-ainoan äiti-kullan tarvitse tulla asemalle. Aina olet
ollut hellan ääressä, kun olemme tulleet kotiin koulusta, ja rusotus
liedeltä on ollut sinun kasvoillasi. Minua itkettää kun muistan tätä.
Ja kuparit ovat kiiltäneet hyllyllä, ja kyökin pöydällä on ollut se
pieni sinivalkoinen liina, jonka isä oli antanut sinulle kun olitte
kihloissa. Ja lanttuloota ja potaatit ovat tuoksuneet, ja joulukaktus
on jo ollut puoleksi avoinna. Minua itkettää, äiti, niin, etten enää
näe kirjoittaa. Sillä minä olen onnellinen, että voin sanoa: jouluksi
kotiin! Ja siitä, että minulla kotona on maailman paras äiti ja isä
ja vauva ja tiaiset, joille täytyy antaa, niille myös jouluruokaa.
Mutta kuulehan, äiti, ei se joululahja, jonka sinä saat minulta,
olekaan aivan huono: se on uusi kastemalja, kun se kristallinen meni
pommituksessa. Unohda nyt että tämän kerroin, senhän täytyy olla
sinulle yllätys. Ja tästä kastetaan sitten kaikki meidän vauvat, kun ne
syntyvät. Reinolta saat allakan, niin että älä osta sitä. Mutta tätä
tietysti ei Reino saa tietää. Se on sellainen sininen naisten kalenteri.

Hei sitten vaan, äiti. Ja onpa aika tätä kirjoittaessani lyhentynyt yli
sadalla minuutilla. Voi yhtäkaikki, äiti, että joulu on niin lähellä.
Se on nyt parhaimmalla puolellaan. Kunpa me ennättäisimme ennen isää!
Tai ehkä seisottekin molemmat vauvan vaunujen ääressä, kun me aika
ilolla ja räiskinällä törmäämme sisään. Ja ollaan kotona ja on joulu!
Hei sitten vaan!

                                          Aili Karhula."

Vihdoin kuitenkin kuluivat tuhannet minuutitkin taakse jääden, sinne,
mistä ei ole paluuta. Ja matkatavarat ja joululahjat olivat koreissa
ja laatikoissa ja selkärepuissa ja paketeissa ja käsikasseissa.
Ja jokainen tunsi käsissään ja selässään pitelevänsä joulupukin
viehättäviä taakkoja ja hikoili ja komenteli ja tuuppi, sulloutuneena
siihen tungokseen, joka asemilla ja asemalaitureilla ja junasilloilla
aaltoili kuin tiivis massa, joka läikkyy puolelle ja toiselle,
päästäkseen jouluksi kotiin! Mutta se on koulupojalle ja koulutytölle
niin hirveän mukavaa, ettei minuuttien laskemista ennätä muistaakaan.
Hei-hei, joka asemalla sulloutuma kuitenkin vähenee, kotiasema
tulee lähemmä, junan konduktööri pääsee jo tungoksen läpi ja vastaa
levollisesti alituisesti samoihin kysymyksiin. Sillä samat ihmisetkin
kysyvät samaa asiaa uudestaan ja uudestaan, kukapa siinä jaksaisi
muistaa junan täsmälliset tulominuutit. Joulujännityksen vallassa
tuntuvat liikkuvan vaunutkin, ihmiset nojaavat seiniin ja pylväihin,
pysyttelevät istumassa matkalaukkujen päällä, vuorottelevat penkkien
käytössä ja niin odottelevat seuraavaa asemaa. Mutta hurjastipa
nyt viivytäänkin! Juna tulee kauheasti myöhästymään. Tuntikausia!
Koulupojat ja koulutytöt, jotka ovat laskeneet minuutteja ja sekunteja,
saavat nyt ottaa uuden puhdin varustautuakseen odottamaan — minkäpä
tässä muunkaan tekee! Asemilla tulvehtii tunkkaiseen vaunuun tuoreiden
kuusten raikas vihanta. Taas myöhästytään. Aseman tungoksessa syntyy
yhtäkkiä pysähdys. Kaikki seisovat, kaikki katselevat tämmöisiä vaunuja
kohden. Matkustajat sisäpuolellakin kiiruhtavat ikkunoihin. Kuuluu
sotilaallista astuntaa.

— Noin monta!

— Kaatuneita tuodaan.

— Jouluksi kotiin.

Vaunuissa vallitsee äänettömyys. Hiljalleen lähdetään liikkeelle. Joku
kääntyy ikkunaa kohden ja pyyhkii silmiään.

Oliko joulun odotus hetkeksi saattanut ihmiset unohtamaan ajan kovan
todellisuuden? Sota tuli jälleen likelle.

Mutta kotiasematkin lähenivät, temmattiin kimpsut ja kampsut hyllyiltä
ja penkkien alta, etsittiin lakkeja ja kintaita, suoritettiin vielä
viimeiset tuuppimiset ja niin ollaan tutulla asemasillalla.

Onpa tullut ihana rekikeli. Mutta ketään ei ole vastassa. Aikalailla
hämärtää jo lyhyt talvipäivä. Ei näy yhtään autoa. Ja rekikin, mikä
lähtee liikkeelle, on jalaksiaan myöten täynnä ihmisiä. No, mikäpä
tässä, jaksetaan nämä kantaa kotiin. Hei, hei, onkohan isä ennättänyt
tulla jo? Mitenkähän suureksi vauva on kasvanut? Joko osannee nauraa?

Tutun puutalon kulmahuoneen ikkunapa on auki. Äitikö siellä paraikaa
kiinnittää myrskyhakaa? Heihei, eikö äiti tunne, heihei, äitiii!

Sisarukset vähentävät tuttuun naapuriin päästyä kantamuksiaan,
tölmäävät juoksussa eteenpäin, suorittavat yhdellä silmäyksellä
kotinurkissa katsastuksen, todeten että kaikki on ennallaan, ja tulevat
pimeään eteiseen.

Keittiössä itkee lapsi. Äitiä ei näy. Matalassa vauvavaunussa
liikuttelee käsiään pienokainen. Onpa se tullut hirmu suureksi! Onpa se
soma! Heihei, äitiii!

Äiti astuu vierashuoneen ovesta ja ottaa lapset lämpöiseen syliinsä.
He siinä huudahtelevat ja kyselevät. Eivät he malta vastauksia
odottaakaan. Mutta eipä äiti osaltaan nyt mitään kyselekään, kuuntelee
vaan mitä hänelle kerrotaan.

— Onko isä jo tullut?

Ei vastausta. Lapsi on lakannut itkemästä ja vain liekkien lepattelu
kotoisessa liedessä ääntelee.

— Onko isä jo tullut?

— Onko isä jo tullut?

Äiti peittelee lasta ja pitelee sen pieniä hartioita hellävaroen.

— On, isä _on_ tullut.

— Missä isä sitten on?

— Jopas tiedän, isä on täällä jossakin piilossa. Isäää!

Äiti nostaa vauvan syliinsä ja asettaa sen kasvot isojen lastensa
kasvojen kohdalle. Hän etsii tältä pieneltä avuttomalta olennolta
turvaa ja voimaa. Hän ei tahdo itkeä, hän tahtoo hymyillä.

— Äiti, mikset sinä puhu?

— Isä on tullut. Hän on täällä meidän luonamme. Eikä hän enää koskaan
jätä meitä...

— Onko isä kaatunut?

Sotamies Yrjö Juhani Karhulan lapset itkevät väkivaltaisen tuskan
puistattamina. Äidin kyynelten on lupa vuotaa aivan hiljaa. Sillä äiti
tietää minkä vuoksi isän täytyi kuolla. Jo silloin kun isä ensi kerran
lähti kotoa, hän oudosti kuiskasi Isänmaan nimen, kuiskasi sen uudella
tavalla. Nyt pitäisi näille kaikille orvoille antaa tämä kallis isän
perintö — Isänmaan nimi sellaisena uutena, jommoisena he molemmat, isä
ja äiti jäähyväishetkellä sen omistivat.

Ja äiti kokoaa lapset syleilyynsä ja kertoo heille hiljaisin sanoin ja
hiljaisin kyynelin, mitä hänelle rintamalta on kirjoitettu. Kuinka isä
kovissa tuskissaan hellästi ajatteli heitä sidontapaikalla metsässä.
Kuinka hän pyysi sanomaan heille, ettei pidä surra. Ja kuinka hän
kiittää Jumalaa siitä, että sai antaa henkensä Isänmaan edestä...

Äiti jo hymyilee pienelle pojalleen, joka on nukkunut lieden himmeään
loimuun, ja suurten lasten nyyhkytykset hiljentyvät vähitellen.

— Ja ajatelkaahan, lapset, että meille annettiin tämä; pieni Yrjö
Juhani. Katsokaa kuinka hän on isänsä näköinen — eikös olekin! Ja että
saimme isän kotiin jouluksi! Menemmekö nyt häntä tervehtimään. Hän
nukkuu Jumalan rauhassa... Täällä omassa kamarissaan...

V. 1943.




LEIJONA-NAPPI


Jestas sentään, mikäs nyt astui konsulin kyökkiin! Nappiniekka
sotamies, joka kohteliaasti teki Miljalle kunniaa ja sanoi tulleensa
hakemaan herrasväkeä ristiäisiin majuri Salmion luo, kun siellä kello
yhdeltä tänään pitäisi olla ristiäiset.

Jestas sentään meidän rouvaa, kun ei mitään ollut puhunut tällaisista
juhlista, vaikka yleensä aina ystävällisesti asioistaan puhuu.
Vaan tohtii olla, että Milja silloin oli sattunut olemaan jonossa
maidonhaussa, juuri kun konsulinna on puhua aikonut ja sitä varten
kyökkiin tullut. Pitää käydä ilmoittamassa.

Sillaikaa kun konsuli peilin edessä pani rouvan pieniä kauniita nappeja
takaa kiinni, rouva kun otti juhlaan mustan silkkileninkinsä, seisoi
sotamies keittiössä hieroen keskustelua neiti Miljan kanssa, joka ei
ollut koskaan ollut mikään miesten mielistelijä.

— Onpa siellä tänään aika pyryilma. Sentähden kaiketikin majuri auton
lähettikin.

— Taitaa olla... Vaikka tiedänhän minä sen vissistikin, kun aamusta
kävin maitopuodissa. Hihhihhih, jestas sentään kun ihmisen pitää oleman
höntti!

— No mitäs siitä — ehkette vielä ole tottunut näihin kaupungin
tapoihin. Olette ehkä maalta.

— Korpraali on leikkisä mies, huomaan. Se on oikein, että kaikki
kääntää Katkismuksen mukaan. Piti tulla justiinsa tännekin auttamaan,
kun konsulinna on sieltä samalta kot'puolelta syntyisin kuin minäkin ja
kun täältä kaikki palveluspiiat kuin vimmatut justiinsa nyt tahtovat
sotapalvelukseen, nimittäin lotiksi.

— Kas kun ette lähtenyt tekin... Ei siellä ikävä tule, kivaa
seurustelua me siellä pidetään keskenämme kuin parhaat sisarukset.

— Hihihii — uskokoon kuka tahtoo.

— Tulisitte katsomaan. Meiltä äsken yksi lotta jäikin "paketin" alle,
kun paketti tuli taivaasta...

— Jestas sentään mitä sanotte. Pommin alleko se jäi?

— Sellaistakin sattuu.

— En minä sitten. Niin ja enhän minä enää — hihhihhii — kelpaa siihen
sisarelliseen seurusteluun.

— Mikäs siinä sitten olisi... Pulska olette kuin vehnäpulla...

— Hihhihhii — älkäähän, älkäähän, ei minuun ole koskaan mies
koskenut... Mutta jestas sentään, nyt on konsuli saanut napit kiinni ja
konsulinna menee tampuuriin ottamaan turkkiaan...

— Ool-reit, sanoi amerikkalainen. Hyvää voimista sitten vain ja
tervetuloa keittämään papusoppaa maailman hauskimpaan korsuun.

Milja hyppäsi oven eteen ja kasvot ilon rypyissä kuin paahdetulla
nauriilla sanoi:

— Tulettekos te saattamaan herrasväkeä myös takaisin, hihhihhii?

Sotamies piteli Miljan lämpöistä, työssä lujittunutta kättä.

— En nyt tiedä. Kun siellä rintamilla käy hienoja ulkomaalaisia rouvia
katsomassa poikia, niin upseerit ottavat heidän kätensä näinikään ja
mäiskäyttävät siihen suunsa. Mutta minusta menee samalla tämä näin...

Hihhihhii...! Jestas justiinsa mitä se teki! Iiii-ii-ii — keskelle
suuta mäiskäytti. Milja jäi seinään nojaamaan kuin silityslauta eikä
käsittänyt mitä oli tehtävä: pyyhkiäkö pois se sotamiehen muisku vaiko
pitää se muistona. Häntä rupesi itkettämään. Koskaan ei hänelle ollut
tällaista tapahtunut. Pitikö se hävytön häntä näin pilkkana? Vai
tottako olisi tarkoittanut? Totta kai tällainen oli kosimista, mitäpä
se saattoi muuta olla? Mutta kun ei tuo nimeäänkään sanonut. Vaan eihän
siinä ollut aikaakaan, kun konsuli jo sai ne napit kiinni... Eihän
tok' ikinä armeijan sotamies niin hävytön ollut, että hän rupeaisi
laskemaan leikkiä vanhan ihmisen — taikka jollei nyt vanhankaan,
niin jo tasaantuneen — kanssa pulska kuin vehnäpulla! Ei se ollut
pahasti sanottu. Sellaisia oli paljon, jotka antoivat arvon syöneelle
ihmiselle. Kyllähän niitä nälkäkurkia tällaisina sodan aikoina
tapasi, mutta siellä kotipuolessa oli sentään jumalankiitos ruokaa.
Hihihihii, se poika ymmärsi yhdellä silmänluomalla, että paketteja
varmaan lähettää tämä konsulin likka — kyllä tulee sekä keitettyä että
paistettua, jos tuon kihlaa!

Ja kihlata molskautti yksintein. Keskelle suuta. Jestas sentään
kuinka mukavalta se tuntui. Olisipa poika vielä tuossa, niin uuden
molskahduksen pyytäisi. Mitäpä niistä turhista sanoista. Ja oliko tässä
sellaiseen aikaa. Kyllä hän tulee tuomaan konsulin herrasväet kotiin ja
tulee vielä uuden kerran tekemään ihan tiiviit kaupat.

Konsulin ja konsulinnan askelet olivat jo kadonneet portaista ja
hissinkin ovi alhaalla töksähtänyt auki ja kiinni. Milja pysyi yhäti
paikallaan, miettien tilannetta. Näin se yhtäkkiä voi muuttua ihmisen
elämä. Ei edes unen ilmoitusta ollut annettu, ei mitään joka olisi
tiedoittanut tällaista elämänmuutosta. Mitähän äiti tähän sanookaan
ja sisaret, jotka aina ovat puhuneet: et sinä ketään saa, olet pieni
ja pullea ja pistävä kuin siili. Ja nytpä itse korpraali tuli ja
loksautti suulle. Suudelmaksi sitä sanotaan runokirjoissa ja pyhässä
Raamatussakin. Ihihihihii, nyt sitten ollaan kihloissa! Tottahan se
sitä tietää, kun suudelma lyödään ihkasen vieraan tytön suulle, että
"minä rakastan sinua"... Jestas sentään kun se poika oli kaunis!
Nappeja kalisi edessä ja takana ja olkapäillä kulki siniset viirut.
Ja entäs se haju, joka tuli mukana ja täytti koko kyökin. Siinä oli
tupakkaa ja lankkinahan tuntua ja hikeäkin oli — jestas sentään sitä
tuoksahdusta, joka tuli ovesta...! No, no, no tyttö, olethan nyt
ennenkin sotamiehen nähnyt, eihän tämä senkummempi ollut... Milja
koetti puhua itselleen järkeä, mutta tuli kaikesta huolimatta siihen
varmuuteen, ettei kaikkia niitä nappeja ja hajuja voi olla tavallisessa
sotamiehessä, vaan justiinsa tämän täytyy olla korpraali tai muu
upseeri. Ja entä jollei olisikaan — nätti poika se oli ja sulavasti
kädestä otti ja — ihihihii, suudella sujautti ennenkuin Milja ennätti
ajatuksen alkuakaan ajatella. Saa sitten nähdä, koska tuo tulee oikein
puhumaan asiansa lukkoon ja sormuksestakin puhumaan.

Kyllähän nyt on sodan aikaa eikä sormuksia ole niin joka puodin
ikkunassa, mutta rahalla saa — ja Miljalla on kotona pankkikirja eikä
se tyhjä olekaan.

Vaan etteihän korpraali vaan ollut mahtanut jostakin kuulla, että Milja
oli rikas, kun kuitenkin noin äkisti tämän päätöksensä teki? Etteihän
vaan olisi antanut suuta rahan vuoksi? Mutta jestas sentään, mikseikäs
antaisi säästöistään tuollaiselle korealle pojalle yhtä hyvin kuin
sukulaisille, jotka aina kuoleman jälkeen ovat kärkkymässä. Eivät ne
raaski kunnon hautajaisiakaan pitää. Mutta tämä vie pappilaan ja,
ihihihihii, sitten asetutaan yhteen ja lapsiakin tulee, pieniä muksuja,
ihihihihii, toiset isänsä, toiset äitinsä näköisiä... ihihihihii...

Olisi sentään ollut mukavaa, jos morsian olisi tietänyt edes sen
pojan nimen. Ja mikä se oli miehiään? Ettei vain olisi ollut jokin
puijaripoika. Sellaisiakin oli näin sodan aikana paikat piukassa. Kyllä
varmasti konsulinna näissä ristiäisissä on ollut sylikummina — ei nyt
kukaan konsulinnaa kutsukaan, jollei tällaiseen tärkeimpään tehtävään.
Konsulinna helposti kysyy majurskalta, että kuka oli ajamassa autoa,
konsulinna on sieltä Miljan kotipuolesta kotoisin... Ihihihihii —
keskelle suuta maiskautti, jestas sentään sitä poikaa! Mutta juuri
sellainenhan miehen olla pitää, käy niinkuin tuulispää ruiskuhilaan
kimppuun ja maasta nostaa huiskin haiskin.

Milja olikin nyt maasta nostettu huiskin haiskin. Häntä itketti ja
nauratti, hänen sieraimensa särpivät outoja hajuja, hänen suunsa
maiskutteli ja mutrueli. Mitään ei vielä puhuta konsulinnalle. Antaapas
olla kunnekka korpraali itsestään tulee. Ihihihihiii!

Jestas sentään — nyt se jo tuleekin. Herrasväetkään eivät vielä ole
kotona, mutta pojalla näkyy olevan kiire! Rakastaako poika näin
vinhasti? Milja kuuli selvästi, että sotamiehen saappailla noustiin
portaita.

E-ei, vaan mentiin yläkertaan. Ohi menivät askeleet.

Monta päivää — ja ehkä yötäkin — hän odotti näitä askeleita. Kun
ei hän sitten enää odottanutkaan, naputettiin eräänä iltana hiljaa
ovelle. Konsuli ja konsulinna olivat onneksi teatterissa ja Milja jo
kampasi tukkaansa pannaksensa nukkumaan, kun sattui olemaan sumua eikä
tarvinnut pelätä hälytystäkään. Nak-nak-nak-naknak...

Milja päästi paksun palmikkonsa riipuksiin.

— Mikä siellä koputtaa?

— Na-nak-nak-nak... Se sotapoika vain. Se joka ajoi konsulin herrasväet
ristiäisiin. Eikös neiti muista.

Miljan sydän takoi niin että korvia myöten kohisi.

— Herrajestas sentään, vai pitäisi minun muistaa kaikkia
sivistymättömiä tollakoita. Ei visiittiin tulla öiseen aikaan, koska
vielä päivääkin on tulla.

— Ei mutta, neiti, onkos tämä nyt yötä, parasta iltaahan tämä on. Ei,
ei neiti, kun minulta jäi tänne käsineet silloin...

— Jestas sentään — en minä ole mitään käsineitä nähnyt!

— Avatkaapa ruikku-pikkusen, niin löydän ne itse, muistanhan mihin ne
panin... Nahkarukkaset, ensiluokkaiset.

— Vai rukkaset hihihihihii... Vai rukkaset — täältäpäin ne annetaan,
eikä niitä muualta tänne tuoda tarvitse... rukkasia.

— Hei hei, neiti, ei saa olla niin julma. Tulee taas tästä lähtö
rintamalle. Ja piti viime kerralla se asia jäädä toimitetuksi niin
lyhyesti. Mutta vietetään nyt kiva ilta, mitäs me tässä torailemme ja
pidämme tätä ovea kiinni. Nak-nak-nak. Rintamalle pitää lähteä eikä ole
ketään, joka lähettäisi yhtä pakettia.

Emiljan sydän olisi hypännyt oveen ääntä vastaan, jollei tytön luja
rintakehä ja hyvinvoipa lihasvarustus olisi pidellyt sitä häkissä.

— Minä päästän sitten, mutta konsulinnan mamman vanhan puntarin otan
käteeni ja se paukahtaa päin naamaa, varmasti, jollette ole siivolla.
Jestas sentään mitä tulettekaan minulle sanomaan, että täällä
vieraita käsineitä pitäisin! Ei ole näillä minun käsilläni kynnen
vertaa kähvelletty... Jestas sentään — ei tarvitse tulla halailemaan.
Hihihihihii...

Mutta korpraali vain halasi.

— Sinä makea vehnäpulla, olepas nyt hiljaa, että saan oikein
hyvänä pitää. Viskataan puntari nurkkaan. Kas minä pyydän anteeksi
äkkipikaista käytöstäni viime kerralla. Mutta eihän minulla voinut
olla mitään tarkoituksia, kun en voinut tietää minkälainen pehmoinen
pyllykkä täällä olikaan. Vaan se rakkaus tuli sitten, kun se
muiskahduskin oli ollut. Ja minä olen Sulo Salminen Suomaalta ja olen
ajanut herrojen autoa välillä, mutta tykistössä oikeastaan palvelen.
Ja minä kirjoitan sitten kyllä osotteen, että paketteja lähettää voit.
Emilja, lähetätkös Sulollesi paketteja?... Kiva sinä olet, Emilja, ja
mimmoiset sinulla on hiukset! Ihan niinkuin Koivulan Manun ajokilla,
joka onkin aivan nuori ja vasta rintamalle lähetetty.

Emilja oli tukahtumaisillaan tupakan, uuden saapasnahan, hien ja saunan
lemuun.

— Sulo on ollut saunassa? sai hän kiristetyksi rinnastaan.

— Olinhan minä, sieltä juuri suoraan tulen...

Miljasta tuntui kovin mukavalta, että sotamies näin hänen luokseen
tullessaan oli ollut puhdistamassa itseään. Kainostellen hän sanoi:

— Mitäs niihin paketteihin pitäisi panna?

Sulo Salmisen suu oli juuri ottamassa uutta muiskua.

— No mitä vain: sukkia ja alusvaatetta ja voita ja kahvia ja tupakkaa
ja...

Milja kovin torjuili ja kainosteli.

— Jestas sentään, mistäs minä niitä otan, hihhihhii? Älkää nyt
kutittako...

— Ehkä Emilja keksii... Ehkä konsuliltakin jotakin liikenee.

— Niitä on niin tullut pyytäjille annettua... Mutta sormuksiin
minulta ehkä kyllä liikenee. Hihhihhii — onhan minulla pankkikirja...
Kihlasormuksiin, meinaan.

— Vai, vai on pankkikirjakin. Taitaa olla paljonkin siinä
pankkikirjassa?

— Hihhii, se nähdään sitten. Jestas sentään, kun jo rupeaa kyselemään
pankkikirjaa...

— Enhän minä. Itsehän Milja sormuksista rupesi..

— Minä vaan sitä—

— Niin, ja minä vaan, ettei minulla pankkikirjoja ole — vanhukset
hallitkoot taloa kuolemaansa asti. Minä olen sotilas ja maailman
Matti ja minulla on rakkaus kuin nuoren kukon heltta. Istupas siihen
polvelle, että oikein katselen.

Milja muisti, että hänen suupielissään ja silmäkulmissaan oli selvät
rypyt. Ja hän kaivoi kasvonsa Sulon kainaloon ja hypisteli siinä hänen
näppejään ja olkaimiaan. Ne olivat pojalla totisesti koreat ja tuoksut,
jotka hänestä lähtivät, ylen makeat — mitäpä hänen tarvitsi tehdä tiliä
iästään. Mitä se tähän kuului, ihihihihii! Paremmin kuin sekään, että
hän lapsena oli pudonnut heinien mukana tallinparvelta ja kauan ollut
kuin sekaisin päästään — ihminenhän hänestä silti oli tullut.

Ei Sulo toki mitään siihen suuntaan tiedustellutkaan, pisti vaan
kätensä Miljan niskaan, kun Milja sähköpannulla kahvia keitti. Ja
sanoi nyt aina tästä puoleen menevänsä Koivulan Manun ajokin harjaa
sivelemään, se kun oli juuri näin kiva niinkuin tämä tukka. Teatterin
päättymiseen oli vielä sen verran aikaa, että ennätti asiat puhua
selviksi. Ja Sulo näytti vanhustensa kuvaa — he olivat siinä yhdessä
ja äiti näytti olevan yks'oikoinen maan vaimo, saman tyylinen kuin
Miljan omakin äiti, niin että Miljalta oli itku päästä, kun hän vanhaa
mammaansa siinä muisteli ja sulhasensa äidin kuvaa katseli. Jestas
sentään — hänellä oli nyt sulhanen ja mistäs se oli tullutkaan! Isä
Salminen ei ollutkaan yhtä mukavan näköinen — vähän kekkuli tuntui
olevan ja Sulon kellotaulu elikkä naamataulu oli isän tekemä paremmin
kuin äidin.

Mutta oikea sotapoika oli kun olikin konsulin kyökissä ja hän poltti
siinä tupakkaa ja polki paperossin pätkät saappaansa alle ja joi
tyhjäksi kahdenlitran kahvipannun, ja piteli Miljan täyteläisiä
olkapäitä ja lupasi lähettää potrettinsa ja kirjoittaa. Ja Milja
hypisteli hänen koreita näppejään ja olkaimiaan ja joi sieraimensa
täyteen hänen miehekkäitä hajujaan ja lupasi antaa pankkikirjastaan
rahat sormuksiin — eikä se kirja aivan tyhjä ollutkaan — jestas
sentään: pitihän siinä ollakin jotakin, kun siihen aina oli koottu.

Ja niin Sulo Salminen vielä viimeisen kerran istutti morsiamensa
polvelleen ja kahmaisi häneltä aikamoisen muiskahduksen niin että Milja
oli tukehtumaisillaan ja ihan huutamalla huusi, että... iijiijiijii...
nyt riittää! Ja mitä siinä vielä puhuttiin paketeista ja kirjeistä
ja potreteista, jäi Miljalta oikeastaan terävästi huomaamatta. Sillä
hän ajatteli: kylläpä sillä oli taito antaa suuta, sen taidon hän
oli aikaisemminkin jo oppinut eikä tänään tässä kyökissä. Sotamiehen
saappaiden kopina vielä kuului portaissa, kun Milja jo työnsi auki
ikkunan, jotta liiallinen tupakka ennättäisi mennä huoneesta ennenkuin
herrasväki tulisi, ja ryhtyi lakaisemaan tuhkaa ja savukkeenpätkiä
lattialta. Oli vahinko kokonaan ajaa ulos näitä hyviä hajuja, mutta
joskus konsulinna tuli kyökkiin vielä huveista palattuaankin.

Eikähän tätä asiaa niin yhtäkkiä sopinut lähteä hänelle puhumaan.
Täytyi se salakihlausaikakin olla, jolloin ei asiaa puhuttu muuta kuin
parhaalle ystävälle. Mutta Miljan ystävät olivat siellä maalla. Jestas
sentään, ei ollut täällä kaupungissa ketään.

Vaan täytyi kaiketi kuitenkin pyytää konsulinnalta sitä lähetettävää
pakettia varten. Kas, konsulinnalla oli sellaiset niinkuin oikeat
kahvit takanaan. Ei niitä sieltä saanut pyytämättä. Jollei joskus
laatikko sattuisi jäämään auki... Konsulin tupakat kyllä olivat
avonaisina hänen huoneessaan. Ja konsulilla oli paljon hienoja
kauniita sukkia, mistä lienevät ulkomailta asti tuodut, niinkuin
muutakin vaatetavaraa. Lieneekö tuo sitten niin suuri synti, jos niitä
rintamalle lähetti. Jos olisi pyytänyt, niin kai olisivat justiinsa
antaneet. Mitäpä siitä sitten turhaan näki pyytämisen vaivaa. Jestas
sentään, silloinhan se salakihlaus olisi heti tullut julkikihlaukseksi
— hihhihhihhihhii...

Niinpä konsulin Miljalle sitten alkoi salakihlauksen makea aika ja
pakettien teko. Kerran kysyi konsuli konsulinnalta, minne hänen
sikaarinsa häviävät — jestas siunatkoon: konsuli oli laskenut, montako
sikaaria jätti laatikkoonsa! Ja nyt hän lukitsi laatikon. Ja siellä
olivat myöskin paperossit. Mikä pahus Miljan oli pannutkin ottamaan
sikaareja — eihän Sulo ollut niitä pyytänytkään, ainoastaan savukkeita.
Vaan eivätkö sikaaritkin olleet savukkeita? Kerran konsuli rupesi
ajamaan takaa silkkistä nenäliinaansa — kehtasikin sitä yhtä ruveta
jahtaamaan, vaikka hänellä kymmeniä oli. Ja juuri sen oli Milja
Sulolle lähettänyt, jestas sentään, siksi että se oli sinivalkoinen
ja soveltui sotamiehelle. Konsuli oli sen jostakin saanut — ties
vaikka olisi ollut kaunis heila jossakin siellä ulkomailla! Milja
punehtui ja sinehtyi ja jo oli sanomaisillaan, että hänelläkin,
Miljalla, on sulhanen siellä jossakin, mutta päätyi itkemään konsulin
kysymyksiä. Ja kun ei Miljan herrasväki koskaan ollut nähnyt hänen
itkevän, niin he jättivät hänet rauhaan ja keskenään tuntuivat pohtivan
kysymystä, keneltä tai mistä konsuli oli sen kauniin liinasen saanut.
Konsulinnalta hävisi neulomaseuran suuresta säilytyskorista alushousut,
mutta rouvat vatkasivat sen kysymyksen keskenään eikä Miljalta kysytty
mitään. Kerran oli käydä hullusti, kun postinkantaja myöhästyi eikä
Milja ollutkaan vartioimassa korttien tuloa. Sulhasmiehen kortti
oli joutunut konsulinnan käsiin ja siinä kiitettiin vastaanotetusta
kahvista, mutta sanottiin, ettei niin herraskaisia sukkia kannattanut
lähetellä — tanakkaa tekoa piti kaiken pakettitavaran olla. Ja vielä
kysyttiin eikö savukkeita enää tulekaan. Onneksi konsulinna joutui
pitkään puhelinkeskusteluun ja Milja hyökkäsi postiläjän kimppuun. Ja
sitten tuli vielä hälytyskin. Jestas sentään, kun tuli hyvään aikaan.
Mutta valokuvaansa ei poika vaan lähettänyt. Ja merkillisesti hänen
ulkomuotonsa alkoi Miljalta mennä mielestä. Kun sen sijaan komeat napit
ja olkaimet hän aina unessakin näki ja niitä oli hypistelevinään.

Tulivat sitten ne kovat taistelut. Milja ei enää uskonut näkevänsäkäään
Suloa. Kuolemansanomia vain rintamilta saapui. Eivät enää kulkeneet
kortit eivätkä paketit. Koulut, lepokodit ja loistohuvilat muutettiin
sairaaloiksi. Kaipa Sulo Salminenkin haavoissaan makasi tällaisessa
sairaalassa, jollei jo ollut kuollutkin. Ja oli olevinaan rauha,
vaikkei siihen kukaan uskonut. Ei enää ollut hälytyksiä ja kellareihin
hankittiin jälleen halkoja. Mutta ei tuntunut olevan kenelläkään
rauhaa. Missähän lasaretissa se Sulokin kuolemistansa odotti?

Nak-nak-nak-nak...

Vaan jestas sentään, mitäs nakutusta tämä oli? Nak-nak-nak-nak. Ihan
tällä lailla oli Salminen juuri nakutellut kyökin oveen. Mutta sitä
ennen oli kuulunut sotilassaappaiden luja astunta. Ei ollut tämä
naksuttaminen mitään laillista, sillä askelet olivat sipsuttaneet
niinkuin minkäkin mamsselin patiinit... Nak-nak-nak...

Milja keskeytti askartelunsa hellan ääressä ja kuunteli.

— Emilja, minä vaan täällä — päästäpäs sisälle.

Jestas sentään, ihan se oikea ääni se oli, Salmisen Sulon ääni, vaan
eikös hänellä enää saappaita ollutkaan?

Ei ollut, eikä muitakaan entisiä viehättävästi tuoksuvia varusteita!
Hän seisoi kuin ilkisen alasti Miljan edessä, vailla sotapojan pukua,
vailla sen nappeja ja olkaimia, siviili-miehen tollakkaissa vaatteissa
kuin mikäkin liukas tursas, johon ei voi miltään kulmalta tarttua. Kun
tuo limainen kiiski yritti Miljan olkapäitä koskettaa, niin Miljasta
tuntui, ettei hän ikinä ollut koko miestä nähnytkään, ei tuntenut
olisi, jos kadullakin olisi vastaan tullut. Vain ääni ja nakutus
olivat tutut. Ja jos sitten oikein tarkastamaan rupesi, niin justiinsa
kellotaulunkin myös tuntemaan rupesi.

Mutta jestas sentään kuinka oli mies muuttunut. Ja tuolle sileälle
mieshenkilöllekö nyt pitäisi ruveta hankkimaan sormusta omasta
pankkikirjastaan? Kuin mikäkin imeväinen hän seisoi Miljan edessä,
huulet mutrussa ikäänkuin olisi tuttia pyytänyt hampaattomaan suuhunsa.

— Jestas sentään, mikäs siveeli sieltä nyt tulee?

— Hei hei, Emilja, terveisiä vaan Kannakselta. Ja kiitos vaan
paketeista.

Konsulin Milja seisoi kädet puuskassa keskellä lattiaa.

— Mihinkäs kaikki miehen-merkit jäivät, mihin leijonanapit ja
olkakoristukset?

Sulo vastasi hiukkasen surumielisesti:

— Tuli paha rauha — piti riisua koristukset. Ihmettelen että joku
hengissä pääsi siitä helvetistä.

Miljapa ei taipunut siihen surumielisyyteen.

— Jaa jaa, jestas sentään — kyllä se univormu korpraalin tekee ja kun
sen riisuu, niin on jäljellä tuttia imevä poikalapsi, hihihihihii.

Milja huomasi äkkiä, että Sulo Salminen nyt tiukasti tarkasteli
hänen kasvojaan. Konsulinnan emännöitsijä oli unohtanut kääntyä pois
päivänvalosta. Pommikellareissa valvotut yöt eivät olleet silittäneet
ryppyjä hänen suupielissään. Ja alituinen pikkunälkä oli aiheuttanut
laihtumista, joten ihon laskokset olivat syventyneet riipuksiin. Jestas
sentään, nyt tuo sen kaiken näki. Peilistä oli Milja sen itsekin nähnyt
ja nyt sen näki tuo mieskin. Milja kiiruhti sanomaan:

— Istu nyt sitten, niin tuon paperossin ja keitän kahvia. Konsuli on
ulkomailla ja rouva...

Eihän tuo mies istuutunut.

— Kiitoksia vaan, sanoi. — Lähdenkin tästä maatöihin vanhusten luo.
Hyvää voimista sitten vaan. Täällä sattuukin olemaan taskussa nappi —
se on niitä leijonanappeja. Niistähän Milja niin pitää.

Nappi naksahti pöydälle ja mies painui kättä antamatta ovelle. Jopa
taisi pitääkin itseään kenraalina, kun tuolla tavalla käyttäytyi. Eikä
tullut takaisin.

Jestas sentään — jokos se tosiaan lähti! Milja ei liikahtanut hellan
äärestä, missä punaisena hillosi marjoja, vaan ihmetteli, että tuli
sellainen tyhjä olo. Jos portaissa olisi kuulunut sotilassaappaiden
mahtavaa astuntaa, niin ehkäpä hän olisi huutanut takaisin lähtijää.
Mutta mamsselimaiset patiinit siellä vaan sipsuttelivat. Ja saivat
sipsutella.

Vaan kun hän sitten pöydältä tapasi leijona-napin, yhden niistä, joita
hän oli kosketellut sinä iltana, jolloin Sulo Salminen oli pidellyt
häntä polvellaan ja antanut hänelle suuta, niin hän nosti sen kuumaa
poskeaan vasten ja kauan piteli sitä siinä. Ja säikähtäen tunsi, ettei
häntä enää milloinkaan mies pitäisi hyvänä.

Kyynelten vuotaessa hän vaistosi, että leijonanapin tuoja oli hänen
köyhään elämäänsä armeliaasti kuljettanut murusen rakkautta — pienen
hitusen siitä rakkauden roihusta, jolla verinen sota oli rintamalla
lahjonut uhrejaan.




SE ODOTETTU LAIVA


Onhan täällä meillä toki ennenkin odotettu laivoja. Niin paljon kuin
Suomessa on merenrantaa, niin täytyy aina olla laivojakin tulossa.
Kyllä maar' se Pauliinan Kallekin laivaa odotti senjälkeen kun hän oli
tietoonsa saanut, että Amerikasta hänelle oli lähetetty perintöraha.
Ja laiturilla itkien istui sekin sepän Santra, joka odotti sulhastaan
Ruotsista tulevaksi — hänelle oli näet puhuttu, ettei tulekaan hänen
sulhasensa, tällä kun on siellä Ruotsinmaalla jo toinen morsian, mutta
Santra odotteli myöskin pienokaista ja odotteli niinmuodoin samalla
kuin itselleen sulhasta, niin tälle isää. Tietäähän sen, että odotus
oli sellaisissa olosuhteissa täyttä totta. Niin, eikä sovi unohtaa
Naumon isäntää, joka odotti Eirsiirin maasta rotuvasikkaa, sellaista
kymmenien tuhansien markkojen elukkaa eli kanta-lehmää, jonka kautta
piti uusittaman koko Naumon kartanon satapäinen karja.

Mutta ei sentään milloinkaan missään liene niin kiihkomielisesti
odotettu laivaa kuin meillä nyt suurten sotien jälkeen. Tämän laivan
ei ollut määrä tuoda sulhasta, tai perintörahaa tai rotuvasikkaa,
vaan kahvia, kansan mielijuomaa, jota oli saatu olla vailla monet
raskaat vuodet. Sillä kahvikulta se kuitenkin on virkistysten virkistys
niinhyvin miehisille miehille kuin naisväelle. Ja nyt oli sekä
sanomissa että radiossa ja ihmisten kesken suusta suuhun tiedoitettu,
että suomalainen laiva Osiris on lujassa kahvilastissa lähtenyt Rion
satamasta, ennättääkseen vapunpäivän tienoissa purkaa antimensa
janoiselle kansalle. Saarnatuolista tosin ei tätä tiedoitettu, mutta
kyllä uutinen varmasti oli tullut joka kulmalla tietoon. Sanottiinko
että laiva oli vahvassa lastissa? Jopas ne ovat ajattelemattomia, kun
niin piukkaan pakkaavat. Kuinkas kävi Kivisalon saaren miehille, kun
panivat veneeseen sellaisen myllykuorman, että laita kulki ihkasen
veden rajassa: tuulispää vei veneen nurin, miehet töin tuskin pääsivät
uimalla rantaan. Etteivät nyt vaan vierittäisi sitä kahvilastiakin
meren kaloille!

Olisihan tällä hetkellä ollut keskustelun aiheita monenmoisia,
niinkuin sellaisiakin kuin murhista ja varkauksista, puhumattakaan
taivaanmerkeistä ja ihmeistä, jommoisia ei enää vanha-kansakaan
muistanut. Niin, ja entäpäs sitten rakkauden roihusta, joka sytytti
tulipaloja ihmisten sisälmyksiin niin etteivät he tietäneet,
aviopuolisotkaan, kenelle he papin edessä olivat sanoneet, että
"vastaus tahdon". Kyllä näistä olisi ollut puhumista. Mutta ihmiset
puhelivat kahvista.

Tiettyä on, että sellainen keskuspaikka kuin Pirisen kauppapuoti joutui
asiassa lausumaan sanansa moniin kertoihin. Ensin alussa, kun sotien
aikana kaikkinainen liiketoiminta oli ollut uhkaavasti seisauksissa,
tuntui oikein mukavalta, kun tuon kahvilaivan vuoksi puhelimen äärestä
ei tahtonut päästä minnekään.

— No päivää, se tulee kai sitten varmasti, se kahvi? Kyllä kaiketi
minut tunnette, vaikken nimeä sanonutkaan — Rahkojärveltä puhutaan.
Emme oikein tahtoisi ristiäisiämme siirtää pitemmälle, meillä on aina
ollut se tapa, että kuukauden sisällä ristitään lapset ja tämä menee
jo siitä ohitse. Lapsi on kuitenkin pahanhengen alaisena kunnekkas
se kastetaan... Vai on se niin epävarmaa? Pitääkö sitten tosiaan
toimittaa se kaste korvikkeella? Hei-hei, Pirinen, olette leikkisä —
kyllä me tiedetään, että se veden ja hengen kautta tapahtuu, mutta
onhan se korvike kuitenkin jotakin kuravettä ja olisi mukavaa tarjota
vieraille oikeata ainetta. Pitääköhän sitten sentään yrittää odottaa
— ei, lapsi on terve, ei senpuolesta — ja nimikin on jo päätetty,
vaikka eiväthän vanhemmat sitä ilmaise, vasta juuri siinä papin edessä
se pamahtaa. Mutta pitäkää sitten myös Rahkojärven varalta tarpeeksi
niitä Osiriksen papuja, ettei meille puutetta tule. Meidän vieraat aina
juovat neljä kuppia ja neljättäkymmentä niitä pitäisi tulla — kas,
sitä sukua on niin taitamattoman paljon eikä kuitenkaan kutsutakaan
muuta kuin tädit ja sedät ja ensi käden orpanat. Ja kuitenkin meillä
on pikku-orpanoitakin lauma... Ei, ei, minä lopetankin jo. Sanokaa nyt
Aleksandralle terveiset. Ja vähempää kuin kahta kiloa sitä Osiriksen
ryytiä ei kannata meille...

Pirinen pyyhki hikeä otsaltaan ja kiiruhti vanhan Lutvikin avuksi,
kauppapuoti kun oli täynnä kansaa. Kahvia pääasiassa kysyttiin, joku
kuitenkin pyysi saippuaa tai lipeäkiveä tai hevosen mahavöitä, tai
silmäneuloja ja lankarullaa. Lutvikki, joka oli myynyt täällä jo
tämän Pirisen isän eläessä, ei vastannut niin hienotunteisesti kuin
kauppias itse koetti vastata. Lutvi otti lukuun, että kevään myrskyt
ja jäälautat voivat kääntää nurin koko kahvilastin. Eikä hän tietänyt
vastata tämän papulajin puolesta, oliko se hyvää vaiko huonoa.
Siellähän oli, siellä kuumissa maissa, täytetty teitä kahvipavuilla,
kun Eurooppa oli sodassa eikä ostanut mitään. Sen kahvin sai nyt ottaa
sellaisena kuin se tuli.

Kymmeniä kertoja päivässä soitettiin Pirisen puotiin.

— Terve, terve Piri-poika. Sitä kahviahan minä vaan, että eikös
se kohtapuoleen ala tulla. Minä en enää saa nukkua yhtä juupelin
silmällistä, kun minun vaimoni näkee kahviunia ja jauhaa kahvia
unissaan ja toruu piikaakin unissaan siitä että tämä tuhlaa hänen
kallista kahviaan. Niin että armahda nyt minua ja ala jo jakaa sitä...

— Huomenta-huomenta. Vaimoni on kait jo sinulle soittanut siitä
Osiriksen kahvista. Hän on, niinkuin tiedät, suuri tuntija eikä
ensinkään pistä suuhunsa muuta kuin kaikkein parhainta lajia. Niin että
jos tulee useampia lajeja, niin ota meille sitä parasta. Meillä on
paraikaa sika lihomassa, kun niitä pieniä potaatteja jäi viime vuonna
niin paljon. Meidän mamma tahtoo sinne teille tuoda oikein muhkean
kappaleen, kun vaan saa sitä Osirista.

— Hyvää iltaa, Piri-Piri, tiedätkös, minkä hullunkurisen unen minä
näin viime yönä. Osiris oli tarttunut pohjaan Hyväntoivon niemessä ja
siinä se huojui puolelle ja toiselle kuin vanha akka, joka ei pääse
paikalta! Tämänhän pitäisi tietää että matka on mennyt hyvin ja että
pian ollaan perillä! Mutta sitten... ennätätköhän vielä kuulla...
Onkos siellä nyt niin kiire ettet ennätä? Ei, kuuntele pois vaan, niin
joudut hyvälle päälle. No, anna niiden odottaa. Tämä Lulla, tämä sinun
kummityttösi, rupeaa nyt puhumaan. Ja arvaapas, mitä se sanoo. Sanoo
että "ahv-ahv-ahv-ahv" — eikö nyt ole selvästi: kahv-kahv-kahv'.

Nimismies Ahtimäen rouva siellä nauroi ja kehoitti sylilastaan
puhelimessa lausumaan tuon merkitsevän alkusanasensa kummilleen,
Piriselle. Mutta ihmisjoukon tähden, joka tungeksi myymäläpöydän
ympärillä, miellyttävä keskustelu täytyi lopettaa.

Puodissa hääri nyt vanhan Lutvikin lisäksi rouva Aleksandra Pirinen ja
olisipa täällä ollut neiti Ruusu-Marja Pirinenkin, jos hänen koulunsa
jo olisi loppunut. Ja tämän Ruusu-Marjan ympärillä siinä suurin tungos
olisi kiehunutkin, sillä Ruusu-Marja oli päältä kaunis eikä hullumpi
sisältäkään. Ennen rauhanaikana, kun tyttönen muka isänsä tai Lutvikin
apuna liehui tiskin takana, käyttivät vanhat mummut hyväkseen niitä
hetkiä, sillä Ruusu-Marja mittasi kitsastelematta ja pisti lapsillekin
rusinatötterön tai karamellipussin. Hän ei tullut äitiinsä, sillä
Pirisen rouvan mitat olivat paremmin tiukat kuin väljät, niinkuin
arvasi laihan rouvan päältäkin katsoen. Pirinen itse oli siltä väliltä.
Ja Pirisen Lutvikki taas käytti omaa arviointiaan henkilöihin nähden,
hän paremmin otti rikkailta ja antoi köyhille, hän kun hyvästi tunsi
koko pitäjän kukkaronpohjat.

Eräänä aamuna keskellä tuota kahvi-hullutuksen aikaa, yön jälkeen,
kun nähtävästi Hermanni ja Aleksandra Pirinen olivat tilanteesta
keskustelleet, sanoi kauppamies Lutvikille, että eiköhän olisi parasta
ottaa tänne tiskin taakse nuori apulainen, kun tuo puhelin oli päässyt
sellaiseen vimmaan, että se melkein vaati yhden ihmisen ajan.

Ohhoh, kuinka Lutvikki siitä myrkyttyi. Ei niitä sovi toistellakaan
mitä vanha tiskimies nyt esivallalleen puhui. Samanlaisia tosin
latelee, kuin ruostuneita ja teräviä rautaharkkoja, jokainen uskollinen
palvelija herransa eteen, kun hän tuntee armottoman vanhuuden tulleen,
joka aiheuttaa hänelle katkeraa loukkausta ja vääryydentekoa niiden
puolelta, joita hän on pitkän elämänsä aikana hyödyttänyt. Pankaa vaan
pois, kyllähän hän, Lutvikki Koistinen lähtee, lentäköön täällä vaan
kuin pääskynen se uusi — ja nuori — herra puhelimen ja makasiinin
väliä! Kyllä perästä kuuluu.

Ei Pirinen ollut tarkoittanutkaan, että tuo uusi pääskynen täällä
yksikseen lentelisi, vaan että hän auttaisi Lutvikkia ja toimisi
Lutvikin valvonnan alla. Mutta sitä ei Lutvikki uskonut ja myrtynyt
mieli, kuin mikäkin homehtunut etikankatku matasi puodissa permannosta
ylöspäin myymäläpöydän laitoja pitkin ja siitä kohti hyllyjä, joilla
oli sille yllin kyllin tyhjää tilaa, ja kattoon, josta se joitakin
korvikenuoria pitkin laskeutui alas ostavan kansan sieraimiin. Mutta
kaikkien yhteinen tunnettu, vuosikymmenet Pirisen puodissa nähty ja
koettu Lutvikki oli kahvivimmassa väsynyt. Ja murheen pilvet, eivät
ne suinkaan suotta pimentäneet itsensä kauppamiehen otsaa niin että
hänen piti silloin tällöin käväistä klahvillaan ottamassa virkistystä.
Kaikkein pahimmin koski Osiriksen odotus rouva Piriseen. Hän lääkitsi
itseään kahvilla. Heillä oli sitä, itseään varten, "pieni määrä" vintin
takakonttorissa. Mutta sitä piti niin taiten käyttää, etteivät tuoksut
tuntuisi. Peräti yritti myrtyä ja myrkyttyä mieli Pirisen puodissa,
joka oli suurin paikkakunnallaan. Ihmiset olivat malttamattomia ja
epäluuloisia aivan kuin olisivat saaneet tietoonsa sen salaisen
kahvivaraston. Ja olihan siellä vähän muutakin. Ties miten siinä olisi
käynytkään, jollei yhtäkkiä myrkkyaalto olisi pysähtynyt ja keväinen
tuulahdus puhaltanut sisään Piriselle.

Se laskeutui alas autobussista, lauantaina, sellaiseen aikaan,
jolloin kylässä saunat jo savuavat ja hevoset malttamattomasti
kuopivat maata postikonttorin ja pankin ja ennen kaikkea kauppapuotien
nurkkauksilla. Se tuli nuoren tytön hahmossa, joka tyttö on ensi kertaa
uudenaikaisesti kiinnittänyt päähänsä muodikkaan kukallisen huivin ja
ripustanut hartioilleen heleänsinisen aivan uudenuutukaisen sadetakin
ja nyt tulla tupsahtaa kotiin.

— Ruusu-Marja! kuiskasivat hymyillen akat Pirisen puodin rappusilla. —
Ehkä hän tietää jotakin varmaa siitä Osiriksen tulosta, sen kahvilaivan.

— Heiluli! suikauttivat pojat polkupyöriensä äärestä makasiinin
seinustalla eivätkä nousseetkaan pyörien selkään.

Tyttö nyökytti päätään puolelle jos toiselle ja tuli juoksujalkaa
puotia kohti, aivan kuin hänellä olisi ollut hyvin kiire. Eihän se
ollut kuin silmänräpäys, kun hän oli keskellä kahvinostajien piiriä.

— Niin, päivää — päivää, terveisiä vaan tuolta naapuripitäjästä.
Kivaahan tänne on tulla kun täällä jo on näin keväistä. Mutta se
Osiris, ei se ole mailla-halmeillakaan. Sehän on Gotlannin saaren
suojassa, kun oli niin suuria jäävuoria, että olisivat särkeneet koko
laivan. Vasta juhannukseksi voi kahvijakelu tapahtua. Radiossahan
tämä...

Näin se korea tyttö iloisessa hengenvedossa toimitti aivan kuin
ei hän puolestaan ikinä olisi kaivannut omaan suuhunsa kahvin
taika-virkistystä.

Ihmisetpä kaikki siirtyivät Pirisen kaupasta pihalle ja tekivät siinä
loppuselvittelyä.

Semmoisia ne ovat herrojen kiireet. Tässä tätä nyt on odoteltu
haikeammin kuin kevättä. Ja monet markat pantu telefooni-puheluihin ja
siirretty häitä ja nimipäivänviettoja. Ja onko se sanottu ensinkään,
että laiva on suojasatamassa saaren kyljessä — entäs jos jäävuoret
ovat sen murskanneet, vaikka ostajille luihutellaan, että kahvinjakelu
siirtyy juhannukseksi. Ja kun tulee juhannus, niin sitten sanotaan,
että vasta jouluksi. Kukas maksaa tämänkin turhan matkan, jonka Ruusa
Kukkila nyt teki tänne?

Jokunen vanha viivyttelevä vaimo osti vielä kortillaan korvikekahvia
ja meni sitten menojaan. Puodissa ei ollut ketään muuta kuin Lutvikki,
kun Ruusu-Marja touhusi sisälle ja repäisten tomutusvaatteen hänen
käsistään, ravisti hänen kättään ja karskisti kuin ihanteellinen
kerho-poika sanoi, että "vai pois Piriseltä", ei, ja ei tule mitään!
Lutvikki oli jo vaarin aikaan ja Lutvikin on oltava vielä sittenkin,
kun minun poikani pitää tätä puotia. Muistaakos Lutvikki, kuinka
kannoitte minua turkkinne sisässä saunaan — oli sellainen hyvin
tähtinen ilta ja minä olin hyvin pieni.

Olisikohan se touhukas tyttölapsi ennättänyt huomata, että vanha
puukhollari pyyhki vuoroin silmiään, vuoroin myymälän hyllyjä samalla
säämiskänahkaisella rääsyllä, jota oli käsitellyt tomuriepuna jo
vuosikausia.

Heiluli kohtasi vanhempansa ruokasalin pöydän ääressä ja heidän
ympärillään leijaili hyvän puhtaan kahvin tuoksu. Tytär tuiskaisi
kätensä molemmille vanhemmilleen, otti yhteenkyytiin itselleen
kahvikupit kaapista ja sitten ruvettiin puhumaan.

— Tuli asioita, sanoi tytär kahvia hörpätessään, nopeasti ja
tarmokkaasti.

— Ja mitähän ne olisivat, vastasi hänen isänsä ilkeän hitaasti ja
totisena.

— Anna nyt, kun juon tämän kahvin. Niin, sitä vaan, että minun
tiedossani on oikein kiva ja etevä mies, jonka voimme saada tänne
avuksemme.

Ja taas isä oli niin ilkeän tuntuinen, kun hän sanoi:

— Näytpä sinä olevan piukkaan lastattu, kuin kahvilaiva Osiris.
Minkähänlaista tavaraa sinun ruumassasi oikein mahtaa ollakaan? Minä
otin sinut pois tästä meidän omasta koulusta, kun rupesi kuulumaan
sellaisia kulkupuheita, että olisi ollut jotain teerentanssia sen
maisterin kanssa. Mutta tiedätkös, että sen saman maisterin serkku on
nyt ministerinä. Että älä sinä ryhdy tanssittamaan muita. Ja se ei ole
ensinkään sanottu, että isäsi voi palkata passareita Lutvikille. Meillä
kauppamiehillä on nyt tiukat päivät käsissä. Tavaraa ei saa, verot ovat
pohjattomat, mitä hyötyä on minulla ollut niistä puodintäyteisistä
ostajista, jotka ovat kysyneet kahvia. Saa vaan nähdä eivätkö ne rouvat
ja emännät, jotka suuttuivat kun ei kahvilaiva tullutkaan, vielä
toimita minulle entistäkin kovempia veroja. Oikein yksinkertaisten
ihmisten silmissä oli liikevaihto Pirisen puodissa hyvin vilkas, mutta
se liikehtiminen oli vaan tappioksi. Vähän tietää näistä kaikista se
tytär, joka tässä nyt komentelee ja nakkelee niskojaan. Onko se ehkä jo
sinun sulhasesi se erinomainen mies, jota tässä isällesi tyrkytät?

— Äih, tuskin olen miestä nähnytkään, ainoastaan valokuvan.

— Tätä puhumaanko sinun sitten piti tulla kotiin? Tuo vanha hupsuko
sinut sitten tänne usutti!

— Äih, kahvinjonottajat tietysti. Mutta minulla on muuta ja paljon
tärkeämpää. Heiluli liikkuu nyt oman nuoruutensa asioilla.

— Ruusu-Marja! keskeyttivät molemmat vanhemmat yhtaikaa ja manasivat
tytärtään jättämään tällaisen sopimattoman nimityksen. Kuka sellaisen
rumiluksen oli keksinyt. Olisi luullut, että siinä koulussa oli
parempien ihmisten lapsia. Heiluli — juopuneet voivat olla Heiluleja,
mutta ei neiti Pirinen.

Laiha, sairaalloinen kauppiaanrouva oli hellittämättä seurannut
tyttärensä liikkeitä, tämän askarrellessa kahvipannun ääressä. Hän oli
kahvikuumeen kestäessä kerrassaan heikentynyt.

— Kuulehan, hyvä lapsi, — mitä sotkua sinun huulissasi on? Tulepas
tänne. Ihan kuin olisit pureskellut tiiliskiviä. Voi ihme sentään,
älähän nyt siinä naureskele... Vai on äitisi lapsellinen. Vai ei seuraa
muotia... Kun nyt edes voisin seurata sinun kasvamistasi ihmiseksi.
Aika kehitys siellä uudessa koulussa onkin jo tapahtunut. Älähän siinä
naura. Ota se liina pois päästäsi. Ennen käyttivät piikatytöt liinaa.
Voi ihme sentään... jo sinusta onkin tullut aika heiluli!

Tyttö seisoi äitinsä edessä, kädet kiinni keinutuolin nojapuissa ja
nauroi makeaan. Hän tiesi vastoin äitinsä tahtoa ja omaa lupaustaan
käherryttäneen hiuksensa ja leiskautteli nyt kiharoitaan puolelle ja
toiselle.

— Jaa, jaa, mutta kannattaako äidin tätä itkeä. Se ihailtu palmikko on
minun kassissani, annan sen sinulle ikuiseksi muistoksi. Mahdottomia
te olette, kaikki vanhat ihmiset. Ette soisi lapsillenne nuoruutta.
Minun täytyi itse ottaa itselleni nuoruus, kun et sinä sitä suosiolla
antanut. Ja niinkuin minä pyysin. Ihan itkin ja pyysin, mutta ei vaan!
Minä olin ainoa koko luokalla, jonka tukka saparona roikkui selässä.
Vihasin minä sitä — ota se, ota äläkä ikinä minulle näytä! Minua
naurettiin.

Kauppias Pirisen rystyset iskivät pöytään että jyrisi.

— Kuules nyt, Ruusu-Marja, eikö se kahvilaivan ruuma jo ala tyhjentyä?
Mitä sieltä vielä saa kuullakseen?

— Ehkä riittää tällä kertaa. Olen vielä huomenna täällä ja puhun sitten.

Ruusu-Marjan paksu pellavanvärinen palmikko lepäsi kuin taitettu ja
lakastuva lyhde Aleksandra Pirisen polvilla ja kauniit pellavanväriset
kutrit tytön olkapäillä nauroivat voitonvarmuudessaan sen avuttomuutta.

— Vai huomenna tulee lisää. Etkös luule isäsi arvaavan mitä se lisä on.
Sinulla tietysti ei ole rahaa. Kaikki olet pannut turhuuteen. Mutta
minä en laske leikkiä, kun sanon, että moni meistä kauppiaista näinä
päivinä tekee vararikon ja sinun isäsi voi olla yksi niistä. Oletko
valmis ottamaan rikkaan, joka voi elättää sinut? Mene nyt ja pese tuo
tiiliskiven tahna huulistasi...

       *       *       *       *       *

Mutta kevät tuli kiirehtien valtameriä pitkin ja sulatti nopeasti
jäävuoret, jotta kahvilaivat pääsisivät kulkemaan. Ja puksuttaen ja
toksotellen ne nostivat ankkurinsa saarten kyljistä missä olivat
olleet paossa kaikkinaisia vaaroja. Ja niiden edellä kulki suuri
torventoitotus ja tiedonantopauhu, jonka suorittivat sanomalehdet
ja radio. Ja niin saattoivat kaikki odottavat melko tarkoin seurata
missä liikkui heidän kaivattunsa. Jotka tahtoivat lisätietoja, voivat
soittaa kauppapuoteihin ja kysyä hintoja ja laatuja, tai muutakin
asiaan kuuluvaa. Tai ehkä kuulumatontakin. Niinkuin kysyttiin Pirisen
puodista eräänä iltana, tulisiko neiti Heiluli olemaan mukana kahvia
jakelemassa. Hänen isänsä, jolle tämä kysymys sattui, kiivastui
inhoittavaa "Heiluli" nimitystä ja vastasi, ettei sellaista henkilöä
ollut heillä ja että kahvinjakelu täällä kyllä suoritettaisiin
täsmällisesti, kun aika tulee. Yleensä olivat ihmiset onnellisesti
unohtaneet pienet kiukustumisensa ja puhuivat Osiris-laivasta
levollisesti ja iloisessa odotuksessa.

Onhan selvää, että niin keskeisellä paikalla kuin Pirisen kauppapuoti
alkukesän tehtävät olivat suoritetut kiireenvilkkaa, jotta olisivat
poissa tieltä, kun tuo odotettu jakeluaika koittaisi. Pihamaa oli
tasoitettu, pihlajat olivat päässeet kukkaan, pieni puutarhamaa
rakennuksen kyljessä ennätettiin kylvää juuri oikeaan aikaan. Ei
sopinut olla ihmettelemättä millä vauhdilla liikkui pitkin paikkoja
tytär Ruusu-Marja, korea tyttö, iältään alle kahdenkymmenen. Hän meni
kuin kanervikossa irti päässyt liekki, meni huoneesta ulkosalle ja
ulkosalta huoneeseen, kaivoi itsensä kellariin ja taas sukelsi sieltä
makasiiniin. Isä katseli sitä leiskuvaa tukkaa ja niitä välähteleviä
silmiä, joilla hänen lapsensa veti puoleensa ei yksin tuota
pattijalkaista Lutvikkia, vaan vanhoja mummoja, ukkoja ja lapsiakin.
Mikäs oli Ruusu-Marjaan mennyt? Liekkiöksi sanottiin ennenvanhaan
sellaista haltian tapaista ilmiötä, joka lensi ihmiseen ja pani hänet
hengen täyttämäksi, mutta ei milloinkaan näyttänyt itseään. Ruusu-Marja
ajatteli jotain poikaa — muuten ei tätä voinut selittää. Iloisella
helinällä tyttö vastasi puhelinsoittoihin, kun emännät taas hyvissä
ajoin alkoivat tiedustella Osiris-laivan saapumista ja olisiko joitakin
epäedullisia uutisia kuulunut näissä kahvinjakeluasioissa.

— Ei, ei, kyllä kaikki on kunnossa. Jopa uutta hyvääkin tiedoitetaan.
Perässä kuuluu olevan tulossa toinenkin kahvilaiva. Niin että nyt ei
pitäisi tulla puutetta... Eiköhän sieltä tule — niin, kaikki eivät
pidä riosta, mutta toisille se taas on parasta —, eiköhän kolumbiaa
ja santosta ja sitten oli jokin uusi nimi, jota en puhelimessa voinut
kuulla. No, kyllä minä soitan, aivan heti, kun vaan saan tarkempia
tietoja. Käkikin kukkuu — kuuluuko se sinne? Niin, se istuu tuolla
pihlajassa. Ei, ei täällä nyt ole kiirettä, on liiankin hiljaista. Isä
murehtii tätä hiljaisuutta. Äiti on kylpylaitoksessa, mutta kyllä hän
uhkaa tulla kotiin kahvijakeluun. Vaikka ei se viimein tehnyt hänen
heikolle terveydelleen hyvää, kun ihmiset kävivät niin malttamattomiksi
odotellessaan sitä laivaa. Ei, kyllä se nyt tulee... Kyllä soitan...

Isä haki sanomalehden palstoilta kauppa-apulaista ja murahti siitä
istualtaan tyttärelleen: "voisit samalla mainita, että äitisi sai
sydänkohtauksen, kun viskasit hänen eteensä ison vanuneen palmikkosi".

Mutta samalla hän ajatteli, että ehkä olikin tuo käheräksi poltettu
lyhykäinen tukka muuttanut tytön. Ennen hän oli Ruusu-Marja, nyt hän
on Heiluli ja huilaa sekä ministerit että paronit. Kun vaan olisikin
täällä näköpiirissä sellainen hyvin korkea herra. Pikkuherroille ei
tytärtä annetakaan. Onpa tämän ilmoituksen alla kumma nimimerkki:
"Kauppoja ette kadu." Jospa nyt niin olisi, sillä tämä hiljaisuus
kauppapuodissa on konkurssia ja maailmanloppua. Isä ojensi sanomalehden
tyttärelleen ja osoitti etusormellaan ilmoitusta. Punehtuiko
Ruusu-Marja? Oliko tämä mies hänellä jo katsottuna? Voi olla silläkin
lailla, että tuollaisen nuoren Eevan huokoset aina ovat selkoselällään
vastaanottamassa Aatamia, jos hän mutkan takaa tömähtäisi näkyviin.
Pitikin sen äidin nyt joutua kylpylaitokseen. Täytyypä tästä taas
lähteä klahville.

Mutta joku tuli puotiin kysymään apulantoja. Toinen osti kivivadin ja
kahvikuppeja. Pirisen palvellessa näitä asiakkaita ajoi Lutvikki takaa
suuria kärpäsiä, jotka taas olivat tulleet ulkoa. Kädessään vanha
säämiskännahkakappale hän ovelasti houkutteli elämänhaluiset pörriäiset
ikkunan kulmaukseen ja litisti ne siinä kuoliaaksi. Niitä jäi silti
tarpeeksi puotiinkin. Niiden surina täytti unettavalla kiinteydellä
myymälän monituoksuisen ilmattomuuden.

Tytär päätti lähteä keittämään kahvia ja ojensi sanomalehden isälleen.
Huonoa olisi ollut tämä elämä, jollei olisi ollut kahvia!

— Onhan se sellainen se ilmoitus. Antaa tuon nyt tulla!

— Taidat sinä tuntea hänet, vaikket puhu. Mutta katsokin sitten, ettet
hänen kanssaan ryhdy mihinkään kotkotukseen. Minun tyttäreni annetaan
vain hienolle herralle...

— Trrrrrr... Voisiko saada tavata neiti Piristä? Olen hänen toverinsa
kauppalasta. Eikö ole kotosalla? — No ettekö te voisi mennä hakemaan.
Mitä? En minä ole soitellut sinne... hävytöntä, kuinka te sellaisia
kyselette? Olisin puhunut siitä kahvilaivasta. Anteeksi, herra Pirinen
itsekö puhuu? Olisin vaan neiti Piriselle ilmoittanut, että Osiris on
lähtenyt Tukholmasta ja lähenee Turkua... On se totta... Pyydän saada
lähettää terveisiä neiti Heilulille...

Oli kuin lintuhäkki kymmenine visertelevine varpusineen olisi
sijoittunut kauppias Hermanni Pirisen rintakehän sisäpuolelle. Tätä
uutista varmaan täällä ei vielä kukaan tuntenut. Nyt vaan nopeasti
tänne se kauppa-apulainen ja sitten...

— Heiluli, kuule, kuule, Heiluli: Osiris lähenee Turkua. Joku herra,
sinun toverisi, soitti tänne. Ilmoitammeko mammalle vai emmekö?

Ruusu-Marja Pirinen, viipyen kuin mikäkin kauppapuodin hengetär
hyvien kahvihöyryjen keskellä kotinsa keittiössä, päästi naurun
ja päästi laulun ja kiskaisten ryyppylasin isänsä kädestä tarttui
häntä olkapäihin ja kieputteli häntä siinä niin että jakkarat
pöydän ympäriltä kaatuivat. Ja vähitellen oli talo yhtä hippaa ja
heilulia. Ja niin koko tämä Pirisen lääni kokonaisuudessaan. Sillä se
odotettu satulaiva oli nyt todellisuus. Kuin merten majesteetti se
mitä kauneimmalla ilmalla purjehti kaipaaviensa rantaan ja alkoivat
kaikki ne viehättävät käytännölliset toimenpiteet, jotka tällaisissa
tapauksissa tulevat kysymykseen.

Ja kun sitten kuorma-autot pitkin maata kuljettivat kallista lastiaan,
niin mummot pienten asumustensa ikkunoista katselivat pelakuuniensa
takaa ja puhelivat: mahtaakohan tuo nyt olla sitä kahvia? Ja
onkohan se sitä rioa vai santosta, vai kolumbiaa? Toiset olivat
luottavampia ja puhelivat: tulipa se sitten kuitenkin lopulta, se
kahvilaiva. Tietenkään ei rouva Piristä olisi enää mikään pidättänyt
kylpylaitoksessa. Jakopäivien alkaessa pani hän taasen vaaranalaiseksi
terveytensä. Kahvijono ulottui Pirisen myymäläpöydän luota yli pihamaan
ja maantienkin. Ja kun jonon alkupää, saalistettuaan saatavansa sitten
kääntyi takaisin päin, oli ostajien käsissä epämääräisen värinen
neljänneskilon paketti, josta ei oikeastaan lähtenyt kahvin haju, vaan
jokin muu, mikä lienee ollut. Kuitenkin kaikki tunsivat, että olivat
saaneet olla ikävöimässä kotiin historiallista laivaa, odotetuinta
jälkeen kovien vuosien.

Mutta olikohan tämä sitä oikeata osirista? uskalsivat jotkut jonottajat
ääneen lausua Pirisen kauppaliikkeen uudelle myyntiapulaiselle,
Kivisalolle, joka nuorena ja puoleensa vetävänä miehenä erinomaisella
tottumuksella hoiti jakelua. Mutta ei jäänyt tämä vastausta vaille.
Tavara oli mitä hienointa rioa ja nykyään saatiin sen aroomi aikaan
erikoismenetelmällä kastelussa puimatantereella ja kuivatuksessa.
Ostajat eivät enää puhuneet mitään. Kukaan ei tahtonut paljastaa
tietämättömyyttään tällaisessa kulttuuriasiassa. Herra Kivisalo tiesi
muuten, että Osiris heti aiottiin lähettää noutamaan uutta lastia ja
että muitakin kahvilaivoja oli tulossa.

Niinmuodoin sai ostava yleisö paljon tietää. Ja hyvin pian se
oli tietävinään senkin, että herra Kivisalon huulilla oli nähty
jotakin tiilenkarvaista — etteihän vaan olisi ollut samaa kuin se
kaunistusmaali, jota neiti Pirinen käytti huuliaan varten.

Mutta sitä ei yleisö saanut tietää, että yksi kahvilaiva Osiriksen
laivamiehistä oli Pirisen uuden kauppa-apulaisen veli ja että
nämä molemmat veljekset Kivisalo olivat keskellä päivää kantaneet
kuorma-autosta Pirisen makasiiniin säkillisen kaikkein parasta kahvia,
mitä maanpinta kasvattaa. Sitä oli onnistuttu tuomaan Osiriksen
piikissä. Ja yleisön nähden ja keskellä päivää oli tämä herkkukahvi
suoraan kahvilaivasta tuotu Pirisen makasiiniin!

Tarkkailija kuitenkin olisi voinut panna merkille, ettei Pirinen enää
havitellut kauniille tyttärelleen ministeriä eikä paroonia. Kahvilaiva
Osiris oli hoitanut sen asian hänen tyydytyksekseen.




ASIOITSIJA CATHEUS

Kuvitelma


Lähetysompeluseuran valkoinen laiva lähenee kanavaa. No, eikö nyt
olekin tavatonta että pienenpuoleisen kirkonkylän ompeluseura vuokraa
tällaisen uuden komean laivan huviretkeään varten, laivan, missä on
niin paljon hyttejä ja korsuja ettei tiedä lukuakaan. Joka tapauksessa
Lainetar nyt on ompeluseuran käytettävänä ja paraikaa se lähenee
kanavaa. Tämä kanava valkearunkoisine riippukoivuistutuksineen ja
näköaloineen suurille järvenselille on kauneinta mitä Suomen kesäaamu
saattaa tarjota, ja niinpä jokaisen lähestyvän aluksen matkustajat
hurmaantuvatkin joutuessaan tälle paikalle. Eipä ihme, että nyt
lähestyvä laiva, Lainetar, sekin puhkeaa — voipa melkein sanoa —
laulamaan. Kaikki matkustajat ihastuksen vallassa täyttävät sekä
ylä- että alakannen ja kaikki yrittävät alkaa hymistystä nousevalle
auringolle ja tuoksuville kevätkoivuille. Mutta eivät ainoastaan
ihmiset laula — tuntuu siltä kuin laivan siro runkokin, sen
pelastusveneet ja köydet, lepotuolitkin esittäisivät jotain omaa ja
tunteellista nuottia.

Tällä lähetysompeluseura-laivalla nimittäin vallitsee aivan
ainutlaatuinen tunnelma, sellainen joka syntyy ainoastaan
monipäiväisen yhdessäolon jälkeen, yhdessä vietettyjen hartaushetkien,
jumalanpalvelusten, ripitysten ja rukoustilaisuuksien suojeluksessa.
Ja kun kaiken tämän jälkeen tulee viimeinen päivä — niinkuin nyt on
tullut —, niin kuinka haikean ihana onkaan se yhteenkuuluvaisuus,
ystävyys ja rakkaus, mikä tänä pyhänä lauantaiaamuna vallitsee Lainetar
laivalla, kauniille kanavalle saavuttaessa! Ei mikään sukulaisuus voi
saada aikaan sitä riemullista palvelemisenhalua, mikä ilmenee kaikessa
mikä tapahtuu tuollaisella lähetysompeluseuran laivalla, mikä on
viettänyt vesillä eristettyä elämäänsä parin vuorokauden ajan. Täällä
on kamppailtu omantunnonkeskusteluissa tilapäisillä olkivuoteilla,
hyvinkin monenlaiset vakaumukset ovat törmänneet yhteen ja kaikesta
on rukouksen avulla selviydytty mitä kauneimmalla tavalla. Kuinka
monenlaisia ja monimutkaisia sieluntiloja onkaan paljastunut! Ei, ei
voi käsittää miten ovelasti sielunvihollinen punoo paulojaan heikon
ihmisen ympärillä. Ja kuinka ihanalta tuntuu, kun sitä vihdoin on
päästy tarttumaan sarvista kiinni, pantu se kovalle ja nujerrettu se
katumuksessa ja nöyrässä synnintunnossa. Kun rikas kauppias Astelokin
koko kansan kuullen tunnusti vuosikymmeniä mitanneensa liian lyhyitä
kyynäriä ja vietelleensä kanttorin kauniin vaimon silloin laulujuhlien
aikana, juuri kun oli kuorojen suuri yhteisharjoitus... Ja ajatella
Hotkia, sepänsälliä, joka oli asemalta vienyt sairaanhoitajattaren
polkupyörän, myynyt sen, ja vasta nyt tuli tuntoihinsa! Mutta
kaikkein kauneintahan kuitenkin oli, kun naapurinemännät Santra ja
Marja vierekkäin polvistuivat ehtoollispöydässä ja siinä itkivät ja
sopivat. Sillä he olivat vihanneet toisiaan rippikouluvuosilta asti,
jolloin heille oli tullut riita tukkimiehistä ja varsinkin siitä
Maailman-Matista, joka sitten juhannuskokolta otti pappilan sisäpiian
ja vei metsään. Niin, ja entäs Aartelo, kunnankirjuri, joka kuvasi
miten työlästä on kääntyneen juomarin koettaa palata kunnon ihmisten
maailmaan. Hänetkin olivat entiset ryyppytoverit päättäneet tuhota
ja houkutella saastaisille teilleen. He olivat vartioineet häntä
metsässä, kun hän palasi hartauskokouksesta, ja mitä mahtoi yksi mies
viittä vastaan, jotka kävivät raahaamaan häntä kallionkylkeen ja siinä
virnailtuaan ja irvailtuaan uhkaamaan hänen henkeään! Kysyttiin siinä
sielun uskallusta Aartelolta, kun hän yhä hyvällä puheella koetti
taltuttaa ryyppymiehiä ja taivutella heitäkin luopumaan onnettomasta
elämästään. Vaan mitäs auttoi hyvä puhe hurjille. Entisen ystävänsä
kurkkuun suorastaan pyrkivät kaatamaan myrkkyjään ja ties miten siinä
olisi käynyt, jollei Aartelon huutoa olisi kuultu tielle. Kauhea oli
kyllä totisesti pahan mahti maailmassa.

Ja kun se perisynnin kautta jo oli päässyt pesiytymään pieniin
lapsiinkin, niin että tälläkin ihanalla laivamatkalla oli täytynyt
ojennella noita pikkupoikia, jotka toisilleen olivat kateellisia
siitä leikkiautosta, joka vieri tuolla pitkin laivankantta kaikkien
haittana — muuten aivan turhaa ottaa lapsia mukaan tällaisiin suuriin
herätyskokouksiin! Kenen tuo leikkiauto oikeastaan lienee ollut? Hanna
Autin poika ja Hilma Ryylän poika sen perässä vakituisesti juoksivat
— jommankumman kai se sitten oli. Oikein villeiksi he tulivat silloin
kun keskellä selkää otettiin mukaan ne taiteilijat tai kirjailijat,
vai keitä lienevät olleet, jotka veneestään heiluttivat liinaa ja
pyrkivät matkaan. Eihän tämän Lainettaren olisi ollut velvollisuus nyt
palvella yleisöä, sehän oli seuralle vuokrattu. Mutta rovastihan aina
oli niin ystävällinen. Kun kapteeni tuli kysymään, saako heidät ottaa,
niin vastasi vaan, että pitäähän lähimmäistään auttaa. Ja eiväthän he
olleetkaan häirinneet, kerran vaan tuli se herra tarjoilijalta kysymään
konjakkia ja tämä vei hänet erilleen. Ja sitten he olivat omissa
oloissaan nuo molemmat, jotka oli otettu mukaan keskellä järvenselkää,
jossakin alakannen hytissä. Kuiskailtiin että he kirjoittavat
filmitekstiä, ja sehän tuntui kivalta ja jännittävältä. Kunhan nyt
ymmärtäisivät aikaansaada puhdashenkisen! Vaateliaampi oli ollut se
vihreäpukuinen herra, joka menomatkalla hyppäsi, lupaa kysymättä,
joltakin pieneltä laiturilta Lainettareen, kun emännät sillalta ottivat
matkalle tuoretta kermaa. Hän se vasta villitsi pikkupojat, tarjoten
jollekin naskalille tupakkaakin. Niinkuin pörriäiskärpänen hän huhki
sekä ylä- että alakannella, mutta pyrki lopulta yhtäkkiä jonkin onkijan
veneeseen, ja Lainettaressa oltiin taas kohteliaita, pysäytettiin ja
päästettiin hänet menemään. Kohteliaasti hän kyllä kiitti ja hattua
heiluttaen huusi rovastille, että ihanaa oli ollut joutua kyydittäväksi
näin pyhään laivaan. Niin, joitakin tällaisia pieniä harmeja oli
sattunut tälläkin pyhitetyllä retkellä, mutta täytyi sanoa, että suurin
piirtein katsottuna siunaus oli seurannut Lainetarta tällä kauan
valmistellulla matkalla.

Pienessä sinisessä alasalongissa istui sävyisänä pianon ääressä
lukkari-urkuri Tanero, säestäen virkaveljensä Antti Savilan uusia
lauluja hänen itsensä sovittamina, ja ihastunut kuulijakunta vaati
laulun laulun jälkeen, kunnes laulut loppuivat. Olivat kuitenkin
laatuunkäypiä nuo Savilan Antin laulelmat, totesi hengessä Tanero
vaikka hän aikaisemmin oli heidän paikkakuntansa lehdessä pidellyt
niitä vähän pisteliäästi. Nyt hän hyvitti aikaisempaa ankaruuttaan,
jopa esitti, sopivana välihetkenä omankin laulelmansa — se oli
ensiesitys, eikä siitä pitänyt kenellekään mitään virkkaa, hänhän oli
leikitellyt sävelillä vain omaksi huvikseen.

Alakannella katettiin aamiaispöytää ja emännät Milja Mikkonen ja
Aura Kaartinen availivat ties kuinka monennen kerran eväitään,
joista jo oli ennättänyt huveta parhaat palat ja tuoreimmat tuoksut.
Nämä ompeluseuran vanhimmat ja uskollisimmat jäsenet, Milja ja Aura
olivat ehkä hiukan väsyksissä ja ikävöivät koteihinsakin, mutta
samalla heissä ailahteli mielenhaikeus sen johdosta, että nyt oli
jouduttu hartausretken viimeiseen päivään. Ennen puoliyötä oltaisiin
erolaiturissa.

Mutta tämän kokouksen erikoiset "lapset", ne jotka näinä päivinä olivat
joutuneet kääntymykseen, viettivät ihmeellistä yhdessäoloa Lainettaren
yläkannella, pelon, kiitollisuuden ja hartauden vallassa. Heitä pelotti
"maailma", johon he nyt joutuisivat yksinään: ei ketään tukemassa, kun
kiusaukset ja viettelykset tulisivat!

— Oi pastori, kuiskasi kaunis Laina Laiho, — minä olen niin heikko,
minä niin pelkään! Kun kuulen tutun hanurinsoiton seurojentalolta ja
kun kaikki muut lähtevät, ja kun minua vielä kehoitetaan tulemaan,
niin... Minä tiedän, etten voi olla yhtymättä syntiin...

Ja kyynelet kurkussa Laina kuulee nuoren pastorin äänen:

— Rukoilkaa, lapsi, Jumala on heikoissa väkevä ja Hän on luvannut
kuulla rukouksen. Olettehan kokonaan antautunut Hänen johtoonsa.
Asuuhan ystävättärenne siellä aivan lähellä. Pysykää näinä ensimmäisinä
vaikeina iltoina yhdessä, niin tuette toisianne. Tehkää työtä joka vie
ruumiillista voimaa. Kun voitatte kiusauksen parikin kertaa, niin ei
tee ensinkään mielenne... Te olette molemmat rukouksen lapsia. Kaikki
vielä tänäpänä rukoilemme puolestanne.

Senja ja konttoristi Akseli Hurtti istuivat autuaassa hiljaisuudessa
sillä puolen laivaa, minne pienten avattujen ikkunoiden läpi kuului
alasalongista laulu. He olivat tällä matkalla "löytäneet toisensa" ja
solmineet elinkautisen liiton, mutta eivät tietysti vielä julkaisseet
kihlausta. Sehän oli tietysti säilytettävä pyhänä salaisuutena, ja
Senjan sinipunerva huppuliina peitti laskoksiinsa ne kaksi kättä, jotka
nyt kuumasti painoivat toisiaan kahden ylitsevuotavan ihmisrinnan
tunteesta.

Vielä nähtiin Lainettaren moninaisen väen joukossa hiljaisena ja
vaatimattomana liikkuva Helli Alava, josta oli tullut, tällä matkalla,
kaikkien yhteinen suojatti. Helli oli orpo ja vasta rippikoulunsa
päättänyt. Tiedettiin, että hänen suuriin kysyviin silmiinsä moni
asia kangasti toisin kuin muille. Helli näki unia, missä hänen
äiti-vainajansa ilmestyi neuvomaan häntä. Kun pitäjän kirkossa tapahtui
varkaus, niin tämä pieni tyttönen osasi suoraan kuin poliisikoira mennä
sille paikalle hautausmaata, minne varkaat kiireissään olivat saaliin
kätkeneet. Ja kun eräänä aamuna soitettiin sanomakelloja, virkkoi
Helli sukkakutimensa äärestä: "Vanhantalon Emma on kuollut." Mitä
hullua, Emmahan nähtiin kauppapuodissa toissapäivänä. Vaan Helli oli
sittenkin oikeassa. Kiintymyksen ohella, jota ihmiset tunsivat Helliä
kohtaan, toiset kyllä häntä myös tunnossaan vieroivat ja pelkäsivät.
Kun hän näki kanssaihmisten silmistä ja kuuli heidän äänestään asiat,
jotka he olisivat mieluimmin pitäneet omana tietonaan...! Tuntia ennen
kuin vieras tuli taloon, Helli jo näki hänet pihamaalla. Tyttö oli
pienenä paljon sairastellut ja tohtorit olivat katsoneet, ettei hän
jää henkiin. Eilen kun tässä tuli laivaan se vihreäpukuinen herra,
niin Helli parahti, sillä heitä oli ollut laiturilla kaksi miestä,
mutta se toinen oli äkkiä hävinnyt tietymättömiin. Sillä oli ollut
sarvet punaisen tukan alla... Varomattomasti tyttö tämän kertoi, kun
häneltä kysyttiin minkätähden hän parahti. Mutta hän ei kertonut
kaikkea, nimittäin ei sitä, minkä sarvipää sanoi vihreäpukuiselle.
"Mene, tee tämä kansa minulle alamaiseksi. Mars!" ja sarvipää paiskasi
vihreäpukuisen laiturille niin että tömähti. Vanha riihivaari oli
kertonut lapsille, silloin kun Helli vielä oli kotona, että toisilla
ihmisillä aina on matkassaan suojelusenkeli ja toisilla sarvipää.
Se minkä pieni Helli oli kertonut, riitti osoittamaan, ettei kukaan
järkevä ihminen oikeastaan voinut muuta uskoa kuin että lapsiparan
päässä oli vikaa. Lapsenlikkana hän kuitenkin palveli pappilassa ja
nöyränä hän tällä matkalla oli auttanut joka paikassa. Ja laulamassa
hän oli varsin verraton, hänellä oli niin kaunis ääni, että se helisi
ylinnä kaikkien muiden äänten.

Toisella puolen laivankantta, siellä missä nousevan auringon
alkuvaiheissa nuoret koivut arkaillen kannattivat tuoksuvaa tuoreuttaan
ja laulavia lintujaan — täällä piti hurskasta iloaan matkustajien
valtaisa enemmistö, eri-ikäiset ja eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvat
miehet ja naiset, keskeisimpänä ja johtavana henkenä joukossaan R:n
seurakunnan herttainen vanha rovasti itse, jonka moniin kertoihin
kuullut, alati tuoreet leikinlaskut aina vastaanotettiin ilomielellä
uudestaan. Tunnettiin rovastin hauskat kädenliikkeet, jotka säestivät
eri kohtia esityksissä, ja tiedettiin millä paikalla sopi nauraa, millä
ihmetellä, tai suorastaan osoittaa pahoittelua. Hauskan jutun jälkeen
rovasti sanoi:

— Mutta missä ovatkaan laulunjohtajamme? Laulajat ovat lauma ilman
paimenta. Eikös otettaisi "Maa on niin kaunis"?

Otetaan, sehän on kuin tehty tätä hetkeä varten. Vaan laulusta ei
tulekaan mitään. Täytyy juosta noutamaan kanttoreita sinisestä
salongista. Hiljaa lipuu laiva kanavaan. Taas se on siellä, se
vihreäpukuinen herra! Nyt ei hän enää kysykään lupaa, hän tulee kuin
kotiinsa, silittää ystävällisesti pikkupoikain päitä ja asettuu penkin
päähän kuuntelemaan laulua. Mahtavana kaikuu laulu asiantuntijan
johdolla kohti kesäisiä rantoja.

Mutta mikäs taas tarttuikin noihin poika-naskaleihin? Mistäs ne taas
kaivoivat esille auton, joka ennenkin oli ollut häiriöksi? Kuin
vimmattuina he nyt ajoivat leikkikaluaan laivan toiselta laidalta
toiselle, tönivät toisiaan ja tappelivat. Molemmat äidit, niin
Hanna Autti kuin Hilma Ryyläkin erkanivat nopeasti laulajaryhmästä
asetellakseen poikiaan.

— Kuunnellaanpas kaunista laulua, kuiskasi vieras ystävällinen herra
pikkupojille. — Kuule, Matti, vai mikä sinä olet, anna Rietrikin pitää
autonsa. Setä antaa sinulle rannassa paljon paremman.

Mutta mitä ihmettä! Nyt heitti Matti äkäisesti leikkikalun Rietille.
Vaan Rietipä kiukuissaan viskasi lelun leikkitoverinsa silmille.

— Minä tahdon sen paremman!

— Ei, kun minä tahdon sen paremman.

— No no, no no, sovitaan sitten siitä, sanoi vieras setä nauraen. —
Rauhoittukaa, rauhoittukaa...

Rietin äiti kuljetti nopeasti itkevän poikansa syrjään laulajista.
Matti sensijaan jäi seisomaan hyvän sedän vierelle. Matin äiti tulee
häpeissään siihen hänkin. Matti istui jo vieraan herran polvella.

— Kukas herra oikein onkaan, kun olette niin lapsirakas?

— Olen asioitsija Catheus — sattuipa somasti, että taas pääsin tähän
jumaliseen laivaan. Ettekö muista minua: minähän tuonnoin jo tulin
tänne, kun te otitte kermaa sillalla. Jo silloin ystävystyimme näiden
poikain kanssa. Jo silloin ihmettelin, että te viitsittekin, tuollainen
hieno rouva, kuivata kahvikuppeja... Niin, antakaa anteeksi, mutta ei
se nyt ole teidän työtänne... Sitten täällä oli sellainen puolihullu
tyttö — piru vie, kuinka se oli ruma!

Matin äiti totesi maireana muistavansa herra asioitsijan ja
ymmärtävänsä, että hänellä, ompeluseuran vanhimmalla jäsenellä, olisi
voinut olla muutakin työtä kuin pestä astioita... Se nuori tyttö oli
Helli, oikea Jumalan lapsi, joka näki aivan ihmisen sisään, nimittäin
hänen ajatuksensa.

Asioitsija Catheus irvisti pahasti ja painoi huulilleen silkkisen
nenäliinansa.

— Vaan eikös herra tahtoisi käydä tervehtimässä meidän kunnianarvoisaa
rovastiamme?

Ei voinut tietää, minkäkaltaisen ilmeen vihreäpukuinen herra peitti
silkkiliinaseensa. Tiettävästi hän erikoisen mielellään halusi osoittaa
rovastille kunnioitustaan ja kiitollisuuttaan. Ja niin tämä nuori komea
mies kumartaen seisahtui rovastin eteen.

— Catheus on nimeni... Olen ihastunut saadessani... Catheus, asioitsija
Catheus. Herra rovasti suvaitsee katsella niin tarkkaan — suvaitsette
ehkä ajatella, että missä tavaralajeissa minä asioitsen. Olen tietysti
kiitollinen huomionosoituksestanne. Toimin hiukan joka paikassa ja
joka alalla, sillä mikään inhimillinen ei ole minulle vierasta. Missä
ihmissydän sykkii, siellä se voi minuun luottaa, nimittäin tiettävästi
me aina voimme toisiamme palvella. Taiteilijoihin olen erikoisen
kiinnostunut. Ja myöskin he minuun. Myös hengellisen säädyn jäsenille
olen silloin tällöin saattanut olla hiukkasen hyödyksi. Tiettävästi
rajoitetussa mittakaavassa. Tuntuu erittäin mieluisalta, kun saattaa
lausua kauniin tunnustuksen esimerkiksi hyvästä saarnasta... Niinkuin
nyt haluaisin sallia itselleni tällä hetkellä... Herra rovastin
hartauspuhe silloin menomatkalla juuri tällä samalla paikalla oli
erittäin vaikuttava ja syvälle luotaava. Kyyneleet nousivat silmiini.

Vanha rovasti ikäänkuin heräsi, yhtäkkiä. Hän oli siihen asti
tarkastellut vierasta aivan ulkoapäin.

— Kuuliko asioitsija todella puheen? huudahti hän. — Ja minä kun olen
ajatellut, etten enää kykene mihinkään ja että pitää antaa suunvuoro
meidän nuorelle pastorille. Hauska kuulla, hauska kuulla... Tuollahan
pastori tuleekin...

Matin äiti katsahti rovastiin ja huomasi auringon langettavan
kumman vihreän valaisun vanhan rovastin ylle. Sama valaisu puhkesi
yhtäkkiä näkyviin nuorenkin pastorin olemuksessa, kun asioitsija
nyt mairittelevasti puhutteli häntäkin. Matin äiti tunsi vahvan
vihreänkeltaisen tunteen kiertävän sisässään ajatellessaan Hilma
Auttia, joka olisi ollut omiaan pyyhkimään ne kahvikupit silloin
menomatkalla...

Itse asioitsija Catheus vihreänkeltaisessa hienossa
maailmanmiehenpuvussaan liikkui liukkaasti joka taholla ja
viehätti minne hän tulikin herttaisella olemuksellaan ja viisaalla
myötätuntoisella puheellaan. Kaikille hänellä riitti neuvon ja
kehoituksen tai makean oikaisun sana. Jokainen laivan matkustajista
jäi siihen käsitykseen, että häntä kohtaan — huolimatta hänen
loistavista ominaisuuksistaan — oli tehty vääryyttä ja että jokin viha
jäyti hänen ytimiään, sekä että häntä nyt täytyi kohdella erikoisen
herttaisesti. Eipä olisi ollut kummaa jos näin viehättävää miestä olisi
kadehdittu. Jokin kuparinvihreä lieska paloi hänen silmissään, kun
hänen katseensa kierteli lähetysompeluseuran huvilaivan matkustavaisia,
ja jokainen otti tuosta tartuttavasta lieskasta osansa. Niinpä äsken
kihlautuneen parin kädet irtaantuivat toisistaan huppuliinan alla —
nainen katsahti ystävättäreensä ja tunsi äkkiä, että tämän kauneus
vei voiton hänen omasta kauneudestaan ja että hänen rakastettunsa
ihastuisikin ystävättäreen. Sulhanen alkoi samassa hetkessä epäillä
naapuriaan, kauppamiestä, siitä että tämä kosimistarkoituksessa katseli
hänen lemmittyään. Sillä oli, tuolla kauppamiehellä, vauras koti
sillankorvassa, salissa peilejä ja tallissa auto.

Mutta nytpä kävi siitä ohitse se kalpea tyttönen, joka palvelee
rovastilla lapsenlikkana. Herra Catheus kimmahti kohteliaasti
paikaltaan, tarjosi tilaa vierellään ja virkkoi hymyillen:

— Eikö neiti ennättäisi yhtään istahtaa? Teillä on hyvin kaunis ääni
ja muutenkin... Teistä voisi tulla suuri laulajatar. Te muistutatte
maailmankuulua Silvestraa, jonka äskettäin kuulin Amerikassa... Mutta
Silvestra on jo vanha. Minulla on suhteita joka paikkaan, voisin
toimittaa teidät...

Catheus katsoi tyttöön niinkuin iso-mato katsoo pieneen lintuun.

Tyttö vei kädet silmilleen ja nojautui seinää vasten. Hän oli
pyörtymäisillään... Herra Catheus seisoi silmänräpäyksessä hänen
vierellään.

— Sallikaa... Minulla on erittäin hyvää lääkettä. Te olette rasittunut.
Ettekö suvaitsisi seurata minua alas, siellä on salkkuni...

Pieni Helli peitti kasvot käsillään. Hänen sydämensä jyskytti niin
ettei hän enää kuullut mitä vieras puhui. Hänen rinnastaan kuului ääni:
"Mene pois minun tyköäni, saatana..." Mutta lausuiko hän sen ääneen,
sitä ei hän tietänyt. Joka tapauksessa hän nyt, seinää myöten kulkien,
läksi pakoon. Vieras herra nauroi hänen takanaan. Helli vaipui penkille
alakannen kärjessä ja katseli vettä. Kaunis kuohuva vana seurasi
laivaa. Vana tyyntyi matkan päässä.

Laivassa ei enää laulettu. Käytiin aamiaisen kimppuun. Puhuttiin
ruuasta ja juomasta. Puhuttiin myöskin hinnoista ja ihmisistä, jotka
olivat vääryydellä anastaneet jotakin, joka olisi kuulunut muille.
Asioitsi ja Catheus kierteli sekä ylhäällä että alhaalla, teki
tuttavuuksia, järjesteli suhteita, nauratti terävillä leikinlaskuilla
ja ennenkaikkea puhui paremmista oloista jossakin muualla sekä kehoitti
kansalaisia pyrkimään niihin. Hän, tämä asioitsija, saattoi järjestellä
monenlaisia asioita, hänellä oli hyvin laajat läänit tuttavuuksia.
Minkätähden täällä raataa huonoissa ikävissä oloissa, kun maailma oli
täynnä iloa ja rikkautta ja huvia?

Ihmeellinen mies, miten sulavasti hän liikkui! Hänen äänensä oli kuin
kuiskaus korvaripissä ja yhtäkkiä se saattoi jylähtää kuin pitkäisen
tuli. Ei kukaan nyt olisi voinut ryhtyä laulelemaan Lainettaressa
psalmeja. Hiljainen ja makea uneliaisuus oli sieltä poissa. Mutta
pientä Helliä ei näkynyt ja häntä tässä tapauksessa asioitsija
Catheus etsi. Hän halusi että tuo itsepintainen tyttölapsi kuulisi
hänen vakuuttavan ja valloittavan äänensä. Hän halusi että tuo enkeli
taipuisi hänen tahtoonsa ja rupeaisi ihmisiksi. Hänen pitää tulla tänne
toisten joukkoon ja hymyillä niinkuin muutkin. Sellaiset salaiset
näkemiset ja aavistukset, mitä sillä on, pitää repiä siltä pois. Herra
Catheus kuvitteli miten suloista olisi istua tuon valkoisen tyttölapsen
vierellä laskettelemassa ruusunpunaisia rivouksia hurskaan laivaseuran
salaa rakastelevista matkustajista. Herra Catheus kuvitteli että hän
houkuttelee tyttölapsen johonkin alasalonkiin, siellä hän tarjoaa
hänelle pienen virvoituksen ja suutelee hänet siniseksi ja punaiseksi.
Herra Catheus tunnusti itselleen, että hän jollakin lailla oli
rakastunut lähetysompeluseuran vaarallisimpaan enkeliin ja että hänelle
tuotti vaikeuksia vangita lemmitty. Mutta ei tässä niinkään hellitetä.
Hän ei olekaan vielä hoitanut asiaa loppuun. Jos tuo taivaallinen
vuona saadaan ansaan, niin on koko laiva ansassa ja Catheus menestynyt
tehtävässään. Herra Catheus haisteli ympärilleen joka suuntaan ja
tunsikin kaikkien hajujen joukosta enkelin läheisyyden. Hän istui
kun istuikin äärimmäisessä pyhyydessänsä laivan perässä eikä Catheus
uskaltanut mennä aivan lähellekään, sillä tyttö olisi varmaan yhtä
helposti vainunnut, kuka häntä etsi. Varovasti täytyi lähestyä tätä
taivaallista riistaa. Herra Catheus päätti lähteä tutkimaan alasalonkia
ja sen mahdollisuuksia.

Mutta ah, mikä löytö. Johan olikin Catheuksen sydän ollut tulessa, kun
ei hän ensinkään ollut valvonut sitä herkullista paria, mikä täällä
Lainettaren uumenissa vietti makianleivän päiviä. Irma Tuokio ja Vili
Vauhko vaihtelivat täällä kiihkeästi ajatuksia draaman tehtävästä.
Catheus saattoi todella ihastua, sillä hän ymmärsi joutuneensa todella
vihreille laitumille. Suloisessa sovussa ja yhteisymmärryksessä
olivat täällä kirjailijat kahden. Ensiluokan tehtävä oli asioitsijan
edessä. Tiesihän sen koko maailma, että nuo molemmat olivat yhdessä
matkustelleet ulkomailla ja yhdessä antaneet lausuntailtoja — niin,
mitäpä siitä. Catheus tunsi suurta ennakkotyydytystä jo tervehtiessään
ja pyytäessään lupaa tulla heidän hyttiinsä. Hän tilasi lohta
sitruunakastikkeen kera ja muutakin hyvää. Hänen vihreänkeltaisen
pukunsa hohde kuvastui kulmasohvaan, missä kirjailijatoverit pienessä
humalassaan istuivat.

— Oikeinko sinä nyt sitten todenperään hyväksyt tämän uuden näytelmäni?
sanoi Vili Vauhko. — Puhu suoraan, Irma.

— Loistodraama! vastasi naisen sointuva ääni. — Toistan mitä jo sanoin:
pari pientä piirtoa hyvän teatterinjohtajan kädestä. Vaan siinähän
se on, ettei meillä ole sitä teatterinjohtajaa. Ei, ei, enhän nyt
tosissani tarkoittanutkaan että pitäisi tehdä korjauksia. Kyllä sinä
tällä näytelmälläsi olet ylittänyt entisetkin voittosi. Iloitsen
kanssasi!

Irma joi lasinsa pohjaan ja otti Vilin savukerasian.

Vilin kasvoissa kuohahti ilkeästi.

— Mutta Irma, tämänhän sanot minulle ensi kertaa! Koko päivän olet vain
vietävästi osoittanut hyväksymistä. Kirjoitapas sinä parempi näytelmä.
Muistapas vaan omia "näytelmiäsi". Niin, arvostelut — ne ovat olleet
kohteliaisuuksia sinun kauneudellesi. Mainitsepas ne kohdat, jotka
tässä vaativat hyvän teatterinjohtajan sorkkimista. Hitto vie, sano
pois. Tämähän vasta hauskaa onkin tässä jumalisessa laivassa, missä me
olemme olleet kuokkavieraina!

Irma hapuili käsiinsä konjakkipullon.

— Vili, rakas, kiltti Vili, ole siivolla, muuten viskaan ikkunasta
tämän näin. Molemmat olemme hiukkasen höyryssä ja tupakansavua on niin
että tukahdumme. Mikä sinuun meni, olet kasvoiltasi ihan keltainen?
Tiedäthän etten ole lakannut olemasta ainoa ystäväsi. Tulin nyt
sanoneeksi... en tiedä oikeastaan mikä sinua niin suututti...

— No niin, ainoa ystävätär, puhu vaan suusi puhtaaksi ja sano mitä
sisimmässäsi ajattelet. Mutta minäpä ajattelen jotakin mitä en sano.
Annapas sen pullon olla, minä olen sen maksanut. Ehkäpä tässä pitää
ruveta tulemaan toimeen ilman "ainoaa ystävää". Kukaties vaikka se
ainoa ystävä kaikki nämä vuodet olisikin karsaasti katsellut minun
voittojani. Kuinka lienee ollut silloinkin, kun sain palkinnon
romaanistani, minä etkä sinä. Olin hiukan haistavinani ettet pitänyt
siitä että menin sinun laitumillesi, romaanin suursuohon...

— Vili, kuule... Sanoin jo silloin suoraan, että näytelmä on sinun
varsinainen alasi niinkuin romaani on minun. Sait palkinnon, sinulla
oli suosijoita... Mutta minähän soin tuon palkinnon niin mielelläni
sinulle. Lakataan nyt jo tästä...

— Valehtelet! keskeytti Vauhko, — et ensinkään suonut palkintoa
minulle. Ja nyt ajattelet tuossa, että osaat kirjoittaa parempia
näytelmiäkin. Sano ne kohdat, ole hyvä, missä johtajan käden pitäisi
tulla sorkkimaan... En olisi uskonut sinua noin lahjattomaksi... Jos
sinä heität järveen tuon pullon, niin sen konjakkitilkkasen mukana meni
helvettiin myöskin meidän ystävyytemme.

— Vili, mutta enhän minä enää aiokaan kirjoittaa näytelmää, en minä
kykene siihen... ollaan nyt niinkuin ennen...

— Minä en enää sinuun usko. Yritä, yritä sinä näyttämöllä. Yritä ja
ylitä Vili Vauhko... Hahhahhah...

Asioitsija Catheus nieli nautinnolla loppuun lujan lohiannoksensa
ja päätteli, että hän ainakin tämän osan Lainetarta saattaa katsoa
vallatuksi alueeksi. Olipa hän jälleen pitkästä aikaa kokenut iloisen
Victorian ja saattoi hyvällä mielin lähteä kiertämään kalpeaa
taivaanvuonaansa. Sen kun vielä saisi verkkoonsa! Sisimmässään Catheus
kuitenkin tunsi, että se ärsyttävä pieni enkelityttö on lopultakin
mahdoton valloittaa. Ja että näillä kohdin oli silta, jolle sopisi
pyrkiä poistuakseen koko tästä haisevasta seurasta. Catheus tyhjensi
nopeasti lasinsa ja kiirehti ovelle. Mutta siinä kolahti hänen
jalkoihinsa tyhjä pullo, itsensä Vili Vauhkon viskaamana, ja Vili
puhkesi puhumaan:

— Irma, en olisi uskonut sinua näin kateeksi — tämä on kateutta!

— Kade olet itse!

Irma sanoi sen tosissaan.

Nyt havaitsi herra Catheus parhaimmaksi heti hävitä. Ja hän pujahti
liukkaasti alakannelle ja kiirehti kapteenin puheille.

Vaan pyhällä laivalla kyselivät ihmiset jo kuiskaten toisiltaan mitä
oli tapahtunut. Rovasti kehoitti yhä uudelleen ja uudelleen kansaa
laulamaan — olihan eron hetki pian käsissä. Kanttori ja tirehtööri
kehoittivat taukoamatta toisiaan aloittamaan laulua, mutta siitä ei
tullut mitään.

— No mitä otetaan? Ala sinä.

— Mitäs minä, minähän olen sinun rinnallasi vaan tällainen
vähäpätöinen...

Ääniraudat heläyttivät epätoivoisesti alkusävelen, johon ei kukaan
tarttunut.

Yhtäkkiä tuli juosten etualalle se nainen, joka onnellisena kihlattuna
oli alkumatkalla pidellyt rakastettunsa kättä huppuliinan peitossa.

— Tuo, tuo, sanoi hän kiihkeästi, osoittaen herra Catheusta, — tuo
herra se oli, joka tänne toi riidan hengen tullessaan. Miksi sellainen
päästettiin laivaan? Catheus — se on peloittava nimi... Eikö meidän
kaikkien ollut hyvä olla — ja nyt! Helli, tule tänne, ymmärräthän sinä
minut.

— Catheus, sanoi Helli särkynein lapsenäänin. — Kateus.

— Kateus! kuiskattiin miehestä mieheen Lainettaren kannella.

Herra Catheus nosti kiireisen kohteliaasti hattuaan jäähyväisiksi
lähetysompeluseuran matkustajille ja loi vihreänkiiltoisen silmäyksensä
kalpeaan Helliin.

Laiturilla oli vastassa musta loistoauto, jonka pintaan painuva päivä
johti säteensä. Nämä säteet kiersivät iloisesti autossa istuvia nuoria
naisia, joiden juhlapukuja välkehtivät viitat suojelivat.

Hymyillen ojensi sarvipää herra Catheusta vastaan kätensä. Hän oli
iltapuvussa, päässä silkkihattu.

— Hyvä että tulet, puhui hän ystävälleen ja holhokilleen. — Laita
itsesi juhlakuntoon, menemme suuriin häihin — rikkaan miehen ainoa
tytär Eeva ja johtaja Suli-Stern. Minä en ennätä kirkkoon — sinä saat
mennä. Tulen kyllä illaksi huvilalle. Mutta hoida nyt asiat.

Laiva oli irtaantunut sillasta ja kääntyi viheltäen takaisin selälle.
Vilunväreet ruumiissaan kietoi pieni Helli takkia ympärilleen ja näki
miten naiset mustasta autosta ojensivat kätensä Lainettaren äskeiselle
matkustajalle. Ja eivätkö molemmat herrat vielä ennenkuin astuivat
autoon, kohottaneetkin hattuaan valkoista Lainetarta kohden!

— Mene taakse, hymähti sarvipää herra Catheukselle. — Saat kunnian
pitää seuraa daameille. Ajan itse.

Loistoauto lähti kiitämään alas mäkeä.

Lähetysompeluseuran laiva solui äänettömänä tyyntyvässä illassa pitkin
hiljaisia vesiä. Ei kuulu sieltä soittoa, ei laulua.




PAKOLAISPARONITTAREN TESTAMENTTI


Kalevi Friman, kaunis nuori saarnaaja, astui nopeasti ylös sairaalan
portaat ja katseli levottomasti ympärilleen saadakseen kysyä lääkäriltä
tai hoitajattarelta miten yö oli kulunut. Illalla hän matkaltaan oli
soittanut tänne ja saanut tietää, että hänen sairas ystävättärensä
usean kerran oli kysellyt häntä ja käskenyt viemään sanan, että "lähtö
ei ole kaukana".

"Amico", oli hän kuiskannut — ja hoitajatar oli jo oppinut tietämään
että tämä sana merkitsi "ystävää", mutta mitä vielä seurasi, sitä ei
hän osannut selittää. Tämä sairas puheli joskus ihmisille, joita ei
ollut läsnä — ehkä olivat vainajiakin.

Pitkät viikot oli loppua odotettu, mutta aina vaan tuo hento vanha
nainen virkistyi ja hämmästytti sekä sairaalayhdyskunnan että
tämän tilapäisen pakopaikkansa, maaseutukaupungin, eloisuudellaan
ja veikeillä kujeillaan, joilla hän vuoteestakin käsin yllätti
potilastovereitaan. "Se taide, se taide", sanoi sairaalan vanha
viisas ylilääkäri, "tuo salaperäinen voimanlähde, jota me emme pysty
selittämään. Näemme ainoastaan ilmiöt... ilmiöt, hengen vallan yli
lahoavan tomun." Nämä taiteen ilmiöt, nämä salaperäiset vallat
valmistivat tietenkin maaperää monenlaisille juoruille, niin että nämä
rehevänä kasvistona täyttivät tienoon, missä sammuva oopperatähti
riutumistaan riutui. Ärsyttävin näistä huhuista ehkei ollut se, että
paronitar sotien melskeestä oli onnistunut pelastamaan pussillisen
jalokiviään, eikä sekään, että hän syntyperältään todennäköisesti oli
suomalaisen naisen avioton lapsi, vaan se, että hän oli rakastunut
Frimaniin, kauniiseen saarnamieheen — ja tämä häneen! Tätä ilkeää
juorua laahattiin nyt pormestarin iltaseurasta kauppiasklubiin,
vastaperustettuun kotiapulaiskerhoon ja niin yhä edelleen ulkopuolelle
kaupungin rajojen.

Friman nauroi koko tuota likaista juorupaholaista, kun se hyppäsi
hänen silmilleen, ja päätti olla siitä piittaamatta, vaikka se kuinka
hyppäisi. Mutta outo makeus seurasi paholaista kuin tahmea sokeriliemi.
Tähän liittyi myöskin syyllisyyden tunne, johon ei voinut olla
minkäänlaista järjellistä syytä.

Nytkin, kun hän matkalta palasi, jolle matkalle hän ehkä oikeastaan oli
lähtenytkin päästäksensä eroon koko jutusta, tuo outo makeus tuntui
suussa ja pani hänen sydämensä sykkimään levottomassa odotuksessa. Mitä
sitten olisi saattanut olla tulossa? Mitä hän olisi voinut odottaa?
Vastenmielinen tunne saattoi johtua ainoastaan hyvin vastenmielisestä
tehtävästä, jota häneltä vaadittiin. Niin hän päätteli.

Sairaalan kiiltävät ja ikävän asialliset käytävät ainaisten
puhdistusaineittensa hajuttamina juoksivat tänä aamuhetkenä tyhjiltään
ja pitkin pituuttaan pienelle pihamaalle asti, missä syysasterit
vielä suojelivat loistoaan hallaöiltä. Miten kauan oli tämä sairaalan
syysasteri, tämä laulajatar, suojeleva itseään hallayöltään? Koko
sairaala oli tällä hetkellä kuin mykkä hallayö. Oliko sen outo
hiljaisuus pantu papin eteen sitä varten, että hän selvittäisi
itselleen, miten nyt toimisi, mitä sanoisi, mitä tekisi?

Ei enempää eikä vähempää: yhdistyksen "Suursisar" vaati häntä,
Frimania, käyttämään vaikutusvaltaansa rikkaaseen paronitar Juliaan
saadakseen paronittaren tekemään testamenttinsa yhdistyksen hyväksi!

Allianssitalossahan paronitar oli tutustunut Frimaniin, saarnaajana ja
löytänyt synneilleen anteeksiannon — suursisar katsoi selväksi, että
tämä velvoittaisi katuvaa ja sovitettua ihmistä muistamaan yhdistystä.

Suursisar oli kerran perustanut yhdistyksen, suursisaren komennon
mukaan kävi kaikki yhdistyksessä, hänen sormensa viittaus määräsi
papinkin kulkusuunnan. Tätä kulkusuuntaa ei aina ollut niinkään
mieluisaa noudattaa. Ja nyt suursisar vaati hänen, yhdistyksen
saarnaajan kautta tätä lahjoitusta. Sillä yhdistys oli jatkuvasti
köyhä. Köyhyys panee ankaria rajoituksia toiminnalle. Ja mitä
mahdollisuuksia avautuisikaan, jos esimerkiksi paronittaren kaunis
huoneisto saataisiin lahjoituksena ja siihen lisäksi vielä tarpeellinen
pääoma. Paronitar oli vanha ja sairas ja kaukana kotimaastaan — mikä
tämä kotimaa oikeastaan oli ja kuka hän itse lienee ollut, sitä
oli paras jättää vakuuttamatta. Suomalainen tuo väitti olevansa,
sieltä jostain Pietarin porteilta. Ja sukulaisiakin hänelle täällä
oli ilmaantunut, tietenkin varsin Aatamin aikaisia. Suursisarta
viehätti kaikki kerhoileminen. Jos nyt saataisiin käytettäväksi
viisi suurta huonetta kaupungin parhaimmasta talosta, jotka huoneet
tuo seikkailijatar oli onnistunut juuri yhdennellätoista hetkellä
ostamaan, niin siinähän vasta voitaisiin hoivata niin vanhuksia kuin
lapsiakin, pitää kokoukset ja hartaustilaisuudet ja ompelu-illat ja
mitä vaan. Paronittaren kuolinhetkeä tietenkään ei saattanut edeltä
käsin arvata, mutta kaukanahan ei se voinut olla. Jos nyt sattuisi
niin, että Iris Frimanin häät vaatisivat suurempaa huoneistoa, niin
voisi tietenkin yhdistys luovuttaa saarnaajalleen käytettäväksi tämän
hänen ystävätär-vainajansa kodin tuota tilaisuutta varten. Iris
oli vielä hyvin nuori, mutta maisteri ja attashea Lähteensilmä ei
näyttänyt, mikäli kerrottiin, haluavan odottaa. Tällainen hääjärjestely
varmaan olisi paronittaren mielen mukainen. Tiedettiinhän toki, kuinka
kiintynyt hän oli yhdistyksen saarnaajaan, Iriksen isään!

Friman oli ollut iskemäisillään nyrkkinsä pöytään, kun suursisar
ensikerran esitti hänelle tätä asiaa. Rouva Julian tilan yhä
huonontuessa, hän oli palaamistaan palannut siihen. Ja nyt Friman
yhtäkkiä tunsi, että jos hän tästä puoleen haluaa olla yhteistyössä
suursisaren kanssa, niin nyt on ratkaiseva hetki tullut. Nyt täytyy
hänen etujaan valvoa, tässä on tienhaara, tässä voi olla sen asian
viimeinen hetki.

Tämä kaikki oli totisesti likaista muistettavaa tässä sairaan
taiteilijattaren oven edessä aamuna, joka saattoi olla hänen
viimeisensä. Vaan sittenkin: kaikkein käsittämättömin kysymys
luikerteli yhtäkkiä kaikkien intohimokerrostumien alta esiin hänen
omasta povestaan kuin käärmeen pää ja herätti uhrissaan vastaiseksi
hämmästystä enemmän kuin inhoa. Asia oli niin käsittämätön, että
nuoren miehen piti johdattaa ajatuksiinsa kaikkinaiset veijarit
ja vääränvalantekijät sekä pyhän kirjan kertomuksissa että sen
ulkopuolella, todetakseen, että sellaisia käärmeenpäitä aina oli
madellut esiin ihmisrinnan onkaloista — ja myös hänen omastaan. Sillä
viheliäinen on ihminen! Se iljettävä ajatus, joka tällä hetkellä
luikerteli hänen tajuntaansa, pysytteli vielä jollakin ulkopuolisella
alueella, edes pyytämättä asuntolupaa. Hän vielä tarkasteli ajatustaan
ja muovaili sitä lauseeksi: minkätähden minä pyytäisin rakkaan
ystävättäreni kaunista asuntoa yhdistykselle, kun itsekin voin sen yhä
lisääntyvälle perheelleni hyvin tarvita. Eikö meidän kotimme ole ahdas
ja huono. Ja kun seitsentoistavuotias tyttäreni itsepintaisesti tahtoo
mennä naimisiin tulevan diplomaatin kanssa, joka panee arvoa edustavaan
häätilaisuuteen, niin miksen avoimesti puhuisi tästä kaikesta sellaisen
juhla-ihmisen kanssa kuin Julia von Bockhoven?

Pieni ylikuormitettu ajan rahtunen sairashuoneen käytävällä särkyi
siihen, että kerroksista ja ovista astui, ikäänkuin yhteisestä
sopimuksesta, hoitajattaria tarjottimineen, lääkevälineineen. Tuttu
tohtorikin suuntasi askeleensa juuri paronittaren huoneesta suoraan
Frimania kohden. "Terve, terve, ihmisjärjen mukaan hänen olisi pitänyt
loppua viime yönä. Kuka kuitenkin taas tietää, vaikka hän virkistyisi,
kun saa kotiin Romeonsa. Taiteilijat ovat mieltäkiinnittäviä potilaita."

Saarnaaja Kalevi Frimania oli sairaalassa ruvettu kutsumaan Romeoksi
sen mielisuosion vuoksi, jota salaperäinen paronitar Julia hänelle
omisti. Olisi ollut viisainta ottaa nimitys leikin kannalta, mutta
Friman näki vain tapauksen traagillisuuden ja haavoittui joka kerta,
kun kuuli viittauksen kirjallisesti kuuluisaan rakkauspariin Romeoon
ja Juliaan. Tuollainen kurja vanha oopperadiiva, joka monikirjavien
papereiden turvassa pakenee linnastaan Mustanmeren rannalta ja
läpäistyään hengenvaarat ja seikkailut päätyy Suomeen, mistä tarpeen
mukaan löytää sekä kotimaan että sukulaisiakin — hän on toki
säälittävä, yksinomaan säälittävä!

Mutta paronitar Juliassa oli sittenkin jotakin muutakin: viehätysvoima,
joka hänen lakastuneesta olemuksestaan välitti näköaloja loistoon,
jommoisesta ei kaukainen ja karu Suomi voinut saada aavistusta
paitsi kirjojen välityksellä. Tässä loistossa kimalteli, säteili ja
kiehtoi tarumainen yhdistelmä rakkautta ja vihaa, riemua ja tuskaa,
mikä lainehti huikaisevien salien laidalta laidalle kuin missäkin
merenvaltiaan simpukkalinnassa tai vuorenpeikon kristallipalatsissa.
Täällä sukeltavat vaikuttajanaisten joutsenkaulat esiin silkkisten
kankaiden laineista, täällä julistavat valloittajamiesten tähditetyt
rinnat nautinnon oikeutusta — ja tätä kaikkea pitelee syleilyssään
musiikin poljenta ja tuoksuvesissä kylvetettyjen ihmisruumiiden
hengitys. Saarnaaja Kalevi Friman on koulupoikana lukenut jonkin
romaanin Venäjän hovista ja muistaa aina tämän, lähetessään paronitar
Julian sairasvuodetta. Sillä Julia tulee tällaisesta maailmasta. Julia
on siellä ollut lumotar.

Tämä sama hauras olento, joka nyt innoittaa kaupungin koulupoikia
tekemään pilkkalauluja ja saarnaaja Frimania veisaamaan katumusvirsiä!
Mutta näitä tehdessään ei Friman koskaan ole lakannut suussaan
tuntemasta jotakin oudosti kiehtovaa ja kuvottavaa makua. Ja lieneekö
koulupoikakaan pilkkalauluja tehdessään pysynyt puhtaana vaistoamasta
jotakin kielletyn puun hurmasta.

Koko tämän oudon tilanteen alku oli hyvin yksinkertainen: vanha sairas
pakolaisnainen oli sielunsa hädässä kierrellessään kirkkoja, tullut
myöskin allianssitalolle. Sinä iltana oli saarnavuoro sattunut olemaan
Frimanilla ja saarnan päätyttyä hän oli alttarilta laulanut, niinkuin
monesti ennen. Ja nyt oli tämä laulu väkivaltaisesti herättänyt
vieraassa naisessa eloon muiston nuoruuden rakastetusta. Ja hän
oli yhtäkkiä nähnyt tuntemattomassa suomalaisessa saarnamiehessä
peloittavaa yhtäläisyyttä ammoin kuolleen rakastettunsa kanssa.
Hän oli heti antanut saattaa itsensä tämän asunnolle ja pysähtynyt
odottamaan. Ja saarnaajan astuessa köyhään työhuoneeseensa purkautui
vieraan naisen hellyys oudosti häneen. Hän myrskysi ilosta ja surusta
ja piteli nuoren miehen käsiä, painaen niitä huulilleen. Mutta Friman
kuuli kaiken aikaa, miten hänen nuori vaimonsa kierteli ompelukonetta
seinän takana ja heidän heikko nuorin pikkulapsensa kirkui. Tämä kaikki
tuntui hänestä niin pahalta, että hän nopeasti irtaantui pitelevistä
käsistä jättäen oudon naisen polvilleen tuolin eteen keskelle lattiaa.
Eikä kuitenkaan Kalevi Friman ollut ensikertalainen tällaisiin
lemmenpurkauksiin nähden. Tuontuostakin oli hänen laulaessaan joku
nainen saanut itkunkohtauksen ja ollut kuljetettava ulkoilmaan. Outoa
oli vaan hurmio tämän paikkakunnalle arvoituksellisen naisen puolelta,
joka vastoin kaikkia muita pakolaisia oli onnistunut säilyttämään
varojansa ja joka oli paronitar, niin, paronitar Julia. Sota oli
paiskannut hänet paikkakunnalle ollessaan vasta alkuasteella ja hänellä
oli kaikin puolin ollut onni matkassaan, sillä korkeat viranomaiset
olivat hänen kohdallaan tehneet erinäisiä poikkeuksia ja hän oli
saanut noiden korkeiden suojelijain avulla jopa ostaa huoneiston,
jonka oli kalustanut salakuljetetulla tavaralla ja jossa oli lyhyen
hetken pitänyt jonkinlaista kääpiöhoviakin. Sitten tuli sairaus ja
ennen kaikkea se kohtalokas ilta, jolloin Friman "lauloi itsensä"
hänen kipeään, kaipaavaan sydämeensä. Ja hän tuli Frimanin kautta
kääntymykseen, jätti kaiken kutsujenpidon, seurusteli yksinomaan tämän
kauniin miehen kanssa, kuunteli hänen ihmeellistä ääntään, opetteli
hänen hartauslaulujaan ja rukoili hänen johdollaan.

Siinä sivussa sai saarnaaja kuitenkin toisella jalallaan astua siihen
maailmaan, jossa laulajatar oli elänyt, jopa esitti paronitar Julia
sellaisen mielettömän ajatuksen, että suomalainen sankaritenori
hänen, Julia von Bockhovenin kanssa laulaisi jonkun hänen kuolleen
rakastettunsa suur-osan. Jollakin Euroopan suurella näyttämöllä — ei
enempää eikä vähempää! Kiertolaiselämän vaikeudet eivät olleet kokonaan
tuhonneet hänen ääntään, niin hän uskoi. Ja Kalevi Friman oli voimansa
kukkulalla, mutta kiire hänellä jo oli.

Julia raukka ei ole täydessä järjessään, ajatteli saarnaaja. Pakolaisen
seikkailuissa ovat hänen aivonsa ravistellut sekaisin. Hänen
kohtalotoverejaan kulkee pitkin maailmaa, ei hän liene ainoa.

Sairaan paronittaren huone oli täynnä auringonpaistetta ja hänen
silmänsä säteilivät tulijaa vastaan, kun tämä hetkeksi pysähtyi
ovelle. Hymyn lahja oli annettu tälle naiselle, jonka hän tahtoi
voittaa, sille hänen tarvitsi vain hymyillä. Friman tunsi, että hän
jälleen auttamattomasti vajoaa lumoojattaren pauloihin. Mutta hän
muisti myöskin, että hänen nyt oli hoidettava suursisaren määräämä
testamenttiasia. Jos hän kaikella vakaumuksellaan ajaa yhdistyksen
etua, niin tässä säkenöivässä mielentilassa paronitar voi paiskata koko
omaisuutensa hänen käteensä. Mutta hänpä ei lainkaan nyt halua ajatella
yhdistystä ja kaikkein vähimmin suursisarta. Jollei hänen olekaan lupa
törkeästi anoa, mitä hänen sydämensä halajaa, nimittäin majanmuuttoa
niihin suojiin missä tämä ongelmallinen olento on asunut, niin ainakaan
ei suursisaren pidä saada jalallaan astua sinne.

— Paronitar, lausui hän totisena, — Jumalan rauha teille!

— Romeo — amico! Enkö ole teidän sielunne ystävä, jonka olette löytänyt
tuhannen vuoden takaa? Antakaa minun nyt tuntea se. Pelkäsin, etten
enää saisi nähdä teitä. Oi, kuinka te muistutatte häntä, jota enimmän
rakastin. Tulkaa, tulkaa, ottakaa minua kädestä... Antakaa sormukseni
tuosta pöydältä, olenhan sanonut, että sen aina pitää olla tässä
luonani. Amico, tarvitsen apuanne. Kukaan ei vielä ole toimittanut
minulle advokaattia. Älkää _te_ unohtako. Tiedättekö, olen läpikäynyt
koko ihanan elämäni, viime öinä ja päivinä. Olen laulanut suuret osani.
Kun vaan saan laulaa, olen ihan terve — ihan _nuori_...

    "Sentia che amore, che amore è palpito
    dell'universo, dell'universo intero,
    misterioso, misterioso altero,
    croce, croce, e delizia al cor!"

Ja todella: kun hän, unohtaen että oli kiellettyä sairaalassa korottaa
ääntään edes tämän Verdin korkean veisun ilmentämiseen, päästi
valloilleen hopeanheleän säveltulvansa, niin hän oli tyttömäisen hauras
ja hurmaava. Olisi ollut mieletöntä käydä tekemään vastarintaa tälle
voimalle, joka tulvi kuin lähde maan uumenista, tulvi Jumalan omasta
käskystä. Nuori pappi tunsi omankin äänensä murtavan auki telkeitään ja
väkivaltaisesti pyrkivän liittymään tuohon aurinkoiseen lauluun, joka
ratkoi auki hänen sydämensä. Kun laulu pitkään ääneen vaikeni, totesi
hän, tunteitaan hiljentäen, että hänessä tapahtui jotakin outoa ja
selittämätöntä. Hän saneli itselleen tekstin suomeksi eikä kääntänyt
katsettaan laulajattaresta.

    "Rakkaudessa sykkii kaikkeus,
    rakkaus on salaperäinen ja ylpeä,
    rakkaus on sydämen riemu ja risti..."

Hän ei tietänyt oliko oudon liikuttava piirre paronittaren kasvoissa
elämäksi vaiko kuolemaksi ja pitikö hänen, saarnamiehen siitä heltyä
vaiko koettaa vakavasti ryhtyä johdattamaan keskustelua sille autuuden
tielle, jolla he jo jonkin lyhyen hetken silloin tällöin olivat olleet,
rukoiltuaan ja veisattuaan. Se taide, se taide, se vaarallinen, se
jumalallinen... Kun taiteilijatar näin oli uponnut muistoihinsa, oli
vaikeaa johdattaa häntä järkipuheeseen.

— Paronitar, yritti Friman taasen, — te väsytätte itseänne. Enkö saisi
kertoa teille matkastani? Meillä oli pari oikein suurta iltaa, jolloin
Jumalan henki teki voimakasta työtään. Me...

Julia rouva heilautti läpinäkyvää kättään.

— Ah niin, amico, — tiedän, tiedän: kerrankin Scalassa, Alfredon ja
Violettan laulaessa loppuaarian duettoa, Jumalan henki otti meidät
valtaansa niin, että luulimme kohoavamme ikuisuuteen...

Milanon Scalassa oli Giulietta von Bockhoven saanut suurimmat voittonsa
ja näihin herkimpiin muistoihinsa hän aina palasi aivan kuin hänen
verenkiertonsa yhäti säännösteltäisiin sieltä käsin ja pysähtyisi,
jollei hän olisi yhteydessä Italian kanssa.

Julia hyräili ja hypisteli sormustaan. Hänen ajatuksensa oli yhtäkkiä
pistäytynyt Gretchenin kammiossa jalokiviaarian hetkellä. Sormus oli
sininen, suuri ja hyvin kaunis. Se oli taudin aikana käynyt hänen
sormelleen väljäksi. Hyräilystä tiivistyi esiin sävel. Gretchen vei
sormuksen huulilleen ja vaikeni muistoihinsa vaipuneena.

Frimankin muisti jotakin. Hänen tyttärensä oli kerran lausunut, että
hän haluaisi saada omakseen tämän sormuksen. Se kotiutuisi niin
luonnostaan tulevan diplomaatinrouvan ympäristöön. Isää hävetti,
hävetti sekä itsensä että Iriksen ja suursisaren puolesta. Mutta
ymmärsikö sairas nainen ajatusten salakielen? Sillä nyt hän sanoi:

— Annoin sen suuren rannerenkaan tyttärellenne — pitiköhän hän siitä?
Paroni von Bockhoven lahjoitti sen minulle kerran, kun lauloin
Margaretan osan Moskovassa — siellähän oli niin tunnetusti korkea
kultasepäntaito. Suomalaisia kultaseppiä, sanoivat. Mutta tätä sinistä
sormusta minä en voi antaa kenellekään, sen vien mukanani hautaan
— tiedättehän keneltä olen sen saanut? Hän oli ainoa, jota olen
rakastanut... Kritiikki sanoi, ettei ole voitu nähdä täydellisempää
Alfredoa ja Violettaa kuin me molemmat. Mutta niinpä me emme olleetkaan
kaksi palkattua näyttämöhahmoa, vaan kaksi rakastavaista ihmistä, jotka
eivät muista, että heidän edessään on katsomo.

Ja yhä hän hypisteli sormusta ja silmät valoivat siihen hellyyttä.

— Tänä yönä kuulin unessa Lilithin, koirani, haukkuvan. Hänellä oli
tapana pyrkiä koristaan minun vuoteeseeni ja silloin hän haukahteli
määrätyllä tavalla. Nousin aina istumaan ja tartuin häneen. Hän oli
niin pieni, ettei hän voinut itse hypätä niin korkealle. Nytkin nousin.
Heräsin, olin yksin oudossa paikassa. Uskollisempaa ystävää ei minulla
ole ollut kuin tämä pieni koirani. Ja häntä en voinut pakomatkallani
pelastaa. Hän oli hento ja herkkä kuin henkäys. Ja hänet minun täytyi
jättää raakoihin käsiin rajan taakse...

— Paronitar, älkää toki noin kiihtykö, yritti Friman ja ojensi
suojelevasti kätensä häntä kohden. Mutta ei hän sitä nähnyt. Hänen
silmänsä tuijottivat jotakin kauhun kuvaa kohden.

— Mieheni vanha kamaripalvelija kantoi minut rajan yli ja laski minut
jonkin ojan pohjalle. Hänet ammuttiin siihen paikkaan. Ojassa oli
kuolleita ihmisiä ja eläimiä. Mutta minä huusin vain ainoaa uskollista
eläintäni... Hän oli nauttinut ruokansa kädestäni kuin lintu ja
nukkunut povellani...

— Paronitar, te väsytätte itsenne kokonaan. Rakas Julia, pankaa
silmänne kiinni, niin laulan teille, saanko? Olette osoittanut minulle
niin suurta luottamusta, kuunnelkaa minua nyt...

— Mutta te ette ole osoittanut luottamusta minulle. Enkö ole sanonut
että teillä vielä on aikaa: heittäkää kaikki ja laulakaa, laulakaa
ja sovittakaa syntinne... Niin, juuri syntinne! Sellainen ääni on
ihmiselle annettu ja hän viskaa sen pois kuin tyhjän kaarnan... Minä
sanon: laulakaa kanssani edes tuota yhtä tuttua Verdin osaa, jonka olen
teille opettanut. Te osaatte sen. Mutta te puhutte synnistä, aina vaan
synnistä.

— Julia, kuiskasi Kalevi Friman tuskaisena, — missä teidän ajatuksenne
nyt kulkevat, en löydä tietä luoksenne. Muistakaa että olen saarnaaja
ja pyhittänyt itseni Jumalalle. Oletteko voinut unohtaa kuinka
jo yhdessä astuimme kaitaa polkua Golgatalle... Ettekö ole ollut
onnellinen?

Laulajatar nauroi. Se oli sydäntäsärkevää naurua.

— Onnellinen? Onnellinen olen ollut ainoastaan silloin kun olen
laulanut ja laulussa temmannut tuhansia mukaani...

Laulajatar kohoutui istumaan ja korotti katseensa ikäänkuin hänen
yläpuolellaan olisi ollut taivaan kupu.

    Dio! morir si giovane, io che penato ho tanto!
    morir si presso a tergere il mio si lungo pianto!

"Jumala, pitääkö minun näin nuorena kuolla... Onko toivoni ollut vain
houretta" — tämä ystävättären huuto syöksyi kuin kuuma veren säie
nuoren miehen suoniin.

    Ah! dunque fu delirio la credula speranza!
    invano di costanza armato avrò il mio cor!

Taas hän siis lauloi Traviatan viimeisiä säveliä ja todennäköisesti
kuuli vuorolaulajansa vastaavan lauluunsa, koska hän pysähtyi
vastaanottamaan Alfredon kiihkeää valitusta:

    — Oh mio sospiro, oh palpito, diletto del cor mio
    le mie colle tue lagrime confondere degg'io!
    Or più che mai del credilo, m'e duopo di costanza
    ah tutto alla speranza non chiudere il tuo cor!

"Oi rakastettu, ota vastaan huokaukseni, kyyneleeni, koko sydämeni,
mutta älä päästä toivoa sydämestäsi..." Olisiko nuori mies milloinkaan
näin sielunsa uumenista mitään purkanut ilmoille...

Ja taas jatkui Violettan tuskaisa laulu.

Hän näkee rakastettunsa, sen ainoan, jota elämässä on rakastanut!
totesi nuori pappi. Laulussa he nyt kohtaavat toisensa. Onko siis koko
se Jumalan-työ, jota hän, Friman, on yrittänyt tehdä, ollut turhaa?
Kalevi Friman putosi polvilleen ystävättärensä vuoteen ääreen, niinkuin
niin monesti ennen, tarttui hänen käteensä ia yritti rukouksessa
pidättää häntä. Mutta rukouksen asemesta puhkesi hänen rinnastaan esiin
Alfredon lauluosa ja hän täytti nyt kohdat, joita Traviata äsken oli
odottanut hiljaisuudelta.

Tätä outoa hetkeä vanha oopperadiiva kyllä koko heidän tuttavuutensa
ajan oli valmistanut. "Tällä äänellä te laskette maailman jalkojenne
juureen ja voitatte määrättömiä omaisuuksia. Mutta on kiire, on kiire.
Ettekö ymmärrä mikä synti on tuhlata laulumateriaalia täällä...
Oh, amico, amico, vapautukaa...!" Tähän tapaan hän oli puhunut,
tuo raihnainen maankiertäjäparonitar — lauloiko hän nyt lopullista
kuolinaariaansa? Oliko hän todella jo kohdannut lemmittynsä? Vai
vieläkö tämän maanpäällinen varjo, saarnaaja-amico merkitsi hänelle
jotakin?

Tällä hetkellä, kun Kalevi Friman vaistosi taiteilijattaren pois
pakenevaa innoitusta, todellista viime hetkeä, hän koki aavistamatonta
intomielen voimaa ja tiesi: kaikki minä jätän, ei vielä ole myöhäistä,
alas maailma jalkaini juureen, omakseni rikkaus ja valta, omakseni
kauneus ja hurma! Violetta, Alfredosi on valmis, vie minut minne
tahdot, ota minut, laulamme, laulamme! Te sanoitte, että minulle on
annettu sama ainoa ääni, jota rakastitte, että olen viimeinen säde
teidän elämässänne — lähdemme yhdessä, laulamme yhdessä...!

Polvillaan mahtavan taiteilijattaren edessä hän painoi kasvonsa hänen
rannettaan vasten ja tunteen pyörre tempasi hänet tasa-arvoisena laulun
papittaren vierelle. Ja vieretysten he seisoivat ikäänkuin alttarilla
ja laulaen yhteen ääneen he kohosivat kohoamistaan.

Saarnaaja havahtui hurmiotilastaan — oliko se ollut hetki, vaiko
vuosi? — pääsi pystyyn ja loi katseensa ystävättäreen. Äänetönnä ja
liikkumattomana rouva Julia tuijotti johonkin harmaaseen kaukaisuuteen.
Hiljainen harmaus, ikäänkuin tomuharso, oli laskeutunut hänen
kasvoilleen ja käsi oli enää vain lakastunut kukkanen. Kuolema oli
kesken laulun ottanut hänet haltuunsa, lempeästi vienyt hänet laulun
siltaa myöten pois tästä maailmasta, jossa hän oli jäänyt niin oudoksi
ja yksinäiseksi. Hänelle oli lahjoitettu viimeinen armoitettu hetki ja
nyt hän onnellisesti oli päässyt toiselle puolelle. Yksinäistyneelle
miehelle, köyhälle saarnaajalle, näytettiin vielä se silmänräpäys,
johon kuin timanttipisaraan oli kokoontunut taiteilijattaren
loistava menneisyys. Hänen sallittiin elää hänen vierellään kuin
timanttipisarassa taiteen hurmio, jommoinen se hänellä, Kalevi
Frimanilla, ehkä olisi voinut alati olla, jos hän olisi joutunut
taiteilijan houkuttelevalle tielle. Silloin kun oli nuori.

Mutta oliko tämä hurmion silmänräpäys oikeastaan hänelle outo? Sukua
tälle olivat kaikki ne innoituksen hetket, jotka hänen oli sallittu
Pyhän Hengen vaikutuksen alaisena viettää köyhissä ja matalissa
majoissa saarnamatkoillaan, niinkuin myös suurissa Jumalan-huoneissa,
kirkoissa. Julia von Bockhoven oli kertonut hänelle miehensä linnasta
Mustanmeren rannalla. Siellä kulki pitkä jasmiinikuja puistosta
pienelle joelle. Täällä olivat satakielet illoin olleet ihmislapsen
opettajina. "Jasmiinipuun kukka on innoituksen ja pyhityksen kukka.
Jasmiinin tuoksussa on jotakin siitä pyhityksestä, minkä täytyy
tapahtua taiteilijassa ennenkuin hän voi sielussaan vastaanottaa
säveltäjän ja välittää hänet muille." Kalevi Friman oli tuntevinaan,
että Violettan sielu nyt liiteli tuoksuvassa jasmiinikujanteessa. Kohti
taivastaan, Jumalan suurta taivasta. Hänen oli sanomattoman ikävä.
Jotakin korvaamatonta oli poissa. Hän oli jäänyt yksin.

Saarnaaja seisoi hiljaa, vaipuneena rukoukseen, kun hoitajatar
aamiaistarjottimineen astui huoneeseen.

Oli siis vielä aamu, vaikka niin paljon oli tapahtunut. Nuori mies
koetti selvitellä itselleen, olivatko jotkut rikolliset ajatukset tai
teot tässä kuoleman partaalla saaneet hänessä sijaa ja nyt tuottivat
hänelle kipua. Taivaalliset elämykset, kauneuden jumalallinen läsnäolo
kuitenkin painoivat synnin alleen niinkuin aurinko painaa sumun.

— Hoitajatar, lausui hän, — kun te nyt valmistatte häntä viimeiseen
vuoteeseen, niin muistakaa jättää tuo sininen sormus hänen sormeensa.
Se oli hänen tahtonsa.

Käytävällä tuli tohtori pappia vastaan ja sai tietää miten tuon
ongelmallisen paronittaren lähtö oli tapahtunut. Siinä ei ollut mitään
ihmettelemistä. Koko koneisto oli hänellä loppuun kulunut. Hän eli
ainoastaan ja yksinomaan taiteellisen innoituksensa varassa. Siitä hän
nautti ravintonsa niinkuin me nautimme leivästä ja juomasta. Ja vaikka
tämä pääasiassa oli sijoitettu muistoihin, niin hän samalla kuitenkin
kaiken aikaa suunnitteli uusia taiteellisia tehtäviä, palaen heleällä
liekillä ja sitten yhtäkkiä sammuen.

— Näin on parasta hänelle. Sinun tehtäväksesi jää nyt lähinnä
hautajaisten järjestäminen. Sinähän olit hänen uskottu ystävänsä. Ja
ennen kaikkea hänen perijänsä.

Kalevi Friman kiihtyi.

— En suinkaan. Hän on Iris-tyttärelleni lahjoittanut kalliin korun
eikä enemmästä ole ollut puhetta. Ei tarvitse pelätä etteivät
niinkutsutut sukulaiset ilmaantuisi suurine seppeleineen hautajaisiin
ja saaliinjakoon. Meidän yhdistyksemme suursisar on toivonut vainajan
huoneistoa.

— Mutta senhän hän juuri on määrännyt sinulle. Etkö nyt sitä tiedä?
Olihan hän nähnyt sinun pimeän ja ahtaan asuntosi.

Friman valahti punaiseksi. Vielä tänä aamuna hän oli toivonut
huoneistoa yhä lisääntyvälle perheelleen. Mutta toki ei hän ollut
lausunut toivomustaan ääneen ei nyt eikä aikaisemminkaan.

— Olisiko sitten olemassa testamentti? Tuskinpa. Ja jäikö omaisuutta?

— En tiedä, sanoi lääkäri katsahtaen kelloaan. — Mutta nämä
hoitajattaret ovat sellaista höpisseet, varsinkin se, joka vainajaa
hoiti. Pitää tentata häntä. Mutta mennäänpä nyt Julian luo. Etkö tule
mukaan?

— Olen ollut koko aamun poissa kotoa. Suursisar tulee kyllä hyvin
suuttumaan, jollei hän saa yhdistykselle huoneistoa.

— Koeta tyynesti kestää se.

— Mutta vielä toistan mitä jo sanoin hoitajattarelle. Rouva Julian
suuren sinisen sormuksen on seurattava häntä hautaan. Se oli hänen
tahtonsa.

— Tjaa — maltappas. Onko meillä lupa haudata maahan arvoesineitä? En
luule.

— Mutta tämän hän on saanut rakastetultaan. Eikähän se ole suomalainen
koru, vaan sen hän on tuonut kaukaa Venäjältä.

— Katsotaan nyt. Terve-terve.

       *       *       *       *       *

Kotimatkalla Kalevi Friman kiihtyneenä ajatteli asiaa, jonka sairaalan
ylilääkäri oli hänelle ilmaissut. Hänenhän olisi pitänyt iloita
kuolleen ystävättärensä suuresta hyvyydestä ja huolenpidosta. Mutta
minkätähden häntä oudosti alkoi ahdistaa. Oliko hän sittenkin pyytänyt
sairaalta ystävättäreltään tätä suurenmoista lahjaa. No niin, ei
tarvitse pelätäkään että se joutuisi hänelle. Kyllä sekä suursisar että
sukulaiset hoitavat sen asian. Ja ruma riita siitä nouseekin. Violetta
raukka! Tai oikeammin sanoen: onnellinen Violetta. Viheliäisiä ovat
ihmiset.

Näin ajatteli tällä hetkellä allianssitalon kaunis nuori saarnaaja.
Mutta kun hän tuli kotiin ja astui makuuhuoneeseen, missä hänen nuori
vaimonsa paraikaa rinnoillaan ruokki lastaan, niin hänen ajatuksensa
ottivat toisen suunnan ja istuutuen vuoteen laidalle Hiljan viereen
hän ääneti katseli tätä köyhää kamaria, missä oli pieni vuode vuoteen
vierellä, maali kaikkialla kulunut, peitteet haaltuneet, permantoa
peittävä matto rikkinäinen. Ja hänen mielensä kävi iloiseksi niin että
hän oli miltei kuin irti maasta, kun hänellä nyt oli niin vapauttava
sanottava vaimolleen.

— Mitä sanoisit, jos pian voisimme muuttaa tilavaan kauniiseen
asuntoon? Niin, tietysti sinä hämmästyt ja niinhän minäkin. Eikähän se
vielä ole aivan varmaakaan. _Voisi_... ehkä... kuitenkin käydä niinkin.
Olet kovin epäileväisen näköinen... Sano jotakin... Ja sanoppas
sinäkin, Urho, isän pieni poju, eikö olisi mukavaa, kun olisi suuri
huone ja paljon aurinkoa... Ja lapselle kylpyhuone...

Äiti nosti punastuen katseensa.

— Isä kulta kertoo satuja...

Mutta nyt vasta isä siirtyi oikeaan satuun, kun kertoi mitä oli
tapahtunut ja mitä oli paronitar Julian huoneistosta sairashuoneella
puhuttu. Isä ei ollut kuitenkaan ottanut lukuun, että hänen vaimonsa
näin tunteellisesti suhtautuisi kauniiseen satuun paronitar-tädistä.
Hilja Friman itki tuon yksinäisen hylätyn naisen orpoa kuolemaa
täällä vieraiden ihmisten parissa ja itki miehensä turhamaista halua
päästä nauttimaan hänen testamentistaan. Ja itki vanhimman lapsensa
jumalatonta halua päästä viettämään suurellisia häitä miehen kanssa,
joka mielenlaadultaan ensinkään ei kuulunut heidän säätyynsä. Kuinka
monet lelut ja makeiset paronitartäti olikaan lähettänyt tänne
lapsille. Tästä pienestä Urhosta hän kerran oli sanonut, että hän
kuuluu taiteen noidankehään, sillä hän on tunteellisempi kuin suru.
Kuinka he voisivat muuttaa niin ylelliseen kotiin kuin hänen kotinsa
oli? Millä he sen kalustaisivat. Mutta mahdottomuuksien peloittavan
kukkuran muodostaisi suursisaren viha. Suursisar oli suuttuessaan
yhtä hirmuinen kuin hän hyvällä mielellä oli herttainen. Sitä ei
kaupunki ikinä unohtaisi kuinka hän peittosi sen piikatytön, joka oli
käynyt kähertäjällä. Eihän voinut ajatellakaan, että lasten isä vielä
senjälkeen olisi yhdistyksen toimessa.

Kesken kaiken alkoi perheen pienin kansalainen nyt yhtäkkiä itkeä
äitinsä käsivarsilla. Tunteellisempi kuin suru — niinpian kuin
ympärillä sanottiin jotakin surullista, alkoi tämä pienokainen
osoittaa mieltään. Mitenkä sellainen tulee elämässä toimeen? Nyt
hän nähtävästi vaistosi jotain hyvin uhkaavaa, sillä häntä ei voitu
lohduttaa, hänen rauhaansa oli niin pahasti ruhjottu. Pienet kasvot
rypistyivät ja sinettyivät. Äiti hyssytteli ja maanitteli, isä piteli
päätään ja syytteli itseään tästä varsin epätavallisesta ja julmasta
aikaansaannoksesta. Vaan tämäpä ei päättynyt tähän. Iris tuli, tumma,
korea seitsentoistavuotias tyttönen, tuli juoksujalkaa, iloinen leiske
silmissään ja tarttui tarmokkaasti isänsä käsivarsiin.

— Sano, sano, onko se totta! Kuule isä, miksi olet niin surullinen,
mitä sinulle on tapahtunut? Onko sinun häntä noin ikävä? Olitko todella
rakastunut häneen niinkuin ihmiset sanovat? Kuule, olihan hänelle
sentään hyvä, että pääsi pois... Ajattele kuinka suurenmoista, että
saamme lähteä tästä lahoavasta pesästä. Tuskin kehtaan täällä ottaa
vastaan Mauria, kun hän tulee minua tervehtimään! Ja nythän hän joutuu
sinne Balkanille lähetystöön ja tahtoo että menisimme naimisiin...
Kultainen täti Julia, kyllä hän ymmärsi meidän tarpeemme. Mutta onko
ihan varmaa, että hän on meille määrännyt huoneistonsa? Kukaan ei
oikein tiedä, vaikka kaikki jotain sellaista edellyttävät. Mutta vielä:
isä, entä se sormus? Kuka sen saa? Ei, ei, isä, älä nyt suutu. Jollei
se tule meille, niin suursisar vie sen ja myy sen ja keittää rahoilla
kahvia...

Friman repi komeita hiuksiansa niin että ne valahtivat yli hänen
kasvojensa.

— Anna isäsi nyt olla! Mene, mene! Etkö käsitä että minulla tällä
hetkellä on muuta tekemistä.

— Tietysti hienot hautajaiset. Sinä laulat Händelin Largon ja sitten on
Allianssitalossa kahvitarjoilu ja...

— Mene pois, mene, mene. Händelin Largohan on rakkauslaulu.

Iris voihkaisi samassa yhtäkkiä ja juoksi nopeasti perheen
makuuhuoneeseen, mistä taukoamatta kuului pienen lapsen parku. Hän oli
nähnyt suursisaren, napittamaton musta päällystakki liehuen vinhasta
kävelystä, likenevän heidän vanhaa kallistuvaa puutaloaan.

Pyörremyrsky likeni Kalevi Frimanin kotoa. Pyörremyrsky kävi tämän
kodon yli. Suursisar oli suuttunut...

Asiat kehittyivät kaikkinaisten vaikeiden ristiriitojen ja
oikeudellisten neuvottelujen tuloksena niin, että kevätkesällä
pastori Kalevi Friman perheineen saattaisi muuttaa paronitar-vainajan
kauniiseen aurinkoiseen huoneistoon. Kaupunki ei ihmetellyt tarmoa,
jolla hän asiaansa ajoi. Hän oli päättänyt viimeistään juhannukseksi
asettua tähän omaan asuntoonsa, kävi miten kävi. Asia oli tullut
hänelle kohtalokkaaksi senkin takia, että heidän pieni lapsensa
syksystä asti oli hellittämättä sairastanut. Niin, sinä hetkenä,
jolloin isä oli palannut kotiin laulajattaren kuolinvuoteen äärestä ja
kuvannut vaimolleen tätä tapahtumaa, niin, sinä hetkenä oli suloinen
pieni poju parahtanut ja heittäytynyt itkemään. Ja itkenyt yötä päivää
niin että lääkäri oli kutsuttava. Lääkärit eivät päässeet selville
tästä salaisesta tautitapauksesta. Ja siitä lähtien oli pastori
Frimanin niin onnellisessa kodissa majaillut sairaus, velkaantuminen
ja murhe. Lapsi riutui riutumistaan. Saattaisiko sairaus johtua siitä,
että äiti juuri lasta ruokkiessaan kuuli uutisen kuolemantapauksesta
ja purskahti itkemään? Suursisaren ja isän välinen kiivas yhteenotto
osaltaan myöskin varmaan oli pelästyttänyt lapsen. Oli aivan
välttämätöntä, että molemmat pääsisivät pois ummehtuneesta kosteasta
vanhasta talosta. Sehän oli käynyt heille, niin isälle kuin äidillekin
vuosien kuluessa rakkaaksi, mutta nyt oli kysymys pienokaisen
hengen pelastamisesta. Kalevi Friman, nykyään uskonnonopettajana
yhteiskoulussa, pani kaiken toivonsa tähän muuttoon.

Kun hän ensi kerran omalla avaimellaan ja yksinään astui tähän
huoneistoon, joka nyt oli oleva hänen omansa sen jälkeen kun se oli
tyhjennetty niin että ainoastaan naulat taulujen jäljeltä olivat
seinissä, tunsi hän mielessään samaa makeaa kaipausta ja syyllisyyttä
kuin niin monesti aikaisemmin. Violettan laulu liikkui huoneissa
kuin tänne unohtunut pääskynen, Violettan tyttömäinen hurma hiveli
täällä kainosti hänen kättään ikäänkuin se olisi tahallisesti jätetty
tänne häntä lohduttamaan. No niin, nämä typerät tuntemukset ovat
tukahutettavat niinkuin synti tukahutetaan.

Vapunpäivän humu täytti kadut, kouluilla oli lupaa, kulkueet
lippuineen, torvisoittokuntineen ja laulukuoroineen marssivat ristiin
rastiin eri kokoontumiskukkuloitaan kohden, yhteiskoululaisten
nauttiessa esplanaadin penkeillä ilmapalloistaan ja marjamehustaan. Ei
olisi voinut olla kauniimpaa ilmaa, ei suloisempia sointuja taivaan
ja maan välillä. Sillä jäät olivat menneet, muuttolinnut saapuneet ja
tuomet kukkivat.

Kalevi Friman asteli vaimonsa kanssa Rantapuiston halki Rauhankatua
kohden. Hän halusi että Hilja tänään näkisi heidän asuntonsa, heidän
oman uuden asuntonsa, josta ei kukaan enää voisi määrätä heitä
muuttamaan ja jonka aurinkoisissa suojissa he kaikki tulisivat
terveiksi. Avain oli hänen taskussaan. Hän piteli kättään sen
ympärillä, tästä puristuksesta ei se pääsisi karkaamaan minnekään. Hän
otti avaimen käteensä ja näytti sen vaimolleen. Näin pieni se oli,
mutta sillä avautuisi heidän uusi rakas valtakuntansa. Kun he olivat
päässeet puukujanteen päähän, missä joku mies paraikaa häikäisevän
sinisen veden partaalla maalasi venettä, tarttui Kalevi Friman vaimonsa
käsivarteen ja veti häntä kiinteästi puoleensa. Pitkien tuskallisten
kuukausien jälkeen tunsi hän vapautunutta riemua ja uskoa onnelliseen
elämään. Mikseivät he olleet panneet kuntoon ylioppilaslakkejaan? Ja
ruusunkukkanenhan heillä olisi pitänyt olla rinnassa!

— Hilja, tule — mikä sinun taas on? Väsyttääkö sinua noin? Mehän olemme
heti perillä.

Mutta Hilja hakeutui puun luokse ja nojasi sen runkoon.

— Mennään kotiin, pyysi hän. — Kyllä minä tiedän että siellä on
kaunista ja kaikin puolin hyvä. Mutta olen niin levoton.

— Kuulehan, kotiinhan minä juuri vien sinua. Nuo ikkunat toisessa
kerroksessa ovat meidän. Katso nyt: sali on keskellä, aurinko hakee
juuri niitä ikkunoita. Mutta paras on kulmakamari, sinne tulee sekä
aamu- että ilta-aurinko ja sinne, sinne sijoitamme lapset! Hilja,
kultaseni, itketkö? Talutan sinut ylös...

— Kotiin, mennään kotiin... Lapsi tarvitsee minua.

Hän oli tukahtumaisillaan. Eihän auttanut muu kuin antaa hänen levätä
siinä puuhun nojaten ja sitten lähteä johdattamaan häntä kotiin.

Kodiksi hän nyt näkyi haluavan tunnustaa vain sen vanhan. Hänen täytyy
oppia, tottua!

Friman tunsi äskeisen toivorikkaan ilonsa painuvan pohjaa kohden,
niinkuin vuotava vene painuu. Hän yritti kuitenkin käyttää äyskäriä
ja tukkia vuotoa. Kun he tulivat virvokekioskin luo, olivat äsken
niiailleet yhteiskoululaiset poissa, ja heidän jäätelötikkunsa ja
konfettipaperinsa peittivät kirjavana rääsymattona maan, Friman
johdatti vaimonsa penkille ja nouti mehulasin. Hilja ei vastustanut.
Hetkisen hän näytti rauhalliselta ja kuunteli lintuja, jotka vähän
näkyivät välittävän etääntyvästä torvisoitosta.

— Kalevi, sanoi hän yhtäkkiä hyvin levollisesti, — millä me olemme
suututtaneet armollisen Jumalamme?

Kuinka hän niin osasikin pistää veitsen juuri siihen kohtaan miehensä
rintaa, missä tämä sama kysymys pakottavana paiseena oli läähättänyt
jo pitkät viikot. Sitä ei nyt kumminkaan saanut näyttää levottomalle
äidille ja mies hymyili häntä vastaan.

— Minä, minä olen voinut suututtaa, mutta sinä et missään tapauksessa.

Hänen hymyilevä itsehillintänsä joutui kuitenkin samassa kovan paineen
alle, sillä jo kaukaa hän tunsi tuolta rannalta tulevan naisen siksi,
jota hän ehkä vähimmin nyt halusi tavata. Suursisar, yllään tuttu
ankara takkinsa ja vanha musta lierihattunsa — asteli tarmokkaasti
suoraan heitä kohden, osoittaen heille kohteliaan kumarruksen ja
vastaanottaen heiltä samanlaisen. Ei muuta. Mutta tuskin hän oli
päässyt ohitse, kun Hilja, kaiken tarmonsa kooten, nousi ja kipeästi
tarttui miehensä käsivarteen.

— Nyt minä sen tiedän: hänen kirouksensa seuraavat meitä. Annetaan
paronittaren huoneisto yhdistykselle, niin pääsemme rauhaan! Annetaan,
minä pyydän sinua. Etkö muista kuinka kauheasti hän uhkasi meitä, ei
yhtä iloista päivää hän luvannut meille tässä uudessa asunnossa.

Taasen Kalevi Friman tunnossaan tiesi, että se ukkosilma, jonka
suursisar syksyllä oli heidän kodissaan nostanut, pahasti oli
järkyttänyt heidän hermostonsa, isästä ja äidistä pikkulapsiin saakka.

— Voitko, rakkaani, kuvitella, etteivät hyvän ja valoisan
taiteilijattaren siunaukset lannistaisi tällaisen synkän ja pahan
vaimon kirouksia?

— Mutta määräsikö hän koskaan todella meille huoneistoaan?

— Ainakaan ei hän määrännyt sitä yhdistykselle. Tuli kyllä
todistetuksi, että hän meille oli ajatellut kotinsa. Meidän lapsemme
ja me itsekin sairastamme vain siksi, että olemme päästäneet hermomme
lamaantumaan pimeässä asunnossamme.

— Ei, ei, on jotakin aivan toista. Jumala on jättänyt meidät. Mikähän
lieneekään se rikos, jota meidän pitäisi katua? Viettelikö Violetta
meitä syntiin? Annetaan pois kaikki mitä saimme. Myöskin Iriksen
rannerengas, ja annetaan vaivaisille...

— Niin ei meidän ole lupa rikkoa vainajan tahtoa vastaan. Sitä sinistä
sormustakaan ei annettu hänen mukaansa. Se oli hyvin paha, pidän sitä
rikollisena laiminlyöntinä. Onneton se ihminen, jolleka sormus joutuu...

Aviopuolisot, joiden yhteisymmärrys vanhassa kodissa oli ollut
häiriintymätön, kiusasivat nyt itseään ja toisiaan loputtomilla
kysymyksillä ja selvittelyillä. Suurin osa heidän tuskaansa ei
ensinkään löytänyt ulospääsyä sanoissa, vaan hautui ajatuksissa,
mädäntyi ja paisui painajaisuniksi, milloin ei ollut unettomuutta
kauhunäkyineen. Mitä kummaa sitten oikeastaan oli tapahtunut?
Pastori Friman totesi, ettei hän sitten Julian hautajaisten
enää ensinkään laulanut. Ei koulun rukouksissakaan. Kaupungissa
kerrottiin, että laulajatar oli vienyt mukaansa hänen äänensä.
Paholainen itse oli asustanut siinä ihmisessä ja tehnyt Frimanin
hulluksi. Yhdistyksen naiset, jotka aikoinaan olivat hurmaantuneet
kauniiseen laulajasaarnaajaan, sekä itkivät että sadattelivat häntä.
Toiset lähettivät hänelle kukkia ja sokerikakkuja, toiset herjaus-
ja uhkauskirjeitä. Mitenkä lujat paulat tuo syntinen nainen oli
punonut hänen ympärilleen, todisti sekin, ettei hän koskaan sallinut
lausuttavan hänestä pahaa sanaa, nimittäin totuutta. Eikä hän ensinkään
katunut tekoaan. Niin oli tuo hulttio hänet lumonnut. Suursisar lausui
mielipiteenään, ettei parannusta voinut syntyä ilman katumusta. Kas,
eivät ne loistohuoneet tee onnea, vaikka ne olisivat pullollaan
auringonpaistetta. Katuva ja nöyrä mieli — siinä ainoa pelastus.
Paljon kerrottiin. Omaisten ja suursisaren riidellessä perinnöstä oli
sovittu sillä tavalla, että jalokivet pantaisiin tasan. Suursisar
halusi paronittaren kuuluisaa sormusta ja lupaili lähteä myymään sen
Helsinkiin, jossa oli mahdollisuus saada siitä suuri hinta. Kävi
selville, että jalokivet olivat lasinpalasia ja tästä aiheutui paljon
mieltäkiinnittävää ja jännittävää toimintaa, joka huvitti kahviseuroja
ja mikseikäs kortinpeluuyhtymiäkin. Julia oli vienyt Romeon sielun ja
jättänyt tänne kuoren. Mitäpä tämä seikkailuromaaninteko enää olisi
huvittanut Frimaneja, he kun kamppailivat sielullisessa umpikujassa
eivätkä löytäneet ulospääsyä.

Oltiin noidankehässä.

Heidän yhteiset rukoushetkensä, ennen niin yksinkertaiset ja
rauhoittavat, vaativat syntyäkseen keinotekoista ponnistusta, lyhenivät
lyhenemistään ja jättivät jälkeensä vain syyllisyyden tunnetta. Lapset
eivät saapuneet niihin paitsi uhkausten ja rangaistusten avulla.
Romeo toimitti komean ruusu-istutuksen Julian haudalle ja kävi sitä
itse hoitamassa. Mutta saadakseen myöskin ravintoa perheelleen täytyi
hänen istua tuntikausia onkimassa ahvenia. Iris Friman, Hiljan ja
Kalevin korea tytär, oli surulla todennut, ettei Violettan tilavasta
huoneistosta ollut hänen häätilaisuuteensa mitään hyötyä, siellä kun
nyt vallitsi sairaus ja täysi kurjuus. Maurin vanhemmat halusivat
ottaa haltuunsa nämä juhlat — heillähän oli siihen tilaisuus.
Pankkineititoverit lahjoittivat eroavalle virkasisarelleen komean
käsintaotun kahvipannun, jotta hän siellä kaukana Balkanilla saisi
nauttia kotoisesta tunnelmasta ja muistella heitä. Myötäjäiset kotoa
supistuivat vähiin. Ei edes iloisia onnentoivotuksia ollut panna
matkaevääksi, isä ja äiti kun suorastaan murehtivat tyttärensä lähtöä
tällä tavalla. Pikkuruikkusen lohtua sisälsi Iriksen lupaus, että he
Maurin kanssa vielä käväisevät kotona ennenkuin lähtevät Balkanille.
Ehkä Jumala lähettäisi jonkin armon säteen heidän elämänsä surkeuteen.

Sillä pikkulapsi, se pieni Urho, jonka olisi pitänyt parantua
aurinkoisissa suurissa huoneissa, itki itkemistään antamatta millään
tavalla ilmi, mikä hänen riutuvaa pientä ruumistaan oikeastaan
vaivasi. Hänen sielunsa on kipeä, sanoi tohtori. Ei ollut ihme, että
kaunis terve Iris-neiti halusi pelastaa itsensä. Olette rakentaneet
itsellenne tautipesän. Hilja-äiti oli saanut uskotukseen ja ainoaksi
ymmärtäjäkseen sairaalan vanhan viisaan tohtorin ja tämä saarnasi
hänelle uutta oppia hänen herkän taiteilija-lapsensa tapausta varten.
Lapsi saattaa tulla terveeksi ainoastaan jos kiitollinen, iloinen
ja terve mielentila astuu sen murheellisen, painostavan ja syntisen
masennuksen sijalle, mikä nyt asustaa keskellä ilmavaa uutta kotia.
Kasvaako kukkanen kuivassa hiekassa, vaikka aurinko kuinka paahtaisi,
jollei vilvoiteta häntä kirkkaalla vedellä. Kukkasen tohtori
tavallisesti taittoikin tiepuolesta ja ojensi sen pienen Urhon käteen.
Kaupungilla sanottiin vanhan tohtorin näin ikärajansa ylittäneenä
käyneen uudestaan lapseksi. Mutta Hilja-äiti siunasi häntä ja otti
todella harkittavakseen, olisiko tässä uudessa puheessa jotakin järkeä
ja pitäisikö ryhtyä toimittamaan kotiin iloista mieltä. Rikkaaksi
tulisi varmasti se apteekkari, joka voisi pullossa myydä hyvää tuulta.
Mutta mielenrauhan langanpää oli häneltä hukkunut niinkuin kultainen
koru voi hukkua mereen. Olisiko sitä kalaa tai sukeltajaa, joka
tavoittaisi kalliin korun ja toisi hänelle siihen kotiin, mikä oli
syntynyt suursisaren käynnin jälkeen? Tai oikeastaan siitä lähtien,
jolloin baronessa Julia ilmaantui paikkakunnalle.

Oliko siis se hyvän mielen tila ja se sellainen sielunrauha, josta
vanha lapsekas tohtori nykyään puhui, niin tärkeä lääke ihmiselle? Ja
mikseikäs koko ihmiskunnalle? Heillä oli ennen, siinä pimeässä ahtaassa
kodissa ollut tämä kaikki. Vanha lapsekas tohtori saarnasi nykyään kuin
apostoli uutta oppia ympärilleen. "Te laiskurit", sanoi hän ja hänen
silmiensä säteet välkähtelivät kuin säilän terät, "te laiskurit, te
tahdotte kuormittaa laboratorioita ja parantajia keksimään viisasten
kiven teitä varten, jotta keskeytymättä saisitte rikkoa kaikkea luonnon
lakia ja Luojaa vastaan. Te laiskurit: valmista pitäisi teille olla, te
haluatte rahalla päästä vaivannäöstä. Minkätähden teitä pitäisi toisten
käydä parantamaan, kun itsekin voitte sen tehdä. Taistelkaa mieleenne
rauha ja hyvä tahto! Siinä se suotuisa ilma, missä kaikki terveys
edistyy ja työnteko luistaa."

Oliko hän, Hilja Friman, kerran suorittanut ylioppilastutkinnon
ja kirjoittanut gradunkin? Nyt hän hikoili noidankehässä voimatta
ratkaista elämän yksinkertaisimpia probleemoja!

Sulhanen kuului ostaneen Irikselle koruja antiikkiliikkeistä, Iris kun
sellaisista hyvin piti.

Frimanien pikkupojat tappelivat toisten poikain kanssa kaduilla
ja teillä ja tulivat kotiin verissäpäin. Ja he kun ennen olivat
olleet niin säyseitä ja tottelevaisia. Mutta mitäs: kun koko perhe
oli joutunut noidankehään, niin siitä ei päässyt ulos. Siinäkin
tarvittiin avain. Niinhän oli käynyt Orrelan sepänkin, joka
suunnitteli ikiliikkujaa: hänkin joutui ikiliikkujan kehään, jota voi
pitää ihan samana kuin noidankehää. Orrelan seppä päätti päivänsä
hullujenhuoneessa. Oli se aika noita se laulajatar, joka täällä hullasi
ihmisiä.

Päähullattu, pastori Kalevi Friman istui avonaisen ikkunansa
ääressä keskellä auringon paistetta lukemassa Jobin kirjaa. Hän
eli niin painuneena kiusatun Jobin mielialaan, että hän paukutteli
tätä profeettaa niinä päivinä kadulla kävellessäänkin. Mutta hänen
kotiesityksiään pysähtyivät ihmiset kuuntelemaan, sillä hänen
lukemistaan ei paras teatterilainenkaan olisi pystynyt voittamaan.
Oli tosiaan ihan sellaista kuin jos itse Job olisi noussut ylös ja
huutanut julki tuskaansa ja puhutellut Jumalaa. Eikä myöskään puuttunut
kansalaisia, jotka tulivat neuvomaan tätä uutta Jobia, niinkuin ei
heitä vanhaltakaan puuttunut. Kalevi Friman luki: "Sieluni kyllästyy
elämiseen; valitukseni minä päästän valtaansa ja puhun sieluni
katkeruudessa. Minä sanon Jumalalle: älä minua tuomitse, anna minun
tietää minkätähden Sinä riitelet minun kanssani!"

Kaikki Kalevi Frimanin ystävät eivät tarkkaan tunteneet Jobin kirjaa,
vaan luulivat papin panevan omiaan. Ja juuri tällä äskeisellä kohdalla
huusi eräänä päivänä yhdistyksen nykyinen saarnaaja, asioitsija
Tapenius toisen kerroksen avonaista ikkunaa kohden:

— Kyllä sinä sen tiedät, älä siinä yhtään itseäsi kehuskele,
minkätähden Herra sinun kanssasi riitelee. Vai pitäisi
Hänen suvaitseman sellaista teerenpeliä mitä sinä pidit sen
maankiertäjä-naisen kanssa. Hyi, sanoo sellaiseen Herra. Ja vielä
häneltä hänen huoneensa otit, ihan köyhän yhdistyksen suusta otit,
itsellesi pyysit vaikka olit luvannut... Ja ruusunkukkasia kasvatat
sinä tämän syntisen vaimon haudallakin, niin ettei enää yhtään hurskaan
hautaa meidän hautausmaalla voi verrata tähän ruusutarhaan...

Niin pian kuin Kalevi Friman kuuli tämän, sulki hän ikkunan
ja jäi miettimään, lupasiko hän jotakin toimittamista... Ja
pitikö sen herättää pahennusta, että ruusut kukkivat kuolleen
pakolaistaiteilijattaren leposijalla. Ja taas hän palasi Jobin kirjaan.

— Onko sinulla ilo siitä että väkivaltaa teet, että hylkäät kättesi
teoksen ja annat valoa jumalattomain aivoituksille?... Ovatko sinun
päiväsi niinkuin ihmisen vuodet, koska kysyt vääryyttäni ja tutkit
pahaa tekoani? — vaikka tiedät, etten minä ole jumalaton, ja ettei
yhtään ole, joka taitaa sinun kädestäsi vapauttaa. Sinun kätesi ovat
minut muodostaneet ja valmistaneet minut joka puolelta, ja nyt sinä
hukutat minut. Muista kuitenkin, että sinä olet minua valmistanut
niinkuin saven ja muutat minut maaksi jälleen. Sinä itse, Herra, olet
minulle sen äänen antanut, joka vetää ihmiset minun puoleeni. Etkös
siis tiedä, että ääni on Sinun vaikka se hetken minussa majailee?
Tästäkö minua rankaiset? Siitäkö riitelet, että yksinäinen ihminen
löysi lohdutusta tästä Sinun omasta äänestäsi, jonka minulle annoit...?

Kalevi Friman solui pyhän kirjan tekstistä oman viimeaikaisen elämänsä
tekstiin eikä huomannut, että hänen vaimonsa oli tullut huoneeseen
ja hartaasti kuunteli häntä. Hän kehi auki elämäänsä siitä asti, kun
vieras nainen oli tullut hänen huoneeseensa, kehi sitä auki kuin
vyyhteä ja tunsi siinä samaa hurmaa ja tuskaa kuin laulussa. Heidän
pieni poikansa ei itkenyt, kaikki talossa oli hiljaista.

Koulun rehtori astui huoneeseen, pysähtyi hänkin sen valtaisan voiman
eteen, joka henki häntä vastaan papin sanoista. Hän ei enää kysynyt,
minkätähden Herra "riiteli" häntä vastaan. Hän kysyi minkätähden hän
riiteli Herraa vastaan.

Rehtori halusi näin ennen lukukauden alkua — niin vastenmielistä
kuin se hänelle olikin — tulla saamaan selvää siitä ristiriidasta,
mikä oli asettunut kalvamaan ennen niin sopusointuista kotia ja mikä
ristiriita ei voinut olla vaikuttamatta koulunkin sisäiseen elämään.
Oli eletty toivossa, kun pastori Friman myös oli etevä laulaja, ettei
hän panisi kynttilää vakan alle, vaan ilahuttaisi koulua ja varsinkin
sen rukoushetkiä kauniilla laulullaan, niinkuin oli ensi aikoina
tapahtunutkin. Oppilaat tekivät johtopäätöksiään, sitä ei voitu estää.
Kuuluivat koiranhampaat kysyvän: jos Julia olisi ollut nuori, eikä
vanha akka, niin miten olisi käynyt?

Kalevi Friman pysähtyi esimiehensä eteen poissaolevana, ikäänkuin ei
hän olisi ymmärtänyt mitä sanat merkitsivät ja toisti: "... ollut nuori
eikä vanha, niin miten olisi käynyt."

— Haluaako arvon veli tällä sanoa minulle, että minun olisi otettava
ero koulusta?

Hän piteli päätään, yhtäkkiä tajuten, että hänellä oli suuri perhe.

— En, en mitenkään, kiirehti rehtori sanomaan. — Katsoin vain
velvollisuudekseni saattaa tietoosi, että ihmetellään muutosta,
mikä uskonnon opettajassamme tapahtui sen jälkeen kun tuo vanha
ulkomaalainen taiteilijatar tuli tänne. Ja niin kuin me kaikki
toivoimme perheellesi tätä kaunista asuntoa, mutta...

Friman leiskautti ylpeästi päätään:

— Tietysti minä olen valmis lähtemään, että saatte mieleisenne...

— Tule järkiisi, keskeytti rehtori suuttuneena. — Mehän kaikki olimme
hiukkasen pyörällä päästämme, kun olimme saaneet yhdenkin illan olla
tuon paronittaren vieraina — hän oli taiteilija korkeaa luokkaa ja
juhlaihminen. Mutta nythän hän on poissa ja me voimme palata arkeemme...

Friman kiihtyi...

— Vai palata arkeemme! Taitaakin tässä olla koko minun onnettomuuteni,
etten voi palata arkeen, niinkuin te muut...

— No, ei pahitteeksi ensinkään. Vedä sinä meitä myötäsi juhlaan. Mutta
ymmärrä, että niinsanotun arjenkin työt on tehtävä. Minä pelkään, että
vaimosi nyt itkee ja sinun paikkasi on hänen luonaan.

Varmaan oli käynyt juuri niin. Äidin valitusta tosin ei saattanut
kuulla, mutta pieni poika itki sitä läpitunkevaa kipuaan, mitä ei
lääkäri voinut parantaa. Se sai alkunsa kodin repeämästä. Lapsen isä
tarttui tukkaansa ja huusi. Tätä huutoa ei kuulunut kadulle enempää
kuin makuusuojaankaan. Se suuntautui sisäänpäin ja tuhosi siellä. Miten
olisi käynyt jos Julia olisi ollut nuori? Ja jos hän itsekin olisi
ollut nuori?

Kalevi Friman kuunteli ääntä, joka hänen sisimmässään teki
kysymyksiään. Hän kuunteli ääntä, joka puhui hänelle hänen pienen
kärsivän lapsensa kautta. Hän, isä, hän on syypää tähän kaikkeen.
Eikä parannusta voi syntyä, ellei hän, pappi, keksi siihen keinoa.
Jokin rikos on tämän onnettomuuden pohjalla ja se on katumuksella
sovitettava... Taiteilijattaressa ei ollut syytä, hän oli kiitollinen
lintunen, joka palveli Jumalaa laulussaan.

— Minä, minä, minä! ajatteli Friman.

Hän ei tietänyt, että porraskäytävän alapäässä, ikkunalaudalla istuen,
kaksi miestä paraikaa piti neuvoa hänen auttamisestaan. Toinen oli
lääkäri ja toinen koulun rehtori. He olivat siinä talon ulkopuolella
sattuneet vastatusten ja harkitsivat mitä oikeastaan oli tapahtunut ja
mitä olisi tehtävä. Kun Friman lakki kourassa töytäsi alas portaita,
tarttui vanha viisas tohtori häntä rintapieliin ja pysäytti hänet.

— Noh, taiteilija, minnekkä niin kiire. Näytät siltä kuin aikoisit
paiskata itsesi kaivoon. En kiellä, en käske. Jos siellä on parempi
kuin tässä huonossa kodissa, niin sopiihan mennä. Mutta ehkä vielä
voisit kuulla pari pikku uutista jotka suoraan sanoen kerron vain
johtaakseni ajatuksesi pois kaivosta: tyttäresi on nyt kuitenkin tullut
sen sinisen sormuksen omistajaksi! Se oli Helsingissä myyty ja joutui
nuoren rakastuneen pariskunnan ulottuville. Ja nyt se alkaa punoa
taikakehäänsä uuden sukupolven ympärille. Usko minua: tyttäresi, joka
on sinun herkkää rakennettasi, on ajatuksillaan vetänyt luokseen sen
korun!... Ei hänen ole tarvinnut sitä pyytää. Hänen suunsa olisi voinut
jopa kieltäytyä sitä ottamasta, mutta jos ajatukset toimivat toiseen
suuntaan, niin tämä oli määräävää.

Friman tuijotti puhujaan ja ajatteli: minäkin muka toivoin tätä
huoneistoa yhdistykselle, mutta ajatuksillani kerjäsin sitä itselleni!
Tämä tuli määrääväksi. Eikö tuo tunteellinen taiteilija olisi kuullut
ajatuksiani — mitenkäs muuten. Viheliäinen, viheliäinen olen ollut!
Ja kaiken aikaa kun muka koetin sanoilla ja rukouksilla johdattaa
Magdaleenaa Jumalan puoleen, ajattelin hänen ystävyytensä huumaavaa
omistamista. Ja jos hän olisi ollut nuori: miten olisi käynyt?

Vanha viisas tohtori jatkoi:

— No niin, se koski tytärtäsi. Toinen uutinen koskee ystävätärtäsi.
Kaikki ruusut ovat varastetut hänen haudaltaan. Aivan niin. Väitetään
että jostakin ohi ajavasta autosta astui jonkinlainen herra, joka meni
hautausmaalle. Kun hän palasi portista, oli hän paitahihasillaan,
takki käärönä kainalossa. Joku oli tietävinään kuka hän oli ja hänen
tarvinneen kukkia morsiuskukkavihoksi. Hienoa, hienoa.

Friman ei sanonut yhtään sanaa. Mutta hän seurasi tahdottomana
tohtoria, joka häntä käsivarresta taluttaen johdatti heidän kulkuaan
rantaa kohden. Koivuissa saattoi jo nähdä jonkin kellastuneen lehden.
Frimanin huomio kohdistui tähän. Koivunsiemeniä oli laiturin tienoo
piukkanaan. Niistä olisi tullut miljoonia koivuja, mutta tässä ne
menivät mäsäksi ihmisten jalkain alla.

— Niin, alkoi tohtori ja puheli ikäänkuin itsekseen, lainkaan
pyytämättä, että häntä kuunneltaisiin, — aika helppoahan tuntuu olevan
katkaista diplomaattiset suhteet. Mutta se tietää sotaa. Myöskin
Jumalaan me voimme katkaista diplomaattiset suhteemme ja sekin tietää
repeämää. Kuinka hullunkurisen vaikeaa onkin sitten saada aikaan
rauhaa... Konferensseja, konferensseja. Vaikkei siihen tarvittaisi
muuta kuin sovittava sana ja sovinnollinen mielenlaatu.

— Puhu, puhu, sanoi pappi, hiekkaiseen tantereeseen tuijottaen.

— Olet taiteilija. Kohtasit toisen taiteilijan. Ensi kerran elämässäsi.
Leiskahditte yhteen. Se onkin aika hulmahdus, kun kulovalkealla
kahdelta taholta liekit leiskahtavat yhteen... Kyllä minä paljon opin
siltä Julialta. Hänen iloisuutensa ja elävyytensä olivat ilmiömäiset.
Ja kuitenkaan ei hän koskaan laskenut ristiä hartioiltaan. Eiköhän
hänen testamenttinsa meille kaikille oikeastaan ollutkin hänen
persoonallisuutensa? Hän tulee vielä antamaan aiheen lauluihin. Ja
niitä lauletaan vielä kun me olemme poissa.

Kalevi Friman pysähtyi yhtäkkiä.

— Ja minä opin paljon. Paljon, paljon. Kiirehdin nyt kotiin. Ymmärrät,
että minun täytyy tavata vaimoni.

— No niin, diplomaattiset suhteet täytyy solmia puolella jos
toisellakin.

Ja edelleen hän ajatteli vanhaa toteamistaan, että taide on
ongelmallinen taivaanlahja, jota täytyy varoen käsitellä... hellävaroen
käsitellä. Se taide, se taide, säteily yli päivien karuuden. Ilon
säteily... mutta ei vailla ristiä. Tuolla asteli tarmokkaasti Kalevi
Friman jo matkan päässä...

Niinä aikoina tapahtui sitten muutakin pientä varovaista liikehtimistä
kaupungin esplanaadilla, nimenomaan Frimanien asunnon edustalla,
kun heillä oli se tapa, että he pitivät ikkunoitaan auki. Tohtori
näki ensin parin herrasmiehen pysähtyvän toisen kerroksen ikkunoiden
alle, sitten sinne tuli itse kirkkoherra, jonka uljaasta ryhdistään
tunsi kaukaa, sitten tuli ompeluseuran rouvia. Kaikki seisoivat
äänettöminä, iloisen jännityksen vallassa. Pormestarin rouva, joka
päivällisvieraiden vuoksi ei voinut jäädä toisten joukkoon, puhui jo
kaukaa vastaantulevalle tohtorille:

— Aijai, tohtori, kiirehtikää, kiirehtikää: kun Friman jälleen laulaa!
Kalevi Friman laulaa! Aijai sitä ääntä ja sitä charmia! Koko vuoden
tätä hänen laulamattomuutensa kurjuutta on kestänytkin, mutta nyt kun
noidankehä on särjetty, niin ei sitä osaa kuvatakaan, mitä ihania
ääniä sieltä tulee. Katsokaa tuota väen paljoutta! Päätimmekin tuossa
häthätää, nimittäin me ompeluseuran naiset, että lähetämme kukkia sekä
hänelle kotiin että Julian haudalle... Julia jätti hänelle äänensä
ja hänellä oli ääntä jo ennestään, niin että... mutta kiiruhtakaa,
kiiruhtakaa tohtori...

Todella: kauas pitkin kellastuvaa puukujannetta ja istutuksia, missä
syysasterit vielä suojelivat loistoaan hallaöiltä, kaikui puhdas
mahtava laulu. Laulaja tuntui kohotetuilla käsillään puhkovan auki
pilviä auringon vaunuja varten. Pilvet väistyivät, sininen taivaankupu
avartui. Nöyrä, kiitollinen ihminen lauloi Händeliä, samaa Largoa, joka
kerran oli ollut lemmenlaulu, mutta jonka ihminen sitten oli tarpeensa
mukaan kehittänyt hautaushymniksi:

    On varjo vaan tää meno maallinen
    rinnalla riemun sen,
    min tarjoaa taivainen maa:
    siell' aukee kahlehet,
    siell' ehtyy kyynelet,
    ja taisto maan
    pois rauhaan raukenee
    kuin varjo vaan...




VEDENPAISUMUS JA ÖLJYPUUN LEHVÄ


Varhaisesta lapsuudesta on mielessäni säilynyt muisto pienestä
löydöstä, jonka tein pimeällä ullakolla, minne kerran olin kiivennyt
oikeastaan ilman vanhempien ihmisten lupaa. Lapsen käteen sattui vanhan
koulukirjan lehti, missä oli kuva. Ja lapsi katseli kuvaa pienen
ullakkoikkunan edessä ja ihmetteli, mitä siinä oli. Oli vettä ja
vedestä kohosi käsiä, jotka haroivat ilmaa, ja oli hukkuvien ihmisten
päitä. Jotkut näistä onnettomista olivat onnistuneet tarttumaan puun
oksaan, joka vielä kohosi vedestä. Naisten pitkät hiukset viistivät
vettä. Äidit, epätoivoisina, kohottivat lapsiaan ylös vedestä.
Hirmuiset tuskat kuvastuivat kaikkien kasvoilla. Mutta jonkin matkan
päässä nukkujista ui suuri talo vähääkään välittämättä vedestä ja
avunhuutajista. Varmaan tuon hirveän suuren laatikkotalon ikkunoista
paraikaa katseltiin, missä hädässä yltympärillä oltiin, mutta kukaan ei
sieltä lähtenyt auttamaan. Niin pahoja olivat nuo pelastuneet ihmiset.

Kysyin nyt isolta veljeltä, joka oli merimies, mitenkä nuo pelastuneet
saattoivat olla niin julmia. Ja nyt sain tietää, että Jumala itse oli
lähettänyt vedenpaisumuksen rankaisemaan ihmisiä, kun he olivat olleet
niin syntisiä ja tottelemattomia. Herra itse oli määrännyt hurskaan
Noan pelastumaan arkkiin ja ottamaan mukaansa kaiken, mistä elämän piti
uudelleen pystyä alkamaan, kun kaikki pahuus ensin olisi hukutettu
maailmasta veden kautta. Sekä pikkusiskon että isonsiskon mielikuvitus
lähti nyt vinhalla vauhdilla liikkeelle. He näkivät, että vesi virtasi
taivaasta. Ihmiskunta oli niin ryvettänyt itsensä, että vaadittiin
kaikki ne vedet, mitkä Herra luomisen päivinä oli johdattanut
syvyyksien päälle, pesemään sitä puhtaaksi. Satoi yöt ja päivät. Ei
voinut erottaa milloin aurinko nousi ja milloin se laski, sillä oli
yhtä ainoaa harmaata vedentuloa vuorokaudet umpeensa. Kaikki liha sai
nyt hukkua tulvaan. Ei enää näkynyt yhtään ainoaa kättä kohoamassa
vedestä, ei kukaan enää etsinyt pelastavaa puunoksaa. Ei ollut puuta
eikä pensasta. Viattomat kasvit ja eläimet olivat saaneet hukkua
syntisen ihmisen kanssa. Ainoastaan hurskaan Noan talo ui yksinäisenä
saarena mittaamattomassa vesiaavassa. Ei voinut tietää liikkuiko se
hitaasti, vaiko kiitämällä. Veden kohina hävitti äänet ja etäisyydet.
Mitä sisällä talossa tapahtui? Eikö siellä mahtanut hyvin peloittaa? Ei
enää tullut vastaan yhtään maan matkalaista, Noan ja hänen tyttäriensä
kaltaista. Ainoastaan vettä tuli julmasti pauhaten ja kohisten. Arkki
kohosi yhä korkeammalle sitä mukaa kuin vesi sitä kohotti. Jollei sade
lakkaisi, niin täytyisi arkin katon kerran kolahtaa taivaan kanteen
ja mennä rikki. Eivätkö mahtaneet Noa ja hänen lankonsa ja lapsensa
tätä pelätä. Varmaan he kaikki seisoivat arkin pienten ikkunain luona
tähystelemässä ja kuuntelemassa, eikö yhtään ainoaa tuttua elämänääntä
alkaisi kuulua heidän hirmuiseen yksinäisyyteensä. Sillä vaikka
arkissa oli sekä ihmisiä että eläimiä, niin nämä eivät enää jaksaneet
katsella eikä kuunnella toisiaan. Ne olivat sulaneet yhdeksi kiinteäksi
taikinaksi, niinkuin oli koko sekin mennyt maailma, joka makasi
synteihinsä hukkuneena, suurena ja mädäntyvänä alhaalla vesimassojen
alla. Tämän suuren synnintuhon päällä vaelsi Noan arkki sumussa ja
sateessa, kantaen ruumiissaan siementä uutta aikaa varten.

Mutta hirveän ikävää mahtoi arkissa olla, pimeää ja nukuttavaa. Kaikki
olivatkin horroksissa. Ainoastaan isä Noa kulki hapuillen arkkinsa
ahtaudessa, kuunnellen ja tähystellen, eikö jo olisi synti saanut
täyteen mittaansa seurausta ja eikö jo Jumalan kasvojen armahtava
valkeus alkaisi näkyä.

Peräti kyllästyneitä olivat tähän purjehtimiseen isä Noan pojat ja
tyttäret. He ärtyivät pienistä turhista ja sättivätkin toisiaan. Isä
Noa sai väsymykseen asti varoittaa heitä, etteivät he toki itse tässä
arkissa, missä uuden ja synnittömän elämän tuli alkaa, viljelisi niin
kiellettyä menoa kuin riita ja tyytymättömyys. Jollei tästä muu auta,
niin hänen täytyy avata ikkuna ja paiskata pahankuriset veteen.

Pojat ja tyttäret talttuivat ulkopuolisesti, mutta sisässään he
saattoivat ajatella: mitenkäs isäukko meitä heittelee — hänhän on
yksin ja meitä on monta. Tämä ikävä ajatus tuli poikain ja tyttärien
isän mieleen, mutta hän sylkäisi sen suustaan kuin myrkyn ja odotti ja
seurusteli Herran kanssa.

Ja sitten kerran tapahtui, että linnut arkin orsilla alkoivat
liikahdella. Kukko kiekaisi ja riikinkukko levitti pyrstönsä. Heti
ryntäsi nyt Noa kovalta lavitsaltaan ja kiiruhti pikkuruikkuisen
ikkunan luo. Ja mitä hän näkikään: valoviiru kimmelsi vesiaavan
pinnalla. Ja Noa tunsi: nyt on Herra lähellä! Hänen sydämensä hypähti
riemusta ja hän terästi korvansa kuuntelemaan, mitä Herra nyt tahtoisi
hänelle sanoa. Mutta mitään ei hän voinut kuulla. Kuitenkin tunsi hän
luissaan, että vesiaava hänen allansa alkoi vavahdella ja laskeutua. Ja
pilvet ylhäällä pakenivat.

Vanhurskaan Jumalan mitta on nyt täysi, ajatteli arkkilaivan
Noa-kapteeni. Synti on kokenut seurauksensa ja nyt alkaa
jälleenrakentaminen vanhurskaudessa ja korkeimman armossa. Puhu Herra,
palvelijasi kuulee!

Noa ajatteli, että hänen nyt olisi määrä langoillensa ja lapsillensa
kuvata, minkätähden tällainen hirvittävä tuho oli ollut tuleva. Synnin
palkka on kuolema ja vanhurskaan järjestykseen kuuluu hukuttaa se,
mikä pahaa tekee ja on jumalaton. Mutta joka lähtee tästä puoleen
asumaan maata, hän kavahtakoon synnintekoa. Aina seuraa synnintekoa
vedenpaisumus ja vaikkapa verenpaisumus, niinkuin tapahtui hurskaalle
Aabelille. Täytyy puhua tämä asia langoille ja lapsille. Vaan eipä
uskoisi että kukaan näistä luontokappaleista, jotka ovat pelastuneet
arkissa, unohtaisi niitä tuskanhuutoja, jotka ovat lähteneet hukkuvien
suusta. Vaan ehkäpä Herra yhtäkaikki katsoo, että nämä erikoisesti
mieleen painettaisiin. Kukapa tässä sentään itsensä voi taata —
unohtaminen, kun se koskee ihmisen omia pahoja tekoja, on niinkuin
kimalaisen hunaja. Hän mässää mielellänsä ia hakee juopumusta viinapuun
hedelmästä, kunnekkas Herra havaitsee hänet ylenmäärin tahratuksi.

Kun Noa-vanhus on näin puhunut, johtuu hänen mieleensä, että entäpä
jos olisi jo aika käydä katsomassa, miltä tuolla ulkona näyttää. Vain
siivekäs taikka hyvä uija tässä voi tulla kysymykseen. Ja siinä samassa
hän seisookin lintujensa orsien alla ja näkee, että niillä siipisulat
värähtelevät. Kaikki näyttävät menonhaluisilta — mikä nyt olisi
luotettavin lähettää suurelle asialle?

— No, sinä vakaa Jumalan lintu, puhelee Noa kyyhkylleen, — jokos näit
valkoisen viirun mustien vesien pinnalla? Lentoonko lähtisit? Kuinkas
olisi jos päästäisin sinut tiedustelumatkalle? Voisinko sinuun vakaasti
luottaa? Olethan tasainen lintu etkä mikään pyryharakka. Ja kaunis
olet, selkäsi kimaltelee niinkuin auringon säteet vuorilla ja vedessä.

Lintu vapisee menonhalusta. Eikä se enää odota mitään lupaa, vaan
sujahtaa arkin ahtaasta aukosta ulos suunnattomaan tyhjyyteen.

Vähitellen koko arkin asujaimisto sai kuulla, että tiedusteluretki
oli aloitettu ja että kyyhkystä saatettiin odottaa kotiin. Uneliaassa
arkkiyhteiskunnassa syntyi heräämisen oireita. Etenkin lintukanta
osoitti valppautta. Sen orsilta kuului kukertamista ja kakertamista.
Ja olihan luonnollistakin, että asia lintuja erikoisesti kiinnosti,
koska lintujen rotua oli se rohkea yksilö, joka oli uskaltanut lähteä
kahden hennon siipensä varassa seikkailemaan tuohon kolkkoon hiljaiseen
vesiyksinäisyyteen.

Tuleeko kyyhky takaisin? tätä kysyttiin ja pohdittiin orsilta
lavitsoille ja lavitsoilta lattioille. Ei tule, hukkuu harmauden
huminaan, väsyy ja uppoaa sinne minne koko syntinen maailma upposi,
vastattiin arkin ääreltä äärelle.

Mutta lintu tuli. Ei ollut vielä illan pimeys täysin peittänyt
vesiaavaa, kun sen nokka kolahti seinään. Eikö olisi Noa erottanut
tätä elonmerkkiä ulkoapäin? Hänhän oli taukoamatta pysytellyt
tähystyspaikallaan ja nyt hän nopeasti veti syrjään ikkunaluukun.
Kyyhkynen! Se lyyskähti heti hänen kättään vastaan, sillä se oli
pitkästä lennosta uupunut, lisäksi kun oli tottumaton käyttämään
siipiään. Mutta lujasti se piti nokassaan saalista, jonka toi matkalta.
Mikä... mikä oli kyyhkyllä nokassaan? Noa tarttui varovasti saaliiseen
ja katso, hänen hyppystensä väliin tuli turpea harmaa lehti —, öljypuun
lehvä.

Noan teki mieli silitellä lintunsa pintaa, se kun toi hukkuneesta
maailmasta tämän elonmerkin! Ei siis kaikki ollut vielä tuhoutunut. Oli
jäljellä öljypuu, jonka oksasta oli irtaantunut lehti, hopeanharmaa
tuore lehti. Noa tuli hyvin iloiseksi. Koko arkkikunnan piti saada
tietää, että kuolleesta maailmasta oli saatu elävä lehvä. Se tiesi,
että Jehovan vihan mitta oli täyttynyt ja että pian olisi aika arkin
kansan astua kuivalle maalle ja alkaa kylvää.

Siinä sitten oli lasta ja lankoa ja nuorta vaimoa ja tyttöä ja poikaa
katselemassa, päät yhdessä ja silmät suurina, tuota hiljaista pientä
Jumalan-luomaa, joka julisti, että kuolema on korjannut satonsa, ja nyt
alkaa vanhurskauden elämä versoa öljymäillä.

Arkin asujaimet kyselivät siinä keskenään, kuinka kyyhkynen juuri tämän
pienen harmaan lehden tempaisi tuodakseen. Eikö ollut mirhaa ja aloeta,
tai viinipuun lehvää, tai oleanderinkukkaa? Etenkin Noan tyttäret ja
tyttärentyttäret kyselivät, miksei kyyhkynen tuonut edes myrtinlehvää
tai kimaltelevaa kiveä Araratilta.

Kyyhkynen ei kääntänyt päätäänkään, sillä se nautti paraikaa
himoruokaansa, herneitä, matkasta väsyneenä. Eivät ne ymmärtäneet, nuo
tytöt, mikä lentäminen siinä oli ollut ennenkuin tuonkin lehvän löysi.

Mutta isä Noa, kuunnellessaan tyttärentyttäriensä kevytmielisiä
kysymyksiä, kävi miettiväksi ja kääntyi hengessä Jehovan puoleen.
Kukaties Herralla oli juuri erikoinen tarkoituksensa, kun Hän
vedenpaisumuksen hirmujen jälkeen lähetti viimeisille eloonjääneille
ihmisille tämän harmaan lehvän. Olisiko niin? Silloin oli hänen nyt
hiljennyttävä kuuntelemaan mitä Herra tahtoi sanoa. Ja hän huomasi
murheekseen, etteivät tyttäret ja heidän nuoret vesansa laisinkaan
ottaneet lukuun, että pienellä öljypuunlehvällä saattoi olla tuotavana
erikoinen Jumalan sanoma. Nuori kansa riehui lehden kimpussa kuin
minkäkin mitättömän lelun. Eivätkö nuo ymmärtäneet, mikä hirmuinen
rangaistus oli käynyt yli maailman? Kaikki liha oli tuhottu, Jumala
oli näyttänyt, ettei hän kevytmielisyyttä kärsi ja aina, kun ihminen
antautuu syntiin, niin hänen pitää kuolemalla kuoleman. Totisella
mielellä ihmisen pitää vastaanottaa Jumalan merkit, tapahtuivatpa ne
sitten taivaan tähtien kierroksissa, tai pienen lehvän hiljaisessa
tuoksussa.

Ja Noa otti käteensä öljypuunlehvän, joka kaikkein ensimmäisenä oli
tullut entisestä ihmisten maailmasta viimeisten ihmisten luo, ja puhui:

— Jumala on asettanut tämän puun kasvamaan mäkilöille ja kukkuloille.
Hän on määrännyt sen elämään matalana eikä se koskaan ole ylitsekäynyt
Herran käskyä. Hän on antanut öljypuulle hyvin pitkän iän, niin
että sen päivien luku on niinkuin patriarkkain. Hän sallii sen
uskollisuudessa ja kuuliaisuudessa täyttää tahtoaan lähes tuhannen
ajastaikaa. Nöyränä, verkkaan ja voimakkaasti öljypuu imee ravintonsa
karusta kamarasta ja tuottaa ihmiselle hedelmän, jonka siunausta emme
pysty kuvaamaan. Tämä harmaa nöyrä puu tuottaa öljyn meidän leipämme
särpimeksi, se tuottaa lääkkeen meidän haavoihimme, se antaa valon
meidän lamppuumme, se luovuttaa verensä meidän käytettäväksemme Herran
alttarilla, kun meidän pappimme siinä lähestyvät Jumalaa meidän
Herraamme. Öljypuu on harmaa ja hiljainen. Sen ilo ei ole niinkuin
maailmanlasten ilo, vaan se tuntee iloa niinkuin aarteenkaivaja,
joka salasta kutsuu päivän valkeuteen jalon raudan ja kullan ja
hopean ja niitä sulattelee ja takoo. Eikä yksikään seppä, ei kaikkein
taitavinkaan, kuitenkaan pysty takomaan korua, joka olisi niin
täydellinen kuin on vanhan öljypuun ihmeellinen oksaverkosto, kun
se vuosisadasta vuosisataan on Jumalan oman käden alla tullut siksi
kunniakoristukseksi, mikä se on. Mutta täytyy Herralta rukoilla näkevää
silmää, että käsittäisi tämän.

Noa-vanhus oli niin vaipunut Öljypuunlehvän salaisuuteen, ettei hän
kiinnittänyt huomiota siihen ikävystymiseen, mikä vallitsi hänen
arkkinsa nuorimmassa polvessa. Hän puhui ja puhui.

— Eipä tuonut kyyhkysemme koreata kukkaa. Vaan juuri tämän karun
uskollisen puun kautta tahtoi Herra meille puhua nyt kun ehkä pian
saamme astua kansoittamaan sitä uutta maata, jossa vanhurskaus
asuu. Kuunnelkaamme sitä sanaa, mitä Herra tässä tahtoo lausua,
ja painakaamme se visusti sydämiimme, ettei meidän Jumalamme enää
milloinkaan tarvitsisi niin kovan vitsauksen kautta rangaista lapsiaan.

Nyt virkkoi yksi tyttäristä:

— Tahtoisiko meidän isämme sanoa, minkätähden Jumala loi käärmeen?

Isä Noa ei löytänyt tähän heti vastausta. Hän oli äskeisistä sanoistaan
vielä niin huumauksissaan. Mutta kun hän katsoi tyttäreensä ja näki
oudon välkkeen hänen silmissään, niin häntä kammotti, öljypuun lehvä
makasi tallattuna maassa. Hän olisi tahtonut säilyttää sen alati
muistuttamassa, että ihmisen pitäisi pyrkiä niinkuin öljypuu.

Ja jälleen kysyi Noan tytär:

— Tahtoisiko meidän isämme sanoa, haluaako Herra Jumala, että käärmekin
otetaan mukaan ja päästetään irti, kun tulemme siihen uuteen maahan?

Noa taivutti harmaan päänsä. Hän oli ymmärtänyt, että se uusi
ihmiskunta, jonka siementä hän oli arkissaan varjellut, vielä
tarvitsisi monta vedenpaisumusta. Ja ehkä verenpaisumustakin.

       *       *       *       *       *

Mutta nyt minä kysyin isolta veljeltä, että eikö Noa ollut hyvin
surullinen.

Ja isoveli vastasi:

— Noa ajatteli, että kun päästään asumaan maata, niin hän nauttiikin
viinapuun hedelmää ja nauttii niin paljon että nukkuu.

Ja nukkuu kauan.



